SAKSANMAA

Talvinen tarina

Kirj.

HEINRICH HEINE

Suomentanut

O. Manninen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

HEINRICH HEINE

Heinrich Heine on meillä kuten muuallakin tunnettu etupäässä "Laulujen kirjan" runoilijana. Keliäpä ei olisi kerran — koulun yläluokilla ollessaan — ollut nuorien haaveidensa hartauskirjana tämä lemmenrunouden klassilliseksi tullut codex? Ja onhan yksi sen helmiä, "Lorelei", kesäisten vettemme vierillä jo ammoin koteutunut helkkymään omien kansanlaulujemme joukossa. Laulujen kirjasta ovat myös miltei yksinomaan ne muut Heinen runoelmat, joita siellä täällä on ollut suomeksi tulkittuina. Onpa niitä aikoinaan jo ilmestynyt pieni valikoimakin, Uotilan suomentama.

Laulujen kirja, 'Buch der Lieder', on kuten sanottu se teos, joka on laajimmalle kantanut Heinen nimen kautta koko sivistyneen maailman, tehnyt hänet tutuksi sellaisissakin piireissä, jotka muuten ovat korkeammalle kirjallisuudelle vieraat. Eikä ihme. Onhan se aihe, jota tämä pienoinen kirja kauttaaltaan käsittelee, tuo kaikkein yleisin ja ymmärrettävin, joka ei lukijalta vaadi sen suurempia kirjallisia edellytyksiä, jolla kunkin elämässä on ollut tärkeämpi tai vähemmin tärkeä osansa. Ja ennen kaikkea ilmeneehän siinä yksi noita kykyjä, jotka ovat maailmankirjallisuuden harvinaisimpia, synnynnäinen, jumalan armosta runoileva lyyrikko. Uutta laulun kevättä, täynnä säveliä, värejä ja tuoksua, nuoria uudistavia voimia, merkitsi tämä kirjanen Saksan runoudessa, ja koko runotaiteen uudemmassa kehityksessä on tunnettavana sen käänteentekevä vaikutus. Ihastuksella, samantapaisella kuin ennen "Sturm und Drang"-polven päivinä Goethen 'Werther', se otettiin ilmestyessänsä vastaan, ja Saksan suuret sävelrunoilijat ovat siivittäneet sen laulut niiden helkkyvään lentoon kautta maiden mannerten, niin että laulettu Heine sävellyksien lukumäärään nähden jättää kauas jälkeensä kaikki muut nimet koko maailman runoudessa.

Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä. Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja, yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor' tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä, jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman nimen.

Nykyajan-ihmisen yksilöllinen sielunelämä on se sointupohja, jolta tämä uusisäveleinen runous on virinnyt, levoton, tuhatvivahteinen niinkuin meri, jonka ensimäisenä suurena laulajana Heine samalla kertaa esiintyy kotimaansa kirjallisuudessa. Meren maininkien vapaa käynti on suonut poljennon Laulujen kirjan loppusoitolle, ihanalle 'Pohjanmeri'sikermälle, ja niin on Heine tässä kirjassaan, ehkä varsinaisemmin kuin sitten vähää myöhemmin Grillparzer kuuluisassa draamassaan, saattanut "Des Meeres und der Liebe Wellen" — meren ja lemmen aallot — ikuisesti soilumaan saksalaisen runon säveleissä.

Mutta tämä tunnetuin ja tunnustetuin Heine ei ole vielä koko se henkinen mahtaja, jona hän esiintyy muissa kypsyneemmän ikänsä tuotteissa, eikä se, jona hän voimakkaimmin voi kiinnittää ja kiehtoa yhä vielä lukijansa mielen. Syvällisempiä, ikuisemmin väräjäviä ovat ne soinnut ja ne epäsoinnut, joissa hän pitkällisen kärsimyksensä vuoteella, "patjahautaansa" kahlehdittuna, lauloi ilmi kaiken sen elämän ja kohtalon tuskan, jonka syvyydet hän miltei yli-inhimilliseen määrään sai mitata, 'Romanzero'ssaan, sen 'Lamentationen' ja 'Letzte Gedichte' runoelmissa, ja vasta ennustettuna on tässä kirjassa se Heine, jonka nimi säteilee samassa tähtisikermässä, niissä Aristophaneen, Cervantesin, Rabelais'n, Swiftin ja Voltairen — 'Matkakuvain', 'Atta Trollin' ja 'Talvisen tarinan' kirjoittaja.

Harvinaiseen suuren laulurunoilijan lahjaan yhtyi näet hänessä tuo kenties vieläkin harvinaisempi suuren ivarunoilijan, jona hän esiintyy yhtenä noista maailmankirjallisuuden ensimäisistä, kotimaansa ja oman aikansa suurimpana. Herkkä lyyrillinen tunteellisuus ja sen rinnalla säkenöivä äly, sini-ilmoille vetävä haaveilu ja leikkelyveitsen terävyinen erittelevä järki — molemmat hänen rotunsa tunnusmerkillisiä hengenlahjoja — nehän ovat Heinen omituisen runoilijatemperamentin vastakkaiset päätekijät, ne muodostavat jo synnynnäisen pohjan sille särähtävälle kaksinaisuudelle, joka hänen runoudessaan niin rehellisesti tulkitsee ajanelämän sisintä sielua, sen raatelevia ristiriitoja, jossa on ikäänkuin palanen Faustia ja palanen Mefistoa yhdistyneenä yhdeksi henkilöksi. Elämän suuruuden ja elämän kauneuden polttava kaipaus, joka sitä elävämmin tajuaa näiden vastakohtiin vangitun elämän ikuisen tragi-komedian, se tekee Heinestä tuon suuren kaiken-ivaajan, jolle hänen kirjallishistoriallisessa henkilökuvassaan kaikki muu tuntuu jäävän miltei vain vaikutusta kohottavaksi taustaksi.

Sillä niin taiteellisesti oma itsensä kuin Heine kauttaaltaan onkin, on hän tässä kohden kuitenkin enimmin mukana koko olennollaan, antautuu enimmin alttiiksi ajan taistelurinnassa. Ranskasta käsin, kun kotimaassa olo kävi hänelle mahdottomaksi, hän jatkoi taukoomatonta taisteluaan Euroopan taantumussuuntaa vastaan. Hänen sähköisessä ivassaan oli iskevä väkevimmät salamansa kohti pimeämielisen ennakkoluulon ja sortovallan yökkötorneja se kapinamieli, jolla pyhän alliansin ja ruhtinas Metternichin — Mitternachtin — ajan ilman täytyi latautua. Tässä taistelussaan hänet saattaa sanoa Byronin suureksi seuraajaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin ivan säilä herpoo kuolevan Byronin kädestä, tarttuu siihen Heine ja käyttää sitä miespolven ajan yhtä kätevästi ja tehokkaasti. Mutta viimeiset kahdeksan vuotta tämän aseen käyttäjä itse kantoi kuoleman haavaa rinnassaan.

