Valikoima runoelmia

Valikoima runoelmia

Heinrich Heine

Suomensi Valter Juva

Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin 1905.

Edeltäjänsä

Heinen suomentajan

*Yliopiston lehtorin Oskar Favén'in*

(Oskar Uotilan)

suomen kielen syvän tuntijan muistolle

omistaa käännöksensä

Valter Juva

Yksityisiä Heinrich Heinen runoja on jo varsin aikaisista ajoista uudestaan ja yhä uudestaan käännetty suomeksi.

Ensimmäinen varsinainen kokoelma Heinen runoelmien suomennoksia on Oskar Uotilan. Vihko, joka ilmestyi vuonna 1887, sisälsi likemmäksi kuusikymmentä runoa, joita oli poimittu eräistä "*Buch der Lieder*" kirjan osastoista.

Viimeksi on O. Manninen julkaissut täydellisen käännöksen Heinen runosarjasta "*Deutschland, ein Wintermärchen*".

Kokoelmaan Heinen runoelmia, joka nyt tarjotaan yleisölle, on valikoitu näytteitä laajemmalta alalta, kuin Oskar Uotila vihossaan oli tehnyt. Runoja on otettu kokoelmista "*Buch der Lieder*", "*Neue Gedichte*", "*Zeitgedichte*", "*Romanzero*" ja "*Letzte Gedichte*".

Etusija on luonnollisesti annettu "Buch der Lieder" kirjalle, jonka eri osastoista on tehty jotenkin tiheitä poimintoja. Muista kokoelmista näytteet ovat tilapäisempiä. Kokoelman laajuus on estänyt ottamasta muuta kuin ani harvoja näytteitä Heinen valtiollisista runoista, jotka muuten eivät suinkaan edusta vähäarvoista puolta Heinen runoudesta. Mutta tämä puoli onkin jo yleisölle osaksi tuttu O. Mannisen julkaisusta.

Tässä suomennoksessa on Oskar Uotilalta joskus lainauksia tehty, milloin yksityiskohdissa, milloin loppusoinnuissa, harvoin kokonaisissa säkeissä. Yksi runo on otettu kokonaisuudessaan Uotilan kokoelmasta. Muilta suomentajilta on tilapäisiä lainauksia tehty, Suoniolta, Aino Suoniolta ja Severi Nyman'ilta.

Käytetystä runokielestä sananen. Heine suosii kolmitavujalkoja, joita hän vapaasti supistaa kaksitavuisiksi, niin että usein jää epätietoiseksi, kumpaako jalkaa hän leikkivissä säkeissään oikeastaan pitää peruspoljentona.

Heinen tapa käyttää kolmitavujalkoja, joka alkujaan on lainaus Saksan kansanrunoudesta keskiajan lopulta, on tehnyt voittoretkensä kautta Euroopan uudemman runouden.

Suomessa, jossa nykyajan kansanrunous olisi voinut antaa mainioita ohjeita samaan suuntaan, ei tätä tapaa yleensä ole suosittu.

Suomennoksessa on usein — liiankin usein — täytynyt kielellisistä syistä laajentaa Heinen tyynestä alkavia, väijykkeitä varustavia kaksitavujalkoja, joten hänen vauhdikkaat, ilkkuvat loppusäkeensä eivät ole päässeet täyteen arvoonsa, taikka taas — Heine on vaihteleva kuin värivivahdus saippuakuplan pinnalla — on täytynyt panna runon loppusäkeisin hätiköiviä kolmitavujalkoja, silloin kuin Heine itse lopettaa runonsa ilkeän maltillisesti kaksitavujaloilla.

*Suomentaja.*

Heinrich Heine.

O, zürnt ihm nicht, der jetzt mit Liebestönen Das Herz euch rührt, Dann aber selbst das Liebste zu verhöhnen Sein Lied verführt.

O, zürnt ihm nicht, wenn rasch der Wehmut-Schauer Mit Spott sich tauscht. O, zürnt ihm nicht, wenn unterm Flor der Trauer Ein Satyr lauscht.

O, zürnt ihm nicht, der gross im Bett der Schmerzen Sein Leid bezwang, Und der, ein Held, mit fast gebrochnem Herzen Noch heiter sang.

*Hermann Kletke.*

Laulujen Kirja

I

Nuoria Tuskia

1.

Aamuin herään ilakoiden, Vienosuun nyt nään! Illoin uuwun vaikeroiden: Oi, ei tänäänkään!

Unetonna synkin huolin Valvon pitkät yöt; Unelmissa, uinuin puolin, Teen mä päivän työt.

2.

Ma kuljen varjossa puiden Vait tuskaani kantaen; Taas haaveet uinailuiden Tuli hiipien mielehen.

Ken teille, te linnut taivaan, Tuon sanan nyt neuvoikaan? Oi, vait! kun kuulen sen, vaivaan Sydän sortuvi uudestaan.

"Tuli neitonen lehtoa eilen, Sitä laulaen, laulellen, Ja tuuli se kantoi meillen Sanan sievän ja kultaisen."

Sitä muille nyt kertoa voitte, Te viekastelijat vain; Te tuskani riistää koitte, Mut ketään en usko lain.

3.

Kätes rinnallein pane, kultani, näin: — Oi, kuuletko jyskettä syämessäin? Siell' ilkeä puumies puuhaa, oi, Hän ruumisarkkua nikkaroi.

Yöt, päivät hän takoo ja kalkuttaa; En aikoihin enää mä unta saa. Oi, kiirehtisitte, mestari vaan, Niin pääsisin joutuin nukkumaan!

4.

Vuoret, linnat katsoo tuolta Reinin tyyneen kalvohon; Purress' istun ilman huolta Säihkekehäss' auringon.

Vaiti katson väikevesiin, Kisaa aaltoin kirmaavain; Hiljaa tunteet pyrkii esiin, Jotka kätkin rintahain.

Viehtäin viittoo laineen läike Syvyyteen mua loistollaan; Mut sun tunnen, — päällä väike, Alla yö ja kuolo vaan.

Päällä viehkeet, oikut alla, Niin on lemmitylläkin! Hänkin mielell' armahalla Hymyy suin niin suloisin.

5.

Ensin jouduin tuskaan aivan, Ei, en kestä haaveksuin; Ja ma sentään kestin vaivan, — Mut äl' liioin kysy: kuin?

6.

Kun lempi rintaa raastaa Niin nauraa tähdet taivaan, Ne nauraa ja ne haastaa Sini-ilmasta maiseen vaivaan:

"Nuo ihmisraukat tuolla He täyttä totta lempii, Ja saavat vaivoja huolla, Niin että he elää empii.

"Me vapaiks lemmestä jäimme, Min ihmisraukoille tuolla Niin turmiolliseks näimme; Siks emme voikaan kuolla."

7.

Taas kukkii mailla ja teillä, On leivonen ilmoillaan, On jälleen kevät meillä Väriloistossa, tuoksussaan.

Jo leivojen lauluun viihtyy Vilu talvisten tunnelmain, Taas rinnan kaiho kiihtyy, Ja laulelen murheissain.

Soi leivon sirkutus hieno: "Miks niin olet alla päin?" Vain laulua laulelen, pieno, Jota laulan jo vuosia näin!

Sitä laulan, kun kukkii tieno, Kun sydän on toivoton; Jo mummosi mummo, sa pieno, Tän laulun kuullut on!

8.

Jo rauhan me tehdä voimme, Te kukat lemmityt. Me nauramme, ilkamoimme Ja leikimme riemuin nyt.

Sa kielo kainorinta Ja ruusu, sa rusosuu, Sa neilikka tummapinta, Sa lemmikki toukokuun!

Nyt tulkaa vain, — joka kukkaa Ma tervehdin innoissain; Vain reseedaa mustasukkaa En enää kärsi lain.

9.

Yöt ja päivät runoilin ma, Mut vain tyhjää toimitin ma; Sopusointuihin ma sulin, Ja ma sentään tyhjään tulin.

10.

Sua lemmin, sylikoira, Sen kyllä tiedät kait. Sua sokurilla ma syötän, Ja sa kättäni nuolet vait.

Vain koirasta käydä tahdot, Et muuksi itseäs tee; Muut ystäväin he kaikki Niin liiaks tekeilee.

11.

Vihan tunsin ja lemmen, lemmen ja vihan, Yli pääni sen puuskat kaikki on käynyt; Mut kaikesta tuosta ei mitään näy nyt, Olen entinen ylpeä itse ihan.

II

Lyyrillinen välikohtaus

1.

Ihanaan aikaan Toukokuun, Kun puhkes kukkain kuori, Mun silloin sydämessäin Se heräs, lempi nuori.

Ihanaan aikaan Toukokuun, Kun lintuin laulut soivat, Ma silloin hälle virkoin Tän kaihon ja sen hoivat.

2.

Mun kyynelistäni puhkee Moni kukkakin väikkymään, Ja huokaukseni helkkyy Kuin satakielten ään'.

Ja jos mua lemmit, lapsi, Saat kaikki kukkani nää, Ja ikkunas alla aina Satakielet ne helkyttää.

3.

Kevät, kyyhky ja lilja ja ruusukulta, Joit' ennen mä lemmin, ne himmeni multa; Niit' enää en lemmi, vaikk' kukkii tieno; Tuli hieno ja pieno ja lieno jo vieno, — Hänt' itseä lemmin, lemmen tulta, Mi on kyyhky ja lilja ja ruusu ja kulta.

4.

Kun silmihis ma katselen, Niin haihtuu tuskat vaivojen; Mut suudella kun suutas saan, Niin olen terve kokonaan.

Kun rinnoilles ma painallun, Niin taivaan riemu täyttää mun; Mut lausunet: "Sua lemmin ain!" Niin katkerasti itken vain.

5.

Sun kasvos vienot, armaat näin Ma unissani äskettäin, Ne on niin taivaanihanat, Mut kalvaat, tuskankalpeat.

Ja huulet vain ne rusottaa, Mut kuolo jo ne kalpeiks saa, Pian sammuu taivaankirkkaus tuo, Jost' armas silmäs tuikkeen luo.

6.

Pane poskes vasten poskeain, Niin yhtyvät kyynelvuomme! Ja rintas paina rintahain, Niin liekkien yhtyä suomme!

Kun suureen liekkihin tulvanaan Noin virtaa vedet huolen, Ja kun sinut syliini sulkea saan, Niin lemmenkaihoon kuolen!

7.

Mun sieluni kylpeä halaa Nyt liljan kuvussa vain; Ja liljasta helkkyy salaa Jo laulelo armaastain.

On laulussa henkeä, tulta, Kuin suukossa vienon suun, Min mulle antoi kulta Ikihetkehen toivottuun.

8.

Tuhannet vuodet tuikkii Nuo tähdet paikoillaan, Ja toisihinsa katsoo Ne lemmenvaivoissaan.

Ne haastaa omaa kieltään Niin ihmeen viehkeää; Ja kielimiehissä näissä Ei löydy sen selvittäjää.

Mut sen tulin oppineeksi, Ja se säilyvi muistissain; Ma kielioppina käytin Sydänterttuni silmiä vain.

9.

Ma laulun siivillä kannan Pois, armas lemmitty, sun, Ja vien sinut Ganges-rannan Sulo seutujen tuoksuhun.

Punahohteessa väikkyvä tieno Siell' untuu kuutamaan, Ja lootoskukka jo vieno Vait vuottaa siskoaan.

Siell' orvokit hymyy ja huiskii Yön tähdille kujeikseen, Ja ruusut ne varkain kuiskii Tarut tuoksuvat toisilleen.

Liki hyppivät kuunnellen silloin Arat kaurihit, älykkäät; Mut kaukaa humuu illoin Pyhän Gangeksen kuohupäät.

Me siellä jo laskeudumme Siimeihin palmupuun, Ja lempeen tuntiumme Ja riemujen uinailuun.

10.

Vain tuskaan lootoskukan Saa loisto auringon; Pää kallellaan se uinuu, Ja yö sen mielessä on.

Vain kuu on kukan sulho, Se valveille vienon saa, Ja lempeät kukkaskasvot Vain kuulle se paljastaa.

Se väikkyy, säikkyy, hehkuu, Vait taivohon tuijottain; Se tuoksuu ja itkee ja värjyy Sulon lempensä vaivoja vain.

11.

Rein-virtaan värähdellen Luo päilyä pintaan veen Tuo uljas, pyhä Köllen Siin' uljaine doomineen.

Näät doomissa kuvan ylhän, On kultanahkalla tuo; Se kaihoon tieni jylhän Viel' lempeän säteen luo.

Kukat, enkelit siinä leijas Yli Äiti-Neitsyen; Suu, poski ja silmä seijas Oli kultani ilmeinen.

12.

On mailma tuhma, kateekas, Yhä kurjemmaks se kääntyy! Sa armas laps, sun maineestas Moni ilkkuva lausunto ääntyy.

On mailma tuhma, kateekas, Ja se hylki sun heitoksi asti; Ei tiedäkään se sun suukkojas, Miten polttavat hurmaavasti.

13.

Armas, nyt sen sanonetkin: Lietkö utukuva vaan, Joita kesän viilein hetkin Laulaja luo aivoissaan?

Ethän kai! ei tuota suutas, Silmää, joss' on tenho tuo, Sulon sievää lapsekkuuttas, Niit' ei runoniekka luo.

Veriyököt, hirmuliskot, Sepikäärmeet, pedot, kyyt, Vain nuo Louhen häijyt siskot Loivat runoniekan lyyt.

Mutta sull' on oikkus ainot, Vienon armaat kasvos nuo Ja nuo katsees viekkaat, kainot, — Niit' ei runoniekka luo.

14.

Veenus-Afrodiiten-moisena Loistoss' säihkyy armahan'; Sillä hän on kainaloisena Toisen miehen morsian.

Sydän, sydän kaikkisietävä, Viha pois sa heitä vaan. Kärsi, kestä, — pikku vietävä Teki tuon vain turhuuttaan.

15.

Niin, viha pois, jos sydän sortuiskin! Ikimennyt kulta! — vihaa kantaisin? Vaikk' kivihohtein säihkyy vaattehes, Ei sädekään käy yöhön sydämes.

Sen aikaa tiedän. Näin sun unissain Ja synkän yön näin sydämessäs vain Ja käärmeen näin, mi syö sun sydäntäs, Näin, kulta, kuink' on kurja elämäs.

16.

Niin, kurja oot, en vihaa kanna, en; — Oi, kulta, jäimme kurjiks kumpikin. Siks kuin saa kuolo sairaan sydämen, Oi, kulta, jäämme kurjiks kumpikin.

Kai pilkan nään, mi liehuu huulillas, Ja silmässäs nään uhman säihkettä, Nään ylpeyden, mi kaartaa poveas, Ja sentään kurja, kurja oot, kuin mä.

Suus tuskaan vääntyy, kun jäät yksin vaan, Nuo silmäs salaa kaihtuu kyynelin, Vait uljas poves vertyy haavojaan, — Niin, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.

17.

Ja jos tietäisi kukat pienot, Miten syämeni vertyy pois, Niin kanssani itkis vienot Ja hoivaa tuskaani tois.

Ja jos tietäisi satakielet, Miten mieli on sairas tää, Niin kaikuis ilmanpielet Ilolaulua virkistävää.

Ja jos tietäis tätä huolta Nuo kultatähdet vain, Ne luokseni liitäis tuolta Jo lohtuja kuiskuttain.

Tää kaikki ei kuulu heihin, Vain yksi tietää tän: Hän raasti mun repaleihin, Repi repaleiks syämeni hän.

18.

He juoruja sulle toivat, He itkivät säälin veet! Mut miss' ois sieluni hoivat, He eivät ilmaisseet.

Oli kellossa ääntä, — sen tiesi! — He puistivat päätähän; Olin häijy ja musta miesi, Ja sa uskoit kaiken tän.

Mut seikkaa häijyisintä He eivät tienneet vain; Mä häijyintä, typerintä Olin hellinyt rinnassain.

19.

Maa kauvan kantoi talven leimaa, Mut kevät nyt juhlia arrangeeraa; Nyt hymyy luonto ja riemuiten keimaa, Mut tuo ei vaan mua intresseeraa.

