Heinrich Heine'n
Runoelmia.
Suomentanut Oskar Uotila
Ensimmäisen kerran julkaissut G. W. Edlund 1887.
Neiti Ida Aalberg'ille
Suomen taiteen tukijalle, Suomen kielen sointajalle
Oskar Uotila.
Alkulause.
Pieni kokoelma Heinrich Heine'n runojen suomennoksia tarjotaan täten yleisölle. Runoelmat ovat, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, alkuteoksen, Buch der Lieder -kirjan järjestystä noudattaen, poimitut runoilijan Junge Leiden, Lyrisches Intermezzo ja Die Heimkehr nimisistä runosarjoista. Suomentaja on jakanut kääntämänsä kappaleet vain kahteen jaksoon: Romanseihin ja Lyyrillisiin lauluihin, samoin kuin Heine'n ruotsintajat K. A. Renvall ja K. Collan aikoinaan tekivät.
Jos tämä vihkonen saa lukijoita, on suomentajan aikomus vast'edes toimittaa toinen, sisältävä näytteitä Heine'n myöhemmistä Aus der Harsreise, Die Nordsee ja Neue Gedichte nimisistä runoryhmistä.
Helsingissä, Huhtikuulla 1887.
* Suomentaja. *
Sisällys.
Romanseja: Sivu. Kaiku…………………………………….. 3. Veljekset…………………………………. 4. Sota-urhot………………………………… 6. Viesti……………………………………. 8. Don Ramiro………………………………… 9. Belsazar…………………………………..17. Pyhäretki Kevlaariin………………………..20. Opetus…………………………………….25.
Lyyrillisiä lauluja: Kun ihanuuteen toukokuun…………………….29. Mun kyyneleistäni entää……………………. 30. Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan……31. Tuoll' ylähällä tähdet………………………32. Sun, armas kultani, kauvas…………………..33. Vain tuskaan lotoskukan……………………..35. Tuo, kultani, kätöses rinnallein……………..36. Vuoret, linnat kuvastuvat……………………37. Et lemmi, lemmi mua, et,…………………….38. Sydänkäpysen armaan hiuksista………………..39. Näin unissani miehen lystikkään………………40. En kaiho, en, jos sortuis sydänkin……………41. No ompas luikkuja näitä……………………..42. Kun lehmus kukki ja laulut soit………………43. Nuo sinivuokot silmien………………………44. Sinitaivas ja manner on loistossaan…………..45. Tuoll' yksin kalliolla………………………46. Loi lempensä poika neitoon…………………..47. Sua rakastin, rakastan vieläkin………………48. Kesä-aamuna kirkkahinna……………………..49. Teepöydässä istuivat, kunne………………….50. On myrkkyä mulla laulut……………………..52. Ma nousen vuoren huippuun……………………53. En tiedä, mitä se lienee…………………….54. Kun matkalla sattumaltaan……………………56. Sa kaunis saaren neito………………………58. Mustiin pilviin peitettyinä………………….59. Ma astuin tuonne lehtoon asti………………..60. On nukkunut neitonen. Kuuhut…………………61. Ma onnettuuden Atlas! maalimaa……………….63. Näin vierivät vuodet vainen………………….64. Näin unta: kierohon katsoo kuu……………….65. Nyt on niin rankka ilma……………………..66. He lempivät toistaan, mut tuota………………67. Kun vaivaani teille ma valittelin…………….68. Kun pirua huutelin, tuli tää…………………69. Mun lapseni, lasna ollen…………………….70. On synkeä mieleni. Murhein…………………..72. Niinkuin kuuhut loistain nousee………………73. Näin unessa kultani armaan…………………..75. Sa olet niinkuin kukka………………………77. Ja sulla on renkahat, helmet…………………78. Antoivat mulle opetusta……………………..79. Näin unta: taatto taivahan…………………..80. Me kuljimme vaunuissa kahden…………………83. Kun kerran tulet vaimoksein………………….84. Sun valkeille olkapäilles……………………85. Nyt ratsasrykymentti………………………..86. Mut kastraatit ne voihkii……………………87.
ROMANSEJA.
KAIKU.
Mies ratsain laaksoa matkustaa Niin verkkaan, suruisaan: "Oi! matkaanko armaan sylihin, Vai hautaan kolkkoisaan?" Ja kaiku vastaa vaan: "Hautaan kolkkoisaan!"
Ja eespäin ajavi ratsumies Ja syvään huoahtaa: "Näin kuljen ma hautaan varhaiseen — No, tuolla hoivan saa!" Ja kaiku vahvistaa: "Tuolla hoivan saa!"
Nyt ratsas kyynelen vuodattaa Ja poskikin kalvastuu: "Ja jos minä haudassa hoivan saan, Niin kaikki unhottuu." Ja ääni uudistuu: "Kaikki unhottuu!"
VELJEKSET.
Linna vuoren kaltahalla Öisen hunnun peitoss' on; Mutta laakson ilmaa viiltää Miekanhelske vallaton.
Veljet siellä yltyneet on Julmiin kahden-aseisiin. Sano, miksi miekoin veljet Toistaan vastaan ryntää niin?
Kreivittären silmäin säihky Heidät veljenvainoon vei; Armas impi lemmenliekin Loihti rintaan kummallei.
Mutta kumpaisenko impi Ottaa hellään suosioon? Ratkaist' ei voi tuota mietteet — Siis sen kalpa ratkaiskoon!
