Veres vanhaa veikeämpi

VERES VANHAA VEIKEÄMPI

Maalailuja Savon maalta

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

I.

Maijasstiina mennä hynttyytti maantietä, niin että pölisi. Oli juhannuksen aatonaatto ja helteinen päivä. Sinä kesänä olikin siunattu tuota lämmintä taas tavallista runsaammin. Tässä oli ollutkin välillä viileitä vuosia, mutta jo nyt paistaa lepetteli aurinko kuin ähmällä. Ei uskoisi, että kerran hänkin, Maijasstiina Poutiainen, ajoi reellä juhannuskirkkoon. Siitä on nyt jo kauan, hän oli silloin parahiksi aikaihmiseksi saapa ja palveli Pölökissä Hirvijärven takana. Oli se tosiaankin soma juhannus, kun Hirvijärven ylitse jäätä pitkin ajaa hurautettiin ja luntakin oli maassa toista korttelia. Sinä keväänä oli routa sulanut aikaisin ja jo huhtikuussa oli kauraa kylvetty, mikä ei ollut muuta kertaa tapahtunut hänen muistinsa aikana, mutta sitten oli pakastanut siinä juhannuksen alla ja tuhonnut kevätkylvöt, eikä ollut tainnut jäädä paljon jälelle rukiistakaan. Pettua oli purtu seuraavana talvena.

Mutta nythän tuo on Jumala antanut kunnon vuosia. Tämäkin on ollut niin säännöllistä ja lupaavaa, kun vaan saisi jatkua tällä tapaa.

Ohhoh, kylläpä räätääkin, tuumi Maijasstiina itsekseen ja solautti huivin kaulalleen. No, eipähän se lämmin luita säre, paistaa lekottele vaan Jumalan päivä, etpähän tuota taida tammikuussa paljon paistellakaan. Ja jos minkä joskus aitan harjan korkeudelle pääset, niin kovin on nuiva katseesi, ei siitä pahasti lämmintä lähde.

Siinä hipaisi maantie Hirvijärven rantaa. Lahden pohjukassa kyhjötti kallellaan pieni tupa, jonka katon jo aika oli sammaloittanut. Siinä se seisoi kuin ruotiukko kainalosauvojen varassa. Nuo pönkät olivat tosiaan ihan kuin kainalosauvat. Siinä oli tämä Maijasstiina syntynyt ja alkuvuotensa juoksennellut nurmikkoisella pihamaalla. — Ja niinpähän vielä lainekin liplattelee, kuten ennenkin. Se aina kesäisin kutitteli niin mukavasti pientä vaskenväristä pintaa ja yhdessä päivän säteitten kanssa sommitteli kiiltävän kuoren palleroisen perunamahalle, jota kantaessa sääret menivät mutkalle, kuten vanhemmat ihmiset sanoivat.

No, no, eipä ole enää tietoa siitä mahasta, sinne on hävinnyt maailman rannan markkinoille. Ja oijenneet ovat sääretkin. Eivätkä ne sen mahan painosta tainneet taipuakaan, vaan kun reikätuoliin pienenä pistettiin omaan hoitoonsa, niin siinä längiksi menivät. Se on tuo reikätuoli köyhän pereen ainoa lapsenpiika. Se kun ei tämä mökin väki osaa järjestellä niitä lapsensaannin välejä niin, kuin kuuluvat herrat kaupungissa sovittelevan, niin on äidin aina nuorimmaisen edellinen heitettävä reikätuoliin ja hätistettävä vanhempaa siitä lattialle omin nokkinsa ryömimään. Sillä tavalla se käypi tämä kansan lastenkasvatus, ja jos siinä sitten sääret vähän längelle kääntyvät, niin niillä säärilläpä häntä on nämä matkat matkustettu, ja kyllä se maailma aina yhdet sääret oikaisee, jos on oikaistakseen.

Sellaisia johtui Maijasstiinan mieleen siinä vanhan kotimökin ohitse kulkiessa. Tästä oli alkanut elämän tie, jota sitten on riittänyt jo lähes seitsemänkymmentä vuotta. Paimentyttönä oli Pölökissä, järven toisella puolella, aloittanut, sitten joutunut karjalle ja siitä rengin kanssa talosille, kuten sanotaan, vaikka pieneen oli se talosilla-olo supistunut. Kyhäsivät uutistorpan sydänmaakaistaleelle, siinä elää retustivat, mutta sitten oli ukko heittäytynyt kituliaaksi Parahiksi oli voimissaan ollen kerinnyt hommata lapsiliudan eukkonsa vastuksiksi, ja sitten kuolla kupsahtanut. No, hyvä oli ollut miehekseen, eipä sitä passannut pahalla muistella, ja minkä se sille teki, ettei terveys kestänyt. Se mökki siihen oli jäänyt, ja siinä oli Maijasstiina lapsineen reuhkaissut, kun oli isäntä, se Sakari-vainaa, ollut hyvä mies, eikä ollut veroista ylettömän tiukalle pannut. Vanhin poika nyt mökkiä hallitsee, ja taitaa tuo tuossa mennäkin, kun ei vaan isäänsä tulle ja kitumaan ruvenne, vaikka johan se on ikämies sekin, eikä ole tähän mennessä vielä potenut muuta, minkä vähän mahatautia; mutta ei taida sekään niin vaarallista olla. Ei ota sen maha sietääkseen tätä rukiista leipää, otrarieskalla sitä on elätetty, ja taitaa sekin suuruksen asian ajaa, koska Hööpel-Aapelikin tuossa Kissakuusen mökillä on sen turvin päässyt jo seitsemännellekymmenelle.

Pitäisi oikeastaan poiketa synnyinmökillekin, mutta mitäpä siellä vieraissa ihmisissä, sen puolesta, ja kun tässä on vielä olevinaan kiirekin. Pitää näet koettaa lytystää sinne Sukslevän Tarvaiselle niitä ketruuksia jouduttamaan, jotta pääsevät syksyllä leikkuun perästä oikeissa ajoin kangasta luomaan.

Näin höpisi Maijasstiina itsekseen ja kulki mökin ohitse. Mutta mäentöyräällä piti vielä kääntyä taakseen katsomaan. Hölähti siinä kulkijan mieli täyteen lapsuusmuistelmia, joista ei näytä vanhempikaan ihminen pääsevän. Tuosta nyt näkyi selvästi lahti, jonka pohjukkaan oli uurtunut ruohojen väliin kummallinen paljas vana. Siinä oli kova hietikkopohja, ihan kuin tämä maantie tässä nyt. Siinä sitä räpisköitiin lapsena. Miten tehneekin luonto sellaisia ihmeitä? Keskellä hiekkalattia, ja ympärillä mutapohjaa. Köyhän mökin lapsille hupainen leikkipaikka Hirvijärven lipajavissa laineissa.

Kyllähän niitä siinä olisi katsellut lapsuuden leikkipaikkoja ja muistellut muinaisia, mutta eipä tämä työstään elävä ihminen jouda takertumaan sellaisiin hompsotuksiin kauemmaksi aikaa. Eteenpäin, eteenpäin vaan kovaksi tarpoutunutta kärrinraidetta pitkin. Sukslevään, Sukslevään on Maijasstiina Poutiaisen matka!

Ja kelpaahan tätä pistellä tätä maantietä vanhemmankin ihmisen, ei se ota niin nivusille kuin kivikkopolut, joita Maijasstiina oli saanut marja- ja paimenreissuillaan tallata. Hyväthän nämä ovat nämä maantiet. Ja mukavaahan on, jotta maailma edistyy, kun vaan siinäkin, edistyksessä, pysytään kohtuudessa. Mutta kun rikkaille eivät enää kelpaa tavalliset kärrit, vaan pitää ajaa oikein vaunuilla, jotta saa lököttää kuin saunan lauteilla.

Sillä tavalla ne kulkivat Maijasstiinan ajatukset, ja mikäs oli kulkiessa, kun oli selvä maantie edessä, juuri keväällä korjattu. Sitä myöten ne astelivat nyt ajatukset, kuten itse Maijasstiinakin. Olihan hän jo lapsesta asti nähnyt tuossa tuon tien ja sitä taivaltanut, mutta sittenkin se oli Maijasstiinan mielestä kuin uusi, koska sitä ei ollut hänen mummovainaansa lapsuudessa ollut. Mummo-vainaan kertomukset salolaiselämästä kangastelevat yhä vaan Maijasstiinan mielessä.

Eikä sitä olisi uskonut Maijasstiina eikä moni muukaan, että se maantie todellakin noin komistaa seutukuntaa kuin nyt tämäkin sen perästä, kun sitä hiljan levitettiin. Se on näet olevinaan niin sileää ja tasaista, ja siinä kun on ne raviojat kahdenpuolen kuin kanttinauha, kivennyppylät porattu pois ja puskat kummaltakin puolelta raivattu. Sitä myöten tuntee jo vastaantulijan, hevosmiehenkin, kaukaa ja tietää varata hyvänpäivän. Ja se mutkittelee noita pahimpia mäkiä niin mukavasti kuin olisi varppi heitetty, pitkä varppi virstojen päähän. Pienemmille mäentöyräille se nousta jököttää vakavana ja sitten taas laskea hyräyttää toiselle puolelle, niin että siinä aina saa kulkija korvauksen vaivoistaan. Kun tuoltakin kumpareelta katselee tätä Luojan luontoa, niin oikein sydäntä sykäyttää, että onpa, onpa totisesti värkännyt se tämän maailman tekijä somia paikkoja tähän meidänkin pitäjään, on — ja liekö tuolla ollut paljonkin päänvaivaa näistä laitoksistaan?

No ja tuossahan se hököttää Sukslevän Tarvaisen talo ihan koko komeudessaan! Katsoppahan, kun ovat portin maalata sujauttaneet ätspunaiseksi! Nyt se alkaakin näyttää joltain!

Maijasstiinan kasvoille on levinnyt ymmärtäväinen hymy, mutta se jähmettyy äkkiä äkäiseksi rypistykseksi, kun hän huomaa lammaskatraan siinä portin lähettyvillä ja ison pässin-rotjakkeen hieromassa itseään portinpylvääseen. Hän sieppaa seipäänkappaleen tien vierestä, mätkäyttää pässiä selkään ja tiuskaisee:

— Peäsetkö siitä selekees syyhyttelemästä! Etkö nyt muuta paekkoo löytännä?

Maijasstiina on oikeastaan luontokappalten ystävä, mutta kaikella on sentään rajansa. Hänen oikea suupielensä väpättää vielä kauan kohtauksen jälkeen, eikä hän malta olla kujalta kääntymättä ja vilkaisematta tyhmänä töllistelevään pässiin:

— Niinku' ei sullekkaa' kelepois tavalline' lapeaita selän kalttoomissee…

Siinähän se Tarvaisen emäntä tulla ryöpsähti Maijasstiina vastaan vistillä yhtä touhakkana kuin ennenkin ja kantaen kummallakin kämmenellään olkapäittensä päällä isoa viilipyttyä.

— No, aena se tua emäntä vua' o' yhtä kaprakkoo immeistä' ku' ennennii!

— Mikäpähän minnuu' oes männä, eikähän se taival taitu astumata, eikä kala tule kastumata. Pyöräätän nua viilpytyt eloaittaa', ku' eivät ruokakonttuorissa sua raahoo kärpäsiltä. Mikä niitä nuitai ryökäleitä lie tellännä tuan pihanpuoljrakennuksen täätee?

Kesähän s'oon kärpäse' aika, millojnkapa nuita juur muullonj tavattannoonkaa?

No Maijasstiina ajjaikse vuan sinne tuvan puolelle, minä en ku' kään ja kiäntäyn.

Tekköö vuan työsä, emäntä, mitteepähä' tuassa yhen Maijasstiinan tautta ruppee töitääj jättämää…

Ja siellä se emäntä jo mennä pyrryytti keskellä pihaa, kun Maijasstiina vasta kerkesi kääntymään tupaan päin.

Oli juuri aurinko korkeimmalta kohdaltaan siirrähtänyt hiukan illan puolelle, kun Maijasstiina saapui Sukslevän taloon. Talon nuori tytär Emma oli paraillaan puolisen laittohommissa väelle. Solakkana, verevänä ja vaaleat hiukset letille punottuina se siinä lieden ääressä vellipataa hämmenteli.

Maijasstiina ei ollut käynyt tässä talossa vuodenpäiviin. Hänen silmissään oli Emma kuluneena aikana varttunut oikein aikaihmiseksi. Tulija ei voinut olla ihmettelemättä:

— No, Herra hyväst siunatkoon, ihanko seon tämä Emma ite!

— Minähän se vuan. Mittee kummoo se Maijastiina sittem minussa näkköö?

— Ihahhan sinust' on tullu aikuine' immeine'! No niihhän s'oon: vuosj vanahav vanahentaa, kaks lapsen kasvattaa. Joko sinull' on mitem paljo niitä ikijä?

— Johan seon tässä emälampaa' ikä. Mikonpäevä' aekaan neät jo yheksäästoista täättyy.

— Niihhä' se tuo aeka männöö, sitä alat sinnäi olla jo siinä naimisem partaalla. Kuulehha tuota…

Maijasstiina katseli ovelle, hivuttautui sitten aivan Emman viereen ja suhahti hiljaa hänen korvaansa:

— Luvellahe' Alapetti käsk sannoo hyvin paljo terveyksiä!

Ja samalla nyökäytti Maijasstiina ymmärtäväisesti päätään ja hymyili samallaista leppoisaa hymyä kuin äsken siellä punaiseksi maalatulla maantieportilla, ennenkuin se pässi pilasi hetkeksi hänen hyvän tuulensa.

Emma punastui ja näytti hätääntyvän. Hän tuskin olisi osannut sanoa mitään, jos Maijasstiina olisi ehtinyt jatkaa keskustelua samaan suuntaan, mutta onneksi astui emäntä samassa tupaan, minkä johdosta terveisten tuoja siirtyi loitommalle ja Emmalta säilyi velli pohjaanpalamatta.

— Eu tuossa äskönj kerennä kuulumisiakkaa' kysellä, niij jotta onko sitä mittää tualle Maijasstiinalle verestynnä sittev viime näkemän? — tiedusteli emäntä.

— Mitteepä sitä tälle kööhänsekajselle immeiselle…

Mualimoo oun vuan kiertännä, vaikkei sitt' ou paljo tuata Hirvijärverrantoo kaavemmaks kerinnä. Lensusta minä viimeks läksin, siellä parraillaal — lehmee poejittivat, en ies ennättännä kuulla, tuljko lehmävasikka… Mittee vuan itellennä?

— Eepähän sitä sen kummempoo… Vanahat vuav vanahenoo ja nuoret koittaa tulla kelekertöö perässä sen kun kerkijäävät… Semmosjtaha' seon tua' immeise' elämä.

Semmosjta, semmosjta o' elämä… Mitenkää' s'oon sittä niihen ketruuksiin kansa?…

Kerkiipähän nuo ketruut. Tässä juur tulloo syönninnii aika, niij jotta jos häntä ottasj ensiv vähä palasjta…

Tietysti siinä vähitellen tuli käsitellyksi hiukan muittenkin ihmisten asioita, sittenkun Maijasstiinan kielenkanta oli herkistynyt, mikä tapahtui jo kolmannen kahvikupin perästä. Tosin hän ei mitenkään olisi antanut talonväen keittää kahvia, koska puolinenkin oli juuri tulossa, mutta milläpä sen yks' akkanen ihminen estää, kun toiset hyvästä tahdostaan panevat vasken varistamaan. Ja siinähän se kiehahti kahvikin yksillä tulilla puolisvellin kanssa.

Enimmän Maijasstiina vaan ihmetteli, kun talon pihanpuolirakennus oli kengitetty ja porttikin ylvästeli punaisena kuin rovastilassa. Hän vihjasi hienoisittain, että taidetaan odotella niinkuin sulhasia taloon, mikä nyt ei ole ihmekään, kun ainoa tytär on päässyt aikuiseksi, ja samalla hän salavihkaa vilautti toista silmäänsä Emmalle, joka tästä huomautuksesta punastui hiusrajaa myöten.

—-Vae tulenoonko pijam minijä tuaha' emännä' avuks?—lopetti
Maijasstiina liplatuksensa.

— Senkö täätistä tähäv vielä minijöitä kiusaksee', vähäkö tuassa muute' o' hommoo? — sukaisi emäntä muka tosissaan, vaikka hänen suupielestään näkyi, että saattaa se niinkin käydä, olihan talossa täysikasvuinen poika ja toinenkin jo rippikouluiässä. — Ee sitä minijöihin tautta sentääm porttia punattu, mistä lie ukko vuan suanna peähäsä, että rotjoo hänet, portin, kun kerran tulj uus laitettua, — jatkoi hän selittääkseen vieraalle tämän maalausasian.

Sukslevässä oli perettä aivan parahiksi sellaiselle pienenpuoleiselle, mutta pääasiassa omillaan elävälle talolle. Talon oman joukon jatkoksi — omista väistähän tässä on jo päästy selville — oli vain roteva piian-möykky, nähtävästi oikein työihmiseksi syntynyt, ja renki, jolla kyllä oli miehen ikä, mutta miten lie jäänyt hiukan kitukasvuiseksi, niin ettei sitä pidetty oikein miesten rangissa, vaikka se vaolla miten-kuten pysytteli talon vanhemman pojan perässä. Tämä väki se nyt kokoontui ulkotöistä puoliselle.