Jo alusta alkaen on Heine, kuten sanottu, runoilijana harvinaisessa määrin oma itsensä. Ne monenmoiset herätteet ja vaikutukset, jotka voidaan osottaa hänen henkisen erikoisuutensa muodostumisessa, koko se ajan ilma, jossa hän oli kasvanut, vanhan Goethen varjossa kukoistava romantiikka, Byronin taistelukaunis esikuva, kaikki se ei vaikuta hänessä vieraina aineosuuksina, vaan on sulautunut omaksi voimakkaasti yksilölliseksi runoilijasävyksi. Ja alusta alkaen hän on tuo suuri runomuodon, samoinkuin proosatyylinkin, mestari, joka oli vallitseva saksankieltään häikäisevämmällä taituruudella kuin kukaan muu. Hänen herkkävireistä mielikuvitustaan johtaa tosirunoilijan välitön vaisto löytää vaihteleville tunnelmilleen niiden luontaisin ilmaisu. Mutta tälle vaistolle tulee hänessä tueksi itsetietoinen taiteilijapyrkimys, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten punninnut tarkoittamansa vaikutuksen, joka ei jätä mitään satunnaisuuden varaan. Tuo luonnonäänen tapainen välittömyys, millä hänen laulunsa tuntuu soinnahtaneen ilmoille, on moninkertaisen taiteellisen muodostelutyön hienoksi hioutunut tulos. Sen kiirastulessa on koeteltu niiden muodon hivelevä notkeus ja sisällyksen voimakkaasti tihennetty, alati vastakohtaansa hypähtävä tunnelmaelo, joka ei salli mitään kuolleita kohtia väreilyssään. Aikakaudellemme ovat erikoisesti ominaisia suuret keksijät, joiden ihanteena on kehittää koneistojensa sirous ja teho yhä lähemmäksi täydellisyyttä, supistaa yhä vähempään määrään voimaenergian hukkaankulutus. Samantapainen runollinen ja ajatustaiteellinen keksijä-äly on Heine. Hänen tyylinsä välähtelevä sanansattuvuus ja nopeakäänteisyys, sen kyky sanoa vähässä paljon, sen joka tuokiossa uudeksi polttopisteeksi keskittyvä elävyys ovat ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut mittaamattoman tärkeä sen hengensävyn muodostumiselle, jota erikoisesti sanomme nykyaikaiseksi. Sen jälkeen kuin Byronin, runouden Napoleonin, romanttinen uhmarunous oli tehnyt nopean maailmanvalloitusretkensä, nostaen kaikkiin maihin, varsinkin slaavilaisiin, vasalliruhtinaitaan, tuli Heinen vuoro. Hänen vaikutuksensa maailmankirjallisuuteen on ollut yhtä laaja, mutta meluttomampi, kestävämpi ja taiteellisesti hedelmällisempi, samoinkuin hän itse kaikkinaisen dilettantismin kukoistusajalla, samanhenkisen Musset'n keralla, oli kenties ainoa runoilija, joka ei sallinut riviäkään, mistä hän ei olisi voinut taiteellisesti vastata.

Omituisena ja mieltäkiinnittävänä ilmiönä edustaa Heine aatteellisesti 19:nnen vuosisadan toista neljännestä yhtenä aikamme tärkeimmistä henkisistä tekijöistä. Kasvaneena saksalaisen romantiikan maaperältä, itse sen kehtomailla Reinin varrella, saaden ranskalaisen sivistyksen ja viettäen suurimman osan voimansa vuosia gallialaisen maailman sydämessä, ollen sitäpaitsi jo rotuperältään erotettu kotimaansa yhteiskunnalliselta ja kirkolliselta yhteispohjalta saattoi hän sitä helpommin henkisesti vapautua näkemään kaikkia perinnäisyyden pyhittämiä olojen ja käsityskantain yksipuolisuuksia puolella ja toisella ja sitä ennakkoluulottomammin luomaan katseensa kohti uusia, inhimillisyyttä lähempiä tulevaisuuden ihanteita.

Mutta kaiken tämän takaa, ja sisällykseltään kaiken tämän määräämänä, hänen maailmankansalaishenkensä perussävy osottaa koko runollisessa ilmauksessaan ominaisuuksia, jotka epäilemättä on katsottava johtuneiksi sen rodun sielullisista erikoisuuksista, mihin hän kuului. Hänellä ei ole suuria, sopusuhtaisia kokonaisuuksia vallitsevaa plastillisuutta, mutta sen sijaan musiikin sisäisiä maailmoja avaava kyky, hänen runovoimansa ei vietä voittojaan ulkokohtaisen todellisuuden rikkaassa kuvaamisessa, vaan kohotessaan sen piiristä omituisiin haaveellisiin ilmestysnäkyihin. Mielialojen asteikossa soivat väkevässä värinässä vain äärimmäiset intohimoiset sävelet, kaikki saksalainen gemyyttisyys on siinä olematonta. Se on sama runohenki, joka ammoin hänen hebrealaisten esi-isiensä suulla runoili Korkean veisun ja Salomon saarnaajan, siirrettynä meidän aikaamme ja aatemaailmaamme, hänen sanansa siivittää sama hillitön vääjäämättömyys, millä vanhan testamentin miehet julistivat tuomionsa kansoille ja valtiaille, ja myöskin väre samaa halki aikojen kaikuvaa kantovoimaa. Heine liittyy niiden miesten lukuisaan sarjaan, joissa hänen vainojen karaiseman heimonsa henki ajasta toiseen on tärkeällä tavalla astunut vaikuttamaan ihmiskunnan kehityskulkuun.

Puolen vuosisadan aika erottaa meidät jo Heinrich Heinestä. Ne ajanolot, jotka olivat hänen runoutensa kehyksenä, kuuluvat jo historiaan, siinä aatteiden taistelussa, jonka Tyrtaios-laulajana hän seisoi tuona modernin hengenelämän murrosaikana, ovat jo polttopisteet paljon silloisestaan siirtyneet. Mutta vielä on hänen runoutensa varsinaisesti nuorta runoutta, ei ainoastaan siinä merkityksessä, missä kaikki tosirunous on ikuisesti nuorta, vaan siten että se vielä suoranaisesti vaikuttaa elävänä voimana keskellämme, että nousevat polvet omistavat sen omana laulunaan, ja että sitä vastaan myös vielä elää kaiken kaatuvan vanhan ainainen kammo ja epäluulo kaikkea nuorta, uudistavaa vastaan. Samalla tenholla kuin syntymisensä päivinä se laulu yhä vielä herättää mielissä ihastusta ja vihastusta, ei vain kolmatta: välinpitämättömyyttä. Yhä vielä kuuluu Heine runouden taistelevaan kirkkoon. Vieläkään ei hänelle ole annettu anteeksi niitä kuolemansyntejä, joita hän teki poroporvarillisuutta ja kansallista omahyväisyyttä vastaan. Yhä vielä kummittelevat saksalaisen kuntomielisyyden kiivailut häntä vastaan kieltäen hänen arvonsa sekä runoilijana että ihmisenä, julistaen hänet pannaan kaiken pyhän ja korkean pilkkaajana, epäuskon, epäsiveellisyyden, epäisänmaallisuuden apostolina. Hänen maanpakonsa ei ole vielä laannut — onhan tähän päivään saakka runoilijan muistopatsas koditon hänen synnyinmaassaan, samoin kuin hän oli itsekin koko loppupuolen ikäänsä, neljänneksen vuosisataa. Mutta sitä enemmän hän on saanut laajaksi kodikseen koko sivistyneen maailman, tullut ihmiskunnan omaksi niinkuin harvat runoilijat. Jälkeisen ajan parhaissa, hienoimmissa hengissä voidaan havaita hänen vaikutustaan, ja koko uudemman laulurunouden yli liikkuu vielä hänen elävä henkensä. "II morto Enrico poetava ancora."

Tässä vaikutuksen yleismaailmallisessa laajuudessa on Heineen verrattava vain yksi ainoa viime vuosisadan Saksan henkisistä suurmiehistä, Friedrich Nietzsche, — filosofian lyyrikko. Hänkin oli samanlainen joustava voima, jonka mullistavaa vaikutusta koko aikamme henkiseen käsityskantaan eivät voi tehdä tyhjäksi mitkään puoskariksi-julistelut ammattifilosofien puolelta, kumpaisenkin häikäisevä esitystapa on merkinnyt uudistavaa käännettä nykyaikaisessa tyylitaiteessa, ja lopuksi, kumpaisenkin osana oli sama traagillinen murtuminen viimein yli voimien käyvässä taistelussaan niitä valtoja vastaan, joille kuolematonten jumalainkaan ei sanota mitään mahtavan.

Niinpä on sillä runoelmalla — toisella Heinen kahdesta suuremmasta yhtenäisestä runoteoksesta — joka täten suomenkielisessä asussa esiintyy, muukin kuin pelkästään kirjallishistoriallinen mielenkiintonsa Heinen säkenöivimpänä satiirina ja yhtenä koko satiiriilisen kirjallisuuden huippuja. Se aatteiden taistelu, joka on virittänyt tämän runoelman rohkeat soinnut, ei ole loppuun taisteltu. Samat sovittamattomat ristiriidat, sama vapaudenvaino ovat ominaisia nykyisenkin yhteiskunnan elämälle. Kaikki se satunnainen ajallisuus ja paikallisuus, jonka otsalle runoilijan iva on leimannut ikuisen polttomerkkinsä, on vain tullut tunnuskuvaksi samojen takana olevien voimien vaihtuville ilmiöille. Niiden yhä uudestaan kasvavia päitä vastaan viuhuu myös yhä uudestaan runoilijan kärventävä salamavaaja. Ikäänkuin leimuava ukkospilvi yli aikamme sotilasvaltaisen, kansa- ja luokkasortoisen taantumuskauden on tämä laulu silloisesta 40-luvun Saksanmaasta. Ja paljon täytyy olla toisin, ennenkuin se on jäänyt vain kaukaiseksi, kaikkien turvallisesti katseltavaksi tulitukseksi takaiselle taivaalle. Umpimähkään iskee ukkonen luonnossa. Tässä on vasamiaan singahuttamassa aatteellisen pyrkimyksen korkealle tähdätty joutsi. Kaiken tuon kirvelevän, hillittömän pilkan takana on sydän, joka enemmän rakastaa isänmaataan kuin vihaa sen vikoja, on runoilijan tietoisuus tehtävänsä suuresta oikeutuksesta, on usko voitolliseen inhimillisyyteen. Sitä pilkkaa ei asesta aution epäilyn ja kieltämisen hävitysiloinen henki, vaan sen epäilyn ja kapinan, joka on ihmisten ja kansain ainainen edistyskannus kohti vapautumista ajatuksessa ja elämässä, sen jolle Carducci on laulanut "Inno a Satana'nsa", se Lucifer, jonka nimelle henkisesti peloitetut ristivät silmiään ja jonka nimi myös on Foibos Apollon, valoisan lyyryn ja valoisien nuolten jumala.

