AIKARUNOJA
HEINRICH HEINE
Suomensi Hilja Liinamaa
Ensimmäisen kerran julkaissut Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l. 1910.
SISÄLTÖLUETTELO.
Tiedettä………………………….. Siv. 5. Kehitystä…………………………. " 7. Aatami ensimmäinen…………………. " 9. Eräälle valtiolliselle runoilijalle….. " 11. Syvä huokaus………………………. " 13. Salaisuus…………………………. " 15. Yövartian tulo Pariisiin……………. " 17. Henrik……………………………. " 20. Elon vauhtia………………………. " 22. Tendenssiä………………………… " 24. Lapsi…………………………….. " 26. Luvatonta…………………………. " 28. Varoitus………………………….. " 30. Kiinan Keisari…………………….. " 32. Odottakaa vain…………………….. " 35. Valistukseksi……………………… " 37. Saksanmaa…………………………. " 39. Kankurit………………………….. " 41. Georg Herwegh……………………… " 43. Samalle…………………………… " 45. Kysymyksiä………………………… " 47. Harzvuorille………………………. " 49.
TIEDETTÄ.
Lyö'ös rumpua rohkeesti, taistottarelle suukko suo, siinä on kaikki tieteily, siinä kirjojen oppi tuo.
Rummuta ihmiset unestaan, huomenkelloja soittele. Nuoruusvoimin eteenpäin astu, korkein tiede se.
Hegelin on se tiedettä, siin' on kirjojen viisaus. — Tajusin, kosk' olen älykäs ja mulla soittohon taipumus.
KEHITYSTÄ.
Jo liekö luonto kehnontunut, perinyt viat ihmisten. Niin näyttää, — kukat, eläimetkin käy valhesuulla jokainen.
Korean narrin kanssa lilja se liehuu, tuoko siveää? Myös perho suukoin huikentelee, jo unhoon viattomuus jää.
Ja orvokinkaan kainoutta en takaa, pikku kukkanen se kiemaellen kietoo, tuoksuu, ja maineeseen on kaiho sen.
Mä epäilen, jos satakieli tunteistaan laulaa, eikö vaan viserrä, itke, liioittele se yksin tottumuksestaan.
Pois totuus pakenet jo maasta ja uskollisuus häviät. — Ja joskin koirat liehuu — haisee kuin muinen, nekin pettävät.
AATAMI ENSIMMÄINEN.
Sä laitoit taivaasta santarmin, mi kantoi miekkaa vihan, mun paratiisista hääti pois, se julma, armotta ihan.
Nyt vaimoineni mä vaellan ja etsin eloa uutta. Toki nautin jo tiedon hedelmää, sit' et taida sä enää muuttaa.
Et estää voi, että tiedän mä sun kääpiökasvusi kurjan. Sä suotta surmalla mahtailet ja nostat myrskyn hurjan.
Oi luoja, kuinka sun harkintas ylen viisaan toimen keksi, sitä kehua kylläkin kannattaa maanpiirin valkeudeksi.
Nyt en minä koskaan unhota sitä vanhaa yrttitarhaa. Paratiisi ei oikea ollut se, kun kielsi se hedelmän parhaan.
Vapautta mä vaadin täydelleen. Jos huomaan salpoja milloin, paratiisini vankilaks' vaihettuu ja helvetiksi silloin.
ERÄÄLLE VALTIOLLISELLE RUNOILIJALLE.
Sä laulat lailla Tyrtaion ja innostusta loitsit. Mut huonosti sä yleisön ja aikas' valikoitsit.
He suopeasti kuulevat ja ylistyksiin puhkee, kuink' onkaan runos joustavat ja aattees' lento uhkee.
Sull' eläköönkin toisinaan he huutaa luona maljan. Ja sotalaulus ulvoo he seassa melun, naljan.
Nääs kapakassa iltaisin laulelee orjahenki. Se ruokaa hyvin sulattaa, on höysteeks' juomallenki.