Tuossa kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun taitteessa oli isäntä Savon maakunnassa suuri herra, ainakin siinä Markkulan pitäjässä, jossa tämä kertomus liikkuu. Vaikkei tämäkään talo aloiltaan ollut kovin laaja, ei isäntä Tuavetti Tarvainen tuntenut eikä tunnustanut muita itseään ylempiä kuin kupernyörin. Kuuluihan niitä Helsingissä olevan sinatyörejäkin, mutta mitäs niistä helsingeistä ja -työreistä, tämä kupernyöri Aminohvi Kuopiossa se oli oikea päämies läänissä, ja sitten Taavit Tarvainen, kuten kirkonkirjoissa luki, tämän Sukslevän talon itse miehiään. Hän oli isänsä vielä eläessä talon vanhimpana ja ainoana poikana ollut vain Sukslevän Tuakko, mutta nyt on Taavit tai vähintään Tuavetti ja isäntä.

Ei hän kyllä mikään ylpeä ollut arvostaan tämä Taavit Tarvainen, Israjeelin kuninkaan kaima, sen saman Taavitin, jolla ei ollut muuta rikettä mainekirjassaan kuin Patseepa. Ja käypi se viisaskin vipuun, minkä se kuningas Taavitkin, eikä siitä tarvitse moittia, sillä herranmies oli Taavit sittenkin. Niin, ei tämä Sukslevän isäntä ylpeä ollut, sen verran vaan katsoi järjestyksen perään, ettei syödessä kukaan ennen häntä pöytään istunut, eikä siitä pois noussut, ja että vaimoväki sai syödä sitten jälkeenpäin, kun miehet olivat ehtineet eineensä puraista. Se oli vanha talon tapa. Eikä sitten syönnin aikana saanut turhaa suutansa ruukata, koska ruoka piti nauttia ristillisesti ja ajatuksen kanssa.

Eikä siinä nytkään sanoja tuhlattu miesten syödessä, vaan istuttiin hiljaisina aina siihen hetkeen asti, kun isäntä oli puukkonsa housunreiteen pyyhkinyt, sen tuppeen istuttanut, sitten hihalla suutansa sutaissut ja pöydän päästä syrjään siirrähtäen ruvennut piippuansa lataamaan.

Sitten se rupesi puhe luistamaan, sillä mitäpä siitä akkain syönnistä, sen aikana saattaa vähän lohventeeratakin.

Maijasstiina se vaan tahtoi kääntää puheen siihen porttiin. Se näkyi niin juuttuneen sen sydämelle.

— Minä kun täss' oun uappiloinna, jotta mittää varte' s'oon isäntä tuom portin mualuuttanna punajseks. Saeskoon tuota niinku' iteltää utsia?

Isäntä Tuavetti herkesi kovin salaperäiseksi. Myhähteli vaan ja tuhautteli kessusavuja piipustaan.

— Suaphan sitä tiijustella, vuan s'oon sitte' toine' asija, mikä sill' om meininkinä.

Eikä se sitä sanonut, vaikka ihan nenästä näki, että kyllä sillä on omat metkunsa sen portin kanssa, mitkä lienevät. Sen nenä tuhahteli taas niin omituisesti. Ei se tuollaista sihajamista pitäisi, jos punainen porttiin olisi ihan viattomasti vitaistu.

Mutta isäntä Tuavetti meni ruokalevolle, ja toiset miehet perässä. Se ruokalevollemeno tapahtui kohta kun piippu oli loppupuolilleen polttaa käryytetty ja perskat sujautettu suuhun. Tämä oli tärkeä toimitus, tämä ruokalepo, oikea elinehto, jolle ei saanut mitään estettä panna. Mihinkä sellainen mies olisi kelvannut, joka ei puolisen päälle puoltatoista tuntia nurvahtanut. Akkaväen kanssa on eri asia, niillä on sitä pientä hompsutusta aina, eikä niille tämä ruokalepo taida olla niin tarpeellistakaan.

Pihanmaan nurmikolle vääntyi pitkäkseen kolme kokonaista miestä ja neljäntenä talon nuorin poika, sellainen rippikouluiässä oleva joukeamuotoinen pojanhuiskale. Akkaväki hoiteli pirtissä omia toimiaan, mutta jos jollekin sattui asiaa pihanmaan yli, kohottautui hän varovasti varpailleen, sillä Sukslevän miesten pyhää unta ei saanut kesken häiritä.

II.

Jopa oli kimalteleva ja kaunis juhannusaatto sinä vuonna! Kun talollinen Tuavetti Tarvainen astui pihanmaalleen, venytteli pitkään jäseniään, sipaisi kämmenellään pitkää tukkaansa otsalta, hieraisi unen loput silmistään ja käänsi ne Hirvijärvelle, niin eipä tahtonut katse kestää sitä koreutta. Järvi, joka muodoltaan oli pitkä ja soukulainen, laajeni Sukslevän kohdalla parin virstan levyiseksi, niin että siihen jo sopi tuota kesäistä väikettä ihan huikaisemiin asti. Nyt sen pinnalla kävi sen verran viriä, että parahiksi vipaji kullalta koko leveys. Oli siinä soma näky, kun katsoi tuosta oman kaurapellon kohdalta yli järven toiselle puolelle. Ensin se kaurapelto laskeutui kuin viheriä matto veteen, sitten oli Hirvijärvi auringon leikkipaikkana välissä kuin kultainen lattia, ja tuolta toiselta puolelta taas lähti Vorrin Pulliaisen otramaa samallaisena mattona, jatkuen aivan pihaan asti. Pulliainen on vestänyt talonsa seinät valkoisiksi, ja ne kun paistaa lekuttelevat niin iloisen näköisinä sieltä silmään. Oikein ovat veikeät, peijuonit, siinä Rukasmäen mahtavaa kumpua vastassa! Ja Rukasmäen nyppylällä leijailee sininen auer, jota lienee kuinka pitkälle hyvänsä, vaikka ihan maailman rantaan.

Jos hän missä lie se ranta, miettii Sukslevän ukko. Nuo kiertokoulua käyneet näet kuuluvat oppineen senkin, ettei siellä tuolla ylhäällä ole rajaa eikä rantaa, vaan yhtä tyhjää höppelöä vaan, avaruus vai mikä lie. Joo, joo, mistäpä hänen tiennee niin taktillaan saattaa olla tyhjääkin, ja saattaa olla täyttäkin, kukapa tuolla lie käynyt niissä avaruuksissa ja muissa!

Katsoisihan näitä kauemmankin, katsoisi niinkin näitä Luojan luomisia ja tuotakin oman käden työtä. Tulipahan näet kengitetyksi tämäkin tuparakennus, ja kun ma siirräime tuohon nurkalle, niin sieltä se pälyilee se entisen Sukslevän Tuakon punainen portti. Olipa ennen vähän hurvakka luonnoltaan se Sukslevän Tuakko, mutta tulipa tuosta vaan Taavit Tarvainen ja rakennuksensa kengitti ja porttinsa punaiseksi maalasi, ja ristittyjen ihmisten kirjoissa kulkee Sukslevän isäntä. Pitäisi tämän portin näkyä ohiajajan silmään, vaikka isompikin herra olisi, se ajaja.

Mutta ne saa olla nyt katselemiset katseltuina tämän Tuavetin puolesta, väki on ajettava ylös ja töihin, vaikka kohta on juhannusaatto. Iltasella on kuitenkin kokolle meno, ja se rupsahtaa iltarupeamakin piloille, sillä ei niille enää työ maita, kun ovat mielessä kokkotanssit ja muut ryplötykset.

Emäntä olikin jo nähtävästi ylhäällä, koska pieni savu pillahti piipun nokasta ja kierähti heittämään häränpyllyä aamukostealle katolle, kunnes lopulta pääsi jalkeilleen ja alkoi ohuena viivana vetäytyä kuulaaseen ilmaan.

Se oli virkku eukko se Tuavetti Tarvaisen emäntä Justiina, ei sen silmäluomissa kiviriippaa ollut aamuisin. Monessa aitassa oli Sukslevän Tuakko käynyt, ennenkuin oli yhtynyt tähän Sammakontauksen Justiinaan. Tämä oli ollut tunnettu vähän ylpeäksi ihmiseksi, eikä ollut ennen ketään sen kanssa luonannut, mutta olipahan Tuakko suostutellut tytön puolelleen. Moni oli Justiinaa varoittanut Tuakon kelkkaan lähtemästä, mutta itsepäinen oli tyttö. Kun oli kerran sen pään ottanut, niin oli pitänytkin ja Tuakolle oli tullut. Eikä ollut tarvinnut kauppojaan katua, sillä mies on tämä Tuavetti siinä kuin joku toinenkin. Hyvin on eletty yhdessä Sukslevässä jo vuosia parikymmentä, ja aina vaan hiljalleen vaurastuttu.

Äkkiä se nytkin höyräytti, Justiina Tarvainen, omaa sukua Kolomainen eli kirkonkirjojen mukaan Kolehmainen, aamukahvin. Tämä kahvin juonti ei ollut läheskään yhtä tärkeä toimitus kuin syöminen, ei tarvinnut seurata isännän esimerkkiä; kukin nielasi kuppinsa miten parhaaksi näki. Naisetkin olivat samassa touhussa, ja Maijasstiinalle jäi vielä täysi teevadillinen vasemman käden sormien nokkaan, kun isäntä Tuavetti oli jo lopettanut ja hurauttanut asianmukaisen kuuluvan aamuröyhtäisyn, sellaisen, joka ei ihan tyhjästä mahasta lähde.

Kun miehet olivat jo painuneet työmailleen, sanoi emäntä Justiina
Maijasstiinalle, jotta:

— Otetaam myö vielä pien tirraus tuata kahvil lientä, se niät teäv vaimose' immeisen syvän vuatii voeteluva.

Eihän toki Maijasstiinaa tarvinnut kahta kertaa käskeä kahvikupposen kimppuun. Ottihan se Maijasstiina tirauksen, otti hyvinkin. Mutta hänelläkin oli ne ketruukset siinä sielunpainona, olisi näet ollut jo aika ryhtyä töihin, kun se elimenkin päivä oli mennä livahtanut omasta edestään, niin ettei ollut juuri niistä töistä, minkä vähän oli kauluulaudalla miesten paitoja pyöritellyt.

Mutta Justiina, joka tavallisesti oli aina menossa ja käsistään kiinni, ei näyttänyt tällä kertaa olevan millänsäkään ketruusten kanssa, vaan sanoi, jotta aletaan sitten pyhän perästä, se kun päivä kuitenkin on vähän niinkuin piloilla tämän aaton takia ja kaiketi se toki Maijasstiinakin lähtee kokolle Luvellahen pohjaan.

— Mitteepä tua vanaha immeinen siellä tehnöön, — epäili Maijasstiina, vaikka kasvonpäissä karehti semmoinen ilme, että niinhän se on ollut meininki, jotta jos vaan talonväen puolesta, niin mielellään lähtisi.

— Ei sunkaa' siellä ikkee kysytä, ja kovihhan tua ov vielä hepsakkoo mummoo tua Maijasstiina, ja männööhän siinä yhessä venneessä.

Sillä se asia olikin sovittu, eikä sinä päivänä Maijasstiina ketrännyt lainkaan, vaan näperteli minkähän mitäkin pientä emännän apuna.

* * * * *

Vaikka isä Tuavetti oli nuoruudessaan ollut vähän rillaantunut, niin jotta ukkivainaa oli sanonut, että tuolle meidän pojalle pitäisi panna hanko kaulaan, kun se on sellaista aitomussorttia, ei tämä Tuavetin vanhin poika Toloppi, joka kyllä oli ristitty oikein Adolphiksi, osoittanut mitään isänsä entisiä ominaisuuksia. Hän oli hiljainen ja vakava kahteenkymmeneen pääsemässä oleva mies ja julmettu työntekijä. No, hyvä työmies oli ollut isänsäkin, mutta yökaudet se oli juoksennellut omia juoksujaan ja tehnyt sellaista pientä ilkeyttä, josta ei tällä puolen maailmaa isoja asioita nosteta, vaikka se paneekin toisen korvanjuurtaan raapimaan. Isä Tuavetti toisinaan melkein pelkäsi, ettei taida tästä hänen pojastaan miestä tullakaan, koska on tuommoinen nuhjake nuorena, ja tuppaa vielä välistä postillaa lukemaan, ikäänkuin ei siihen hommaan olisi aikaa myöhemminkin, jos Luoja kerran ikää antaa.

Mutta eipä se Toloppi-poika jumalansanan vuoksi postiltaa lukenutkaan, vaan sillä oli sellainen kytö kaiken lukemisen perään, jottei mihin panna. Kun vaan mistä kirjan löysi, niin kohta oli nokka siinä kiinni, ja kun ei talossa muita kirjoja ollut kuin tämä Lutheruksen kirkkopostilla, virsikirja ja raamattu, niin se tutki niitä. Katkismuskin kyllä olisi tainnut löytyä, kun sitä rippikoulussa tarvittiin, mutta ei se sitä miellyttänyt, kun se oli niin väleen läpiluettu. Siitä pojasta olisi tainnut tulla koulunkäyjä ja vaikka kupernyöri Aminohvi, jos olisi ollut niitä kouluja tässä saatavilla, mutta mikäpä sen kustansi kaupunkiin asti, jossa olivat ne isot herrain koulut. Täällä oli käynyt jutuuttanut kiertokoulua, ja sieltä se oli sen avaruudenkin ja muun maan pyöreyden oppinut, ja saanut ihan tuhottoman iilin lukemiseen. Pappilasta oli väliin kulettanut kirjoja kotiin ja hotkaissut ne muutamana iltapuhteena, ja sitten oli pitänyt taas turvautua postillaan.

Sellainen lukuhevonen oli se Toloppi, Tuavetti Tarvaisen vanhin poika. Nuoremmassa taisi olla vähän isän vikaa. Ainakaan ei sillä niihin lukupuuhiin ollut halua, tuntui rippikouluakin pelkäävän. Sitä on näet koetettu kotona hätistelläkin vähän kirjalle, katkismukselle pääasiassa, jotta pääsisi ripille ja saisi lusikkansa pois pappilan saunan porstuasta No, kaipa se sen saa, vaikka mieluummin kirjan äärestä ongelle karkaa, taikka seisoo jossain tuolla rannalla ja katselee järvelle ikäänkuin näkisi siellä jotain erikoista, vaikkei toinen ihminen äkkää muuta kuin sorsaparin jossain heinikon syrjässä.

Semmoinen kummallinen kyhäys on tämä nuorempi poika Rieti, väliin virmapäinen ja vikkelä, väliin taas katsoa toljottaa yhteen paikkaan kuin olisivat päävärkissä, ihmisen tärkeimmässä verstaassa, koneet seisattuneet.

Mitä taas siihen keskimmäiseen, siihen tyttöön tulee, niin se nyt on tämän isäntä Tuavetin mielestä tavallinen akanalku; eikäpähän naiseläjän tarvitse muuta ollakaan. Kunhan rainta polvien välissä pysyy, osaa lehmän herutella ja vellipataa hämmennellä. Ja kyllähän se Emma siihen pystyy, ja eikö tuo niillä taidoillaan maailmaa läväisse, vaikka tämä sitten olisi kuinka pyöreä hyvänsä.

Se on sitten nyt semmoinen tämän Sukslevän Tuavetti Tarvaisen pere, tavallinen maatiaispere vaan Savon maakunnassa Markkulan pitäjässä. Se myrää nyt kiviä pellosta raunioihin, se pere, taikka oikeastaan vaan miehet, sillä tuskinpa sitä työtä naiselliset nivuset kestäisivätkään, koska naukumaan pakkaa tuo renginkänttyräkin, Ietu eli oikeastaan Eetvartti, pahanpäiväinen vätökäs, jolle kyllä alkaa kerääntyä ikää, mutta ei näy kokoa kertyvän. Kiviä, kiviä vääntelee nytkin taas muitten kiireellisten töitten toviksi päätyttyä Sukslevän miehinen väki. Vääntää hiki hatussa, ja isäntä Tuavetti edellä muitten. Sitä onkin kiveä tässä Markkulan pitäjässä. Liekö Luoja ennen näitten nykyisten markkulaisten esi-isiä kivittänyt joistain heidän pahoista töistään kun on niin ilmestynyt tuota kivenpuolta joka taholle? Mene tiedä sekin asia, mutta sieltä kivenkolosta se vaan leipä otetaan, ja jumalanviljan henkipä tuo on tuvassa pysynyt.

Mutta ei ollut työllä tänä päivänä oikein siunausta. Rieti-poika jäi tavallista useammin toilailemaan jonnekin etäisyyteen, ja rengin-vätyksen kädet isompaa kiveä kinatessa aina lipesivät. Se täpisköi vaan paikallaan kuin harakka katolla eikä kyennyt auttamaan juuri nimeksikään. Isä Tuavetti ja Toloppi kyllä kantrasivat parhaansa mukaan, mutta mitäpä ne kaksi miestä suuren pohjakiven kimpussa. Ja Tuavetillakin oli sydänalassa sellainen mukava tuntu kuin ennen nuoruudessaan näin juhannusaattona, jolloin ei työ maittanut, kun olivat mielessä kokkotanssit ja vähin Riähkä-Kekkosen viinaksetkin. Sitä näet tuli siihen aikaan tirautettua tilkkanen Riähkän tisleerauksia.

Aamupuoli päivää siinä oli vielä junnattu joltisessakin tahdissa, mutta päivällisrupeamalla rupesi jo kangertelemaan. Vähin itsekukin katsahteli aurinkoon ja vilkaisipa pihaankin päin, että minkälainen savu piipusta nousee: joko akat siellä puolista puuhaavat. Ja kun sitten Justiina-emäntä kilahutti kirkkaalla äänellään, jotta syömääh hu-ui, niin äkkiä pistettiin kanget ja lapiot syrjään, jätettiin puoliksi nostettu kivi siihen lönkälleen kesantomaan keskelle ja puitettiin puoliselle.