SAKSANMAA

Talvinen tarina

Alkusana.

Seuraavan runoelman kirjoitin tämän vuoden tammikuulla Pariisissa, ja sikäläinen vapaa ilma puhalsi moneen säkeesen paljoa kirpeämmin kuin oikeastaan olisin suonut. Jo heti kohta koetin lieventää ja erottaa pois sellaista, mikä ei näyttänyt Saksan ilmanalaan soveltuvalta. Yhtäkaikki, kun maaliskuussa lähetin käsikirjoituksen kustantajalleni Hampuriin, asetettiin mietittäväkseni vielä monenmoisia arveluttavuuksia. Minun oli vielä kerran pakko ryhtyä tukalaan korjaustyöhön, ja niinpä on kyllä saattanut sattua, että vakavat sävelet ovat tulleet hillityiksi yli tarpeen tai niiden ääni hukkunut huumorin kulkusten liian hilpeään helinään. Muutamilta alastomilta ajatuksilta olen pikastuksissani jälleen riistänyt viikunalehdet pois, ja sievistelevän arkoja korvia olen kenties loukannut. Olen siitä pahoillani, mutta lohtunani on tieto että suuremmatkin kirjailijat ovat tehneet itsensä vikapäiksi samanlaisiin rikoksiin. Aristophanesta en tahdo mainitakaan puolustuksekseni, sillä hän oli sokea pakana, ja hänen ateenalainen yleisönsä oli tosin saanut klassillisen kasvatuksen, mutta ei tietänyt paljoakaan siveydestä. Cervantes ja Molière olisivat minulle jo paljon parempia puoltomiehiä; kirjoittipa edellinen vielä molempain Kastiliain ylhäiselle aatelille, jälkimäinen taas Versaillesin suurelle kuninkaalle ja suurelle hoville! Ah, minä unohdan, että elämme hyvin porvarillisessa ajassa, ja näen ikäväkseni jo ennakolta, kuinka moni sivistyneiden säätyjen tytär Spreen, jopa aina Alsterinkin varrella, on runoelma-rukalleni nyrpistävä enemmän tai vähemmän pystyä nenän-typykkäänsä! Mutta se, minkä näen edessäni suuremmalla suruntunteella, on noiden kansallisten fariseusten sadattelu, jotka nyt käyvät käsityksin hallitusten nurjamielisyyden kanssa, jotka myös nauttivat sensuurin täyttä rakkautta ja kunnioitusta ja sanomalehdistössä osaavat antaa oikean tunnussanan, kun on käytävä niiden vastustajien kimppuun, jotka ovat heidän kaikkeinkorkeinten isäntäinsäkin vastustajia. Sydämemme on pantsaroitu noiden sankarillisten, musta-puna-kulta-livreessä liikkuvain lakeijain epäsuosiota vastaan. Kuulen jo heidän olut-äänensä: "Sinä herjaat meidän värejämmekin, isänmaan ylenkatsoja, ranskalaisten ystävä, joille sinä tahdot luovuttaa vapaan Reinin!" Rauhoittukaa! Tahdon antaa väreillenne arvon ja kunnian, kun ne sen ansaitsevat, kun ne eivät enää ole joutilasta tai orjailevaa ilveilyä. Pystyttäkää musta-puna-kultainen lippunne saksalaisen ajatuksen kukkulalle, tehkää se vapaan ihmisyyden viiriksi, ja minä olen antava parhaan sydänvereni sen edestä. Rauhoittukaa, minä rakastan isänmaata yhtä paljon kuin tekin. Tämän rakkauden tähden olen elänyt kolmetoista vuotta elämästäni maanpaossa, ja juuri tämän rakkauden tähden palaan jälleen maanpakoon, kenties ainiaaksi, joka tapauksessa ruikuttelematta tai vääntämättä suupieltäni väärään irvistäväksi kärsimysnaamaksi. Olen ranskalaisten ystävä, kuten olen kaikkien ihmisten ystävä, jos he ovat järkeviä ja hyviä, ja koska en itse ole niin tyhmä enkä paha, että soisin omien saksalaisteni ja ranskalaisten, molempien ihmiskunnan valittujen kansain, taittavan niskat toisiltaan Englannin ja Venäjän eduksi ja kaikkien aatelisjunkkarien ja pappien vahingoniloksi tämän maan kamaralla. Olkaa rauhassa, minä en ole ikinä luovuttava Reiniä ranskalaisille, jo siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että Rein on minun omani. Niin, minun omani luovuttamattomana synnyinperintönä, minä olen vapaan Reinin vielä paljoa vapaampi poika, sen rannalla keinui kehtoni, enkä ensinkään käsitä, miksi Reinin pitäisi kuulua keillekään muille kuin maan omille lapsille. Elsassia ja Lothringia en tosin voi yhdistää Saksan valtakuntaan niin helposti kuin te sen teette, sillä näiden maiden asukkaat ovat lujasti kiintyneet Ranskaan niiden oikeuksien vuoksi, jotka he Ranskan vallankumouksen kautta ovat saaneet, noiden tasa-arvoisuuslakien ja vapaiden laitosten, jotka ovat hyvin mieluisia porvarilliselle mielelle, mutta joissa suuren joukon vatsalle on vielä paljon toivomisen varaa. Kuitenkin kaikitenkin, elsassilaiset ja lothringilaiset ovat jälleen liittyvät Saksaan, kun me täytämme, mitä ranskalaiset ovat alottaneet, kun me voitamme heidät teossa, niinkuin jo olemme heidät voittaneet ajatuksessa, kun me kohoamme aatteen äärimmäistenkin johtopäätöksien tasalle, kun me hävitämme orjailevaisuuden viimeisestäkin piiloloukostaan, taivaasta, kun me pelastamme sen jumalan, joka asuu maan päällä ihmisissä, alennuksestaan, kun me tulemme jumalan lunastajiksi, kun me asetamme köyhän, onnenorvon kansan ja pilkatun neron ja raiskatun kauneuden jälleen arvoonsa, niinkuin meidän suuret mestarimme ovat lausuneet ja laulaneet, ja niinkuin me sen tahdomme, me, opetuslapset — silloin, ei ainoastaan Elsass ja Lothringi, vaan koko Ranska on silloin joutuva haltuumme, koko Eurooppa, koko maailma — koko maailma on tuleva saksalaiseksi! Tästä Saksan kutsumuksesta ja maailmanvallasta uneksun usein käyskellessäni tammien alla. Tämä on minun isänmaallisuuteni.

Jossakin seuraavassa kirjassani olen palaava tähän aineesen, äärimmäisellä päättäväisyydellä, ankaralla vääjäämättömyydellä, mutta kuitenkin kaikella lojaalisuudella. Jyrkimmänkin vastustuksen olen pitävä arvossa, jos se lähtee vakaumuksesta. Raaimmankin vihamielisyyden olen silloin antava anteeksi; itse tyhmyydellekin tahdon tehdä tiliä, jos se vaan on rehellisesti tarkoitettua. Koko äänettömän ylenkatseeni omistan sitävastoin niille tunnottomille roistoille, jotka ilkeästä kateellisuudesta tai katalasta yksityiskiukusta tahtovat alentaa minun hyvän maineeni yleisen mielipiteen silmissä ja sitä tehdessään pukeutuvat isänmaallisuuden, jopa itse uskonnon ja siveellisyyden naamioon. Saksan valtiollisen ja kirjallisen sanomalehtimaailman anarkia-tilaa on tässä suhteessa toisinaan käytetty kyvyllä sellaisella, jota minun suorastaan täytyy ihaella. Toden totta, Schufterle, Schillerin rosvosissi, ei ole kuollut, hän elää yhä edelleen ja on jo vuosia johtanut hyvin järjestettyä kirjallisten maantierosvojen joukkoa, jotka tekevät tekosiaan päivälehdistömme böömiläismetsissä, ovat joka pensaan, joka lehden takana väijyksissä, valmiina noudattamaan kelpo päämiehensä hiljaisintakin vihellystä.