Kukat tuoksuvat, kellot kaikuvat mailla, Ja linnut kuin kirjassa konverseeraa; Mut jutteluun olen halua vailla, Pää kaiken turhuutta filosofeeraa.

Olo seuroissa on niin fånimaista, Hyvä ystäväkin mua irriteeraa; — Syy siinä: he armasta vienokaista, Jota slåasin, "rouvaksi" tituleeraa.

20.

Tuoll' yksin Pohjan honka On kankaalla, nuivapää. Se nukkuu, valkovaippaan Sen peittää hanki ja jää.

Se uinuu palmupuusta, Itämailla mi kaukana on, Mi vait ja yksin nääntyy Ikipaahteessa aavikon.

21.

Ma suurten tuskain syihin Teen lauleloiset pienot; Ne nostavat siipensä hienot Ja liitävät sydämyihin.

Ne jo lemmityn löysivätki, Mut pois ne jo kaihoten palaa, Ne palaa ja kaihoten salaa, Mitä kurjuutta sydän kätki.

22.

Poroporvarit juhlamiellä Käy maihin ja metsiin päin; Kuin jäärät he hyppii tiellä Sulo luontoa tervehtäin.

He ihailee näkötorvin Romanttista maisemaa; He nauttii pitkin korvin, Kun varpunen ruikuttaa.

Mut ikkuna peitetty mulla On mustin uutimin; Nuo aaveeni vierailulla Käy luonani päivälläkin.

Saa vanha lempeni ilmiin, Taas haudasta hiipii tää; Käy kyynelet sille silmiin, Ja mieleni viehkeäks jää.

23.

Ja poika lempii neittä, Mi toista on katsellut; Mut toinen se lempii toista Ja on hänet kihlannut.

Heti neito kiusalla ottaa Ens parhaan miehen noin, Mi vastaan tupsahti tiellä; Nyt poika on onnetoin.

Tuo vanha juttu on vainen, Mut aina se uudeks saa; Ja kelle noin kävi juuri, Sydän hältä se ratkeaa.

24.

Kun laulun soivan kuulen, Min muinoin lauloi hän, Niin tuskasta melkein luulen Tän sydämen särkyvän.

Mun vie jokin kumma kaipuu Pois metsiin, vuorillen; Siell' itkuun kaiho haipuu Tää ylenpalttinen.

25.

Luo katseensa kukat kaikki Päin taivasta säihkyvää; Nuo vuolahat virrat kaikki Meren säihkyvän helmahan jää.

Ne liitävät lauluni kaikki Luo kultani säihkyvän sun, — Pois kanssanne itkuni viekää, Te murheiset lauluni mun!

26.

Ma unta kuninkaanlapsesta näin, Min kasvot kalpeina hohti; Puun siimeess' istuimme vierekkäin, Ja hän painui rintaani kohti.

"En tahdo isäs purppuraa, En timanttikruunua varmaan, En tahdo kultaista valtikkaa, Sua itseäs tahdon, armaan'."

Hän päätään puisti: ""Ei käy se päin, Mun peittää haudan multa, Ja öin mä vain tulen luokses näin, Kun niin sua lemmin, kulta.""

27.

Me, lemmitty, venhossa kahden Vait istuimme haaveillen. Oli yö, ja laskimme hahden Yli aavain usvaisten.

Oli henkiensaari tiellä, Min kuutamo loistoon loi; Soi sävel vienoinen siellä, Sumusarjat ne karkeloi.

Yhä vienommin sointui tenho Ja värjyi hämäriin; Mut sivutse vain ui venho Meren aavoja toivottomiin.

28.

Taas valkokäsi vilkkuu, Min vanhat sadut toi, Nyt hilkkuu ja nyt kilkkuu Ja taikamailta soi,

Miss' suuret kukat kuiskii Yön tenhoon lempeään Ja toisillensa huiskii Häämietteet mielessään; —

Miss' ikihongat huohuu, Kuin hymni huminois, Ja lähteen suihku kuohuu, Kuin tanssin sävel sois; —

Mut lemmenlaulut kaikaa Niin ihmeen suloiseen, Ja kaikk' on sulo taikaa, Mi hurmaa ihmeineen!

Jos sinne tulla voisin! Siell' elpyis sydämen', Siell' ilman huolta oisin Ja vapaa, riemuinen!

Tuon toivon maan ja uskon Nään usein unissain; Mut säihkeess' aamuruskon Kaikk' usviin haihtuu vain.

29.

Sua lemmin, lemmin mä vieläkin, Ja mailma jos raukeaisi, Sen raunioista ilmoihin Viel' lempeni lieskahtaisi.

30.

Mun lempeni lieska tumma Se säihkyy loistossaan, Kuin tarina kaihosa, kumma, Suviöin jota kerrotaan.

"Vait taikapuiston tiellä Nyt astuvat nuoret nuo; Satakielet ne laulavat siellä, Kun siimehet valoon luo.

"Sydän kylmä on neidon nuoren, On ritari polvillaan. Tuli silloin peikko vuoren, — Läks neito kaikkoamaan.

"Ja ritari veriin raukee, Käy peikko kammiohon." — Kun hautani kerran aukee, Niin tarina loppunut on.

31.

He suutuksiin mun saivat Ja kiukkuun kalpeaan, Nuo toiset lemmellänsä, Taas toiset vihallaan.

He leivän myrkytti multa, Kaas sappea juotavaan, Nuo toiset lemmellänsä, Taas toiset vihallaan.

Mut ken toi kiukkujen kiukut Ja suutusten murheen tän, Mua ei hän vihannut koskaan, Eik' koskaan lempinyt hän.

32.

Teepöydässä seura hieno Ties lemmestä paljonkin. Oli naisissa tunnelma vieno Ja herroissa esteettisin.

"Tosi lempi on plaatonilainen", Hovineuvos jankutti siin. Hymy rouvan on iroonimainen, Mut sentään hän huokas: "niin!"

Ja rovasti puhki ja henki: "Jos lemmimme aistillisiks, Niin tärvimme terveydenki." Heti songersi neiti: "ah, — miks?"

Ääns kreivitär kaihokielin: "Oi, lempi on *une passion*!" Lasin tarjosi viehkein mielin: "Se on teille, herra Baron."

Sija tuoss' oli jouten ainoin, Miks siinä et istunut? Ja oisit suin niin kainoin Sun lempeäs kertoillut.

33.

Ovat myrkkyä lauluni täynnä — Miten toisin olla voi? Sä itsehän vuodatit myrkyn, Min raitis rintani joi.

Ovat myrkkyä lauluni täynnä — Miten toisin olla voi? On rinnassain moni käärme Ja sa itse, kultani, oi!

34.

Ma vanhaa untani jälleen näin: Ens yö oli toukokuuta, Puun siimeess' istuimme vierekkäin Ja vannoimme uskollisuutta.

Me vannottelimme ja vannoimme niin, Me itkimme riemuiten, surren; Ja ettei jäis valat unhoksiin, Mua sormehen näykkäsit purren.

Oi, lemmitty kirkassilmäinen, Sua näykkäsuista piikaa! Kai asiaan kuului vannominen, Mut näykkiminen oli liikaa.

35.

Ma vuoren huipulla seison Ja tuntehikkaaksi saan. "Oi, jos ma lintu oisin!" Ma huokaan ja huokaan vaan.

Jos siivekäs pääsky oisin, Niin lentäisin luokses pois, Ja pesäni pieni mulla Sun ikkunassas ois.

Jos satakieli ma oisin, Niin lentäisin luokses pois, Ja sulle lauluni illoin Ne lehmuksen siimeistä sois.

Mut jos ma pöllö oisin, Heti lentäisin rinnoilles; Sä pöllöjä suosit ja terveeks Teet tuskat pöllöjes.

36.

Ma unissani itkin, Näin hautasi unissain. Ma nousin, ja vielä kyynel Se virtasi poskillain.

Ma unissani itkin, Näin unta, sä hylkäsit mun. Ma nousin ja muistoja itkin Sun, kauvan kaivatun.

Ma unissani itkin, Sa taas olit ystäväin. Ma nousin, ja vieläkin juoksee Tää kyynelvirta näin.

37.

Jo lentää tähti tuolta Alas taivaalta säihkeestään! Se lemmen tähti lienee, Min katoovaksi nään!

Jo nuoresta omenapuusta Moni kukka ja lehti läks. Jo saapuu ilkkuva tuuli, Ja ne jää sen heiteltäväks.

Suuss' salmen joutsen joikuu Ja soutaa yksikseen, Ja hiljemmin yhä laulain Se vaipuu hautaan veen.

Niin hämärtyy ja tyyntyy! Pois lehdet jo liitivät kait, On sirpaleiks särkynyt tähti, Ja joutsenlaulu on vait.

38.

Tien ristiin haudatuks joutuu, Kun itsensä surmas ken; On sininen kukka siellä, Suursyntisen kellonen.

Tien ristiss' seisoin ja itkin; Yö kylmi aaveinen. Kuun hohteessa verkkaan heilui Suursyntisen kellonen.

39.

Nuo vanhat, pahat laulut Ja häijyt unet nuo, Me nyt ne haudatkaamme; Sa suuri arkku tuo.

Jos jotain arkkuun lasken, Mut se jää myöhempään; Ei Heidelbergin amme Nyt siihen riittäiskään.

Ja kuolinpaari vankka Tuo paksu, mahdoton, Ja pitempi se olkoon, Kuin Mainzin silta on.

Hae kakstoista jättiläistä, Joill' olkoot olkapäät, Kuin Pyhän Kristofin, jonka Sa Reinin Kölnissä näät.

He arkun jo pois saa kantaa Ja mereen sen upottaa; Jos suuri onkin arkku, Se suuren haudan saa.

Mut miksi on niin suuri Ja raskas arkku tää? Ma lempeni siihen lasken Ja kaikki tuskani nää.

III

Kotiintulo

1.

En tiedä, kuinkahan lienee, Kun murhe mun valtaa näin; Sen vanha tarina tiennee, Mi ei mene mielestäin.

On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; Vain vuoren huippuhun heittyy Säde ilta-auringon.

Siell' istui neito nuori, Tuoll' yllä, kaunis maan, Ja kultasäihkeessä suori Hän kultakutrejaan.

Hän suori ne kultaisin kammoin, Vain laulua laulellen; Sen sävel on unhottu ammoin Ja on valtavan tenhoinen.

Rein-laivurin nuoren mieltä Saa hurjahan kaihoon tuo; Hän ei näe kallionkieltä, Vain ylös hän silmänsä luo.

Kai pohjahan nielussansa Veet venhon ja laivurin vei, Ja sen tenholaulullansa On tehnyt Lorelei.

2.

On sydän, sydän synkkä, Sees ilma on toukokuun; Ma vanhan patterin päällä Olen varjossa lehmuspuun.

Tuoss' alla kaivanto kirkas On kaupungin hiljaisen; Siin' ohjaa ruhtaan poika Ja onkii viheltäen.

Mut vastassa hauskasti väikkyy Eri ryhmissä kirjavat maat, Huvihuoneet ja puistot ja rahvas Ja karja ja niityt ja haat.

Tytöt pyykkiä valkaisuttaa Ja nurmella ilakoi; Helohelmiä mylly sinkoo Ja kaukaa jumisten soi.

Tuoss' alla harmaan tornin On vahtikoppi pien'; Punatakkinen, ryhdikäs poika Siin' astuu, täsmii tien.

Hän leikkii musketin kanssa, Mi välkkyy aamuhun, Hän kunniat tekee, seisoo, — Ma soisin, hän ampuis mun.

3.

Kun matkalla sattumalta Ma kultani perheen näin, Isä, äiti ja pikku-sisko Mun tunsivat tervehtäin.

He kysyi, kuink' olin voinut, Taas samassa vakuuttain, Ett' en mä muuttunut ollut, Mut ett' olin kalvas vain.

Ma tiedustin tädit ja mummot Ja pitkäpiimäiset muut; Ja ma pentua kysyin, jonka Niin kiltisti luskutti luut.

Myös naitua kultaa ma kysyin, Noin sivumennen vaan; Sain ystävällisen tiedon, Ett' oli hän viikoillaan.

Ja onnea toivotin silloin Ja sievästi sammalsin, Ett' terveiset lämpimät multa He veisivät tuhansin.

Huus pikku-sisko väliin: "Siro pentuni, kiltti niin, On suureks ja hulluks tullut, Ja Reiniin heitettiin."

Tuo pieni on ilmetty kulta, Jos lainkin naurahtaa; Sama silmien isku on hällä, Mi mun niin kurjaksi saa.

4.

Kalarannalla istuimme siinä Ja merta katseltiin; Nuo iltausvat nousi Ja täyttyi avariin.

Jo majakan loistot syttyi Ja synnytti välkevyön, Ja viimein kaukaa nähtiin Viel' laiva retkillä yön.

Tuli puheeksi haaksrikot, myrskyt, Merimiehet ja niiden työ, Kuink' keskellä taivasta, vettä Lyö tuskaks ja riemuksi lyö.

Tuli puheeksi kaukaiset rannat, Maat etelän, pohjolan, Miten kummat on mailman kansat, Ja on kummia tapoja maan.

On Intiass' säihke ja tuoksu, Ja kukkii aarniopuu, Siell' ihmiset untelot, kauniit He lootosta polvistuu.

Lapin-äijät on rähjäiset, pienet, Päät litteät, luisevat luut; He kurkkivat tulta ja paistaa Merirosvoja irvissä suut.

Tytöt kuunteli hartahasti, Ja ma viimein vait olin niin; Ei laivaa näkynyt enää, Hävis kaikki jo hämäriin.

5.

Sa kaunis saaren tyttö, Tuo venhees rantaan päin; Sa tänne nyt luokseni istu, Niin haastamme käsikkäin.

Pääs syäntäni vastaan paina, Älä niin mua pelkää vaan; Joka päivähän itses uskot Meren valtaan raivoisaan.

On syämeni myös meri suuri, Meri vuosten, luoteitten, Ja monikin kaunis helmi Myös piilee pohjassa sen.

6.

Ja kuu on noussut vasta, Se merta valaisee; Ma syleilen armasta lasta, Ja sydämet sykkielee.

Ma hempeen sulo huulten Jään rannalle uinuksiin; "Mitä kuuntelet pauhua tuulten? Miks värjyvi kätes niin?"

""Se ei ole pauhua tuulen, Veenneitojen laulu se on; Ma siskoni äänen kuulen, Mi vaipui aaltohon.""

7.

Mustiin pilviin peitettyinä Nukkuu taatot ylhän taivon, Ja me heidän kuorsatessaan Kestää saamme säitten raivon.

Raivomyrsky! Säät ne riehuu, Laivaraukkaa puskee, puistaa. — Ken nyt tuulet hillitsevi, Herrattomat aallot suistaa!

En voi estää, että myrskyy, Että laineet töytää laivaan, Ja ma kääriydyn jo vaippaan, Maataksein kuin taatot taivaan.

8.

Jo tuulelle nostaa lakkiaan Nuo lakkipäiset tyrskyt! Se aaltoja pieksää vimmoissaan, Ja jo ulvoo ja riehuu hyrskyt.

Meit' uhkaa musta pilven vyö, Veet virtana valuu rankkaan; On kuin jo meri ja vanha yö Taas yhtyis alkusankkaan.

Mut lokki, mastohon kieppoutuin, Vain kirkuu, kuin riivattu oisi; Se väippyy siinä ja surkein suin Nyt meille tuhoa toisi.

9.

Kun varhain sivu huonees Käyn aamua henkimään, On riemuni, armas lapsi, Kun ikkunassa sun nään.

Mua mustat silmäsi tutkii, — Kai tuota katsees ties: "Ken liet, mikä sulla on vaiva, Sa vieras, sairas mies?"

Olen laulaja saksalainen Ja kuuluja Saksanmaan; Kun mainitaan nimet parhaat, Myös mun se mainitaan.

Mikä vaivani, lapsi, — sen tietää Moni miehiä Saksanmaan; Kun mainitaan pahin tuska, Myös mun se mainitaan.

10.

Loi ilta mereen hohdettaan Sen viime välähdyksin; Kalarantahan jäimme istumaan, Me istuimme vait ja yksin.

Ja usvat häilyi, kuohui veet, Vait lokki väippyen lensi, Ja armaat, suuret kyyneleet Kirkkaina silmiis ensi.