Iltarupeamalla ei töihin enää yritettykään: onhan se juhannusaatto vaan kerran vuodessa.

* * * * *

Tämä oli sitä aikaa, jona vielä Savonmaassa kaskessavut nousivat joka kylässä. Siinä juhannuksen edellä oli kasket poltettu ja palot vierretty, nokinaamoina tulevalla ruishalmeella myrätty. Pahin työ oli takana. Kyllähän ne vielä oli palohalmeet nurin raavittava puusahraisella aatralla, jossa ei luotintakaan ollut, mutta se nyt ei ollut pahinta. Pian sen piikkopaitainen kyntömies sitten kaaviskeli. Lujassa oli leipä muutenkin kivikkoisessa Markkulan pitäjässä. Kotitekoisilla aatroilla kynnettiin maat ja risukarhilla ajaa sossoteltiin päälle. Kyllähän ne kehuivat niitä välttiaatroja toispitäjäläiset, mutta tuoppa heidät Markkulan kivisiin peltoihin, niin eipä taida mennä sänki nurin; kiveen, kiveen kolahtaa kohta vältti, ja siihen menevät kalliit rakkineet, millaisia he sitten lienevätkin. Ei niitä täällä tunneta, eikä tarvitakaan tuntea, koukitaan vaan kivenkoloja näillä vanhoilla vehkeillä.

Ei se ohut ihme, että maamies päästyään kevättöistä ja heinäntekoa odotellessaan piti juhannusta tavallista suurempana juhlana, nuoria koivuja pihamaalleen haki, aattoiltoina kokolla kävi ja pyhän sitten koivujen alla varjossa unia veteli, jos ei sattunut niinkuin kirkolle lähtöä.

Tämä juhannus, se oli sellainen iloinen väläys niin rikkaan kuin köyhänkin elämässä, eikä niitä sen puolesta oikeita isoja rikkaita tässä Markkulan pitäjässä siihen aikaan ollutkaan. Mikä eli paremmin, mikä huonommin, mutta jokaisella taisi olla omat kiusansa. Ainahan se joku ylvästeli, kun ei tarvinnut talvella takkiraudan ajoon lähteä Kourun ruukilta Mömmölänlahteen, vaan tuli läpi vuoden omillaan toimeen ja siemeneksikin riitti, mutta, eiväthän ne toki kaikki ihmiset ole tehtyjä samalla lestillä, niin jotta suopihan heille pienen kopeudenkin ilon, kun vaan kuka sen katsoo niinkuin itseänsä puettavan.

No niin, Sukslevän väki oli pannut lukon oveen ja lähtenyt suurella nuottaveneellä soutaa luikuttelemaan Hirvikoskelle, josta vielä oli hyvänpuoleinen huippaus metsätietä Luvelahen pohjaan, kokkopaikalle. Tietysti oli ennen lähtöä haettu juhannuskoivut pihalle, ja muutapa sitä ei oltu iltarupeamalla tehtykään.

Siihen sopivat yhteen matkaan sekä isäntäväki että palvelijat ja vielä Maijasstiina Poutiainenkin. Mikäpähän se oikeastaan onkaan muu ero isännällä ja palkollisella kuin että toinen maksaa palkan ja toinen sen saa; yhtä työtähän ne muuten tavallisesti paiskivat. Ja jos nyt toinen käskee ja toinen tottelee, niin välipä tällä, kyllähän sen puolesta samaan veneeseen sopii ja peräkkäin metsäpolulle marssimaan. Sopii niinkin, ja aina oli sopinut tässä Sukslevässä ja melkein kaikissa muissakin taloissa. Se on sellainen maan tapa.

Tämä oli hyvä peränpitäjä tämä Tuavetti Tarvainen, se taito oli hänelle jäänyt perintönä isältään, jonka kanssa olivat ennen, isäntä Tuavetin ohessa vaan tavallinen Sukslevän Tuakko ja pahainen vielä siksikin, soudelleet Hirvijärven ristiin-rastiin. Sen piti tämän maalaisen kyetä jo pienestä pitäen airoille tyynessä, jos tuulessakin. Ukko Tarvainen, jonka oikeat ristimänimet olivat Helsingin horisontin allakasta otetut Optatus Anskaarius, oli ollut seutukunnan kovimpia kalamiehiä. Kohta kun keväällä oli rantaan vähän rakoa ilmestynyt, oli ukko Anskaarius siellä rysiään panemassa, ja niihin kun ajautui haukia ja lahnaa, jotta hirvitti. Ja jos oli sattunut jokin sären-sorrikka uteliaisuudessaan, tai ahven, joka on niitä kalojen vähimpiä tuon järkensä puolesta, menemään rysään isompien kalojen joukkoon, niin järveen takaisin heittää hujautti ukko semmoisen. Sanoi että kun ajakset, hylyt, sopimattomaan seuraan, eivätkä edes häpeä heiveröisyyttään. Vaikka ei se ukko muulloin särkeäkään ylenkatsonut, ei toki. Keväällä se niille tokeita teki ja mertojaan asetteli, ja särkikeittoon sai Sukslevän pere tyytyä kaiket keväät; parhaat kalansa ukko kuljetti Kourun ja Jyvänniemen ruukille herrojen särpimeksi. Mitenkäpä se muuten tämä vähävarainen talollinen pennin syrjään kiinni pääsee kuin ve'en viljasta ja aallon antimesta. Parempi on syöttää Kourun herroille kaloja kuin niitten takkirautoja talvikaudet rahdata, kun ei kuitenkaan pelto perettä elätä. Näin haasteli ukko, ja oikeassa se mahtoi ollakin. Siitä pitäen on nyt maakin jo ruvennut tuntuvammin tuottamaan, mutta sillä oli ukolla omat meininkinsä. Ja kun oli kalamies mieleltään, niin kalasta puhui.

Ja sitten se oli kesäkauden myöhäiseen syksyyn saakka tuhrannut verkkojensa kanssa, eikä ollut unohtanut edes salakan kutuakaan. Niitä oli aina kolme kesässä, ja nyt taitaisi juuri olla toinen tässä juhannuksen seudussa, mutta ei ollut isäntä Tuavetilta tullut niitä seuratuksi, se kun on nuottapeli nykyisin pääasiallisimpana pyyntikeinona, ja sillä lähtee aina kukkokalaa, joshan suolattavaakin. Ei tullut Tuavetista isänsä laista pyyntimiestä. Ainoa, mikä lie täysin isältä periytynyt, oli matikan kudettaminen talvella. Liekö tuo siksi niin veriin jäänyt, kun se oli kaikista vaikeinta. Kuta pahempi pyry, sitä vikkelämpänä ukko Anskaarius oli heilunut matikanrysillään. Ja tämän Tuavetti Tarvaisen luonto on myöskin semmoinen, jotta se aina rakastaa ankaraa työtä. Se se vasta on poikaa Tuavetin mielestä, kun tammipakkasessa ja pyryssä saa syteä avantoa matikanrysälle. Silloin pursuaa kaikista jäsenistä oikein esi-isien voima, ja uhallakin hän viskaa rukkaset hangelle ja huitelee paljain käpälin koetellen, jotta onko sinussa, tammikuun talvi, edes miehen käsille kävijää, saatko purruksi punaiseksi? Saahan se, peijuoni, mutta kun vähän puhaltaa kämmeniinsä, niin sillä se asettuu. Kun on kerran tämän muka pyöreän pallon kylmälle kantille sattunut Sukslevän talo, niin pitää sen isännän koprien talven kouristus kestää.

Vanhoja asioita Tuavetti muisteli veneen perässä istuessaan. Kyllä hän nämä vedet tuntee Talluskoskia ja Hirvikoskia myöten. Kiviä tässä on Hirvijärvessä, mutta totta Tuavetti kivet kiertää. Niin on hän ylpeä tästä taidostaan, että pitää venekunnalle huomauttaa, jotta:

— Sitä ei tämmösjtäkkää lastija joka mies ossoo ohjata oekeeta reittiä.
Niitä on neät nuita kivijä tässä järvessä melekeiv vier'vieressä.

Samassa raapaisee veneen pohja kiveä, niin että oikein heittää toiselle laidalle. Tuavetti ei siitä yhtään hämmenny, vaan jatkaa itsetietoisena:

— Siinäkii o' yks, ja vielä kaekkiim pahimpija.

Muuta kertaa ei onneksi raapaisekaan, joten Tuavetin maine taitavana perämiehenä jää vikaantumattomaksi. Yksi kolaus ei sille mahda mitään.

III.

Luvellahen pohjukka oli Hirvijärven, Pienen Talluksen ja Muuraisen ympäristöläisten vanha kokkopaikka. Kukapa hänen tiesi, miten kauan siinä oli juhannuskokkoja poltettu. Jokainen kyllä muisti siellä käyneensä pienestä mallukasta, mutta missäpä nuo lie olleet kirjoitetut Luvellahen kokkojen historiat ja aikakirjat?

Luvellahti pistää sujauttaa pohjukkansa Pienestä Tallus-järvestä noin ruotsinvirstan päähän Hirvijärven eteläpäästä, josta Hirvikoski lappaa vesiä Ylä-Muuraiseen. Siinä oli pari-kolme kyläkuntaa mainittujen kolmen järven ympärillä, sellaista pohjois-savolaista harvaa kylää, joissa naapuriin saattaa olla hyvinkin kilometrin matka. Ne ovat asutukset täällä päin harvasteessa, koska seutukunta ei ole sivistyksen rintamaita, vaan semmoista ilman aikojaan jälestätulevaa Markkulan pitäjää, jonka kansa kuitenkin on karun luonnon kanssa saanut käydä ankaraa olemassaolon taistelua, jollaisesta rintamaan rikkailla ei ole tietoakaan.

No, tarpeellisia ovat molemmat, niin rintamaitten äveriäät kuin nämä korven köyhätkin, samaa kansaa, eikähän sitä mistä jokaiselle niitä paraita paikkoja!

Mutta paitsi niitä kolmea mainittua kylää, kävi Luvellahen kokolla vielä paljon kansaa Hirvijärven toiselta puolelta. Varsinkin tämä Sukslevän väki oli jokakesäinen vieras. Kuka hänen tiesi, miten kauan Sukslevästä jo oli käyty Luvellahen kokolla? Ja mistä lie tällainen ihmeellinen tapa ilmestynyt, kun ei tiettävästi mitään veren ja sukulaisuuksien siteitä siellä päin ollut. Taisi olla vaan tottumus, joka usein kulettelee tämän maailman vaeltajaa enemmän kuin muihin vahvempiin vietteihin perustuvat suhteet.

Sitä se nytkin taivalsi Sukslevän väki ynnä Maijasstiina Poutiainen tuttua kinttupolkua Hirvikosken niskasta Luvellahtea kohti. Tuohon ihan lähelle pistää Matolahti Ylä-Muuraisesta, niin jottei kerkiä tämä jalankulkija kunnolle henkeään vetäistä, kun jo joutuu kiertämään sitä Matolahden pohjukkaa. Somasti on se Luoja näitä vesiään viskellyt. Mitähän varten se on tämänkin Matolahden tähän juohatellut, kun Hirvikoski pauhaa tuossa vieressä semmoisella voimalla, etteipä mieli tee lähteä laskemaan veneellä sitä myöten Hirvijärvestä Ylä-Muuraiseen? Eikö sen muka olisi passannut yhdistää näitä järviä tästä lahdesta käsin vähän säveämmällä luonnolla, kun nämä nyt kuitenkin pakkautuvat tästäkin kohden niin lähekkäin? No, mistäpä nuo Luojankaan työt ymmärtänee tämä syntinen ihminen, he vaikka ollut pahalla tuulella ja tuumannut, jotta sylkäisee häntä tuohon tuonkin Hirvikosken, niin on ihmisparalla vähän vaivaa, ennenkuin saa veneensä solutelluksi toiseen järveen.

Eikä se etäällä ole Talluskaan, tämä Pieni Tallus näet. Huippaat siitä sen ruohikkoisen Matolahden ympäri ja pistelet ylävää maata Rukasmäen hännälle, niin sieltä se alkaa välkkyä Pienen Talluksen pinta kirkkaana ja kapeana kuin hopeainen vyö. Rukasmäki ei ole enää tältä kohdalta kovin korkeata, mutta on siinä silmälle näkemistä tästäkin, kun vaan on katsojaa, ja onhan sitä. Ainapahan luonto lumoo tämän puolen ihmisen ja omituisen hykäyksen mielessä herättää, vaikka se ihminen niin kovin harvoin sen hyvänmielensä sanoiksi pukee. Mutta kyllä sen sielussa hetvahtaa semmoinen ajatus, että antoipa, antoipa se Maailman Mestari meille tätä näköalaa, joshan kiveäkin ja huonoa kasvumaata lykkäsi.

Sitä on aika lailla tätä kansaa, savolaista lapikas- ja lipokasjalkaa, koolla Luvellahen pohjassa, kun Sukslevän väki sinne saapuu. Siinä onkin soma kokoontumispaikka. Tanner tasainen kuin tuvan pöytä ja tarpeeksi laaja, jotta siinä passaa lyödä lapikasta lattiaan, olipa heitä sitten lyöjiä vaikka vähän enemmänkin. Sen tantereen kaikilla puolilla leviää lempeä lehdikko, jonne saattaa juosta, jos sattuu nuorelle väelle kertymään kahdenkeskistä asiaa. Ja sitä kun tulee näille nuorille, eikä turhanpäiten tulekaan, sillä se nuoruus, se on sitä kaikkein tärkeintä aikaa tämän ihmisen elämässä, ja ne on silloin ne asiatkin tavallisesti setvittävä kahdenkesken. Sitten siellä laitamilla on mättäitä ja joku kiven-kimpalekin istuksia vanhempien ja omasta mielestään viisaampien, vaikka sen viisauden kanssa tahtoo olla näin juliannuskokolla hiukan niin ja näin. Rupeaahan se veri valumaan vanhemmankin jalkoihin silloin tällöin, ja eikös vain joku ukkelikin liuhupartoineen välistä tempaudu samaan hölkkään nuorempien kanssa. Keskelle on luonto jättänyt nyppylän niinkuin nenän naamaan, ja siinä se nytkin kyhjöttää juhannuskokko, kuten on kyhjöttänyt jo monet kerrat ennen. Kolomkannan Karhulan vanha köysivene, johon oli aikanaan monen koho — jos pohjanuotankin köydet lapettu, on nyt täysin palvelleena nostettu pystyyn nyppylälle, sen ympärille kasattu kuivaa karahkata, jotta ei muuta kuin pistä tuleen vaan, niin pian höyrähtää ja liekki näyttää Talluksen rantamille, että siellä se nyt palaa se Luvellahen juhannuskokko.

Taitavat ollakin viimeisiä tulijoita nämä suksleväläiset, koskapa on niin monta käteltävää ryhmissä kokon ympärillä. Vanhemmat miehet seisovat hiukan loitommalla, ukoilla suussa omatekoiset piipunniverät, jollakin näkyy rojottavan leuvassa kaupunkitulijaisina tuotu letkuvarsi, silloin vielä harvinaisuus näillä mailla. Kiertelee, kierteleepä siinä keskustelu kevättöitä ja kalansaaliita. Onhan sitä juttua vanhoilla tutuilla, kun taas pitemmästä aikaa nokakkain pääsee. Seistään siinä jalat takakenossa, kädet kotikutoisten lahvihousujen taskussa, kaksirivinen nuttu jonkinverran taakse päin törsköttäen, savu renkaina tyynessä ilmassa kiemurtelee, ja tyytyväisenä väliin käsi menee naurusta vipajavaan liuhupartaan, kun joku joukosta paremmanpuoleisen veistoksen keväisistä lahnankudettamisistaan vetäisee.

Toisessa ryhmässä hököttävät eukot, mikä mustissaan mikä harmaissaan. Siellä käy vain sellainen hiljainen sipattelu, kuten vanhemman naisväen piirissä tavallisesti. Emäntäväki harvoin paisuu äänekkääksi, sen pitää säilyttää se äidillinen arvonsa, eihän iäkkäämpien eukkoisten ihmisten parvessa toki passaa lujempaa puhetta päästää. Ne on naurut naurettu ja kitkatukset kitkatettu tyttönä ollessa. Kun on kerran mustapohjaan leninkiin päässyt, niin on osattava pitää suu suipommalla. Ja usein menee äitiväen käsi vyötäryksille ja röijyn helmaa sivauttaa, jotta se suorassa pysyisi eikä pakkautuisi tekemään mitään kevytmielisiä röyhelyksiä. Mutta pyörii siinä toinenkin peukalo ja vikkelään pyöriikin, kun juttu oikein justeeraantuu näilläkin akoilla.

Entäs ne tytöt siellä omassa rykelmässään, juovikkaisissa vaatteissaan ja kirjavissa huiveissaan! Niilläpäs ei olekaan vielä mitään emännän velvollisuuksia eikä muita kotkotuksia. Saa olla vain niinkuin luonto laatii ja vaatii. Ja se vaatii esimerkiksi Luvellahen Anna-Lovviisan sihahtamaan juuri tulleelle Sukslevän Emmalle, että:

— Näitkös sinä, mitenkä meijä' Alapetin suu olj niinkuv vasta kuorittu reta, ku' se sulle kättä pist?