Niin nyt ottelevat uljaat, Isku iskuun kalskuin lyö. Malttakaatten, kaihat kalvat, Varjotöihin viettää yö.
Voi sa veljein verileikki! Voi sa laakso hurmeinen! Kumpainenkin heistä kaatuu Toisens' kalvan kärkehen. —
Vuodet vierii. Veljein hauta Peittää monet polvet jo; Vuoren kaltahalta katsoo Laaksoon linna autio.
Mutta yöllä vuoren alla Käyvät kähmät salaiset; Sydän-öisin kuulet, kuinka Siellä taistaa veljekset.
SOTA-URHOT.
Sota-urhoa kaks käy matkahan Pois vanginta Venäjänmaalta. Mut ennenkun ehtivät Ranskahan, Tie tuntuvi tuskikkaalta.
Heill' ilmasi ihmiset surkein suin Nyt Ranskan hukkaantuvanki, Kun on kera joukkojen voitettuin Myös keisari, keisari vanki.
Täst' itkevät kumppanit huolissaan, Kun sainehen sanoman saavat. Yks' oihkivi: "Voi mua! arvistaan Taas aukesi entiset haavat!"
Ja toinen lausuvi: ""Mieleni sois Mun myöskin kanssasi kuolla, Jos mull' ei vaimoa, lapsia ois, Joit' eivät vierahat huolla.""
"En surre ma vaimoa, lapsiakaan, Miel' etsi nyt korkeammanki; He käyköhöt mieroa astelemaan — Mut keisari, keisari vanki!
"Suo mulle sa palvelus viimeinen: Jos kaikki nyt päättyvi vaiva, Vie Ranskahan ruumis raukeinen, Kotimaahan hautani kaiva.
"Ja arkkuun laske sa rinnallein Tää merkkini urhontyölle; Pane myöskin pyssyni vierellein, Ja miekkani solmia vyölle.
"Näin täydessä asussa vuottelen; Yövahtia kestävän luulen, Siks' että mä kanunanjyskehen Ja orhien hirnuvan kuulen.
"Kun haudalle keisari ratsastaa, Ja huomaan joukkojen ahdon, Niin nousen, ja silloin puolustaa Ma keisarin henkeä tahdon!"
VIESTI.
Nous ylös, knaapi, sukkelaan! — Sa ratsus satuloit, Kautt' alhon linnaan Duncanin Sa ajat, minkä voit.
Siell' ennät talliin, odotat, Siks' että rengin näät, Ja kysyt: "kumman tyttären On tänään teillä häät?"
Jos renki vastaa: "tumman on," Niin viesti joutuun tuo. Mut jos hän vastaa: "vaalakan," Niin ratsus syödä suo.
Ja sitten poikkeet punojaan, Ja ostat nuorasen, Ja ajat vaiti, verkkaan vaan, Ja saatat mulle sen.
DON RAMIRO.
"Donna Clara! Donna Clara! Nuoruuteni lemmityinen! Päätit turmahan mun syöstä, Päätit syöstä säälimättä.
"Donna Clara! Donna Clara! Suloinen on elonlahja! Mutta manala on kolkko, Kylmät tuonen synkät suojat.
"Donna Clara! Riemuitses nyt, Huomenna sun vie Fernando Vihkituoliin morsianna — Kutsutkos mun myöskin häihis?"
""Don Ramiro! Don Ramiro! Katkerat on sanat sulla, Kaihemmat kuin lause tähtein, Jotka tahdolleni ilkkuu.
""Don Ramiro! Don Ramiro! Suista synkkä murhe luotas! Maalimass' on monta naista, Meille määräs eron Luoja.
""Don Ramiro, uljas urho, Monta maurilaista voitit, Voinethan nyt itses voittaa, — Tullos häihin huomeneltain.""
"Donna Clara! Donna Clara! Tulen varmaan, sen ma vannon! Tahdon tanssihin sun pyytää; Hyvää yötä huomiseksi!"
""Hyvää yötä!"" — Akkunansa Sulki donna. Huokaellen Seisoi alla don Ramiro; Katos viimein valjuun yöhön. —
Viimein pitkän taiston päästä Täytyi yönkin päivää väistää; Niinkuin kirjo kukkaistarha On Toledon uoma tuossa.
Palatsit ja loistolinnat Kimeltävät auringossa; Kirkkoin kaareuvat kuvut Kiiluvat kuin kullattuina.
Pauhaten kuin mettisparvi Kiikkuu kelloin juhlasoitto, Vienoisina virret virtaa Hiljaa Herran huonehista.
Mutta tuolla, katsos, katsos! Kappelista torin luota Lailla luodelainehien Syöksyy kansaa kirjavana.
Ritareita rouvinensa, Juhlallisin joukkoinehen, Helkkyin heille kellot soivat, Uhkuu urkuin harras ääni.
Mutta kunnioittain kaikki Väistyy väen keskustasta, Jossa astuu nuori pari, Donna Clara, Don Fernando.
Sulhon palatsihin saakka Vyörii viljo väentungos; Siellä alkaa häidenvietto, Uljas, vanhan tavan lainen.
Ritarleikit, riemupidot Vaihtelevat vuoroitellen; Joutuisasti entää aika, Kunnes ilta hämärtävi.
Salihin nyt tanssiin työntyy Juhlapäivän ylhät vieraat; Lampunvaloss' äilehtivät Heidän loistovaattehensa.