SYVÄ HUOKAUS.
Epäkelpo usko kerran riistää meiltä taivaan herran. Päättyyköhän kirous? — Sakramentti, kirkastus!
Rukous jää unhoon pian kiroukset saavat sijan, kun on eessä vihamies. — Sakramentti, jumalties'!
Lempeen, ei mut' vihaamahan suokoon luoja halun pahan. Muuten ei voi kirota: sakramentit, jumala!
SALAISUUS.
Ei huokailla, on silmä kuiva ja nauretaan — ei naurua. Ei katsehet ja kasvoin sävy salaisuuttamme ilmoita.
Sen mykkä tuska rintahamme luo pohjatonta polttoaan. Ja vaikka sydän riehuu, huutaa, suu vaiti-oloin suljetaan.
Sä kysy kehtolapsoselta tai käänny puoleen vainajain. Ne ehkä sulle ilmaisevat, mit alati salata sain.
YÖVARTIJAN TULO PARIISIIN.
"Kuu vartija öinen, sä nopsajalka, miks' kasvojas kattaa hämmästys. Rakas maani, kuinka se voida alkaa isänmaani, tuo toki tervehdys".
Hyvin vallan! Rehottaa siunaus, lepo, siveätä on majojen paimennus. Käy rauhassa, taatusti edistyshepo, ja varmaa Saksan on vaurastus.
Ei loista se pinnalta Ranskan malliin, missä vapaus elolle muotoja loi. Kas Saksan mies se rintansa valliin tuon vapaustuntehen kammitsoi.
Ja Kölnin kirkkoa korjaellaan se ansio hohenzollien vaan. Habsburg'ista apua lahjoitellaan, suo Wittelbach lasit ikkunaan.
Ja perustuslaki, se vapausmuuri on luvattu, sana on panttina jo, ihan keisarisana, se aarre on suuri, kuin Reinissä tarujen aarteisto.
Ja Rein, jalo virta, virroista muhkein on meidän, maamme se kestitsee. Sen jalkoja huuhtovi Hollanti uhkein ja Sveitsi sen hapsia hoitelee.
Ja laivasto luojan lahja niin vankka ylivoimamme turvaa, ja soutavat tään kaleriorjat, jo tultanee kahlekin rankka pois soutajain jaloista jättämään.
Kevät kukkivi. Niityllä vihryt loimi. Vapautta ja luontoa ahmitaan. Ja kunhan kielletään kustannustoimi, niin sensoritkin on muistoja vaan.
HENRIK.
Kanossassa eessä linnan keisari on Saksan Henrik murhemekoin, paljasjaloin. — Yö on sateinen ja kylmä.
Ikkunasta ylhäält' tähyy kaksi haamua, ja kuuhut Gregorion kaljuun päähän, Mathildinkin[1] rintaan paistaa.
Henrik kalvain huulinensa isämeitää mutiseepi. Mutta keisarrinnassansa salaa kiroo, salaa lausuu:
"Kaukana mun Saksassani kohoavat lujat vuoret, niiden salakomeroissa kasvaa rauta sotapiiluun.
Kaukana mun Saksassani ylenevät tammimetsät, ja pisimmän tammen runko piiluun oivan varren antaa.
Sä mun kallis Saksanmaani olet kantava sen miehen, joka tuskieni käärmeen murskaava on sotakirvein".
[1] Paavi Gregorius saatuaan kuulla Henrik IV tulevan pyytämään vapautta pannajulistuksesta, meni maakreivitär Mathildin linnaan Canossaan, jonka edustalla Henrikin paljasjaloin 3 vuorokautta katuvana täytyi seistä. Suomentajan selitys.
ELON VAUHTIA.
Oli nauru ja laulu, ja välkkyi leijas tuo päivän hohto, ja aaltoset heijas sitä venhoa, jossa mä soutelin kera ystäväin mielin herttaisin.