Hampurissa, 17 p. syyskuuta 1844.

Heinrich Heine.

JÄÄHYVÄISET PARIISILLE

Ah Pariisi, kallis kaupunki, nyt eroomme — Herran huomaan! Sinut heitän riemua, hekkumaa ma täysin maljoin juomaan.

Sydän saksalainen mun rinnassain
tuli sairahaks äkkipikaa,
tuolla pohjolass' ainoa poppa on,
joka lääkitä voi sen vikaa.

Hän kohta sen korjaa, on kuulut maan
tuon lääkärin suuret kuurit;
vaan mua, sen myönnän, jo hirvittää
ne ankarat mikstuurit.

Ah ranskalaiset te rattoisat,
iloveikkoni, huomaan Herran!
Minut kaiho lapsekas ajaa pois,
mut en viivy kuin täytymän verran.

Ken uskois — mun haikea kaihoni on
käry turpeen, on lammaskullat
tuoll' Lüneburgin nummella, on
hapankaalit, perunapullat.

Savu tupakan on, salaneuvokset
ja parvet yöpatrullein,
alasaksa, ruislimppu, raakuuskin,
papintyttäret poskin pullein.

Myös äitiä on minun ikävä,
sitä peittelisin ma suotta;
siit' onkin, kuin emo-vanhan näin,
jo kolmetoista vuotta.

Ah vaimoni, vaimoni kaunis, et
tuta vaivaani voi, et lientää,
sinut vasten rintaani painallan,
vaan pois mun täytyy rientää.

Luota suloimman onneni ajaa pois
minut vaino polttavan vaivan —
jos en ilmaa saa minä Saksanmaan,
niin tukahdun ma aivan.

Kipu, tuska, kiihko hillitön
ihan kouristuttaa rintaa.
Mun jalkani halusta vapisee
taas astua Saksan pintaa.

Tulen ennen loppua vuoden jo pois, ja taas olen mies mitä vankin, sen lupaan, ma lahjat kauneimmat iloks uuden vuotesi hankin.

I LUKU

Oli silloin kolkko marraskuu ja päivät himmeinä hiipi, kun kotimaahan ma matkustin, — puut tuuli paljaiksi riipi.

Ja rajalle tullessa tunsin ma,
kun kiivahammin sykki
sydän rinnassa, luulenpa, silmääni
ihan kyyneleitä lykki.

Ja kieltä kotoista kuullessa
niin mieli kummaksi meni,
ihan kuin verenvuotohon suloiseen
ois riutunut sydämeni.

Oli harpputyttönen tyllerö,
tosituntein ja äänin väärin
hän lauloi, vaan mua liikutti
toki soitto se suuressa määrin.

Hän lauloi, kuin lempii ja uhrautuu
ja kärsii ja jälleen tapaa
tuoll' iloissa paremman maailman
sydän toisensa, vaivoista vapaa.

Maan murhelaaksosta lauloi hän,
sen riemuista rikkuvista,
isänmaasta sielun kirkastuneen,
ilohäistä sen ikuisista.

Soi vanha kieltäymysvirsi taas,
tuo taivaan aa-lulla-loru,
jolla kansan, tuon ison vintiön,
pois tuuditellaan poru.

Hyvin virren ja virrentekijät
ne tunnen ma, tiedän että
he salassa viiniä itse joi,
mut julki veisasi vettä.

Uus laulu, laulu parempi
nyt, veikot, laulakamme!
Me taivaan valtakunnan jo
maan päälle perustamme.

Tääll' olla tahdomme onnelliset,
pois puutteet, polot ja raiskat!
Käden ansiota ei ahkeran
saa ahmia vatsat laiskat.

Joka ihmislapselle kasvavi
tääll' leipä ja leivän apu,
ilo, kauneus, ruusut ja myrtit myös,
joka suuhun sokeri papu.

Niin, sokeripapuja kaikille,
heti kohta kun halkee palot!
Me huostaan houkkain ja enkelein
jo jätämme taivaan talot.

Ja luoksenne vieraiksi lennämme,
jos kuoltua siivet saamme;
autuuden kauneimmat kakkuset
me siellä kanssanne jaamme.

Uus laulu, laulu parempi!
kuin viulun ja huilun humu!
Ohi Miserere on, vaiennut
jo kuolinkellojen kumu.

Europa-neitseen kihlannut
on Vapaus, sulho suuri,
ens syleilyn, ens suutelon
jumalaisen he vaihtaa juuri.

Sitä vaikka pappi ei siunannut,
on luja se liitto ja sauma —
pari kaunis kauan eläköön,
jalo nouskoon lapsien lauma!

Häälaulu on mun lauluni,
se uus, mi vanhat voittaa!
Olen haltioitu, mun sielussain
pyhät, korkeat tähdet koittaa —

tulitähdet tenhotut, hillittömät kuin tulvivat liekkilammet — väen kumman tunnen ma itsessäni, käsin voisin taitella tammet!

Kotimaahan jalkani käytyä mun lumonesteet suonissa soutaa — emon tapasi jättiläinen taas, hält' uusia voimia noutaa.

II LUKU

Kun tyttönen lauloi ja liritti, min taisi, taivahan taikaa, niin tulliherrat ne tutkivat mun arkkuni sillä aikaa.

Nenäliinat ja paidat ja housut muut,
joka nurkan ne nuuski ja kurkki;
jalokiviä, pitsejä, kirjoja
myös kielletyitä ne urkki.

Te tomppelit arkkujen tutkijat,
te tutkitte turhin vaivoin!
Salatavarat, joita ma kuljetan,
ne mull' on arkussa aivoin.

Siell' on mulla pitsit hienommat
kuin Brüsselin parhaat — ne jahka
ma näytän, niin neulasin neulotuiks
ne tunnette, tulessa nahka.

Jalokivet on, valtatimantit
ajan uuden otsalle mulla,
nuoren jumalan temppelikalleudet,
suuren tuntemattoman tulla.

Ja kirjoja päässäni mulla myös,
sen sanon, on sangen monta!
Kuin laulava linnunpesä se pää
lukemista on luvatonta.

Sen sanon ma, Saatanan kirjastoss'
on tuskin niin turmiokkaita;
ei Hoffmann von Fallersleben ees
niin vaarallisia laitat —

Joku matkustaja se mainitsi,
ett' edessämme juuri
oli Preussin tulliliitto nyt,
tuo tullirengas suuri.

"On tulliliitto" — hän huomautti —
"perus kansallisuutemme vakaa,
isänmaalle eheän yhteyden
se pirstotulle takaa.

Meille ulkonaisen se yhteyden suo,
niin sanotun aineellisen;
suo sensuuri henkisen yhteyden,
tuon tosi-aatteellisen.

Meille tahtoo se sisäisen, mielien, ajatusten yhteyden taata; yksimielinen Saksa me tarvitaan, sisält', ulkoa yhtä maata."

III LUKU

Tuoll' Aachenin tuomiokirkossa
Karolus Magnus maatuu, —
Karl Mayer, Svaabissa eläjä,
mies vallan toist' on laatuu.

Vähät maata Aachenin kirkossa
ma keisarivainaana soisin;
ennen Stukkertiss' äärellä Neckarjoen
runopiltti pieni ma oisin.

Kovin Aachenin koirill' on ikävä,
alamaisesti anoo ne suita:
"Meille potku suo, vähän virkistää
meit' ehkä se, vieras kulta.":

Tuossa kuivassa pesässä kulutin
ma saappaan korkoja tovin.
Sotaväkeä preussiläist' oli taas,
eip' ollut muuttunut kovin.

