ALAMAINEN

Romaani

Kirj.

HEINRICH MANN

Suomentanut Huvi Vuorinen

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Osakeyhtiö, 1920.

Etelä-Suomen Sanomain kirjapaino Oy, Lahti.

I.

Diederich Hessling oli hento lapsi, joka hyvin kernaasti uneksi ja pelkäsi kaikkea ja jonka korvia kovin särki. Hän jätti vastenmielisesti lämpimän huoneen talvella ja kesällä ahtaan puutarhan, missä tuntui paperitehtaan lumppujen haju ja missä näkyi kultasade- ja seljapuiden päällitse vanhojen talojen puiset, savella rapatut seinät. Kun Diederich nosti katseensa satukirjastaan, rakkaasta satukirjastaan, niin hän pelästyi usein kovin. Hänen vieressään oli penkillä varmasti istunut sammakko, millä oli ollut puolet hänen koostaan! Tai sitten tuolla muurin luona oli peikko, mahaansa myöten maassa, ja katseli kulmainsa alta.

Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi piti häntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaa makeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydän ääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, että herra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainen ilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen ja luottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastui portailla, niin poika taputti käsiään hulluna — ja juoksi tiehensä.

Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvot turtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti ulos kielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen: "Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jos tekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivan liian mitättömiä."

Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhaten toisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta, toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken, jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: hän tunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenä vanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin, oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisen jälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaan paperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen. Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneet joutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitä itselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivat joitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon, että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaan myymälässä. Yritys onnistui — mutta illalla Diederich polvistui vuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, että peloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta. Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka aina metoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuus ja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaalle keisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. "Minun poikani on varastanut", hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä, katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. "Sinä petät ja varastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi."

Rouva Hessling tahtoi pakottaa poikaansa polvistumaan isän edessä ja pyytämään anteeksi, koska isä oli tämän vuoksi itkenyt! Mutta Diederichin vaisto sanoi, että tämä olisi vielä enemmän vihoittanut isää. Hessling ei ollenkaan ymmärtänyt vaimonsa tunteellista käytöstapaa. Rouva turmeli koko lapsen. Hessling sai hänet kiinni valheista yhtä hyvin kuin Diederichin. Eikä se ollut mikään ihmekään, koska rouva luki romaaneja! Se työ, mikä oli hänelle viikoksi määrätty, oli lauvantai-iltana useinkin vielä suorittamatta. Hän pieksi kieltään, sen sijaan että olisi puuhannut palvelijattaren kanssa… Eikä Hessling ollut edes varma siitä, söikö hänen vaimonsa salaa makeita, kuten hänen poikansakin. Pöydässä ei tämä uskaltanut syödä tarpeekseen, vaan hiipi jälestäpäin kaapille. Jos hän olisi uskaltanut mennä tehtaaseen, niin olisi varmasti varastanut nappeja.

Hän rukoili poikansa kanssa "kaikesta sydämestään", muodollisuuksista välittämättä, ja sai silloin poskipäänsä punottamaan. Hän kuritti häntä myöskin, mutta umpimähkäisesti, kiukuissaan. Usein hän oli tällöin väärässä. Silloin Diederich uhkasi valittaa isälleen, oli menevinään konttoriin ja riemuitsi jossakin nurkan takana sen johdosta, että äiti oli nyt tuskissaan. Äitinsä hellyyden hetket hän käytti hyväkseen, mutt'ei tuntenut mitään kunnioitusta häntä kohtaan. Äiti oli samanlainen kuin hänkin, ja se seikka esti hänet kunnioittamasta häntä. Sillä hän ei kunnioittanut itseään, vaan vietti elämää, joka ei olisi kestänyt Herran kasvojen edessä.

Kuitenkin heillä molemmilla oli perin tunteelliset hämyhetkensä. Juhlista he saivat esiin viimeisenkin tunnelmapisaran laulun, pianonsoiton ja sadunkertomisen avulla. Kun Diederich alkoi epäillä Jesuslasta, niin hän antoi äitinsä hellyttää itsensä ja saada vielä hetkiseksi uskomaan, tuntien itsensä sen kautta keventyneeksi, uskolliseksi ja hyväksi. Hän uskoi myöskin itsepintaisesti ylhäällä linnassa asustavaan aaveeseen, ja isä, joka ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, näytti ylpeältä, melkein rangaistavalta. Äiti ruokki häntä saduilla. Hän ilmaisi hänelle pelkonsa, mitä tunsi vilkasliikkeisten katujen ja raitioteiden vuoksi, jotka menivät siitä sivuitse, ja vei hänet muurin yli linnaan. Siellä he nauttivat suloisesta väristyksestä.

Meisestrassen kulmauksessa oli kuljettava poliisin ohitse, joka, jos tahtoi, saattoi viedä ihmisen vankilaan! Diederichin sydän jyskytti kuuluvasti; miten kernaasti hän olisi tehnyt suuren kierroksen! Mutta silloin olisi poliisi aavistanut hänen pahan omantuntonsa ja olisi siepannut hänet. Parempi oli osoittaa olevansa puhdas ja viaton — ja vapisevalla äänellä kysyi Diederich poliisilta, mitä kello oli.

* * * * *

Näiden monien peloittavien voimien jälkeen, joiden alaisena Diederich oli, sadun konnien, isän, rakkaan Jumalan, linnanpeikon, poliisin ja nuohoojan jälkeen, joka saattoi raahata koko miehen uunin piipun läpi niin että tuli yhtä mustaksi kuin hän itsekin oli, ja tohtorin jälkeen, joka saattoi penslata kaulaa ja ravistaa, jos huusi, — kaikkien näiden voimien jälkeen hän joutui vielä hirveämmän voiman valtaan, koulun, joka nieli ihmisen kokonaan. Diederich meni sinne parkuen eikä voinut vastata, vaikka olisi osannutkin, koska hänen täytyi parkua. Vähitellen hän oppi käyttämään hyväkseen itkemistaipumustaan silloin, kun ei osannut läksyjään — sillä mikään peikko ei ollut saanut häntä ahkerammaksi tai vähemmän uneksivaksi — ja vältti siten monta ikävää seurausta, kunnes opettajat olivat päässeet hänen juonensa perille. Ensimäistä kohtaan, joka sen keksi, hän tunsi suurta kunnioitusta; hän rauhoittui heti ja katseli häntä aralla antaumuksella käsivartensa yli, minkä hän oli koukistanut ja vetänyt kasvoilleen. Tätä terävänäkeistä opettajaa kohtaan hän jäi ainaisesti nöyräksi ja tottelevaiseksi. Hyvänsävyisille hän teki pieniä, vaikeasti toteennäytettäviä kujeita, joista ei kerskunut. Suuremmalla tyydytyksellä hän puhui eräästä todistusten turmelemisesta, eräästä suuresta rikosjutusta. Pöydässä hän ilmoitti: "Tänään herra Behnke löylytti taas pahanpäiväisesti kolmea oppilasta!" Ja kun kysyttiin, keitä?

"Minä olin yksi niistä".

Sillä Diederich oli sellainen, että kuuluminen tuohon persoonattomaan kokonaisuuteen, tuohon leppymättömään, ihmisiä halveksivaan, koneelliseen organismiin, mikä lukio oli, teki hänet onnelliseksi, ja että mahti, tuo kylmä mahti, jonka osakkaana hän oli, vaikkapa vain kärsivänäkin, oli hänen ylpeytensä. Luokan esimiehen syntymäpäivänä koristettiin kateederi ja taulu seppeleillä; Diederich kietoi niitä opettajan kepinkin ympärille.

Vuosien vieriessä liikutti häntä kaksi vallanpitäjiä kohdannutta onnettomuutta pyhällä ja suloisella virkistyksellä. Johtaja oli luokan edessä läksyttänyt erästä apulaisopettajaa ja antanut hänelle matkapassit; eräs yliopettaja tuli mielisairaaksi. Vielä suuremmat voimat, johtaja ja mielisairaala, olivat pidelleet julmasti niitä, joilla siihen asti oli ollut niinkin suuri valta. Silloin kun oltiin pieniä mutta vahingoittumattomia, niin ruumiita piti katsella alhaaltakäsin ja tehdä niistä omaa asemaa lieventävät johtopäätökset.

Diederich, jonka mahti oli kietonut rataslaitokseensa, edusti sitä nuorempien sisariensa edessä. Näiden piti kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja tehdä vielä tahallaan lisää virheitä, jotta veli saattoi raivoten käyttää punaista mustetta ja jaella rangaistuksia. He olivat hirveitä. Pienokaiset huusivat — ja silloin oli Diederichin vuoro nöyrtyä, jottei tullut ilmi.

Vallanpitäjiä jäljitelläkseen hän ei tarvinnut ketään ihmistä; hänelle riitti eläimet, jopa esineetkin. Hän seisoi Holländerin vieressä ja katseli, miten tämä ruhjoi lumppuja. "Sen sinä veit! Pankaapas vielä vastaan, törkeät riekaleet!" mutisi Diederich, ja hänen silmänsä kiilsivät. Äkkiä hän lyykistyi ja oli vähällä pudota kloorikylpyyn. Erään työmiehen askeleet olivat häirinneet hänen ilkeän nautintonsa.

Sillä hän tunsi itsensä täysin laadulliseksi ja asiastaan varmaksi vain silloin, kun sai selkäänsä. Tuskin koskaan hän vastusti lyöntejä, korkeintaan hän sanoi tovereilleen: "Ei selkään, se on epäterveellistä".

Ei niin, että hän ei olisi tuntenut oikeuksiaan tai etujaan. Mutta Diederichistä tuntui siltä, että se selkäsauna, jonka hän sai, ei tuottanut lyöjälle mitään käytännöllistä hyötyä eikä hänelle itselleen mitään todellista vahinkoa. Vakavammalta kannalta kuin nämä puhtaasti ideaaliset arvot hän otti sen vaahtokehrän, minkä "Netziger Hofin" yliviinuri oli jo kauan sitten luvannut, mutta jättänyt lupauksensa täyttämättä. Diederich meni useampia kertoja Meisestrassea pitkin torille muistuttaakseen sanottua ystäväänsä. Mutta kun tämä eräänä päivänä ei ollenkaan tahtonut enää tietää mistään lupauksestaan, niin Diederich polki jalkaansa vihastuneena: "Tämä menee jo liian pitkälle! Jollette heti kohta tuo minulle vaahtokehrää, niin minä kerron asian isännällenne!" Siihen Schorsch naurahti ja täytti Diederichin vaatimuksen.

Tämä oli kouraantuntuva saavutus. Valitettavasti saattoi Diederich nauttia siitä vain nopeaan ja surullisella mielellä, sillä pelätä sopi, että Wolfgang Buck, joka odotti häntä ulkona, ilmestyi siihen ja vaati osaansa, mikä oli hänelle luvattu. Kuitenkin hän ennätti pyyhkiä suunsa, ja oven edessä hän päästi suustaan oikean herjaustulvan Schorschia kohtaan, joka oli huijari ja jolla ei ollut vaahtokehrää. Diederichin oikeudentunto, joka äsken juuri oli niin voimakkaasti puhunut hänen puolestaan, vaikeni toisen vaatimusten edessä — joita ei tosin muuten saanut jättää huomioonottamatta, sillä Wolfgangin isä oli siksi aivan liian kunnioitusta herättävä henkilö. Vanha herra Buck ei käyttänyt kankeita tärkkikauluksia, vaan valkeata, silkkistä kaulaliinaa, minkä yläpuolella roikkuivat suuret, valkeat viikset. Miten hitaasti ja majesteettisesti hän asetti kultakoukkuisen keppinsä katukiveä vastaan! Hänellä oli sylinterihattu päässä, ja hänen päällystakkinsa alta pistivät usein esiin hännystakin liepeet, keskellä päivää! Sillä hän kävi kokouksissa, piti huolta koko kaupungista. Kylpylaitoksesta, vankilasta, kaikesta, mikä oli julkista, ajatteli Diederich, että se kuului herra Buckille. Hänen täytyi olla hirveän rikas ja mahtava. Kaikki, herra Hesslingkin niihin luettuna, paljastivat päänsä jo matkan päässä. Riistää jotakin hänen pojaltaan oli teko, jolla saattoi olla arvaamaton kantavuus. Jotta ne suuret voimat, joita Diederich niin kovin kunnioitti, eivät olisi häntä kokonaan painaneet maahan, hänen täytyi toimia hiljaa ja viekkaasti.

Vain kerran, kolmannella luokalla, sattui sillä lailla, että Diederich unhoitti rukoilemisen, menetteli sokeasti ja tuli voitonhumalaiseksi sortajaksi. Hän oli, kuten oli tapana ja toivottua, härnännyt luokan ainoata juutalaista, mutta nyt hän pani toimeen aivan tavattoman näytöksen. Piirustusliidun palasista hän teki kateederille ristin ja pakotti juutalaisen polvistumaan sen eteen. Hän piteli häntä kovakouraisesti, hän oli vahva! Ja hänet teki vahvaksi ympäristön suosio, yleisö, jonka joukosta kurkottautui auttavia käsiä, tuo ulkona ja sisällä oleva kaikkivoittava enemmistö. Sillä hänen kauttaan toimi Netzigin kristikunta. Miten mukavata oli toimia, kun tunsi vastuunalaisuuden ja syyllisyyden jaetuksi, kollektiiviseksi!

Innostuksen asetuttua pieni pelko astui tilalle, mutta ensimäiset opettajakasvot, jotka Diederich tapasi, antoivat hänelle hänen rohkeutensa takaisin. Ne olivat täynnään hämillään olevaa hyväntahtoisuutta. Muut osoittivat hänelle hyväksymisensä avoimesti. Diederich hymyili heille nöyrän ymmärtäväisesti. Hänen olonsa tuli sen jälkeen helpommaksi. Toverit eivät voineet kieltää kunnioitustaan siltä, joka oli uuden luokanesimiehen suosiossa. Tämän myötävaikutuksella Diederich pääsi priimukseksi ja salaiseksi järjestyksen valvojaksi. Näistä kunniapaikoista hän säilytti myöhemmin ainakin toisen. Hän oli kaikkien toveri, nauroi, kun nämä kertoivat kepposistaan, nauroi hämmästymätöntä, sydämellistä naurua, kuten vakavan, nuoren miehen sopiikin, miehen, joka ei pannut vallattomuutta kovin pahakseen — ja sitten väliajoilla, kun hän jätti päiväkirjan opettajalle, hän kertoi mitä tiesi. Hän mainitsi myöskin opettajille annetut pilanimet ja esitti ne kapinalliset puheet, mitä heitä vastaan oli pidetty. Hänen äänensä vapisi vielä hieman, kun hän niitä toisti, siitä hekumallisesta pelästyksestä, millä hän oli niitä kuunnellut, alasluotujen luomien takaa. Sillä hän vapisi jollain lailla vallanpitäjäin vuoksi ja etsi tiettyä, ilkeätä tyydytystä, jotakin, joka liikutti vain häntä, kuten viha, joka tyydytyksekseen otti vastaan pari nopeata ja salaista nuhdetta omaltatunnolta. Antamalla ilmi toverinsa hän sovitti omat synnilliset mielenliikutuksensa.

Toiselta puolen hän ei tuntenut tovereitaan kohtaan, joiden edistymisen hän saattoi kyseenalaiseksi, useinkaan mitään mieskohtaista vastenmielisyyttä. Hän esiintyi ankaran välttämättömyyden tunnontarkkana täyttäjänä. Jäljestäpäin hän saattoi mennä satutetun luo ja esittää vilpittömästi valittelunsa. Kerran saatiin kiinni hänen avullaan eräs oppilas, jota jo oli kauan epäilty kaiken kopioimisesta. Diederich toimitti hänelle, opettajan tieten, erään matemaattisen tehtävän, mikä oli keskeltä tahallisesti väärennetty, mutta minkä lopputulos oli kuitenkin oikea. Sen päivän iltana, jona vilpinharjoittaja joutui kiinni, istui muutamia yliluokkalaisia puistoravintolan portilla, mikä oli sallittua voimistelunäytöksen jälkeen, ja lauloi. Diederich oli asettunut uhrinsa viereen. Kun kerran juotiin pohjaan saakka, niin hän ei käyttänyt oikeuttaan, vaan antoi haarikan kulkea naapurilleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja viritti tunteellisesti venytetyllä bassoäänellä, aivan yksin:

"Ich hatt' einen Kameraden, Einen bessern findst du nit…"

(Minulla oli hyvä toveri, parempaa et löydä.)

Ylipäänsä hän tyytyi kaikissa aineissa lisääntyviin kouluharjoituksiin, kohoamatta missään vaatimusten yläpuolelle tai tietämättä maailmasta mitään, mikä ei ilmennyt kouluaineissa. Vaikeinta hänestä oli ainekirjoitus, ja jos joku siinä kunnostautui, niin hän tunsi häntä kohtaan selittämätöntä epäluuloa.

Kun hän oli päässyt ylimmälle luokalle, niin hänen suoriutumisensa tuntui varmalta, ja sekä opettajat että isän valtasi ajatus, että hänen piti jatkaa opintojaan. Vanha Hessling, joka 66 ja 71 oli marssinut juhlallisesti Brandenburger Torin läpi, lähetti Diederichin Berliniin.

* * * * *

Kun hän ei uskaltanut poistua kauaksi Friedrichstrasselta, niin hän vuokrasi itselleen huoneen yläkerrasta Tieckstrassella. Hänen tarvitsi nyt vain tulla suoraan alas eikä voinut olla osaamatta yliopistoon. Hän kävi siellä kaksi kertaa päivässä, kun ei ollut muutakaan tehtävää, ja itki usein väliajalla koti-ikävästä. Hän kirjoitti kirjeen isälleen ja äidilleen ja kiitti heitä onnellisesta lapsuusajasta. Ilman pakkoa hän meni vain harvoin ulos. Hän uskalsi tuskin syödä, pelosta, että menettäisi rahansa ennen kuun loppua. Ja aina hänen täytyi koetella taskujaan, ollakseen varma siitä, että ne eivät olleet joutuneet hukkaan.

Niin hyljätyltä kuin hän tunsikin itsensä, niin hän ei ollut kuitenkaan vielä mennyt, isän kirje mukanaan, Blücherstrasselle, herra Göppelin luokse, joka oli selluloosatehtailija ja Netzigista kotoisin sekä Hesslingin liiketuttavia. Neljäntenä sunnuntaina hän unohti ujoutensa — ja tuskin oli tuo punakka ja vanttera mies, jonka hän niin usein oli nähnyt isänsä konttorissa, tulla jährystänyt häntä vastaan, kun Diederich jo ihmetteli sitä, ettei ollut aikaisemmin tullut. Herra Göppel tiedusteli heti kaikkia Netzigin kuulumisia ja ennen kaikkea sitä, miten vanha Buck jaksoi. Sillä vaikka hänen poskipartansa nyt olikin harmaantunut, niin hän oli, kuten Diederichkin, jo lapsena, ja kuten näytti, muista syistä, kunnioittanut vanhaa Buckia. Siinä oli mies: hattu pois päästä! oli yksi niitä, joita Saksan kansan piti kunnioittaa, piti kunnioittaa vielä enemmän kuin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka tahtoivat parantaa kaikki verellä ja raudalla ja siitä hyvästä kirjoittivat kansalle huikeita laskuja. Vanha Buck oli jo 1848 edustanut kantaansa ja olipa hänet tuomittu kuolemaankin. "Niin, että me nyt saamme olla vapaita miehiä", sanoi herra Göppel, "siitä me saamme kiittää vanhan Buckin kaltaisia miehiä." Ja hän avasi vielä uuden olutpullon. "Nykyään meidän täytyy antaa kyrassieerisaappaiden survoa itseämme…"

Herra Göppel tunnusti itsensä vapaamieliseksi Bismarckin vastustajaksi. Diederich vakuutti oikeaksi kaiken, mitä Göppel tahtoi; hänellä ei ollut mitään mielipidettä kanslerista, vapaudesta eikä nuoresta keisarista. Mutta silloin häneen koski kovasti, kun eräs nuori tyttö astui sisään, tyttö, joka ensi katsannolta tuntui hänestä peloittavan kauniilta ja sievältä.

"Tyttäreni Agnes", sanoi herra Göppel.

Diederich seisoi siinä, ryppyisessä kävelypuvussaan, laihan kadetin tavoin, ja oli punastunut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä. Hän tahtoi olla siro, mutta mitä puhua hänen kanssaan? Diederich vastasi myöntävästi, kun hän kysyi, miellyttikö Berlin häntä; ja kun Agnes kysyi, oliko hän ollut teatterissa, niin siihen hän vastasi kieltävästi. Diederich tunsi tuskanhikeä ja oli lujasti vakuutettu siitä, että vain poistumisellaan saattoi huvittaa tyttöä. Mutta miten päästä lähtemään? Onneksi siihen ilmestyi eräs henkilö, leveä, Mahlmann-niminen mies, joka hirveällä äänellä puhui Mecklenburgin murretta ja näytti insinööritieteitä tutkivalta ylioppilaalta ja talon asukkaalta. Hän johdatti Agnes-neidin mieleen erään kävelyretken, jolle olivat luvanneet lähteä. Diederichiä pyydettiin tulemaan mukaan. Säikähtyneenä hän esitti kieltäytymisensä syyksi erään tuttavan, joka odotti häntä kadulla, ja meni tiehensä. "Jumalankiitos", hän ajatteli, tuntien sydämessään pistosta, "hänellä on jo joku."

Herra Göppel avasi hänelle eteisen oven ja kysyi, tunsiko hänen ystävänsä myöskin Berlinin. Diederich valehteli, että tuo ystävä oli berliniläinen. "Sillä jos kumpikaan teistä ei sitä tunne, niin te astutte vielä väärään omnibussiin. Te olette varmastikin kerran eksynyt Berlinissä." Ja kun Diederich sen myönsi, niin herra Göppel näytti tyytyväiseltä. "Asia ei ole siten kuin Netzigissä. Täällä te harhailette pian puoli päivää. Uskottehan kylläkin, että kun sieltä Tieckstrasselta tulette tänne Hallescher Torille, silloin olette jo kolmesti kulkenut Netzigin halki… Niinpä niin, seuraavana sunnuntaina te tulette tietysti päivällisille!"

Diederich lupasi tulla. Kun sanottu päivä koitti, niin hän olisi kernaammin ollut menemättä; vain itseänsä peläten hän läksi sinne. Tällä kertaa oli suorastaan kestettävänä kahdenkeskenolo tytön kanssa. Diederich käyttäytyi virallisesti ja oli kuin ei olisi tahtonut antautua lähempään kosketukseen neidin kanssa. Agnes tahtoi alottaa taas teatterista, mutta Diederich katkaisi hänet kauhealla äänellä, sanoen, että sellaiseen hänellä ei ollut aikaa. Jaa niin, Agneksen isä oli sanonut tyttärelleen, että herra Hessling tutki kemiaa?

"Niin, se on ylipäänsä ainoa tiede, jolla on olemassaolon oikeus", väitti Diederich, tietämättä, miten tuli sen sanoneeksi.

Neiti Göppel pudotti kukkaronsa. Diederich kumartui niin veltosti, että Agnes ennätti nostaa sen lattialta, ennenkuin ensiksimainittu saapui paikalle. Siitä huolimatta tyttö kiitti häntä vallan vienosti, melkein häveten — mikä suututti Diederichiä. "Keimailevat naiset ovat niin hirveitä", hän ajatteli. Agnes etsi jotakin kukkarostaan.

"Nyt minä olen sen kuitenkin hukannut, englantilaisen laastarini nimittäin. Taas vuotaa verta."

Hän päästi sormensa nenäliinakääreestä. Tuo sormi oli niin valkea, että Diederichin mielestä sillä oleva veri oli imettävä pois.

"Minulla on jonkun verran", sanoi Diederich äkisti.

Hän tarttui tytön käteen, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt pyyhkiä pois verta, hän oli nuollut sen.

"Mitä te oikein teette?"

Diederich oli itsekin pelästyksissään. Hän sanoi kulmiaan rypistäen: "Oo, kemistinä minä koettelen vielä kokonaan toisenlaisia asioita."

Agnes nauroi. "Niinpä niin, Te olette eräänlainen tohtori… Miten taitavasti se kävi Teiltä", huomautti hän ja katsahti häneen laastarin kuivuessa ja tarttuessa sormeen kiinni.

"Niin", sanoi Diederich torjuen ja palasi paikalleen. Hänestä tuntui tukalalta, ja hän ajatteli: "Kunpa ei aina tarvitsisi kajota hänen hipiäänsä! Se on innoittavan pehmeätä." Agnes katsahti häneen ohimennen ja yritti jonkun ajan perästä: "Eikös meillä ole oikeastaan yhteisiä sukulaisia Netzigissä?" Ja Agnes pakotti hänet tarkastamaan kahta sukua. Ilmeni, että he olivat keskenään sukulaisia, serkuksia.

"Teidän äitinne on vielä elossa, eikö totta? Siitä voitte iloita. Minun äitini on jo kauan sitten ollut kuolleena. Minä en tule myöskään elämään kauan. Minulla on sellaisia aavistuksia" — ja hän hymyili surullisesti ja anteeksipyytäen.

Diederich vaikeni, tämä tunteellisuus tuntui hänestä typerältä. Vielä yksi väliaika — ja kun he kumpikin yrittivät puhua, niin mecklenburgilainen tuli väliin. Hän puristi Diederichin kättä niin voimakkaasti, että tämän kasvot vääntyivät, ja katsoi häntä voittoisasti silmiin, nauraen. Ilman muuta hän veti tuolin aina Agneksen polviin asti ja kysyi iloisesti ja arvovaltaisesti kaikkea mahdollista, mikä vain saattoi heitä molempia koskea. Diederich jäi oman onnensa nojaan ja huomasi, että Agnes, kun häntä rauhallisesti katseli, paljon menetti pelkoaan. Oikeastaan tuo tyttö ei ollut sievä. Hänellä oli liian pieni, hieman kippurainen nenä, minkä tosin hyvin kapealla harjalla oli teirenpilkkuja. Hänen keltaisenruskeat silmänsä olivat liian lähellä toisiaan ja värähtelivät, kun hän katseli jotakin. Huulet olivat liian kapeat, koko kasvot olivat liian kapeat. "Jospa hänellä ei olisi niin paljon punaisenruskeata tukkaa otsalla eikä niin valkeata hipiätä…" Diederichille tuotti myöskin tyydytystä se, että sen sormen kynsi, jota hän oli nuollut, ei ollut ollut oikein puhdas.

Herra Göppel ilmestyi siihen kolmen sisarensa kanssa. Yhdellä heistä oli mies ja lapsia. Isä ja tädit syleilivät ja suutelivat Agnesta. He tekivät sen pakoitetun sydämellisesti ja varovaisin ilmein. Nuori tyttö oli hoikempi ja pitempi kuin kaikki muut ja katseli alaspäin hieman hajamielisesti siihen, joka juuri roikkui hänen laihoilla olkapäillään. Vain isänsä suudelmaan hän vastasi pitkään ja vakavasti. Diederich katseli tätä ja näki auringonvalossa, miten kirkkaansiniset suonet kulkivat poikittain Agneksen ohimoilla.

Hänen täytyi viedä eräs tädeistä päivällispöytään. Mecklenburgilainen oli ottanut Agneksen käsivarren kainaloonsa. Pitkän perhepöydän ympärillä kahisi silkkiset pyhävaatteet. Takinliepeet nostettiin polville. Yskittiin ja ryittiin, miehet hieroivat käsiään. Sitten tuli soppa.

Diederich istui kaukana Agneksesta eikä voinut nähdä häntä kumartumatta — mitä hän huolellisesti myöskin vältti. Kun hänen naapurinsa jätti hänet rauhaan, niin hän söi suuret määrät vasikanpaistia ja kukkakaalia. Hän kuuli, miten perinpohjaisesti keskusteltiin ruuasta, ja sai vakuuttaa, että se maistui hyvältä. Agnesta varoitettiin syömästä salaattia ja neuvottiin juomaan punaviiniä, ja hänen piti ilmoittaa, oliko sinä aamuna pitänyt kummikenkiä. Herra Göppel selitti, Diederichin puoleen kääntyen, että hän ja hänen sisarensa olivat, Jumala ties miten, joutuneet toisistaan erilleen Friedrichstrassella ja tavanneet toisensa vasta omnibussissa. "Jotakin sellaista ei teille voi tapahtua Netzigissä", huusi hän ylpeästi pöydän yli. Mahlmann ja Agnes puhuivat eräästä konsertista. Tyttö tahtoi varmasti päästä sinne ja isä tuli sen sallimaan. Herra Göppel teki hellätuntoisia esteitä ja tätien kuoro säesti häntä. Agneksen piti mennä aikaisin levolle ja pian raittiiseen ilmaan. Hän oli talvella ponnistellut liiaksi. Agnes väitti tätä valeeksi. "Te ette laske minua koskaan ulos huoneesta. Te olette hirveitä."

Sisimmässään Diederich asettui hänen puolelleen. Hänessä tapahtui sankarillinen kuohunta: hän olisi tahtonut laittaa niin, että Agnes olisi saanut kaikki, mitä halusi, että hän olisi ollut onnellinen ja että hän olisi saanut kiittää siitä häntä, Diederichiä… Silloin kysyi herra Göppel häneltä, halusiko hän mennä konserttiin. "En tiedä", sanoi hän halveksivasti ja katseli Agnekseen, joka kumartui eteenpäin. "Millainen se sitten on? Minä käyn usein konserteissa, missä minä saan juoda olutta."

"Hyvin järkevätä", sanoi herra Göppelin lanko.

Agnes oli vetäytynyt takaisin, ja Diederich katui lausuntoaan.

Mutta kermaa, jota kaikki odottivat, ei kuulunut. Herra Göppel neuvoi tytärtään menemään katsomaan. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt panna syrjään hillolautastaan, oli Diederich ponnahtanut pystyyn — hänen tuolinsa lensi seinää vastaan — ja rientänyt vankoin askelin ovelle. "Marie! retaa!" hän huusi. Punaisena ja katsahtamatta kehenkään hän palasi paikalleen. Mutta hän huomasi hyvinkin, että muut iskivät silmää toisilleen. Vieläpä Mahlmann huokasi pilkallisesti. Lanko lausui keinotekoisen vaivattomasti: "Aina vain kohtelias! Niin sitä pitää." Herra Göppel hymyili lempeästi Agnekseen päin, joka ei kohottanut katsettaan hillosta. Diederich kosketti polvellaan pöydän lautaa, mikä alkoi kohota. Hän ajatteli: "Jumalani, jumalani, kunpa minä en olisi sitä tehnyt!"

Aterian jälkeen hän kiitti kaikkia kättelemällä, mutta Agneksen kohdalla hän teki kierroksen. Kahvilla, berliniläishuoneessa, hän asettui huolellisesti sellaiseen paikkaan, missä Mahlmannin leveä selkä esti tytön näkymästä. Eräs tädeistä tahtoi ottaa hänet hoteisiinsa.

"Mitäs te oikein opiskelette, nuori mies?" kysyi hän.

"Kemiaa."

"Ah niin, fysiikkaa?"

"Ei, vaan kemiaa."

"Ah niin."

Ja niin mahtipontisesti kuin hän oli aloittanutkin, niin sitä pitemmälle hän ei päässyt. Diederich nimitti häntä itsekseen tyhmäksi hanheksi. Koko seurue ei sopinut hänelle. Täynnä vihamielistä raskautta hän katseli niitä kaikkia, kunnes viimeiset sukulaiset olivat menneet. Agnes ja hänen isänsä olivat saattaneet heitä ovelle asti. Herra Göppel palasi takaisin ja oli ihmeissään sen johdosta, että tapasi vielä tuon nuoren miehen huoneesta. Hän tarkasti häntä vaieten, koskettipa kerta taskuaankin. Kun Diederich heitti hyvästit ilman muuta, pyytämättä vipata rahaa, niin Göppel ilmaisi suurta sydämellisyyttä. "Minä tulen sanomaan tyttärelleni terveisenne", sanoi hän päälliseksi, ja sitten ovella, mietittyään hieman: "Tulkaahan taas ensi sunnuntaina!"

Diederich oli lujasti päättänyt olla enää koskaan menemättä tähän taloon. Kuitenkin hän antoi seuraavana päivänä kaiken olla alallaan voidakseen mennä erääseen kauppaan kysymään, mistä saattoi ostaa Agnekselle konserttipiletin. Sitä ennen hänen täytyi siellä olevista listoista löytää sen taiteilijan nimi, jonka Agnes oli maininnut. Oliko se kaikunut sellaiselta? Diederich teki päätöksensä. Kun hän sitten sai kuulla, että pääsylippu maksoi neljä markkaa viisikymmentä penniä, niin hänen silmänsä menivät hämmästyksestä selko selälleen. Niin paljon rahaa sellaisen näkemisestä, joka soitti! Kunpa olisi yksinkertaisesti voinut poistua! Kun hän oli maksanut ja päässyt ulos, niin hän kiukutteli kovasti sellaisen huijauksen johdosta. Sitten hän muisti, että se oli tapahtunut Agneksen vuoksi, ja tuli järkytetyksi oman itsensä vuoksi. Se oli ensimäinen raha, jonka hän oli kuluttanut toisen ihmisen hyväksi.

Hän pisti lipun erääseen kuoreen, mihin ei pannut mitään muuta, ja kirjoitti osoitteen kaunokirjoituksella, jottei olisi tullut ilmaisseeksi itseään. Kun hän sitten oli panemassa kirjettä laatikkoon, niin Mahlmann osui siihen ja nauroi pilkallisesti. Diederich tunsi tulleensa yllätetyksi; hän tarkasti kättään, jolla oli pudottanut kirjeen laatikkoon. Mutta Mahlmann ilmaisi vain aikomuksensa tulla katsomaan Diederichin kojua. Hänestä tuntui kuin olisi se ollut sisustettu jotakin vanhempaa naista varten. Vieläpä kahvikannunkin oli Diederich tuonut kotoaan! Diederich oli kuumissaan häpeästä. Kun Mahlmann ylenkatseellisesti selaili hänen kemiankirjojaan, niin Diederich häpesi alaansa. Mecklenburgilainen heittäytyi sohvaan ja kysyi: "Mitä Te sitten pidätte neiti Göppelistä? Soma kovakuoriainen, eikö niin? Nyt tulee hän taas punastumaan! Hakkailkaa häntä vain! Minä vetäydyn syrjään, jos pidätte sitä suotavana. Minulla on kierroksessa viisitoista muuta."

Kun Diederich veltosti torjui:

"Neiti Agnes, hänessä on jotakin. Muutoin minä en ollenkaan ymmärtäisi naisia. Punaset hiukset! — ja ettekö ole huomannut, miten hän katselee, kun luulee, että sitä ei huomata?"

"Minua ei hän ole ainakaan katsellut", sanoi Diederich vielä halveksivammin, "enkä minä siitä sitten rahtuakaan välitä."

"Neiti Agneksen vahinko!" Mahlmann nauroi hillittömästi — minkä jälkeen hän ehdotti pientä retkeilyä kaupungilla. Siitä seurasi olutretki. Ensimäiset kaasulyhdyt näkivät heidät molemmat humalassa. Hieman myöhemmin sai Diederich Mahlmannilta ilman aihetta aimo korvapuustin, Leipzigerstrassella. Hän sanoi: "Ai, mutta se oli —" Hän oli sanoa "hävytöntä", mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Mecklenburgilainen koputti häntä olalle. "Kaikessa ystävyydessä, pienokaiseni! Kaikki vain ystävyydestä!" — ja päälle päätteeksi hän vippasi Diederichiltä tämän viimeiset kymmenen markkaa… Neljä päivää myöhemmin hän tapasi hänet nälkiintyneenä ja jakoi hänelle siitä, mitä jostakin muualta oli lainannut, jalomielisesti kolme markkaa. Sunnuntaina Göppelin luona — täyteläisemmällä vatsalla Diederich ei olisi kenties mennyt sinne — Mahlmann kertoi, että Hessling oli kevytmielisesti tuhlannut kaikki rahansa ja että nyt hänen täytyi syödä tarpeekseen. Herra Göppel ja hänen lankonsa nauroivat ymmärtäväisesti, mutta Diederich olisi kernaammin tahtonut olla koskaan syntymättä kuin joutua sillä lailla Agneksen tarkastettavaksi niin surullisesti. Tyttö halveksi häntä! Epätoivoisena hän lohdutti itseään. "Saman tekevää, sitä hän on aina tehnyt!" Silloin Agnes kysyi, oliko tuo konserttipiletti kenties häneltä. Kaikki kääntyivät Diederichiin päin.

"Mieletöntä! Miten se olisi pälkähtänyt päähäni", hän vastasi niin tylysti, että he uskoivat häntä. Agnes epäröi hetken, ennenkuin käänsi pois katseensa hänestä. Mahlmann tarjosi naisille makeisia ja asetti loput Agneksen eteen. Diederich ei välittänyt hänestä. Hän söi vielä enemmän kuin edellisellä kerralla. Koska kerta kaikki luulivat, että hän sitä varten oli tullutkin. Kun mainittiin, että kahvi tultaisiin juomaan Grünewaldissa, niin Diederich keksi heti kohta sopimuksen. Vieläpä hän lisäsi: "Se on sellaisen kanssa, jonka minä en voi antaa odottaa." Herra Göppel laski hänen olalleen vantteran kätensä, tirkisti häntä silmiin pää kallellaan ja sanoi puoliääneen: "Älkää peljätkö, Te olette luonnollisesti kutsuvieras." Mutta Diederich sanoi järkytettynä, että se ei ollut syynä. "No niin, tulkaa ainakin silloin taas tänne, kun Teillä on siihen halua", lopetti Göppel ja Agnes nyökkäsi siihen päällään. Vieläpä näytti tyttö tahtovan sanoa jotakin, mutta Diederich ei jäänyt sitä odottamaan. Loput päivästä hän maleksi kaupungilla itsetyytyväisen murheellisena, ikäänkuin suuren uhritoimituksen jälkeen. Illalla hän istui ahdinkoon asti täytetyssä oluttuvassa, pää käsien varassa, nyökyttäen päällään silloin tällöin alas lasiin, ikäänkuin olisi nyt ymmärtänyt kohtalon oikut.

Mitä olisi voinut tehdä sitä väkivaltaisuutta vastaan, millä Mahlmann oli vienyt hänen rahansa? Sunnuntaina oli sitten Mahlmannilla kukkavihko Agnekselle, ja Diederich, joka tuli tyhjin käsin, olisi voinut sanoa: "Se on oikeastaan minulta, neiti." Kuitenkin hän vaikeni, ollen vihaisempi Agnekselle kuin Mahlmannille. Sillä Mahlmann herätti pakosta ihmettelyä, kun hän yöllä riensi erään tuntemattoman jälessä, lyödäkseen lyttyyn hänen silinterinsä — vaikka Diederich ei ollutkaan tuntematta sitä varoitusta, mikä sellaiseen tapaukseen häneen itseensäkin nähden sisältyi.

Kuukauden lopulla, syntymäpäiväkseen, hän sai odottamatta rahasumman, minkä hänen äitinsä oli säästämällä pannut kokoon, ja ilmestyi Göppelille kukkavihko kädessä, mikä vihko ei tosin ollut liian suuri, siksi, ettei olisi paljastanut itseänsä ja ettei olisi Mahlmannista näyttänyt uhkamieliseltä. Tytön kasvot näyttivät, niin hänestä tuntui, liikutetuilta, ja Diederich hymyili ystävällisen nöyrästi ja samalla hämillään. Tämä sunnuntai tuntui hänestä kuulumattoman juhlalliselta. Hän ei hämmästynyt, kun haluttiin lähteä eläintarhaan.

Seurue läksi liikkeelle, kun Mahlmann oli ensin laskenut, että heitä oli yksitoista. Kaikki vastaantulevat naiset olivat, kuten Göppelin sisaretkin, toisin puettuja kuin viikolla, ikäänkuin olisivat silloin kuuluneet korkeampaan luokkaan tai saaneet perinnön. Miehillä oli päällään kävelytakki, mihin harvoilla yhtyi mustat housut, kuten Diederichilläkin, mutta useilla oli olkihattu päässä. Kun mentiin syrjäkadun poikki, niin se oli yksitoikkoinen ja tyhjä, vaikka oli leveäkin. Kerta kuitenkin tanssi ryhmä pieniä tyttöjä valkeissa vaatteissa ja mustissa sukissa, kimakasti laulaen, piiritanssia. Heti sen jälkeen, eräällä raitiotiellä, hikoilevat vaimot hyökkäsivät erään omnibussin kimppuun, ja kauppa-apulaisten kasvot, apulaisten, mitkä siekailematta kilvoittelivat heidän kanssaan paikoista, näyttivät heidän tulipunaisiin naamoihinsa verraten kuolemankalpeilta. Kaikki ryntäsi eteenpäin, päämäärää kohden, missä nautinnon lopultakin piti alkaa. Kaikkien eleet sanoivat päättävästi: "Remutaan nyt, on sitä tehty työtäkin!"

Diederich maksoi naisten puolesta Berlinerin. Kaupunkiradalla hän valtasi heille useampia paikkoja. Erään herran, joka aikoi anastaa yhden niistä, hän esti siitä siten, että astui pahasti hänen jalalleen. Herra huudahti: "Tolvana!" Diederich vastasi samalla mitalla. Sitten osoittautui, että herra Göppel tunsi hänet, ja tuskin oli Diederich ja tuo toinen esitetty toisilleen, kun he jo käyttäytyivät mitä ritarillisimmin. Kumpikaan ei olisi tahtonut istua, jotta toisen ei olisi tarvinnut seisoa.

Pöydässä, eläintarhassa, Diederich joutui Agneksen viereen — miksi kaikki kävikin sinä päivänä niin onnellisesti? — ja kun neiti tahtoi heti kahvin jälkeen päästä eläimiä katsomaan, niin hän tuki häntä raivokkaasti. Hän oli täynnään yrittämishalua. Petoeläinten häkkien välisen ahtaan käytävän edessä naiset kääntyivät ympäri. Diederich tarjoutui Agneksen oppaaksi ja seuralaiseksi. "Ottakaa sitten mieluummin minut mukaanne", sanoi Mahlmann. "Jos tosiaankin joku tanko sattuisi pääsemään irti —"

"Silloin ette Tekään sitä kiinnittäisi", vastasi Agnes ja astui sisään Mahlmannin purskahtaessa nauruun. Diederich pysyttäytyi tytön takana. Häntä ahdisti: eläinten vuoksi, jotka oikealta ja vasemmalta hyökkäsivät häntä kohden päästämättä muuta ääntä kuin syviä huokauksia, joita ne puhalsivat hänen päälleen — ja tuon nuoren tytön vuoksi, jonka kukkasten tuoksu kulki hänen edellään. Aivan takapäässä Agnes kääntyi ympäri ja sanoi:

"Minä en pidä kerskumisesta!"

"Ettekö todellakaan?" kysyi Diederich ilon liikuttamana.

"Tänään te olette kerta säädyllinen", sanoi Agnes; ja Diederich:

"Minä tahtoisin sitä oikeastaan olla aina."

"Todellako?" — Ja Agneksen äänessä oli tällä kertaa epävarmuutta. He katsahtivat toisiinsa ilmeellä, joka sanoi, että tästä ei kannattanut enempää puhua. Nuori tyttö sanoi valittaen:

"Mutta nämä eläimethän löyhkäävät hirveästi."

Ja he kääntyivät takaisin.

Mahlmann otti heidät vastaan. "Minä tahdoin vain nähdä, tulitteko pääsemään sieltä ehjin nahoin." Sitten vei hän Diederichin hieman syrjään. "No niin, mitäs sille tyttöselle kuuluu? Luonnistuuko se Teillekin? Olenhan sen sanonut, että se ei ole mikään konsti."

Kun Diederich pysyi mykkänä:

"Tepäs olette käynyt suoraan asiaan! Tiedättekös mitä? Minä viivyn vielä lukukauden Berlinissä: sitten te voitte minut periä. Mutta niin kauan te saatte suosiollisesti odottaa" — hänen suunnattoman vartalonsa jatkona hänen pieni päänsä näytti äkkiä salavihaiselta — "ystäväiseni!"

Ja Diederich pääsi rauhaan. Häntä oli alkanut hirveästi pelottaa, eikä hän uskaltanut enää lähestyä Agnesta. Tyttö ei kuunnellut perin tarkkaavaisesti Mahlmannia, huusi taaksepäin: "Isä! Tänäänpäs on kaunista ja tänäänpäs käy minulle kaikki hyvin."

Herra Göppel otti hänen käsivartensa käsiensä väliin ja näytti kuin olisi tahtonut puristaa sitä, mutta tuskin kosketti sitä. Hänen kirkkaat silmänsä nauroivat ja olivat kosteat. Kun sukulaiset olivat heittäneet hyvästit, niin hän keräsi tyttärensä ja molemmat nuoret miehet ympärilleen ja selitti heille, että päivä oli vietettävä juhlallisesti; heidän piti kulkea lehmuksia pitkin ja syödä jossakin myöhemmin.

"Isä käy kevytmieliseksi!" huusi Agnes ja katsahti ympärilleen Diederichiin päin. Mutta tämä loi katseensa maahan. Asemalla hän käyttäytyi niin taitamattomasti, että joutui muista kauaksi erilleen; ja Friedrichstadtin luona sattuneessa ahdingossa hän jäi kahden kesken herra Göppelin kanssa. Äkkiä Göppel pysähtyi, tunnusteli pelästyneenä vatsaansa ja kysyi:

"Missäs minun kelloni on?"

Se oli poissa perineen. Mahlmann kysyi:

"Miten kauan olette jo ollut Berlinissä, herra Göppel?"

"Niinpä niin!" — ja Göppel kääntyi Diederichin puoleen. "Kolmekymmentä vuotta olen minä ollut täällä, eikä mitään tällaista ole ennen sattunut." Ja ylväänä tästä kaikesta huolimatta: "Katsokaapas, tällaista ei ylipäänsä voi tapahtua Netzigissä!"

Aterioimisen asemesta heidän täytyi nyt mennä poliisiasemalle ja kestää kuulustelu. Ja Agnes yski. Göppelin jäseniä tempoi. "Me taidamme nyt olla liian väsyneitä", hän mutisi. Keinotekoisen iloisella sydämellisyydellä hän hyvästeli Diederichiä, joka ei ollut näkevinään Agneksen kättä, vaan kohotti kömpelösti hattuaan. Yhdellä hyppäyksellä ja hämmästyttävän taitavasti hän heittäytyi erääseen ohikulkevaan omnibussiin, ennenkuin Mahlmann käsitti, mitä tapahtui. Hän oli päässyt pakoon! Ja loma oli tulossa! Hän oli kaikesta vapaa! Kotona hän tietysti heitti kaikki raskaimmat kemiankirjansa kolinalla maahan. Vieläpä hän piteli jo kahvikannuakin kädessään. Mutta erään oven narahtaessa hän alkoi heti panna kaikkea järjestykseen. Sitten hän vetäytyi sohvan nurkkaan, tuki päätään käsillään ja itki. Kunpa ei tätä ennen olisi ollut niin ihanata! Hän oli mennyt Agneksen ansaan. Siten menettelivät tytöt: he menettelivät usein siten ja tahtoivat toisen miehen avulla tehdä toisen miehen narriksi. Diederich oli syvästi vakuutettu siitä, että hän itse ei voinut kohdella ketään sillä lailla. Hän vertasi itseään Mahlmanniin eikä käsittänyt, miten joku tyttö olisi heistä kahdesta valinnut hänet, Diederichin. "Mitäs minä olenkaan kuvitellut?" hän ajatteli. "Sellaisen tytön, joka minuun rakastuu, täytyy tosiaankin olla tyhmä." Hän pelkäsi kovin, että mecklenburgilainen saattoi tulla ja uhata häntä vielä kovemmin. "Minä en välitä enää koko tytöstä. Kunpa jo olisin poissa!" Seuraavina päivinä hän oli kuolettavassa jännityksessä lukittujen ovien takana. Tuskin oli hän saanut rahojaan, kun hän jo matkusti.

Hänen äitinsä kysyi, hämillään ja mustasukkaisena, mikä Diederichiä vaivasi. Niin pienen ajan perästä hän ei ollut enää mikään nuorukainen. "Niin, sitä ne tekevät ne Berlinin kadut!"

Kun äiti toivoi, että poikaa ei enää lähetettäisi Berliniin, vaan johonkin pienempään yliopistoon, niin Diederich oli valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Isän mielestä asialla oli hyvät ja huonotkin puolensa. Diederichin piti kertoa hänelle paljon Göppelin perheestä ja tehdä selvää siitä, oliko käynyt tehtaassa ja muiden liiketuttavien luona. Herra Hessling toivoi, että Diederich olisi isänsä verstaassa oppinut tuntemaan paperinvalmistuksen. "Minä en ole enää nuorimpia, eikä minun kranaatinsiruni ole pitkään aikaan minua niin pahasti vaivannut."

Diederich livisti tiehensä, niin pian kuin saattoi, päästäkseen kävelemään Gäbbelchenin metsään tai pitkin Gohsen ohi juoksevan Ruggebachin rantaa ja voidakseen antautua siellä luonnon helmaan. Sillä hän kaipasi sitä nyt. Ensi kertaa hän huomasi, että tuolla taustalla olevat kukkulat näyttivät surullisilta, tai joltakin suurelta kaipaukselta, ja että se, mikä auringosta tai sateesta sattuu maahan, oli Diederichin kuumaa rakkautta ja kyyneleitä. Sillä hän itki kovasti. Vieläpä hän koetti rukoillakin.

Kun hän kerta meni Leijona-apteekin ohitse, niin pöydän takana seisoi hänen koulutoverinsa Gottlieb Hornung. "Niin, minä näyttelen täällä kesän yli hieman apteekkaria", selitteli hän. Olipa hän jo erehdyksessä itsensä myrkyttänytkin ja silloin mennyt selälleen kuin ankerias. Koko kaupunki oli siitä puhunut! Mutta syksyllä hän tuli menemään Berliniin perehtymään asiaan tieteellisesti. Tokko siellä tuli olemaan mitään erikoista. Ylen iloisena suuremman pääkaupungin tuntemuksensa johdosta Diederich alkoi kehua berliniläisiä kokemuksiaan. Apteekkari lupasi: "Me tulemme yhdessä kääntämään koko Berlinin ylösalaisin."

Ja Diederich oli kyllin heikko antaakseen lupauksensa. Pieni yliopisto hyljättiin. Kesän lopulla — Hornungilla oli vielä harjoitusajasta joitakuita päiviä jälellä — Diederich palasi Berliniin. Hän vältti entistä huonettaan Tieckstrassella. Mahlmannin ja Göppelien vuoksi hän pakeni aina Gesundbrunneniin asti. Siellä odotti hän Hornungia. Mutta Hornungia, joka oli ilmoittanut lähdöstään, ei kuulunut; ja kun hän viimein saapui, niin hänen päässään oli viheriänkeltainen ja punainen lakki. Hänet oli joku virkaveli heti kohta ajanut erääseen yhdistykseen. Diederichinkin piti liittyä siihen. Ne olivat uusteutoneja, perin hieno yhdistys, sanoi Hornung; vain kuusi farmaseuttia kuului siihen. Diederich kätki pelästyksensä halveksunnan naamariin, mutta se ei auttanut. Hänen ei tullut saattaa häpeään Hornungia, joka oli hänestä puhunut; vähintään kerran hänen piti käydä siellä.

"Mutta vain kerran", hän sanoi lujasti.

Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui pöydän alle ja hänet kuljetettiin pois. Kun hän oli nukkunut tarpeekseen, niin hänet haettiin aamutuikulle. Diederichistä oli tullut juomaseuran jäsen.

Ja tähän paikkaan hän tunsi itsensä sidotuksi. Hän huomasi joutuneensa ihmisten joukkoon, joista kukaan ei tehnyt hänelle mitään eikä vaatinut häneltä mitään muuta kuin sitä, että joi. Kiitollisena ja hyväntahtoisena hän kohotti lasinsa jokaista kohden, joka häntä siihen kehoitti. Juominen ja juomatta-oleminen, istuminen, seisominen, puhuminen tai laulaminen ei useimmiten riippunut hänestä itsestään. Kaikki tapahtui äänekkään komennuksen mukaisesti, ja jos sitä silloin seurasi, niin eli itsensä ja maailman kanssa rauhassa. Kun Diederich ensi kertaa salamanderissa ei seurannut paukuttamista, niin hän hymyili ympärilleen, melkein hämillään oman täydellisyytensä johdosta.

Eikä tämä ollut vielä mitään siihen varmuuteen verraten, jota hän saattoi osoittaa laulussa! Diederich oli koulussa kuulunut parhaimpiin laulajiin ja jo ensimäisessä lauluvihossa tiennyt ulkoa kaikki sivut, miltä mikin laulu voitiin löytää. Nyt tarvitsi hänen vain ylioppilaslaulukirjassa, mikä sijaitsi suurilla vaarnoilla olutlätäkön keskellä, siirtää sormeaan löytääkseen ennen kaikkea ne numerot, jotka piti laulettaman. Usein oli hän koko illan kunnioittavasti presidentin huulilla, joka tahtoi tietää, tuliko hänen lempilaulunsa esiin. Silloin hänen äänensä julisti urhoollisesti: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst", ja hän kuuli paksun Delitzschin vieressään murisevan ja tunsi olevansa onnellisesti kätkettynä tuon matalan muinaissaksalaisen huoneuston puolihämärään, missä lakit riippuivat seinällä, vastapäätä avattujen suiden piiriä, suiden, jotka joivat samaa ja lauloivat samaa, oluen ja olutta hikoilevien ruumiiden tuoksussa. Myöhemmällä hänestä tuntui siltä, kuin olisi hikoillut kaikkien muiden kanssa yhtenä ja samana ruumiina. Hän oli hukkunut yhdistykseen, mikä ajatteli ja tahtoi hänen puolestaan. Ja hän oli mies, hän saattoi pitää itseään suuressa arvossa, hänellä oli kunniansa, koska kuului tuohon yhdistykseen! Kukaan ei voinut häntä siitä eroittaa eikä tehdä hänelle yksityisesti mitään! Yrittäisipä vain Mahlmannkin sitä kerran: kaksikymmentä miestä nousisi häntä vastaan Diederichin asemasta! Diederich suorastaan toivoi hänen ilmestymistään, niin peloton hän oli. Jos hän mahdollisesti saapui Göppelin kanssa, niin silloin tulivat näkemään, mitä Diederichistä oli tullut, ja silloin hän tuli saaneeksi heille kostetuksi!

Yhtä kaikki hänessä herätti syvintä myötätuntoa hänen naapurinsa, paksu Delitzsch, joka oli heistä kaikkein lauhkein ja suruttomin. Jotakin syvästi rauhoittavaa, luottamusta herättävää asusti tässä muhkeassa, valkeassa ja humoristisessa rasvamassassa, mikä alhaalla paisui kauas yli tuolinsyrjien, useampina kuhmuina kohosi pöydänreunalle ja jäi siihen rynkämäisilleen, aivan kuin korkein päämäärä olisi ollut siinä saavutettuna, tekemättä mitään muita liikkeitä kuin niitä, joita syntyi olutlasin kohottamisesta ja paikalleen laskemisesta. Delitzsch oli paremmin kuin kukaan muu paikallaan; se, joka näki hänet siinä istumassa, ei ajatellut ollenkaan sitä, että koskaan olisi nähnytkään häntä seisoallaan. Hän oli kerta kaikkiaan luotu istumaan olutlasin ääressä. Hänen housunpersustimensa, mikä kaikissa muissa tilaisuuksissa riippui niin syvän melankoolisesti, sai nyt oikean muotonsa ja paisui mahtavasti. Vasta hänen peräpuolensa ohella hänen etupuolensakin pääsi täyteen kukoistukseensa. Elämän ilo loisti siitä, ja hän tuli pilapuheiseksi.

Syntyi oikea draama, kun eräs nuori keltanokka piloillaan korjasi pois hänen olutlasinsa. Delitzsch ei liikuttanut mitään jäsentään, mutta siihen ilmeeseen, millä hän seurasi ryöstettyä lasiaan, sisältyi äkkiä koko olemassaolon rajusti liikutettu vakavuus, ja hän huusi saksilaisella kirkuvalla tenorillaan: "Keltanokka, etkös sinä aijokaan minulle mitään tiputtaa? Vai onkos sinun tarkoitukseksi riistää minulta koko elämän ylläpitäjä? Tämä on alhaista, halpamaista vahingontuottamusta, ja minä voin suoraan irvistää sinulle!"

Kun pilaa kesti liian kauan, niin Delitzschin valkeat, ihraiset posket painuivat, ja hän rukoili ja nöyrtyi. Mutta niin pian kun hän oli jälleen saanut olutta, niin mikä kaikkisisältävä sovitus hänen hymyssään, mikä kirkastus! Hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin aika raato, kippis!" — joi pohjaan ja koputteli ruukkunsa kannelle, huutaen: "Herra ylijuomanlaskija!"

Jonkun ajan perästä sattui sillä lailla, että tuoli kääntyi Delitzschin mukana ja hän itse pisti päänsä vesijohtotorven hanan alle. Vesi roiskui, Delitzsch kirkui karkeasti tukahtuneella äänellä, ja pari muuta syöksyi pesulaitoksen luokse hänen äänensä innostamana. Jonkun verran vielä jurona, mutta tuoreen veitikkamaisena palasi Delitzsch jälleen pöytään.

"No niin, nyt se taas luistaa", hän sanoi; ja: "Mistä te sitten olette tällä välin puhuneet? Ettekö te sitten tunne mitään muita kuin naishistorioita? Naisista ei ole mihinkään!" Vielä äänekkäämmin: "Ne eivät ole happaman olutlasin arvoisia! Herra ylijuomanlaskija!"

Diederich myönsi hänen olevan oikeassa. Hän oli oppinut tuntemaan naiset, hän oli saanut niistä kylläkseen. Verrattomasti ihanteellisempia arvoja sisältyi olueeseen.

Olut! Alkoholi! Ei tarvinnut muuta kuin istua, niin sitä sai yhä enemmän ja enemmän, olut ei ollut keimailevien naisten kaltainen, vaan uskollinen ja herttainen. Oluen ääressä ei tarvinnut mitään tehdä, ei mitään tahtoa, ei mitään saavuttaa, kuten naisten parissa, kaikki kävi itsestään. Kun kihmasi, niin oli jo jotakin saanut, tunsi kohonneensa elämän korkeuksiin ja oli vapaampi ihminen, sisällisesti vapaa. Poliisit olisivat saaneet vaikka piirittää koko huoneuston: olut, joka nieltiin, muuttui sisäiseksi vapaudeksi. Ja tutkinnot eivät huolettaneet. Oltiin "valmiita", oltiin tohtoreita! Täytettiin paikka porvarillisessa elämässä, oltiin rikkaita ja tärkeitä, suurten tehtaiden johtajia. Se, mitä elämässä tehtiin, vaikutti tuhansiin käsiin. Olutpöydästä lähtien laajennuttiin koko maailmaan, aavistettiin suuria yhteyksiä, yhdyttiin maailman sieluun. Niin, olut kohotti ihmisen siinä määrin oman itsensä yläpuolelle, että hän tapasi jumalan!

Kernaasti olisi Diederich antanut vuosien vieriä sillä lailla. Mutta uusteutoonit eivät jättäneet häntä. Melkein ensi päivästä lähtien he olivat kuvanneet hänelle sitä siveellistä ja aineellista arvoa, mikä oli siinä, että täydellisesti kuuluttiin yhdistykseen; mutta vähitellen he alkoivat häntä yhä peittelemättömämmin siihen pakottaa. Turhaan vetosi Diederich tunnustettuun asemaansa juomaseurassa, mihin asemaan hän oli tottunut ja mihin hän oli tyytyväinen. He vastasivat, että ylioppilaiden yhteenkuuluvaisuuden tarkoitusta, kasvatusta miehuuteen ja ihanteellisuuteen, ei saavutettu pelkästään juominkia pitämällä, niin paljon kuin siitä olikin apua tuohon päämäärään pyrittäessä. Diederich vapisi, hän tiesi liiankin hyvin, mihin tämä johti. Hänen piti miekkailla! Hänestä oli aina tuntunut kammottavalta, kun he olivat hänen nähtensä esittäneet ilmassa keppeineen niitä iskuja, joita he olivat tahtoneet toisilleen antaa, tai kun joku heistä esiintyi musta myssy päässä ja tuoksui jodoformilta. Nyt ajatteli hän ahdistuksissaan: "Miksi minä olen jäänyt tänne ja tullut juomaseuran jäseneksi! Nyt täytyy minun ryhtyä siihen!"

Hänen täytyi. Mutta jo ensimäiset kokemukset saivat hänet rauhoittumaan. Hän oli niin huolellisesti verhottu, kypärillä ja silmälaseilla varustettu, että mahdotonta oli tuottaa hänelle vakavampaa vauriota. Kun hänellä ei ollut mitään syytä olla noudattamatta komennusta yhtä kernaasti ja opinhaluisesti kuin juomaseurassakin, niin hän oppi miekkailemaan nopeammin kuin muut. Ensimäisellä iskulla sattui häneen hieman: hän tunsi veren vuotavan poskeaan pitkin. Kun hänet sitten oli neulottu, niin hänen teki mieli tanssia ilosta. Hän syytti itseään siitä, että oli uskonut näillä hyväntahtoisilla ihmisillä olleen vaarallisia aikomuksia. Juuri se, jota hän oli eniten pelännyt, otti hänet suojelukseensa ja tuli hänen hyväksi kasvattajakseen.

Wiebel oli juristi, mikä seikka sinänsä olisi taannut Diederichin alemmanarvoisuuden. Hän ei voinut olla tuntematta masennusta nähdessään Wiebelin englantilaisesta kankaasta tehdyt vaatteet ja ne värilliset paidat, joita tämä aina vuorotellen piti, kunnes ne oli pantava pesuun. Mutta kipeimmin häneen koski kuitenkin Wiebelin tavat. Kun tämä kevyellä, sirolla kumarruksella joi Diederichin maljan, niin Diederich lyyhistyi kokoon — ja hänen ilmeensä oli kärsivä pinnistyksen vuoksi —, valutti maahan toisen puolen ja nielasi itsensä toisen puolen mukana. Wiebel puhui hiljaisella, omahyväisellä, feodaaliherran äänellä.

"Sanotaan, mitä sanotaan", huomautti hän kernaasti, "muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Ääntäessään "muodollisuuksien" m:n hän puristi huulensa yhteen ja soukisti ne sitten hitaasti torveksi. Diederich tunsi joka kerta uudestaan väristystä sellaisen ylevyyden edessä. Kaikki, mitä oli Wiebelissä, tuntui hänestä valikoidulta: punertava parta, mikä alkoi vallan huulten reunasta; hänen pitkät, koukistuneet kyntensä, jotka koukistuivat alaspäin, eivätkä ylöspäin, kuten Diederichin; voimakas miehinen tuoksu, mikä läksi Wiebelistä; hänen ulkonevat korvansa, jotka lisäsivät hänen päälakensa vaikutusta, päälaen, missä näkyi miekaniskun jättämä arpi; ja hänen kohmeloiset silmänsä. Diederich oli aina katsellut kaikkea tätä tuntien ehdottomasti oman arvottomuutensa. Mutta siitä lähtien, kun Wiebel häntä puhutteli ja oli alkanut suorastaan suosia häntä, Diederichistä tuntui siltä, kuin vasta nyt olemassaolon oikeus olisi ollut hänelle vakuutettu. Hän olisi tahtonut kiitollisena heiluttaa häntäänsä. Hänen sydämensä laajeni onnellisesta ihmettelemisestä. Jos hän olisi uskaltanut kohota toiveissaan niin korkealle, niin hän olisi kernaasti tahtonut saada sellaisen punaisen kaulan ja olisi halunnut aina hikoilla. Mikä unelma osata ryypätä Wiebelin tavalla!

Ja nyt sai Diederich palvella häntä, hän oli hänen henkivartionsa! Hän oli aina läsnä Wiebelin herätessä, haali kokoon hänen kapistuksensa — ja kun Wiebel oli kortteerirouvansa kanssa huonoissa väleissä epäsäännöllisen vuokranmaksamisensa tähden, niin Diederich piti huolta hänen kahvinsaannistaan ja kiillotti hänen kenkänsä. Sentähden sai hän kulkea kaikkialla mukana. Kun Wiebel toimitti jotakin tehtäväänsä, niin Diederich seisoi ulkona vahdissa, ja hän toivoi vain sitä, että olisi saanut pitää miekkaansa mukanaan, voidakseen sillä tehdä hänelle kunniaa.

Wiebel oli sen ansainnut. Sillä Wiebel edusti loistavimmin yhdistyksen kunniaa, missä myöskin Diederichin kunnialla ja koko velvollisuudentunnolla oli juurensa. Hän otteli kenen kanssa tahansa Uusteutonian puolesta. Hän oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sillä hänen kerrottiin kerta löylyttäneen erästä Vindoborussia-yhdistyksen jäsentä! Hänellä oli myöskin sukulainen, joka palveli keisari Franz Josephin toisessa kaartin krenatöörirykmentissä; ja niin usein kuin Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella mielessään, miltä Wiebel olisi näyttänyt kaartinupseerin uniformussa; mutta sellaista ylevyyttä oli mahdoton keksiä. Kun hän sitten eräänä päivänä tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista, niin Wiebel seisoi eräässä kadun kulmassa erään pataljoonan kirjanpitäjän kanssa. Ei mitään erehdystä: Se oli kirjanpitäjä — ja kun Wiebel näki heidän tulevan, niin hän käänsi heille selkänsä. He kääntyivät myöskin ja menivät tiehensä tiukkaan ja äänettömästi, katsahtamatta toisiinsa, tekemättä mitään huomautusta. Kumpikin arvasi, että naapuri oli myöskin huomannut kirjanpitäjän ja Wiebelin yhdennäköisyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tietäneet asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi tärkeä asia, että osasivat vaieta ja unhoittaa sen, minkä olivat keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekivät kumarruksensa muiden mukana yhtä mairittelevasti kuin ennenkin.

Diederich oli jo oppinut itsehillintää, muotojen varteenottamista, saanut yhdistyksen henkeä ja harrastusta korkeamman tavoitteluun. Säälien ja vastenmieltä tuntien hän ajatteli sitä harhailevan villin kurjaa olemusta, mikä hän aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli järjestystä ja velvollisuudentuntoa tullut hänen elämäänsä. Tarkoin sovittuina hetkinä ilmestyi hän Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin ja aamutuikulle. Iltapäiväkiertely johti juomaseuraan; ja jokainen askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja keskinäistä kunnioitusta noudattaen, mistä ei puuttunut miellyttävää karskeutta. Eräs opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli tähän asti ollut vain virallisessa kanssakäymisessä, törmäsi kerran yhteen hänen kanssaan käymälän edustalla, ja vaikka heistä kumpikaan ei oikein voinut enää suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut astua sisään ensimäisenä. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia — kunnes äkkiä hädän pakottamina syöksyivät oven läpi, kahden karjun tavoin, niin että heidän olkaluunsa ruskuivat. Tästä sai alkunsa ystävyys. Jouduttuaan kerran lähemmäksi toisiaan inhimillisessä tilassa, he lähestyivät toisiaan myöskin virallisessa juomapöydässä, joivat veljenmaljat ja nimittivät toisiaan "lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".

Yhdistyselämä ei näyttänyt aina hupaista puoltaan. Se vaati uhreja, se totutti kestämään miehuullisesti kipuja. Vieläpä Delitzschkin, joka oli vilkas iloisuuden lähde, tuotti surua Uusteutonialle. Eräänä aamupäivänä, kun Wiebel ja Diederich tulivat häntä hakemaan, hän seisoi pesukaapin luona ja sanoi: "No niin, onk's teill' tänäänki' sellattiin jano?" — Ja ennenkuin he ennättivät tarttua häneen, hän suistui maahan vesikannuineen. Wiebel tunnusteli häntä: Delitzsch ei liikuttanut enää mitään jäsentään.

"Sydänhalvaus", sanoi Wiebel lyhyesti. Hän meni tiukasti kilistimen luokse. Diederich keräsi sirut ja kuivasi lattian. Sitten he kantoivat Delitzschin vuoteeseen. Kortteerirouvan muodottoman valittelun vastakohdaksi he molemmat käyttäytyivät ankaran asianmukaisesti. Mennessään suorittamaan asianaiheuttamia tehtäviä — he marssivat tahdissa rinnatusten — Wiebel sanoi piukasti kuolemaa halveksien:

"Siten voi käydä jokaiselle meistä. Juominkien pitäminen ei ole mitään leikintekoa. Sen voi jokainen omasta kokemuksestaan sanoa."

Ja kaikkien muiden mukana tunsi Diederich kohonneensa Delitzschin uskollisen velvollisuuksientäyttämisen ja hänen kuolemansa johdosta kunnian kentällä. Ylväänä he saattoivat vainajata hautaan; "Uusteutonia on tienviitoittaja", on luettavana kaikkien kasvoista. Hautuumaalla heillä oli kaikilla suruharsolla verhotut miekat alaspäin käännettyinä ja kasvoilla sotilaan itseensäsyventynyt ilme, sotilaan, jonka tuleva taistelu voi temmata pois samalla lailla kuin aikaisempi oli vienyt toverin; ja se, mitä yhdistyksen ensimäinen luottamusmies sanoi puheessaan: hän ylisti vainajata siitä, että tämä oli miehuuden ja idealismin koulussa saanut korkeimman palkinnon, se liikutti heitä kaikkia, ikäänkuin se olisi koskenut heitä itseään.

Tähän loppui Diederichin oppiaika, sillä Wiebel jätti yhdistyksen valmistuakseen suorittamaan oikeustutkintoaan; ja nyt oli Diederichin tästä lähtien itsenäisesti edustettava häneltä saamiaan periaatteita ja ohjeita ja istutettava nuorempiin. Hän teki sen tuntien korkeata vastuunalaisuutta ja noudatti menettelyissään ankaruutta. Voi sitä keltanokkaa, joka joutui kärsimään jonkun rangaistuksen. Pahimmin kävi eräälle, joka meni ulos ovesta Diederichin edellä. Hän joutui kahdeksanpäiväisen olutpannan alaiseksi. Diederichiä ei johtanut tässä ylpeys eikä itserakkaus, vaan yksistään hänen korkea käsityksensä yhdistyksen kunniasta. Hän itse oli vain ihminen, siis ei mitään; kaikki oikeudet ja arvonanto tuli hänelle yhdistykseen kuulumisesta. Myöskin ruumiillisesti hän sai kiittää sitä kaikesta; valkeiden kasvojensa leveydestä, vatsansa pulleudesta, joka kohotti hänen arvonsa keltanokkien silmissä, etuoikeudesta saada esiintyä kaikissa juhlatilaisuuksissa pitkävartisissa saappaissa, yhdistyksen väreissä ja lakissa, uniformun tuottamasta nautinnosta! Hänen piti kylläkin aina väistää luutnanttia, sillä se yhdistys, mihin luutnantti kuului, oli ilmeisesti korkeampi; mutta ainakin raitioteiden virkailijain kanssa hän saattoi olla huoletta tekemisessä, pelkäämättä saavansa heidän puoleltaan sopimatonta kohtelua. Hänen miehuutensa perustui arpiin, jotka halkoivat leukaa, kulkivat äkkinäisesti läpi poskien ja ulottuivat lyhyeksi leikatulle päälaelle, mikä kaikki löi hänen kasvoilleen uhkaavan leiman — ja mikä tyydytys, kun sai joka päivä mielensä mukaan näyttää sitä jokaiselle! Kerta tarjoutui odottamattoman loistava tilaisuus. Hän oli Hornungin ja heidän kortteerirouvansa palvelijattaren kanssa mennyt kolmisin Halenseehen tanssiaisiin. Muutamia kuukausia olivat ystävykset asuneet yhdessä, asunnossa, mihin liittyi kohtalaisen sievä palvelustyttö, jolle he kumpikin antoivat pieniä lahjoja ja jonka kanssa he sunnuntaisin kävivät yhdessä ulkosalla. Diederichillä oli omat arvelunsa siitä, oliko Hornung mennyt tytön kanssa yhtä pitkälle kuin hän itse. Virallisesti ja yhdistyksen vuoksi se oli hänelle tuntematon asia.

Rosa ei ollut huonosti puettu, ja niin ollen hänellä oli tanssiin hakijoita. Saadakseen vielä tanssia yhden polkan hänen kanssaan oli Diederich pakotettu muistuttamaan häntä siitä, että oli ostanut hänelle käsineet. Hän oli jo tehnyt virheettömän kumarruksensa tanssin alkajaisiksi, kun huomaamatta siihen tunkeutui eräs sivullinen ja tanssi Rosan kanssa tiehensä. Nolostuneena katseli Diederich heidän jälkeensä tuntien hämärästi, että hänen oli tässä puututtava asiaan. Mutta ennenkuin hän liikahti paikoiltaan, olivat tanssivat parit työntäneet kumoon erään tytön, joka antoi Rosalle korvatillikan ja eroitti hänet kovakouraisesti tanssikumppanistaan. Diederichin mielestä sopi tätä katsella ja lähteä Rosan ryöstäjää kohden.

"Arvoisa herra", sanoi hän ja katsoi tätä kiinteästi silmiin. "Teidän käyttäytymisenne on kuulumatonta."

Toinen vastasi:

"Joskin."

Hämmästyneenä tämän odottamattoman käänteen johdosta, mikä sattui virallisessa keskustelussa, Diederich änkytti:

"Moukka."

Toinen vastasi ketterästi:

"Houkka," — ja nauroi samalla. Niin suuren muodottomuuden johdosta kokonaan poissa suunniltaan Diederich tahtoi kumartaa ja kääntyä pois, mutta tuo toinen sysäsi häntä vatsaan — ja heti sen jälkeen he kierivät maassa yhdessä. Kirkunan ja kehotushuutojen piirittäminä he ottelivat, kunnes heidät erotettiin. Gottlieb Hornung, joka auttoi Diederichiä silmälasien etsinnässä, huusi: "Hän poistuu," — ja läksi heti perässä. Diederich seurasi häntä. He näkivät hänen erään seuralaisen kanssa nousevan juuri ajurinrattaille ja ottivat itse seuraavat. Hornung väitti, että yhdistys ei voinut jättää tätä asiata silleen. "Sillä lailla ei vain saa ryöstää naista ja pitää hänestä sellaista huolta." Diederich selitti:

"Mitä Rosaan tulee, minun puolestani hän on vapaa."

"Minun puolestani myöskin."

Matka oli kiihottava. "Pääsemmekö me perässä? Meillä on ontuva hevoskoni." "Jos tuo moukka ei olekaan hyvityskykyinen?" Päätettiin: "Silloin ei koko asiaa ole virallisesti tapahtunut."

Ensimäinen ajuri pysähtyi läntisessä kaupunginpuolessa erään siistin talon edustalla. Diederich ja Hornung saapuivat paikalle, kun ovi vedettiin kiinni. Päättäväisinä he asettuivat sen eteen. Oli viileätä, ja he marssivat edestakaisin talon edustalla, kaksikymmentä askelta oikealle, kaksikymmentä askelta vasemmalle, pitivät aina ovea silmällä ja toistivat yhä samoja vakavia ja kauaskantavia puheita. Vain pistoolit tulivat tässä kysymykseen! Tällä kertaa oli Uusteutonian kunnialle hankittava runsas hyvitys! Kunpa hän vain ei ollut mikään proletaari!

Viimein tuli ovenvartija näkyviin, ja he ottivat hänet kuulusteltavakseen. He koettivat antaa kuvauksen molemmista herroista, mutta huomasivatkin, että kumpaisellakaan ei ollut mitään erikoisia tuntomerkkejä. Hornung, joka oli Diederichiä kiihkeämpi, piti kiinni siitä, että oli odotettava, ja he marssivat vielä kaksi tuntia edestakaisin. Silloin läksi talosta kaksi upseeria. Diederich ja Hornung katsoivat heihin ihmeissään, epätietoisina siitä, oliko kenties erehdys kysymyksessä. Upseerit joutuivat hämilleen. Näyttipä toinen kalpenevankin. Silloin Diederich teki päätöksensä. Hän astui tuon kalvenneen eteen ja sanoi:

"Arvoisa herra —"

Hänen äänensä petti. Luutnantti sanoi hämillään: "Te erehdytte nähtävästi."

Diederich tokasi:

"En ollenkaan. Minun täytyy vaatia hyvitystä. Te olette —"

"Minä en tunne Teitä ollenkaan", änkytti luutnantti. Mutta hänen toverinsa kuiskasi hänelle jotakin: "Näin ei tämä asia järjesty." — Hän antoi toverinsa ojentaa itselleen käyntikorttinsa, liitti siihen omansa ja tarjosi ne Diederichille. Diederich antoi takaisin omansa; sitten hän luki: "Kreivi Albrecht Tauern-Bärenheim." Hänellä ei ollut enää aikaa lukea toista, vaan alkoi kiihkeästi kumarrella. Toinen upseeri kääntyi sillä välin Gottlieb Hornungin puoleen:

"Minun ystäväni ei tarkoittanut tuolla pilallaan mitään kummempaa. Hän olisi ymmärtävästikin valmis antamaan millaisen hyvityksen tahansa; minä vain tahdon todeta, että mitään loukkaavaa tarkoitusta hänellä ei ollut."

Tuo toinen, johon hän samalla katsahti, kohautti olkapäitään. Diederich änkytti: "Oo, kiitän suuresti."

"Sillä on asia kylläkin kuitattu", sanoi ystävä; ja molemmat herrat poistuivat.

Diederich seisoi siinä vielä, otsa hiessä, sekavin tuntein. Äkkiä hän huokasi syvään ja hymyili hitaasti.

Myöhemmin juomaseurassa puhuttiin vain tästä tapauksesta. Diederich kehui tovereilleen kreivin todella ritarillista käyttäytymistä.

"Todellinen jalosyntyinen ei tee koskaan mitään, mikä ei sopisi hänelle."

Hän supisti suutaan ja lausui mahtipontisesti:

"M — muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Uudestaan ja uudestaan hän kutsui Gottlieb Hornungia tuon suuren hetkensä todistajaksi.

"Ei mitään jäykkää, eihän? Oo! Sellaista kuitenkin aina uhkarohkeata pilaa ei sellaisen herran tee mieli aina koettaa. Ja millainen käytös?! M — moitteeton, sen voin teille sanoa. Hänen ylhäisyytensä selitykset olivat niin läpeensä tyydyttäviä, että minun oli mahdotonta —: Käsitättehän, ett'ei tässä olla mitään tuittupäitä."

Kaikki käsittivät sen ja vahvistivat Diederichin sanat, että Uusteutonia oli suoriutunut tästä asiasta vallan loistavasti. Keltanokat kulettivat ympäri molempien aatelismiesten käyntikortteja ja ripustivat ne keisarinkuvan alle, ristiinpantujen miekkojen väliin. Ei ollut mikään uusteutooni, joka sinä päivänä ei juonut itseään humalaan.

Siihen loppui lukukausi; mutta Diederichillä ja Hornungilla ei ollut matkarahoja. Pitkään aikaan ei heillä ole ollut rahaa mihinkään. Yhdistyselämän tuomien velvollisuuksien vuoksi oli Diederichin kahdensadanviidenkymmenen markan vekseliä suurennettu; ja kuitenkin hän oli velkojen painamana. Kaikki lähteet näyttivät kuivuneilta, heidän edessään oli vain kuivaa, näännyttävää maata — ja lopulta täytyi kai, niin huonosti kuin se olisi sopinutkin ritareille, tuumia sen takaisin vaatimista, minkä he aikain kuluessa olivat lainanneet tovereilleen. Varmastikin oli moni sillä välin joutunut varoihin. Hornung ei keksinyt ketään. Diederich muisti Mahlmannin.

"Siltähän sopii lainata", hän selitti. "Hän ei kuulunut mihinkään yhdistykseen, tuo vallan tavallinen tolvana. Kerta minä nousen hänen kojuunsa."

Mutta kun Mahlmann hänet näki, niin hän purskahti ilman muuta valtavaan nauruunsa, jonka Diederich oli melkein unhoittanut ja joka sai hänet heti vastustamattomasti masentuneeksi. Mahlmann oli tahditon! Hänen olisi toki pitänyt tuntea, että täällä hänen patenttitoimistossaan koko Uusteutonia oli moraalisesti Diederichin mukana ja että hänen olisi senvuoksi pitänyt osoittaa Diederichille kunnioitusta. Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi hän ollut temmattuna erilleen tuosta voimia-antavasta yhteydestä, yhdistyksestä, ja seisonut täällä yksityisenä ihmisenä erään toisen edessä. Odottamaton, vastenmielinen tilanne! Sitä teeskentelemättömämmin hän esitti asiansa. Oo, hän ei tahtonut vippiään takaisin, sitä hän ei tullut koskaan vaatimaan keneltäkään toveriltaan! Mahlmann saattoi olla vain niin suosiollinen, että lainasi hänelle vekseliä vastaan. Mahlmann nojasi tuolinsa selustaa vastaan ja sanoi leveästi ja itsestään ymmärrettävästi:

"Ei käy päinsä."

Diederich hämmästyneenä:

"Miten niin, miksei?"

"Takaaminen on minun periaatteitani vastaan", selitti Mahlmann.

Diederich punastui vihasta. "Mutta minä menin kuitenkin Teidän puolestanne kerta takaukseen, ja sitten tuli vekseli ja minun täytyi Teidän puolestanne suorittaa sata markkaa. Te kartoitte minua!"

"Nähkääpäs! Jos minä nyt menisin takaukseen, niin Te ette liioin maksaisi."

Diederich levitti vain silmänsä selko selälleen.

"Ei, ystäväiseni", lopetti Mahlmann; "jos minä aijon tehdä itsemurhan, niin minä en tarvitse siinä Teidän apuanne."

Diederich tointui ja sanoi uhkamielisesti:

"Arvoisa herra, Teillä ei ole nähtävästi mitään tapoja."

"Ei", toisti Mahlmann ja nauroi hirveästi. Mitä suurimmalla painoilla sanoi Diederich: "Silloin näytätte Te ylipäänsä huijarilta. Eräänlaisia patenttihuijareita pitäisikin olla olemassa."

Mahlmann ei nauranut enää; hänen pienessä päässään olevat silmät olivat tulleet pahanilkisiksi, ja hän nousi ylös. "Nyt Te saatte laputtaa", hän sanoi ilman mitään mielenliikutusta. "Minä voisin maksaa samalla mitalla, mutta minun apulaiseni ovat viereisessä huoneessa, eikä heidän pidä saada kuulla mitään sellaista."

Hän tarttui Diederichin olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi häntä edellään. Yrittäessään riistäytyä irti sai Diederich joka kerta aimo töyttäyksen.

"Minä vaadin hyvitystä", hän huusi, "minä vaadin Teidät kaksintaisteluun."

"Mehän taistelemme jo, ettekö sitä huomaa? Sitten kutsun minä tähän vielä erään kolmannen." Hän avasi oven. "Friedrich!" Ja Diederich joutui kaappaajan kynsiin, joka toimitti hänet alas kadulle. Mahlmann huusi hänen jälkeensä:

"En tarkoita mitään pahaa, ystäväiseni. Jos Teillä joskus toiste on jotakin sydämellänne, niin tulkaa vain rauhallisesti takaisin."

Diederich laittoi itsensä kuntoon ja läksi tiehensä hyvässä järjestyksessä. Sitä pahempi Malhmannille, että hän käyttäytyi sillä lailla! Diederichin ei tarvinnut syyttää itseään mistään; kunniatuomioistuimen edessä hän olisi loistavasti pitänyt puolensa. Jotakin perin sopimatonta oli siinä, että jokin yksityinen ihminen saattoi uskaltaa niin paljon; Diederich oli loukkaantunut kaikkien yhdistysten puolesta. Toiselta puolen ei ollut kiellettävissä, että Mahlmann oli huomattavasti verestänyt Diederichin vanhaa kunnioitusta. "Aivan tavallinen koira", ajatteli Diederich. "Mutta sellainen sitä pitää olla…"

Kotona odotti häntä kirjoihin merkitty kirje.

"Nyt voimme me matkustaa pois", sanoi Hornung.

"Miten niin me? Minä tarvitsen itse rahani."

"Sinä lasket varmastikin leikkiä. Minä en voi jäädä tänne yksikseni istumaan."

"Hae sitten itsellesi seuraa!"

Diederich päästi sellaisen naurun, että Hornung luuli häntä totisesti hulluksi. Sitten matkusti hän todellakin.

Matkalla hän vasta huomasi, että osoite oli hänen äitinsä kirjoittama. Sepäs oli tavatonta… Hänen viimeisen korttinsa jälkeen, niin äiti kirjoitti, oli hänen isänsä tila käynyt vielä huonommaksi. Miksi Diederich ei ollut tullut.

"Meidän täytyy olla valmistautuneet vastaanottamaan kaikkein kauheinta. Jos sinä tahdot vielä kerta nähdä meidän syvästi rakastetun isämme, niin älä silloin viivyttele enää, poikani!"

Tämän sanontatavan johdosta Diederichistä tuntui vastenmieliseltä. Hän päätti olla yksinkertaisesti uskomatta äitinsä sanoja.

"Naisiin minä en ylipäänsä luota ollenkaan, eikä minun äitini ole täysjärkinen."

Siitä huolimatta herra Hessling veti viimeisiä hengenvetojaan Diederichin saapuessa.

Näky valtasi Diederichin sillä lailla, että hän jo kynnyksellä purskahti vallan muodottomaan ulvontaan. Hän hoiperteli vuodetta kohden, ja hänen kasvonsa olivat pian märät kuten pesussa. Käsiään hän räpytteli linnunsiipien tavoin ja antoi niiden voimattomina läpsähtää lonkkiaan vastaan. Äkkiä huomasi hän peitteellä isän oikean käden, polvistui ja suuteli sitä. Rouva Hessling, aivan tyynenä ja pienenä miehensä viimeisiä hengenvetojakin katsellessaan, menetteli samoin vasemman käden kanssa. Diederich ajatteli sitten, miten tämä koukistunut, musta sormen kynsi oli iskenyt hänen poskeensa, kun isä antoi hänelle korvapuustin, ja hän itki ääneen. Siitäkin selkäsauna, että oli varastanut lumpuista saatuja nappeja! Tuo käsi oli ollut hirveä; Diederichin sydäntä kouristi, kun hänen piti nyt se menettää. Hän tunsi, että hänen äitinsä ajatteli samaa, ja äiti aavisti poikansa ajatukset Äkkiä he vaipuivat sängyn päällä toistensa syliin.

Surunvalitusvierailujen aikana Diederich oli jo entisellään. Hän edusti koko Netzigissä Uusteutoniaa, piukasti ja varmana tavoistaan, näki itseään töllisteltävän ja unohti melkein, että hänellä oli surua. Vanhaa herra Buckia vastaan hän meni aina ulko-ovelle asti. Netzigin suurmiehen lihavuus kävi majesteettiseksi hänen kiiltävässä kävelytakissaan. Arvokkaasti kantoi hän käännettyä silinterihattuaan edessään, ja hänen toinen, mustasta kintaasta vapautettu kätensä, jonka hän ojensi Diederichille, tuntui hämmästyttävän hentolihaksiselta. Hänen sinisten silmäinsä katse tunki lämpimänä Diederichiin, ja hän sanoi:

"Teidän isänne oli kunnon kansalainen. Nuori mies, tulkaa sellaiseksi! Kunnioittakaa aina kanssaihmistenne oikeuksia! Sitä vaatii Teiltä teidän oma ihmisarvonne. Minä toivon, että tulemme vielä yhdessä työskentelemään yhteishyvän hyväksi. Te tulette nyt nähtävästi pitämään huolen tutkintojenne suorittamisesta."

Diederich saattoi tuskin saada kyllä-sanaa sanotuksi, siinä määrin häiritsi häntä kunnioitus vanhaa Buckia kohtaan. Vanha Buck kysyi kevyemmällä äänellä:

"Onko minun nuorin poikani jo käynyt Teitä tapaamassa Berlinissä? Eikö? Oo, se hänen pitää tehdä. Hän opiskelee nyt myöskin siellä. Mutta tulee kaiketi pian suorittamaan asevelvollisuutensa. Joko Te olette sen tehnyt?"

"En" — ja Diederich punastui kovin. Hän änkytti jotakin puolustuksekseen. Tähän asti oli hänelle ollut aivan mahdotonta keskeyttää opintojaan. Mutta vanha Buck kohautti olkapäitään, aivan kuin tuo este olisi ollut riittämätön.

Isän testamentissa määrättiin Diederich molempien sisariensa holhoojaksi vanhan kirjanpitäjän Sötbierin ohella. Sötbier ilmoitti hänelle, että seitsemänkymmenentuhannen markan pääoma oli olemassa sitä varten, että käytettäisiin tyttärien myötäjäisiksi. Ei edes korkoihin saanut kajota. Tehtaan puhdas voitto oli viime vuosina noussut keskimäärin yhdeksääntuhanteen markkaan. "Eikö enempään?" kysyi Diederich. Sötbier katsahti häneen, ensin hämmästyneesti, sitten moittivasti. Jos nuori herra olisi voinut kuvitella, miten hänen autuaasti nukkunut isänsä ja Sötbier olivat tahtoneet viedä liikettä eteenpäin. Varmasti se saattoi vielä laajeta…

"No niin, hyv' on", sanoi Diederich. Hän huomasi, että paljon oli korjaamisen varaa. Neljännellä osalla yhdeksästätuhannesta markasta piti hänen tulla toimeen? Tämä vainajan vaatimus kauhistutti häntä. Kun hänen äitinsä väitti, että autuaana kuollut oli kuolinvuoteellaan ilmaissut luottavansa siihen, että sai pojastaan Diederichistä työnsä jatkajan, ja että Diederich ei tullut koskaan menemään naimisiin, jotta saattoi aina pitää huolta omaisistaan, niin Diederich päästi äkisti suustaan: "Isä ei ollut niin sairaalloisen tunteellinen kuin sinä, eikä liioin valehdellut." Rouva Hessling luuli kuulleensa vainajan niin sanoneen ja mukautui. Diederich käytti tätä tilaisuutta hyväkseen kohottaakseen kuukausirahaansa viidelläkymmenellä markalla.

"Ensinnäkin", hän sanoi karkeasti, "minun on suoritettava asevelvollisuuttani. Se maksaa, mitä maksaa. Pikkumaisista rahahistorioistanne Te voitte puhua minulle myöhemmin."

Hän piti itsepintaisesti kiinni vaatimuksestaan päästä Berliniin. Isän kuolema oli herättänyt hänessä villin vapaudentunteen. Öisin hän toisin näki unta, että vanha herra tuli konttorista niine kauhistuneine kasvoineen, jotka hänellä ruumiina oli ollut — ja hikoillen Diederich heräsi.

Hän matkusti äidin siunauksella varustettuna. Gottlieb Hornungia ja heidän yhteistä Rosaansa hän ei voinut enää käyttää ja muutti toiseen paikkaan asumaan. Uusteutoneille hän osoitti sopivalla tavalla muuttuneet olosuhteensa. Iloinen ylioppilasaika oli ohi. Jäähyväisjuomingit! Hierottiin surusalamanderit, jotka olivat määrätyt Diederichin vanhalle herralle, mutta jotka saattoivat sopia myöskin hänelle ja hänen kauneimmalle kukoistusajalleen. Pelkästä antautumuksesta hän joutui pöydän alle, kuten sinä iltana, jolloin hänestä tuli juomaseuran jäsen; ja nyt oli hän vanha herra.

Ankaran kohmeloisena seisoi hän seuraavana päivänä muiden nuorten miesten kerralla, jotka hänen tavallaan olivat ilkialasti, esikuntalääkärin edessä. Tämä herra katseli inhoten kaikkea sitä ihmislihaa, mikä oli tuotu hänen tarkastettavakseen; mutta Diederichin maha sai hänen katseensa pilkalliseksi, kaikki nauraa virnistelivät, eikä Diederichkään voinut muuta kuin luoda katseensa mahaansa, mikä oli käynyt punaseksi… Esikuntalääkäri oli taas täysin totisena. Eräälle, joka ei kuullut niin hyvin kuin asetus edellytti, kävi huonosti, sillä tunnettiinhan toki teeskentelijät! Eräs, jonka nimenä oli päällepäätteeksi Levysohn, sai neuvon: "Jos Te minua vielä kerran vaivaatte, niin peskäähän edes itsenne!" Diederichille sanottiin:

"Teidän rasvanne me tulemme sulattamaan pois. Neljä viikkoa palvelusta, ja minä vakuutan Teille, että näytätte kristityltä."

Sillä oli hän hyväksytty. Hyljätyt pukeutuivat sellaisella kiireellä, että olisi luullut kasarmin heitä polttavan. Kelvollisiksi katsotut katselivat toisiaan tutkiskellen syrjästä ja poistuivat vitkaan, ikäänkuin olisivat odottaneet, että jokin raskas käsi olisi laskeutunut heidän olkapäilleen. Eräs, näyttelijä, jolle hänen kasvoistaan päättäen kaikki oli samantekevää, asettui vielä kerran lääkärin eteen ja sanoi kuuluvasti, huolellisesti ääntäen: "Minä tahtoisin vielä lisätä, että olen homoseksuaalinen."

Esikuntalääkäri perääntyi, hän oli punastunut. Äänettömästi hän sanoi: "Sellaisia sikoja me emme tosin voi käyttää mihinkään."

Diederich ilmaisi tuleville tovereilleen suuttumuksensa sellaisen hävyttömän käyttäytymisen johdosta. Sitten puhutteli hän vielä sitä aliupseeria, joka äsken oli mitannut hänen pituutensa, ja vakuutti olevansa iloinen. Siitä huolimatta kirjoitti hän Netzigiin tohtori Heuteufelille, joka oli hänen nuorena ollessaan pensselöinyt hänen kurkkuaan, ja kysyi, eikö tämä olisi ottanut todistaakseen, että hän, Diederich, oli risa- ja riisitautinen. Hän ei tietenkään voinut rääkkäyttää itseään piloille. Mutta vastauksessa sanottiin, että hänen ei vain pitänyt pelätä ja että palveleminen oli oleva hänelle terveellistä. Niin jätti Diederich jälleen asuntonsa ja ajoi kampsuineen kasarmille. Jos siellä piti asua kaksi viikkoa, niin säästyihän vuokra siltä ajalta.

Heti alkoivat telineliikkeet, juoksut ja muut henkeäahdistavat harjoitukset. Komppanioittain heidät sijoitettiin käytäviin, joita kutsuttiin "vaikutusalueiksi". Luutnantti von Kullerow esiintyi kuvaamattoman kopeasti. Yksivuotisiin (vapaaehtoisiin) hän ei katsahtanut koskaan muuten kuin toisella, nyrpistetyllä silmällään. Äkkiä hän huusi: "Harjoittaja!" ja antoi aliupseereille määräyksen, minkä jälkeen kääntyi halveksuen pois. Harjoituksissa kasarmin pihalla, rivien muodostamisessa, hajottamisessa ja paikanvaihdossa ei tavoteltu mitään muuta kuin "nahkapoikien" uuvuttamista. Niin, Diederichistä tuntui hyvältä, että täällä kaikki, kohtelu, puhuttelu, koko sotilaskomento pyrki ennen kaikkea alentamaan persoonallisen arvon pienimpään mahdolliseen määräänsä. Ja se teki häneen mahtavan vaikutuksen, se herätti hänessä, niin kehnossa tilassa kuin olikin ja juuri sen vuoksi, syvän kunnioituksen ja jonkinlaisen itsemurhaajan haltioitumisen. Periaate ja ihanne oli ilmeisesti sama kuin uusteutooneilla, sitä seurattiin vain ankarammin. Hauskuushetket hävisivät, hetket, jolloin sai muistella olevansa ihminen. Äkisti ja korjaamattomasti vaivuttiin aina täin tasalle, alku- ja raaka-aineeksi, jota mittaamaton tahto vanutti ja velloi. Mielettömyyttä ja turmelusta olisi ollut, jos vain kaikkein sisimmässä sydämessäänkin olisi tehnyt vastarintaa. Korkeintaan sai, vastoin omaa vakaumustaan, usein masentua. Diederich oli juostessaan kaatunut, hänen jalkansa oli kipeä. Ei niin, että hänen olisi juuri täytynyt ontua, mutta hän ontui ja sai jäädä jälkeen, kun komppania marssi "maaseudulle". Saavuttaakseen sen hän joutui ensin astumaan kapteenin eteen. "Herra kapteeni, anteeksi —" Mikä hirvittävä tapaus! Hän oli aavistamattaan puhutellut voimaa, jolta piti ottaa käskyt mykkänä ja hengessään polvistuneena! Jonka "kaittavaksi" ihminen vain voi antaa itsensä! Kapteeni jyrisi ukkosen tavoin, niin että aliupseerit juoksivat kokoon, kasvoilla ilme, josta näkyi häväistyksen aiheuttama suuttumus. Seurauksena oli, että Diederich ontui vielä pahemmin ja hänen lomaansa oli pidennettävä yhdellä päivällä. Aliupseeri Banselow, joka oli vastuussa yksivuotisensa rikoksesta, sanoi vain Diederichille: "On siinäkin olevinaan sivistynyt ihminen!" Hän oli siihen tottunut, että kaikki paha läksi yksivuotisista. Banselow nukkui miesten huoneessa erään lauta-aidan takana. Kun valo sammutettiin, niin miehet laskivat rivoja juttuja, kunnes aliupseeri huusi väliin suuttuneena: "On siinäkin olevinaan sivistyneitä, ihmisiä!" Huolimatta pitkästä kokemuksestaan hän odotti aina yksivuotisilta suurempaa älyä ja parempaa käyttäytymistä kuin muilta ihmisiltä ja pettyi aina uudestaan. Diederichissä hän ei suinkaan nähnyt kaikkein pahinta. Olut, jonka joku maksoi, ei vaikuttanut yksistään Banselowin käsityskantaan. Hän kiinnitti enemmän huomiota iloisen alistumisen sotilaalliseen henkeen, ja sitä oli Diederichissä. Opetustunneilla voitiin häntä pitää muille mallina. Diederich näyttäytyi olevan täynnään uskollisuuden ja kunniantunnon sotilaallisia ihanteita. Mitä tunnusmerkkeihin ja arvojärjestykseen tuli, hänellä näytti olevan siinä synnynnäinen aisti. Banselow sanoi: "Nyt minä olen herra komentava kenraali", ja Diederich käyttäytyi heti sillä lailla, kuin olisi sen uskonut. Mutta kun kuului: "Nyt minä olen kuninkaallisen perheen jäsen", niin silloin Diederich käyttäytyi tavalla, joka pakotti aliupseerin hymyilemään suuruuden hulluudesta.

Yksityiskeskustelussa, sotilaskrouvissa, Diederich ilmoitti esimiehelleen olevansa innoissaan sotilaselämästä. "Sulautuminen suureen kokonaisuuteen!" hän sanoi. Hän ei toivonut koko maailmassa muuta kuin saada kokonaan jäädä siihen. Ja hän oli vilpitön — mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hän iltapäivällä, harjoituksissa "maaseudulla", ei toivonut mitään muuta kuin saada laskeutua hautaan ja lakata kokonaan olemasta. Uniformu, joka muutenkin oli leikattu liian ahtaaksi piukkuuden vuoksi, muuttui aterian jälkeen oikeaksi kidutuskoneeksi. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että kapteeni komennuksensa mukaan kulki ympäri hevosenselässä sanomattoman uljaana ja sotaisena, kun hän itse juoksi ja ähkyi ja tunsi ruuan hölskyvän sulamattomana vatsassaan. Asiallinen haltioituminen, johon Diederich oli täysin valmis, sai väistyä syrjään persoonallisen hädän tieltä. Jalkaa pakotti taas; ja Diederich tarkkasi kipua siinä pelokkaassa, itseänsä halveksivassa toivossa, että se olisi tullut vielä pahemmaksi, niin pahaksi, ettei olisi tarvinnut enää lähteä "maaseudulle", että hän ei kenties olisi voinut enää olla harjoituksissa kasarmin pihalla ja että hänet olisi ollut vapautettava palveluksesta!

Tultiin siihen, että hän sunnuntaina läksi tapaamaan erään yhdistystoverinsa isää, joka oli terveyssalaneuvos. Punaisena häpeästä Diederich sanoi, että hänen täytyi pyytää hänen apuaan. Hän oli haltioissaan armeijasta, tuosta suuresta kokonaisuudesta, ja olisi mitä kernaimmin ollut valmis jäämään siihen kokonaan. Siinä oli suurenmoisessa liikkeessä mukana, niin sanoaksemme osana mahdista, ja tiesi aina, mitä oli tehtävä: se oli ihana tunne. Mutta kun kerta jalka oli kipeä. "Niin pitkälle ei saa sentään mennä, että se tulee käyttökelvottomaksi. Sitäpaitsi minulla on äiti ja sisar elätettävinä." Salaneuvos tutki häntä. "Uusteutonia on tienviitoittaja", hän sanoi. "Minä satun tuntemaan Teidän esikuntaylilääkärinne." Tämän oli Diederich saanut kuulla osakuntatoveriltaan. Hän sulkeutui suosioon, täynnä huolestunutta toivoa.

Tämä toivo vaikutti sen, että Diederich seuraavana aamuna tuskin enää saattoi astua jalallaan. Hän ilmoitti itsensä sairaaksi. "Kukas Te olette, miksikäs te vaivaatte minua?" — ja esikuntalääkäri tarkasteli häntä, "Te näytätte itse elämältä, Teidän vatsannehan on pienentynyt." Mutta Diederich seisoi tiukkana ja pysyi kipeänä; esimiehen täytyi suostua toimittamaan tarkastuksen. Kun hän oli nähnyt tuon jalan, niin hän selitti tulevansa voimaan pahoin, jollei sytyttänyt sikaariansa. Kuitenkaan ei jalassa ollut mitään havaittavissa. Esikuntalääkäri työnsi sen vihoissaan tuolilta. "Suorittakaa palveluksenne, lopettakaa, lähtekää" — ja Diederich sai mennä. Mutta keskellä harjoitusta häneltä pääsi äkkiä huudahtus, ja hän kaatui maahan. Hänet kannettiin "revieriin", lievemmin sairastuneiden joukkoon, missä oli rahvaan haju eikä mitään syötävätä. Sillä omaa ruokaa, joka oli yksivuotisille sallittu, oli tänne vaikea hankkia, ja muiden osuudesta hän ei saanut mitään. Nälän johdosta hän ilmoitti itsensä terveeksi. Eroitettuna kaikesta inhimillisestä suojeluksesta, vailla kaikkia porvarillisen maailman siveellisiä oikeuksia, hän oli synkän kohtalonsa kourissa; mutta eräänä aamuna, kun kaikki toivo oli jo rauennut, haettiin hänet harjoituksista esikuntaylilääkärin huoneeseen. Tämä korkea esimies halusi häntä tutkia. Hänellä oli ujo, inhimillinen ääni, mikä sitten muuttui jälleen sotilaallisen karkeaksi, tekemättä silti mitään selvää vaikutusta. Hänkään ei näyttänyt mitään oikeata keksivän, mutta tulos hänen asiaanpuuttumisestaan oli yhtä kaikki toinen. Diederichin piti vain suorittaa palvelustaan "toistaiseksi", myöhemmin asia kyllä järjestyi. "Tuolla jalalla…"

Muutamia päiviä myöhemmin tuli eräs "revierissä" toimiva apulainen Diederichin luokse ja piirsi tahritulle paperille tuon kohtalokkaan jalan kuvan. Diederich sai istua odotushuoneessa. Esikuntalääkäri sattui paikalle ja käytti tilaisuutta ilmaistakseen täyden halveksumisensa. "Ei edes lautajalka! Löyhkää laiskuudelta!" Mutta silloin avattiin ovi, ja esikuntaylilääkäri, lakki päässä, astui huoneeseen. Hänen käyntinsä oli kiinteämpi ja itsetietoisempi kuin tavallisesti, hän ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle, vaan asettui suoraan ja äänettömästi alaisensa eteen, luoden synkän ja ankaran katseen tämän lakkiin. Esikuntalääkäri yskähti, hänen täytyi pakostakin tuntea olevansa asemassa, missä tutunomaista virkaveljeyttä ei enää sallittu. Hän tointui nyt, otti lakin päästään ja seisoi tiukkana. Sitten näytti esimies hänelle paperia jalan ohella, puhui hiljaa ja sellaisella äänenpainolla, mikä käski häntä näkemään jotakin, jota ei ollut olemassakaan. Esikuntalääkäri vilkuili vuoronperään esimieheensä, paperiin ja Diederichiin. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen: oli nähnyt kaiken, mitä oli käsketty katsomaan.

Kun esikuntaylilääkäri oli poistunut, niin esikuntalääkäri lähestyi Diederichiä. Kohteliaasti ja nauraen hiljaista ymmärtämyksen naurua hän sanoi:

"Asia oli luonnollisesti alusta alkaen selvä. Mutta ihmisten tähden täytyi —. Ymmärrättehän, kuri —."

Seisomalla tiukkana Diederich ilmaisi ymmärtävänsä kaikki.

"Mutta", toisti esikuntalääkäri, "minä olen luonnollisesti tietänyt, millainen Teidän asianlaitanne oli."

Diederich ajatteli: "Jollet sinä sitä ole tietänyt, niin nyt sinä sen ainakin tiedät." Ääneensä hän sanoi:

"Sallitteko minun nöyrimmästi kysyä, herra esikuntalääkäri: minä saan kuitenkin edelleen palvella?"

"Sitä en voi tietää", sanoi esikuntalääkäri ja teki kokokäännöksen.