Johon Emma ei vastaa mitään, vaan alkaa lipposensa kärellä kuopia maata ja katsoo syntyvää kuoppaa pää kallellaan kuin vastasyntynyt vasikka. Toisista tytöistäkin on joku kuullut kysymyksen, se lähtee kiertämään, kunnes jokainen on päässyt asian perille, minkä jälkeen nokat siirtyvät ihan lähelle toisiaan, kuuluu pidätettyjä pyrskähdyksia, sitten nousee useampi kämmen suun eteen ja kasvot kääntyvät sivulle, mutta jokaisen silmät nauravat siinä kämmenen yläpuolella niin, että nenä rypistyy. No, se on sitä tyttöjen kiherrystä, jota kestää niin kauan, kuin kaikki viime kesästä kertyneet salaisuudet ovat yhteisenä tietona.

Mutta ne pojat, ne pojat! Nekös alkavat herrastua! Eipä kelpaakaan niille enää tallintakainen ei niinkään. Niillä on peijakkailla melkein jokaisella letkuvartinen, jossa kärisee venäjänlehti, ja muutamilla törröttää rintataskusta jo ihan rettinkilaatikko. Se sisältää turkulaista paperossitupakkaa, sitä sivistyksen etuvartijaa, tallintakaisen ja venäjänlehdenkin vihollista. Siitä sitten vasta lähtee savut, jotka muikeina mahaa kiertävät. Aijai, poikia, kunhan niihin ei menisi ylpeyden henki, kun tuollaisia herrojen tupakkia polttelevat täällä Luvellahen kokolla! Alavan kauppias kirkonkylästä kuuluu niitä puotiinsa tuottaneen. Kyllä ovat tällä maailmalla kiikut ja leikut, kun ei näet muuta kuin paneppas tupakka tuollaisiin keltaisiin papereihin, pakkaa ne sitten sinikantiseen loutaan ja laske kauppaan. Mihinkähän tässä lopulta joudutaan, kun yhä kummempaa alkaa tulla. Mutta kyllä siinä rettingin savukiekuroitten keskellä käykin sitten sorina ja porina. Siinä ne jutellaan asiat jullilleen ja nauraa räväytetään väliin, jotta tanner raikuu. Semmoisia ne ovat nämä pojat, reteviä ja iloluontoisia!

No niin, tottapa kaikki olivat koossa, koska Luvellahen Alapetti, likimmän talon ainoa miespuolinen perillinen, juuri täysikäiseksi päässyt roteva ja riuska poika, hyppäsi kokkonyppylälle ja pisti tulen kuiviin havuihin.

— Siitä se lähtöö kohta Kolomkannav vene taivaaseen niinku' Elija ennen tulisilla vaunujlla. Ja nyt, poejat ja tytöt, kinttukiänteet kippuraaj ja annappahal Lämpsän Aaku seh harmoonis laaloo! — huusi Alapetti ja koppasi kohta, kun Lämpsän Aaku oli saanut ensimmäisen polkan tahdin käsiharmonikastaan, kiinni laitimmaisen kylän tytön ja vei hänet vinhaan polkkaan.

Tämä kansa on vähän hidasta käänteissään kaikessa muussa paitsi tanssissa. Kun polkan tahti kuuluu, olivatpa he sitten häät tai kuuliaiset, taikka vain tavalliset talkootanssit eli muut hyppijäiset, niin ei nuoren väen jaloissa ole kivisiä töppösiä. Sen näki taaskin tässä Luvellahen kokolla. Kohta oli tanner yhtenä töminänä. Pojat olivat useimmat pistäneet letkuvartensa taskuun, ainoastaan muutamilla renkimiehillä, joille se ylpeys oli tehnyt tuntuvan loven pieneen vuosipalkkaan, roikkui se vielä toisessa suupielessä kuin voittosaalis. Tyttöjen helmat heiluivat, ja joskus täytyi oikein vinkeässä pyöräyksessä kädellä sipaista hametta hiukan alemma, jottei se pääsisi käsillä kudotun kirjavan sukkanauhan yläpuolelle, sillä siihen asti vaan sai punainen sukka vilkkaa.

Se oli sitä tanssia se, ja sitähän kesti. Ei ne varsin vaihtelevia olleet sen ajan tanssit, kun olivat vielä keksimättä ne myöhäisemmät höpsäykset, mutta välipä tällä sortilla, kunhan tuuri oli hyvä. Ja Lämpsän harmonikasta se lähti se tuuri. Sen tahdin mukaan oli tämä Hirvijärven, Muuraisen ja Talluksen seutujen karun kamaran kansa hyppinyt monet kihaukset, eikä ollut koskaan Lämpsän harmonikasta vieteri katkennut eikä kansi puhjennut. Jos nyt väliin joku paassikieli olikin ratkennut soimaan omia sointejaan, niin välipä tällä, kunhan tahti pysyi.

Mutta Sukslevän Emma jäi seisomaan ja supattelemaan Luvellahen Anna-Lovviisan kanssa. Kukaan ei heitä pyytänyt, mikä hänessä sitten lie kiikastanut? Pari keskenkasvuista rengin-retjaketta näkyi myöskin jääneen pois tanssista. Siinähän nuo justiin olisivat olleet parit näillekin tytöille, mutta eivät renkipojat vielä tainneet pitää itseään sen väärtteinä, jotta olisivat uskaltaneet talon tyttäriä pyytää, vaikka muuten ei tansseissa ollut mitään luokkarajoja. Toiseen tanssiin pääsi jo Anna-Lovviisakin, mutta Emma jäi yhä sinne sivuun nypläämään korean pyhähuivinsa nurkkaa. Tämä herätti jo huomiota emäntien ryhmässä.

— Taetaa olla jumalinen tua teijän tytär, ku' ei tanssikkaav, vaikka toiset riehkajsoovat kuv viimesjtä päevee, — huomautti Kolomkannan Karhulan emäntä Sukslevän Justiinalle.

Justiina-emäntä, kuten tunnettua, oli harnakka eukko, ja vainusi vieraan huomautuksessa pientä ivan pilkahdusta, minkä vuoksi oli heti valmis paneutumaan taisteluasentoon..

— Mikäpä tuo lie sej jumalisemp' kum muutkaav, vuan kun sitä ei näy näelle varattomille immeisille räkkeevä' ies tuota kengänpohjan kuluttamise' illookaa. Se niät suap' aina tua kööhä olla yksinää ku' orpo herja helevetissä! vastasi Justiina viivyttelemättä.

Siihen se alkuunsa katkesikin tämä vaimoväen sanailu, sillä samassa tuli Alapetti Emman luokse, kumarsi niin, että oli päällään pukata Emmaa mahaan, ja pyysi tanssiin. No, siinä se nyt oli! Justiina katsoi voitonriemuisena Kolomkannan emäntään, joka näytti ainakin Justiinan mielestä olevan hiukan kuin hämillään. No, jo toki vähemmästäkin: kun tuli heitetyksi hukkaan hyvät humalat, eikä saanutkaan nirhaistua naapuria niinkuin oli vähän meininki. Se näet menee niin usein vitalikkoon tämän akkasen ihmisen hyväkin ajatus. Menee se!

Siellä se nyt leiskahteli tanssin pyörteessä Emman vaalea letti, hypähteli harteilla kuin taivaan ilossa. Keveätä, keveätä oli meno siinä Alapetin käsivarsilla, niin teki mukavata, että olisi tehnyt mieli huudahtaa paljaasta hyvästä mielestä, tai edes sanoa Alapetille jotakin, mutta eipä siinä tullut sanoja suuhun, ei tullut. Eikä tuolle tullut Alapetillekaan, vaikka senhän sen olisi pitänyt puheetkin alkaa, totta kaiketi, sehän se on kavaljeeri, kuten poikaa aina sanotaan, kun häissä ranseessia tanssitaan. Ei tullut sana Alapetin kieleltä, vaikka se siinä pyöri. Joskus meinasi kysyä, että mitenkäs se tämä Emma nyt on jaksanut, mutta sitten taas rupesi niin somasti etomaan sydänalaa, eikä se lähtenyt sieltä, missähän nyt lie sitten ollut juuttuneena, se kysymys. Mutta tanssivat he, tanssivat, ottivat yhdessä seuraavankin tanssin, ja lienevät yhä vieläkin viilettäneet, sillä tulipunaisina hohtivat molempien posket, Emmalla oli huivi kaulalla ja Alapetin hattu keikkui takaraivolla.

Ukkojen sakissa oli sillä aikaa tarina yhä vilkastunut. Kolopuksen ukon käppyrä, joka ei ollut paljon minkään näköinen, olipahan vähän niinkuin kuivettunut käkkyräpetäjä, oli käskenyt Sukslevän Tuavettia ja Tervaharjun Herkko Tissarista jo muutamaan kertaan sivummalle ja sanonut, että hänellä olisi tärkeitä terveisiä kauppaneuvos Raniselta. No, kyllähän ne terveiset tiedettiin: mitäpä se Raninen muita terveisiä kuin sitä kahdesti kirkastettua, sillähän se Kuopiosta käsin maakuntaa tervehti. Ei tämä Kolopuksen ukko kyllä mikään ahkera Ranisen terveisten tuoja ollut, eikä sitä viinan viljaa ylimalkaankaan Markkulan pitäjässä paljon käytetty, mutta pitihän ne nyt toki kaupunkituliaiset tuoda ja koettaa, jotta minkähän äjäyksen se antaa tämä kaupungin kirkastettu, sitä kun oli totuttu enimmäkseen näille omille suuruksille. Ennenhän ne oli joka talossa ne keittokompeet, mutta eipä tuota sitten sen kiellon perästä taittu enää monessakaan paikassa viinapannua liikuttaa. Melkein oli jäänyt Riähkä-Kekkosen huoleksi se kiehuttaminen ja muu tisleeraus.

Mutta tällä nyt oli tällä Kolopuksen ukko Jahvetilla, käkkyräpetäjällä, sitä oikeata lientä, ja mainittua kahta kylänmiestä se sillä sivummalla kestitteli. Mitäpähän tuosta paljon pienestä putelista, mutta voitelihan vähän, minkä voiteli, kielenkantaa, jotta tämä juttu oli niinkuin joutuummin juoksevinaan. Ja samallaista hiljaista tissutusta taisi pitää Hööpel-Aapeli, halavattu, mistä hänet he senkin otrarieskan syöjän siihen paiskannut, toisten äijien kanssa. No, sehän tuo, Hööpel-Aapeli, ajoikin alvariin kaupungissa kauppiaan rahtia, ja kestipäs sen ryökäleen maha tätä Ranisen raania, vaikkei selvää rukiista leipää sisäänsä ottanut. Mutta menipäs tätä tisleerattua ja muuta puhdistettua, menipäs vaan!

Siellä nyt oli sitten se keskustelu käynnissä ukkojen rykelmässä. Välistä vilaistiin aina nuorten tanssia, ja sitten jauhettiin omia juttuja. Ja onhan niitä pakinoita ukoilla, kun harvasteeseen yhteen osuvat. Muuraismäen Mikko siellä niinkuin puheenkulettajan virkaa piti. Se olikin siihen koko mato. Vanha veitsentekijä ja suksien vuolija, käsistään pääsevä mies oli tämä Mikko. Pienenpuoleinen keppura, kasvot kuin kurtistunutta pohjanahkaa, ilman aikojaan laiha ruipelo, kitulias jotta joka toisen päivän uunin päällä makaili, mutta piisasipas sillä peijuonilla puhetta, piisasi sillä. Nyt se kertoi siitä uudesta kojeesta, jolla maitoa kuuluttiin kummattavan:

— Ilopurollehan ne kuuluuvat tuoneen sennii uuvvem maetomyllyn, separatyörj vai mikä se kuul' olova'. Hokkoovat,-jotta s'oon oikeel laakermasjsiina ja siin' on semmojset pillit sittä, joista toisesta juosta lorottaa reta ja toisesta tuasj se kummattu maeto. Ei se kylläkää ennee kuulu olovam mittää kuvam maetoo, semmosjta vuan sinistä höplötintä…

Hööpel-Aapeli, vanha kaupunginkävijä, jolla oli nopea puheentyyli, sanoa hötäisi siihen:

— Vettä, vettä s'oon pahhuus, ei yhtää' kummempoo kum meijän kaivossa. Kurriks' ne sitä tok' sannookkii, Ilopuror rengit on tehnä siitä jo laalunnii…

Ja Hööpel-Aapeli alkoi kitistä kireällä kurkkuäänellään:

Kurrista ei tule kunnon ruoka, kurri se kuohuu niinkun suopa, vallatu vaa, kurri se on kura-aa…

Ukkoja nauratti, käsi meni vipattavaan huhupartaan. Joku löi kämmentä polveensa.

— Elähäm mitä… Vai semmosjta o' halavattu… Kurria, no kaikkee sitä… — kuului sekaisena kuorona.

— Ei meille vuan sittä tuuvva separtieria. Kun s'ei kerran kelepoo se kurri, muuvahta, ies piimävelliinkää, niin mitteepä sillä kojjeella sittä ov virkoo. Meijäv väk' on niir ranttuva nuaista ruuvvistaa…

Kolopuksen ukko se semmoisia jahnasi. Mutta Muuraismäen Mikko ehätti väliin:

— Nua herrathan ne vuntieroo niitä kaekellaisia värkkijä. Min noun tuassa aatellu' iteksen, jotta eiköön nuo oes yhellä väillään keksinnä semmosjta sätöstä, jotta kul lehmee hännästä pyörittäsj, niij juoksis yhestä tissistä kurnaalj ja toesesta reta. Ja riittäsjhän niitä tissijä, jos panis vielä kolomannesta tulemaan seleväv voen ja neljännestä saes sittä tippuva vaekka kirnumaetoo…

Nyt tuli yleinen naurun remakka. Naurettiin ilopurolaiselle, joka on olevinaan niitä eturinnan miehiä ja tarttuu jokaiseen herrain joutessaan keksimään koukkuun, niinkuin ei tämän maatiaisihmisen passaisi tulla toimeen näillä vanhoilla vehkeillä, joilla ovat huushollinsa pitäneet esi-isät ja hoitaneet sen hekin, Markkulan pitäjän nykyiset maanmuokkaajat.

— Ei pijäl lähtee herroin kelekkaan, siinä pijaj jukko katkii, — oli Kolopuksen Jahvetin lausuma loppupäätelmä, johon kaikki näkyivät yhtyvän.

Sitten se ukkojen jutustaminen säkeytyi eräisiin muihin kysymyksiin, jotka koskivat pääasiassa vaan näitä tavallisia jokapäiväisiä oloja. Kotvaksi aikaa joutui puheenaiheeksi Sukslevän Tuavetin portinmaalauskin. Siinä koetettiin utsia Tuavetilta syytä tähän toimenpiteeseen, joka katsottiin verraten harvinaiseksi. Tuavetti itse pysyi kauan aikaa salaperäisenä, mutta liekö viina vai mikä vaikuttanut, että hän lopulta sanoa paukautti:

— No, jos se nyt ei anna teille tunnor raahoo, niin suapahan tuon sannoo, jotta min noun Taavit Tarvainen Sukslevästä ja sen saesivat muuttii tietee. Kuuluu tänä kesänä vielä kulukovan kupernyörj Pielaveille siitä meijäm porti' ohite, nii' eihän tuo taija pahentoo, vaikka sekkii sais tiijoj, jotta s'oon niitä Sukslevän Tarvaisia se Tuavetti, joka sem punajsem portin takana talojaam pittää.

Tämä tunnustus synnytti kahdenlaisia mielipiteitä ukkojen joukossa: toiset katsoivat, että ylpeyden, ylpeyden henki on mennyt tähänkin entiseen Sukslevän Tuakkoon, mutta toiset hiukan kadehtien mietiskelivät, että semmoistahan se on, ainahan se tuo maantienvartelainen pääsee paremmin esille kuin tämä ihan korvessa asuja. Tuavetti itse oli oikeastaan tyytyväinenkin, että oli tullut sanotuksi tämäkin asia, onpahan sekin nyt poissa mieltä painamasta, ja tiesivätpähän naapurit, että ei sitä porttiakaan turhan tautta ole punattu.

Sillä välin oli nuorten tanssi vaihtunut piirileikiksi. Tällainen vaihdos tapahtui aina myöhemmin, sillä tanssi oli koko pitkäksi illaksi ja aamuyöksi liian raskasta. Sitäpaitsi oli kansalla halu karkeloida piirissä aina välillä ikäänkuin vaihteen vuoksi. Sieltä kuului nyt piiristä laulu:

Heijun veijun veikkoset ja keijun veijun venneet, missäs on se rakkavuus, jok' oli meissä ennen.

Sitten pyörivät parit vinhasti keskellä piina, ja laulu jatkui:

Vanhat' ämmät sanoivat sen koskesta alas menneen, heijun veijun…

Surutonta hyörinää ja pyörinää, kesäistä välitöntä juhannusiloa! Nuorison huvitusta, jossa ei milloinkaan ollut mitään kaksimielisyyttä tai sivutarkoituksia.

Sillä tavoin kului yö puoleen. Ukot jatkoivat juttujensa jauhamista, akkojen puolella oli tarina vilkastunut myöskin, siinä oli setvitty lehmien poikimiset, mahdollisesti odotettavissa olevat naimiskaupat, vihjaistu vähin sinne vähin tänne, joskus asioita hiukan kärkevästikin käsitelty, mutta ei riitaan asti koskaan päästy. Mitäpähän tässä, annetaan sana sanasta, kaksi paraasta, sätvitään ja sätystellään jutut jengoilleen, mutta ei viitsitä välejä pilata.

Sitten siinä puolen yön tienoissa nousi Sukslevän Tuavetti miesten parvesta, meni akkain puolelle, otti Justiinaansa kädestä ja rauhallisesti sanoa jorautti:

— Tuleppahan eukko, nii' otetaam myökiip pien' pyöräys tuossa nuorten ringissä!