Sama vanha, harmaa mantteli
ja korkea punainen kaulus —
"Puna verta frankkien merkitsee",
soi muinen, Körner, sun laulusi

Nuo samat pedanttiset pökkelöt,
yhä vaan sama suora kulma
joka kääntehessä, ja kasvoilla
sama samea, puutunut pulma.

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,
sama asento seivässojo,
kuin kitaansa kepin he nielleet ois,
josta kyljiss' ol' ennen mojo.

Niin, sisäll' on heillä nyt pamppu, se
ole milloinkaan ihan laannut;
on sijaansa vaan tuo vanha "hän"
"sinän" tuttavallisen saanut.

Noina pitkinä viiksinä virkaan taas
sama vanha palmikko palas:
takapuolia se ennen puikkeli vaan,
nokan alta nyt riippuu alas.

Tuo uus univormu ratsuväen
mua miellytti melkoisesti,
teräspiikkinen kypäri semminkin, —
hyvä sillä on ollut lesti.

Sen ritarisuudessa kangastaa
kaikk' armahat romantiikit,
jalorotuiset rouva Montfauconit,
Fouquét, Uhlandit, Tieckit.

Keskiaika kaunoinen kangastaa,
sen linnat ja ritarituvat,
asepojat, povissa uskollisuus,
takamuksissa vaakunakuvat.

Kaikki ristiretket ja turnaukset,
hovit lemmen ja kaihot kainot,
ajat aapisettoman uskon, jot' ei
vielä vienehet kirjapainot.

Jalo kypäri, kaikkein korkeimman
se sukkeluuden on väläys!
Se piikkiä, kärkeä puutu ei —
kuninkaallinen päähänpäläys!

Vain pelkään, ett' ukkosen noustessa
pian moinen piikki se johtaa
upo-uusimmat taivaan salamat
romanttista päätänne kohtaani

On köykäisemmät päähineet
sodan tullen tarvis ostaa;
kovin raskas on kesk'ajan kypäri,
jalat laukkaan kun saatte nostaa. — —

Ovell' Aachenin postitalon se taas
tuo lintu kilvessä liehui,
jota vihaan ma niin! Mua kohti sen
kähy musta silmissä kiehui.

Sa lintu-iljetys, maltas kun
sun käsiini saamaan osun,
mä kyllä sun kynin ja höyhennän
ja kyntes murskaksi hosun.

Sa maltas, ilmassa heilua saat
pian varressa pitkän luudan;
ma hauskahan haukan-ammuntaan
kytät, reiniläiset huudan.

Ken alas sun ampuu, se valtikan saa
sekä kruunun mult', uros oiva!
Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!"
on riemuhuutomme soiva.

IV LUKU

Tulin Kölniin myöhään illalla, luo pauhuisen Reinin partaan, mua hyväili ilmat jo isänmaan, niin minussa herätti hartaan

ne ruokahalun. Ma siellä söin munakakkua, kinkkua sian, liha suolainen vaati suun kostukkeeks myös Reininviiniä pian.

Yhä vehreissä roomalaislaseissa
se vielä kultana hohtaa,
ja liikaa jos puolikon jonkun juot,
nokan päähän se nousee kohta.

Nokan päähän niin makea kutkutus,
että malta et maistamatt' olla; —
ulos lähteä katuja kaiuttamaan
piti öisellä kuutamolla.

Kivitalot ne katseli mua, kuin ois
ajan ammoisen tarinoita,
pyhän Kölnin kaupungin tahtoneet
mulle kertoa muisteloita.

Niin, tääll' ovat nähneet elostavan
ne pappein, hurskasten sutten,
täällä "hämärät miehet" on häärineet,
kuten kertoo Ulrik von Hutten.

Täällä kesk'ajan nunnain ja munkkien
oli kankaani-maskeraati;
Hoogstraaten, Kölnin Menzel, tääll'
ilmiannot äkäiset laati.

Tääll' ihmisiä ja kirjoja
tulirovio tuhosi muinen;
soi kellot ja kyrie-eleison
nous ilmoille tuhatsuinen.

Täällä tyhmyys ja kiukku ne kiimaili
kuin koirat raitteja pitkin;
vielä tuntea uskonvimmastaan
voi jälkeläiset ne nytkin. —

Vaan tuolla kuutamossa, kas,
tuota jylhää kummitusta!
Se Kölnin tuomiokirkko on
tuo pelätti peikko-musta.

Tuli olla sen hengen bastilji,
ketut Rooman ne tuumi: tänne,
tähän jättityrmään turtuva
on Saksan järjen jänne!

Tuli silloin Luther, luja mies,
seis-huutonsa kuului suuri —
sen koommin korkenematta jäi
tuon tuomiokirkon muuri.

Se kesken jäi — ja se hyvä on.
Juuri valmistumatta-jäänti
sen Saksan voiman ja tehtävän
protestanttisen merkiks säänti.

Te tomppelit tuomioneuvoston,
onko aikomus kättenne heikkoin
työ jäänyt päättää, valmistaa
pesä vanha se sorron peikkoin?

Voi mielettömyyttä! Te kalistakaa
ropopussia, juoskaa rahaa
kereteiltä ja juutalaisiltakin —
siit' apua ei pahan pahaa.

Suotta suuri Franz Liszt hän soitollaan
tuota tuomiokirkkoa tukee,
ja muuan lahjakas kuningas
suotta hyväks sen lausuu ja lukee!

Tule tuomiokirkko se valmiiks ei,
vaikka Svaabin narrit keksi
koko laivan kiviä lähettää
sen jaloksi jatkamiseksi.

Tule valmiiks ei, vaikka kirkuna
miten korppein ja pöllöin kiihtyy,
jotka vanhanaikaisin aatteineen
hyvin vanhoissa torneissa viihtyy.

Niin, aika on saava, mi itseään
sen valmistelull' ei vaivaa,
päinvastoin suojat sen sisäiset
se hevostalliksi raivaa.

"Hevostalliksi tuomiokirkkomme!
Mut kuinkas silloin noiden
pyhän kolmen kuninkaamme käy,
tabernaklissa nukkujoiden?"

Niin kysytte multa, mut pakkoko
on kursailla tämän ajan?
Itämaan pyhät kolmet kuninkaat
saa muuttaa muualle majan.

Ma teitä neuvon, ne pistäkää
noihin kolmeen rautavakkaan,
jotka Münsterissä on ripustetut
Pyhän Lambertin tornin lakkaan.

Ja jos triumviraatti ei täys, joku muu mies lisäksi pankaa vainen, sijast' itäisten maitten kuninkaan joku pankaa länsimainen.

V LUKU

Ja tuonne kun Reinin sillalle tulin Satamavallin luoksi, näin isä Reinin, kun valossa kuun se juhlallisna juoksi.

Ole tervehditty sä, isä Rein,
sa oletko voinut hyvin?
Sua olen monesti muistellut
ma kaipauksin syvin.

Noin virkoin, ja oli kuin veestä ois
niin outo urina soinut,
mies vanha kuin yskäisin, vapisevin
ois äänin vaikeroinut:

"Tervetullut, poikani, kiitos, kun
noin vuott' olet kolmetoista
mua muistanut, poissa ollessas
sain kokea monenmoista.

Biberichissä kiviä niellä sain,
ei kiittää kestä se kekker'!
Mut pahemmin lastasi laulullaan
mun vatsani Niklas Becker.

Mua laulanut on hän, kuin oisin ma
mikä puhtahin impi ikään,
kenen kunniankukkaista riistämään
ei tulla saa mies mikään.

Tuon tuhman laulun kuullessain
ihan valkopartani voisin
pois reväistä, itseni hukuttaa
ihan omaan itseeni soisin.

Pojat Ranskan ne paremmin tietävät,
mi on impeydessäni perää;
ovat voittajavetensä sekoittaneet
mun vesiini monta jo erää.

Tuo tuhma laulu ja tuhma mies!
Mua herjasi suotta syyttä.
Tavallaan mulle hän tuotti myös
poliittista ikävyyttä.

Näet ranskalaiset jos palaa nyt,
saan hävetä niiden eessä,
joka taivaalta heit' olen takaisin
ain' anonut silmät veessä.

Pikku ranskalaisia rakastanut
olen aina — vieläkö siellä
vain leikkivät, laulavat, valkoiset
heill' onko housut vielä?

Ilo heit' ois tavata, elleivät
he irvisteleis mua nähden
tuon kirotun loilotuksen vuoks,
tuon häväistyksen tähden.