Raskaammasta palveluksesta pääsi Diederich tästälähin vapaaksi, "maaseutu" ei nähnyt häntä enää. Sitä iloisempi ja mieluisempi oli hänen olonsa kasarmilla. Kun iltakatselmuksen aikana kapteeni tuli kasinosta, sikaari suussa ja hieman humalassa, määräämään rangaistuksia saappaista, joita ei oltu rasvattu, vaan ainoastaan kiilloitettu, niin Diederichiä vastaan hänellä ei ollut mitään muistuttamista. Sitä leppymättömämmin hän käytti lainmukaista ankaruutta erästä yksivuotista kohtaan, joka nyt jo kolmatta kuukautta oli rangaistuksen mukaisesti saanut maata miehistön huoneessa, siksi, että hän kahtena ensi viikkona oli maannut kotonaan, eikä kasarmilla. Hänellä oli silloin ollut neljäkymmentä astetta kuumetta ja olisi, jos olisi täyttänyt velvollisuutensa, kenties kuollut. Silloin hän olisi juuri kuollut! Kapteenilla oli, niin usein kuin hän näki tämän yksivuotisen, ylpeän tyydytyksen ilme kasvoillaan. Pienenä ja loukkaamattomana ajatteli Diederich taempana: "Etkös sinä huomaa? Uusteutonia ja terveyssalaneuvos merkitsevät enemmän kuin neljänkymmenen asteen kuume…" Mitä Diederichin tuli, niin viralliset muodollisuudet oli saatu eräänä päivänä onnellisesti täytetyiksi, ja aliupseeri Banselow ilmoitti hänelle hänen vapaaksipääsynsä. Diederichin silmät täyttyivät heti kyynelillä; hän puristi lämpimästi Banselowin kättä.

"Juuri sen täytyi minulle tapahtua, ja minulla oli kuitenkin" — hän nyyhkytti — "niin hauskaa."

Ja sitten hän oli "ulkona".

Neljä viikkoa hän pysyi kotona ja teki ahkerasti työtä. Kun hän meni syömään, niin hän katsoi ympärilleen, näkikö kukaan tuttava. Lopulta täytyi hänen kuitenkin näyttää itseään uusteutoneille. Hän astui esiin uhkamielin.

"Sillä teistä, joka ei ole ollut siellä, ei ole mitään aavistusta. Sanon teille, että siellä katsellaan maailmaa kokonaan toiselta näkökannalta. Minä olisin ylipäänsä jäänyt sinne, minun esimieheni suosittelivat sitä minulle, olin siihen heidän mielestään hyvin sopiva. Mutta, mutta —"

Hän tuijotti tuskallisesti eteensä.

"Sattui tuo onnettomuus hevosen kanssa. Niin sitä käy, kun on liian hyvä sotilas. Kapteeni antaa ajaa dogcartillaan, jotta hevonen saisi kerta jaloitella, ja silloin sattuu onnettomuus. Tietenkään minä en säästänyt jalkaani, vaan ryhdyin liian aikaisin palvelukseen. Asia paheni huomattavasti, esikuntalääkäri jätti minun tehtäväkseni ilmoittaa kaiken mahdollisuuden varalta omaisilleni." Tämän hän sanoi piukasti ja miehekkäästi.

"Silloin olisi teidän pitänyt nähdä kapteeni. Joka päivä tuli hän itse pitkien marssien jälkeen tomuisine uniformuineen, sellaisena kuin oli. Sellaista sattuu vain sotilaiden kesken. Meistä tuli pahoina päivinä todellisia tovereita. Tämä sikaari tässä on hänen antamansa. Ja kun hän sitten antoi minun ymmärtää, että esikuntalääkäri tahtoi lähettää minut pois, niin, sen voin vakuuttaa teille, se oli yksi niitä silmänräpäyksiä elämässä, joita ei voi unhoittaa. Kapteeni ja minä, me saimme molemmat samanaikaisesti kyyneleet silmiimme."

Kaikki olivat järkytettyinä. Diederich katsahti urhoollisesti ympärilleen.

"No niin, nyt täytyy taas mukautua porvarilliseen elämään. Kippis."

Hän teki edelleen uutterasti työtä, ja lauantai-iltana hän joi uusteutoonien kanssa. Myöskin Wiebel ilmestyi jälleen. Hän oli asessori, pyrki kanneviskaaliksi ja puhui vain "kumouksellisista pyrkimyksistä", "isänmaan vihollisista" ja myöskin "kristillisyhteiskunnallisista ajatuksista". Hän selitti keltanokille, että oli aika harrastaa politiikkaa. Hän tiesi kylläkin, että se ei ollut ylevätä, mutta vastustajat pakottivat siihen. Korkeaa aatelia, kuten hänen ystävänsä asessori von Barnim, oli liikkeessä mukana. Herra von Barnim tuli käynnillään piakkoin kunnioittamaan uusteutooneja.

Hän tuli ja voitti kaikkein sydämet, sillä hän käyttäytyi kuin vertainen vertaistensa parissa. Hänellä oli tumma, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, hän oli velvollisuudentuntoisen virkamiehen perikuva ja puhui asiallisesti — mutta esityksensä lopussa hän kävi haaveelliseksi ja heitti äkkiä hyvästit, puristaen lämpimästi kuulijainsa kättä. Hänen käyntinsä jälkeen kaikki uusteutoonit olivat yhtä mieltä siitä, että juutalaisten liberalismi oli sosialidemokratian edelläkävijä, esihedelmä, ja että kristittyjen saksalaisten tuli ryhmittyä hovisaarnaaja Stöckerin ympärille. Diederich ei käsittänyt, niinkuin toiset, "esihedelmän" selvää merkitystä ja ymmärsi "sosialidemokratialla" vain yleistä omaisuuden jakoa. Se riittikin hänelle. Mutta herra von Barnim oli pyytänyt jokaista, joka tahtoi saada lisävalaistusta, käymään luonaan, eikä Diederich olisi antanut itselleen anteeksi, jos olisi lyönyt laimin niin mairittelevan tilaisuuden.

Viileässä, vanhanaikaisessa poikamiehen asunnossaan piti herra von Barnim hänelle yksityisluennon. Hänen poliittisena päämääränään oli säätyeduskunta, missä onnelliseen keskiaikaiseen tapaan oli edustettuina ritarit, hengenmiehet, teollisuudenharjoittajat, käsityöläiset. Käsityön täytyi, kuten keisari oli hyvällä syyllä vaatinut, päästä jälleen siihen kukoistukseen, missä se oli ollut ennen kolmikymmenvuotista sotaa. Ammattikuntien tuli vaalia jumalanpelkoa ja siveellisyyttä. Diederich ilmaisi mitä lämpimimmän yksimielisyytensä. Hänen taipumustensa mukaista oli toimia jonkin säädyn, jonkin ammattiluokan persoonattomana, yhdyskunnallisena jäsenenä. Hän näki jo itsensä paperihaaran edustajana. Juutalaiset kansalaiset herra von Barnim tosin sulki pois asiain järjestyksestä; nehän edustivat epäjärjestyksen ja hajaannuksen, sekaannuksen ja kunniantunnon puutteen, itse pahan periaatetta. Hänen hurskaat kasvonsa vetäytyivät kokoon vihasta, ja Diederich oli saman tunteen vallassa.

"Lopuksi", hän mainitsi, "valta on meidän käytettävänämme ja me voimme heittää heidät ulos. Saksan armeija —"

"Niin juuri", huudahti herra von Barnim, kiirehtäen huoneesta ulos. "Sitäkö varten me kävimme voitokkaan, kunniakkaan sotamme, että minun isäni omaisuus myytäisiin jollekin frankfurtilaiselle?"

Sillä aikaa kun Diederich vielä tyrmistyneenä vaikeni, soitettiin, ja herra Barnim sanoi:

"Se on minun parturini, minä tahdon ottaa hänetkin kerta kuulustellakseni."

Hän huomasi Diederichin pettymyksen ja lisäsi:

"Luonnollisesti minä juttelen sellaisen miehen kanssa kokonaan toisin. Mutta jokaisen meistä täytyy osaltaan tuottaa vahinkoa sosialidemokratialle ja johdattaa pikkuihmiset kristillisen keisarimme leiriin. Tehkää Tekin voitavanne!"

Siitä sai Diederich ymmärtää, että hänen vierailunsa oli päättynyt. Hän kuuli vielä parturin sanovan:

"Jälleen vanha liiketuttava, herra asessori, joka muuttaa Lieblingille, vain siksi, että Lieblingillä nyt on marmoria."

Wiebel sanoi, kun Diederich kertoi hänelle asiasta:

"Tuo kaikki on kaunista ja hyvää, ja minä ihailen kovin ystävämme von Barnimin ihanteellista mielenlaatua, mutta ajan oloon me emme pääse sillä pitkälle. Nähkääs, Stöckerkin on Eispalastissa saanut kirotut kokemuksensa demokratiasta, nimittää hän nyt sitten itseään kristilliseksi tai ei-kristilliseksi. Asiat on laskettu liian pitkälle. Nyt on tunnussanana: lyödä huimaista, niin kauan kuin meillä on mahtia."

Ja Diederich yhtyi tähän keventynein mielin. Kulkea ympäri ja värvätä kristityitä oli hänestä heti tuntunut hieman kiusalliselta.

"Minä otan pitääkseni huolen sosialidemokratiasta, on keisari ilmoittanut." Wiebelin. silmät olivat uhkaavina kuin kollikissan. "Mitäs tässä sitten muuta tarvitaan. Sotaväki on saanut ohjeensa, saattaa tapahtua, että sen täytyy ampua rakkaita sukulaisia. Siis? Voin ilmoittaa teille, ystäväni, että nyt on suurten tapausten aatto."

Kun Diederich ilmaisi kiihtynyttä uteliaisuutta:

"Mitä minä serkkuni von Klappken kautta —"

Wiebel pysähtyi. Diederich löi kantapäänsä yhteen.

"— olen saanut kuulla, ei ole vielä kypsä julkisuuteen saatettavaksi. Minä tahdon vain huomauttaa, että Hänen Majesteettinsa eilinen lausunto, että nurisijat saivat suosiollisimmin pudistaa jaloistaan saksalaisen tomun, oli ymmärrettävä saakelin vakavaksi varotukseksi."

"Uskotteko tosiaankin?" kysyi Diederich. "Sitten on suorastaan häpeällistä, että minun onnettomuuden vuoksi täytyi juuri nyt lähteä Hänen Majesteettinsa palveluksesta. Minä voin sanoa, että sisäistä vihollista vastaan minä olisin täyttänyt kaiken velvollisuuteni. Armeijaan, sen verran minä tiedän, voi keisari luottaa."

Hän oli näinä kosteankylminä helmikuun päivinä 1892 paljon kadulla. Unter den Lindenillä oli tapahtunut jokin muutos, vielä ei nähty, mikä. Ratsaspoliisit pysyttelivät katujen päissä ja odottivat. Ohikulkijat osoittivat toisilleen nostoväkeä. "Työttömät!" Yleisö jäi seisomaan, nähdäkseen heidän saapumisensa. He tulivat pohjoisesta päin, pieninä osastoina, marssien hitaasti. Unter den Lindenillä he vitkastelivat, ikäänkuin hämmentyneinä, vaihtoivat keskenään silmäyksiä ja ohjasivat kulkunsa linnaan päin. Siellä seisoivat he mykkinä, kädet taskuissa, antoivat ohikulkevien vaunujen räiskyttää kuraa päälleen ja kohottivat olkapäitään sateessa, mikä valui heidän virttyneille päällystakeilleen. Monet heistä käänsivät päänsä ohiajavia upseereja kohden, heidän vaunuissaan olevia naisia kohden, niiden herrojen pitkiä turkkeja kohden, jotka astuivat esiin hitaasti Burgstrasselta (Linnankadulta); heidän katseessaan ei ollut mitään ilmettä, ei uhkaavata eikä edes uteliasta; tuntui siltä kuin he eivät olisi tahtoneet nähdä mitään, mutta vain näyttää itseään. Toiset eivät kääntäneet katsettaan linnan ikkunoista. Vesi valui heidän ylöspäin käännetyille kasvoilleen. Kirkuva ratsupoliisi ajoi heitä syrjään tai seuraavaan kadunkulmaan asti — mutta siinä he taas seisoivat, ja maailma näytti vajonneen näiden leveiden, tyhjien, vaalean illan valaisemien kasvojen ja tuolla takana olevan, hämärän, jäykän muurin väliltä.

"Minä en käsitä sitä," sanoi Diederich, "että poliisi ei esiinny tarmokkaammin. Eihän tuo ole mikään asetuksenmukainen kulkue."

"Antaa sen olla niinkuin on", vastasi Wiebel. "Poliiseilla on tarkat ohjeensa. Herroilla tuolla ylhäällä on harkitut aikomuksensa, sen saatte uskoa. Ei ole nimittäin aina toivottavaa, että tuollaiset, valtioruumiissa ilmenevät mätänemisilmiöt tukahutetaan alkuunsa. Niiden annetaan kypsyä, ja sitten tehdään työ kerta kaikkiaan!"

Kypsyys, jota Wiebel tarkoitti, lähestyi lähestymistään, ja kahdentenakymmenentenä kuudentena se oli saavutettu. Työttömien mielenosoitukset näyttivät päämäärästään tietoisemmilta. Tungettuina eräälle pohjoisen kaupunginosan kadulle ne astuivat esiin lähikaduilta, ennenkuin niiden tietä ennätettiin sulkea, entistä ehompina. Unter den Lindenillä niiden kulkueet yhtyivät, ja niin usein kuin ne erotettiin, ne yhtyivät uudestaan, saavuttivat linnan, perääntyivät ja tunkeutuivat esiin uudestaan, mykkinä ja vastustamattomina kuin vesi. Vaunuliike pysähtyi, jalankulkijat sulloutuivat yhteen tuossa mukaansatempaavassa tulvassa, tuossa synkässä, kirjavassa köyhäinmeressä, mikä itsepintaisesti vyöryi eteenpäin, kuului tylsiä ääniä ja haaksirikkoisten laivain mastojen tavoin pisti esiin lipputankoja lippuineen: "Leipää! Työtä!" Syvästi purkautunut, selvempi jyminä kaikui milloin sieltä, milloin täältä: "Leipää! Leipää! Työtä!" Paisuen ja joukon yli vierien, ukkospilven tavoin: "Leipää! Työtä!" Ratsupoliisien hyökkäys, kuohahtaminen, asettuminen, räikeitä, melunsekaisia, varoitushuutojen kaltaisia naisääniä: "Leipää! Työtä!"

Ajetaan ylitse, uteliaat laskeutuvat alas Fredrik Suuren patsaalta. Heillä on suu auki; pikkuvirkamiehistä, joiden tie virastoon on suljettu, lähtee tomua, aivankuin heitä kurikoitaisiin. Eräät vääntyneet kasvot, joita Diederich ei tunne, huutavat hänelle: "Tulee vielä toista! Nyt taistellaan juutalaisia vastaan!" — ja häviävät tiehensä, ennenkuin hän ennätti huomata, että se oli herra von Barnim. Hän pyrkii hänen jälkeensä, työntyy virran mukana kauas eteenpäin, erään kahvilan edustalle, kuulee ikkunan särkyvän ja erään työmiehen huutavan: "Sieltä ne potkaisivat minut äskettäin pois, kun minulla ei ollut silinteriä" — ja syöksyy muiden mukana ikkunan kautta sisään, kaatuneiden pöytien väliin, permannolle, missä mennään nurin sirpaleiden päälle, sysitään toisia vatsoihin ja noidutaan ääneen: "Ei ketään enää sisään! Meiltä loppuu ilma!" Mutta lisää tulee tulvimalla. "Poliisi työntää väkeä syrjään!" Ja keskikatu aukenee, puhdistuu, aivankuin jotakin riemukulkua varten. Silloin sanoo joku: "Sehän on Wilhelm!"

Ja Diederich oli jälleen ulkona. Kukaan ei tiennyt, mistä johtui, että nyt saatettiin marssia, ahtaana massana, koko kadun leveydeltä ja molempia puolia aina sen hevosen kylkiin asti, millä keisari ratsasti: hän itse. Häntä katseltiin ja kuljettiin mukana. Huutavia ryhmiä hajaantui ja temmattiin mukaan. Kaikki katselivat häntä. Tumma kerros, muodoton, tolkuton, rajaton, ja kirkkaana sen yläpuolella nuori, kypäräpäinen herra, keisari. He näkivät: he olivat noutaneet hänet linnasta, he olivat huutaneet: "Leipää: Työtä!" aina siihen asti kunnes hän tuli. Mitään muuta ei ollut tapahtunut, kuin että hän oli siinä — ja he marssivat jo, aivankuin olisivat olleet menossa Tempelhofin kentälle.

Syrjässä, missä väkeä oli harvemmassa, sanoivat porvarillisesti puetut toisilleen: "No niin, jumalankiitos, hän tietää, mitä hän tahtoo!"

"Mitäs hän sitten tahtoo?"

"Osoittaa joukkiolle, kenellä on valta! Hän on koetellut heitä hyvyydellä. Menipä hän kaksi vuotta sitten myönnytyksissään liian pitkälle. He ovat tulleet röyhkeiksi!"

"Pelkoa hän ei tunne, se on sanottava. Lapset, tämä on historiallinen hetki!"

Diederich kuuli sen ja kauhistui. Vanha herra, joka oli puhunut, kääntyi myöskin hänen puoleensa. Hänellä oli valkea poskiparta ja rautaristi.

"Nuori mies", hän sanoi, "sitä, mitä meidän jalo, nuori keisarimme nyt tekee, tulevat lapset kerta lukemaan koulukirjoistaan. Odottakaa, niin saatte nähdä!"

Monien rinta oli kohonnut, monilla oli juhlallinen ilme kasvoillaan. Herrat, jotka seurasivat keisaria, katsoivat mitä päättäväisimmin häneen, mutta hevosensa he johtivat kansanjoukon läpi sillä lailla, kuin kaikki ihmiset olisi käsketty statisteiksi kaikkeinkorkeimpaan näytökseen; ja usein vilkuilivat he sivuilleen, saadakseen selville, minkä vaikutuksen keisari teki kansaan. Hän itse, keisari, näki vain itsensä ja toimintansa. Syvä vakavuus kivetytti hänen piirteensä, hänen silmänsä salamoi niiden tuhansien yläpuolella, jotka hän oli lumonnut. Hän vertasi itseänsä heihin, hän, Jumalan asettama herra, kapinallisiin palvelijoihinsa. Yksinään ja ilman vartiostoa hän oli uskaltanut lähteä heidän keskeensä, vahvana vain kutsumuksensa perusteella. He saattoivat satuttaa kätensä häneen, jos se oli korkeimman suunnitelman mukaista; hän toi pyhälle asialleen oman itsensä uhriksi. Jos Jumala oli hänen kanssaan, niin silloin tulivat sen näkemään! Silloin tulivat he aina säilyttämään hänen tekonsa kuvan ja muiston omasta voimattomuudestaan!

Eräs nuori mies, taiteilijahattu päässä, asteli Diederichin vieressä ja sanoi: "Tuon me tunnemme. Napoleon Moskovassa, kulkemassa yksinään kansan seassa."

"Tämä on kuitenkin suurenmoista!" väitti Diederich, ja hänen äänensä petti. Toinen kohautti olkapäitään.

"Teatteria, eikä edes hyvää."

Diederich katsahti häneen. Hän koetti salamoida keisarin tavoin.

"Te olette kaikesta päättäen myöskin yksi."

Hän ei olisi osannut sanoa, mikä yksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli tässä ensi kertaa elämässään hyvä asia puolustettavanaan vihamielistä moitetta vastaan. Huolimatta liikutuksestaan hän näki kuitenkin miehen olkapäät: ne eivät olleet leveät. Ympäristö ilmaisi myöskin tyytymättömyytensä. Silloin Diederich astui esiin. Vatsallaan hän tunki vihollisen seinää vastaan ja löi lyttyyn taiteilijahatun. Toisia lyöjiä ilmestyi lisäksi. Hattu oli jo maassa ja pian myöskin mies. Pieksämisen jatkuessa Diederich huomautti taistelutovereilleen:

"Se mies ei ole varmastikaan palvellut! Arpia ei hänellä liioin ole!"

Vanha herra, jolla oli poskiparta ja rautaristi, oli myöskin saapunut siihen. Hän puristi Diederichin kättä:

"Hyvä, nuori mies, hyvä!"

"Eikö tässä sitten pitäisi raivostua?" selitti Diederich, läähättäen vielä. "Kun tuo mies tahtoi tehdä inhoittavaksi meidän historiallisen hetkemme!"

"Te olette palvellut?" kysyi vanha herra.

"Minä olisin kernaimmin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich.

"Niin, niin, Sedania ei ole joka päivä" — tuo vanha herra hypisteli rautaristiään. "Me suoritimme sen työn!"

Diederich suoristautui, osoitti hillittyä kansaa ja keisaria.

"Tuo on kuitenkin yhtä vaikuttavaa kuin Sedan!"

"No niin", sanoi vanha herra.

"Suvaitkaapas, hyvin arvoisa herra", sanoi joku ja heilutti muistikirjaansa. "Tuo meidän täytyy kirjoittaa muistiin. Mielialanilmaisuksi, ymmärrättehän! Tehän juuri löylytitte erästä toveria!"

"Se nyt ei ollut mikään suurtyö" — Diederich läähätti yhä. "Minun puolestani voitaisiin heti käydä sisäisen vihollisen kimppuun. Meillä on keisari puolellamme."

"Sattuvasti sanottu", sanoi reportteri ja kirjoitti. "Kuhisevassa väkijoukossa saatiin kuulla, miten kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ilmaisivat kaikkeinkorkeinta Henkilöä kohtaan horjumattomimman luottamuksensa ja uskollisimman kiintymyksensä Häneen."

"Eläköön!" huusi Diederich, sillä kaikki huusivat samalla tavalla. Ja keskellä huutavaa ihmisjoukkoa hän joutui aivan Brandenburger Torille asti. Kaksi askelta hänen edellään keisari ratsasti sen lävitse. Diederich saattoi nähdä hänen kasvonsa, tuon kivettyneen vakavuuden ja salamoimisen; mutta hänen silmänsä sumenivat, sillä hän huusi niin kovasti. Humala, joka oli korkeampi ja jalompi kuin se, mikä syntyy oluesta, nosti hänet varpailleen, kohotti hänet ilmaan. Hän heilutti hattuaan korkealla muiden päiden yläpuolella, haltioituneen hulluuden ilmapiirissä, taivaan halki, minne meidän korkeimmat tunteemme tavottelevat. Tuolla hevosen selässä, voittoisan riemukaaren alla, kivettynein piirtein ja salamoivin katsein, ratsasti valta! Valta, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Joka käy nälän, uhman ja pilkan ylitse! Jota vastaan me emme voi taistella, siksi, että me sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meidän veressämme asustaa alistuvaisuus! Me olemme sen edessä vain atoomeja, jonkin aineen haihtuvia molekyylejä, aineen, jonka se on sylkenyt suustaan! Kukaan yksityinen ei ole mitään, mutta järjestettynä massana, uusteutooneina, sotilaina, virkamieskuntana, kirkkona ja tieteenä, talousjärjestöinä ja mahtiyhdistyksinä me kohoamme keilamaisesti, aina tuonne ylhäälle asti, missä se itse seisoo kivettyneenä ja salamoivana! Elää siinä, olla osana siitä, leppymättömänä niitä kohtaan, jotka sitä vastustavat, ja riemuitsevana, silloinkin kun se meidät ruhjoo: sillä siten se tekee meidän rakkautemme oikeutetuksi!

… Eräs poliiseista, joiden ketju sulki riemukaaren, sysäsi Diederichiä rintaan, niin että hengitys salpautui; mutta hänen silmänsä olivat siinä määrin voitonhumalassa, että hänestä tuntui siltä, kuin olisi itse ratsastanut kaikkien niiden kurjien yli, jotka kesytettyinä ja hillittyinä nielivät nälkänsä. Hänen jälkeensä! Keisarin jälkeen! Kaikki tunsivat Diederichin tavoin. Yksi poliisiketju oli liian heikko niin voimakasta tunnetta vastustamaan; se murrettiin. Etäämpänä oli toinen. Yleisön täytyi väistyä ja kiertää, löytää joku pujahduspaikka päästäkseen Tiergarteniin. Harvat löysivät sen. Diederich joutui yksinään, hyökätessään ratsastielle, keisaria vastaan, joka myöskin oli yksinään. Vaarallisimmassa kiihkotilassa oleva mies, tahriintunut, uupunut, silmät kuten villi-ihmisellä: hevosensa selästä keisari katsoi säkenöiden häneen, lävisti hänet katseellaan. Diederich sieppasi lakin päästään, hänen suunsa oli selko selällään, mutt'ei saanut mitään sanotuksi. Kun hän pysähtyi liian äkisti, niin hän luiskahti ja joutui suin päin, jalat ilmassa, syväriin, missä likavesi läiskyi hänen päälleen. Silloin keisari nauroi. Mies oli monarkisti, uskollinen alamainen! Keisari kääntyi ympäri seuralaistensa puoleen, löi sääreensä ja nauroi. Suu vielä avoinna Diederich katseli syväristään hänen jälkeensä.

II.

Hän puhdisti itseään hieman ja kääntyi ympäri. Eräällä penkillä istui eräs nainen; Diederichistä ei ollut mieleistä mennä hänen ohitseen. Sitäpaitsi tämä tuijotti häneen. "Hanhi", hän ajatteli vihaisena. Sitten hän huomasi, että naisen kasvot olivat kovin pelästyneet, ja tunsi hänet Agnes Göppeliksi.

"Olen juuri kohdannut keisarin", hän sanoi heti.

"Keisarin?" kysyi Agnes ikäänkuin jostakin toisesta maailmasta. Diederich alkoi suurin, tavattomin elein esittää, mikä häntä läkähdytti. Meidän jalo, nuori keisarimme aivan yksinään raivoavien kapinallisten keskellä! Erään kahvilan olivat hävittäneet, Diederich itse oli ollut siellä! Unter den Lindenillä hän oli ollut verisessä taistelussa keisarinsa puolesta! Kanuunat olisi vedettävä esille!

"Nuo ihmisethän näkevät nälkää", sanoi Agnes arasti. "He ovat myöskin ihmisiä."

"Ihmisiä?" Diederichin silmät pyörivät. "He ovat sisäinen vihollisemme!"

Kun hän näki Agneksen uudestaan pelästyvän, niin hän hillitsi hieman itseään.

"Huvittaako se sitten Teitä, että roskaväen tähden kaikki kadut täytyy sulkea?"

Ei, tämä oli sattunut Agnekselle hyvin sopimattomaan aikaan. Hänellä oli ollut asiata kaupungille, ja kun hän jälleen tahtoi päästä Blücherstrasselle, niin raitiotieliikenne oli keskeytyksissä eikä mistään voinut tunkeutua väkijoukon läpi. Hänet oli työnnetty aina tänne asti. Oli kylmä ja kostea, hänen isänsä tuli huolestumaan; mitä piti hänen, Agneksen, tehdä? Diederich ennusti, että herra Göppel oli jo sen tehnyt. He kulkivat yhdessä eteenpäin. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa, vilkuili sivuilleen, aivankuin olisi etsinyt tietä. He olivat kahden kesken paljaiden puiden keskellä, vanhassa märässä puistossa. Missä olivat entiset miehiset juhlatunteet? Diederichiä ahdisti, kuten viime kävelymatkalla Agneksen kanssa, jolloin hän, Mahlmannin uhkausten johdosta, oli riistäytynyt erilleen, juossut omnibussiin ja kadonnut. Juuri tällä hetkellä sanoi Agnes: "Mutta Tehän ette ole käynyt meille pitkään, hyvin pitkään aikaan. Isä on kuitenkin kirjoittanut Teille?"

Hänen oma isänsä oli kuollut, selitti Diederich hämillään. Nyt vasta sai Agnes esittää surunvalittelunsa, ja sitten hän kysyi edelleen, miksi Diederich silloin, kolme vuotta sitten, oli niin äkisti lakannut käymästä heillä, Göppeleillä.

"Eikö totta? Siitä on jo kolme vuotta."

Diederich sai lujuutta. Yhdistyselämä oli kokonaan vienyt hänen aikansa. Siellä vallitsi ankara kuri. "Ja sitten minä olen suorittanut asevelvollisuuteni."

"Oo!" — Agnes katsahti häneen, "mitä kaikkea Teistä on tullutkaan! Ja nyt olette kai jo tohtori?"

"Siksi minun pitää nyt tulla."

Hän näytti tyytymättömältä. Hänen arpensa, hänen pyylevyytensä, koko hänen hyvinansaittu miehuutensa ei ollut Agneksesta mitään? Hän ei huomannut sitä ollenkaan?

"Mutta Te", hän sanoi kömpelösti. Agneksen kalpeille, niin kaidoille kasvoille nousi hyvin ohut puna, mikä levisi pienen, kippuraisen nenän satulaan asti.

"Niin, aina ei käy kaikki hyvin, mutta sitten taas jälleen korjaantuu."

Diederichiä kadutti.

"Minä tarkoitin tietenkin sitä, että Te olette tullut vielä sievemmäksi" — ja hän tarkasteli Agneksen punaista tukkaa, jota tunki esiin hatun alta, entistä paksumpana, sen sijaan kun hänen kasvonsa olivat käyneet niin pieniksi. Sitten hänen mieleensä muistui silloiset nöyryytykset, ja hän ajatteli, miten toisin asiat nyt olivat. Uhkamielisesti hän sanoi:

"Mitenkäs herra Mahlmann nyt jaksaa?"

Agneksen kasvoille ilmestyi torjuva ilme.

"Ajatteletteko Te vielä häntä? Jos minä sen miehen vielä näen, niin minulle se on samantekevä."

"Niinkö? Mutta hänellä on patenttitoimisto ja voisi vallan hyvin mennä naimisiin."

"Joskin."

"Aikaisemmin hän oli teistä kuitenkin mielenkiintoinen."

"Mistä sen päätätte?"

"Hän lahjoitteli Teille aina jotakin."

"Minä olisin ollut kernaammin vastaanottamatta niitä; mutta sitten" — hän katseli tietä pitkin, edellisen vuoden märkään lehdistöön, "sitten minä en olisi voinut vastaanottaa Teidänkään lahjojanne."

Sen jälkeen vaikeni hän pelästyneenä. Diederich tunsi, että jotakin raskasta oli tapahtunut, ja vaikeni myöskin.

"Niistä nyt ei kannata puhua", hän sai lopulta sanotuksi, "parista kukasta". Ja suuttuen uudestaan: "Mahlmann lahjoitti Teille rannerenkaan."

"Minä en pidä sitä koskaan", sanoi Agnes. Diederichin sydän alkoi lyödä: "Entäs, jos se olisi ollut minulta?"

Seurasi hiljaisuus; Diederich pidätti henkeään. Aivan hiljaa tuli Agneksen suusta:

"Sitten se olisi ollut eri asia."

Sen jälkeen he kulkivat äkkiä nopeammin, puhumatta enää mitään. He tulivat Brandenburger Torin eteen ja näkivät Lindenien olevan poliisien uhkaavasti miehittäminä, riensivät ohitse ja kääntyivät Dorotheenstrasselle. Täällä oli hiljaisempaa, Diederich hiljensi askeleitaan ja alkoi nauraa.

"Asia on perin koomillinen. Mitä Mahlmann Teille lahjoitti, oli nimittäin minun rahoillani maksettu. Hän riisti minulta kaiken, minäkin olin silloin vielä täysi keltanokka."

Agnes pysähtyi. "Oo!" — ja hän katsahti Diederichiin, hänen kullanruskeat silmänsä värisivät. "Se on hirveätä. Voitteko antaa sitä minulle anteeksi?"

Diederich hymyili itsetietoisesti. Ne olivat vanhoja historioita, nuoruuden hullutuksia.

"Ei, ei", sanoi Agnes hämmästyneesti.

Pääasia oli nyt, arveli Diederich, miten Agnes saattoi päästä kotiin. Täällä ei tapahtunut enää mitään uutta. Omnibusseja ei ollut myöskään nähtävissä. "Olen pahoillani, mutta Teidän täytyy suvaita vielä kauemmin minun seuraani. Ylipäänsä minä asun tästä lyhyen matkan päässä. Te voisitte nousta ylös kanssani, silloin ette ainakaan olisi pakotettu olemaan sateessa. Mutta nuori nainen ei tietenkään saa sitä tehdä."

Agneksen katse oli edelleenkin rukoileva.

"Te olette niin hyvä", hän sanoi syvemmin hengittäen. "Te olette niin jalo." Ja kun he jo astuivat taloon: "Teihin voin minä toki luottaa?"

"Minä tiedän, mihin minut yhdistyksen kunnia velvoittaa", selitti Diederich.

Heidän täytyi kulkea kyökin sivutse, mutta siellä ei ollut ketään. "Riisuutukaa toki siksi aikaa", sanoi Diederich armollisesti. Hän seisoi siinä, vuoronperään toisella ja toisella jalalla, katsahtamatta Agnekseen, kun tämä riisui hattuaan.

"Minun täytyy mennä tapaamaan kortteerirouvaa, pyytämään häntä keittämään teetä." Hän kääntyi jo ovea kohden, mutta sytkähti takaisin: Agnes oli tarttunut hänen käteensä ja suuteli sitä! "Mutta neiti Agnes", hän mutisi, kovasti pelästyneenä, ja laski, ikäänkuin rauhoittaen, käsivartensa hänen kaulalleen; silloin tämä vaipui hänen käsivarrelleen. Diederich painoi huulensa syvään hänen hiuksiinsa, koska tunsi itsensä siihen velvoitetuksi. Hänen puristuksensa alla Agneksen ruumis vapisi ja värjyi, aivan kuin piestäessä. Ohuen puseron alla Diederich tunsi jotakin valjua ja kosteata. Diederichin tuli kuuma, hän suuteli Agnesta kaulalle. Ja äkkiä tytön kasvot kääntyivät häntä kohden: suu oli avoinna, silmät puoleksi suljetut, ilme sellainen, jollaista Diederich ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänen päätään pyörrytti. "Agnes, Agnes! minä rakastan sinua", hän sanoi syvässä hädässä. Tyttö ei vastannut, hänen avonaisesta suustaan tuli pieniä, lämpöisiä henkäyksiä, ja Diederich tunsi hänen kaatuvan, kantoi hänet pois, hänet, joka näytti riutuvan.

Sitten Agnes istui sohvalla ja itki. "Älä ole minulle paha", pyysi Diederich. Tyttö katsoi häneen kosteilla silmillään.

"Minä itken toki ilosta", sanoi Agnes. "Minä olen sinua niin kauan odottanut."

"Miksi?" kysyi tyttö, kun Diederich tahtoi panna puseron kiinni. "Miksi sinä suljet sen jo? Etkös sinä pidä sitä enää kauniina?"

Diederich pani vastaan. "Minä tunnen täydellisesti saamani velvoituksen."

"Velvoituksen?" sanoi Agnes. "Kellä on tässä velvoituksia? Minä olen kolme vuotta sinua rakastanut. Sinähän et sitä tietänyt. Se oli kohtaloa, se!"

Diederich tuumi, kädet taskussa, että tämä oli kevytmielisten naisten kohtaloa. Toiselta puolen hän tunsi tarvetta antaa tytön toistaa vakuutuksiaan. "Siis tosiaankin minua, vain minua sinä olet rakastanut?"

"Minä näin, että sinä et luottanut minuun. Se oli hirveätä, kun huomasin, että sinä et enää tullut ja että se oli lopussa. Se oli perin hirveätä. Minä halusin kirjoittaa sinulle, minä halusin tulla luoksesi. Joka kerta minä kadotin uskallukseni, kun ajattelin, että sinä et minusta välittäisi. Minä menehdyin siinä määrässä, että isän täytyi tehdä yksi matka minun kanssani."

"Minne sitten?" kysyi Diederich. Mutta Agnes ei vastannut, vaan veti hänet puoleensa.

"Ole kiltti minua kohtaan! Sinä yksin kuulut minulle!"

Diederich ajatteli hämillään: "Sitten ei sinulle kuulu paljoa." Agnes tuntui hänestä pienenneen ja hänen arvonsa kovin laskeneen, sitten kun hänellä oli todistus siitä, että hän rakasti häntä, Diederichiä. Hän sanoi myöskin itselleen, että sellaisen sanoja, joka sillä lailla käyttäytyy, ei tarvitse kaikkia uskoa.

"Entäs Mahlmann?" kysyi hän pilkallisesti. "Totta kai hänestäkin jotakin kuului sinulle." — "No niin, olkoon sitten", hän sanoi, kun Agnes nousi seisomaan jäykän kauhuisena. Hän koetti sovittaa. Hän oli toki vallan hervoton onnensa johdosta.

Agnes pukeutui hyvin hitaasti. "Eihän sinun isäsi tule suinkaan koskaan tietämään, mitä on tapahtunut", lausui Diederich. Agnes kohautti vain olkapäitään. Kun hän oli valmis ja Diederich oli jo avannut oven, niin hän pysähtyi ja loi takaisin huoneeseen pitkän, tuskallisen katseen. —

"Kenties", hän sanoi, ikäänkuin itselleen, "minä en tule enää koskaan takaisin. Minusta tuntuu kuin minun pitäisi ensi yönä kuolla."

"Miten niin sitten?" sanoi Diederich tuskallisesti liikutettuna. Vastauksen asemasta vaipui tyttö vielä kerran hänen syliinsä, suu suuta vasten, rinta rintaa vasten ja lanteista jalkoihin asti tarrautuen Diederichiin. Tämä odotti kärsivällisenä. Sitten Agnes irtautui hänestä, avasi silmänsä ja sanoi:

"Sinä et saa ajatella, että minä sinulta jotakin vaatisin. Minä olen sinua rakastanut, ja nyt on kaikki yhdentekevää."

Diederich tarjosi hänelle ajuria, mutta Agnes tahtoi käydä. Matkalla kyseli Diederich häneltä, mitä Göppelin perheelle ja muille tutuille kuului. Vasta Belle-Alliance-Platzilla Diederich kävi levottomaksi ja sanoi hieman kiihkeästi:

"Luonnollisestikaan minä en aijo vetäytyä täyttämästä velvoituksiani sinua kohtaan. Mutta toistaiseksi: ymmärräthän, minä en ansaitse vielä mitään, minun täytyy tulla ensin valmiiksi ja perehtyä kotona liikkeeseeni…"

Agnes vastasi kiitollisena ja rauhallisena, ikäänkuin saatuaan kuulla jonkun kohteliaisuuden:

"Olisi ihanata tulla kerta myöhemmin sinun vaimoksesi."

Kun he kääntyivät Blücherstrasselle, niin Diederich pysähtyi. Epävarmana hän lausui, että nyt oli parempi, jos hän kääntyi. Agnes sanoi:

"Siksikö, että joku voisi nähdä meidät? Se nyt ei tekisi mitään, sillä minun täytyy kotona kertoa, että tapasin sinut ja että odotimme kahvilassa katujen avautumista."

"Osaa se tyttö valehdella", ajatteli Diederich. Agnes lisäsi:

"Sunnuntaiksi sinä olet kutsuttu päivällisille, ja sinun täytyy varmasti tulla."

Tämä oli tällä kertaa Diederichistä liikaa. "Minun pitää —? Minun pitää Teidän luoksenne —?"

Agnes hymyili vienosti ja viekkaasti. "Ei sovi muuten. Jos meidät kerta nähtäisiin —: etkös sinä sitten toivo minun tulevan luoksesi uudestaan?"

Kas niin, Diederich toivoi sitä. Siitä huolimatta täytyi Agneksen kehotella häntä, ennenkuin hän antoi suostumuksensa. Agneksen kodin edustalla hän heitti hyvästit, teki muodollisen kumarruksen, kääntyi ympäri ja ajatteli: "Niin, nainen on hirvittävän raffineerattu. Siinä leikissä minä en ole kauan mukana." Sillä välin hän havaitsi vastenmielisesti, että oli aika mennä juomaseuraan. Hänen mielensä teki kotia, miksi, sitä hän ei tiennyt. Kun hän sitten oli vetänyt huoneensa oven perässään kiinni, niin hän jäi sen eteen seisomaan ja tuijotti pimeyteen. Äkkiä kohotti hän kätensä, katsahti ylös ja sanoi syvään hengittäen:

"Agnes!"

Hän tunsi itsensä muuttuneeksi, kevyeksi, aivan kuin maasta nostetuksi. "Minä olen vallan pelottavan onnellinen", ajatteli hän, ja: "Niin ihanata ei tule enää olemaan koko elämässä!" Hän oli varma siitä, että hän tähän hetkeen asti oli nähnyt kaikki asiat väärin, arvostellut kaikki väärin. Tuolla juomaseurassa juotiin ja oltiin olevinaan. Juutalainen tai työtön, mitä se vaikutti asiaan, miksi piti heitä vihattaman? Diederich tunsi olevansa valmis rakastamaan heitä! Eikö hän sitten itse ollut viettänyt sitä päivää ihmisten joukossa, joita hän oli pitänyt vihollisina? He olivat ihmisiä: Agnes oli oikeassa! Oliko hän itse se, joka jotakin oli lyönyt muutamien sanojen vuoksi, kerskunut, valehdellut, uuvuttanut itsensä mielettömästi ja lopulta, hulluna ja nääntyneenä, heittäytynyt lokaan erään ratsastavan herran, keisarin, edessä, joka teki hänestä pilkkaa? Hän tunnusti viettäneensä ennen Agneksen tuloa avutonta, merkityksetöntä ja köyhää elämää, olleen itsellään ikäänkuin jonkun vieraan henkilön harrastukset ja hävettävät tunteet, olleensa vailla sellaista, jota rakasti — kunnes Agnes saapui! "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan!" Mutta hänen piti se tietää. Hän tunsi, ett'ei koskaan voinut sitä paremmin sanoa kuin sillä hetkellä, ja hän kirjoitti kirjeen. Hän kirjoitti, että hänkin näinä kolmena vuotena oli aina odottanut häntä ja että hänellä ei ollut ollut mitään toiveita, koska hän, Agnes, oli ollut hänelle liian kaunis, liian hieno, liian hyvä; että hän, Diederich, oli vain pelkuruudesta ja uhalla antanut Mahlmannin taivuttaa itsensä siihen; että hän, Agnes, oli pyhimys ja että kun hän nyt oli astunut alas hänen luokseen, hän, Diederich, makasi hänen jaloissaan. "Nosta minut ylös, Agnes, minä voin olla vahva, minä tunnen sen, ja minä tahdon pyhittää sinulle koko elämäni!" — Hän itki, painoi kasvonsa sohvatyynyyn, missä hän vielä tunsi Agneksen tuoksun, ja nukahti nyyhkyttäen, kuten ennen lapsena.

Aamulla hän tosin oli hämmästyksissään ja kummastuksissaan sen johdosta, ett'ei tavannut itseään vuoteestaan. Hänen suuri elämyksensä pälkähti hänen päähänsä, suloinen sysäys kävi hänen verensä läpi aina sydämeen asti. Mutta hän alkoi myöskin epäillä sitä, että oli tehnyt itsensä vikapääksi kiusallisiin liioitteluihin. Hän luki kirjeen uudestaan läpi: se oli läpeensä kaunis ja saattoi panna pään pyörälle, jos tosiaankin oltiin suhteissa niin suurenmoisen tytön kanssa. Jos hän nyt olisi ollut siinä, niin hän, Diederich, olisi tahtonut olla hellätunteinen! Mutta parempi oli kuitenkin olla lähettämättä tuota kirjettä. Se oli varomaton joka suhteessa. Lopulta tulisi herra Göppel sen sieppaamaan… Diederich sulki kirjeen pöytälaatikkoon. "Syömistä minä en eilen ollenkaan ajatellut!" Hän antoi tuoda itselleen runsaan aamiaisen. "Enkä minä tahtonut polttaa, jotta Agneksen tuoksu ei olisi hävinnyt. Se on järjetöntä. Sellainen ei pidä olla." Hän sytytti sikaarin ja meni laboratoriumiin. Mitä hänellä oli sydämellään, hän päätti sanojen asemasta — sillä niin korkeat sanat olivat epämiehekkäitä ja epäkäytännöllisiä — kernaammin purkaa ulos musiikin avulla. Hän vuokrasi pianon ja soitti äkkiä paljon paremmalla menestyksellä kuin pianotunneillaan Schubertia ja Beethovenia.

Kun hän sunnuntaina soitti Göppelin ovikelloa, niin Agnes oli itse avaamassa. "Palvelustyttö ei pääse kyökistä", hän sanoi, mutta oikean syyn ilmaisi hänen katseensa. Neuvottomuudessaan Diederich loi katseensa rannerenkaaseen, jota Agnes kalisteli, jotta hän olisi katsonut siihen.

"Etkös sinä tätä tunne?" kuiskasi Agnes. Diederich punastui.

"Se on se Mahlmannin antama?"

"Sinun antamasi! Minä pidän sitä ensi kertaa."

Nopeasti ja kuumasti hän puristi Diederichin kättä, sitten ovi avautui berliniläiseen huoneeseen. Herra Göppel kääntyi ympäri. "Kas niin, siinähän on meidän karkurimme?" Mutta tuskin hän oli havainnut Diederichin, niin hänen ilmeensä muuttui ja hän katui tuttavallisuuttaan.

"Jumalaties, minä en olisi enää Teitä tuntenut, herra Hessling!"

Diederich katsahti Agnekseen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös sinä? Isäsi huomaa, että minä en olekaan enää mikään tyhmä keltanokka."

"Teillä on kaikki muuttumattomana", totesi Diederich ja tervehti herra Göppelin sisaria ja lankoa. Todellisuudessa hän huomasi kaikki vanhentuneiksi, semminkin herra Göppelin, joka ei käyttäytynyt yhtä hilpeästi kuin ennen ja jonka poskista riippui surullinen ilme. Lapset olivat nyt suurempia, ja jokin henkilö näytti puuttuvan.

"Niin, niin", lopetti herra Göppel avajaiskeskustelun, "ajat kuluvat, mutta hyvät ystävät tapaavat jälleen toisensa."

"Jospa sinä tietäisit, millä lailla", ajatteli Diederich halveksivasti, kun käytiin pöytään. Vasikanpaistia syötäessä hänen mieleensä muistui lopulta, kuka silloin oli istunut häntä vastapäätä. Se oli täti, joka häneltä niin korkealentoisesti oli kysynyt, mitä hän tutki, eikä ollut tiennyt, että kemia oli jotakin toista kuin fysiikka. Agnes, joka istui hänen oikealla puolellaan, selitti hänelle, että tämä täti oli jo kaksi vuotta ollut kuolleena. Diederich mutisi jotakin surunvalitteluksi, mutta ajatteli itsekseen: "Sekään ei siis enää juorua ja jaarittele." Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki täällä olisi ollut masennettuja ja rangaistuja, mutta että hänet itse kohtalo oli, hänen arvonsa mukaisesti, kohottanut. Ja hän siveli Agnesta kiireestä kantapäähän omistajan katseella.

Jälkiruoka viipyi, kuten silloinkin. Agnes käänsi levottomana päänsä ovea kohden, Diederich näki hänen kauniiden, vaaleiden silmiensä synkistyvän, aivan kuin jotakin vakavata olisi tapahtunut. Hän tunsi äkkiä syvää myötätuntoa häntä kohtaan, suurta hellyyttä. Hän nousi ylös ja huusi ovelta:

"Marie! Retaa!"

Kun hän palasi, niin herra Göppel joi hänen maljansa. "Sillä lailla Te olette ennenkin tehnyt. Te olette täällä kuin lapsi kotonaan. Eikö niin, Agnes?" Agnes kiitti Diederichiä katseella, joka koski kovin tämän sydämeen. Diederichin täytyi ponnistella kaikki voimansa estääkseen silmänsä kostumasta. Miten hyväntahtoisesti sukulaiset hymyilivät hänelle! Lanko kilisti lasia hänen kanssaan. Miten hyviä ihmisiä! Ja Agnes, tuo suloinen Agnes, rakasti häntä! Niin paljoa hän, Diederich, ei ansainnut! Hänen omatuntonsa soimasi häntä kovasti, hän tuumi epäselvästi puhua jälestäpäin herra Göppelin kanssa.

Valitettavasti herra Göppel alkoi aterian jälkeen uudestaan haastaa sattuneista katumeteleistä. Kun me kerta tulimme pääsemään vapaiksi Bismarckin kyrassierisaappaan painosta, niin työmiehiä ei tarvittu pöyhkeillä puheilla härnätä. Tuo nuori mies (niin nimitti herra Göppel keisaria) sai vielä puheillaan vallankumouksen niskaamme… Diederich katsoi olevansa pakoitettu nuorison nimessä, joka pysyi lujana ja uskollisena jalolle, nuorelle keisarilleen, torjumaan sellaiset nurinat mitä pontevimmin. Hänen Majesteettinsa oli sen itse sanonut: "Ne, jotka tahtovat auttaa minua, ovat sydämellisesti tervetulleita. Ne, jotka asettuvat minua vastaan, minä murskaan." Samalla Diederich koetti salamoida. Herra Göppel selitti jäävänsä sitä odottamaan.

"Tänä ankarana aikana", lisäsi Diederich, "täytyy jokaisen olla mies puolestansa." Ja hän asettui päättäväisesti Agneksen eteen, joka häntä ihmetteli.

"Miten niin, ankarana aikana?" kysyi herra Göppel. "Se on vain sikäli ankaraa, mikäli me teemme elämän toisillemme vaikeaksi. Minä olen kuitenkin aina tullut toimeen työmiesteni kanssa."

Diederich ilmaisi päättäneensä panna käytäntöön omassa liikkeessään kokonaan toisenlaisen kurin. Sosialidemokraatteja ei tultu enää sietämään; sunnuntaisin väki meni kirkkoon! — Vieläkö sekin vaatimus? huomautti herra Göppel. Sitä hän ei voinut odottaa väeltään, kun itse meni sinne vain pitkäperjantaina. "Pitääkö minun pettää työmiehiäni? Kristinusko on hyvä; mutta kaikkea sitä, mitä pappi saarnaa, ei kukaan enää usko." Silloin nähtiin Diederichin ilmeen käyvän perin eteväksi.

"Hyvä herra Göppel, minä voin Teille vain sanoa: Mitä korkeat herrat ja erittäinkin minun kunnioitettu ystäväni, asessori von Barnim, pitävät oikeana uskoa, sen minäkin uskon — tarkemmin harkitsematta. Sen niinä voin vain Teille sanoa."

Lanko, joka oli virkamies, asettui äkisti Diederichin puolelle. Herra Göppel oli jo kuumissaan, mutta Agnes tuli väliin kahvin kanssa. "No niin, haluttaako Teitä polttaa sikaarejani?" Herra Göppel taputti Diederichiä polvelle. "Nähkääs, kaiken inhimillisen suhteen me olemme yksimielisiä."

Diederich ajatteli: "Koska minä niin sanoaksemme kuulun perheeseen."

Hän hellitti hieman jäykkää asentoaan, hänestä tuntui kuitenkin mukavalta. Herra Göppel tahtoi tietää, milloin Diederich oli tuleva "valmiiksi", hän ei käsittänyt, että johonkin kemialliseen työhön olisi tarvittu kaksi vuotta tai sitä enemmän aikaa. Diederich käytti sanontatapoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, esittääkseen niitä vaikeuksia, joita oli liuosten valmistamisessa. Hänestä tuntui, että herra Göppel odotti hänen tohtoriksituloaan jossakin erityisessä tarkoituksessa. Agneskin näytti sen tuntevan, sillä hän puuttui puheeseen ja käänsi sen toisaalle. Kun Diederich oli jättänyt hyvästi, niin Agnes saattoi häntä ulos ja kuiskasi hänelle:

"Huomenna kello kolme sinun luonasi." Ilostuen äkisti Diederich tarttui häneen ja suuteli häntä ovien välissä, samaan aikaan kuin palvelustyttö aivan lähellä kolisteli kyökkikaluja. Agnes sanoi surullisesti: "Sinä et ollenkaan ajattele, mitä minulle tapahtuisi, jos nyt joku tulisi?" Sanat sattuivat, ja Diederich vaati Agnekselta anteeksiantamisen merkiksi uutta suudelmaa, minkä saikin.

Kello kolme oli Diederichillä tapana palata kahvilasta laboratoriumiin. Sen sijaan hän oli nyt jo kello kaksi omassa huoneessaan. Aivan oikein, Agnes tuli ennen kolmea. "Kumpainenkaan meistä ei jaksanut odottaa! Miten me rakastamme toisiamme!" Oli paljon ihanampaa kuin ensikerralla, paljon ihanampaa. Ei mitään kyyneliä, ei mitään pelkoa, ja aurinko paistoi ikkunasta sisään. Diederich levitti Agneksen hiukset auringonvaloon ja upotti niihin kasvonsa.

Agnes viipyi Diederichin luona niin kauan, että oli jo liian myöhäistä tehdä niitä ostoksia, jotka hän kotona oli sanonut lähtönsä syyksi. Hänen täytyi juosta. Diederich, joka saattoi häntä, pelkäsi kovin, että Agnekselle siitä olisi vahinkoa. Mutta tämä nauroi, näytti punaiselta ja nimitti häntä karhukseen. Päivät, joina Agnes saapui, päättyivät nyt aina sillä lailla. Aina olivat he onnellisia. Herra Göppel totesi, että Agnes voi paremmin kuin koskaan ennen, ja se nuorensi häntä itseään. Sen jälkeen kävivät sunnuntaitkin aina iloisemmiksi. Kun ilta tuli, pantiin punssia pöytään, Diederichin täytyi soittaa Schubertia, tai hän ja lanko lauloivat ylioppilaslauluja Agneksen säestäessä. Usein katselivat he toisiaan, kumpaisenkin oli hyvä olla, aivankuin heidän onneaan olisi juhlittu.

Sattui, että laboratoriumissa palvelija tuli Diederichin luokse ja ilmoitti, että ulkona oli eräs nainen. Diederich nousi heti ylös, urheasti punastuen toveriensa ymmärtäväisten silmäysten johdosta. Ja sitten he maleksivat, menivät kahvilaan; ja kun Agnes mielellään katseli tauluja, niin Diederichkin huomasi, että paraikaa oli taidenäyttelyltä. Agnes jäi mielellään seisomaan jonkun taulun eteen, joka häntä miellytti ja joka kuvasi kauniimpien maiden vienoja maisemia, jäi seisomaan, silmät puoleksi suljettuina, ja uneksimaan Diederichin kanssa.

"Katsohan suoraan eteesi, niin näet, että se ei ole mikään kehys, vaan ovi, josta johtaa kultaiset portaat alas, me laskeudumme niitä myöten, kuljemme tien yli, taivutamme syrjään valkeat ruusupensaanoksat ja astumme purteen. Tunnethan, miten se keinuu? Se johtuu siitä, että pistämme kätemme veteen, mikä on niin lämmintä. Tuolla ylhäällä vuorella, tuo aukea paikka, sinä tiedät jo, se on meidän kotimme, sinne me matkustamme. Näetkös — sinä, näetkös sinä?"

"Kyllä, kyllä", sanoi Diederich innostuneesti. Hän sulki silmänsä ja näki kaikki, mitä Agnes tahtoi. Hän innostui niin, että otti Agneksen käden kuivatakseen sen. Sitten he asettuivat erääseen nurkkaan ja puhuivat matkoista, jotka he tahtoivat tehdä, suruttomasta onnesta aurinkoisessa etelässä, rajattomasta rakkaudesta. Diederich uskoi, mitä sanoi. Sisimmässään hän tiesi, että oli kutsuttu tekemään työtä ja viettämään käytännöllistä elämää, missä ei ollut aikaa haaveiluille. Mutta mitä hän tässä sanoi, oli kotoisin korkeammasta totuudesta kuin kaikki se, mitä hän tiesi. Oikea Diederich, se, millainen hänen olisi pitänyt olla, puhui totta. — Mutta Agnes: kun he nyt nousivat ja kulkivat eteenpäin, niin hän oli kalpea ja näytti väsyneeltä. Hänen kauniissa, vaaleissa silmissään oli kiilto, mikä sai Diederichin hengittämään raskaasti, ja Agnes kysyi hiljaa ja vavisten:

"Jos meidän purtemme olisi nyt kaatunut?"

"Silloin minä olisin pelastanut sinut!" sanoi Diederich päättävästi.

"Mutta rantaan on pitkä matka ja vesi on hirveän syvää."

Kun Diederich jäi neuvottomaksi:

"Meidän olisi pitänyt hukkua. Sanopas, olisitko tahtonut kernaasti kuolla kanssani?"

Diederich katsahti häneen; sitten sulki hän silmänsä.

"Kyllä", hän sanoi huokaisten.

Myöhemmin hän katui sellaista keskustelua. Hän oli kyllä huomannut, miksi Agneksen täytyi nousta ajuriin ja ajaa kotiin. Agnes oli käynyt sairaalloisen punaiseksi aina otsaa myöten, eikä hänen, Diederichin, pitänyt nähdä, miten hän yski. Koko iltapäivän Diederich katui nyt. Sellainen oli epäterveellistä eikä johtanut mihinkään, vaan aiheutti vain harmia. Hänen professorinsa oli jo saanut kuulla tuon naisen käynneistä. Ei käynyt päinsä, että Agnes jokaisen oikkunsa vuoksi houkutteli hänet pois työstä. Diederich esitti tämän hänelle varovaisesti. "Sinä olet kylläkin oikeassa", sanoi Agnes tähän. "Säännölliset ihmiset tarvitsevat vakinaiset tuntinsa. Mutta jos minun nyt puoli kuudelta pitää tulla sinun luoksesi ja jo kello neljä olen Sinua kiihkeimmin rakastanut!"

Diederich ymmärsi, että tässä oli ivaa, vieläpä kenties halveksuntaakin, ja hän kävi karkeaksi. Hän ei tarvinnut ylipäänsä naista, joka tahtoi olla esteenä hänen urallaan. Siltä kannalta hän ei ollut asiata ottanut. Silloin Agnes pyysi anteeksi ja lupasi tulla vaatimattomaksi ja odottaa Diederichiä hänen huoneessaan. Jos hänen, Diederichin, oli vielä työskenneltävä, oo! hänen ei tarvinnut ottaa mitään huomioonsa. Tämä sai Diederichin häpeämään, hän heltyi ja antautui Agneksen kanssa valittamaan maailmaa, missä ei ollut vain pelkkää rakkautta. "Pitääkö sitten niin olla?" kysyi Agnes. "Sinulla on hieman rahaa, minulla myöskin. Miksi hankkia itselleen elämänura ja näännyttää itsensä? Meillä voisi olla niin mukavata ja hauskaa." Diederich ymmärsi sen — mutta perästäpäin hän pani sen pahakseen. Hän antoi Agneksen odottaa, puolittain tahallaan. Vieläpä hän selitti velvollisuudekseen käydä poliittisissa kokouksissa, velvollisuudekseen, mikä oli tärkeämpi kuin heidän tapaamisensa. Eräänä iltana, toukokuussa, kun hän palasi kaupungilta myöhästyneenä, hän kohtasi ovensa edessä erään nuoren, yksivuotiaan uniformuun puetun miehen, joka katsoi häneen epäröiden. "Herra Diederich Hessling?" — "Niin aina", änkytti Diederich, "Te — sinä — Te olette herra Wolfgang Buck?"

Netzigin suurmiehen nuorin poika oli viimein päättänyt noudattaa isänsä käskyä ja käydä katsomassa Diederichiä. Diederich toi hänet ylös muassaan, kun ei löytänyt niin pian tekosyytä, jolla olisi saanut hänet lähtemään, ja Agnes istui siellä sisällä! Eteisessä hän puhui kovalla äänellä, jotta Agnes olisi kuullut ja kätkeytynyt. Peläten hän avasi oven. Huoneessa ei ollut ketään; liioin ei hänen hattuaan ollut sängyssä, mutta Diederich tiesi kyllä, että Agnes oli siellä juuri ollut. Hän näki sen tuolista, joka ei ollut aivan paikallaan, hän tunsi sen ilmasta, joka vielä näytti hiljaa värisevän Agneksen vaatteiden heilahteluista. Agneksen täytyi olla ikkunattomassa, pienessä komerossa, missä hänen pesukaappinsa sijaitsi. Hän työnsi tuolin sen eteen ja jurona neuvottomuutensa johdosta syytti muristen kortteerirouvaa siitä, ettei siivonnut huonetta. Wolfgang Buck mainitsi, että oli tullut hyvin sopimattomaan aikaan. "Eipä suinkaan!" vakuutti Diederich. Hän pyysi vierastaan istumaan ja toi konjakkia. Buck pyyteli anteeksi sopimatonta aikaansa; palvelus ei antanut hänelle mitään valintavapautta. "Sen me tiedämme", sanoi Diederich; ja estääkseen kyselyt hän kertoi heti, että hänen vuotensa oli jo suoritettu, että hän oli innostunut sotilasuraan, mikä oli se oikea. Kuka kokonaan saattoi jäädä väkeen! Valitettavasti perhevelvollisuudet olivat hänellä esteenä. Buck hymyili pehmeätä, skeptillistä hymyä, mikä ei miellyttänyt Diederichiä. "No niin, upseerit: silloin on ainakin ihmisten seurassa, joilla on hyvät tavat."

"Te seurustelette heidän kanssaan?" kysyi Diederich, ja hän mainitsi sen pilkallisesti. Mutta Buck selitti yksinkertaisesti, että tuli välistä kutsutuksi upseerimessuihin. Hän kohautti olkapäitään. "Minä menen sinne, koska pidän hyödyllisenä tutustua kaikkiin leireihin. Toiselta puolen minä seurustelen paljon sosialistien kanssa." Hän hymyili jälleen. "Välistä minä tahtoisin tulla kenraaliksi ja välistä työväenjohtajaksi. Olen itse utelias tietämään, mille puolelle lopulta tulen kallistumaan." Ja hän joi pohjaan toisen konjakkilasin. "Inhoittava ihminen", ajatteli Diederich. "Ja Agnes pimeässä huoneessa." Hän sanoi: "Teidän varoillanne Te voitte valituttaa itsenne valtiopäiville, tai tehdä mitä muuta tahansa, mikä Teitä huvittaa. Minä olen määrätty käytännölliseen työhön. Sosialidemokratian minä yleensä pidän vihollisenani, sillä se on keisarin vihollinen."

"Tiedättekö sen niin tarkkaan?" kysyi sen jälkeen Buck. "Minä uskon pikemmin, että keisari pitää salaa sosialidemokratiasta. Hän olisi kernaasti itse tullut ensimäiseksi työväenjohtajaksi, mutta työväki ei sitä tahtonut."

Diederich suuttui. Sellainen puhe loukkasi Hänen Majesteettiaan. Mutta Buck ei antanut häiritä itseään. "Ettekö muista, mitenkä hän Bismarckia vastustaakseen uhkasi kieltää rikkailta sotilaallisen suojeluksensa? Hän on tuntenut, ainakin alussa, aivan samanlaista vihaa rikkaita kohtaan kuin työmiehetkin — — vaikka luonnollisesti toisista syistä, siitä syystä, että hänestä ei ole mukavaa, että muillakin ihmisillä on valtaa."

Estääkseen ne huudahdukset, jotka Diederichin ilmeestä päättäen olivat tulossa, Buck lisäsi heti pirteämmin: "Älkää uskokaan, että vastenmielisyys on sanojeni synnyttäjä. Se on päinvastoin hellätuntoisuus: eräänlainen vihamielinen hellätuntoisuus, jos niin tahdotte sanottavan."

"En ymmärrä sellaista", sanoi Diederich.

"No niin: se on sitä, jota joku tuntee jotakin toista kohtaan, jossa huomaa omat virheensä, tai hyveensä, jos tahdotte niitä sillä nimellä kutsua. Joka tapauksessa me nuoret ihmiset olemme keisarimme kaltaisia siinä, että me tahtoisimme käyttää persoonallisuuttamme täydessä määrässä ja kuitenkin tiedämme, että vain massalla on tulevaisuutta. Mitään Bismarckia ei tule enää olemaan eikä liioin mitään Lassalleakaan. Kenties kaikkein lahjakkaimmat meistä eivät sitä jaksa vielä tänään itselleen myöntää, tunnustaa. Ainakaan hän ei sitä jaksaisi. Ja kun jonkin ihmisen osalle on joutunut sellainen ääretön valta, niin olisi tosiaankin itsemurhantekoa, jos ei arvostelisi mahdollisuuksiaan liian suuriksi. Mutta sielunsa sisimmässä hän epäilee sitä osaa, jota pyrkii asiaankuulumattomasti näyttelemään."

"Osaa?" kysyi Diederich. Buck ei huomannut tätä ollenkaan.

"Sillä se voi viedä hänet kauaksi, koska sen tässä maailmassa, sellaisessa kuin se nyt kerta on, täytyy vaikuttaa kirotun eriskummallisesti. Tämä maailma ei odota keneltäkään yksityiseltä enempää kuin hänen naapuriltaan. Kaikki vie samalle tasolle, mitkään erikoisuudet eivät tule kysymykseen, ja kaikkein vähimmän suurmiehet."

"Sallikaapas minun kysyä" — Diederich pöyhisteli — "olisiko meillä Saksan valtakuntaa ilman suuria miehiä! Hohenzollernit ovat aina suuria miehiä." — Buck väänsi jo suutaan surumielisesti ja skeptillisesti. "Silloin Teidän täytyy varoa. Ja meidän muiden myöskin. Keisari on, omissa olosuhteissaan, saman kysymyksen edessä kuin minäkin. Pitääkö minun tulla kenraaliksi ja perustaa koko elämäni sodalle, jota ei, mikäli voimme arvailla, koskaan tulla käymään? Tai mahdollisesti nerokkaaksi kansanjohtajaksi, kun kansa on jo joutunut niin pitkälle, että se tulee toimeen ilman neroja? Kumpainenkin vaihtoehto olisi romanttinen, ja romantiikka johtaa tunnetusti vararikkoon." Buck nielasi kaksi konjakkilasia perätysten.

"Miksi minun pitää siis tulla?"

"Alkoholistiksi" ajatteli Diederich. Hän kysyi itseltään, eikö hänen velvollisuutenaan ollut käydä Buckin kimppuun. Mutta Buck oli uniformussa! Myöskin saattaisi kenties melu pelästyttää Agneksen esiin, ja mitä kaikkea siitä sitten voisi seurata! Hän päätti edelleenkin kuunnella tarkkaan Buckin lausuntoja. Aikoiko tuo mies tuollaisine mielipiteineen luoda itselleen jonkin uran? Diederich muisti, että koulussa Buckin aineet, jotka olivat liian henkeviä, olivat herättäneet hänessä selittämätöntä, mutta syvää epäluuloa. "Sellainen hän oli", ajatteli Diederich, "ja sellaiseksi on jäänyt. Kaunosielu. Koko perhe on sellainen." Vanhan Buckin vaimo oli ollut juutalainen ja näyttelijätär. Ja Diederichistä tuntui nyt jälestäpäin nöyryyttävältä se alentuva hyväntahtoisuus, jota vanha Buck oli osoittanut hänen isänsä hautajaisissa. Myöskin tuo keltanokka nöyryytti häntä edelleen kaikella: ylimielisillä puheentavoillaan, käytöstavallaan ja seurustelullaan upseerien kanssa. Oliko hän herra von Barnimin kaltainen? Hänhän oli vain Netzigistä. "Minä vihaan koko perhettä!" Ja illistävien silmäluomiensa välistä Diederich tarkasti noita lihaisia kasvoja, tuota hieman kaarevaa nenää ja kostean kiiltäviä, miettiviä silmiä. Buck nousi ylös. "No niin, me tapaamme toisemme jälleen kotona. Tulevana tai sitä seuraavana lukukautena minä suoritan tutkintoni, ja mitäs on sitten muuta jälellä, kuin näytellä oikeusasiamiestä Netzigissä… Entäs Te?" hän kysyi. Diederich selitti ankarana, että hänellä ei ollut aikaa hukattavana, vaan ajatteli kesällä päättää väitöskirjansa. Sillä hän sitten saattoi Buckin ovelle. "Tyhmä mies sinä sentään vielä olet", hän ajatteli. "Et ollenkaan huomaa, että minun luonani on eräs tyttö." Hän palasi takaisin, iloisena sen johdosta, että tunsi itsensä Buckia mahtavammaksi ja myöskin Agnesta mahtavammaksi, joka oli napisten odottanut pimeässä.

Mutta kun hän avasi oven, niin Agnes pysyi tuolillaan, hänen rintansa aaltoili ja nenäliinallaan hän hillitsi yskimistään. Tyttö katsoi häneen punaisilla silmillä. Diederich huomasi, että Agnes oli täällä melkein tukahtunut, oli itkenyt — sillävälin kuin hän itse oli ulkopuolella juonut ja puhunut hyödytöntä roskaa. Hänen ensimäinen mielenliikutuksensa oli rajaton katumus. Agnes rakasti häntä! Siinä hän istui ja rakasti häntä kaikin voiminensa! Hän, Diederich, aikoi kohottaa kätensä, heittäytyä hänen eteensä ja itkien pyytää anteeksi. Hyvissä ajoin hän kuitenkin perääntyi, peläten kohtausta ja sitä seuraavaa sentimentaalista mielialaa, mikä olisi tullut hävittämään häneltä monta työpäivää ja antamaan Agnekselle valtit käteen. Hän ei noudattanut hänen tahtoaan! Sillä luonnollisesti Agnes liioitteli. Ja niin Diederich suuteli hänen otsaansa ohimennen ja sanoi: "Sinä olet jo täällä? En nähnyt sinun ollenkaan tulevan." Agnes kapsahti pystyyn, ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikeni. Sen jälkeen Diederich selitti, että joku oli juuri lähtenyt hänen luotaan. "Sellainen pöyhkeilevä juutalaislurjus! Yksinkertaisesti inhoittava!" Diederich juoksi ympäri huonetta. Jotta hänen ei olisi tarvinnut katsahtaa Agnekseen, hän juoksi yhä nopeammin ja puhui yhä kiihkeämmin. "Ne ovat meidän pahimmat vihollisemme! Nuo, jotka niinsanotulla hienolla sivistyksellään ahdistavat kaikkea, mikä meille saksalaisille on pyhää! Sellainen juutalaislurjus saa olla iloinen sen johdosta, että me häntä siedämme. Nuuskikoon lakikirjojaan ja pitäköön kitansa kiinni. Hänen keltaisiin, tomuisiin, kaunosieluisiin kirjoihinsa minä syljen!" huusi hän vielä kovemmin, loukatakseen sillä myöskin Agnesta. Kun tämä ei mitään vastannut, niin hän teki uuden hyökkäyksen. "Tätä kaikkea tällaista voi sattua, kun jokainen tapaa minut nykyään kotona. Sinun tähtesi täytyy minun istua kököttää kojussani!" Agnes sanoi ujosti: "Me emme ole kuuteen päivään nähneet toisiamme. Sunnuntaina sinä olit taas tulematta. Minä pelkään, että sinä et enää minua rakasta." Diederich seisahtui hänen eteensä. Ylhäältä alaspäin: "Rakas lapseni, minun ei tarvitse enää vakuuttaa sitä, että sinua rakastan. Mutta toinen asia on, haluanko minä sen vuoksi joka sunnuntai katsella tätisi virkkausta ja puhua isäsi kanssa politiikasta, josta hän ei mitään ymmärrä." Agnes painoi päänsä alas. "Aikaisemmin oli niin ihanata. Sinä tulit niin hyvin toimeen isäni kanssa." Diederich käänsi hänelle selkänsä. Siinä sitä juuri oltiin: hän pelkäsi tulevansa liian hyvin toimeen herra Göppelin kanssa. Kirjanpitäjänsä, vanhan Sötbierin kautta hän oli saanut kuulla, että Göppelin liike meni alaspäin. Hänen selluloosansa ei kelvannut enää mihinkään, Sötbier ei hankkinut sitä enää häneltä. Silloin olisi Diederichin kaltainen vävypoika ollut hänelle kylliksi tervetullut. Diederich tunsi itsensä näiden ihmisten piirittämäksi. Myöskin Agneksen! Hän epäili tämän olevan yhdessä juonessa isänsä kanssa. Suutuksissaan hän kääntyi jälleen hänen puoleensa. "Ja sitten, rakkaani, rehellisesti sanoen: mitä me yhdessä teemme, on meidän asiamme, eikö totta, mutta sinun isäsi me pidämme kernaammin leikin ulkopuolella. Sellaisiin kuin meidän suhteisiimme ei saa sekottaa perheystävyyttä. Minun siveellinen tuntoni vaatii siinä puhdasta eroa."

Kului silmänräpäys, sitten Agnes nousi ylös, ikäänkuin olisi nyt käsittänyt. Hän oli kovasti punastuksissaan. Hän meni ovelle. Diederich saavutti hänet. "Mutta Agnes, sitä minä en ole tarkoittanut. Minä sanoin sen vain siksi, että minä sinua aivan liian paljon kunnioitan —. Ja minähän voin taas tulla sunnuntaina." Agnes antoi hänen puhua, näyttämättä ilmeellään mitään liikutusta. "Ole nyt taas iloinen", pyysi Diederich. "Sinähän et ole edes riisunut hattuasi." Agnes teki sen. Diederich toivoi, että hän olisi istuutunut sohvalle, ja Agnes istuutui. Hän suuteli myöskin Diederichiä, kuten tämä oli tahtonut. Mutta sillä välin kuin hänen huulensa hymyilivät ja suutelivat, hänen silmänsä pysyivät jäykkinä ja osaaottamattomina. Äkkiä riuhtasi hän, Agnes, hänet syliinsä: Diederich pelästyi, hän ei tiennyt, oliko se vihasta. Mutta sitten hän tunsi itseään rakastettavan kuumemmin kuin koskaan ennen.

"Mutta tänään meillä oli totisesti ihanata. Eikö niin, minun pieni, suloinen Agnekseni?" sanoi Diederich, tyytyväisenä ja hyväntuulisena.

"Hyvästi", sanoi Agnes, hakien kiireesti varjostintaan ja laukkuaan, sillä aikaa kuin Diederich vasta pukeutui.

"Mutta sinullapas on kiire." — "Enempää minä en kylläkään voi sinun hyväksesi tehdä." Agnes oli jo ovella — äkkiä hän löi olkapäänsä pieltä vastaan eikä liikahtanut paikaltaan. "Mikäs nyt on?" Kun Diederich tuli lähemmäksi, näki hän hänen nyyhkyttävän. Hän kosketti häntä. "Niin, mikäs sinun sitten on?" Silloin muuttui Agneksen itku äänekkääksi ja suonenvedontapaiseksi. Eikä se loppunut. "Mutta Agnes", sanoi Diederich vähän päästä, "mitäs nyt on tapahtunut, mehän olimme niin tyytyväisiä." Ja sitten aivan neuvottomana: "Olenko minä sinulle jotakin tehnyt?" Kriisien välillä ja puoleksi tukahtuneena sai Agnes sanotuksi: "Minä en voi sille mitään, suo anteeksi." Diederich kantoi hänet sohvalle. Kun kohtaus oli viimeinkin ohitse, niin Agnes häpesi. "Suo anteeksi, minä en mahda sille mitään." — "Voinko minä sitten sille mitään?" — "Et, et. Se johtuu hermoista. Suo anteeksi!"

Säälien ja kärsivällisenä Diederich vei hänet ajuriin. Jälestäpäin tämäkin kohtaus tuntui hänestä puolittaiselta komedialta ja eräältä niistä keinoista, joilla hänet lopullisesti piti pyydystettämän. Hän ei vapautunut edes siitä tunteesta, että hänen vapauttaan ja tulevaisuuttaan vastaan punottiin juonia. Hän puolustautui niitä vastaan esiintymällä tylysti, korostamalla miehistä itsenäisyyttään ja käyttäytymällä kylmästi, niin pian kuin mieliala kävi hempeäksi. Sunnuntaina Göppelien luona hän oli varuillaan, kuten vihollismaassa: oli moitteeton ja luoksepääsemätön. Kun häneltä kysyttiin, milloin sitten hänen työnsä oli valmistuva, niin hän vastasi, ettei itsekään tiennyt, tuliko saamaan tehtävänsä valmiiksi huomenna, tai vasta parin vuoden päästä. Hän korosti myöskin sitä seikkaa, että vastaisesti tuli olemaan taloudellisesti äidistään riippuvainen ja että häneltä pitkään aikaan ei tullut riittämään aikaa mihinkään muuhun kuin liikkeenhoitoon. Ja kun herra Göppel huomautti elämän ihanteellisista arvoista, niin Diederich torjui nämä karkeasti. "Vasta eilen minä möin Schillerini. Sillä minä en ole mikään hupsu, enkä anna uskotella itselleni mitään." Kun hän sellaisten sanojen jälkeen tunsi Agneksen katsovan häneen mykkänä ja surullisena, niin hänestä tuntui hetken siltä, kuin ei hän itse olisi puhunutkaan, kuin kulkisi hän sumussa, toimisi vasten tahtoaan. Mutta tämä mielentila haihtui.

Agnes tuli niin usein kuin Diederich kutsui, ja meni pois, kun tällä oli aika mennä työhön tai juomaseuraan. Hän ei vietellyt häntä enää haaveilemaan taulujen eteen, senjälkeen kun Diederich oli kerran pidättänyt hänet makkarakaupassa ja selittänyt, että siinä oli hänelle ihanin taidenautinto. Diederichinkin mieleen koski lopulta se seikka, miten harvoin he enää näkivät toisiaan. Hän syytti Agnesta siitä, että tämä ei pakottautunut useimmin tulemaan. "Aikaisemmin sinä olit kokonaan toisenlainen." "Minun täytyy odottaa", sanoi Agnes. "Mitä?" "Sitä, että sinäkin tulisit jälleen sellaiseksi. Oo! minä tiedän, että se aika on koittava."

Diederich vaikeni selittelyjen pelosta. Kuitenkin tapahtui niin, kuin Agnes oli sanonut. Diederichin työ oli lopulta päättynyt, hänen oli enää vain kestettävä arvoton suullinen kuulustelu, ja hän oli elämänkäänteen aiheuttamassa juhlatunnelmassa. Kun Agnes kävi lausumassa onnittelunsa ja toi ruusuja, niin Diederich purskahti itkuun ja sanoi tulevansa aina rakastamaan häntä. Agnes kertoi, että herra Göppel oli juuri lähtenyt useammanpäiväiselle kauppamatkalle. "Ja nyt on ilma niin ihmeen ihana…" Diederich liitti siihen heti: "Sitä täytyy meidän käyttää hyväksemme! Sellaista tilaisuutta ei meillä ole koskaan ennen ollut!" He päättivät matkustaa maalle. Agnes tiesi erään Mittenwalde- (Sydänmetsä-) nimisen paikan; siellä piti olla nimenmukaisesti yksinäistä ja romanttista. "Me tulemme olemaan yhdessä koko päivän!" — "Ja yön myöskin", lisäsi siihen Diederich.

Jo se rautatieasema, jolta lähdettiin, oli etäinen ja juna hyvin pieni ja vanhanaikainen. He joutuivat kahden kesken vaunuun; hämärä saapui hitaasti, palvelija sytytti heille himmeän lampun, ja he katselivat, äänettöminä ja toisiinsa kietoutuneina, suurin silmin ikkunasta tasaista, yksitoikkoista peltomaata. Mennä sinne ulos, jalan, kauas, ja hävitä sinne pilkko pimeään! Erään kylän kohdalla, missä oli kourallinen taloja, he olisivat astuneet alas junasta, mutta palvelija pidätti heidät hupaisesti huomauttamalla, että näillä ei suinkaan ollut aikomus saada yöpyä oljille. Ja sitten he saapuivat perille. Ravintolassa oli suuri piha, laaja vierashuone hirsikatosta riippuvine petroolilamppuineen; isäntä oli kelpo ihminen ja nimitti Agnesta "armolliseksi rouvaksi", katsoen häneen samalla viekkaasti. He olivat täynnään salaista yhteisymmärrystä ja he kainostelivat. Illallisen jälkeen he olisivat kernaasti nousseet heti omaan huoneeseensa, mutta eivät uskaltaneet, vaan selailivat tottelevaisesti niitä aikakauslehtiä, joita isäntä heille tarjosi. Kun hän käänsi heille selkänsä, niin he loivat toisiinsa katseen, ja, yks'kaks' he olivat portailla. Huoneessa ei ollut vielä valoa, ovi oli vielä auki, ja he olivat jo sylikkäin.

Hyvin varhain aamulla aurinko paistoi sisään. Alhaalla pihalla kanat nokkivat ja lentelivät lehtimajan edessä olevalle pöydälle. "Tuolla me tahdomme syödä aamiaisemme!" He laskeutuivat alas. Miten suloisen lämmintä! Ladosta tuli voimakas heinän tuoksu. Kahvi ja leipä maistui heistä tuoreemmalta kuin muulloin. Sydän oli niin vapaana, koko elämä avoinna. Tuntikausia tahtoivat he kulkea; isännän täytyi mainita heille kyliä ja neuvoa teitä. He kehuivat iloissaan hänen taloaan ja vuoteitaan. He olivat kenties häämatkalla? "Varmasti" — ja he nauroivat sydämellisesti.

Pääkadun kivet kohottivat päänsä ylöspäin, ja heinäkuun aurinko teki ne kirjaviksi. Talot olivat epätasaisia, kallellaan ja niin pieniä, että niiden välinen katu näytti kivikedolta. Rihkamakauppiaan kello rämisi kauan vieraiden selän takana. Joitakin ihmisiä, puolittain kaupunkilaisesti puettuina, hiipi varjojen halki ja kääntyi katsomaan Agnesta ja Diederichiä, jotka näyttivät ylväiltä, sillä he olivat täällä hienostoa. Agnes keksi kuosikaupan, missä myytiin hienojen naisten hattuja. "Ei tahtonut oikein uskoa! Kolme vuotta sitten tuota pidettiin Berlinissä!" Sitten he kulkivat erään huojuvalta näyttävän portin läpi ulos maalle. Heinää tehtiin paraikaa. Taivas oli sininen ja raskas, ja pääskyset uivat siinä kuin kankeassa vedessä. Tuolla ylhäällä olivat talonpoikaistalot upotettuina kuumaan välkkeeseen, ja metsä oli mustana, tiet sinisinä. Agnes ja Diederich tarttuivat toistensa käsiin ja ilman mitään valmistelua alkoivat laulaa erästä mierolaislasten laulua, minkä vielä muistivat kouluajoiltaan. Diederich teki äänensä syväksi, jotta Agnes olisi häntä ihmetellyt. Kun he eivät enää taitaneet sanoja, niin he kääntyivät toisiaan kohden ja suutelivat siinä käydessään.

"Nyt vasta minä oikein näen, miten sievä sinä olet", sanoi Diederich ja katseli hempeästi Agneksen ruusunpunaisiin kasvoihin. "Kesä sopii minulle hyvin" — ja Agnes hengitti syvään, niin että hänen puseronsa paisui. Solakkana, kapeine lanteineen, hän kulki eteenpäin, sinisen hunnun liehuessa hänen takanaan. Diederichistä tuntui liian kuumalta, hän riisui takkinsa, sitten myöskin liivinsä, ja lopulta hän tunnusti haluavansa päästä varjoon. He tapasivat sitä kedon reunasta, missä vielä vilja lainehti, erään tuoksuavan akasiapensaan alta. Agnes istuutui ja otti syliinsä Diederichin pään. He leikkivät vielä keskenään ja tekivät pilaa. Äkkiä huomasi Agnes, että Diederich oli nukahtanut.

Hän heräsi, katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä välähtivät, kun tapasi Agneksen kasvot. "Rakkaani", sanoi tämä. "Miten hyviltä ja tyhmiltä sinun kasvosi näyttävät." — "Katsohan! Minä olen korkeintain viisi minuuttia — ei, todenmukaisesti minä olen nukkunut koko tunnin. Onko sinun ollut ikävä?" Mutta Agnes oli enemmän kuin hän hämmästyksissään sen johdosta, että niin paljon aikaa oli kulunut. Diederich veti esiin päänsä Agneksen käden alta, minkä tämä oli laskenut hänen tukalleen hänen nukahtamisensa jälkeen.

Peltojen halki he kulkivat takaisin. Eräällä niistä oli tumma läjä, ja kun he korsien läpi tirkistelivät, niin he näkivät vanhan miehen, jolla oli turkislakki, ruosteenpunainen nuttu ja samettihousut, jotka olivat myöskin punertavat. Partansa hän oli väännellyt ja kiertänyt polviinsa. He kumartuivat syvään tunteakseen hänet. Silloin he huomasivat, että hän oli heitä katsellut jo kauan mustilla, säkenöivillä silmillään. Tahtomattaan he astuivat nopeammin, ja heidän katseissaan, joita he vaihtoivat, oli sadunkammoa. He katselivat ympärilleen: he olivat kaukana vieraassa maassa, tuo pieni kaupunki tuolla näytti nukkuvan oudosti auringossa, ja taivas tuntui heistä siltä, kuin olisivat matkustaneet öitä ja päiviä yhtä mittaa.

Miten seikkailunomainen olikaan päivällinen, jonka he söivät ravintolan lehtimajassa auringon paisteessa, kanojen kaakattaessa, kyökinikkunan ollessa avoinna, mistä Agnes antoi ojentaa itselleen lautaset. Missä oli Blücherstrassen porvarillinen järjestys ja missä Diederichin juomaseuran perintöpöytä? "Minä en lähde täältä enää", selitti Diederich, "enkä minä laske täältä liioin sinua." Ja Agnes: "Miksi sitten lähtisimmekään? Minä kirjoitan isälleni ja annan ystävättäreni, joka on naituna, Küstrinissä, toimittaa kirjeen hänelle. Silloin isä luulee, että minä olen siellä."

Myöhemmin he menivät vielä kerran ulos, toiselle suunnalle, missä vesi virtasi ja kolmen tuulimyllyn siivet kiersivät taivaanrantaa vastaan. Salmessa oli vene, he vuokrasivat sen ja meloivat pois. Eräs joutsen tuli heitä vastaan. Joutsen ja heidän veneensä liukuivat äänettömästi toistensa ohi. Nuokkuvien pensaiden alla vene kääntyi rantaan itsestään — ja Agnes pyysi ilman muuta Diederichiä kertomaan jotakin äidistään ja sisaristaan. Diederich sanoi, että nämä olivat aina olleet hyviä hänelle ja että hän heitä rakasti. Hän tahtoi lähetyttää itselleen sisartensa kuvat, sisartensa, jotka olivat tulleet sieviksi, tai jos eivät kenties sieviksi, niin ainakin niin lempeiksi ja siivoiksi. Toinen heistä, Emmi, luki runoja kuten Agneskin. Diederich tahtoi pitää heistä huolta ja naittaa heidät. Mutta äitinsä hän tahtoi pitää luonaan, sillä häntä hän sai kiittää kaikesta, elämässään sattuneesta hyvästä ennen Agneksen ilmestymistä. Ja hän kertoi hämyhetkistä, saduista, joita oli saanut lapsuudessaan kuulla pihakuusen alla, vieläpä rukouksistakin. Agnes kuunteli mietteisiin vaipuneena. Lopulta hän huokasi. "Sinun äitisi minä tahtoisin oppia tuntemaan. Omaani minä en ole tuntenut." Diederich suuteli häntä säälien, kunnioittavasti, tuntien hämärästi omantunnon soimausta. Hän tunsi, että hänen oli nyt sanottava sana, jonka piti ikuisiksi ajoiksi tuottaa lohdutus Agnekselle. Mutta hän viivytteli, hän ei voinut. Agnes katsoi häneen syvästi. "Minä tiedän", hän sanoi hitaasti, "että sinä sydämeltäsi olet hyvä ihminen. Sinun täytyy vain toisin menetellä." Diederich pelästyi tästä. Sitten sanoi Agnes, ikäänkuin olisi pyytänyt sanojaan anteeksi: "Tänään minä en ollenkaan pelkää sinua."

"Pelkäätkös sinä sitten muuten?" kysyi Diederich katuvaisesti. Agnes sanoi:

"Minä olen aina pelännyt, kun ihmiset ovat olleet oikein iloisia ja lennokkaalla tuulella. Ystävättärieni luona tuntui minusta usein aikaisemmin siltä, kuin en pysyisi heidän tasollaan, ja että heidän piti se huomata ja halveksia minua. Ja lapsena: minulla oli nukke, jolla oli suuret siniset lasisilmät, ja kun minun äitini oli kuollut, niin minun täytyi istua nuken vieressä. Se katseli minuun aina jäykästi selko selällään olevine kovine silmineen, mitkä sanoivat minulle: Äitisi on kuollut, nyt tulevat kaikki katselemaan sinua minun tavallani. Kernaasti olisin pannut sen selälleen, jotta sen silmät olisivat menneet kiinni, mutta minä en uskaltanut. Olisinko minä sitten voinut panna myöskin kaikki ihmiset selälleen? Kaikilla on sellaiset silmät ja usein —" hän kätki kasvonsa Diederichin olkapäähän — "usein sinullakin."

Diederichin kurkkua ahdisti, hän kosketti hänen niskaansa, ja hänen äänensä vapisi: "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan… Minä olen pelännyt sinua, niin, minä! Kolme vuotta minä olen kaivannut sinua, mutta sinä olit minulle liian kaunis, liian hyvä, liian hieno…" Hänen koko sydämensä suli; hän sanoi kaiken, mitä oli Agnekselle kirjoittanut tämän ensimäisen käynnin jälkeen, siinä kirjeessä, joka vielä oli hänen kirjoituspöytänsä laatikossa. Agnes oli suoristautunut ja kuunteli häntä ihastuneena, huulet raollaan. Hän huudahti hiljaa riemuiten: "Minä tiesin sen, sellainen sinä olet, sinä olet minun kaltaiseni."

"Me kuulumme toisillemme", sanoi Diederich ja puristi häntä rintaansa vastaan; mutta hän pelästyi omia sanojaan: "Nyt hän odottaa", hän ajatteli, "nyt minun pitää puhua." Hän halusi, mutta tunsi itsensä voimattomaksi. Hänen käsivartensa, mikä oli Agneksen vyötäisillä, kävi yhä hervottomammaksi… Agnes liikahti, Diederich tiesi, että hän ei odottanut enää. Ja he irtaantuivat toisistaan, katsahtamatta toisiinsa. Diederich löi äkkiä kädet kasvoilleen ja nyyhkytti. Agnes ei kysynyt, miksi; hän silitteli lohdutellen hänen tukkaansa. Sitä jatkui kauan.

Diederichin ylitse, avaruuteen, sanoi Agnes: "Olenko minä sitten uskonut, että sitä kestäisi kauan? Sen täytyi huonosti päättyä, koska se oli niin ihanata."

Diederich säpsähti, epätoivoisesti. "Se ei ole toki lopussa!" Agnes sanoi:

"Uskotkos sinä onneen?"

"Jos minun täytyy menettää sinut, niin en enää!"

Agnes mutisi: "Sinä tulet menemään, ulos elämään, ja minut unhoittamaan."

"Kernaammin kuolla!" — ja hän veti Agneksen puoleensa. Tämä kuiskasi, poski Diederichin poskea vastaan painettuna:

"Katsopas, miten laaja ulappa tässä on, kuten merellä. Meidän veneemme on irtautunut itsestään ja vienyt meidät aavalle. Muistatko vielä sitä kuvaa? Tässä on se ulappa, jolle me jo kerta uneksiessamme soudimme? Minne sitten?" Ja hiljemmin: "Minne niin, me?"

Diederich ei vastannut enää mitään. Kokonaan toisiinsa kietoutuneina, huuli huulta vasten, vaipuivat he syvemmälle taaksepäin. Työnsikö Agnes häntä? Vetikö Diederich häntä puoleensa? Koskaan he eivät olleet olleet niin yksimielisiä. Diederichistä tuntui niin hyvältä. Hän ei ollut kylliksi jalo, kylliksi luottava, kylliksi uskollinen elämään Agneksen kanssa. Nyt oli hän saavuttanut hänet, nyt tuntui hyvältä.

Äkkiä tuntui sysäys: he poukahtivat pystyyn. Diederich oli käyttänyt niin paljon voimaa, että Agnes irtaantui hänestä ja vaipui alas. Diederich siveli otsaansa. "Mikäs tässä sitten oikeastaan on?" Vielä kylmänä pelosta ja ikäänkuin närkästyneenä hän katseli poispäin Agneksesta. "Niin varomaton ei saa olla veneretkellä." Hän antoi Agneksen nousta omin voimin, tarttui heti airoihin ja souti takaisin. Agnes käänsi katseensa rantaa kohden. Kerta hän tahtoi katsahtaa Diederichiin, mutta tämän katse oli niin varovainen ja kova, että hän vetäytyi kokoon.

Yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi kävi ilta, ja he kulkivat yhä nopeammin ja nopeammin maantietä takaisin. Lopulta he melkein juoksivat. Ja vasta sitten, kun oli niin pimeä, että he eivät enää nähneet selvästi toistensa kasvoja, he alkoivat puhua. Aamulla varhain tuli herra Göppel kenties kotiin. Agneksen täytyi lähteä kotiin… Kun he saapuivat ravintolaan, niin juna jo vihelsi matkan päässä. "Emme voi edes syödä enää mitään", sanoi Diederich teeskennellen tyytymättömyyttä. Kampsut ja kimpsut kokoon, laskut valmiiksi ja asemalle. Juna läksi, ennenkuin he olivat kunnolla päässeet vaunuun. Onneksi he saattoivat hengähtää ja puhua viimeisen neljännestunnin kiireellisistä toimituksista. Mutta kun niistä oli viimeinen sana sanottu, niin he istuivat siinä synkän lampun ääressä, ikäänkuin pyörtyneinä suuren vastoinkäymisen jälkeen. Oliko tuo synkkä maa tuolla ulkona houkutellut heitä kerran ja luvannut jotakin hyvää? Saattoiko olla niin, että se oli ollut eilen? Miten hitaasti juna kulki! Eikö lopultakaan kaupungin valot alkaneet näkyä ja vapaus koittaa?

Saavuttuaan perille he olivat yhtä mieltä siitä, ettei maksanut vaivaa nousta samaan ajuriin. Diederich astui raitiovaunuun. Silmät ja kädet koskettivat vain toisiaan.

"Uh!" sanoi Diederich, kun oli päässyt yksikseen. "Se oli lopussa." Ja sitten: "Yhtähyvin olisi voinut käydä hullustikin." Suuttuen: "Sellainen hysteerinen henkilö!" Itse hän kyllä tulisi pysymään lujasti veneessä, ja hän, Diederich, saisi kylpeä yksinään. Hän, Agnes, oli keksinyt koko juonen, koska hän kaikin mokomin tahtoi päästä naimisiin! "Naiset ovat liian ovelia, niillä ei ole mitään esteitä, meikäläisestä ei väliä. Tällä kertaa on hän vetänyt minua nenästä vielä pahemmin kuin Mahlmannia. No niin, se on oleva minulle opiksi koko eliniäkseni. Mutta tähän se loppuu!" Ja varmoin askelin hän riensi juomaseuraan. Tästälähtien hän vietti siellä jokaisen illan, ja päivisin hän valmistautui suulliseen tutkintoon lueskelemalla, ei kotonaan, vaan laboratoriumissa. Kun hän sitten palasi kotiin, niin portaiden nouseminen oli hänestä vaikeata, hänen täytyi tunnustaa, että hänen sydämensä tykytti. Epäröiden hän avasi huoneensa oven: — "ei mitään." Ja vaikka hänestä sen jälkeen olikin tuntunut helpommalta, niin joutui hän kuitenkin joka kerta lopulta kysymään kortteerirouvalta, oliko kukaan ollut häntä tapaamassa. Kukaan ei ollut käynyt.

Mutta kahden viikon perästä tuli kirje. Hän avasi sen mitään ajattelematta. Sitten hän tahtoi heittää sen lukemattomana pöydälle — veti sen kuitenkin uudestaan esille ja piteli sitä kaukana kasvoistaan. Nopeasti ja epäluuloisin katsein sieppasi hän sieltä ja täältä jonkun lauseen. "Minä olen niin onneton…" "Sen minä arvaan!" vastasi Diederich. "En uskalla tulla luoksesi…" "Sinun onnesi!" "On hirveätä, että olemme vieraantuneet toisistamme…" "Ainakin sinun mielestäsi." "Anna minulle anteeksi, mitä tapahtunut on, tai eikö mitään olekaan tapahtunut?…" "Aivan kylliksi!" "Minä en voi enää elää…" "Jokos sinä alat uudestaan?" Ja hän heitti kirjeen lopullisesti laatikkoon, tuon toisen luokse, jonka hän eräänä yönä oli ylenpalttisuudellaan täyttänyt ja onneksi jättänyt lähettämättä.

Mutta viikkoa myöhemmin, kun hän palasi yöllä kotiinsa, hän kuuli takaansa askeleita, mitkä kaikuivat omituisilta. Hän pyörähti ympäri: joku haamu jäi seisomaan, kädet hieman kohotettuina ja eteenpäin ojennettuina. Vielä silloinkin, kun hän avasi ulko-oven ja astui sisään, hän näki sen seisomassa puolipimeässä. Hän ei sytyttänyt valoa huoneessaan. Häntä hävetti valaista huonettaan, silläaikaa kun Agnes tähyili pimeässä, huonettaan, joka oli kuulunut hänelle. Satoi. Miten monta tuntia hän oli odottanut? Kenties seisoi hän yhä siellä viimeisine toiveineen. Sitä ei voinut sietää kauemmin! Hän tahtoi avata ikkunan — ja perääntyi. Kerran huomasi hän äkkiä olevansa portailla, ulko-oven avain kädessä. Kuitenkin hänen onnistui kääntyä ympäri. Sillä hän sitten lopetti sen homman ja riisuutui. "Enemmän ryhtiä, hyvä mies!" Sillä tällä kertaa ei enää olisi asiasta päässytkään helposti erilleen. Tyttöä täytyi epäilemättä sääliä, mutta itsehän hän oli kaiken tämän pannut alulle. "Ennen kaikkea minulla on velvollisuuksia omaa itseäni kohtaan." — Aamulla, huonosti nukuttuaan, hän piti sitä suorastaan hyvin pahana, että Agnes oli vielä kerran koettanut johtaa häntä pois radaltaan. Nyt, kun hän, Agnes, tiesi, että tutkinto oli suoritettava! Sellainen tunnottomuus oli niin hänen tapaistaan. Ja tuon yöllisen käytöksen, tuon sateessa esitetyn kerjäläisosan johdosta Agneksen haamu tuntui hänestä jälestäpäin epäilyttävältä ja kammottavalta. Hän piti häntä lopullisesti vajonneena. "Missään tapauksessa ei enää mitään!" hän vakuutti itselleen ja päätti vielä jälellä olevaa lyhyttä aikaa varten muuttaa asuntoa: "Vieläpä siinäkin tapauksessa, että siitä tulisi rahallista tappiota." Onneksi eräs hänen toverinsa haki paraikaa itselleen asuntoa; Diederich ei kärsinyt mitään ja muutti heti kauaksi pohjoiseen päin. Pian sen jälkeen hän suoritti tutkintonsa. Uusteutonia pani hänen kunniakseen aamupäiväjuomingit, jotka kestivät iltaan asti. Kotona hänelle ilmoitettiin, että jokin herra odotti häntä hänen huoneessaan. "Se on Wiebel", ajatteli Diederich, "hänen täytyy toki onnitella minua." Ja toivon paisuttamana: "Kenties se on asessori von Barnim?" Hän avasi ja ponnahti takaisin. Sillä siinä seisoi herra Göppel.

Hänkään ei heti osannut mitään sanoa. "No niin, hännystakissa?" sanoi hän sitten, ja epäröiden: "Olitteko kenties meillä?"

"En", vastasi Diederich ja pelästyi uudestaan: "Minä olen vain suorittanut tohtorintutkintoni."

Göppel vastasi: "Vai niin, onnittelen." Sitten Diederich tokasi: "Miten olette löytänyt minun uuteen asuntooni?" Ja Göppel vastasi: "Entiselle kortteerirouvallenne Te ette tosin ilmoittanut osotettanne. Mutta niitä on toisiakin keinoja." Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa. Göppelin ääni oli ollut rauhallinen, mutta Diederich tunsi siinä hirveän uhan. Hän oli aina työntänyt tuonnemmaksi ratkaisevaa käännettä koskevat ajatukset, ja nyt se oli tullut. Hänen täytyi istuutua.

"Minä olen tullut", alkoi Göppel, "siksi, että Agnes ei voi hyvin."

"Oo!" huudahti Diederich, teeskennellen toivottomuutta. "Mikä häntä sitten vaivaa?" Herra Göppel liikutteli surullisesti päätään. "Sydän ei tahdo toimia; mutta se johtuu luonnollisesti vain hermoista… Luonnollisesti", hän toisti, odotettuaan turhaan, että Diederich olisi sen toistanut. "Ja nyt hän käy ikävästä surulliseksi, ja minä tahtoisin häntä ilahuttaa. Ulos hän ei saa mennä. Mutta tulkaa Te toki kerta meille jälleen, huomenna on sunnuntai."

"Pelastettu!" tunsi Diederich. "Hän ei tiedä mitään." Ilosta hän muuttui diplomaatiksi, hän raapi päätään. "Minä olin sen jo kauan sitten päättänyt. Mutta nyt minun täytyy välttämättömästi päästä kotiin, meidän vanha liikkeenhoitajamme on sairastunut. En voi edes käydä jäähyväisvierailuilla professorieni luona, minun täytyy matkustaa pois aikaisin huomisaamuna." Göppel laski kätensä hänen polvelleen. "Teidän pitäisi miettiä sitä, herra Hessling. Ihminen on usein ystävilleen velkaa jotakin."

Hän puhui hitaasti, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että Diederichin täytyi katsoa syrjään. "Jospa minä vain voisin", hän änkytti. Göppel sanoi:

"Te voitte. Ylipäänsä Te voitte tässä tehdä kaiken, mikä tässä tulee kysymykseen."

"Miten niin?" Diederich ällistyi sisimmässään. "Te tiedätte kyllä, miten", sanoi isä; ja vedettyään tuoliaan hieman taaksepäin: "Toivottavasti Te ette ajattele, että Agnes on minut lähettänyt? Päinvastoin minun on täytynyt luvata olla tekemättä mitään ja jättää Teidät kokonaan rauhaan. Mutta sitten minä olen ajatellut, että olisi oikeastaan liian tyhmää, jos me molemmat vielä kauemmin tahtoisimme välttää toisiamme, me kun niin hyvin tunnemme toisemme ja minä kun niin hyvin tunsin Teidän autuaan isävainajanne ja meillä kun on liikesuhteita ja niin edespäin."

Diederich ajatteli: "Liikesuhteet ovat olleet ja menneet, hyvä mies." Hän varustautui.

"Minä en ollenkaan välttele Teitä, herra Göppel."

"No niin. Sitten on kaikki järjestyksessä. Ymmärrän kylläkin: Arastelematta ei kukaan nuorimies, semminkään nykyään, mene avioliittoon. Mutta kun asia on niin selvä, kuten tässä tapauksessa, eikö totta? Meidän liikehaaramme koskettavat toisiaan, ja jos Te haluatte laajentaa isältä perimäänne liikettä, niin Agneksen myötäjäiset tulevat Teille hyvin sopivaan aikaan." Ja yhdellä henkäyksellä, samalla kun hänen silmänsä harhailivat: "Tällä hetkellä minä voin tosin toimittaa käytettäväksenne vain kaksitoistatuhatta markkaa, mutta selluloosaa Te saatte niin paljon kuin vain tahdotte."

"Näetkös nyt?" ajatteli Diederich. "Ja nuo kaksitoistatuhatta markkaa täytyisi sinun vielä jostakin minulle vipata — jos niitä ollenkaan enää saat." — "Te olette ymmärtänyt minua väärin, herra Göppel", hän selitti. "Minä en ajattele naimista. Siihen tarvittaisiin liiaksi paljon rahaa."

Herra Göppel sanoi pelokkain katsein, nauraen samalla: "Minä voin tehdä vielä muutakin…"

"Älkää sitä ajatelko", sanoi Diederich ylevän torjuvasti.

Göppel kävi yhä neuvottomammaksi.

"Niin, mitä Te sitten ylipäänsä tahdotte?"

"Minä? En mitään. Minä luulin, että Te tahdoitte jotakin, koska olette tullut luokseni."

Göppel liikahti. "Tämä ei käy päinsä, hyvä ystävä. Sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Semminkään, kun sitä on kestänyt niin kauan."

Diederich mittasi isää silmillään ja kohotti hieman suupieltään. "Te olette sen myöskin tiennyt?"

"En aivan varmasti", mutisi Göppel. Ja Diederich ylhäältä:

"Sitä minäkin olisin pitänyt merkillisenä."

"Minä olen luottanut tyttäreeni."

"Siten sitä voi erehtyä", sanoi Diederich, valmiina mihin tahansa, millä saattoi itseään puolustaa. Göppelin otsa alkoi punottaa. "Minä olen luottanut myöskin Teihin."

"Se merkitsee: Te olette pitänyt minua lapsellisena." Diederich työnsi kätensä housuntaskuun ja nojasi taaksepäin.

"En!" Göppel nousi pystyyn. "Mutta minä en pitänyt Teitä sinä heittiönä, mikä Te olette!"

Diederich nousi, muodollisesti tyynenä. "Pystyttekö antamaan hyvityksen?" hän kysyi. Göppel huudahti: "Senkö Te vielä tahtoisitte! Vietellä tytär ja ampua isä! Sitten on teidän kunnianne täydellinen!"

"Siitä Te ette ymmärrä mitään!" Diederichkin alkoi kiihtyä. "Minä en ole vietellyt Teidän tytärtänne. Minä olen tehnyt, mitä hän tahtoi, ja sitten minä en ole päässyt hänestä eroon. Tämän hän on perinyt Teiltä." Suuttuneesti: "Kuka takaa minulle, että Te ette alusta alkaen ole ollut hänen kanssaan samassa juonessa? Tämä on ansa!"

Göppel näytti siltä, kuin olisi tahtonut huutaa vielä kovemmin. Äkkiä hän pelästyi, ja tavallisella äänellään, joka vain vapisi, hän sanoi: "Me kiihdymme liiaksi, asia on siksi liian tärkeä. Minä olen luvannut Agnekselle pysyä tyynenä."

Diederich nauroi pilkallisesti. "Katsokaapas, Tehän valehtelette! Äsken Te sanoitte, että Agnes ei tietänyt Teidän olevan täällä."

Isä hymyili anteeksipyytävästi. "Kun on hyvä tarkoitus, niin lopulta aina sovitaan. Eikö totta, hyvä Hessling?"

Mutta Diederichistä oli vaarallista leppyä enää.

"Piru vieköön, minä en ole mikään hyvä Hessling", hän huudahti. "Minä olen herra tohtori!"

"No niin", sanoi herra Göppel, hyvin töykeästi. "Taitaa olla ensi kertaa, kun kellään on tarvis tituleerata Teitä? Niinpä niin, voitte olla ylpeä tapauksen johdosta."

"Tahdotteko kenties loukata myöskin minun säätykunniaani?" Göppel teki torjuvan liikkeen.