Arvo-istuimille sitten Istuu morsian ja ylkä, Donna Clara, Don Fernando, Vaihtain lemmenlauseitansa.
Iloisissa lainehissa Liikkuu salin sorja seura, Äänekkäinä pärrää rummut, Sekä torvet toitottavat.
"Miksi, kaunis puolisoni, Tuijottavat yhä silmäs Tuonne juhlajoukon taakse?" Urkkii hämillänsä ylkä.
""Etkös näe, Don Fernando, Miestä mustakauhtanaista?"" Hymy ellen sulho vastaa: "Tuohan tuolla on vain varjo."
Mutta lähemmäs käy varjo, Mies se onkin kauhtanainen; Ja Ramiron kohta tuntein Tervehtääpi häntä Clara.
Tanssi on jo alkanunna, Hilpeästi helkkyy soitto, Valssi vyörii vilkkahasti, Jalkain alla silta notkuu.
""Mielelläni, Don Ramiro, Tahdon tanssiin kanssas käydä, Mutta mustin kauhtanoisi Et sa oisi saanut tulla.""
Terävästi tirrittävi Nyt Ramiro kaunokaista, Kätens' ympär kietoin virkkaa: "Käskithän mun tulla tänne!"
Hurjaan tanssinhyörinähän Tunkee kilvan kumpainenkin; Äänekkäinä pärrää rummut, Sekä torvet toitottavat.
""Onhan kalpeat sun poskes!"" Kuiskaa Clara vavistuksin. "Käskithän mun tulla tänne!" Soi Ramiron onsi ääni.
Vahakynttilät vain väippyy Välist' ahun aaltoilevan; Äänekkäinä pärrää rummut, Sekä torvet toitottavat.
""Niinkuin jäät on kätes kylmät!"" Kuiskaa Clara kauhistuksin. "Käskithän mun tulla tänne!" Ja he hyörii pyörtehessä.
""Päästä minut! Don Ramiro! Ruumiinhaisua on henkes!"" Taaskin synkät sanat vastaa: "Käskithän mun tulla tänne!"
Silta ryöppyää ja hohtaa, Rattoisasti raikkuu soitto; Hurjan loihtupiirin lailla Kaikki hyörii huonehessa.
""Päästä minut! Don Ramiro!"" Vaikeroipi donna Clara. Don Ramiro taaskin toistaa: "Käskithän mun tulla tänne!"
""Lähde nyt jo Herran huomaan!"" Huusi Clara kuuluvasti; Juur kun sai sen lausutuksi, Kadonnunna on Ramiro.
Clara kalvas kankistuvi Kauhusta ja eksyy yöhön; Tainnostila kuulaan kuvan Otti synkkään sylihinsä.
Viimein havaa horroksista, Viimein auki luomet luopi; Mutta kummastus on taasen Painaa kiinni sulot silmät.
Sillä tanssin telmiessä Hän ei ollut liikkunutkaan, Vaan hän istuu sulhon luona, Joka huolissansa urkkii:
"Virka, miks' on kalvas poskes, Miksi katse synkkä sulla?" — ""No, Ramiro?"" — änkkää Clara, Jolta kauhu kiinsi kielen.
Silloin uurtaa one kurttu Sulhon otsaa ja hän vastaa: "Älä urki verityötä, — Päivällä jo kuol' Ramiro".
BELSAZAR.
Yö puolittain jo mennyt on, Ja levollaan on Babylon.
Vaan linnassa kuulun kuninkaan Hovijoukkio jatkavi meluaan.
Belsazarin salissa soitto soi, Hän vierainensa nyt aterioi.
Rivi loistava miehiä istuilee Ja jaloa viiniä maistelee.
Niin kiikkuvat maljat ja riemu käy; Se ruhtinan mieltä ei häirivän näy.
Mut ruhtinan poskuset hehkun saa, Jalo juoma se uljuutta innostaa.
Miel' yltyvi hällä, ja rohkeuttaan Jumaluutta nyt käypi hän herjaamaan.
Ja pöyhkien julkea herjailee! Koko joukkio myöntäen nyökkäilee.
Kun uhkea ruhtina ääneen huus, Ees takasin riensihe passari uus.
Tää kulta- ja hopia-kaluja tuo; Oli Jehovan temppelin ryöstöä nuo.
Ja ruhtinan kätehen julkeaan Pyhä pikari, täytetty, tarjotaan.
Sen pohjahan kohta hän tyhjentää; Suu vaahdossa sitte hän räyhähtää:
"Jehovah! miss' on sinun valtikkasi — Its' olen ma Babelin kuningas!"
Mut tuon oli lausunut julmuri juur, Niin pelkohon uupui röykkeys suur.
Nyt naurukin vaikeni kerrassaan; Koko seura on vait kuni haudassaan.
Ja katso ja katsos! seinällen Tuli silmihin ihmiskätönen;
Ja piirteli, piirteli seinällen Tulikirjoitusta — he näkivät sen.
Jääjäykkänä istuvi kuningas, Ja muoto on kalman kalvakas.
Hovijoukkio kaikk' oli kauhuissaan. Ei tohtinut kenkään liikkuakaan.
Tuli tietäjöitäkin, vaan ei nää Punakirjaimia voi selvittää.
Belsazarin, ennenkun loppuu yö, Oma palvelusväkensä hengiltä lyö.
PYHÄRETKI KEVLAARIIN.
1.
Luon' akkunan on äiti Ja poika vuoteellaan, "Sa etkö nouse, Vilhelm, Jo saaton katsontaan?"