Näin niiden putoovan kädelles Ja vaivuin jalkais juureen; Pois kyynelet valkokätöses Join tuskain sääliin suureen.

Siit' asti ruumiini riutuu näin, Ja ma kuolen kaihoon vainen; — Hän kyynelillään kylmin päin Minut myrkytti, onneton nainen.

11.

Veenpiirin takaa kaukaa Kuin kangastus ilmaantui, Ja kaupunki torninensa Siin' iltausvissa ui.

Saa kostea ilmanhenki Veet harmaat liikkumaan; Vait murheista kulkua soutaa Mua laivuri purressaan.

Viel' aurinko kerran nousee Veen pinnasta ilmoihin; Sen säihkeessä nään mä paikan, Miss' armahan hukkasin.

12.

Ja neito huoneessa nukkui, Kuu sisään säteensä loi; Siell' ulkona hilkkui ja kilkkui, Ja valssinsävel soi.

"Toki ikkunasta ma katson, Ken untani häiritsee." On kuolleen luuranko siellä, Ja se soittaen laulelee.

""Sa lupasit tanssiin tulla, Mut söitpäs sanasi vaan; Tule pois! nyt tanssit on tänään, Ja ne tanssit on kirkkomaan.""

Se neidon hurmas ja huimas, Hänet huoneesta viehättäin; Hän ruottoa seuras, mi soittain Läks käymähän eelläpäin.

Se soitti ja tanssi ja hyppi Ja kalkutti nikamiaan, Ja se nyökkyi ja nyökkyi kallo Kuun hohteessa kamalaan.

13.

Mä synkissä haaveiluissa Hänen kuvaansa katselin, Ja salaa armaat kasvot Ne elää jo alkoikin.

Ja hymy ihmeen hieno Jo huulille ilmaantui; Kuin kaihokyynelissä Hänen silmänsä kirkkaat ui.

Myös multa kyynelet virtas Pois pitkin poskia mun, — Ja, oi, en uskoa saata, Ett' tottakin hukkasin sun!

14.

Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa, Mun koko tuskain mailmaa täytyy kantaa, Ma kannan kantamattomia, vaivaan Jo sortuu sydän-kulta.

Sa sydän ylpeä, sa tahdoit nää! Sa tahdoit hurjan onnellinen olla, Tai kurjan kurja, sydän ylpeä, Ja olet kurjan kurja.

15.

Mitä tiennee ainoa kyynel, Mi silmää kaihtaa näin? Se entisaioilta vielä On jäljellä silmässäin.

Oli kirkkaita siskoja sillä, Mut kaikki on haihtuneet; Oi, tuskien, riemujen kanssa yötuulehen haipui veet.

Ja usvihin haipui tuike Myös sinitähtösten, Mi mulle riemut ja tuskat On hymyillyt mielehen.

Oi, myöshän itse lempi Se haihtui, kaihtui pois! Tää vanha, ainoa kyynel Se myös jo haipua vois!

16.

He toisiaan lempi, mut siitä Ei hiiskunut kumpikaan; Niin vihoin he toisiinsa katsoi Ja riutuivat rakkauttaan.

Ja jo eroon he joutui ja enää Näki toisensa unessa vaan; Oli aikaa he kuolleet ja tuskin Sitä itse he aavistikaan.

17.

Syysillan kelmeä täyskuu Se katsoo pilvistään; Liki hiljaista kirkkomaata On pappila yksinään.

Siell' äiti Sanaa lukee, Ulos poika se tuijottaa, Ja tytär vanhempi uinuu, Mut nuorempi virkatuks saa:

"Voi, taivas, päiviä näitä, Miten nuhjuvat hiljalleen! Vain keitä kun hautaan vievät, Saa jotain nähdäkseen."

Ylös kirjasta katsoi äiti: "Ei erhetyt, — tiedän mä, kaks On kuollut, siitä kun vietiin Sun isäs haudattavaks."

Tytär vanhempi haukottelee: "En tänne mä nälkään jää, Menen huomenna kreivin luokse, Hän on rikas ja pyörällä pää."

Mut poika naurun päästää: "Viis sissiä Tähdessä juo, He kultaa laittaa, ja heiltä Pian taitoja tää mies tuo."

Jo äiti raamatun nakkaa Pojan laihoihin nystyriin: "Vai vieläkö, häijy henki, Jäät maantierosvoks niin!"

Soi koputus ikkunalasiin, Käden näkee he viittovan: Isä-vainaja siinä seisoo Pyhäviitassa saarnaajan.

18.

Kun pirua huusin, hän saapuikin, Ja mun hän sai ihan ihmeihin; Ei ruma hän ollut, ei rampakaan, Mies hauska ja hieno kerrassaan. Hän mies on parhaissa voimissansa, Siro, höyli ja ihmistuntija kanssa. Hän taitava diplomaatti on, Ja hän selvitti kirkon ja valtion. On kalvas hiukan, mut niin käy noiden Sanskriitin ja Hegelin tutkijoiden. Häll' lempipoëtana viel' on Fouqué.

On kritikoimasta muuten hän laannut, Näet toimen tän oli huostaansa saanut Hänen mainio mummonsa Hekatee. Hän juridiikkaani kehui kovin, Sitä aiemmin myös oli tutkinut tovin. Ja ystävyys, jota osoitin, Oli kallis hälle, ja syystäkin, Ja hän tiedusti, eikö viime vuonna Jo kohdattu Espanjan lähetin luona? Kun niin häntä tarkkasin, selvis juttu, Ja hän oli vanha, hyvä tuttu.

19.

Nuo pyhät kuninkaat itämaan He tiedusti kulkeissansa: "Kai tästä tie käy Betlehemiin, Rakas vanha ja nuori kansa?"

Ei nuoret, ei vanhat he tienneet vaan, Ja kuninkaat eelleen kulki; He seuras tähteä tuikkivaa, Mi vienona leimahti julki.

Yli Joosefin huoneen se seisattui, He käy yli kynnyshirren; Ja karja se mylvi, ja itki laps, Pyhät kuninkaat alkoivat virren.

20.

Kaks lasta oltiin, lapsi, Kaks pientä, rattoisaa; Me ryömimme kanakoppiin Ja piilimme olkien taa.

Kuin kanat kotkotimme, Ja siinä jos kulki ken, — "Kykerikyy!" hän luuli Nyt kukon lauluksi sen.

Oli arkku kartanolla, Sen seinät paperoin, Me muutimme sinne, ja oltiin Muka ylhäisöperhe noin.

Ja naapurin vanha kissa Tuli aina vieraisiin; Heti kumarrus, niiaus sille, Ja siinäkös kursailtiin.

Sen vointia tiedustimme, Osanottoa teeskellen; Moni vanha kissa on kuullut Nuo lauseemme jälkeen sen.

Myös haastoimme järkevästi, Kuink' aiat muuttuu näin, Miten nuoruudessamme kaikki Oli toisin ja paremmin päin;

Miten lempi ja usko ja hyveet Jo mailmasta katoaa, Miten kahvin hinnat on nousseet, Ja rahaa ei nähdä saa! — — —

On poissa jo lastenleikit, Pois kaikki vierähtää, Raha, mailma ja aika, — ja sinne Hyve, lempi ja usko jää!

21.

On sydän raskas, kaihomiellä Mä entisaikaa muistelen; Ol' ennen maassa rauha vielä Ja ihmiselo herttainen.

Nyt kaikki on kuin nurin vainen, Sä nälkää näät, teet kilvoin työs! On kuollut isä taivahainen, Ja perkele on vainaa myös.

Ja kaikki on niin kylmää, jäistä, Niin synkkää, nurjaa, kiperää; Jos ei ois lemmen kipinäistä, Ties, kuinka oikein kestäis nää!

22.

Kuin kukka olet kaino, Niin kuulas, vienoinen; Sua katselen ja kaiho Mun hiipii mielehen.

Mun on, kuin rukoilla täytyis Mun vait käsi kutreillas, Ett' aina sa oisit, vieno, Niin kaino ja kuulakas.

23.

Laps, se ois vain turmiokses, Ja ma niin koin järjestellä, Ettei mulle hellään hehkuis Koskaan enää lempes hellä.

Mut kun onnistuinkin siinä, Sitä usein melkein itkin, Ja ma usein mietin sentään: Jos mua sentään lempisitkin!

24.

Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis, Mitä tuskia rinta sulki? Vai tahdot, että ylväs suu Tois nöyrät pyynnöt julki?

Oi, liian ylvääks jäi tää suu, Se suudella, leikkiä sai vaan; Se sanan ilkkuvan lausua vois, Kun kuolen lemmenvaivaan.

25.

Ma tahdoin luokses tulla Ja viipyä rinnallas; Ei ollut aikaa sulla Sun kaikilta toimiltas.

Ma lausuin sieluni innoin: "Sua yksin mä lemmin ain!" Sa nauroit täysin rinnoin Ja pilkoin niiasit vain.

Sä vielä kiihdytit, kulta, Mun lemmenmurheitan', Ja viimein sä kielsit multa myös lähtösuudelman.

En itseän' ammu varmaan, Vaikk' asiat on huonosti päin! Tän kaiken, tiedä, armaan', Jo kerran ennenkin näin.

26.

Elo, mailma on liian hajanainen, — Jos professoreihimme lähtisin vainen! Vain paikkaustyöthän on virkana hupsuin. Elon laittavat kuntoon ja systeemiin, Yömyssyineen ja viittansa tupsuin He luomisen aukot tukkivat kiin.

27.

On illalla vieraita heillä, Talo tulten säihkeessä on. Nään kirkkaassa ikkunassa Utuvartalon liikunnon.

Sä et mua nää, tääll' yössä Olen alhaalla yksin vain; Et myös, et myös sä nähdä Voi öiseen rintahain.

Sua öinen rintani lempii, Se lempii ja ratkee, oi! Se värjyy ja vertyy kuiviin, Mut et sitä nähdä voi.

28.

Ma soisin, ett' yhteen sanaan Koko tuskani mahtua vois, Sen hauskoille tuulille heitän, Ne hauskasti vie sen pois.

Ne luokses, lemmitty, vievät Tuon sanan tuskaisen; Sa kuulet sen joka hetki, Joka paikassa kuulet sen.

Ja kun olet uinunut yöksi, Kun tuskin on silmäs kiin, Sua ahdistain sana seuraa Sun uniis sikeimpiin.

29.

On timantit sulla ja helmet, Mitä ihminen pyytää voi, On ihanimmat silmäs, — Mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäis ihanuutta Nyt uljas joukko soi Ikilaulujen ihmeellisten, — Mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäs ihanaiset Ne turmion mulle toi, Ja onneni juurin ne raasti, — Mitä vielä sä mielit, oi!

30.

Kellä ensi lempi, hän on Toiveittakin kuningas; Ken se lempii toisen kerran Toivotonna, narri on.

Niinpä, narri, — jälleen lemmin Vastalempeä mä vailla; Päivä, kuu ja tähdet nauraa, Ja ma nauran myös — ja kuolen.

31.

Tiesi, minne lie tuo huima Tyttö päässyt majoihin; Kiroillen ma sadesäässä Juoksen halki kaupungin.

Majapaikast' toiseen tässä Olen päivän hypännyt, Suurisuilta viinureilta Turhaan häntä kysellyt.

Silloin nään sun ikkunassa, Ja sa viitot, naurat niin. Tiesinkös sun majaan käyväs Ensi luokan hotelliin!

32.

Mikä valhe suudelmissas! Miten hurmaa teeskelys! Sulo pikku petoksissas, Suloisempi pettymys!

Miten väistänetkin, armaan', Tiedän, minkä sallit sä! Mitä vannot, uskon varmaan, Mitä uskot, vannon mä.

33.

Lumivalkeille olkapäilles Mä pääni painaa saan, Ja varkain kuuntelen, minne Käy sydämes kallistumaan.

Nuo sini-husaarit soittaa Ja tulee portilta päin; Mun huomenna aikoo heittää Sydänterttuni, ystäväin.

Ja jos minut huomenna heität, Niin viel' olet tänään mun, Ja armaassa syleilyssäs Sitä vienommin uneksun.

34.

Nuo sini-husaarit soittaa Ja lähtee portista pois: Tulen luoksesi, kulta, ja tässä Nyt ruusuvihko ois.

Oli nuo koko hurjat kestit! Sotamiestä kuin vitsaus! Myös sydämessäs sulla Oli täysi majoitus.

35.

Mut kastraatit ne voihkii, Kun läksin mä laulamaan; Ne voihkii ja ne oihkii: "Sa laulat niin karkeaan."

Niin alkaa laulun oivat Nuo äänöset pienoiset, Kuin kristalli ne soivat, Nuo hienot ja vienoiset.

Ne laulaa lemmenvaivan Ja lempivän hekkumaa; Ja naiset itkuun aivan Tuo taidenautinto saa.

Suomentanut *Oskar Uotila*.

36.

Valleilla on Salamankan Ilma leutoa ja lauhaa; Siellä armaan Donnan kanssa Nautin suvi-illan rauhaa.

Kaunokaisen norjaa vartta Käsivarsin kiedon vankkaan, Sormin autuain ma tunnen, Kuinka rinnat aaltoo rankkaan.

Mutta lehmuksista kuuluu Kuiske, tuskallinen melkein; Synkkä vuo tuoll' alla kuohuu Häijyin, kovanonnen elkein.

"Ah, Sennora, aavistan sen, Religat[1] saan tästä kyllä; Salamankan valleill' oomme Viime kerran kävelyllä."

[1] Erot yliopistosta.

37.

Hämyään luo kesäilta Yli metsäin, kukkaniittyin; Kultakuu se hoivaa tuoden Katsoo maahan taivahilta.

Puron luona oikut ilkkuu; Matkamies voi loiskeen kuulla, Jokin henkii siimehissä, Vetten vyössä jotain vilkkuu.

Siinä vetten suvannossa Salaa kylpee keijo kaino; Olkapää ja valkokaula Vienoon hohtaa kuutamossa.

38.

Yö on vierahilla mailla, — Jalka raskas, sairas mielen'; Silloin siunauksen lailla Sulo kuu se loistaa tiellen'.

Sulo kuu, sun sätees saivat Öiset kauhut kaikoksihin; Mielestäni haihtuu vaivat, Silmä heltyy kyynelihin.

39.

On kuolo kylmä, kolkko yö, Ja elo vilpas päivä on. Jo hämyy, uneen vaivun, Mun uuvutti päivän työ.

Yli hautani lehmus huminoi, Miss' satakieli laulelee; Soi laulussa lempi, lempi, Sen uinuja kuulla voi.

IV

Romansseja

Pekka Parka.

1.

Ja Hannu ja Kerttu tanssivat vaan, Ja silmät ne säihkyy armaat. On Pekka vait, ei liikukaan, Ja kasvot on tuhkanharmaat.

Ja Hannu nyt Kertun sulhanen on, Koruvaatteissa viettää he häitä. Mut Pekka parka työpuvuss' on Ja puree kynttensä päitä.

Ja Pekka ääntävi alla päin Ja katsoo murhein noita: "Oi, jollen ois toki järkevä näin, Täss' syntyis turmioita."

2.

"Lyö tuska rintaa ahdistain, Kuin palkeet särkis pajaa; Jos minne vain ma työhön sain, Se pois mun sieltä ajaa.

"Luo lemmityn se vie mun ain, Kuin vois mua Kerttu lientää; Mut kun ma nään nuo silmät vain, Taas pois mun täytyy rientää.

"Ma vuoren huiput kaikki hain, Siell' yksin käydä pyyhkin; Ja vait kun seison murheissain, Niin seison vait ja nyyhkin."

3.

Käy Pekka parka kähnystäin, Kuin haamu, arkaan, alla päin. Ja kadulla kun kalvaan näät, Niin seisomaan sa melkein jäät.

Jää tytöt kuiskuin kaivon luo: "Kai haudastaan on noussut tuo?" Ei, neidot, näin on laita tän: Käy vasta hautaan maata hän.

Hän kullastaan on pettynyt, Siks paras päästä hautaan nyt, Näet parhaan rauhan lepo tuo, Mi unta mailman loppuun suo.

Krenatöörit.