"Minä en suinkaan halua mitään loukata. Minä kysyn vain itseltäni, mitä me olemme tehneet Teille, minun tyttäreni ja minä. Täytyykö sitten Teidän saada niin suuret myötäjäiset?"

Diederich tunsi punastuvansa. Sitä päättävämmin hän jatkoi.

"Jos Te sen nyt välttämättä tahdotte kuulla: minun moraalinen tunteeni kieltää minua naimasta tyttöä, joka ei voi myötäjäisiksi tarjota myöskin siveellistä puhtauttaan."

Nähtävästi tahtoi herra Göppel vielä kerran suuttua; mutta hän ei voinut enää, hän sai vain vielä nyyhkytyksensä tukahutetuksi.

"Jospa Te tänään iltapäivällä olisitte nähnyt sen tuskan, minkä minä näin! Hän tunnusti sen minulle, kun ei voinut enää kauemmin kestää. Minä luulen, että hän ei enää rakasta minuakaan, vaan vain Teitä. Mitäs Te sitten tahdotte, Te olette kuitenkin ensimäinen?"

"Kukas sen takaa? Ennen minua kävi Teillä eräs Mahlmann-niminen herra." Ja kun Göppel väisti, aivan kuin häntä olisi sysätty rintaan:

"No niin, voiko sitä tietää? Joka kerta valehtelee, sitä ei enää uskota."

Hän sanoi vielä: "Kukaan ihminen ei voi vaatia sitä minulta, että tekisin sellaisen lasteni äidiksi. Siihen on minulla liiaksi sosiaalista omaatuntoa." Samalla hän kääntyi ympäri. Hän kumartui ja pani tavaroita matkalaukkuun, joka oli siinä avoinna.

Takanaan hän kuuli nyt isän tosiaankin nyyhkyttävän — eikä Diederichkään mahtanut sille mitään, että tuli itse liikutetuksi: sen ylevän, miehellisen ajatuskannan vuoksi, jota oli julistanut, Agneksen ja hänen isänsä onnettomuuden vuoksi, jota korjaamaan velvollisuus häntä käski, rakkautensa kipeän muiston ja kohtalon tragiikan vuoksi… Hän kuuli tykyttävin sydämin, miten herra Göppel avasi ja sulki oven, miten hän hiipi käytävän poikki ja miten eteisen ovi kolisi. Nyt se oli lopussa — ja nyt suistui Diederich matkalaukkunsa päälle ja itki katkerasti. Illalla hän soitti Schubertia.

Sillä oli sisu tyydytetty, oli oltava vahva. Diederich tuumi, olisiko esim. Wiebel koskaan ollut niin sentimenttaalinen. Vieläpä sellainen kollo kuin Mahlmann oli opettanut Diederichille mistäänvälittämättömän energian käyttöä. Että myöskin muilla olisi kenties sisimmässään heikkoja kohtia, näytti hänestä mitä suurimmassa määrässä epätodennäköiseltä. Vain häntä ne vaivasivat äidin perintönä; ja Agneksen kaltainen tyttö, joka oli aivan yhtä hullu kuin hänen äitinsäkin, olisi tehnyt hänet kelvottomaksi elämään tässä ankarassa, kovassa ajassa. Tämä kova aika: tämä sana toi aina Diederichin mieleen Unter den Lindenin ja kaiken sen työttömien, naisten, lasten, pelon ja kapinan metelin — ja miten tämän kaiken kesytti aina eläköönhuutoihin asti valta, tuo kaikki käsittävä, epäinhimillinen valta, joka kivettyneenä ja salamoivana asteli siinä kavioineen aivankuin päiden päällitse.

"Asiaa ei voinut auttaa", hän sanoi haltioituneessa alamaisuudessaan. "Sellainen pitää ihmisen olla!" Sitä pahempi niille, jotka eivät sitä olleet: he joutuivat juuri kavion alle. Oliko Göppelillä, isällä ja tyttärellä, joitakin vaatimuksia häneen nähden? Agnes oli täysi-ikäinen, lasta hän ei ollut hänelle tehnyt. Siis? "Minä olisin houkkio, jos omaksi vahingokseni tekisin jotakin, johon minua ei voida pakottaa. Minulle ei liioin kukaan lahjoita mitään." Diederich tunsi ylpeää iloa siitä, miten hyvin hän oli kasvatettu. Yhdistys, sotapalvelus ja imperialismin ilma olivat hänet kasvattaneet ja tehneet kelvolliseksi. Hän lupautui kotonaan Netzigissä panemaan käytäntöön saavuttamansa perussäännöt ja olemaan ajan hengen esitaistelijana. Saattaakseen tämän päätöksen näkymään itsessään myöskin ulkonaisesti, hän meni seuraavana aamuna Mittelstrassella olevaan, Haby-nimiseen hoviparturiin ja antoi ajaa partansa sillä lailla, minkä oli upseerien ja arvohenkilöiden havainnut yhä suuremmassa ja suuremmassa määrässä ottavan käytäntöön. Se oli hänestä tähän asti näyttänyt liian ylevältä, jotta olisi voinut sitä matkia. Hän antoi partasiteen avulla kääntää viiksiensä kärjet suorakulmaisesi ylöspäin. Kun tämä oli tapahtunut, tunsi hän tuskin enää itseään peilissä. Partakarvoista paljastunut suu näytti, semminkin kun painoi huulet alas, joten kuten pohmeloisen uhkaavalta, ja viiksien kärjet törröttivät silmiä kohden, jotka herättivät pelkoa itse Diederichissäkin, ikäänkuin vallan kasvot olisivat niistä salamoineet.

III.

Välttääkseen Göppelin perheen puolelta tulevia lisärasituksia hän matkusti pois heti. Kuumuus teki rautatievaunun kammottavaksi oleskelupaikaksi. Ollessaan yksin osastossaan Diederich riisui ensiksi takkinsa, sitten liivinsä ja lopuksi kenkänsä. Eräällä asemalla astui vaunuun kaksi oudonnäköistä naista, jotka näkyivät loukkaantuneen Diederichin flanellipaidan näkemisen johdosta. Diederichin mielestä nämä olivat onnettoman koreita. Naiset ryhtyivät käsittämätöntä kieltä käyttäen moitiskelemaan häntä, minkä johdosta hän kohautti olkapäitään ja nosti jalkansa penkille. Naiset pitelivät nenäänsä ja päästelivät ilmoille hätähuutoja. Palvelija ilmestyi, vieläpä junailijakin, mutta Diederich veti esiin toisen luokan pilettinsä ja puolusti oikeuttaan. Antoipa hän virkamiesten ymmärtää, että nämä saattoivat polttaa vaikka nokkansa, sillä mahdotonta oli koskaan tietää, kenen kanssa oli tekemisissä. Kun hän sitten oli saavuttanut voiton ja naiset olivat vetäytyneet pois, niin heidän tilalleen tuli eräs kolmas nainen. Diederich katsahti häneen päättävästi, mutta tämä veti yksinkertaisesti laukustaan esiin makkaranpalasen ja alkoi syödä sitä, hymyillen samalla hänelle. Diederich paljasti aseensa, vastasi hänen myötätunnonosoitukseensa leveästi loistaen ja puhutteli häntä. Ilmeni, että he molemmat olivat Netzigistä. Diederich mainitsi nimensä, mihin nainen vastasi ilakoiden, että olivat vanhoja tuttuja. "Siis?" Diederich tarkasteli häntä tutkivasti: paksut punaset kasvot, lihakas suu, pieni, julkeasti sisäänpainettu nenä, vaalea, hyvin sileä ja säännöllinen tukka, nuori ja lihava kaula ja puolikintaissa olevat sormet, jotka pitelivät makkaraa ja näyttivät itse punasilta, pieniltä makkaroilta. "Ei", hän päätti, "en tunne Teitä, mutta kovin miellyttävä Te olette. Kuten äsken pesty porsas." Ja hän kietasi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Samassa silmänräpäyksessä hän sai korvapuustin. "Siinäpäs navakka tyttö", hän sanoi ja hieroi käsiään. "Onko Teillä enemmän sellaisia jaettavana?" — "Kyllä niitä riittää jokaiselle röyhkyrille," sanoi hän ja katseli Diederichiä, räpytellen pieniä silmiään riettaasti. "Makkaranpalasen Te voitte saada, mutt'ette mitään muuta." Tahtomattaan Diederich vertasi hänen tapaansa puolustautua Agneksen avuttomuuteen ja sanoi itselleen: "Tuollaisen voi huoletta naida." Lopuksi nainen mainitsi etunimensä, ja kun Diederich ei vieläkään keksinyt hänen sukunimeään, niin tämä alkoi kysellä yhtä ja toista Diederichin sisarista. Äkkiä viimeksimainittu huudahti: "Guste Daimchen!" Ja molemmat värisivät ilosta. "Tehän aina annoitte minulle lumpuista saatuja nappeja paperitehtaassanne. Sitä minä en unhoita koskaan, herra tohtori! Tiedättekö, mitä minä tein niillä napeilla? Minä keräsin niitä, ja kun minun äitini antoi niistä minulle kerta rahaa, niin minä ostin makeita."

"Käytännöllinen Te olette myöskin!" Diederich oli ihastuksissaan. "Ja sitten Te kiipesitte aina puutarhanmuurien yli meidän puolelle, Te tytöntynkkä."

Guste rätisi; hieno mies ei muistanut sellaista.

"Minä olen nyt kihloissa."

Wolfgang Buckin kanssa hän oli kihloissa! Diederich mykistyi, hänen ilmeessään oli pettymystä. Sitten hän selitti pidättyvästi, että tunsi Buckin. Guste sanoi varovasti: "Te arvelette nähtävästi, että hän on hieman liian haaveksivainen? Mutta Buckit ovatkin hyvin hienoa väkeä. No niin, muilla ihmisillä on taas enemmän rahaa", hän lisäsi. Sanat sattuivat, ja Diederich katsahti häneen. Guste pilkutti silmiään. Diederich halusi kysyä jotakin, muttei uskaltanut.

Vähää ennen kuin tultiin Netzigiin neiti Daimchen kysyi: "Entäs Teidän sydämenne, herra tohtori, onkos se vielä vapaa?"

"Kihlauksen minä olen vielä välttänyt." Hän nyökäytti tärkeänä. "Ah, Teidän pitää kertoa minulle!" huudahti neiti. Mutta he ajoivat jo asemalle. "Me tapaamme toivottovasti toisemme pian jälleen", lopetti Diederich. "Minä voin vain sanoa Teille, että nuori mies joutuu usein kirotun käryttyneisiin asioihin. Yhden jaa:n tai ei:n tähden on koko elämä turmeltu."

Hänen molemmat sisarensa seisoivat asemasillalla. Nähtyään Guste Daimchenin he nyrpistivät ensin naamaansa, mutta sitten he syöksyivät eteenpäin ja auttoivat matkalaukun kannossa. He selittivät intonsa Diederichille, ennenkuin olivat edes kunnolla joutuneet hänen pariinsa. Guste oli nimittäin perinyt, oli miljonääritär! Siksi siis! Diederich pelästyi kunnioituksesta.

Sisaret selittivät lähemmin. Eräs vanha, Magdeburgissa oleva sukulainen oli testamenteerannut kaikki rahansa Gustelle, siksi, että tämä oli häntä hoitanut. "Ja hän on sen ansainnut", huomautti Emmi, "sillä tuo mies kuului olleen lopulta hirvittävän vastenmielinen." Magda lisäsi: "Sitäpaitsi tässä voidaan luonnollisesti ajatella vielä kaikellaista, sillä Guste oli hänen kanssaan kahden kesken vallan kokonaisen vuoden."

Diederich suuttui. "Sillä lailla ei puhu mikään nuori tyttö!" hän huusi kiihtyneesti; ja kun Magda vakuutti, että sitä sanoivat myöskin Inge Tietz, Meta Harnisch ja kaikki; "Silloin minä vaadin teitä pontevasti tuota juorua vastustamaan." Syntyi pieni vaitiolo; sitten Emmi sanoi: "Guste on nimittäin jo kihloissa." — "Sen minä tiedän", murisi Diederich.

Tuttavia tuli vastaan, Diederich kuuli itseään nimitettävän "herra tohtoriksi", säteili ylpeänä sen johdosta ja kulki Emmin ja Magdan välissä, jotka syrjästä ihmettelivät hänen partansa kuosia. Kotona rouva Hessling otti poikansa vastaan avosylin ja päästäen sellaisen huudahtuksen kuin nääntyvä, joka kuitenkin vielä tulee pelastetuksi. Ja mitä Diederich ei ollut osannut aavistaa, hän itsekin itki. Kerta kaikkiaan hän tunsi, että nyt oli se kohtalon hetki, jolloin hän ensi kertaa astui sisään perheen todellisena päänä, "valmiina", tohtorin tittelillä varustettuna ja miehenä, joka oli määrätty johtamaan tehdasta ja perhettä suuremman tietomääränsä mukaisesti. Hän ojensi äidille ja sisarille kätensä, kaikille yhtä haavaa, ja sanoi vakavalla äänellä: "Minä tulen aina muistamaan, että minä Jumalan edessä olen teistä vastuunalainen."

Mutta rouva Hessling oli levoton. "Oletko valmis, poikani?" hän kysyi. "Meidän väkemme odottaa sinua." Diederich tyhjensi olutlasinsa ja läksi ulos, omaistensa etunenässä. Piha oli puhdistettu, tehtaan sisäänkäytävä oli koristettu köynnöksillä, mitkä muodostivat nauharuusun "Tervetuloa!"-sanan ympärille. Sen edessä seisoi vanha Sötbier ja sanoi: "No niin, hyvää päivää, herra tohtori. En tullut ylös, koska minulla oli keskeneräisiä tehtäviä."

"Tänään olisitte ne myöskin saanut jättää", vastasi Diederich ja meni Sötbierin ohitse. Sisällä lumppuhuoneessa hän tapasi työväen. He kaikki seisoivat yhtenä joukkona: nuo kaksitoista työmiestä, jotka hoitivat paperikonetta, holländer- ja leikkuukonetta, sekä kolme konttoristia, niiden naisten ohella, joiden tehtävänä oli lumppujen valikoiminen. Miehet rykivät, syntyi väliaika, kunnes muutamat naiset työnsivät esiin erään pienen tytön, joka piteli edessään kukkavihkoa ja klarinetin äänellä lausui herra tohtorin tervetulleeksi ja toivotti hänelle onnea. Diederich otti vihon vastaan armollisin elein; nyt oli hänen vuoronsa yskiä. Hän kääntyi omaistensa puoleen, sitten katsahti hän terävästi väkeään silmiin, kaikkia vuoronsa perään, myöskin mustapartaista konemestaria, vaikkakin tuon miehen katse oli hänestä kiusallinen — ja alkoi:

"Työläiset! Koska te olette minun alaisiani, niin minä tahdon teille vain sanoa, että täällä tullaan tästälähin ponnella tekemään työtä. Minä aijon kerta kaikkiaan panna pyörät pyörimään. Viime aikoina, kun täältä on puuttunut isäntää, on moni teistä kenties ajatellut, että sopii laiskotella. Mutta se on kuitenkin erehdys, minä sanon sen erittäinkin vanhemmille työläisille, jotka ovat vielä täällä minun autuaan isävainajani päiviltä."

Korotetulla äänellä ja entistä terävämmin ja kärsivämmin, katsoen samalla vanhaan Sötbieriin:

"Minä olen nyt ottanut peräsimen omiin käsiini. Minun suuntani on oikea, minä johdan teidät ihanaa tulevaisuutta kohden. Ne, jotka tahtovat minua tässä auttaa, ovat sydämellisesti tervetulleita; kuitenkin ne jotka tässä asettuvat minua vastaan, minä murskaan."

Hän koetti antaa katseensa salamoida, hänen viiksensä kärjet pistivät vielä korkeammalle.

"Yksi on täällä herra, ja se olen minä. Jumalalle ja omalletunnolleni minä olen yksistään tilivelvollinen. Minä tulen aina osoittamaan teille isällistä hyväntahtoisuutta, mutta kumoushalun kukistamaan taipumattomalla tahdollani. Jos ilmenisi, että te olisitte jonkinlaisissakin suhteissa —"

Hän katsahti tarkasti mustapartaiseen konemestariin, jonka kasvot näyttivät epäillyttäviltä.

— "sosialidemokraattisiin piireihin, niin minä katkaisen välit kerta kaikkiaan. Sillä minusta jokainen sosialidemokraatti on minun liikkeeni ja minun isänmaani vihollinen… Niin, menkää jälleen työhönne ja tuumikaa sitä, mitä minä olen teille sanonut."

Hän kääntyi jyrkästi ja poistui puhkuen. Siinä pyörrytyksessä, minkä hänen ankarat sanansa olivat hänessä saaneet aikaan, hän ei erottanut enää kenenkään kasvoja. Hänen omaisensa seurasivat häntä ällistyneinä ja täynnä kunnioitusta, kun sen sijaan työmiehet katsoivat vielä kauan mykkinä toinen toiseensa, ennenkuin kävivät käsiksi olutpulloihin, jotka oli hankittu juhlapäivää varten.

Ylhäällä kotona Diederich esitti äidilleen ja sisarilleen suunnitelmansa. Tehdasta oli laajennettava, sen takana oleva naapuritalo ostettava. Piti olla kilpailukykyinen. Paikka auringossa! Vanha Klüsing, tuolla Gausenfeldin paperitehtaassa, kuvitteli kylläkin tekevänsä ikuisesti kaikki affäärit?… Lopulta Magda kysyi, mistä hän aikoi sitten saada rahat; mutta rouva Hessling katkaisi hänen ajattelemattoman lauseensa. "Sinun veljesi tietää sen paremmin kuin me." Varovasti hän sitten lisäsi: "Moni tyttö olisi onnellinen, jos voisi voittaa hänen sydämensä" — ja hän piti, odottaen Diederichin suuttumusta, kättä suulla. Mutta Diederich vain punastui. Silloin hänen äitinsä uskalsi syleillä häntä. "Minulle tekisi hirveän kipeätä", hän nyyhkytti, "jos minun poikani, minun rakas poikani, lähtisi kotoa. Leskelle se on kaksinverroin vaikeampaa. Ylikatsastaja Daimchenin rouva saa sitä nyt myöskin tuntea, sillä hänen Gustensa menee naimisiin Wolfgang Buckin kanssa."

"Tai on menemättä", sanoi Emmi, vanhempi sisar. "Sillä tuolla Wolfgangilla kuuluu olevan jotakin tekemistä jonkin näyttelijättären kanssa." Rouva Hessling unhoitti kokonaan nuhdella tytärtään. "Mutta missä nyt on kysymyksessä sellainen summa! Kokonainen miljoona, sanotaan!"

Diederich tokasi siihen halveksivasti tuntevansa tuon Buckin, joka ei ollut normaali. "Se johtuu perheestä. Vanha Buckhan nai näyttelijättären."

"Seuraukset näkyvät", sanoi Emmi. "Sillä hänen tyttärestään, rouva Lauerista, kerrotaan kaikenlaista."

"No mutta lapset!" sanoi rouva Hessling tuskallisesti. Mutta Diederich rauhoitti häntä.

"Annahan, äitiseni, sillä aika tulee, jolloin kello pannaan kerjäläisen kaulaan. Minä olen sillä kannalla, että Buckit eivät ole enää pitkään aikaan ansainneet asemaansa kaupungissa. He ovat mädännyt perhe."

"Vanhimman pojan, Moritzin, rouva on yksinkertaisesti talonpojan tytär", sanoi Magda. "Äskettäin he olivat kaupungissa, ja mieskin on jo kokonaan talonpoikaistunut." Emmi suuttui.

"No niin, ja vanhan herra Buckin veli? Aina sirosti puettu, ja viisi naimatonta tytärtä! He antavat noutaa itselleen keittoa kansankeittiöstä, sen minä tiedän varmaan."

"Kansankeittiöt ovat juuri herra Buckin perustamia", selitti Diederich. "Ja vapaaksipäästettyjen vankien huolto ja mitä kaikkea muuta vielä kuuluukaan hänelle. Minä tahtoisin tietää, milloin hänellä on oikein aikaa ajatella omia liikeasioitaan."

"Minua ei ihmetyttäisi", sanoi rouva Hessling, "jos niitä nyt ei enää paljon olisikaan. Vaikka minä kunnioitankin suuresti vanhaa herra Buckia, sillä häntä pidetään kuitenkin niin suuressa arvossa."

Diederich nauroi katkerasti. "Miksi oikeastaan? Meidät on kasvatettu kunnioittamaan herra Buckia: Netzigin suurmies! Kuolemaantuomittu vuonna neljäkymmentäkahdeksan!"

"Mutta sehän on historiallisesti ansiokasta, sanoi sinun isäsi aina."

"Ansiokasta?" huudahti Diederich. "Kunpa minä vain tiedän, että jokin on hallitusta vastaan, niin minusta hän saa silloin pysyä loitolla. Pitäisikö sitten maankavalluksen olla ansiokasta?"

Ja hän heittäytyi hämmästyneiden naisten kuullen politiikkaan. Nuo vanhat demokraatit, jotka yhä vielä johtivat hallitusta, olivat juuri Netzigin häpeä! Löyhiä, epäisänmaallisia, riidoissa hallituksen kanssa! Oikeata ajanhengen pilkkaa! Koska vanha maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, kuuluisan Eugen Richterin ystävä, istui valtiopäivillä, niin täällä pysähtyi liike, eikä kukaan saanut rahaa. Luonnollisestikaan niin vapaamieliselle pesälle eivät sivuradat eivätkä sotilaat merkinneet mitään. Ei lisäjunia, ei liikennettä! Herrat maistraatin jäsenet, aina saman parin perheen jäseniä, ne tiedettiin, ne jakoivat keskenään kaikki hankinnat ja muille ihmisille ei jäänyt mitään. Gausenfeldin paperitehdas hankki kaikki, mitä kaupunki tarvitsi, sillä kuuluihan sen omistaja, Klüsing, myöskin vanhan Buckin joukkioon!

Magda tiesi vielä jotakin. "Äskettäin peruutettiin asianharrastajain seppelnäyttely sen johdosta, että herra Buckin tytär, rouva Lauer, oli kipeä. Se on kuitenkin popismia (paavilaisuutta)."

"Nepotismiksi sitä sanotaan", huomautti Diederich ankarasti. Hän pyöristi silmiään. "Ja vielä lisäksi herra Lauer on sosialisti. Mutta olkoon herra Buck varuillaan! Me tulemme pitämään häntä silmällä!"

Rouva Hessling kohotti rukoilevasti kätensä. "Rakas poikani, kun sinä nyt käyt kaupungilla vieraisilla, niin lupaa minulle, että menet myöskin herra Buckia katsomaan. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin vaikutusvaltainen."

Mutta Diederich ei luvannut mitään. "Muut tahtovat myöskin käymään luonaan!" hän huudahti.

Siitä huolimatta hän nukkui yönsä huonosti. Ja kello seitsemältä hän meni alas tehtaaseen ja nosti melun sen johdosta, että eiliset olutpullot olivat siellä vielä kellellään. "Täällä ei tulla juomaan, tämä ei ole mikään kapakka. Herra Sötbier, sehän on jo järjestyssäännöissä kielletty." — "Järjestyssäännöissä?" sanoi vanha kirjanpitäjä. "Meillä ei ole mitään sellaisia." Diederich kävi sanattomaksi; hän sulkeutui herra Sötbierin kanssa konttoriin. "Ei mitään järjestyssääntöjä? Sitten ei minua ihmetytä enää mikään. Mitä naurettavia tilauksia ne ovat, joiden kanssa Te siinä askartelette?" — ja hän singautti kirjeet pöydälle. "On totta tosiaan jo välttämätöntä, että minä tartun asioihin. Liike menee suohon Teidän käsissänne."

"Meneekö suohon, nuori herra?"

"Minä en ole mikään nuori herra, minä olen herra tohtori!" Ja hän vaati, että yksinkertaisesti oli tarjottava halvemmalla kuin muut tehtaat.

"Sitä me emme kestä", sanoi Sötbier. "Ylipäänsä me emme pystyisi suorittamaan niin suuri tilauksia kuin Gausenfeld."

"Ja Te tahdotte olla liikemies? Sitten me lisäämme koneita."

"Se maksaa rahaa", sanoi Sötbier.

"Sitten me lainaamme sitä jonkun verran! Minä tulen täällä panemaan kurin pystyyn. Saatte jotakin ihmetelläksenne. Jos ette tahdo auttaa minua, niin minä teen sen yksin."

Sötbier keinutteli päätään. "Isänne kanssa, nuori herra, minä olin aina sopusoinnussa. Me saatoimme yhdessä liikkeen hyvään kuntoon."

"Nyt on toinen aika, huomatkaa hyvin. Minä olen oman liikkeeni hoitaja."

Sötbier huokasi: "Sellaista se on se rauhaton nuoriso" — sillä välin kuin Diederich jo paiskasi oven kiinni. Hän kulki sen paikan poikki, missä mekaaninen rumpu suuriäänisesti pesi lumppuja, kloorissa, ja aikoi astua siihen huoneeseen, missä suuri holländerkone sijaitsi. Aavistamatta tuli ovella hänen vastaansa mustapartainen konemestari. Diederich hytkähti kokoon ja oli vähällä väistää tuota työmiestä. Sentähden työnsi hän hänet olkapäällään syrjään, ennenkuin mies ennätti väistää. Huohottaen hän katseli holländerkoneen työtä, telan kääntymistä, veitsien leikkausta, mikä jakoi aineen ohuiksi liuskoiksi. Eivätkö ne miehet, jotka käyttivät tuota konetta, virnistelleet hänelle syrjästä, kun hän pelästyi tuota mustaa miestä? "Se mies on röyhkeä koira! Saa laputtaa!" Eläimellinen viha nousi Diederichissä, vaalean veren viha laihempaa mustaa kohtaan, miestä kohtaan, joka oli toista rotua, jota hän kernaasti olisi pitänyt alempana ja joka hänestä näytti kammottavalta. Diederich pikastui.

"Tela on väärin asetettu, veitset toimivat huonosti!" Kun väki vain katsoi häneen, hän huusi: "Konemestari!" Ja kun mustaparta ilmestyi: "Katsokaapas kerta tätä sikamaisuutta! Tela on laskettu aivan liian syvään veitsien päälle, ne turmelevat koko tavaran. Te saatte vastata vahingosta!"

Mies kumarti tarkastamaan konetta. "Vahinkoa ei tästä koidu minkäänlaista", hän sanoi rauhallisesti, mutta Diederich ei nytkään tiennyt, nauroiko hän mustaan partaansa. Konemestarin katseessa oli jotakin synkän pilkallista, Diederich ei kestänyt sitä, hän salamoi ja heilautti kättään. "Te saatte vastata!"

"Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi Sötbier, joka oli kuullut melun. Sitten selitti hän isännälle, että aine ei tullut suinkaan leikatuksi liian hienokuituiseksi ja että niin oli aina ennenkin tehty. Työmiehet nyökäyttelivät päitään, konemestari seisoi vapaaksipäässeenä siinä vieressä. Diederich ei tuntenut itseään väittelykykyiseksi tässä ammattiasiassa, hän huusi kuitenkin: "Sitten on tehtävä tästälähin toisin!" ja kääntyi äkisti ympäri.

Hän joutui lumppuhuoneeseen, asettui ryhdikkääseen asentoon, tarkastamaan asiantuntijana naisia, jotka pitkien pöytien seulalaatoilla valikoivat lumppuja. Kun eräs pieni tummasilmä yritti hieman hymyillä hänelle kirjavasta päähineestään, niin hän kohtasi niin ankaran silmäyksen, että pelästyi ja lyykistyi. Värillisiä riepuja tuli esiin säkeistä, naisten keskustelu taukosi isännän katseen alla, eikä lämpimässä, ummehtuneessa ilmassa kuulunut enää mitään muuta kuin hiljaista ratinaa, mikä syntyi nappien irtileikkaamisesta. Mutta kun Diederich tarkasti lämmitysputkaa, niin hän kuuli jotakin epäillyttävää. Hän kumartui erään säkkikasan taakse — ja perääntyi punastuen, samalla kun hänen viiksensä vapisivat. "Tästä on tehtävä loppu!" hän huudahti, "esiin!" Eräs nuori työmies kömpi esiin. "Nainen myöskin!" huusi Diederich. "Tuleeko siitä mitään?" Ja kun viimein tyttö näyttäytyi, niin Diederich laski nyrkkinsä kupeilleen. Täälläpäs vietettiin iloista elämää! Hänen tehtaansa ei ollut vain kapakka, mutta vielä kerrassaan jotakin muutakin! Hän noitui, niin että kaikki tulivat kokoon. "No niin, herra Sötbier, näin on kai myöskin aina tehty? Minä onnittelen Teitä tulostenne johdosta. Työväki on siis tottunut käyttämään työaikaa huvittelemiseen säkkien takana. Miten on tämä mies päässyt tänne sisään?" Nuori mies sanoi, että tyttö oli hänen morsiamensa. "Morsian? Täällä ei ole mitään morsiamia, täällä on vain työväkeä. Te molemmat varastatte minun työaikaani, jonka minä Teille maksan. Te olette sikoja ja sitäpaitsi varkaita. Minä potkin teidät pois ja minä syytän teitä julkisesta irstaudesta!"

Hän katsahti tutkivasti ympärilleen.

"Minä vaadin täällä saksalaista kuria ja saksalaista siveyttä. Oletteko ymmärtäneet?" Silloin hän tapasi konemestarin. "Ja minä panen ne käytäntöön, vaikkakin Te siinä irmastelette!" hän huusi.

"Minä en ole irmastellut", sanoi mies rauhallisesti. Mutta Diederichiä oli mahdoton pidättää. Viimeinkin hän saattoi häneen nähden jotakin todistaa!

"Teidän käyttäytymisenne on minusta jo kauan ollut epäiltävää! Te ette tee velvollisuuttanne, sillä muutoin en minä olisi saanut näitä kahta kiinni."

"Minä en ole mikään katsastusmies", huomautti mustaparta siihen.

"Te olette vastahakoinen poika, joka totuttaa alaisensa ihmiset kurittomuuteen. Te työskentelette kumouksen hyväksi! Mikä on ylipäänsä Teidän nimenne?"

"Napoleon Fischer", sanoi mies. Diederich pysähtyi.

"Nap —. Se vielä lisäksi! Te olette sosialidemokraatti?"

"Aivan niin."

"Johan minä sitä ajattelin. Olette vapaa palveluksestani."

Hän kääntyi väkensä puoleen: "Ottakaa tästä vaari!" — ja läksi tylysti huoneesta. Pihalla Sötbier juoksi hänen jälkeensä. "Nuoriherra!" Hän oli hyvin kiihtynyt eikä halunnut mitään sanoa, ennenkuin olivat vetäneet yksityiskonttorin oven perässään kiinni. "Nuoriherra", sanoi kirjanpitäjä, "tämä ei käy päinsä, tuo mies on järjestynyt." — "Sen vuoksi hänen on mentävä", vastasi Diederich. Sötbier selitti, että se ei käynyt päinsä, koska silloin kaikki tulisivat jättämään työnsä. Diederich ei tahtonut tätä käsittää. Olivatko sitten kaikki järjestäytyneitä? Ei. No siis. Mutta, selitti Sötbier, he pelkäsivät punasia, niin että ei edes vanhaankaan väkeen voinut oikein enää luottaa.

"Minä potkin ne pois!" huusi Diederich. "Kaikki tyyni, vaimot ja lapset!"

"Jospa me vain saisimme toisia", sanoi Sötbier ja katsahti harmaiden kulmiensa alta, hieman hymyillen, nuorta herraa, joka vihoissaan tölmi huonekaluja. Hän huudahti:

"Olenko minä isäntä tehtaassani vai enkö? Sitten saan ainakin nähdä —"

Sötbier antoi hänen tyyntyä, sitten hän sanoi: "Herra tohtorin ei tarvitse sanoa mitään Fischerille, hän ei lähde meiltä, hän tietää hyvin, että siitä tulisi meille liiaksi rettelöltä."

Diederich kivahti vielä kerran.

"Niin. Minun ei tarvitse siis pyytää, että hän olisi niin armollinen ja jäisi? Tuo herra Napoleon! Minun ei tarvitse pyytää häntä sunnuntaina päivällisvieraaksi? Sehän olisi minulle liian suuri kunnia!"

Hänen päänsä oli painunut punaseksi, hän huomasi huoneen liian ahtaaksi ja repäisi oven auki. Konemestari meni juuri siitä sivutse. Diederich katsoi hänen jälkeensä, viha sai hänen aistinsa herkemmiksi, hän huomasi samaan aikaan miehen käyrät, laihat jalat, hänen luisevat olkapäänsä, mistä kädet riippuivat — ja kun nyt konemestari puhui väen kanssa, hän näki hänen tukevien leukaluittensa työskentelevän hänen ohuen mustan partansa alla. Miten Diederich vihasi tuota suulaitosta ja noita kyhmyisiä käsiä! Musta mies oli jo kauan sitten mennyt ohi, mutta hänen hiesteensä tuntui aina vaan Diederichin nenässä.

"Katsokaapas, Sötbier, hänen eturaajansa ulottuvat aina maahan asti. Kohta hän on juokseva nelin kontin ja ahmiva pähkinöitä. Tuolta apinalta me tulemme lyömään jalat alta, saatte luottaa siihen! Napoleon! sellainen nimi on jo sinänsä yllytystä. Mutta hän saa ponnistaa kaikki voimansa, sillä sen verran minä tiedän, että jompikumpi meistä" — hän pyöritti silmiään — "on jäävä paikoilleen."

Ylväänä hän jätti tehtaan. Mustassa takissa hän läksi kaupungille, osoittamaan käynnillään huomaavaisuutta tärkeimmille herroille. Meisestrasselta hän saattoi, päästäkseen käymään Schweinichenstrassella asuvan pormestarin, tohtori Scheffelweisin luona, seurata yksinkertaisesti Wucherstrassea (Koronkiskurin katua), mitä nyt kutsuttiin Kaiser-Wilhelm-Strasseksi (keisari Wilhelmin kaduksi). Hän tahtoi sitä tosiaankin; mutta ratkaisevalla hetkellä, aivan kuin sopimuksesta, jonka hän oli itseltään salannut, hän kääntyi kuitenkin Fleischhauergrubelle. Vanhan herra Buckin talon edessä olevat portaat olivat kuluneet, koko kaupungin jalat ja näiden jalkain edeltäjät olivat ne kuluttaneet. Keltaisessa lasiovessa oleva kilistin synnytti sisällä pitkän rätinän. Sitten sieltä sisältä avautui ovi, vanha naispalvelija hiipi permannon poikki. Mutta hän ei ollut vielä läheskään saapunut, kun talon isäntä läksi toimistostaan ja avasi itse. Hän veti Diederichin, joka innokkaasti pokkuroi, kädestä sisään.

"Minun hyvä Hesslingini! Minä olen odottanut Teitä, minulle kerrottiin Teidän saapuneen. Tervetuloa sitten Netzigiin, herra tohtori."

Diederichin silmiin nousi heti kyyneleitä, ja hän änkytti:

"Te olette liian hyvä, herra Buck. Luonnollisesti minä tahdoin ennen kaikkea käydä ensiksi Teidän luonanne ja vakuuttaa Teille, että minä aina kokonaan — että minä aina kokonaan — olen Teille alttiina", hän lopetti iloisesti kuten hyvä oppilas. Vanha herra Buck piti häntä yhä kiinni kädellään, mikä oli lämmin, mutta kuitenkin pehmeä ja kevyt.

"Alttiina" — hän työnsi itse tuolin Diederichille, "Te ette luonnollisestikaan tule olemaan minulle, vaan Teidän kanssaihmisillenne — jotka tulevat siitä olemaan Teille kiitollisia. Teidän kanssaihmisenne tulevat Teidät valitsemaan valtuustoon ennen pitkää, sen luulen voivani vakuuttaa Teille, sillä siten he palkitsevat ansioitunutta perhettä. Ja sitten" — vanha herra Buck teki juhlallisen anteliaan liikkeen — "minä luotan Teihin siinä, että teette meille hyvin pian mahdolliseksi lausua Teidät tervetulleeksi maistraattiin."

Diederich kumarsi onnellisesti hymyillen, aivan kuin hän olisi jo ollut lausuttu tervetulleeksi. "Kaupunkimme mielialasta", herra Buck jatkoi, "en lähde sanomaan, että se olisi kaikilla haaroilla hyvä." — Hän upotti valkean sutipartansa silkkiseen kaulaliinaansa — "Mutta tilaa on kylliksi" — parta sukelsi taas esiin — "ja suokoon Jumala vielä pitkäksi aikaa, totisesti vapaamielisille miehille."

Diederich vakuutti: "Minä olen itsestäänymmärrettävästi läpeensä vapaamielinen."

Sen jälkeen vanha Buck silitti pöydällä olevia papereita. "Teidän autuas isävainajanne istui tässä usein minua vastapäätä, ja semminkin niihin aikoihin, kun hän rakensi tehdastaan. Suureksi ilokseni minä saatoin auttaa häntä siinä. Kysymys oli siitä purosta, mikä nyt juoksee Teidän pihanne läpi."

Diederich sanoi syvällä äänellä: "Miten usein, herra Buck, minun isäni kertoikaan minulle, että me siitä purosta, jota ilman me emme tulisi ollenkaan toimeen, saamme kiittää yksistään Teitä."

"Yksistään minua, niin ei Teidän pidä sanoa, vaan yhteiskunnassamme vallitsevia oikeudellisia olosuhteita, joissa —" vanha herra Buck kohotti valkeaa etusormeaan ja katsoi syvästi Diederichiin, "tietyt ihmiset ja eräs tietty puolue tekisivät paljon muutoksia, niin pian kuin vain voisivat." Voimakkaammin ja kiihkeästi: "Vihollinen on portilla, tulee olla yksimielinen."

Hän antoi kulua pienen väliajan ja sanoi sitten kevyemmällä äänellä, vieläpä hieman hymyillen: "Te ette ole, arvoisa herra tohtori, samanlaisessa asemassa kuin Teidän isänne silloin? Te haluatte laajentaa liikettänne? Teillä on suunnitelmia?"

"Kyllä". Ja Diederich selitti kiihkeästi, mitä kaikkea piti tapahtuman. Vanhus kuunteli häntä tarkkaavaisesti, nyökäytti päällään, nuuskasi… Lopulta hän sanoi: "Minä näen jo tästä, että uudestirakennus on aiheuttava Teille ei vain suuria kuluja, mutta myöskin asianhaarain mukaan vaikeuksia kaupungin rakennuslautakunnan kanssa — minkä kanssa minä ylipäänsä olen maistraatissa tekemisissä. Tarkastakaapas nyt, hyvä Hessling, tätä paperia, joka on tässä minun pöydälläni."

Diederich huomasi tarkan piirustuksen omasta tontistaan ja siitä, joka oli sen takana. Hänen hämmästyneet kasvonsa saivat vanhan Buckin tyytyväisesti hymyilemään. "Minä voin kylläkin pitää huolta siitä, että mitään raskauttavia asianhaaroja ei ilmene." Ja Diederichin kiittelyihin: "Me palvelemme suurta kaikkeutta, jos autamme eteenpäin ystäviämme. Sillä kansanpuolueen ystäviä ovat kaikki, tyranneja lukuunottamatta."

Näiden sanojen jälkeen vanha Buck nojasi syvemmin tuoliinsa ja pani kätensä ristiin. Hänen ilmeensä oli lieventynyt, hän keinutti päätään isoisän tavalla. "Lapsena Teillä oli niin kauniit, vaaleat kiharat", hän sanoi.

Diederich käsitti, että virallinen osa keskustelua oli loppunut. "Minä muistan kyllä", salli hän itsensä sanoa, "miten minä pikkupoikana tulin tänne Teille leikkimään sotamiestä Teidän herra poikanne Wolfgangin kanssa."

"Niin, niin, ja nyt hän leikkii jälleen sotamiestä."

"Oo! Kapteenit pitävät hänestä kovasti. Hän on sen itse minulle sanonut."

"Minä toivoisin, hyvä Hessling, että hänellä olisi enemmän Teidän käytännöllisiä taipumuksianne… No niin, hän oli käyvä rauhallisemmaksi, kun olen saanut hänet ensin menemään naimisiin."

"Minä uskon", sanoi Diederich, "että Teidän herra pojassanne on jotakin nerokasta. Siksi hän ei ole mihinkään tyytyväinen, hän ei tiedä, pitäisikö hänestä tulla kenraali, tai muutoin jokin suurmies."

"Tällä välin hän tekee valitettavasti tyhmyyksiä." Vanhus katsoi ulos ikkunasta. Diederich ei uskaltanut näyttää uteliaisuuttaan.

"Tyhmyyksiä? Sitä minä en voi uskoa, sillä minuun hän on aina tehnyt hyvän vaikutuksen järjellään. Ja aikaisemmin aineillaan. Ja mitä hän äskettäin sanoi minulle meidän keisaristamme, että hän oikeastaan olisi kernaasti ensimäinen työväenjohtaja…"

"Jumala varjelkoon siitä työmiehiä."

"Miten niin?" Diederich oli kovin hämmästynyt.

"Koska heille silloin kävisi huonosti. Meille muillekaan ei ole käynyt hyvin."

"Mutta meillä on kuitenkin, kiitos Hohenzollernien, yhtenäinen Saksan valtakunta."

"Sitä meillä ei ole", sanoi vanha Buck ja nousi tuoliltaan tavattoman äkisti. "Sillä meidän pitäisi, yhtenäisyyttä osoittaaksemme, pystyä seuraamaan omaa tahtoamme; mutta voimmeko me? Te kutsutte itseänne yhtenäiseksi, sillä aikaa kuin orjuuden rutto käy yleiseksi! Sen sanoi Herwegh, eräs meistä jälkeenjääneistä, voitonhumalaisille keväällä seitsemänkymmentäyksi. Mitä sanoisi hän tänään!"

Diederich saattoi vain änkyttää tämän toisesta elämästä tulevan äänen edessä: "Niinpä niin, Te olette neljännenkymmenenkahdeksan miehiä."

"Nuori, hyvä ystäväni, Te tahdotte sanoa, houkkio ja voitettu. Niin! Meidät on voitettu sen johdosta, että olimme kyllin suuria houkkia uskoaksemme tähän kansaan. Me luulimme, että se tekisi itse kaiken sen, minkä se nyt vastaanottaa herroiltaan vapautensa hinnalla. Me ajattelimme, että se olisi mahtava, rikas, oivaltaisi omat asiansa ja olisi uskollinen tulevaisuudelle. Me emme nähneet, että se ilman poliittista sivistystä, mitä sillä on vähemmin kuin mitään muuta, olisi ollut määrätty, nousunsa jälkeen, menneisyyden valtain saaliiksi. Jo meidän aikanamme oli liian paljon sellaisia, jotka kokonaisuudesta välittämättä tavoittelivat yksityisetuja ja olivat tyytyväisiä, jos jossakin armonauringossa lämmitellen saattoivat tyydyttää vaativan nautintoelämän alhaisia tarpeita. Sen jälkeen he ovat kasvaneet legioonaksi, sillä yleisen hyvän huolehtiminen on heiltä riistetty. Suurvallaksi ovat teidän herranne jo teidät tehneet, ja sillävälin kuin te ansaitsette rahaa, niinkuin voitte, ja annatte sen mennä, niinkuin haluatte, tulevat he vielä rakentamaan teille — tai paremminkin itselleen — sen laivaston, minkä me silloin olisimme itse rakentaneet itsellemme. Meidän runoilijamme tiesi silloin sen, mikä teidän nyt vasta on opittava: Niitä vakoja pitkin, jotka Kolumbus kynti, kulkee Saksan tulevaisuus!"

"Bismarck on vast'ikään totisesti tehnyt jotakin", sanoi Diederich, riemuiten salaa.

"Siinä sitä juuri ollaankin, että hän on saanut sen tehdä! Ja samalla hän juuri tosiasiallisesti on kaikki tehnyt, mutta muodollisesti keisarin nimessä. Siinä suhteessa me neljänkymmenenkahdeksan vuoden kansalaiset olimme rehellisempiä, sen uskallan sanoa, sillä silloin minä itse myöskin maksoin sen, mihin olin ryhtynyt."

"Minä tiedän kyllä, että Teidät tuomittiin kuolemaan", sanoi Diederich, ujostellen uudestaan.

"Minut tuomittiin sentähden, että puolustin kansalliskokouksen valtaa erästä yksityisvaltaa vastaan ja johdin hätäpuolustustilassa olevan kansan kapinaan. Sellainen oli meidän sydämissämme saksalainen yhtenäisyys: se oli omantunnonvelvollisuus, jokaisen yksityisen velvollisuus sitä kohtaan, mitä tunnusti. Ei! Me emme kunnioittaneet mitään saksalaisen yhtenäisyyden luojaa. Kun minä silloin, voitettuna ja kavallettuna, täällä minun talossani viimeisten ystävieni kanssa odotin kuninkaan sotamiehiä, silloin minä olin, suuri tai pieni, ihminen, joka itse työskenteli ihanteen hyväksi: yksi monien joukossa, mutta ihminen. Missä he ovat tänään?"

Vanhus pysähtyi ja katsoi sillä lailla, kuin olisi kuunnellut. Diederichistä tuntui tukalalta. Hänestä tuntui siltä, ett'ei voinut kauemmin vaieta. Hän sanoi: "Saksan kansa ei olekaan enää, jumalankiitos, runoilijain ja ajattelijain kansa, vaan kansa, joka pyrkii uudenaikaisiin ja käytännöllisiin päämääriin."

Vanhus palasi ajatuksissaan samaan asiaan, hän viittasi lattiamattoon.

"Silloin oli koko kaupunki täällä kuin kotonaan. Nyt on niin yksinäistä, ett'ei ole ollut koskaan, ja lopuksi läksi vielä Wolfgangkin pois. Minä jättäisin kaikki silleen, mutta, nuori mies, meidän täytyy kunnioittaa menneisyyttämme — silloinkin, kun olemme voitettuja."

"Epäilemättä", sanoi Diederich, "Ja sitten Te olette vielä kaupungin mahtavin mies. Kaupunki, niin aina sanotaan, kuuluu herra Buckille."

"Sitä minä en ollenkaan tahdo, minä tahdon, että se kuuluu omalle itselleen." Hän hengitti syvään. "Se on laajakantoinen asia, sen Te tulette vähitellen huomaamaan, kun tutustutte meidän kaupunkimme hallintoon. Meitä tulevat nimittäin päivä päivältä yhä enemmän ahdistamaan hallitus ja sen aateliset asioitsijat. Tänään tahdotaan meidät pakottaa antamaan valoamme tilanomistajille, jotka eivät maksa meille mitään veroa, huomenna täytyy meidän tehdä heille teitä. Lopulta käydään meidän itsehallintomme kimppuun. Te tulette näkemään, että me elämme piiritetyssä kaupungissa."

Diederich hymyili miettivästi. "Niin huonosti ei toki voi asia olla, sillä onhan meidän keisarimme kuitenkin niin uudenaikainen persoonallisuus."

"No niin", sanoi vanha Buck. Hän nousi, keinutti päätään — ja piti sitten parempana vaieta. Hän ojensi Diederichille kätensä.

"Hyvä herra tohtori, Teidän ystävyytenne on oleva minulle juuri niin kallis, kuin teidän isännekin ystävyys oli. Keskustelumme jälkeen minä toivon, että tulemme kaikessa toimimaan yksimielisinä."

Vanhuksen lämpimän, sinisen katseen alaisena Diederich löi rintoihinsa. "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies!"

"Ennen kaikkea minä varotan Teitä hallintoneuvoston presidentistä, von Wulckowista. Hän on se vihollinen, joka on asetettu meille tänne kaupunkiin. Maistraatti ylläpitää häneen vain välttämättömiä suhteita. Minulla itselläni on se kunnia, että tuo herra ei tervehdä minua."

"Oo!" huudahti Diederich, rehellisesti järkytettynä.

Vanha Buck avasi jo hänelle oven, mutta näytti vielä jotakin miettivän. "Odottakaapas!" Hän riensi kirjastoonsa, kumartui ja sukelsi esiin tomuisesta syvyydestä kädessään pieni, melkein neliömäinen kirja. Sen hän pisti nopeasti Diederichin käteen, kasvoilla salainen hohde, kasvoilla, jotka olivat punastuneet. "No niin, ottakaa! Siinä on minun 'Hätäkelloni'! Minussa oli runoilijaakin — silloin." Ja hän työnsi Diederichin lempeästi ulos.

Fleischhauergrube kohosi huomattavasti, mutta Diederich ei huohottanut vain sen vuoksi. Sen jälkeen kun hän ensiksi oli tuntenut vain tiettyä huumausta, kehittyi hänessä vähitellen se tunne, että oli antanut ällistyttää itsensä. "Sellainen vanha lorunlaskija ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin linnunpelätin, ja hän herättää minussa kunnioitusta!" Epämääräisesti hän ajatteli lapsuusaikaansa, jolloin vanha herra Buck, joka oli kuolemaantuomittu, herätti hänessä yhtä paljon kunnioitusta ja sai hänet samalla lailla värisemään kuin kadunkulmassa oleva poliisi tai linnanpeikko. "Jäänkö minä ikuisesti niin pehmeäksi! Joku muu ei olisi antanut pidellä itseään sillä lailla!" Myöskin saattoi olla kiusallisia seurauksia siitä, että oli vaieten kuunnellut sellaista vaaranalaiseksi saattavaa puhetulvaa tai vastustanut sitä vain heikosti. Hän keksi pontevia vastauksia seuraavaa kertaa varten. "Tuo kaikki on vain ansa! Hän tahtoi pyydystää minut ja saattaa vaarattomaksi… Mutta hän on näkevä!" Diederich pui nyrkkiä housuntaskussa kulkiessaan tiukkana Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin. "Toistaiseksi täytyy kuitenkin olla hänen kanssaan hyvissä väleissä, mutta voi, kun minä olen tullut häntä vahvemmaksi!"

Pormestarin talo oli hiljattain öljyvärillä maalattu, ja peilinlasit loistivat paremmin kuin koskaan ennen. Sievä sisäpiika avasi hänelle oven. Portaita pitkin, joilla oli lasittamattomasta porsliinista tehty poika, lamppu kädessä, ja erään eteishuoneen läpi, missä melkein kaikkien huonekalujen edessä oli pieni matto, Diederich vietiin ruokasaliin. Se oli kiiltävästä puusta miellyttävine kuvineen, joiden keskellä pormestari ja vielä eräs toinen herra istui aamiaispäivällisillä. Tohtori Scheffelweis ojensi Diederichille vaalean kätensä ja tarkasti häntä samalla silmälasiensa ylitse. Siitä huolimatta oli mahdotonta koskaan tietää, katsoiko hän johonkin, sillä niin epämääräiset olivat hänen silmänsä, jotka näyttivät värittömiltä, kuten hänen kasvonsakin ja sivullepäin pyrkivä poskipartansa. Pormestari yritti useampaan kertaan panna keskustelua alulle, kunnes viimein keksi jotakin, jonka saattoi sanoa missä tahansa. "Kauniita arpia", hän sanoi, ja toiselle herralle: "Eikö Teistäkin?"

Tuo toinen herra sai Diederichin alussa hyvin pidättyväksi, sillä hän näytti hyvin selvästi juutalaiselta. Mutta pormestari esitti: "Herra asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjistöstä" — mikä sitten teki tosin välttämättömäksi täysiarvoisen tervehtimisen.

"Istuutukaa vain heti", sanoi pormestari, "me aloitimme juuri." Hän asetti Diederichille portteria ja sianlihaa. "Rouvani ja anoppini ovat menneet ulos, lapset ovat koulussa, tämä on poikamiehen tunti, kippis!"

Yleiseen syyttäjistöön kuuluva juutalainen herra ei toistaiseksi nähnyt muuta kuin tuon sisäpiian. Hänen kätensä oli hävinnyt sillä aikaa, kun tämä toimitti tehtäviään pöydässä, hänen vieressään. Sitten tyttö meni, ja hän tahtoi aloittaa yleisistä asioista, mutta pormestari ei antanut keskeyttää itseään. "Kumpainenkaan ei tule takaisin ennen päivällistä, sillä minun anoppini on hammaslääkärillä. Minä tiedän sen, se on hänelle vaivaloista, ja sillä välin talo kuuluu meille." Hän haki kaapista likööripullon, kehui sitä, antoi vieraittensakin vakuuttaa sen hyvyyttä ja jatkoi yksitoikkoisesti, ruokaansa pureksien, aamupäiväidyllinsä ylistämistä. Kaikeksi onneksi hänen ilmeensä tuli vähitellen vakavammaksi, ja hän tunsi, että keskustelua ei voitu siten jatkaa; ja kun kaikki olivat olleet minuutin verran vaiti, hän teki päätöksensä.

"Saan olettaa, herra tohtori Hessling —: minun taloni ei ole suinkaan Teidän talonne vieressä, ja niin minä pitäisin aivan ymmärrettävänä, jos Te ennen tänne tuloanne olisitte käynyt muutamia muita herroja tervehtimässä."

Diederich punastui jo sen valeen johdosta, jota ei vielä ollut sanonut. "Se tulisi ilmi", hän ajatteli kuitenkin ajoissa, ja hän sanoi: "Tosiasiallisesti minä rohkenin. — Se merkitsee, että minun askeleeni luonnollisesti johtivat ensiksi Teidän luoksenne, herra pormestari. Vain isäni muiston vuoksi, isäni, joka niin suuresti kunnioitti vanhaa herra Buckia —"

"Käsitettävää, kerrassaan käsitettävää." Pormestari nyökkäsi painavasti. "Herra Buck on vanhin ansioituneiden kansalaistemme joukossa, ja hänellä on sentähden riidattomasti oikeudenmukainen vaikutusvalta."

"Toistaiseksi vielä!" sanoi tuo juutalainen herra odottamattoman terävällä äänellä ja katsahti tutkivasti Diederichiin. Pormestari oli kumartunut juustonsa ylitse, Diederich havaitsi itsensä turvattomaksi, hän salamoi. Kun tuon herran katse vaati suoranaista tunnustusta, niin hän mainitsi jotakin "istutetusta kunnioituksesta" ja toi esiin lapsuuden muistoja, joiden piti vapauttaa hänet siitä viasta, että oli ensiksi käynyt tervehtimässä herra Buckia. Samalla hän tarkasti peloissaan tuon yleiseen syyttäjistöön kuuluvan herran suunnattomia, punaisia ja kauaksi ulkonevia korvia. Tämä antoi Diederichin lopettaa änkytyksensä, mikä muistutti sotkeutuneen syytetyn puhetta; lopulta hän tokasi terävästi:

"Kunnioitus on tietyissä tapauksissa olemassa sitä varten, että siitä totutaan pois."

Diederich hämmästyi; sitten hän päästi ymmärtävän naurun. Pormestari sanoi kalpeasti hymyillen ja sovittavin elein:

"Herra asessori tohtori Jadassohn on nyt kerta kaikkiaan kernaasti henkevä, — minkä vuoksi minä häntä mieskohtaisesti aivan erikoisesti kunnioitan. Mutta asemani vuoksi minä olen tosin pakotettu katselemaan asioita objektiivisesti ja edellyttämättä mitään. Ja silloin minun täytyy tässä sanoa: toiselta puolen…"

"Tulkaamme vaan suoraan toiselle puolelle!" vaati asessori Jadassohn. "Minusta, joka olen erään viraston edustaja ja vallalla-olevan järjestyksen vakaumuksellinen kannattaja, tuo herra Buck ja hänen toverinsa, valtiopäivämies Kühlemann, ovat menneisyytensä ja mielialansa puolesta yksinkertaisesti kumouksellisia, ja sillä valmiita. Minä en tee sydämestäni mitään murhamiesten pesää, minä en pidä sitä saksalaisena. Perustakoon vaan, minun puolestani, kansankeittiöitä, mutta hyvä mieliala on kuitenkin kansalle parasta ravintoa. Tylsämielisten laitos saattaisi olla myöskin vallan hyödyllinen."

"Mutta vain keisarille-uskollinen!" täydensi Diederich. Pormestari teki ehkäiseviä liikkeitä. "Hyvät herrat!" hän rukoili. "Hyvät herrat! Jos meidän nyt sitten täytyy puhua suumme puhtaaksi, niin on varmasti oikein, että mainittujen herrojen osaksi tulevan kunnioituksen ohella toiselta puolen kuitenkin —"

"Toiselta puolen!" toisti Jadassohn lujasti.

— "On syvästi valitettava niitä epäsuotuisia suhteita, joissa me olemme valtakunnan hallitukseen — joskin minä myös pyydän ajattelemaan, että se tavaton ankaruus, mitä hallintoneuvoston presidentti von Wulckow on osoittanut kunnallisia virastojamme kohtaan —"

"Väärämielisiä korporatsioneja kohtaan!" tokasi siihen Jadassohn. Diederich otti itselleen luvan sanoa: "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies, mutta se minun täytyy sanoa —"

"Sellaisella kaupungilla", selitti asessori, "joka ei välitä hallituksen oikeutetuista toivomuksista, ei ole syytä ihmetellä sitä, jos saakin osakseen kylmää kohtelua."

"Berliinistä Netzigiin", vakuutti Diederich, "voisi päästä puolta lyhemmässä ajassa, jos olisimme paremmissa väleissä ylempien herrojen kanssa."

Pormestari antoi heidän lopettaa kaksinpuhelunsa, hän oli kalpea, ja luomet olivat laskettuina silmälasien takana. Äkkiä katsahti hän heihin ohuesti hymyillen.

"Hyvät herrat, älkää olko huolissanne, sillä minä tiedän, että meillä on olemassa mieliala, joka paremmin vastaa aikaa kuin se, jota kaupungin viranomaiset edustavat. Uskokaa, pyydän, että minun viakseni ei ole luettava sitä, että Hänen Majesteetilleen ei lähetetty mitään alamaisuudenosoitussähkösanomaa, kun hän toissavuotisten manööverien aikana sattumalta saapui maakuntaamme…"

"Maistraatin kielto oli kerrassaan epäsaksalainen", tokasi Jadassohn.

"Kansallislippu on pidettävä korkealla", vaati Diederich. Pormestari kohotti kätensä.

"Hyvät herrat, sen minä tiedän. Mutta minä olen vain maistraatin puheenjohtaja, ja minun täytyy valitettavasti panna täytäntöön sen päätökset. Muuttakaa olosuhteet! Herra tohtori Jadassohn muistaa vielä meidän riitamme hallituksen kanssa, riitamme, joka aiheutui sosialidemokraattisen opettajan, Rettichin vuoksi. Minä en voinut tuota miestä vainota. Herra von Wulckow tietää", — pormestari nipisti toisen silmänsä kiinni — "että minä muuten olisin sen tehnyt."

He vaikenivat hetkeksi ja katselivat toisiinsa. Jadassohn puhalsi nenäänsä, aivan kuin hänelle olisi riittänyt se, minkä oli kuullut. Mutta Diederich ei voinut enää pidättää itseään. "Sosialidemokratian esihedelmä on liberialismi!" hän huudahti. "Sellaiset ihmiset kuin Buck, Kühlemann ja Eugen Richter tekevät meidän työmiehemme röyhkeiksi. Minun liikkeeni sälyttää minun kannettavakseni suuren työ- ja velvollisuudentaakan, ja sitten minulla on vielä riitoja työväkeni kanssa. Ja miksi? Siksi, että me emme ole yksimielisiä punaisen vaaran vastustamisessa ja että on olemassa työnantajia, jotka uivat sosialistien vanavedessä, kuten esim. herra Buckin vävypoika. Mitä hänen tehtaansa tuottaa, siitä herra Lauer antaa osan työmiehilleen. Se on epämoraalista!" Tässä Diederich salamoi. "Sillä se hävittää järjestyksen, ja minä olen sillä kannalla, että näinä kovina aikoina me tarvitsemme järjestystä enemmän kuin koskaan ennen, ja siksi me tarvitsemme lujan hallituksen, sellaisen, jota meidän jalo, nuori keisarimme johtaa. Minä julistan, että minä kaikessa seuraan tarkkaan Hänen Majesteettiaan…" Molemmat muut herrat tekivät tässä kumarruksen, minkä Diederich otti vastaan, samalla kun hän jatkoi salamoiden. Tuon demokraattisen sekasotkun vastakohtana, johon kuoleva sukupolvi vielä uskoi, keisari oli nuorison edustaja, keisari, tuo persoonallisin persoonallisuus, joka oli ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. "Yhden tulee olla herrana! Kaikilla aloilla!" Diederich teki terävän ja purevan mielenlaadun täyden tunnustuksen ja selitti, että vanha, vapaamielinen tyhjäntoimitus oli myös Netzigistäkin perin juurin hävitettävä.

"Nyt tulee uusi aika!"

Jadassohn ja pormestari kuuntelivat äänettöminä, kunnes hän oli sanottavansa sanonut; Jadassohnin korvat tulivat vielä suuremmiksi. Sitten hän hohotti: "Myöskin täällä Netzigissä on keisarille uskollisia saksalaisia!" Ja Diederich vielä kuuluvammin: "Mutta ne, jotka eivät sitä ole, me tulemme ottamaan lähemmin tarkastettaviksi. Silloin tullaan näkemään vieläkö se asema, mikä tietyillä perheillä nykyään on, tulee niille vielä kuulumaan. Jättääksemme vanhan Buckin rauhaan: mitä ovat sitten hänen omaisensa? Pojat talonpoikaistuvat tai jäävät yrityksissään kesken, yksi vävy on sosialisti, ja tyttären pitäisi —"

He katsahtivat toisiinsa. Pormestari hihitti ja kävi vaaleanpunaiseksi. Mielihyvästä hän puhkesi: "Eivätkö herrat vielä tiedä, että herra Buckin veli on maksukyvytön!"

Seurasi meluava tyydytyksen ilmaus. Tuo, jolla oli viisi siroa tytärtä! "Sopusoinnun" esimies! Mutta ruokansa he saivat, sen tiesi Diederich, kansankeittiöstä. Sen johdosta pormestari täytti uudelleen lasit ja tarjosi sikaareja. Äkkiä hän ei epäillyt enää sitä, että äkkinäinen muutos oli tulossa. "Puolentoista vuoden päästä tulevat valtiopäivävaalit toimitettaviksi. Siihen saakka täytyy Teidän herrojen tehdä työtä."

Diederich heläytti tähän: "Pitäkäämme me kolme jo nyt itseämme ahtaampana vaalikomiteana!"

Jadassohn selitti ensimäiseksi välttämättömyydeksi asettua yhteyteen hallintoneuvoston presidentin, herra von Wulckowin kanssa. "Tuiman tuttavallinen", huomautti tähän pormestari ja räpytti silmiään. Diederich valitti sitä, että "Netziger Zeitung" (Netzigin lehti), kaupungin suurin lehti, purjehti vapaamielisten väylää. "Sellainen juutalaislehti!" sanoi Jadassohn. Toiseltapuolen oli hallitukselle uskollinen maaseutulehti melkein vailla vaikutusvaltaa. Mutta vanha Glausenfeldin Klüsing hankki paperin kumpaisellekin lehdelle. Diederichistä ei tuntunut mahdottomalta saada hänen kauttaan, jolla oli rahoja sijotettuna "Netziger Zeitungiin", vaikutetuksi sanotun lehden kantaan. Hänen täytyi muuten pelätä menettävänsä maaseutulehden. "Sillä on olemassa vielä toinenkin paperitehdas Netzigissä", sanoi pormestari ja muhoili. Silloin sisäpiika astui sisään ja ilmoitti, että hänen täytyi kattaa pöytä päivälliseksi; armollinen rouva oli heti palaava kaupungilta — "ja myöskin kapteeninrouva", lisäsi hän siihen. Tämän arvonimen kuultuaan pormestari nousi heti. Kun hän saattoi ulos vieraitaan, niin hän oli allapäin ja nauttimistaan naukuista huolimatta aivan maidonkalpea. Portailla hän tarttui Diederichin hihaan. Jadassohn oli jäänyt jälkeen, ja sisäpiian kuultiin hiljaa kihisevän. Ulko-ovella soitettiin jo.

"Hyvä herra tohtori", kuiskasi pormestari, "ettehän vain ole käsittänyt minua väärin? Kaiken sen ohella on minulla luonnollisesti yksistään kaupungin etu silmämääränä. Itsestäänymmärrettävästi ei tule kysymykseenkään, että minä ryhtyisin johonkin, jossa minä en tuntisi itseäni yksimieliseksi niiden korporatsioonien kanssa, joiden etunenässä minulla on kunnia olla."

Hän katsoi terävästi, vilkuttaen silmiään. Ennenkuin Diederich oli koonnut ajatuksensa, naiset astuivat sisälle, ja pormestari hellitti Diederichin hihan rientääkseen heitä vastaan. Hänen rouvallaan, joka oli ryppyinen ja kurttuinen, ei ollut aikaa tervehtää herroja; hänen täytyi erottaa toisistaan tappelevat lapset. Mutta hänen äitinsä, joka oli tytärtään päätä pitempi ja vielä nuorteva, tarkasti tiukasti aamiaisvieraiden punehtuneita kasvoja. Sitten hän astui ylevästi pormestarin luokse, jonka nähtiin pienenevän… Asessori, tohtori Jadassohn oli jo tullut saapuville, Diederich suoritti säännönmukaisia kumarruksia, joihin kukaan ei vastannut, ja riensi tiehensä. Mutta hänen rintaansa ahdisti, hän katsahti levottomasti ympärilleen kadulla, ei kuullut, mitä Jadassohn sanoi, ja pyörähti äkkiä ympäri. Hänen täytyi useita kertoja ja voimakkaasti soittaa, sillä sisällä oli suuri meteli. Herrasväki seisoi vielä portaiden alapäässä, joilla lapset huutaen tuuppivat toisiaan, ja väitteli. Pormestarinrouva toivoi, että hänen miehensä koulun johtajan välityksellä olisi ryhtynyt joihinkin toimiin erästä yliopettajaa vastaan, joka huonosti kohteli hänen poikaansa. Sen sijaan kapteeninrouva vaati vävyään, että hänen piti nimittää tuo yliopettaja professoriksi, sillä hänen rouvallaan oli suurin vaikutusvalta "Valkonauhan" johtokunnassa. Pormestari pyyteli heitä vuoron perään käsillään. Lopulta sai hän sanoakseen yhden sanan.

"Toiseltapuolen…" hän sanoi.

Mutta silloin oli Diederich tarttunut hänen hihaansa. Pyydellen naisilta moneen kertaan anteeksi hän veti hänet syrjään ja kuiskasi vavisten: "Arvoisa herra pormestari, minulle on sangen tärkeätä estää väärinkäsitykset. Sentähden saan tässä toistaa, että olen läpeensä vapaamielinen mies."

Tohtori Scheffelweis vakuutti kerkeästi, että oli siitä yhtä suuressa määrin vakuutettu kuin omasta hyvin vapaamielisestä mielialastaan. Häntä huudettiin jo takaisin, ja Diederich jätti talon hieman keventyneenä. Jadassohn odotti häntä nauraa virnistäen.

"Nähtävästi te pelkäsitte kovin? Olkaa huoletta! Meidän kaupunginpäämme kanssa ei kukaan saata itseään vaaranalaiseksi, hän on hyvän Jumalan tavoin aina vahvimman puolella. Tänään minä tahdoin vain todeta, miten pitkälle hän on jo antautunut tekemisiin herra von Wulckowin kanssa. Heidän välinsä ei ole huono, ja me voimme uskoa, että ne vielä paranevat."

"Pyydän, älkää unhoittako sitä", sanoi Diederich varovaisesti, "että minä kuulun Netzigin porvaristoon ja luonnollisesti olen myöskin vapaamielinen."

Jadassohn katsahti häneen syrjästäkäsin: "Uusteutonia?" hän kysyi. Ja kun Diederich hämmästyneenä kääntyi: "Miten sitten jaksaa minun vanha ystäväni Wiebel?"

"Te tunnette hänet? Minä olin hänen henkivartijansa!"

"Tunnenko?! Me riipuimme kiinni toisistamme."

Diederich tarttui käteen, minkä Jadassohn ojensi, ja he puristivat lujasti toistensa kättä. "No sitten!" "No siis!" Ja käsitysten he läksivät Ratskelleriin päivällisille.

* * * * *

Siellä oli yksinäistä ja hämyisää, takana sytytettiin kaasu heitä varten, ja ennen liemiruuan tuloa he keksivät vanhoja tovereita. Tuo paksu Delitzsch! Diederich kuvasi silminnäkijän tarkkuudella hänen kuolemansa. Ensimäisen lasin Rauenthaler-viiniä he pyhittivät hiljaa hänen muistolleen. Osoittautui, että Jadassohn oli myöskin ollut mukana helmikuun mellakoita katsomassa, oppinut silloin kunnioittamaan voimaa, kuten Diederich. "Hänen Majesteettinsa ilmaisi sellaista rohkeutta", sanoi asessori, "että ihan pyörryttää. Usein minä olen, jumalaties, uskonut —." Hän jätti keskeen. Päästäkseen esittämästä tuota kauheata kuvausta he kohottivat lasinsa. "Sallin itselleni", sanoi Jadassohn. "Seuraan heti mukana", vastasi Diederich.

Sitten Jadassohn, vaikkakin hänen ruokansa jäähtyi, antautui perin juurin ylistämään keisarin luonnetta. Poroporvarit, nurisijat ja juutalaiset saivat moittia häntä miten tahtoivat, yhtä kaikki meidän jalo, nuori keisarimme oli persoonallisin persoonallisuus, ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. Diederich luuli tämän jo myöskin todenneensa ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hän sanoi itselleen, että ihmisen ulkomuoto välistä petti ja että saksalainen mieliala ei riippunut aina korvien suuruudesta. He tyhjensivät lasinsa sen taistelun onnelliselle päättymiselle, jota käytiin valtaistuimen ja alttarin puolesta kaikellaista kumousta vastaan.

Niin joutuivat he takaisin Netzigissä vallitseviin olosuhteisiin. He olivat yksimielisiä siinä, että uusi kansallishenki, johon kaupunki oli saatava taivutetuksi, ei tarvinnut muuta ohjelmaa kuin Hänen Majesteettinsa nimen. Valtiolliset puolueet olivat vanhaa romua, kuten Hänen Majesteettinsa itse oli sanonut. "Minä tunnen vain kaksi puoluetta, sen, joka on minun puolellani, ja sen, joka on minua vastaan", hän oli sanonut, ja niin se oli. Netzigissä oli valitettavasti vallalla se puolue, joka häntä vastusti, mutta tämän piti muuttua, vieläpä — se oli Diederichistä selvää — sotilasyhdistyksen avulla. Jadassohn, joka itse ei siihen kuulunut, otti kuitenkin tehtäväkseen tutustuttaa Diederichin sen johtaviin persoonallisuuksiin. Niistä oli ennen kaikkea pastori Zillich, Jadassohnin yhdistystoveri, oikea tosisaksalainen! Heti sen jälkeen he tahtoivat käydä vierailulla hänen luonaan. He joivat hänen terveydekseen. Diederich joi myöskin kapteeninsa maljan, kapteenin, joka ankarasta esimiehestä oli muuttunut hänen parhaaksi ystäväkseen. "Palvelusvuosi on kuitenkin se vuosi, jota vailla minä elämässäni kaikkein viimeisimmäksi tahtoisin olla." Välittömästi ja jo huomattavasti punastuneena hän huusi:

"Ja sellaisia kohottavia muistoja nämä demokraatit tahtoisivat saada meidät inhoamaan!"

Vanha Buck! Diederich menetti äkkiä vihasta tasapainonsa, hän änkytti: "Sellainen ihminen tahtoo estää meitä palvelemasta, hän sanoo, että me olemme orjia. Koska hän kerta nousi kapinaan —"

"Tuo nyt ei ole enää totta", sanoi Jadassohn.

"Pitäisikö sitten meidän kaikkien sen tähden antaa tuomita itsemme kuolemaan? Olisivatpa edes tehneet hänet päätään lyhemmäksi!… Hohenzollernien ei pitäisi sopia meille!"

"Varmastikaan ei hänelle", sanoi Jadassohn ja otti hyvän kulauksen.

"Mutta minä totean" — Diederich pyöritti silmiään — "että minä kuuntelin kaikkia hänen riettaita sopimattomuuksiaan vain siksi, että olisin saanut tietää, minkä hengen lapsia hän on. Minä otan Teidät todistajaksi, herra asessori! Jos tuo vanha juonittelija joskus lähtisi väittämään, että minä olen hyväksynyt hänen ilkeät majesteetinloukkauksensa, silloin minä otan Teidät todistajakseni, että minä heti tänään panin vastalauseeni!"

Hiki nousi hänen kasvoilleen, sillä hän ajatteli rakennuslautakuntaa ja sitä turvaa, mitä hänen olisi; pitänyt sieltä saada… Ilman mitään aihetta hän heitti pöydälle erään kirjan, pienen, melkein neliönmuotoisen, ja purskahti ivanauruun.

"Runoja hän kirjoittaa myöskin!"

Jadassohn selaili. "Voimistelijan lauluja. Vankeudesta. Eläköön Tasavalta! ja Lammen rannalla makasi surullinen nuorukainen… Niin juuri, sellaisia he olivat. Rikollisia suojelivat ja perustuslakeja järkyttivät. Sentimentaalista kumousta. Mieliala epäilyttävä ja ryhti huono. Mutta nyt ovat asiat, jumalankiitos, toisella kannalla."

"Sitä tahdomme toivoa", sanoi Diederich. "Yhdistyksessä me olemme oppineet miehuutta ja idealismia, mikä riittää, joten runoileminen saa jäädä."

"Pois teidän alttarikynttilänne!" lausui Jadassohn. "Se on jotakin minun ystävälleni Zillichille. Nyt on hän jo vetänyt päivällisunensa, me voimme siis lähteä."

He tapasivat pastorin kahvia juomasta. Hän tahtoi heti lähettää rouvan ja tyttären pois, mutta Jadassohn pidätti rouvan kohteliaasti ja koetti myöskin suudella tyttären kättä, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä. Diederich, hyvin iloissaan, pyysi hartaasti naisia jäämään, ja hänelle se onnistui. Hän selitti heille, että Netzig teki Berlinin jälkeen jotenkin hiljaisen vaikutuksen. "Naismaailma on myöskin takapajulla. Annan kunniasanani siitä, että Te, armollinen neiti, olette täällä se ensimäinen, joka rauhallisesti voisi kävellä Unter den Lindenillä ilman että kukaan huomaisi Teidän olevan Netzigistä." Sen jälkeen hän sai kuulla, että neiti tosiaankin oli kerta ollut Berlinissä, vieläpä Ronacherilla. Diederich käytti tätä hyväkseen ja muistutti hänelle erästä siellä kuulemaansa laulua, jonka hän saattoi sanoa vain hänen korvaansa. Kun neiti loi häneen rohkean syrjäsilmäyksen, niin hän sipaisi parrallaan hänen kaulaansa. Neiti katsahti häneen rukoilevasti, minkä jälkeen Diederich vasta hänelle oikein vakuutti, että tämä oli "ihastuttava kovakuoriainen". Tyttö pakeni suljetuin silmin äitinsä luokse, joka oli pitänyt tätä kaikkea silmällä. Pastori oli Jadassohnin kanssa vakavassa keskustelussa. Hän valitti, että netzigiläiset löivät laimin kirkonkäynnin kuulumattomalla tavalla.

"Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä: huomatkaahan, kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä minun täytyi saarnata lukkarille ja kolmelle vanhalle vaivaishoitolaisnaiselle. Muilla oli influensa."

Jadassohn sanoi: "Kun otetaan huomioon jotten sanoisi se vihamielinen suhtautuminen, jota hallitseva puolue osoittaa kirkollisia ja uskonnollisia asioita kohtaan, niin täytyy ihmetellä noita kolmea naista. Miks'eivät käy kernaammin kuuntelemassa tohtori Heuteufelin vapaamielisiä esitelmiä?"

Silloin pastori ponnahti tuolilta. Hänen partansa näytti kuohahtavan, siinä määrässä hän puhkui ja hänen käyntitakkiinsa syntyi syviä poimuja: "Herra asessori", hän lausui. "Tämä mies on minun lankoni, ja minun on kosto! sanoo Herra. Mutta vaikka tämä mies on minun lankoni ja minun lihallisen sisareni aviomies, niin en voi tehdä muuta kuin rukoilla Herraa, niin, käsiäni väännellen rukoilla, että hän käyttäisi kostonnuoltaan. Sillä muutoin täytyisi hänen jonakin, päivänä antaa sataa tulikiveä ja pikeä koko Netzigin päälle. Kahvia, huomatkaahan, kahvia tarjoaa Heuteufel muuten ihmisille, jotta nämä tulisivat ja antaisivat hänen pyydystää heidän sielunsa. Ja sitten esittää hän heille, että avioliitto ei ole mikään sakramentti, vaan sopimus — samoin kuin puvun tilaaminen." — Pastori nauroi katkonaisesti.

"Hyi", sanoi Diederich syvällä äänellä. Ja sillävälin kuin Jadassohn vakuutti pastorille positiivista kristillisyyttään, Diederich alkoi uudestaan, erään tuolin suojassa, lähennellä kourintuntuvasti Käthcheniä. "Neiti Käthchen", hän sanoi siinä sivussa, "minä voin vakuuttaa Teille mitä vakavimmin, että minulle avioliitto on tosiasiallisesti sakramentti." Käthchen vastasi:

"Hävetkää, herra tohtori."

Diederichin tuli kuuma. "Älkää katsoko noin!"

Käthchen huokasi. "Te olette hirveän raffineerattu. Todennäköisesti Te ette ole liioin asessori Jadassohnia parempi. Teidän sisarenne ovat jo kertoneet minulle, mitä kaikkea Te Berlinissä toimititte. Hehän ovat parhaita ystävättäriäni."

"Sitten me tulemme pian näkemään toisemme uudestaan?" — "Kyllä, sopusoinnussa. Mutta Teidän ei tarvitse ajatella, että minä luottaisin jollain lailla Teihin. Tehän saavuitte yhdessä Guste Daimchenin kanssa."

Diederich kysyi, mitä se sitten todisti. Hän protesteerasi kaikkia niitä johtopäätöksiä vastaan, joita tästä puhtaasta sattuman kautta syntyneestä tosiasiasta jotenkuten tahdottiin tehdä. Sitäpaitsi neiti Daimchenhan oli kihloissa.

"Niin hän!" huudahti Käthchen. "Häntä se ei estä, hän on niin hirveän keimailevainen."

Myöskin pastorska vakuutti tätä. Vasta äsken hän oli nähnyt Gusten kiiltonahkakengissä ja sireeninvärisissä sukissa. Se ei luvannut hyvää. Käthchen väänsi suutaan.

"Niin, ja tuo perintö —"

Tämä epäilys sai Diederichin hämmästyksestä vaikenemaan. Pastori oli juuri myöntänyt asessorille, että oli välttämätöntä vielä kerta lähemmin keskustella herrojen kanssa kristillisen kirkon tilasta Netzigissä, ja pyysi päällystakkiaan ja hattuaan rouvaltaan. Portailla oli jo pimeätä. Kun molemmat muut kulkivat edellä, niin Diederich saattoi vielä kerran kumartua Käthchenin kaulan yli. Tyttö sanoi nääntyvällä äänellä: "Kukaan ei tuolla lailla kutita parrallaan Netzigissä" — mikä ensin mairitteli Diederichiä, mutta heti sen jälkeen herätti hänessä kiusallisia arveluita. Niin hän jätti Käthchenin siihen ja hävisi. Jadassohn odotti häntä alhaalla ja sanoi hiljaa: "Vain rohkeutta! Vanhus ei huomannut mitään, yhtävähän kuin äiti." Hän räpytti silmiään hartaasti.

Mariankirkon ohi mentäessä nuo kolme herraa olivat tulemaisillaan torille, mutta pastori jäi seisomaan ja osoitti taakseen päännyökkäyksellä. "Herrat kai tietänevät, mikä tuon kujan nimi on tuolla kirkon vasemmalla puolella, holvin alla? Tuo musta katuaukko tai paremminkin eräs tietty talo siellä."

"Pikku-Berlin", sanoi Jadassohn, sillä pastori ei jatkanut.

"Pikku-Berlin", hän toisti, katkerasti hymyillen ja niin täyteen pyhää vihaa, että useat ihmiset katsahtivat ympärilleen: "Pikku-Berlin… Minun kirkkoni siimeksessä! Sellainen talo! Eikä maistraatti tahdo kuulla minua, vaan pilkkaa minua. Mutta se pilkkaa myöskin erästä toista", — samalla pastori läksi uudestaan liikkeelle — "ja hän ei anna pilkata itseään."

Jadassohn oli myöskin sitä mieltä, että hän ei antanut itseään pilkata. Mutta Diederich näki, sillä välin kuin hänen seuralaisensa kiivailivat, Guste Daimchenin tulevan raatihuoneelta päin. Hän nosti hänelle hattuaan sääntöjen mukaisesti, ja Guste hymyili julkeasti. Diederichin mieleen muistui, että Käthchen Zillich oli juuri yhtä vaalea ja että myöskin hänen nenänsä oli samanlainen pieni ja julkeasti sisäänpainettu. Hän tai hän, oli oikeastaan samantekevä. Guste tosin kunnostautui mukiinmenevällä leveydellään. "Ja hän ei suvaitse mitään. Olen jo saanut korvapuustin." Hän kääntyi ympäri katsoakseen Gusten jälkeen: takaapäin hän oli erinomaisen pyöreä ja vaappuva. Silmänräpäyksessä Diederich teki päätöksensä: Guste tai sitten ei kukaan muukaan!

Zillich ja Jadassohn olivat myöskin huomanneet hänet jälestäpäin.

"Eikö se ollut ylikaitsija Daimchenin tytär?" kysyi pastori ja lisäsi: "Meidän Valkonauhamme odottaa aina, että hyvät ihmiset muistaisivat sitä. Kuuluuko neiti Daimchen hyviin? Sanotaan, että hän on perinyt miljoonan."

Jadassohn riensi selittämään, että siinä oli paljon liioittelua. Diederich pani vastaan; hän tunsi olosuhteet, eno-vainaja oli ansainnut sikurilla enemmän kuin luultiinkaan. Hän väitti sitä niin kauan, että asessori lupasi hänelle hankkivansa Magdeburgin tuomioistuimelta varmat tiedot. Diederich vaikeni sen jälkeen, hyvillään.

"Ylipäänsä", sanoi Jadassohn, "raha joutuu vielä Buckeille, mikä merkitsee samaa kuin kumoukselle." Mutta Diederich tahtoi myöskin tästä saada paremmat tiedot. "Neiti Daimchen ja minä saavuimme nimittäin tänne yhdessä samassa junassa", sanoi hän koetteeksi. — "Vai niin", tokasi Jadassohn. "Saanko kenties onnitella?" Diederich nosti olkapäitään ikäänkuin olisi kuullut jotakin tahditonta. Jadassohn pyyteli anteeksi; hän oli vain luullut, että nuori Buck —.

"Wolfgang?" kysyi Diederich. "Hänen kanssaan minä olin Berlinissä jokapäiväisessä seurustelussa. Hän elää siellä erään näyttelijättären kanssa."

Pastori ryki paheksien. Kun he saapuivat juuri teatteriaukiolle, niin hän katsahti sen yli ja lausui:

"Pikku-Berlin on kylläkin minun kirkkoni vieressä, mutta kuitenkin sentään pimeässä nurkassa. Tämä siveettömyyden temppeli komeilee avonaisella paikalla, ja meidän poikamme ja tyttäremme" — hän osoitti näyttämölle johtavaa ovea, minkä edessä joitakin teatterilaisia seisoi — "koskettavat hihoillaan porttoja!"

Diederich julisti tämän, murheellisin elein, syvästi valitettavaksi.

Sillävälin he kääntyivät Kaiser-Wilhem-Strasselle ja saivat tervehtiä erinäisiä herroja, jotka menivät juuri vapaamuurariyhdistykseen. Kun he olivat syväänpainetut hattunsa jälleen panneet päähänsä ja menneet ohi, Jadassohn sanoi:

"Täytyy panna merkille ne ihmiset, jotka vielä kuuluvat tuohon vapaamuurarien sopimattomaan joukkoon. Hänen Majesteettinsa vastustaa sitä ilmeisesti."

"Lankoni Heuteufelin suhteen tämä vaarallisinkaan lahkolaisuus ei ihmetytä minua", selitti pastori.

"Niin, ja entäs herra Lauer?" huomautti Diederich. "Ihminen, joka julkeaa päästää työmiehet liikevoitosta osallisiksi! Sellaisesta voi uskoa mitä tahansa!"

"Kuulumattominta kaikesta on kuitenkin se", väitti Jadassohn, "että herra maakunnanoikeusneuvos Fritzsche esiintyy tässä juutalaisseurassa: kuninkaallinen maakunnanoikeusneuvos käsi kädessä koronkiskuri Cohnin kanssa. Mitäs siitä Cohnista sanotaan?", kysyi Jadassohn ja pisti peukalonsa kainalokuoppaan.

Diederich tokasi: "Kun Fritzsche rouva Lauerin kanssa" —. Hän keskeytti ja selitti käsittävänsä, miten nämä ihmiset selviytyivät aina oikeuden edessä. "He ovat yksissä tuumin ja punovat juonia." Pastori Zillich mutisi jotakin yöllisistä juomingeista, joita nämä kuulemma viettivät ja joissa jo piti tapahtuneen sellaista, jota oli mahdoton kertoa. Mutta Jadassohn hymyili merkitsevästi:

"Onneksipa herra von Wulckow näki suoraan heidän ikkunastaan sisään." Ja Diederich nyökäytti hyväksyvästi ylempänä olevaa hallituksen rakennusta kohden. Aivan siinä vieressä aluekomennuskunnan vahtisotilas kulki edes takaisin. "Oikein saa nauraa sydämensä pohjasta, kun näkee tuollaisen kunnon pojan kiväärin välkkyvän!" huudahti Diederich. "Sillä me pidämme tuon joukkion aisoissa."

Kivääri ei tosin välkkynyt, sillä oli pimeä. Työstä palaavia työmiehiä työntyi jo tungoksen läpi. Jadassohn ehdotti mentäväksi hämäränaukuille Klappschin ravintolaan, joka oli aivan tuossa nurkan takana. Siellä oli mukavata, siihen aikaan sinne ei tullut ketään. Klappsch oli myöskin oikeamielinen mies, joka pastorille, silläaikaa kuin hänen tyttärensä haki olutta, ilmaisi lämpimän kiitoksensa sen siunauksellisen työn johdosta, jota tämä raamatunselityksillään teki hänen pojilleen. Vanhin oli tosin jälleen varastanut sokeria, mutt'ei ollut sen johdosta voinut yöllä nukkua, oli kokonaisen tunnin vain rukoillut Jumalaa niin äänekkäästi, että Klappsch sen kuuli ja saattoi antaa häntä selkään. Siitä johtui keskustelu hallituksen virkamiehiin, joille Klappsch hankki aamiaista ja joista hän saattoi kertoa, miten he viettivät kirkonaikaa sunnuntaina. Jadassohn teki muistiinpanoja, ja samalla kertaa hänen kätensä katosi neiti Klappschin selän taakse. Diederich puhui pastorin kanssa kristillisen työväenyhdistyksen perustamisesta. Hän lupasi: "Joka minun väestäni ei liity siihen, saa laputtaa!" Nämä suunnitelmat saivat pastorin hilpeälle tuulelle; sen jälkeen kun neiti Klappsch oli useampia kertoja tuonut olutta ja konjakkia, hän oli samassa toivorikkaan päättäväisyyden tilassa, minkä hänen molemmat kumppaninsa olivat päivän kuluessa saavuttaneet.

"Lankoni Heuteufel", hän huusi ja löi nyrkillään pöytään, "saa saarnata apinain ja ihmisten sukulaisuudesta niin paljon kuin tahtoo, minä saan kirkkoni kuitenkin jälleen väkeä täyteen!"

"Eikä vain Teidän kirkkonne täyty", vakuutti Diederich.

"No niin, Netzigissä on liian monta kirkkoa", myönsi pastori. Silloin Jadassohn sanoi terävästi: "Liian vähän, Jumalan mies, liian vähän!" Ja hän pyysi Diederichiä todistamaan, miten asiat olivat kehittyneet Berlinissä. Myöskin siellä olivat kirkot olleet tyhjinä, kunnes Hänen Majesteettinsa oli puuttunut asiaan. "Pitäkää huolta siitä", hän oli sanonut kaupungin viranomaisille eräässä ohjesäännössään, "että Berliniin rakennetaan kirkkoja." Nyt niitä rakennettiin, uskonto tuli jälleen mielenkiintoiseksi, liike alkoi käydä. Ja kaikki, pastori, kapakanisäntä, Jadassohn ja Diederich olivat haltioissaan monarkin syvän hurskauden vuoksi. Silloin kuului laukaus.

"Pamahti!" Jadassohn ponnahti ensimäisenä pystyyn, kaikki katsahtivat kalpeina toisiinsa. Diederich näki sisäisellä silmällään salaman nopeudella Napoleon Fischerin, konemestarinsa, luisevat kasvot, mustan parran, minkä läpi näkyi harmaa iho, ja hän änkytti: "Kumous! Nyt se alkaa!" Ulkoa kuului juoksevien ihmisten askelten kopinaa: he tarttuivat kaikki hattuihinsa ja riensivät kadulle.

Paikalle kerääntyneet ihmiset pysyivät arkana kaarena, mikä ulottui päävahdin nurkalta vapaamuurariyhdistyksen portaille asti. Ylempänä, missä paikka oli vapaana, makasi joku, kasvot maahan päin käännettynä, keskellä katua. Ja se sotilas, joka aikaisemmin niin iloisesti oli kävellyt edestakaisin, seisoi nyt liikkumatta vahtikoppinsa edustalla. Hänen kypäränsä oli siirtynyt taaksepäin, hän näytti kalpealta, suu oli auki, ja hän tuijotti kaatuneeseen — pitäen kivääriä piipusta ja antaen perän painua maahan. Väkijoukosta, jonka pääasiassa työläiset ja kansannaiset muodostivat, kuului sekavaa murinaa. Äkkiä eräs miesääni sanoi hyvin kovasti: "ohoo!" — mitä seurasi syvä hiljaisuus. Diederich ja Jadassohn vaihtoivat keskenään ymmärtävän silmäyksen tilanteen kriitillisyyden johdosta.

Eräs poliisi juoksi katua pitkin ja hänen edellään eräs tyttö, jonka takinliepeet liehuivat. Jo kaukaa huusi viimeksimainittu:

"Siellä hän makaa! Sotamies ampui!"

Hän saapui perille, heittäytyi polvilleen ja ravisteli miestä. "Ylös! Nouse toki ylös!"

Hän odotti. Miehen jalat näyttivät nytkähtelevän, mutta itse hän jäi makaamaan, kädet ja jalat ojennettuina katukivelle. Silloin tyttö huudahti: "Karl!" Ääni helähti, niin että kaikki säpsähtivät. Naiset huusivat mukana, useita miehiä syöksyi eteenpäin, kädet nyrkeiksi puristettuina. Joukko kävi sankemmaksi; vaunujen välistä, joiden täytyi pysähtyä, tuli jälkijoukkoja esiin; ja keskellä uhkaavaa tungosta tyttö nääntyi, hänen hiuksensa hajaantuivat ja liehuivat, ja hänen vääntyneistä, märistä kasvoistaan läksi kyllä ääntä, mutta sitä ei kuultu, sillä niin suuri oli melu.

Ainoa saapuvilla oleva poliisi työnsi joukkoa taaksepäin levitetyin käsin, väittäen, että se muutoin astui maassa makaavan päälle. Hän riehui turhaan sitä vastaan, hyppi sen jaloille, joutui ymmälle ja katseli ylös ilmaan ikäänkuin apua pyytääkseen.

Ja se tuli. Hallitusrakennuksessa avautui ikkuna, suuri parta ilmestyi näkyviin ja hirvittävä ääni vyöryi esiin, bassoääni, minkä jokainen kuuli, vaikkei vielä ymmärtänytkään, uhkaavasti kaikuvan kaiken melskeen läpi kaukaisen tykkien jyskeen tavoin.

"Wulckow", sanoi Jadassohn. "No niin, lopulta."

"Pyydän päästä tästä vapaaksi!" kaikui ylhäältä alas. "Kuka uskaltaa nostaa melun minun taloni edustalla?" Ja sitten, kun joukko oli käynyt rauhallisemmaksi:

"Missä on vahtisotilas?"

Nyt vasta useimmat näkivät, että sotilas oli vetäytynyt vartiokojuunsa: niin syvälle kuin mahdollista, niin että vain kiväärinpiippu pisti esiin.

"Tule esiin, poikani!" käski basso tuolta ylhäältä. "Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi. Hän härnäsi sinua. Uskollisuudestasi tulet saamaan palkinnon Hänen Majesteetiltaan. Oletko ymmärtänyt?"

Kaikki olivat ymmärtäneet hänen sanansa ja mykistyivät, vieläpä tuo tyttökin. Sitä hirvittävämmin Wulckow uhkasi.

"Hajautukaa heti, taikka muutoin minä annan ampua!"

Kului minuutti, ja muutamat livistivät jo tiehensä. Muutamia työläisjoukkoja irtaantui, epäröi — ja meni sitten taas kappaleen matkaa, pää painuneena. Hallintoneuvoston presidentti huusi vielä alas:

"Paschke, hakekaapas joku lääkäri!"

Sitten läjäytti hän jälleen ikkunan kiinni. Mutta hallitusrakennuksen sisäänkäytävässä alkoi eloisa liike. Siihen ilmestyi äkkiä herroja, jotka komensivat, joukko poliiseja juoksi kokoon eri haaroilta, ryntäsi väkijoukkoon, joka oli vielä jälellä, huutaen aivan yksinään. Diederich ja hänen seuralaisensa, jotka olivat vetäytyneet nurkkansa taakse, näkivät muutamia herroja seisomassa vapaamuurariyhdistyksen portailla. Nyt ilmestyi siihen tohtori Heuteufel. "Minä olen lääkäri", hän sanoi kuuluvasti, riensi nopeasti kadun yli ja kumartui haavoitetun puoleen. Hän käänsi hänet ympäri, avasi hänen liivinsä ja kuunteli hänen rintaansa. Siinä silmänräpäyksessä kaikki olivat hiljaa, eivät edes poliisit huutaneet enää, mutta tuo tyttö seisoi siinä, eteenpäin kumartuneena, olkapäät koholla aivan kuin iskun uhatessa, käsi nyrkkinä sydämellä, aivan kuin tällä olisi nyt ollut vuoro pysähtyä.

Tohtori Heuteufel nousi. "Hän on kuollut", hän sanoi. Samalla hän huomasi tytön, joka horjui. Hän tarttui häneen. Mutta tämä seisoi jo vankkana, katsahti alas kuolleen kasvoihin ja sanoi vain: "Karl." Vielä hiljemmin: "Karl." Tohtori Heuteufel katsahti ympärilleen ja kysyi: "Mitäs tälle tytölle on tehtävä?" Silloin Jadassohn astui esiin. "Asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjäkunnasta", hän sanoi. "Tyttö on vietävä pois. Koska hänen lemmittynsä härnäsi vahtisotilasta, niin on syytä epäillä, että hän otti osaa tuohon rangaistavaan tekoon. Me tulemme panemaan tutkimuksen alulle."

Kaksi poliisia, joihin hän viittasi, tarttui jo tyttöön. Tohtori Heuteufel kohotti äänensä: "Herra asessori, lääkärinä minä julistan, että tytön tila ei siedä pidättämistä." Joku sanoi: "Viekääpä sitten järkenään tuo kuollutkin!" Mutta Jadassohn kähisi: "Herra tehtailija Lauer, minä pyydän päästä kaikesta ammattitoimieni arvostelusta!"

Sillä välin Diederich oli päästänyt itsestään ilmoille suuren mielenliikutuksen merkkejä. "Oo!… Aa!… Mutta tämähän on —." Hän oli vallan kalpea; hän lisäsi: "Hyvät herrat… Hyvät herrat, minulla on tilaisuus —. Minä tunnen nämä ihmiset: niin juuri, sekä miehen että naisen. Nimeni on tohtori Hessling. Kumpainenkin oli tähän asti työssä minun tehtaassani. Minun täytyi päästää heidät palveluksestani julkisesti harjoitetun epäsiveellisyyden vuoksi."

"Ahaa!" sanoi Jadassohn. Pastori Zillich liikahti. "Tässä näkyy totisesti Jumalan sormi", hän sanoi. Tehtailija Lauer oli harmaassa suippoparrassaan kovasti punastunut, hänen vanttera vartalonsa tärisi vihasta.

"Jumalan sormesta voidaan riidellä. Varmaa vain on, herra tohtori Hessling, että tuo mies antautui vallattomuuteen sen johdosta, että työstäerottaminen kävi hänen sydämelleen. Hänellä oli vaimo ja kenties myöskin lapsia."

"He eivät olleet ollenkaan naimisissa", sanoi Diederich. "Sen kuulin tuolta mieheltä itseltään."

"Mitäs se tähän vaikuttaa?" kysyi Lauer. Silloin pastori kohotti kätensä. "Olemmeko sitten jo niin pitkällä", hän huusi, "ettei se mitään vaikuta, seurataanko Jumalan siveyslakia, vai ei?"

Lauer selitti sopimattomaksi väitellä siveyslaeista kadulla ja sellaisena hetkenä, jolloin joku viranomaisten suostumuksella oli ammuttu kuoliaaksi; ja hän kääntyi tytön puoleen tarjotakseen hänelle työtä tehtaassaan. Sillä välin olivat sairasvaunut saapuneet; kuollut nostettiin maasta. Mutta juuri kun sitä työnnettiin vaunuihin, tyttö hyökkäsi pystyyn ja syöksyi paarien yli, tempasi ne miehiltä, jotka eivät osanneet pitää varaansa, sellaisella voimalla, että ne suistuivat maahan — ja kuolleen kanssa, siihen takertuneena, kimakasti huutaen, hän vieri katukiville. Suurella vaivalla saatiin hänet irroitetuksi ruumiista ja nostetuksi ajurinrattaille. Apulaislääkäri, joka oli tullut paikalle sairasvaunujen kanssa, ajoi pois hänen kanssaan.

Jadassohn astui uhkaavasti tehtailija Laueria kohtaan, joka Heuteufelin ja muiden vapaamuurarien kanssa aikoi poistua. "Pysähtykää hetkeksi, pyydän. Te mainitsitte äsken, että täällä viranomaisten suostumuksella — minä pyydän herroja todistamaan, että Te käytitte näitä sanoja — siis viranomaisten suostumuksella joku oli ammuttu. Minä tahtoisin kysyä, merkitsikö tämä Teidän puoleltanne mahdollisesti viranomaisten moittimista."

"Vai niin", sanoi Lauer ja katsahti häneen. "Te tahtoisitte nähtävästi, että minutkin pidätettäisiin?"

"Minä huomautan Teille samassa", jatkoi Jadassohn korkealla, terävällä äänellä, "että erään vahtisotilaan käyttäytyminen, sotilaan, joka ampui häntä loukanneen henkilön, muutamia kuukausia sitten, nimittäin Lückin tapauksessa, määräävällä taholla merkittiin oikeaksi ja urhoolliseksi ja palkittiin armonosoituksilla ja kunniamerkeillä. Varokaa arvostelemasta kaikkeinkorkeimpien toimia!"

"Mitään sellaista minä en ole tehnytkään", sanoi Lauer. "Tähän asti minä olen vain ilmaissut paheksivani tuota herraa, jolla on nuo hirveät viikset."

"Miten?" sanoi Diederich, joka yhä vielä katseli katukiviä, mille ammuttu oli kaatunut ja millä oli hieman verta. Lopulta hän käsitti, että hänet oli vaadittu esille.

"Tätä partaa pitää Hänen Majesteettinsa!" hän sanoi lujasti. "Se on saksalainen parranpitotapa. Ylipäänsä minä kieltäydyn kaikesta keskustelusta sellaisen työnantajan kanssa, joka edistää kumousta."

Lauer avasi jo suunsa vimmoissaan, vaikkakin vanhan Buckin veli, Heuteufel, Cohn ja maakunnanoikeusneuvos Pritzsche tahtoivat viedä hänet mennessään; ja Diederichin rinnalla Jadassohn ja pastori Zillich suoriutuivat taisteluvalmiiksi: — silloin ilmestyi pikamarssissa osasto jalkaväkeä, sulki kadun, joka kokonaan oli tyhjennetty, ja luutnantti, joka tuota osastoa johti, vaati herroja lähtemään. Kaikki tottelivat heti; he näkivät kuitenkin, miten tuo luutnantti astui vahtisotilaan eteen ja puristi hänen kättään.

"Hyvä!" sanoi Jadassohn. Ja tohtori Heuteufel: "Huomenna tulevat sitten kapteeni, majuri ja eversti; heidän täytyy lausua kiitoksensa ja antaa miehelle rahalahjoja."

"Aivan oikein!" sanoi Jadassohn. "Mutta —" Heuteufel pysähtyi. "Hyvät herrat, koettakaamme sentäänkin päästä tästä selville. Onko tässä kaikessa sitten mitään järkeä? Tapahtuiko tämä vain siksi, että tuo talonpoikaistolvana ei ymmärtänyt mitään leikkiä? Vain pikkuinen kokkapuhe, ja hän olisi saattanut aseettomaksi tuon työmiehen, joka vaati häntä, toveriaan, taisteluun, toveriaan, joka oli samanlainen köyhä raukka kuin hän itsekin. Sen sijaan häntä käsketään ampumaan. Ja jälestäpäin käytetään sitten suuria sanoja."

Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche kannatti Heuteufelia ja neuvoi käyttämään malttia. Silloin sanoit Diederich, joka vielä oli kalpea, pelättävällä äänellä:

"Kansan täytyy tuntea, mitä mahti on! Ei ole liikaa uhrata yhtä ihmishenkeä keisarin mahdin ylläpitämiseksi!"

"Kunpa vain tuo henki ei ole Teidän", sanoi Heuteufel. Ja Diederich, käsi sydämellä:

"Vaikkapa se olisi minunkin!"

* * * * *

Heuteufel kohotti olkapäitään. Eteenpäin mentäessä Diederich koetti selittää pastorille, jonka kanssa hän oli jäänyt hieman jälkeen, tunteitaan. "Minuun", hän sanoi, sisäisestä kuohunnasta läähättäen, "tämä tapaus teki suorastaan suurenmoisen, niin sanoakseni majesteettisen vaikutuksen. Että joku, joka käy röyhkeäksi, voidaan yksinkertaisesti ampua avonaisella kadulla, ilman tuomiota! Ajatelkaapas: keskellä meidän porvarillista tylsämielisyyttämme sattuu jotakin tuollaista — sankarillista! Siitä toki nähdään, mitä voima merkitsee!"

"Kun se perustuu Jumalan armoon", lisäsi pastori.

"Luonnollisesti. Siitä juuri on kysymys. Siksi minuun tämä tapaus vaikutti uskonnollisesti kohottavasti. Ihminen saa toki usein huomata, että on olemassa korkeampia asioita, voimia, joiden alaisiksi meidät on annettu. Sillä kun esimerkiksi Berlinin katumeteleissä, helmikuussa, Hänen Majesteettinsa uskalsi lähteä ilmiömäisen kylmäverisesti kiehuvaan kumouksellisten joukkoon: niin, minä sanon vain —". Kun toiset olivat jääneet seisomaan Ratskellerin edustalle, niin Diederich kohotti äänensä. "Jos silloin keisari olisi antanut sotaväen sulkea kadut ja ampua meidän joukkoomme, aina vain ankarammin, minä sanon…"

"Niin Te olisitte huutaneet hurraata", lopetti Heuteufel.

"Te ette kenties?" kysyi Diederich ja koetti salamoida. "Minä toivon kuitenkin, että meillä kaikilla olisi kansallistunnetta!"

Tehtailija Lauer aikoi jo varomattomasti vastata, mutta hänet pidätettiin. Hänen asemastaan Cohn sanoi:

"Sitä minullakin on, mutta kustannammeko me armeijamme sellaisia kujeita varten?" Diederich mittasi häntä katseellaan.

"Teidän armeijanne, sanoitteko niin? Herra tavaratalonomistaja Colinilla on armeija! Kuulitteko Te herrat?" Hän sanoi ylevästi: "Tähän asti minä olen tiennyt vain Hänen Majesteetillaan keisarilla olevan armeijan!"

Tohtori Heuteufel lausui jotakin kansan oikeuksista, mutta Diederich esitti tärkeästi kannattavalla äänellä, ett'ei toivonut mitään varjokeisaria. Kansa, joka menetti ankaran kurin, oli tuomittu kuolemaan… Sillä välin he olivat saapuneet ravintolaan, Lauer ja hänen ystävänsä istuivat jo. "No niin, ettekö istuudu pöytäämme?" kysyi Heuteufel Diederichiltä. "Loppujen lopuksihan me kaikki olemme vapaamielisiä miehiä." Silloin Diederich lausui lujasti: "Vapaamielisiä tietystikin. Mutta suurissa kansallisissa kysymyksissä minä ajattelen kokonaisuutta. Minun mielestäni on vain kaksi puoluetta, jotka Hänen Majesteettinsa on itse maininnut: toinen joka häntä puolustaa, ja toinen, joka häntä vastustaa. Ja silloin minusta näyttää, että minulla ei ole mitään paikkaa herrain pöydässä."

Hän teki virheettömän kumarruksen ja meni tyhjän pöydän luokse. Jadassohn ja pastori Zillich seurasivat häntä. Lähellä istuvat vieraat katsahtivat ympärilleen; syntyi yleinen hiljaisuus. Eletyn hetken humalassa Diederich sai päähänsä tilata shampanjaa. Ylempänä kuiskailtiin, sitten joku siirsi tuoliansa, se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche. Hän jätteli hyvästi, tuli Diederichin pöydän luo puristamaan hänen, Jadassohnin ja Zillichin kättä ja poistui.