"Ma olen sairas, äiti, Niin ett'en kuule, nää; Ja Gretchenini kuolo Mun mieltäin kirveltää." —
"Nous ylös, Kevlaarihin Me käymme messuhun, Niin Pyhä-Neitsyt voitaa Sun rintais raadellun."
Ja kirkkoliput liehuu, Ja äänet veisailee; Näin Rheinin Kölnin halki Tuo saatto virtailee.
Vaan äiti rientää joukkoon, Vie pojan mukahan, He yhtyy kilvan kööriin: "Oi kiitos Maarian!"
2.
Kevlaarin Pyhä-Neitsyt On juhlapuvussaan; Häll' on niin paljon hommaa Nyt raajarikoistaan.
Ja sairaat hälle vievät Kaikk' uhriantimen: Tää vahaan tehdyn jalan, Tuo vahakätösen.
Sen, ku vie vahakäden, Käs'haava arvettuu; Ken vahajalan uhraa, Sen jalka parantuu.
Joka Kevlaariss' oli rampa, Nyt nuoralla tanssailee, Ja moni sormisairas Jo viulua soittelee.
Vaan vahakynttilästä Tek' äiti sydämen: "Tää Neitsyelle anna, Hän murtaa murenen."
Niin ottaa poika vahan, Käy pyhänkuvaan päin; Ja silmäst' entää kyynel Ja suusta sanat näin:
"Sa ylhäinen ja puhdas, Sa Pyhä-Impynen, Sa kuninkaatar taivaan, Sull' avaan sydämen!"
"Mun Kölniss' äidin luona On ollut asuntain, Niin, Kölniss' asun, jossa On kirkkoja sadottain."
"Ja lähell' asui Gretchen, Vaan hän on kuollut nyt —Tuoss' antimein — tee terveeks Sydämmein särkynyt."
"Tee terveeks sairas sydän — Ma tahdon ainian Ja palavasti laulaa: Oi kiitos Maarian!"
3.
Tuo sairas poika ja äiti, He nukkuvat kotonaan; Niin silloin Pyhä-Neitsyt Käy hiljaa asuntaan.
Hän kääntyy sairaan puoleen Ja hiljaa painaltaa Sen rintaa kädellänsä Ja hymyy ja katoaa.
Tään näki uness' äiti, Ois nähnyt muutaki, Mut koirat haukkui ulvoin Ja äiti havasi.
Tuoss' onkin vaipununna Jo poika kuolemaan; Ens' aamurusko poskiin Luo hälle valoaan.
Ja äiti risti kädet, Tuns' oudoks' oltavan; Hän hymis hartahasti: "Oi kiitos Maarian!"
OPETUS.
Mettinen siivet sai: "Vältätkö tulta, vai!" Mettinen hyöri, hei! Äidist' ei huoli, ei;
Kiertävi liettä vaan, Surraten surruaan; Kuurot on korvat sen; — "Mettinen! mettinen!"
Nuoriso hurja on, Ajavi ahjohon, Ajavi lietehen, — "Mettinen! mettinen!"
Leimu nyt lensi, oi! Hehkuhun hehku toi. — "Pois mailta neitojen! Poikanen! poikanen!"
LYYRILLISIÄ LAULUJA.
Vaivat, valitukset julki Tässä kirjasessa laukes, Jos se kätehesi kulki, Sydämeni Sulle aukes.
Kun ihanuuteen toukokuun Jo aukes kukkain kuori, Mun silloin puhkes rinnassain Myös lemmenliekki nuori.
Kun ihanuutta toukokuun Jo kaikki kilvan silmi, Ma silloin hälle lausuneeks Sain ikäväni ilmi.
Mun kyyneleistäni entää Moni kukkanen ilmoillen, Ja huokaukseni lentää Kesälauluiksi leivoillen.
Ja jos mua lemmit, kulta, Sinä saat joka kukkasen, Eik' alta akkunas sulta Lopu laulu leivojen.
Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan Ma lemmittävikseni valitsin hiljan. Niit' enään en lemmi, sai lempeni vainen Tuo pieno ja hieno ja vienokainen; Hän itse on aurinko lemmen viljan Ja siskonen kyyhkyn, ruusun ja liljan.
Tuoll' ylähällä tähdet Vain kiiluu paikoillaan Tuhannet vuodet, katsoin Tutusti toisiaan.
Ne haastelevat kieltä, Niin ihmeen ihanaa; Mut kenkään filologi Ei voi sitä oivaltaa.
Sen oppinut olen minä, Enk' unhoita sitä, en; Ja kielioppina mulla Oli kasvot kultasen.
Sun, armas kultani, kauvas Vien siivillä laulelon, Pois Gangesvirran maille, Nuo ihmeseutuja on.
Siell' ainian kukkii puisto Ja huojuvi kuutamaan; Ja lotoskukka vuottaa Jo lempisiskoaan.
Siell' ailakoivat kielot Ja nyökkivät tähdillen; Aniarmaat ruusut kuiskuu Salasatuja tuoksuillen.
Gazellit, sievät, viisaat, Siell' ehdon ilakoi; Ja pyhän virran loiske Etäältä illoin soi.
Siell' asuntomme olkoon Ja varjomme palmupuu, Siell' onnea, rauhaa sielu Ja autuutta uneksuu.
Vain tuskaan lotoskukan Saa loisto auringon; Pää kallellaan se nuokkuu, Yö sillä mieless' on.