— Niät se sen, mittee vehtoo vanaha mies… — Justiina koetti estellä, mutta lähti vaan mukaan, ja hyvät pyöräykset ottivatkin.

Se Tuavetin temppu oli kuin merkki toisille äijille, ja niin ne hakivat omansa toinen toisensa perään, ja siellä heiluivat kohta miesten leikkotukat valoisassa juhannusyössä, ja eukkojen harmaa ja musta sekoittui somasti tyttöjen juovikkaisiin nuttuihin.

Kun tämä vanhojen piirileikki alkoi, oli Luvellahen Alapetti ottanut
Sukslevän Emmaa kädestä ja johdattanut hänet lehtoon sammalmättäälle.
Ei ollut Alapetti sanonut sanaakaan, ei pyydellyt eikä pokkuroinut, oli
vain juohattanut sinne pehmeälle mättäälle istumaan, mutta eipä ollut
Emmakaan vastustellut.

Siinä he nyt istuivat rinnan, mutta ei tahtonut vieläkään puhe luistaa, vaikkei ollutkaan muita kuulijoita kuin kesäinen yö, eikä sekään kuulemiaan kylälle kerro. Emmasta tuntui nyt, että hän kyllä kykenisi haastelemaankin, mutta kun ei tuo Alapetti, kavaljeeri, puhu, niin eihän hänen passaa alkaa, kainon tyttöihmisen.

Vihdoin Alapetilta lakkasi se ainainen etominen sydänalasta ja hän sanoi verkalleen:

— Niij jotta kertojko se Maijasstiina ne terveykset?

— Kyllä se kertoj, kiitoksia vua' itelles, — lähti Emmalta niin herkästi, ettei toki uskonut olevan näin helppoa puhella silloin, kun hän tullessa otti Alapettia kädestä, eikä vielä silloinkaan, kun hän ensimmäiseen tanssiin meni Alapetin kanssa.

Sitten kului taas kotvan aikaa. Kumpikin katseli syrjään, pois päin toisestaan, Alapetti veteli heinänkortta huuliensa välitse, ja Emma nypelöi puolukan vartta omalla puolellaan. Olihan siinä jo niin paljon sanottukin, jotta mitäpä tästä enemmästä yhdellä kertaa.

Kuuluivat jo suksleväläiset tekevän lähtöä kokolta ja haikailevan
Emmaa, kun Alapetti sai taas sanoiksi:

— Kait sinä tulet heinäripille…

— Tulehham minä, jos isä piästää…

— … muuten minä tule' aittaasj…

— Elä vuan tulekkaa…

Mutta Emman äänessä oli jotain kutsuvaa, tai ainakin sellaista, että ei hänellä puolestaan mitään vastaankaan ole.

Emma ei malttanut olla katsomatta taakseen muutamia kertoja, niin kauan kuin lehdon katvetta riitti. Siinä ihan laidassa huiskutti hän Alapetille huivinnurkallaan, ja toinen huitasi kädellään vastaukseksi.

Sitten sammui vähitellen Luvellahen senvuotinen juhannuskokko, sillä Kolomkannan Karhulan vanha köysivene oli jo mennyt tulisilla vaunuilla taivaaseen.

IV.

Juhannuksen jälkeen elämä taas laahusti Sukslevässä vanhaa latuaan. Sitä ei tässä maalaisen olossa milloinkaan tapahdu isoja myllerryksiä, vielä vähemmän niitä sattui siihen aikaan, josta tässä on puhe. Markkulan pitäjän yksinäisissä taloissa oli elämä vaan sellaista hiljaista nuhjaamista, ankaran luonnon kanssa kamppailemista, jossa ei ollut levähdyspaikkoja muuta kuin suurina pyhinä.

Sellaisia isompia tapauksia, joista kerrottiin vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin ja kerrotaan niissä pienissä piireissä vielä nytkin, olivat katovuodet, ne suuret surmanvuodet, jotka jokainen keski-ikään päässyt vielä hyvin muisti. Mutta niitä ei nyt, Jumalan kiitos, ollut enää sattunut, joten elämä kulki nyt sellaista tolaa kuin se kulkea saattoi karussa Markkulan pitäjässä. Tärkeimpiä tapauksia olivat silloin lehmän poikimiset ja lasten synnyttämiset, joista edelliset hoideltiin omin voimin, mutta jälkimmäisiin tilaisuuksiin haettiin joku apuvaimo saunan lämmittäjäksi ja muuksi passaajaksi. Siitä on näet tästä nykyisin elävästä keski-ikää lähentelevästäkin polvesta suurin osa kotoisin saunasta.

No niin, Sukslevässä elettiin kuin ennenkin. Heinänteko ei ollut vielä alkanut, eikä sitä oikeastaan sopinut ennen heinärippiä aloittaakaan, vaikkapa heinä olisikin kasvunsa kasvanut ja ilmoja olisi ollut. Ei näet katsottu olevan onnea semmoisella ripittömällä heinänkorjuulla. Tänä vuonna tuo oli heinä joutunut hyvissä ajoin, ja kyllä kättä syyhytti siltä paikalta, jotta oksi ollut tartuttava viitakkeen varteen, mutta ei se nyt passannut. Siitä olisi rovasti saattanut sanoa, että »minä olen kuullunna, että sinä Taavit Tarvainen olet tehnynnä niitä heiniä, etkä ole Herran pyhällä ehtoollisella käynynnä», ja se olisi, rovasti, voinut lukea siitä hyvinkin kovan tuomion. Onhan tuo jo ensi pyhänä heinärippi, niin jotta kyllä kaiketi tämä Tuavetti Tarvainen kestää vielä tämän viikon, ja sitten se saa tuppi ruveta heilumaan niinkuin hengenhädässä. Kestää, kestäähän tämä Tarvainen.

Tässä nyt on vielä semmoista väliaikaa, vääntelee häntä noita kiviä pois pellolta, sopiipahan niittenkin sijalle jokin jyvänen sitten, kun tulee kylvön aika ja sopimaan pannaan. Akkaväellähän ne ovat aina omat touhunsa pihasalla, niillä on sitä näppityötä ja hypeltämistä, ja nyt siellä on se Maijasstiina Poutiainenkin keträämässä.

Keträsihän se Maijasstiina, ja muu vaimoinen väki teki minkäpähän mitäkin. Nyt olivat leppäpösyläisiä taittamassa talveksi lampaitten ruuaksi piika ja emäntä, Emman olivat jättäneet puolisesta huolehtimaan.

— Lähempähäv vähä oekajsemmaan selekeen, — oli emäntä Justiina sanonut metsään lähtiessään. — Seon nyt tuo leppä parraalla lehellä, männään tuan piikapalavelijan kansa riipajsemmaav vähäl lampaille evästä.

Muutahan sillä ei ollutkaan tällä emäntä Justiinalla mielessä kuin koettaa vaan aikanaan tehdä nämä talon työt, eikä sitä yhden vaimoisen eläjän päässä tarvitse muuta ollakaan. Sitä on tässä talon emännän toimessa virkaa ihan tarpeeksi. Mutta isäntä Tuavettia painoi se kupernyöri-kysymys, niin jotta huomaakohan tuo sen portin ja kysyyköhän vallesmannilta, että kuka mahtaa olla tämän talon isäntä, kun noin siistinä pitää talonsa ja porttinsakin on punannut. Kun se sen verran oksi kysynyt, niin kyllä vallesmanni sitten olisi selittänyt, että sillä on tällä Taavit Tarvaisella ansioita muikkukannankin istuttamisessa tähän Hirvijärveen, jonka kuvetta herra kupernyöri nyt suvaitsee ajaa tämän halvan vallesmannin rinnalla. Siitä tulisi vähin kunniaa molemmille, sekä vallesmannille että tälle Taavit Tarvaiselle.

Se oli näet tapahtunut niinikään, että tämä Tuavetti oli vuosia kymmenen taaksepäin hakenut Poijakselan Lemetti Huttus-vainaan kanssa muikkukannan Rasvangilta Kallion koholta ja istuttanut sen tähän Hirvijärveen. Se Lemetti oli ohut kova muikunsyöjä, ja eikähän se muikku pahaa tehnyt kellekään, ja se oli sitten sanonut tälle Tuavetille, että kyllä ne nyt laitetaan muikut tähän omaan järveen, jottei tarvitse aina Rasvangille asti nuottaansa kulettaa. Ja haettuhan ne oli muikut. Sillä oli vielä Lemetti-vainaalla omat pienet taikansakin, eikä se kala kuulemma ihan ilman taikoja istuunnukaan, se on näet taidolla kuleteltava. No niin, olivat Lemetin kanssa ottaneet viidentoista kannun vaskisen kattilan, sen oli Lemetti vuorannut sammalilla ja sitten pannut mustan silkkihuivin pohjalle, ja siihen oli silkin päälle otettu muikut omine vesineen. Hyvin olivat eläneet Hirvijärveen asti, ja tuolta Vorrin hietikolta ne oli sitten laskettu uimasilleen. Ketterästi olivat lähteneetkin syväystä kohti, mutta samalla oli ilmestynyt siihen ahvenparvi hietikon reunaan ja puittanut muikkujen perään. Lienevät arvelleet ahvenet, jotta mikäs uusi kala nyt uitaksen tässä Hirvijärvessä, katsellaanpahan vähän, jotta passaisiko tuo eineeksi.

Sinne ne menivät muikut, mutta ei niitä ole sen perästä Hirvijärvessä näkynyt, vaikka määhnämahoja olivat, juuri kudulle valmistuvia. Olisivatko ne ahvenet, halavatut, syöneet sen siemenen, vai eivätkö nuo vielä olisi ehtineet vuosikymmenessä sikiintyä niin paljon, jotta itsensä ilmoittaisivat? Olkoonpa nyt miten tahansa, mutta kyllä on koettanut Tuavetti vallesmannille ja vähin muillekin ääntä pitää, jotta hän se muikkukannan Hirvijärveen toi ja kyllä se sieltä näytäksen, kunhan kerkiää. Saisi tuon nyt kuulla se kupernyörikin, kun kerran tästä kautta kuuluu kulkevan.

Ne olivat niitä Tuavetin huolia. Emma-tyttärellä olivat myöskin omat asiansa, joissa oli nuorelle mielelle ihan kylläksi. Oli semmoinen kumma ajatus ruvennut vatvomaan tuolla sydänalassa, vai missä hän oikeastaan lie se ajatusten asuinpaikka tässä ihmisen ruumiissa, että se Luvellahen Alapetti on sentään muita poikia parempi ja että oli sen kanssa ollut lystiä juhannuskokolla, varsinkin siellä lehdossa. Se oli katsonut kyllä pois päin, eikähän tuo ollut kohti katsonut Emmakaan, vaikka vähin mielikin oli tehnyt, mutta niin oli somasti jäänyt Emman mieltä etomaan se katse, ihan kuin olisi ollutkin suoraan silmiin suunnattu. Ja kun se Alapetti sitten vielä oli kysynyt, että tuletko heinäripille, eikä hän, Emma, ollut osannut antaa suoraa vastausta, niin siinähän se oli pahin mutka. Tietysti Alapetti miehisenä miehenä ja täyteen ikään päässeenä kykenee itse päättämään tulemisensa ja menemisensä, mutta päätäppähän tämä Emma, tyttönen ihminen, ja vielä nuori. Saattaa isä hyvinkin määrätä hänet kotilaiseksi, niinkuin oli määrännyt joskus tuonnoisina vuosina. Ja jos hän ei nyt pääse ja se Alapetti sitten tulee aittaan, niin mitä sille sanot hyväkkäälle. Eikä sitä voisi olla päästämättä, sillä kun on siihen vähän niinkuin oikeuskin.

Niin, niin se vaan tuntuu Emmasta, jotta kyllä se isä heittää hänet kotilaiseksi, kenenkäpä se muunkaan. Piikapalvelija nyt ei kuitenkaan jää, sille kun on pestissä luvattu kaksi rippipyhää vuodessa, ja kyllä se tämän heinäripin pitää. Silloin on näet kansaa kirkolla enemmän kuin muulloin. Ja naisellisen kotilaisen tässä pitää olla, jos sattuvat näet kirkolla viipymään yli iltalypsyn, vai minkä tautta tuo isä niin tahtonee? Kun uskaltaisi pyytää tuota Maijasstiinaa, saattaisihan hän, vanha ihminen, yhden heinäripin menettää, kun ei sillä ole heinäntekojakaan, omia enemmän kuin vieraitakaan. Kun rohkenisi, mutta jos se arvaa, että hänellä, Emmalla, on kytö sen Alapetin perään!

Se oli sellainen pulma, se ensipyhäinen, ettei Emma tiennyt, miten olla sen kanssa.

Piian-möykky, Riikka, rojo työihminen, käveli askareillaan niin huolettomana, jotta Emmaa oikein harmitti. Mikä hänessä lie, kun se toisille kasaa noita huolia ja murheita, minkä hänellekin, Emmalle, vaikka tuolla piialla olisi selkää niitä paremmin kestää. Mutta mitäpäs se, iltasilla lehmille haudetta antaessaan laulella loilotteli vaan, että:

Eikä sitä taita sammuttaa sitä rakkavuuten tulta, pittää se olla köyhälläkkii toki oma kulta…

Niin se laulaa jorottaa, mutta kun renki, se kitukasvuinen kitraus, jota Veertiksi kutsutaan, yrittää lähennellä, tiuskaisee piika kuin tulisella kekäleellä pistettynä:

— Senkö täätistä siinä kihnuttelet, mää tok' emosj alle höystymää', jottet huonouttasj hevojsen kakaraan kuavu!

Sillä tavalla se piika; sillä tuolla ei taida olla mitään sydämen suruja, vaikka sitä rakkauden tultansa laulaakin. Rengin-vätökäs näkyy olevan koomin niinkuin pahoillaan; sillä saattaa olla tosi mielessä, eikähän se rakkaus katso, onko toinen suuri, vai pieni, vai paraskokoinen.

Mutta mikähän lie mennyt tämän Tuavetti Tarvaisen vanhempaan poikaan, siihen Toloppiin, kun se ei sitten juhannuksen ole ollenkaan postillaa katsellut? Olisikohan tuokin pälynyt liikaa sen Tervaharjun Hintriikan silmiin? Kovin näkyi kokolla sitä tanssittaneen ja varsinkin piirissä oli pyörinyt kuin villiintynyt. Se kulkee nyt kuin mietteissään, eikä siltä tahdo sanaa saada. No, harvapuheinenhan se oli ennenkin, mutta nyt sillä on kuin pikilappu suun edessä. Sinneköhän haihtui Hintriikan hameisiin tämän lukumiehen postilla-harrastukset? Mene hänet ja tiedä. Hintriikka sille olisikin omansa, sekin kun kuuluu kirjoja harrastavan ja kirjoittavankin kuin lukkari. Jos ei lie sitten tämän Tolopin itsensä lukuhalu mennyt sen tien. Nyt se kuitenkin kävelee kuin unissaan. Rakkausko hänen mieltään kaivanee?

Se nuorempi poika, se nyt on aina tapaisensa, ja lapsihan tuo onkin vielä, ensi syksynä rippikoulua koettanee aloittaa. Sillä on vaan ne omat toilauksensa. Mikä liekään koko poika, toisinaan tekee kolttosiaan kuin paha mukula, toisinaan taas päästelee suustaan melkein kuin värssyjä. Mikä Vihta-Paavo tahi muu virrentekijä hänestäkin tulenee tähän maailmaan?

* * * * *

Oli keskiviikkopäivä siinä heinäripin edellisellä viikolla. Sukslevän miehet möyrivät pellolla kivien kimpussa. Niitä oli noussutkin maasta jo joltinenkin röykkiö, ihan oli pitänyt tehdä uusi raunio niitä varten. Isäntä Tuavetti oli jo kerran hätääntynytkin, jotta uskaltaneeko näitä enää ottaakaan irti; mene tiedä, vaikka jäisi maa liian kuivaksi ja kasvu pilaantuisi. Toloppi, se kirjamies, oli kuitenkin vakuuttanut, että se on vaan luuloa, kansaan juurtunutta taikauskoa. Ei se kivi kosteutta anna, jos ei häntä Luoja muuten sateen kautta siunanne. Ja niin oli puhunut vakuuttavasti, Toloppi, rovastilasta aikoinaan lainaamiensa kirjojen viisautta, että oli pitänyt itsensä Taavit Tarvaisenkin uskoa.

He vääntivät nyt maantien vieruspellolla, lähellä sitä Sukslevän punaista porttia. Oli yhä vaan pitänyt poutaa, minkä joskus vähän yönseutuina lie hiukan sataa rivautellut, ja tänäkin päivänä lekotteli lämmin semmoisena hienona autereena auringon edessä, kuten pitkäaikaisen poudan perästä usein havaitaan.

Mutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän miehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle. Sieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti vähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten päälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin rukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.

Sepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen liikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No, siihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa selästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun. Se oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta pellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin sälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen naama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies näytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.

— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? — tiedusti, tulija.

Pojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle tämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa aidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten vierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata. Tarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa hän hetken perästä äänsi yksikantaan:

— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja hyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?

— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä aloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.

— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä tulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo… Vai kansan koolun… Sinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.

Tämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan, se kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan selvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä hyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut vieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.

— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj siellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan seivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.

Ja siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan porstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä kerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja porstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.

— Vai kansan koolu? — kertasi Tuavetti käskettyään vieraansa istumaan ja käytyään tuvan puolella sanomassa akkaväelle, että pannu poroon, nyt on vieraita. — Mitähän tuossa sittä kansalle opetettaan siinä koolussa?