"Sitä olisinkin neuvonut häntä tekemään", huomautti Jadassohn. "Hän tunsi kuitenkin aikanaan asemansa kestämättömyyden." Diederich sanoi: "Puhdas ero oli parempi. Sen, jolla kansallisessa suhteessa on puhdas omatunto, ei tarvitse tosiaankaan pelätä näitä ihmisiä." Mutta pastori Zillich oli tyrmistynyt. "Oikeamielisen täytyy paljon kärsiä", hän sanoi. "Te ette vielä tiedä, millainen rettelöitsijä tohtori Heuteufel on. Huomenna hän kertoo meistä, jumalaties, millaisia kauhistavia juttuja." Silloin Diederich lyhistyi kokoon. Tohtori Heuteufel tunsi tuon hänen elämäänsä ikuisiksi ajoiksi synkentävän kohdan, kun hän tahtoi päästä suorittamasta asevelvollisuuttaan! Hän oli kieltänyt häneltä, pilkallisessa kirjeessä, sairaustodistuksen! Hän piti häntä kädessään, saattoi tuhota hänet! Hirveässä pelossaan Diederich pelkäsi kouluaikaisiakin paljastuksia, jolloin Heuteufel oli pensselöinyt hänen kaulaansa ja syyttänyt häntä arkuudesta. Hiki nousi hänen pinnalleen. Sitä äänekkäämmin hän tilasi hummeria ja shampanjaa.

Toisaalla, vapaamuurarien keskuudessa, olivat mielet uudestaan kiihdyksissä tuon nuoren työmiehen väkivaltaisen kuoleman johdosta. Mitähän sotilaat, joita junkkarit käskivät, oikein kuvittelivatkaan! Hehän käyttäytyivät kuin valloitetussa maassa! Ja kun päät olivat käyneet kyllin punaisiksi, niin herrat nousivat niin korkealle, että vaativat myöskin porvaristolle, joka tosiasiallisesti suoritti kaiken työn, osuutta valtion johdossa. Herra Lauer tahtoi tietää, missä suhteessa hallitseva luokka oikeastaan oli muiden edellä. "Ei edes rotuun nähden", hän väitti: "Sillä hehän ovat kaikki juutalaistuneita, ruhtinassukuja myöten." Ja hän lisäsi: "Tällä minä en tahdo loukata ystävääni Cohnia."

Oli aika astua väliin; Diederich tunsi sen. Nopeasti nielasi hän vielä yhden lasin, nousi ylös, astui painavasti keskelle lattiata, goottilaisen kattokruunun alle ja sanoi terävästi:

"Herra tehtailija Lauer, sallikaa minun kysyä, luetteko Te niihin ruhtinassukuihin, jotka Teidän persoonallisen mielipiteenne mukaan ovat juutalaistuneita, myöskin saksalaisia ruhtinassukuja."

Lauer vastasi rauhallisesti, melkein ystävällisesti: "Tottahan toki."

"Niinkö", sanoi Diederich, hengittäen syvään, toipuakseen saamastaan iskusta. Koko yleisön tarkatessa häntä hän kysyi:

"Ja niihin juutalaistuneisiin saksalaisiin ruhtinassukuihin Te luette myöskin sen, jota minun ei tarvitse tässä edes mainita?" Riemuiten sanoi Diederich tämän ja täysin varmana, että hänen vastustajansa sekaantuisi, menettäisi puhelahjansa ja vaipuisi pöydän alle. Mutta tämä muuttui odottamatta kyynilliseksi.

"No, no niin", sanoi Lauer.

Nyt oli Diederichin vuoro menettää ryhtinsä suuttumuksesta. Hän katsahti ympärilleen: oliko hän sitten kuullut oikein. Ihmisten kasvot saivat hänet siitä vakuutetuksi. Silloin hän mainitsi, että kyllä vielä tultiin näkemään, mitä seurauksia sellaisesta lausunnosta tuli olemaan herra tehtailijalle, ja vetäytyi mukiinmenevässä järjestyksessä ystävälliseen leiriin. Samaan aikaan sukeltautui Jadassohnkin esiin, oltuaan kadonneena jossakin tiettymättömissä.

"Minä en ole ollut sattuneessa tapauksessa läsnä", hän sanoi heti. "Minä sanon tämän nimenomaan, koska sillä saattaa olla merkitystä asian jatkuvalle kehittymiselle." Ja sitten hän antoi esittää sen itselleen juurta jaksain. Diederich teki sen kiihkeästi; hän piti sitä erityisenä ansionaan, että oli katkaissut viholliselta tien. "Nyt hän on käsissämme!"

"Kyllä" vahvisti Jadassohn, joka oli tehnyt muistiinpanoja.

Sisäänkäytävästä saapui paikalle jäykin askelin vanhemmanpuoleinen herra tuiman näköisenä. Hän kumarteli kummallekin puolelle ja valmistautui menemään kumouksen edustajain luokse. Mutta Jadassohn sai hänet pidätetyksi. "Herra majuri Kunze! Vain yksi sana!" Hän puhui hänelle puoliääneen ja viittaili samalla silmillään oikealle ja vasemmalle. Majuri näytti epäröivän. "Vakuutatteko kunniasanallanne, herra asessori, että sitä on tosiaankin väitetty?" hän kysyi. Kun Jadassohn paraikaa sitä vakuutti, niin herra Buckin veli astui esiin, solakkana ja sirosti puettuna, ja lupasi antaa herra majurille tyydyttävän selityksen. Mutta majuri valitti; sellaista puhetta ei yksinkertaisesti voitu selittää; ja hänen ilmeensä kävi pelottavan synkäksi. Siitä huolimatta hän loi valittavan, katuvan katseen vanhaan toveripöytäänsä. Silloin, ratkaisevalla hetkellä, Diederich kohotti shampanjapullon astiasta. Majuri huomasi sen ja seurasi velvollisuudentuntoaan. Jadassohn esitti: "Herra tehtailija tohtori Hessling."

Diederich ja majuri puristivat lujasti toistensa kättä. Kiinteästi ja vilpittömästi he katsoivat toistensa silmiin. "Herra tohtori", sanoi majuri, "Te olette osoittautunut saksalaiseksi mieheksi!" Tömisteltiin jaloilla, asetettiin tuoleja paikoilleen, esitettiin maljoja, ja sitten piti juoda. Diederich tilasi heti uuden pullon. Majuri tyhjensi lasinsa niin usein kuin se täytettiin, ja ryyppyjensä välissä hän vakuutti olevansa mies paikallaan, mikäli saksalainen uskollisuus oli kysymyksessä. "Joskin minun kuninkaani onkin jo vapauttanut minut vakinaisesta palveluksesta —"

"Herra majuri", selitti Jadassohn, "oli viimeksi täkäläisessä aluekomennuskunnassa."

— "minulla on vielä vanha sotilaansydän" - hän koputti sormellaan sydäntään — — "ja epäisänmaallisia pyrkimyksiä minä tulen aina vastustamaan. Tulella ja miekalla!" hän huusi ja löi nyrkillään pöytään. Samassa silmänräpäyksessä tavaratalon omistaja Colin painoi hattunsa syvään päähänsä ja poistui kiireesti. Herra Buckin veli pyörähti ensin käymälässä, jotta hänen katoamisensa ei olisi näyttänyt niin pakomaiselta. "Ahaa!" sanoi Jadassohn sitä äänekkäämmin. "Herra majuri, vihollinen on hävinnyt." Pastori Zillich oli yhä vielä levoton.

"Heuteufel on jäänyt. Minä en luota häneen."

Mutta Diederich, joka tilasi kolmannen pullon, katsahti pilkallisesti Laueriin ja Heuteufeliin, jotka kahdenkesken jääneinä tuijottivat häpeissään olutlaseihinsa.

"Meillä on valta", hän sanoi, "ja nuo herrat tuolla tietävät sen. He eivät enää kapinoi, kun vahtisotilas ampui. He näyttävät siltä kuin pelkäisivät itse joutuvansa kiikkiin. Ja he joutuvatkin!" Diederich selitti, että hän tuli noiden äskeisten lausuntojen vuoksi tekemään ilmoituksen yleisellesyyttäjistölle herra Laueria vastaan. "Ja minä tulen pitämään siitä huolen", vakuutti Jadassohn, "että tuo kantelu otetaan huomioon. Minä tulen itse esiintymään pääkäsittelyssä. Herrat tietävät, että minä en tule todistajana kysymykseen, koska en ollut läsnä itse tapauksessa."

"Me tulemme täällä kuivaamaan suon", sanoi Diederich ja alkoi puhua sotilasyhdistyksestä, johon kaikkien uskollisten saksalaisten ja keisarillismielisten miesten piti turvautua. Majuri sai kasvoilleen virkamiehen ilmeen. Totta kaiketi, hän kuului sotilasyhdistyksen johtokuntaan ja palveli yhä vielä kuningastaan niin hyvin kuin voi. Hän oli myöskin valmis ehdottamaan Diederichiä jäseneksi, jotta kansalliset ainekset olisivat vahvistuneet. Sillä tähän asti, sitä oli mahdoton kieltää, kiusalliset demokraatit olivat vielä enemmistönä. Majurin mielestä viranomaiset ottivat liiaksi huomioon Netzigissä vallitsevat olosuhteet. Hän itse tulisi, jos joutuisi nimitetyksi aluepäällikön virkaan, pitämään silmällä herrojen reserviupseerien valintaa, sen hän takasi. "Mutta kun minun kuninkaani valitettavasti on ottanut minulta mahdollisuuden —" Diederich täytti hänen lasinsa lohduttaakseen häntä. Majurin juodessa Jadassohn kumartui Diederichin puoleen ja kuiskasi: "Älkää usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo! Hän on luppakorva koira ja ryömii vanhan Buckin edessä. Meidän täytyy vaikuttaa häneen."

Diederich teki sen heti: "Minä olen nimittäin jo hallintoneuvoston presidentin, herra von Wulckowin kanssa tehnyt muodollisen sopimuksen." Ja kun majurin silmät suurenivat:

"Ensi vuonna meillä on, herra majuri, valtiopäivämiesvaalit. Sitten on meillä oikeamielisillä oleva raskas työ tehtävänä. Taistelu alkaa jo."

"Työhön käsiksi!" sanoi majuri katkerasti. "Kippis!"

"Kippis!" sanoi Diederich. "Mutta, hyvät herrat, olivatpa kumoukselliset pyrkimykset maassa miten vahvat tahansa, me olemme vahvempia, sillä meillä on agitaattori, joka vastustajilta puuttuu, ja se on Hänen Majesteettinsa."

"Hyvä!"

"Hänen Majesteettinsa on asettanut valtakuntansa kaikille osille, siis myöskin Netzigille, sen vaatimuksen, että kansalaisten pitää lopultakin herätä! Ja sen mekin tahdomme tehdä!"

Jadassohn, majuri ja pastori Zillich ilmaisivat valveillaolonsa siten, että löivät pöytään, huusivat hyväksymistään ja joivat toistensa maljoja. Majuri huusi: "Meille upseereille on Hänen Majesteettinsa sanonut: Tässä ne herrat, joihin minä voin luottaa!"

"Ja meille hän on sanonut", huusi pastori Zillich, "että jos kirkko tulee tarvitsemaan ruhtinaita —"

Ei tarvinnut enää mistään välittää, sillä ravintola oli jo aikoja sitten tyhjentynyt, Lauer ja Heuteufel olivat poistuneet huomaamatta ja valot oli sammutettu takimmaisissa kaariholveissa.

"Hän on myöskin sanonut —" Diederich pullisti poskensa, viiksenkäret ulottuivat silmiin asti, mutta hän salamoi kuitenkin peloittavasti. "Me elämme liikkeen merkeissä! Ja niin se onkin! Hänen ylevän johtonsa alaisina me olemme lujasti päättäneet harjottaa liiketoimintaa!"

"Ja nousta virkauralla!" kähisi Jadassohn. "Hänen Majesteettinsa on sanonut, että ne, jotka tahtovat auttaa häntä, ovat tervetulleita. Luuleeko kenties joku, että tämä ei koskisi minua myöskin?" kysyi Jadassohn taisteluunvaativasti, samalla kun hänen korvansa olivat veripunaiset ja kiiltävät. Majuri mylvi taas:

"Ja minun kuninkaani voi totta totisesti luottaa minuun. Hän päästi minut palveluksesta liian aikaisin, sen minä sanon hänelle rehellisenä saksalaisena vasten naamaa. Hän tulee minua vielä kipeästi kaipaamaan, jos leikki alkaa. Minä en aio loppua ikääni vain paukkukaramellejä heitellä yhdistyksen tanssiaisissa. Minä olin Sedanissa!"

"Herrjemersch, ja minä kanss'!" lausui ohut, kirkuva ääni jostakin näkymättömästä syvyydestä, ja holvien varjoista astui esiin pieni ukko valkeine, liehuvine hiuksineen. Hän hoiperteli esiin, hänen silmälasinsa kipinöivät, hänen poskensa hehkuivat, ja hän huusi: "Herra majuri Kunze! No niin! Vanha sotatoveri, Te jaksatte yhtä hyvin kuin silloin Ranskassa. Minä sanon sen aina: hyvin eletty ja kernaasti sitä olisi eletty pari vuotta kauemmin!" hän sanoi murtaen ja katkonaisesti. Majuri esitti hänet. "Gymnaasinopettaja, herra professori Kühnchen." Mistä johtui, että hänet oli jätetty sinne pimeään, hän koetti selittää ja lausui siitä mitä eloisimpia arveluita. Aikaisemmin hän oli ollut eräässä seurassa. "Niin, minun on kaikesta päättäen täytynyt hieman nukahtaa, ja sitten nuo kirotut koiranleuat ovat minut jättäneet", hän sanoi, murtaen vielä pahemmin. Uni ei ollut yhtään vähentänyt hänen humalaansa, hän muistutti majurille, kerskaavaisesti kirkuen, heidän yhteisiä töitään tuona rautaisena vuotena. "Ranskan vapaaehtoiset!" hän huudahti, ja hänen hampaattomasta, poimuisesta suustaan huokui kosteutta. "Oli sekin joukkoa! Kuten herrat näkevät, on minulla tässä jäykkä sormi, siihen puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä aioin sapelillani hieman leikata sen kurkkua. Sellainen lurjus miehekseen!" hän sanoi, murtaen entistä enemmän. Hän näytteli sormeaan pöydän ympärillä ja sai aikaan ihmettelyhuutoja. Diederichin innostuneisiin tunteisiin sekaantui tosin pelkoa, hänen täytyi ajatella olevansa tuon ranskalaisen asemassa: tuo pieni kiihkeä ukko lankesi hänen rinnalleen ja pani miekan lappeen hänen kaulalleen. Hän oli pakotettu poistumaan hetkeksi.

Kun hän palasi, niin majuri ja professori kuvasi, huutaen toistaan paremmin, erästä villiä taistelua. Kummankaan puhetta ei voinut ymmärtää. Mutta Kühnchen kimitti yhä terävämmin majurin mylvinän läpi, kunnes sai tämän vaikenemaan ja saattoi esteettömästi lörpötellä. "Niin, vanha ystävä, heillä mahtaa olla sukkela pää. Kun he suistuvat portaista, niin he eivät jätä astumatta millekään portaalle. Mutta sen tulen silloin siihen rakennukseen, missä ranskalaiset istuivat, sen sytytti Kühnchen, eikä siitä jäänyt mitään jälelle. Minä käytin kuitenkin sotajuonta ja tekeydyin kuolleeksi, eikä nuo raadot huomanneet mitään. Ja kun se sitten paloi, niin, ymmärrettävästi kyllä, heillä ei ollut mitään halua puolustaa isänmaata, vaan pyrkivät ulos, minkä taisivat! Mutta silloin heidän olisi pitänyt olla katsomassa meitä saksalaisia. Muurilta me ammuimme, kun he tahtoivat kontata portaita alas! Ilmahyppyjä he tekivät kuin kaniinit!"

Kühnchenin täytyi keskeyttää keksintönsä, hän hihitti kovasti, samalla kun pöydän ympärys nauroi jymisevästi.

Kühnchen tointui. "Nuo väärät raadot saivat meidät myöskin salakavaloiksi! Ja entäs naiset! Niin, hyvät herrat, jotakin niin pahanilkistä kuin ranskalaiset naiset, ei ole ylipäänsä enää olemassa. Kuumaa vettä ne valoivat meidän päähämme. Nyt minä kysyn Teiltä, tekeekö sellaista jokin nainen? Kun oli tulipalo, niin he heittivät lapsensa ikkunasta ja tahtoivat, että meidän olisi pitänyt ottaa ne vastaan. Se ei ole mitään somaa, vaan tyhmää! Paineteillamme me otimme nuo pienet raadot vastaan. Mutta nuo naiset!" Kühnchen piti luuvaloista sormeaan käyränä, aivan kuin kiväärin liipasimessa ja katseli samalla ylös, ikäänkuin siellä olisi ollut jokin vartaaseen pistettävä. Hänen silmälasinsa kipinöivät, hän valehteli edelleen. "Lopuksi tuli hyvin paksu nainen, joka ei päässyt etuperin ikkunasta ja koetti sentähden takaperin. Silloin hän ei ollut ottanut Kühncheniä lukuun. Minä en ollut mikään hullu, minä kiipesin kahden toverin olkapäille ja kutitin painetillani hänen paksua ranskalaista —"

Enempää ei voitu kuulla, hyväksymyshuudot olivat liian äänekkäitä. Professori sanoi vielä: "Jokaiselle Sedanissa olleelle minä kerron tämän jutun luokkani jaloja sanoja käyttäen. Nuorten pitää tietää, millaisia sankari-isiä heillä on ollut."

Oltiin yhtä mieltä siitä, että tämä saattoi nuoren polven kansallistuntoa kehittää, ja kilistettiin Kühnchenin kanssa. Haltioituneita kun olivat, niin kukaan ei ollut huomannut, että uusi vieras oli ilmestynyt pöytään. Jadassohn näki äkisti tuon vaatimattoman, harmaan miehen, jolla oli hohenzollern-viitta päällä, ja iski hänelle silmää suosiollisesti. "No niin, osutaan aina paikalle, herra Nothgroschen!" Diederich tiuskasi hänelle ylevästi: "Kukas Te sitten olette?"

Vieras kumarteli.

"Nothgroschen, Netziger Zeitungin toimittaja."

"Siis nälkäkandidaatti", sanoi Diederich ja salamoi. "Rappiolle joutuneet gymnasistit, ylioppilaskokelasproletaarit merkitsevät meille vaaraa!"

Kaikki nauroivat; toimittaja hymyili nöyrästi.

"Hänen Majesteettinsa on pannut Teidät merkille", sanoi Diederich. "No niin, istuutukaa!"

Hän kaatoi hänelle shampanjaa, ja Nothgroschen joi kiitollisen ryhdikkäästi. Selvänä ja hämillään hän katseli ympärilleen tässä seurassa, jonka itsetuntoa monet tyhjät, lattialla seisovat pullot olivat kovasti kohottaneet. Hänet unhoitettiin jälleen pian. Hän odotti kärsivällisenä, kunnes joku kysyi häneltä, miten hän sitten oli keskellä yötä päässyt siihen tuiskahtamaan. "Minun täytyi toki laittaa lehti valmiiksi", selitti hän siihen, tärkeänä kuten pikku virkamies. "Herrat saavat aamulla aikaisin lukea, miten tuo työmiehen ampuminen oikein tapahtui."

"Sen me tiedämme paremmin kuin Te", huusi Diederich. "Te hankitte tietonne vain omista nälkäisistä käpälistänne!"

Toimittaja hymyili anteeksipyytävästi ja kuunteli mukautuvasti, miten kaikki sekaisin kuvasivat hänelle illan tapahtumia. Kun melu asettui, niin hän sanoi: "Tuo herra tuolla —"

"Tohtori Hessling", sanoi Diederich terävästi.

"Nothgroschen", mutisi toimittaja. "Koska Te äsken mainitsitte keisarin nimen, niin Teitä tulee huvittamaan se seikka, että taas on annettu julistus."

"Pyydän päästä kaikesta moitiskelusta!" vaati Diederich. Toimittaja kumarsi ja laski käden sydämelleen. "Kysymys on keisarin kirjeestä."

"Se on taas joutunut Teidän pöydällenne jonkin ilkeän petoksen kautta?" kysyi Diederich. Nothgroscher, ojensi kätensä vakuuttavasti. "Sen on keisari itse määrännyt julkaistavaksi. Huomenna varhain saatte lukea sen lehdestä. Tässä on korrehtuurivedos!"

"Hellittäkää, tohtori", pyysi majuri. Diederich huusi: "Miten niin, tohtori? Oletteko Te tohtori?" Mutta vain kirje kiinnitti läsnäolijain huomiota, ja paperiliuska siepattiin toimittajan kädestä. "Hyvä!" huusi Jadassohn, joka vielä joltisenkin vaivattomasti pystyi lukemaan. "Hänen Majesteettinsa tunnustaa positiivista kristinuskoa." Pastori Zillich ilakoitsi niin perinpohjaisesti, että häntä alkoi nikottaa. "Siinä on jotakin Heuteufelille! Lopultakin sellainen julkea luonnontieteilijä, huk, saa, mitä hänelle kuuluu. He käyvät ilmestyskysymyksen kimppuun. Tuskin sitä minäkään ymmärrän, huk, ja minä olen tutkinut jumaluusoppia!" Professori Kühnchen heilutteli paperiliuskoja ilmassa. "Hyvät herrat, jollen minä luetuta tätä kirjettä luokalla ja anna kirjoittaa siitä ainetta, niin minun nimeni ei ole enää Kühnchen!" hän sanoi pahasti murtaen.

Diederich oli syvästi vakava. "Niin juuri, Hammurabi oli Jumalan ase! Minä tahtoisin kerta nähdä jonkun, joka sen kieltää!" Ja hän salamoi ympärilleen. Nothgroschen koukisti olkapäitään. "Niin, ja keisari Wilhelm Suuri!" jatkoi Diederich. "Hänestä minä väitän sitä aivan pontevasti! Jos hän ei ollut Jumalan ase, niin silloin Jumala ei ylipäänsä tiedä, mikä ase on!"

"Olen aivan samaa mieltä", vakuutti majuri. Onneksi kukaan ei väittänyt vastaan, sillä Diederich oli valmis mihin tahansa. Pitäen pöydästä kiinni hän ponnistautui ylös tuoliltaan. "Mutta meidän jalo, nuori keisarimme?" kysyi hän uhkaavasti. Kaikilta puolin vastattiin: "Persoonallisuus… impulsiivinen… monipuolinen… omintakeinen ajattelija." Mutta Diederich ei ollut tyytyväinen.

"Minä vaadin, että hän myöskin on ase!"

Se myönnettiin.

"Ja minä vaadin edelleen, että me saatamme tämän päätöksemme sähkösanomalla Hänen Majesteettinsa tietoon!"

"Minä kannatan ehdotusta!" mylvi majuri. Diederich totesi: "Yksimielinen, haltioitunut hyväksyminen!" ja putosi jälleen istuimelleen. Kühnchen ja Jadassohn ryhtyivät yhdessä laatimaan sähkösanomaa. He lukivat julki, niin pian kuin olivat jotakin keksineet.

"Eräs Netzigin Ratskelleriin kokoontunut seurue —"

"Kokous", vaati Diederich. He jatkoivat:

"Kokous, jonka muodostivat kansallismieliset miehet —"

"Kansallismieliset, huk, ja kristilliset", lisäsi pastori Zillich.

"Mutta tahtovatko sitten herrat todellakin?" kysyi Nothgroschen, hiljaa rukoillen. "Minä luulin, että se oli pila."

Silloin Diederich suuttui.

"Me emme tee pilaa kaikkeinpyhimmistä asioista! Pitääkö minun osoittaa se Teille, epäonnistunut ylioppilaskokelas, oikein kouriintuntuvasti?"

Kun Nothgroschenin kädet vakuuttivat täydellistä antautumista, niin Diederich rauhoittui heti ja sanoi: "Kippis!" Sen vastineeksi majuri huusi, aivan kuin olisi halennut: "Me olemme ne herrat, joihin Hänen Majesteettinsa saa luottaa!" Jadassohn pyysi hiljaisuutta ja luki.

"Netzigin Ratskelleriin kokoontunut kansallis- ja kristillismielisten miesten kokous ilmaisee Teidän Majesteetillenne yksimielisen, haltioituneen uskollisuuden osoituksensa Teidän Majesteettinne kohottavan, ilmestysuskon tunnustamisen johdosta. Me vakuutamme syvimmän kammomme kaikkea kumousta vastaan ja näemme tänään täällä Netzigissä sattuneessa, vahtisotilaan teossa, ilahduttavan todistuksen siitä, että Teidän Majesteettinne yhtä hyvin kuin Hammurabi ja keisari Wilhelm Suuri on Jumalan ase." Taputettiin käsiä ja Jadassohn hymyili hyvillään.

"Allekirjoitukset!" huusi majuri. "Tai onkos jollakin herroista vielä jotakin huomautettavana?" Nothgroschen ryki. "Vain yksi ainoa sana, mitä vaatimattomin."

"Minä tahtoisin päästä siitä vapaaksi", sanoi Diederich. Toimittaja oli juonut itselleen rohkeutta, hän keinutteli itseään istuimellaan ja hihitti ilman syytä.

"Minä en tahdo sanoa ollenkaan mitään vahtisotilasta vastaan, hyvät herrat. Minä olen pikemminkin aina ajatellut, että sotamiesten virkaan kuuluu juuri ampuminen."

"No mitäs sitten?"

"Niin, mutta tiedämmekö me, että keisari ajattelee samalla tavalla?"

"Se on itsestäänymmärrettävätä! Lückin tapaus!"

"Ennakkotapaukset — hihi — ovat sangen sopivia, mutta me tiedämme kuitenkin kaikki, että keisari on omintakeinen ajattelija — hihi — ja impulsiivinen. Hän ei anna kernaasti kenenkään mennä edelleen. Jos minä tahtoisin kirjoittaa lehteen, että Teistä, herra tohtori Hessling, pitäisi tehdä ministeri, silloin — hihi — Teistä ei sitä juuri tulisikaan."

"Juutalaista kieroilua!" huusi Jadassohn. Toimittaja suuttui. "Minä kirjoitan puolitoista palstaa herätystekstiä jokaista suurempaa kirkkojuhlaa varten. Mutta tuo vahtisotilas voi myöskin joutua syytteeseen murhasta. Silloin me olemme satimessa."

Seurasi hiljaisuus. Majuri laski miettivästi lyijykynänsä kädestään. Diederich tarttui siihen. "Olemmeko me kansallismielisiä miehiä?" Ja hän kirjoitti nimensä vihaisena sähkösanoman alle. Nothgroschen tahtoi heti seurata hänen esimerkkiään.

"Lennätinkonttoriin!"

Diederich määräsi, että lasku piti esitettämän hänelle seuraavana päivänä, ja sitten sitä lähdettiin. Nothgroschen oli kerta kaikkiaan täynnä ylitsevuotavia toiveita. "Kun minä saan keisarillisen vastauksen, niin minä tulen…!"

Majuri mylvi: "Me tulemme kyllä näkemään, miten kauan minä vielä järjestän hyväntekeväisyysjuhlia!"

Pastori Zillich näki jo kirkossaan väkijoukon tukehtuvan ahtaudesta ja Heuteufelin kansan kivittämänä. Kühnchen uneksi jo verilöylyistä Netzigin kaduilla. Jadassohn kähisi: "Uskaltaakohan kukaan enää epäillä minun uskollisuuttani keisaria kohtaan?" Ja Diederich: "Vanha Buck pitäköön varansa! Myöskin Klüsing Gausenfeldissä! Me havahdumme unesta!"

Herrat pitivät itsensä hyvin suorassa, ja usein työntyi joku heistä odottamatta kappaleen matkaa edelle. Keppeineen he jyskyttivät alaslasketuita ikkunankaihtimia ja lauloivat kukin omassa tahdissaan "Reinin vahtia". Maakunnanoikeustalon nurkalla seisoi poliisi, mutta onnekseen osasi pysyä paikoillaan. "Tahdotteko kenties jotakin, miesparka?" huusi Nothgrosschen, joka oli kokonaan poissa suunniltaan. "Me sähkötämme keisarille!" Postitalon edustalla kohtasi pastoria, jolla oli kehnoin vatsa, onnettomuus. Sillä välin kun muut koettivat huojentaa hänen asemaansa, Diederich soitti virkamiehen esiin ja antoi hänelle sähkösanoman. Kun virkamies oli lukenut sähkösanoman, niin hän tarkasti Diederichiä epäröiden — mutta Diederich katsoi häneen sillä lailla salamoiden, että hän pelästyi ja teki velvollisuutensa. Sillä välin jatkoi Diederich salamoimistaan ja kivettyneenä seisomistaan ilman mitään tarkoitusta: keisarin asennossa, kun joku sivusadjutantti teki hänelle selvää vahtisotilaan urotyöstä ja siviilikabinetin päällikkö ojensi hänelle uskollisuudenvakuutussähkösanoman. Diederich tunsi kypärin päässään, löi sapelia vastaan sivullaan ja sanoi: "Minä olen hyvin vahva!" Telegrafisti käsitti sen huomautukseksi ja laski toiseen kertaan pikkurahat. Diederich otti ne, meni erään pöydän luo ja piirsi muutamia rivejä paperille. Sitten hän pisti sen taskuunsa ja palasi herrojen luokse.

Nämä olivat hankkineet ajurin pastorille, joka ajoi tiehensä ja huiskutti vielä vaununikkunasta itkien, ikäänkuin olisi ollut ikuinen ero kysymyksessä. Jadassohn kääntyi teatterin nurkalla eräälle kadulle, vaikka majuri mylvikin hänen peräänsä, ett'ei hänen asuntonsa ollut siellä päin. Äkkiä katosi sitten majurikin, ja Diederich joutui kahden kesken Nothgroschenin kanssa Lutherstrasselle. Walhallateatterin edustalla ei toimittajaa saatu enää minnekään, hän tahtoi mennä katsomaan "sähköihmettä", erästä naista, jonka piti suitsua tulta. Diederichin täytyi hänelle vakavasti selittää, että aika ei ollut sopiva sellaisten kevytmielisyyksien katsomiseen. Muutoin Nothgroschen unhoitti koko "sähköihmeen", niin pian kun huomasi Netziger Zeitungin rakennuksen. "Pysäyttäkää!" hän huusi. "Pysäyttäkää kone! Kansallismielisten miesten sähkösanoma on vielä saatava lehteen!… Te saatte sen lukea vielä huomenna lehdestä", hän sanoi eräälle ohikulkevalle yövartijalle. Silloin Diederich tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

"Eikä vain tätä sähkösanomaa", hän sanoi lyhyesti ja hiljaa. "Minulla on vielä toinen." Hän veti erään paperin taskustaan. "Yötelegrafisti on minun vanha tuttavani, hän uskoi sen minulle. Tämän saapumisesta Teidän täytyy luvata olla ehdottomasti vaiti, sillä muutoin tuon miehen asema kävisi uhatuksi."

Kun Nothgroschen heti lupasi kaikki, Diederich sanoi paperiin katsomatta:

"Se on osotettu rykmentin komennuskunnalle, ja everstin itsensä on ilmoitettava siitä sille vahtisotilaalle, joka tänään ampui tuon työmiehen. Se kuuluu: Sinun kunnian kentällä sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän Sinut korpraaliksi… Olkaa vakuutettu" — ja Diederich ojensi paperin toimittajalle. Mutta Nothgroschen ei katsahtanut siihen, vaan tuijotti, ikäänkuin älyttömänä, Diederichiin ja hänen kivettyneeseen ryhtiinsä, hänen viiksiinsä, jotka pistivät aina silmiin asti, hänen silmiinsä, jotka salamoivat.

"Nyt minä melkein uskoin —" änkytti Nothgroschen. "Te olette niin suuresti samannäköinen kuin — kuin —."

IV.

Diederich olisi, kuten parhaina uusteutoniaikoina, nukkumalla laiminlyönyt päivällisen, mutta Ratskellerin lasku tuli, ja se oli siksi huomattava, että hänen täytyi nousta ja mennä konttoriin. Hänen oli paha olla, ja hänelle tuotettiin vielä mielipahaa, jopa perheenkin puolelta. Sisaret vaativat kuukautista pukutarverahaansa, ja kun hän selitti, että hänellä ei sitä nyt ollut, niin he viittasivat vanhaan Sötbieriin, jolla aina oli ollut. Diederich nousi pontevasti tätä kapinayritystä vastaan. Korkealla kohmeloäänellä hän selitti tytöille, että näiden piti nyt tottua kokonaan toisenlaiseen komentoon. Sötbier tosin oli aina antanut pois ja saattanut liikkeen menemään alas. "Jos minun nyt pitäisi tänään maksaa teille osuutenne, niin te ihmettelisitte kirotusti sitä, miten vähän teille tulisi." Sitä sanoessaan hän tunsi sen läpeensä epäoikeutetulta, jos hänet joskus pakotettaisiin laskemaan nämä molemmat osallisiksi liikkeeseen. Se täytyi saada estetyksi, hän ajatteli. Nämä sen sijaan tulivat vielä vaativammiksi. "Me emme siis saata maksaa pukujamme, mutta herra tohtori juo shampanjaa sadallaviidelläkymmenellä markalla." Silloin Diederich muuttui hirvittävän näköiseksi. Hänen kirjeensä siis avattiin! Häntä vakoiltiin! Hän ei ollut herra talossaan, vaan apulainen, neekeri, joka raatoi naisten puolesta, jotta nämä saattoivat koko päivän laiskotella! Hän huusi ja polki jalkaa, niin että lasit helisivät. Rouva Hessling rukoili valittaen, sisaret vastustivat enää pelosta, mutta Diederich oli päässyt hyvään alkuun. "Mitä te uskallattekin? Sellaiset hanhet kuin te? Mistä te tiedätte, vaikka nämä sataviisikymmentä markkaa olisivatkin loistava pääomansijoitus. Niin juuri, pääomansijoitus! Luuletteko te, että minä juon shampanjaa idioottien kanssa, jos en minä heiltä mitään tahdo? Tästä te ette tiedä vielä mitään täällä Netzigissä, se on sitä uutta kurssia, se on —" Hän keksi sanan. "Se on suurpiirteisyyttä! Suurpiirteisyyttä!"

Hän paiskasi oven perässään kiinni. Rouva Hessling meni hänen perässään varovaisesti, ja kun tämä oli vaipunut asuinhuoneen sohvalle, niin hän otti Hänen kätensä ja sanoi: "Rakas poikani, minä olen sinun kannallasi." Samalla katsahti hän häneen aivan kuin olisi tahtonut "rukoilla sydämestään." Diederich vaati itselleen hapanta silliä; ja sitten hän valitti vihoissaan, miten vaikeata oli johtaa tuota uutta henkeä Netzigiin. Ainakaan täällä kotona ei pitänyt tehdä hänen työtään mahdottomaksi! "Minulla on suuria tekeillä teidän kanssanne, mutta jättäkää se suosiollisesti minun paremman tietoni ja taitoni varaan. Yhden tulee olla herrana. Yrittelijähenki ja suurpiirteisyys kuuluvat kaiketi hänelle. Sötbieriä ei siinä tarvita. Jonkun aikaa minä annan sen vanhuksen vielä hengähtää, sitten hän saa mennä menojaan."

Rouva Hessling vakuutti vienosti, että hänen poikansa tuli jo äitinsä tähden aina tarkoin tietämään, mitä hänen tuli tehdä — ja sitten Diederich läksi konttoriin, missä kirjoitti Eschweileriin Büschlin konetehtaaseen kirjeen tilatakseen sieltä "uuden, Maier-järjestelmäisen patentti-kaksois-holländerin." Hän jätti kirjeen avoimeksi ja läksi ulos. Kun hän palasi takaisin, niin Sötbier seisoi kirjoituspöytänsä edessä, ja varmaa oli, että hän itki harmaan silmäsuojuksimensa alla: kyyneliä tippui kirjeelle. "Teidän täytyy kirjotuttaa se vielä kerran puhtaaksi", sanoi Diederich kylmästi. Silloin Sötbier alkoi:

"Nuori herra, meidän vanha holländerimme ei ole mikään patenttiholländer, mutta se polveutuu vanhan herran ensi ajoilta alkaen; sillä hän aloitti ja sillä hänestä tuli suuri…"

"No niin, ja minä toivon puolestani tulevani suureksi omalla holländerillani", sanoi Diederich terävästi. Sötbier vaikeroi.

"Meidän vanha koneemme on aina meille riittänyt."

"Minulle ei."

Sötbier sanoi, että se oli yhtä työkykyinen kuin kaikkein uusimmatkin, jotka oli huijausreklaamin avulla saatu niin hyvään huutoon. Kun Diederich pysyi kovana, niin vanhus avasi oven ja huusi: "Fischer! Tulkaapas vähän tänne!" Diederich kävi levottomaksi. "Mitä Te tahdotte siltä mieheltä? Minä tahdon päästä siitä, että hän sekaantuu tähän!" Mutta Sötbier vetosi konemestarin todistukseen, mestarin, joka oli työskennellyt suurimmissa tehtaissa. "Nyt, Fischer, sanokaapas herra tohtorille, miten työkykyinen meidän holländerimme on!" Diederich ei tahtonut kuunnella, hän juoksi edestakaisin, vakuutettuna siitä, että tuo mies tuli käyttämään tilaisuutta suututtaakseen häntä. Sen sijaan Napoleon Fischer antoi ensin rajattoman tunnustuksen Diederichin asiantuntemukselle ja sanoi sitten vanhasta holländerista kaikkea sitä epäedullista, mitä siitä suinkin saatettiin ajatella. Kun Napoleon Fischeriä kuultiin, niin hän oli jo, ollut vähällä sanoa itsensä irti vain sen tähden, että vanha holländer ei miellyttänyt häntä. Diederich puhkui: hänelle oli tosiaankin tapahtunut onnellisesti siinä suhteessa, että oli saanut käyttää edelleen herra Fischerin arvokasta apua; mutta konemestari selitti hänelle, välittämättä hänen ivastaan, hintaluettelossa olleiden kuvien perusteella uuden patenttiholländerin hyviä puolia, semminkin sitä, että sitä oli mukava hoitaa. "Kunpa vain voisin huojentaa Teidän työtänne!" puhkui Diederich. "Muuta minä en toivo. Kiitoksia, saatte mennä."

Kun konemestari oli poistunut, niin Sötbier ja Diederich työskentelivät jonkun aikaa itsekseen. Äkkiä Sötbier kysyi: "Ja millä meidän pitäisi se maksaa?" Diederich lensi heti tulipunaiseksi: hänkään ei ollut koko aikana mitään muuta ajatellut. "Niin mitä!" hän huusi. "Millä maksaa! Ensiksi minä myönnän pitkän hankinta-ajan, ja sitten: kun minä tilaan itselleni niin kalliin holländerin, niin Te kenties luulette, että minä en tiedä, mihin minä sitä käytän? Ei, rakkaani, minulla täytyy silloin olla tarkat suunnitelmat liikkeen pikaiseksi laajentamiseksi — joista minä en tänään vielä tahdo puhua mitään."

Samalla hän läksi konttorista, jäntevässä asennossa, vaikkakin sisimmässään epäillen. Tämä Napoleon Fischer oli poistuessaan katsahtanut vielä ympärilleen, silmissä sellainen ilme, kuin olisi houkutellut sopivasti, päämiehensä ansaan. "Vihollisten ympäröiminä", ajatteli Diederich ja piukensi vielä ryhtiään, "me olemme vasta oikein vahvoja. Minä tulen ne pian murskaamaan." Heidän piti saada kokea, kenen kanssa olivat tekemisissä; sitten hän pani täytäntöön ajatuksen, jonka oli saanut jo herätessään: hän meni tohtori Heuteufelin luokse. Tämä toimitti vastaanottonsa loppuun asti ja antoi hänen odottaa. Sitten otti hän hänet vastaan työhuoneessaan, missä kaikki hajut ja esineet muistuttivat Diederichin mieleen aikaisempia, kiusallisia käyntejä. Tohtori Heuteufel otti lehden pöydältä, naurahti ja sanoi: "No niin, Te tulette varmastikin tänne osoittamaan riemuanne. Kaksi menestystä yhdellä kertaa! Teidän shampanjauskollisuudenilmoituksenne on lehdessä — niinpä niin, ja keisarin sähkösanoma vahtisotilaalle ei Teidän kannaltanne katsoen jätä tietenkään mitään toivomisen varaa."

"Mikä sähkösanoma?" kysyi Diederich. Tohtori Heuteufel näytti sen hänelle; Diederich luki. "Sinun kunnian kentällä, sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän sinut korpraaliksi." Sellaisena kuin se oli siinä painettuna, se teki häneen täysin väärentämättömän vaikutuksen. Vieläpä hän joutui sen valtaan; miehellisellä pidättäväisyydellä hän sanoi: "Se on jokaiselle kansallismieliselle sydämestä lähtenyttä puhetta." Kun Heuteufel vain kohautti olkapäitään, niin Diederich veti henkeään. "En ole tullut tänne tämän tähden, vaan järjestämään meidän molemminpuolisia suhteitamme." Heuteufelin mielestä ne olivat jo järjestyksessä. "Ei, ei ollenkaan." Diederich vakuutti haluavansa kunniakasta rauhaa. Hän sanoi olevansa valmis vaikuttamaan oikeinymmärretyn liberalismin hengessä, jos vain hänen kireästi kansallista ja keisarille uskollista vakaumustaan pidettiin arvossa. Tohtori Heuteufel selitti tämän kaiken olevan vain tyhjiä lauseita. Silloin Diederich menetti käsityskykynsä. Tämä mies piti häntä kädessään, hän saattoi erään paperin avulla todistaa hänet pelkuriksi! Tuo ivallinen nauru hänen keltaisilla kiinalaiskasvoillaan, tuo suuremman voimansa tunteva ryhti oli jatkuvana viittauksena. Mutta hän ei puhunut, hän antoi miekkansa heilua Diederichin pään päällä. Tilanteen täytyi loppua! "Minä vaadin Teitä", sanoi Diederich käheänä mielenliikutuksesta, "antamaan minulle minun kirjeeni takaisin." Heuteufel tekeytyi hämmästyneeksi. "Minkä kirjeen?" — "Sen, jonka minä kirjoitin Teille asevelvollisuuden vuoksi, kun minun piti palvella." Sen jälkeen lääkäri mietti.

"Vai niin: silloin kun Te tahdoitte päästä täyttämästä velvollisuuksianne!"

"Minä ajattelin jo silloin, että Te tulisitte selittämään minun varomattomat lausuntoni minua loukkaavalla tavalla. Minä vaadin Teitä vielä kerran antamaan minun kirjeeni takaisin." Ja Diederich astui esiin uhkaavana. Heuteufel ei väistynyt.

"Jättäkää minut rauhaan, minulla ei ole enää Teidän kirjettänne."

"Minä vaadin siitä Teidän kunniasananne."

"Sitä minä en anna käskystä."

"Sitten minä kiinnitän Teidän huomionne lainvastaisen menettelynne seurauksiin. Jos Te vain minun kirjeeni avulla tahdotte jossakin tilaisuudessa tuottaa minulle ikävyyksiä, niin silloin tapahtuu ammattisalaisuuden ilmoittamisrikos. Silloin minä ilmiannan Teidät lääkäriyhdistykselle, haastan Teidät oikeuteen ja käytän kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni Teidät mahdottomaksi!" Mitä suurimman liikutuksen vallassa, melkein äänettömänä: "Te näette minut valmiina vaikka mihin! Meidän välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"

Tohtori Heuteufel katsahti häneen uteliaasti, hän ravisti päätänsä, hänen kiinalaisviiksensä keikkuivat, ja hän sanoi:

"Teillä on ähky."

Diederich peräytyi, hän änkytti: "Mitäs se Teitä liikuttaa?"

"Ei liikutakaan", sanoi Heuteufel. "Se huvittaa minua vain menneiltä päiviltä lähtien, koska minä aina olen sitä Teille ennustanut."

"Mitä sitten? Olkaa niin suosiollinen ja sanokaa." Mutta Heuteufel torjui pyynnön. Diederich katsoi häneen salamoiden. "Minun täytyy pontevasti vaatia Teitä täyttämään velvollisuutenne lääkärinä!"

Heuteufel vastasi, ett'ei ollut hänen lääkärinsä. Silloin Diederichin mahtava ilme hävisi ja hän tiedusteli valittavasti. "Usein minulla on kipuja kaulassa. Uskotteko sitten, että se tulee pahemmaksi? Onko minulla jotakin pelättävänä?"

"Minä neuvon Teitä kääntymään jonkun spesialistin puoleen."

"Te olette täällä kuitenkin ainoa asiantuntija! Jumalan tähden, herra tohtori, Te teette itsenne syntiin vikapääksi, sillä minulla on perhe ylläpidettävänä."

"Sitten Teidän pitäisi vähemmän polttaa, juoda myöskin vähemmän. Eilisiltana sitä tuli liiaksi."

"Vai niin." Diederich suoristautui. "Te ette suo minulle shampanjaa. Ja vain tuon uskollisuusadressin vuoksi."

"Jos Te oletatte minulla olevan kehnoja vaikuttimia, niin sitten Teidän ei tarvitse kysyä minun neuvojani."

Mutta Diederich rukoili edelleen. "Sanokaapas minulle edes, voinko minä saada syöpätaudin."

Heuteufel pysyi lujana. "Niin Te olitte aina risa- ja riisitautinen. Teidän olisi pitänyt vain palvella, silloin ette olisi noin paisunut."

Lopulta hän antautui toimittamaan tutkimuksen ja ryhtyi pensselöimään kurkunpäätä; Diederich tukehtui, pyöritti tuskallisesti silmiään ja takertui lääkärin käsivarteen. Heuteufel veti pois pensselinsä. "Sillä lailla minä en luonnollisesti pääse perille." Hän nauroi nenäänsä. "Te olette vielä sellainen kuin ennenkin."

Niin pian kun Diederich oli saanut ilmaa sisäänsä hän läksi tästä kauhujen kamarista. Talon edustalla, silmät vielä kyynelissä, hän törmäsi yhteen asessori Jadassohnin karissa. "No niin?" sanoi Jadassohn. "Eikö juominki soveltunutkaan Teille? Ja varta vasten menette Heuteufelille?"

Diederich vakuutti, että hänen terveytensä oli hyvä, loistava. "Mutta tuo mies sai minut kiihtymään! Minä menin hänen luokseen, koska pidin velvollisuutenani vaatia tyydyttävää selitystä tuon herra Lauerin eilisten lausuntojen johdosta. Ei ole minun kaltaiselleni miehelle, jolla on oikea mieliala, mitään houkuttelevata keskustella itse Lauerin kanssa."

Jadassohn ehdotti mentäväksi Klappschen oluttupaan.

"Minä menin siis sinne", jatkoi Diederich esitystään kapakan seinien sisällä, "siinä tarkoituksessa, että olisin sopinut koko jutun myöntämällä sen aiheutuneeksi päihtymyksestä, pahimmassa tapauksessa tilapäisestä mielenhäiriöstä. Mitäs luulette sen sijaan tapahtuneen? Heuteufel kävi hävyttömäksi. Esiintyy ylevämmyyttä osoittaen. Arvostelee kyynillisesti meidän uskollisuusadressiamme ja, tuskin voitte uskoa, Hänen Majesteettiinsa sähkösanomaakin."

"Niin, ja entäs sitten?" kysyi Jadassohn, jonka käsi kopeloi neiti Klappschia.

"Minun mielestäni tässä ei tarvita enää mitään jatkoa. Minä olen kerta kaikkiaan katkaissut välini sellaisen herran kanssa!" huudahti Diederich, vaikka tiesikin kipeästi, että taas keskiviikkona oli pakotettu menemään pensselöitäväksi. Jadassohn lisäsi terävästi:

"Mutta minä en." Ja kun Diederich katsahti häneen: "On nimittäin olemassa eräs virkakunta, mikä nimittää itseään yleiseksisyyttäjäkunnaksi ja mistä sellaiset herrat kuin Lauer ja Heuteufel ovat hyvinkin mielenkiintoisia." Samalla hän päästi neiti Klappschin vapaaksi ja antoi hänelle merkin poistua.

"Mitäs te sillä tarkoitatte?" kysyi Diederich, kamalasti liikutettuna.

"Minä aion nostaa kanteen majesteettirikoksesta."

"Tekö?"

"Niin juuri, minä. Yleisellä syyttäjällä, Feiferillä, on sairaslomaa, minä olen hänen tilallaan. Ja, kuten minä heti eilisen tapauksen jälkeen todistajain läsnäollessa totesin, kun minä en ollut läsnä rikoksen tapahtuessa, niin mikään ei voi minua estää edustamasta syyttäjäviranomaisia."

"Mutta jos kukaan ei tee ilmiantoa!"

Jadassohn hymyili julmasti. "Jumalankiitos, sitä ei tarvita… Muutoin minä muistutan Teitä siitä, että eilisiltana itse tarjouduitte meille todistajaksi."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Diederich nopeasti.

Jadassohn taputti häntä olkapäähän. "Te tulette vielä kaikki muistamaan, minä toivon, kun Teitä kuulustellaan valallisesti." Silloin Diederich suuttui. Hän kävi niin äänekkääksi, että Klappsch kurkisti salaa huoneeseen.

"Herra asessori, minun täytyy ihmetellä sitä, että Te yksityisiä lausuntoja minun puoleltani —. Teillä on ilmeisesti aikomuksena poliittisen jutun avulla tulla yleiseksi syyttäjäksi. Mutta minä tahtoisin tietää, mitä minua Teidän virkauranne liikuttaa."

"Niin, ja mitä minua Teidän uranne?" kysyi Jadassohn.

"Niin, sitten me olemme toistemme vastustajia?"

"Minä toivon, että se voidaan välttää." Ja Jadassohn selitti hänelle, että hänellä, Diederichillä, ei ollut mitään syytä pelätä oikeudenkäyntiä. Kaikki Ratskellerissä sattuneen tapauksen todistajat tulivat pakosta sanomaan samaa kuin hän itsekin, myöskin Lauerin ystävät. Diederich ei tullut mitenkään menemään liian pitkälle… Diederich vastasi, että oli jo valitettavasti sen tehnyt, sillä lopultakin hän oli ollut se, joka oli saanut aikaan tuon jupakan Lauerin kanssa. Mutta Jadassohn rauhoitti häntä. "Kukas sitä kysyy. Kysymys on siitä, lausuiko herra Lauer nuo soimaavat sanat. Te annatte todistuksenne, kuten muutkin herrat, varovaisesti, jos tahdotte."

"Suurella varovaisuudella!" vakuutti Diederich. Ja nähdessään Jadassohnin pirullisen ilmeen: "Miten minä saattaisin toimittaa Lauerin kaltaisen säädyllisen miehen vankilaan? Niin, säädyllisen miehen! Sillä poliittinen vakaumus ei ole minun mielestäni mikään häpeä!"

"Semminkään, kun on kysymyksessä vanhan herra Buckin lanko, Buckin, jota Te toistaiseksi vielä tarvitsette", lopetti Jadassohn — ja Diederichin pää painui alas. Tämä juutalainen kiipijä käytti häntä hävyttömästi hyväkseen, eikä hän voinut tehdä mitään! Piti sitten vielä uskoa ystävyyteen. Hän sanoi vielä kerran itselleen, että kaikki, jotka olivat häntä itseään raaempia ja väkevämpiä, menivät paremmin eteenpäin. Suuri kysymys oli: miten saattoi tulla energiseksi. Hän suoristautui ja salamoi. Enempään hän ei kernaasti ryhtynyt; herrasta, joka kuului yleiseensyyttäjäkuntaan, ei koskaan saattanut tietää… Muutoin Jadassohn johti keskustelun jonnekin muualle.

"Tiedättekö jo, että hallituksessa ja oikeusviranomaisten kesken kiertelee perin omituisia huhuja — Hänen Majesteettinsa rykmentinkomentajalle lähettämän sähkösanoman johdosta? Eversti kuuluu nimittäin väittävän, ettei ollut mitään sähkösanomaa saanutkaan."

Diederich säilytti, sisäisestä järkytyksestään huolimatta, äänensä kiinteänä. "Mutta sehän oli kuitenkin lehdessä!" Jadassohn nauraa virnotti kaksimielisesti! "Niissä on liian paljon." Hän antoi Klappschen, joka oli taas pistänyt kaljuisen päänsä ovesta sisään, tuoda "Netziger Zeitungin". "Katsokaapas, tässä lehdessä ei ole ylipäänsä mitään, mikä ei jollain lailla koskisi Hänen Majesteettiaan. Johtava kirjoitus koskettelee kaikkeinkorkeinta ilmoitususkon tunnustamista. Sitten tulee everstille saapunut sähkösanoma, sitten paikalliset uutiset, jossa kerrotaan vahtisotilaan sankarityöstä, ja sitten sekalaista, jonka joukossa on kolme keisarillista perhettä koskevaa pikkujuttua."

"Täällä on totisesti liikuttavia asioita", huomautti Klappsch ja muljahutti silmiään.

"Epäilemättä", vakuutti Jadassohn; ja Diederich: "Vieläpä sellaisen vapaamielisen kiihoituslehdenkin täytyy tunnustaa Hänen Majesteettinsa merkitys!"

"Mutta siinä kiitettävässä innossa on kuitenkin saattanut olla mahdollista, että toimitus on julkaissut tuon kaikkeinkorkeimman sähkösanoman yhtä päivää liian aikaisin — ennen sen lähettämistä." "Mahdotonta!" päästi Diederich. "Hänen Majesteettinsa stiili on silminnähtävä." Klappschkin tahtoi sen tuntea siksi. Jadassohn myönsi: "Niin no… Koska on mahdoton koskaan tietää, siksi me emme myöskään peruuta mitään. Jos eversti ei ole saanut mitään, niin lehti on saattanut saada sen suoraan Berlinistä. Wulckow kutsui toimittajan luokseen, mutta tämä kieltäytyi ilmoittamasta mitään; hän sylkäsi ja tuli meidän luoksemme, jotta ryhdyttäisiin toimenpiteisiin Nothgroschenin pakottamiseksi todistamaan. Lopuksi me kuitenkin jätimme ryhtymättä mihinkään ja odotamme kernaammin peruutusta Berlinistä — koska on mahdotonta mitään tietää."

Kun Klappsch kutsuttiin taas kyökkiin, niin Jadassohn lisäsi: "Koomillista, vai miten? Juttu näyttää kaikista epäiltävältä, mutta kukaan ei tahdo mennä ensimäisenä mitään väittämään, koska tässä tapauksessa — tässä aivan erikoisessa tapauksessa" — sanoi Jadassohn juonikkaalla äänenpainolla, ja koko hänen ilmeensä, vieläpä hänen kasvonsakin näyttivät juonikkailta, "juuri sillä, mikä on uskomatonta, on suurin mahdollisuus tulla tositapahtumaksi."

Diederich oli jähmetyksissä: hän ei ollut uneksinutkaan koskaan niin törkeästä petoksesta. Jadassohn huomasi hänen kauhistuksensa, hämmentyi ja alkoi väännellä itseänsä: "Niin, sillä miehellä on heikkoutensa — sanon sen Teille." Diederich iski: "Eilisiltana Te ette näkynyt vielä tietävän niistä mitään." Jadassohn puolusteli itseään: Shampanja teki luonnollisesti epäkriitilliseksi. Tokko sitten herra tohtori Hesslingkään oli ottanut muiden herrain haltioitumista niin vakavalta kannalta. Majuri Kunzea suurempaa nurisijaa tuskin oli ollenkaan olemassa… Diederich vetäytyi tuoleineen taaksepäin, häntä värisytti, aivan kuin olisi äkisti joutunut ryövärien luolaan. Mitä pontevimmin hän sanoi: "Minä toivon voivani luottaa noiden muiden herrain kansalliseen mielialaan kuin omaanikin, minkä epäilemisestä minä pyydän päästä mitä jyrkimmin."

Jadassohn oli saanut takaisin purevan äänensä. "Jos tähän pitäisi sisältyä jokin epäily minun persoonaani nähden, niin minä torjun sen asianmukaisella suuttumuksella." Kähisten, niin että Klappsch kurkisti ovesta: "Minä olen kuninkaallinen asessori, tohtori Jadassohn, ja olen tarvittaessa käytettävissänne."

Siihen täytyi Diederichin mutista, että hän ei ollut sillä sitä tarkoittanut. Mutta sitten hän maksoi. Ero oli kylmä.

Kotimatkalla Diederich puhkui. Eikö hänen olisi pitänyt käyttäytyä Jadassohnia kohtaan myöntyväisemmin? Siltä varalta, että Nothgroschen puhuisi! Jadassohn tarvitsi häntä kyllä kipeästi Laueria vastaan nostettavassa jutussa! Kaikkien tapausten varalta oli hyvä, että Diederich nyt tiesi tämän herran oikean luonteen! "Hän näytti minusta heti epäiltävältä! Sellaisilla korvilla ei voi kuitenkaan tuntea täysin ja tosikansallisesti."

Kotona hän tarttui heti "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Siellä oli jo senaamuisen "Netziger Zeitungin" keisaria koskevat pikku jutut. Kenties ne tulivat vasta ylihuomenna, kaikella ei ollut siellä tilaa. Mutta hän haki edelleen; hänen kätensä vapisivat… Tuossa! Hänen täytyi istuutua. "Mikäs sinun on, poikani?" kysyi rouva Hessling. Diederich tuijotti kirjaimiin, oli kuin olisi lukenut satua, mistä oli tullut tosi. Siinä se oli muiden varmojen asioiden joukossa siinä ainoassa lehdessä, jota Hänen Majesteettinsa itse luki! Sielunsa sisimmässä, niin syvällä, että tuskin itsekään sitä kuuli, Diederich mutisi: "Minun sähkösanomani." Tuskaisa onni oli melkein pakahduttaa hänet. Saattoiko niin olla? Oliko hän oikein edeltäpäin tuntenut, mitä keisari tuli sanomaan? Ulottuiko hänen korvansa tänne kauas? Toimiko hänen aivonsa yhdessä —? Kaikkein kuulumattomimmat salaperäiset suhteet valtasivat hänet… Mutta peruutus saattoi vielä tulla, hän saattoi tulla painetuksi mitättömyyteensä! Diederich vietti tuskaisan yön, ja aamulla varhain hän kävi "Lokal-Anzeigerin" kimppuun. Pikku jutut. Patsaan paljastus. Puhe. "Netzigistä." Siinä mainittiin ne kunnianosoitukset, jotka olivat tulleet korpraali Emil Pacholken osaksi, hänen sisäisen vihollisen edessä osoittamansa rohkeuden vuoksi. Kaikki upseerit, eversti etunenässä, olivat puristaneet hänen kättään. Hän oli saanut rahalahjoja. "Kuten tunnetaan, keisari ylensi jo eilen sähkösanomalla tuon kunnon sotilaan korpraaliksi." Siinä se oli! Ei mitään peruutusta: vaan vahvistus! Hän otti Diederichin sanat omikseen ja pani täytäntöön sen, minkä Diederich oli hänen tehtäväkseen jättänyt!… Diederich levitti lehden niin leveäksi kuin mahdollista; hän näki itsensä siinä kuin peilistä, ja hänen harteillaan oli kärpännahka.

Tätä Diederichin voittoa ja pyörryttävää ylennystä ei mikään sana saanut valitettavasti ilmaista, mutta hänen olentonsa tyytyi kiinteyteen puheessa ja ryhdissä, hallitsijan silmän käyttämiseen. Perhe ja tehdas mykistyivät hänen ympärillään. Itse Sötbierinkin täytyi tunnustaa, että tutkiskeleva piirre oli tullut liikkeeseen. Ja Napoleon Fischer hiipi, mitä suorempana ja kirkkaampana Diederich seisoi, sitä apinamaisemmin ohitse, kädet riipuksissa eteenpäin, kaitoine katseineen, irvistävine hampaineen, ohuine mustine partoineen: hillityn kumouksen henkenä… Nyt oli aika mennä tapaamaan Guste Daimchenia. Diederich läksi vierailulle.

Ylikaitsija Daimchenin rouva otti hänet ensiksi yksin vastaan vanhalla nukkaverkasohvallaan, mutta ruskeassa, ruusuilla koristetussa silkkipuvussa, kädet, nuo punaiset ja paisuneet pesijättären kädet, nostettuina vatsalle, niin että vieras saattoi aina nähdä hänen uudet sormuksensa. Neuvottomuudessaan Diederich tunnusti ihmettelynsä, minkä jälkeen rouva Daimchen kernaasti kertoi, miten hänellä ja Gustella nyt oli, jumalankiitos, rahaa kaikkeen. He eivät vain vielä tietäneet, pitikö heidän sisustaa huoneensa muinaissaksalaisesti, vaiko Ludvig XIV:n malliin. Diederich suositteli lämpimästi muinaissaksalaista; hän oli nähnyt sitä Berlinissä kaikkein hienoimmissa taloissa. Mutta rouva Daimchen oli epäileväinen. "Kuka tietää, oletteko Te koskaan käynyt niin hienojen ihmisten luona kuin meillä. Nähkääs, minä tiedän sen, kun ihmisten täytyy tehdä sillä lailla, kuin heillä olisi jotakin, eikä kuitenkaan ole." Tämän jälkeen Diederich vaikeni neuvottomana, ja rouva Daimchen löi rumpua vatsansa päälle tyydytyksellä. Onneksi Guste astui sisään kovin ihastuneena. Diederich lennähti ylös nojatuolistaan, sanoi narisevalla äänellä: "Armollisin neiti!" ja suuteli kädelle. Guste nauroi. "Älkää vain taittako jalkaanne!" Mutta hän lohdutti häntä jälleen. "Näkee heti, kuka on hieno mies. Herra luutnantti von Brietzen tekee myöskin samalla lailla."

"Niin, niin", sanoi rouva Daimchen, "meillä käyvät kaikki upseerit! Eilen minä sanoin Gustelle: 'Guste, minä sanoin, jokaiselle istuimelle me voisimme antaa tikata vapaaherran kruunun, sillä kaikkialle on jo joku istuutunut'."

Guste mutisti suutaan. "Mutta mitä perheisiin tulee ja muutenkin ylipäänsä, Netzig on kuitenkin hirveän huono. Minä luulen, että me muutamme Berliniin." Rouva Daimchen ei ollut tässä asiassa yhtämieltä. "Ihmisille ei pidä tuottaa sitä iloa", hän sanoi. "Harnischin vanha rouva oli eilen melkein haleta, kun näki minun silkkipukuni."

"Äiti on nyt kerta kaikkiaan sellainen", sanoi Guste. "Jos hän voi loistaa, niin kaikki on hyvin. Mutta minä ajattelen myöskin sulhaistani. Tiedättekö, että Wolfgang on suorittanut tutkintonsa? Mitäs hänellä täällä Netzigissä? Berlinissä hänestä tulee meidän runsailla rahoillamme jotakin." Diederich vakuutti; "Niin, hänhän tahtoi aina tulla ministeriksi tai sen sellaiseksi." Tuskin huomattavan pilkallisesti hän lisäsi: "Senhän pitäisi ollakin niin helppoa."

Guste asettui heti taisteluasentoon. "Vanhan herra Buckin poika ei olekaan sellainen kuin jokaikinen", hän sanoi terävästi. Mutta Diedrich selitti maailmanmiehen ylevämmyydellä, että nykyään tarvittiin jotakin, jossa vanhan Buckin vaikutus ei auttanut, tarvittiin persoonallisuutta, suuripiirteistä yritteliäisyyttä ja piukkaa kansallista mielialaa. Guste ei keskeyttänyt häntä enää, vieläpä katseli kunnioittavasti hänen uljaita viiksenkärkiään. Mutta tietoisuus siitä, että teki vaikutuksen, sai Diederichin menemään liian pitkälle. "Kaikesta tästä en ole huomannut mitään herra Wolfgang Buckissa", hän sanoi. "Hän filosofeeraa ja nurisee, ja ylipäänsä kuuluu verrattain runsaasti huvittelevan… Niinpä niin", hän lopetti, "hänen äitinsähän olikin näyttelijätär." Ja hän katsoi poispäin, vaikka tunsikin, että Gusten uhkaava katse haki häntä.

"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?" kysyi tyttö. Diederich tekeytyi hämmästyneeksi.

"Minä, en mitään. Minä vain sanoin, miten monet rikkaat nykyään elävät Berlinissä. Buckit ovat kuitenkin huomattuja ihmisiä."

"Sitä me toivomme", sanoi Guste lyhyesti. Rouva Daimchen, joka oli haukotellut, muistutti, että oli mentävä ompelijattarelle, Guste katsahti odottavasti Diederichiin, jolle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin nousta ja kumartaa. Ottaen huomioon tilanteen jännittyneisyyden hän jätti käden suutelematta. Mutta eteisessä Guste saavutti hänet. "Tahdotteko kenties nyt sanoa", hän kysyi, "mitä Te tuolla näyttelijättärellä tarkoititte?"

Diederich avasi suunsa, hätkähti ja sulki sen jälleen, kovasti punastuneena. Oli hiuskarvan varassa, ettei tullut ilmaisseeksi sitä, minkä oli sisariltaan kuullut. Hän sanoi säälivällä äänellä: "Neiti Guste, koska me olemme niin vanhoja tuttavia —. Minä tahdoin vain sanoa, että Buckista ei ole Teille. Hänellä on niin sanoakseni äitinsä, puolelta perinnöllisiä vikoja. Vanha Buck on myöskin ollut kuolemaan tuomittuna. Ja mitä on sitten vielä Buckista jälellä? Uskokaa minua, ei pitäisi naimisen kautta liittyä sukuun, joka menee alaspäin. Se on synti omaa itseään vastaan", hän lisäsi vielä. Mutta Guste oli nostanut kätensä lanteilleen.

"Alaspäin? Ja Te menette sitten ylöspäin? Siksikö, että Te juotte Ratskellerissä ja sitten toimitatte ihmisille ikävyyksiä? Koko kaupunki puhuu Teistä, ja sitten Te kuitenkin tahtoisitte herjata hyvin hienoa perhettä. Alaspäin! Joka saa minun rahani, se ei ylipäänsä mene alaspäin. Te olette vain kateellinen, luuletteko, ett'en sitä tietäisi?" — ja hän katsahti Diederichiin silmät täynnä vihan kyyneliä. Diederichin rintaa ahdisti, hän olisi mielellään heittäytynyt polvilleen ja suudellut Gusten paksuja pieniä sormia ja silmissä olevia kyyneleitä — mutta kävikö se sitten päinsä? Sillä välin tytön ihraisille, punaisille kasvoille oli ilmestynyt halveksiva ilme, ja hän itse kääntyi ympäri ja löi oven kiinni. Diederich seisoi siinä vielä hetkisen tuskaisin sydämin, sitten läksi hän tiehensä tuntien itsensä hyvin pieneksi.

Hän ajatteli, että hänellä ei täällä ollut mitään tehtävätä; asia ei liikuttanut häntä, Guste oli kaikkine rahoineen vain lihava hanhi, — ja se rauhoitti häntä. Kun sitten eräänä iltana Jadassohn ilmoitti hänelle, mitä oli saanut tietoonsa Magdeburgista, niin Diederich riemuitsi. Viisikymmentätuhatta markkaa, siinä kaikki! Tyttö, joka oli käyttäytymiseltään niin huikentelevainen, sopi toki paremmin rappeutuneelle Buckille kuin ytimekkäälle ja mieleltään niin uskolliselle miehelle kuin Diederichille! Silloin oli Käthchen Zillich sopivampi. Ulkonaisesti Gusten kaltaisena ja melkein yhtä viehättävänä hänellä oli sitäpaitsi luonnetta, hän oli olennoltaan sellainen, joka täytti toiveet. Diederich alkoi käydä Zillichillä useammin kahvilla ja hakkaili innokkaasti talon tytärtä. Tämä varoitti häntä Jadassohnin suhteen, minkä Diederich oli pakotettu myöntämään oikeutetuksi. Käthchen puhui myöskin mitä paheksivimmin rouva Lauerista, joka maakunnanoikeusneuvos Fritzschen kanssa —. Mitä Lauerin oikeusjuttuun tuli, niin Käthchen Zillich oli ainoa, joka kokonaan oli Diederichin puolella.

Sillä tämä asia alkoi käydä Diederichille uhkaavaksi. Jadassohn oli saanut aikaan sen, että yleinensyyttäjäkunta antoi erään tutkintotuomarin kuulustella tuon yöllisen tapauksen todistajia; ja niin pidättyvästi kuin Diederich puhuikin tuomarin edessä, muut pitivät häntä syypäänä heidän omaan neuvottomuuteensa. Herrat Cohn ja Fritzche väistivät häntä, herra Buckin veli, joka muutoin oli niin kohtelias, vältti hänen tervehdyksensä, Heuteufel piteli häntä julmasti, mutta kieltäytyi kaikesta yksityiskeskustelusta. Sinä päivänä, jolloin tuli tunnetuksi, että tehtailija Lauer oli saanut haasteen, Diederich havaitsi pöytänsä Ratskellerissä tyhjäksi. Professori Kühnchen veti juuri takkia selkäänsä, Diederich saattoi vain tarttua hänen kaulukseensa. Mutta Kühnchenillä oli kiire, hänen täytyi puhua vapaamielisten valitsijayhdistyksessä uutta sotilasehdotusta vastaan. Hän hävisi; ja Diederich ajatteli pettyneenä tuota voittoisaa yötä, jolloin ulkona kadulla oli vuotanut sisäisen vihollisen veri ja täällä sisällä Shampanja ja jolloin Künhchen oli ollut sotaisin kaikista kansallismielisistä. Nyt hän puhui meidän mainehikkaan armeijamme lisäämistä vastaan!… Diederich katseli, yksinäisenä ja hyljättynä, lasiinsa; silloin majuri Kunze ilmestyi.

"No niin, herra majuri", sanoi Diederich pakotetun iloisesti, "Teistä ei saa kuulla enää mitään."

"Teistä sitä enemmän." Majuri nurisi, jäi seisomaan, hattu päässä, viitta harteilla, ja katsahti ympärilleen kuin erämaassa. "Ei ketään ihmisiä!"

"Saanko luvan tarjota Teille lasin viiniä" — uskalsi Diederich sanoa, mutta sai huonon vastauksen. "Kiitän, Teidän shampanjanne ei ole vielä lähtenyt vatsastani." Majuri tilasi olutta ja istui siinä mykkänä ja peloittavan näköisenä. Lopettaakseen vain tuon hirveän vaitiolon Diederich päästi suustaan: "No niin, kuinkas on sen sotilasyhdistyksen laita, herra majuri? Minä olen luullut, että saisin joskus jotakin kuulla jäseneksiotostani."

Majuri vain katsoi häneen pitkään, aivan kuin olisi tahtonut ahmaista hänet. "Vai niin Te olette luullut. Te olette nähtävästi myöskin luullut, että minulle tuottaisi kunniaa se, että sotkette minut häväistysjuttuunne?"

"Minunko juttuuni?" änkytti Diederich. Majuri pauhasi ukkosena. "Niin juuri, herra, Teidän juttuunne! Herra tehtailija Lauerilta pääsi tosin joku sana liikaa, mutta sellaista voi sattua jopa vanhoille sotilaillekin, jotka ovat antaneet kuninkaansa puolesta ampua itsensä raajarikoiksi. Mutta Te houkuttelitte pirullisella tavalla herra Lauerin käyttämään noita ajattelemattomia sanoja. Sen olen valmis ilmaisemaan tutkintatuomarille. Lauerin minä tunnen: hän oli Ranskassa ja kuuluu meidän sotilasyhdistykseemme. Te, herra, kukas Te olette? Tiedänkö minä, oletteko ylipäänsä edes palvellut? Esittäkää paperinne!"

Diederich tarttui lompakkoonsa. Hän olisi seisonut piukkana, jos majuri olisi vaatinut. Majuri piteli sotilaspassia kädessään, matkan päässä. Äkkiä singahdutti hän sen takaisin Diederichille ja nauroi julmasti. "No niin, nostoväkeä. Enkös minä ole sitä sanonut? Lautajalka todennäköisesti." Diederich kalpeni, vapisi jokaisesta majurin sanasta ja ojensi vannoen kätensä. "Herra majuri, minä vakuutan kunniasanallani, että olen palvellut. Erään onnettomuuden johdosta, joka minulle tuottaa vain kunniaa, täytyi minun kolmen kuukauden kuluttua lähteä palveluksesta…"

"Sellaiset onnettomuudet me kyllä tunnemme… Tuokaa laskuni!"

"Muutoin minä olisin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich äkkinäisellä äänellä. "Minä olin sotilas sielultani ja ruumiiltani, sen minun esimieheni todistavat."

"Hyväs…" Majurilla oli jo viitta harteilla. "Minä tahdon vielä vain sanoa Teille, herra: sillä, joka ei ole palvellut, ei piru vieköön ole mitään tekemistä muiden ihmisten majesteettirikosten kanssa. Majesteetti ei pane mitään arvoa sellaiselle herrasväelle, joka ei ole palvellut… Grützmacher", hän sanoi isännälle, "Teidän pitäisi paremmin pitää silmällä yleisöänne. Erään vieraanne vuoksi, joka täällä istuu liiaksi, on nyt herra Lauer melkein niinkuin pidätetty ja minun täytyy kankealla jalallani mennä oikeuteen todistajaksi ja turmella se kaikkien ihmisten kanssa. Sopusoinnun tanssiaiset on peruutettu, minä olen vailla tointa, ja kun minä tulen tänne" — hän loi taas katseen erämaahan — "niin täällä ei ole ketään. Paitsi, luonnollisesti, tuo ilmiantaja!" hän huusi vielä portailla.

"Kunniasanani, herra majuri" — Diederich juoksi alas, "minä en ole tehnyt mitään ilmiantoa, kaikki on pelkkää väärinkäsitystä." Majuri oli jo kadulla, Diederich huusi hänen jälkeensä: "Ainakin minä pyydän Teitä olemaan hienotunteinen!"

Hän pyyhki otsaansa. "Herra Grützmacher, Teidän täytyy toki ymmärtää" — hän sanoi kyynelöivällä äänellä. Kun hän tilasi viiniä, niin isäntä ymmärsi kaikki.

Diederich joi ja ravisti surullisesti päätään. Hän ei käsittänyt näitä hairauksia. Hänen aikomuksensa olivat olleet puhtaat, vain hänen vihollisensa juonet pimittivät ne… Silloin ilmestyi maakunnanoikeusneuvos, tohtori Fritzsche, katsahti epäröiden ympärilleen, — ja nähtyään Diederichin aivan yksinään, tuli hänen luokseen. "Herra tohtori Hessling", hän sanoi ja ojensi kätensä, "Tehän näytätte sellaiselta, jonka laihon rakeet ovat tuhonneet." Suuressa liikkeessä, mutisi Diederich, oli aina vastuksia. Mutta kun hän näki toisen osanottavan katseen, niin hän heltyi kokonaan. "Teille minä voin sen sanoa, herra maakunnanoikeusneuvos, herra Lauerin asia on minusta kirotun vastenmielinen."

"Hänestä itsestään vielä vastenmielisempi", sanoi Fritzsche, eikä hänen äänestään puuttunut ankaruutta. "Jos ei oltaisi varmoja siitä, että hän ei yritä paeta, niin meidän olisi pitänyt heti tänään pidättää hänet." Hän näki Diederichin kalpenevan ja lisäsi: "Mikä meistä tuomareistakin olisi ollut tuskallista. Lopultahan me olemme ihmisiä ja elämme ihmisten keskuudessa. Mutta luonnollisesti —." Hän korjasi silmälasejaan ja kävi kuivakiskoiseksi. "Lakia on noudatettava. Jos Lauer tuona sanottuna iltana — minä itse olin silloin jo poistunut — tosiaankin teki itsensä syypääksi sellaiseen majesteettirikokseen, josta häntä syytetään ja jonka päätodistajaksi Teidät on ilmoitettu —."

"Minut?" Diederich jatkoi epäröivästi: "Minä en ole kuullut mitään! En sanaakaan!"

"Toista puhuu Teidän lausuntonne, jonka annoitte tutkintotuomarille."

Diederich sekaantui. "Ihmisen on niin vaikea heti tietää, mitä pitäisi sanoa. Mutta kun minä nyt ajattelen tuota kysymyksessä olevaa tapahtumaa, niin minusta tuntuu, kuin me kaikki olisimme olleet huomattavasti humalassa. Semminkin minä sitä olin."

"Semminkin Te", toisti Fritzsche.

"Niin, ja sitten minä kylläkin tein ärsyttäviä kysymyksiä herra Lauerille. Mitä hän minulle sitten vastasi, sitä en voisi mennä vannomaan. Tuo kaikkihan oli ylipäänsä vain pilaa."

"Niinpä niin: pilaa." Fritzsche hengitti syvään. "Niin, mutta mikä estää Teitä sitten sanomasta tätä yksinkertaisesti tuomarille?" Hän kohotti sormensa. "Minä en sano tätä vaikuttaakseni millään lailla Teidän todistukseenne."

Diederich kohotti äänensä. "Jadassohnille minä en anna anteeksi tätä kepposta!" Ja hän teki selkoa tämän herran tekosista, joka tahallaan poistui kohtauksen ajaksi, jottei olisi voinut tulla todistajana kysymykseen, ja sitten heti keräsi aineksia kannetta varten, väärinkäyttäen läsnäolijain syyntakeetonta tilaa ja määräten kullekin etukäteen, miten hänen piti todistaa. "Herra Lauer ja minä, me pidämme toisiamme kunnian miehinä. Miten sellainen juutalainen osaakin meitä kiihoittaa!"

Fritzsche selitti vakavana, että tässä ei tullut kysymykseen Jadassohnin persoonallisuus, vaan ainoastaan yleisensyyttäjistön menettely. Tosin oli myönnettävä, että Jadassohn oli kenties liiaksi intoileva. Hillityllä äänellä hän lisäsi: "Nähkääs, juuri siinä se syy, minkä vuoksi me emme kernaasti työskentele tuon juutalaisen herran kanssa. Sellainen herra ei kysy itseltään, minkä vaikutuksen asia on tekevä kansaan, jos sivistynyt mies, työnantaja, tuomitaan majesteettirikoksesta. Hänen radikalisminsa jättää huomioonottamatta asiallisen aprikoimisen."

"Hänen juutalainen radikalisminsa", täydensi Diederich.

"Hän saattaa itsensä arvelematta etualalle — millä minä en mitenkään tahdo sanoa sitä, että hän ei uskoisi myöskin ottavansa huomioon virallisia ja kansallisia etuja."

"Miten niin sitten?" huudahti Diederich. "Alhainen kiipijä, joka keinottelee meidän pyhimmillä arvoillamme!"

"Jos tahdomme käyttää ankarata kieltä —." Fritzsche hymyili tyytyväisesti. Hän tuli lähemmäksi. "Olettakaammepas, että minä olisin tutkintatuomari: on tapauksia, jolloin on tavallaan syytä jättää virkansa."

"Te olette Lauerin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa", sanoi Diederich ja nyökkäsi merkitsevästi, Fritzsche katsahti häneen maailmanmiehen tavallaan. "Mutta Tehän käsitätte, että minä sillä nimenomaan vahvistaisin tiettyjä huhuja."

"Se ei sovellu", sanoi Diederich. "Se sotisi sopivaisuutta vastaan."

"Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin tehdä velvollisuuteni, rauhallisesti ja asiallisesti."

"Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen", sanoi Diederich.

"Semminkin, kun saan olettaa, että herrat todistajat eivät tule tarpeettomasti vaikeuttamaan minun tehtävääni." Diederich vei käden sydämelleen. "Herra maakunnanoikeusneuvos, ihminen voi innostua, kun on suuri asia kysymyksessä. Minä olen luonteeltani kiihkeä. Mutta minä muistan aina olevani kaikesta vastuussa Jumalalleni." Hän loi katseensa alas. Miehellisellä äänellä: "Minä osaan myöskin katua." Tämä näytti tyydyttävän Fritzscheä, sillä hän maksoi laskunsa. Herrat puristivat toistensa kättä vakavasti ja ymmärtäväisesti.

Jo seuraavana päivänä Diederich kutsuttiin tutkintotuomarin eteen ja joutui Fritzschen kuulusteltavaksi. "Jumalankiitos", hän ajatteli ja lausui todistuksensa vilpittömän asiallisesti. Myöskin Fritzschen ainoana huolenpitona näytti olevan totuuden ilmisaaminen. Yleinen mielipide tosin piti jatkuvasti syytetyn puolta. Puhumattakaan sosialidemokraattisesta "Kansan äänestä", joka eksyi kuvaamaan mitä pilkallisimmin Diederichin yksityiselämää ja jonka tiedoittajana oli varmaankin Napoleon Fischer. Mutta tuo muutoin niin rauhallinen "Netziger Zeitungkin" painatti nyt uudestaan erään herra Lauerin työmiehilleen pitämän puheen, missä tuo tehtailija osoitti, että hän jakoi liikkeensä tuottaman voiton rehellisesti kaikille niille, jotka olivat olleet sitä tuottamassa, yhden neljäsosan virkailijoille, yhden neljäsosan työmiehille. Kahdeksassa vuodessa nämä olivat saaneet palkkojensa ja virkapalkkojensa lisäksi jakaa keskenään 130,000 markkaa. Tämä teki laajoihin piireihin mitä suotuisimman vaikutuksen. Diederich kohtasi paheksuvia kasvoja. Vieläpä Nothgroschenkin, jota hän vaati vastaamaan kirjoituksistaan, hymyili loukkaavasti ja puhui jotakin yhteiskunnallisesta edistyksestä, jota ei voitu pidättää kansallisilla korulauseilla. Erittäin kiusallisia olivat liikettä kohdanneet seuraukset. Tilaukset, joihin Diederich oli luottanut, jäivät tulematta. Tavaratalonomistaja Cohn ilmaisi nimenomaan, että hän piti parempana hankkia paperin joulukataloogiaan varten Gausenfeldin paperitehtaasta, koska hänen täytyi liiketuttaviensa vuoksi noudattaa poliittista pidättäytyväisyyttä. Diederich ilmestyi nyt hyvin aikaisin toimistoonsa voidakseen siepata sellaiset kirjeet, mutta Sötbier oli siellä jo ennen häntä, ja vanhan prokuristin moittiva vaikeneminen kohotti hänen vihaansa. "Minä potkin ulos kaiken kaman!" hän huusi. "Te ja koko väki saatte silloin nähdä, minne joudutte. Minä minun tohtorinarvollani saan huomenna tirehtöörin paikan ja 40,000 markkaa!" — "Minä uhraan itseni Teidän hyväksenne!" hän huusi työmiehille, kun nämä joivat olutta vastoin työjärjestystä. "Minä maksan Teille vain siksi, ett'en saisi sanoa ketään irti."

Joulun edellä hänen täytyi kuitenkin sanoa irti kolmas osa työväestään; Sötbier näytti hänelle numerojen avulla, että muutoin ei voitu vuoden alussa olla laiminlyömättä maksuaikoja, koska nyt kerta täytyi suorittaa ensi maksuksi 2000 markkaa uuden holländerin vuoksi, ja jäi siihen, vaikka Diederich tarttuikin mustepulloon. Jälelle jääneiden ilmeissä hän näki epäluuloa ja halveksuntaa. Niin usein kuin useampia joutui yhteen, hän luuli kuulevansa "ilmiantaja"-sanan. Napoleon Fischerin kyhmyiset, mustakarvaiset kädet eivät roikkuneet enää niin alhaalla, ja siltä näytti, kuin hän olisi tullut värikkäämmäksi.

Viimeisenä adventtisunnuntaina — maakunnanoikeus oli juuri päättänyt pääkäsittelyn alettavaksi — pastori Zillich saarnasi Mariankirkossa aiheesta: "Rakastakaa lähimmäisiänne." Diederich pelästyi ensi sanoista. Pian hän tunsi, miten myöskin seurakunta kävi rauhattomaksi. "Minun on kosto, sanoo Herra": pastori Zillich huusi sen silminnähtävästi Hesslingien penkkiä kohden. Emmi ja Magda vaipuivat kokonaan kasaan, rouva Hessling nyyhkytti. Diederich vastasi uhkaavasti niihin katseisiin, jotka olivat tähdätyt häneen. "Mutta se, joka puhuu kostosta, on tuomion oma!" Silloin kaikki kääntyivät, ja Diederich kupsahti kokoon.

Kotona panivat sisaret toimeen kohtauksen. Heitä kohdeltiin huonosti seuroissa, he selittivät. Ei koskaan enää pantu nuorta yliopettaja Helierichiä Emmin viereen, hän piti vain huolta Meta Harnischista, ja tämä tiesi kylläkin miksi. "Koska sinä olet tuolle opettajalle liian vanha", sanoi Diederich. "Ei, vaan siksi, että sinä saatat meidät vihatuiksi." — "Herra Buckin veljen viisi tytärtä ei tervehdä meitä enää!" huusi Magda. Ja Diederich: "Minä annan heille viisi korvapuustia!" — "Jätä se! Yhdessä oikeusjutussa on meille jo kylliksi." Silloin Diederich menetti malttinsa. "Te? Mitä minun poliittiset taisteluni teitä liikuttaa?"

"Meistä tulee vielä vanhojapiikoja sinun poliittisten taistelujesi johdosta!"

"Niitä teistä nyt ei tarvitse tulla. Te makaatte täällä kotona hyödyttömästi, minä raadan itseni näännyksiin teidän vuoksenne, ja te tahdotte vielä nurista ja saada minut inhoamaan pyhimpiä tehtäviäni? Sitten saatte suosiollisesti pudistaa tomut jaloistanne! Minun puolestani saisitte ruveta lapsenpiioiksi!" Ja hän löi oven kiinni, huolimatta siitä, että rouva Hessling väänteli käsiään.

Niin tuli sitten surullinen joulu. Sisarukset eivät puhuneet mitään toistensa kanssa, rouva Hessling ei lähtenyt koskaan suljetusta huoneesta, missä hän koristi kuusta, muuten kuin itkun punertamin silmin. Ja aatto-iltana, viedessään lapsiaan sisään, hän lauloi aivan yksinään, vapisevalla äänellä, "Hiljaista yötä." "Tämän lahjoittaa Diederich rakkaille sisarilleen!" hän sanoi pyytävin ilmein, jotta Diederich ei olisi väittänyt häntä valehtelijaksi. Emmi ja Magda kiittivät veljeään hämillään, tämä tarkasteli yhtä hämillään lahjoja, jotka ilmoituksen mukaan olivat heiltä. Diederichistä tuntui pahalta, että oli estänyt, Sötbierin hartaasta neuvosta huolimatta, työmiesten tavanmukaisen kuusenjuhlan, rangaistakseen siten tuota tottelematonta joukkoa. Muuten hän olisi nyt voinut istua noiden ihmisten parissa. Täällä perheen keskuudessa oli keinotekoista, vanhan, kuluneen mielialan elvyttämistä. Oikeata se olisi ollut vain, jos yksi henkilö, Guste, olisi ollut saapuvilla… Sotilasyhdistys oli häneltä suljettu, Ratskellerissä hän ei olisi tavannut ketään, ei ainakaan ketään ystävää. Diederich tunsi olevansa laiminlyöty, väärinymmärretty ja vainottu. Miten kaukana olivatkaan Uusteutonian suruttomat ajat, jolloin laulettiin pitkissä, hyväntahtoisissa riveissä ja juotiin olutta. Nykyään, tässä raa'assa elämässä, mitkään reippaat toverit eivät enää tuottaneet toisilleen kunniakkaita arpia, vaan pelkät petolliset kilpailijat tahtoivat käydä toistensa kurkkuun. "Minä en sovellu tähän ankaraan aikaan", ajatteli Diederich, söi marsipaania ja uneksi joulukuusen valoista. "Minä olen varmastikin hyvä ihminen. Miksi he sotkevat minut sellaisiin asioihin kuin tuohon oikeusjuttuun ja vahingoittavat minua sen kautta myöskin taloudellisesti, niin että, hyvä Jumala! minä en pysty maksamaan holländeria, jonka olen tilannut." Häntä jääti ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Ja jotta äiti, joka aina tarkasti hänen surullista ilmettään, ei olisi huomannut tätä, hän pujahti pimeään, viereiseen huoneiseen. Hän nojasi kyynärpäällään pianoon ja nyyhkytti käsiinsä. Ulkona Emmi ja Magda riitelivät kinnasparista, eikä äiti uskaltanut ratkaista, kummalle se oli lahjoitettu. Diederich nyyhkytti. Kaikki oli mennyt myttyyn, politiikassa, liikkeessä ja rakkaudessa. "Mitä minulla on sitten enää jälellä?" Hän avasi pianon. Häntä hyristytti, hän oli niin kamalan yksinäinen, että pelkäsi aiheuttaa mitään hälyä. Säveleet syntyivät itsestään, hänen kätensä sitä tuskin tiesivät. Hämärässä kaikui kansanlauluja, Beethovenia ja ylioppilaslauluja, hämärässä, mikä siitä herttaisesti lämpeni, niin että Diederich tunsi päässään suloista huumausta. Kerta hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi sivellyt hänen päätään. Oliko tämä vain unta? Ei, sillä pianolla oli äkkiä täysinäinen olutlasi. Tuo hyvä äiti! Schubert, notkea vilpittömyys, kodin sydämellisyys… Kaikki kävi hiljaiseksi, eikä hän tiennyt, että kokonainen tunti oli kulunut — ennenkuin seinäkello löi! "Se oli minun jouluni", sanoi Diederich ja meni ulos toisten luokse. Hän tunsi saaneensa lohdun ja voimia. Kun sisaret yhä vielä mököttivät kintaiden vuoksi, niin hän selitti heidät tunteettomiksi ja pisti ne taskuunsa, vaihtaakseen niillä itselleen toiset.

Holländerin tuottama suru synkensi koko juhla-ajan. Kuusituhatta markkaa uuden Maier-systemisen patenttiholländerin vuoksi! Rahaa ei ollut, ja olosuhteiden ollessa sellaisia kuin olivat, sitä ei ollut saatavissa. Tämä käsittämätön, kova kohtalo, tämä ihmisten ja asiain aiheuttama vastarinta sai Diederichin elämän karvaaksi. Kun Sötbier ei ollut saapuvilla, niin hän löi pöydänkantta ja heitteli kirjeenjärjestäjää nurkasta nurkkaan. Tälle uudelle herralle, joka oli ottanut ohjakset omiin käsiinsä, piti ilman muuta ilmetä uusia yrityksiä, hänen piti menestyä, tapausten piti sopeutua hänen persoonallisuutensa mukaisiksi!… Vihaa seurasi masennus, Diederich mietti keinoja onnettomuuden varalle. Hän oli suopea Sötbierille: kenties tuo vanhus saattoi vielä kerran auttaa. Hän nöyrtyi myöskin pastori Zillichin edessä ja pyysi häntä sanomaan ihmisille, ett'ei ollut sillä saarnallaan, josta kaikki puhuivat, tarkoittanut häntä. Pastori lupasi sen myöskin tehdä, siveellisesti katuen ja tuntien puolisonsa rankaisevan katseen, puolisonsa, joka vahvisti hänen lupauksensa. Sitten vanhemmat jättivät Käthchenin kahden kesken Diederichin kanssa, ja viimeksimainittu oli tästä heille niin kiitollinen, että oli vähällä kosia. Käthchenin suostumus, joka odotti hänen rakkailla, paksuilla huulillaan, olisi kuitenkin ollut yksi menestys, olisi tuottanut hänelle liittolaisen sodassaan vihamielistä maailmaa vastaan. Mutta tuo maksamatta jäävä Holländer! Se tulisi nielemään neljänneksen myötäjäisistä… Diederich huokasi, hänen täytyi rientää liikkeeseen, ja Käthchen puri huulensa yhteen tarvitsematta antaa suostumustaan.

Jokin päätös oli tehtävä, sillä holländerin saapuminen oli tulossa. Diederich sanoi Sötbierille: "Minä kehoitan noita ihmisiä toimittamaan sen päivälleen ja tunnilleen, tai muuten minä annan sen heille armotta takaisin". Mutta Sötbier huomautti tavanmukaisesta oikeudesta, joka myönsi tehtaille muutaman päivän viivytyksen. Diederichin kuvastumisesta huolimatta hän pysyi kannallaan. Muutoin kone saapui aikoinaan. Se ei ollut vielä purettu, kun Diederich jo kiroili. "Se on liian suuri! Nuo ihmiset vakuuttivat minulle, että sen piti olla pienempi kuin vanhan järjestelmän kone. Miksi minä sen sitten ostan, jollen minä sillä voi säästää tilaa!" Ja hän kulki, niin pian kuin se oli asetettu paikoilleen, sen ympäri metrimitta kädessä. "Se on liian suuri! Minä en anna petkuttaa itseäni. Todistakaa Tekin, Sötbier, että se on liian suuri!" Mutta Sötbier osoitti erehtymättömällä suoruudella Diederichin mittauksessa sattuneen virheen. Puhkuen vetäytyi Diederich pois, keksiäkseen uuden hyökkäyssuunnitelman. Hän huusi Napoleon Fischerin esiin. "Missä on sitten koneen pystyttäjä? Eivätkö ne olekaan lähettäneet mitään monttööriä?" Ja sitten hän suuttui. "Minä tilasin sen kuitenkin!" hän valehteli. "Ihmiset näyttävät ymmärtävän asiansa. Minua ei ihmetytä, jos minun täytyy päivittäin maksaa tuolle miehelle kaksitoista markkaa, ja hän loistaa poissaolollaan. Kuka panee nyt pystyyn tuon onnettoman?"

Konemestari vakuutti osaavansa sen tehdä: Diederich osoitti hänelle äkisti suurta hyväntahtoisuutta. "Voitte uskoa: minä maksan Teille kernaammin ylitunneista kuin heitän rahani ventovieraalle. Loppujen lopuksi Te olette vanha työkumppani." Napoleon Fischer kohautti kulmakarvojaan, mutt'ei sanonut mitään. Diederich kosketti häntä olkapäähän. "Nähkääs, hyvä ystävä", hän sanoi puoliääneen, "minä olen nimittäin tuon holländerin suhteen pettynyt. Hintaluettelossa olleessa kuvassa se näytti toisenlaiselta. Veitsitelan piti toki olla leveämpi, missä on sitten se suurempi työkyky, jonka nuo ihmiset takasivat meille. Vai mitäs Te tuumitte? Pidättekö sen kulkua hyvänä? Minä pelkään, että aine jää paikoilleen." Napoleon Fischer katsahti Diederichiin tutkivasti, mutta jo ymmärtävästi. Siitä täytyi ottaa selvä, hän mainitsi epäröiden. Diederich vältti hänen katseensa ja oli tutkivinaan konetta. Samalla hän sanoi riemastuen: "Siis sillä lailla. Te panette koneen pystyyn, ja minä maksan Teille ylitunneista kahdenkymmenen viiden prosentin koroituksen, ja sitten Te panette Jumalan nimessä heti tavaraa menemään sen läpi. Sittenhän me saamme nähdä, millä lailla se leikkaa."

"Se saattaa leikata säntillisestikin", sanoi konemestari ilmeisen suopeasti. Diederich tarttui, ennenkuin sitä itsekään tiesi, hänen käsivarteensa, Napoleon Fischer oli ystävä, oli pelastaja! "Tulkaapas, ystäväni" — hänen äänensä oli liikutettu. Hän vei Napolen Fischerin asuinrakennukseen, rouva Hesslingin täytyi kaataa hänelle lasin viiniä, ja Diederich pisti, eteensä katsomatta, viisikymmentä markkaa hänen käteensä. "Minä luotan Teihin, Fischer", hän sanoi. "Jos Teitä ei olisi, niin tehdas saattaisi minut mahdollisesti pulaan. Kaksituhatta markkaa minä olen jo heittänyt niiden ihmisten kitaan."

"Ne heidän täytyy antaa takaisin", sanoi konemestari suosiollisesti. Diederich kysyi hartaasti: "Niinkös Tekin sitten luulette?"

Ja jo seuraavana päivänä, päivällisloman jälkeen, jonka Napoleon Fischer oli käyttänyt Holländerin koettelemiseen, hän ilmoitti työnantajalleen, että uusi laitos ei kelvannut mihinkään. Raaka-aine jäi paikoilleen, sitä täytyi lavasimella auttaa, kuten kaikissa vanhemmissa holländereissa. "Siis ilmeistä petkutusta!" huudahti Diederich. Tuo holländer tarvitsi myöskin enemmän kuin kaksikymmentä hevosvoimaa. "Se on sopimuksen vastaista! Pitääkö meidän tyytyä siihen, Fischer?"

"Siihen ei meidän tarvitse tyytyä", päätti konemestari ja silitti kyhmyisellä kädellään mustapartaista leukaansa. Diederich katsahti häneen ensi kertaa kiinteästi.

"Te voitte silloin todistaa, että holländer ei täytä tilattaessa sovittuja ehtoja?"

Napoleon Fischerin harvaan partaan ilmestyi hymy. "Voinhan minä", hän sanoi. Diederich näki tämän hymyn. Sitä piukemmin hän kääntyi ympäri. "No niin, sitten saavat ihmiset oppia minut tuntemaan!" Heti hän kirjoitti pontevan kirjeen Büschli & Cielle Eschweileriin. Vastaus saapui ensi postissa. Hänen väitteitään ei ymmärretty, useammat paperitehtaat, joiden luettelo seurasi mukana, olivat jo ottaneet käytäntöön Maierin järjestelmän uuden patenttiholländerin ja huomanneet sen kelvolliseksi. Mikään palauttaminen ja vielä vähemmin mikään maksetun 2,000 markan takaisinsuorittaminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään, pikemmin oli loput sovitusta kauppasummasta heti suoritettava. Diederich kirjoitti tämän jälkeen vielä päättäväisemmin ja uhkasi nostaa oikeusjutun. Büschli & Cie koetti nyt rauhoittaa häntä kehoittamalla tekemään uusia kokeita. "He pelkäävät", sanoi Napoleon Fischer, jolle Diederich näytti kirjettä, ja irvisti. "Mitään kannetta he eivät voi nostaa, sillä heidän holländerinsa ei ole vielä tullut riittävästi tunnetuksi." "Hyvä", sanoi Diederich. "Ne herrat ovat meidän käsissämme!" Ja katkeran voitonvarmasti hän hylkäsi kaikki sovinnonhieromiset ja tarjotut hinnanvähennykset. Kun sitten useampaan päivään ei kuulunut enää mitään, niin hän tuli levottomaksi. Kenties he nyt odottivat hänen haastettaan? Kenties he ryhtyivät itse käräjöimään! Epävarmana tavoitteli hän useampia kertoja päivässä Napoleon Fischerin katsetta, joka vastasi hänelle altapäin. He eivät puhuneet enää keskenään. Mutta kun Diederich eräänä aamupäivänä kello yksitoista oli toisella aamiaisella, niin palvelustyttö toi käyntikortin: Friedrich Kienast, Büschli & Cien prokuristi, Eschweiler; ja sillä aikaa kun Diederich sitä katseli ja käänteli, vieras astui jo sisään, jääden ovensuuhun seisomaan. "Anteeksi", hän sanoi, "tässä täytyy olla erehdys. Minut neuvottiin tänne, mutta minä kuljen vain liikeasioissa."

Diederich oli tointunut. "Sen voin hyvin ymmärtää, mutta se ei tee mitään, astukaa vain lähemmäksi, olkaa hyvä. Minä olen tohtori Hessling, tässä on minun äitini ja sisareni Emmi ja Magda."

Herra astui lähemmäksi ja kumarsi naisille. "Friedrich Kienast", hän mutisi. Hän oli suuri, vaaleapartainen, ja hänen päällään oli ruskea, villainen kävelytakki. Kaikki kolme naista hymyili suosiollisesti. "Saanko asettaa herrallekin lautasen ja veitset?" kysyi rouva Hessling. Ja Diederich: "Luonnollisesti. Herra Kienast syö toki kanssamme aamiaista?"

"Minulla ei ole syytä kieltäytyä", vastasi Büschli & Cien edustaja ja hieroi käsiään. Magda pani hänen eteensä savustettua silliä, jota vieras kiitti jo silloin, kun palanen siitä oli hänen haarukassaan.

Diederich sanoi hänelle, harmittomasti nauraen: "Ettehän suinkaan tee kernaasti afäärejä selvällä päällä?" Herra Kienast nauroi myöskin. "Afäärejä minä teen aina selvällä päällä." Diederich muhoili. "No niin, sitten me tulemme hyvin sopimaan." "Saamme nähdä, miten" — ja Magdaan suunnattu katse seurasi näitä Kienastin veitikkamaisen uhkamielisiä sanoja. Tyttö punastui.

Diederich kaatoi vieraalle olutta. "Teillä on muutoin jotain muutakin toimitettavana täällä Netzigissä?" Johon Kienast vastasi pidättyvästi: "Mahdotonta koskaan tietää."

Koetteeksi sanoi Diederich: "Klüsingillä Gausenfeldissä ei Teillä tule olemaan mitään tehtävätä, hänellä on laimea aika." Ja kun toinen vaikeni, niin Diederich ajatteli: "He ovat lähettäneet hänet vain tuon holländerin vuoksi, he eivät voi käyttää hyväkseen oikeusjuttua!" Silloin hän huomasi, että Magda ja Büschli & Cien edustaja joivat yhtä aikaa ja katsoivat toistensa silmiin lasiensa ylitse. Emmi ja rouva Hessling istuivat jäykkinä siinä vieressä. Diederich kumartui ähkyen lautasensa ylitse; — mutta äkkiä hän alkoi ylistää perhe-elämää. "Te tulitte onnelliseen aikaan, hyvä herra Kienast, sillä toisen aamiaisen aika on meidän hauskin hetkemme. Kun vain keskeltä työtä tulee tänne ylös, niin huomaa toki kerran taas olevansa niinsanoaksemme ihminen. Niin, ja sitä me kaipaamme."

Kienast vakuutti, että sitä kaivattiin. Rouva Hesslingin kysymykseen, oliko hän jo naimisissa, hän vastasi kieltävästi, katsoen samalla Magdan päälakeen, sillä tämä oli painanut päänsä alas.

Diederich nousi ylös ja löi kantapäänsä yhteen. "Herra Kienast", hän sanoi värisevällä äänellä, "olen käytettävissänne."

"Sikaarin herra Kienast ottaa vielä," pyysi Magda. Kienast antoi tytön sytyttää sikaarinsa ja toivoi vielä kerran saavansa tervehtiä naisia, — hymyillen samalla lupaavasti Magdalle. Mutta ulkona pihalla hän muutti täydellisesti äänensävyään. "No niin, nämähän ovat vanhoja, ahtaita paikkoja", hän huomautti kylmästi ja alentavasti. "Teidän pitäisi kerta nähdä meidän laitoksemme."

"Sellaisessa pesässä kuin Eschweilerissa", vastasi Diederich yhtä halveksivasti, "ei voi olla mitään taideteosta." Ja sitten hän huusi mitä käskevimmällä äänellä konemestaria, jotta tämä olisi pannut uuden holländerin käymään. Kun Napoleon Fischer ei heti ilmestynyt, niin Diederich raivosi. "Onkos teidän korvanne lukossa, herra?" Mutta niin pian kuin hän seisoi häntä vastapäätä, niin hänen huutonsa taukosi; hiljaisella, lentävällä äänellä, silmät auki reväistyinä, hän sanoi: "Fischer, minä olen miettinyt asiata, minä olen Teihin tyytyväinen, minä korotan Teidän palkkanne sataankahdeksaankymmeneen markkaan." Napoleon Fischer nyökkäsi siihen lyhyesti ja ymmärtäväisesti, ja he erkanivat. Heti kohta Diederich alkoi jälleen huutaa. Väki oli tupakoinut! Väki väitti, että se oli hänen oma sikaarinsa, jonka hän haistoi. Büschli & Cien edustajalle hän sanoi: "Muutoin minun liikkeeni on vakuutettu, mutta kuri pitää olla olemassa. Moitteeton liike, eikö niin?"

"Vanhentunut koneisto", vastasi herra Kienast, katsahtaen armottomasti koneisiin. Diederich lisäsi pilkallisesti: "Sen minä toki tiedän. Mutta aivan niin hyvä kuin Teidän holländerinne." Huolimatta Kienastin vastalauseista hän moitti kotimaisen teollisuuden työkykyä. Laitostensa uudistamisen hän tuli lykkäämään siihen asti, kun ennätti käydä Englannissa. Hän menetteli suurpiirteisesti. Siitä saakka kun hän itse oli liikkeen johdossa, liike oli alkanut mahtavasti paisua. "Ja se on yhä vieläkin laajentumiskykyinen." Hän koetti keksiä jotakin. "Nyt minulla on sopimukset kahdenkymmenen maaseutulehden kanssa. Berliniläiset kauppahuoneet saavat minut ylipäänsä mielettömäksi…" Kienast keskeytti hänet terävästi:

"Sitten Te olette nähtävästi antaneet pois kaikkenne, sillä minä en näe missään valmista tavaraa."

Diederich suuttui. "Hyvä herra, pitääkö minun sanoa Teille jotakin? Vasta eilen minä lähetin kiertokirjeen kaikille pienemmille liiketuttavilleni: ennen uutisrakennusteni valmistumista en voi enää toimittaa mitään lisätavaraa."

Konemestari haki herrat. Uusi patenttiholländer oli puoleksi täytetty, mutta raaka-aineen liikunta pysyi vielä hyvin heikkona, työmies sai auttaa sitä lavasimella. "No niin, Te väitätte, että Teidän holländerinne aina tarvitsee yhtä kiertoa varten kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen sekuntiin: minä olen jo päässyt viiteenkymmeneen… Konemestari, jättäkää sikseen… Mikäs siinä sitten on, sehän kestää ikuisesti!"

Kienast oli kumartunut astian yli. Hän nousi ylös ja hymyili viekkaasti. "Niin, kun vetoreiät ovat tukitut…" Ja katsahtaen terävästi Diederichin silmiin, jotka eivät pitäneet puoliaan: "Mitä muuta tälle holländerille on vielä tehty, en voi tässä kiireessä nähdä." Diederich ponnahti pystyyn, äkkiä ja kovin punastuen. "Tahdotteko Te kenties vihjata, että minä konemestarini kanssa —?"

"Minä en ole mitään sanonut", huomautti Kienast lujasti.

"Siitä minä myöskin pyydän pontevasti päästä." Diederich salamoi. Kienastiin se ei näyttänyt millään lailla vaikuttavan, hänen katseensa pysyi kylmänä ja hänen virnistyksensä yhtä piintyneenä kuin ennenkin. Jos hän olisi ajanut partansa ja kääntänyt viiksiensä kärjet silmiä kohden, niin hän olisi tullut Diederichin näköiseksi! Hän oli eräs voima! Sitä uhkaavammin Diederich esiintyi: "Minun konemestarini on sosialidemokraatti: on naurettavaa olettaa, että hän tekisi minulle mieliksi. Muutoin minä reserviupseerina kiinnitän Teidän huomionne lausuntojenne seurauksiin!"