Krenatööriä kaks käy Ranskaan päin, Oli kumpikin Venäjän vanki. Mut kun he pääsevät Saksaan näin, He sieltä ei lähtöön hanki.

He murheita kuulivat Ranskasta juur: Peri hukka jo voittajanki, Oli lyöty ja pirstottu armeija suur, — Ja keisari, keisari vanki.

Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain, Kun tiedot surkeat saavat; Ja toinen ääns: "Oi, tuskiain, Miten polttavat vanhat haavat!"

Mut toinen ääns: "Taru loppuun soi, Ja voisin kanssas kuolla, Mut mulla on vaimo ja lapset, oi, Jotk' kaukana nääntyy tuolla."

"Ma vaimosta viis, ma lapsista viis, Voin uhrata rakkaimmanki; Jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, — Oi, keisari, keisari vanki!

"Suo mulle palvelus viimeisin, Jos nyt tää päättyy vaiva; Ota kanssasi Ranskaan ruumihin', Sa hautani Ranskaan kaiva.

"Tää kunniaristi rinnallein Sa pannos arkkuun myötä Ja laske pyssy vierehein Ja miekka vyölle vyötä.

"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan, Kuni vartia korvin vaisuin, Kunis tykkien jyskehen kuulla saan Ja kapsetta ratsujen raisuin.

"Yli hautani keisari ratsastaa, Ma huomaan joukkojen ahdon; Taas haudasta nousen ja puolustaa Sua, keisari, keisari tahdon!"

Viesti.

Hoi! ylös joutuin, asemies, Sä hyppää satulaan! Ja kiidä linnaan Duncan'in Pois halki salomaan!

Ja talliin hiivi, — istu vait, Siks kuin sa rengin näät. Niin kysy: "kumman tyttären On kuninkaalla häät?"

Ja jos hän vastaa: "tumman on," Tuo viesti joutuinen. Mut jos hän vastaa: "vaalean," Ei lie niin kiire sen.

Käy silloin köysimiehen luo Ja nuora valitse, Ja tule verkkaan, vaiti vaan Tuo mulle käteen se.

Belsassar.

Jo keskiyö se eessä on, Ja vait jo nukkuu Babylon.

Mut kuninkaanlinnass' yksin vaan Tulet väikkyvät vielä ja meluillaan.

Belsassar juhlasalissaan Nyt jatkaa juhla-atriataan.

Sotaseurue loistossa säihkyilee, Ja viini maljoissa läikkyilee.

Ne kilkkuvat, maljat, he riemuiten juo; On tuitun valtijan mieliksi tuo.

Jo kuninkaan posket hehkuaa, Ja viini mielen huimaks saa.

Ja hurjaks siinä huimaantuin Jumaluutta hän herjaa syntisin suin.

Hän pöyhkien herjaa, röyhkeäpää, Ja joukkue riemuiten räyhähtää.

On kuningas käskyn lennättänyt; Hovipoika on juossut ja palaa nyt.

Hän kultia päällään kantaen tuo; On Jehovan temppelin ryöstöjä nuo.

Käsin riettain kuningas tempas niin Pyhän maljan, mi reunaansa täytettiin.

Ja hän äkkiä tyhjensi pohjaan sen, Suu vaahdossa huusi nyt ylpeillen:

"Sua, pikku Jehova, halveksin, — Olen yksin valtija Baabelin!"

Mut tuskin soi sanat kauheat nää, Niin salaa häntä jo peljättää.

Myös räikeä nauru mykkenee; Vain kuolonhiljaus vallitsee.

Ja katso! ja katso! seinällen Käy esiin kuin sormet ihmisen.

Ja ne seinään piirtää, piirustaa Tulikirjoitusta ja katoaa.

Jääjäykkänä istuu kuningas, Ja muoto on kalman kalvakas.

Sotaseurue kauhuun karmistuu Ja istuu vait ja ääneti suu.

Käy tietäjät esiin, — ei yksikään Tulimerkkejä pysty selittämään.

— Belsassarin, ennenkun loppui yö, Hänen vartiajoukkonsa hengiltä lyö.

Pyhiinvaellus Kevlaariin.

1.

On ikkunassa äiti Ja poika vuoteellaan. "Sä etkö nouse, Vilhelm, Nyt saattoa katsomaan?"

"Niin sairas olen, äiti, En enää kuule, nää; Ma Gretchen vainaata muistan, Se sydäntä kirveltää."

"Tule! käykämme Kevlaariss, Ota kirja ja rukousvyös; Pyhä-Neitsyt sun tekee terveeks Ja sairaan sydämes myös."

Sivu liehuvi kirkkolippu, Soi kirkkovirtten vuo; Ja Reinin Kölnin halki Käy juhlasaatto tuo.

Ja äiti joukkoon lähtee, Vie poian kanssahan, He innolla yhtyvät kööriin: "Oi kiitos Maarian!"

2.

On Kevlaarin Pyhä-Neitsyt Nyt juhlahameessaan. Niin paljon hällä on puuhaa, On paljon sairaita maan.

Ja sairaat hälle kantaa Jo uhriantimet, Vahamuodot jäsenistään, Vahajalat ja kätöset.

Vahakäden ken uhraa, hältä Kipu kädestä katoaa, Mut ken vahajalan se uhraa, Hän jalkansa terveeks saa.

Tuli Kevlaariin moni rampa, Hän nuoralla tanssii nyt, Ja moni nyt viulua soittaa, Min sormet ol' typistetyt.

Vahakynttilän äiti ottaa, Sen sydämeks muodostaa. "Tää Neitsyt-Äidille anna, Hän huoles huojentaa."

Vahan poika huoaten ottaa, Käy huoaten Maarian luo; Sanat kumpuvi sydämestä Ja silmistä kyynelvuo:

"Oi, puhdas, Armonsaanut, Oi, Äiti Jumalan, Oi, sulle, taivaiselle Ma vaivani valitan!

"Köln-kaupungissa asuin Ma äitini kanssa vain, Köln-kaupungissa, jossa On kirkkoja sadoittain.

"Ja naapuriss' asui Gretchen, Mut nyt hän kuollut on, — Tuon vahasydämen, terveeks Sä tee sydän onneton.

"Tee, tee sydän sairas terveeks, — Ma aina, ainian Koko uskoni innolla laulan: Oi, kiitos Maarian!"

3.

Ja sairas poika ja äiti Jo nukkuvat huoneessaan; Nyt sisään käy Pyhä-Neitsyt Niin hiljaa hiipien vaan.

Hän kumartuu yli sairaan Ja painaa kädellään Nyt sairaan sydäntä hiljaa Ja hymyillen katoo hän.

Sen unissaan näki äiti, Ois nähnyt muutakin kai, Mut valveille uinuksista Hänet koirain haukunta sai.

Nyt siinä pitkällänsä On poika, ja kuollut on; Mut aamun hehkein hohde Luo posket ruskohon.

Kädet ristihin äiti laski, Tuns oudoksi oltavan; Hän hymis hartain mielin: "Oi, kiitos Maarian!"

Almansor.

1.

Doomissa Cordoovan kohoo Ykstoistsataa pylväst' tuimaa, Ykstoistsataa jättiläistä Kantajana kuvun huiman.

Pylväill' on ja seinämillä Yltä alas kirjailuita, Ylhät lauselmat Koraanin Siin' on kukkiin kiedottuina.

Maurit kunniakses, Allah, Rakensivat moskees muinoin! Mutta kaikki jo on mennyt Synkkäin aikain synkkään kuiluun.

Tornista, jost' ain muezzin Huusi kansaa rukoukseen, Nyt soi kristittyjen kellot Kaihoisasti äänin kumein.

Parvilta, mist' uskovaiset Profeetasta lauloi julki, Messun valhetöitä näyttää Papit kaljupäät ja munkit.

Siin' on öykkää, kumarrusta Eessä maalinaamain nukkein, Humu käy, ja soi ja suitsuu Vilkkuessa tuohustulten.

Siellä doomissa Cordoovan On Almansor ben Abdullah; Vait hän katsoo pylvässarjaa, Ja hän hiljaa ääntäin puhuu:

"Oi, te pylväät, jättiläiset, Allahille nousseet muinoin, Nyt, te jäykät, palvelette Kirottua kristikuntaa!

"Ajan pakkoon mukaannutte, Tyynnä kannatte sen kuormaa; Niinpä mielellein voin, heikko, Minä myös jo rauhaa suoda."

Päänsä painaa hilpein mielin Niin Almansor ben Abdullah Alle kasteen pyhän maljan Doomissa Cordoovan uljaan.

2.

Nopeaan hän doomist' astuu, Huimaan kiitää ratsullansa; Kutrit kosteat ne liehuu, Keikkuu töyhtö hatussansa.

Tietä Alkoleaa kohden, Guadalquivir-virran rantaa, Missä mantelit ne kukkii, Oranjit luo tuoksujansa;

Sinne kiitää ritar reipas, Viheltää ja naurain laulaa; Lauluun linnut riemuin yhtyy, Sitä säistäin virta pauhaa.

Tuolla linnass' Alkolean Asuu Clara de Alvares; Isä sotii Navarrassa, — Tyttären on päivät vapaat.

Torvien ja rumpuin räikkeen Kuulee kaukaa jo Almansor, Ja hän näkee tulten tuikkeen Läpi linnapuiston varjon.

Linnass' Alkolean tanssii Kakstoist' tummasilmää naista, Kakstoist' tummasilmää herraa; Tanssiss' uljain on Almansor.

Vilkkain mielin vallatonna Liehuu hän vain perhon lailla, Ja hän tietää sulo lausein Mielistellä joka naista.

Isabellan pientä kättä Suutelee hän, rientäin matkaan, Istahtaa Elviran viereen, Ja hän silmiin häntä katsoo.

Naurain Leonoralt' urkkii: Onko nyt hän mieliks armaan? Ja hän näyttää kultaristin, Mi on kudottuna vaippaan.

Joka naiselle hän kuiskii, Häntä lempivänsä sanoo; "Totta kuin oon kristitty!" hän Varmaan sata kertaa vannoo.

3.

Tuolla linnass' Alkolean Hälvennyt on riemu, hilke, Poistuneet on naiset, herrat, Eikä enää tulet vilku.

Donna Clara ja Almansor Ovat yksin saliss' siinä; Yksin vain luo viime lamppu Heidät valoon puolisiimeen.

Nojatuoliss' istuu donna, Jakkaralla ritar istuu, Ja hän raskaan päänsä uinuin Laskee syliin armaan immen.

Ruusuvettä pullosesta Valaa donna kaihomielin Kutrillen Almansorinsa, Jonka rinta huokuu, riehuu.

Sulo suukon viehkein huulin Painaa donna kaihomielin Kutrillen Almansorinsa, Jonka otsa pilviin peittyy.

Kyyneliä vienoin silmin Itkee donna kaihomielin Kutrillen Almansorinsa, Jonka värjyy huulten pielet.

Taas hän uinuu seisovansa Nöyrin päin jo vettä tippuin Tuolla doomissa Cordoovan, — Kummat äänet korviin rinkuu.

Uljaat pylväät, jättiläiset, Vihan vimmoin iestään yrmii; Ei ne enää kestä kuormaa, Ja ne huojuu, ja ne ryskii.

Ja ne hurjaan sortuu, suistuu, Papit, kansa parkuu silloin, Kupu ryskyin ruhjoutuu, ja Ristin jumalat ne kirkuu.

V.

Harzvuorella ja Pohjanmeri

Hartzvuorella.

Proloogi.

Musta takki, silkkisukka, Hennot liivit kiristeissä, Sanat armaat, syleilytkin, — Oi, jos vain ois sydän heissä!

Sydän rinnassa ja lempi, Puhdas lempi sydämessä, — Kuolla voisin, kaihojansa Noiden tuossa teeskellessä.

Vuorimaille nousta tahdon, Missä majat pienet tapaat, Missä rintas kohoo suuri, Ilman tuulet viuhuu vapaat.

Vuorimaille nousta tahdon, Missä huojuu jylhät hongat, Roiskii vuot, ja linnut laulaa, Sekä lonkuu pilvenlongat.

Hyvästi, te salit liukkaat, Hellät herrat, nainen hellä! Vuorimaille nousta tahdon, Mailmaa sieltä hymyellä.

Vuori-idylli.

1.

Vuoristoss' on maja pieni Vuorimiehen iäkkään; Siellä huojuu uljaat kuuset, Kultakuu luo säteitään.

Huoneessa on nojatuoli, Taiten tehty veistos sen; Miekkonen, ken siinä istuu, Ja ma olen miekkonen!

Jakkaraltaan tyttö laskee Sylihini kyynärpään; Silmät on kuin sinitähdet, Suu kuin ruusu väikkeessään.

Ja nuo tähdet taivaansuuret Siintää minuun katsoen; Ja hän hienon sormen painaa Ruususuulleen hymyillen.

Ei, ei meitä nää nyt äitis, Hän vain kehrää ahkeraan; Kitaraa taas isäs soittaa Laulellen vain lauluaan.

Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii, Hiljaa vain ja varkahin; Monta suurta salaisuutta Minulle jo uskookin.

"Siitä kun näet täti kuoli, Emme enää mennä voi Metsälinnaan Goslarihin, Siellä on niin kaunist', oi!

"Tääll' on taas niin yksinäistä Kesken kolkon vuorimaan, Majammekin talvisaikaan Melkein lumeen haudataan.

"Olen pelvokas kuin lapsi, Arka tyttö, taidoton; Pelkään vuorenhaltioita, Jotka yöllä liikkeell' on."

Äkkiä on vaiti armas Säikyksistä sanoistaan, Ja hän käsihinsä peittää Sulo kasvot nopeaan.

Kuuset huojuu huminoiden, Rukki hyrrää hyrryään, Kitara se väliin helkkyy, Väreillen soi ukon ään':

"Älä pelkää, lapsi pieni, Valtaa häijyin haltiain! Enkelit on, lapsi pieni, Luonas vartioina ain!"

2.

Kuusipuu se vihrein sormin Huiskii alhaan ikkunaan; Kuu, tuo kurkistaja vieno, Sisään valaa kultiaan.

Isä, äiti hiljaa kuorsaa Likeisessä huoneessaan; Mut me kahden salaa kuiskuin Vielä jäämme valvomaan.

"Aivan usein rukoilevas Oikein uskoa en voi, Tuon sun huultes kylmän ilmeen — Tokko rukous sen toi!

"Tuo sun häijy, ruma ilmees Saa mun aina säikyksiin; Mutta kumma kauhu haihtuu, Kun nään hurskaat silmäs niin.

"Myös en uskovas sun luule Todentotta uskoen. — Uskotkos sa taivaan Isään, Poikaan, Pyhään Henkehen?"

Lapsi kulta, jo ma lassa, Äidin syliss' istuissan', Uskoin taivaalliseen Isään, Hyvään, ylhään, mahtavaan!

Joka kauniin maan on luonut Ja sen kauniit ihmiset, Luonut päivän, kuun ja tähdet, Pannut niille kiertehet.

Kun niin mittaa karttui, lapsi, Enemmän viel' ymmärsin; Ymmärsin, ja järki varttui, Ja ma uskoin Poikaankin;

Poikaan lempivään, mi lemmen Lempeästi julisti, Ja min rahvas, rahvaan tapaan Palkaks ristiinnaulitsi.

Nyt, kun määräni on täysi, Paljon luin ja paljon näin, Sydän paisuu, ja ma uskon Pyhään Henkeen syämestäin.

Hän se teki suuret ihmeet, Tekee noita taas ja taas; Hän löi maahan orjain ikeen, Valtaherrain linnat kaas.

Vanhat kuolinhaavat sulkee, Uusii vanhan oikeuden; Vertaiset on kaikki kansat, Aatelia ihminen.

Hän se häätää häijyt usvat Sekä hirmuhoureet nää, Jotka karkoittaen riemut Meitä vastaan irvistää.

Sadat ritarit on taistoon Pyhä Henki valinnut, Tahtoansa täyttämähän, Ja on heidät rohkaissut.

Kirkkaat kalvat heillä säihkyy, Liehuu liput voitokkaat! Laps, sa tahtoisit kai nähdä Nämä uljaat sotilaat?