Kuu, kukan sulho, yksin Sen vai vellille saa; Se kainot kukkakasvot Vain kuulle paljastaa.
Se silloin säihkyy ja hehkuu Päin taivoon korkeaan; Se tuoksuu ja itkee ja värjyy Nyt lemmenvaivojaan.
Tuo, kultani, kätöses rinnallein — Ja kuule kuin sykkivi sydämein! Siell' ilkeä nikkari asustaa Ja arkkua mullen valmistaa.
Yöt, päivät vasara siellä käy. Ei unta se minulle suovan näy. Työ tehkää, nikkari, joutuisaan, Jott' oitis rauhassa nukkua saan.
Vuoret, linnat kuvastuvat Rheinin kalvoon päilyvään, Laiva luisuu leikitellen, Päivänpaiste-kehässään.
Rauhallisna katsastelen Kultalaineen liikuntaa; Pohjukassa poven tunteet Salaisimmat havahtaa.
Tuttavasti tervehdellen Viettää virta korskea; Mut sun tunnen — kaunis kuori, Allas yö ja kuolema.
Päällä halu, alla oikut, Kuva olet armahan! Noinpa hänkin päilyy, nuokkuu, Hymyellen vastahan.
Et lemmi, lemmi mua, et, Ma vähät huolin tuosta; Kun näen kasvos kaunoiset, Niin kaulaas mielin juosta.
Sa kammot mua, kammot vain, Suus kuulen lausuvaksi; Tuo tänne se mun suudellain, Niin lohdun saanen, lapsi.
Sydänkäpysen armaan hiuksista Teen kaunihimmat kanzonit. Sydänkäpysen armaan huulista Teen parahimmat terzinit. Sydänkäpysen armaan poskista Teen oivallisimmat stanzit. Oispa käpyselläni sydänkin, Siitä tekisin sivakan sonetin.
Näin unissani miehen lystikkään; Hän hitiöillä otti askeleita; Ol' yllään hienoimpia hepaleita, Mut alla tahra, ryönä järkiään.
Hän alta oli kurjin miehiään, Vaan päält' ei ilman arvon-osotteita; Työns' oli urhon töiden reimakkeita; Kuin mahtimies hän toimi tykkänään.
"Ja tiedäs, ken se on! Käy katsomaan!" Näin virkkaa uniukko kurillaan, Ja tämän peilikuvan nähdä saammen.
Tuo mies käy vihkituoliin: morsian On kultani. He lausuu: "rakastan!" Ja tuhat perkelettä ilkkuu: "amen!"
En kaiho, en, jos sortuis sydänkin, Sa, kulta entinen! miks kaihoisin! Jos onkin vaattees helmihohteiset, Yön sydämessäs synkistyttää net.
Sen tiedän jo. Ma näin sun unissain, Ja yönkin sydämessäs nähdä sain, Ja käärmeen näin, mi syöpi sydäntäs, Näin, kulta, kuink' on kurja elämäs.
No ompas luikkuja näitä! Ja rummutkin rämpättää! Tuoll' oman kultani häitä Nuo tanssia rötköttää.
Ja soittoa sytee ja syyhtää Niin huilut kuin symbalit; Vaan välillä itkeä nyyhtää Kaikk' hyvät enkelit.
Kun lehmus kukki ja laulut soit, Ja aurinko hymysi herttaisaan; Niin kätesi kaulahan mulle loit, Niin painoit mun rintaas uhkuavaan.
Kun lehdet putos ja korppikin huus, Ja aurinko tervehti jurottain; Niin lausui hyyteiset hyvästit suus, Niin lyykähti lyykysi kohteliain.
Nuo sinivuokot silmien, Nuo punaruusut poskusten, Nuo valkoliljat kätösten, Ne kukkii ja kukkii vielä vaan, Mut sydän on naatunut kokonaan.
Sinitaivas ja manner on loistossaan, Ja tuulonen henkivi lauheaan, Ja kukkaset nuokkuvat niituillaan, Ja säihkyvät aamuista kastettaan, Ja ihmiset uhkuvat riemujaan — Ja kumminkin hautaan haluaisin, Ett' armahan viereen sijan saisin.
Tuoll' yksin kalliolla On honka pohjolan, Sit' unettaa, ja talvi Sen peittää vaippahan.
Se palmust' uneksuupi, Jok' yksin etelään On osununna vuoren Paahteiseen seinämään.
Loi lempensä poika neitoon; Tää mieltyvi toisehen; Tuo toinen lempivi toista Ja viepi sen vihillen.
Nyt kiusalla neito miehen Nai sen, joka kohtaamaan Vain ensinnä osuvi. Tästä Taas poika on pahoillaan.
Tuo kaikki on vanha juttu, Mut aina se uudeksi jää; Ja kelle se sattuu, senpä Sydänkammio sylkähtää.
Sua rakastin, rakastan vieläkin! Ja maa jos kukistuisi, Sen raunioilla sittenkin Mun lempeni lieska uisi.
Kesä-aamuna kirkkahinna Ma puistoa käyskelen. Kukat iskevät silmää kuiskuin, Minä käyskelen vaieten.
Kukat iskevät silmää kuiskuin, Mua säälien, kenpä ties: "Älä siskoamme paho, Sa surkea, kalvas mies!"
Teepöydässä istuivat, kunne Jo lemmestä haasteltihin. Oli naisien hellänä tunne Ja herrain mit' esteettisin.