Pian pursi ol' pieninä pirstaleina, ja ystävät huonoina uimareina ne hukkui helmassa synnyinmaan. Mun myrsky Seinelle kantoi vaan.
Mä nousin taasen purtehen uuteen, on toverit uudet ja kaukaisuuteen mua kantaa vierahan virran vuo. Koti kaukana! Rintaan se tuskan luo.
On jälleen nauru ja laulu huima, alus ryskyy, vinkuvi tuuli tuima. Pois viime tähtönen uinahtaa. Oi tuskaa! Kaukan' on kotimaa!
TENDENSSIÄ.
Saksan runoseppo, avoin soikoon vapauslaulelos' mielet kaikki valtaellen, töihin suuriin innostellen marseljeesihymnin tavoin.
Heitä Werther-runot, häilät, jotka Lotalle[1] vain soi. Ajan kellon lyönti haasta kansallesi, nosta maasta tikarit ja terässäilät!
Heitä huilun soitto. Turhaa kaikk' on ihantelut nyt. Tykin, pasuunan soi lailla, kanuunana kulje mailla, ryski, jyrise ja murhaa.
Lietso, pauhaa, pakoon aja maasta viime sortaja. Tuohon suuntaan laadi runo, helppotajuiseks' se puno. — Ollos kansas innostaja!
[1] Goethen runoelmassa "Nuoren Wertherin kärsimykset" on tulisen lemmen esineenä ihannoitu Lotte, kuva runoilijan nuoruuden rakastetusta. Suomentajan selitys.
LAPSI.
Sull' lapsen herra unessa soi, miten saitkaan sen. Sä tuskin taisit huomata Germania neitonen.
Sun kieppuu napanuorassas niin soma poika vaan. Se koht' on jousen valtias, ei voita Amorkaan.
Se vaakalinnun korskean lennosta tavoittaa. Myös kaksipäinen surmaavan häneltä nuolen saa.
Tok' eipä niinkuin pakana tai Amor vallaton, tai sanskylott[1] se juosta saa, maan tapa toinen on.
Moraali meillä valvoo sen poliisi apunaan, ett' ompi ajanmukainen jokainen puvultaan.
[1] Ranskan vallankumoustaistelijan nimi. Suomentajan selitys.
LUVATONTA.
Vapaus, Saksan rämeikössä, ellös kaahlo jaloin paljain, varustele itses valjain, sukat, saappaat etsiös sä.
Syvään pääsi suojaks paina karvalakki tiivisvilla, että talven tienohilla säästyy korvalehtes aina.
Saatpa kyllin ruokaa veikko, vastaisuutta kaikki lupaa, toki karta tyhmää hupaa, niihin kietoo ajan peikko.
Kapinoiva ei sun sovi olla, aina kunnioita porvareita, mahtajoita, herroja — se onneen ovi.
VAROITUS.
Ystävä sun kirjas moiset, joita laadit turmaan vie sun. Rauhaa, mainetta jos mielit, taivu samaan, mihin toiset.
Neuvonut en sua konsaan kansalle noin haastamahan papeista ja valtijaista, saatat itses' perin ansaan.
Kadotus on tulos työskin. — Ruhtinaill' on kädet pitkät, papeilla taas kieli pitkä. — Kansan korva pitkä myöskin.
KIINAN KEISARI.
Isä mun oli kaappinaukkaaja, hän kohtuutta seurata koki. Mä ryyppyni ryyppään rajoitta ja keisari suur' olen toki.
Tää juoma on taikuri tenhoisa ja mieleeni vaikuttaa se, ens' ryypystä Kiina on mahtava, kukoistuksehen puhkeaa se.
Ja valtakuntani keskus tää ihan kukkaistarhan on lainen. Olen itse keisari kruunupää, saa rouvani prinssin vainen.
Ylivuotava täällä on runsaus, tulee potevat tervehiks' silleen. Hovimestari, kelpo Konfusius saa ällinsä kirkkaimmilleen.