Kienast astui ulos pihalle. "Jättäkää se, herra tohtori", hän sanoi kylmästi. "Liikeasioissa minä kuljen selvällä päällä, senhän minä jo sanoin Teille aamiaispöydässä. Nyt tarvitsee minun vain toistaa Teille, että me olemme toimittaneet Teille holländerin moitteettomassa kunnossa ja että me emme ajattele ottaa sitä takaisin." — Se saatiin nähdä, vastasi Diederich. Büschli & Cie piti kai oikeusjuttua erittäin sopivana keinona uuden tuotteensa esittelemiseen? "Minä tulen ammattilehdissä antamaan vielä aivan erikoisen suosituksen!" Siihen vastasi Kienast, ett'ei tullut myöntymään mihinkään pakotusyrityksiin. Siihen huomautti Diederich, että hyvitykseen kykenemätön moukka potkittiin yksinkertaisesti pois. — Silloin ilmestyi Magda talon ovelle.

Hänellä oli päällään joulunaikainen turkkitakki, ja hän hymyili ruusunpunaisena. "Herrat eivät ole vielä saaneet asioitaan valmiiksi?" hän kysyi veitikkamaisesti. "Ilma on niin kaunis, että täytyy toki mennä hieman ulos ennen päivällistä. A propos ", hän sanoi kerkeästi. "Äiti pyysi kysymään, tuleeko herra Kienast illallisille." Kun Kienast selitti, että hänen täytyi valitettavasti kiittää, niin Magda hymyili kiihkeämmin. "Ja minun pyyntööni olisitte myöskin suostumatta?" Kienast nauroi katkerasti. "Minä en olisi, neiti. Mutta tiedänkö minä sitten, mitä Teidän veljenne —?" Diederich läähätti, Magda katsoi häneen rukoilevasti. "Herra Kienast", sanoi Diederich. "Se on tuottava minulle iloa. Kenties tapahtuu niinkin, että saamme asiamme sovituksi." Kienast sanoi toivovansa sitä, minkä jälkeen hän pyysi, maailmanmiehen tavalla, saada hieman saattaa neitiä. "Jos minun veljelläni ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Magda siveästi ja iroonisesti. Diederich salli vielä tämänkin; — ja sitten katseli hän hämillään sisarensa jälkeen, miten tämä poistui Büschli & Cien prokuristin kanssa. Mihin kaikkeen Magda pystyikään!

Kun hän palasi päivällisille, niin hän kuuli sisartensa puhuvan terävällä äänellä asuinhuoneessa. Emmi syytti Magdaa siitä, että tämä käyttäytyi häpeämättömästi. "Sillä lailla ei sentään menetellä." — "Ei!" huusi Magda. "Minä tulen pyytämään sinulta luvan."

— "Siitä ei olisi ollenkaan vahinkoa. Ylipäänsä minun vuoroni on ensiksi!" — "Oletko muuten huolissasikin?"

— Ja Magda purskahti ivanauruun. Kun Diederich astui sisään, niin hän taukosi heti. Diederich pyöritteli tyytymättömänä silmiään, mutta rouva Hesslingin ei olisi tarvinnut tytärtensä takana väännellä käsiään: Diederichin arvonmukaista ei ollut sekaantua akkain riitoihin.

Päivällisillä puhuttiin tuosta vieraasta. Rouva Hessling ylisti sitä vankkaa vaikutusta, jonka hän teki. Emmi selitti, että sellainen kauppa-apulainen ei nyt kerta kaikkiaan ollut mitään, ei osannut edes puhella naisen kanssa. Magda väitti kokonaan päinvastaista. Ja kun kaikki odottivat Diederichin ratkaisua, niin hän teki päätöksensä. Hänen mielestään tuolla herralla ei näyttänyt tosin olevan liiaksi käyttäytymistapoja. Akadeemista sivistystä ei voitu noin vain korvata. "Mutta vankaksi liikemieheksi minä hänet huomasin." Emmi ei voinut enää pidättää itseään.

"Jos Magda aikoo naida tuon miehen, niin minä selitän, etten tule seurustelemaan kanssanne. Hän söi marjahillon veitsen kanssa!"

"Sinä valehtelet!" Magda alkoi nyyhkyttää. Diederichin kävi sääliksi; hän tiuskasi Emmille:

"Nai sinä sitten joku hallitseva herttua ja jätä sitten meidät rauhaan."

Silloin Emmi laski veitsen ja haarukan käsistään ja poistui. Illalla ennen liikkeen sulkemista Kienast ilmestyi konttoriin. Hän oli käyntipuvussa, ja hänen olentonsa muistutti enemmän seura- kuin liikemiestä. Molemmat pidättäytyivät, hiljaisen yhteisymmärryksensä mukaisesti, keskustelusta siihen asti, kun vanha Sötbier pani kamppeensa kasaan. Kun hän oli poistunut epäilevin katsein, niin Diederich sanoi:

"Tuon vanhuksen minä olen asettanut riutumistilaan. Tärkeämmät asiat minä päätän yksinäni."

"Niin, ja oletteko sitten tuuminut meidän asiaamme?" kysyi Kienast.

"Entäs Te?" vastasi Diederich. Kienast räpytti silmiään tutunomaisesti.

"Minun valtuuteni eivät ulotu oikeastaan niin pitkälle, mutta minä otan sen omalle vastuulleni. Antakaa herrannimessä tuo holländer takaisin. Ainahan siinä nyt vian keksii."

Diederich käsitti. Hän lupasi: "Te tulette sen löytämään." Kienast sanoi asiallisesti.

"Hyvittääksenne meitä Te tietysti sitoudutte vastaisuudessa tilaamaan kaikki koneenne vain meiltä. Odottakaahan hieman!" hän pyysi, kun Diederich hypähti pystyyn. "Sitä paitsi Te korvaatte meidän turhat kulumme ja minun matkani viidelläsadalla markalla, minkä me vähennämme Teidän etumaksustanne."

"Mutta kuulkaahan, se on kiskomista!" Diederichin oikeudentunto kapinoi ääneen. Kienastkin kohotti jo taas äänensä: "Herra tohtori!…" Diederich hillitsi itsensä väkisin, hän laski kätensä prokuristin olalle. "Menkäämme nyt vain ylös, naiset odottavat." "Me ymmärrämme toisiamme jo vallan hyvin siihen asti", huomautti Kienast leppyneenä. "Tuo pieni erimielisyys on kyllä myöskin haihtuva", ennusti Diederich.

Ylhäällä oli juhlatuoksu. Rouva Hessling loisti mustassa atlaspuvussaan. Magdan pitsipuseron läpi häämötti enemmän kuin oli tavallista näin perheen piirissä. Vain Emmin puku ja ilme oli harmaa ja jokapäiväinen. Magda osoitti vieraalle hänen paikkansa ja istuutui hänen oikealle puolelleen; ja kun siinä sitten istuttiin ja vielä yskittiin, niin Magda sanoi, silmät kuumeisen eloisina: "Mutta nyt ovat herratkin saaneet nuo tyhmät asiat selvitetyiksi." Diederich vakuutti, että he olivat loistavasti saaneet ne sovituiksi. Büschli & Cie oli mukaantuvata väkeä.

"Meidän jättiläisliikkeessämme", selitti prokuristi. "Tuhatkaksisataa työmiestä ja virkailijaa, kokonainen kaupunki, missä on oma hotelli liiketuttavia varten." Hän kutsui Diederichin käymään siellä. "Tulkaapas vain, meillä Te saatte elää isoisten tavalla ja ilmaiseksi." Ja kun Magda hänen vieressään roikkui hänen huulillaan, niin hän kehui asemaansa, toimivaltaansa, sitä huvilaa, jonka toisessa päässä hän asui. "Jos minä menen naimisiin, niin minä saan haltuuni tuon toisenkin pään."

Diederich nauraa hetkotti. "Silloin olisi yksinkertaista naida. Niin, kippis!"

Magda loi katseensa alas, ja Kienast siirtyi puhumaan muista asioista. Tiesikö sitten Diederich, miksi hän oli niin helposti mukautunut? "Teistä, herra tohtori, minä näin heti, että Teidän kanssanne voi myöhemmin tehdä suuria afäärejä, — joskin täällä vielä olosuhteet ovat pieniä", lisäsi hän sitten rukoilevasti. Diederich tahtoi vakuuttaa suurpiirteisyyttään ja yrityksensä laajenemismahdollisuuksia, mutta Kienast ei antanut katkaista ajatustensa juoksua. Ihmistuntemus oli nimittäin hänen erikoisalansa. Liiketuttavaa oli ennen kaikkea käytävä katsomassa myöskin hänen kotonaan. "Jos siellä kaikki on niin hyvin järjestettyä kuin täällä —"

Juuri tällä hetkellä alettiin tarjota tuoksuavaa hanhea, jota rouva Hessling jo useasti oli salaa silmäillyt. Nopeasti hän otti sellaisen ilmeen, kuin hanhi olisi ollut heillä aivan tavallinen ilmiö. Herra Kienast otti siitä huolimatta kunnioittavan loman. Rouva Hessling kysyi itseltään, kohdistuiko hänen katseensa todellakin hanheen, vaiko sen suloisen tuoksun taakse Magdan reikäiseen puseroon. Nyt Kienast tempautui irti kaikesta muusta ja tarttui lasiinsa. "Ja sentähden Hesslingin perheen, arvoisan äidillisen rouvan ja hänen kukoistavien tyttäriensä malja!" Magda kohotti rintaansa saadakseen tuon kukoistuksen huomattavammaksi, ja sitä litteämmältä Emmi näytti. Herra Kienast kilisti myöskin ensiksi Magdan kanssa.

Diederich vastasi hänen maljanesitykseensä. "Me olemme saksalainen perhe. Sen, jonka me kutsumme taloomme, me otamme myöskin sydämellisesti vastaan." Hänen silmissään oli kyyneliä, kun Magda sen sijaan uudestaan punastui. "Ja joskin tämä meidän talomme onkin vaatimaton, niin sydämet ovat uskollisia." Hän toivotti vieraille menestystä ja pitkää ikää, ja vieras vastasi puolestaan, että oli aina pitänyt vaatimattomuudesta "semminkin perheissä, missä on nuoria tyttöjä."

Rouva Hessling puuttui puheeseen. "Eikö totta? Mistä muusta sitten nuoren miehen pitäisi saada luottamusta —? Minun tyttäreni ompelevat itse kaikki." Tästä sai herra Kienast aiheen kumartua Magdan puseron yli voidakseen arvostella sitä lähemmin.

Jälkipöydässä Magda kuori hänelle appelsiinin ja maisteli hänen kunniakseen tokaieria. Kun sitten mentiin asuinhuoneeseen, niin Diederich jäi, käsivarret kiedottuna kummankin sisaren vyötäisille, seisomaan ovelle. "Niin, niin, herra Kienast", hän sanoi syvällä äänellä. "Tämä on kotirauhaa, katsokaahan, herra Kienast!" Magda nojasi, pelkän antaumuksen vallassa, hänen olkapäähänsä. Kun Emmi pyrki riistäytymään irti, niin hän sai sysäyksen takaapäin. "Näin meillä eletään aina", jatkoi Diederich. "Minä teen kaiken päivää työtä omaisteni hyväksi, ja ilta yhdistää meidät sitten lampun valossa. Sivullisista ihmisistä ja meidän niinsanotun yhteiskuntamme kermasta me välitämme niin vähän kuin mahdollista, meillä on kylliksi omassa itsessämme."

Tässä onnistui Emmin päästä irti; kuultiin, miten hän veti oven perässään kiinni. Sitä hempeämmän kuvan tarjosi Diederich ja Magda, kun he laskeutuivat vienostivalaistun pöydän ääreen. Herra Kienast katseli miettivästi punssipulloa, jota rouva Hessling toi sisään, yhä nauraen. Sillä välin kun Magda täytti vieraan lasia, Diederich selitti, että hän sen vuoksi, että he rajoittautuivat elämään tällaista hiljaista perhe-elämää, kerta saattoi naittaa sisarensa hyvin. "Sillä liikkeen paisuminen koituu sisarten hyväksi, sillä tehdas kuuluu osittain myöskin heille, puhdasta myötäjäissummaa lukuunottamatta; niinpä niin, ja jos sitten joku minun tulevista lankomiehistäni tahtoo vielä sijoittaa pääomansa liikkeeseen —"

Mutta Magda, joka näki herra Kienastin ilmeen käyvän huolestuneeksi, johti keskustelun muualle. Hän kyseli hänen perheolojaan ja tiedusteli, oliko hän sitten aivan yksinään. Kienastin silmät tulivat liikutetuiksi, ja hän siirtyi lähemmäksi. Diederich istui siinä vieressä, joi ja pyöritteli peukaloitaan. Useampia kertoja hän yritti ottaa osaa noiden kahden keskusteluun, jotka, kuten näytti, tunsivat olevansa vain kahden kesken. "Niinpä niin, Te olette sitten onnellisesti suorittanut myöskin yksivuotisenne", hän sanoi suosijantapaisesti ja ihmetteli samalla niitä merkkejä, joita rouva Hessling teki hänelle noiden kahden selän takana. Vasta sitten, kun äiti pujahti ovesta ulos, hän käsitti, otti punssilasinsa ja meni viereiseen huoneeseen pianon luokse. Hän kosketteli hieman näppäimiä ja joutui huomaamattaan ylioppilaslauluihin ja lauloi värisevällä äänellä soiton mukana: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst." Päästyään loppuun hän kuunteli; mutta sisällä oli niin hiljaista, kuin olisi ollut syvässä unessa, ja vaikka hän olisikin kernaasti kaatanut itselleen jotakin tuosta punssipullosta, niin hän soitti kuitenkin velvollisuudentunteesta: "Im tiefen Keller sitz'ich hier."?

Silloin, keskellä säettä, jokin tuoli meni nurin ja sitä seurasi kaikuva ääni, jonka alkuperää ei voinut väärin ymmärtää. Yhdellä hyppäyksellä Diederich oli asuinhuoneessa. "No niin", hän sanoi voimakkaasti ja totisesti, "Teillähän näyttää olevan vakaita aikomuksia." Pari irtaantui toisistaan. "Sitä minä en kiellä", selitti Kienast. Diederich tuli äkkiä kovin liikutetuksi. Silmä silmää vastaan hän puristi Kienastin kättä, ja toisella hän veti Magdan esiin. "Mutta tämähän on yllätys! Herra Kienast, tehkää minun pikku sisareni onnelliseksi. Minussa Teillä on aina oleva hyvä veli, kuten sitä olen tähänkin asti ollut, sen voin sanoa."

Pyyhkien silmiään hän huusi: "Äiti! Jotakin on tapahtunut." Rouva Hessling seisoi heti oven takana, vaan ei voinut heti käyttää jalkojaan liian suuren mielenliikutuksensa vuoksi. Nojaten Diederichiin hän tuli horjuen sisään, lankesi herra Kienastin kaulaan ja puhkesi kyyneliin. Diederich koputti sillä välin Emmin ovelle, joka oli suljettu. "Emmi, tulepas ulos, jotakin on sattunut!" Emmi repäsi lopulla oven auki, vihanpuna kasvoillaan. "Miksi sinä häiritset untani? Minä osaan kyllä aatella, mitä on tapahtunut. Tehkää sopimattomat tekonne yksinänne!" Ja ovi olisi mennyt uudestaan kiinni, jos Diederich ei olisi pannut jalkaansa väliin. Ankarana hän osoitti sisarelleen, että tämä kylmäsydämisen käyttäytymisensä vuoksi ansaitsi jäädä kokonaan ilman miestä. Eikä hän edes sallinut Emmin pukeutua, vaan kiskoi hänet mukanaan, sellaisena kuin oli, aamunutussaan, hiukset hajallaan. Eteisessä sisko kääntyi veljensä puoleen: "Sinä teet meidät naurettaviksi", hän sihisi, — ja vielä kihlautuneiden luona hän esiintyi Diederichin edessä, pää hyvin pystyssä, katse hyvin pilkallisen tutkivana. "Pitikö sen tapahtua niin myöhään yöllä?" hän kysyi. "No niin, onni ei kysy hetkeä, milloin saapuu." Kienast loi häneen katseensa: hän oli Magdaa suurempi, hänen kasvonsa, jotka olivat saaneet väriä, näyttivät täyteläisemmiltä pitkän, vahvan tukan ollessa hajallaan. Kienast piteli hänen kättään kauemmin kuin oli välttämätöntä; Emmi veti kätensä pois, silloin Kienast kääntyi hänestä Magdan puoleen, silminnähtävästi epäröiden. Emmi hymyili sisarelleen voitonriemuisesti, kääntyi ympäri ja hävisi, pää hyvin pystyssä — sillä aikaa kuin Magda tarttui tuskallisesti Kienastin käteen. Mutta Diederich astui esiin, täysinäinen punssilasi kädessä, ja halusi juoda veljenmaljan uuden lankonsa kanssa.

Aamulla hän nouti hänet hotellista aamutuikulle. "Suvaitse hillitä naiskaipuutasi aina päivällisiin asti. Nyt meidän täytyy sanoa joku sana näin miesten kesken." Klappschen oluttuvassa hän teki hänelle selvää tilanteesta: kaksikymmentäviisituhatta puhdasta hääpäivänä — todisteet siitä olivat joka hetki nähtävissä — ja yhdessä Emmin kanssa neljäsosa tehdasta. — "Siis vain kahdeksas osa", totesi Kienast, mihin Diederich vastasi: "Pitäisikö minun sitten ilmaiseksi raataa itseni uuvuksiin teidän tähtenne?" Syntyi vastenmielinen hiljaisuus.

Diederich saattoi mielialan entiselleen. "Kippis, Friedrich!" "Kippis Diederich!" sanoi Kienast. Silloin näytti jotakin juolahtaneen Diederichin päähän. "Sinusta itsestäsihän riippuu, tahdotko lisätä osuuttasi liikkeessä, nimittäin sijoittamalla siihen pääomia. Miten on sitten sinun säästöjesi laita? Sinulla kun on niin suurenmoinen palkka!" Kienast selitti, että hänellä periaatteessa ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta, hänen sitoumuksensa Büscheli & Cien kanssa oli vielä voimassa. Myöskin oli hänellä tänä vuonna odotettavissa huomattava palkankorotus, joten olisi ollut rikos omaa itseään vastaan sanoa nyt itsensä irti. "Ja jos minä sijoitan teille rahani, niin minun täytyy itse tulla liikkeen jäseneksi. Kaikella luottamuksella, minkä minä tunnen sinua kohtaan, hyvä Diederich —"

Diederich ymmärsi sen. Kienast teki omasta puolestaan joitakin ehdotuksia. "Jos sinä yksinkertaisesti määräisit nuo myötäjäiset viideksikymmeneksituhanneksi markaksi! Magda tulisi silloin luopumaan liikkeessä olevasta osuudestaan." Tämä sai Diederichin nousemaan ehdottomaan vastarintaan. "Se olisi vastoin minun autuaan isävainajani viimeistä tahtoa, mikä on minulle pyhä. Ja niin suurpiirteisesti kuin minä teen työtä, Magdan osuus voi muutamissa vuosissa nousta kymmenen kertaa suuremmaksi sitä, mitä sinä nyt tahdot. Koskaan minä en nyt tule alentamaan itseäni siinä määrässä, että sillä lailla vahingoittaisin sisarraukkaani." Tähän lanko hieman myhäili. Diederichin perhetunto tuotti hänelle kunniaa, mutta suurpiirteisyydellä yksinään ei saavutettu tuota kymmenkertaisuutta. Diederich kiihtyi huomattavasti ja selitti, että oli, jumalankiitos, liikkeensä hoidosta Jumalaa lukuunottamatta vastuussa vain omalle itselleen. "Kaksikymmentäviisituhatta puhdasta ja kahdeksas osa puhtaasta tulosta, enempää ei ole saatavissa." Kienast rummutti pöytää. "Minä en vielä tiedä, voinko minä sillä ottaa sisartasi", hän selitti. Diederich kohautti olkapäitään, ja he joivat olutlasinsa pohjaan. Kienast tuli mukaan aterialle. Diederich oli pelännyt, että Kienast perääntyisi. Onneksi oli Magda laittanut itsensä vielä viettelevämmäksi kuin eilen —"aivan kuin olisi tiennyt, että kaikki oli kysymyksessä", ajatteli Diederich ihaillen sisartaan. Jauhoruokaa syötäessä Kienast oli jo niin lämminnyt, että toivoi häitä jo neljän viikon kuluttua. "Viimeinen sanasi?" kysyi Diederich veitikkamaisesti. Vastaukseksi Kienast veti sormukset taskustaan.

Aterian jälkeen rouva Hessling meni varpaillaan ulos huoneesta, missä kihlautuneet istuivat, ja Diederich tahtoi myöskin vetäytyä pois, mutta nämä hakivat hänet kävelylle. "Mihin sitä sitten mennään, ja missä on äiti ja Emmi?" Emmi oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, ja siksi rouva Hesslingkin jäi kotiin. "Koska muutoin näyttäisi pahalta, ymmärrättehän", sanoi Magda. Diederich käsitti tämän. Vieläpä hän ravisti tomunkin pois, mikä tehtaassa oli tarttunut Magdan turkkitakkiin. Hän kohteli sisartaan kunnioituksella, sillä tällä oli ollut menestystä.

Mentiin raatihuonetta kohden. Ei ollut vahingoksi, eihän, jos ihmiset näkivätkin. Ensimäinen, joka Meisestrassella tavattiin, oli tosin vain Napoleon Fischer. Hän virnisti morsiusparille ja nyökäytti Diederichille, ikäänkuin sanoakseen, että oli asiasta selvillä. Diederich oli tummanpunainen, hän olisi pysäyttänyt tuon miehen ja nostanut metelin avonaisella kadulla: mutta saattoiko hän? "Olipa suuri virhe, että ryhdyin tuon vaanivan proletaarin kanssa tutunomaisiin suhteisiin! Olisihan se käynyt ilman sitäkin! Nyt hiipii hän talon ympärillä, jotta minä ajattelisin sitä, että olen hänen käsissään. Minua tullaan vielä kiristämään." Mutta, jumalankiitos, kaikki oli tapahtunut hänen ja konemestarin välillä kahden kesken. Mitä Napoleon Fischer saattoi hänestä väittää, oli valetta. Diederich antoi vangita hänet yksinkertaisesti. Kuitenkin hän vihasi häntä hänen tietämisensä johdosta, niin että hänen tuli kuuma ja hiki kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän katsahti ympärilleen. Eikö nyt edes tulikivi pudonnut Napoleon Fischerin päähän?

Gerichtsstrassella Magda huomasi, että kävely maksoi vaivan, sillä maakunnanoikeusneuvos Harnischilla Meta Harnisch ja Inge Tietz seisoivat erään ruudun takana, ja Magda tiesi varmasti, että he Kienastin nähtyään olivat käyneet kovin levottomiksi. Kaiser-Wilhelm-Strassella oli tänään valitettavasti vähän liikettä; korkeintaan sattui, että majuri Kunze ja tohtori Heuteufel, jotka olivat matkalla "Sopusointuun", kaukaa näyttivät uteliailta. Mutta Schweinichenstrassen kulmassa sattui jotakin sellaista, jota Diederich ei ollut osannut aavistaa: aivan heidän edellään kulki rouva Daimchen Gusten kanssa. Magda kiirehti heti askeleitaan ja jutteli eloisammin. Oikeaan aikaan Guste kääntyi ympäri, joten Magda saattoi sanoa: "Rouva ylikaitsija, saan esittää Teille sulhaseni, herra Kienastin." Sulhasta tarkastettiin, ja hän näytti tyydyttävän, sillä Guste, jonka kanssa Diederich jäi pari askelta jälelle, sanoi äänellä, josta ei puuttunut kunnioitusta: "Mistä Te sitten olette hänet saaneet?" Diederich laski leikkiä. "Niin, niin läheltä kuin Te ei jokainen löydä omaansa. Mutta sen sijaan vankemman." — "Jokos Te taas alatte?" huusi Guste, mutta ilman vihamielisyyttä. Vieläpä hän hipaisi Diederichin katsetta ja huokasi samalla kevyesti. "Minun omani on aina, jumalaties, missä. Tuntuu aivan kuin olisin selvä leski." Ajattelevaisesta hän katseli Magdan jälkeen, joka riippui Kienastin käsivarressa. Diederich antoi miettimisen aihetta: "Joka kuollut on, voi sinä myöskin pysyä. Onhan niitä kylliksi eläviäkin." Samalla hän työnsi Gusten aivan seinänviereen asti ja katsoi häntä pyytävästi kasvoihin; ja tosiaankin Gusten rakkaat, paksut kasvot muuttuivat silmänräpäykseksi lupaaviksi.

Valitettavasti oli jo tultu Schweinichenstrassen 77:nnen kohdalle ja heitettiin hyvästit. Kun Sachsentorin takana kaikki loppui, niin sisarukset kääntyivät ympäri herra Kienastin kanssa. Magda, joka nojasi sulhasensa käsivarteen, sanoi rohkaisten Diederichille: "Niin, mitäs arvelet?" — mikä sai veljen punastumaan ja läähättämään. "Mitäs siinä on arveltavaa", hän tokaisi, ja Magda nauroi.

Tyhjällä, hyvin hämärällä kadulla joku tuli heitä vastaan. "Eikös se ole —?" kysyi Diederich, olematta vakuutettu. Mutta haamu lähestyi: se oli paksu, ilmeisesti vielä nuori, pehmeä suuri hattu päässä, muuten siro, jalat sisäänpäin kääntyneet. "Totisesti, Wolfgang Buck!" Hän ajatteli pettyneenä: "Ja Guste tekeytyy sellaiseksi, kuin Wolfgang olisi maan äärissä asti. Minun täytyy opettaa hänet puhumaan totta!"

"Siinäpäs Te olette" — nuori Buck ravisti Diederichin kättä. "Minua huvittaa tavata." "Minua myöskin", vastasi Diederich, huolimatta Gusten tuottamasta pettymyksestä, ja tutustutti lankonsa koulutoveriinsa. Buck esitti onnittelunsa ja jäi sitten Diederichin kanssa, hieman jälkeen. "Te aijotte varmastikin mennä morsiamenne luokse?" huomautti Diederich. "Hän on kotona, me saatoimme häntä." —"Niinkö?" tokasi Buck ja kohautti olkapäitään. "No niin, minä kyllä löydän hänet aina", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ensi kädessä minä olen iloinen, että tapasin kerta Teidät. Meidän keskustelumme Berlinissä, meidän ainoa keskustelumme, eikö totta — oli niin innostava."

Diederich huomasi sen nyt siksi — vaikkakin silloin se oli vain suututtanut häntä. Hän aivan vilkastui jälleennäkemisen vuoksi. "Niin, minun vastavierailuni jäi silloin tekemättä. Tehän tiedätte, mitä kaikkia esteitä voi Berlinissä sattua. Täällä kyllä on aikaa. Autiota, vai mitä? Ajatella, että on pakotettu viettämään elämänsä täällä" — ja Diederich viittasi edessä olevaan alastomaan taloriviin. Wolfgang Buck nuuski hieman kaarevalla nenällään ilmaa, näytti maistavan sitä lihaisilla huulillaan, samalla kun hänen silmänsä olivat syvämietteisinä. "Elää täällä Netzigissä". hän sanoi hyvin hitaasti. "No niin, siihen sitä tullaan. Meikäläinen ei ole siinä asemassa, että voisi elää vain sensatsiooneja varten. Muuten onhan niitä täälläkin." Hän hymyili arveluttavasti. "Tuo vahtisotilashan aiheutti kiihtymystä hyvin pitkäksi ajaksi."

"Vai niin —" Diederich pullisti esiin vatsansa. "Te tahdotte taas nurista. Minä vakuutan suoraan, että minä siinä asiassa olen kokonaan Hänen Majesteettinsa puolella."

Buck teki torjuvan liikkeen. "Jättäkää, jättäkää, minä tunnen hänet."

"Minä vielä paremmin", väitti Diederich. "Joka on seisonut häntä vastapäätä, katsellut häntä silmästä silmään, kuten minä helmikuun metelien jälkeen Tiergartenissa, ja nähnyt tämän silmän salamoivan, tämän Fritzensilmän, minä sanon Teille, hän uskoo meidän tulevaisuuteemme."

"Meidän tulevaisuuteemme — siksi, että joku silmä on salamoinut." Buckin suu ja posket vaipuivat alas raskaan surullisesti. Diederich puhalsi ilmaa nenänsä kautta. "Minä tiedän jo, että Te ette nykyaikana usko mihinkään persoonallisuuteen. Muutoin Teistä olisikin tullut Lasalle tai Bismarck."

"Lopultakin minä voisin sen tehdä. Varmasti. Aivan yhtä hyvin kuin hänkin —. Joskin minua ulkonaiset olosuhteet vähemmän suosisivat."

Hänen äänensä kävi iloisemmaksi ja vakuutetummaksi. "Kenenkään yksityisen kannalta ei ole kysymys siitä, että me maailmassa todellisesti jotakin muuttaisimme, vaan siitä, että hankimme itsellemme sellaisen elämäntunnon, kuin tekisimme sen. Vain siihen tarvitaan kykyä, ja sitä on hänellä."

Diederich kävi levottomaksi, hän katsahti ympärilleen. "Me olemme tässä tosin kahden kesken, herrasväellä tuossa meidän edellämme on tärkeämpää puhuttavaa, mutta minä en kuitenkaan tiedä —"

"Te uskotte aina, että minulla on jotakin häntä vastaan. Hän ei ole minusta tosiaankaan sen vastenmielisempi kuin minä olen itse itselleni. Minä olisin hänen asemassaan ottanut korpraali Lückin ja meidän netzigiläisen vahtisotamiehemme yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Olisiko sellainen mitään valtaa, joka ei olisi uhatussa asemassa. Vasta sitten kun sattuu kumous, se tunnetaan. Mitäs hänestä tulisi, jos hänen täytyisi sanoa, että sosialidemokratia ei tarkoita häntä, vain korkeintaan jotakin käytännöllisempää, jonkin sellaisen jakamista, jota ansaitaan."

"Ohoo!" huudahti Diederich.

"Eikö totta? Se suututtaisi Teitä, Ja häntä myöskin. Kulkea tapausten mukaan, olla hallitsematta kehityksen kulkua, vain olla sen kuletettavana: voiko sitä sietää?… Sisimmässään rajoittamaton! — ja samalla kykenemätön synnyttämään edes vihaa muuta kuin sanoilla ja kädenliikkeillä. Sillä mihin nurisijat tarrautuvat? Mitä vakavaa on tapahtunut? Lückin, tapauskaan ei ollut mitään muuta kuin kädenliike. Kun käsi vaipuu, niin kaikki on ohitse: mutta esittäjällä ja yleisöllä on ollut sensatsiooninsa, mielenliikutuksensa. Ja vain siitä nyt on kysymys, hyvä Hessling. Hän itse, jonka me mainitsimme, olisi kaikkein hämmästynein, uskokaa minua, jos se sota, jonka hän aina maalaa seinälle, tai vallankumous, jota hän satoja kertoja on kuvitellut, todellakin puhkeaisi."

"Sitä ei Teidän tarvitse kauan odottaa!" huudahti Diederich. "Ja silloin saatte nähdä, että kaikki kansallismieliset tulevat pysymään lujina ja uskollisina keisarille!"

"Varmasti." Buck kohautteli yhä useammin olkapäitään. "Se on se tavallinen käänne, jonka hän on itse määrännyt. Te annatte hänen panna sanat suuhunne, eikä mieliala ole koskaan ollut niin hyvin säädetty ja määrätty kuin nykyään. Mutta teot? Meidän aikamme, paras aikalaiseni, ei ole valmis tekoihin. Harjoittaakseen elämisentaitoaan täytyy ihmisen ennen kaikkea elää, ja teko on niin vaarallista elämälle."

Diederich suoristautui. "Tahdotteko Te kenties syyttää pelkuruudesta —?" "Minä en ole lausunut mitään vaarallista arvostelua. Minä olen maininnut erään aikamme sisäisen historian tosiasian, mikä liikuttaa meitä kaikkia. Muutoin meille täytyy antaa anteeksi. Näyttämöllä toimivalta on kaikki toiminta päättynyt, sillä hän on sen jo suorittanut. Mitä vielä todellisuus vaatii häneltä? Te ette nähtävästi tiedä, kenenkä historia on sanova tämän ajan edustavaksi tyypiksi?"

"Keisarin!" sanoi Diederich.

"Ei", sanoi Buck. "Näyttelijän."

Silloin Diederich rähähti sellaiseen nauruun, että edellä kulkeva morsiuspari erkani ja kääntyi ympäri. Mutta he olivat teatteriaukiolla, siinä tuuli jäätävästi; he jatkoivat matkaansa.

"No niin", huomautti Diederich, "minä olisin heti voinut sanoa, miten Te olette tähän hulluun aineeseen joutunut. Tehän olette teatterin kanssa tekemisissä." Hän koputti Buckin olalle. "Lopultakin Te itse kuulutte siihen?"

Buckin silmät kävivät rauhattomiksi; kädestä, joka oli hänen olkapäällään, hän vapautui käännöksellä, jota Diederich piti epätoverillisena. "Minäkö? Enpä suinkaan", sanoi Buck; ja oltuaan kumpikin tyytymättömänä vaiti aina Gerichtsstrasselle asti: "Niinpä niin, Te ette vielä tiedä, miksi minä nyt olen Netzigissä."

"Todennäköisesti morsiamenne vuoksi."

"Senkin vuoksi. Mutta ennen kaikkea siksi, että minä olen ottanut puolustaakseni lankoani Laueria."

"Te olette —? Lauerin jutussa —?" Diederichin henkeä ahdisti, hän pysähtyi.

"No niin", sanoi Buck ja kohautti olkapäitään. "Ihmetyttääkö se Teitä? Joku aika sitten minut otettiin Netzigin maakunnanoikeuteen oikeusapulaiseksi. Eikös minun isäni ole siitä mitään maininnut?"

"Minä näen Teidän isänne harvoin… Minä liikun vähän ulkona. Minun ammattivelvollisuuteni… Tämä kihlaus…" Diederich sekaantui ja änkytti. "Silloinhan täytyy Teidän usein —. Asutteko kenties jo kokonaan täällä?"

"Vain toistaiseksi — niin luulen."

Diederich kokosi voimansa. "Minun täytyy sanoa: minä en ole usein aikaisemmin aivan kokonaan ymmärtänyt Teitä — mutta niin vähään se ei ole koskaan jäänyt kuin tänään, jolloin olemme kulkeneet Netzigin toisen puolen läpi."

Buck vilkutti hänelle silmää. "Vaikka minä huomenna olenkin puolustajana ja Te päätodistajana, niin sehän on vain sattuma. Osat voisivat olla toisinkin jaettuina."

"Pyydän anteeksi!" Diederich suuttui. "Jokainen seisoo paikallaan. Jos Te ette ollenkaan kunnioita ammattianne —"

"Kunnioittaa ammattiaan? Mitäs se merkitsee? Minua huvittaa puolustaminen, sitä en kiellä. Minä tulen alkamaan, jotakin täytyy kokea. Teille, herra tohtori, minulla tulee olemaan vastenmielisiä asioita sanottavana; toivottavasti ette pane mitään pahaksenne, se kuuluu minun virkaani."

Diederichiä alkoi pelottaa. "Sallikaa minun kysyä, herra asianajaja, tunnetteko Te sitten minun todistukseni? Se ei ole Lauerille niinkään epäedullinen."

"Jättäkää se asia minun huolekseni." Buckin ilme kävi kiusoittavan ivalliseksi.

Ja niin he olivat saapuneet Meisestrasselle. "Tuo juttu!" ajatteli Diederich läähättäen. Viime päivien kuohunnassa hän oli sen unhoittanut, nyt tuntui siltä, kuin tulisi häneltä huomenna leikattavaksi molemmat jalat poikki. Guste, tuo petollinen vintiö, ei ollut sanonut hänelle mitään sulhasestaan, viime hetkessä hänen, Diederichin, piti joutua pelon valtaan!…Diederich jätti hyvästi Buckille, ennenkuin olivat tulleet kotiin. Kunpa vain Kienast ei mitään huomaisi! Buck esitti mentäväksi vielä jonnekin. "Teillä ei ole mitään erikoista vetovoimaa morsiantanne kohtaa?" kysyi Diederich. — "Tällä hetkellä konjakki viehättää minua enemmän." — Diederich nauroi pilkallisesti. "Se näyttää Teitä aina viehättävän." Jotta Kienast ei olisi mitään huomannut, hän kääntyi vielä kerran ympäri Buckin kanssa. "Nähkääs", alkoi Buck odottamatta, "minun morsiameni: hän kuuluu myöskin minun kohtaloani koskeviin kysymyksiini." Ja kun Diederich kysyi "miten niin": "Jos minä nimittäin tosiaankin olen Netzigissä oikeusapulaisena, silloin on Guste minulle täysin paikallaan. Mutta tiedänkö minä sitä? Sillä — toisten tapausten varalta, joita minun elämässäni saattaisi sattua, minulla on Berlinissä vielä toinen suhde…"

"Olen kuullut: joku näyttelijätär." Diederich punastui Buckin puolesta, joka sen niin kyynillisesti tunnusti. "Tällä", hän änkytti, "minä en tahdo kuitenkaan mitään sanoa."

"Te siis tiedätte", lopetti Buck. "Nyt on asianlaita sellainen, että minä toistaiseksi olen sinne sidottu enkä voi pitää Gustesta sitä huolta kuin pitäisi. Ettekö Te sitten voi ottaa tuota hyvää tyttöä hieman niinkuin hoivataksenne?" kysyi hän huolettomasti ja tyynesti.

"Minun pitäisi —"

"Niin sanoaksemme sekottaa hieman silloin tällöin pataa, jossa minun on pidettävä makkara ja kaali tulella — sillä välillä kun minä olen ulkona toimessa. Mehän olemme myötätuntoisia toisillemme."

"Kiitän", sanoi Diederich kylmästi. "Niin pitkälle minun myötätuntoni ei kuitenkaan ulotu. Antakaa jonkun muun huoleksi. Minä otan elämän sentään hieman vakavammalta kannalta." Ja hän jätti Buckin siihen seisomaan.

Lukuunottamatta tuon miehen siveettömyyttä häntä suututti myöskin hänen arvoton luottamuksellisuutensa, sitten kun he juuri olivat kerta osoittautuneet toistensa vastustajiksi sekä katsantotavoissa että käytännössä. Tuollainen oli sietämätön, hänen suhteensa ei osannut olla tarpeeksi varuillaan! "Mitä hänellä onkaan huomenna minua vastaan sanottavana?"

Kotona hän hengähti. "Oikea limasko miehekseen! Ja sellainen henkinen omahyväisyys! Jumala varjelkoon meidän taloamme sellaiselta kaikkihävittävältä vakaumuksen puutteelta; se on jossakin perheessä varma merkki alaspäinmenosta!" Hän tuli vakuutetuksi siitä, että Kienastin piti tosiaankin vielä sinä iltana matkustaa. "Mitään kiihoittavaa ei Magdalla tule olemaan sinulle kirjoitettavana", hän sanoi oikopäätä ja nauroi. "Minun puolestani saa kaupungilla sattua murha ja tulipalo, minä pysyn konttorissani ja perheeni keskuudessa."

Mutta tuskin oli Kienast mennyt, kun hän asettui rouva Hesslingin eteen. "Niin, missä on haaste, jonka olen saanut ja jolla minut kutsutaan huomenna oikeuteen?" Äidin täytyi tunnustaa, että oli anastanut tuon uhkaavan kirjeen. "Rakas poikani, minä ajattelin, että sen ei pitänyt saada hävittää sinun juhlatunnelmaasi." Mutta Diederich ei sallinut mitään kaunisteluja. "Kuinkas muuten: rakas poikani. Rakkaudestanne minua kohtaan ruoka käy aina huonommaksi, paitsi silloin, kun on vieraita; ja talousrahat menevät teidän mielettömiin hepeniinne. Luuletteko te, että minä uskon teidän uskottelujanne, että Magda olisi itse tehnyt pitsipuseronsa? Sellaista voitte kertoa tuolle aasille!" Magda pani vastalauseensa sellaista hänen sulhasensa loukkaamista vastaan, mutta se ei häntä auttanut. "Parempi kuin vaikenet! Sinun turkislakkisikin on puoleksi varastettu. Te olette piian kanssa samassa juonessa. Kun minä lähetän hänet hakemaan punaviiniä, niin hän tuo halvempaa, ja loput pidätätte itsellenne…"

Nuo kolme naista suuttui, minkä jälkeen Diederich huusi vielä kovemmin. Emmi väitti, että veli oli niin villi vain siksi, että tuli huomenna koko kaupungin edessä saattamaan itsensä häpeään. Diederich saattoi silloin heittää vain yhden lautasen maahan. Magda nousi ylös, meni ovelle ja huusi: "Jumalankiitos, minä en tarvitse sinua enää!" Diederich oli heti hänen kintereillään. "Pidä varasi sen suhteen, mitä puhut! Jos sinä lopultakin saat jonkun miehen, niin sinä saat kiittää siitä yksistään minua ja niitä uhrauksia, jotka minä teen. Sinun sulhasesi hieroi kauppaa sinun myötäjäisilläsi tavalla, joka ei ollut suinkaan sopivata. Sinä olet ylipäänsä vain kaupanpäällinen!" Tässä hän tunsi saaneensa ankaran korvapuustin, ja ennenkuin hän ennätti tointua, Magda oli jo huoneessa ja suljetun oven takana. Diederich raapi poskeaan äkisti mykistyneenä. Sitten hän kuohahti vielä kerran; mutta eräänlainen sovitus sai hänessä vallan. Kriisi oli ohitse.

* * * * *

Yöllä hän oli tehnyt lujan päätöksen tulla oikeudenistuntoon hieman myöhästyneenä ja näyttää siten koko esiintymisellään, miten vähän koko asia häntä koski. Mutta hän ei kestänyt; kun hän astui siihen huoneeseen, joka oli määrätty istuntosaliksi, niin siellä oli vielä kokonaan toisia asioita esillä. Jadassohn, joka mustassa takissaan näytti aivan tavattoman uhkaavalta, oli keskellä virantoimitustaan, vaatimassa eräälle puolikasvuiselle kansanmiehelle kahden vuoden pakkotyötä. Oikeus myöntyi vain yhteen, mutta tuo nuori tuomionsaanut purskahti sellaiseen itkuun, että Diederich, joka oli itse tuskaisen tunteen vallassa, säälistä alkoi voida pahoin. Hän läksi ulos ja poikkesi erääseen käymälään, vaikka sen ovelle olikin kirjoitettu: Vain herroille tuomareille! Heti hänen jälkeensä ilmestyi sinne Jadassohnkin. Nähdessään Diederichin hän tahtoi vetäytyä takaisin, mutta Diederich kysyi heti, mitä tuollainen pakkotyö oikein merkitsi ja mitä tuollainen suojatti siellä oikein teki. Jadassohn selitti: "Pitäisikö meidän olla vielä siitäkin huolissamme!" ja poistui samalla. Diederich lyyhistyi kokoon sisimmässään sen kauhuaherättävän kuilun edessä, jonka hän tunsi olevan oman itsensä ja Jadassohnin välillä, joka edusti täällä valtaa, valtaa, jonka rataslaitoksia hän oli uskaltanut liiaksi lähestyä. Hän oli tehnyt sen hyvässä aikomuksessa, liiallisessa vallan jumaloimisessa: yhtäkaikki, nyt oli esiinnyttävä järkevästi, jotta se ei olisi tarttunut erääseen toiseen ja murskannut häntä, nyt oli mukauduttava asianhaaroihin ja esiinnyttävä vähäpätöisenä, kunnes siitä kerta kenties saattoi päästä vapaaksi. Onnellinen se, joka saattoi elää yksityiselämää! Diederich lupasi itselleen elävänsä vastaisuudessa kokonaan pienen, mutta hyvinymmärretyn etunsa mukaisesti.

Ulkona käytävissä oli nyt väkeä: keskinkertaista ja parasta yleisöä. Buckin viisi tytärtä, ylen koreiksi pukeutuneina, ikäänkuin heidän lankonsa juttu olisi ollut mitä suurin kunnia perheelle, jaaritteli eräässä ryhmässä Käthchen Zillichin, hänen äitinsä ja pormestari Scheffelweisin rouvan kanssa. Anoppi sen sijaan ei jättänyt pormestaria rauhaan, ja niistä silmäyksistä, joita hän singahdutteli herra Buckin veljeä ja hänen ystäviään Cohnia ja Heuteufelia vastaan, saatettiin nähdä, että hän asettui asiassa Buckeja vastaan. Majuri Kunze, joka oli uniformussa, seisoi siinä vieressä, kasvoilla synkkä ilme, puhumatta mitään. Samassa ilmestyi siihen pastori Zillich professori Kühnchenin kanssa; mutta nähdessään lukuisan väkijoukon he jäivät erään pylvään taakse. Toimittaja Nothgroschen kulki puolestaan harmaana ja kenenkään huomaamatta toisen luota toisen luokse. Turhaan etsi Diederich jotakuta, johon olisi voinut turvautua. Nyt katui hän sitä, että oli kieltänyt omaisiaan saapumasta. Hän pysyi pimeässä, käytävän mutkassa ja kurkotti varovasti ulos päällään. Äkkiä hän vetäytyi taaksepäin: Guste Daimchen äiteineen! Buckin tyttäret ympäröivät hänet heti, kuten arvokkaan vahvistuksen, jonka heidän puolueensa hänestä sai. Samaan aikaan avautui taustalla eräs ovi, ja Wolfgang Buck astui esiin, baretissa ja mustassa takissa, jalassa kiiltonahkakengät, joiden kärjet kääntyivät käydessä sisäänpäin. Hän hymyili juhlallisesti, kuten jossakin vastaanotossa, kätteli kaikkia, suuteli morsiantaan. Hän ennusti, että jutusta tuli hyvä juttu; virallinen syyttäjä oli hyvällä tuulella, hän itse myöskin. Sitten hän meni kutsumiensa todistajien luokse kuiskaillakseen heidän kanssaan. Tällä hetkellä syntyi hiljaisuus, sillä portaiden päähän ilmestyi syytetty herra Lauer rouvineen. Pormestarinna karkasi viimeksimainitun kaulaan ja ihmetteli, miten urhoollinen tämä oli! "Mikäs nyt on sitten hätänä?" hän vastasi syvällä, sointuvalla äänellä. "Meillä ei ole mitään moittimisen syytä, vai miten, Karl?" Lauer sanoi: "Totisesti ei, Judith." Mutta juuri silloin maakunnanoikeusneuvos Fritzsche meni siitä ohitse. Syntyi hiljaisuus; iskettiin silmää sen johdosta, miten hän ja vanhan Buckin tytär tervehtivät toisiaan, ja pormestarin anoppi teki erään huomautuksen, puoliääneen, mutta se saatiin lukea hänen silmistään.

Wolfgang Buck keksi Diederichin hänen varjoisesta paikastaan. Buck veti hänet esiin ja vei sisarensa luokse. "Rakas Judith, minä en tiedä, tunnetko sinä vielä meidän arvoisaa vihollistamme, herra tohtori Hesslingiä. Tänään hän tulee tuhoamaan meidät." Mutta rouva Lauer ei nauranut eikä liioin vastannut Diederichin tervehdykseen, vaan katsahti häneen ainoastaan välinpitämättömän uteliaasti. Oli vaikeata kestää tätä katsetta ja vielä vaikeampi sen vuoksi, että rouva Lauer oli niin kaunis. Diederich tunsi, miten veri nousi hänen kasvoilleen, miten hänen silmänsä harhailivat, ja hän änkytti: "Herra oikeusapulainen laskee hyvää pilaa. Tässä asiassa täytyy olla joku erehdys…" Silloin noissa valkeissa kasvoissa kulmakarvat vetäytyivät kokoon, suupielet laskeutuivat ilmehikkäästi, ja Judith Lauer käänsi Diederichille selkänsä.

Eräs oikeudenpalvelija ilmestyi; Wolfgang Buck meni, lankonsa kanssa, istuntosaliin; ja kun ovea ei avattu aivan anteliaasti, niin kaikki hyökkäsivät kiireesti sisään, jolloin paras yleisö voitti keskinkertaisen. Buckin viiden tyttären takit kahisivat kovasti tuossa taistelussa. Diederich pääsi viimeisenä sisään, ja hänen täytyi istuutua todistajain penkille majuri Kunzen viereen, joka heti vetäytyi hieman syrjään. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius, joka näytti vanhalta madonsyömältä korppikotkalta, julisti tuolta ylhäältä istunnon avatuksi ja kutsui todistajat esiin teroittaakseen heille valan vakavuutta — jolloin Diederich heti sai saman ilmeen kuin ennen uskonnontunnilla. Maakunnanoikeusneuvos Harnisch järjesti asiakirjat ja haki silmillään tytärtään yleisön joukosta. Maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, joka oli saapunut sairashuoneesta ja istuutunut puheenjohtajan oikealle puolelle, herätti enemmän kunnioitusta. Hän näytti huonolta, ja pormestarin anoppi tahtoi tietää, tuliko hän luopumaan virastaan — ja minne hänen suuret rahansa joutuivat hänen kuoltuaan. Todistajain joukossa pastori Zillich lausui sen toivomuksen, että hän tuli määräämään miljoonansa jonkun kirkon rakentamiseen; mutta professori Kühnchen epäili sitä läpitunkevalla kuiskausäänellään. "Se mies ei anna kuolemansa jälkeen mitään, se on aina ajatellut, että oma on saatava haalituksi kasaan ja mikäli mahdollista myöskin toisen oma…" Sitten puheenjohtaja päästi todistajat ulos istuntosalista.

Kun mitään todistajain huonetta ei ollut, niin he joutuivat taas käytävään. Herrat Heuteufel, Colin ja Buck junior vetäytyivät erääseen ikkunakomeroon; majurin julman katseen alaisena Diederich ajatteli tuskaisesti: "Nyt kuulustellaan syytettyä. Jospa tietäisin, mitä hän sanoo. Minä tahtoisin päästää hänet syytöksestä yhtä hyvin kuin tekin!" Turhaan yritti hän pastori Zillichille vakuuttaa lauhaa luonnonlaatuaan: hän oli aina sanonut, että asia oli tehty suotta liian suureksi. Zillich kääntyi pois nolona, ja Kühnchen vihelsi, poisjuostessaan, hampaittensa välistä: "Odota vain, naskali, saat tästä paljon tekemistä." Yleinen paheksinta suuntautui mykkänä Diederichiin. Viimein ilmestyi oikeudenpalvelija: "Herra tohtori Hessling!"

Diederich kokosi voimansa voidakseen kulkea katselijain ohi asiaankuuluvassa ryhdissä. Hän katsoi suonenvedontapaisesti suoraan eteensä; rouva Lauerin katse tarkasti häntä juuri nyt! Hän läähätti ja huojui hieman. Kynsiään tarkastelevan oikeudenjäsenen vasemmalla puolella Jadassohn seisoi uhkaavan suorana. Ikkunasta tuleva valo näkyi hänen ulkonevien korviensa läpi, ja hänen ilmeensä vaati Diederichiltä sellaista kuolonomaista suostuvaisuutta, että Diederichin katse väisti. Syytetyn oikealla puolella, hieman syvemmällä, hän huomasi Wolfgang Buckin istuvan, huolimattomana, nyrkit reisillä, joilta takinliepeet riippuivat, ja niin viisaan ja hilpeän näköisenä, ikäänkuin olisi ollut valonhengen edustajana. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius lausui Diederichille valankaavan, kaksin sanoin kerrallaan, alentuvaisesti. Diederich vannoi tottelevaisesti; sitten hänen piti esittää tapausten kulku tuona iltana Ratskellerissä. Hän alotti.

"Meitä oli muutamia innostuneita miehiä, ylempänä pöydässä istuivat myöskin herrat…"

Kun hän jo takertui, niin yleisön joukossa naurettiin. Sprezius pikastui, nytkytteli korppikotkannokkaansa ja uhkasi antaa tyhjentää koko salin. "Mitään muuta Te ette tiedä?" hän kysyi äreästi. Diederich antoi ymmärtää, että tapaukset olivat liike- ja muiden huolien vuoksi hänen muistissaan jonkun verran hämmentyneet. "Sitten minä tulen lukemaan Teidän muistinne verestämiseksi sen, mitä tutkintatuomarille olette lausunut —" ja puheenjohtaja antoi ojentaa itselleen pöytäkirjan. Siitä sai Diederich kiusalliseksi hämmästyksekseen huomata, että oli tutkintatuomarille, maakunnanoikeusneuvos Fritzschelle tehnyt varman ilmoituksen siitä, että syytetyn puolelta oli tapahtunut raskas majesteettirikos. Mitä oli hänellä nyt sen johdosta sanottavana. "Saattaa niin olla", hän änkytti, "mutta siinä oli paljon herroja. Oliko se nyt sitten syytetty, joka sen sanoi…" Sprezius kumartui oikeuspöydän yli. "Ajatelkaa, että olette tehnyt valan. Muut todistajat tulevat vakuuttamaan, että Te aivan yksinänne astuitte syytetyn luo ja kyseissä olevan keskustelun suorititte hänen kanssaan." — "Minäkös se olin?" kysyi Diederich lentäen punaiseksi. Koko sali nauroi silloin avoimesti; vieläpä Jadassohnkin veti naamansa halveksivaan hymyyn. Sprezius avasi jo suunsa tiuskaistakseen jotakin, mutta Wolfgang Buck nousi ylös. Hänen pehmeät kasvonsa muuttuivat silminnähtävästä nykäyksestä ponteviksi, ja hän kysyi Diederichiltä: "Ettekö Te ollutkin sinä iltana hyvässä humalassa?" Heti karkasi yleinensyyttäjä ja puheenjohtaja hänen kimppuunsa. "Minä vaadin, että kysymystä ei sallita!" huusi Jadassohn terävästi. "Herra puolustusasianajaja", kohisi Sprezius, "Te saatte kääntyä kysymyksillänne vain minun puoleeni; minun asiani on sitten, suuntaanko sen sitten todistajalle!" Mutta he molemmat olivat saaneet, sen Diederich näki hämmästyksellä, päättäväisen vastustajan. Wolfgang Buck seisoi siinä ja väitti sointuvalla puhujanäänellä, että puheenjohtajan menettely loukkasi puolustusoikeutta, ja vaati oikeudenpäätöstä siitä, kuuluiko hänelle oikeudenkäymisjärjestyksen mukaan oikeus kääntyä suoraan todistajain puoleen. Sprezius nytkytteli suotta nokkaansa, ei auttanut muu kuin vetäytyä neljän muun tuomarin kanssa neuvotteluhuoneeseen. Buck katseli riemuiten ympärilleen; hänen serkkunsa liikuttelivat käsiään aivan kuin suosionosoitukseksi; mutta hänen isänsä oli myöskin sillä välin ilmestynyt, ja nähtiin, miten hän antoi pojalleen paheksimisen merkin. Syytetty puolestaan, vihastunut liikutus halpautuneilla kasvoillaan, ravisti puolustajansa kättä. Diederich, johon kaikkien katseet kohdistuivat, suoristi ryhtinsä ja piti kaikkia silmällä. Mutta voi, Guste Daimchen vältti häntä! Vain vanha Buck viittasi hyväntahtoisesti: Diederichin todistus oli häntä miellyttänyt. Vieläpä hän vaivautui sen verran, että tunkeutui esiin ojentaakseen Diederichille pehmeän, valkean kätensä. "Kiitän Teitä, hyvä ystävä", hän sanoi. "Te olette käsitellyt asiata sillä lailla kuin se ansaitsee." Ja hyljättyneisyydessään Diederich sai silmänsä kosteiksi tuon suuren miehen hyvyyden vuoksi. Vasta sitten kun herra Buck oli mennyt takaisin paikalleen, Diederichin päähän pälkähti, että hän, Buck, oli koettanut hänen kauttaan vaikuttaa jutun menoon! Eikä hänen poikansa, Wolfgang, ollut suinkaan niin veltto kuin hän, Diederich, oli ajatellut. Nuo poliittiset keskustelunsakin hän oli silminnähtävästi pannut alkuun vain siinä mielessä, että olisi voinut käyttää niitä täällä häntä vastaan. Uskollisuutta, oikeata saksalaista uskollisuutta ei ollut koko maailmassa, kehenkään ei voinut luottaa. "Pitääkö minun tässä vielä kauan kiusaantua kaikkien vuoksi?"

Onneksi oikeusto palasi. Vanha Kühlemann vaihtoi vanhan Buckin kanssa säälivän katseen, ja Sprezius julisti, huomattavan hillitysti, päätöksen. Oliko puolustajalla oikeus suoraan kysymystentekoon, jäi ratkaisematta, koska itse kysymys: oliko todistaja silloin ollut humalassa? asiaankuulumattomana torjuttiin. Sen jälkeen puheenjohtaja kysyi, oliko yleiselläsyyttäjällä vielä jotakin kysyttävätä todistajalta. "Toistaiseksi ei", sanoi Jadassohn ylenkatseellisesti, "mutta minä vaadin, että todistajaa ei vielä lasketa menemään." Ja Diederich sai istuutua. Jadassohn kohotti äänensä. "Sitäpaitsi minä vaadin, että tutkintotuomari, tohtori Fritzsche kutsutaan heti oikeuden eteen, todistamaan, millainen mieliala tohtori Hesslingillä aikaisemmin on ollut syytettyä kohtaan." Diederich pelästyi — mutta yleisön osastossa käännyttiin Judith Laueriin päin: vieläpä molemmat tuomarinpöydän ääressä olevat asessoritkin katsahtivat sinne… Jadassohnille myönnettiin se, mitä oli tahtonutkin.

Sitten kutsuttiin pastori Zillich esille, vannotettiin ja kehotettiin omasta puolestaan esittämään, mitä tuona kriitillisenä yönä oli tapahtunut. Hän selitti, että vaikutelmat tulivat silloin yllätyksinä ja vaivasivat kovasti hänen kristillistä omaatuntoaan, sillä juuri samana iltana Netzigin kaduilla oli vuotanut verta, vaikkakin isänmaallisessa tarkoituksessa. "Se ei kuulu tähän!" päätti Sprezius — ja juuri silloin astui sisään hallintoneuvoston presidentti von Wulckow, metsästyspuvussa, suurissa, likaisissa saappaissa. Kaikki katsoivat ympärilleen, oikeuden puheenjohtaja kumarsi istuimeltaan, pastori Zillich vapisi. Puheenjohtaja ja yleinensyyttäjä kävivät vuoron perään hänen kimppuunsa, sanoipa Jadassohn hirvittävän väijyvällä äänellä: "Herra pastori, minun ei tarvitse erikoisesti teroittaa Teidän, hengenmiehen, mieleen sen valan pyhyyttä, jonka Te olette tehnyt." Silloin Zillich taittui ja myönsi, että kyllä oli kuullut sen lausunnon, josta asianomaista syytettiin. Syytetty nousi ylös, löi nyrkillään penkkiin. "Minä en ollenkaan maininnut keisarin nimeä! Minä varoin sitä!" Hänen puolustajansa rauhoitti häntä viittauksella ja sanoi: "Me tulemme myöhemmin todistamaan, että vain todistajan, tohtori Hesslingin provokatoorinen tarkoitus sai syytetyn lausumaan sen, mikä täällä on väärin toistettuna esitetty." Toistaiseksi hän pyysi puheenjohtajaa kysymään todistaja Zillichiltä, eikö tämä ollut pitänyt saarnaa, joka nimenomaan oli ollut tähdättynä todistaja Hesslingin usuttelua vastaan. Pastori Zillich änkytti, että oli vain ylipäänsä kehoittanut rauhaan ja siten tehnyt velvollisuutensa uskonnon edustajana. Buck tahtoi nyt tietää jotakin muuta. "Eikö todistaja Zillichille ole nykyään edullista olla hyvissä väleissä päätodistajan, tohtori Hesslingin kanssa, koska nimittäin hänen tyttärensä —." Jadassohn ehätti jo väliin, hän pani vastalauseen kysymyksen esittämistä vastaan. Sprezius selitti sen luvattomaksi, ja kuulijakunnan joukosta kuului naisäänten paheksivaa nurinaa. Hallintoneuvoston presidentti kumartui vanhan Buckin puoleen ja sanoi selvästi: "Teidän poikannehan tekee siivoja huomautuksia!"

Sillä välin oli todistaja Kühnchen kutsuttu esille. Tuo pikku-ukko ryntäsi saliin, hänen silmälasinsa kipinöivät; jo ovelta hän huusi nimensä ja tittelinsä ja valansa hän teki sujuvasti, antamatta sitä sanella itselleen. Mutta sitten häntä ei saatu mitään muuta sanomaan, kuin että sinä iltana kansallisen innostuksen aallot olivat käyneet korkeina. Ensiksikin vahtisotilaan loistava teko! Sitten Hänen Majesteettinsa ihana kirje, missä hän ilmoitti tunnustavansa positiivista kristinuskoa! "Miten tuo selkkaus sattui syytetyn kanssa? Niin, herrat tuomarit, siitä minä en tiedä mitään. Sillä silloin minä hieman nukahdin." — "Mutta jälestäpäin puhuttiin kuitenkin tuosta asiasta!" vastasi puheenjohtaja. "En ainakaan minä!" huusi Kühnchen. "Minä puhuin vain seitsemänkymmenen vuoden loistavista teoistamme. Ranskan vapaaehtoiset! minä sanoin, olivat aika joukkoa. Minun kankeasta sormestani, siitä puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä tahdoin sapelillani leikata pienen palan hänen kurkustaan! Sellainen lurjus miehekseen!" Ja Kühnchen tahtoi näytellä sormeaan tuomarin pöydässä. "Saatte mennä!" kähisi Sprezius; ja hän uhkasi uudestaan tyhjennyttää salin.

Majuri Kunze astui esiin: jäykkänä kuten pyörillä, ja valan hän teki sellaisella äänellä, kuin olisi syytänyt Spreziusta kohtaan raskaita solvauksia. Sitten hän selitti suoraa päätä, että hänellä ei ollut mitään tekemistä koko kiistan kanssa; hän oli vasta myöhemmin tullut Ratskelleriin. "Minä voin vain sanoa, että tohtori Hesslingin käyttäytyminen löyhkää minusta ilmiannolta."

Mutta jonkun aikaa oli salissa löyhkännyt joltakin muulta. Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, kuulijakunnan joukossa epäily kohdistui naapuriin, josta käännyttiin varovasti pois, nenäliina suulla. Puheenjohtaja nuuski ilmaa, ja vanha Kühlemann, jonka leuka jo kauan sitten oli levännyt hänen rinnallaan, liikahti unessaan.

Kun Sprezius muistutti hänelle, että herrat, jotka silloin hänelle kertoivat sattuneen tapauksen, olivat kuitenkin kansallismielisiä miehiä, niin majuri vastasi vain, että se oli hänestä sama, sillä tohtori Hesslingiä hän ei ollut ollenkaan tuntenut. Mutta silloin astui Jadassohn esiin; hänen kasvonsa säkenöivät, ja hyvin terävällä äänellä hän sanoi: "Herra todistaja, minä tahdon Teiltä kysyä, ettekö kenties tunne syytettyä sitä paremmin. Tahdotteko mainita, lainasiko hän Teille sata markkaa vielä kahdeksan päivää sitten." Pelosta tuli koko sali hiljaiseksi, ja kaikki tuijottivat uniformussa olevaan majuriin, joka seisoi siinä ja änkytti. Jadassohnin rohkeus teki vaikutuksensa. Viivyttelemättä hän käytti sitä hyväkseen ja sai majurin tunnustamaan, että kansallismielisten miesten suuttumus herra Lauerin lausunnon johdosta oli ollut todellista, myöskin hänen oma suuttumuksensa. Epäilemättä oli syytetty tarkoittanut Hänen Majesteettiaan. — Tässä Wolfgang Buck ei hillinnyt enää itseään. "Koska herra puheenjohtaja ei katso tarpeelliseksi huomauttaa, jos herra yleinensyyttäjä loukkaa omia todistajiaan, niin meistäkin se voi olla yhdentekevää!" Heti tokasi Sprezius hänelle. "Herra puolustaja! Se on minun asiani, mistä minä huomautan ja mistä en!" — "Juuri sen minä tahdonkin saada todetuksi", jatkoi Buck hämmentymättä. "Itse asiasta me väitämme nyt kuten aikaisemminkin ja tulemme sen todistajien avulla näyttämään toteen, että syytetty ei ollenkaan tarkoittanut keisaria." "Minä varoin sitä!" huusi syytetty siihen väliin. Buck jatkoi: "Jos tämä kuitenkin saataisiin todistetuksi, niin minä vaadin Gothan Almanakan julkaisijaa kuulusteltavaksi asiantuntijana siinä suhteessa, millä saksalaisilla ruhtinailla on suonissaan juutalaista verta." Samalla hän istuutui, tyytyväisenä siihen sensatsionin kohinaan, joka kävi salin läpi. Joku jymisevä basso sanoi: "Kuulumatonta!" Sprezius aikoi jo tiuskaista, mutta huomasi jo hyvissä ajoin, kuka se oli ollut: Wulckow! Kühlemannkin heräsi sen johdosta. Tuomarit löivät päänsä yhteen, sitten puheenjohtaja julisti, että puolustajan esitys hylättiin, koska todenperäisyystodistusta ei sallittu. Halveksunnan ilmaiseminen riitti jo sinänsä rikokseksi. Buck oli lyöty; hänen rasvaiset poskensa painuivat lapsenomaisessa surussa. Hihitettiin, pormestarin anoppi nauroi arastelematta. Todistajanpenkillään Diederich oli hänelle kiitollinen. Hän tunsi, tuskaisesti kuunnellen, miten yleinen mielipide kääntyi ja aivan hiljaa lähestyi niitä, jotka olivat taitavia ja joilla oli valtaa. Hän iski silmää Jadassohnin kanssa.

Toimittaja Nothgroschen oli esillä. Harmaana ja huomaamattomana hän oli ilmestynyt siihen ja hääräsi liukkaasti kuin kuulustelijaviranomainen. Jokainen, joka hänet tunsi, ihmetteli sitä: niin varmana hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hän tiesi kaikki, syytti syytettyä mitä raskaimmin ja puhui sujuvasti, aivan kuin olisi lukenut jotakin pääkirjoitustaan; korkeintaan sattui, että puheenjohtaja eri jaksojen välissä antoi tunnustusta ilmaisevan viittauksen, kuten mallioppilaalle. Buck, joka oli tointunut, huomautti hänelle siitä kannasta, jonka "Netziger Zeitung" oli ottanut Lauerin hyväksi. Siihen vastasi toimittaja: "Meidän lehtemme on liberaalinen, siis puolueeton. Me ilmaisemme mielialan. Mutta jos nyt siellä ja täällä mieliala on syytetylle epäsuosiollinen —." Buck sanoi tähän ivallisesti, että toimittaja Nothgroschenin oli täytynyt saada tietonsa ulkona käytävässä! "Minä totean, että todistaja ilmaisee aivan kummallisen käsityksen valan velvoituksesta." Mutta Nothgroschenia ei saatu ujostelemaan. "Minä olen sanomalehtimies", hän selitti ja lisäsi: "Minä pyydän herra puheenjohtajaa suojelemaan minua puolustajan loukkauksilta." Sprezius ei antanut pyytää itseään; ja hän päästi toimittajan suosiollisesti menemään.

Kello löi kaksitoista; Jadassohn huomautti puheenjohtajalle, että tutkintatuomari, tohtori Fritzsche oli oikeuden käytettävissä. Hänet kutsuttiin sisään — ja tuskin hän oli astunut sisään, kun kaikkien silmät suuntautuivat häneen, hänestä rouva Laueriin ja takaisin. Judith Lauer oli käynyt vielä kalpeammaksi, tuo tumma katse, jonka hän kohdisti Fritzscheen, kun tämä nousi tuomarin tuolille, suureni vielä ja tuli jollakin tavalla mykän tunkeutuvaksi, mutta Fritzsche karttoi sitä. Hän itsekin näytti kehnolta, mutta hänen askeleensa ilmaisi päättäväisyyttä. Diederich totesi, että Fritzsche kahdesta naamastaan tätä tilaisuutta varten oli valinnut kuivan.

Minkä vaikutuksen hän oli esikuulustelussa saanut todistaja Hesslingistä? Todistaja oli antanut todistuksensa kokonaan vapaaehtoisesti ja itsenäisesti, tavalla, jossa tuntui vielä tuore elämys. Todistajan luotettavuus, jota Fritzsche oli saanut kuulustelun kuluessa tutkia, oli kaiken epäilyn yläpuolella. Että todistajalla ei nyt enää ollut selvää kuvaa tapahtumista, oli vain selitettävissä hetken kiihtymyksen avulla… "Entäs syytetty?" — Tässä saatiin huomata, että sali kuunteli tarkasti. Myöskin syytetty oli tehnyt häneen persoonallisesti pikemmin suotuisan vaikutuksen, monista raskauttavista seikoista huolimatta.

"Oletteko sitä mieltä, että, todistusten ollessa ristiriitaisia, syytetty on saattanut tehdä itsensä vikapääksi siihen, mistä häntä syytetään?" kysyi Sprezius.

Fritzsche vastasi: "Syytetty on sivistynyt mies; ilmeisesti loukkaavia sanoja hän on varonut käyttämästä."

"Sitä sanoo syytetty itsekin", huomautti puheenjohtaja ankarasti. Fritzsche puhui nopeammin. Syytetty oli porvarillisen toimintansa kautta tottunut yhdistämään arvovallan edistysmielisiin taipumuksiin. Hän piti itseään ilmeisesti useimpia muita ihmisiä taitavampana ja oikeutetumpana harjoittamaan arvostelua. Oli siis ajateltavissa, että hän kiihtyneessä mielentilassa — ja tuon työmiehen ampumisen johdosta hän oli tuntenut itsensä kiihtyneeksi — oli antanut poliittisille katsantokannoilleen sellaisen ilmaisun, josta, vaikka ulkonaisesti olikin moitteeton, saattoi kuultaa loukkaava tarkoitus.

Tässä nähtiin syyttäjän ja puheenjohtajan hengähtävän. Maakunnanoikeusneuvokset Harnisch ja Kühlemann silmäilivät yleisöä, jonka läpi kulki eloisa liikutus. Vasemmalla istuva asessori tarkasti nytkin kynsiään, mutta oikealla oleva, nuori, miettivän näköinen mies tarkasti syytettyä, joka oli aivan hänen edessään. Syytetyn kädet olivat suonenvedontapaisesti tarttuneet penkin rintanojaan ja silmät, nuo ulkonevat ruskeat silmät olivat suunnatut hänen rouvaansa. Mutta tämä katseli järkähtämättä Fritzscheen, ilmeellä, missä oli tuskaa, häpeää ja heikkoutta. Pormestarin anoppi lausui selvästi. "Ja kaksi lasta on hänellä kotonaan." Äkkiä näytti Lauer huomaavan kaiken kuiskutuksen ympärillään, kaikki ne katseet, jotka väistivät, kun hän niitä hipasi. Hän lyyhistyi kokoon, hänen vahvasti punehtuneista kasvoistaan kaikkosi kaikki veri niin perin pohjin, että tuo nuori asessori työntyi pelästyneenä taaksepäin tuolillaan.

Diederich, jonka olotila kävi yhä paremmaksi, oli todennäköisesti ainoa, joka vielä seurasi puheenjohtajan ja tutkintotuomarin välistä keskustelua. Tämä Fritzsche! Kenellekään ei asia alun pitäen voinut olla hyvällä syyllä kiusallisempi, ei edes Diederichille. Eikö hän ollut vaikuttanut Diederichiin todistajana tavalla, joka melkein soti hänen velvollisuuttaan vastaan? Ja Diederichin pöytäkirjaan pantu todistus oli sittenkin kovin raskauttava, ja Fritzschen oma todistus vallan kokonaan. Hän ei ollut esiintynyt vähemmän mistään välittämättä kuin Jadassohnkaan. Hänen läheiset ja erikoiset suhteensa Lauerin perheeseen eivät olleet voineet mitenkään vieroittaa häntä tehtävästään, vallan suojaamisesta. Mikään inhimillinen ei voinut sotia valtaa vastaan. Mikä opetus Diederichille… Myöskin Wolfgang Buck havaitsi sen, omalla tavallaan. Alhaaltapäin hän tarkasteli Fritzscheä sellaisella ilmeellä, kuin olisi ollut oksentamaisillaan.

Kun tutkintotuomari väkinäisiltä näyttävin käännähdyksin suuntasi kulkunsa ovea kohden, niin salissa kuiskailtiin äänekkäämmin. Pormestarin anoppi sanoi, viitaten lornetillaan syytetyn rouvaa kohden: "Siivoa väkeä!" Häntä ei vastustettu. Yleisö oli alkanut jättää Lauerit kohtalonsa varaan. Guste Daimchen puri huultaan, Käthchen Zillich loi kulmainsa alta nopean silmäyksen Diederichiin. Tohtori Scheffelweis kumartui Buckin perheen päämiehen puoleen, puristi hänen kättään ja sanoi suloisesti: "Rakas ystävä ja hyväntekijä, minä toivon, että kaikki käy vielä hyvin."

Puheenjohtaja huusi oikeudenpalvelijalle: "Kutsukaapas todistaja Cohn esille!" Vastaajan hyväksi todistavien vierasmiesten vuoro oli esiintyä! Puheenjohtaja nuuski ilmaa. "Mutta täälläpäs on paha löyhkä", hän huomautti. "Krecke, avatkaapas joku ikkuna siellä takana!" Ja hän tarkasti katseellaan keskinkertaista yleisöä, joka tuolla ylhäällä istui yhteen sulloutuneena. Alemmilla penkeillä oli sitävastoin tilaa, ja eniten sitä oli hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin ympärillä, hänen hikeentyneessä jahtitakissaan… Avattu ikkuna, minkä kautta virtasi sisään jäätävää ilmaa, aiheutti nurinaa vieraiden sanomalehtimiesten keskuudessa, jotka istuivat tuolla takana mitä suurimmassa ahtaudessa. Mutta Sprezius ojensi vain nokkaansa heitä kohden, ja he vetäytyivät takinkaulustensa sisään.

Jadassohn istui voitonvarmana vastapäätä todistajaa. Sprezius antoi hänen hetken aikaa puhua, silloin Jadassohn yskäsi, hänellä oli eräs asiapaperi kädessä. "Todistaja Cohn", hän aloitti, "Te olette ollut samannimisen tavaratalon omistajana vuodesta 1889 lähtien?" Ja heti sen jälkeen: "Myönnättekö, että juuri siihen aikaan eräs Teidän hankkijoistanne, joku Lehmann, päätti päivänsä ampumalla itsensä Teidän huoneustossanne?" Ja pirullisella tyydytyksellä hän katsahti Cohniin, sillä hänen sanojensa vaikutus oli ääretön. Cohn alkoi väännellä itseään ja huohottaa. "Tuo vanha panettelu!" kähisi hän. "Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan minun vuokseni! Hän oli onnettomassa avioliitossa! Tuolla jutulla ovat ihmiset minut jo kerran repineet, ja nyt tuo mies alkaa uudestaan!" Myöskin puolustaja pani vastalauseensa. Sprezius huomautti Cohnille, että herra yleinensyyttäjä ei ollut mikään "mies" ja että panettelusanan käyttämisestä häntä, Cohnia, tultiin sakottamaan viidelläkymmenellä markalla järjestysrikkomuksesta. Sillä oli Cohnista suoriuduttu. Herra Buckin veli kutsuttiin kuulusteltavaksi. Häneltä Jadassohn kysyi suoraa päätä: "Todistaja Buck, Teillä on tunnetusti huonosti tuottava liike, millä Te elätte?" Tässä syntyi sellainen nurina, että Sprezius tarttui nopeasti asiaan: "Herra yleinensyyttäjä, kuuluuko tämä tosiaankin asiaan?" Mutta Jadassohn pystyi mihin vain. "Herra puheenjohtaja, syyttäjäviranomaisilla on syytä saada todistetuksi, että todistaja on taloudellisesti riippuvainen sukulaisistaan, semminkin langostaan, syytetystä. Todistajan luotettavuus on sen mukaan mitattavissa." Pitkä, siro herra Buck seisoi siinä allapäin. "Se riittää", sanoi Jadassohn; ja Sprezius päästi tämän todistajan menemään. Hänen viisi tytärtään lyyhistyi kokoon penkillään joukon katseiden alaisena, kuten lammaslauma rajuilmalla. Ylempien tuolirivien keskinkertainen yleisö nauroi vihamielisesti. Sprezius pyysi hyväntahtoisesti yleisöä asettumaan ja, antoi kutsua todistaja Heuteufelin esille.

Kun nyt Heuteufel kohotti kätensä vannoakseen, niin Jadassohn paiskasi omansa sitä vastaan dramaattisella liikkeellä.

"Minä tahtoisin ensin kysyä todistajalta, myöntääkö hän noita lausuntoja, jotka sisälsivät majesteettirikoksen, hyväksymisellään suosineensa tai vielä vahvistaneensa niitä." Heuteufel vastasi: "Sitä minä en ollenkaan myönnä", — minkä johdosta Jadassohn asetti hänen todistuksen esikuulustelun alaiseksi. Korotetulla äänellä: "Minä vaadin oikeudenpäätöstä siitä, että tämän todistajan vannottaminen on jätettävä, koska häntä on epäiltävä osalliseksi rikokseen." Vielä terävämmin: "Todistajan mielialaa on pidettävä oikeudelle tunnettuna. Todistaja kuuluu niihin, joita Hänen Majesteettinsa keisari syystä nimittää isänmaattomiksi ihmisiksi. Sitä paitsi hän käy säännöllisesti kokouksissa, joita hän nimittää vapaiden ihmisten sunnuntaijutuiksi, ja levittää törkeintä ateismia, mikä ilman muuta määrää hänen suhtautumisensa kristilliseen monarkkiin nähden." Ja Jadassohnin korvat hehkuivat tulta, aivankuin olisivat ilmaisseet kokonaisen uskontunnustuksen. Wolfgang Buck nousi, hymyili skeptillisesti ja huomautti, että herra yleisensyyttäjän uskonnolliset vakaumukset näyttivät ilmeisesti olevan munkkimaisen ankaria ja että hän ei voinut pitää muita kuin kristittyjä todistajia uskottavina. Mutta oikeus oli oleva toista mieltä ja hylkäävä yleisensyyttäjän ehdotuksen. Silloin Jadassohn hyökkäsi ylös ja vaati persoonansa pilkkaamisesta puolustajaa sakotettavaksi järjestysrikkomuksesta sadalla markalla! Oikeus vetäytyi neuvottelemaan. Heti puhkesi salissa kiihkeä mielipiteiden vaihto. Tohtori Heuteufel työnsi kätensä housuntaskuihin ja mittasi pitkillä silmäyksillä Jadassohnia, joka, kun oli vailla oikeuden suojaa, joutui pelon valtaan ja vetäytyi seinää vastaan. Diederich tuli silloin hänen avukseen, sillä hänellä oli tehtävänä tärkeä ilmoitus hiljaa herra yleisellesyyttäjälle… Jo palasivat tuomaritkin. Todistaja Heuteufel määrättiin ensiksi vannotettavaksi. Puolustajaa sakotettiin herra yleisensyyttäjän persoonan pilkkaamisesta järjestysrikkomuksesta kahdeksallakymmenellä markalla.

Heuteufelin jatkuvassa kuulustelussa puolustaja puuttui puheeseen. Hän halusi saada kuulla, miten tämä syytetyn läheisenä tuttavana arvosteli hänen perhe-elämäänsä. Heuteufel liikahti, läpi salin kävi kohina: oli ymmärretty. Mutta salliko Sprezius tätä kysymystä? Hän oli jo avannut suunsa kieltääkseen sen, mutta ymmärsi ajoissa, ett'ei voinut riistää yleisöltä sensatsioonia — minkä jälkeen Heuteufel ylisti Lauerin kotona vallitsevia mallikelpoisia olosuhteita. Jadassohn ahmi todistajan sanat kärsimättömyydestä vapisten. Lopulta sai hän esitetyksi kysymyksensä sanomaton riemu äänessään. "Tahtooko todistaja mainita, mitä laatua ne naiset ovat, joiden tuttavuudesta hän persoonallisesti ammentaa tietonsa perhe elämästä, ja seurusteleeko hän eräässä tietyssä talossa, mitä kansa nimittää Pikku-Berliniksi?" Ja vielä puhuessaan hän sai varman vakuutuksen siitä, että yleisön joukossa olevat naiset ja heidän tavallaan tuomarit saivat syvästi loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen. Syytetyn päätodistaja oli tehty mitättömäksi! Heuteufel koetti vielä vastata: "Herra yleinensyyttäjä on sen tietävä. Mehän olemme kohdanneet siellä toisemme." Mutta tämä vaikutti vain sen, että Sprezius saattoi sakottaa häntä järjestysrikkomuksesta viidelläkymmenellä markalla. "Todistajan on jäätävä istuntosaliin", päätti puheenjohtaja lopulta. "Oikeus tarvitsee häntä vielä asianhaarain lisäselvittelyyn." Heuteufel lausui: "Minä puolestani olen jo saanut selvän asiainkäsittelystä täällä ja pitäisin parempana jättää tämän huoneuston." Viisikymmentä markkaa muuttui heti sadaksi.

Wolfgang Buck katsahti levottomasti ympärilleen. Hänen huulensa näyttivät maistavan salissa vallitsevan mielialan, ne vääntyivät, aivan kuin tuo mieliala olisi ilmennyt siinä hajussa, joka ikkunan suljettua oli jälleen asettunut saliin. Buck näki sen myötätunnon, joka oli häntä seurannut tähän asti, hälvenneen ja hajaantuneen ja huomasi taisteluvälineensä hukkaankäytetyiksi; eikä nälän venyttämien kasvojen haukottelu ja kelloa kurkistelevien tuomarien kärsimättömyys luvannut hänelle mitään hyvää. Hän nousi ylös, oli pelastettava, mitä pelastettavissa oli! Ja hän teki äänensä pontevaksi vaatiakseen kutsuttavaksi lisätodistajia iltapäiväistuntoon. "Koska kerta herra yleinensyyttäjä on ottanut järjestelmällisesti epäilläkseen meidän todistajiemme luotettavuutta, niin me olemme valmiit Netzigin ensimäisten miesten todistusten avulla osoittamaan, että syytetyllä on hyvä maine. Niin huomattava mies kuin herra pormestari, tohtori Scheffelweis on todistava oikeudelle syytetyn ansiot kansalaisena. Hallintoneuvoston presidentti herra von Wulckow ei voi olla vahvistamatta hänen valtiolle ystävällistä ja keisarille uskollista mielialaansa."

"No — noo", sanoi kumajava basso hänen takanaan. Buck jännitti ääntään.

"Mutta syytetyn yhteiskunnalliset hyveet tulevat kaikki hänen työmiehensä takaamaan."

Ja Buck istuutui kuultavasti köhien. Jadassohn huomautti kylmästi: "Herra puolustaja vaatii kansanäänestystä." Tuomarit keskustelivat keskenään kuiskaten, ja Sprezius julisti, että oikeus myöntyi vain siihen puolustajan esitykseen, mikä koski pormestarin, tohtori Scheffelweisin kuulustelemista. Koska pormestari oli salissa, niin hänet kutsuttiin heti esille.

Hän raivasi itselleen tien. Rouva ja anoppi pitelivät häntä lujasti ja esittivät hänelle kiireesti vaatimuksia, joiden täytyi olla ristiriitaisia, sillä pormestari saapui oikeuspöydän luo silminnähtävästi hämmentyneenä. Millaista mielialaa syytetty osoitti julkisessa elämässä? Tohtori Scheffelweis tiesi kertoa siitä hyvää. Niinpä oli syytetty kaupungin virastoissa kannattanut kuuluisan pappilan korjausta, pappilan, missä säilytettiin niitä karvoja, jotka tohtori Martti Luther oli tunnetusti kiskonut pirun hännästä. Tosin hän oli myöskin tukenut "Vapaan seurakunnan" salinrakennusta ja siten kieltämättä herättänyt paljon pahennusta. Liike-elämässä sitten syytetty nautti yleistä kunnioitusta; niitä yhteiskunnallisia uudistuksia, jotka hän oli pannut toimeen tehtaassaan, ihailtiin suuresti — joskin kyllä toiselta puolen väitettiin, että ne kohottivat työläisten vaatimukset suunnattomiksi ja sitten olivat kenties omiaan edistämään kumousta. "Pitäisikö herra todistaja mahdollisena", kysyi puolustaja, "että syytetty olisi saattanut tehdä tuon hänen tekemäkseen väitetyn rikoksen?" — "Toiselta puolen", vastasi Scheffelweis, "varmastikaan en pidä —." "Mutta toiselta puolen?" kysyi yleinensyyttäjä. Todistaja vastasi: "Toiselta puolen varmastikin pidän."

Tämän vastauksen jälkeen sai pormestari vetäytyä takaisin paikalleen; hänen molemmat naisensa ottivat hänet vastaan yhtä tyytymättöminä kumpikin; ja puheenjohtaja valmistautui keskeyttämään istunnon, mutta Jadassohn yskäsi. Hän vaati uudestaan kuultavaksi todistaja tohtori Hesslingiä, joka tahtoi täydentää todistustaan. Sprezius räpytti pahantuulisesti silmiään, yleisö, joka jo oli lähtövalmiina, murisi äänekkäästi; — mutta Diederich oli jo astunut esiin varmoin askelin ja alkanut puhua kirkkaalla äänellä. Kypsemmän harkinnan jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen, että saattoi valmistavassa kuulustelussa antamansa todistuksen vakuuttaa täysin oikeaksi; ja hän toisti sen, mutta kiristetyssä ja laajemmassa muodossa. Hän alkoi tuon työmiehen ampumisesta ja esitti uudestaan herrojen Lauerin ja Heuteufelin arvostelevat huomautukset. Kuulijat, jotka olivat unhoittaneet poislähdön, seurasivat mielialain välistä taistelua verentahrimaa Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin aina Ratskelleriin asti, näkivät siellä vihollisrivien järjestyvän ratkaisevaan otteluun, Diederichin ryntäävän esiin, miekkaa heiluttaen, gootilaisen kattokruunun alle ja vaativan syytettyä taisteluun elämästä ja kuolemasta.

"Sillä, herrat tuomarit, minä en kiellä sitä enää kauemmin, minä manasin hänet esiin! Tuleeko hän lausumaan sellaista, johon minä voin tarttua kiinni? Hän lausui, ja, herrat tuomarit, minä tartuin siihen ja täytin sillä vain velvollisuuteni ja täyttäisin sen vielä tänään uudestaan, vaikkapa minulle siitä koituisikin yhteiskunta- ja talouselämässä vielä suurempia ikävyyksiä, kuin mitä tähän asti olen saanut kestää! Omaa etuaan katsomaton idealismi on, herrat tuomarit, saksalaisen etuoikeus, ja hän noudattaa sitä horjumatta, vaikkapa tilapäisesti hänen rohkeutensa lannistuisikin vihollisten monilukuisuuden vuoksi. Kun minä aikaisemmin todistuksessani epäröin, niin ei se johtunut vain tutkintotuomarin mitä hyväntahtoisimmin myöntämästä muistin hämmennyksestä, vaan se oli, minä myönnän sen, kenties käsitettävää perääntymistä sen raskaan taistelun edessä, joka minun piti ottaa suorittaakseni. Mutta minä otan sen suorittaakseni, sillä sellainen henkilö kuin Hänen Majesteettinsa, meidän ylevä keisarimme vaatii sitä minulta…" Diederich jatkoi sujuvasti ja sellaisella lennolla, mikä pani hengästymään. Jadassohn huomasi, että todistaja alkoi siirtyä hänen tehtäviensä alalle, ja silmäsi levottomana puheenjohtajaan. Mutta Sprezius ei ilmeisestikään ajatellut keskeyttää Diederichiä. Liikkumattomalla korppikotkannokallaan hän katseli, silmiään räpäyttelemättä, Diederichin rautaista ilmettä, mikä salamoi uhkaavasti. Vanha Kühlemannkin antoi huulensa roikkua ja kuunteli. Mutta Wolfgang Buck, kumartuneena eteenpäin tuolillaan, tarkasteli Diederichiä, jännittyneenä, silmät täynnä vihamielistä viehätystä. Se oli kansanpuhe! Se oli esiintymistä, jolla oli pomminkaltainen vaikutus! Puhuja oli näkijä! "Herätkööt vihdoinkin meidän kansalaisemme", huusi Diederich, "siitä unesta, missä ovat niin kauan olleet, älkööt jättäkö vain valtion ja sen laitosten tehtäväksi kumouksellisten ainesten vastustamista, vaan tottukoot työhön omin käsin! Se on Hänen Majesteettinsa käsky, ja herrat tuomarit, pitäisikö minun tässä aikailla? Kumous nostaa päätään, joukko ihmisiä, jotka eivät ole saksalaisen nimen arvoisia, uskaltaa vetää lokaan monarkin pyhän persoonan…"

Keskinkertaisessa yleisössä joku nauroi. Sprezius ärähti ja uhkasi saattaa naurajan rangaistukseen. Jadassohn huokasi. Nyt ei ollut enää Spreziukselle mahdollista keskeyttää todistajaa.

Netzigissä, Diederich jatkoi, oli keisarillinen sotahuuto valitettavasti saanut liian vähän vastakaikua! Siellä suljettiin silmät ja korvat vaaran uhatessa, pysyttiin noissa poroporvarillisen demokratian ja humanismin vanhentuneissa katsantokannoissa, jotka tasoittivat tietä jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomille vihollisille. Voimakasta kansallista mielialaa ja suurpiirteistä imperialismia ei vielä käsitetty. "Uudenaikaisesti ajattelevien miesten tehtävänä on voittaa myöskin Netzig tämän uuden hengen puolelle, meidän jalon keisarimme tarkoittamassa mielessä, keisarimme, joka on kutsunut jokaisen mieleltään uskollisen, aatelisen niin hyvin kuin aatelittomankin, ylevän tahtonsa täyttäjäksi!" Ja Diederich lopetti: "Siksi minä, herrat tuomarit, olin oikeutettu astumaan syytettyä vastaan kaikella päättäväisyydellä, kun hän tahtoi nurista. Minä toimin ilman mitään persoonallista vihankaunaa, vain asian vuoksi. Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen! Ja omasta puolestani" — hän salamoi Laueria kohden — "minä tunnustan tekoni, sillä ne saavat alkunsa moitteettomasta elämänvaelluksesta, joka myöskin kotonaan pitää kunnian arvossa eikä tunne valetta eikä siveettömyyttä!"

Suurta kiihtymystä salissa. Diederich, lausumansa jalon mielialan innostamana ja sen vaikutuksen huumaamana, loi edelleen salamoivia silmäyksiä syytettyyn. Mutta sitten hän perääntyi: nojaten penkkinsä käsipuuta vasten syytetty nousi ylös, huojuen ja vapisten; hänen silmänsä veristivät ja pyörivät, ja hänen leukansa vääntyivät, aivan kuin halvaus olisi niitä kohdannut. "Ooh!" huusivat naisäänet, täynnänsä odottavaa väristystä. Mutta syytetty ennätti vain päästää muutamia käheitä ääniä Diederichiä kohden: hänen puolustajansa oli tarttunut hänen käsivarteensa ja rauhoitti häntä. Sillä välin puheenjohtaja ilmoitti, että herra yleinensyyttäjä tuli kello neljältä pitämään syytöspuheensa, ja poistui oikeudenjäsenten kanssa. Puoleksi huumaantuneena Diederich huomasi olevansa yht'aikaa Kühnchenin, Zillichin ja Nothgroschenin piirittämänä, jotka onnittelivat häntä. Vieraat ihmiset puristelivat hänen kättään: syylliseksi julistaminen oli yhtä varmaa kuin kuoleminenkin, Lauer sai panna pillit pussiin. Majuri Kunze muistutti voittoisaa Diederichiä siitä, että heidän välillään ei ollut koskaan ollut erimielisyyksiä. Käytävässä meni vanha Buck hyvin läheltä Diederichin ohi, jonka joukko naisia oli ympäröinyt. Hän veti mustia kintaita käsiinsä ja katsoi samalla tuota nuorta miestä kasvoihin, vastaamatta kumarrukseen, jonka Diederich vasten tahtoaan teki, katsoi niin tutkivasti ja surullisesti, että Diederichkin, keskellä riemuaan, katsoi surullisesti hänen jälkeensä.

Äkkiä hän huomasi, että Buckin viisi tytärtä ilkesi ladella hänelle kohteliaisuuksia. He hepakoivat, melusivat ja kysyivät, miksi hän ei sitten tähän jännittävään käsittelyyn ollut tuonut sisariaan. Silloin hän mittasi katseellaan noita viittä koristettua hanhea vuoron perään, ylhäältä alas, ja selitti heille, ankarasti ja torjuvasti, että oli olemassa asioita, jotka toki olivat vakavampia kuin teatteriesitys. Hämmästyneinä neitoset jättivät hänet siihen seisomaan. Käytävä tyhjeni; lopuksi ilmestyi vielä Guste Daimchen. Hän teki liikkeen Diederichiä kohden, mutta Wolfgang Buck pidätti hänet, hymyillen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut; ja hänen kanssaan oli syytetty rouvineen. Guste loi nopeasti Diederichiin katseen, mikä vetosi hänen hellätuntoisuuteensa. Diederich vetäytyi erään pylvään taakse ja antoi, sydämensä tykyttäessä, voitettujen kulkea ohitse.

Kun hän aikoi poistua, niin hallintoneuvoston presidentti, herra von Wulckow tuli virkahuoneesta. Diederich asettui tien viereen, hattu kädessä, löi oikeaan aikaan kantapäänsä yhteen, ja tosiaankin, Wulckow pysähtyi. "No niin!" hän sanoi syvällä bassollaan ja taputti Diederichiä olalle. "Se oli kilpajuoksua. Hyvin sopiva mieliala. Me puhelemme vielä keskenämme." Ja hän meni eteenpäin likaisissa saappaissaan, hylkytti vatsaansa hikeentyneissä jahtihousuissaan ja jätti jälkeensä entistä voimakkaampana tuota väkivaltaisen miehuullisuuden hajua, mikä sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, oli vallannut oikeussalin.

Pormestari seisoi vielä ovella rouvansa ja anoppinsa kanssa, jotka molemmilta puolilta ahdistivat häntä ja joiden vaatimuksia hän, kalpeana ja toivottomana, koetti saattaa sopusointuun.

Kotona tiedettiin jo kaikki. He kaikki kolme olivat odottaneet eteishuoneessa käsittelyn päättymistä ja antaneet Meta Harnischin käydä katsomassa, mitä tapahtui. Rouva Hessling syleili poikaansa äänettömästi itkien. Sisaret seisoivat siinä hieman noloina, sillä vielä eilen he olivat halveksineet Diederichin osaa tuossa jutussa, osaa, mikä nyt oli osoittautunut niin loistavaksi. Mutta Diederich, voiton aiheuttamassa kauniissa unhottavaisuudessa, antoi aterian jälkeen tuoda viiniä pöytään ja selitti heille, että tämä päivä vakuutti kaikiksi ajoiksi heidän yhteiskunnallisen asemansa Netzigissä. "Buckin viisi tytärtä saa varoa katsomasta toiselle kadulle. Saavat olla iloisia, jos vastaatte heidän tervehdykseensä!" Lauerin tuomitseminen, niin Diederich vakuutti, oli nyt enää vain muodollisuus. Se oli ratkaistu asia ja samalla myöskin Diederichin keskeytymätön kohoaminen! "Tosin" — ja hän nyökäytti lasiinsa — "olisi asia voinut käydä hullustakin huolimatta täydestä velvollisuuden täyttämisestä, ja silloin, rakkaani, myöntäkäämme se itsellemme, minä olisin todennäköisesti mennyt myttyyn ja samalla myöskin Magdan avioliitto!" Kun Magda kalpeni, niin hän kosketti hänen käsivarttaan. "Nyt me olemme selviytyneet loistavasti." Ja lasi kohotettuna, miehellisellä juhlallisuudella: "Mikä käänne Jumalan sallimasta!" Hän määräsi, että kummankin piti koristautua ja tulla mukaan. Rouva Hessling neuvoi olemaan varovaisia, hän pelkäsi liiaksi kiihtymystä. Tällä kertaa Diederich saattoi odottaa, sisaret saivat tuhlata pukeutumiseensa niin paljon aikaa kuin vain tahtoivat. Kun he sitten astuivat istuntosaliin, niin se oli jo täynnänsä väkeä, mutt'ei samaa yleisöä. Kaikki Buckit puuttuivat ja heidän mukanaan Guste Daimchen, Heuteufel, Cohn, koko vapaamuurariyhdistys ja vapaamielinen vaaliyhdistys. He tunnustivat itsensä voitetuiksi! Kaupunki tiesi sen, rynnättiin esiin, katsomaan heidän kukistumistaan; keskinkertainen yleisö oli tunkeutunut aivan ensi rivin penkeille asti. Entisestä kermasta oli jälellä vain Kühnchen ja Kunze, ja he pitivät huolta siitä, että heidän kasvoiltaan saatettiin lukea oikein hyvä mieliala. Myöskin muutamia epäiltävännäköisiä olentoja istui tosin siinä välissä: nuoria miehiä, joilla oli väsyneet, mutta ilmehikkäät kasvot, sekä useampia silmiinpistäviä tyttöjä, joilla oli kauniiksi maalatut kasvot. Kaikki nämä vaihtoivat tervehdyksiä Wolfgang Buckin kanssa. Kaupunginteatteri! Buck oli iljennyt kutsua sen kuulemaan puolustuspuhettaan!

Syytetty käänsi nopeasti päätään niin usein kuin joku astui sisään. Hän odotti rouvaansa! "Hän luulee siis rouvansa vielä tulevan!" ajatteli Diederich. Mutta siinä hän jo tulikin: vielä kalpeampana kuin aikaisemmin hän tervehti miestään katseella, joka oli rukoileva, istuutui erään penkin päähän ja suuntasi katseensa suoraan tuomarin pöytää kohden, mykkänä ja uljaana, kuten kohtaloon… Oikeusto oli astunut sisään. Puheenjohtaja avasi istunnon ja antoi puheenvuoron herra yleisellesyyttäjälle.

Jadassohn alotti heti mitä rajuimmin; muutamien lauseiden jälkeen hän ei pystynyt enää kohoamaan ja vaikutti heikosti; kaupunginteatterin jäsenet naureskelivat keskenään halveksivasti. Jadassohn huomasi sen, hän alkoi heilutella käsivarsiaan, niin että hänen takkinsa liehui; hänen äänensä langettui, hänen korvansa leiskuivat. Maalatut tytöt lyhistyivät penkkiensä rintanojia vastaan, niin hillittömästi he hihittivät. "Eikö nyt sitten Sprezius huomaa mitään?" kysyi pormestarin anoppi. Mutta oikeusto nukkui. Diederich iloitsi sydämessään; hän oli saanut kostetuksi Jadassohnille! Jadassohn ei saanut esitetyksi mitään, mitä hän ei olisi jo tullut maininneeksi! Asia oli ratkaistu, sen tiesi Wulckow, ja Sprezius tiesi sen myöskin, siksi hän nukkui silmät selällään. Jadassohn itse tunsi sen parhaiten. Kun hän lopulta vaati kahden vuoden vankeutta, niin kaikki pitivät sitä vääränä, tuomaritkin, kuten näytti. Vanha Kühlemann säikähti ja heräsi kuorsauksestaan. Sprezius räpytteli silmiään virkistyäkseen ja sanoi sitten: "Herra puolustajalla on puheenvuoro."

Wolfgang Buck kohottautui hitaasti. Hänen erikoiset ystävänsä kuulijain joukossa ilmaisivat suosiotaan kuuluvalla jupinalla, minkä loppumista Buck odotti rauhallisesti Spreziuksen terotetusta nokasta huolimatta. Sitten hän selitti huolettomasti, aivan kuin olisi saattanut sanoa sanottavansa parissa minuutissa, että todistajain kuulustelu oli antanut syytetystä läpeensä suosiollisen kuvan. Herra yleinensyyttäjä oli väärässä omaksuessaan sen kannan, että sellaisten todistajien todistuksella, jotka vasta uhkaavan sekaantumisen johdosta heidän omaan olemassaoloonsa olivat todistaneet epäsuotuisasti, oli joku arvo. Pikemminkin sillä oli se arvo, että suorastaan loistavalla tavalla osoitti syytetyn viattomuutta, koska niin monet tunnetut ja totuuttarakastavat miehet vain pakottamalla —. Kauemmaksi hän ei luonnollisesti päässyt. Kun puheenjohtaja oli rauhoittunut, Buck jatkoi levollisemmin. Mutta jos tahdotuinkin olettaa todistetuksi, että syytetty tosiaankin oli lausunut nuo hänelle viaksi väitetyt sanat, niin siinäkään tapauksessa ei ollut voinut tapahtua mitään rikoksellista, sillä todistaja, tohtori Hessling oli avoimesti tunnustanut nimenomaan ja ehdoin tahdoin provoseeranneensa syytetyltä nuo sanat. Pikemminkin voitiin kysyä, eikö juuri tohtori Hessling, tuon provokatoorisen menettelynsä kautta, ollut rikollisen toiminnan varsinainen henkinen herättäjä, toiminnan, minkä hän oli suorittanut erään toisen avulla, käyttämällä hyväkseen hänen kiihtymystään. Puolustaja kehoitti yleistäsyyttäjää kiinnittämään todistaja Hesslingiin lähempää huomiota. Tässä kohden monet kääntyivät Diederichiin päin, ja hänen tuli kuuma. Mutta puheenjohtajan torjuva ilme rohkaisi häntä jälleen.

Buck teki äänensä lempeäksi ja lämpimäksi. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta todistaja Hesslingille, — jota hän piti erään paljon korkeamman uhrina. "Miksi nykyisinä aikoina kasaantuu niin paljon kanteita majesteettirikoksista? Sanotaan: sellaisten tapausten kuin tuon työmiehen ampumisen johdosta. Minä vastaan: ei, vaan niiden puheiden johdosta, joita niiden jälkeen pidetään". Sprezius liikahdutti päätään, hieroi jo nokkaansa, mutta perääntyi vielä kuitenkin. Buck ei antanut häiritä itseään; hän teki äänensä miehekkääksi ja vahvaksi.

"Uhkaukset ja liialliset vaatimukset toiselta puolen johtavat näiden vaatimusten kieltämiseen toisella puolen. Periaate: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, vetää liian räikeän rajan byzantinolaisten ja majesteettirikoksentekijäin välille."

Silloin Sprezius tarttui hänen puheeseensa. "Herra puolustaja, minä en voi sallia sitä, että Te arvostelette täällä keisarin sanoja. Jos Te sitä jatkatte, niin oikeus tulee sakottamaan Teitä järjestysrikkomuksesta." "Minä alistun herra puheenjohtajan määräykseen", sanoi Buck, ja sanat kävivät hänen suussaan yhä pyöreämmiksi ja tärkeämmiksi. "Minä en tule siis puhumaan ruhtinaasta, vaan alamaisesta, jonka hän itselleen muodostaa, en Wilhelm II:sta, vaan todistaja Hesslingistä. Te olette nähneet hänet! Keskinkertainen ihminen, tavallinen järki, riippuvainen ympäristöstä ja tilaisuudesta, rohkeutta vailla, niin kauan kuin hänen asiansa oli huonolla kannalla, ja äärimmäisen itsetietoinen, niin pian kuin asian tila muuttui."

Diederich läähätti paikallaan. Miksi Sprezius ei suojellut häntä? Se olisi ollut hänen velvollisuutensa! Antoi julkisessa istunnossa tehdä kansallismielisen miehen halveksittavaksi — ja kenen hän antoi sen tehdä? Puolustajan, tuon kumouksellisten pyrkimysten ammatillisen edustajan! Valtiossa täytyi olla jotakin mätää!… Hänessä alkoi kiehua, kun katseli Buckia. Siinä oli vihollinen, antipoodi, jolle ei voinut tehdä muuta kuin murskata! Tuo loukkaava lempeys Buckin paksuissa kasvojenpiirteissä! Hänen nöyrä rakkautensa niitä sanoja kohtaan tunnettiin, jotka hän muodosti esittääkseen sitä, mikä Diederichille oli ominaista!

"Hänen kaltaisiaan", sanoi Buck, "on kaikkina aikoina ollut tuhansia, jotka ovat ymmärtäneet väärin tehtävänsä ja joilla on ollut poliittinen mielipiteensä. Lisää tulee tähän vain se, mikä tekee sen uudeksi tyypiksi, tulee liikkeet: esiintymisen pöyhkeys, luulotellun persoonallisuuden taistelumieli, halu vaikuttaa kaikin mokomin, vaikkapa muiden kustannuksella. Toisinajattelevain täytyy olla vihollisia, vaikkapa ne muodostaisivat kaksi kolmannesta koko kansasta. Luokkaetuja, saattaa olla, mutta romantiikan vääristämiä. Romanttista voipumusta erään herran edessä, joka lainaa alamaiselleen vallastaan sen verran, mikä on välttämätöntä vielä alempien alempanapitämiseksi. Ja kun todellisuudessa ja lain mukaan ei ole herraa eikä alamaista, niin julkinen elämä saa huvinäytelmällisen leiman. Mieliala on määrätyllä tavalla puettu, puheita tulvii kuten ristiritarien suista, sillä aikaa kun tuotetaan läkkipeltiä tai paperia; ja pahvimiekka paljastetaan sellaisen kuin majesteetti-käsitteen puolesta, mitä nykyään ei kukaan enää, paitsi satukirjoissa, käsitä vakavasti. Majesteetti…" toisti Buck, maistellen sanaa, ja muutamat kuulijat maistoivat mukana. Teatterilaiset, joista ilmeisesti sanat olivat sisältöä tärkeämmät, panivat käden korvalleen ja mutisivat suosiollisesti. Toisten mielestä Buck käytti liian valittuja sanoja, ja toisista oli outoa se, että hänen puheessaan ei ilmennyt mitään murteellista. Mutta Sprezius oli noussut pystyyn, hän kihisi saaliin himosta: "Herra puolustaja, minä vaadin Teitä viimeisen kerran olemaan vetämättä monarkin persoonaa tähän keskusteluun." Yleisön läpi kävi kiihtymys. Kun Buck uudestaan avasi suunsa, niin joku yritti taputtaa käsiänsä, mutta Sprezius ennätti aikoinaan väliin. Se oli ollut joku noista silmiinpistävistä tytöistä.