— Kaikkea yleissivistykseen kuuluvaa. Sitä nyt on vaikeata muutamalla sanalla ilmaista, mutta kansakoulun antamat pohjatiedot ovat jokaiselle kansalaiselle erinomaisen tärkeitä.

— Mahetaanko siellä kansan koolussai antoo ne semmojset tiijot, jotta tämä muakii om pyöree? Vua' eikö teistäi’ oes vähäh hontteroo seistap pyöreellä myvyllä?

Opettaja naurahti, hän ei nähtävästi ensimmäistä kertaa kuullut tätä kysymystä. Vasta kiertokoulujen ilmestyttyä pitäjiin oli kansa alkanut ajatella asiaa. Sitä ennen ei maan muoto ollut sen mieltä vaivannut. Opettaja vastasi hymyillen:

— Kyllä, kyllä siitäkin tulee puhetta olemaan. Se maan pyöreys on jo hyvin vanha totuus, vaikka se ei vielä ole juurtunut tämän puolen koulunkäymättömään kansaan.

— Vae nii' o', vae ov vuan kum myky tappaeskeitossa tämä mualima, no elähäm mitä!

Tuavetti tunsi mielessään jonkinlaista pettymystä. Hän oli ajatellut itsekseen, jotta vouhkikoot mitä vouhkivat kiertokoulussa, kyllähän sen silmä näkee ja suuremmat koulut käyneet muutenkin tietävät, ettei tämä maailma ole mikään kumipallo, jollaisilla pappilan lapset leikkivät. Oli ajatellut Tuavetti sopivan tilaisuuden tullen kysäistä rovastiltakin, taikka Neelmanni-papilta asiaa, mutta siihenpä se oli jäänyt, ja nyt tämäkin sanoo ihan vaan naurussa suin, jotta pyöreä mikä pyöreä. No, toisakseen: olkoon minkälainen hyviinsä maa, kunhan hänen pinnallaan seisovilla pysyy. Se hänellä, mokomalla asialla, ruvetkoon mieltään vaivaamaan.

Mitään muita viisaustieteellisiä kysymyksiä ei Tuavetti halunnut esille ottaakaan, tiedustelipahan vaan, jotta mistä tämä opettaja on niinkuin kotoisin. Keiteleeltä kuului olevan, ihan naapuripitäjästä. Siis yksiä Siekkisiä taitaa olla tämäkin, omasta maakunnasta. Saattaa olla mukavakin mies noin miehekseen. Ja puhettahan tuolta tuntuu tulevan, selväränttistä puhetta.

Opettaja kertoi lähteneensä hiukan tutustumaan piiriinsä, kun syksyllä pitäisi aloittaa opetustoimi vastaperustetussa kansakoulussa. Oli noin kautta rantain utelemassa mielialaa kylillä, että mitenkä suhtaudutaan uuteen kouluun, se kun on ensimmäinen pitäjässä. Kertoi kohdanneensa hyvinkin tiukkaa vastustusta, oli moniahtaalla pidetty koulua melkein synnillisenä laitoksena. No, ne nyt olivat niitä körttiläisiä, joista kaikki maallinen tieto on syntiä, vaikka niillä on papit johtajina. Toiset taas olivat sitä mieltä, että koulu vie työhalun nuorelta väeltä. Jos kerran kouluun panee perillisensä, niin pitäisi yksin tein kouluttaa herraksi asti, muuten siitä ei tule mitään, ei herraa eikä narria. Sitäkin käsitystä oli opettaja kiertomatkallaan oikaissut: eihän kansakoulu suinkaan vienyt ihmiseltä työlystiä, päinvastoin se sitä lisäsi, antoi tietopuolista ja käytännöllistäkin tukea oppilaittensa pyrkimyksille. Joissakin paikoin oli toki tervehditty ilollakin kansakoulun avaamista, mikä osoitti, että pitäjässä oli todellista valistusharrastustakin. Nyt halusi opettaja tietää, mitä Sukslevän isäntä, joka näyttää edistyshaluiselta mieheltä, koska on rakennuksensa korjannut niin siistiksi ja porttinsa punannut, ajattelee tästä kouluasiasta, ja onko hänellä mahdollisesti kouluun pantavia lapsia.

Tuavetin mieltä hykäytti mukavasti: katsohan vaan tuota opettajaa, taitaa ollakin viisas mies. Johan, joutava, juttelee ihan kuin kirjanoppinut ainakin. Pahuus sentään, kun ovat nuo musikatkin tuossa kasvaa hojottaneet niin isoiksi, panisi heidät muuten sinne kouluun, eiväthän nuo tuolla kait tuhmenisikaan.

— Tohtii se olla hyväkii, se koolu, vuan kun neijou tuassa se' ikäsjtä, eikä nuita taeja ennee kehata ruveta uusijakkaav värkkeemään neät sen koolun tautta…

— Minkä ikäinen se on isännällä nuorin? — kysyi opettaja.

— Johan sille taetaa tulla puoljtoestakymmentä Martim päivä' aekaa'.

— No, kyllähän tuota on ikää, mutta aikovat eräät muutkin isännät panna sen ikäisiä lapsiansa kouluun. Ne voitaisiin ottaa syyslukukauden loputtua toiselle osastolle ja siirtää keväällä, jos osoittautuvat hyväoppisiksi, kolmannelle. Sillä tavoin ne saavat päästötodistuksen kolmessa vuodessa.

Tuavetille tuli kiire lähteä hakemaan nuorinta poikaansa. Hän tapasi molemmat opettajan polkupyörää tarkastelemasta. Nuorempi ihmetteli kovasti, että mitenkä siinä pysyy kahden pyörän päällä, mutta vanhempi kuului selittävän jotain tasapainolaista. Mistä lie rovastilan kirjoista kaikkia niitä viisauksia onkinut? Tuavettikin viehättyi hetkeksi, katselemaan kojetta..

— No jo or rakkine! Kyllä sitä näkköö, ennenkun kuoloo, tässä maalimassa jos minniillaista sätöstä. On niillä herrojlla kiikut ja leikut! — ihmetteli hän unohtamatta silti asiaansa. — Tulehhar Riet' tänne kammarii', sillä opettajalla oes vähä asijan tapasjta… Ja tule sinnäi Toloppi, niij' jutellaah häntä oekeem miesvoimalla.

— Tämmöjnehän tämä o', isoj poijjar-rojjaus,— esitteli Tuavetti nuorimman poikansa opettajalle. — Ja tämä toinen s'oes kirjamies, vuan s'oon jo yljikäjne' siihen kouluhommaa'. Sill' on semmojnen kytö nuihin kirjoem perrään, jottei mihin panna.

— Me olemme tässä isäsi kanssa tuumineet, että sinä tulisit syksyllä kansakouluun kirkonkylään. Mitäs sinä itse asiasta arvelet… mikäs sinun nimesi taas olikaan?

— Rietikshän n'oon sitä kuhtunna, vaekka Reetrik se oikein kirjoem mukkaa o', — vastasi Tuavetti poikansa puolesta.

— Niin, mitäs sinä Fredrik itse arvelet?

Poika näytti joutuvan ikäänkuin hiukan pahoilleen. Suunnitelma oli liian uusi, eikä ehkä sopinut yhteen hänen aikaisempien kuvittelujensa kanssa. Häntä oli verensä aina vetänyt järvelle ja metsiin. Kalastusinto oli hänessä asunut pienestä pitäen, ja hänen suuri unelmansa oli päästä vaarin rihlan haltijaksi. Sitä ei oltu juuri käytetty sitten vaarin aikojen. Ukko oli ollut vielä vanhanakin innokas metsänkävijä, mutta pojasta polvi muuttuu: Tuavetti oli harvoin nuorempanakaan heittänyt pyssyn olalleen, ja nyt se oli jo hänen puolestaan saanut olla kokonaan koskematta naulassaan. Vanhemmassa veljessä ei liioin ollut metsästäjän verta, hän nyykötti niitten kirjojensa ääressä. Rieti taas tunsi outoa halua metsälle, mutta hänelle ei oltu vielä pyssyä annettu; isä oli vaan sanonut, jotta kylläpähän kerkiät, kun ensin miehistyt. Ilman pyssyäkin oli hän sentään metsää samoillut ja sen kummallisia ääniä kuunnellut. Monta kertaa oli hän luonut kaipaavan katseen naulassa riippuvaan rihlaan ja toisinaan, kun oli sattumalta ollut yksin pihasalla, oli hän ottanut sen alas ja salapäiten sitä puhdistellut ja rassaillut. Muuten se kai olisi ruostunutkin ja tärveltynyt, mutta Rieti oli sitä kenenkään tietämättä vaalinut.

Ja nyt ehdotettiin hänelle kouluun-menoa. Tuntui kuin olisivat musertuneet salaiset toiveet. Mutta sitten hänen silmänsä äkkiä kirkastuivat.

— Jos minä suan hotteisiin' sev vuarin rihlan, niin suap häntä männä vaekka kooluunnii, — asetti poika ehtonsa.

Isä Tuavetti oli pelännyt, että Rieti kokonaan kieltää, sillä kun ei tuntunut olevan ollenkaan halua kirjalle, eikä väkisin puun juurelle ajettu koira hauku. Tämä lupaus ikäänkuin pudotti taakan hänen hartioiltaan. Kun nyt ei muusta ole kysymys kuin siitä vaarin rihlasta, niin antaa hänet pojalle. Tottahan tuon ikäinen mies jo osaa pyssyä pidellä. Sopimus siis tehtiin siekailematta: Rietistä oli syksystä alkaen tuleva kansakoululainen.

Kun opettaja jo oli lähdössä ja hommaili pyöränsä kanssa, lähestyi vanhempi poika, Toloppi, häntä ja kysyi, eikö hänkin saisi oppia jollain tavalla, hänellä kun olisi halua. Opettaja mietti hetkisen ja lupasi ottaa hänet koetteeksi yksityisoppilaaksi, koska hän varsinaiseen kouluun oli ehdottomasti liian vanha.

Sovittiin niin, että heinänteon jälkeen Toloppi tulee opettajan luokse koululle lukujaan aloittamaan.

V.

Kaunispa oli sinä kesänä heinärippipyhä, oikein helakka päivä. Se lupasi hyvää heinänkorjuulle, kunhan sitten vaan muistaisi lupauksensa pitää.

Sukslevässä oli järjestynyt se kirkolle-meno kaikkien toivomuksen mukaan. Emmakin oli rohkaissut itsensä ja saanut kysytyksi Maijasstiinalta, suostuisiko tämä hänen etulaisekseen kotia jäämään, jos isä niinkuin häntä vaatisi. Ja olihan se suostunut, Maijasstiina; mitäpä tuota hän, vanha ihminen, joka kesä heinäripillä puurtamaan, kun ei ollut niitä heinäntekojakaan. Eikä kotona tarvittu sen enempää kuin yksi vaimoinen ihminen kaiken varalta, kuten isä oli sanonut.

Se oli suuri kirkkopyhä tämä heinärippi, jouluun ja pääsiäiseen verrattava. Tämän kansan kunniaksi täytyy myöntää, että se yleensäkin pitää asumuksensa puhtaana, mutta näiksi isoiksi pyhiksi, minkä heinäripiksikin, oli huoneet kuurattava oikein hiekan ja huosiamen kanssa, niin että ne suorastaan välkkyivät puhtautta. Ihan tahtoivat sälöt lähteä lattiasta, kun niitä akkavoimalla hangattiin. Kelpasi semmoisesta hohtavalattiaisesta tuvasta kirkkoon lähteä, ja mukava oli sinne tulla takaisin lattialle levitettyjen pihlajanoksien lemuun. Tosin siihen aikaan olivat näillä main enimmät tuvat vielä savutupia, mutta eipä se estänyt lattioita ja ikkunanpieliä puhtaaksi kuuraamasta. Mitäpä hänestä, vaikka seinillä asustikin vanha karsta, eihän se sieltä päätä pilannut, kun oli siksi ylhäällä. Tässä ajan taitteessa ja vähän sitä ennenkin olivat jo useimmat tupiaan korjaillessaan tai uusia laitellessaan muurauttaneet niihin uudet uloslämpiävät uunitkin, kuten oli tehnyt tämä Tuavetti Tarvainenkin silloin, kun oli rakennuksensa kengittänyt. Se alkoi se ajan henki vaatia näitä uloslämpiäviä, vaikka sisäänlämpiävän pirtin muhevassa lämpimässä oli ollut niin mukava kuhjottaa.

Kahdella hevosella ajoi kirkolle tämä Sukslevän väki. Eipä sitä tavallisesti pojille ja palvelusväelle hevosta pistouvattu, vaan kun viimemainitulle kuului kaksi rippipyhää melkein kuin palkkaan, niin piti niitä ne kaksi kertaa rahdata oikein hevoskyydillä. Tosin ei Sukslevässä ollut muuta kuin yhdet ajokärrit, joissa nyt köröttivät isäntä emäntineen ja Emma-tytär takaistuimella, mutta kelpasipahan noitten poikien ja palvelijoiden ajaa paukkulaudallakin. Siinäpä kekottivat paukkulaudan päällä molemmat talon pojat, ja piikapalvelija ynnä renkipoika istua nakottivat takana vierekkäin. No, eipä tuossa ollut pitkä matkakaan, kyllä sen kestivät nuoret nivuset. Eikä tuo kuulunut se saki tätä ehtoollista ottavankaan, muuten vaan kirkolle tulevat kihupyhänä. Tuavetti oli lauantai-iltana käynyt rippikirjoituksessa ja itsensä oli vaan emäntineen ja tyttärineen merkkauttanut, kuten oli lähtiessä sovittu. Niin no, mitäpä noista nuorista, kerkiävätpä he käydä ripillä, jos Luoja heille elonpäiviä suo.

Siinä kelloseppä Puustisessahan se oli näitten suksleväläisten kirkkokortteeri, ja mistäpä tuota olisi paremman paikan löytänytkään, kun se Puustisen mökki kykötti ihan kirkon mäen laidassa. Siitä oli näpäkkä pistäytyä kirkkoon, kun tulovirttä veisattiin, jos niinkuin koko kirkonmeininkiä kuunnella halutti, ja hyvin taas kerkisi kuuluutuksillekin, jos ei sitä muuta sielunruokaa tarvinnut. Ja kelloseppä itse, paljon maailmanrantaa reissannut ja sieltä sen kellonkorjuunkin oppinut, oli suustaan pääsevä mies, niin jottei sen kanssa ikävä tullut, vaikkei aina kirkkoonkaan olisi muuta kuin kuuluutuksille parahiksi mennyt. Kalakukko vietiin nytkin Puustisen väelle, se oli vanha tapa. Toiset toivat mikä nytysen voita, mikä kalaa, mikä muita kananmunia hilasi, joten taisi siitä kertyä viikkoinen eväs mestarin pienelle pereelle. No, kyllä se sen sietikin, kun ulkokyläläisille avuliaasti kortteeria piti. Ja varsinkin rippikouluaikoina sitä tuli muonaa mestarille, kun koululapsia useampia kotonaan kortteerasi. Taisi sillä ollakin se kellonkorjuu vaan niinkuin sivutyötä, sillä mistäpä niitä niin kelloja tästä Markkulan pitäjästä korjattaviksi. Vaikka mitäpä tuo sekään asia sivulliseen kuuluu, kukin elää kujeellaan.

Mitäpähän siinä muuta kuin terveiset kerrottua ja kuulumiset mestarin väeltä kyseltyä lähteä kirkkomäelle toisia kirkkoihmisiä tapailemaan. Se näet moni ei pitänyt vakituista kirkkokortteeria varsinkaan näin kesäiseen aikaan, vaan sitaisi hevosensa kirkkopetäikköön, olipahan tuota siellä tilaa. Paljon olikin väkeä jo Markkulan kirkolla. Se oli tämä heinärippi melkein paras kihupyhä, se kun sattui lämpimään vuodenaikaan ja muuten oli vanhoista ajoista pitäen tullut sellaiseen maineeseen, että silloin sitä toki pitää kirkolle päästä jokaisen, joka vähänkin kynnelle kykenee.

Ja kelpasi tulla tälle Markkulan kirkolle! Olivat osanneet ne kirkontekijät aikoinaan, mikä hänestä lie jo hyvän hollin yli sata vuotta, kun tämä kappeliseurakunnasta omintakeiseksi määrättiin, olivat osanneet valita paikan temppelilleen. Se on sitten niin keskellä pitäjää kuin olla taitaa, ja sellainen näkyvä paikka, jotta eipä mistään olisi parempaa ihmisen järellä keksitty. Uhkealla mäellä se siinä seisoo, kirkko, ja tapuli vähän matkan päässä samalla töyräällä. Siitä kun heläyttää kellot soimaan, niin jopa kuuluu laajalle ympäristöön, ja julistavat ne kellot kaikelle kansalle, jotta nyt olisi tultava osilleen, jos meinaa tätä sananrieskaa eväikseen saada. Ja siinä kummun alla levittäikse Markkulanlahti kapeana ja kirkkaana suikaleena, ja sen toisella puolella upeilee rovastin pappila koivikkoisella mäellä. Voi yhden kerran sitä komeutta! On siinä soma näky, kun kirkkoveneet Virmaan ja Kuttaselän puolelta viilettävät kirkkorantaan, onpa on! Passaa, passaa niinkin palvella Herraa tässä Markkulan pitäjän temppelissä, jos häneen muuten vaan lie halua, palvelemiseen.