Niinpä, minuun katso, lapsi, Katso rohkeasti vaan; Minuss' itsessäin näät tässä Pyhän Hengen sotilaan.

3.

Hiljalleen jo kuu käy kätköön Vihantien kuusten taa, Huoneessamme himmein liekein Lamppu enää loimuaa.

Mut nuo sinitähdet loistaa Kirkkaammin vain väikähtäin, Huulten rusoruusut hehkuu, Armas tyttö haastaa näin:

"Pikkuväki, tontut, meiltä Leivät, voit vie varastain; Illoin lukon taa ne pannaan, — Poissa kaikki aamull' ain!

"Tontut myös ne kuorii kerman Maidosta ja joka yö Pytyn kannen auki jättää, Jotta kissa loput syö.

"Mutta kissa onkin velho, Myrskyöin näet luikkii tuo Salaa henkivuorta kohden Vanhain raunioiden luo.

"Siellä muinoin oli linna, Uljas, aseloistossaan; Ritarit ja rouvat, knaapit Tanssi soihtutanssejaan.

"Linnan ja sen väenpä tenhos Häijy noita-akka noin; Jäämään rauniot vain jäivät, Missä huuhkain löysi ko'in.

"Mutta mummovainaa tiesi: Lausut sanan oikean Yöllä paikall' oikealla Oikeahan aikahan;

"Silloin rauniot ne nousee Jälleen linnaks kirkkahaks, Ritarit ja rouvat, knaapit Taas käy tanssiin, kaks ja kaks.

"Mutta mies, mi sanan lausui, Linnan ja sen väen saa, Torvet tervehtii ja rummut Riemuin nuorta valtijaa!"

Noinpa huulten ruususista Puhkee tarukuvat nuo, Armaat sinisilmät niihin Tähtituikettansa luo.

Käteni jo kietoo pieno Kultakutrein kierroksiin, Lukee sormet sulosuukoin, Hymyilee ja vait on niin.

Huoneessa on kaikki hiljaa Ja niin hauskan viehkeää; Pöydät, penkit, on kuin mulle Tuttavat ois vanhat nää.

Tyynnä naskaa seinäkello, Kitara se hiljaa vain Itsestään jo soida alkaa, Ja ma oon kuin unissain.

Nytpä oikea on hetki, Saavuin paikkaan oikeaan, Ja ma luulen, huulilleni Sanan oikean ma saan.

Katsos, lapsi, häilyy usvat, Sydänyö jo häämöttää! Vuon ja metsän humu yltyy, Vanha vuori heräjää.

Soitot, laulut kääpiöiden Kautta rotkoin raikahtaa, Ja kuin kevään kiihkoss' esiin Kukkametsät versoaa.

Kukat uljaat, tarumaiset, Lehdet ihmeen leveät; Intohimon ahdistuksin Tuoksuillen ne värjyvät.

Ruusut, kuni hurjat lieskat, Loistaa kesken vehmastoin, Liljat, kuni hohtopylväät, Pilven pieliin kohoo noin.

Tähdet — kooltaan auringoita — Katsoo lemmenhehkussaan, Liljain teriin kumman suuriin Valaa säihkevirtojaan.

Mut me itse, armas lapsi, Muutuimme viel' enemmän; Soihdut sekä kullat, silkit Säihkyy meille silmähän.

Ylennyt oot prinsessaksi, Majas linnaks korkeaks, Ritarit ja rouvat, knaapit Riemuin tanssii, kaks ja kaks.

Mutta mun nyt onkin linna, Sinut sain ja kaikki nää; Nuorta valtijaa nyt riemuin Torvet, rummut tervehtää!

Paimenpoika.

Kuningas on paimenpoika, Kunnas valtaistuin on; Hänen päänsä päällä säihkyy Kultakruunu auringon.

Jalkain juuressa on lampaat, Hienot mielistelijät; Vasikat ne ritareina Keikaroi ja öykkivät.

Hovinarreina on jäärät; Hovin soittotaiturit Siin' on linnut, siin' on lehmät, Huilusuut ja kellokit.

Soi ja hilkkuu, kilkkuu vienoon, Ja niin vienoon kohajaa Kosken veet ja uljaat kuuset, — Kuningas jo uinahtaa.

Ministeri, koira, silloin Hallitusta hoitaa saa, Ja hän äreästi haukkuin Arvoansa ilmoittaa.

Kuningas jo viimein ääntää: "Hallitus vain vaivaa tuo; Soisin pääseväni kotiin Kuningattareni luo!

"Hänen sylihinsä lasken Suloisesti uljaan pään, Koko valtakuntan' laajan Hänen silmissänsä nään!"

Pohjanmeri.

1.

Kruunaus.

Te laulut! Te lauluni oivat! Nyt ylös aseihin! Te torvia toitotelkaa, Ja kilvelle nostakaa Tää nuori tyttö, Mi sydämeni vallitsee Ja kuningattareni on.

Terve! nuori valtijatar!

Auringosta tuolta Riistän mä säteet kultaiset Ja kruunun niistä kiertäisen Sun pyhään päähäs nyt. Sinisilkistä liehuvan taivaanteltan, Min poimuissa yöllä timantit säihkyy, Ma leikkaan kalliin kaistaleen Ja kruunausvaippana lasken sen Yli ruhtinaallisten olkapäittes. Hoviherroiksi sulle annan Sironjäykät sonetit palmikkopäät, Uljaat terzinit, sievät stanssit; Ja juoksupoiaksi vitsini saat, Hovinarrina fanttasiiani on, Ja airunna, hymyyvä kyynel vaakunassa, Olkoon huumori tää. Mut itse, kuningattareni, Mä etees polvistun, Ja tunnustain sinut valtijaksi, Ma purppurapieluksella Tuon tarjokses Sen järkeni hiutusen, Min säälistä mulle viel' on jättänyt Valtas edeltäjätär.

2.

Iltahämärä.

Meren kolkolla rannalla istuin Mietteistä vaivauneena ja yksin. Aurinko painui lännemmäs ja loi Säihkesoiluja pinnalle veen; Ja nuo väljät valkoaallot, Vuoksen painamat, Kuohui ja tursus kaukana tullen. — Omituinen pauhina, kuiske ja viuhe, Ja nauru ja möyrinä, suhaus, huokaus, Taas väliin kuin viihdytys viehkeän virren. — Oli kuin ois unhosta sadut soineet, Ikivanhat, armahat, kummat, Joit' ennen poikana kuulin Naapurinlasten kertovan, Kun kesäillan pitkään Me juttusilla paadella portaan Salamyhkinä istua kyykimme, Hörössä pikku korvat Ja viisain silmin uteliain; Siinä kun suuret neidot Köynnöskukkien tuoksehessa Vastapäätä ikkunass' istui, Ruusuisin kasvoin, Nauraen kujeissa kuun.

3.

Auringonlasku.

Punanhehkuva aurinko laskee Alas laajalti kuohuvaan Valtamereen hopeiseen; Auerkiehteet, ruusuin kirjotut, Jäljessä seuraa; ja vastapäätä, Syysillan pilvien hämäristä, Surukalpein, murheisin kasvoin, Esiin astuu kuu, Ja sen seurassa valokiteet, Usvana tuikkivat tähdet.

Muinoin taivaalla säihkyi Puolisoliitoin Jumala, Sol ja Luna, jumalatar, Ja vilisi ympärillä tähdet, Nuo pienet, puhtahat lapset.

Mut kierot kielet kuiskivat kyitään, Ja jo erkani vihoin Nuo ylhät, loistavat puolisot.

Nytpä päivällä, loistossa yksin Tuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol, Min mahtavuutta Palvelee sekä hymneissä kiittää Kovat, onnesta korskeat ihmiset. Mutta öin Vait astuu taivaalla Luna, Tuo äiti-raukka, Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten. Ja vienonsuruisaan hän väikkyy, Ja lempivät neidot ja laulajat hellät Suo hälle lauluja, kyyneleitä.

Tuo viehkeä Luna! Naisekkaana Vielä hän lempii puolisoaan. Vasten iltaa, värjyen, kelmein päin Vilkuu hattarapilvistä hän Ja murhein katsovi poistuvaa, Ja tuskikkaasti jo huutais: "Tule! Tule! Lapset ne kaipaa sua. —" Mutta aurinko, ylpeä Sol, Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hällä Kahenkertaisin ruskoin, Raivon ja tuskan, Ja heltymätönnä hän rientää pois Vesikylmälle leskivuoteelleen.

* * * * *

Kierot, kuiskivat kielet Tuotti noin nyt turman ja tuskan Jumaloillekin ikuisille. Ja jumala-raukat tuolla Kulkevat tuskia täynnä Lohduttomiin ikipitkiä teitään, Eivätkä kuolla voi, Vaan kuinka he kääntyy, On säihkyvä kurjuus.

Mä ihminen, Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen, En kauvemmin kaihoo.

4.

Yö rannikolla.

Tähdetön, kylmä on yö, Meri haukottelee; Ja meren päällä vatsallaan Makaa mahdoton, muodoton Pohja, Ja hiljaa ähkyen, laiskoin äänin, Kuin ykspää äijä hyvillä tuulin, Kuiskivi vesiin hän, Kertoen hassuja historioita, Jätteinjuttuja kuolonhulluja, Ikivanhoja taruja Norjan, Ja siinä väliin hän nauraa ja pauhaa ja ulvoo, Eddan loitsuja laulain, Luotteita noita Niin hurjan huikeita, tenhokkaita, Ett' aavain vetten lapset Huimina pystyyn hyppii Riemusta hullauneina.

Mut aukeaa meren rantaa, Hiekkaa aaltojen kostuttamaa, Astuvi mies, sydän rinnassansa, Mi hurjempi on kuin aallot ja myrskyt. Missä hän astuu, Ruskuvat raakut, ja pii lyö tulta; Hän ylleen tarkemmin kietoo vaippaa, Ja vinhaan astuu viuheessa yön, Seuraten johtoa valon pienen, Mi viettäen, viehtäen tuikkii Kalapaikan laidasta kaukaa.

Isä, veikko on aalloillaan, Ja yksin kuin hiiri pirtissä on Kotitoimissa saaren tyttö, Tuo ihmeen viehkeä saaren tyttö. Hän lieden luona istuu Ja kuuntelee vesikattilaa, Mi armaita aavistuksia humuu. Hän risut roiskivat tuleen heittää Ja puhaltaa, — Ja punaliekit loimuten, Luovat vienoon tenholoistoon Sirot, hehkuvat kasvot Ja hienot, valkeat olkapäät, Jotk' kainosti kurkistaa Hamppupaidasta karkeasta, Ja pienen, näppärän kätösen, Mi liiviä paulaa kiinteämmin Hienon vyötäreen.

Mut äkkiä aukee uksi, Ja sisään astuu kulkija öinen. Lemmentyynnä hän silmänsä luo Tyttöön norjaan, valkoiseen, Mi siinä värjyen seisoo Kuin säikähdyksissä lilja. Ja vieras vaippansa heittää maahan Ja hymyy ja haastaa:

"Näät, lapsi, lupaukseni täytän, Olen tullut, ja kanssani palaa Entisaika, kun jumalat taivaan Alas astui ihmistyttöjen luokse, Ja ihmistyttöjä syleillen Synnytti heidän kanssaan Valtikankantajat kuningaspolvet Ja sankarit, ihmeet maan. — Mut laps, älä suotta enää Jumaluuttani pelkää, Vaan laita sa mulle teetä ja rommia, Sill' ulkona kylmi, Ja kalsea öinen ilma Saa myös ikijumalat viluun, Ja tulee jumalallisin nuha Ja yskä kuolematon."

5.

Poseidon.

Nuo päivän säteet säihkyi Pinnalla loitos vyöryvän veen, Retillä kaukana kellui laiva, Mi mun yli veen oli kotiin vievä; Mutta puutuimme purjetuulta, Ja ma vielä särkällä istuin tyynnä Vain rannalla yksin. Ja runoa luin Odysseyn, Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa, Min lehdistä aaltojen kostuttamista Mua vastaan riemuiten nousi Olympon henki Ja säihkyvä ihmiskevät Sekä siintävä Hellaan taivas.

Jalo mieleni seuras uskollisesti Sua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs; Kanssas se istui kalvavin huolin Luo vierahan lieden, Miss' silkkiä kuningattaret kehräs, Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoon Pois jättein luolista, helmoista nymfein, Seurasi niin sua yöhön Kimmeiron Ja myrskyyn, haaksirikkoon, Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.

Huoaten puhuin: "Julma Poseidon, Vihas hirveä on, Ja itse pelkään Nyt paluumatkaani omaa."

Sanat tuskin lausutuks sain, Kun kuohahti veet, Ja valkoaaltoin alta nousi Merenjumala ruokoseppelpää, Ja hän ilkkuen huusi: "Turha pelko, pieni runoseppä! En rahdun vertaa haitata aio Sun laivarukkaas, En henkikultaas tuskaannuttaa Kovin arvelluttavin läikkein. Sill' et sä, pieni runoseppä, Mua koskaan vihaan yllyttänyt, Et ainointa tornia suistanut Pyhän Priamon korkean linnan, Et kärventänyt sä ainointa karvaa Polyfemos-poikani silmästä, Ja koskaan ei sua suojellut neuvot Viisauden jumalattaren, Pallas Ateenen."

Noinpa huusi Poseidon Ja sukelsi mereen taas; Ja raakaa merimiessukkeluutta Nauroivat aaltojen alla Amfitrite, törkeä purstonainen, Ja Nereon tyttäret tuhmat.

6.

Myrsky.

On riehuva myrsky, Ja se aaltoja pieksää, Ja aallot vimmatut tyrskyin ja hyrskyin Pystyjä läjii, ja hoippuen häilyy Nuo valkoiset vesivuoret, Ja laiva niitä kiipeilee, Hurjasti, vaivoin, Ja äkkiä syöksähtää Alas mustahan kuiluun ammottavaan. —

Meri suuri! Emo kauneuden, Merenvaahdistanoussehen! Isoäiti lemmen! armahda mua! Jo väippyy, ruumista vainuin, Tuo aavemainen lokki Ja nokkaa mastohon hioo Ja sydäntä ahnasna himoitsee, Mi tyttäres mainetta laulaa, Ja min kanssa tyttärespoika, veitikka tuo, Niin toimessa leikkii.

Oi, turhaan pyydän ja rukoilen! Mun huutoni haipuu myrskyjen meuruun, Tuulten taisteluhumuun. Ne pauhaa, viuhuu, vonkuu ja ärjyy Kuin hulluinhuoneessa äänten! Ja siinä väliin kuuluu selvään Viettävä harpunhelke, Kaihosan hurja laulu, Mihin sielu sulaa, mi sielua raastaa, Ja ääni on mulle tuttu.

Kaukana kalliorannoilla Skottlannin, Missä kohoo harmaja linna Partaalla kiehuvan veen, Siellä kaariholvessa ikkunan Seisovi kaunis, sairas nainen, Kuulaan henkevä, mormorikalvas, Ja hän laulaen harppua soittaa; Käy tuuli tuivertain läpi pitkäin hiusten Ja kantaa kumman laulelon Pois yli merten myrskyäväin.

7.

Puhdistus.

Jää sinne mereen, syvyyteen, Sä mieletön haave, Mi monta yötä jo Mua pettävin onnin kiusasit, Ja meriaaveena tuossa Nyt keskellä ilmipäivää uhkaat mua, — Jää sinne hautaan ikuiseen! Ja ma heitän myös alas luoksesi pois Tuskani, syntini kaikki, Ja houkan kulkuskaavun, Mi jo kauvan kilkutti pyörälle pääni, Ja kylmän, niljakan käärmeenketteen Tän teeskentelyn, Min kierteissä sielu jo kauvan huokas, Tää sairas sielu, Jumalankieltävä, enkelitkieltävä, Autuuton sielu. — Hoihoo! Hoihoo! Jo tulee tuuli! Nyt purjeet auki! Ne liehuu, paisuu! Pois yli turmantyynen pinnan Laiva jo kiitää, Ja vapaana sielu riemuitsee.

8.

Merentervehdys.

Thalatta! Thalatta! Terve taas, meri ääretön! Terve kymmentuhattakertainen Rinnasta riemuisasta, Niinkuin muinoin ne tervehti sua Kymmentuhannen rinnat, Vastoinkäymiset voittavain, Mielimaallensa pyrkiväin Kreikkalaisten kuulut rinnat.