"Lupa lempiä platonisesti" Hovineuvos lausua soi. Hovineuvotar ironisesti Veti suuta, mut huokasi: "oi!"
Pääs pastorin suustakin henki: "Jos lempi on raa'akas, siin' On turmio terveydenki." Neiti sammalsi: "Miksikä niin?"
Ja kreivitär suo surumiellä: "Se lempi on "une passion!" Teekupposen täyttävi vielä, Sen saapi nyt Herra Baron.
On seurassa tyhjäkin loukko; Jos henttuni sinne nyt sais, Niin lemmestäs kaskuja joukko Ois sullakin kertoellais.
On myrkkyä mulla laulut — Ei muuta voisikaan, Kun myrkkyä kaadoit mulle Elooni kukkivaan.
On myrkkyä mulla laulut — Ei muuta voisikaan, Kun povessa kyitä kantaa Ja sua, kulta, saan.
Ma nousen vuoren huippuun, Ja tunteekkaaksi saan. "Oi, jospa lintu oisin!" Näin huokaan yhä vaan.
Jos pääskynen ma oisin, Sun luokses, kulta, taas Ma palaisin, ja pesän Laittaisin akkunaas.
Jos satakieli oisin, Sun luokses laulamaan Ma palajaisin, kulta, Laidalle vaskaha'an.
Jos hömötintti oisin, Mun saisit vierehen; Olethan hömöin suoja Ja hömötautisten.
En tiedä, mitä se lienee, Ett' olen näin murheinen; Ei mielestäni mun haihdu Taru ammon-aikuinen.
On vilvas, hämärä ilma, Rhein virtaavi rauhaisaan; Tuon vuoren kukkula säihkyy Ilt' auringon-paisteessaan.
Tuoll' ylhäällä ihme-impi Iki-ihana istuilee, Sen kultakoriste kiiluu, Hän tukkaansa suorielee.
Hän kultakammalla kampaa Ja laulavi laulelon; Siin' ihmetyttävä sävel Ja viehättävin on.
Tuon soutajan venhossansa Se hurmaavi loihdullaan; Ei näe hän karia virran, Hän katsoo vuorelle vaan.
Ma luulen, nieluunsa pyörre Niin pojan kuin venosen vei; Ja loihtulaulullansa Sen tehnyt on Lorelei.
Kun matkalla sattumaltaan Ma kultani perheen näin, Niin siskonen, äiti ja taatto Mun tunsivat tervehtäin.
He kysyvät, kuinka voinen, Its' yhtenä huudahtain, Ett' en ole muuttunut lainkaan, Pait ett' olen kalvas vain.
Ma tiedustin tantit ja mummot Ja voimiset muidenkin, Myös kuin voi pienonen penttu, Tuo haukuin vienoisin.
Kun vointia nainehen kullan Käyn viimeksi urkkimaan; Saan ystävällisen vastuun, Ett' oli hän viikoillaan.
Ja onnea toivotin silloin Ja sievästi sammalsin, Ett' oisi he hyvät ja hällen Veis terveitä tuhansin.
Mut siskonen välihin huusi: "Mun penttuni, kiltti niin, Tuli suurena hulluksi aivan Ja Rheinihin heitettiin."
Tuo pieni on ilmetty kulta, Jos lainki hän naurahtaa; Sama silmien isku on hällä, Joka mun niin kurjaks' saa.
Sa kaunis saaren neito, Tuo venhees rantaan vain; Käy luoksein, ailakoimme Nyt tässä rinnattain.
Pääs sydämellein paina, Miks' noin sa arkailet? Eip' ole pelkoon saaneet Sua meren lainehet.
On sydämeinkin meri Luoteineen, vuoksineen, Myrskyineen, mutta kauniin Myös pohjahelmineen.
Mustiin pilviin peitettyinä Nukkuu jumalien joukko. Kuulen, kuinka kuorsailevat. Meitä uhkaa aallonkouko.
Raivo ilma! Myrsky riehuu, Tahtoo laivaraukan kaata — Eikä viitsi vinha hyökkä Isännättömänä laata!
En voi estää, että myrskyy, Masto ryskyy, väijyy vuokin, Siksi kääriydyn vaippaan, Maatakseni niinkuin nuokin.
Ma astuin tuonne lehtoon asti, Mi kuuli uskos lupausta; Ja paikkaan, jota itkus kasti, On tehnyt pesän käärme musta.
On nukkunut neitonen. Kuuhut Luo sisään sätehet; Tuoll' ulkona sinkuu ja vinkuu Kuin valssinsävelet.
"Ma akkunastani silmään, Ken häiritsijä on." Siell' istuvi kuolleen ruotto Ja inuvi laulelon:
"Sa lupasit tanssihin tulla, Mut sanas söit sa vaan, Nyt hautausmaalla on tanssit, Käy kanssain tanssimaan."
Se neitosen hurjaksi hurmaa Ja ulos houkuttaa; Hän seuravi haamua; laulain Tää e'ellä tallustaa.
Tää vinkuu ja tanssii ja hyppii Ja luitaan kurikoi, Ja nyökkivi ruottoansa. Kuu kaihaan valon loi.
Ma onnettuuden Atlas! maalimaa, Niin koko maalimata murheen kannan, Ma kannan kantamatonta, ja sydän On mulla murtumallaan.
Sä ylväs sydän, tuota tahdoit juur! Sä pyysit onneasi ääretöntä, Tai ääretöntä kurjuuttasi, sydän, Ja nyt sa olet kurja.