Alfred de Musset, katupoika tuo,
etupäässä päälleni käyden
ehkä rummunlyöjänä rummuttaa
mulle kompia korvan täyden."

Noin huoltaan päivitti isä Rein,
koko oloa onnetonta.
Koin häntä rohkaista, haastelin
hälle lohdun sanaa monta:

Ole huoleti ilkuista, isä Rein,
ei enää he moniin vuosiin
ole vanhoja ranskalaisia,
myös housut on uuteen kuosiin.

Ne on punaiset nyt, ei valkoiset,
napit toiset myös niitä sulkee.
Heiltä leikit ja laulut on lakanneet,
päät kuurussa miettein he kulkee.

He filosofeeraa nyt Kanteista
ja Fichteistä, Hegeleistä,
he piippua polttaa ja olutta juo,
lyö keilaakin moni heistä.

Poroporvareiksi kuin mekin he käy,
ja vimmatummiksi vielä;
Voltairen henki on heistä pois,
pian Hengstenberg herra on siellä.

Alfred de Musset'llä tosiaan
vielä katupojan on eljet;
mut rauhaan jää, hänen kielelleen
kyllä teemme häijylle teljet.

Pahan komman sulle jos rummuttaa,
saa kuulla hän pahemmat kommat,
saa kuulla, kuin kävi kauniissa
hamekansassa häitä hommat.

Viis tuhmista lauluista, isä Rein,
pois huolet ja huonot tuulet!
Jää hyvästi, jälleen tapaamme —
pian paremman laulun kuulet.

VI LUKU

Paganinia seurasi alati oma spiritus familiaris, kuin koira milloin, milloin kuin edesmennyt herra Georg Harrys.

Näki punaisen miehen Napoleon,
kun suurt' oli tapahtuva,
ja Sokrateell' oli daimoni,
ei ollut se hourekuva.

Minä itse, kun pöytäni ääressä
välin myöhään yöll' olin työssä,
olan takaa olennon kammokkaan
näin naamio kasvoilla yössä.

Salas jotain kummasti kiiluvaa
hänen vaippansa vaiheella hihan,
se kirveeltä, teloituskirveeltä
mun silmääni näytti ihan.

Oli olento vanttera varreltaan,
ja silmät kuin tähteä kaksi;
ei koskaan työtäni häirinnyt,
jäi tyynnä vaan taemmaksi.

Ei vuosiin ollut näyttäynyt
tuo kumma kumppani luona,
kun äkisti Kölnissä tapasin taas
hänet kuutamoyönä tuona.

Ma miettien katuja mitatessain
hänen keksin takana käyvän,
kuin varjoni ois, ja kun pysähdin,
näin hänenkin pysähtäyvän.

Hän pysähti, kuin mit' ois odottanut,
kävi taas, kun käydä ma aloin.
Noin tuomiokirkon torille
oli tultu me jalka jaloin.

Sit' en sietänyt enää, ma käännähdin:
"Tee tili, mies, mikä sulia
jok' askel noin läpi aution yön
on tarvis takana tulla?

Sun aina tapaan, kun laineihin
saa maailmantunteet laajat
mun poveni, kun läpi aivojen
lyö hengen hehkuvat vaajat.

Sa minuun jäykästi tuijotat noin —
tee tili: sa mitä salaat,
joka vilkkuu ja välkkyy suu viitastas?
Ken olet ja mitä halaat?"

Mut toinen laiskan kuivasti
vain vastaa: "Salli nyt saattos,
älä pois mua manaa, pyydän ma,
ja semminkin, jätä paatos!

Ole aave en aikojen menneiden,
en hautojen kouko ja peikko,
ja retoriikast' en pidä, mun on
hyvin filosofiiakin heikko.

Olen käytännön mies ma, vaitelias
ja verkkainen aina. Vaan tiedä:
mit' olet sa miettinyt mielessäs,
sen lupaan ma perille viedä.

Ja vuodet jos menköön, ma työtä teen
yhä väsymättömin voimin,
kunis todellisuutena aattees nään;
sa tuumit, ja ma, ma toimin.

Sa tuomari olet, ma pyöveli,
joka täytän tuomios määrät,
kuin tulee orjan tottelevan,
oli oikeat ne tai väärät.

Kävi Roomassa liktori kirveineen
ain' edellä konsulin ennen.
Niin sunkin, mut takana tappara käy,
nyt itses edellä mennen.

Ma olen sun liktoris, alati sua seuraan, liepeessä vaatteen teloituskirves, mi valmis on — Teko olen ma aivojes aatteen."

VII LUKU

Menin maata, ja oli kuin tuutineet ois enkelit. Sulolta tuntuu uni Saksan sängyissä, semminkin jos untuvapatjoille untuu.

Kuink' usein kaipasin makeutta
ma pieluksen kotimaisen
öin unettomin noilla kovilla
matrasseilla maanpakolaisen!

Hyvät untuvapatjamme maata on
ja ne hyviä unia suopi.
Niissä sielu saksalainen se maan
kaikk' ikeet yltään luopi.

Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmat
valontaivasten tarhat tapaa.
Sielu saksalainen, kuink' untes tie
on öisten uljas ja vapaa!

Käy kalpeiksi korkeat jumalat,
kun kotkanlentoos sa rupeet!
Sun siipes kirkasti kiitäissään
jo monen tähtösen kupeet!

Maa ranskalaisten ja ryssäin on,
ja meren on herroina britit,
mut isännät ilmojen ihannemaan
on meidän Meyerit, Schmidtit.

Se on valtamaamme, siellä on
ehyt heimomme, pilvien päällä;
muut kansat kaikki on kehittyneet
maan matalan tasalla täällä. — —

Ma nukuin ja katuja noita taas,
valetuita kuutamon valoin,
olin kaikuvin askelin astuvinain
ohi vanhanaikaisten taloin.

Taas naamio silmillä takana mun
tuli tumma se seuralainen.
Mua väsytti, polvet kuin poikki ois,
mut yhä me astuimme vainen.

Yhä astuimme. Sydän mun rinnastain
oli avattu, auki rippui
se ammottavasti, virtanaan
veri sydänhaavasta tippui.

Verivirtaan monesti sormeni
ma kastoin ja pieltä oven
myös monta ohitse astuissain
ma sivusin punalla poven.

Ja aina, kun talon ma minkä noin
olin merkinnyt, kuolinsoitto
niin väräjävästi valittain
mun korvaani kumahti loitto.

Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuu
taa peittyi kolkkojen varjoin,
rajut pilvet mustina ratsuina
ens ilmassa häilyvin harjoin.

Ja yhä olento tumma tuo
tuli perässä. Tuima terä
hihan varjosta välkki. Niin vaellettiin
me katuja hyvä erä.

Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taas
me kunnes jo yhdyttäytiin;
ovet kaikk' oli sepposen selällään,
me kirkkoon sisälle käytiin.

Tuon holvin äärettömän vain yö
ja kuolo äänetön täytti;
joku palava lamppu se ikäänkuin
vain pimeytt' oikein näytti.

Pilaristoa kauan ma kävelin,
vain askelet saattajan vakaan
mun korviini soi yhä, jäljistäin
ei jäänyt hän askeltakaan.

Oli vihdoin paikka, min kynttilät
valas kirkkaat, mi kiviin ja kultiin
oli koristeltu; — me kappeliin
pyhän kolmen kuninkaan tultiin.

Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat,
jotka muuten niin hiljaa nukkuu,
kas ihme! nyt arkkuinsa kannella
ne siellä kolmisin kukkuu.

Luurankoa kolme, koristein
eriskummaisin, — kurjat, valjut
pääkallot kruunua, valtikkaa
käsirangat kanteli kaljut.

Kuin nuoranuket ne heiluivat
nuo luut, jotka ammoin kuoli;
mädän löyhkää puol' oli hajussaan
ja suitsutussavua puoli.

Höpis yhden huuletkin, puheen hän
hyvin pitkän ja laajan laati;
hän selitti, miksikä minulta
hän kunnioitusta vaati.

Näet koska hän kuollut ensiksikin
ja toiseksi kuningas oli,
ja pyhimys kolmanneksi, mut ei
moneks auttanut tuo holipoli.

Vain nauravin mielin ma vastasin:
"Tuo kaikki on hukka-huolta!
Mies ollut ja mennyt sa olet, sen nään,
vaikka katsoisin miltä puolta.

Pois täältä, pois! Tilaks omansa
teille haudan on mustat mullat.
Nyt elämä ottaa haltuunsa
tään kappelin kivet ja kullat.