Veet valtavat läikkyi Ja velloen hyrski, Päivä, mi painui vetten taa, Loi rusosäihkyhyn väylät, Hätääntyneet lokkiparvet Yli luotojen kirkuen leijui, Jymys kapsivat ratsut, kilvet ne soi, Ja voittohuutona raikui: "Thalatta! Thalatta!"

Terve taas, meri ääretön, Kotimaani kieltä aaltosi kuohuu, Laill' lapsuuden unten ne väippyen haipuu Ulapoillesi velloville, Ja vanhat muistot ne taas tuo ilmi Nuo ihmeen hurmaavat lelut kaikki, Nuo kaikki väikkyvät joululahjat, Nuo kaikki kauniit korallioksat, Punasimpsut, helmet ja kirjavat raakut, Joit' tuolla piloin säilytät Salakätköissä kristallilinnas.

Oi, miten hiuduin kolkon vierailla mailla! Kuin kuihtunut kukka Kasvintutkijan kotelossa Oli sydän mun rinnassain. Mun on kuin oisin talven pitkään Sairasvuoteella sairassa maannut Ja nyt äkkiä noussut; Ja loistain silmiä häikäisee Kevät vihreä auringon säihkehessä, Puut huiskii valkeat, vaahtilatvat, Ja nuoret kukkaset katsoo mua Kirjavin, tuoksuvin silmin, Ja on tuoksua, henkeä, riemua vain, Ja sini-ilmoilla linnut laulaa, — Thalatta! Thalatta!

Sydän uljas, mi paluuretkes teit! Kuink' usein, katkeran usein, Sua ahtaalle sai nuo Pohjan barbarinaiset! He suurin, voittoisin silmin Hehkuvat nuolensa sinkos; He sanoin käyriks hiotuin Rintaani raastaa koitti Ja nuolenpääkirjoitus-kirjein runtaa Pää parkaa huumaunutta. — Mä kilvellä turhaan ne luotani torjuin, Nuolet sinkui, iskut kalski, Ja noin nyt Pohjan barbarinaiset Mua ahdisti mereen saakka. — Ja ma hengitän taas ja ma tervehdin merta, Ikiarmasta, pelastavaa, Thalatta! Thalatta!

9.

Päivän laskiessa.

Tuo kaunis päivä On tyynnä mereen laskenut, Ja nouseva yö on tummentanut Jo vellovat veet; Vain enää iltarusko Veenpiirin kultaloistohon luo, Ja kuohuva vuoksen voima Ajaa rannoille valkoaallot, Ja ne sukkelan hilpeinä hyppii Kuin villava lammaslauma, Jot' illoin laulava paimenpoika Pois kotiin häätää.

"Oi, kaunis on päivä!" Niin virkatuks vihdoin ystävä sai, Mi rantaa kanssani asteli, Ja puolileikin, puoleks kaihoin Hän väitti, että aurinko on Ihana rouva, mi naimisiin Meni vanhalle Ahdille järkisyistä; Nyt päivän kaiken hän muka astuu Vain hauskasti taivaalla purppurat yllään Ja säihkyy timanttiloistossaan, Ja kaikki lempii, ihailee Koko luomakunnassa häntä, Ja hän koko luomakunnan riemuks Suo kaikille katseensa loiston ja lämmön; Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä, Hän muka palaa taas Kotiin kalseaan, vilukylmään syliin Vanhan puolison. "Usko pois", lisäs ystävä vielä, Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, — "He alhaalla siellä rakkaasti elää! Joko nukkuvat, tai he riitelevät, Niin että ihmisilmoilla täällä Meri kuohuvi pärskähtäin, Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee, Kuink' äijä rouvaansa haukkuu: ""Pyöreä mailmankaikkion portto, Silmin kosjoja! Päivän pitkään hehkut muille Ja öin olet mulle kylmä ja laiska!"" Kotirippiä noin kun saa, on selvä — Heti ylpeä aurinko kyyneliin! Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi, Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett' Ahti Äkkiä vuoteelta villinä hyppää Ja uida potkivi meren pintaan, Tuuletusta ja malttia saamaan.

"Niin itse näin hänet viime yönä, Kun rintaa myöten hän aalloista nousi. Oli äijällä kellervä villapaita Ja liljavalkoinen unimyssy, Ja kurtistuneet oli kasvot."

10.

Kysymyksiä.

Meren rannalla öisen, usvaisen On nuorukainen-mies, Sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, Ja synkin mielin hän aalloille puhuu: "Oi elon arvoitus ilmaiskaa, Tuo tuskainen ikiarvoitus, Jota monet päät jo on mietiskelleet, Hieroglyyffimyssyiset päät, Turbaanipäät sekä barettipäät, Peruukkipäät ja tuhannet muut Kurjat, polttavat ihmispäät. — Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? Ken asuu tähtien tuolla puolen?"

Veet pauhailee ikipauhinatansa, Ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; Tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, Ja houkka vastausta vartoo.

11.

Foinix-lintu.

Jo tulee lintu, mi lännestä lentää, Se kiitää itään, Idän puutarhaan kotimailleen, Miss' siimeissä mausteet tuoksuen kasvaa, Ja huohuu palmut, ja veet on vilppaat, — Ja ihmelintu liitäin laulaa:

"Impi lempii, impi lempii! Hän sydämessänsä kuvaas kantaa, Ja vienosti kantaa kätkössä salaa, Eik' itsekään sitä tiedä! Vain unelmissaan hän sun näkee, Hän itkee ja kättäsi suutelee Ja nimeäs huutaa, Ja huudosta herää ja makaa säikähtyneenä, Ja hieroo kirkkaita silmiä ihmeissään. — "Impi lempii, impi lempii!"

* * * * *

Etukannella, mastohan nojautuin, Seisoin ja kuuntelin laulua linnun. Hevot tummanvihreät liinaharjat, Nuo valkoiset lainehet tanssi; Kuin joutsenjono hohtavin purjein Ulos Helgolannista liukui purret Meren rohkeiden paimentolaisten! Pääni päällä siinnossa taivaan Valkeat hattarat häilyi, Ja päilyi aurinko ikuinen, Tuo taivaan ruusu, ruskossa hehkuva, Mi riemuiten mereen kuvastuu, Ja ne soi, meri, taivas ja mieleni mun, Ne kaikuen soi vain: "Impi lempii, impi lempii!"

Uusia Runoelmia

(Lyyrillisiä)

I

Uusi kevät

Proloogi.

Maalauskallereissa siellä Miehen kuva huomataan, Joka nukkui taistotiellä Kilpi, peitsi rinnallaan.

Lemmettäret luokses hiipi, Ryösti miekkas, peitses tään, Kukkasvöin sua kahlehtiipi, Kuinka yrmit, väistätkään.

Niin mä neitten kukkasvöissä Riemuin, tuskin kiemuroin, Kun on muut jo mainetöissä Ajan suurten taisteloin.

1.

Metsä vihannoi ja silmuu Riemunahdistuksin kainoin; Mutta päivä maahan hymyy: Kevät nuori, — terve, ainoin!

Satakieli, sekin täällä Onneaan on kaihoisempi; Pitkään nyyhkii sävelsoinnut, Ja on laulu lempi, lempi!

2.

Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne; Se tuskaa tuo. Ma katson kukkakupuhunne, Pyrin sydämen luo.

Soi kukkain tuoksuhun laulus hieno, Satakieli, sun. Pyrin sydämen luo, mi on kaunis ja vieno, Niin kaunis kuin mun.

Oi, laulus hienon ymmärrän, parka, Satakieli sä siin'; Sydän kummankin meidän on tuskaisen arka, Aran tuskikas niin.

3.

Taas ollaan toukokuussa, Kaikk' kukkaset tuoksuaa, Ja taivaanrannan suussa Rusopilvet ne ruskottaa.

Satakielten laulut soivat Puun lehvistä iltamaan, Ja vuonat veikaroivat Kevätheinässä juostessaan.

Ei sairas laulele, juokse, Ma makaan alla puun; Sävel loitto se kaikuu luokse, — Jään outoon uinailuun.

4.

Mielehen soi vienoinen Kevätkelloin ääni, Soios, laulu pienoinen, Kauas yli pääni.

Maille soi, miss' unteloi Ruusukukka kulta. Vienolle, mi tuoksun toi, Terveiset vie multa.

5.

Ja perhosen lemmikki ruusu on, Sen ympäri liehuu tuo, Mut kultasiipiin perhosen Säde auringon lempivän katseen luo

Mut ken se ruusun lemmikki on? Jos tietää vain sen vois. Se satakielikö laulava lie, Vai illan tuikkiva koi se ois?

En tiedä, ken ruusun lemmikki lie, Mut kaikki sai lempeni, oi — Säde auringon, ruusu ja perhonen Ja satakieli ja illan koi!

6.

"Ol' aluss' satakieli vaan, Ja sana soi: 'tyi-tyi!' 'tyi-tyi!' Kun noin se lauloi, ruoho maan, Puut, kukat, kielot ilmestyi.

"Se itseään puri rintahan, Ja veri vuos, mut verestään Se näki ruusun nousevan; Se sille laulaa lempeään.

"Ja meidät, salon linnut, oi, Tää haavan veri sovittaa; Jos ruusulaulu loppuun soi, Niin salo itse katoaa."

Noin kertoo varpuspojillen Tuo varpusukko pesässään; Ja varpusrouva toistaa sen Ja valtaa pesän yläpään.

Hän onkin tarkka eukokseen, Hän hyvin hoitaa askareet; Siin' ukko jouten lapsilleen Opettaa uskonkappaleet.

7.

Lemmen kaihoon sydän taipuu, Sulo tuskain kyyneliin, Ja ma pelkään, tämä kaipuu Tulee vielä täytöksiin.

Oi, nää lemmen karvaat hoivat, Lemmen kurjuus vienoinen, Vaivat taivaiset taas toivat Rintaan tuskin terveesen.

8.

Kun käyt sivutsein, ja tunnen Viiman vain sun liepeistäs, Sydän riemastuu ja innoin Seuraa sulo jälkiäs.

Kun niin käännyt päin ja kiinnät Suureet silmäs minuun, oi, Sydän säikähtää, ett' tuskin Seurahas se jäädä voi.

9.

Tuo norja valkolumme Veen pinnalla uinuvi vaan; Kuu kalvas katsoo siihen Jo lemmenvaivoissaan.

Nyt kukka kainosti laskee Taas päänsä aaltoihin. — Heti jalkainsa luona se näkee Tuon kalpean kumppalin.

10.

Hän suuret sinisilmät Niin vienosti minuun loi; Miten mieleni uinui silloin, En kielin kertoa voi.

Sun suuret sinisilmäs Toi kaikki aatokset nää: — Meri aatosten sinerväisten Yli syämeni läikähtää.

11.

Ja ruusu tuoksuu, — mut sen tietäneiskö Se itse, oisko satakielessä Myös tunto tenhovoimastaan, ja veiskö Juur tuo sen käymään puiston pielessä, —

En arvaa kai. Mut tuskaa totuus tietää! Ja vaikka ruusu, satakieli noin Vain valhettelis tunteitaan, — voin sietää Tuon valheen, kuten muita sietää voin.

12.

On Pyhään Allianssiin Nyt syämemme liittouneet; Ne toisiinsa nojauneina Sai pyhimmät yllykkeet.

Oi, vain tuo nuori ruusu, Mi rintaas kaunisti niin, Tuo pieni liittolaisraukka, Se melkein murskattiin.

13.

Neilikat ne tuoksuin huokuu! Tähdet mettisparven lailla Vilisee ja varkain vilkkuu Taivaan sinikukka-mailla!

Kastanjien varjostoissa Kiihkoin kartanon nään harmaan; Lasioven käyvän kuulen, Kuulen kuiskeen äänen armaan.

Sulo väreet, vavahdukset, Hurjat suukot, hellät paulat, — Ja te, ruusut, kuuntelette, Ja sa, satakieli, laulat.

14.

Suukot, joita hämyss' annat, Joita hämyssä sä viet, Miten nuo saa sielus riemuun, Jos sa rakastunut liet!

Muistellen ja haaveksien Sielus vaipuu mietteisin, Päiviin tuleviin se kiitää, Liitää entispäivihin.

Mut jos liian paljon mietit, Haitaks on, kun suudellaan; — Itke ennen, kaunosielu, Itkut siin' on paikallaan!

15.

Maan kuningas on vanha, Sydän raskas on, pää harmaa on Tuo kuningas raukka vanha Toi nuoren puolison.

On paashipoika nuori, Siro kultapää, kevytmielinen, Ja silkkilaahusta kantoi Hän kuningattaren.

Kai tunnet vanhan laulun? Niin vienoon soi, niin synkkään tuo! Kummankin täytyi kuolla, — Oi, liiaksi lempivät nuo.

16.

Mun muistelmissani kukkii Nuo kuvat, jotk' aikaa raukes, — Mikä siin' oli äänessäs, josta Niin syvään mieleni laukes?

Mua lempiväs älä lausu! Oi, kaunein täällä ja parhain, Kevätaika ja nuori lempi, Jää lokaan ja saastaan varhain.

Mua lempiväs älä lausu! Vain vait suo suuta mulle, Ja hymyy, kun huomenna näytän Kaikk' kuihtuneet ruusut sulle.

17.

Nuo armaat toiveet kukkii Ja kohta kuihtuu taas; Ne kukkivat, kuihtuvat jälleen, Ja niin käy kuolemaas.

Tää tieto mun synkistyttää, Mult' innon, lemmen vie; Olen kylmä ja rikkiviisas, Ja jo vertynyt sydän lie.

18.

Syysyön unet, usvat, hiipii Yli vuorten, laaksojen, Myrsky lehdet puista riipii, Maa on kolkon aaveinen.

Yksi puu vain viel' on ainoin Lehdissänsä murheissaan, Puistaa kyynelvetten painoin Vihantia kutrejaan.

Sydän tää on syksytieno, Mutta puu, mi vihannoi, Se on kaunis kuvas hieno, Sinun, armas rouva, oi!

II

Niitä näitä

1.

Kuun välkkehessä meri on, Veet hiekkaan hiljaa suistuu; On sydän raskas, rauhaton, Ja mieleen laulu muistuu.

Se kaupungista tarinoi, Min meri alleen murskas; Sen syvyydestä kellot soi Ja munkkein rukous hurskas.

Ei kellot, rukoukset ei Ne kaupunkia auta, Näet minkä kerran hauta vei, Sen iäks otti hauta.

2.

Mua lempiväs mä tiesin, Sen aikaa huomasin; Mut kun sen mulle virkoit, Niin oikein säikähdin.

Ma kuljin vuorimaita Ja lauloin uljain päin; Ma meren rannall' itkin, Kun päivänlaskun näin.

Tää sydän on kuin päivä, Niin hehkuaan se luo, Ja lemmen mereen vaipuu Niin ihanana tuo.

3.

Varjosuukot, varjolempi, Varjoelo ihmeineen! Luulet, lapsi, kaiken jäävän Ikuisesti ennalleen?

Mitä hellit lemmekkäästi, Haipuu pois vain unelmiin, Sydämet ne unhottavat, Silmät uupuu, painuu kiin.

4.

Päin merta katsoi neiti Ja huokas: "ah!" ja "ai!" Hän lähtösuukot heitti, Kun päivä mailleen sai.

Oi, neiti, — eihän huolta, On vanha määrä näin; Se laskee edestä tuolta Ja palaa takaapäin.

5.

Rinnallasi loistain päilyy Tricolor ja julistaa: Vapaana tää sydän säilyy, Orjuuteen et sitä saa!

Kuningatar Maria, maltas, Maria Neljäs lemmessäin: — Kaikki edeltäjät valtas Pantiin pois vain peräkkäin.

6.

Ma mustin purjein purressa uin Yli aavojen hyrskiväin; Sä tiedät, kuink' olen murheinen, Ja loukkaat vain mua näin.

Kuin tuuli on mieles uskoton, Se liehuu pois ja päin; Ma mustin purjein purressa uin Yli aavojen hyrskiväin.

7.