Näin vierivät vuodet vainen, Sukupolvet hautahan käy, Mut lempeni kalvavainen Ei hoivaa suovan näy.
Jos kerta sun kohtais vielä, Niin painuisin polvillein, Ja huutaisin kuolevan kiellä: "Teit' ihailen, rouvasein."
Näin unta: kierohon katsoo kuu Ja kierohon linnunrata; Luo kullan kulkuni ajaantuu Penikulmia varmaan sata.
Kun kartanoons' olen kiidellyt, Saa suutelon portahan paasi, Jota pienonen jalka on liidellyt, Jota kullan liepehet laasi.
Oli pitkä ja viileä yökaus tää, Ja huurre portahan peitti; Läpi akkunan kurkisti kalvas pää; Kuu hunnun sillekin heitti.
Nyt on niin rankka ilma Ja satavi yhtenään; Ma akkunassain istun Ja katselen pimeään.
Tuoll' yössä yksin vilkkuu Valo pienonen eteenpäin; Siell' äiti lamppuinensa Käy katua kyyryttäin.
Hän kotia ostaa voita Ja jauhoja pivosen, Ja suurelle tyttärelleen Nyt aikovi leivoksen.
Tää kotona unillansa On nojatuolissaan; Ja valon ääressä suorii Hän kultakutriaan.
He lempivät toistaan, mut tuota Ei hiiskunut kumpikaan; He katsoivat karsaasti toistaan, Ja riutuivat rakkauttaan.
He eroivat viimein ja toisens' Vaan unessa näkivät; He olivat aikoja kuolleet Ja tuskin sen tiesivät.
Kun vaivaani teille ma valittelin, Te olitte vait suin haukottavin; Mut koreita värssyjä siitä kun tein, Mua kiititte kaunihin eloogein.
Kun pirua huutelin, tuli tää, Ja mua hän alkoi ihmettää; Ei ole hän ruma; lempo ties, Ett' oli hän moinen hieno mies, Mies kaikkein parhaalla i'ällään Ja nöyrä ja höyli järkiään. Hän viisas diplomaattikin on, Ja selvitti kirkon ja valtion. Hän hiukan on kalvas, eipä kumma, Kun Hegeliä on lukenunna. Mut mielipoeta on hällä Fouqué. Ei huoli hän enään kritiikasta, Kun huolekseen sen ottanut vasta On kallis mummonsa Hekate. Hän juristintietäni kehuu ja lisää: "Tuoss' aineessa muinoin pakkasin sisään." Siit' ilmasi mulle hän iloa uutta, Ett' olimme tehnehet tuttavuutta, Ja kysyi, emmekö mennä vuonna Jo olleet Espanjan lähetin luona? Ja kun häntä katsoin, selvis juttu: Hän olikin vanha, vahva tuttu.
Mun lapseni, lasna ollen Ol' iloa meilläkin; Me ryömimme kanakoppiin Ja lymyimme olkihin.
Me kotkimme kuin kanat, Ja ken kävi ohitsen — "Kyykerikyy!" se luuli Kukon laulannaksi sen.
Kaikk' arkut kartanolla Ne tapetseerattiin, Niiss' asuimme me kahden, Ja perhett' oltiin niin.
Kun kylän vanha kissa Tul' usein vieraisin, Se lyykyä, kumarrusta Sai meiltä kyliinkin.
Ja kohteliaat me oltiin Ja lausehin likeiset; Moni vanha kissa jälkeen Sai meiltä ne lausehet.
Kuin aika-ihmiset, usein Myös haastoimme vierettäin, Valiteltihin, kuinka kaikki Nyt kääntyvi nurinpäin.
Kuink' usko ja rakkaus ovat Jo mailman jättäneet, Ja kuinka on kahvi niin kallis, Ja rahat niin harvenneet. —
Poiss' on nyt lastenleikit, Kaikk' ohitse vyörivi näin — Raha, aika, mailma, rakkaus Ja usko lempiväin.
On synkeä mieleni. Murhein Ma menneitä muistelen; Oli muinonen mailma mit' urhein, Suku sankka ja herttainen.
Nyt tyytymys vaihtuvi vaivaan, Ja taakaks' on sinun työs; On kuollunna Jumala taivaan, Ja perkele vainaja myös.
Joka viettäis hetkisen rieman, Saa kurjan ja nurjan vaan; Josp' ei ois lempeä hieman, Ties, kuin tuota ollakaan.
Niinkuin kuuhut loistain nousee Alta pilvenhattarain, Niin nyt ajan hattaroista Kuultaa kuva sulokkain.
Kannell' istuimme me kaikin, Rheinin vartta viiltäen, Kesävehrät rannat hehkui Valoss' iltapaistehen.
Miettivänä lymyin kauniin Naisen syliin hentohon; Armaan rakkaat, kalvaat kasvot Punas kulta auringon.
Kannel helkkyi, pojat lauloi, Ihmeellinen iloisuus! Taivas siinsi kirkkahammin, Sieluun aukes avaruus.
Satumaisna siirtyi metsät, Linnat, vaarat rantaman; — Kaikki nuo näin päilyvinä Silmäteräss' armahan.
Näin unessa kultani armaan, Ol' arka ja kurja hän nyt, Ja entinen muhkea muoto Oli kuihtunut, ränstynyt.