"Herra puheenjohtaja on", sanoi Buck, "ensimäisenä maininnut monarkin persoonan. Mutta koska se on nyt mainittu, niin minä saan, ujostelematta oikeutta todeta, että tämä persoona saa jotakin melkein kunnioitettavaa sen täydellisyyden vuoksi, millä hän on ilmaissut ja esittänyt maassa tällä haavaa esiintyvät pyrkimykset. Minä tahdon nimittää keisaria — eikä herra puheenjohtaja tule minua siinä keskeyttämään — suureksi taiteilijaksi. Voinko tehdä enempää? Me emme tunne mitään korkeampaa… Juuri siksi ei pitäisi olla sallittua, että jokainen keskinkertainen aikalainen häntä jäljittelee. Valtaistuimen loistossa saattaa joku antaa epäilemättä ainoanlaatuisen persoonallisuutensa näyttäytyä, saattaa puhua, ilman että odottaisimme häneltä muuta kuin puheita, saattaa salamoida, häikäistä, manata esiin kuviteltujen kumouksellisten vihan ja nostaa sellaisen permantoyleisön suosion, joka ei sen johdosta unhoita porvarillista todellisuuttaan…"

Diederich vavahti; ja kaikkien suut olivat auki ja silmät jännittyneinä, ikäänkuin Buck olisi kulkenut kahden tornin välistä nuoraa pitkin. Suistuiko hän? Sprezius piti nokkaansa vireessä. Mutta mitään ivan merkkejä ei ilmennyt puolustajan kasvoille, niissä häälyi jotakin katkeroitunutta innostusta. Äkkiä hän veti suupielensä alas, kaikki näytti muuttuvan harmaaksi.

"Mutta joku netzigiläinen paperitehtailija?" hän kysyi. Hän ei ollut suistunut, hänellä oli taas maa jalkain alla! Nyt kääntyivät kaikki katsomaan Diederichiin, vieläpä hymyiltiinkin. Emmi ja Magdakin hymyilivät. Buckilla oli vaikutuksensa, ja Diederichin täytyi valitettavasti sanoa itselleen, että tuo eilinen puhe kadulla oli ollut tähän kenraaliharjotusta. Hän lyyhistyi kokoon puhujan avoimen pilkan johdosta.

"Paperitehtailijat pyrkivät nykyään ottamaan itselleen osan, jota varten heitä ei ole valmistettu. Viheltäkäämme heidät pois lavalta! Heillä ei ole näyttelemislahjoja! Meidän julkisen elämämme taiteellinen taso, jota Wilhelm II:n esiintyminen on niin mainehikkaasti kohottanut, voi vain laskeutua sellaisten voimien kuin todistaja Hesslingin kautta… Ja taiteellisen tason mukana, herrat tuomarit, laskee tai nousee moraalinen. Valeideaalit tuovat perässään saastaiset tavat, poliittista huijausta seuraa porvarillinen."

Buck oli tehnyt äänensä ankaraksi. Ensi kertaa hän kohotti sen aina paatokseen asti.

"Sillä, herrat tuomarit, minä en rajoitu tuohon mekanistiseen oppiin, joka niinsanotulle kumouspuolueelle on niin kallis. Suuren miehen esimerkki tuottaa enemmän muutosta maailmaan kuin kaikki talouslait. Ja voi, jos tämä esimerkki ymmärretään väärin! Silloin voi sattua, että koko maahan leviää uusi tyyppi, joka ei ymmärrä ankaruudessa ja alistumisessa surullista siirtokautta, josta johdutaan inhimillisimpiin olosuhteisiin, vaan itse elämän tarkoituksen. Luonnoltaan heikkona ja rauhallisena se pyrkii näyttämään rautaiselta, koska Bismarck on sen mielikuvituksessa. Ja oikeudettomalla vetoamisella johonkin vielä korkeampaan se muuttuu meluavaksi ja paheelliseksi. Ei mitään epäilyä: hänen turhamaisuutensa voitoilla tulee olemaan seurauksensa liike-elämässä. Ensiksi hänen mielialansa aiheuttama komedia vie majesteettirikoksentekijän linnaan. Myöhemmin katsotaan, mitä siitä voidaan ansaita. Herrat tuomarit!"

Buck levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea vaippaansa koko maailman, hänellä oli johtajan ilme kasvoillaan. Ja hän veti esiin kaiken, mitä hänellä oli.

"Te olette itsevaltiaita; ja Teidän itsevaltiutenne on ensimäinen ja vahvin. Teidän käsissänne on yksityisen kohtalo. Te voitte laskea hänet elämään, tai tappaa hänet siveellisesti — mitä mikään ruhtinas ei voi tehdä. Mutta niiden yksilöiden laatu, jotka Te joko hyväksytte tai hylkäätte, muodostaa suvun. Ja niin on tulevaisuus Teidän vallassanne. Te olette rajattomassa määrässä vastuunalaisia siitä, täyttääkö vastaisuudessa syytetyn kaltaiset miehet vankilat ja tuleeko todistaja Hesslingin kaltaiset olennot olemaan vallitsevana osana kansaa. Valitkaa jompikumpi näistä kahdesta! Valitkaa joko kiipeäminen tai rohkea työ, komedia tai todellisuus! Valitkaa joko sellainen, joka eteenpäin päästäkseen vaatii uhreja, tai sellainen, joka uhrautuu, jotta ihmiset voisivat paremmin elää! Syytetty on tehnyt sellaista, mihin vain harvat ovat pystyneet: hän on luopunut herruudestaan, on myöntänyt alaisilleen samat oikeudet, on tuottanut heille mielihyvää ja toivon riemua. Ja voisiko kukaan, joka lähimmäisessään niin kovin kunnioittaa omaa itseään, käyttää halveksivaa kieltä keisarin persoonasta?"

Kuulijat hengittivät. Uusin tuntein katseltiin syytettyä, joka nojasi otsaansa käsiinsä, hänen rouvaansa, joka jäykkänä katseli eteensä. Useat nyyhkyttivät. Vieläpä puheenjohtajalla oli nolostunut ilme kasvoillaan. Hän ei räpytellyt enää silmiään, vaan katseli pyörein silmin, aivan kuin Buck olisi hänet vanginnut. Vanha Kühlemann nyökäytti päätään kunnioittavasti, ja Jadassohnissa nähtiin vastentahtoista nytkähtelyä.

Mutta Buck käytti väärin menestystään, hän viehättyi liiaksi. "Kansalaisten herääminen!" hän huusi, "Oikea kansallinen mieliala! Lauerin kaltaisen miehen hiljainen työ tekee enemmän sen hyväksi kuin sata raikuvaa kruunatunkin taiteilijan monoloogia!"

Heti räpytteli Sprezius jälleen silmiään, ja hänestä nähtiin, että taas oivalsi asiain oikean laidan ja lupasi olla menemättä toista kertaa ansaan. Jadassohn hymyili itsekseen; ja salissa tunsivat useimmat, että puolustaja oli pilannut asiansa. Yleisen levottomuuden vallitessa puheenjohtaja antoi hänen lopettaa syytettyä ylistävän puheensa.

Kun Buck sitten istuutui, niin näyttelijät tahtoivat taputtaa käsiään; mutta Sprezius ei puuttunut asiaan, vaan loi vain ikävystyneen katseen eteensä ja kysyi, tahtoiko herra yleinensyyttäjä vielä jotakin sanoa. Jadassohn antoi kieltävän, halveksivan vastauksen, ja oikeusto vetäytyi nopeasti pois. "Tuomio tullaan pian keksimään", sanoi Diederich olkapäitään kohauttaen, vaikka hänen mielensä olikin vielä raskas Buckin puheen johdosta. "Jumalankiitos!" sanoi pormestarin anoppi. "Ei voisi uskoa, että nuo ihmiset vielä viisi minuuttia sitten olivat voiton puolella." Hän viittasi Laueriin, joka pyyhki kasvojaan, ja Buckiin, jota näyttelijät todella onnittelivat.

Tuomarit palasivat jo, ja Sprezius julisti tuomion: kuusi kuukautta vankeutta — mikä kaikista tuntui luonnollisimmalta ratkaisulta. Edelleen syytetty selitettiin menettäneeksi kaikki julkiset toimensa.

Puheenjohtaja perusteli tuomiota sillä, että loukkaavaa tarkoitusta ei kaivattu rikoksen tekemiseen. Siihen ei myöskään vaikuttanut kysymys, oliko syytettyä provoseerattu vai ei. Päinvastoin: että hän oli uskaltanut puhua sillä lailla kansallismielisten miesten kuullen, oli raskauttava asian haara. Syytetyn väite, että hän ei ollut maininnut keisarin nimeä, ei oikeuden mielestä merkinnyt mitään. "Niissä, jotka puheen kuulivat, täytyi syntyä ajatus — kun nimittäin otetaan huomioon puolueryhmitys ja syytetyn antimonarkistinen suunta — että hänen lausuntonsa tarkoitti keisaria. Kun syytetty hokee sitä, että oli varonut tekemästä majesteettirikosta, niin ei hän sillä ollut tahtonut välttää majesteettirikosta, vaan ainoastaan sen rikosoikeudelliset seuraukset."

Tämä oli kaikista selvä, se ymmärrettiin Lauerin kannalta luonnolliseksi, mutta petolliseksi menettelyksi. Tuomittu vangittiin heti; kun yleisö oli vielä tässäkin ollut mukana, niin se hajaantui tehden huomautuksia, jotka eivät olleet Lauerille suosiollisia. No nyt oli Lauer mennyttä miestä, sillä mitä piti tulla hänen liikkeestään niinä kuutena kuukautena, jotka hän sai istua! Tuomion johdosta hän ei ollut enää valtuusmieskään. Hän ei voinut vastaisuudessa hyödyttää eikä vahingoittaa ketään! Se sopikin parhaiksi niin ylvästelevälle Buckien väelle! Yleisö kääntyi ympäri nähdäkseen pahantekijän rouvan; mutta hän oli kadonnut. "Ei edes kättä antanut miehelleen! Siivoja suhteita!"

* * * * *

Mutta seuraavina päivinä sattui asioita, jotka antoivat aihetta vielä karvaampiin arvosteluihin. Judith Lauer oli heti pannut matkalaukkunsa kuntoon ja matkustanut etelään. Etelään! — sillä välin kun hänen miehensä istui tyrmässä, vahdit ristikkoikkunan takana. Ja — silmiinpistävä yhteensattuma!

Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche otti äkkiä virkalomaa. Hänen Genuasta lähettämänsä kortti tuli Heuteufelille, joka näytteli sitä muille: todennäköisesti siksi, että hänen oma käyttäytymisensä olisi joutunut unhoituksiin. Tuskin oli enää tarpeellista udella mitään Lauerin palvelijoilta tai köyhiltä hyljätyiltä lapsilta: asiasta oltiin selvillä! Häväistys oli niin suuri, että "Netziger Zeitung" puuttui asiaan ja kirjoitti kymmenelle tuhannelle, varoittaen näitä hillittömyydellään edistämästä kumouksellisia pyrkimyksiä. Eräässä toisessa artikkelissa Nothgroschen esitti, että oli väärin kehua Lauerin liikkeessä toimeenpantuja uudistuksia. Sillä mitä hyötyivät työmiehet tuosta voitonjaosta? Keskimäärin, Lauerin oman ilmoituksen mukaan, ei kahdeksaakaankymmentä markkaa vuodessa. Tämä voitiin jakaa heille joululahjainkin muodossa! Mutta silloin ei kylläkään tapahtunut mitään mielenosoitusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan! Silloin ei myöskään herra tehtailijan oikeuden toteama antimonarkistinen mieliala voittanut mitään! Ja jos herra Lauer oli ajatellut saavansa työmiestensä kiitoksen, niin nyt hän saattoi saada paremman tiedon asiasta: edellyttämällä, lisäsi tähän Nothgroschen, että hän linnassa ollessaan sai lukea sosialidemokraattista lehteä. Sillä tämä syytti häntä siitä, että oli kevytmielisellä majesteettirikoksellaan tuottanut useille sadoille työläisperheille vahinkoa.

"Netziger Zeitung" otti huomioonsa muuttuneen asiaintilan vielä toisella, hyvin merkittävällä tavalla. Sen taloudenhoitaja Tietz kääntyi Hesslingin liikkeen puoleen tilatakseen siltä osan tarvitsemastaan paperista. Painos oli kohonnut, niin hän ilmoitti, ja Gausenfeldillä sillä kertaa liiaksi työtä. Diederich sanot heti itselleen, että kaiken tämän takana oli itse vanha Klüsing. Hän oli lehden osakkaita, eikä mitään siinä tapahtunut ilman häntä. Kun tämä mies päästi jotakin käsistään, niin tapahtui se siksi, että pelkäsi menettävänsä vielä enemmän. Nuo maaseutulehdet! Hallituksen hankinnat! Pelko Wulckowin vuoksi, sitä se oli. Että Diederich todistuksellaan oli vetänyt presidentin huomion puoleensa, tuo vanhus oli pakostakin saanut kuulla — vaikka hän ei enää juuri käynytkään kaupungissa. Tuo vanha paperilukki tuolla takana verkossaan, joka ulottui yli koko maakunnan ja vielä kauemmaksikin, vainusi vaaran ja kävi levottomaksi. "Hän tahtoisi syödä minut tieltään Netziger Zeitungin mukana! Mutta niin helpolla me emme vain hellitä. Tänä vakavana aikana! Onkohan hänellä aavistustakaan minun suurpiirteisyydestäni? Kun Wulckow on vain ensin minun puolellani: — minä perin hänet yksinkertaisesti!" sanoi Diederich ääneen ja löi samalla pöydän kanteen, niin että Sötbier pelästyi. "Välttäkää kiihtymystä!" ivasi Diederich. "Teidän iällänne, Sötbier! Minä myönnän, että aikaisemmin Te olette tehnyt paljon hyvää liikkeelle. Mutta tuo holländerin juttu oli huono; silloin Te hävititte minun rohkeuteni, ja nyt minä tarvitsisin tuota konetta 'Netziger Zeitungin' vuoksi. Teidän pitäisi vetäytyä — lepäämään, Te ette jaksa enää."

Niihin seurauksiin, joita tuolla oikeusjutulla oli, kuului myöskin eräs majuri Kunzen kirje. Tämä halusi poistaa erään valitettavan väärinkäsityksen ja ilmoitti, ett'ei ollut olemassa enää mitään, mikä olisi voinut estää ottamasta hyvinansioitunutta herra tohtoria sotilasyhdistyksen jäseneksi. Diederich olisi, riemunsa liikuttamana, heti kohta tahtonut puristaa tuon vanhan sotilaan kättä. Onneksi hän tiedusteli asiata ja sai kuulla, että tuon kirjeen lähettämiseen oli perimmäisenä syynä ollut itse herra von Wulckow. Hallintoneuvoston presidentti oli kunnioittanut käynnillään sotilasyhdistystä ja ihmetellyt sitä, ett'ei ollut tavannut siellä tohtori Hesslingiä. Silloin Diederich huomasi, millainen voima hän oli. Hän toimi sen mukaisesti. Hän vastasi majurin yksityiseen ilmoitukseen virallisella, yhdistykselle osoitetulla kirjeellä ja vaati sen johtokunnan kahden jäsenen, herrojen majuri Kunzen ja professori Kühnchenin mieskohtaista käyntiä luonaan. He tulivat myöskin; Diederich otti heidät vastaan konttorissaan, liiketuttavien käyntien välissä, jotka hän tahallaan oli järjestänyt täksi ajaksi, ja saneli heille adressin, jonka esittämisestä hän teki heidän kunniakkaan tarjouksensa hyväksymisen riippuvaksi. Siinä hän antoi vakuuttaa itselleen, että oli loistavalla pelottomuudella ja kaikkea panettelua uhmaten todistanut rehellisen saksalaisen ja keisarille uskollisen mielialansa, että hänen vaikutuksestaan oli onnistuttu antamaan Netzigin isänmaattomille aineksille kipeä isku ja että hän oli tuosta mitä suurimpia mieskohtaisia uhrauksia kysyvästä taistelusta suoriutunut entistä puhtaampana, ehompana saksalaisena.

Vastaanottojuhlassa Kunze luki tuon adressin, ja Diederich, kyyneliä silmissä, tunnusti itsensä arvottomaksi vastaanottamaan niin suurta kiitosta. Jos Netzigissä kansallinen asia edistyi, niin siitä oli lähinnä Jumalaa kiitettävä erästä korkeampaa, jonka yleviä ohjeita hän puolestaan iloisella tottelevaisuudella seurasi… Kaikki, Kunze ja Kühnchenkin, olivat liikutettuja. Siitä tuli suuri ilta. Diederich esitti maljan — ja hän piti puheen, missä hän kosketteli niitä vaikeuksia, joita uusi sotilaslaki kohtasi valtiopäivillä. "Vain meidän terävä miekkamme", huusi Diederich, "takaa meidän asemamme maailmassa, ja sen terävänäpitäminen on Hänen Majesteettinsa keisarin kutsumus! Kun keisari kutsuu, niin se lentää ulos huotrasta! Varokoot valtiopäivämiehet, jotka mukisevat vastaan, ett'ei se vain satu heihin ensiksi! Hänen Majesteettinsa kanssa ei ole leikiteltävä, sen minä vain voin sanoa Teille." Diederich salamoi, ja hän nyökkäsi raskaasti heiluen, ikäänkuin olisi tiennyt paljon. Samassa hän sai päähänpiston. "Äskettäin, Brandenburgin maapäivillä, teki keisari tämän valtiopäiville selväksi. Hän sanoi: 'Jos nuo miehet eivät myönnä minulle minun sotamiehiäni, niin minä tyhjennän koko hökkelin!'" — Tämä sana herätti innostusta; ja kun Diederich oli kilistänyt kaikkien kanssa, niin hän ei olisi enää osannut sanoa, oliko hän tuon keksinyt itse, vai oliko se sittenkin lähtenyt keisarin suusta. Vallanväristys virtasi häneen tuosta sanasta, aivan kuin se olisi ollut väärentämätön… Seuraavana päivänä se oli painettuna "Netziger Zeitungissa" ja vielä samana iltana "Lokal-Anzeigerissa". Väärämieliset lehdet vaativat peruutusta, mutta sitä ei kuulunut.

V.

Sellaiset juhlatunteet paisuttivat vielä Diederichin rintaa, kun Emmi ja Magda saivat rouva von Wulckowilta kutsun tulla iltapäiväteelle. Se saattoi aiheutua vain siitä kappaleesta, jonka hallintoneuvoston presidentin rouva antoi esittää "Sopusoinnun" tulevassa — juhlassa. Emmin ja Magdan piti saada osat. He palasivat tuolta kutsulta punaisina ilosta: rouva von Wulckow oli ollut ylen armollinen; oli omin käsin useampaan kertaan pannut leivoksia heidän lautasilleen. Inge Tietz mahtoi haleta. Upseereja tuli olemaan mukana näyttelemässä! Tarvittiin erityiset puvut; jos Diederich arveli, että he viidellätoista markallaan —. Mutta Diederich tarjosi heille rajattoman luoton. Hän ei havainnut mitään siitä, mitä he ostivat, kyllin kauniiksi. Asuinhuone oli täynnään nauhoja ja tekokukkia, tytöt joutuivat päästään pyörälle, kun Diederich ilmoitti heille ovelta, että oli tullut vieraita: Guste Daimchen.

"Minähän en ole onnellista morsianta oikein kunnollisesti vielä onnitellut", hän sanoi ja yritti suosiollisesti hymyillä, mutta hänen katseensa luisti levottomasti nauhoihin ja kukkiin. "Tämähän on myöskin tuon tyhmän kappaleen tähden?" hän kysyi. "Wolfgang on kuullut siitä ja sanoo, että se on kuulumattoman tyhmä." Magda vastasi: "Sinulle hänen täytyy se toki sanoa, koska et näyttele mukana." Ja Diederich selitti: "Sillä hän puolustaa itseään sen johdosta, että Teitä ei hänen tähtensä kutsuta Wulckowille." Guste nauroi halveksivasti. "Wulckowit me jätämme, mutta Sopusoinnun juhlaan me menemme suoraa päätä." Diederich kysyi: "Ettekö tahtoisi kernaammin antaa tuon jutun ensi vaikutuksen hävitä?" Hän katsoi Gusteen osaaottavasti. "Hyvä neiti Guste, me olemme niin vanhoja tuttavia, että minä voin huomauttaa Teille siitä, että Teidän suhteenne Buckeihin ei nyt ollenkaan hyödytä Teitä." — Guste räpähytti silmiään, näkyi, että hän oli jo itsekin sitä ajatellut. Magda huomautti: "Jumalankiitos, minun Kienastistani ei tarvitse sitä sanoa." Mihin Emmi tokasi: "Mutta herra Buck on mielenkiintoisempi. Äskettäin, hänen puheensa aikana, minä itkin kuin teatterissa." —"Ja ylipäänsä!" huusi Guste rohkaistuneena. "Eilenkin hän osti minulle tämän laukun." Hän kohotti kullattua kukkaroa, jota Emmi ja Magda olivat jo kauan silmäilleet. Magda sanoi terävästi: "Hän ansaitsi nähtävästi paljon tuolla puolustuksellaan. Kienast ja minä, me pidämme säästäväisyydestä." Mutta Guste oli saanut hyvityksensä. "Sitten minä en aiokaan kauemmin häiritä", hän sanoi.

Diederich saattoi häntä alas. "Minä saatan Teidät kotiin, jos olette kohtelias", hän sanoi, "mutta ensin minun täytyy kurkistaa hieman tehtaaseen. Kohta alkaa työväen loma." — "Minähän voin tulla mukaan", lausui Guste. — Tehdäkseen häneen vaikutuksen Diederich vei hänet suoraan suuren paperikoneen luo. "Tällaistahan Te ette ole vielä koskaan nähnyt?" Ja hyvin tärkeänä hän selitti Gustelle allas-, tela- ja sylinterisysteemiä, minkä kautta, läpi koko salin pituuden, massa kulki: ensin vetisenä, sitten aina kuivempana — ja koneen loppupäässä valmis paperi kääntyi suurille rullille… Guste ravisti päätään. "En tällaista! Entäs tämä räiskinä, mitä se pitää! Ja kuumuus täällä!" Tyytymättömänä vielä tähän vaikutukseen hän sai syyn pauhata työmiehilleen, ja kun Napoleon Fischer sattui siihen, niin siinähän sitä oli kylliksi! Molemmat huusivat koneen synnyttämässä melussa, Guste ei ymmärtänyt siitä mitään, mutta Diederichin salainen pelko näki konemestarin ohuessa parrassa aina tietyn irvistyksen, mikä muistutti hänelle siitä, että mestari tunsi holländer-jutun, ja merkitsi kaiken arvovallan kieltämistä. Mitä kiivaammin Diederich teki eleitä ja liikkeitä, sitä rauhallisemmaksi tuli tuo toinen. Tämä rauhallisuus oli kapinata! Läähättäen ja vavisten Diederich avasi pakkahuoneen oven ja antoi Gusten astua sisään. "Tuo mies on sosialidemokraatti!" hän selitti. "Tuollainen mies on valmis vaikka murhapolttoon. Mutta minä en erota häntä työstä: en kun en! Saamme nähdä, kumpi on vahvempi. Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni!" Ja kun Guste katsahti häneen ihmetellen: "Ette olisi osannut aavistaakaan, miten vaarallisessa asemassa meikäläinen oikeastaan on. Peloton ja uskollinen, siinä minun tunnussanani. Nähkääpäs, minä puolustan täällä meidän pyhimpiä kansallisia arvojamme aivan yhtä hyvin kuin meidän keisarimme. Se kysyy enemmän rohkeutta kuin kauniiden puheiden pitäminen oikeuden edessä.". Guste näki sen, hänen ilmeensä oli harras. "Täällä on viileämpää", hän huomautti, "kun tullaan helvetistä tänne ylös. Naiset voivat olla täällä iloisia." — "Nämä?" vastasi Diederich. "Näillä on paradiisin olot!" Hän vei Gusten pöydän luo: yksi naisista lajitteli arkkeja, toinen tarkasti ja kolmas luki aina viiteensataan. Kaikki kävi selittämättömän nopeasti; arkit lensivät keskeytymättä perätysten, ikäänkuin itsestään, tekemättä vastarintaa työskenteleville käsille, jotka näyttivät sulautuvan tuohon ainaiseen, niiden yli kulkevaan paperiin, eikä vain kädet, vaan käsivarret, tuo nainen itse, silmät, aivot, sydän. Se kaikki oli siinä ja eli, jotta arkit saattoivat lentää… Guste haukotteli — sillä välin kun Diederich selitti, että nämät naiset, jotka yhteistuumin työskentelivät, tekivät itsensä syypäiksi häpeälliseen hutiloimiseen. Hän tahtoi juuri sekaantua heidän työhönsä sen johdosta, että eräs kulmastaan vaillinainen arkki kulki mukana. Mutta Guste sanoi äkisti eräänlaisella uhmalla: "Teillä ei ole syytä kuvitella mielessänne, että Käthchen Zillich välittäisi Teistä erikoisesti… Ainakaan ei enemmän kuin tietyistä muista ihmisistä", lisäsi hän vielä, ja Diederichin hämilliseen kysymykseen, mitä hän oikein tarkoitti, hymyili hän vain tarkoittavasti. "Minun täytyy pyytää Teitä", toisti Diederich. Guste sanoi tähän suosiollisin ilmein. "Minä tarkoitan vain Teidän parastanne. Sillä Te ette näytä mitään huomaavan? Asessori Jadassohnin kanssa esimerkiksi? Mutta Käthchen on ylipäänsä yksi niitä sellaisia." Nyt Guste nauroi ääneen, niin nololta Diederich näytti. Guste jatkoi ja Diederich seurasi. "Jadassohnin kanssa?" tiedusteli hän tuskallisesti. Silloin koneen synnyttämä melu taukosi, kello soi, työ loppui ja työmiehet poistuivat pihan yli. Diederich kohautti olkapäitään. "Minusta on yhdentekevää, mitä neiti Zillich tekee", hän selitti. "Korkeintaan minuun koskee kipeästi tuon vanhan pastorin vuoksi, jos tuo tytär on niitä sellaisia. Tiedättekö sen sitten tarkemmin?" Guste katsoi syrjään. "Ottakaapas asiasta itse selvä!" Tähän Diederich nauroi hyvillään.

"Antakaa kaasun palaa!" hän huusi konemestarille. "Minä sammutan sen itse." Juuri nyt avattiin lumppusalin ovi selko selälleen poistuvia varten. "Ooh!" huudahti Guste, "mutta tuolla sisälläpäs on romanttista!" Sillä hän näki taustalla hämärässä pelkkiä kirjavia täpliä harmailla kukkuloilla ja niiden yläpuolella oksametsän. "Ah", hän sanoi lähemmäksi tullessaan. "Minä luulin, kun täällä on jo niin pimeätä… Nehän ovatkin vain lumppusäkkejä ja lämmitystorvia." Ja hän väänsi kasvojaan. Diederich ajoi ylös työläisnaiset, jotka vastoin työjärjestystä loikoivat säkkien päällä. Vaikka työ oli tuskin lopetettu, niin useat ompelivat jo, toiset söivät. "Se sopisi teille", hän puhkui. "Puijata lämmintä minun kustannuksellani! Ulos!" He nousivat hitaasti, sanaakaan sanomatta, osoittamatta vastarintaa eleillään, ja tuon vieraan naisen ohi he astuivat miesten kengissään, kääntäen uteliaina päänsä häneen päin, astuivat kömpelösti kuin karjalauma ja sen tuoksun ympäröimänä, jossa he työskentelivät. Diederich piti jokaista tarkasti silmällä, kunnes tämä oli päässyt ulos. "Fischer!" huusi hän äkisti. "Mitä tuolla paksulla on tuolla nuttunsa alla?" Konemestari selitti kaksimielisellä irvistyksellään: "Se on vain sitä, että hän odottaa jotakin", — minkä jälkeen Diederich tyytymättömänä käänsi selkänsä. Hän selitti Gustelle: "Minä luulin saaneeni erään kiinni. He varastavat nimittäin lumppuja. Niin juuri, ja tekevät niistä lastenvaatteita." Ja kun Guste nyrpisti nokkaansa: "Ne ovat liian hyviä proletaarien lapsille!"

Sormikkaittensa kärjillä Guste nosti maasta erään rievun. Äkkiä Diederich tarttui hänen ranteeseensa ja suuteli sitä ahnaasti, sormikkaan rakoon. Pelästyneenä Guste katsahti ympärilleen. "Kas niin, kaikki ihmiset ovat jo poissa." Hän nauroi itsetietoisesti. "Minä sitä jo ajattelinkin, mitä tehtävää Teillä vielä oli tehtaassa." Diederichin kasvot kävivät uhkamielisiksi. "No niin, entäs Te? Miksi Te ylipäänsä tänään tulitte? Olettehan toki huomannut, että minä nyt en ole niin ilman? Tosin Teidän Wolfganginne —. Jokainen ei voi sillä lailla häväistä itseään kuin hän, äskettäin tuolla oikeudessa." Siihen vastasi Guste suuttuneesti: "Vaietkaa toki, Teistä ei tule kuitenkaan koskaan niin hienoa miestä kuin hän on." Mutta hänen silmänsä sanoivat jotakin toista. Diederich näki sen, kiihtyneenä hän purskahti nauruun. "Miten kiire hänellä on Teidän kanssanne! Tiedättekö, minä hän Teitä pitää? Keittopatana, jossa hänellä on makkaraa ja kaalia ja jota minun pitäisi sekottaa!" — "Nyt Te valehtelette", sanoi Guste torjuvasti; mutta Diederich oli päässyt alkuun. "Hänellä ei ole siinä kylliksi makkaraa ja kaalia. — Hän ajatteli alussa, että olitte perinyt miljoonan. Mutta viidelläkymmenellätuhannella ei saada sellaista hienoa miestä." Silloin Guste kuohahti. Diederich vetäytyi taaksepäin, niin vaaralliselta tuo neiti näytti. "Viisikymmentätuhatta! Te ette varmastikaan voi hyvin? Miten minä olen joutunutkin niin pitkälle, että minun täytyy kuulla sellaista! Minulla kun on pankissa kolmesataaviisikymmentätuhatta puhdasta, virheettömissä papereissa! Viisikymmentätuhatta! Joka sellaista kunniallekäypää minusta kertoo, sen minä voin vaikka haastaa oikeuteen!" Hänen silmissään oli kyyneliä; Diederich änkytti anteeksipyyntöjä. "Jättäkää ne", — ja Guste käytti nenäliinaansa. "Wolfgang tietää kyllä, missä asemassa hän on minuun nähden. Mutta Te itse, Te olette uskonut huijaukseen. Siksi Te olette ollut niin röyhkeä!" hän huusi. Hänen punaiset lihavat poskensa vavahtelivat vihasta, ja hänen pieni, kippurainen nenänsä oli käynyt valkeaksi. Diederich kokosi ajatuksensa. "Siitä Te kuitenkin näette, että miellytätte minua ilman rahojakin", hän sanoi toisen mietittäväksi. Guste puri huultaan. "Kuka tietää", hän sanoi, katsahtaen kulmainsa alta, jurosti ja epävarmasti. "Teidänkaltaisillenne viisikymmentäkintuhatta on jo rahaa."

Diederich piti sopivana vaieta hetkeksi. Guste veti kukkarostaan puuderisudin ja istuutui. "Minä olen todellisesti aivan kiihtynyt Teidän käyttäytymisestänne!". Mutta hän nauroi jälleen. "Onko Teillä vielä kenties jotakin muuta näytettävänä tehtaassanne?" Diederich nyökäytti merkitsevästi. "Tiedättekö Te oikein, missä Te nyt istutte?" — "No niin, lumppusäkin päällä." — "Mutta millaisen! Tässä nurkassa, säkkien takana minä yllätin kerta erään työmiehen ja erään tytön, ymmärrättehän. Luonnollisesti molemmat pötkivät tiehensä; ja illalla, niin juuri, samana iltana —" hän kohotti etusormensa, hänen silmissään näkyi korkeampien asiain väristys — "tuo mies ammuttiin ja tuo tyttö tuli hulluksi." Guste hypähti pystyyn. "Oliko se —? Jumalani, se oli se työmies, joka vahtisotilasta, härnäsi…? Siis säkkien takana Te —?" Hänen katseensa siirtyi säkkeihin, aivan kuin olisi etsinyt niiltä verta. Hän oli paennut Diederichin turviin. Äkkiä he katsoivat toisiaan silmiin: heissä kumpaisessakin kävi hyvin syvä paheen tai yliaistillisen väristys. He hengittivät kuultavasti toisiaan vastaan. Guste sulki sekunniksi silmänsä: silloin mässähtivät he molemmat säkeille, kierivät, toisiinsa kietoutuneina, sinne tänne tuossa pimeässä huoneessa, hosuivat ympärilleen, yskivät ja aivastelivat, aivankuin olisivat olleet hukkumaisillaan.

Guste pääsi ensimäisenä pystyyn. Sillä jalalla, josta Diederich tahtoi pitää kiinni, hän työnsi häntä kasvoihin ja ponnahti irti, niin että ryskyi. Kun Diederich oli onnellisesti päässyt ylös hänen perässään, niin he seisoivat siinä ja läähättivät. Gusten povi ja Diederichin vatsa aaltoili. Tyttö sai ensiksi puhelahjansa takaisin. "Sitä Teidän pitää koettaa jonkun toisen kanssa? Miten minä siihen jouduinkin!" Ja aina katkerammin: "Minähän sanoin, että sitä on kolmesataaviisikymmentä tuhatta!" Diederich liikutti kättään, ikäänkuin myöntääkseen hairahduksensa. Mutta Guste huudahti: "Ja miltäs minä nyt näytän! Pitääkö minun kenties mennä tällaisena läpi kaupungin?" Diederich pelästyi uudestaan ja nauroi neuvottomana. Guste polki jalkaa. "Eikö Teillä sitten ole mitään harjaa?" Tottelevaisesti Diederich lähti sitä hakemaan; Guste huusi hänen jälkeensä: "Katsokaakin, että sisarenne eivät mitään huomaa! Muutoin ihmisillä on minusta huomenna jotakin puhuttavana!" Diederich meni vain konttoriin. Kun hän palasi takaisin, niin Guste istui jälleen säkillä, pää käsien varassa, ja hänen rakkaiden, paksujen sormiensa välistä juoksi kyyneliä. Diederich jäi seisomaan, kuunteli hänen voivotustaan ja puhkesi itsekin itkuun. Lohduttavalla kädellä hän sitten harjasi Gustea. "Eihän tässä mitään tapahtunut", hän toisti. Guste nousi ylös. "Se olisi vielä puuttunut", — ja hän tarkasti häntä ivallisesti. Silloin Diederich rohkaistui. "Teidän herra sulhasennehan ei tarvitse tietää tästä mitään", hän huomautti. Ja Guste: "Joskaan ei!" — ja puri huultaan.

Tämän sanan satuttamana hän harjasi vaieten ensin hänet ja sitten itsensä, samalla kun Guste tasoitteli vaatteitaan. "Nyt tiehenne!" hän sanoi. "Paperitehdasta minä en tule enää niin pian näkemään." Diederich tarkasti häntä hatun alta. "Kuka tietää", hän sanoi: "Sillä viisi minuuttia sitten minä taukosin uskomasta siihen, että rakastaisitte vielä Buckianne." Guste huudahti nopeasti: "Voi toki!" Ja kysyi viivyttelemättä: "Mikäs vehe se sitten tämä on?"

Diederich selitti: "Se on hietapyydystin, lumput uitetaan uomaa pitkin, napit ja muut sellaiset jäävät jälelle, kuten näette. Väki on taas luonnollisesti jättänyt sen tänään tyhjentämättä." Guste sohi varjostimensa kärjellä tuota kasaa; Diederich lisäsi: "Vuoden kuluessa me saamme tätä jätettä useampia säkkejä!" — "Ja mitäs on sitten tuo tuossa?" kysyi Guste ja tarttui nopeasti johonkin kiiltävään. Diederich repäsi silmänsä auki. "Jalokivinappi!" Guste antoi sen välkkyä. "Jopa oikeakin! Jos Te useamminkin löydätte jotakin tällaista, niin Teidän liikkeenne ei olekaan niin huono." Diederich sanoi epäillen: "Minun täytyy luonnollisesti luovuttaa se pois." Guste nauroi: "Kenelle, sitten? Jätteet kuuluvat toki Teille!" Diederich nauroi myöskin. "No niin, ei juuri jalokivet. Me kyllä saamme selville, kuka sen on meille jättänyt." Guste katsahti häneen kulmainsa alta. "Te olette aika tyhmä", hän sanoi. Diederich vastasi vakuuttavasti: "En! Vaan minä olen kunnianmies!" Siihen Guste kohautti vain olkapäitään. Hitaasti hän veti vasemman kätimensä ja laski jalokiven pikkusormelleen. "Se on kiinnitettävä sormukseen!" hän huusi, kuten sellainen, joka on saanut jonkin asian selville, tarkasti miettivästi kättään ja huokasi. "No niin, löytäkööt muut sen!" — ja aavistamatta hän heitti sen takaisin lumppuihin. "Oletteko Te hullu?" Diederich kumartui eikä nähnyt sitä heti ja laskeutui läähättäen polvilleen. Kiireessä hän käänsi kaikki sekaisin. "Jumalankiitos!" Hän ojensi jalokiven Gustelle, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan. "Minä suon sen sille työmiehelle, joka sen aamulla ensimäisenä huomaa. Hän pistää sen piiloon, saatte luottaa siihen, hän ei ole niin tyhmä." — "En minäkään", selitti Diederich. "Sillä todenmukaisesti tämä kivi joutuisi hukkaan heitetyksi. Sellaisissa olosuhteissa ei minun tarvitse pitää vääränä —." Hän pani kiven uudestaan Gusten sormelle. "Ja jos se olisikin väärin, niin se sopii Teille niin mainiosti." Guste sanoi hämmästyneenä: "Miten niin? Tahdotteko Te sitten lahjoittaa sen minulle?" Diederich änkytti: "Tehän olette sen löytänyt, silloinhan minun täytyy." Silloin Guste riemuitsi. "Siitä tulee minun kaunein sormukseni!" — "Miksi?" kysyi Diederich, täynnä pelokasta toivoa. Guste sanoi väistellen: "Ylipäänsä…" Ja katsahtaen äkkiä häneen, "koska se ei mitään maksa, nähkääs." Tämän johdosta Diederich punastui ja he katsoivat tirkistellen toistensa silmiin.

"Voi herra Jumala", huudahti Guste äkisti. "Nyt täytyy olla jo hirveän myöhäistä. Jo seitsemän? Mitäs minä sanonkaan äidille?… Minä tiedän, minä sanon hänelle, että löysin tämän kiven eräästä romukaupasta, missä siitä pyydettiin vain viisikymmentä penniä, kun eivät pitäneet sitä oikeana!" Hän avasi kultaisen kukkaronsa ja antoi kiven pudota sinne. "Hyvästi siis… Mutta miltäs Te näytätte? Vähintäänkin Teidän pitää sitoa kaulanauhanne." Sitä sanoessaan hän sen sitoi. Diederich tunsi leukansa alla hänen lämpimät kätensä, Gusten kosteat, paksut huulet liikkuivat siinä aivan lähellä. Diederichin tuli kuuma, hän pidätti henkeään. "Niin", sanoi Guste ja läksi vakavasti. "Minä suljen vain kaasun", huusi Diederich hänen jälkeensä. "Odottakaahan toki!" — "Minä odotan jo", vastasi Guste ulkoa; — mutta kun Diederich saapui pihalle, niin Guste oli jo mennyt. Ällistyneenä hän sulki tehtaan ovet ja puheli samalla ääneen itsekseen: "Niin, kuka voisi sanoa minulle, onko tämä vaistomaista vai harkittua!" Hän pudisti surullisesti päätään naisarvoituksen vuoksi, joka oli Gustessa ruumiillistuneena.

* * * * *

Kenties, niin sanoi Diederich itselleen, hän tuli edistymään asioissaan Gusten kanssa, mutta hitaasti se tapahtui. Tapahtumilla, jotka ryhmittyivät tuon oikeusjutun ympärille, oli kyllä ollut vaikutuksensa, mutta ne eivät olleet riittäviä. Liioin hän ei kuullut enää mitään Wulckowista. Hallintoneuvoston presidentin, sotilasyhdistyksessä ottaman, niin lupaavan askeleen jälkeen Diederich odotti ehdottomasti jotakin muutakin: esiinvetoa, luottamuksellista käyttämistä johonkin, mihin ja millä lailla, sitä hän ei tiennyt. "Sopusoinnun" tanssiaiset saattoivat saada sen aikaan; miksi sitten muuten sisaret olivat saaneet osan rouva von Wulckowin kappaleessa. Kaikki viipyi vain liian kauan Diederichin toimintahaluun nähden. Oli levoton ja kiihkeä aika, ylenpalttisten toiveiden ja suunnitelmien aika. Joka päivä teki mieli muovailla kaikki uudestaan, ja kun se oli kulunut, niin mitään ei ollut tullut tehdyksi. Liikuntahalu valtasi Diederichin. Usein hän löi laimin perhepöydän ja meni kävelemään, ilman päämäärää, ulos vapaaseen luontoon, mitä muutoin ei sattunut. Hän käänsi kaupungin keskustalle selkänsä, asteli toimintatarmoisen miehen raskain askelin iltasin niin tyhjän Meisestrassen päähän asti, kulki pitkän Gäbbelchenstrassen päästä päähän, minkä varrella oli esikaupunkilaisravintoloita, joiden pihamailla ajurit valjastivat tai riisuivat hevosiaan, ja meni myöskin vankilan ohitse. Tuolla ylhäällä istui ristikkoikkunan takana, sotamiehen vartioimana, herra Lauer, joka ei ollut osannut tätä uneksia. "Ylpeys käy lankeemuksen edellä", ajatteli Diederich. "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Ja vaikka hän osaltaan oli ollut vaikuttamassa siihen, että Lauer oli joutunut vankeuteen, niin tuntui tämä nyt hänestä mieheltä, jolla oli Kainin merkki otsassa, tuntui kamalalta henkilöltä. Kerran hän uskoi huomanneensa linnan pihalla erään olennon. Oli jo liian pimeä, mutta kenties —? Väristys kävi Diederichin läpi, ja hän riensi tiehensä.

Burgtorin takaa johti maantie kukkulalle, missä Schweinichenin linna sijaitsi, missä linnassa pikku Diederich aikoinaan oli rouva Hesslingin kanssa nauttinut linnanpeikon aiheuttamasta kammosta. Sellaiset lapsellisuudet olivat nyt hänen puolestaan olleita ja menneitä; — pikemminkin hän kääntyi joka kerta, heti Burgtorin takana, Gausenfelder Strasselle. Hän ei ollut sitä aikonut ja teki sen vain epäröiden, sillä hän ei olisi ollut hyvillään, jos joku olisi yllättänyt hänet tällä tiellä. Mutta hän ei voinut sille mitään: tuo suuri paperitehdas veti häntä puoleensa kuten kielletty paradiisi, hänen täytyi lähestyä sitä, kiertää sitä, haistella sen muurien yli… Eräänä iltana säikäytti Diederichin tässä teossa eräät äänet, jotka pimeässä kuuluivat jo hyvin läheltä. Hänellä oli tuskin aikaa kyykistyä ojaan. Ja sillä aikaa kun nuo ihmiset, jotka todennäköisesti olivat myöhästyneitä tehtaan toimihenkilöitä, menivät Diederichin piilopaikan ohi, niin hän sulki pelosta silmänsä ja myöskin siksi, että tunsi niiden himoitsevan säkenöimisen voivan paljastaa hänet.

Kun hän oli jälleen Burgtorilla, niin hänen sydämensä jyskytti yhä ja hänen mielensä teki juoda hieman olutta. Aivan Burgtorin nurkassa oli "Viheriä enkeli", yksi kaikkein kehnoimpia ravintoloita, ränstynyt, likainen ja huonossa huudossa. Eräs naishenkilö hävisi juuri sen holvikäytävään. Äkkinäisen seikkailuhalun valtaamana Diederich tunkeutui hänen perässään. Kun tuon naisen piti kulkea erään tallilyhdyn punertavan valon läpi, niin hän aikoi peittää hunnutetut kasvonsa vielä käsipuuhkallaan; mutta Diederich oli hänet jo tuntenut. "Hyvää iltaa, neiti Zillich!" — "Hyvää iltaa, herra tohtori!" Ja siinä he sitten seisoivat molemmat, suu auki. Käthchen sai ensiksi jotakin sanotuksi, hän puhui lapsista, jotka asuivat siinä talossa ja jotka hänen piti toimittaa isänsä sunnuntaikouluun. Diederich alkoi myöskin puhua, mutta Käthchen jatkoi yhä nopeammalla äänellä. Ei, nuo lapset eivät oikeastaan asuneet siellä, vaan heidän vanhempansa kävivät usein siinä ravintolassa, eikä noiden vanhempain pitänyt saada mitään tietää, sillä he olivat sosialidemokraatteja… Hän puhui turhia; ja Diederich, joka ensin oli ajatellut vain omaa pahaa omaatuntoaan, joutui tuumimaan, että Käthchen oli vielä paljon arveluttavammassa tilassa. Hän jätti siis selittämättä läsnäolonsa "Viheriässä enkelissä" ja esitti aivan yksinkertaisesti, että he saattoivat sitten odottaa lapsia vierashuoneessa. Käthchen kieltäytyi tuskallisesti nauttimasta mitään, mutta Diederich tilasi omasta täysivaltaisuudestaan olutta myöskin hänelle. "Kippis!" hän sanoi, ja hänen ilmeissään oli ivallinen muisto siitä, että he viime kohtauksessaan pappilan kodikkaassa asuinhuoneessa olivat vähällä mennä kihloihin. Käthchen punastui, kalpeni huntunsa sisällä ja läikytti maahan oluttaan. Lakkaamalta hän kohottautui tuolillaan ja tahtoi lähteä pois; mutta Diederich oli työntänyt hänet pöydän taakse nurkkaan ja istui itse leveänä edessä. "Mutta nyt täytyy niiden lasten pian tulla!" hän sanoi hyväntuulisesti. Niiden asemasta tuli Jadassohn: hän seisoi siinä äkisti ja näytti kivettyneeltä. Nuo kaksi muuta eivät myöskään liikahtaneet. "Siis sittekin!" ajatteli Diederich. Jadassohn näytti ajattelevan jotakin samanlaista, kumpikaan herroista ei keksinyt mitään puheenaihetta. Käthchen alkoi uudestaan lapsista ja sunnuntaikoulusta. Hän puhui rukoilevasti ja itki melkein. Jadassohn kuunteli häntä moittivasti, vieläpä huomautti, että tietyt historiat olivat hänestä liian monimutkaisia, — ja katseli tutkivasti Diederichiä.

"Pohjaltaan", iski siihen Diederich, "asia on hyvin yksinkertainen. Neiti Zillich hakee täältä lapsia, ja me molemmat autamme häntä."

"Mahdotonta on tietää, saako hän yhtä ainokaista", lisäsi Jadassohn terävästi; silloin Käthchen sanoi: "Ja keneltä sen sitten."

Herrat laskivat lasit kädestään. Käthchen oli tauonnut itkemästä, olipa kohottanut huntunsakin ja katsoi ihmeellisen kirkkain silmin toisesta toiseen. Hänen ääneensä oli tullut jotakin avonaista ja suoraa. "No niin, kun te nyt molemmat olette siinä", hän lisäsi ottaessaan Jadassohnin laatikosta paperossin; ja sitten tyhjensi hän yhdellä kulauksella konjakkilasin, joka oli Diederichin edessä. Nyt oli Diederichin vuoro koettaa säilyttää malttinsa. Kätchenin toiset kasvot eivät näyttäneet olevan Jadassohnille vieraita. Molemmat jatkoivat kaksimielisyyksien latelemista, kunnes Diederich suuttui Käthcheniin. "Mutta tänään Teidät saa oppia perin pohjin tuntemaan!" hän huusi ja löi pöytään. Heti sai Käthchen naiskasvonsa takaisin. "Mitä Te tarkoitatte oikeastaan, herra tohtori?" Jadassohn täydensi: "Minä oletan, että Te ette tahdo mennä liian lähelle naisen kunniaa!" — "Minä tarkoitan vain sitä", änkytti Diederich, "että neiti Zillich miellyttää minua tuollaisena paljon enemmän." Hän pyöritteli silmiään neuvottomana. "Äskettäin, kun me olimme vähällä mennä kihloihin, hän ei miellyttänyt minua puoleksikaan siitä, mitä nyt." Silloin Käthchen rähähti nauramaan: naurua, joka oli aivan vapaa ja tuli sydämestä ja jota Diederich ei ollut myöskään tuntenut. Hänen tuli kuuma, hän nauroi mukana, ja he kaikki kolme pyörivät tuoleillaan ja huusivat lisää konjakkia.

"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi Käthchen, "muutoin isä ehtii kotiin ennen minua. Hän on sairaskäynneillä, joilla hän jakaa aina tällaisia kuvia." Hän veti nahkaisesta kukkarostaan kaksi kirjavaa kuvaa. "Tässä niitä on Teille." Jadassohn sai syntisen Magdaleenan, Diederich lampaan paimenen kera; hän ei ollut tyytyväinen. "Minä tahdon myöskin synnintekijättären." Käthchen etsi, mutta ei löytänyt. "Teille jää siis vain lammas", hän päätti, ja he poistuivat, Käthchen keskellä, kummankin käsikoukussa. Nykäyksittäin ja heiluen pitkissä kaarissa he kulkivat kaikki kolme pitkin huonosti valaistua Gäbbelchenstrassea, laulaen samalla erästä virttä, jonka Käthchen oli virittänyt. Eräässä nurkassa hän selitti olevansa pakotettu kiirehtimään ja katosi syrjäkadulle. "Hyvästi lammas!" hän huusi Diederichille, joka turhaan yritti hänen perässään. Jadassohn pidätti hänet ja sai äkkiä valtiotasäilyttävän äänensä takaisin, vakuuttaakseen Diederichille, että tämä kaikki oli vain sattumankaupalla syntynyttä pilaa. "Tässä ei ole ollenkaan mitään väärinymmärrettävää, sen minä tahtoisin todeta."

"Minä en aijokaan tässä mitään väärinymmärtää", sanoi Diederich.

"Ja jos Zillichin perhe", jatkoi Jadassohn, "soisi minulle sen etuoikeuden, että toivoisi lähempää yhteyttä, niin tämä tapaus ei pidättäisi millään lailla minua. Minä noudatan vain kunniantuntoa sanoessani tämän."

Diederich vastasi: "Minä osaan antaa oikean arvon Teidän virheettömälle käyttäytymisellenne." Sen jälkeen herrat löivät kantapäänsä yhteen, puristivat toistensa kättä ja erkanivat.

Käthchen ja Jadassohn olivat hyvästijättäessään vaihtaneet keskenään jonkin merkin; Diederich oli vakuutettu siitä, että nämä tulivat heti tapaamaan uudestaan toisensa "Viheriässä enkelissä". Hän avasi talvitakkinsa napit, ylevä tunne paisutti häntä sen johdosta, että oli keksinyt pahan satimen ja täysin säännönmukaisesti vetäytynyt asiasta erilleen. Hän tunsi tiettyä kunnioitusta ja sympatiaa Jadassohnia kohtaan. Hän itsekin olisi toiminut sillä tavalla! Miehet kyllä ymmärsivät toisiaan. Mutta sellainen nainen! Käthchenin toiset kasvot, papintytär, jonka kasvoista oli aavistamatta tullut näkyviin kahleista vapautunut nainen, tämä salakavala kaksoisolento, joka oli niin kaukana vilpittömyydestä, minkä Diederich tunsi olevan oman sydämensä pohjalla: se kauhistutti häntä kuten pokattomuuteen osuva katse. Hän napitti uudelleen takkinsa. Porvarillisen maailman ulkopuolella oli muitakin maailmoita kuin se, missä nyt herra Lauer eli.

Läähättäen hän istuutui illallispöytään. Hänen mielialansa näytti niin uhkaavalta, että nuo kolme naista pysyivät äänettöminä. Rouva Hessling rohkaisi mielensä. "Rakas poikani, eikö sinua maita?" Vastauksen asemesta Diederich tiuskasi sisarilleen: "Käthchen Zillichin kanssa te ette saa enää seurustella!" Kun nämä katsahtivat häneen, niin hän punastui ja lausui uhkaavasti: "Hän on kelvoton!" Mutta siskot nyrpistivät vain nenäänsä, eikä ne hirveät viittauksetkaan, joita hän sitten jyristen teki, näyttäneet heitä enemmän kiihdyttävän. "Sinähän puhut Jadassohnista?" kysyi Magda lopulta, aivan rauhallisesti. Diederich perääntyi. He tunsivat siis tämän suhteen ja olivat salaliittolaisia: kaikki naiset todennäköisesti. Guste Daimchenkin! Tämä oli jo kerta alkanut siitä puhuakin. Diederichin täytyi pyyhkiä otsaansa. Magda sanoi: "Jos sinulla oli vakavia aikomuksia Käthchenin suhteen, niin olisit voinut kysyä meiltä", jonka johdosta Diederich, säilyttääkseen arvonsa, sysäsi pöytää niin voimakkaasti, että kaikki karkasivat. Diederich huusi ja pyysi päästä sellaisista huomautuksista. Toivottavasti sentään oli vielä siveitäkin tyttöjä. Rouva Hessling sanoi vavisten: "Sinun tarvitsee vain katsahtaa sisariisi, rakas poikani." Ja Diederich katsahti heihin todellakin, hän tirkisti ja mietti ensi kertaa, eikä ilman pelkoa, mitä nämä naisolennot, jotka olivat hänen sisariaan, elämässään olivat tähän asti oikein tehneet… "Mitä vielä", hän päätti ja suoristautui, "teidän suitsianne täytyy vain kiristää. Kun minulla on kerta vaimo, niin saa ihmetellä!" Kun tytöt hymyilivät toisilleen, niin hän pelästyi, sillä hän oli ajatellut Guste Daimchenia, ja kenties nämä ajattelivat hymyillessään Gustea? Kehenkään ei ollut luottamista. Hän näki Gusten edessään, vaaleana, paksu- ja punakasvoisena. Hänen lihakkaat huulensa avautuivat, hän osoitti hänelle kieltään. Niin teki äsken Käthchen Zillichkin, kun huusi hänelle "hyvästi lammas!" ja Guste, joka niin suuresti muistutti häntä, olisi näyttänyt ulospistettyine kielineen, puolihumalassa, aivan samanlaiselta.

Magda sanoi sitten: "Käthchen on aika tyhmä; mutta onhan se käsitettävää, kun on niin kauan saanut odottaa, eikä ketään kuulu."

Heti puuttui Emmi puheeseen: "Mitäs sinä tarkoitat, sanohan? Jos Käthchen olisi tyytynyt johonkin Kienastin kaltaiseen, niin hänen ei olisi tarvinnut niin kauan odottaa."

Tietäen tosiasian olevan puolellaan Magda pullisti vain puseroaan ja vaikeni.

"Ylipäänsä", Emmi laski lautasliinan kädestään ja nousi. "Miten voit sinä heti uskoa, niitä miehet puhuvat Käthchenistä. Se on inhoittavata, pitääkö meidän sitten puolustamatta kuunnella häntä koskevia juoruja?" Suuttuneena hän painautui nurkkaansa ja alkoi lukea, Magda kohotti vain olkapäitään — sillä välin kun Diederich tuskallisesti ja turhaan etsi sopivaa keskustelun käännettä kysyäkseen, oliko kenties Guste Daimchenkin —? Niin pitkänä kihloissaoloaikanaan —? "On tilanteita", hän lausui, "jotka eivät ole enää mitään juorua." Silloin Emmi paiskasi kirjansakin pois.

"Ja jos onkin! Käthchen tekee, mitä tahtoo! Meillä tytöillä on yhtä suuri oikeus kuin teilläkin elää yksilöllisten taipumustemme mukaisesti! Miehet saavat olla iloisia, jos he sitten jälestäpäin saavat meidät!"

Diederich ponnahti pystyyn. "Sellaista niinä en tahdo kuulla kotonani", hän sanoi ja salamoi Magdalle niin kauan, että tämä ei enää nauranut.

Rouva Hessling toi hänelle sikaarin: "Diederichistäni minä tiedän aivan varmaan, että mitään sellaista hän ei tule koskaan ottamaan vaimokseen", hän silitteli poikaansa lohduttavasti. Diederich lisäsi painavasti: "Minä en osaa ajatellakaan, äiti, että kukaan oikea saksalainen mies olisi sitä koskaan tehnyt."

Äiti imarteli: "No, kaikki eivät ole niin ihanteellisia kuin minun poikani. Monet ajattelevat aineellisemmin ja ottavat rahan ohella myös jotakin kaupanpäälliseksi, mistä ihmiset sitten puhuvat." Diederichin pyytävän katseen vaikutuksesta hän jatkoi. "Esimerkiksi Daimchen. Jumalani, nyt hän on kuollut ja hänen kannaltaan se on samantekevää, mutta siihen aikaan siitä puhuttiin paljon." Nyt katsoivat kaikki lapset häneen vaativasti. "No niin", hän jatkoi ujosti. "Rouva Daimchenista ja herra Buckista. Gustehan syntyi liian aikaisin."

Tämän lauseensa jälkeen rouva Hesslingin täytyi vetäytyä takaisin uuninvarjostimen taakse, sillä kaikki lapset tunkeutuivat samaan aikaan hänen luokseen. "Siinä on kaikkein uusinta!" huusivat Emmi ja Magda. "Miten tuo juttu sitten oli!" Jota vastoin Diederich pyysi jyristen lopettamaan koko naistenjuorun. "Koska me kerta kuuntelimme sinun miestenjuorujasikin!" huusivat sisaret ja koettivat karkottaa veljeä uuninvarjostimen luota. Äiti katseli käsiään väännellen tuota ottelua. "Minähän en ole mitään sanonut, lapset! Vain silloin siitä puhuivat kaikki, ja herra Buck antoi myötäjäisetkin rouva Daimchenille."

"Niin ollen siis!" huusi Magda. "Siltä näyttävät Daimchenin perheessä perintöenot! Siitä ne kultaiset kukkarot!"

Diederich puolusti Gusten perintöä. "Se tulee Magdeburgista."

"Entäs sulhanen?" kysyi Emmi. "Tuleeko hänkin Magdeburgista?"

Äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin huumaantuneina. Sitten Emmi palasi aivan hiljaa sohvalleen, ottipa kirjankin jälleen käteensä. Magda alkoi korjata pöytää. Diederich meni uuninvarjostimen luo, jonka takana rouva Hessling oli kumartuneena, ja sanoi: "Näetkös sinä nyt, äiti, mihin sitä tullaan, kun ei hillitä kieltä? Ethän vain tahdo väittää, että Wolfgang Buck nai oman sisarensa?" Valittaen tuli syvyydestä: "Minä en mahda sille mitään, poikani. Minä en ole pitkään aikaan ajatellut koko juttua, eikä se ole edes varma. Kukaan elävä ihminen ei tiedä enää mitään." Kirjastaan Emmi paiskasi siihen väliin: "Vanha herra Buck kyllä tietää, mistä hän nyt saa rahat pojalleen." Ja pöytäliinaan, jota pani kokoon, Magda sanoi: "Kaikkea sitä ilmaantuukin." Silloin Diederich kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa taivaita avukseen. Ajoissa hän kuitenkin hillitsi suuttumuksensa, mikä aikoi vallata hänet. "Olenko minä sitten joutunut tänne ryövärien ja murhamiesten joukkoon?" hän kysyi asiallisesti ja meni jäykkänä ovelle. Sillä hän kääntyi ympäri. "Minä en voi luonnollisestikaan estää Teitä toitottamasta uutta hienoa tietoanne kaupungilla. Mitä minun tulee, niin minä selitän, että minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne. Minä tulen panemaan sen lehteen!" Ja hän poistui.

Hän vältti Ratskellerin ja mietti yksinään Klappschilla maailmaa, missä sellaisia kauhuja tapahtui. Säädyllisellä ensiintymisellä hän ei voinut sitä vastaan tehdä mitään. Joka aikoi Buckilta riistää heidän häpeällisen saaliinsa, ei saanut kammoa koviakaan keinoja. "Panssaroidulla nyrkillä", hän sanoi olutlasiinsa; ja ruukunkansi, jolla hän soitti neljännen olutlasinsa, kalisi kuin kalvan kalske… Jonkun hetken kuluttua hänen ryhtinsä hieman, höltyi. Epäilyksiä ilmeni. Hänen sekaantumisestaan tuohon asiaan johtuisi, että koko kaupunki osoittaisi Gustea sormellaan. Kukaan mies, jolla oli puoleksikin säädyllisyyttä, ei nainut sellaista tyttöä. Diederichin oma tunne sanoi sen, sen sanoi hänelle kasvatus, joka oli istuttanut häneen miehuutta ja idealismia. Vahinko! Sääli Gusten kolmeasataaviittäkymmentätuhatta, jotka nyt olivat vailla isäntää ja päämäärää. Tilaisuus olisi ollut suotuisa antaa näille sellainen… Diederich pudisti pois tämän ajatuksen suuttuneena. Hän täytti vain velvollisuutensa! Rikos oli estettävä. Nainen sai katsoa, minne joutui miesten taistellessa. Mitä häntä liikutti yhden sellaisen kohtalo, joka kuului olentoihin, jotka omasta puolestaan pystyivät, sen hän tiesi, millaisiin petoksiin tahansa. Hän tarvitsi vain viidennen lasinsa, ja hänen päätöksensä oli valmis ja luja.

Aamukahvilla hän osoitti suurta mielenkiintoa sisarien pukuihin, joita piti pidettävän "Sopusoinnun" juhlassa. Vain kaksi päivää jälellä, eikä mitään valmista! Kotiompelijatar oli harvoin saatavissa, hän neuloi nyt Buckeilla, Tietzillä, Harnischeilla ja kaikkialla. Tämän tytön suuri kysyntä näytti täyttävän Diederichin suorastaan ihailulla. Hän tarjoutui itse menemään hänen luokseen ja tuomaan hänet, maksoi mitä maksoi. Tämä onnistuikin hänelle, mutt'ei vaivattomasti. Toiselle aamiaiselle hän meni sitten niin hiljaisesti, että lähellä, asuinhuoneessa, keskustelu ei tullut häirityksi. Kotiompelijatar teki paraikaa viittailuja erääseen häväistysjuttuun, jonka piti saattaa kaikki tähänastinen varjoon. Sisarilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan, ja kun lopulta nimet mainittiin, niin he tuntuivat aivan kauhistuvan ja epäilevän koko juttua. Rouva Hessling valitti mitä kuuluvimmin, että neiti Gehritz jotakin sellaista saattoi edes ajatella. Ompelijatar vakuutti sen sijaan, että koko kaupunki sen jo tiesi. Hän tuli juuri pormestarilta, jonka anoppi suorastaan oli vaatinut, että hänen vävypoikansa piti puuttua asiaan! Siitä huolimatta hänen oli vaikeata saada naiset vakuutetuiksi. Diederich oli odottanut, että asiain kulku olisi ollut päinvastainen. Hän oli tyytyväinen omaisiinsa. Mutta oliko sitten seinillä tosiasiallisesti ollut korvat? Teki melkein mieli uskoa, että suljetussa huoneessa syntynyt huhu nousi savun mukana uuninpiipusta ja levisi koko kaupungille.

Siitä huolimatta Diedrich ei ollut vielä rauhoittunut. Hän sanoi itselleen, että työkansan terve vaisto oli erinäisissä tapauksissa tekijä, joka oli hyväksyttävä ja jota voitiin käyttää hyväksi. Aina päivällisiin asti hän pyöri Napoleon Fischerin ympärillä: silloin — kello soi jo — kuului silityskoneen luota kimeä huuto, ja Diederich ja konemestari, jotka samanaikaisesti ryntäsivät paikalle, irroittivat yhdessä erään nuoren työläisnaisen käsivarren, joka oli tarttunut erääseen terästelaan. Siitä vuoti mustaa verta, ja Diederich antoi heti soittaa kaupungin sairashuoneelle. Hänestä tuntui pahalta katsella tuota kättä, mutta jäi kuitenkin siihen, kun tytölle pantiin hätäkääre. Hiljaisesti voivottaen tyttö katseli toimitusta, kalpeana kauhusta, kuten nuori eläin, jota on satutettu. Diederichin ihmisystävällisiä, hänen kotiolojaan koskevia kysymyksiä hän ei ymmärtänyt. Napoleon Fischer vastasi hänen puolestaan. Tyttö oli vasta neljäntoista vuotias. — Diederich arveli, että niin ei ollut ulkomuodosta päättäen ja että työläisnaisia oli kyliksi usein varotettu tuon koneen suhteen. "Hän saa lukea onnettomuuden omaksi viakseen, minulla ei ole mitään velvoituksia. No niin", hän sanoi lempeämmin, "tulkaapas hieman tänne, Fischer!"

Konttorissa hän täytti kaksi konjakkilasia. "Tätä voi käyttää pelästykseen… Sanokaapas rehellisesti, Fischer, luuletteko Te, että minun täytyy maksaa? Koneen ympärillä olevat turvalaitteet ovat toki mielestänne riittäviä?" Ja kun konemestari kohautti olkapäitään: "Te tahdotte sanoa, että minä voin antaa asian mennä oikeuteen? Mutta sitä minä en tee, minä maksan heti."

Napoleon Fischer näytti käsittämättömän suurta, keltaista hammasriviään, ja Diederich jatkoi: "Niin, sellainen minä olen. Te ajattelitte kai, että siihen pystyi vain herra Lauer? Mitä häneen tulee, niin Tehän olette omasta puoluelehdestänne lukenut selityksen hänen työläisystävällisyyteensä. Minä en tosin anna vangita itseäni majesteettirikoksen vuoksi, enkä tee siten työmiehiäni leivättömiksi; minä etsin käytännöllisempiä keinoja yhteiskunnallisen mielialani ilmaisemiseksi." Hän vaikeni hetkeksi hyvin juhlallisesti. "Ja siksi minä olen päättänyt maksaa tuolle tytölle palkan koko siltä ajalta, minkä hän tulee olemaan sairashuoneessa. Minkä verran hän sitten saa?" hän kysyi nopeasti.

"Markka viisikymmentä," sanoi Napoleon Fischer.

"No niin… Maatkoon nyt vaikka kahdeksan viikkoa, maatkoon nyt vaikka kaksitoista… ikuisesti sitä nyt ei kuitenkaan kestä."

"Hän on vasta neljäntoista vuotias", sanoi Napoleon Fischer kulmainsa alta. "Hän voi vaatia vahingonkorvausta." Diederich pelästyi, hän läähätti.

Napoleon Fischer oli saanut takaisin määrittelemättömän irvistyksensä ja katsahti työnantajansa nyrkkiä, joka tuskallisesti oli muodostunut tämän taskussa. Diederich veti sen esiin. "Tehkää nyt väelle tiettäväksi minun jalomielinen päätökseni! Ei sovellu Teille? Kapitalistien kehnoja tekoja Te kerrotte luonnollisesti kernaammin. Kokouksissanne Te nyt todennäköisesti pidätte jyriseviä puheita herra Buckista."

Napoleon Fischer näytti sellaiselta, joka ei ymmärtänyt, mitä Diederich ei ollut huomaavinaan. "Minäkään en pidä sitä juuri kauniina", hän jatkoi, "jos joku tahallaan antaa poikansa naida sellaisen tytön, jonka äidin kanssa hän on ollut tekemisissä, ja vielä ennen tuon tytön syntymistä… Mutta —"

"Mutta!" toisti Diederich vahvasti. "Minä en pitäisi sitä ollenkaan oikeana, jos minun väkeni sen tähden vääntäisi suunsa sijoiltaan ja jos Te, Fischer, nyt kenties kiihoittaisitte työmiehiä kaupungin viranomaisia vastaan sen johdosta, että jokin maistraatin jäsen on tehnyt jotakin, jota kukaan ei voi hänestä todistaa." Hänen nyrkkinsä iski suuttuneesti ilmaa. "Minustakin on selän takana kerrottu, että minä olisin aiheuttanut tuon jutun Laueria vastaan. Minä en tahdo tehdä itseäni mihinkään syypääksi, minun väkeni saa olla rauhassa."

Hänen äänensä kävi tuttavallisemmaksi, hän lähestyi tuota toisia. "No niin, koska minä tunnen Teidän vaikutusvaltanne, Fischer…"

Äkkiä hänen nyrkkinsä avautui, ja hänen kämmenellään makasi kolme suurta kultarahaa.

Napoleon Fischer näki ne ja väänsi kasvojaan, aivan kuin olisi nähnyt itse pirun. "Ei!" hän huusi, "ja vielä kerran ei! Vakaumustani minä en voi pettää! En koko maailman mammonan tähden!"

Hänen silmänsä veristivät ja hän itse kihisi. Diederich perääntyi, koskaan ennen hän ei ollut katsonut kumousta niin läheltä kasvoihin. "Totuus on saatava päivänvaloon!" kihisi Napoleon Fischer. "Siitä me köyhälistö pidämme huolen. Sitä Te ette voi estää, herra tohtori! Omistavien luokkien häpeälliset teot…"

Diederich kaatoi hänelle nopeasti uuden lasillisen konjakkia. "Fischer", hän sanoi hartaasti, "tämän rahan minä antaisin Teille siksi, että minun nimeäni ei tässä asiassa mainittaisi." Mutta Napoleon Fischer torjui, hänen ilmeissään oli korkeata ylpeyttä.

"Todistamispakkoa me emme käytä, herra tohtori. Emme me. Joka hankkii meille agitatsioniaiheita, saa olla kaikelta rauhassa."

"Sitten on kaikki järjestyksessä", sanoi Diederich keventyneesti. "Minä tiesin sen, että Te olette suuri poliitikko. Ja sen tähden, tuon tytön tähden, minä tarkoitan tuota loukkaantunutta työläisnaista —. Minä olen juuri tehnyt Teille palveluksen kertomalla Buckien sikamaisuuksista…"

Napoleon Fischer irvisti hyvillään. "Koska herra tohtori sanoo, että minä olen suuri poliitikko… Minä en tahdo puhua enää tuosta vahingonkorvauksesta. Likeisemmät tuttavuudet ensimäisten piirien kanssa ovat meille toki tärkeämpiä —"

"— Kuin tuollainen tyttö", täydensi Diederich. "Te ajattelette aina poliitikkona."

"Aina", vahvisti Fischer. "Hyvästi, herra tohtori." Hän vetäytyi pois — sillä välin kun Diederich pani merkille, että köyhalistöpolitiikalla oli etunsakin.

Hän pisti kolme kultarahaansa jälleen taskuunsa.

Seuraavan päivän iltana oli talon kaikki peilit kasattu asuinhuoneeseen. Emmi, Magda ja Inge Tietz kääntelivät itseään hiiden välissä, kunnes heidän kaulojaan alkoi pakottaa; sitten he heittäytyivät hermostuneina tuolin reunalle. "Jumalani, nythän on jo aika!" Mutta Diederich oli lujasti päättänyt olla saapumatta liian aikaisin, kuten Lauerin jutussa. Persoonallisuuden koko vaikutus meni penkin alle, kun tuli liian aikaisin. Kun he lopultakin läksivät, niin Inge Tietz pyysi vielä kerran rouva Hesslingiltä anteeksi sitä, että anasti hänen paikkansa vaunuissa. Vielä kerran rouva Hessling sanoi: "Jumalani, mielelläni. Minä vanha rouva olen liian heikko mihinkään sellaiseen suurenmoiseen. Nauttikaa nyt Te vain, lapset!" Ja hän syleili itkien tyttäriään, jotka vastasivat kylmästi. Sillä he tiesivät, että äiti vain pelkäsi, koska nyt ei missään puhuttu mistään muusta kuin tuosta hirvittävästä juorujutusta, jonka syntymiseen hän itse oli syypää.

Vaunuissa Inge Tietz alkoi heti siitä. "Niinpä niin, Buckit ja Daimchenit! Minä odotan vain kiihkeästi nähdäkseni, onko heillä ollut ylevää julkeutta tullakseen juhlaan." Magda sanoi rauhallisesti: "Heillä täytyy sitä olla, sillä muutoin he myöntäisivät tuon huhun oikeaksi." — "Joskin", selitti Emmi. "Minä pidän sitä heidän asianaan. Minä en kiihoita mieltäni sen johdosta." — "Liioin en minä", lisäsi Diederich. "Ja Teiltä, neiti Tietz, minä sen vasta tänä iltana kuulinkin."

Tämän johdosta Inge Tietz joutui pois suunniltaan. Niin helpolta kannalta tuota juttua ei saanut ottaa. Luuliko sitten Diederich, että hän, Inge Tietz oli tuon kaiken keksinyt. "Buckit ovat jo kauan sitten olleet huolissaan tämän asian tähden: sen tietävät heidän omat palvelijansa." — "Siis palvelijain juoruja", sanoi Diederich ja vastasi pieneen sysäykseen, jonka Magda oli antanut hänelle polvellaan. Sitten heidän täytyi astua alas vaunuista ja laskeutua portaita pitkin, jotka yhdistivät Kaiser-Wilhelm-Strassen uuden osan syvällä sijaitsevaan vanhaan Riekestrasseen. Diederich kiroili, sillä alkoi sataa ja tanssikengät kastuivat; juhlahuoneuston edessä oli myöskin proletaareja, jotka töllistelivät. Eikö nyt olisi voitu, kun kerta koko kaupunginosa korotettiin, tätäkin romua repiä maahan? Historiallisen "Sopusoinnun" talon oli täytynyt jäädä pystyyn — aivan kuin kaupungilla ei olisi ollut varoja rakentaa keskeiseen paikkaan uudenaikaista, ensiluokkaista seurataloa. Tuossa vanhassa arkussahan haisi homeelle! Ja aivan heti sisäänkäytävässä naiset aina hihittivät, koska siinä oli ystävyyden patsas, jolla tosin oli peruukki päässä, mutta muuten ei mitään päällään. "Varokaa", sanoi Diederich rappusissa, "taikka muuten me syöksymme sisään." Sillä portaiden molemmat ohuet kaaret koukistuivat kahden vanhuudesta laihtuneen käsivarren tavoin. Niiden puuaineksen ruskeanpunainen väri oli vaalennut. Mutta ylhäällä, siellä missä ne yhtyivät, käsinojan päällä, palmikkopäinen pormestari hymyili valkeilla marmorikasvoillaan, pormestari, joka kaiken tämän oli jättänyt kaupungille ja joka oli ollut Buck-sukua. Diederich katsoi vihaisesti tuon patsaan ohi.

Syvässä peilikäytävässä oli aivan hiljaista, vain yksi ainoa nainen oli siellä jälellä ja näytti eräästä oven raosta kurkistelevan juhlasaliin — ja äkkiä tytöt kauhistuivat: esitys oli alkanut! Magda ryntäsi käytävän poikki ja purskahti itkuun. Silloin tuo nainen pyörähti ympäri, sormi suulla. Se oli rouva von Wulckow, kappaleen kirjoittaja. Hän hymyili liikutettuna ja kuiskasi: "Hyvin käy, kappaleeni miellyttää. Te tulette juuri oikeaan aikaan, menkäähän vain pukeutumaan." Niinhän se olikin! Emiirillä ja Magdalla oli tehtävää vasta toisessa näytöksessä. Diederichkin oli joutunut päästään pyörälle. Sillä välin kun sisaret Inge Tietzin kanssa, jonka piti auttaa heitä, riensivät sivuhuoneiden läpi pukuhuoneeseen, hän asettui rouva von Wulckowin eteen ja jäi siihen neuvottomana seisomaan. "Nyt Te ette saa mennä sisään, se häiritsisi", sanoi armollinen rouva. Diederich änkytti anteeksipyyntöjä ja pyöritti silmiään, jolloin kohtasi puolittain häikäisevissä seinäpeileissä oman salaperäisenkalpean kuvansa. Hennonkeltaisessa seinämaalissa oli oikullisia, äkkinäisiä muutoksia, ja seinälaudoituksessa olevien kukkien ja muotokuvien värit olivat riutuneita… Rouva von Wulckow sulki erään pienen oven, jonka läpi joku näytti kulkeneen, joku lammaspaimen nauhoilla koristettuine sauvoineen. Hän sulki tuon oven hyvin varovasti, jotta esitys ei olisi häiriytynyt, mutta kuitenkin hieman tomua läksi liikkeelle, aivan kuin puuderia tuon maalatun paimenettaren tukasta.

"Tämä talo on niin romanttinen", kuiskasi rouva von Wulckow. "Eikö Teistäkin, herra tohtori? Kun täällä näkee itsensä peilistä, niin luulee, että vannehame on päällä" — minkä jälkeen Diederich, yhä neuvottomampana, katsahti hänen hameeseensa. Rouva von Wulckowin paljaat olkapäät olivat ontot ja eteenpäin kääntyneet, hiukset slaavilaisen vaaleat, ja hänellä oli lornetti.

"Te sovellutte loistavasti tänne, rouva von Wulckow… rouva kreivitär", hän korjasi ja sai hymyn palkinnokseen rohkeasta liehakoimisestaan. Jokamies ei olisi niin sattuvasti muistuttanut rouva von Wulckowille, että tämä oli syntyään kreivitär Züsewitz!

"Tosiaankin", huomautti rouva, "on vaikea uskoa, että tätä taloa ei aikoinaan rakennettu todella ylevälle seurapiirille, vaan ainoastaan hyville Netzigin porvareille." Hän hymyili rukoilevasti.

"Niin, se on koomillista", vahvisti Diederich kumartaen. "Mutta tänään voi epäilemättä vain rouva kreivitär tuntea olevansa täällä vallan kuin kotonaan."

"Teillä on varmasti kauneusaistia", päätteli rouva von Wulckow; ja kun Diederich vahvisti tämän, niin rouva selitti, että hänen, Diederichin, ei silloin pitänyt kokonaan olla näkemättä ensimäistä näytöstä, vaan piti katsella oven raosta. Hän itse oli jo kauan muutellut jalkojaan ja viittasi nyt viuhkallaan näyttämölle päin. "Herra majuri Kunze tulee pian poistumaan. Hän ei olekaan erikoisen hyvä, mutta minkäs sille mahtaa, hän kuuluu 'Sopusoinnun' johtokuntaan ja on tehnyt ihmisille ymmärrettäväksi kappaleeni taiteellisen merkityksen." Sillä välin kun Diederich vaivatta tunsi majurin, joka ei ollut ollenkaan muuttanut muotoaan, kappaleentekijä selitti hänelle lentävällä nopeudella tapaukset. Tuo nuori talonpoikaistyttö, jonka kanssa. Kunze keskusteli, oli hänen avioton tyttärensä, siis kreivin tytär, minkä vuoksi kappaleen nimenäkin oli "Salakreivitär." Paraikaa Kunze selitti hänelle, karkeasti kuten aina, tätä asiaintilaa. Hän ilmaisi myöskin hänelle naittavansa hänet eräälle köyhälle serkulle ja jättävänsä hänelle puolet omaisuudestaan perinnöksi. Tämän johdosta, kun hän oli mennyt, tuo tyttö ja hänen hoitajaäitinsä, kunnon vuokraviljelijän vaimo, iloitsivat äänekkäästi.

"Kukas on sitten tuo hirvittävä henkilö?" kysyi Diederich mitään ajattelematta. Rouva von Wulckow hämmästyi.

"Hänhän on kaupunginteatterin vanha koomillisten osain esittäjä. Meillä ei ollut muuten ketään sopivata siihen osaan; mutta minun sisarentyttäreni näyttelee kernaasti hänen kanssaan."

Ja Diederich pelästyi; hirvittävällä henkilöllä hän oli tarkoittanut tuota sisarentytärtä. "Neiti sisarentyttärenne on vallan hurmaava", vakuutti hän nopeasti ja tirkisti ihastuneena noita paksuja, punaisia kasvoja, jotka olivat aivan olkapäissä kiinni — Wulckowin olkapäissä! "Lahjoja hänellä on myöskin", hän lisäsi varmuuden vuoksi. Rouva von Wulckow kuiskasi: "Olkaapas nyt vain tarkkaavainen!" — ja esiin astui kulissien takaa asessori Jadassohn. Mikä yllätys! Hänen housuissaan oli aivan uusi silitystaite ja hänen mahtavasti liehuvan hännystakkipukunsa täydennyksenä oli jättiläiskravatti, missä oli vastaavansuuri, punainen hohtokivi. Mutta niin kovin kuin tuo kivi loistikin, Jadassohnin korvat voittivat sen kuitenkin loistamisessa. Kun hänen tukkansa oli hiljan leikattu ja hänen päänsä hyvin laaka, niin hänen korvansa ulkonivat vapaasti ja valaisivat kahden lampun tavoin hänen juhlallista komeuttaan. Hän levitteli käsiään, joissa oli keltaiset kätimet, aivan kuin olisi ollut vaatimassa jollekin useampien vuosien kuritushuonerangaistusta; ja tosiasiallisesti hän sanoi tuolle sisarentyttärelle, joka oli suorastaan hämmentynyt, ja tuolle koomilliselle ulvovalle vanhukselle mitä tuskallisimpia asioita… Rouva von Wulckow kuiskasi: "Hän on kappaleen kehno luonne."

"Totisesti onkin", sanoi Diederich vakuuttavasti.

"Tunnetteko sitten minun näytelmäni?"

"Enpä kyllä, en. Mutta minä näen jo, mitä hän tahtoo."

Jadassohn, joka oli vanhan kreivi Kunzen poika ja perijä, oli nimittäin kuunnellut eikä mitenkään aikonut luovuttaa sisarentyttärelle puolta Jumalan hänelle suomasta omaisuudesta. Hän vaati käskevästi, että tytön piti heti kohta lähteä tiehensä; muussa tapauksessa hän, Jadassohn, tuli vangituttamaan hänet perinnöntavoittelijana ja toimittamaan Kunzen holhouksenalaiseksi.

"Se on kehnoa", huomautti Diederich. "Tyttö on kuitenkin hänen sisarensa." Kappaleentekijä selitti hänelle:

"No niin. Mutta toiselta puolen hän on oikeassa, jos hän tahtoo tehdä noista maatiloista fideikommissitilan. Hänhän työskentelee koko suvun hyväksi, joskin siinä silloin yksityinen jäisi liian vähille. Salakreivittärelle se on luonnollisesti traagillista."

"Jos sitä oikein ajattelee —." Diederich oli ylen iloinen. Tästä aristokraattisesta kannasta oli hänelle itselleenkin hyötyä, kun hänellä ei ollut mitään halua päästää Magdaa naimisiin mennessään osalliseksi liikkeeseen.

"Rouva kreivitär, Teidän kappaleenne on ensiluokkainen", hän sanoi liikutettuna. Mutta rouva von Wulckow tarttui silloin tuskallisesti hänen käsivarteensa: yleisössä oli syntynyt melua, kaapittiin permantoa, pärskyttiin ja hihitettiin. "Hän liioittelee", voihkasi kappaleentekijä. "Minä olen sen aina sanonut hänelle."

Sillä Jadassohn esiintyi tosiaankin kuulumattomalla tavalla. Hän sulki sisarentyttären ja tuon koomillisen vanhuksen pöydän taakse ja täytti koko näyttämön kreivillisen persoonallisuutensa pauhaavalla vakuuttamisella. Mitä enemmän yleisö häntä paheksi, sitä julkeammin hän esiintyi lavalla. Nyt jo vihellettiinkin; niin, useat kääntyivät ovea kohden, jonka takana rouva von Wulckow vapisi, ja vihelsivät. Kenties se johtui vain siitä, että ovi narahti — mutta kappaleentekijä perääntyi, kadotti lornettinsa ja hapuili avuttomassa kauhussaan ilmaa, kunnes Diederich toi sen hänelle takaisin. Hän koetti häntä lohduttaa. "Ei se merkitse mitään, Jadassohn poistuu toki toivottavasti pian?" Rouva von Wulckow kuunteli suljetun oven läpi. "Niin, jumalankiitos", hän jaaritteli, ja hänen hampaansa kalisivat. "Nyt hän on valmis, nyt minun sisarentyttäreni pakenee tuon koomillisen vanhuksen kanssa, ja sitten tulee jälleen Kunze luutnantin kanssa, nähkääs."

"Luutnanttikin näyttelee mukana?" kysyi Diederich täynnä kunnioitusta.

"Niin, se tahtoo sanoa, hän käy vielä gimnaasia, hän on maakunnanoikeuden puheenjohtajan, Spreziuksen poika: tuo köyhä sukulainen, nähkääs, jonka vanha kreivi tahtoo antaa tyttärelleen mieheksi. Hän lupaa vanhukselle hakevansa salakreivittären vaikka maailman ääristä."

"Hyvin käsitettävää", sanoi Diederich. "Se on hänen omien etujensa mukaista."

"Te tulette näkemään, hän on jalo ihminen."

"Mutta Jadassohnia, jos saan luvan tehdä sellaisen huomautuksen, Teidän ei olisi pitänyt laskea näyttelemään", sanoi Diederich nuhtelevasti ja salaisella tyydytyksellä. "Korvienkaan vuoksi."

Rouva von Wulckow sanoi masentuneesti:

"Minä en luullut niiden vaikuttavan sillä lailla näyttämöllä. Luuletteko, että kappale tulee nyt epäonnistumaan?"

"Rouva kreivitär!" Diederich laski käden sydämelleen. "Sellaista kappaletta kuin 'Salakreivitärtä' ei ole niin helppo turmella!"

"Eikö totta? Teatterissahan kaikki riippuu taiteellisesta merkityksestä."

"Varmasti. Tosin tuollaisella korvaparilla on suuri vaikutuksensa" — ja Diederich oli hyvin miettiväisen näköinen.

Rouva von Wulckow huusi rukoilevasti:

"Toinen näytös on kuitenkin paljon parempi! Se tapahtuu eräässä jäykässä tehtailijan perheessä, missä salakreivitär on sisäkkönä. Sitten on siellä eräs soitonopettaja, hän ei ole mikään hieno mies, on suudellut perheen yhtä tytärtä ja tekee nyt kreivittärelle naimatarjouksen, jonka tämä luonnollisesti jyrkästi torjuu. Soitonopettaja! Miten hän voisi!"

Diederich vahvisti, että sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Mutta katsokaas, miten traagillista: tuo tytär, joka on antanut soitonopettajan suudella itseään, menee eräissä tanssiaisissa kihloihin erään luutnantin kanssa, ja kun tuo luutnantti tulee taloon, niin hän onkin sama luutnantti, joka —"

"Jumalani, rouva kreivitär!" Diederich ojensi kätensä puolustavasti, kokonaan liikutettuna niin monimutkaisten juonten vuoksi. "Miten Te osaatte kaikkia keksiäkin?"

Kappaleentekijä hymyili intohimoisesti.

"Niin, se siinä onkin mielenkiintoisinta: jälestäpäin sitä ei enää tiedä. Se tapahtuu niin salaisesti ihmisen sisimmässä! Usein minä ajattelen, että sen täytyy olla minussa perinnöllistä."

"Onko Teidän kunnioitettavassa suvussanne sitten useampiakin runoilijoita?"

"Niitä ei. Mutta jos minun suuri esi-isäni ei olisi voittanut Kröchenwerdan taistelua, niin kuka tietää, olisinko minä kirjoittanut 'Salakreivitärtä'. Lopultakin kaikki riippuu aina verestä!"

Kuullessaan tuon taistelun nimen Diederich kumarsi eikä uskaltanut kysellä enempää.

"Esiripun täytyy nyt heti laskeutua", sanoi rouva von Wulckow. "Kuuletteko jotakin?"

Hän ei kuullut mitään; vain kappaleentekijälle ovet ja seinät eivät merkinneet mitään. "Nyt vannoo luutnantti tuolle kaukana olevalle kreivittärelle ikuista uskollisuutta", kuiskasi rouva von Wulckow. "Niin", ja kaikki veri katosi hänen kasvoiltaan. Heti sen jälkeen se palasi rajusti takaisin; käsiä taputettiin: ei myrskyisästi, mutta taputettiin. Ovi avattiin sisältäpäin. Taustalla kohosi esirippu uudestaan, ja kun nuori Sprezius ja Wulckowin sisarentytär astuivat esiin, niin suosionosoitukset kävivät vilkkaammiksi. Äkkiä kapsahti siihen kulissien takaa Jadassohn, asettui näiden molempien eteen ja yritti saada menestystä — mihin vastattiin vihellyksellä. Rouva von Wulckow kääntyi pois suuttuneena. Pormestari Scheffelweisin anopille ja maakunnanoikeusneuvos Harnischin rouvalle, jotka häntä onnittelivat, hän sanoi: "Herra asessori Jadassohn on mahdoton yleiseksisyyttäjäksi. Minä tulen sanomaan sen miehelleni."

Nämä naiset tekivät heti tämän lausunnon tunnetuksi, ja se otettiin suosiollisesti vastaan. Äkkiä oli peilikäytävä täynnä ryhmiä, jotka soimasivat Jadassohnin korvia. "Rouva von Wulckowin kappale on hyvin kaunis; vain Jadassohnin korvat —?" Kun kuultiin, että Jadassohn ei tullut esiintymään toisessa näytöksessä, niin kuitenkin petyttiin. Wolfgang Buck tuli Guste Daimchenin kanssa Diederichin luokse. "Oletteko kuullut?" kysyi Buck. "Jadassohnin pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen korvansa takavarikoiduiksi." Diederich sanoi paheksivasti: "Minä en tee pilaa, jos jollekin käy huonosti." Samalla hän tarkasti kiihkeästi niitä silmäyksiä, jotka sattuivat Buckiin ja hänen seuralaiseensa. Kaikkien ilmeet kävivät eloisiksi; Jadassohn unhoitettiin. Professori Kühnchenin ohut, huutava ääni tunkeutui kaiken hälinän läpi, hän puhui jostakin "lihansaastutuksesta." Kun pastorska Zillich laski kätensä rauhoittavasti hänen käsivarrelleen, niin Kühnchen kääntyi, ja nyt saatiin kuulla selvästi: "Oikeata perinpohjaista lihansaastutusta se on!"

Guste katsahti taakseen; hänen silmänsä menivät sikkaraan. "Tuollakin puhutaan siitä", hän sanoi salaperäisesti.

"Mistä niin?" änkytti Diederich.

"Me tiedämme jo. Ja minä tiedän myöskin, kuka sen on pannut alulle."

Diederichin pinnalle nousi hiki. "Mikäs Teidän oikein on?" kysyi Guste. Buck, joka sivuoven kautta tirkisti ravintolanpuolelle, sanoi välinpitämättömästi:

"Hessling on varovainen poliitikko, hän ei kuule kernaasti sitä, että pormestari toiselta puolen on hyvä aviomies, mutta että hän toiselta puolen ei voi mitään kieltää anopiltaan."

Diederich kävi tummanpunaiseksi.

"Se on alhaista! Miten voi kukaan sellaista kuvitellakaan!"

Guste hihitti rajusti. Buck pysyi liikkumattomana. "Ensinnäkin se näyttää olevan totta, sillä pormestarinna on yllättänyt molemmat ja uskonut salaisuutensa eräälle ystävättärelleen. Mutta sitten sehän oli silmiinpistävätä."

Guste lisäsi: "No niin, Te, herra tohtori, ette olisi luonnollisestikaan sitä koskaan huomannut." Samalla vilkutti hän rakastuneesti silmää sulhaselleen. Diederich salamoi. "Vai niin!" hän sanoi jäykästi. "Nyt minä kyllä tiedän tarpeeksi." Ja hän käänsi heille selkänsä. He keksivät siis itsekin alhaisia juoruja, vieläpä itse pormestaristakin! Diederich saattoi pitää päänsä pystyssä. Hän lähestyi Kühnchenin ryhmää, joka liikkui ravintolaa kohden ja jätti jälkeensä siveellisen suuttumuksen vanaveden. Pormestarin anoppi vannoi punehtunein kasvoin, että "Buckien joukko" tuli vastaisuudessa näkemään hänen talonsa vain ulkoapäin, ja useammat naiset yhtyivät hänen päätökseensä, tavaratalonomistaja Cohnin neuvosta huolimatta, joka toistaiseksi pani kaikki epäilyksenalaiseksi, koska sellaista siveellistä hairahtumista ei näyttänyt voivan odottaa niin koetellulta vanhalta liberaalilta kuin herra Buckilta. Professori Kühnchen oli pikemminkin sitä mieltä, että liian pitkälle menevä radikalismi turmeli myöskin moraalin. Vieläpä tohtori Heuteufelkin, joka muuten järjesteli vapaiden miesten sunnuntaijuhlia, huomautti, että vanhalta Buckilta ei ollut koskaan puuttunut perhevaistoa, voihinpa sanoa taipumusta nepotismiin. "Teillä kaikilla on tiedossanne esimerkkejä tästä. Ja että hän nyt, säilyttääkseen rahat perheelle, valmistautuu naittamaan äpäränsä aviolapselleen, sen minä, hyvät naiset ja herrat, selittäisin lääketieteellisesti taipumukseksi, joka aikaisemmin on pidetty aisoissa, mutta nyt vanhalla ukolla on päässyt valloilleen." Naisten kasvot saivat tällöin pelästyneen ilmeen, ja pastorska Zillich lähetti Käthcheninsä hakemaan nenäliinaa vaatesäiliöstä.

Matkallaan Käthchen kulki Guste Daimchenin ohitse, mutta hän ei tervehtänyt häntä, vaan loi katseensa alas; silloin Gusten ilme kävi tyrmistyneeksi. Ravintolassa se huomattiin ja lausuttiin paheksuminen, mihin liittyi sääliä. Gusten piti nyt kokea, mitä merkitsi, kun ei välittänyt yleisestä moraalista. Hänen hyväkseen mahdettiin sentään myöntää, että oli petetty ja huonon vaikutuksen alaisena. Mutta ylikaitsija Daimchenin rouva, hän tunsi asian ja häntä oli varoitettu! Pormestarin anoppi kertoi käynnistään Gusten äidin luona ja turhista ponnistuksistaan saada kolkuttamalla tunnustamaan tuo paatunut vanha rouva, jolle laillinen yhteys Buck-suvun kanssa kylläkin merkitsi erään nuoruudenunelman täyttymistä!…

"Niin, ja entäs sitten herra asianajaja Buck!" kähisi Kühnchen. Tosiaankin, kenenkä saattoi tuo herra saada uskomaan, ett'ei tarkoin tiennyt sitä uutta häpeää, mikä kohtasi hänen perhettään? Eikö hän sitten tiennyt Lauerin perheen rikoksia? Ja kuitenkaan hän ei epäröinyt, vaan levitti julkisesti oikeuden eteen sisarensa ja lankonsa likaisen pyykin, vain siksi, että hänestä puhuttaisiin! Tohtori Heuteufel, jonka mieli teki edelleen korjata silloista esiintymistään oikeudessa, selitti: "Se ei ole mikään asianajaja, se on näyttelijä!" Ja kun Diederich pyysi saada huomauttaa, että Buckilla nyt oli kuitenkin tietyt, joskin vastustettavat poliittiset ja moraaliset mielipiteet, niin hänelle vastattiin: "Herra tohtori, Te olette hänen ystävänsä. Että Te puolustatte häntä, on luettava Teille ansioksi, mutta käsitystämme Te ette voi muuttaa"; — minkä jälkeen Diederich vetäytyi syrjään huolestunein ilmein, mutta pitäen samalla silmällä toimittaja Nothgroschenia, joka vaatimattomasti pureksi sianlihasämpylää ja kuuli kaikki. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus, sillä sisällä, lähellä näyttämöä, vanha herra Buck huomattiin nuorten tyttöjen seurassa. Kävi ilmi, että hän selitti heille seinillä olevia maalauksia, silloista elämää, mikä kalvenneena ja iloisena ympäröi koko salia, sekä kaupungin ympäristöä, millainen se oli ollut hävinneine niittyineen ja puutarhoineen ja kaikkine ihmisineen, jotka kerta tässä salissa olivat herroina melunneet, mutta nyt olivat vaipuneet syvyyteen sen polven tieltä, mikä täällä nyt melusi… Nyt näytti kokonaan siltä, kuin he, nuo tytöt ja tuo vanhus, olisivat jäljitelleet noita kuvia. Aivan heidän yläpuolellaan oli Burgtor kuvattuna, ja eräs herra astui esiin peruukkeineen ja virkavitjoineen, sama herra, joka marmoriin hakattuna seisoi portaiden päässä. Mutta siinä kukkia täynnään olevassa rakastettavassa metsikössä, mikä silloin oli kukoistanut tuolla Gausenfeldin tehtaan asemesta, tuli häntä vastaan kirkkaita lapsia tanssien, heitti seppeleen hänen päälleen ja tahtoi häntä sen avulla pyörittää. Punaisten, pienten pilvien heijastus lankesi hänen onnellisille kasvoilleen. Niin onnellisena hymyili myöskin vanha Buck tällä haavaa, antoi tyttöjen kulettaa itseään sinne tänne ja oli heidän piirittämänään kuin elävän seppeleen ympäröimänä. Hänen suruttomuutensa oli käsittämätöntä, se oli yllyttävää. Oliko hän jo siinä määrin tylsistyttänyt omantuntonsa, että hän aviottoman tyttärensä —. " Meidän tyttäremme eivät olekaan toki mitään aviottomia", sanoi tavaratalonomistaja Cohnin rouva. "Minun Sidonieni Guste Daimchenin kanssa käsikoukussa!"… Buck ja hänen nuoret ystävättärensä eivät ollenkaan huomanneet, että olivat tyhjän huoneen päässä. Edempänä muodosti vihamielinen yleisö muurin; silmät alkoivat säihkyä ja rohkeus kasvoi. "Tuo suku on jo aikansa ollut arvossa! Yksi on jo vankilassa ja toinen joutuu sinne pian!"… "Siinä se on oikea rotanpyydystin!" muristiin, ja ylhäällä: "Minä en kärsi tätä enää kauempaa!" Äkkiä kaksi naista ponnistautui irti yleisestä ahdingosta, otti vauhtia ja ryntäsi tyhjän tilan läpi. Oikeusneuvos Harnischin rouva, joka punaisine samettilaahustimineen riensi eteenpäin, sattui Cohnin keltaisen rouvan kanssa täsmälleen samaan aikaan päämaaliin, valtasi Metansa samalla kun toinen otti pois Sidoniensa, ja mikä tyydytys, kun palasivat! "Olin vähällä mennä tainnuksiin", sanoi pastorska Zillich, kun nyt Käthchenkin saapui paikalle.

Hyväntuulisuus palasi, laskettiin leikkiä tuosta vanhasta syntisestä, häntä verrattiin rouva von Wulckowin kappaleessa olevaan kreiviin. Tosin Guste ei ollut mikään salakreivitär; runoudessa voitiin, kirjailijan mieliksi tuntea myötätuntoa sellaisia olosuhteita kohtaan. Ylipäänsä ne olivat siinä vielä siedettäviä, sillä kreivittären piti naida vain serkkunsa, kun sen sijaan Gusten —!

Vanha Buck, joka ei enää nähnyt ympärillään muita kuin poikansa tulevan vaimon ja erään veljensä tyttären, sai kasvoilleen kysyvän ilmeen; niin, hän joutui hämilleen niiden katseiden alaisena, jotka häntä tarkastivat hänen hyljätyssä tilassaan. Se huomattiin — vieläpä Diederich kysyi itseltään, oliko sitten rouva Hesslingin vanha häväistysjuttu ollenkaan tosi? Kun hän nyt näki sen kummituksen, minkä itse oli päästänyt maailmaan, ruumiillistuvan ja käyvän yhä uhkaavammaksi, niin häntä itseään ahdisti. Tällä kertaa ei ollut kysymys mistään Lauerista, vaan vanhasta herra Buckista, Diederichin lapsuusaikaan kaikkein kunnioitetuimmasta olennosta, kaupungin suurmiehestä, sen kansalaishengen ruumiillistumasta, tuosta, joka oli tuomittu kuolemaan vuonna neljäkymmentäkahdeksan! Omassa sydämessään Diederich tunsi pöyristystä oman yrityksensä johdosta. Se näytti myöskin mielettömältä; sellainen sivallus ei tuhonnut suinkaan tuota vanhusta. Mutta jos kävi selville, kuka oli alkuunpanija, niin Diederich sai olla varma siitä, että kaikki kääntyivät häntä vastaan… Yhtä kaikki se oli isku, joka oli sattunut. Nyt ei ollut kysymyksessä vain perhe, joka mureni ja oli vanhukselle kuormaksi: veli vararikon partaalla, vävypoika vankilassa, tytär matkoilla rakastajansa kanssa, yksi pojista talonpoikaistunut ja toisen mieliala ja elämäntavat epäilyksenalaiset, — nyt horjui hän, ensi kertaa, itse. Alas Buck, jotta Diederich saattoi nousta! Siitä huolimatta häntä ahdisti sisintä myöten, hän nousi ylös mennäkseen sivuhuoneisiin.

Hän riensi, sillä toiseen näytökseen soitettiin jo: siinä hän törmäsi yhteen pormestarin anopin kanssa, jolla oli eräästä toisesta syystä yhtä kova kiire. Hän ennätti kuitenkin ajoissa estää vävypoikansa, jota hänen rouvansa saattoi, lähestymästä vanhaa Buckia ja verhoamasta häntä arvovallallaan. "Sinun arvovallallasi pormestarina, sellaista häväistystä!" Hänen äänensä oli käheä kiihtymyksestä. Mutta rouva väitti kimakalla, pienellä äänellään, että Buckit olivat sittenkin hienointa väkeä, ja mainitsi, että vielä eilen Milli Buck oli antanut hänelle satumaisen leikkuumallin. Salaisin sysäyksin kumpikin ajoi pormestaria omalle puolelleen; hän antoi vuorotellen kummallekin perään, hänen kalpea poskipartansa kääntyi oikealle ja vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat kuin jäniksen. Ohikulkijat nyhkäsivät toisiaan ja toistivat leikkinä sen, minkä Diederich oli kuullut Buckilta. Näin tärkeiden tapausten johdosta Diederich unhoitti tuskansa, pysähtyi ja teki taisteluun vaativan kumarruksen. Pormestari suoristautui, jätti naisensa ja ojensi Diederichille kätensä. "Hyvä herra tohtori Hessling, hauska tavata, eikös tämä ole kerta kaikkiaan onnistunut juhla?"

Mutta Diederich ei ollut suinkaan taipuvainen antautumaan mitättömiin sydämellisyydenosoituksiin, joista tohtori Scheffelweis niin kovin piti. Hän ojentautui suoraksi kuin kohtalo ja salamoi.

"Herra pormestari, en katso itseäni oikeutetuksi olemaan ilmaisematta Teille eräitä asioita, joita —"

"Mitä asioita?" kysyi pormestari ja kalpeni.

"Asioita, joita sattuu", sanoi Diederich kovanpuoleisesti. Pormestari pyysi armoa. "Minähän tiedän jo tuon meidän kaikkein kunnioittaman vanhan Buckin kohtalokkaan historian — sikamaisuuden, minä tahdoin sanoa", hän kuiskasi tutunomaisesti. Diederich pysyi kylmänä.

"Nyt on kysymys enemmästä. Teillä ei ole syytä kauempaa pettää itseänne, herra pormestari: asia koskee Teitä itseänne."

"Nuori mies, minun täytyy pyytää…"

"Olen käytettävissänne, herra pormestari!"

Tohtori Scheffelweis erehtyi, kun luuli, että tämä mies oli johdettavissa pois aineesta paremmin vaativalla esiintymisellä kuin pyytelemällä! Hän oli Diederichin kädessä; peilikäytävä oli tyhjentynyt, nuo molemmat naisetkin olivat hävinneet tungoksen mukana.

"Buck ja kumppanit tähtäävät vastaiskua", hän sanoi asiallisesti. "Naamari on riistetty heidän kasvoiltaan, he kostavat."

"Minulleko?" Pormestari ponnahti pystyyn.

"Parjausta, minä toistan: hävytöntä parjausta tullaan syytämään Teitä vastaan. Kukaan ihminen ei niitä uskoisi, mutta tällaisina poliittisten taisteluiden aikana —"

Hän ei lopettanut, vaan kohotti olkapäitään. Tohtori Scheffelweis oli silminnähtävästi pienentynyt. Hän tahtoi katsahtaa Diederichin, mutta osui syrjään. Silloin Diederich sai saman äänen, joka hänellä oli ollut oikeudessa.

"Herra pormestari! Te muistatte meidän ensimäisen keskustelumme Teidän luonanne, herra asessori Jadassohnin kanssa. Minä valmistin Teitä jo silloin siihen, että meidän kaupunkiimme on saatava uusi henki. Löyhä demokraattinen mieliala on kulunut köyhäksi! Tänään on oltava piukan kansallisia! Te saitte varotuksen!"

Tohtori Scheffelweis teki tiliä.

"Minä olen aina ollut sisimmässäni Teidän puolellanne, hyvä ystävä: sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen Hänen Majesteettinsa erityinen ihailija. Meidän jalo nuori keisarimme on niin omintakeinen ajattelija… impulssiivinen… ja…"

"Persoonallisin persoonallisuus", täydensi Diederich lujasti.

Pormestari puhui perässä: "Persoonallisuus… Mutta minä minun asemassani, joka ottaa huomioon molemmat puolet, voin vain tänäänkin toistaa: Hankkikaa uusia tosiasioita!"

"Entäs minun oikeusjuttuni? Minä suorastaan murskasin Hänen Majesteettinsa viholliset!"

"Minä en ollut Teille siinä millään lailla esteenä. Vieläpä minä onnittelinkin Teitä."

"Siitä minä en tiedä mitään."

"Ainakin äänettömästi."

"Tänään täytyy ratkaista kantansa avoimesti, herra pormestari. Hänen Majesteettinsa on itse sanonut: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan! Kansalaistemme täytyy lopultakin herätä unestaan ja ottaa itse osaa taisteluun kumouksellisia aineksia vastaan!"

Tässä tohtori Scheffelweis loi katseensa maahan. Sitä vaativammin Diederich ojentautui.