Ajan uuden ratsassaatto saa
ilon lyöden ja ottaa majan
tässä templissä — mielin menkää pois,
tai ma asevoimalla ajan!"

Niin lausuin ja käännähdin ja näin,
kun kamalasti se välys,
ase kamala saattajan sanattoman —
ja hän viittaukseni älys.

Kävi kirveineen hän päin ja löi
alas armahtamattomasti
nuo taikauskon katalat
luurangot pirstoiks asti.

Joka holvissa, sopessa raikui, soi
kuin tuomiopäivän pauhu!
verivirrat syöksähti rinnastain,
ja siihen mun herätti kauhu.

VIII LUKU

Kuus groshia Kölnistä Hageniin meni kuudetta riksiä Preussin. Paha kyll' oli vaan diligenssi täys, varavaunuista tilan ma löysin.

Syysaamu harmaa ja kostea,
loan vallassa vaunut sousi;
mut säässä ja kelissä kehnossakin
sulo tunne se suoniin nousi.

Kodin kultaisenhan se ilmaa on,
jota polttava poski tapaa!
Ja maantien rapakko onhan tuo
isänmaani rakkaan rapaa!

Hevot mulle huiskutti häntää kuin
tutut vanhat tuhansin muistoin,
kakaratkin ne kauniilta näyttivät
kuin heelmät Hesperian puistoin!

Tiellä Mühlheim on. Soma kaupunki
ja uurasta, hiljaista väki.
Oli toukokuu kolmekymmentä-yks,
kun viimeks sen silmäni näki.

Ilos silloin ilmassa päivän koi,
maa kukkaishäitä vietti,
kevätkaihoja linnut liversi,
ja ihmiset toivoi ja mietti —

ne mietti: "Pian jo pääsemme noista laihoista ritareista, eromaljan pitkistä mittaamme heille teräspikareista!

Saa Vapaus liehuvin lippuineen,
käy karkelot, soitot soipi,
ehkä Bonapartenkin takaisin
se tuonelta tuoda voipi!"

Hyvä Jumala! tääll' ovat ritarit vaan,
ja moni nulikka-paha,
joka itikkahoikkana maahan sai,
nyt on mahtaja isomaha.

Nuo kalpeat kanaljat, naamaltaan
kuin rakkaus, toivo ja usko,
heillä meidän viljoista viineist' on
nyt nokalla rohkea rusko. — —

Eikä juosta ja rynnätä Vapaus
voi enää, sen jalka on nilkku;
alas Pariisin torneista tuijottaa
vain trikolori-tilkku.

Ylös sittemmin keisari noussut on,
mut mieheksi äänettömäksi
madot Englannin hänet jo saattoi nuo,
hän jälleen hautaan läksi.

Omin silmin ne hautajaiset näin,
näin kultaiset vaunut, joilla
kuus voitotart' oli kultaista,
arkku kultainen hartioilla.

Kautt' Elyseisten kenttien,
kautt' uljaan Riemukaaren,
kautt' usmain ja lunten hiljaa niin
kävi saatto sankaripaaren.

Rämis vihloin kauhea musiikki,
väris soittajat viiman alla.
Sotalippujen kotkat tervehti
mua katseella murehtivalla.

Niin oudoilta, vanhaan muisteloon
lumotuilta ihmiset näytti —
tarun keisarillisen kangastus
taas mielet tenhoi ja täytti.

Sinä päivänä itkin. Kyyneltä en silmästä estää voinut, kun kajahti huuto "Vive l'Empereur!" tuo armas, ammoin soinut.

IX LUKU

Ma neljännest' ennen kahdeksaa olin aamulla Kölnistä tiellä; tulin kolmen jo korvilla Hageniin, on päivällispaikka siellä.

Oli pöytä katettu. Herkut näin
ma taas peri-germanilaiset.
Sua hapankaalini tervehdin,
sun lemus on ihanaiset!

Kera kaalisten haudotut kastanjat!
niit' ennen söin emon koissa! —
Kapaturskat te kotoiset, terve myös!
miten viisaina virutte voissa!

Isänmaa joka ihmissydämen
on ainainen aarre — maistaa
myös hyvältä munat ja silakat,
kun hyvin ne paahtaa ja paistaa.

Miten riemusi makkarat rasvassaan!
Ja rastaat, paistetut, pienot
herran-enkelit omenahilloineen,
tervetullut! ne visersi vienot.

"Tervetullut, maanmies!" — ne visersi —
"jo viikon viivyitkin poissa,
kera vierasten lintujen leikamoit
vain vieraissa viidakoissa!"

Oli pöydässä hanhi, hiljainen,
hyvänsävyinen olento siellä.
Mua kerran lempinyt lie kenties,
kun nuor' oli kumpikin vielä.

Mua silmäs se katsein niin merkitsevin,
niin syvin, niin hellin, niin heikein!
Oli kaunis sisällä sielu kai,
mut liha ei murennut leikein.

Tinavadissa pöytään vaeltavan näin sianpään myös rehdin; siankärsät ne meillä koristetaan yhä vielä laakerinlehdin.

X LUKU

Heti Hagenin takana tapasi yö, ja puistatus päälleni pakkas omituinen. Se vasta Unnassa majatalomme lämmössä lakkas.

Siellä mulle kiltisti punssia kaas
soma tyttö tyllykkä muudan —
kuin keltasilkkiä kiharat,
ja silmät kuin lempeä kuudan.

Tuo westfalilainen soperrus
taas soittona korvissa soi mun.
Sulomuistoja punssi se höyrysi,
tutut veikot mielehen toi mun,

kera joitten ma Göttingenissä join jo kerran sen kymmenenkin, kunis toistemme povelle langettiin ja alle pöydän ja penkin!

Niin paljon heist' ain' olen pitänyt
kelpo Westfalin pojista noista —
väki niin luja, vakaa ja uskollinen,
ei koskaan kuorella loista.

Miten miekkasill' uljaina seisoivat
he leijonamielin ja -tarmoin!
Niin vilpittömästi he iskivät,
niin kvartein ja terssein varmoin.

Hyvin taistelevat, hyvin maistelevat,
ja silmiss' on kyynellammet,
kun ystäväliittoon he kättä lyö,
nuo sentimentaaliset tammet.

Sua kaitkoon taivas ja kartuttakoon,
jalo kansa, sun kylvöjes keot,
sodat maaltas ja maineet estäköön
ja uroot ja urosten teot.

Läpi tutkinnon suokoon solahtaa joka poikas, ja morsiamen joka tyttärestäsi laittakoon lain jälkeen aina — amen!

XI LUKU

Siis Teutoburgin on metsä tää, josta Tacitus tarinoipi, tää siis on se klassillinen suo, johon tarttui Varuksen koipi.

Jalo Hermann, kheruskein ruhtinas
tässä häviöön hänet hääsi;
tässä ravassa Saksan kansallisuus
se voiton päälle pääsi.

Jos Hermann vaalevin heimoineen
ois tässä tappion saanut,
me roomalaisia oltais nyt,
ois Saksan vapaus laannut!

Tavat Rooman täällä nyt vallitseis,
ja Rooman kieli se soisi;
vestaaleja Münchenissäkin ois,
qviriittejä svaabit oisi!

Nyt Hengstenberg olis haruspex
ja sonnein suolia urkkis.
Neander, neuvokas auguuri,
se lintuin kulkua kurkkis.

Birch-Pfeiffer tärpättiä jois
kuin muinen naiset Rooman
(uriinille kuuluu se antaneen
niin erinomaisen arooman).

Ei lumppusaksa nyt Raumer ois,
vaan roomalainen Lumpacius,
ja riimittä laulais Freiligrath
kuin muinen Flaccus Horatius.

Isä Jahn, tuo ruokoton kerjuri,
ois nimeltä Grobianus.
Puhuis Massmann, me hercule! latinaa,
tuo Marcus Tullius Massmanus!

Jalopeurain, hyenain, shakaalein
kera otella totuuden tulkit
areenalla sais, katulehdiss' ei
tulis kintuille penikka-nulkit.

Yksi Nero, ei kolmea tusinaa
maanisää meill' olis tuhmaa.
Me valtimot avaten näytettäis
orjuuden vahdeille uhmaa.