Sotilaiden karkea limppukin on mantelikakkua pelkkää. Ei verhou köyhät lumppuihin, sametissa, silkissä helkkää.
Ja mandariiniritaruus, yli-ikäiset, lahot aivot taas nuortuu, alkaa häly uus, palmikkoin viuhkeet raivot.
Vaha templissä suitsuu, huilut soi, on vallassa uskonkaavat, ja juutalaiset kääntyy, oi, pyhän tähden merkiksi saavat.
Ei kumouskiihkoa. — Mantschutkin näin kiljuu: huoli emme me perustuslakia, pyövelin ja pamppua tarvitsemme.
Askeetit joskin kielteli pois viiniryypyn maukkaan, en tottele, valtakuntani mä onneks' juoda naukkaan.
Taas ryyppy kurkkuun kulahdas, oot makeaa kuin manna. Ja kansani on voimakas, se laulaa: hosianna.
ODOTTAKAA VAIN!
Kun ainoastaan salamoitsen, luulette, en voi jyristä. Se erehdys, mä kerta loitsen ukkosta, — kyllä osaan mä.
Se hirmuisena puhkee ilmiin, kun oikea on hetkinen. Se iskee korvihin ja silmiin kuin jymy taivaan valtojen.
Ja moni tammi silloin hajoo, ja moni huojuu palatsi, niin moni kirkontorni vajoo, kun koittaa myrskynpäiväni.
VALISTUKSEKSI.
Silmiltäsi suomut Mikko joko putoo, huomaatko, että toinen uskalikko eestäs herkut ryöstää jo.
Nälkäs tyydykkeeksi heittää sulle ilot taivaassa, missä autuusrokkaa keittää enkeli — ei lihasta.
Heikkoneeko uskos', vaiko ruokahalus kasvoi, kun elon maljaan tartuit, saiko tuo sun sankarlauluhun.
Mikko, vatsan virkistyä täällä aikanansa suo, ehtii sitten näivettyä, konsa hauta peiton luo.
SAKSANMAA.
Viel' on kuin lapsi Saksanmaa, jot' aurinkoinen hoivaa, imettäin sille lämpöään ja tulta kapinoivaa.
Ravinto moinen kasvattaa ja veren vimmaa äkin. Te elkää kiistaa nostako, varokaa naapurväki.
Se jättilaps' on kömpelö, mi tammen maasta kiskoo ja sillä selkää, päätänne armotta ruhjoo, viskoo.
Se on kuin Siegfried saduissa, mi nous' ja miekan takoi ja alasimen iskullaan kahtia sitten jakoi. —
Sä lohikäärmeen ruhjoat, kohoat sankariksi. — Hei kuinka äitis aurinko ylpeillen nauraa siksi. —
Sen tapat, otat aartehet ja kalleudet kohta. Hei kuinka kruunu kultainen sun silloin päässäs hohtaa!
KANKURIT.
Ei silmän synkeän kyynel putoo, kun ikenet irvin he hokee ja kutoo: oi käärinliinasi Saksanmaa kirot kolminkertaset kuteiks' saa, kun pirtamme paukkaa.
Yks' kirous sulle, sä jumalamme, jota turhaan huusimme tuskissamme nälän, vilun et hoivaksi joutunut, meit' ain olet pettänyt, ivaillut. Yhä pirtamme paukkaa.
Yks' kirous herralle kuninkaalle, mi vain oli vitsaus, kurjuus maalle ja viime pennimme riisti vaan, meit' ammutti niin kuni koiriaan. Yhä pirtamme paukkaa.
Yks' kirous se isänmaalle vielä, vale, turmelus, häpeä viihtyvät siellä. Joka kukkanen aikasin katkeaa mätä, ummehdus käärmeitä kasvattaa. Yhä pirtamme paukkaa.