Ja aallot ne vyöryvät tyrskyin Vain rantahan; Ne paisuu, vaipuu hyrskyin Vain santahan.

Ne voimakkaat on, nuivat, Yhä saapuvat nuo; Ne viimein vimmastuivat, — Mit' auttaa tuo?

8.

Meressä riimupaaden näät, Siell' istun rinnassa kaipuu. Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät, Pois aallot ne kuohuen haipuu.

Moni viehkeä laps oli armahain, Moni kumppali mieleen muistuu, — Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain, Pois kuohut ne aalloten suistuu.

9.

Meri säihkyy loisteess' auringon, Kuin ois se kultainen. Kun kuolen, tehkää, veikot, Mun hautani merehen.

Ma ain olen merta lempinyt, Nuo vienot aallot sen Niin usein mieltäni viihti; Me suovuimme yhtehen.

10.

Mua onni eilen suuteli, Sen päivä jo on vienyt, Ja oikein tosilemmestä En pitkään aikaan tiennyt.

Uteliaisuus naiset nuo Toi sylihini varmaan; Kun poveeni he nähneeks sai, Taas kadotin jo armaan.

Ja toinen nauroi mennessään, Näin toisen kelmeäksi; Vain Kitty itki katkeraan, Kun luotani hän läksi.

11.

Ei tuhmista neidoista, tuumasin, On paras tuhmista jäädä loitos; Mut kun niin ryhdyin viisaihin, Mun vielä huonommin kävi koitos.

On liian viisahat viisaat nää; Mitä kiusoja urkkivat, ajatelkaa! Mut itse jos tärkeintä kysyt, he jää Vain nauraen vastausta velkaa.

Missä?

Missä väsyneen ja ounaan Lepopaikka viimeinen? Alla oranjeinko lounaan? Alla Reinin lehmusten?

Hautaako mun vieras santaan Jossain kesken erämaan? Viskaako mun meri rantaan, Ja ma siinä maata saan?

Yhtäkaikki! Tuolla, täällä Luojan taivaan yllä nään; Tähdet tuikkii pääni päällä, Kuolinvalot väikkeessään.

Romansseja

Aikakautta koskevia ja Jälkipoimintoja

Childe Harold.

Vankan laivan, mustan aivan, Verkkaan purjehtivan näät. Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin Ruumiinvartioiden päät.

Kuolinsija! — Runoilija Kasvoin kalpein lepää siin'; Silmä siintää, katseen kiintää Vielä taivaan sinerviin.

Vetten vyöstä soi kuin yöstä Huuto sairaan Vellamon; Laitaan purren hiljaa surren Aalto vaipuu kuolohon.

Kohtalo.

I.

Pakene, tullos vaimoksein Jo rinnoilleni uinumaan; Sa mailla vieraill' lemmessäin Saat taaton ko'in ja isänmaan.

Jos et sä tule, kuolen pois, Ja olet yksin, yksin vain; Ja jos sa taaton kotiin jäät, Kuin vieras olet, muilla main.

II.

(Tämä on todellinen kansanlaulu, jota kuulin Reinin rannoilla laulettavan).

Kävi halla kylmien kevätyön, Se kylmi orvokit hentoiset, Ne kuihtuivat, näivettyivät.

Oli poika tyttöä lempinyt, He ko'ista läksivät salaa pois, Sitä taatto ei tiennyt, ei äiti.

He pitkin kulki ja pitkin vaan, Ei onnea, tähtöstä nähneetkään, He kurjina huoli ja kuoli.

III.

Nyt nuorten haudalla lehmus nuokkuu, Siell' laulaa linnut, ja tuulet huokuu; Sen suojaan istuvi siimekseen Tuo mylläripoika armaineen.

Ja tuulet ne henkivät murheisin mielin, Ja linnut ne laulavat kaihoisin kielin, Käy veikeät nuoret jo miettiviks, — He itkevät, eivätkä tiedä, miks.

Kaikkoo pois!

On päivän lemmikki synkkä yö Ja kevään lemmikki talvi. Elo lempivi kuolemaa — Ja, oi, sa lemmit mua!

Mua lemmit, oi! — Sua kourivat Nuo kauhistuttavat varjot, Jo kuihtuu nuoruutes, Ja tyhjiin sielusi haipuu.

Oi, kaikkoo pois ja lempiös Vain hilpeitä perholoita, Jotk' auteress' ilakoi, — Mua kaikkoo, kaikkoa turmaas!

Rouva Märtha.

(Tanskalainen aihe.)

Kreiv' Bender ja Pietari istui ja joi. Kreiv' Bender tunnusti herttaa: "Jos laulullas valloitat kaiken maan, Et voita sa rouva Märthaa."

Kreiv' Pietari lausui: "Ratsuni saat, Sa koiras vetoon myönnä, Sulo Märthan laulan ma seurahain Jo tänään sydänyönä."

Kun sydänyö nyt saapui niin, Kreiv' Pietari lauloi julki, Yli virran ja veen, yli metsän ja maan Sävel vieno kiirien kulki.

Vait korpikuuset ne kuuntelee, Ei pauhaa virran koski, Yön tähdet ei tuikkia muistakaan, Kuu värjyy kalvasposki.

Sulo Märtha hän herää uineestaan: "Ken laulullaan mua hurmaa?" Sai solkeen viitan ja puistoon läks; — Tuli tuskaa siitä ja turmaa.

Yli metsän ja maan, yli virran ja veen Hän kulkee henkensä hinnoin; Kreiv' Pietari vie hänet seurassaan, Vain laulaen tenhoisin innoin.

Nuor rouva kun aamulla kotiutuu, Kreiv' Bender on porrasten eessä: "Hyvä Märtha, miss' olet viettänyt yös? On vaattees vallan veessä."

"Yön vietin virralla Vellamon Ja ennustuksia kuulin; Mua pirskoitti siellä ja kasteli näin Veen neitoset ilkkuvin huulin."

"On hietaa ranta Vellamon, Et käynyt siellä, Märtha, Sun veriin raastetut jalkas on, Ja poskissas on verta."

"Yön vietin haassa keijujen, Tulen keijujen karkeloista; Ma jalkani, kasvoni haavoihin Sain orjantappuroista."

"Kesäkuussapa keijut karkeloi, He kukkain kesken liehuu, Mut nyt syys synkkä vallitsee, Ja metsissä tuulet riehuu."

"Luon' Pietari Nielsenin vietin yön, Hän lauloi tenhoisin innoin; Yli metsän ja maan, yli virran ja veen Ma seurasin henkeni hinnoin.

"Kuin kuolo laulu on voimakas, Se vie vain yöhön ja turmaan. Mua vieläkin polttaa hehku tuo, Ja nyt käy tieni surmaan."

Jo kirkko mustiin verhottiin, Soi kuolinkellot harvaan! Tuo tiennee kuoloa surkeaa Sulo Märtha rouvan, ma arvaan.

Kreiv' Bender arkun vieressä on, Hän huokaa murhemiellä: "Nyt kauniin rouvani kadotin Ja mainiot koirani vielä."

Henrik.

Linnapihalla Canossan Keisari on, Saksan Henrik, Avopäin ja jaloin paljain, Ja on yö, ja kylmään vihmoo.

Kurkistajaa kaks on tuolla Ikkunassa; kuu luo loistoon Kaljun pään Gregorius paavin, Rinnat Toskanan Matildan.

Henrik lukee kelmein huulin Hurskaat paternosterinsa; Mutta keisarsydämessään Salaa yrmii, hiljaa haastaa:

"Tuolla Saksan valtamailla Ilmaan kohoo vankat vuoret, Siell' on vuorten loukeroissa Rautaa sotatapparoihin.

"Tuolla Saksan valtamailla Ilmaan kohoo uljaat tammet, Ylimmissä puissa varttuu Varret sotatapparoihin.

"Oma Saksanmaani kallis, Itse vielä kannat miehen, Joka tuskieni käärmeen Murskaa sotatapparalla."

Kuningas Daavid.

Hauska sortovaltijaan Lähtö on, näet kuoltuaan Olot jäävät entisilleen, Eikä orjuus muutu milleen.

Kansa raukka! Juhdaks tää Kärryin kytkyesen jää, Ja jos ies käy raskahaksi, Niska poikki, yksi-kaksi!

Daavid puhuu kuollessaan Salomolle: "Tuota vaan! — Muistutan sua Joab'ista, Sotajoukkoin kenraalista.

"Tämä päämies soturein Oli kauvan kiusauksein, Mut en koskaan todentiehen Päässyt oikein kimppuun miehen.

"Olet hurskas Herrassas, Viisas, kyllin voimakas, — Sun käy päinsä ilman haittaa Joab'in jo tieltä laittaa."

Asra.

Joka päivä ihmeen kaunis Tytär Sulttaanin hän kulki Iltahetkin lähtehellä, Missä vilppaat vedet suihkuu.

Joka päiv' on orja nuori Iltahetkin lähtehellä, Missä vilppaat vedet suihkuu; Yhä kalvaammaks hän karkaa.

Kerran vihdoin ruhtinatar Häneen kääntyi päättävästi: "Nimesi mä tietää tahdon, Syntyperäs, synnyinmaasi."

Sanoi orja: "Nimen' onpi Mohamed ja maani Jeemen, Ja ma kuulun Asrain heimoon, Jotka kuolee, kun he lempii."

Runoilija Firduusi.

1.

Kultaisia — hopeisia! Puhuu rahvas toomanista, Haastetaan vain hopeasta, Hopeisesta toomanista.

Mutta ruhtinaanpa suussa, Suussa Shachin, tooman aina Kultaa on; näet Shachi ottaa, Ottaa vain ja antaa kultaa.

Niin ne miettii suorat miehet, Niinpä mietti myös Firduusi, Jumalainen runoniekka, Hän *Shach Nahmehn* kuulu luoja.

Suuren sankarrunoelman Syntymään sai Shachin käsky: Shachi joka säkehestä Lupas toomanisen hälle.

Kesää seitsemättätoista Ruusu kukkii, ruusu kuihtuu; Satakielen laulu lakkas Seitsemännentoista kerran. —

Vielä istuu runoniekka Aatostensa kangaspuilla Yöt ja päivät, lointa täyttäin Laulun huiman laajaa lointa;

Huiman laajaa lointa, missä Ihmeen lailla yhteen kietoo Kotimaansa satumuistot, Ikivanhat ruhtinahat,

Faristanin lempiurhot Ritartöineen, seikkailuineen, Henget yön ja valon henget Tarukukkain kiehkuroihin. —

Kaikki tuoksuvi ja henkii, Väriloistoss' säihkyy, hehkuu, Siin' on pyhää heijastusta Valoisan Iraanin taivaan.

Taivaan alkuvalo puhdas Viime tulentemppelistä Runoniekan silmään säihkyy, Poistain Koraanin ja Muftin.

Viimein valmiin runoelman Vie Firduusi suosijalleen: Kirjan, jonka säkeet täyttää Kaksisataa tuhatmäärää!

Kylpylaitoksessa tuolla, Gaznan kylpylaitoksessa, Shachin lähettiläät mustat Päätyi tapaamaan Firduusin. —

Molemill' on rahasäkki; Runoniekan jalkain juureen Polvistuin he säkit laskee, Lahjapalkaks runoilusta.

Laulaja ne auki riuhtas Riemuitakseen kullannäystä, Jost' on ollut pitkä puutos, — Silloin näkee hämmästyksin,

Kalvas hopea on noissa, Hopeisia toomania, Kaksisataatuhatt' ehkä, — Ja hän nauroi katkerasti.

Katkerasti naurain summan Kolmeen osaan, yhtä suureen, Jakoi hän ja antoi noille Lähettiläs-neekereille,

Antoi tuontipalkkioksi Kummallekin kolmanneksen. Loppuosan kylpijälle Juomarahaksi hän heitti.

Itse otti matkasauvan, Niin pääkaupungin hän jätti; Pääsi portille, ja siinä Tomun puisti jaloistansa.

2.

"Jos ois muitten tapaan vaan Sanans' syönyt, ilman muuta, Laiskaan, ilman kavaluutta, Suuttua en huoliskaan.

"Mutta kieltää tuskin voi, Hän mun petti, petti varsin, Kaksipäisin lauseparsin, Juonillaan, min valhe toi.

"Mies hän oli arvokas Ryhdiltään ja katseeltansa, Eipä nähty vertojansa, Mies ol' mies ja kuningas.

"Taivaan vaaru maamme vetti, Tunsin päivän säihkehen. — Hän, mies uljas totuuden, Hän se sentäänkin mun petti."

3.

Shach Mahomet päivällisensä jo söi, Se ystävälliseks mielen löi.

Hän varjossa puiston on puppurat yllään, Vesi suihkus ja pirskui ja vilvoitti kyllään.

Ja palvelusjoukko on toimissansa, Ansaari, lemmikki, siinä on kanssa.

Mut marmorivaasseista kumpuaa Sulo kukkien tuoksua hurmaavaa.

Laill' odaliskien palmut nuo Ne norjina leijuin viehkettä tuo.

Ei liiku sypressi, — houri, sun ylkäs! — Se taivaasta uinuu, mailman se hylkäs.

Mut äkkiä soi sala laulelon ään', Tarumailta se nousevi helkähtämään.

On Shachi noussut kuin huumaunut, — "Kenen laulut nää, kenen runoilut?"

Ansaariin kääntyen noin hän huusi; Tää vastas: "Laulut on tehnyt Firduusi."

"Firduusi?" — hän jotain kuin muistoa juuri: "Miss' on, miten voi nyt laulaja suuri?"

Ansaari vastasi: "Köyhyyttään Jo kauvan puutetta kärsii hän,

"Kotikaupungissaan Tuus'issa vaan Ja elää puutarhahoidollaan."

Shach Mahomet istuvi kauvan vait, Mut jo virkkoi: "Ansaari, nyt kiire on kait. —

"Ota talleistain sata muulia pikaa, Kameelia viiskymment', ilman vikaa.

"Ne kuormaa aartein, ilman hintaa, Jotk' ihastuttavat ihmisrintaa!

"Ota hohtokiviä, pantavöitä, Ja kalliita vaatteita, koristetöitä,

"Sirokirjailuita santelipuusta, Lelulippaita kullasta, norsunluusta,

"Ja kannuja, kulhoja suikeapäitä, Leopardintaljoja täplikkäitä,

"Korumattoja, kultaompeluita Yli valtakuntani valmistetuita. —

"Myös mukaan muista panna noita Siniaseita, purppuraloimiloita;

"Ota kaikenlaisia juomiakin Ja ruokia, pantuja ruukkuihin,

"Lisäks kakstoista ratsua, nuorta ja arkaa, Jotk' aavikon poikki nuolina karkaa;

"Ja mustia orjia, myös sama luku, Teräsruumiita, jotka ei matkalla huku.

"Sä näistä tavaroist' ota vaari, Ja kohta matkaan lähde, Ansaari.

"Ne ynnä tervehdykseni sie Firduusille suurelle Tuus'iin vie."

— Ansaarista syystä sä hyvää luulit: Hän kuormasi kameelit ja muulit;

Ne kalleilla kunnialahjoilla lastas, Jotk' kahden maakunnan veroa vastas.

Jo kolmen päivän päästä hän läks, Kävi itse kulkueen käskijäks;

Hän lippua nosti, mi punaisna hohti Ja karavaania matkaan johti.

Tuli päivänä kahdeksantena nuo Tuus-kaupungin alle vuoren luo.

Ja länsiportista kaupunkiin Ha ratsasti huutaen, ryskien niin.

Päris rumpu, ja torven toitotus raikui, Ja riemulaulut ilmaan kaikui.

"La Illa Il Allah!" huusivat vaan Kameelein ohjaajat innoissaan.

Mut itäportista Tuus'ista tuolta Käy samaan hetkeen toiselta puolta

Pois verkkaan ruumissaaton tie, Mi kuolleen Firduusin hautaan vie.

Kiinan Keisari.

Oli isäni nahjus-valtijas, Unimyssy ja kuivan tyystä; Ma milloin vaan otan naukun taas, Olen suuri keisari syystä.

Se vasta on juoma! Ma huomaan tuon, Kuink' ihmeitä tekee viina: Kun milloin vaan ma naukun juon, On kukoistuksessa Kiina.