Ois Schelling maar koko Seneca,
kun kohtais moinen fatum.
Corneliuksemme kuulla sais:
"Non pictum est, qvod cacatum!" —

Vaan onneksi Varuksen legiot
löi Hermann taistelollaan,
pois roomalaiset ne tungettiin,
ja me saksalaisia ollaan!

Meillä Saksan mieli ja kieli on,
kuin ollut on iät päivät;
nimi aasin on aasi, ei asinus,
ja svaabit svaabeiksi jäivät.

On Raumer lumppusaksa vain,
saa kotkantähden viimein.
Ei ole Horatius Freiligrath,
vain laatii lauluja riimein.

Puhu onneks ei Massmann latinaa,
Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa,
tärpättiä saastaista särpi ei
kuin Rooman naikkoset salaa.

Oi Hermann, se on sun ansiosi
Siks sulle patsas suuri
Detmoldiin tehdään — se kohtuus on
panin lisäni listaan juuri.

XII LUKU

Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys.

Alas astui ajaja laudaltaan
avun hakuun kylästä kiirein.
Jäin yksin, metsä mun ympäröi
sydänöisin, ulvovin piirein.

Sudet nälistyneillä äänillään
ne ulvoi viiltävin vimmoin.
Kuin kynttilät yössä tuikkivat
nuo silmät kiiluvin kimmoin.

Kai oli kuullut mun tulostain
tuo metsän karvainen kansa,
ja kunniakseni tulitti tien
ja kaiutti kuorojansa.

Mulle kunniavastaanotto, sen nään,
noin suodaan silmillä, suilla!
Otin asennon heti ja vastaamaan
kävin liikkeillä liikutetuilla:

"Sudet, veljet! Onnekas hetki tää,
joka jaloon seuraanne toi mun,
niin sydämenpohjainen ulvonta
missä tervehdykseksi soi mun.

Oi, mittaamaton on tunne tuo,
minkä mielelleni se antaa;
tään hetken ihanan iäti
ma tahdon muistossa kantaa.

Teitä luottamuksesta kiittää saan,
jota minulle olette suoneet
ja koetuksissa näkyviin
ain' uskollisesti tuoneet.

Sudet, veljet! Te minuun luotitte,
ette käyneet kurjien paulaan,
muka ett' olin koiraksi kääntynyt
ja ottanut renkaan kaulaan,

pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan.

Jos lampaanturkin mä toisinaan
vedin päälleni pahaan säähän,
mun haaveilla onnea lammasten
toki tullut ei ikinä päähän.

En ole lammas, en koira, en
hovineuvos, en silli mikään —
susi oon, suden mulla on sydän ja suu
ja ikenet niin-ikään.

Olen susi ja sutten keralla
ain' ulvon ma — teit' en heitä.
Niin, itseänne kun autatte,
niin luojakin auttaa teitä!"

Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen.

XIII LUKU

Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla!

Kun yhden kupeen valaistuaan
se hehkuvin kiirein heittää
valon toiselle puolle, niin pimeys
sill' aikaa jo toisen peittää.

Kivi Sisyphon yhä se vierii pois,
Danaiidit seulaansa täyttää
ei saata, ja turhaan aurinko
maapallolle soihtua näyttää! — —

Tien varrella, valoon kun alkavaan
sumu hälveni aamun suussa,
sen miehen kuvan ma huomasin,
joka riippui ristinpuussa.

Näkös, serkku parka, mun murheiseks
saa aina, jok' alttihisti
tämän maailman mielit lunastaa,
sa narri, sa utopisti!

Se pahoin on sua pidellyt
tuo herrain korkea raati,
vaan kirkon ja valtion kimppuun ken
niin sokkona käymään vaati!

Kova onnes, kun Guttenberg myöhästyi
tuhat vuotta ja tovin toista;
vain oisit kirjan kirjoittanut
sa taivaan asioista.

Ois sensori pyyhkinyt kaikki, mik' ois
maan päällä loukata tainnut;
Sensuurin laupias suoja sun
ois ristinpuulta kainnut.

Ah, vuorisaarnaas sa tekstin muun
vain oisitpa valikoinut!
Kyky, henki suli' oli — ja oisithan
vanhurskaita säästää voinut!

Rahanvaihtajat templistä, pankkiirit, pois riepotit ruoskaa puiden — sa onneton houru, nyt ristilläs olet varoituksena muiden!

XIV LUKU

Sää märkä, maisema kalju — taas
vain lokaa harmaata halo!
Toki elää ja helaa mun hengessäin:
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Runon vanhan loppukertaus,
jota ammani ennen lauloi —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun
kuin paimentorvi pauloi.

Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän
iloss' elää ja hekkumassa,
kunis kerran riippuvan tavataan
pajun harmaan haarukassa.

Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,
sen todisti sankka salo;
se työt' oli Fehmen kostajain —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Oli aurinko syyttäjä, murhaajan
oli saattanut ilmi sen palo.
Ottilia huutanut kuollessaan:
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Ja laulua muistaissa muistan myös
tuon hoitajamummoni hyvän,
näen jälleen ruskeat kasvot nuo,
joka rypyn ja kurtun syvän.

Hän Münsterin mailt' oli syntyisin,
ja julmat kummitusjutut
ja kansanlaulut ja tarinat
ne kaikk' oli hälle tutut.

Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,
kuinka kuninkaantytär nuori
kedoll' autioll' istui itsekseen
ja kultakutreja suori.

Hän hanhipaimenna hanhineen
siell' olla sai, ja kun illoin
piti karja portista ajaa taas,
hän surren seisahti silloin.

Näet portin päälle naulittu
oli hevon pää, hepo-raukan,
joka häntä maalle vieraalle
oli viemään lähtenyt laukan.

Tytär kuninkaan kovin huokasi:
"Oi Falada, missä sun nään nyt!"
Hevon pää se vastahan valitti:
"Voi, ettet kotia jäänyt!"

Tytär kuninkaan kovin huokasi:
"Tään äiti jos aavistaisit!"
Hevon pää se vastahan valitti:
"Sydän raukalta ratkeaisi!"

Vedin henkeä tuskin, kun sopottain
niin vakaana kertomusta
Punaparrasta, keisaristamme hän
sai sanelemaan salatusta.

Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineet
niin uskoo, vakuutti muori,
hänet sotureineen on suojaansa
vain kätkenyt lumottu vuori.

Kyffhäuser nimi sen vuoren on,
joka heidät luolaansa salaa;
saliholvien laessa lamput ne niin
valoll' aavemaisella palaa.

Hevostalli niist' etumainen on,
monta tuhatta hevosta missä
näet seimien ääressä seisovan
sa valjaissa välkkyvissä.

Ne on satuloidut ja suitsitetut,
vaan nuo monet tuhannet ratsaat
ei hirnahda, ei heilahda,
ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.

Sotamiehiä salissa toisessa
tuhatt' on monen monituista,
kuve kupeessa oljilla permannon,
on urosta partasuista.

Ovat aseissa kiireestä kantahan,
mut urosten uljas rivi
ei hievahda, ei hiiskahda,
he nukkuvat kuin kivi.

Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys
sali kolmas on koston hankkein,
teräs-, hopeasopaa ja kypärää,
tuliaseita muinaisfrankkein.

Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi
aseryhmää varten sentään.
Sen keskeltä musta-puna-kultainen
ylös lippu ylpeä lentää.

Itse keisari neljänness' istuvi
jo vuosisatojen takaa
kivituolilla, kivipöydässä,
pää kätten varassa vakaa.

Alas aaltoova parta on punainen
kuin tulenliekkien huima,
välin silmäluomi se rävähtää,
käy ryppyyn monesti kulma.

Uness' onko vai ajatuksissaan?
sit' et arvaa tarkasti aivan;
mut oikea hetki kun kerran saa,
ylös näät hänen ponnahtaivan.

"Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa
ja viittaa oivin viirein.
Asekalskeella väkensä varteva
ylös kimpoo unesta kiirein.

Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan,
ne kuopivat, korahtelevat.
Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,
ja torvet ne torahtelevat.

Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,
ovat maanneet halunsa täyden.
Kovin kostaa keisari, murhaajain
kera tuimalle tilille käyden —

salamurhaajani, joilta surmansa
sai kerran ihana, jalo,
kultakutrinen neitsyt Germania —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Monen ilkkuin istujan linnassaan,
joka luuli vastuusta vapaa
olevansa, silloin kostava köys,
viha Barbarossan tapaa! — — —

Oi mummoni vienoine virsines,
oi taruinen syntymätalo!
Sydän taikauskoinen riemusta soi
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"