Nyt sukkula suikkaa, pirta piukkaa, yöt, päivät kutovat kätemme tiukkaa. Oi käärinliinasi Saksanmaa kirot kolminkertaiset kuteiks' saa, kun pirtamme paukkaa.
GEORG HERWEGH.[1]
Herwegh, sä rautanen kiuru, kun kiirit äärellä auringon sun helskyvi riemuvirsi. — Joko pois on talven kirsi, ja Saksalle koittanut kevät on?
Herwegh, sä rautanen kiuru, kun suuntaat korkeelle lentoas, näköpiiriskö maata ei tapaa? — Tuo kevät se kaunis ja vapaa vain yksin elää sun laulussas.
[1] G. H. on Saksan huomattavimpia valtiollisia runoilijoita 1840 luvulla. Karkotettiin hallitukselle vastenmielisten kirjoitustensa takia v. 1842 Preussista. Suomentajan selitys.
SAMALLE.
Hänen Preussista karkoittamisensa johdosta.
Ol' luja Saksan taantumus, mut maljapuheisiin sä luotit. Kun piipun punatupsuset ne heilui, vapautta vuotit.
Mut häipyi sulo humala ja yllätys sun kohtas, veli, myös löi se kansaa, poloista, mi äsken iloin hoiperteli.
Ei kukkaa, mädän omenan saat palkkajoukon irvistäissä, kun kuljet rajan turvahan santarmikoirat kantapäissä.
Ja seisomahan surren jäät, miss seisoo rajapaalut muhkeet, ne kirjavina eessäs näät. Ja sitten huokauksiin puhkeet:
Aranjuez kuin nopeaan siell' lensi päivät, seisoin siellä edessä Filip kuninkaan ja virkaherrojensa vielä.
Hän hyväksyen nyökytti, kun näyttelin mä Markis Posaa.[1] Hänt' ihastutti värssyni, — tok' eipä sietänyt hän proosaa.[2]
[1] "Markis Posalla" tarkoitetaan kuvaannollisesti henkilöä, joka hallitsijan uskottuna on muka totuuden ja ihmisoikeuksien esitaistelija. Kuningas Filip oli nimittäin aikaisemmin antanut esittää itselleen G. Herwegh'in ja lausunut tälle joitakin kohteliaisuuksia hänen kirjoittamiensa runojen johdosta.
[2] Elämän todellisuutta, tässä tapauksessa arvostelua. Suomentajan selvityksiä.
KYSYMYKSIÄ.
On rannalla aavan ja öisen meren mies nuori niin synkeäotsa. Hänt' epäilys jäytää ja kaihomieli ja synkein huulin hän aalloilta kysyy: elon arvoitus oi ratkaiskaa, — sitä tuhannet päät on pohtineet, nuo hieroglyfiset myssypäät, nuo turbaani- ja barettipäät sekä peruukit ja tuhannet muut hikiotsaiset, polot ihmispäät, — te lausukaa, mik' on ihminen, mistä tulee hän, minne on matka, ja ken asuu pilvien yllä.
Meri ärjyvi ikuista ärjyntää, lyö tuuli ja kiitävät pilvet. Välinpitämätön tuike on tähtösten. — Vain narri vastausta vartoo. — —
HARZVUORILLE.
Mustat takit, silkkisukat, kalvosimet valkeet, silot, öljytuoksu, mairesanat sydän tuntekaa ja ilot.
Oispa sydän lempiväinen rinnassanne, tulen kuuma. — Ah! Mä väsyn lauluihinne, niiss' on valhelemmen huuma.
Vuorille ma nousta tahdon, miss' on jalot paimenmajat, missä rajusti lyö sydän, tuulten vapaiden on pajat.
Vuorille mä nousta tahdon, siellä kuuset kohoo ylhät. Purot hyppii, laulaa lintu. Kiitää jättipilvet jylhät.
Hyvästi te herrat, naiset, sileet sielun pohjiin asti. Vuorille kun joudun — alas katson teihin ilkkuvasti.