Kylläpä tapaa Markkulan heinäripillä tuttavan, ei siitä tarvitse huolissaan olla. Se järjestys on täällä vähän samanlaista kuin juhannuskokolla, se vaan että täällä on mielessä niitä vakavampiakin asioita, eikä niinkuin juhannuskokolla ne maahiset metkut ja meiningit. Vaikka ei sen puolesta, ettei heinärippipyhänäkin kuontuisi kieli kevyemmistäkin juttelemaan; kuontuu, kuontuupa hyvinkin. Eihän sitä toki tarvitse suu tukossa mököttää, vaikka onkin ripille tullut; ei suinkaan se suu siitä pilaannu, jos sitä asian kohdalla käyttää.

Niin, tämä järjestys on täällä likipitäin samallaista kuin juhannuskokolla ja yleensä kansan kihauksissa. Isäntämiehet ja itselliset pohtivat omia pohdittaviaan eri ryhmissä, emännät myös erittäin, ja sitten se nuori väki, joka ei juuri käy ripilläkään, pitää omia seurojaan ja tirskuu poskemmalla. Niitä muuten nuoria häviää vanhalle hautuumaalle muka hautoja katselemaan, vaikka mitäpä ne oikeastaan nuoret haudoista, paremminhan ne elämää ajattelevat. Mutta kun ei ole muutakaan oikein sopivaa paikkaa, jonne voisi asiata tehdä, niin menee häntä hautuumaalle. Siellä ne kulkevat parittain ja sipattelevat omia sipatuksiaan. Siitä se monta kertaa vanhan haudan päältä alkaa tavallaan kuin uusi elämä.

Ukkojen kesken tuntui olevan puheenaineena se tavallinen kysymys vuodentulon toiveista. Mistäpä se muusta tämä maalainen osaisi ensi hätään jutella? Se kun on maalaisen elämässä sillä tavalla, jotta jos ei jalka kapsa, niin ei suu napsa, ja niistäpähän sitä tietysti omista aikaansaannoksistaan ja vaivannäöistään ensiksi haastelee vähän itsekukin. Sittenkun rovehtuu puheelle ja kielenkanta hiukan vertyy, niin kyllähän sitä sitten tulee muutakin.

Kun siinä isäntien piirissä oli päästy tästä vuodentulo- ja heinänteko-asiasta, niin jo kysyä säväytti joku Sukslevän Tuavetilta, jotta:

— Joko s'oon nyt se kupernyörj eli muu muaherra nähnä sen sinum punajsem porttis?

Tuavetti ei ollut toppanaankaan, vaikka hän kyllä huomasi, että toisen kysymykseen kätkeytyi hiukan ivaa. Kysyjä mikä lie ollut airakselankyläläinen, joka ei ollut kokolla silloin juhannusaattona. Taitaa vaan juria sitä itseään, kun ei hänen korpikyliään kupernyöri kuitenkaan kule. Näkyy levinneen tieto, kun tuli siellä kokolla sanotuksi; se oli sen viinan hyväkkään ansiota. Mutta mitäpähän tässä jokaisen syrjäkyläläisen puheista? Jos niitä kaikkia rupeaisi peräämään, niin ei muuhun kerkiäisikään. Vastasi sentään Tuavetti airakselankyläläiselle yksikantaan:

— Eij jou nähnä, mut näätetää! Sinulla tuot'ei taitasj olla näättämistäkääm muuta ku' ihtes ja sikopahnasj, vuan se ei kuulu teä kupernyörj olovan sikkoi' ystävä.

Se juttu loppui siihen. Airakselankyläläisellä ei tuntunut olevan halua jatkaa keskustelua tästä aineesta. Mitään välien katkeamista ei tämä pieni kahnaus toki merkinnyt. Se on näet tällä puolen maailmaa semmoinen tapa, että sanaan vastataan sanalla, eikä sana naarmua tee.

Siinä käpsehti Muuraismäen Mikkokin miesten joukossa, ja toiset kyselivät häneltä, miten ovat ne separaattoritutkimukset edistyneet. Mitenkäpähän ne. Mikko sanoi koettaneensa nyt tuumia, miten saisi heinistä suoraan maitoa lehmän lävitse käyttämättä. Jos sen keksisi, niin saattaisi melko lailla säästää aikaa ja vaivoja. Ei tarvitsisi pitää kallista karjaa, eikä touhuta sen kanssa. Joutaisi paremmin muihin hommiin, kun se maitotalous yksinkertaistuisi. No, ne nyt olivat sen Mikon, ainaisen irvileuvan, puheita, joita se aina joukossa lateli.

Sitten lähti ukkojen parvi kirkkorantaan. Kesäisinä sunnuntaina oli tapana käydä rannassa katsomassa, ketä sieltä oikein tulee kirkkoveneillä. Oli vielä hyvää aikaa. Kunhan papinkellojen soidessa lähtee nousemaan kirkkomäkeä ylös rannasta, niin hyvin ennättää kirkonmenojen alkuun, ja alkuunhan sitä on ennätettävä näitten ripille kirjoittautuneitten, mitenkäs muuten. Vaikka monta kertaa tavallisina pyhinä on juostu vaan kuuluutukset kuulemaan, niin ei sitä rippilapsi saa semmoista peliä pitää sen on istuttava kirkossa koko toimituksen ajan.

Siinä juuri rantatielle käännyttäessä tulla hivotti mies kahden pyörän päällä kunnantuvalta päin pienen pappilan sivuitse.

— No, elähäm mitä, joko nyt paholaenen kirkkomaille työnnäksen! —huudahti Kolomkannan Karhunen, — vai kahtooko minun silimänj vikkaa? Vilikajskoopaham muuttiiv vieraammiehem puolesta!

Sukslevän Tuavetti ja jotkut muut, joitten talot sijaitsivat maantien varrella, nauraa päräyttivät.

— Kyllä sen näkköö, jotta tua kolomkantalainen on korvesta, kun nei tunne polokupyöree. Meillä päin nuit' on kun kärpäjsijä, — kehaisi Tuavetti.

— Vai semmojnen! No se tule ja puserra, kaikkeen se tuo rymä immeiset lapser riivoo, määppäs neät mokomav vehkeen selekää ja ala männä luirottoo! Minä luulij, jotta s'oon se ite peämestarj, taikka on siitä jokkuu lähtennä sillä separatierillä ajamaa… Vai polokupyörä, no elähäm mittää!

Semmoisia se kolomkantalainen päivitteli. Ajaja oli sama opettaja, joka jo oli kerinnyt käydä monessa maantienvarren talossa, niin että hänet kerran pyörineen nähneet olivat jo olevinaan hyvinkin viisaita tämän rakkineen päälle.

Mutta odottipa ihme Sukslevän Tuavettiakin ja muita, jotka olivat niin välinpitämättömiä polkupyörän suhteen. Olivat kerinneet siinä rannassa kätellä Kutan ja Virmaan rantalaiset, jotka suurilla, monihankaisilla kirkkoveneillään olivat saapuneet rantaan. Oli istuttu siinä mättäällekin ja pistetty kessuja piippuun papinkelloja odotellessa, kun se alkoi näkyä se ihme.

Lehmisalmelta päin rupesi kuulumaan kummaa uhkamista ja puhkamista, vähän niinkuin hevosen tuhritusta, mutta paljon kovempaa. Se kuului hyvän aikaa se puhke, ja sitten vääntäytyi Lehmisalmeen valkoinen möhkäle, hiukan niinkuin venekin näköjään, mutta paljon suurempi ja korkeampi kookastakin kirkkovenettä. Siinä oli oikein kattokin ja pyöreä piippu kuin savutuvan lakeisen päällä, ja siitä piipusta pussahteli yhtämittaa savua.

— No nyt se lykkäsj! — äsähti Kolomkannan Karhunen, — tänä päevänähän taetaa olla koko helevetiv valtakunta liikkeellä. Selitäppäs nyt, Tuavetti, mikä pyörä se täm' on. Onko näetäi Sukslevässä kunj kärpäsijä?

Mutta nyt oli Tuavettikin ymmällä. Eipä ollut käynyt Sukslevässä tällaisia, ei ollut. Kyllä tältä Tuavetiltakin vastaus läksi tavallisesti työntämättä, varsinkin kun noin suoraan kysyttiin, mutta eipäs nyt tullut selitystä.

Sillä aikaa tuli tämä outo otus lähemmäksi. Sillä oli kupeillaan jotkin kummalliset laitteet, jotka ruiskivat vettä ja pitivät sen täytistä lotinaa ja litkutusta.

— Tua eij jou kuvan tulija, mikä liek kehnoj mualimal lopu' enteitä! — päätteli edelleen Karhunen, joka oli niitä paikallaanpysyjiä, korpeen syntyneitä ja siellä kasvaneita.

Mutta olihan joukossa paljon kaupungissa käyneitä, ja siellä höyrylaivoja enemmältäkin nähneitä, ja nämä heti käsittivät, mikä tämä Karhusen mielestä sellainen hirmulaitos oli. Kutan ja Virmaan rantalaiset olivat myöskin nähneet tämän saman laivan sätkyttelevän heidän vesillään. Ne olivatkin niitä selänrantalaisia, niillehän nuo pistouvattanee laivat ja muut hörötykset, Hirvijärvellä ja Talluksella kuletaan vaan näillä vanhoilla koetelluilla vihtahanka-veneillä.

Hööpel-Aapeli, vanha rahtimies ja kaupunginkävijä, joka väitti olleensa Turkin sodassakin, vaikkei sitä täällä pitäjässä oikein tahdottu uskoa, kun se Aapeli oli vähän semmoinen hökläys miehekseen, riensi selittämään, että ei tämä mikään helvetin masiina ole, vaan höyrylaiva, semmoinen siipiniekka rustinki, jonka Kourun rautatehtaan herrat ovat tilanneet malmia vedättämään, jotta ettekö te sitä tiedä, onhan tuosta puhe kulkenut kautta pitäjän. Ja ensi kesän nimissä kuuluu tulevan uusi laiva, oikein rupelilla käypä. Niitähän Kallavedellä mennä luihottaa kuin muita veneitä ikään. Siellä jo kohta pääsee joka lahden pohjukkaan laivalla.

— Kiärmellahen Nieminennii Muaningalta neät kehuj, jotta höörällä sitä meijänniir rantaaj jo ajetaa', eikä millää kepuljpelillä, — lopetti Aapeli selityksensä.

Se toi keihäslahtelaisia ja koululaisia heinäripille, tämä uusi laiva. Rantaan kertyneitten joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät ennen koskaan olleet nähneet höyrylaivaa; joko eivät olleet milloinkaan käyneet viiden peninkulman päässä olevassa kaupungissa, taikka sitten olivat siellä olleet vaan markkinoilla, jotka molemmat, sekä tammi- että maalismarkkinat, sattuivat jäitten aikaan. Tämä oli vanhanaikainen siipilaiva, mistä lienevät Kourun ruukin herrat sellaisen löytäneetkin ja tänne markkulaisten kummaksi hilanneet? Kolopuksen ukko-Jahvetti ei malttanut olla ihmettelemättä tätä nykyajan menoa:

— Tuas som mullaej jo toenej jalaka haavassa ja toeneh haavam partaalla, vua' eikö neät näättele tua mualima vielä nuita kummijaa. Sitä alakaa olla tätä masjsiinoo jo vaikka minkälaista, minkä neät se saparotyörjrii, maetomasjsiina, mikä tuo liek, ja siittä ne polokupyörät ja muut lekkeet, ja eikös neät pitännä ennen kuolemoosa nähä vielä tuammojnennii vesjmasjsiina. No, jottae' se joutavalla tietättää, minkä niilläeh herrojlla!… Ja sill' or ryökäleellä, em paremmin sano, rattaat kuppeella kunj Savkoskem myllyllä. Suahhan nähä, vieläkö tuo mitä näättelöö, ennenku' tua toinenniij jalaka haataam puttoo?

Hööpel-Aapeli, joka viimeksi oli käynyt kaupungissa, ryhtyi hätiköivällä tavallaan selittämään ukoille, että kyllä niitä on vielä suurempiakin kummia tulossa: Kuopioon näet on valmistumassa rautatie, ihan pitäisi näihin aikoihin rautahevon porhaltaa kaupungin asemalle. Se se onkin eri sätös, se juna.

— Ettäkös työ ou lehestä lukenna, jotta tulloo, tulloo raatatie
Kuopijoov valamiiks iham pijan? — höplötti Aapeli hätäistä höplötystään.

Ukot katsoivat Aapeliin vähän niinkuin syrjäsilmällä.

— Lietkö tuota itekkääl lukenna? Eihän nuita taeja lehtiä tulla tännem meijäm pitäjääm muille kuv virkamiehille, ruukih herrojlle ja pappiloillej' ja tulenoonko tuolle Ilopuro' ukolle, se ku' on niitä kunnam miehiä ja aena siitä kaikellaesesta ejistyksestä ja valistuksesta puasoo? Vuan sinä kun siellä kaapunnissa aina puurrat, niil liet häntä siellä kuullu ja nyt meinoot sittä viisaana tiällä meijän keskuuvessa essiintyvä… Vaikka kyllä kaeketi ne tällä mänöllä tulloo mitkä kommervenkit hyvviisä, alakaa tua jo olla ihav vihojvviimestä toohakkata. Jos sitä vuan tällä laella männä tuojataan, niin tämä entine' elämä luokkootuu kokonaam poikkeej ja kaekki ruppee käämääm masjsiinalla.

Kolopuksen ukko se edelleen tällaisia haasteli. Taisi osata sanoa ukko-Jahvetti yleisen mielipiteen, koskapa muilla ei ollut halua jatkaa. Joku ihmettelyn huudahdus vieläkin miesjoukosta kuului, kunnes lopulta mentiin laivaa lähemmältä katselemaan. Mikäs oli mennessäkään, kun kapteenina oli kaikkien yhteinen tuttu, pitkä Pekka Jauhiainen, vanha Kourun asukas ja tukkijunnari. Pekka näytteli kaikki paikat ukoille ja selitteli laivan rustinkeja. Päivittelyähän siitä riitti kotvaksi aikaa, mutta se tämä ihminen tottuu niin pian kaikkeen, eivätkä ennakkoluulot varsinkaan tämän puolen kansan keskuudessa ole koskaan olleet niin mahdottoman syvässä. Kun Pekka Jauhiainen oli aikansa kehua retostanut kojeensa hyviä puolia, niin alkoivat siinä ukot vähitellen myöntää, että saattaa, saattaa olla tämä kulkuvehkeenä parempikin kuin vanhan ajan leipämasiina, monisoutuinen kirkkovene.

— On, on tok; ja kum minä ens' kesänä ajan tähär rantaa' oikeir rupeljmasjsiinalla, niin suatta nähä, jotta siinä Kutaj ja Virmaar rantalaistev venneet jeäp niinku' seisomaa'.

— Vai rupelj? Minkäällaenen s'oon se rupelj? — tiedusteli joku puheliaalta kapteenilta.

— S'oon semmojnem potkurj, joka pyrskyttää tuolla perässä ja vaahtia antaa. Siinä uuvvessa laevassa eij joukkaan näetä siipijä.

Miehille jäi kyllä hiukan hämäräksi, jotta mitenkä se potkuri oikein sitä vauhtia antaa, mutta kun siinä rupesivat parhaillaan papinkellotkin soimaan, niin ei passannut enää jäädä ottamaan siitä tarkempaa selvää. Sittenpähän tuon näkee sen rupelinkin, jos ensi kesään eletään; ja jos ei eletä, niin jäapi näkemättä, ja taitaahan tuota kelvata täältä lähtemään ilman sitä rupeliakin.

Mäkeä noustessaan kääntyivät ukot vielä katsomaan Pekka Jauhiaisen kulkuvehettä ja tavasivat sen kylestä kultaisin kirjaimin maalatun nimen »Lintu». Niinpä on, niinpä on nimikin mukaisensa, tuumivat äijät, siivillähän se näkyy kulkea rätkyttävän. Mertalan Puavo Kuttakoskelta, josta »Lintu» usein kulki lävitse, kertoi, että sen puhkutus kuuluu jo pitkän matkan päästä, ja silloin heidän pojat aina sanovat:

— Tuntuu »Lintui» tulovan, koska kuuluu jo tuolta Juurikkaniemen puolesta: Uh-huh, uh-huh pit-kä Pek-ka!

Se osoitti, että laivan ja sen päällikön välillä vallitsi tuttavallinen suhde, jonka kansan huumori oli huomannut. Ukkojakin tämän kuuleminen vei ikäänkuin lähemmäksi näitä elettävänä olevan ajan omituisia ja outoja vehkeitä.

Sinne nyt lappautuivat miehet kirkkoon ottamaan hengellisiä eväitä heinäntekoa varten. Sitä oli katseltukin taas näitä maailman ihmeitä ihan tarpeeksi. Olisi vielä nähtävä se rautatie, jotta minkälainen hökötys tuo mahtaa olla! Vaikka kaipa hänet senkin näkee, kun tästä taas talvimarkkinoille lähtö tulee. Sehän tuo kuuluu olevan kulussa kesänsä talvensa. Mutta nyt täytyy panna pois mielestä ne maailmalliset ja valmistautua siihen hengelliseen puoleen, jotta ei jäisi sekään koettamatta, jos hänestä sitten lie hyväkin apu tälle maalaiselle, joka saa riehkaista niukan leipänsä edestä kuin viimeistä päivää.