"Mutta missä oikein viivyttelee pormestari?" hän kysyi, ja hänen kysymyksensä kaikui uhkaavassa hiljaisuudessa niin kauan, että tohtori Scheffelweis päätti tirkistää häneen. Puhumaan hän ei lauennut; Diederichin olemus, salamoiva, pörröttynyt, hieman pöyhkeä, sulki hänen puheensa. Nopeassa hämmennyksessään hän ajatteli: "toiselta puolen — toiselta puolen" — ja tirkisti edelleen tuohon uuden nuorison kuvaan, nuorison, joka tiesi mitä tahtoi, tulossa olevan ankaran ajan edustajaan!

Alaslasketuin suupielin Diederich otti tämän kunnianosoituksen vastaan. Hän nautti taas silmänräpäyksen niistä hetkistä, jolloin hän merkitsi omaa itseään enemmän ja toimi erään korkeamman hengessä. Pormestari oli häntä pitempi, mutta Diederich katsoi alas häneen aivan kuin valtaistuimelta. "Lähinnä meillä on kaupungin valtuusmiesvaalit: silloin kaikki riippuu Teistä", hän sanoi armollisesti ja tiukasti. "Lauerin juttu on saanut aikaan muutoksen yleisessä mielipiteessä. Ihmiset pelkäävät minua. Joka minua tahtoo auttaa, on tervetullut, joka asettuu minua vastaan —"

Tohtori Scheffelweis ei odottanut jälkilauseen loppumista. "Olen kokonaan samaa mieltä kuin Tekin", hän kuiskasi hartaasti, "herra Buckin ystäviä ei pidä enää valita."

"Se on Teidän omien etujenne mukaista. Väärämielisten seurassa Te menetätte hyvän maineenne, herra pormestari! Voisitteko Te elää tämän päivän jälkeen, jos oikeamieliset eivät enää vastustaisi noita kauheita parjauksia?" Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä tohtori Scheffelweis vapisi; sitten Diederich toisti rohkaisevasti: "Kaikki riippuu Teistä." — Pormestari mutisi: "Teidän tarmonne ja sopiva mielialanne —"

"Minun ylensopiva mielialani!"

"Kyllä… Mutta Te olette poliittinen tuittupää, nuori ystäväni. Kaupunki ei ole vielä valmis vastaanottamaan Teitä. Miten Te aijotte saada sen valmiiksi?"

Vastauksen asemasta Diederich vetäytyi äkkiä takaisin ja kumarsi. Wulckow seisoi sisäänkäytävässä.

Hän astui esiin vatsan hyllyessä joustavasti, laski mustan käpälänsä tohtori Scheffelweisin olalle ja sanoi kumisten: "Kas niin, pikku pormestarini, näin yksinänne täällä? Teidän valtuusmiehennehän ovat potkaisseet Teidät pois seurastaan?" — mihin tohtori Scheffelweis vastasi kalpealla hymyllä. Mutta Diederich katsahti hyvin levottomasti salinoveen päin, mikä vielä oli auki. Hän astui Wulckowin eteen, niin että viimeksimainittua ei voitu salista käsin nähdä, ja kuiskasi hänelle jotakin, minkä johdosta tämä kääntyi ympäri ja järjesti vaatteitaan. Sitten hän sanoi Diederichille: "Te olette totisesti hyvin sopiva, pikku tohtorini."

Diederich hymyili hyvillään. "Teidän tunnustuksenne, herra presidentti, tekee minut onnelliseksi."

Wulckow sanoi armollisesti: "Te pystytte muuten myöskin yhteen ja toiseen. Meidän täytyy siitä kerran puhua." Hän kurkotti päätään, mikä oli ruskeapilkkuinen ja poskipäiltään slaavilainen, ja mulkoili Diederichiä silmillään, mitkä olivat täynnään lämminveristä, veitikkamaista väkivaltaisuutta, mulkoili niin kauan, että Diederich alkoi läähättää. Tämä menestys näytti tyydyttävän Wulckowia. Hän harjasi partansa peilin edessä, mutta sotki sen taas heti hännystakkipaitaansa vastaan, sillä hän piti päätään härän tavoin, ja sanoi: "Eteenpäin sitten! Tuo joutava loruhan on jo käynnissä." Ja Diederichin ja pormestarin välissä hän valmistautui painolla häiritsemään esitystä. Silloin kaikui ravintolasta käsin ohut ääni:

"Jumalani, Ottoseni!"

"No niin, siinä hän on", mörisi Wulckow ja meni vaimoaan vastaan. "Ajattelinkin jo, että kun tosi eteen tulee, niin hän pelkää. Enemmän rohkeutta, parahin Fridani!"

"Jumalani, Ottoseni, minua niin kovin pelottaa." Toisten herrojen puoleen kääntyen hän jaaritteli sujuvasti, joskin vavisten. "Minä tiedän kylläkin, että taisteluun olisi mentävä iloisin mielin."

"Semminkin", sanoi Diederich ketterästi, "kun jo etukäteen tietää voittavansa siinä." Ja hän kumarsi ritarillisesti. Rouva von Wulckow kosketti häntä viuhkallaan.

"Herra tohtori Hessling piti nimittäin minulle seuraa täällä ulkona jo ensi näytöksen aikana. Hänellä on kauneusaistia, antaapa vielä hyödyllisiä viittauksiakin."

"Olen sen huomannut", sanoi Wulckow; ja sillä välin kun Diederich kiitollisena kumarteli vuorotellen hänelle ja hänen rouvalleen, hän, presidentti, lisäsi: "Emmeköhän jää tänne ravintolan puolelle."

"Se oli myöskin minun taistelusuunnitelmani", jaaritteli rouva von Wulckow. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen huomannut, että täältä voidaan avata pieni ovi saliin. Siten voimme iloita siitä, että olemme erillämme tapahtumista, jota minä nyt kerta kaipaan, ja samalla olla au fait (niiden tasalla)."

"Pikku pormestarimme", sanoi Wulckow ja maiskautti, "hummerisalaattia Teidän pitäisi myöskin ottaa." Hän veti tohtori Scheffelweisia korvasta ja lisäsi: "Maistraatti on taas näytellyt valitettavaa osaa siinä kunnallisessa työnvälitysasiassa."

Pormestari söi tottelevaisena ja kuunteli sillä välin kun Diederich tähysi rouva von Wulckowin kanssa näyttämölle. Siellä oli Magda Hessling paraikaa soittotunnillaan, ja opettaja, mustakiharainen soittomestari, suuteli häntä kiihkeästi, mitä tämä ei näyttänyt panevan pahakseen. "Kienastin ei pitäisi olla näkemässä tätä", ajatteli Diederich, mutta myöskin omasta puolestaan hän tunsi itsensä loukatuksi. Hän lausui:

"Eikös rouva kreivittärenkin mielestä soitonopettaja näyttele liian naturalistisesti?"

Kappaleentekijä vastasi oudoksuen: "Juuri noin oli minun tarkoitukseni."

"Minä arvelinkin vain", sanoi Diederich epävarmasti — ja sitten hän pelästyi, sillä ovelle ilmestyi rouva Hessling tai joku hänen näköisensä nainen. Emmi tuli myöskin, pari yllätettiin, huudettiin, itkettiin. Sitä äänekkäämmin puhui Wulckow.

"Ei, pormestari. Vanhasta Buckista Te ette selviydy tällä kertaa puhumalla, kun hän kerta on ajanut läpi kunnallisen työnvälityksen. Mutta sovelluttamisesta riippuu kaikki, ja se on Teidän asianne."

Tohtori Scheffelweis tahtoi sanoa jotakin, mutta silloin Magda huusi, ett'ei ollenkaan aikonut mennä naimisiin tuon miehen kanssa, jolle palvelustyttökin kyllä riitti. Kappaleentekijä huomautti:

"Tuo hänen täytyy esittää vielä tavallisemmin. Hehän ovat nousukkaita."

Ja Diederich hymyili hyväksyvästi, vaikka häneen koskikin kipeästi nämä olosuhteet, jotka ilmenivät hänen omaa kotiaan niin suuresti muistuttavassa perheessä. Sisimmässään hän myönsi Emmin olevan oikeassa, kun tämä selitti, että häväistys oli heti poistettava maailmasta, ja huusi palvelustyttöä paikalle. Mutta kun palvelustyttö ilmestyi, niin saakeli soikoon, hän olikin salakreivitär! Hiljaisuudessa, mikä seurasi hänen esilletuloaan, kuului Wulckowin bassoääni.

"Pysykää poissa minun tieltäni noine houreinenne, joita Te sanotte sosiaalisiksi velvollisuuksiksenne. Maatalouden rappeutuminenko olisi sosiaalista?"

Yleisön joukossa useat kääntyivät ympäri; kappaleentekijä: "Ottoseni, Jumalan tähden!"

"Mitäs nyt on sitten tapahtunut?" Hän astui ovelle. "Koettakaatpahan nyt viheltää!"

Kukaan ei viheltänyt. Hän kääntyi jälleen pormestarin puoleen:

"Teidän työnvälityksellänne Te vedätte meikäläiseltä, jonka maatilat ovat idässä, kaikki työmiehet, se nyt on varma asia. Ja edelleen: Teillä on vielä työmiestenkin edustajia tuossa kurjassa työnvälityksessänne — ja esiinnytte myöskin maatyönvälittäjänä. Mihin Te siis pyritte? Järjestämään maatyöläiset. Ettekö sitä huomaa, pikku pormestarini?" Hänen käpälänsä putosi tohtori Scheffelweisin mukaantuvalle olkapäälle. "Me pääsemme Teidän juonienne perille. Niitä ei tulla sallimaan!"

Näyttämöllä Wulckowin sisarentytär puhui yleisölle, sillä tehtailijan perheen ei pitänyt mitään kuulla.

"Miten? Minäkö, kreivintytär, naisin soitonopettajan? Se olkoon kaukana minusta. Jos nuo ihmiset lupaavatkin minulle myötäjäiset, niin alentakoot muut itsensä rahasta. Mutta minä tiedän, mihin minut minun jalo syntyperäni velvoittaa!"

Tässä kohden taputettiin käsiä. Rouva Harnischin ja rouva Tietzin nähtiin pyyhkivän kyyneliä, jotka kreivittären jalomielisyys oli nostattanut heidän silmiinsä. Mutta noiden pyyhittyjen tilalle tuli toisia, kun sisarentytär sanoi:

"Voi kuitenkin! Mistä minä palvelustyttönä keksin itselleni yhtä jalosyntyisen?"

Pormestari oli kaikesta päättäen uskaltanut sanoa jotakin vastaan, sillä Wulckow jyrisi: "Sen johdosta, että on olemassa vähemmän työttömiä, minä en tahdo kärsiä. Minun rahani on minun rahaani."

Silloin Diederich ei voinut enää pidättäytyä kumartamasta hänelle. Mutta kappaleentekijäkin sai syyllä kumarruksen osakseen.

"Minä tiedän", hän sanoi, itsekin liikutettuna, "onnistuneeni tässä paikassa."

"Tämä on taidetta, mikä puhuu sydämelle", vakuutti Diederich. Kun Magda ja Emmi sulkivat pianon ja ovet, niin hän lisäsi: "Ja ylen draamallista." Sitten toiselle puolelle:

"Ensi viikolla valitaan valtuusmiehet Lauerin ja nuoremman Buckin tilalle. Hyvä, että hän menee omasta alotteestaan." Wulckow sanoi: "Pitäkääkin sitten huolta siitä, että säädyllisiä ihmisiä tulee valtuustoon. Teidän pitäisi olla hyvissä väleissä 'Netziger Zeitungin' kanssa."

Diederich hiljensi ystävällisesti ääntään. "Toistaiseksi minä pysyttäydyn syrjässä, herra presidentti. Kansalliselle asialle se on parempi."

"Katsokaapas", sanoi Wulckow; ja tosiasiallisesti hän katsoi terävästi Diederichiin. "Tehän voisitte hyvin valituttaa itsenne?" hän kysyi.

"Minä tekisin kyllä sen uhrauksen. Meidän kunnallisissa laitoksissamme on liian vähän jäseniä, jotka kansallisessa suhteessa ovat luotettavia."

"Ja mitä Te tahtoisitte tehdä valituksi tultuanne?"

"Huolehtia siitä, että työnvälitys taukoaa."

"No niin", sanoi Wulckow, "kansallisena miehenä."

"Upseerina", sanoi luutnantti näyttämöllä, "minä en voi sietää sitä, rakas Magda, että tätä tyttöä, vaikkapa hän onkin vain köyhä palvelustyttö, kohdellaan jollakin tavoin väärin."

Ensimäisen näytöksen luutnantti, tuo köyhä serkku, jonka piti naida salakreivitär, oli Magdan sulhanen! Katselijat tuntuivat vapisevan jännityksestä. Kappaleentekijä huomasi sen itse. "Kekseliäisyys on myöskin minun vahvimpia puoliani", hän sanoi Diederichille, joka tosiasiallisesti oli hämmästynyt. Tohtori Scheffelweisilla ei ollut aikaa antautua draamallisen runouden tunnelmien valtaan; hän näki olevansa vaarassa.

"Kukaan", hän vakuutti, "ei tulisi iloisemmin tervehtimään —" Wulckow keskeytti hänet.

"Tuon me tunnemme, pikku pormestarimme. Te osaatte kyllä iloisesti tervehtiä, jos Teiltä ei mitään vaadita."

Diederich lisäsi: "Mutta vetää selvä juopa keisarille uskollisten ja kumouksen välille!"

Pormestari kohotti rukoilevasti kätensä: "Hyvät herrat, älkää ymmärtäkö minua väärin, minä olen kaikkeen valmis! Mutta tuo juopa ei tässä auta, sillä meillä on asia niin, että melkein kaikki, jotka eivät äänestä vapaamielisiä, äänestävät sosialidemokraatteja."

Wulckow päästi raivoisan murinan, minkä jälkeen haki itselleen makkaran. Diederich ilmaisi rautaista luottamusta.

"Jos hyviä vaaleja ei saada itsestään, niin sitten ne on tehtävä sellaisiksi."

"Mutta miten?" kysyi Wulckow.

Wulckowin sisarentytär huusi omasta puolestaan yleisölle:

"Hänen täytyy toki nähdä, että minä olen kreivitär, hänen, joka on saanut alkunsa samasta jalosta suvusta!"

"Oh, rouva kreivitär!" sanoi Diederich. "Nyt minä olen todellakin utelias tietämään, huomaako hän sitä."

"Itsestäänymmärrettävästi", vastasi kappaleentekijä. "He tuntevat toki toisensa jo paremmista tavoista."

Tosiaankin luutnantti ja sisarentytär vaihtoivat keskenään silmäyksiä, sillä aikaa kuin Emmi ja Magda söivät juustoa veitsellä rouva Hesslingin kanssa. Diederich piti suutaan auki. Tuo tehtailijaperheen sivistymätön käyttäytyminen herätti mitä hilpeimmän mielialan yleisön joukossa. Buckin tyttäret, rouva Cohn, Guste Daimchen, kaikki riemuitsivat. Wulckowkin sen huomasi; hän imi rasvan sormistaan ja sanoi:

"Frieda, sinä olet päässyt pälkähästä, he nauravat."

Kappaleentekijä alkoi kukoistaa ihmeteltävästi. Hänen silmänsä loistivat lornetin takana, hän huokasi, hänen povensa aaltoili, hän ei pysynyt enää tuolillaan. Hän uskalsi lähteä puolittain ravintolahuoneesta; heti kääntyivät useat häneen päin uteliain katsein, ja pormestarin anoppi antoi hänelle merkin. Rouva von Wulckow huusi kuumeisesti olkapäänsä yli:

"Hyvät herrat, taistelu on voitettu!"

"Jospa se onnistuisi meillekin yhtä nopeasti", sanoi hänen puolisonsa. "No niin, tohtori, mitenkä Te tahtoisitte saada netzigiläisille kuolaimet suuhun?"

"Herra presidentti!" Diederich pani käden sydämelleen. "Netzigistä tulee keisarille uskollinen, sen takaan kaikella sillä, mitä minä olen ja mitä minulla on!"

"Hyvä", sanoi Wulckow.

"Sillä", Diederich jatkoi, "meillä on agitaattori, jota minä nimittäisin ensiluokkaiseksi: niin juuri, ensiluokkaiseksi", hän toisti ja käsitti tuolla sanalla kaikkea suurta; "ja se on Hänen Majesteettinsa itse!"

Tohtori Scheffelweis tointui nopeasti. "Persoonallisin persoonallisuus", hän lausui. "Omintakeinen. Impulsiivinen."

"No niin", sanoi Wulckow. Hän laski nyrkkinsä polvilleen ja mulkoili niiden välitse maahan, huolellisen ihmissyöjän asennossa. Yht'äkkiä nuo molemmat toiset huomasivat, että hän tarkasti heitä karsaasti kulmainsa alta.

"Hyvät herrat" — hän pysähtyi jälleen — "niin, minä tahdon sanoa Teille kerran jotakin. Minä luulen, että valtiopäivät tullaan hajoittamaan."

Diederich ja tohtori Scheffelweis kurkottivat päätään, he kuiskasivat. "Herra presidentti tietää —?"

"Sotaministeri oli hiljan minun kanssani metsästysretkellä, serkkuni von Quitzin luona."

Diederich kumarsi. Hän änkytti, ett'ei tiennyt mitään, mutta oli sitä ennustanut! Jo silloin kun hänet otettiin sotilasyhdistykseen, hän oli toistanut Hänen Majesteettinsa puheen, — ja oliko hän vain toistanut sen? Siinä hän oli lausunut nimenomaan: "Minä tyhjennän koko hökkelin!" Ja nyt sen piti tapahtua, aivan sillä lailla, kuin toimittaisi sen itse. Se tuntui hänestä mystilliseltä… Wulckow sanoi sillä välin:

"Herrat Eugen Richter ja kumppanit eivät sovellu meille enää. Jos he eivät niele sotilaslakiehdotusta, niin sitten tulee loppu"; — ja Wulckow pyyhkäsi nyrkillään suutaan, aivan kuin ahmiminen juuri alkaisi.

Diederich tointui. "Se on — se on suurpiirteistä! Se lähtee aivan varmasti Hänen Majesteettinsa persoonallisesta alkuunpanosta!" Tohtori Scheffelweis oli kalvennut. "Sitten on taas tulossa valtiopäivämiesvaalit? Ja minä kun olin niin iloinen sen johdosta, että meillä oli meidän kelvolliseksi osoittautunut edustajamme…" Hän pelästyi vielä enemmän. "Asia on luonnollisesti niin, että Kühlemannkin on herra Richterin ystävä…"

"Nurisija!" puhkui Diederich. "Isänmaaton henkilö!" Hän pyöritti silmiään. "Herra presidentti! Tällä kertaa sellaisista ihmisistä ei tule mitään Netzigissä. Antakaa minun vain ensin tulla valtuusmieheksi, herra pormestari!" "Mitäs sitten?" kysyi Wulckow. Diederich ei sitä tiennyt. Onneksi salissa sattui välikohtaus, tuoleja siirrettiin, ja joku avautti itselleen suuren oven: se oli itse Kühlemann. Ukko laahusti raskaan, sairaan massansa nopeasti peilikäytävän läpi. Ravintolan puolella huomattiin, että hän oli Lauerin jutun jälkeen vielä enemmän riutunut.

"Hän olisi kernaammin julistanut Lauerin syyttömäksi, mutta toiset tuomarit äänestivät hänet kumoon", sanoi Diederich. Tohtori Scheffelweis arveli: "Sappikivet saavat toki lopulta ruumiin riutumaan." Mihin Wulckow humoristisesti: "Niinpä niin, ja valtiopäivillä me olemme hänen sappikiviään."

Pormestari nauroi suotuisasti. Mutta Diederich repäsi silmänsä auki. Hän lähestyi presidentin korvaa ja kuiskasi:

"Hänen testamenttinsa!"

"Mitäs siitä sitten?"

"Hän on määrännyt kaupungin perillisekseen", selitti tohtori Scheffelweis tärkeänä. "Todennäköisesti me rakennamme hänen rahoillaan lastenkodin."

"Rakennatte?" Diederich naurahti halveksivasti. "Mitään kansallisempaa tarkoitusta Te ette voi itsellenne keksiä?"

"Juuri niin." Wulckow nyökäytti tunnustavasti Diederichille. "Millainen panos hänellä sitten on?"

"Vähintään puoli miljoonaa", sanoi pormestari ja vakuutti: "Olisin onnellinen, jos saataisiin aikaan, että —"

"No se nyt saadaan", väitti Diederich.

Silloin kuului salista naurua, mikä helähti kokonaan toiselta kuin aikaisempi. Se oli hillitöntä ja ilmaisi varmasti vahingoniloa. Kappaleentekijäkin vetäytyi paeten ravintolanpuolelle; niin, hän näytti valmiilta hiipimään sisään. "Ikihyvä Jumala!" hän vaikeroitsi. "Kaikki on menetetty." "No niin?" sanoi hänen puolisonsa ja asettui uhkaavasti ovelle. Mutta tämäkään ei voinut enää estää ilomielisyyttä. Magda oli sanonut kreivittärelle: "Pidäpäs kiirettä, sinä tyhmä maalaistyttö, jotta herra luutnantti saa kahvia." Eräs toinen ääni korjasi: "teetä", Magda toisti "kahvia", tuo toinen pysyi väitteessään ja Magda myöskin. Yleisö käsitti, että jokin erehdys oli olemassa hänen ja kuiskaajan välillä. Muutoin luutnantti puuttui taitavasti asiaan, hän löi kannuksensa yhteen ja sanoi: "Pyydän saada molempia —" minkä jälkeen nauru muuttui suopeammaksi. Mutta kappaleentekijä oli kuohuksissa. "Yleisö! Se on nauta ja pysyy sinä!" hän kirkui.

"Nurinkurisesti voi käydä aina", sanoi Wulckow — ja tirkisti Diederichiin.

Diederich vastasi yhtä merkitsevästi: "Jos ihmiset ymmärtävät toisiaan, niin silloin ei, herra presidentti." Tämän jälkeen hän piti parempana omistautua kokonaan kappaleentekijälle ja hänen tuotteelleen. Kunpa vain pormestari sillä välin pettäisi ystävänsä ja sitoutuisi vaaleissa noudattamaan kaikkia Wulckowin toivomuksia!

"Minun sisareni on hanhi", selitti Diederich. "Minä tulen sen hänelle sanomaan!"

Rouva von Wulckow hymyili torjuvasti. "Tyttö rukka, hän tekee mitä voi. Mutta yleisön puolelta se on totisesti sietämätöntä julkeutta ja kiittämättömyyttä. Vielä äsken sen mieliala oli kohotettu ja ihanteelle innostutettu!"

Diederich sanoi liikutettuna: "Rouva kreivitär, tätä katkerata kokemusta Te ette tee yksinänne. Niin on aina asianlaita julkisessa elämässä." Sillä hän ajatteli niitä yleviä tunteita, jotka olivat vallalla hänen ja Lauerin välisen kiistan jälkeen, ja niitä koettelemuksia, mitä siitä seurasi. "Lopulta voittaa kuitenkin hyvä asia!" hän vakuutti.

"Eikö totta?" sanoi rouva von Wulckow hymyllä, mikä tuntui puhjenneen kuin pilvistä. "Hyvä, tosi, kaunis."

Hän ojensi hänelle kapean oikean kätensä; "minä luulen, ystäväni, me ymmärrämme toisiamme" — ja Diederich, oivaltaen hetken merkityksen, painoi sille rohkeasti huulensa, kumartaen. Hän pani käden sydämelleen ja sanoi syvyydestä: "Luottakaa minuun, rouva kreivitär…"

Sisarentytär ja nuori Sprezius olivat nyt jääneet kahden kesken, olivat tunteneet toisensa alennetuksi kreivittäreksi ja köyhäksi serkuksi, tiesivät nyt kuuluvansa toisilleen ja haaveksivat yhdessä tulevasta loistosta, kun he kullatuissa puvuissa muiden arvohenkilöiden kanssa saivat paistattaa itseään, nöyrän ylväinä, Hänen Majesteettinsa auringossa… Silloin Diederich kuuli kappaleentekijän huokailevan.

"Teille minä vain sen sanon", hän huokaili. "Minä kaipaan täällä toki kovin hovia. Kun ihminen, kuten minäkin, syntyään kuuluu hoviaateliin —. Ja nyt —."

Hänen lornettinsa takana Diederich näki kyynelparin kimaltelevan. Tämä suuren traagillisen näkeminen järkytti häntä siinä määrässä, että hän seisoi jäykkänä. "Rouva kreivitär!" hän sanoi sysäyksittäin ja pidätetysti. "Salakreivitär olette myöskin —" Hän pelästyi ja vaikeni.

Pormestarin kalpea ääni antoi paraikaa ilmi presidentille, että Kühlemann ei tullut enää esiintymään ehdokkaana ja että vapaamieliset tahtoivat asettaa ehdokkaakseen tohtori Heuteufelin. Hän oli Wulckowin kanssa yhtä mieltä siitä, että vastatoimiin oli ryhdyttävä, niin kauan kun kukaan ei vielä osannut odottaa valtiopäivien hajottamista…

Diederich uskalsi lopulta jälleen hiljaa ja varovasti: "Mutta, rouva kreivitär, eikö totta, kaikki päättyy hyvin? He saavat toki toisensa?"

Rouva von Wulckow, noudattaen tahtia ja itsehillintää, rajoitti jälleen tunteensa tuttavallisuutta. Kevyellä jaaritteluäänellä hän selitti:

"Jumalani, hyvä tohtori, minkäs sille mahdatte, surkea rahakysymys! Onhan mahdotonta, että nuo nuoret tulisivat onnellisiksi."

"He voivat toki nostaa oikeusjutun!" huusi Diederich, tuntien oikeudentunteensa loukatuksi. Mutta rouva von Wulckow nyrpisti nenäänsä. " Fi donc! (hyi olkoon!) Siitä olisi seurauksena, että nuori kreivi, siis Jadassohn, toimittaisi isänsä holhouksenalaiseksi. Kolmannessa näytöksessä, jonka tulette vielä näkemään, hän uhkaa luutnanttia sillä eräässä kohtauksessa, jota pidän onnistuneena. Pitääkö luutnantin ottaa tämä niskoilleen? Ja sukutilan pirstominen? Teidän piireissänne se kävisi kenties päinsä. Mutta meidän piireissämme on paljon sellaista, joka juuri on mahdotonta."

Diederich kumarsi. "Tuolla ylhäällä on luonnollisesti vallalla käsitteet, joita me emme pysty arvostelemaan. Yhtä vähän kuin oikeuskaan", hän lisäsi. Kappaleentekijä hymyili lempeästi.

"Nähkääs, ja niin luutnantti luopuu asiaankuuluvasti salakreivittärestä ja nai tehtailijantyttären."

"Magdan?"

"Niin juuri. Ja salakreivitär soitonopettajan. Niin tahtoivat korkeammat voimat, hyvä herra tohtori, joiden tahtoon —" hänen äänensä synkkeni hieman — "meidän nyt kerta täytyy taipua."

Diederichillä oli vielä yksi epäilys jälellä, muttei maininnut sitä. Luutnantin olisi pitänyt naida salakreivitär ilman rahaakin, se olisi syvästi tyydyttänyt Diederichin pehmeää ja idyllistä sydäntä. Mutta voi, tämä ankara aika ajatteli toisin!

Esirippu laski, yleisö vapautui hitaasti mielenliikutuksesta, osoitti sitten sitä lämpimämpää myötätuntoa palvelustyttöä ja luutnanttia kohtaan, joiden täytyi vielä kauemmin, se nähtiin valitettavasti, kestää kovaa kohtaloaan olla kykenemättömänä ottamaan osaa hovielämään.

"Todellakin surkeata!" huokasi rouva Harnisch ja rouva Cohn.

Ravintolanpuolella sanoi Wulckow pormestarille keskustelun lopulla:

"Me opetamme sille joukolle vielä oikeata mieltä!"

Sitten hän laski rohkeasti käpälänsä Diederichin olalle. "No niin, pikku tohtorini, onko minun rouvani jo kutsunut Teitä teelle?"

"Tietysti, ja tulkaa sitten pian!" Presidentinrouva ojensi kätensä suudeltavaksi, ja Diederich poistui onnellisena. Wulckow itse tahtoi nähdä hänet jälleen! Yhdessä Diederichin kanssa hän tahtoi valloittaa Netzigin!

Sillä välin kun rouva von Wulckow ylläpiti piiriä peilikäytävässä, Diederich muokkasi maaperää. Heuteufel, Cohn, Harnisch ja vielä muutamat muut herrat vaikeuttivat hänen työtään, sillä he antoivat, vaikkakin varovaisesti, ymmärtää, että pitivät tätä kaikkea tyhjänä höpinänä. Diederich oli pakotettu, saadakseen heidät vaikenemaan, tekemään viittailuja suurpiirteiseen kolmanteen näytökseen. Toimittaja Nothgroschenille hän saneli perinpohjin sen, mitä oli tekijältä kuullut, sillä Nothgroschenin täytyi lähteä, lehden kun piti joutua painoon. "Jos vain kirjoitattekin mielettömyyksiä, niin minä paiskaan töherryksenne vasten silmiänne!" — minkä jälkeen Nothgroschen kiitti ja sulkeutui suosioon. Professori Kühnchen, joka puolestaan oli kuunnellut, tarttui Diederichin takinnappiin ja kirkui: "Te, rakkaani! Yhden seikan olisitte vielä voinut mainita meidän juorutirehtöörillemme!" Toimittaja, joka kuuli nimeään mainittavan, palasi takaisin, ja Kühnchen jatkoi: "Nimittäin sen, että jo kerran ennemmin on aavistettu meidän kaikkein kunnioittaman presidentinrouvan ihana taidekuva, vielä sellaisen vanhan mestarin kuin Goethen 'Äpärätytössä'. Niin, ja tämä onkin sitten korkeinta, mitä voidaan sanoa tekijättären ylistykseksi!"

Diederich epäili Kühnchenin keksintöä tähän tarkoitukseen sopivaksi, mutta piti tarpeettomana ilmoittaa sitä hänelle. Tuo pieni ukko riensi jo tungoksen läpi liehuvin hiuksin; ja pian nähtiin, mitenkä hän rouva von Wulckowin edessä hassasi jalkojaan ja esitti hänelle vertailevan tutkimuksensa tulokset. Diederich ei ollut osannut aavistaa, miten nolosti Kühnchenille tuli käymään. Kappaleentekijä sanoi jääkylmästi. "Herra professori, sen mitä Te nyt mainitsette, täytyy perustua erehdykseen. Onko tuo Äpärätytär muutoin Goethen kirjoittama?" hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä. Kühnchen vakuutti, mutta se ei häntä ollenkaan auttanut.

"Joka tapauksessa olette lukenut aikakauskirjasta 'Das traute Heim' (Armas koti) erään kirjoittamani romaanin, ja sen minä olen nyt dramatisoinut. Minun teokseni ovat kaikki alkuperäisiä. Nämä herrat —" hän tarkasti piiriä — "tulevat kyllä kumoamaan kaikki ilkeämieliset huhut."

Sillä sai Kühnchen mennä; hän poistui ja huohotti. Diederich huomautti hänelle, halveksivan armahtavaisella äänellä, Nothgroschenista, joka vaarallisine tietoineen oli jo ennättänyt mennä tiehensä; ja Kühnchen syöksyi hänen jälkeensä estääkseen pahimman tapahtumasta.

Kun Diederich käänsi päänsä, niin salissa oli tapahtunut muutos: Ei vain presidentinrouvalla, vaan vanhalla Buckillakin oli piirinsä. Oli ihmeteltävää, mutta siinä sitä sai oppia tuntemaan ihmisiä. He eivät kestäneet sitä, että äsken olivat päästäneet vaistonsa valloilleen; vakuuttavin kasvoin tuli toinen toisensa jälkeen vanhuksen eteen ja tahtoi näyttää, ettei ollut sitä tehnyt. Niin suuri oli kaikkien raskaiden järkytystenkin jälkeen kaiken sen valta, mikä oli olemassaolevaa ja vanhuudesta tunnustettua! Vieläpä Diederichkin huomasi sopimattomaksi olla seuraamatta silmiinpistävällä tavalla enemmistön esimerkkiä. Otettuaan varman selvän siitä, että Wulckow oli jo poissa, hän läksi kunniatervehdykselle. Vanhus istuikin yksin tyynytuolillaan, joka oli asetettu häntä varten aivan näyttämön eteen. Hän antoi valkean kätensä levätä merkittävän hennosti käsinojalla ja silmäsi ylös Diederichiin.

"Siinähän Tekin olette, minun hyvä Hesslingini. Minä olen usein valittanut sitä, että Te ette itse käy meillä" — hän sanoi teeskentelemättömästi ja lempeästi. Diederich tunsi taas kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän ojensi kätensä, iloitsi siitä, että herra Buck piti sitä hieman kauemmin omassaan, ja änkytti jotakin liikeasioista ja suruista ja ollakseen rehellinen, kuten hän lisäsi — sillä hänet valtasi äkillinen rehellisyyden kaipuu — epäilyistä ja esteistä.

"On kaunista Teidän puoleltanne", sanoi siihen vanhus, "että ette anna minun sitä vain arvata, vaan että sen tunnustatte minulle. Te olette nuori ja toimitte niiden vaikutteiden alaisena, joita nykyajan henget seuraavat. Vanhuuden suvaitsemattomuuteen minä en tahdo vaipua."

Silloin Diederich loi katseensa maahan. Hän oli ymmärtänyt: Tämä merkitsi sen oikeusjutun anteeksiantamista, joka oli riistänyt vanhuksen langolta kansalaiskunnian; ja hänestä tuntui tukalalta niin suuren lempeyden — ja niin suuren halveksimisen johdosta. Vanhus sanoi tosin:

"Minä kunnioitan taistelua ja tunnen sen liian hyvin vihatakseni ketään, joka taistelee minun omiani vastaan." Minkä jälkeen Diederich, peläten, että tämä veisi liian pitkälle, alkoi tehdä kaikkea tyhjäksi. Hän ei tiennyt itse mitään —. Asioihin saattoi joutua —. Vanhus auttoi häntä. "Minä tiedän: Te etsitte, ettekä ole vielä löytänyt itseänne."

Hän upotti valkean partansa silkkiseen kaulahuiviinsa. Kun hän sen jälleen veti ylös, niin Diederich käsitti, että jotakin uutta oli tulossa.

"Te ette olekaan vielä ostanut sitä taloa oman talonne takaa", sanoi herra Buck. "Te olette kai muuttanut suunnitelmianne?"

Diederich ajatteli: "Hän tietää kaikki", ja näki salaisimmat laskunsa paljastetuiksi.

Vanhus hymyili viekkaasti ja hyväntahtoisesti. "Ehkä Te tahtoisitte ensin siirtää tehtaanne ja sitten vasta laajentaa sitä? Minä voisin ajatella, että Te haluatte myydä kiinteimistönne ja vain odotatte sopivaa tilaisuutta — minkä minäkin otan huomiooni", hän lisäsi, ja silmäten häntä: "Kaupungilla on aikomuksena lastenkodin perustaminen."

"Vanha koira", ajatteli Diederich. "Hän keinottelee parhaan ystävänsä kuolemalla!" Mutta samalla hänelle selvisi, mitä hänen oli ehdotettava Wulckowille Netzigin valtaamiseksi!… Hän läähätti.

"Enpä suinkaan, herra Buck. Isäni perintömaasta minä en luovu!"

Silloin vanhus tarttui uudestaan hänen käteensä. "Minä en ole mikään viettelijä", hän sanoi. "Teidän lapsenrakkautenne tuottaa Teille kunniaa."

"Aasi", ajatteli Diederich.

"Niin me tulemme etsimään itsellemme toista tonttimaata. Niin, kenties tulette auttamaan meitä siinä. Hyvä Hessling, me emme anna omaa etuaan tavoittelemattoman yhteistunteen kuolla itsessämme — emme silloinkaan, kun se näyttää hetken toimivan väärään suuntaan."

Hän nousi ylös.

"Jos tahdotte tulla valtuusmieheksi, niin saatte minun kannatukseni."

Diederich jäykistyi, käsittämättä tätä. Vanhuksen silmät olivat siniset ja syvät, ja hän tarjosi Diederichille juuri sitä kunniavirkaa, josta Diederich oli toimittanut pois hänen lankonsa. Pitikö nyt sylkeä vai kätkeytyä? Diederich piti parempana lyödä kantapäänsä yhteen ja esittää virheettömästi kiitoksensa.

"Nähkääs", vastasi vanhus, "yhteistunne rakentaa sillan nuorista vanhoihin, vieläpä niihinkin asti, jotka eivät ole enää elossa."

Hän vei kätensä puolikaaressa seinien yli ja menneen sukupolven yli, mikä virttyneenä ja iloisena astui esiin maalatusta syvyydestään. Hän hymyili vannehameisille tytöille ja samalla myöskin eräälle veljensätyttärelle ja Meta Harnischille, jotka menivät siitä ohitse. Kun hän käänsi kasvonsa vanhaa pormestaria kohden, joka kukkien ja lasten keskitse astui esiin kaupungin portista, niin Diederich huomasi näiden molempien yhdennäköisyyden. Vanha Buck viittasi häneen ja noihin muihin maalatun kokouksen jäseniin.

"Hänestä minä olen paljon kuullut. Tämän naisen minä vielä tunsin. Eikös tuo pappismies näytä pastori Zillichiltä? Ei, meidän joukossamme ei voi ilmaantua mitään vakavaa vieraantumista, sillä me olemme jo kauan sitten olleet velvoitetut hyväntahtoisuuteen toisiamme kohtaan ja edistyksen kannattamiseen, jo niidenkin vuoksi, jotka jättivät meille 'Sopusoinnun'."

"Soman sopusoinnun", ajatteli Diederich ja katsahti ympärilleen, miettien, miten pääsisi tiehensä. Vanhus oli tapansa mukaisesti siirtynyt liikeasioista sentimentaaliseen jaaritukseen. "Hänestä tulee aina oppinut esiin", ajatteli Diederich.

Juuri silloin Guste Daimchen ja Inge Tietz menivät siitä ohitse. Guste riippui Ingen käsikoukussa, ja tämä kehui kovasti sitä, mitä oli kokenut kulissien takana. "Meidän tuskamme, kun he yhä sanoivat: teetä, kahvia, kahvia, teetä." Guste väitti: "Seuraavaksi kerraksi Wolfgang kirjoittaa paljon kauniimman kappaleen, ja minä näyttelen silloin mukana." Silloin Inge irtaantui, hänen ilmeensä kävi aran torjuvaksi. "Niinkö?" hän kysyi, ja Gusten kasvoilta hävisi äkkiä niiden harmiton into. "Miksei sitten?" hän kysyi surkean suuttuneena. "Mikäs sinun on taas?"

Diederich, joka häneltä olisi saattanut tätä kysyä, kääntyi jälleen valeen vanhan Buckin puoleen. Tämä jaaritteli edelleen.

"Samat ystävät silloin kuin nytkin, ja myöskin samat viholliset ovat siinä. Jo kovin himmentyneenä tuo rautainen ritari, tuo lasten pelätin tuossa portinkomerossaan. Don Antonio Manrique, julma ratsukenraali, sinä joka kolmikymmenvuotisessa sodassa meidän köyhältä Netzigiltämme kiskoit pakkoveroa. Jos nyt Riekestrasse ei olisi saanut sinulta nimeään, niin mihin olisi sitten viimeinenkin kaiku sinusta hävinnyt?… Myöskin yksi, jota ei meidän vapaudenhenkemme miellyttänyt ja joka aikoi hävittää sukupuuttoon."

Hiljainen hihitys pudisti äkkiä vanhusta. Hän tarttui Diederichin käteen.

"Eikös hän muistuta meidän herra von Wulckowiamme?"

Diederichin ilme muuttui vielä virheettömämmäksi, mutta vanhus ei sitä huomannut, hän oli nyt kerta kaikkiaan hyvällä tuulella, ja hänen päähänsä pälkähti jotakin. Hän viittasi Diederichiä tulemaan erään kasviryhmän taakse ja näytti hänelle seinällä kahta olentoa, erästä nuorta lammaspaimenta, joka kaihoten avasi käsivartensa, ja erään puron takana olevaa paimentyttöä, joka valmistautui hyppäämään tuon puron yli. Vanhus kuiskasi: "Luuletteko, että nuo pääsevät toistensa luokse? Sitä eivät monet enää tiedä. Minä sen tiedän vielä." Hän katsahti ympärilleen, näkikö kukaan häntä, ja avasi äkkiä erään pienen oven, jota kukaan ei olisi koskaan löytänyt. Ovessa oleva paimentyttö liikkui rakastajaa kohden. Hieman vielä, ja oven takana pimeässä tytön täytyi kylläkin olla sylissä… Vanhus viittaa huoneeseen, minkä oli paljastanut. "Tämän nimenä on rakkaudenkammio." Jostakin pihamaalta tunkeutui verhottoman ikkunan läpi lyhdynvalo tähän huoneeseen ja valaisi peilin ja hoikkajalkaisen sohvan. Vanhus veti sisäänsä ummehtunutta ilmaa, mikä virtasi esiin ties miten menneiltä päiviltä, ja hymyili ajatuksissaan. Sitten hän sulki tuon pienen oven.

Mutta Diederich, jonka mieltä tämä kiinnitti vain kohtalaisesti, näki jonkun tulevan, joka lupasi paljon enemmän mielenliikutusta. Se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche: sillä hän oli siinä. Hänen lomansa oli loppunut, hän oli palannut etelästä ja tullut juhlaan, joskin hieman myöhästyneenä ja myöskin ilman Judith Laueria, jonka loma kesti vielä, aina siihen asti kun hänen miehensä pääsi vankilasta. Mistä Fritzsche meni ohitse vartalonvääntein, mitkä eivät vaikuttaneet luonnollisilta, siinä kuiskailtiin, ja jokainen, jota hän tervehti, kurkisti salaa herra Buckiin. Fritzsche huomasi kylläkin, että hänen piti tehdä jotakin, hän antoi itselleen sysäyksen ja läksi. Vanhus, joka ei aavistanut mitään, huomasi hänet äkkiä edessään. Hän kalpeni kerta kaikkiaan, Diederich pelästyi ja ojensi jo kätensä. Mutta mitään ei tapahtunut, vanhus oli tointunut. Hän seisoi siinä niin jäykkänä, että hänen selkänsä kovertui, ja katsoi kylmästi ja vieraasti mieheen, joka oli vietellyt hänen tyttärensä.

"Olette jo palannut, herra maakunnanoikeusneuvos?" hän sanoi kuuluvasti.

Fritzsche koetti nauraa iloisesti. "Siellä etelässä oli ilma kauniimpi, herra kaupunkineuvos. Niin, ja entäs sitten taide!"

"Siitä meillä on täällä vain kajastus" — ja vanhus viittasi, hellittämättä katsettaan Fritzschestä, seiniin. Hänen ryhtinsä teki vaikutuksen useimpiin, jotka tuolta takaapäin vaanivat hänessä heikkoutta. Hän piti puolensa tässä tukalassa asemassa, hän edusti vanhaa arvoa, hän yksin koko hajoavan perheen puolesta, seurueen puolesta, joka puuttui. Tällä hetkellä hän sai osakseen monen myötätunnon, jota hän oli jo niin paljon kadottanut… Diederich kuuli hänen vielä sanovan: "Minä olen saanut aikaan sen, että meidän uusi katujonomme sai toisen suunnan, vain siksi, että tämä talo ja nämä maalaukset saattoivat säilyä. Niillä saattaa olla arvoa vain kuvauksina, mutta sellainen kuva, joka saattaa antaa omalle ajalleen ja sen tavoille kestävyyttä, voi toivoa itsekin kestävänsä ja säilyvänsä." Silloin Diederich painui pois, hän häpesi Fritzschen puolesta.

* * * * *

Pormestarin anoppi kysyi häneltä, mitä vanhus oli sanonut "Salakreivittärestä". Diederich mietti, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän ei ollut edes maininnut siitä mitään. Molemmat olivat pettyneitä.

Sillä välin hän huomasi, että Käthchen Zillich katseli pilkallisesti, ja hänelle se juuri oli kaikkein vähimmin luvallista. "No niin, neiti Käthchen", sanoi Diederich hyvin kuuluvasti, "mitäs Te ajattelette viheriästä enkelistä?" Käthchen vastasi vielä kuuluvammin: "Viheriästä enkelistä? Oletteko Te se?" Ja hän nauroi hänelle vasten naamaa. "Teidän pitäisi totisesti olla varovaisempi", arveli Diederich rypistellen otsaansa. "Minä tunnen itseni suorastaan velvoitetuksi huomauttamaan siitä isällenne."

"Isälleni!" huudahti Käthchen heti. Diederich pelästyi. Onneksi pastori Zillich ei ollut kuullut.

"Luonnollisesti minä kerroin isälleni aivan tuoreeltaan meidän pienen retkemme. Mitäs siitä sitten, sehän olitte vain Te."

Hän meni liian pitkälle. Diederich läähätti. "Niin, ja kauniimpien korvien ihailijaa varten Jadassohnkin oli siellä." Nähtyään, että sanat sattuivat, hän lisäsi. "Seuraavalla kerralla Viheriässä enkelissä me maalaamme nuo korvat vihreiksi, se synnyttää tunnelmaa."

"Jos luulette, että se riippuu korvista." Samalla Käthchenin katse ilmaisi niin rajatonta halveksimista, että Diederich päätti kaikin keinoin puuttua asiaan. He olivat tuon kasviryhmän luona. "Mitäs luulette?" kysyi Diederich. "Tuleeko tuo paimentyttö hyppäämään tuon puron yli ja tekemään tuon paimenen onnelliseksi?"

"Lammas", sanoi Käthchen. Diederich ei kuullut sitä, vaan meni eteenpäin ja kopeloi seinää. Hän oli löytänyt oven. "Näetkös nyt? Hän hyppää."

Käthchen lähestyi ja kurkotti kaulaansa tuohon salaiseen huoneeseen. Silloin hän sai työnnön ja joutui kokonaan sisälle. Diederich veti oven kiinni ja hyökkäsi äkkiä Käthchen'in kimppuun, läähättäen hurjasti.

"Päästäkää minut pois, minä raapin!" huusi Käthchen ja tahtoi kirkua. Mutta hänen täytyi nauraa, mikä lamasi hänen puolustuskykynsä ja saattoi hänet yhä lähemmäksi sohvaa. Taistelu Käthchenin paljaiden käsivarsien ja olkapäiden kanssa sai Diederichin kokonaan pois suunniltaan. "Kas niin", hän yski, "nyt tästä tulee jotakin." Päästyään askeleen eteenpäin hän toisti: "Nyt tästä tulee jotakin. Vieläkös minä olen lammas? Niin, kun joku ajattelee, että tyttö on sievä, ja hänellä itsellään on rehelliset aikomukset, silloin hän on lammas. Nyt tästä tulee jotakin." Viime sysäyksellä hän työnsi häntä eteenpäin. "Ah", sanoi Käthchen, ja naurusta tukehtumaisillaan: "Mitäs tästä sitten tulee?"

Äkkiä hänen puolustautumisensa muuttui vakavaksi. Kaasuvalon kaistale, mikä tunki sisään verhottomasta akkunasta, valaisi hänen epäjärjestystään, ja hänen ponnistuksista ikäänkuin paisuneet kasvonsa olivat käännetyt ovea kohden. Diederich käänsi päätään: Guste Daimchen seisoi siinä. Guste tuijotti älyttömänä eteensä, Käthchenin silmät pullistuivat, ja Diederich, polvillaan sohvalla, väänsi kaulaansa… Lopulta Guste veti oven kiinni ja lähestyi päättävästi Käthcheniä.

"Sinä saastainen lutka!" hän sanoi sydämensä syvyydestä.

"Itse sinä olet niitä!" sanoi Käthchen nopeasti tointuen. Silloin Guste vain läähätti ja katsoi Käthchen'istä Diederichiin neuvottomana ja niin suuttuneena, että hänen silmiinsä ilmestyi kostea kiilto. Diederich vakuutti: "Neiti Guste, tämä oli vain pelkkää pilaa"; mutta hän sai huonon vastaanoton, sillä Guste rähähti: "Minä tunnen Teidät, Teiltä tätä saattoi odottaa."

"Niin, sinä tunnet hänet", huomautti Käthchen pilkallisesti. Hän nousi ylös, samalla kun Guste tuli yhä lähemmäksi. Diederich puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen, otti arvokkaan asennon ja poistui, antaakseen naisten järjestää tuon asian keskenään.

"Että minun piti tuollaista nähdäkin!" huusi Guste; ja Käthchen: "Sinä et nähnyt mitään! Ja mitäs se muuten sinua liikuttaa?"

Diederichistä tämä alkoi tuntua kummalliselta, semminkin kun Guste vaikeni. Käthchen pääsi ilmeisesti voitonpuolelle. Hän heitti niskansa taaksepäin ja satoi: "Sinun puoleltasi minä pidän tätä muuten merkillisenä. Sinun, jota vastaan voidaan niin paljon sanoa!"

Guste kävi heti hyvin levottomaksi. "Minua?" hän kysyi pitkään. "Mitäs minä sitten teen?"

Käthchen keimaili äkkiä — samalla kuin Diederichin valtasi pelko.

"Sen sinä toki tiedät itsekin. Minusta se on liian kiusallista."

"Minä en tiedä ollenkaan mitään", sanoi Guste valittaen.

"Ei olisi voinut luullakaan, että mitään sellaista olisi edes olemassakaan", sanoi Käthchen ja nyrpisti nenäänsä. Guste menetti malttinsa. "Annapas vain kuulua! Mitäs Teillä kaikilla oikein on?"

Diederich ehdotti: "On toki sentään parempi, jos jätämme tämän huoneen." Mutta Guste polki jalkaa.

"Minä en astu askeltakaan, ennenkuin saan tietää. Koko illan olen huomannut, että minua mulkoillaan, aivan kuin olisin niellyt kuolleen kalan."

Käthchen kääntyi pois. "Siitä sen näet. Saat olla iloinen sen johdosta, että sinua ei ole paiskattu ulos velipuolesi Wolfgangin kanssa."

"Kenen kanssa?… Velipuoleni… Miten niin velipuoleni?"

Syvässä hiljaisuudessa Guste yski hiljaa ja katseli kaikkialle. Yht'äkkiä hän käsitti. "Sellaista halpamaisuutta!" hän huusi kauhuissaan. Käthchenin kasvoille levisi tyydytyksen hymy. Diederich puolestaan teki torjuvan liikkeen. Guste kohotti sormensa Käthcheniä kohden. "Sen Te tytöt olette keksineet! Te kadehditte minun rahojani!"

"Pöh", päästi Käthchen. "Sinun rahoistasi me emme välitä, jos niitä sitten onkaan."

"Se ei ole totta!" kirkasi Guste. Äkkiä hän kaatui sohvalle ja voivotti. "Jumalani, Jumalani, mitäs me sitten olemme saaneet aikaan."

"Näethän sen kyllä", sanoi Käthchen säälistä. Guste nyyhkytti yhä kovemmin; Diederich kosketti hänen olkapäätään. "Neiti Guste, ettehän toki tahdo, että ihmiset tulisivat tänne." Hän etsi jotakin, millä olisi lohduttanut Gustea. "Sellaista ei voi koskaan tietää. Toistenne näköisiä Te ette ole."

Mutta tuo lohduttaminen vaikuttikin Gusteen kiihoittavasti. Hän hyppäsi pystyyn ja muuttui hyökkääväksi. "Sinä — sinä olet ylipäänsä hieno numero", hän kähisi Käthchenille. "Minä tulen kertomaan mitä sinusta näin!"

"Ja sinun puheitasi sitten uskottaisiin! Sellaisen puheisiin ei kukaan enää usko. Minusta tietää jokainen, että olen siveä."

"Siveä! Silitä nyt edes vaatteesi!"

"Niin saastainen kuin sinä —"

"Olet vain sinä!"

Tämän johdosta molemmat pelästyivät, keskeyttivät ja seisoivat vastapäätä toisiaan, vihaa ja tuskaa oli heidän paksuissa kasvoissaan, jotka niin kovin muistuttivat toisiaan; yläruumis eteenpäin kumarassa, olkapäät pystyssä, kädet lanteilla, he näyttivät siltä, kuin heidän tuoksuavat tanssiaispukunsa ratkeaisivat. Guste otti vielä hyökätäkseen.

"Minä kerron sen kuitenkin!"

Silloin Käthcheniltä hävisi viimeisetkin pidäkkeet. "Mutta teekin se sitten pian, taikka minä muuten ennätän ennemmin ja kerron kaikille, ett'et sinä, vaan minä avasin tämän oven ja yllätin teidät molemmat."

Kun Guste tähän vain räpytteli silmiään, niin Käthchen lisäsi, äkkiä selvenneenä: "Niinpä niin, sen minä olen velkapää tekemään. Sinulle se ei ole enää mahdollista."

Mutta Diederichin katse oli kohdannut Gusten katseen, tuli ymmärretyksi ja siirtyi alemmaksi, kunnes kohtasi Gusten pikkusormessa olevan hohtokiven, minkä olivat yhdessä vetäneet esiin lumppujen joukosta. Silloin Diederich hymyili ritarillisesti, ja Guste kovin punastuneena tuli niin lähelle häntä, että melkein nojasi häneen. Käthchen hiipi ovelle. Kumartuneena Gusten olkapään yli Diederich sanoi hiljaa: "Mutta Teidän sulhasennepa jättää Teidät pitkäksi aikaa yksikseen." — "Ah hän", vastasi Guste. Diederich alensi vielä hieman kasvojaan ja painoi ne hänen olkapäälleen. Guste pysyi aivan hiljaa. "Vahinko", sanoi Diederich ja vetäytyi pois niin odottamatta, että Guste horjahti. Guste käsitti yht'äkkiä, että hänen asemansa oli oleellisesti muuttunut. Hänen rahansa ei ollut enää valttia, se oli menettänyt arvonsa, Diederichin kaltainen mies oli arvokkaampi. Gusten katse muuttui äkkiä nartun katseeksi. Diederich sanoi harkitusti: "Teidän sulhasenne asemassa minä kyllä menettelisin toisella tavalla."

Käthchen veti jälleen oven kiinni mitä suurimmalla varovaisuudella ja tuli takaisin, sormi suulla.

"Tiedättekös mitä? Näytös on jo alkanut — luullakseni jo kauan sitten."

"Jumalani!" sanoi Guste; ja Diederich: "No niin, sitten me olemme satimessa." Hän tunnusteli seiniä keksiäkseen ulospääsyn, vieläpä hän työnsi sohvankin paikoiltaan. Kun ei löytänyt mitään, niin hän suuttui.

"Tämä on todellakin ansa. Ja tämän vanhan hökkelin tähden vanha Buck siirsi koko katujonon suunnan. Hän tulee vielä näkemään, että minä tämän hajotan. Tulla vain ensin valtuusmieheksi!"

Käthchen hihitti. "Miksi Te niin kerskutte? Täällähän on aika mukavata. Nyt voimme me tehdä, mitä tahdomme." Ja hän hyppäsi sohvalle. Silloin Guste ponnahti ja tahtoi myöskin päästä sille. Mutta hän jäi roikkumaan. Diederich sieppasi hänestä kiinni: Käthchenkin tarttui häneen. Diederich iski silmää kumpaisellekin. "Mitäs me sitten teemme?" Käthchen sanoi: "Teidän pitää se tietää. Me tunnemme nyt toisemme kaikki kolme." — "Ja mitään menetettävää ei meillä liioin enää ole", sanoi Guste. Silloin he kaikki päästivät kielensä valloilleen.

Mutta Käthchen tyrmistyi. "Lapset! Tuossa peilissä minä näytän kuolleelta isoäidiltäni."

"Se on vallan musta."

"Ja kokonaan likainen."

Hallahtavassa kaasuvalossa he ryhtyivät ottamaan selvää niistä julistuksista ja hyväilynimistä, joita oli vanhojen vuosilukujen ohella kirjailtujen vaasien ja amorettien kupeisiin piirrettyjen, toisiinsa kietoutuneiden sydänten kehyksissä. "Tässä ruukussa täällä alhaalla, eikös olekin jotakin!" sanoi Käthchen. "'Vasta nyt pitää meidän kärsiä'… Miksi? Koska he olivat täällä sisällä? Ne olivat toki hulluja."

"Me emme ole hulluja", väitti Diederich. "Neiti Guste, Teillähän on hohtokivi." Hän piirsi sillä kolme sydäntä, varusti sen allekirjoituksella ja antoi tyttöjen selittää, mitä tuo kaikki merkitsi. Kun nämä kääntyivät kirkuen pois, niin hän sanoi uljaasti: "Miksi sitten tämän nimenä on rakkaudenkammio."

Äkkiä Gustelta pääsi hätähuuto. "Joku katselee meitä!"

Peilin takaa pisti esiin kuolonkalpea pää!…Käthchen oli jo ovella. "Tulkaapas takaisin", huusi Diederich. "Se on vain pään kuva."

Peili oli toiselta syrjältä irtaantunut seinästä, sitä voitiin vielä enemmän kääntää: silloin tuli koko kuva näkyviin.

"Sehän on se paimentyttö, joka tuolla ulkona hyppää puron yli!"

"Nyt se on hänelle tapahtunut", sanoi Diederich; sillä paimentyttö istui siinä ja itki. Mutta peilin takapuolella paimen poistui.

"Ja täältä päästään ulos!" Diederich viittasi erääseen valaistuun rakoon, hän kopeloi sitä, seinäverho avautui.

"Tämä on uloskäytävä", huomautti Diederich ja meni edellä. Aivan hänen selkänsä takana Käthchen sanoi pilkallisesti:

"Minulle ei tapahtunut mitään."

Ja Guste surumielisesti: "Eikä minulle."

* * * * *

Diederich ei ollut kuulevinaan tätä, hän pani merkille, että olivat eräässä pienessä salissa ravintolan takana. Kiirehtimällä hän ennätti peilikäytävään ja hukkui huomaamatta yleisöön, jota juuri tuli ulos tulvimalla salista. Katsojat olivat täynnään liikutusta salakreivittären traagillisen kohtalon johdosta, kreivittären, joka nyt kuitenkin meni naimisiin soitonopettajan kanssa. Rouva Harnischilla, rouva Cohnilla, pormestarin anopilla, kaikilla oli itkeytyneet silmät. Jadassohn, joka tuli keräämään laakereita, sai naisten puolelta huononlaisen vastaanoton. "Teidän syynne on, herra asessori, että niin kävi! Lopultakin hän oli kuitenkin Teidän oikea sisarenne." — "Anteeksi, hyvät naiset!" Ja Jadassohn puolusti kantaansa kreivillisten tilojen laillisena perijänä. Silloin Meta Harnisch sanoi:

"Mutta niin uhmaavalta ei Teidän olisi tarvinnut näyttää."

Heti suuntautuivat kaikkien katseet Jadassohnin korviin; hihitettiin; Jadassohn kirkui itsekseen, mitä nyt sitten oli tapahtunut; silloin Diederich tarttui hänen käsivarteensa. Koston suloinen sykintä sydämessä Diederich vei hänet sinne, missä rouva von Wulckow jätteli hyvästi majuri Kunzea lausuen elävän tunnustuksensa siitä työstä, minkä tämä oli tehnyt hänen kappaleensa hyväksi. Mutta tuskin oli kappaleentekijä nähnyt Jadassohnin, kun hän käänsi hänelle selkänsä. Jadassohn oli kuin maahan naulattu, Diederich ei vienyt häntä pitemmälle. "Mikäs nyt sitten on?" hän kysyi ulkokultaisesti. "Ah niin, kappaleentekijä. Te ette ole häntä miellyttänyt. Teistä ei pidä tulla yleistä syyttäjää. Teidän korvianne katseltiin liiaksi."

Oli nyt Diederich odottanut sitten mitä tahansa, niin ei ainakaan sitä mitätöntä, teeskenneltyä irvettä, mikä näkyi Jadassohnin kasvoilla. Missä oli nyt se ylpeä purevuus, jolle tuo mies oli omistanut elämänsä? "Minä sanon sen kyllä", hän lausui vain hyvin hiljaa; mutta hänen sanansa tuntuivat hirvittävältä huudolta… Sitten hän joutui liikkeeseen, tanssi paikallaan ja puhui. "Te voitte nauraa, hyvä mies! Te ette tiedä, mitä Teillä on kasvoissanne. Teidän kasvonne, niissä ei ole mitään, mutta kymmenessä vuodessa minusta tulee ministeri."

"No, no", sanoi Diederich, ja sitten hän lisäsi: "koko kasvojanne Te ette tarvitsekaan siinä: vain korvat."

"Ettekö ottaisi myydäksenne niitä?" kysyi Jadassohn ja katsahti Diederichiin, niin että tämä pelästyi. "Käykö se päinsä?" hän kysyi epävarmasti. Jadassohn kääntyi jo, kyynillisesti nauraen, Heuteufelin puoleen. "Tehän olette korvaspesialisti, herra tohtori…"

Heuteufel selitti hänelle, että tosiaankin, vaikka tähän asti vain Pariisissa, oli toimitettu leikkauksia, joiden avulla korvat oli saatu puolta pienemmiksi. "Miksei samalla oteta pois kaikkea?" kysyi Heuteufel. "Tuon toisenkin puolen Te voitte pitää rauhassa." Jadassohn oli saanut ryhtinsä takaisin. "Suurenmoinen sutkaus! Kerron sen oikeudessa. Olette aika veijari!" Ja hän taputti Heuteufelin vatsaa.

Sillä välin Diederich oli kääntynyt sisartensa puoleen, jotka tanssipukuun puettuina tulivat pukuhuoneesta. He saivat kaikilta puolin suosiota osakseen ja tekivät selvää näyttämöltä saamistaan vaikutuksista. "Teetä — kahvia: Hyvä Jumala, miten kiihoittavaa se oli!" sanoi Magda. Veljenä Diederich otti vastaan onnitteluja. Hän kulki heidän välissään, Magda oli ripustautunut hänen käsikoukkuunsa, mutta Emmin käsivarresta hänen täytyi pitää kiinni väkisin. Emmi kähisi: "Jätä koko komedia"; Diederich puhkui hänelle naurun ja tervehdysten välissä: "Sinulla oli vain pieni osa, mutta ole iloinen, jos saat joskus jotakin näytellä. Katsopas Magdaa!" Sillä Magda taipui suosiollisesti veljensä kainaloon, hän näytti olevan valmis näyttelemään perheen onnea niin kauan kuin veli sitä vain tahtoi. "Siskoseni", sanoi Diederich hennon kunnioittavasti, "sinulla oli menestystä. Mutta minä voin vakuuttaa sinulle, että minulla myöskin." Vieläpä hän imartelikin siskoaan. "Sinä näytät tänään suloiselta. Kienastille se on melkein vahinko." Kun sitten vielä presidentinrouva, joka oli poismenossa, nyökäytti heille armollisesti, niin sisarukset kohtasivat kulkiessaan vain mitä ystävällisimpiä kasvoja. Sali oli tyhjennetty; palmuryhmän takana alettiin soittaa poloneesia. Diederich kumarsi mitä virheettömimmin Magdalle ja läksi hänen kanssaan tanssimaan, riemuiten, heti majuri Kunzen jälkeen, joka johti. Niin he kiitivät Guste Daimchenin ohitse, joka istui siinä, istui kyttyräselkäisen neiti Kühnchenin vieressä ja katseli heidän jälkeensä sen näköisenä, kuin olisi saanut selkäänsä. Hänen näkemisensä koski Diederichiin melkein yhtä kamalasti kuin Lauerin näkeminen linnan pihalla.

"Guste rukka!" sanoi Magda. Diederich rypisti kulmakarvojaan. "Niinpä niin, se johtuu siitä."

"Mutta oikeastaan" — ja Magda katsoi kulmainsa alta, "mistä se sitten johtuu?"

"Se on samantekevä, lapseni, mutta niin se vain on."

"Diedel, sinun pitäisi myöhemmin pyytää häntä valssiin."

"Sitä minä en saa. Täytyy tietää, mitä on velkaa omalle itselleen."

Sitten hän jätti heti salin. Nuori Sprezius, joka ei ollut enää luutnantti, vaan ainoastaan viimeisen luokan kimnanisti, kuljetti juuri Kühnchenin kyttyräselkäistä tytärtä pois seinän luota. Hän otti nähtävästikin huomioonsa tytön isän. Guste Daimchen jäi istumaan… Diederich kulki sivuhuoneiden läpi, missä vanhemmat herrat pelasivat korttia, sai pitkän nenän Käthchen Zillichiltä, minkä hän yllätti erään oven takana erään näyttelijän seurasta, ja joutui ravintolaan. Siellä istui erään pöydän ääressä Wolfgang Buck ja piirteli muistikirjaansa niiden äitien kuvia, jotka odottivat salin seinillä.

"Hyvin taidokasta", sanoi Diederich. "Oletteko jo piirtänyt myöskin morsiamenne kuvan?"

"Tässä yhteydessä hän ei kiinnitä mieltäni", vastasi Buck niin välinpitämättömästi, että Diederich epäili, olisiko hänen elämyksensä Gusten kanssa rakkaudenkomerossa kiinnittänyt hänen sulhasensa mieltä.

"Teistä ei ylipäänsä saa selvää", hän sanoi pettyneenä.

"Mutta Teistä kyllä saa aina", sanoi Buck. "Silloin oikeudessa, suuren yksinpuhelunne aikana, minä olisin tahtonut piirtää Teidät."

"Teidän puolustuspuheenne miellytti minua; se oli onneksi epäonnistunut yritys saattaa minun persoonani ja toimintani mitä suurimpien piirien silmissä halveksituksi ja huonoon huutoon!"

Diederich salamoi, Buck huomasi sen ihmetellen. "Minusta tuntuu, että olette loukkaantunut. Ja minä puhuin kuitenkin niin siivosti." Hän liikutti päätään ja hymyili surevaisen ihastuneesti. "Emmeköhän tyhjentäisi yhdessä shamppanjapulloa?" hän kysyi.

Diederich lausui: "Voinko minä nyt juuri Teidän kanssanne —." Mutta hän suostui. "Oikeus totesi päätöksessään, että Teidän soimauksenne eivät kohdistuneet yksistään minuun, vaan kaikkiin kansallismielisiin miehiin. Sillä minä näenkin asian kuitatuksi."

"Siis Heidsieckiä?" kysyi Buck. Hän pakotti Diederichin kilistämään kanssaan. "Sen toki myönnätte, hyvä Hessling, että niin perin pohjin kuin minä ei kukaan ole Teitä vielä käsitellyt… Nyt minä voin sen Teille sanoa: Teidän roolinne oikeuden edessä miellytti minua enemmän kuin omani. Myöhemmin kotona, peilin edessä, minä sitä jäljittelin."

"Minun roolini? Tahdotte kai sanoa, että minun vakaumukseni. Tosin Teidän mielestänne aikamme edustavin tyyppi on näyttelijä."

"Sen minä sanoin — erääseen toiseen henkilöön nähden. Mutta Te näette, miten paljon lähemmäksi minä olen havainnossani osunut… Jos minun ei olisi huomenna puolustettava pesumuijaa, jonka pitäisi olla varastanut alushousut Wulckowilta, niin kenties minä näyttelisin Hamletia. — Kippis!"

"Kippis. Siinä Te ette ainakaan kaipaa mitään vakaumusta!"

"Jumalani, minullakin on jonkinlainen. Mutta ainako sama?… Te neuvoisitte minua siis menemään teatteriin?" kysyi Buck. Diederich oli jo avannut suunsa suositellakseen sitä hänelle, mutta silloin Guste astuikin sisään, ja Diederich punastui, sillä hän oli juuri ajatellut häntä. Buck sanoi uneksivasti: "Sillävälin minun keittopatani makkaroineen ja kaaleineen kiehuisi yli laitojen, ja se on kuitenkin niin hyvä ruokalaji." Mutta Guste lähestyi hiljaa, pani takaapäin kätensä sulhasensa silmille ja sanoi: "Arvaas kuka minä olen?" — "Sinähän se olet", sanoi Buck ja taputti häntä.

"Herroilla on hauskaa puheenaihetta? Pitääkö minun mennä tieheni?" kysyi Guste. Diederich riensi hakemaan hänelle tuolin; mutta itse asiassa hän olisi kernaammin ollut yksinään Buckin kanssa; kuumeinen kiilto Gusten silmissä ei luvannut mitään hyvää. Hän puhui tavallista luistavammin.

"Te sovittekin tosiaan mainiosti yhteen, olette vain liian muodollisia."

Buck sanoi: "Se johtuu molemminpuolisesta kunnioituksesta." Diederich kömmämystyi, ja sitten hän teki huomautuksen, minkä johdosta itsekin joutui hämilleen. "Oikeastaan — joka kerta kun minä eroan Teidän sulhasestanne, minä tunnen vihaa häntä kohtaan; mutta iloitsen, kun tapaan hänet uudestaan." Hän suoristautui. "Jos minä nimittäin en olisi vielä kansallismielinen, niin hän tekisi minut siksi."

"Ja jos minä sitä olisin", sanoi Buck heikosti hymyillen, "niin hän vieroittaisi minut siitä. Siitä seurustelumme viehätys."

Mutta Gustella oli silloin nähtävästi muita huolia, hän oli kalpea ja nieleksi jotakin.

"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Wolfgang. Lyömmekö vetoa, että menet kumoon?"

"Herra Rose, Hennessyänne!" huusi Buck. Sillä aikaa kuin hän sekotti konjakkia shamppanjaan Diederich tarttui Gusten käsivarteen; ja kun tanssimusiikki oli kovin äänekäs, hän kuiskasi rukoilevasti: "Älkäähän vain tehkö mitään tyhmyyksiä!" Guste sanoi torjuvasti. "Tohtori Hessling pelkää. Hän pitää tuota juttua halpamaisena, minusta se on vain narrimainen." Ja äänekkäästi nauraen: "Mitäs sinä sanot? Sinun isäsi olisi minun äitini kanssa: ymmärräthän. Ja niin ollen meidän pitäisi: ymmärrätkös sinä?"

Buck liikutti hitaasti päätään; sitten hän veti suutaan vinoon. "Joskin." Silloin Gustea ei enää naurattanut.

"Miten niin, joskin?"

"No niin, jos netzigiläiset jotakin sellaista uskovat, niin silloin sitä täytyy heidän keskuudessaan tapahtua joka päivä, ja silloin ei sillä ole mitään väliä."

"Tyhjillä sanoilla ei asiata auteta", huomautti Guste, Diederich uskoi olevansa pakotettu panemaan vastalauseensa.

"Kaikkialla voi sattua hairahduksia. Mutta kukaan ei voi olla piittaamatta lähimmäistensä mielipiteistä kärsimättä siitä rangaistusta."

Guste huomautti: "Hän luulee aina olevansa liian hyvä tähän maailmaan." Ja Diederich: "Tämä on ankara aika. Joka ei puolusta itseään, hänen täytyy uskoa siihen." Silloin Guste huusi haikean innostuneesti:

"Tohtori Hessling ei ole sinun kaltaisesi! Hän on puolustanut minua! Minä kuulin tämän Meta Harnischilta, jonka lopulta täytyi avata suunsa. Hän on muuten ainoa, joka on minua puolustanut. Sinun asemassasi hän vetäisi tilille ihmiset, jotka uskaltavat juoruta minusta!"

Diederich vahvisti tämän päännyökkäyksellä. Buck pyöritteli yhä lasiaan. Äkkiä hän laukasi kielensä.

"Kuka sanoo, että minäkin en kernaasti vetäisi kerta jotakin tilille — jotakin ilman valikointia, koska kerta kaikki näyttävät olevan yhtä alhaisia ja yhtä tyhmiä?" Samalla hän nipisti silmänsä kiinni. Guste kohotti paljaita olkapäitään.

"Sellaista sitä jutellaan, mutta he eivät ole niin tyhmiä, he tietävät, mitä tahtovat… Tyhmempi on viisaampi", lopetti Guste taisteluun vaativasti, ja Diederich nyökäytti salaisen ivallisesti. Silloin Buck katsahti häneen, Diederichiin, silmillä, jotka yht'äkkiä näyttivät mielipuolisilta. Nyrkkejään hän pyöritti kaulansa ympäri suonenvedontapaisella vapinalla. "Mutta jos minä —" hänen äänensä oli äkkiä tullut käheäksi — "jos minä saisin tuota jotakuta kauluksesta kiinni, tuota, josta minä tietäisin, että hän suunnittelee kaikki juonet ja yhdistää omaan persoonaansa kaiken, mikä kaikissa on inhoittavata ja pahaa. Jos minä saisin tuota kauluksesta kiinni, tuota, joka on kaiken epäinhimillisen ja ihmistä alentavan kokonaiskuva —." Kalpeana kuin hännystakin paita Diederich vetäytyi syrjään tuolillaan ja perääntyi taaksepäin. Guste huudahti, hän lennähti pakokauhuisesti seinää kohden. "Se johtuu konjakista!" huudahti Diederich Gustelle… Mutta Buckin katse, joka hirveätä tehoa täynnään oli pyörinyt heidän välillään, keskittyi odottamatta, tirkisti ja loisti iloiselta.

"Valitettavasti minä olen tähän sekotukseen tottunut", hän selitti.

Diederich asettui taas rennosti asemilleen. "Te olette sittekin vain näyttelijä", hän sanoi suuttuneesti. "Niinkös luulette?" kysyi Buck ja säteili vielä kirkkaammin. Guste nyrpisti nenäänsä. "No niin, huvitelkaahan sitten edelleen keskenänne", hän lausui ja aikoi mennä. Mutta maakunnanoikeusneuvos Fritzsche oli siinä, hän kumarsi Gustelle ja myöskin Buckille. Hän kysyi, salliko herra oikeusapulainen, että hän tanssi hänen morsiamensa kanssa kotiljongia. Hän puhui mitä kohteliaimmin, jossain määrin rauhoittavasti. Buck ei vastannut, hän rypisti kulmiaan. Guste oli jo sillä välin tarttunut Fritzschen käsivarteen.

Buck katseli heidän jälkeensä, kulmat rypyssä, unhoittaen itsensä. "Niin, niin", ajatteli Diederich, "hauskaa ei ole tavata herraa, joka sisaresi kanssa on tehnyt huvimatkan ja sitten tulee ja ottaa morsiamesi pöydästäsi, etkä voi mitään tehdä, koska muuten skandaali tulisi vielä suuremmaksi, koska nimittäin jo kihlauksesikin on skandaali…"

Pelättävästi Buck sanoi: "Tietäkääpäs, että nyt vasta minä saan oikein halun mennä naimisiin neiti Daimchenin kanssa. Minä en pitänyt asiata — erittäin mielenkiintoisena; mutta Netzigin asukkaat ovat tehneet sen suorastaan pikantiksi, kutkuttavaksi."

Diederich jäykistyi tämän vaikutuksen johdosta. "Jos Teitä miellyttää", hän sanoi.

"Miksei sitten? Te ja minä, me kaksi vastakohtaa, me tuomme tänne toki moraalista vapaan aikakauden edistyneet tendenssit. Me teemme alkuunpanon. Ajan henki kulkee täällä kadun yli vielä huopakengissä."

"Me tulemme antamaan sille kannukset", lupasi Diederich.

"Kippis!"

"Kippis! Mutta minun kannukseni" — Diederich salamoi. "Teidän epäilyksenne ja hervoton mielialanne ei ole ajanmukaista. Hengellä" — hän puhalsi nenänsä kautta — "ei nykyään tehdä mitään. Kansallisille teoille" — hän löi nyrkkiä pöytään — "kuuluu tulevaisuus!"

Buck hymyili siihen anteeksiantavasti: "Tulevaisuus? Siinä se juuri erehdys onkin. Kansallisia tekoja on kerääntynyt vuosisatain kuluessa. Mitä me nyt koemme ja saamme vielä kokea, on niiden sykähdystä ja ruumiin hajua. Siitä ei lähde hyvää ilmaa."

"Teiltä minä en voinut muuta odottaakaan kuin kaikkeinpyhimmän lokaan viemistä."

"Pyhä! Koskematon! Sanokaamme yksin tein ikuinen! Eikö totta? Ilman teidän natsionalisminne ihanteita ei tulla, ei tulla enää koskaan uudestaan elämään. Aikaisemmin kenties, historian pimeinä aikoina, joka ei Teitä vielä tuntenut. Mutta nyt Te olette siinä, ja maailma on siihen saapunut. Kansojen viha ja omahyväisyys, siinä päämäärä, sitä pitemmälle se ei kanna."

"Me elämme ankarata aikaa", vahvisti Diederich vakavasti.

"Vähemmän ankaraa kuin kalkittua… Minä en usko, että ihmiset, jotka sattuivat elämään kolmikymmenvuotisen sodan aikana, olisivat uskoneet silloisten olosuhteiden muuttumattomuuteen, mitkä eivät olleet myöskään niin helliä. Enkä minä usko sitäkään, että ne, jotka olivat rokokomielivallan alaisina, olisivat uskoneet sitä kukistumattomaksi, sillä muutoin he eivät olisi tahtoneet vallankumousta. Missä on, historian tiloissa, joihin me voimme vielä hengessä mennä sisälle, se aika, joka olisi julistanut itsensä pysyväiseksi ja surullisine rajoituksineen riidellyt ikuisuuden kanssa, tai moittinut ennakkoluuloisesti jokaista, joka ei kokonaan kuulunut siihen. Olla olematta kansallismielinen herättää Teissä vielä enemmän kauhua kuin vihaa! Mutta isänmaattomat ovat teidän kantapäillänne. Tuolla salissa, näettekö heitä?"

Diederich valutti maahan shamppanjansa, niin äkisti hän kääntyi. Oliko sitten Napoleon Fischer tovereineen tunkeutunut sisään?… Buck nauroi mykästi ja sisäisesti. "Älkää vaivatko itseänne, minä tarkoitan vain tuota rauhallista kansaa noilla seinillä. Miksi he näyttävät niin iloisilta? Mikä oikeuttaa heidät kukkaisteihin, kevyeen astuntaan ja sopusointuun? Ah, te ystävät!" Buck heilutti lasiaan tanssijoiden yli. "Te ihmiskunnan ja kaiken hyvän tulevaisuuden ystävät, laajarintaiset, jotka ette tienneet mitään kansallisen serkusseuran synkästä itsekkyydestä! Te maailmansielut, palatkaa jälleen! Vieläpä meidänkin keskellämme jotkut odottavat teitä!"

Hän joi pohjaan, Diederich huomasi halveksuen, että Buck itki. Muuten viimeksimainittu sai heti viekkaan ilmeen kasvoilleen. "Mutta te, aikalaiset, ette tiedä, mitä tuolla pormestarilla, joka tuolla taustalla henkilökunnan ja paimentyttöjen keskellä ruusuisesti hymyilee, on nauharuusuna rinnassaan? Värit ovat kalvenneet, te ajattelette kai, että ne ovat meidän värimme? Mutta ne ovatkin Ranskan kolmivärit. Ne olivat silloin uusia, eivätkä kuuluneet millekään erityiselle maalle, vaan olivat yleisen aamunsarastuksen värit. Niiden pitäminen oli parasta mielialaa; oli ankaran korrektia, kuten te sanoisitte. Kippis!"

Mutta Diederich oli salaa vetäytynyt pois tuoleineen ja kurkisteli ympärilleen, kuuliko kukaan. "Tehän olette humalassa", hän mutisi; ja pelastaakseen tilanteen hän huusi: "Herra Rose, vielä yksi pullo!" Sitten hän istuutui paikalleen arvokkaasti.

"Te ette näytä ajattelevan sitä, että Bismarck on sen jälkeen ollut olemassa!"

"Eikä vain yksi Bismarck", sanoi Buck. "Kaikilta puolilta on Europa ajettu tähän kansalliseen läpikäyntiin. Olettakaamme, että sitä ei voitu välttää. Sen jälkeen on tuleva parempia ketoja… Mutta oletteko edes seuranneet Bismarckianne, mikäli hän oli oikeassa? Te olette antaneet kiskoa itseänne sinne tänne, te olette eläneet hänen kanssaan riidoissa. Vasta nyt, kun teidän pitäisi olla jo irti hänen vaikutuksestaan, te riiputte kiinni hänen voimattomassa varjossaan! Sillä teidän kansallinen aineenvaihtonne on lamauttavan hidas. Ennen kuin te ennätätte käsittää, että joku suuri mies on olemassa, hän on jo lakannut olemasta suuri."

"Te tulette hänet vielä tuntemaan!" lupasi Diederich. "Veri ja rauta pysyy tehokkaimpana parannuskeinona. Voima käy oikeuden edellä!" Hänen päänsä paisui punaiseksi noiden uskonkappaleiden lausumisesta. Mutta Buck kiihtyi myöskin.

"Voima! Voima ei pysy aina painetin nenässä kuten vartaaseen pistetty makkara. Ainoa todellinen voima on nykyään rauha! Harjotelkaa vain väkivallan komediaa! Pöyhkeilkää kuviteltuja sisäisiä ja ulkonaisia vihollisia vastaan! Tekoja ei teidän ole onneksi sallittu tehdä!"

"Ei sallittu?" Diederich puhalsi, aivan kuin sammuttaakseen tulta. "Hänen Majesteettinsa on sanonut: Kernaammin me annamme meidän kaikkien kahdeksantoista armeijakunnan ja neljänkymmenen kahden miljoonan asukkaan —"

"Sillä missä Saksan kotka —!" huusi Buck äkkinäisellä lennolla; ja vielä rajummin: "Ei parlamentin päätöksiä! Ainoa tuki on armeija!"

Diederich ei antanut hänelle perään. "Te olette kutsutut suojelemaan minua ensi rivissä ulkonaista ja sisäistä vihollista vastaan."

"Maankavaltajajoukkoa vastaan!" huusi Buck. "Rosvojoukkoa vastaan —"

Diederich keskeytti: "— joka ei ole saksalaisen nimen arvoinen!"

Ja molemmat yhteen ääneen: "Sukulaisia ja veljiä ampua!"

Tanssijat, jotka olivat nauttimassa virvokkeita, huomasivat heidän melunsa ja hakivat paikalle naisensakin näkemään tätä sankarillista innostusta. Yksinpä kortinpelaajatkin kurkottivat päitään sisään; ja kaikki katselivat hämmästyneinä Diederichiä ja hänen toveriaan, jotka tuolillaan heiluen, rynkämäisillään pöydällä, kiiluvine silmineen ja paljastettuine hampaineen singahduttelivat toisilleen vasten naamaa tuimia sanoja.

"Yhden vihollisen, ja se on minun viholliseni!"

"Yksi on vain herra valtakunnassa, ketään muuta minä en siedä!"

"Minä voin olla sangen paha!"

Äänet sekaantuivat toisiinsa.

"Väärää humanismia!"

"Jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset!"

"Täytyy juurittaa pois viimeistä vesaa myöten!"

Pullo lensi seinää vastaan.

"Minä murskaan!"

"Saksalaisen tomun!… jaloistaan!… Ihania päiviä!"

Katselijain läpi tunkeutui tässä kohden eräs olento sidotuin silmin: Guste Daimchen, jonka tällä lailla piti etsiä itselleen jokin herra. Takaapäin hän tunnusteli Diederichiä ja koetti saada häntä nousemaan ylös. Tämä teki itsensä kankeaksi ja toisti uhkaavasti. "Ihania päiviä!" Guste repi liinan silmiltään, tuijotti häneen tuskallisesti ja haki hänen sisarensa. Buckkin huomasi, että oli viisasta nousta pöydästä. Huomiota herättämättä hän tuki ystäväänsä tämän poistuessa, mutt'ei voinut kuitenkaan estää Diederichiä kääntymästä vielä kerran ympäri ja huutamasta tanssijain töllistelevälle joukolle mahtavasti suoristautuen, joskin lasimaisin silmin, salamoimatta:

"Minä murskaan!"

Sitten hän joutui alas ja autettiin vaunuihin.

* * * * *

Kun hän keskipäivän lähestyessä kovin särkevin päin astui perhehuoneeseen, niin hän suuresti hämmästyi sen johdosta, että Emmi poistui sieltä suuttuneena. Mutta Magdan tarvitsi tehdä hänelle vain varovaisia viittauksia, niin hän tiesi jo, mistä oli kysymys. "Teinkö minä siten tosiaankin? No niin, minä myönnän, että naisia oli läsnä. On monia tapoja näyttää olevansa saksalainen mies: naisilla on taas omansa… Tällaisessa tapauksessa on luonnollista, että asia sovitaan virheettömimmällä ja lojaalisimmalla tavalla."

Vaikka hän tuskin saattoi nähdä mitään silmillään, hän oli selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä välin kuin käytiin hakemassa kaksivaljakkoa, hän pukeutui käyntipukuun ja valkeaan kravattiin ja pani silinterin päähänsä; sitten hän ojensi kuskille Magdan laatiman luettelon ja ajoi tiehensä. Kaikkialla hän tahtoi tavata naisia, monet hän säikäytti näiden ollessa päivällisillä; — ja tuntematta tarkkaan, oliko hänen edessään rouva Harnisch, rouva Daimchen tai rouva Tietz, hän sanoi karhealla kohmeloisen äänellä:

"Minä myönnän… Saksalaisena miehenä, naisten läsnäollessa… Lojaalisin ja virheettömin tapa…"

Kello puoli kaksi hän oli jälleen kotonaan ja istuutui huokaisten pöytään. "Asia on sovittu."

Iltapäivä kuului eräälle vaikealle tehtävälle. Diederich antoi Napoleon Fischerin tulla ylös yksityisasuntoonsa.

"Herra Fischer", hän sanoi ja osoitti hänelle erästä tuolia, "minä otan Teidät vastaan täällä enkä konttorissa, koska meidän asiamme eivät ollenkaan koske herra Sötbieriä. Kysymyksessä on nimittäin politiikka."

Napoleon Fischer nyökkäsi, ikäänkuin olisi jo sitä ajatellut. Hän näytti jo olevan tottunut sellaisiin tuttavallisiin keskusteluihin ja kävi Diederichin ensi viittauksesta heti käsiksi sikaarilaatikkoon, vieläpä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle. Diederich ei ollut ollenkaan näin varma; hän läähätti — ja sitten hän päätti ilman kiertoteitä pyrkiä päämääräänsä röyhkeällä rehellisyydellä. Bismarck oli myöskin menetellyt sillä tavalla.

"Minä tahdon nimittäin tulla valtuusmieheksi", hän selitti, "ja siinä minä tarvitsen Teitä."

Konemestari loi häneen katseen kulmainsa alta. "Minä myöskin Teitä", hän sanoi. "Sillä minä tahdon myöskin tulla valtuusmieheksi."

"No, no, kuulkaahan! Minä olen valmis käyttämään…"

"Teillä oli kai jo pari kultarahaa kädessä?" — ja tuo proletaari näytti keltaisia hampaitaan. Hän ei enää ollenkaan peittänyt irvistystään. Diederich käsitti, että vaaliasioista oli hänen kanssaan vaikeampi puhua kuin jostakin loukkaantuneesta työläisnaisesta. "Nimittäin, herra tohtori", aloitti Napoleon, "minun puolueeni saa toisen noista kahdesta paikasta aivan varmasti. Toisen saavat todennäköisesti vapaamieliset. Jos Te tahdotte paiskata heidät pellolle, niin Te tarvitsette meitä."

"Sen minäkin oivallan", sanoi Diederich. "Tosin vanha Buckkin kannattaa minua, mutta hänen väkensä ei ole kauttaaltaan niin luottavaista, että äänestäisi minua, jos asettautuisin vapaamielisten ehdokkaaksi. Varmempaa on, että olen hyvissä väleissä Teidänkin kanssanne."

"Minä jo aavistankin, miten voitte tämän tehdä", selitti Napoleon. "Koska minä nimittäin jo kauan olen ajatellut tohtori Hesslingistä, että eiköhän hän jo pian astu poliittiselle taistelutantereelle."

Napoleon puhalteli ympyröitä, siinä määrin hän tunsi asemansa korkeaksi!

"Teidän oikeusjuttunne, herra tohtori, ja sitten tuo tuolla sotilasyhdistyksessä, tuo kaikki oli hyvää reklaamiksi. Mutta poliitikon on aina ajateltava: miten monta ääntä minä saan."

Napoleon selitteli kokemuksiaan! Kun hän puhui "kansallisesta melusta", niin Diederich tahtoi panna vastalauseensa; mutta Napoleon selviytyi hänestä pian.

"Mitäs Te sitten tahdotte. Me meidän puolueessamme tunnemme jossain määrin jotakin kunnioitusta kansallista melua kohtaan. Parempia afäärejä sillä aina tekee kuin vapaamielisyydellä. Porvarillinen demokratia ajaa kohta tiehensä yksillä ainokaisilla ajurinrattailla."

"Ja ne me vielä kalustamme sille ylellisesti!" huusi Diederich. Liittolaiset nauroivat hyvillään. Diederich toi lasin olutta.

"Mu-utta", sanoi sosialidemokraatti, ja hän esitti ehtonsa: kaupungin oli autettava ammattiyhdistyksen talonrakentamista!… Diederich hypähti tuoliltaan. "Ja sitä Te julkeattekin vaatia kansallismieliseltä mieheltä?"

Toinen pysyi rauhallisena ja ivallisena. "Jos me emme auta tuota kansallismielistä miestä vaaleissa, niin minne hän sitten jäisi?" — Ja suuttui sitten Diederich tai pyysi armoa, hänen täytyi antaa kirjallinen sitoumus siitä, ett'ei tullut vain äänestämään tuon ammattiyhdistyksen talon hyväksi, vaan myöskin muokkaamaan lähimmät valtuusmiestoverinsa asialle suosiollisiksi. Sitten hän selitti korkeasti keskustelun päättyneeksi ja otti olutlasin konemestarin kädestä. Mutta Napoleon Fischer vilkutti silmäänsä. Herra tohtori sai olla ylipäänsä iloinen, että oli tekimisissä hänen eikä puoluepukari Rillen kanssa. Sillä Rille, joka agiteerasi oman vaalinsa hyväksi, ei ollut taivutettavissa mihinkään kompromissiin. Ja puolueessa mielipiteet olivat jakautuneet; Diederichillä oli siis syytä itseään lähellä olevassa lehdessä tehdä jotakin Fischerin ehdokkuuden hyväksi. "Herra tohtori, Teillä on syytä pyytää päästä vapaaksi siitä, että vieraat ihmiset, kuten esim. Rille, saisivat pistää nenänsä Teidän asioihinne. Meidän molempien kesken on asianlaita kokonaan toinen. Me olemme jo yhdessä kahlanneet yhdessä jos toisessakin loassa."

Sitten hän meni ja jätti Diederichin tunteittensa valtaan. "Yhdessä kahlanneet yhdessä ja toisessakin loassa!" ajatteli Diederich, ja tuskan ja vihan väreet risteilivät hänessä. Ja tuon tuo koira uskalsi sanoa hänelle, hänen oma kulinsa, jonka hän saattoi joka hetki potkaista kadulle! Kuitenkaan se ei valitettavasti käynyt päinsä, sillä totta oli, että he olivat kahlanneet liassa. Tuo holländeri! Tuo loukkaantunut työläisnainen! Toinen tuttavallisuudenosoitus johti toiseen: nyt oli Diederich joutunut proletaarinsa kanssa ei vain liikettäkoskeviin, vaan myöskin poliittisiin suhteisiin Kernaammin olisi Diederich ollut tekemisissä puoluepukari Rillen kanssa, mutta silloin olisi ollut pelättävissä, että Napoleon Fischer olisi kostoksi saattanut ilmi, mitä tiesi. Diederich näki vielä itsensä pakotetuksi auttamaan häntä Rilleä vastaan. "Mutta" — hän pui nyrkkiään — "me puhumme tästä vielä. Ja jos tätä kestää kymmenen vuotta, niin tilitys tulee!"

Tämän jälkeen hänen täytyi käydä vanhan herra Buckin puheilla ja kuunnella antautumuksella hänen kaunohenkistä puhettaan. Siitä hyvästä hänet otettiin vapaamielisten ehdokkaaksi… "Netziger Zeitungissa", mikä lämpimässä kirjoituksessa suositteli valitsijoille herra tohtori Hesslingiä ihmisenä, kansalaisena ja poliitikkona, arvosteltiin heti tuon artikkelin alapuolella, joskin pienemmillä kirjaimilla, hyvin ankarasti työmies Fischerin asettamista ehdokkaaksi. Sosialidemokraattisella puolueella oli, niin sanottiin tuossa kirjoituksessa, käytettävänään, se täytyi valitettavasti myöntää, riittävästi itsenäisiä ammatinharjoittajia, sen ei tarvinnut vaatia porvarillisilta valtuusmiehiltä kollegiaalista kanssakäyntiä jonkun tavallisen työmiehen kanssa. Pitikö herra tohtori Hesslingin tavata kunnallisten laitosten sydämessä juuri oma konemestarinsa?

Tämä porvarillisen lehden hyökkäys sai aikaan täyden yksimielisyyden sosiaalidemokraattien kesken; Rillenkin täytyi selittää kannattavansa Napoleonia — joka loistavasti meni maaliin. Diederich sai siltä puolueelta, joka hänet oli asettanut ehdokkaaksi, vain puolet sen äänistä, mutta toverit pelastivat hänet. Molemmat valitut esitettiin yhdessä valtuustolle. Pormestari tohtori Scheffelweis lausui heidät tervetulleiksi viittamaalla, että toiselta puolen toimelias porvari, toiselta puolen eteenpäinpyrkivä työmies —. Ja jo ensi istunnossa Diederich puuttui keskusteluun.

Kysymys koski Gäbbelchenstrassen kanavoimista. Vielä nyt, yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, useassa talossa tämän kadun varrella oli vähemmän kehuttava lokakaivo, josta lähtevä höyry ajottaisin täytti koko tienoon. Käydessään "Viheriässä enkelissä" Diederich oli havainnut tämän. Ja niin hän kääntyi pontevasti vastustamaan maistraatinedustajan finanssiteknillisiä epäilyksiä. Kulttuurikunnian vaatimusten ei tarvinnut ottaa huomioon kaikkia pikkumaisuuksia. "Saksalaisuus merkitsee kulttuuria", huudahti Diederich. "Hyvät herrat! Sitä ei ole sanonut sen pienempi kuin Hänen Majesteettinsa keisari. Ja eräässä toisessa tilaisuudessa Hänen Majesteettinsa on lausunut: Sikamaisuuden täytyy loppua. Missä vain ikänänsä menetellään suurpiirteisesti, siellä loistaa meille Hänen Majesteettinsa ylevä esimerkki, ja siksi, hyvät herrat, —"

"Eläköön!" huusi jokin ääni vasemmalla, ja Diederichin vastassa oli Napoleon Fischerin irvistys. Silloin hän suoristautui ja salamoi.

"Aivan oikein!" hän lisäsi purevasti. "Minä en voi paremmin lopettaa. Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari, eläköön, eläköön!"

Ällistynyt vaitiolo, — mutta kun sosialidemokraatit nauroivat, niin jotkut oikealla huusivat hurraata. Tohtori Heuteufel huomautti, eikö siihen merkilliseen yhteyteen, mihin tohtori Hessling oli asettanut keisarin persoonan, sisältynyt majesteettirikos. Mutta puheenjohtaja soitti heti kelloaan. Sanomalehdissä kuitenkin väiteltiin tästä asiasta. "Kansan ääni" väitti, että herra Hessling toi valtuuston kokoukseen pahimman byzantinismin hengen, jotavastoin "Netziger Zeitung" merkitsi hänen puheensa teeskentelemättömän patriotismin virkistäväksi teoksi. Että oli tosiaankin kysymys tärkeästä tapahtumasta, selvisi vasta sitten, kun se ilmestyi "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Hänen Majesteettinsa lehti ylisti rajattomasti Netzigin valtuusmiehen, tohtori Hesslingin rohkeata esiintymistä. Se pani tyydytyksellä merkille, että uusi, päättävästi kansallinen henki, jota keisari edusti, edistyi nyt myöskin maaseudulla. Keisarin kehoitusta seurattiin, porvari heräsi unestaan, alettiin tehdä ero niiden välillä, jotka häntä kannattivat, ja niiden välillä, jotka häntä vastustivat. "Kunpa monet kaupunkiemme edustajat seuraisivat tohtori Hesslingin esimerkkiä!"

Tätä Lokal-Anzeigerin numeroa Diederich oli kantanut povellaan viikon päivät, sitten hiipi hän hiljaisimpana aamupäivätuntina, karttaen Kaiser-Wilhelm-Strassea, takaoven kautta Klappschen oluttupaan, missä tapasi seuraa: Napoleon Fischerin ja puolueen taloudenhoitajan, Rillen. Vaikka huoneusto olikin tyhjä, niin nuo kolme vetäytyivät äärimmäisimpään nurkkaan; tuskin oli neiti Klappsch tuonut olutta, kun hänet jo lähetettiin pois; itse Klappsch, joka kuunteli ovella, kuuli vain puheen huminaa. Hän koetti käyttää hyväkseen laskuovea, jonka kautta hän ojensi lasit sisään silloin kun oli paljon vieraita; mutta Rille, joka tunsi asian, paiskasi sen kiinni aivan hänen nenänsä edessä. Kuitenkin isäntä oli huomannut, että tohtori Hessling oli ponnahtanut pystyyn ja näyttänyt olevan aikeissa poistua. Sitä hän, Diederich, ei kansallismielisenä miehenä tullut koskaan tukemaan!… Mutta myöhemmin neiti Klappsch luuli kuitenkin nähneensä, kun hänet kutsuttiin ottamaan vastaan maksua, paperin, joka oli kolmen henkilön allekirjoittama.

Saman päivän iltapäiväksi rouva von Wulckow oli kutsunut Emmin ja Magdan teelle, ja Diederich seurasi heitä. Pystyssäpäin sisarukset astuivat Kaiser-Wilhelm-Strassen yli, ja Diederich nosti silinteriään kylmästi herroille, jotka vapaamuurariyhdistyksen portailta katselivat hämmästyneinä, miten hän astui hallintorakennukseen. Vahtisotilasta hän tervehti leikillisellä kädenliikkeellä. Ylhäällä pukuhuoneessa kohdeltiin upseereita ja heidän naisiaan, jotka jo tunsivat Hesslingin molemmat neidit. Lyöden kannuksensa yhteen luutnantti von Brietzen veti viitan Emmin harteilta, joka kiitti olkansa yli, kuten joku kreivitär. Sitten hän astui Diederichin jalalle huomauttaakseen siten, miten kuumalle maaperälle tämä oli joutunut. Ja tosiaankin, kun hän nyt ensin oli kehoittanut herra von Brietzeniä menemään edellä saliin, oli toimittanut presidentin rouvan edessä ihastuneet kumarruksensa ja tullut esitetyksi kaikille, niin mikä kunniakas yhtähyvin kuin vaarallinenkin tehtävä esiintyikään hänelle, kun sai pienellä tuolillaan ja naisten hameenhelmojen välissä, pitää teekuppia tasapainossa leivoslautasta kuljetettassa eteenpäin, hymyillä kunnioittavasti kakkua tarjottaessa ja syödessä tuhlata riutumusta osottavia sanoja "Salakreivittären" onnistuneen esityksen ylistämiseksi ja lausua miehellinen tunnustus presidentin suurpiirteisestä hallintotoiminnasta sekä painava sana kumouksesta ja uskollisuudesta keisaria kohtaan — ja kaiken tämän ohella ruokkia vielä Wulckowin kärttävää koiraa! Ratskellerin ja sotilasyhdistyksen huoletonta seuraa ei täällä saanut ajatella, vaan tuli tuijottaa kapteeni von Köckeritzin vedenkirkkaisiin silmiin, kapteenin, jonka kalju oli valkea, kasvot otsan keskivaiheilta alaspäin tulipunaiset. Ja kun jännityksestä kysymyksen johdosta, oliko palvellut, Diederichin pinnalle kohosi hiki, niin ei ollenkaan huomattu, että hänen vieressään oleva nainen, joka kampasi vaalean tukkansa sileästi päänsä yli ja jolla oli auringonpolttama nenä, alkoi puhua hevosista… Tällä kertaa Emmi pelasti Diederichin, sillä Emmi, herra von Brietzenin tukemana, jonka kanssa hän näytti suorastaan olevan luottamuksellisessa suhteessa, tarttui taitavasti hevoskeskusteluun, käytti ammattisanoja, niin, rohkenipa haaveilla ratsastuksestakin, johon hän tahtoi ryhtyä erään tätinsä maatilalla. Kun luutnantti tarjoutui sitten lähtemään hänen kanssaan ratsastamaan, niin Emmi esitti esteeksi rouva Hesslingin, joka ei tullut sitä sallimaan. Diederich ei enää tuntenut Emmiä. Hänen kauhistuttavat lahjansa jättivät täällä Magdan, jonka kuitenkin oli onnistunut päästä kihloihin, kokonaan varjoon. Peläten tuli Diederich ajatelleeksi, kuten silloin kun palasi "Viheriästä enkelistä", niitä arvaamattomia teitä, joita joku tyttö, kun kukaan ei nähnyt —. Silloin hän huomasi, ett'ei ollut kuullut erästä presidentinrouvan kysymystä ja että vaiettiin sen vuoksi, että hänen piti vastata. Hän haki apua ilmasta, mutta kohtasi vain erään suuren kuvan järkähtämättömän katseen, kuvan, joka esitti kalpeaa, kivettynyttä, husaarin uniformussa olevaa henkilöä, jonka toinen käsi oli lanteilla, viikset ulottuivat silmäkulmiin asti ja katse oli kylmä ja salamoitseva! Diederich vavahti, hän sai teetä vääräänkurkkuunsa, herra von Brietzen koputti häntä selkään.

Erään naisen, joka tähän asti oli vain syönyt, piti nyt laulaa. Vieraat olivat ryhmittyneet musiikkihuoneeseen. Diederich, joka oli ovella, veti salaa kelloaan, silloin rouva von Wulckow yskähti hänen takanaan. "Minä tiedän kyllä, että Te ette uhraa aikaanne, joka kuuluu niin vakaville velvollisuuksille, meille ja meidän kevyelle, voisinpa sanoa liiankin kevyelle keskustelullemme. Minun mieheni odottaa Teitä, tulkaapas vain." Sormi suulla hän kulki erään käytävän poikki, sitten erään tyhjän eteishuoneen läpi… Aivan hiljaa hän koputti. Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän katsahti tuskallisesti Diederichiin, jonka myöskään ei ollut hyvä olla. "Ottoseni", hän yritti, pitäen hennosti ovesta kiinni. Kun olivat jonkun aikaa kuunnelleet, niin sisältä kuului hirvittävä bassoääni: "Ottosesi ei ole täällä! Sano niille lampaanpäille, että saavat niellä yksinään teensä!" — "Hänellä on niin kiireitä tehtäviä", kuiskasi rouva von Wulckow, hieman kalpeampana. "Väärämieliset turmelevat hänen terveytensä… Valitettavasti minun täytyy nyt omistautua vierailleni, palvelija on ilmoittava Teidät." Ja hän lensi tiehensä.

Diederich odotti palvelijaa monta pitkää minuuttia. Mutta silloin siihen ilmestyi Wulckowin koira, meni suuremmoisesti ja halveksivasti Diederichin ohi ja raapi ovea. Heti kaikui sisältä: "Schnaps! Tule sisään!" — minkä jälkeen koira avasi oven. Kun se unhoitti vetää sitä perässään kiinni, niin Diederich uskalsi puikahtaa siitä sisälle. Herra von Wulckow istui savupilven keskellä kirjoituspöytänsä ääressä, suunnaton selkä oveenpäin käännettynä.

"Hyvää päivää, herra presidentti", sanoi Diederich, kumartaen samalla. "No, no, sinäkös siinä taas jaaritat, Schnaps?" kysyi Wulckow katsahtamatta taakseen. Hän taittoi erään paperin, sytytti hitaasti uuden sikaarin… "Nyt se sitten alkaa", ajatteli Diederich. Mutta silloin Wulckow alkoi kirjoittaa jotakin muuta. Vain koiran mielenkiinto kohdistui Diederichiin. Ilmeisesti sen mielestä vieras oli täällä vähemmän paikallaan, sen halveksunta muuttui vihamielisyydeksi; irvistävin hampain se nuuski Diederichin housuja, ja siinä pyrki jo olemaan muutakin kuin nuuskimista. Diederich tanssi niin äänettömästi kuin mahdollista toiselta jalalta toiselle, ja koira murisi uhkaavasti, mutta hiljaa, tietäen hyvin, ett'ei sentään saanut mennä perin pitkälle. Lopulta Diederichin onnistui saada tuoli itsensä ja vihollisensa väliin, ja turvautuneena siihen hän pyöri sen ympärillä, milloin hitaammin, milloin nopeammin, varoen aina Schnapsin syrjähyppyjä. Kerta hän näki Wulckowin kääntävän hieman päätään ja luuli nähneensä hänen naureskelevan. Sitten koira kyllästyi leikkiin, meni herransa luokse ja antoi hyväillä itseään; ja Wulckowin tuolin viereen paneutuneena se mittaili sitten kylmällä metsämiehen katseella Diederichiä, joka pyyhki hikeä.

"Alhainen nauta!" ajatteli Diederich — ja äkkiä hänen sisimmässään kuohui. Suuttumus ja paksu tupakansavu sulkivat hänen hengityksensä, ja hän ajatteli, yskimistään pidätellen: "Kuka minä olen, kun minun täytyy kärsiä tällaista? Minun halvin konerasvaajani ei sallisi minun kohdella itseään tällä tavalla. Minä olen tohtori. Minä olen valtuusmies! Tämä sivistymätön tolvana tarvitsee minua pikemmin kuin minä häntä!" Kaikelle, mitä hän sinä iltapäivänä oli kokenut, hän antoi nyt pahimman tulkinnan. Häntä oli pilkattu, tuo luutnantin lurjus oli koputtanut hänen selkäänsä! Nuo sotilaspäät ja astelevat kalkkunat olivat koko ajan puhuneet typeristä asioistaan ja antaneet hänen kuunnella sitä tyhmän tavoin! "Ja kuka maksaa nuo nälkäkurjet? Me!" Mieliala ja tunteet, kaikki raukesi äkkiä Diederichin rinnassa, ja raunioista kohosi villinä vihan lieska. "Verenimijät! Sapelinkalskuttajat! Pystynenäinen roskaväki!… Jospa me kerta teemme lopun koko joukosta —!" Hänen kätensä muuttuivat itsestään nyrkeiksi, mykän raivon puuskassa hän näki kaikki kumotuksi, hajonneeksi: valtion herrat, armeijan, virkamiehistön, kaikki voimaliitot ja itse voimankin! Voiman, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Jota vastaan me emme voi mitään, koska me kaikki sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meillä on siinä alistuvaisuus! Me olemme sen atoomeja, jonkin katoava molekyyli, jonka se on sylkäissyt!… Tuolta seinältä, sinisten pilvien takaa sen kalpeat, rautaiset kasvot katsoivat alas, järkähtämättöminä, salamoiden. Mutta Diederich kohotti nyrkkinsä hurjassa itsensäunhoituksessa.