Tää keskuksenvaltio muuttuu niin Kuin puutarhamaailmaksi; Ma melkein mies olen itse siin', Käy rouvani raskahaksi.

On kaikkialla runsaus, Ja sairaat terveiksi käkee; Hovimestari, ukko Konfusius, Taas viisaimmat hetkensä näkee.

Sotamies kun leikkaa limppuaan, Hän mantelileivosta leikkaa, Ja kaikki roskakansa maan Sametissa ja silkissä keikkaa.

Ritaristopa mandariinien Ja invaliidit kanssa, He jälleen saavat nuoruuden Ja puistavat palmikkojansa.

Suur uskon pagoodi[1], symbooli maan, On valmisna kaikkein nähden; Koko juutalaisjoukkue kastetaan Ja saa lohikäärmeen tähden.

Jää kumouksellinen henki jo pois, Jalot mantshuulaiset ne huokaa: "Mitäs konstitutsioonista meille ois, Ei, pamppua, selkäämme suokaa!"

Askleepion miesten haastaa suon, — He ei tätä juontia kiitä — Mut milloin vaan ma naukun juon, Kun maalle on onnea siitä.

Ja naukkupa taas, ja naukkupa taas, Se on kuin taivaan manna! Syö naurista kansa, ja onni on maass', Ja se laulavi: Hosianna!

[1] Kölnin doomi.

Lokakuulla 1849.

Jo tyyntyi vankka tuulispää, Ja tuli tyven kotiin kanssa; Germaania, suuri lapsi tää, Se riemuitsee taas joulukuusistansa.

Nyt perheonneen vaivutaan, Ylemmät pyyteet tois vain haittaa, — Käy rauhanpääsky palaamaan Ja pesänsä taas huoneenpäätyyn laittaa.

Vain rauhass' uinuu metsä, maa Kuun hempeässä valovuossa, Vait, pamahtiko? — laukaus, haa! Kenties taas ystävän he ampui tuossa.

Kenties jo aseet kädessään On tavattu nuo yltiötki. (Ei kaikki oo niin järjissään, Kuin Flaccus, joka rohkeasti pötki.)

Taas Liszt käy esiin, — henkihin Jäi Frans, ei verissään hän makaa; Ei taistokentill' Unkarin Kroaatti, Ryssä tappanut hänt' takaa.

Meni viime turva vapauden, Ja Unkari on hurmehissa, — Mut ritar Frans on entinen, Ja miekkans' säilyi, — se on komoodissa.

Frans henkiin jäi, ja äijänä Hän veritöitään kertoella Saa lastenlasten piirissä: — "Niin tein ja niin koin miekkaa heilutella."

Kun nimen kuulen Unkarin, Käy ahtaaks Saksan villanuttu, Mun rintan' nousee tyrskyihin, Ja on kuin torventoitotus sois tuttu.

Soi jälleen mulle mielehein Nuo urhoin sadut unholasta, Nuo hurjat taistot sankarein Ja laulut Niebelungein kuolemasta.

On sama retki sankarin, On samat tarut synkät, öiset, Vain nimet vaihtui uusihin, Mut samat on nuo urhot mainetöiset.

Ja sama kohtalo on vain, — Jos kuinka uljaat liput liehuu, Niin viimein urho sortuu ain, Kun pedon raaka ylivoima riehuu.

Ja nytpä liittoon vastahas Sai härkä karhun vainotiellä, — Sa kaaduit, mut on lohtunas: Me toiset koimme häpeämmät vielä!

Toki siistit pedot sinut kaas Ja rehtitaistelussa tuonoin; Mut me, me jäimme sortoon taas Vain susien ja sikain ryönäkuonoin.

Ne ulvoo, röhkii, — iljettää Jo yksin voittajien haisu; Mut vait! käy liiaks sinuun nää, — Niin sairas olet, vaikene jo vaisu!

Enfant perdu.

Asemaa hyljättyä taisteluissa Ma kolmetoista vuotta puolustin. En voittoon luottanut ma tuonen suissa, En koskaan tiennyt, jäänkö henkihin.

Yöt päivät valvoin, — nukkua en saanut, Ma leiritelttasessa kumppalein, — Ja unenkin myös vei, jos oisin maannut, Tuo vankka kuorsaus näiden sankarein.

Yön aikaan usein huoliin sorruin viimein, Myös pelkoon — houkka vain on peloton — Ja karkoittaaksen' nuo, ma riettain riimein Taas vihelsin jo herjalaulelon.

Niin, valpas olin, — pyssy, missä tuumat! — Ja ilmestyipäs epäiltävä ken, Ma ammuin oikein, lähetin jo kuumat, Tulikuumat luodit ruojan ruumiisen.

Mut toisekseen myös sattua voi vielä, Ett' inha ruoja tää, hän samoinkin, Ties oikein ampua, — ja, oi, en kiellä, Mun vuotaa haavat, — verryn kuivihin.

On avoin vartio! — Mun vuotaa haavat. — Yks kaatuu, toiset työtä jatkamaan! — Mut voittaen ma kuolin, aseet saavat He ehjät multa, — sydän särkyi vaan.

Latsarus.

Heitä pyhät paraboolit, Hypoteessit hurskaat heitä, — Ongelmat sä selvitellä Koita ilman kiertoteitä.

Miksi aina kunnollinen Ristitaakkaa kurjaa kantaa, Kun saa voittoisasti huono Vaunuiss' ajaa mailmanrantaa?

Miss' on syy? Vai eikö liene Täysi Herran kaikkivalta? Tai jos käyryyttä hän käyttää? Oi, se tuntuis kamalalta.

Yhtenään noin kyselemme, Kunnes viimein aimo lastaus Multaa meiltä suut jo tukkii, — Mutta onko tuo nyt vastaus?

Maailman meno.

Jos sait paljon, niin sä saat Yhä lisää joka hetki. Jos vain vähän sait, niin pois Otetaan nuo vähäisetki.

Jos et mitään saanut lie, Hylkyväki, päätä vaivat, Sillä elon oikeus on Niillä vain, mit jotain saivat.

Sfinksi.

Tosi sfinksin muoto sopii Täysin naisen muodon tuumiin; Kasvoin kujeet vain on lisäys Kynsiniekan kissanruumiin.

Kuolonkumma arvoitus on Tosi sfinksin tään. Sen tiesi Todentotta pulmikkaaksi Äitinsä Jokasteen miesi!

Onneksi ei nainen itse Tunne omaa arvoitustaan: Jos hän päästösanan lausuis, Suistuis mailma yöhön mustaan.

Lootoskukka.

(La Mouchelle.)

Me kaks, me tottakin liemme Pari sukkelanpäiväisin; On lemmitty polvilta heikko Ja lempijä rampakin.

On neito kärsivä kissa, Kuin koira raihnas on mies, Ja eiköhän kumpikin päästään Myös viiralla lie kukaties.

Hän on muka lootoskukka, Niin lemmitty haaveksuu; Mut mies, tuo kumppali kalvas, Hän mielestänsä on kuu.

Ja lootoskukka aukoo Kuvun hempeän kuutamaan, Mut heilivän elon sijaan Hän saa niin laulelon vaan.

Lopun edellä.

Nään, kuinka tiimalasista jo Nuo hiekkahiukat juoksee. Sa vaimo, armahin puoliso, Jo kuolo mun tempaa luokseen!

Se sylistäs vie minut, vaimo sie, Ei hangoitus auta tässä, Se ruumihista sielun vie, Mi tuskaan on nääntymässä.

Jo vanhasta huoneesta häätyy lois, Mi siinä viihtynyt niin on. Se värjyy ja liehuu: — "Minnekä pois?" Kuin tervassa sääski se kiin on.

Ei voi tätä muuttua, — sen toki ties — Vaikk' kierrymme tuskikkaina! Näet ruumis ja sielu, — vaimo ja mies — Ne viimein eroavat aina.

Nuorisolle.

Jätä huonos ja halpas, oo tielläsi valpas, Älä seisatu kultaheelmien luo! Jos tietäs he salpas, sa tempaise kalpas, Ei sankarin retkeä estä tuo.

Vain rohkea koitos, ja puoli on voittos, Aleksander valloitti maailman! Pois häikäily loitos, jo hyymenin soitoss' Kuningattaret eessäs on polvillaan.

Tule lennossa tukka, — Dareios rukka Hän vuoteensa, valtansa heittää saa! Oi, autuas hukka! Sa kuolet kuin kukka Babyloonissa kuoloa hurmaavaa!

Sisällys.

Laulujen Kirja.

I. Nuoria tuskia. Sivu. Aamuin herään ilakoiden…………………. 13 Ma kuljen varjossa puiden……………….. 14 Kätes rinnallein pane, kultani, näin……… 15 Vuoret, linnat katsoo tuolta…………….. 16 Ensin jouduin tuskaan aivan……………… 17 Kun lempi rintaa raastaa………………… 18 Taas kukkii mailla ja teillä…………….. 19 Jo rauhan me tehdä voimme……………….. 20 Yöt ja päivät runoilin ma……………….. 21 Sua lemmin, sylikoira…………………… 22 Vihan tunsin ja lemmen, lemmen ja vihan…… 23

II. Lyyrillinen välikohtaus. Ihanaan aikaan Toukokuun………………… 27 Mun kyynelistäni puhkee…………………. 28 Kevät, kyyhky ja lilja ja ruusukulta……… 29 Kun silmihis ma katselen………………… 30 Sun kasvos vienot, armaat näin…………… 31 Pane poskes vasten poskeain……………… 32 Mun sieluni kylpeä halaa………………… 33 Tuhannet vuodet tuikkii…………………. 34 Ma laulun siivillä kannan……………….. 35 Vain tuskaan lootoskukan………………… 37 Rein-virtaan värähdellen………………… 38 On mailma tuhma, kateekas……………….. 39 Armas, nyt sen sanonetkin……………….. 40 Veenus-Afrodiiten-moisena……………….. 41 Niin, viha pois, jos sydän sortuiskin…….. 42 Niin, kurja oot, en vihaa kanna, en………. 43 Ja jos tietäisi kukat pienot…………….. 44 He juoruja sulle toivat…………………. 45 Maa kauvan kantoi talven leimaa………….. 46 Tuoll' yksin Pohjan honka……………….. 47 Ma suurten tuskain syihin……………….. 48 Poroporvarit juhlamiellä………………… 49 Ja poika lempii neittä………………….. 50 Kun laulun soivan kuulen………………… 51 Luo katseensa kukat kaikki………………. 52 Ma unta kuninkaanlapsesta näin…………… 53 Me, lemmitty, venhossa kahden……………. 54 Taas valkokäsi vilkkuu………………….. 55 Sua lemmin, lemmin mä vieläkin…………… 57 Mun lempeni lieska tumma………………… 58 He suutuksiin mun saivat………………… 59 Teepöydässä seura hieno…………………. 60 Ovat myrkkyä lauluni täynnä……………… 62 Ma vanhaa untani jälleen näin……………. 63 Ma vuoren huipulla seison……………….. 64 Ma unissani itkin………………………. 65 Jo lentää tähti tuolta………………….. 66 Tien ristiin haudatuks joutuu……………. 67 Nuo vanhat, pahat laulut………………… 68

III. Kotiintulo. En tiedä, kuinkahan lienee………………. 73 On sydän, sydän synkkä………………….. 75 Kun matkalla sattumalta…………………. 77 Kalarannalla istuimme siinä……………… 79 Sa kaunis saaren tyttö………………….. 81 Ja kuu on noussut vasta…………………. 82 Mustiin pilviin peitettyinä……………… 83 Jo tuulelle nostaa lakkiaan……………… 84 Kun varhain sivu huonees………………… 85 Loi ilta mereen hohdettaan………………. 86 Veenpiirin takaa kaukaa…………………. 87 Ja neito huoneessa nukkui……………….. 88 Mä synkissä haaveiluissa………………… 90 Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa……………. 91 Mitä tiennee ainoa kyynel……………….. 92 He toisiaan lempi, mut siitä…………….. 93 Syysillan kelmeä täyskuu………………… 94 Kun pirua huusin, hän saapuikin………….. 96 Nuo pyhät kuninkaat itämaan……………… 97 Kaks lasta oltiin, lapsi………………… 98 On sydän raskas, kaihomiellä…………….. 100 Kuin kukka olet kaino…………………… 101 Laps, se ois vain turmiokses…………….. 102 Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis…………. 103 Ma tahdoin luokses tulla………………… 104 Elo, mailma on liian hajanainen………….. 105 On illalla vieraita heillä………………. 106 Ma soisin, ett' yhteen sanaan……………. 107 On timantit sulla ja helmet……………… 108 Kellä ensi lempi, hän on………………… 109 Tiesi, minne lie tuo huima………………. 110 Mikä valhe suudelmissas…………………. 111 Lumivalkeille olkapäilles……………….. 112 Nuo sini-husaarit soittaa……………….. 113 Mut kastraatit ne voihkii……………….. 114 Valleilla on Salamankan…………………. 115 Hämyään luo kesäilta……………………. 116 Yö on vierahilla mailla…………………. 117 On kuolo kylmä, kolkko yö……………….. 118

IV. Romansseja. Pekka Parka……………………………. 121 Krenatöörit……………………………. 123 Viesti………………………………… 125 Belsassar……………………………… 126 Pyhiinvaellus Kevlaariin………………… 129 Almansor………………………………. 134

V. Harzvuorella ja Pohjanmeri. Hartzvuorella. Proloogi…………………. 143 Vuori-idylli…………………………… 145 Paimenpoika……………………………. 156 Pohjanmeri. Kruunaus……………………. 158 Iltahämärä…………………………….. 160 Auringonlasku………………………….. 161 Yö rannikolla………………………….. 164 Poseidon………………………………. 167 Myrsky………………………………… 170 Puhdistus……………………………… 172 Merentervehdys…………………………. 173 Päivän laskiessa……………………….. 176 Kysymyksiä…………………………….. 179 Foinix-lintu…………………………… 180

Uusia Runoelmia. (Lyyrillisiä).

I. Uusi kevät. Proloogi………………………………. 187 Metsä vihannoi ja silmuu………………… 188 Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne…….. 189 Taas ollaan toukokuussa…………………. 190 Mielehen soi vienoinen………………….. 191 Ja perhosen lemmikki ruusu on……………. 192 Ol' aluss' satakieli vaan……………….. 193 Lemmen kaihoon sydän taipuu……………… 195 Kun käyt sivutsein, ja tunnen……………. 196 Tuo norja valkolumme……………………. 197 Hän suuret sinisilmät…………………… 198 Ja ruusu tuoksuu, — mut sen tietäneiskö….. 199 On Pyhään Allianssiin…………………… 200 Neilikat ne tuoksuin huokuu……………… 201 Suukot, joita hämyss' annat……………… 202 Maan kuningas on vanha………………….. 203 Mun muistelmissani kukkii……………….. 204 Nuo armaat toiveet kukkii……………….. 205 Syysyön unet, usvat, hiipii……………… 206

II. Niitä näitä. Kuun välkkehessä meri on………………… 209 Mua lempiväs mä tiesin………………….. 210 Varjosuukot, varjolempi…………………. 211 Päin merta katsoi neiti…………………. 212 Rinnallasi loistain päilyy………………. 213 Ma mustin purjein purressa uin…………… 214 Ja aallot ne vyöryvät tyrskyin…………… 215 Meressä riimupaaden näät………………… 216 Meri säihkyy loisteess' auringon…………. 217 Mua onni eilen suuteli………………….. 218 Ei tuhmista neidoista, tuumasin………….. 219 Missä?………………………………… 220

Romansseja. Aikakautta koskevia ja Jälkipoimintoja. Childe Harold………………………….. 223 Kohtalo……………………………….. 224 Kaikkoo pois…………………………… 226 Rouva Märtha…………………………… 227 Henrik………………………………… 231 Kuningas Daavid………………………… 233 Asra………………………………….. 235 Runoilija Firduusi……………………… 236 Kiinan Keisari…………………………. 245 Lokakuulla 1849………………………… 248 Enfant perdu…………………………… 251 Latsarus………………………………. 253 Maailman meno………………………….. 254 Sfinksi……………………………….. 255 Lootoskukka……………………………. 256 Lopun edellä…………………………… 257 Nuorisolle…………………………….. 258