Eukot istuivat jo omissa penkeissään huivit kaulalla ja peukaloitansa hypeltäen, kun ukkojen lauma alkoi vanua kirkkoon. Se on tarkasti erotettu tässäkin Markkulan kirkossa vaimoväen puoli miesten puolesta. Sitten on vielä erittäin herrain penkit, joissa istuvat molempien pappilain väet, vallesmannilaiset, ja minkä heitä lie vielä muita herrasväkiä. Ne ovat, herrain penkit, lähellä saarnastuolia ja alttaria, jotta siitä ei rippipyhänäkään muuta kuin pujahtaa Herran armopöydän eteen. Ja kukapa tuonne näistä talonpoikaisista ihmisistä ensimmäisenä ajaksenkaan; antaa herrojen nauttia sekin ehtoollinen etumaisena, niinkuin nauttinevat muutkin tämän maailman antimet.

Sieltä tulevat nuoretkin vähitellen muitten perästä. Ovat supatelleet supattamisensa hautuumaalla ja asettuvat nyt herranhuoneeseen. Eihän niistä puoletkaan ripille tule, tietäähän sen, mutta näin tärkeänä pyhänä kaikki eivät ilkeä uloskaan jäädä, vaikka taitaisi olla asiaa vieläkin; loppunoonko tuo noilta ennen, kuin saavat sen solmunsa solmituksi. Sitten kun se kerran on umpeen vedetty, niin ei taida olla paljon niistä sipatuksista.

Kovinpa ovat Sukslevän Emmankin korvukset punaiset. Mitenkähän lie, taitaa olla mieli muissa asioissa, eikä tässä ehtoollisessa. Tokkopa tuolla he, Emmalla, ollutkaan erityistä kutsumusta ripille, mutta kun isä kysyi, jotta kuka haluaa, niin ei uskaltanut evätä, ettei olisi luullut isä hänen muitten mielitekojensa tautta kirkolle pyrkivän. Sinneppä tuo vaan Emman katse kaartuu syrjittäin miesten puolelle, jossa hyvin näkyvällä paikalla istuu Luvellahen Alapetti. Eipä tahdo sijojaan saada Luvellahen poikakaan, olkapäitään nostelee siinä penkissään, itseänsä kyhnyttelee ja kämmenselällään tavallista useammin nenäänsä vetäisee, ikäänkuin ei ilmankin olisi paikallaan, se nenä.

Kyllähän sen tietää, minne päin ne Sukslevän Emman ja Luvellahen Alapetin asiat ovat menossa; sinne umpisolmuun tietenkin. Hautuumaalla maleksi tämäkin pari, miten kireälle lie sitten jo siellä vedetty sitä solmua. Mistäpä sen poskeinen niin tarkkaan osannee sanoa, kun ei ole ollut näkemässä eikä kuulemassa. Mutta kaipa he itse tiennevät, ja sinneppä tuo vaan Emman silmä vilkun Alapetin puoleen, ja Alapetilla tuntuu olevan raskaat oltavat penkissään.

Eikä malta Sukslevän vanhin poikakaan, se Toloppi, kirjaviisas, olla toisinaan pälymättä eukkojen penkkiin, jossa kädet ristissä istua nököttää Tervaharjun Hintriikka, tarmokaspiirteinen tyttö, joka itsekseen on kirjoituksenkin opetellut. Ei sillä silloin ole pää paperista, sen arvaa. Olisi, olisi siinä Tolopille akkaa, Hintriikassa, jos miten sopeutuisi. Ja eiköpä tuo vaan sopeutune, koska yksissä matkoin ovat nekin vaeltaneet siellä hautuumaan varjoisten koivujen alla, ja näkihän sen jo juhannuskokolla, että siinä on ne vippaskonstit käynnissä. Tulisi siitä hömpsäkkä miniä Sukslevään tästä Hintriikasta, tulisi niinkin.

Herran sanaa on kuultu, väki purkautuu ulos. Sitä oli ollutkin kansaa tänä heinärippinä kirkossa, joshan lie ollut kirkollakin. Osa nuoristahan tietysti jäi kirkkomäelle, varsinkin ne, joilla ei ollut vakituista paria, eikä nuo tainneet kaikki paritkaan sieltä vanhalta hautuumaalta malttaa lähteä. Oli tainnut riittää sitä asiaakin, kahdenkeskistä näet, ja ennättääpähän tuota ehtoollistakin nauttia sitten, kun tosi tarve tulee. Nythän tuo mieli tahtoo heppelehtiä paremmin näissä maallisissa.

No niin, heinärippimatka oli tehty, nyt palattiin kotiin ja huomenna alkoi heinänteko, yksi niitä maalaisen talouden tärkeimpiä kausia.

VI.

Siunasi, siunasi se heinäpoutaakin vielä sinä kesänä. Saa hänen nähdä, kuinka kauan oikein tätä maantiestä suosii? No, onpa ollut toisina vuosina suosimattakin. Taitaa nyt maksaa vanhoja velkojaan. Ja ilahuttaa, ilahuttaahan se mieltä, kun sitä näinkin toisin vuosin edes saa vähän rohkeamman ja runsaamman korvauksen vaivoistaan, tämä maalainen. Sitä huonoina vuosina tuleekin kenties hiukan liikaakin sätityksi kaupunkilaista, herraa, joka ei muuta kuin lapioi rahaa ja sitten sillä ostaa maatiaisen ihmisen ihan iltikseen. Saattoi tulla turhastakin moitituksi kaupunkilaista; eihän se sen vika ole, että on sinne joutunut elämänsä asettamaan, kun jo usein on juuriaan ja perikuntiaan myöten kaupungin asukas. Eikä tuo taida sillekään ilman työtä ja vaivaa raha loheta, vaikka sitä toisinaan pahalla päällä ollessaan tämä maalainen niin päättelee. Mutta elä tykkää pahaa, kaupungin veli… kun näinkin hyvin heinänteko onnistuu kuin tänä kesänä, niin kyllä tässä toki toisiaan ymmärretään. Yksiä Jumalan luomia, mikäs on ymmärtäessä!

Kevyesti sujahteli viitake miesten kädessä sinä kesänä Markkulan pitäjässä. Se tuo kunnon heinäilma antaa työkalullekin ihan toisen terän ja maun. Antaa se, vaikka sitä ei ymmärrä sellainen, joka ei ole omintakeisesti joutunut näitä töitä tekemään. Ja naisväen kädessä hyppii harava kuin leikkikalu, ja karho syntyy kuin itsestään, huomaamatta. Helähtää siinä helposti nauru ja laulukin haravoitsijain parvesta. Ja se lähtee sitten yhtä helposti talon oman väen kuin palvelijain ja kasakkaihmisten rinnoista. Tämä on sellainen yhteinen hyväntunne, joka naurattaa ja laulattaa. Se ryöpsähtelee koko luomakunnassa tuo elämisen riemu silloin tavallista korkeammalla. Joutilaat hevoset järjestelevät kilpajuoksuja haassa, ja jos sattuvat väljänmetsässä olemaan, kirmaisevat ne huolettomina ihan pisimpään pohjukkaan, näykkien toisiaan ja ilonsa runsaudesta potkien. Lehmät ovat niitä luontokappalten yhteiskunnan vakavimpia, mutta joskus niilläkin leikkisä luonto ilmenee tällaisella pitkällä ja herkullisella heinäpoudalla. Ja lammas sitten: vaikka sen järki ei ole vahvimpia, ymmärtää se hyvin kesäisen leikin. Ne ovat nämä luontokappaleetkin ikäänkuin iloissaan sen johdosta, että tuleepa, tuleepa nyt evästä ensi talveksi. Ihmisen ilo tarttuu hänen ympäristöönsäkin.

On se hujakkata, kun heinä kuivaa, jotta kahisee, eikä tarvitse sätystellä haasioita, huonon ilman kuivuuvehkeitä. Se käy kuin luomisen työ silloin tämä heinänteko. Niittomiesten jälestä vaan vedellään korret karhoille, siinä kouhotellaan muutamia kertoja, yön seuduksi, kasteen ajaksi, ruvolle pistetään, ja kun vielä toisena päivänä hajotellaan, niin jo illalla ovat latoon tahi pielekseen pantavia, heinät. Ja niistä tulee sitten kunnon tavara.

Siellä huhkivat laajaa rantaniittyä viitakkeineen Sukslevän miehet, isäntä Tuavetti ja Toloppi etunenässä. Rengin-kytjäys ei pysy rinnalla; no, eihän tuolla ole miehen mittaakaan, vaikka sitä iän puolta alkaa karttua. Ja viitake kourassa se vihtelee Rieti-poikakin. Taitaa olla ensi kesää miesten matkassa, eikä sen viitake ota oikein ollakseen terässään, mutta hyvä on yritys. Jos sillä tuommoinen työhalu vaan pysyy, niin kyllä siitä henkensä elättäjä tulee, Rietistäkin. Niin no, onhan sillä pojalla miehen luonto, vaikka sillä on niin kummallinen kaipuu metsään ja järvelle. Se on toisinaan kuin haltioita tai muita metsän ihmeitä näkisi; sitä tuo metsä jollakin tapaa pitää lumoissaan.

Niin herahtelee hyvänä isäntä Tuavetin mieli, että sen kouluasiankin on ihan itsestään ottanut puheeksi jo monta kertaa. Oikein tuntuu olevan suosiollinen sille ja sanoo, jotta on se sentään jotain, kun nykyaikana nuo koulutkin laitetaan aivan naapuriin. Kelpaa tämän nykyisen polven elää kelletellä, kelpaa. No, elettiinhän sitä ennenkin ilman kouluja ja muita opinteitä, mutta ei taida se oppikaan ojaan kaataa, kun sitä tarkemmin aattelee. Ja saisihan tuo tulla pojasta viisaampi isäänsä, jos hänestä, Rietistä, niinkuin koulunkäyjääkin olisi. Kyllähän tässä työmiestäkin tarvittaisi kotona, mutta niinpä se sanoi opettaja, jotta ei se koulu työhalua vie, jos häntä muuten miehessä lie. Niin jotta koettakoon, Rieti, koulua käydä, sittenpä senkin näkee.

Ja vielä pitemmällekin hypähtelevät Tuavetin ajatukset siinä viitaketta heinän juureen sujautellessaan. Kummallistahan on tämä aika yhtähyvin, kun sitä oikein ajattelee. Noita koneita riivattuja näkyy työn täytyvän joka alalle. Kertoihan se Keiteleen Kamulan mies, joka tässä hevostaan syötteli, jotta Haminalahdessa heinääkin koneella tehtiin. Niin, ja on noita muualtakin tainnut kuulua samanlaisia puheita. Sillä laillahan se käy: se ei sekään vanhojen viisaus tainnut olla ihan kutinsa pitävää, koskapa niitä näkyy sikiävän tähän maailman aikaan vieläkin viisaampia. Minkälainenhan hän lie sekään niittokone, mutta hyvin tuolla kuuluu heinä katkeavan, kertoi se Keiteleen mies. Oikein oli sekin mies hevosensa seisauttanut siihen hovin heinäpellon kohdalle ja jalansyten käynyt katsomassa sitä rakkinetta. No, niissä hoviloissapa nuo tarvinnevat niitä vehkeitä, tämmöisen pikku talon niitokset kiikutellaan vaan vielä käsipelillä, eikä taitaisi ne koneet noissa meidän mättäiköissä kestääkään. Mutta se nyt on merkkinä siitä, jotta tämä maailma menee eteenpäin, harasipa häntä vaikka vastaankin.

Vaan sitä ne kehuvat sitä separatieriä, vai mikä hän lie oikein siltä tieteelliseltä nimeltään se maitomylly. Kuuluvat tuolla naapuripitäjissä jo pienikarjaisetkin sen hankkineen. Meilläkin tässä on jo kymmenen lypsävää ensi talvena, tuumiskeli Tuavetti edelleen, niin jotta jokohan tuota olisi mentävä vaan virran mukana ja ostettava se mylly?

Tämä ajatus vaivasi häntä niin, että piti kysäistä Tolopilta, joka paineli siinä vieressä. Kun Toloppi seuraavan kerran viitakettaan läppäämään rupesi, teki Tuavettikin saman asian ja tiedusteli:

— Tuota… mittee sinä oekeen meinoot siitä maetomyllystä, jotta oeskoon tuosta apuva tämmöjsessä talloovessa kunj tämä meijännii?…

Tolopilta ihan liippa pysähtyi, ja hän jäi pitkäksi aikaa katsoa tuijottamaan isäänsä, niin häntä ihmetytti tämä kysymys. Mistä oli nyt ukko saanut semmoisia ajatuksia päähänsä? Hän, Toloppi, oli lainaamiensa kirjojen avulla tullut havaitsemaan, että konevoima oli maataloudessakin otettava vähitellen käytäntöön ja viljelysmenetelmiäkin oli uusittava, jos mieli pysyä nykyaikaisen kehityksen tasalla, mutta niistä havainnoistaan hän ei ollut uskaltanut virkkaa mitään isän kuullen. Tuavetti Tarvainen oli isäntä vanhaan patriarkalleen malliin, joka tahtoi esiintyä talossaan yksin määrääjänä. Hän oli sitäpaitsi vielä sitä polvea, jossa vanhat tavat ja tottumukset istuivat tiukassa. Toisin oli Tervaharjun isännän laita tuossa järven toisella puolella. Hän oli vähitellen taipunut poikansa ja tarmokkaan tyttärensä Hintriikan tuumiin, ja nyt siellä kuuluttiin jo ensi syksynä niittyjä ojitettavan ja soita ruvettavan perkaamaan. Ja sitä kun oli, suota, kaikkiallakin tässä Markkulan pitäjässä. Siellä on eri peli, uudelta vuodelta kuulemma sanomalehtikin tilataan. Mutta mikäs tämän meidän ukon mielessä kytee, kun se separaattorista hyötähyviään puhumaan puhkee?

— Kyllähän seoes separaattorjrii hyvä kapistus olemassaan, vuan s'oon vasta sittä ihav välttämätön, kun suahaam meijer tuanne kirkolle. Johan tuota kuuluu semmosjtai huutoo, jotta muutamat talolliset sitä puuhoovat. Jos hänestä niinkun tosj tulloo, niin kaet se pittää sittä meijännii se separaattorj ostoo ja alakoo viijjä retojaan sinnem meijerii…

— Mikäs se semmojnel laitos sittä o? — kysyi Tuavetti, jolle meijeri näköjään oli taas joku uusi kone, joita näkyy tähän nykymaailman aikaan sikiävän kuin sieniä sateella.

— Se ov vuan semmojnen konneellinev voev valamistuslaetos. Sinne viep' itekukkiir retasa, ja siellä ne sittä kirnuvaavat, meijerissä. Ne kuuluuvat maksavan tavallise' hyvä' hinnan retasjta. Oes se siitä hyvä, jotta ei tarvihtis voenyyttisä kansa herrosjsa juoksennella, saes aena parj kertoo kuussa tilisä kättee.

Tuavetti oli taaskin vähän ihmeissään. Kyllähän hänkin mielestään oli ymmärtävinään näitä koneita, mutta niitä taitaa tulla jo niin paljon, jotta ei tämä maalaisen järki pysy matkassa. Mutta oikeastaan hän sittenkin jo hiljaisessa mielessään hyväksyi tämän meijerinkin. Ei se näet mitään herkkua ollut kulkea kauppaamassa voitaan, minkä häntä säästymään sai, kun sitä joka paikassa hypisteltiin ja maisteltiin, jotta lopulta ei paljon ilennyt tarjotakaan enää koko voita, kun pala oli päältä kuin hiiren nakertama. Ja jäisi sitten pois koko kirnuamisen vaiva, kun saisi retana meijeriin kulettaa.

Mutta Toloppi-poika tahtoi takoa raudan kuumana ollessa. Koska äijä oli yht'äkkiä muuttunut niin edistysmieliseksi, niin koettaa häntä nyt kutkutella toisesta päästä, joka Tolopin mielestä oli tällä hetkellä tärkeämpi. Hän haasteli:

— Jospa nuihe' antasj olla niihin separaattoriij ja muihi, siks kun nuo tulloot välttämättömään tarpeesee. Täss' oes näetä muita hommija hyvinnii tärkeitä.. Jos oes tuahii niitty oekee' ojittooj ja laettoo, niin siitä lähtisj er tavalla tätä heinee. Suattasj sittä myöhemmin panna nuri' ja vaikka kylyvyheinälle… Kuul tervaharjulaenennii tänä syksynä aekovan ojitella niittysä ja suotasakkii kuul ruppeevam perkkoomaa…

Tuavetti painui ajatuksiinsa. Hän pani viitakkeensa syrjään ja rupesi täyttämään piippuaan. Hän ei ollut mikään erittäin innostunut tupakkamies ja näin kiireenä aikana harvoin työmaalla savuiksi pisti. Kun hän nyt tupakkapuuhiin ryhtyi, merkitsi se, että hänen päässään kulki tavallista enemmän ajatuksia. Siellä veuhtoilikin todella mietteitä sinne ja tänne. Uudistushommiin oli säkeytynyt nyt Tuavetti Tarvainen. Se separaattori, vai mikä hän lie se maitomylly, se oli pyöriä hyrrännyt hänen päässään jo kotvan aikaa. Nyt kertoi tämä Toloppi, jotta Tervaharjun Herkko Tissarinen rupeaa oikein ojimaan niittyjään. Katsohan näet, vai semmoista se tervaharjulainen, ja ihan tuossa toisella puolen järven, vähän vaan vitalikkoon tästä Tuavetti Tarvaisen talosta. Vai niin, vai sen poikia se Herkko? Se tuo taitaa ymmärtääkin niitten uusaikaisten höpötysten päälle, sen kun kuuluvat sekä pojat että tyttäret juoksevan kaikkien tietojen ja oppien perässä.

— Vai nii jotta tervaharjulaene' ojimaa ja muuta muokkailemmaa. Mittää jos oes meijännii yrittee? äänsi Tuavetti tovin mietittyään.