Hän painavi rintahan lasta, Ja toista hän kädestä vie, Asu, ryhti ja katsekin näytti Mitä huolia kärsinyt lie.
Hän asteli katua pitkin, Ja niinpä nyt kohdataan, Hän näkevi mun, ja hälle Ma haastelen rauhaisaan:
"Käy kanssani kotihin meille; Kas kuin sua näännyttää! Ma työllä ja innolla aion Sua luonani elättää."
"Myös lapsesi kotihin ottaa Ma tahdon ja hoitohon, Mut ennemmin kaikkia itses, Sa lapsonen onneton."
"En konsana kerro ma sulle, Ett' armaani olit sa mun, Ja kun sinä kuolet, itkein Vien hautahan kaivatun".
Sa olet niinkuin kukka, Niin kuulas, kaunoinen; Kun katson kasvois, murhe Mun hiipii mielehen.
Ma taivaalt' anon, että Sois kaikkivaltias Sun saastumatta olla Noin kaunis, kuulakas.
Ja sulla on renkahat, helmet, Kaikk' ihmisen pyytehet, On suloimmat silmätkin, kulta, — Mitä vielä sä mielinet?
Sun suloista silmistäs noista Ikiaikuset aartehet Ma lauleloitani laadin — Mitä vielä sä mielinet?
Sa suloilla silmilläs noilla Mua ainian vaivannet, Ja onneni rahtusen raastat — Mitä vielä sä mielinet?
Antoivat mulle opetusta, Neuvoja, kaikkea suositusta, Sanoen, että, jos vuotan vaan, Ryhtysivät mua suojelemaan.
Suojelusta kun vuottain katsoin, Oisin ma kuollut kurnivin vatsoin, Vaan minut kohtasi kunnon mies; Tää se mun hoitoonsa ottaa ties.
Hoitaja ruo'in ravitsevin! Unhottaa hänt' en voi hevin! Suudella häntä mun mieleni sois, Hoitaja tuo jos en itse ma ois.
Näin unta: taatto taivahan Mun istuimelleen liittää, Ja ympärilläin enkelit Mun värssyjäni kiittää.
Ma makeisia maistelen Ja suurta olutsarkkaa, Jost' usein paavin maljan juon; Ei maksa tuo niin markkaa.
Mut ikävät mun hyvin on, Ma soisin olla maassa; Jos en ois taivaan valtias, Niin oisin hornan haassa.
"Sa pitkä enkel Gabriel Voit maahan siivin soutaa, Mun kalliin Walter ystäväin Saat kohta tänne noutaa.
"Hänt' älä etsi luennoilt', Vaan viinibodegasta; Äl' etsi emäkirkoista, Vaan kappelista vasta."
Niin enkel itsens' sonnustaa Ja lentää läpi luoman, Ja löydettyään ystävän Tuop' ylös rakkaan kuoman.
"Niin, kuoma, taivaan valtias Ma olen ynnä maankin! Sit' olen aina saarnannut, Ett' oivan viran saankin.
"Ja ihmetöitä yhtenään Saan maalimalle luoda! Voin huvikses nyt tuommoisen Pääkaupungille suoda.
"Kaikk' katukivet järkiään Nyt pitää halki entää Ja osteri, niin raikas, suur, Jok' ainoasta lentää;
"Sitruunanneste tuoksuinen Kuin kaste maata peittää Ja sade katukuoppihin Vain Rheininviinaa heittää."
Pääkaupunki nyt riemuitsee Ja syömingeihin rientää; Senaatinherrat ränneistä Jo lakkii viinilientä.
Ja runoniekat nektariin On moiseen melkein kuolla! Ja luutnantit ja vänrikit Kaikk' alkaa teitä nuolla.
Nuo luutnantit ja vänrikit On miestä sukkelinta, He tuumivat: ties, koska taas Näin halp' on viinin hinta.
Me kuljimme vaunuissa kahden Yön seljässä pimein päin; Ja armaasti vierisi aika Kuin lasten leikkiväin.
Mut annas aamu kun koitti, Niin väliimme — lempo ties Kuin — kömpinynnä on Amor, Tuo sokea matkamies.
Kun kerran tulet vaimoksein, Niin hätäkös sun olla, Sull' aikas ilonhyörinää On, niinkuin korennolla.
Ja kun sa haukut, pauhailet, Ma kärsin sen kuin vanki; Mut ellet kiittäis värssyjäin, Niin erot kohta hankin.
Sun valkeille olkapäilles Saan pääni painaltaa, Ja varkain kuunnella, minne Sun sydämes kallistaa.
Nyt ratsasrykymentti Jo ryskää tännekin, Ja huomenn' aikoo heittää Mun kulta armahin.
Ja jos mun huomenna heität, Niin lienet tänään mun, Ja sulossa syleilyssäs Sen sulommin uneksun.
Nyt ratsasrykymentti Jo ryskää paluullen; Ma tässä, kulta, sulle Tuon ruusuvihkosen.
No nuopas kelpo kestit! Tuo maamme rasitus! Ja sydämessäsikin Ol' oiva majoitus.
Mut kastraatit ne voihkii, Kun läksin ma laulamaan; Ne voihkii ja ne oihkii: "Sa laulat niin karkeaan."
Niin alkaa laulun oivat Nuo äänöset pienoiset, Kuin kristalli ne soivat, Nuo hienot ja vienoiset.
Ne laulaa lemmenvaivan Ja lempivän hekkumaa; Ja naiset itkuun aivan Tuo taidenautinto saa.