Mutta silloin Wulckowin koira murahti, presidentin alta kuului jyrisevä rojahdus, pitkäinen rätinä — ja Diederich pelästyi kovasti. Hän ei ymmärtänyt, mikä hyökkäys tämä oli. Järjestyksen rakennus, joka oli jälleen pantu pystyyn hänen rinnassaan, vapisi enää vain hiljaa. Hallintoneuvoston herra presidentillä oli tärkeitä valtiotehtäviä toimitettavana. Paraikaa odotettiin, kunnes hän huomasi erään; ja silloin vakuutettiin hyvää mielialaa ja pidettiin huolta hyvistä afääreistä…

"No, pikku tohtorini?" sanoi herra von Wulckow ja kääntyi istuimellaan. "Mikäs Teidän on hätänä? Teistähän tulee sula valtiomies. Istuutukaapas tälle kunniapaikalle."

"Voin mielikseni sanoa", änkytti Diederich. "Jotakin olen jo saavuttanut kansallisen asian hyväksi."

Wulckow puhalsi hänen kasvoihinsa mahtavan savukeilan, sitten hän tuli aivan lähelle häntä lämminverisine, kyynillisine silmineen. "Te olette ensinnäkin saavuttanut sen, että olette joutunut valtuusmieheksi. Miten, sen voimme jättää sikseen. Joka tapauksessa voisitte Te käyttää hyväksenne asemaanne, sillä Teidän liikkeennehän kuuluu olevan aika kehno." Kun Diederich lyyhistyi kokoon, niin Wulckow nauroi kumisten. "Älkää olko millännekään, Te olette minun miehiäni. Mitäs luulette minun tähän kirjoittaneen?" Tuo suuri paperilehti katosi kämmenen alle, jonka hän pani sen päälle. "Tässä minä vaadin ministeriltä pientä muistomerkkiä eräälle tietylle tohtori Hesslingille tunnustukseksi siitä, mitä hän on tehnyt mielialan, muokkaamiseksi Netzigissä… Niin säädyllisenä Te ette ole tietenkään minua pitänyt?" hän lisäsi, sillä Diederich kumarteli edelleen tuolillaan aivan kuin sokaistuna ja huikaistuna. "Minä en tosiasiallisesti tiedä", hän lausui. "Minun vaatimattomat ansioni —"

"Alku aina hankala", sanoi Wulckow. "Sen pitäisi ollakin vain kehoitukseksi. Teidän ryhtinne Lauerin jutussa ei ollut huono. Niin, ja Teidän puheenne tuossa kanavoimiskiistassa on saanut koko antimonarkistisen lehdistön pois suunniltaan. Jo kolmella paikkakunnalla on sen johdosta nostettu kanne majesteettirikoksesta. Siitä täytyy meidän toki osoittaa Teille kiitollisuuttamme."

Diederich huudahti: "Minun kaunein palkintoni on siinä, että Lokal-Anzeiger on saattanut minun suoran porvarillisen nimeni Kaikkeinkorkeimpien silmien nähtäväksi!"

"No niin, ottakaapas sikaari", lopetti Wulckow, ja Diederich käsitti, että nyt alkoivat afäärit ja ylevien tunteiden keskellä hänessä oli herännyt arveluja, että Wulckowin armonosoituksella ennen kaikkea oli jokin erikoinen syynsä. Koetteeksi hän sanoi:

"Ratzenhauseniin vievää rataa varten tulee nyt kaupunkikin kyllä myöntämään avustuksensa."

Wulckow kurkotti kaulaansa. "Onneksenne. Meillä on muuten halvempi suunnitelma, joka ei ylipäänsä kosketa Netzigiä. Pitäkää siis niinmuodoin huolta siitä, että ihmiset tulevat järkiinsä. Sillä ehdolla saatte Te sitten Quitzinin ritaritilalle luovuttaa valoanne."

"Sitäkään ei maistraatti taas tahdo." Diederich pyysi käsillään armahdusta. "Kaupungille siitä koituu vahinkoa, eikä herra von Quitzin maksa sille mitään veroa… Mutta nyt minä olen valtuusmies, ja kansallismielisenä miehenä —"

"Siitä pyytäisin päästä. Minun serkkuni, herra von Quitzin rakentaa muuten itselleen yksinkertaisesti sähkölaitoksen, se tulee hänelle halvaksi, uskokaapas, kaksi ministeriä tulee hänen luokseen metsästämään — ja sitten hän tarjoaa Teille valoa halvemmalla itse täällä Netzigissä."

Diederich suoristautui. "Minä olen päättänyt, herra presidentti, kaiken vihollisuuden vastakohdaksi pitää korkealla kansallisia lippua täällä Netzigissä." Sitten, hiljaisemmalla äänellä: "Yhdestä vihollisesta me voimme muutoin päästä, yhdestä hyvin vaarallisesta, niin tuosta vanhasta Gausenfeldin Klüsingistä."

"Hänestäkö?" Wulckow naurahti halveksivasti. "Hän elää minun armoillani. Hän hankkii paperin maaseutulehdilie."

"Tiedättekö, hankkiiko hän vielä väärille lehdille? Siitä minulla on toki, suokaa anteeksi, herra presidentti, paremmat tiedot."

"Netziger Zeitung on tullut kansallisessa suhteessa luotettavammaksi."

"Kyllä —" Diederich nyökkäsi tärkeästi, "siitä päivästä lähtien, kun vanha Klüsing antoi, herra presidentti, tarjota minulle osan paperinhankinnasta. Gausenfeldillä oli muka liiaksi työtä. Luonnollisesti hän pelkäsi, että minä olisin osallisena jossakin kilpailevassa kansallisessa lehdessä. Ja kenties hän myöskin pelkäsi sitä —" huomattava väliaika — "että herra presidentti mieluummin tilaa paperin kansallisesta tehtaasta."

"Siis — Te hankitte nyt paperin Netziger Zeitungille?"

"Koskaan minä en tule, herra presidentti, siinä määrässä kieltämään kansallista mielialaani, että hankkisin paperia jollekin sanomalehdelle, niin kauan kuin siinä on vapaamielisillä rahoja sijoitettuna."

"No hyvä." Wulckow laski nyrkkinsä reisilleen. "Nyt Teidän ei tarvitse sanoa enää mitään. Te tahdotte hankkia kaiken Netziger Zeitungille. Maaseutulehdet Te tahdotte myöskin. Luultavasti myöskin paperin hankinnan hallitukselle. Muuten vielä jotakin?" Ja Diederich asiallisesti:

"Herra presidentti, minä en ole Klüsingin kaltainen, kumouksellisten kanssa minä en tee afääreitä. Jos Te, herra presidentti, pipliaseuran esimiehenä tahtoisitte myöskin tukea minun liikeyritystäni, niin minä voin sanoa, että kansallinen asia siitä vain voittaisi."

"No hyvä", toisti Wulckow ja räpäytti silmäänsä. Diederich löi valttinsa pöytään.

"Herra presidentti! Klüsingin johdolla Gausenfeld on kumouksen hautomispaikka. Hänen kahdeksastasadasta työmiehestään kukaan ei äänestä muita kuin sosialisteja."

"Entäs Teidän oma väkenne?" Diederich löi rintoihinsa. "Jumala olkoon todistajanani, että kernaammin minä vielä tänä päivänä sulkisin liikkeeni ja laskisin itseni omaisteni kanssa kurjuuteen, kuin sietäisin työssäni ketään, jota en tietäisi keisarille uskolliseksi."

"Hyvin sopiva mieliala", sanoi Wulckow. Diederich katsahti häneen sinisin silmin. "Minä otan vain palvellutta väkeä, neljäkymmentä on ollut sodassa mukana. Nuorisoa minä en ota työhöni ollenkaan enää, sen jälkeen kun sattui tuo juttu tuon työmiehen kanssa, jonka vahtisotilas ampui kunnian kentällä, kuten Hänen Majesteettinsa suvaitsi siitä sanoa, sen jälkeen kun tuo työmies oli morsiamensa kanssa minun lumppujeni takana —"

Wulckow teki estävän viittauksen. "Teidän huolenpitonne, pikku tohtorini!"

Diederich ei antanut pilata suunnitelmaansa. "Minun lumppujeni keskellä ei saa ilmetä mitään kumouksellista. Teidän lumppujenne laita, minä tarkoitan politiikkaa, on kokonaan toinen. Siinä me voimme käyttää kumousta hyväksemme, jotta vapaamielisistä lumpuista saadaan keisarille uskollista paperia." Ja hän veti kasvoilleen hyvin merkitsevän ilmeen. Wulckow ei näyttänyt hämmästyvän, hän naurahti hirveästi.

"Pikku tohtorini, minä en ole myöskään niin yksinkertainen. Selittäkääpäs, mitä juonia olette punonut konemestarinne kanssa!"

Kun hän näki Diederichin horjuvan, niin hän jatkoi: "Hän on kai myöskin niitä vanhoja palvelleita, vai miten, herra valtuusmies?"

Diederich nielasi, hän näki, että mikään kiertely ei auttanut. "Herra presidentti", hän sanoi päättävästi, ja sitten hiljaa ja nopeasti: "Tuo mies pyrkii valtiopäiville, ja kansalliselta kannalta hän on parempi kuin Heuteufel. Sillä ensinnäkin monet vapaamieliset tulevat pelosta muuttumaan kansallisiksi, ja toiseksi, jos Napoleon Fischer tulee valituksi, me saamme Netzigiin keisari Wilhelmin patsaan. Minulla on siitä kirjallinen lupaus."

Hän levitti erään paperin presidentin eteen, Wulckow luki, nousi sitten ylös, potkasi jalallaan tuolin tieltään ja astui lattian poikki puhaltaen savua suustaan. "Siis Kühlemann karkaa, ja hänen puolella miljoonallaan kaupunki ei rakenna mitään lastenseintä, vaan pystyttää keisari Wilhelmin patsaan." Hän pysähtyi. "Pankaa merkille, hyvä mies, omien etujenne nimessä! Jos Netzigillä tulee olemaan sosialidemokraatti valtiopäivillä, mutt'ei mitään keisari Wilhelm Suurta, silloin Te opitte minut tuntemaan. Minä teen viilokkia Teistä! Minä lyön Teidät niin pieneksi, että Teitä ei oteta enää vastaan lastenseimeenkään!"

Diederich oli vetäytynyt tuoleineen aina seinään saakka. "Herra presidentti! Kaikki mitä minussa on, minun tulevaisuuteni, minä asetan tämän suuren kansallisen asian palvelukseen. Minullekin voi sattua jotakin inhimillistä…"

"Jumala Teitä sitten armahtakoon!"

"Jos nyt sitten Kühlemannin sappikivet häviäisivät vielä kuitenkin?"

"Te olette vastuunalainen! Minun pääni on myöskin kysymyksessä!" Wulckow istuutui rutisten tuolilleen. Hän poltti raivoisasti. Kun pilvet hajosivat, niin hän oli tullut iloisemmalle tuulelle. "Mitä minä Teille sanoin 'Sopusoinnun' juhlassa, siinä minä pysyn. Nämä valtiopäivät eivät ole pitkäaikaiset, ryhtykää alustaviin toimiin kaupungissa. Auttakaa minua taistelussani Buckia vastaan, minä autan Teitä Klüsingiä vastaan."

"Herra presidentti!" Wulckowin hymy oli nostanut Diederichissä ylenpalttisia toiveita, hän ei voinut enää hillitä itseään. "Jos antaisitte salakättä tietää, että Te mahdollisesti riistätte häneltä tilaukset! Hän ei kuuluta sitä maailmalle, sitä Teidän ei tarvitse pelätä; mutta hän ryhtyy toimiin. Kenties hän neuvottelee —"

"Seuraajansa kanssa", lopetti Wulckow. Silloin täytyi Diederichin hypätä pystyyn ja vuorostaan kulkea lattian poikki. "Jospa Te tietäisitte, herra presidentti… Gausenfeld on niin sanoakseni tuhathevosvoimainen kone, ja siinä se seisoo ja ruostuu, koska virtaa puuttuu, minä tahdon sanoa, uudenaikaista, suurpiirteistä henkeä!"

"Sitä näyttää Teillä olevan", arveli Wulckow.

"Kansallisen asian palveluksessa", vakuutti Diederich. Hän palasi. "Keisari Wilhelmin patsaan komitea tulee tuntemaan itsensä onnelliseksi, jos meitä onnestaisi siinä suhteessa, että Te, herra presidentti, ilmaisisitte asiaa kohtaan arvossapidetyn mielenkiintonne ottamalla vastaan kunniapuheenjohtajan paikan."

"Tehty", sanoi Wulckow.

"Herra kunniapuheenjohtajansa uhrautuvaa työtä on komitea ymmärtävä pitää vastaavassa arvossa."

"Selittäkääpäs sitä puuhaa hieman lähemmin!" Wulckowin äänessä oli jotakin turmiota ennustavaa nurinaa, mutta kiihtyneisyydessään ei Diederich huomannut sitä.

"Komitean keskuudessa tuo ajatus on jo ollut pohdittavana. Patsas toivotaan saatavan pystytetyksi hyvin yleiseen paikkaan ja kansanpuistolla ympäröidyksi, jotta hallitsijan ja kansan välinen eroittamaton yhdistys tulisi aistin havaittavasti näkyviin. Silloin me olemme ajatelleet kaupungin keskuksessa erästä suurempaa tonttimaata; naapuritalotkin ovat saatavissa; se on Meisestrassella."

"Soso, Meisestrassella." Wulckowin silmäkulmat olivat vetäytyneet kokoon rajuilmaa uhkaavasti. Diederich pelästyi, mutta mitään pysähtymisen keinoa ei ollut enää olemassa.

"Sellainen ajatus on sukeltanut esiin, että meidän pitäisi, ennenkuin kaupunki tarttuu lähemmin asiaan, varata itsellemme kysymykseentulevat tontit ja siten ehkäistä epäoikeutettu keinottelu. Meidän herra kunniapuheenjohtajallamme olisi tietenkin ensimäinen oikeus…"

Tämän sanan jälkeen Diederich perääntyi, sillä rajuilma puhkesi. "Hyvä herra! Minäs Te minua pidätte? Olenko minä Teidän liikeagenttinne? Tämä on kuulumatonta, tällaista ei ole ennen tapahtunut! Tuollainen kamasaksa vihjaa kuninkaalliselle hallintoneuvoston presidentille, että tämän pitäisi ottaa osaa hänen likaisiin afääreinänsä!"

Wulckow jyrisi yli-inhimillisesti; hän kävi väkivaltaisine ruumiinlämpöineen ja persoonallisine tuoksuineen Diederichiä kohden, joka perääntyi. Koirakin oli noussut pystyyn ja valmistautui haukuskellen hyökkäämään. Koko huone täyttyi yht'äkkiä kauhulla ja pauhulla.

"Te teette itsenne vikapääksi raskaaseen virkamiehen loukkaukseen, hyvä herra!" huusi Wulckow, ja Diederich, joka kopeloi takanaan olevaa ovea, oli vain epätietoinen siitä, kumpi tuli tarttumaan ensimäisenä hänen kurkkuunsa, koirako vai presidentti. Hänen tuskallisesti harhailevat silmänsä sattuivat seinällä oleviin valkoisiin kasvoihin, jotka sieltä katsoivat alas uhkaavasti ja salamoiden. Nyt hän oli saanut sen kurkkuunsa, vallan! Hän oli uskaltanut antautua tuttavalliseen kanssakäymiseen vallan kanssa. Se oli hänen tuhonsa, valta nousi häntä vastaan maailmanlopun kauhulla… Kirjoituspöydän takana oleva ovi avautui, joku poliisinpukuinen henkilö astui sisään. Vapisevaa Diederichiä hän ei enää yllättänyt. Uniformun läsnäolo sai hirveän ajatuksen juolahtamaan Wulckowin päähän. "Minä voin tuossa tuokiossa antaa pidättää Teidät, ruikutusprinssin, virkamiehen lahjomisyrityksestä, virkakunnan lahjomisyrityksestä ja hallintopiirin korkeimman virkakunnan lahjomisyrityksestä! Minä toimitan Teidät kuritushuoneeseen, minä tuhoan koko Teidän elämänne!"

Poliisilaitoksen virkailijaan tämä viimeinen tuomio ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta Diederichiin verrattuna. Hän pani tuomansa paperin pöydälle ja meni tiehensä. Muutoin Wulckowkin kääntyi äkkiä, hän sytytti sikaarin, Diederich oli häneen nähden lakannut olemasta. Ja Schnapskin jätti hänet kuin minkäkin mitättömän. Silloin Diederich uskalsi panna kätensä ristiin.

"Herra presidentti", hän kuiskasi horjuen, "herra presidentti, sallikaa minun, herra presidentti, sallikaa minun vakuuttaa, että tässä on kysymyksessä, jos saan vakuuttaa, hyvin valitettava väärinkäsitys. Koskaan minä en yrittäisi, huomioonottaen minun hyvintunnetun kansallisen mielialani —. Miten minä voisin!"

Hän odotti, mutta kukaan ei välittänyt hänestä.

"Jos minä katsoisin omaa etuani", hän alotti uudestaan, hieman selvemmin, "sen sijaan että aina pidän kansallisia etuja silmällä, niin minä en olisi tänään täällä, vaan herra Buckin luona. Sillä tuo herra Buck, niin juuri, hän on vihjannut minulle, että minun pitäisi myydä tonttini kaupungille vapaamielistä lastenseintä varten. Mutta tuon pyynnön minä olen suuttumuksella torjunut ja olen suoraa päätä tullut Teidän luoksenne, herra presidentti. Sillä parempi on, sen olen sanonut, että minulla on keisari Wilhelm Suuren muistopatsas sydämessäni kuin lastenseimi taskussani, sen olen sanonut ja sanon täällä kuuluvalla äänellä!" Kun Diederich itse asiassa kohotti ääntään, niin Wulckow kääntyi häneen päin. "Oletteko Te vielä täällä?" hän kysyi. Ja Diederich, tointuen uudestaan: "Herra presidentti —"

"Mitäs Te vielä tahdotte? Minä en ylipäänsä tunne Teitä. En ole koskaan ollut missään tekemisissä kanssanne."

"Herra presidentti, kansallistettujen ollessa kysymyksessä —"

"Tonttikeinottelijain kanssa minä en keskustele. Myykää tonttinne, ja sitten, sitten myöhemmin me voimme jutella keskenämme."

Diederich, kalvenneena ja tuntien itsensä ikäänkuin likistetyksi seinää vastaan: "Siinä tapauksessa meidän ehtomme jäävät entiselleen? Rintatähti? Klüsingiä koskeva viittaus? Kunniapuheenjohtaja?"

Wulckow rypisti kasvojaan. "Minun puolestani. Mutta myykää heti!"

Diederich veti henkeään. "Minä teen sen uhrauksen!" hän selitti. "Sillä korkeimman, mitä keisarille uskollisella miehellä on, minun keisarille uskollisen mielialani täytyy olla kaiken epäilyn yläpuolella."

"No niin", sanoi Wulckow, sillä välin kuin Diederich vetäytyi pois, ylpeänä lopputuloksen johdosta, joskin sen tunteen masentamana, että presidentti liittolaisena ei sietänyt häntä sen paremmin kuin hän itse omaa konemestariaan.

Salissa hän tapasi Emmin ja Magdan kahdenkesken selailemasta erästä loistoteosta. Vieraat olivat poistuneet, rouva Wulckowkin oli jättänyt heidät, sillä hänen täytyi pukeutua eversti Haffken rouvan luona pidettävää illatsua varten. "Minun neuvotteluni presidentin kanssa kävi kumpaakin osapuolta läpeensä tyydyttävällä tavalla", vakuutti Diederich; ja ulkona kadulla: "Siitä sen näkee, mitä merkitsee, kun kaksi lojaalista miestä keskustelee keskenään. Meidän juutalaistuneessa liike-elämässämme sitä ei enää tunnet." Emmi, niin ikään kääntyneenä, selitti, että tuli ottamaan ratsastustunteja. "Jos minä annan sinulle siihen rahaa", sanoi Diederich, mutta vain järjestyksen vuoksi, sillä hän oli ylpeä Emmin puolesta. "Eikö luutnantti von Brietzenillä ole sisaria?" hän kysyi. "Sinun pitäisi tulla tutuksi ja hankkia meille kutsut everstinnan seuraaviin illatsuihin." Eversti meni juuri ylempänä ohitse. Diederich katseli pitkään hänen jälkeensä. "Kyllä minä tiedän", hän sanoi, "ettei pitäisi kääntyä; mutta tuo nyt on kuitenkin korkeinta, se vetää puoleensa!"

* * * * *

Wulckowin kanssa tehty sopimus oli vain lisännyt hänen surujaan. Talonmyynnin kouriintuntuvan velvoituksen vastikkeina oli vain toiveita ja näköaloja: utuisia näköaloja, aivan liian rohkeita toiveita… Oli jäätävän kylmä; Diederich meni sunnuntaina kaupungin puistoon, missä jo kävi pimeäksi, ja eräällä yksinäisellä polulla hän tapasi Wolfgang Buckin.

"Minä olen nyt tehnyt kuitenkin päätökseni", selitti Buck. "Minä menen teatteriin."

"Entäs Teidän porvarillinen asemanne? Teidän naimisenne?"

"Minä olen sitä yrittänyt, mutta teatteri tuntuu puoleensavetävämmältä. Siellä näytellään vähemmän komedioja, nähkääs, siellä ollaan asioissa rehellisempiä. Naisetkin ovat kauniimpia."

"Se ei ole minkäänlainen näkökanta", vastasi Diederich. Mutta Buck ei laskenut leikkiä. "Minun täytyy myöntää, että tuo Gustea ja minua koskeva huhu on minua huvittanut. Toiselta puolen: niin mieletön kuin se onkin, se on kuitenkin olemassa, tyttö kärsii sen johdosta, enkä minä voi kauemmin pitää häntä huonossa valossa."

Diederich loi häneen halventavan syrjäsilmäyksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin Buck olisi ottanut tuon huhun tekosyyksi vetäytyäkseen syrjään. "Tehän tiedätte kyllä", hän sanoi ankarasti, "mitä Te sillä saatte aikaan. Kukaan muu ei tietenkään, ota häntä enää helposti. Siihen tarvitaan jo, piruvieköön, koko joukon ritarillisuutta."

Buck vahvisti tämän.

"Todella uudenaikainen, suurpiirteinen mies", hän sanoi merkitsevästi, "tuntisi pakostakin erityistä tyydytystä saadessaan sellaisissa olosuhteissa pelastaa tytön ja puolustaa häntä. Tässä tapauksessa, missä myöskin on rahaa, jalomielisyys tulisi vasta viime kädessä kysymykseen. Ajatelkaapas jumalantuomiota Lohengrinissä."

"Miten niin, Lohengrinissä?"

Buck ei vastannut tähän mitään; kun he saapuivat Sachsentorille, niin hän kävi levottomaksi. "Tuletteko kanssani sisälle?" hän kysyi. — "Minne sitten?" — "Aivan lähelle, Schweinichenstrassen 77:ään. Minun täytyy se toki sanoa hänelle, Te voisitte kenties silloin…"

Diederich vihelsi hampaittensa välistä.

"Te olette tosiaankin —. Te ette ole vielä hänelle mitään sanonut? Sitä ennen Te kuulutatte sen kaupungilla? Teidän asianne, ystäväni, mutta jättäkää minut leikin ulkopuolelle, minulla ei ole tapana ilmoittaa toisten ihmisten morsiamille heidän kihlauksensa purkumista."

"Tehkää yksi poikkeus", pyysi Buck. "Minusta kaikki kohtaukset ovat elämässä niin raskaita."

"Minulla on periaatteita", sanoi Diederich. Buck palasi takaisin asiaan.

"Teidän ei tarvitse sanoa mitään. Teidän tulee vain mykässä roolissa tarjota minulle moraalista tukea."

"Moraalista?" kysyi Diederich.

"Tuon kohtalokkaan huhun niinsanoakseni edustajana."

"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?"

"Minä lasken leikkiä. Siinä me olemme, tulkaahan."

Ja Diederich, Buckin viimeisen puheenkäänteen satuttamana, meni äänettömästi mukaan.

Rouva Daimchen oli mennyt ulos, ja Guste antoi odottaa itseään. Buck meni katsomaan, mitä hän teki. Lopulta Guste tuli, mutta yksinään. "Eikö Wolfgangkin ollut täällä?" hän kysyi.

Buck oli karannut!

"Tätä minä en käsitä", sanoi Diederich. "Hänellä oli kuitenkin jotakin aivan tärkeätä asiata Teille."

Guste punastui näiden sanojen jälkeen. Diederich kääntyi ovea kohden. "Sitten minäkin sanon hyvästi."

"Mitä hän sitten tahtoi?" tiedusteli Guste. "Hänelle ei kuitenkaan usein tapahdu, että jotakin tahtoisi. Ja miksi hän toi Teidät mukanaan?"

"Sitä minäkään en käsitä. Vieläpä minä saan sanoa, että kokonaan paheksin sitä, että hän tällaisessa tilaisuudessa käyttää todistajia. Minun vikani se ei ole, hyvästi."

Mutta mitä neuvottomampana hän katsoi Gusteen, sitä ahdistavammaksi tämä muuttui.

"Minun täytyy kieltäytyä", hän ilmiantoi lopulta, "polttamasta suutani jonkun kolmannen henkilön asiassa, semminkin kun tuo kolmas lähtee karkuun ja vetäytyy syrjään kaikkein ensimäisistä velvollisuuksistaan."

Gusten aukireväistyt silmät näkivät noiden sanojen tulevan yksitellen Diederichin suusta. Kun viimeinen oli tullut ulos, niin hän pysyi silmänräpäyksen liikkumattomana, mutta sitten vei kädet kasvoilleen. Hän nyyhkytti, näkyi, miten hänen poskensa pullistuivat ja kyyneleet vuotivat hänen sormiensa välistä. Hänellä ei ollut nenäliinaa; Diederich lainasi hänelle omansa, liikutettuna hänen tuskansa johdosta. "Lopultakaan", arveli Diederich, "hänessä ei ole niin paljon menetettävää." Mutta silloin Guste suuttui. "Sen sanotte Te! Te, joka aina olette yllyttänyt minua häntä vastaan. Että hänen nimenomaan on täytynyt lähettää Teidät, se tuntuu minusta enemmän kuin kummalliselta."

"Mitäs Te sillä tarkoitatte, pyydän?" vastasi Diederich omasta puolestaan. "Teidän piti kylläkin tietää yhtä hyvin kuin minunkin, arvoisa neiti, mitä Teillä oli odotettavana tuolta puheenaolevalta herralta. Sillä missä mieliala on löyhä, siellä on kaikki löyhää."

Kun Guste tarkasti häntä pilkallisesti, niin hän sanoi ankarammin:

"Minä ennustin Teille tämän kaiken oikein."

"Siksi, että se Teille niin soveltuu", vastaa Guste myrkyllisesti. Ja Diederich sala-ivalla: "Hänhän on toimittanut niin, että minun pitäisi sekottaa hänen keittopataansa. Ja jos tuo pata ei olisi ollut käärittynä ruskeisiin lappuihin, niin hän olisi jo kauan sitten antanut sen kiehua yli laitojensa."

Silloin Gusten kieli vasta laukesi. "Onkos Teillä aavistustakaan! Sellaista se on, sitä minä en voi antaa hänelle anteeksi, sitä, että kaikki oli hänestä aina samantekevää, vielä minun rahanikin!"

Diederich oli järkytetty, "Sellaisen kanssa ei pidä ryhtyä mihinkään", hän huomautti. "Sellaiset eivät osaa mihinkään pysähtyä, vaan luiskahtavat aina sormien välistä." Hän nyökäytti painavasti. "Jolle raha on samantekevää, se ei ymmärrä elämää."

Guste hymyili kalpeasti. "Te ymmärrätte sen loistavasti."

"Toivokaamme", sanoi Diederich. Guste tuli lähemmäksi, vilkutti hänelle viimeisten kyynelten lävitse.

"Oikeassapa olette ollut. Mitähän luulette, jos minä tekisin tästä lopun?" Hän väänsi suutaan. "Minä en ole kuitenkaan häntä ylipäänsä rakastanut. Olen vain odottanut tilaisuutta päästäkseni hänestä eroon. Nyt hän on niin alhainen ja menee itsestään… Silloin me teemme sen ilman häntä", hän lisäsi katsahtaen houkuttelevasti. Mutta Diederich otti vain nenäliinansa takaisin, kaikesta muusta hän näytti kiittävän. Guste käsitti, että Diederich ajatteli yhä vielä yhtä ankarasti kuin silloin rakkaudenkammiossa; sitä nöyremmin hän käyttäytyi.

"Te viittaatte siihen asemaan, missä minä nyt olen."

Diederich torjui. "Minä en ole mitään sanonut." Guste valitti hiljaa. "Jos ihmiset puhuvat minusta halpamielisesti, sille minä en mahda mitään!"

"Enkä minä."

Gusten pää painui. "No niin, täytyyhän minun se käsittää. Sellainen kuin minä ei ansaitse enää, että kukaan todella hieno mies, jolla on vakavat käsitykset elämästä, ottaisi häntä enää." Ja samalla hän tirkisti kulmainsa alta sanojensa vaikutusta.

Diederich läähätti. "Saattaa olla niinkin —", hän alotti ja pysähtyi. Guste pidätti henkeään. "Olettakaammepa kerta", sanoi Diederich terävän painokkaasti, "että jollakin on päinvastoin mitä vakavimmat käsitykset elämästä, että hän tuntee uudenaikaisesi ja suurpiirteisesti, on täysin tietoinen siitä vastuunalaisuudesta, mikä hänellä on itseään ja tulevia lapsiaan yhtä hyvin kuin keisaria ja isänmaatakin kohtaan, ja että hän ottaa suojellakseen tuota turvatonta naista ja kohottaa hänet rinnalleen."

Gusten ilme oli käynyt yhä hurskaammaksi. Hän pani kämmenensä yhteen ja katsoi pää kallellaan Diederichiin, sisimmässään rukoillen. Tämä ei näyttänyt vielä riittävän, Diederich vaati ilmeisesti jotakin aivan erikoista: ja niin Guste heittäytyi polvilleen. Silloin Diederich lähestyi häntä armollisesti: "Niin sen pitää olla", hän sanoi ja salamoi.

Tässä kohden rouva Daimchen astui sisään. "No no", hän huomautti, "mitäs nyt on tekeillä?" Ja Guste nopeaneuvoisesti: "Jumalani, me etsimme minun sormustani, äiti", — minkä jälkeen rouva Daimchenkin laskeutui lattialle. Diederich ei tahtonut olla huonompi. Jonkun aikaa kestäneen mykän etsiskelyn jälkeen Guste huusi: "Jo löytyi!" Hän nousi päättäväisesti ylös.

"Tiedäkin äiti, että minä olen muuttanut mieltäni."

Rouva Daimchen, joka vielä oli hengästyksissään, ei käsittänyt heti. Guste ja Diederich koettivat yhteisvoimin selittää hänelle asiata. Viimein hän tunnusti, että oli itsekin, kun ihmiset nyt kerta juorusivat, jotakin sellaista jo ajatellut. "Wolfgang oli niinkuin hieman nurisevainen, paitsi silloin kun oli jotakin juonut. Vain tuo perhe, sen vertaiseksi Hesslingit eivät kohoa."

Sen tuli rouva Daimchen näkemään, väitti Diederich; ja hän julisti, että mitään ei ollut lopullisesti päätetty, niin kauan kun ei oltu sovittu kaikista käytännöllisistä seikoista. Gusten myötäjäisten määrä oli näytettävä toteen asiakirjoilla, sitten hän vaati omaisuuden yhteisyyttä — ja mitä hän myöhemmin teki rahoilla, siihen ei kukaan saanut sekaantua! Jos esitettiin jokin vastaväite, niin hän tarttui ovenripaan, ja joka kerta Guste sanoi äidilleen hiljaa ja tuskaisesti: "Pitääkö sitten huomenna koko kaupungin venähyttää suunsa sen johdosta, että olen päässyt irti toisesta ja toinenkin on taas heti tipotiessään?"

Kun kaikki oli sovittu, niin Diederich oli rattoisalla tuulella. Hän jäi Daimchenille illallisille ja tahtoi jo, muitta mutkitta, lähettää palvelustytön hakemaan kihlajaisshamppanjaa. Tämä loukkasi rouva Daimchenia, sillä luonnollisesti hänellä oli sitä jonkunverran kotona, sillä herrat upseerit, joiden kanssa he seurustelivat, kaipasivat sitä. "Ylipäänsä Teillä on enemmän onnea kuin ymmärrystä, sillä herra luutnantti von Brietzenin Guste olisi myöskin saanut." Siihen Diederich nauroi hyväntuulisesti. Kaikki kävi hyvin. Hänelle rahat ja luutnantti von Brietzen Emmille!… Tultiin hyvin iloiselle tuulelle; toista pulloa juotaessa morsiuspari horjui toisiaan vastaan tuoleillaan, heidän jalkansa olivat toisiinsa kietoutuneet polvia myöten, ja Diederichin kädet askartelivat siellä päin. Ylempänä rouva Daimchen pyöritteli peukaloitaan. Äkkiä Diederich päästi jyrisevän rojahduksen ja selitti, että otti siitä niskoilleen täyden vastuunalaisuuden, että se oli aristokraattisissa piireissä tavallista, hän kun seurusteli Wulckowien kanssa.

Mikä yllätys, kun Netzig sai kuulla tapausten käänteen! Onnittelijain tiedustelun, mitä hän nyt tuli tekemään vaimonsa puolellatoista miljoonalla, Diederich vastasi, että hän ei sitä vielä ollenkaan tiennyt. Hän tuli kenties muuttamaan Berliniin, suurisuuntaisille yrityksille se oli viisainta. Tehtaansa hän aikoi tilaisuuden sattuessa myydä. "Paperiteollisuus käy paraikaa kriisin läpi; tällä, keskellä Netzigiä sijaitsevalla latopahasella ei ole mitään merkitystä minun olosuhteissani."

Kotona paistoi turhamielisyyden aurinko. Sisaret saivat lisää taskurahoja, ja äidilleen hän, Diederich, soi niin monta liikuttavaa kohtausta ja syleilyä kuin tämä vain suinkin saattoi toivoa; niin, hän otti mielellään vastaan hänen siunauksensa. Niin usein kuin Guste tulikin, hän esiintyi aina hyvän haltiattaren osassa: kädet täynnä kukkia, makeisia, hopeaisia kukkaroita. Hänen rinnallaan Diederich näytti kulkevan kukkien päällä. Päivät haihtuivat taivaallisen helposti ostoksiin, shamppanja-aamiaisiin ja morsiusparin vieraissakäynteihin, jonne mentäessä ylevä kuski istui ajajan istuimella ja sisällä vaunuissa kihlautuneet olivat innostavassa keskinäisessä puuhassa.

Iloinen oikku, joka leikitteli heidän kanssaan, vei heidät eräänä iltana Lohengriniin; molempien äitien oli täytynyt ymmärtää jäädä kotiin. Morsiusparin luja tahto oli ollut säädyllisyyden uhmaamiseksi istua kahden kesken näyttämöaitiossa. Seinällä oleva punainen, leveä plyyssisohva, jolla saattoi istua kenenkään näkemättä, oli litistynyt ja tahrainen, siinä oli jotakin viehättävän kysymyksenalaista. Guste oli tietävinään, että tämä aitio kuului herroille upseereille ja että he ottivat siellä näyttelijättäriä vastaan.

"Me olemme onnellisesti näyttelijättärien yläpuolella", selitti Diederich ja antoi kuitenkin ymmärtää, että hän tosin joku aika sitten jonkin teatterinaisen kanssa, jonka nimeä hän luonnollisesti ei voinut mainita —. Gusten kuumeiset kysymykset keskeytti oikeaan aikaan orkesterinjohtajan koputus. He asettuivat paikoilleen.

"Hähnisch on tullut vielä kuvottavammaksi", huomautti Guste heti, ja hän nyökäytti johtajaa kohden, joka teki Diederichiin ylen taiteellisen, joskin sairaan vaikutuksen. Mustat, hajalliset hiussuortuvat keikkuivat, sillä aikaa kun hän löi tahtia kaikkine jäsenineen, hänen kasvoillaan, minkä ihrat keikkuivat myöskin mukana; ja hänen hännystakissaan ja housuissaan kävi aaltomainen liike. Orkesterissa oli touhua, Diederich antoi kuitenkin ymmärtää, että hän ei pannut suurta arvoa alkusoitolle. Ylipäänsä, arveli Guste, kun oli nähnyt Lohengrinin Berlinissä! Esirippu nousi, ja hän jo hihitti halveksivasti. "Jumalani, Ortrud! Hän on yöpuvussa ja kureliiveissä!" Diederich piti kiinni enemmän tammen alla olevasta kuninkaasta, joka ilmeisesti oli huomatuin persoonallisuus. Hänen esiintymisensä ei vaikuttanut erittäin terävältä; Wulckow sai bassonsa ja täyspartansa paremmin täyteen arvoonsa; mutta mitä hän sanoi, oli kansalliselta kannalta tervehdittävää. "Valvoa valtakunnan kunniaa, idässä ja lännessä." Hyvä! Niin usein kun hän sen saksaksi lauloi, hän ojensi kätensä, ja musiikki vahvisti sitä omalta osaltaan. Muutoin se korosti myöskin ytimekkäästi kaikkea sitä, mitä yleisön piti kuulla. Ytimekkäästi, se oli oikea sana. Diederich toivoi, että hänellä olisi ollut kanavoimiskiistassaan tällainen musiikki säestäjänään. Torventoitottaja teki hänet sensijaan alakuloiseksi, sillä hän muistutti hiuskarvalleen paksua Delitzschiä kaikessa menneessä olutkunniallisuudessaan. Sen johdosta Diederich tarkasti lähemmin vasallien kasvoja ja huomasi kaikkialla uusteutooneja. He olivat saaneet suuremmat mahat ja parrat ja olivat läkkipeltinä varustaneet itsensä kovaa aikaa vastaan. Kaikki eivät myöskään näyttäneet olevan suotuisissa olosuhteissa; aatelismiehet näyttivät keskiajan keskinkertaisilta virkamiehiltä nahkaisine kasvoineen ja notkupolvineen, aatelittomat vielä vähemmän loistavilta; mutta seurustelu heidän kanssaan olisi luistanut moitteettoman muodonmukaisesti. Ylipäänsä Diederich huomasi, että tässä oopperassa tunsi olevansa kuin kotonaan. Kilpiä ja miekkoja, paljon rätisevää läkkipeltiä, keisarille uskollinen mieliala, tervehdyksiä ja onnitteluja, korkealle kohotettuja lippuja ja saksalainen tammi: olisi saattanut olla mukana näyttelemässä.

Mitä seurueen naiselliseen puoleen tulee, niin siinä oli toivomisen varaa. Guste teki pilkallisia kysymyksiä: kuka nyt oli sitten tuokin, jonka kanssa tuokin —. "Kenties kuttu riippuvaatteissa? Tai tuo paksu lehmä, jolla on kultaiset renkaat sarvien välissä?" Ja Diederich oli vähällä hyväksyä tuon tumman, kureliivillä varustetun naisen, kun kuitenkin ajoissa huomasi, että hänkään ei ollut koko tärkeässä asiassa virheetön. Hänen puolisonsa Telramund näytti lähinnä omaavan siedettävät tavat, mutta tässäkin hyvin ilkeällä juorulla oli osansa. Valitettavasti uhkasi saksalaista uskollisuutta, sielläkin, missä se tarjosi niin loistavan kuvan, tummatukkainen juutalaisrotu.

Elsan esiintyessä oli ilman muuta selvää, millä puolella luokan saatettiin olettaa olevan. Kunnon kuninkaan ei olisi tarvinnut käsitellä asiata siinä määrin objektiivisesti: Elsan ilmeisesti germaanilainen tyyppi, hänen lainehtivat, vaaleat hiuksensa, hänen hyvärotuinen käyttäytymisensä tarjosivat etukäteen tietyt takeet. Diederich kiinnitti häneen katseensa, tämä katsahti ylös ja hymyili rakastettavasi! Diederich tarttui teatterikiikariin, mutta Guste riisti sen häneltä. "Siis se on Merée?" sähisi Guste; ja kun Diederich hymyili paljonpuhuvasti: "Sinulla on hieno maku, voin tuntea itseni siitä imarrelluksi. Loppuunkulunut juutalainen!" — "Juutalainen?" — "Itse hän nimittää itseään Meréeksi, mutta hänen nimensä on kuitenkin Meseritz, ja neljänkymmenen ikäinen hän on." Nolona Diederich tarttui kiikariin, jonka Guste pilkallisesti tarjosi hänelle, ja tuli itsekin vakuutetuksi. No niin, näkyjen maailma. Pettyneenä Diederich nojasi taaksepäin. Kuitenkaan ei hän voinut estää sitä, että Elsan siveä, naisellisen hyväntuntemuksen aavistus liikutti häntä aivan yhtä hyvin kuin kuningasta ja aatelisia. Jumalantuomio näytti Diederichistäkin mainiolta, käytännölliseltä ratkaisutavalta, mikä ei saattanut ketään huonoon valoon. Tosin nähtiin etukäteen, että aateliset eivät tulleet sekaantumaan tuohon mätään asiaan. Täytyi jo ottaa laskiessa huomioon jokin tavallisuudesta poikkeava; musiikki teki tehtävänsä, se sai ennakolta arvaamaan kaiken. Diederichin suu oli auki ja silmät niin tyhmänantavat, että Guste sai salaa naurutaudin. Nyt oli Diederich niin kaukana, kaikki olivat niin kaukana, että Lohengrin saattoi tulla. Hän tuli, säihkyt, lähetti pois taikajoutsenen, säihkyi vielä hurmaavammin. Vasallit, aateliset, kuningas, kaikki joutuivat saman hämmästyksen valtaan kuin Diederichkin. Turhaan ei ollut olemassa korkeampia voimia!… Niin, kaikkein korkein voima ruumiillistui täällä ja salamoi tenhoavasti. Joutsenen- tai kotkankypärä: Elsa kyllä tiesi, miksi hän heittäytyi hänen edessään polvilleen. Diederich puolestaan salamoi Gustea kohden, tältä hävisi nauru. Gustekin oli kokenut, miltä tuntui, kun oli joutunut kaikkien juorun esineeksi, kun oli vapautunut ensimäisestä eikä voinut enää missään näyttää itseään ja olisi ylipäänsä ollut pakotettu lähtemään tiehensä: ja sitten tuli sankari ja pelastaja, joka ei välittänyt koko jutusta mitään, vaan otti omansa! "Niin sen pitää olla!" sanoi Diederich ja nyökkäsi polvistuneeseen Elsaan päin — sillä välin kun Guste, luomet luotuina alas, vaipui katuvassa alamaisuudessa hänen olkapäätään vastaan.

Jatko voitiin sitten arvata. Telramund teki itsensä yksinkertaisesti mahdottomaksi. Voimaa vastaan ei tietenkään voitu mitään. Sen edustajaan, Lohengriniin, kuningaskin suhtautui korkeintaan kuten paremmanpuoleinen liittolaisruhtinas. Hän lauloi esimiehelleen voitonhymniä. Oikeamielisyyden juhlaa vietettiin lennokkaasti, kumoukselliset saivat pudistaa saksalaisen tomun jaloistaan.

Toinen näytös — Guste söi edelleen makeisia, melkein alttiiksiantautuneena — toi kohottavalla tavalla esiin sen vastakohdan, mikä oli oikeamielisten loistavan juhlan välillä, mitä vietettiin ilman mitään soraääntä palatsin ylevästi valaistuissa suojissa, ja toiselta puolen niiden kahden kapinoitsijan välillä, jotka kovin masennettuina makasivat kivilattialla. Diederich arveli jo sopivassa tilaisuudessa itsekin käyttäneensä sanoja: "nouse, toverini, häpeästäni." Hän johtui Ortrudista henkilökohtaisiin muistoihinsa; vallan tavallinen luuska, siitä ei ollut mitään sanottavaa, mutta jotakin liikahti hänessä, kun Ortrud takertui mieheensä ja valtasi hänet. Hän uneksi… Elsaan, tuohon tyhmään hanheen nähden, jolle hän teki mitä tahansa, Ortrudilla oli joitakin avuja, jotka ovat ominaisia ponteville ja ankaroille naisille. Elsa voitiin tosin naida. Diederich tirkisti Gusteen. "On olemassa onnea ilman katumusta," huomautti Elsa, ja Diederich Gustelle: "Toivokaamme sitä."

Tarpeekseen nukkuneille aatelisille ja vasalleille ilmoitti sitten paksu Delitzsch, että he Jumalan armosta olivat saaneet itselleen uuden ruhtinaan. Vielä eilen he olivat olleet uskollisia ja vilpittömiä Telramundia kohtaan, tänään he olivat Lohengrinin uskollisia ja vilpittömiä alamaisia. He eivät sallineet itselleen mitään mielipidettä ja nielivät jokaisen ehdotuksen. "Valtiopäivät me saatamme vielä samanlaisiksi," lupasi Diederich.

Mutta kun Ortrud lupasi Elsalle mennä luostariin, niin Guste suuttui. "Se on hänelle tarpeetonta, siitä minä vihastun aina, kun hänellä ei kuitenkaan enää ole mitään, ja ylipäänsä." — "Juutalaista röyhkeyttä," mutisi Diederich. Muutoin hän ei voinut olla huomaamatta Lohengrinia, lievästi sanoen, liian varomattomaksi, kun hän jätti kokonaan Elsan ratkaistavaksi, pitikö hänen ilmaista nimensä ja sen kautta saattaa koko asia kysymyksenalaiseksi, vai ei. Niin paljon ei pitänyt vaatia naisilta. Ja miksi? Vasalleillehan hänen ei tarvinnut todistaa, että hänen kätensä ja liivinsä olivat tahrattomat, nurisija Telramundista huolimatta: heidän kansallista mielialaansa ei voitu millään lailla epäillä.

Guste lupasi, että kolmannessa näytöksessä tuli esille kaikkein kauneinta, mutta sitä varten hänen piti saada lisää makeisia. Kun niitä tuotiin, niin häämarssi alkoi, ja Diederich lauloi mukana. Juhlapukuiset vasallit menettivät ratkaisevasti vaikutuksestaan, kun esiintyivät ilman läkkipeltiä ja lippuja, Lohengrinillekin olisi ollut parempi, jos ei olisi näyttäytynyt ihokkaassa. Häntä katsellessaan Diederich tuli taas uudestaan vakuutetuksi uniformun merkityksestä. Onneksi naiset olivat poissa maidonhappamine äänineen. Mutta kuningas! Hän ei osannut erota morsiusparista, lähenteli heitä ja näytti kernaimmin tahtovan jäädä siihen katselijaksi. Diederich, jonka mielestä kuningas oli koko ajan ollut liian sovittelevainen, nimitti häntä nyt yksinkertaisesti nulkiksi.

Lopuksi hän löysi oven, Lohengrin ja Elsa heittäytyivät sohvalle "hekumaan, jonka vain Jumala voi suoda." Ensiksi he kietoutuivat toisiinsa vain yläruumiillaan, alemmat ruumiinosat pysyttelivät mahdollisimman kaukana toisistaan. Mutta mitä enemmän he lauloivat, sitä lähemmäksi he lipuivat toisiaan, — minkä ohessa heidän kasvonsa kääntyivät usein Hähnischiin päin. Hähnisch ja hänen orkesterinsa näyttivät saattavan heidät tuliseen kiihkoon: se olikin käsitettävissä, sillä myöskin Diederich ja Guste läähättivät yksinäisessä aitiossaan ja katselivat toisiaan kiihtynein silmin. Tunteet kulkivat tenhosävelten tietä, joita Hähnisch aaltoilevin jäsenin loihti esiin, ja kädet seurasivat niitä. Diederich antoi kätensä vaipua Gusten selän ja tuolin väliin, syleili häntä alhaalta ja mutisi hurmaantuneena: "Kun minä näin tämän ensi kertaa, niin minä sanoin heti, että hän tai ei kukaan!"

Mutta silloin heidät herätti lumouksesta eräs välinäytös, joka näytti varmasti antavan Netzigin taiteenystäville paljon puheenaihetta. Lohengrin näytti metsästyspaitansa! Hän juuri viritti: "Atmest du nicht mit mir die süssen Düfte" (Etkö hengitä kanssani sulotuoksuja), silloin se tuli esiin ihokkaan alta, mikä avautui. Aina siihen asti kun Elsa, silminnähtävästi kiihtyneenä, oli saanut sen napitetuksi, salissa vallitsi vilkas levottomuus; sitten yleisö vaipui uudestaan lumouksen valtaan. Guste tosin, joka oli niellyt makeista vääräänkurkkuunsa, joutui erääseen arveluun! "Miten kauan tuo paita jo on ollut hänen päällään? Ja ylipäänsä, hänellä ei ole mitään mukanaan, joutsen kun ui tiehensä matkatavarain kanssa!" Diederich jätti hänet miettimään. "Sinä olet aivan samanlainen hanhi kuin Elsakin," hän huomautti. Sillä Elsa aikoi turmella kaikki asiansa sen tähden, ett'ei malttanut olla kysymättä miehensä poliittisia salaisuuksia. Kumous kukistettiin kokonaan, sillä Telramundin pelkurimainen murhayritys epäonnistui Jumalan sallimuksesta; mutta naiset, Diederichin täytyi sanoa se itselleen, vaikuttivat vielä kumouksellisemmin, jollei niiden suitsia pidetty kireällä.

Muutoksen jälkeen tämä kävi täysin selväksi. Tammi, liput, kaikki kansalliset värit olivat siinä taas, ja "für deutsches Land das deutsche Schwert, so sei des Reiches Kraft bewährt" (Saksanmaan puolesta Saksan miekka, sillä lailla valtakunnan voima tulee osoitetuksi): hyvä! Mutta Lohengrin näytti nyt todellisesti päättäneen vetäytyä syrjään julkisesta elämästä. "Kaikkialla minua epäiltiin," hän saattoi myöskin sanoa. Vuoron perään hän syytti Telramund-vainajata ja tainnoksissa olevata Elsaa. Kun kumpikaan heistä ei väittänyt mitään vastaan, niin hän olisi ilman muuta pitänyt oikeutensa; sitä paitsi hän oli todellisuudessa arvoasteessa ylinnä. Sillä nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen nimensä mainitseminen sai aikaan koko kokouksessa, joka ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä, suunnattoman liikutuksen. Vasallit eivät voineet mitenkään rauhoittua, kaikkea muuta he näyttivät odottaneen, mutt'ei sitä, että hänen nimensä oli Lohengrin. Sitä kiihkeämmin he koettivat saada rakasta valtiastaan ainakin tällä kertaa jättämään seurauksiltaan tärkeän eroamisensa. Mutta Lohengrin pysyi käheänä ja luoksepääsemättömänä. Muutoin joutsen jo odotti. Ortrudin viimeinen röyhkeä työ sai hänet yleiseksi tyydytykseksi taittamaan niskansa. Valitettavasti Elsakin heti sen jälkeen peitti taistelukentän, jonka Lohengrin jätti taakseen voimakkaan kyyhkysen, eikä lumouksesta päästetyn joutsenen vetämänä. Sen johdosta nuori, vasta tavattu Gottfried tuli ruhtinaaksi, kolmanneksi kolmen päivän sisällä, jolle aateliset ja vasallit vannoivat uskollisuutta, uskollisina ja vilpittöminä, kuten aina.

"Se johtuu siitä," huomautti Diederich auttaessaan viittaa Gusten päälle. Kaikki nämä ratkaisevat tapaukset, jotka olivat vallan olemuksenilmaisuja, olivat kohottaneet ja syvästi tyydyttäneet häntä.

"Mistä se sitten johtuu," huomautti Guste valmiina väittämään vastaan. "Vain siitä, että Elsa tahtoo tietää, kuka Lohengrin on. Ja sitä hän voi kyllä vaatiakin, se nyt ei ole muuta kuin säädyllistä." — "Siinä on korkeampi ajatus," selitti Diederich hänelle ankarasti. "Gralin historia osoittaa, että kaikkeinkorkein herra ei ole lähinnä jumalaa muille kuin omalle omalletunnolleen vastuussa. Niin, ja me taas hänelle. Jos Hänen Majesteettinsa etu on kysymyksessä, niin saat tehdä, mitä tahdot, minä en sano mitään, ja mahdollisesti —." Yksi kädenliike ilmaisi, että Diederichkin senlaatuisessa ristiriidassa arvelematta uhraisi Gusten. Tämä vihastutti Gustea. "Sehän on murhaa! Miten voi sellaista hyväksyä, kun Lohengrin on tuntematon nahjus. Ei edes hääyönä Elsa huomannut hänessä mitään!" Ja Guste nyrpisti nenäänsä samalla lailla kuin silloin rakkaudenkammiosta lähdettäessä, jolloin ei myöskään ollut tapahtunut mitään.

Kotimatkalla kihlautuneet rakensivat sovinnon. "Se on sitä taidetta, jota me tarvitsemme!" huudahti Diederich. "Se on saksalaista taidetta!" Sillä siinä ilmestyi hänelle sanoin ja sävelin kaikki kansalliset vaatimukset täyttyneinä. Kapinoiminen oli siinä samaa kuin rikos, olevainen ja lainmukainen joutui loistavan juhlimisen alaiseksi, aatelille ja jumalanarmolle pantiin korkein arvo, ja kansa, tuo tapausten ikuisesti yllättämä kuoro, tappeli kernaasti herrojensa vihollisia vastaan. Sotainen pohja ja mystilliset huiput, nämä molemmat havaittiin siinä. Sekin vaikutti tässä tutulta ja sympaattiselta, että kauniimpana ja rakastetumpana puolena tässä taideluomassa oli mies. "Ich fühl' das Herze mir vergehn, schau ich den wonniglichen Mann (Minä tunnen sydämeni menehtyvän, kun katson hekumaatarjoavaan mieheen)" lauloivat myöskin miehet kuninkaan keralla. Niin oli musiikkikin osaltaan täynnä miehellistä hekumaa, oli sankarillista ollessaan ylellistä ja palavassa himossaan keisarille uskollista. Kuka pystyi sitä vastustamaan? Tuhatta sellaista oopperanesitystä, eikä enää ollut olemassa ketään, joka ei olisi ollut kansallismielinen! Ja Diederich lausui: "Teatterikin on yksi minun aseistani." Tuskin yksi majesteettirikosjuttukaan saattoi niin perinpohjin herättää porvarit unestaan. "Minä olen saattanut Lauerin vankilaan, mutta sille, joka on kirjoittanut Lohengrinin, minä nostan hattuani." Hän ehdotti suosionosoitussähkösanoman lähettämistä Wagnerille. Gusten täytyi selittää hänelle, että se ei ollut enää mahdollista. Jouduttuaan kerta näin korkealentoisiin ajatuksiin Diederich lausui mielipiteensä taiteesta ylipäänsä. Taiteiden joukossa oli arvoasteensa. "Korkeinta on musiikki, siksi se onkin saksalaista taidetta. Sitten tulee draama."

"Miksi?" kysyi Guste.

"Siksi, että siihen usein voidaan sovittaa musiikkia, ja siksi, että sitä ei tarvitse lukea, ja ylipäätään."

"Ja mikä tulee sitten?"

"Luonnollisesti muotokuvamaalaus, keisarinkuvien tähden. Muu nyt ei ole niin tärkeätä."

"Entäs romaani?"

"Se ei ole mitään taidetta. Ainakaan, jumalankiitos, ei mitään saksalaista: sen sanoo jo nimikin."

* * * * *

Ja niin oli hääpäivä saapunut. Sillä molemmilla oli kiire: Gustella ihmisten tähden, Diederichillä poliittisista syistä. Suuremman vaikutuksen aikaansaamiseksi oli päätetty, että Magdan ja Kienastin piti samana päivänä viettää häänsä. Kienast oli saapunut, ja Diederich tarkasti häntä usein levottomasti, sillä Kienast oli leikkauttanut partansa, taivuttanut viiksensä kärjet silmäkulmiin asti, ja hän salamoi myöskin. Magdan voitto-osuuden määrästä keskusteltaessa hän osoitti pelottavaa liikeneroa. Diederich, joka oli huolissaan asian päättymisen johdosta, vaikka olikin päättänyt täyttää väsymättä velvollisuutensa omaa itseään kohtaan, syventyi nyt useammin liikekirjoihinsa… Vieläpä hääpäivänäänkin hän istui konttorissaan, vaikka oli jo vetänytkin hännystakin päälleen; silloin hänelle tuotiin kortti: Karnauke, virkavapaa yliluutnantti. "Mitähän se mies mahtaa tahtoa, Sötbier?" Vanha kirjanpitäjä ei liioin sitä tiennyt. No saman tekevä. "Upseeria en voi työntää luotani." Ja Diederich meni itse avaamaan.

Mutta ovelle ilmestyi tavattoman jäykkä herra, jolla oli päällään vihertävä, vettätippuva kesäviitta, mikä oli kaulasta tiukasti napitettu. Hänen suippokärkisten lakeerikenkiensä alle syntyi heti lätäkkö, ja hänen maanviljelijänhatustaan, jota hän merkillisellä tavalla piti päässänsä, valui vettä virtanaan. "Kuivatkaamme ensin itseämme", hän sanoi ja läksi, ennenkuin Diederich oli sitä myöntänyt, uunin luo. Sieltä hän sanoi sorahtaen: "Myytte, mitä? Pula, miten?" Diederich ei heti käsittänyt; sitten hän loi levottoman katseensa Sötbieriin. Vanhus oli jälleen käynyt käsiksi kirjeisiinsä. "Herra yliluutnantti on varmastikin erehtynyt talon numerossa", huomautti Diederich varovasti, mutta se ei auttanut. "Joutavia. Tunnen asian. Ei mitään tyhjiä puheita. Korkeampi käsky. Turpa tukkoon ja myykää, muuten piru perii."

Tämä puhe oli liian loukkaavaa; Diederich ei voinut olla näkemättä, että tämän herran tavaton jäykkyys ei ollut todellista hänen sotilaallisesta menneisyydestään huolimatta ja että hänen silmänsä olivat lasimaiset. Samalla hetkellä kun Diederich pani tämän merkille, Karnauke otti päästään viheriän hattunsa ja valutti siinä olevan veden Diederichin hännystakkipaidalle. Tämä aiheutti vastalauseen Diederichin puolelta, mutta luutnantti pani sen pahakseen. "Olen käytettävissänne", hän sorautti. "Herrat von Quitsin ja von Wulckow puhuttelevat Teitä minun välitykselläni." Samalla hän vilkutti silmäänsä pinnistävästi — ja Diederich, jonka valtasi hirvittävä epäluulo, unhoitti vihansa ja ajatteli vain sitä, miten olisi pakottanut luutnantin poistumaan. "Me puhumme tästä ulkona", hän kuiskasi hänelle ja toisella puolella olevalle Sötbierille: "Tuo herra on mielettömästi humalassa, minun täytyy miettiä, miten pääsisin hänestä irti." Mutta Sötbier puristi huulensa yhteen, rypisti otsaansa, ja tällä kertaa hän ei tarttunut enää kirjeisiinsä.

Luutnantti meni suoraa päätä sateeseen, Diederich seurasi häntä. "Ei sen vuoksi mitään vihamielisyyttä, puhuahan voimme toki." Vasta sitten kun hänkin oli läpimärkä, onnistui hänen luotsata tuo herra takaisin taloon. Tyhjän konehuoneen läpi yliluutnantti huusi: "Lasit, naukku! Ostan kaikki, naukutkin!" Vaikka työmiehillä olikin lomaa hänen häittensä johdosta, Diederich katseli pelokkaasti ympärilleen; hän avasi sen koppilon oven, missä kloorisäkit olivat, ja toimitti toivottomalla sysäyksellä tuon herran sinne sisälle. Siellä haisi hirveästi, herra aivasteli useampaan kertaan ja sanoi sitten: "Karnauke nimeni, miksi Te haisette tällä tavalla?"

"Onko tässä joku Teidän takananne?" kysyi Diederich. Herra pani senkin pahakseen. "Mitäs Te sillä tarkoitatte?… Vai niin, ostan mitä on." Diederichin katsetta seuraten hän tarkasti tippuvaa kesäviittaansa. "Tilapäinen pula", hän sorahutti. "Toimin ritarien asiamiehenä. Kunnianasia."

"Mitäs Teidän päämiehenne sitten tarjoaa?"

"Satakaksikymmentä koko kirstusta."

Ja kun Diederich suuttui tai vihastui ja selitti, että hänen kiinteimistönsä arvo oli kaksisataatuhatta markkaa, niin yliluutnantti pysyi tarjouksessaan: "Satakaksikymmentä koko kirstu."

"Ei synny mitään" — Diederich teki varomattoman liikkeen uloskäytävää kohden, minkä jälkeen luutnantti asettui vakavasti hänen eteensä. Diederichin täytyi panna vastaan, hän kaatui eräälle kloorisäkille, ja herra tuli hänen päälleen. "Nouskaapas ylös," yski Diederich, "täällä me tulemme valkaistuiksi." Yliluutnantti nousi pystyyn ulisten, aivan kuin hänen vaatteittensa läpi olisi häntä poltettu, — ja äkkiä hän sai takaisin jäykän ryhtinsä. Hän vilkutti silmää. "Presidentti von Wulckow tietää visusti, että Te myytte, muutoin ei mitään afäärejä hänen kanssaan. Serkku Quitzin hankkii tästä ympäriltä maata. Luottaa varmasti Teidän suostumukseenne. Satakaksikymmentä koko kirstu." Diederich, valkeampana kuin jos olisi jäänyt makaamaan klooriin, yritti vielä: "Sataviisikymmentä," — mutta hänen äänensä petti. Se oli enemmän kuin lojaalisesti saattoi käsittää! Wulckow, pöyristyneenä virkamiehen kunnian vuoksi, lahjomattomana kuin viimeinen tuomio!… Levottomalla katseella hän silmäsi vielä kerran Karnauken, virkavapaan yliluutnantin olentoa. Hänet nyt lähetti Wulckow, hänelle hän uskoi asiansa! Eikö tätä asiata olisi voitu äskettäin järjestää kahden kesken, kaikella mahdollisella varovaisuudella ja molemminpuolisella kunnioituksella? Mutta nuo junkkarit saattoivat vain karata ihmisten kurkkuun, liikeasioista he eivät vieläkään ymmärtäneet mitään. "Menkäähän sitten edellä notaarin luokse," kuiskasi Diederich, "minä tulen heti." Hän antoi hänen mennä. Mutta kun hän itse aikoi poistua, niin Sötbier seisoi siinä, huulet edelleen yhteenpuristettuina. "Mitäs te tahdotte?" Diederich oli uuvuksissa.

"Nuori herra," alotti vanhus ontosti, "mitä Te nyt aijotte tehdä, sen suhteen minä en voi enää olla vastuunalainen."

"Ei sitä Teiltä vaaditakaan." Diederich suoristautui. "Minä tiedän yksin, mitä minä teen." Vanhus kohotti rukoilevasti kätensä.

"Te ette sitä tiedä, nuori herra! Autuaan isävainajanne ja minun yhteistä työtämme minä puolustan! Sillä, että me rakensimme tämän vankalla työllä ja ahkeruudella, sillä Te olette tullut suureksi. Ja jos Te kerta ostatte kalliita koneita ja sitten kieltäydytte täyttämästä sopimuksianne, se on vikuroimista, sillä Te saatte liikkeen menemään alas. Ja nyt Te myytte tämän vanhan talon?"

"Te olette kuunnellut oven takana. Jos jotakin tapahtuu ilman Teidän läsnäoloanne, niin sitä Te ette koskaan oikein siedä. Älkää vain kylmetytä itseänne täällä." Diederich ilkkui.

"Teidän ei pidä myydä sitä!" voivotti Sötbier. "Minä en voi katsella sitä, miten minun vanhan herrani poika ja perillinen kaivaa pohjan liikkeen vankkojen perustusten alta ja harrastaa suurmiehenpolitiikkaa."

Diederich katseli häntä säälien. "Suurpiirteisyyttä ei keksitty vielä Teidän aikananne. Nykyään uskalletaan jotakin. Alkuunpano on pääasia. Myöhemmin tulette näkemään, mitä hyötyä siitä oli, kun nyt myyn tämän talon."

"Niin, sen Te tulette vasta myöhemmin näkemään. Kenties silloin, kun teette vararikon, tai kun Teidän lankonne, herra Kienast nostaa kanteen Teitä vastaan. Te olette tehnyt yhtä ja toista sisartenne ja äitinne vahingoksi! Jospa minä sanoisin jotakin herra Kienastille! Vain siksi, että minä tunnen kunnioitusta perhettä kohtaan, minä en saata Teitä onnettomuuteen!"

Vanhus oli poissa suunniltaan. Hän värisi, vihan kyyneleet kiilsivät hänen luomissaan. Diederich lähestyi häntä ja nosti nyrkkinsä hänen nenänsä alle. "Koettakaapaskin sitä! Minä näytän toteen, että Te olette tehnyt varkauksia ja jo pitkän aikaa. Luuletteko Te, että minä en olisi ryhtynyt mihinkään varokeinoihin?"

Vanhus kohotti myöskin vapisevan nyrkkinsä. He puhkuivat toisilleen. Sötbier pyöritteli verisiä silmämuniaan, Diederich salamoi. Sitten vanhus vetäytyi takaisin. "Ei, niin ei saa tapahtua. Minä olin aina vanhan herrani uskollinen palvelija. Minun omatuntoni käskee minun säilyttämään hänen seuraajalleen koetellut voimani niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista."

"Se Teille sopisi", sanoi Diederich kovasti ja kylmästi. "Olkaa iloinen sen johdosta, ett'en heitä Teitä heti ulos. Kirjoittakaa vain heti eronpyyntönne, niin se on jo etukäteen hyväksytty." Ja hän poistui.

Notaarin luona hän vaati, että kauppakirjassa ostaja mainittiin "tuntemattomaksi". Karnauke hymähti hieman. "Tuntematon sopii hyvin. Mehän tunnemme herra von Quitzinin." Sen johdota notaarikin hymyili. "Minä huomaan", hän sanoi, "herra von Quitzin hankkii itselleen maata. Tähän asti on hänelle kuulunut Meisestrassella vain pikkuinen 'Kanan kapakka'. Mutta, herra tohtori, hän ostelee jo myöskin niitä kahta tonttia, jotka ovat Teidän talonne takana. Silloin hänen maansa rajoittuu kaupunginpuistoon ja silloin tuolla paikalla on suurenmoisia mahdollisuuksia."

Diederich vapisi taas. Hiljaa hän pyysi notaaria vaikenemaan siksi, kun se oli tapahtunut. Sitten hän jätti hyvästi, hänellä ei ollut aikaa hukattavana. "Tiedän", sanoi yliluutnantti ja piti hänestä lujasti kiinni. "Riemunpäivä. Aamiaiset Hotel Reichshofissa. Olen varustettu." Hän avasi viheriän viittansa ja näytti rutistunutta vierailupukuaan. Diederich katsahti häneen kauhuissaan, hän koetti puolustaa itseään; mutta luutnantti uhkasi uudestaan todistajillaan.

Morsian oli jo kauan odottanut häntä, molemmat äidit kuivasivat hänen kyyneleitään, läsnäolevien naisten hymyillessä salaviittauksellisesti. Tämäkin sulhanen livisti tiehensä! Magda ja Kienast olivat suutuksissaan, ja Meisestrassen ja Schweinichenstrassen välillä juoksi lähettejä… Lopultakin! Diederich oli siinä, joskin vanhassa hännystakissaan. Hän ei antanut minkäänlaisia selityksiä. Aviovirastossa ja kirkossa hän teki hämmästyneen vaikutuksen. Kaikilta puolin huomattiin, että sillä lailla syntyneessä liitossa ei ollut mitään siunausta. Myöskin pastori Zillich mainitsi puheessaan, että maallinen omaisuus oli jotakin katoavaista. Hänen pettymyksensä käsitettiin. Käthcheniä ei näkynyt ollenkaan.

Hääaamiaisilla Diederich istui äänettä ja ajatukset silminnähtävästi muualla. Vieläpä hän unhoitti syömisenkin ja tuijotti ilmaan. Vain yliluutnantti Karnauke pystyi herättämään hänen huomiotaan. Tosin luutnantti tekikin tehtävänsä; jo liemiruuan jälkeen hän piti morsiamelle maljapuheen, mikä sisälsi sellaisia viittailuja, joita seurueen siihen asti nauttima viinimäärä ei edellyttänyt. Enemmän levottomuutta herätti Diederichissä Karnauken tietyt muut puheenkäänteet, joita tämä säesti häneen päin käännetyillä silmäniskuinaan ja jotka saivat valitettavasti Kienastinkin vaipumaan mietteisiin. Hetki, jota Diederich oli sykkivin sydämin odottanut, saapui: Kienast nousi ylös ja pyysi saada sanoa hänelle sanan kahden kesken… Mutta sitten yliluutnantti kilisti lasinsa laitaan ja nousi vikkelän kankeasti istuimeltaan. Juhlan jo pitkälle kehittynyt melu taukosi äkisti; Karnauken suipoissa sormissa nähtiin sininen nauha ja sen alla risti, minkä reunat välkkyivät kullalta… Voi sitä melua ja voi niitä onnentoivotuksia! Diederich ojensi molemmat kätensä, autuus, jota hän tuskin jaksoi kestää, vuoti hänen sydämestään, hän puhui itsestään ja ennen kuin edes tiesi mitä. "Hänen Majesteettinsa… Kuulumaton armo… Vaatimattomat ansiot, koskaan horjumaton uskollisuus…" Hän kumarteli, hän laski käden sydämelleen, kun Karnauke ojensi hänelle tuon ristin, sulki silmänsä ja vaipui: aivan kuin hänen edessään olisi seisonut eräs toinen, antaja itse. Armonauringonpaisteessa Diederich tunsi, että tämä oli pelastus ja voitto. Wulckow piti sopimuksen. Voima piti Diederichiin nähden sopimuksensa! Neljännen luokan ritarimerkki salamoi, se oli tapaus, sitä tuli seuraamaan keisari Wilhelmin patsas, Gausenfeld, afäärejä ja mainetta!

Eron hetki lähestyi. Kienast, yhä vielä liikutettuna ja ujona, sai sanotuksi muutamia sisällöltään yleisiä sanoja, joissa kosketeltiin niitä ihania päiviä, joita kohden he kulkivat ja niitä suuria asioita, joita hänellä ja koko perheellä oli edessään — ja Diederich ja Guste olivat jo tiessään.

VI.

Herra tohtori Hessling ja hänen rouvansa, Netzigistä, katsahtivat mykkinä toisiinsa zürichiläisen hotellin hississä, sillä heidät vietiin neljänteen kerrokseen. Tämä oli johtunut siitä silmäyksestä, minkä liikkeenhoitaja oli luonut heihin nopeasti ja varovasti. Diederich kirjoitti nimensä tottelevaisesti päiväkirjaan; vasta kun yliviinuri oli mennyt, hän ilmaisi suuttumuksensa sikäläistä toimitusta ja Zürichiä kohtaan. Guste kävi vielä äänekkäämmäksi ja tuli siihen lopputulokseen, että piti kirjoittaa Baedekerille, Kun tämä kostamiskeino näytti vähemmän tehokkaalta, niin Diederich kääntyi Gustea vastaan syyttäen hänen hattuaan. Guste lykkäsi tämän taas Diederichin hohenzollernviitan viaksi. Niin he sitten ryntäsivät aamiaispäivällisille päät kovin punaisina. Ovella he pysähtyivät ja huohottivat vieraiden katseiden alaisina, Diederich kun oli smokingissa, mutta Gustella päässään sellainen hattu, missä oli nauhoja, sulkia ja solkia, mitkä epäilemättä kuuluivat ensikerroksen asukkaille. Heidän tuttavansa, yliviinuri, vei heidät riemukulussa heidän paikalleen.

Zürichiin ja myöskin hotelliin he leppyivät illalla. Sillä ensinnäkin neljännessä kerroksessa oleva huone oli halpa, vaikkakaan ei kunniakas; ja sitten aivan avioparin vuoteiden yläpuolella riippui melkein luonnollisen kokoinen turkkilainen haaremivaimo, ruskahtava ruumis ylellisellä patjalla kelluen, kädet pään alla, kosteata riutumista silmäin tummassa laskoksessa. Raamit jakoivat sen keskeltä kahtia, mikä seikka antoi avioparille pilan aihetta. Seuraavana päivänä he kulkivat ympäri raskain silmäluomin, nielivät hirveitä ruokamääriä ja kysyivät vain itseltään, mitä olisi tapahtunut, jos tuo haaremivaimo ei olisi ollut keskeltä katkaistu, vaan aivan kokonainen. Väsymyksestä he laiminlöivät junan ja palasivat illalla niin aikaisin kuin mahdollista halpaan huoneeseensa. Ei voitu arvata, miten kauvan tätä laatua elämää tuli kestämään; mutta silloin Diederich luki raskain luomin sanomalehdestä, että keisari oli paraikaa matkalla Roomaan tervehtimään Italian kuningasta. Silmänräpäyksessä hän oli virkeällä tuulella. Kimmoisesti hän liikkui ovenvartijan luo, konttoriin ja hissiin; ja Guste sai valittaa tai ei, että häntä huimasi, matkalaukut olivat kunnossa, Diederich työnsi jo Gusten ulos. "Pitääkö nyt sitten?" voivotti Guste, "kun sänkykin on niin hyvä!" Mutta mennessään Diederich loi vain pilkallisen katseen haareminaiseen. "Huvitelkaapa vain edelleen, armollinen nainen!"

Kiihtymyksestä hän ei nukkunut kauan, Guste kuorsasi rauhallisesti hänen olkapäällään, sillä välin kun hän, lentää suhistaen läpi yön, ajatteli sitä, miten toista rataa pitkin keisari itse kiiti samanlaista vauhtia ja samaa päämäärää kohden. Keisari ja Diederich riensivät kilpaa! Ja koska Diederich jo useampia kertoja elämässään oli saattanut lausua ajatuksia, jotka salaperäisellä tavalla näyttivät ilmaisevan kaikkeinkorkeimman herran ajatuksia, niin kenties Hänen Majesteettinsa tällä haavaa tiesi Diederichin olemassaolon: tiesi, että hänen uskollinen alamaisensa riensi hänen rinnallaan yli Alppien näyttämään aroille muukalaisille, mitä uskollisuus keisaria kohtaan on. Hän salamoi toisella penkillä olevia nukkujia kohden, jotka olivat pieniä tummia ihmisiä ja joiden kasvot näyttivät unessa riutuneilta. Saksalaiseen ojentautumiseen heidän pitäisi tutustua!

Aikaisin Milanossa ja keskipäivällä Florenzissa matkustajia läksi junasta, mitä seikkaa Diederich ei käsittänyt. Hän koetti, menestymättä sanottavasti, selittää jälellejääneille, mikä tapaus heitä Roomassa odotti. Kaksi amerikkalaista näytti vastaanottavammalta, jonka johdosta Diederich riemuitsi: "Niin, Te kadehditte varmastikin meitä meidän keisarimme johdosta!" Silloin amerikkalaiset katsahtivat toisiaan mykän kysyvästi tulematta siitä sen viisaammiksi.

Lähellä Roomaa Diederichin kiihtymys muuttui villiksi toimintahaluksi. Sormi matkaoppaan lehdellä hän kieppui junahenkilökunnan kinterillä ja koetti saada selville, kumpi tuli pääsemään aikaisemmin perille, hänen keisarinsa, vaiko hän. Gusten intohimot olivat syttyneet hänen miehensä innostuksesta. "Diedel!" hän huusi: "Minä saatan heittää matkahuivini tielle, jotta hän astuu sille, ja kukat minä myöskin paiskaan pois hatustani!" — "Mutta jos hän näkee sinut ja sinä teet häneen vaikutuksen?" kysyi Diederich ja hymyili kuumeisesti. Gusten povi alkoi aaltoilla, hän loi luomensa alas. Diederich yski ja tempautui irti tuosta hirvittävästä jännityksestä. "Minun miehenkunniani on minulle pyhä, sen minä tahdon tässä sanoa, mutta tässä tapauksessa —" Ja hän teki täpärän kädenliikkeen.

Sitten tultiin perille — mutta kokonaan toisin, kuin aviopuolisot olivat kuvitelleet. Virkailijat ahdistivat matkustajat pois asemalta eräälle avaralle paikalle, ja sen takana oleville kaduille, jotka heti jälleen suljettiin. Mutta ylenpalttisessa innostuksessaan Diederich läpäisi esteen. Hän jätti Gusten seisomaan siihen ojennetuin käsin kaikkien käsilaukkujen kanssa ja ryntäsi eteenpäin. Hän oli jo keskellä kenttää; kaksi sulkahattuista sotilasta juoksi hänen jälkeensä, niin että heidän kirjavat takinliepeensä liehuivat. Silloin astui aseman rappusilta useampia herroja alas, ja heti kohta eräät vaunut ajoivat Diederichiä kohden. Diederich heilutti hattuaan, hän karjui niin, että vaunuissa olevat herrat keskeyttivät puheensa. Oikealla oleva kumartui eteenpäin — ja he näkivät toisensa, Diederich ja hänen keisarinsa. Keisari hymyili kylmän tutkivasti silmäkulmillaan ja suupielensä hän veti hieman alaspäin. Diederich juoksi jonkun matkaa mukana, silmät selko selällään, huutaen yhä ja hattuaan heiluttaen, ja muutaman sekunnin ajan he olivat vallan kahden kesken, keisari ja hänen alamaisensa, keskellä tyhjää kenttää, sinisiintävän taivaan alla, sillä aikaa kun ympärillä ja taustalla vieras joukko taputteli heille käsiään.

Vaunut katosivat jo liputetuille kaduille, eläköönhuudot kaikuivat jo kaukaa, ja Diederich huoahti, sulki silmänsä ja pani hatun päähänsä.

Guste viittasi hänelle suonenvedontapaisesti, ja ympärillä seisovat ihmiset taputtivat Diederichille käsiään, kasvot täynnä iloista hyväntahtoisuutta. Sotamiehetkin, jotka äsken olivat ajaneet häntä takaa, nauroivat nyt. Toinen heistä meni osanotossaan niin pitkälle, että vihelsi hänelle ajurin. Ajaessaan pois Diederich tervehti yleisöä. "He ovat lasten kaltaisia", hän selitti vaimolleen. "Niin, mutta myöskin samassa määrässä löyhiä", hän lisäsi, ja sitten hän myönsi: "Berlinissä ei tämä olisi mitenkään käynyt päinsä… Kun minä ajattelen katumeteliä Unter den Lindenillä, niin kaikki kävi siellä hieman terävämmin." Ja hän suoristautui ajaakseen hotelliin. Hänen ryhtinsä johdosta he saivat huoneen toisesta kerroksesta.

Varhain aamulla oli Diederich jo kadulla. "Keisari nousee aikaisin," hän sanoi Gustelle, joka murisi tyynyjensä välissä. Muuten hän ei tarvinnutkaan vaimoaan tehtävänsä suorittamisessa. Sormi kaupungin asemakaavalla hän saapui Quirinalin eteen ja asettui siihen. Hiljainen paikka oli viistojen säteiden kultaama, palatsi seisoi tyhjää taivasta vasten häikäisevän jykevänä — ja Diederich seisoi siinä ja odotti majesteettia neljännen luokan ritarimerkki kohotetussa rinnassa. Rappuja ylös ja pois kaupungista sipsutteli joku vuohilauma ja katosi kaivon ja valtavansuurten hevostenkesyttäjäin taakse. Diederich ei katsahtanut taakseen. Kaksi tuntia kului, ohikulkijoita alkoi ilmestyä useampia, joku vartio ilmestyi talonsa takaa, toisessa porttikäytävässä liikuskeli porttivahti, ja useampia henkilöitä kulki ohitse. Diederich kävi levottomaksi. Hän lähestyi fasaadia, kulki hiljaa ohitse, kurkistaen jännittyneenä sisään. Kun hän ilmestyi kolmannen kerran, niin portinvartia vei käden lakkiinsa, hieman epäröiden. Kun Diederich pysähtyi ja vastasi tervehdykseen, niin hän tuli ystävälliseksi. "Kaikki järjestyksessä," hän sanoi kätensä takaa, ja Diederich otti ilmoituksen vastaan ymmärtävin elein. Hänestä tuntui vain luonnolliselta, että hänelle tehtiin selvää hänen keisarinsa hyvinvoinnista. Hänen kysymyksiinsä, milloin ja minne tuli keisari lähtemään, vastattiin viivyttelemättä. Portinvartija sai itsestään päähänsä, että Diederich tarvitsi vaunut, jos tahtoi saattaa keisariaan, ja hän lähetti jonkun niitä hakemaan. Sillä välin siihen oli kokoutunut pieni joukko uteliaita, ja silloin portinvartija astui syrjään; erään esiratsastajan takaa ilmestyi, avovaunuissa, kotkakypärän säteillessä, pohjolan vaalea herra. Diederichin hattu heilui ja hän itse huusi, aivankuin pyssyn piipusta, italiaksi: "Eläköön keisari!" Ja kohteliaasti tuo pieni joukko huusi mukana… Mutta Diederich hyppäsi ajurinrattaille, jotka olivat siinä vieressä, ja sitten mukaan, innostaen kuskia huudoilla ja runsailla juomarahoilla. Ja katso: hän pysähtyi, takaapäin lähestyivät vasta kaikkeinkorkeimmat vaunut. Kun keisari astui alas, niin siinä oli taas pieni joukko, ja Diederich huusi jälleen italiankielellä… Hän jäi vartioimaan taloa, missä hänen keisarinsa viipyi. Rinta pystyssä ja katse säihkyvänä joukkiota kohtaan, joka uskalsi lähestyä! Kymmenen minuutin perästä tuo joukko tuli uudestaan täysilukuiseksi, vaunut vierivät ovelta, ja Diederich: "Eläköön keisari!" — ja joukon villinkuohuvassa huudossa takaisin Quirinaliin. Vartio. Keisarilla czako päässä. Joukko. Uusi päämäärä, uusi paluu, uusi uniformu, ja taas Diederich ja jälleen riemuitseva vastaanotto. Niin sitä jatkui, eikä Diederich ollut koskaan viettänyt ihanampaa elämää. Hänen ystävänsä, portinvartija, ilmoitti hänelle luottavaisesti, minne mentiin. Sattui niinkin, että joku kunnioitettava virkamies teki hänelle ilmoituksen, jonka hän nöyrästi otti vastaan, tai että joku näytti pyytävän ohjeita, — ja silloin Diederich jakoi niitä epämääräisessä muodossa, mutta käskevästi. Aurinko kohosi ja kohosi vielä korkeammalle; noiden polttavien marmorifasaadien edessä, joiden takana hänen keisarinsa piti koko maailmaa jännittäviä neuvotteluja, Diederich kesti horjumatta kuumuutta ja janoa. Niin jäykkänä kuin hän pysyttäytyikin, niin hänestä tuntui kuitenkin siltä, kuin hänen vatsansa olisi roikkunut päivän kuormasta aina katukiville asti, ja siltä, kuin hänen neljännenluokan ritarimerkkinsä olisi sulanut hänen rinnassaan… kuski, joka yhä useammin pistäysi lähimmässä kapakassa, tunsi lopulta ihmettelyä saksalaisen sankarillista velvollisuudentuntoa kohtaan ja toi hänelle viiniä. Uutta tulta suonissaan he molemmat läksivät seuraavalle kierrolle. Sillä keisarilliset ratsastajat ajoivat aika vauhtia; jos tahtoi ennättää ennen heitä, niin täytyi käyttää kapeita kujia, jotka näyttivät kanavilta ja joiden harvat kulkijat pelokkaina vetäytyivät muuria vasten; taikka oli jätettävä vaunut ja syöstävä suin päin joitakin portaita alas. Mutta silloin Diederich olikin täsmälleen joukkonsa etunenässä, näki seitsemännen uniformun laskeutuvan vaunuista ja huusi. Ja silloin keisari käänsi päätään ja hymyili. Hän tunsi hänet jälleen, alamaisensa! Hänet, joka huusi, hänet, joka aina oli siinä. Diederich, jossa kaikkeinkorkeimman huomaavaisuus oli herättänyt joustavan ylevät tunteet, salamoi kansaa kohtaan, jonka eleissä oli iloista hyväntahtoisuutta.

Vasta portinvartijan vakuutus, että Hänen Majesteettinsa nyt oli aamiaisella, salli Diederichin muistelemaan Gustea. "Miltä sinä näytät?" huusi Guste nähtyään hänet ja vetäytyi takaisin seinää vasten. Sillä hän oli punainen kuin tomaatti, kokonaan sulanut, ja hänen katseensa oli kirkas ja villi, kuten entisajan germanilaisen soturin, joka oli ryöstöretkillä vieraissa maissa. "Tämä on suuri päivä kansallisen asian kannalta!" tokasi Diederich painavasti. "Hänen Majesteettinsa ja minä, me teemme moraalisia valloituksia!" Millaisena hän seisoi siinä! Guste unhoitti pelkonsa ja pitkän odotuksen synnyttämän vihansa: hän astui esiin armain katsein ja nöyrästi kietoutui hänen vartaloonsa.

Mutta Diederich soi itselleen tuskin ateriankaan aikaa. Hän tiesi kyllä, että keisari lepäsi päivällisen jälkeen; sitten oli seisottava hänen ikkunansa alla, väistymättä. Eikä hän väistynyt; ja seuraukset osoittivat, miten oikeassa hän oli. Sillä hän oli tuskin ollut paikallaan, käytävää vastapäätä, kahdeksaakaankymmentä minuuttia, kun sattui, että eräs epäillyttävän näköinen henkilö, käyttämällä hyväkseen portinvartijan pientä poissaoloa, puikahti sisään, kätkeytyi erään pylvään taakse ja väijyvässä varjossa hautoi suunnitelmia, jotka eivät voineet olla muita kuin turmiollisia. Mutta silloin Diederich oli siinä! Myrskyn ja sotahuudon tavoin hänen nähtiin rientävän paikalle. Säikähtynyttä kansaa ryntäsi heti hänen perässään, vartija kiirehti paikalle, palvelijat juoksivat kokoon — ja kaikki ihmettelivät Diederichiä, miten hän kiskoi esiin erään, joka oli kätkeytynyt. Molemmat huitoivat ympärilleen siinä määrässä, että aseistettu voimakaan ei lähestynyt heitä. Äkkiä nähtiin Diederichin vastustajan, jonka oli onnistunut saada oikea kätensä vapaaksi, heiluttavan pientä rasiata. Yleisö pidätti henkeään — sitten syntyi ulvova pakokauhu. Pommi! Hän heittää!… Hän oli jo heittänyt. Pamausta odottaessaan lähimmät henkilöt makasivat maassa ja voivottivat jo etukäteen. Mutta Diederich, valkeana kasvoiltaan, olkapäiltään ja rinnaltaan, aivasti. Tuntui vahva piparmintun haju. Rohkeimmat kääntyivät ympäri ja tutkivat sitä nenällään; eräs heiluvatöyhtöinen sotilas kosketti sitä kostutetulla sormella ja maistoi. Diederich ymmärsi kyllä, mitä tämän johdosta esitti joukolle, jonka kasvoille palasi heti iloinen hyväntahtoisuus, sillä silmänräpäyksessä hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että oli saanut päälleen hammaspulveria. Siitä huolimatta hän ei unhoittanut sitä vaaraa, josta keisari hänen valppautensa kautta oli kenties pelastunut. Murhayrityksentekijä koetti — aivan turhaan — pötkiä tiehensä: Diederichin rautainen nyrkki jätti hänet poliisivartioston huostaan. Tämä totesi, että kysymyksessä oli saksalainen, ja pyysi Diederichiä tutkimaan häntä. Huolimatta hammaspulverista, joka häntä peitti, hän ryhtyi tehtäväänsä mitä suurimmalla virheettömyydellä. Tuon henkilön vastauksilla, joka ilmeisesti oli taiteilija, ei ollut mitään ilmeistä poliittista väriä, mutta pohjattomalla kunnioituksen puutteellaan ja moraalittomuudellaan ne ilmaisivat liiankin hyvin kumouksellisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Diederich vaati pontevasti hänen pidättämistään. Vartijat veivät hänet mennessään tekemällä kunniaa Diederichille, jolla oli vain sen verran aikaa, että saattoi antaa ystävänsä portinvartijan korjata pois hammaspulverin. Sillä keisarin tulo ilmoitettiin, Diederichin persoonallinen palvelus alkoi uudestaan.

Hänen tehtävänsä vei häntä ylt'ympäri, sitä kesti myöhäiseen yöhön asti, ja johti viimein Saksan lähetystön edustalle, missä Hänen Majesteetillaan oli vastaanotto. Kaikkeinkorkeimman herran pitempi viivyttely antoi Diederichille tilaisuuden kohottaa mielialaansa lähimmän ravintolanpitäjän luona. Hän kiipesi oven edessä eräälle tuolille ja piti kansalle puheen, joka oli täynnään kansallista henkeä, ja osoitti löyhälle joukolle taipumattoman hallituksen etuisuudet ja keisarin, joka ei ollut mikään varjokeisari… Kansa näki hänen aukovan kulmikasta, partaista suutaan tuolillaan, punasena siitä valosta, joka leiskui sisään Saksan lähetystön edessä olevista avoimista maljakoista, näki hänen salamoivan ja tuijottavan rautaisella katseellaan — mikä sille ilmeisesti riitti ymmärtääkseen häntä, sillä se riemuitsi, taputti käsiään ja kohotti eläköönhuudon niin usein kuin Diederich ehdotti. Hartaudella, josta ei puuttunut uhkaa, hän otti vastaan vieraan maan suosionosoitukset, jotka olivat tarkoitetut hänen herralleen ja hänen herransa edustamalle vallalle, minkä jälkeen hän laskeutui alas ja kävi viiniin käsiksi. Useita maanmiehiä, jotka tuskin olivat vähemmän liikutettuja kuin hänkään, ilmestyi ja joi hänen terveydekseen kotoisella tavalla. Eräs heistä avasi erään iltalehden, missä oli jättiläismäinen keisarin kuva, ja luki esityksen eräästä välinäytöksestä, jonka Quirinalin porraskäytävässä eräs saksalainen oli aiheuttanut. Vain erään, keisarin persoonallisessa palveluksessa olevan virkamiehen valppauden vuoksi oli pahemmat seuraukset saatu vältetyksi; ja tuon virkamiehen kuvakin oli siinä. Diederich tunsi hänet hyvin. Joskin yhdennäköisyys olikin vain ylimalkainen ja nimi pahasti vääntynyt, niin kasvojen piirteet ja viikset olivat oikeat. Niin näki sitten Diederich keisarin ja itsensä samassa lehdessä, keisarin ja hänen alamaisensa esitettynä koko maailman ihailtaviksi. Se oli liikaa. Kostein silmin Diederich suoristautui ja viritti "Wacht am Rheinin". Viini, joka oli niin halpaa, ja innostus, jota yhä uudestaan lietsottiin, vaikutti sen, että kun tuli sanoma, että keisari lähti lähetystöstä, niin Diederich ei ollutkaan enää virheettömässä kunnossa. Hän teki yhtä kaikki kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa. Hän riensi hoiperrellen Kapitoliumilta, kompastui ja vieri pitkin portaita. Kadulla hänen juomaveikkonsa saivat hänet kiinni, hän seisoi kasvot käännettyinä muuria kohden… Soihtuvaloa ja kavionkapsetta: Keisari! Muut hoipertelivat sinnepäin, mutta Diederich, jota mitkään hyvät tavat eivät enää auttaneet, luisui siihen, missä oli. Kaksi yövahtia tapasi hänet nojaamasta muuriin ja istumasta lätäkössä. He tunsivat hänet siksi virkamieheksi, joka oli Saksan keisarin persoonallisessa palveluksessa, ja kumartuivat huolissaan hänen ylitseen. Mutta heti kohta he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat tavattoman remuisaan nauruun. Tuo persoonallinen virkamies ei jumalankiitos ollut kuollut, eikä se lätäkkökään, missä hän istui, ollut mitään verta.

Seuraavana iltana juhlanäytännössä teatterissa keisari näytti tavattoman vakavalta. Diederich huomasi sen ja sanoi Gustelle: "Nyt minä tiedän, miksi olen pannut menemään niin paljon rahaa. Pidä varasi, me elämme historiallista hetkeä!" Eikä hänen aavistuksensa pettänyt häntä. Iltalehtiä jaettiin teatterissa, saatiin tietää, että keisari tuli matkustamaan vielä sinä yönä ja että hän oli hajottanut valtiopäivänsä! Diederich, yhtä vakavana kuin keisarikin, selitti kaikille, jotka olivat siinä läsnä, tapahtuman tärkeyttä. Kumous oli julennut hyljätä sotilasehdotuksen! Kansallismieliset menivät keisarinsa puolesta taisteluun elämästä ja kuolemasta! Hän itse tuli lähtemään kotiin lähimmällä junalla, hän vakuutti, minkä jälkeen hänelle heti sanottiin tuon junan lähtöaika… Jos joku oli tyytymätön, niin ainakin Guste. "Kun lopultakin ollaan muualla ja, jumalankiitos, voidaan toimittaa jotakin. Miten minä voin sulattaa sen, että minun pitää venytellä kaksi päivää hotellissa ja sitten taas heti takaisin, vain —." Siinä katseessa, jonka hän singahutti keisarilliseen aitioon, oli niin paljon kapinallista, että Diederich tuli väliin mitä ankarimmin. Guste tuli puolestaan äänekkääksi; ympärillä kuiskuteltiin, ja kun Diederich näytti vastustajilleen salamoiden otsaansa, niin hän sai heistä aiheen poistua Gusten kanssa jo ennen heidän junansa lähtöä. "Roskaväellä ei nyt ole tapoja", hän sanoi ulkona ja läähätti vahvasti. "Muutoin minä tahtoisin tietää, mikä täällä on hätänä. Kaunis ilma, no niin… Niin, no, katsopas nyt kerta tätä vanhaa romua, kun on tässä ympärillä!" hän pyysi. Guste, jälleen taltutettuna, sanoi valittaen: "Minä pidän niin siitä." Ja sitten he matkustivat tietyn matkan päässä keisarin junan jälessä. Guste, joka kiireessä oli unhoittanut sienensä ja harjansa, tahtoi aina nousta junasta. Jotta hänellä riitti kärsivällisyyttä kolmeksikymmeneksi kuudeksi tunniksi, Diederichin täytyi terottaa hänen mieleensä väsymättömästi kansallisen asian tärkeyttä. Siitä huolimatta Gusten ensimäisenä huolena oli pesusienet, kun he lopulta pääsivät takaisin Netzigiin. Heidän oli täytynyt saapua sunnuntaina! Onneksi oli ainakin Leijona-apteekki avoinna. Sillä välin kun Diederich odotti aseman edustalla matkatarpeita, Guste meni jo kadun yli. Mutta kun hän ei palannut, niin Diederich läksi hänen jälessään.

* * * * *

Apteekin ovi oli puoleksi raollaan, kolme pientä poikaa tirkisteli sisään ja kieriskeli siinä portailla. Diederich, joka katsoi heidän ylitseen, jäykistyi hämmästyksestä — sillä sisällä, tiskin takana, hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä Gottlieb Hornung asteli edes takaisin käsivarret ristissä rinnan päällä, katse synkkänä. Guste sanoi juuri: "Minä tahtoisin jo tietää, saanko niinä pian sen hammasharjan", silloin Gottlieb Hornung tuli pöydän luo, käsivarret edelleen ristissä, ja loi Gusteen kiinteän, synkän katseen. "Teidän olisi pitänyt nähdä minun ilmeestäni", hän alkoi puhujan äänellä, "että minulla ei ole tilaisuutta eikä aikomusta myydä Teille hammasharjaa." — "No, no!" sanoi Guste ja vetäytyi taaksepäin. "Mutta Teillähän on niitä täällä kokonainen lasi täynnään." Gottlieb Hornung hymyili kuin Lucifer. "Setä tuolla ylhäällä" — hän heitti päätään taaksepäin ja osoitti leuallaan kattoa, minkä tuolla puolen hänen päämiehensä saattoi asua — "hän voi kyllä tarjota kaupaksi, mitä huvittaa. Minua se ei ollenkaan liikuta. Sitä varten minä en ole opiskellut kuutta lukukautta ja kuulunut ylen hienoon osakuntaan, että olisin asettunut tänne myymään hammasharjoja." — "Miksi Te sitten täällä olette?" kysyi Guste, huomattavasti ujostuneena. Silloin tokasi Hornung, majesteetillisesti mulkoillen: "Minä olen täällä reseptien varalta!" Ja Guste tunsi itsensä lyödyksi, hän kääntyi ympäri lähteäkseen pois. Yksi seikka pälkähti kuitenkin hänen päähänsä. "Sieniäkään ette tietysti voi antaa?" — "Enpä tietenkään", vahvisti Hornung. Tätä oli Guste ilmeisesti odottanut suuttuakseen vakavasti. Hän kohotti rintansa ja aikoi alkaa, mutta Diederich ennätti kuitenkin tulla väliin. Hän myönsi tuon ystävän olevan siinä oikeassa, että uusteutoonian arvo ja sen lippu oli pidettävä korkealla. Jos siitä huolimatta joku tarvitsi sientä, niin hän saattoi lopulta ottaa sen itse ja jättää hinnan tiskille — minkä Diederich samalla teki. Gottlieb Hornung väisti sillä välin syrjään ja vihelsi, aivan kuin olisi ollut yksinään. Sitten Diederich ilmaisi osanottonsa siihen, mitä tähän asti ystävälle oli tapahtunut. Valitettavasti hänen menettelystään oli aiheutunut paljon vastoinkäymisiä; kun Hornung ei ollut koskaan tahtonut myydä sieniä eikä harjoja, hän oli jo joutunut pois viidestä apteekista. Kuitenkin hän oli päättänyt jatkuvasti pitää kiinni vakaumuksestaan, silläkin uhalla, että saattoi täälläkin menettää paikkansa. "Siinä sinä näet oikein oikean uusteutoonin!" sanoi Diederich Gustelle, ja tämä katsahtikin häneen.

Diederichkään ei voinut puolestaan kauemmin olla kertomatta, mitä oli kokenut ja saavuttanut. Hän huomautti ritarimerkistään, pyöräytti Gusten Hornungin edessä ympäri ja mainitsi hänen myötäjäistensä määrän. Keisari, jonka viholliset ja herjaajat Diederichin ansiosta nyt istuivat lukkojen ja telkien takana, oli aivan hiljan ollut Roomassa ja niinikään Diederichin ansiosta välttänyt mieskohtaisen vaaran. Välttääkseen paniikin hoveissa ja pörsseissä sanomalehdet puhuivat vain jonkun puoleksi mielisairaan konnankurista, "mutta luottamuksella puhuen minulla on syytä uskoa, että kysymyksessä oli monihaarainen kapinanhanke. Sinä ymmärrät, Hornung, että kansallinen etu vaatii mitä suurinta pidättäytyväisyyttä, sillä sinähän olet varmasti kansallismielinen mies". Hornung oli sitä luonnollisesti, ja niin saattoi Diederich laveasti selittää niitä ylen tärkeitä syitä, jotka olivat hänet pakoittaneet äkkiä palaamaan kotiin häämatkaltaan. Kysymyksessä oli kansallismielisen ehdokkaan läpiajaminen Netzigissä! Vaikeuksia ei saanut salata itseltään. Netzig oli vapaamielisyyden päälinnoitus, kumous järkytteli perustuksia… Tässä kohden Guste uhkasi ajaa tavaroineen kotiin. Diederich saattoi vain pontevasti pyytää ystäväänsä tulemaan luokseen samana iltana, hänen piti välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan. Kun hän nousi vaunuihin, niin hän näki erään niistä lurjuksista, jotka ulkona olivat odottaneet, menevän apteekkiin ja pyytävän hammasharjoja. Diederich ajatteli, että Gottlieb Hornung juuri tuon aristokraattisen suuntansa vuoksi, joka oli hänelle niin vastuksellinen harjojen ja sienien myynnissä, saattoi tulla arvokkaaksi liittolaiseksi demokratiaa vastaan käytävässä taistelussa. Mutta tämä oli pienin hänen kiireellisistä huolistaan. Vanha rouva Hessling sai vain pikimältään vuodattaa pari kyyneltä, sitten hänen täytyi nousta ylempään kerrokseen, missä aikaisemmin vain palvelustyttö oli asunut ja missä märät vaatteet oli kuivattu ja minne Diederich oli nyt siirtänyt tieltään äitinsä ja Emmin. Matkan karsta vielä parrassa hän läksi kiertoteitse presidentti von Wulckowin luokse, antoi sen jälkeen Napoleon Fischerin tulla luokseen yhtä huomaamattomasti ja oli sillä välin jo ryhtynyt toimiin saadakseen Kunzen, Kühnchenin ja Zillichin viipymättä koolle.

Sunnuntai-iltapäivä vaikeutti yritystä; majuri saatiin vain vaivoin eroitetuksi keilapelistään, pastori oli estettävä menemästä perheretkelle Käthchenin ja asessori Jadassohnin kanssa ja professori oli kahden täysihoitolaisensa käsissä, jotka olivat juottaneet hänet jo melkein humalaan. Lopulta onnistuttiin saamaan heidät kaikki sotilasyhdistyksen huoneustoon, missä Diederich ilmaisi heille ilman mitään viivyttelyä, että kansallismielinen ehdokas oli asetettava ja että asian laadun mukaan vain yksi saattoi tulla kysymykseen, nimittäin herra majuri Kunze. "Eläköön!" huusi Kühnchen ilman muuta, mutta majurin kasvot vetäytyivät pahanlaisesti kokoon. Pidettiinkö häntä sitten naivina, hän kirskui. Luultiinko, että hän tahtoi aikaansaada häväistyksen. "Minä en ole utelias tietämään, miten kansallismielisten ehdokkaalle tulee käymään Netzigissä. Jos kaikki olisikin niin varmaa kuin hänen epäonnistumisensa!" Diederich ei myöntänyt tätä mitenkään. "Meillä on sotilasyhdistys, minä pyydän herroja ottamaan sen huomioonsa. Sotilasyhdistys on arvaamattoman tärkeä toiminnan perus. Siltä pohjalta lähtien me painamme suoraa tietä, jos niin saan sanoa, aina keisari Wilhelmin patsaalle asti, missä taistelu tullaan voittamaan." "Eläköön!" huusi Künhchen jälleen, mutta nuo molemmat toiset tahtoivat tietää, mitä tuo patsas oikein merkitsi, ja Diederich perehdytti heidät keksintöönsä — jolloin hän kernaasti jätti mainitsematta, että tuo patsas oli hänen ja Napoleon Fischerin välisen sopimuksen esine. Vapaamielisten lastenseimi, sen verran hän antoi ilmi, ei saanut osakseen yleistä suosiota, joukko valitsijoita voitiin saada siirtymään kansallisen asian puolelle, jos niille luvattiin Kühlemannin jättämillä varoilla rakentaa keisari Wilhelmin patsas. Ensinnäkin se tuotti enemmän työtä käsityöläisille, ja sitten tuli enemmän liikettä kaupunkiin, sellaisen patsaan vihkiminen kun pani liikkeelle laajat piirit, Netzigillä oli mahdollisuus menettää huono maineensa demokratisena suona ja päästä paistattamaan itseään armonauringossa. Sitä sanoessaan hän ajatteli Wulckowin kanssa tekemäänsä sopimusta, minkä hän myöskin mielellään tässä sivuutti. "Mutta sille miehelle, joka niin sanomattoman paljon on tehnyt ja toiminut meidän hyväksemme" — hän osoitti lennokkaasti Kunzea — "sille miehelle on meidän rakas vanha kaupunkimme myöskin varmasti pystyttävä patsaan. Hän ja keisari Wilhelm Suuri tulevat katselemaan toisiaan —" "Ja näyttämään kieltään," lopetti majuri, joka pysyi epäuskossaan. "Jos te luulette, että netzigiläiset odottavat vain suurta miestä, joka vain kaikuvalla soitolla vie heidät kansalliseen leiriin, niin miksi Te sitten itse ette näyttele tuota suurta miestä?" Ja hän tunkeutui syvälle Diederichin silmiin. Mutta Diederich levitti silmänsä vielä leveämmälle; hän vei käden sydämelleen. "Herra majuri! Minun hyvin tunnettu keisarille uskollinen mielialani on jo tuottanut minulle raskaampia koettelemuksia, kuin mitä valtiopäivämiesehdokkuus voisi tuottaakaan, ja nuo koettelemukset, sen voin sanoa, minä olen kestänyt! Siinä minä en ole, hyvän asian esitaistelijana, pelännyt ottaa päälleni väärämielisten kaikkea vihaa, ja siten minä olen tehnyt itseni mahdottomaksi niittämään uhrausteni hedelmää. Minua eivät netzigiläiset valitsisi, mutta minun asiani he tulevat valitsemaan, ja siksi minä vetäydyn syrjään, sillä olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen, ja jätän Teille, herra majuri, kadehtimatta kunnian ja ilon!" Yleistä mielenliikutusta. Kühnchenin hyvähuuto kaikui kyynelkostealta, pastori nyökäytti innokkaasti, ja Kunze tuijotti, silminnähtävästi liikutettuna, pöydän alle. Diederich tunsi itsensä keventyneeltä, hän oli antanut sydämensä puhua, ja se oli ilmaissut uskollisuutta, uhrautuvaisuutta ja miehekästä ihanteellisuutta. Diederichin vaaleakarvainen käsi ojentautui pöydän yli, ja majurin ruskeakarvainen paiskautui siihen hidastellen, mutta kuitenkin vahvasti.

Sydämen jälkeen sai kaikissa neljässä herrassa taas järki sananvuoron. Majuri tiedusteli, oliko Diederich valmis hyvittämään häntä niistä ideaalisista ja aineellisista vahingoista, jotka häntä uhkasivat, jos hän joutui kilpailemaan vapaamielisten ehdokkaan kanssa ja jäämään siinä häviölle. "Nähkääpäs!" — ja hän ojensi sormensa Diederichiä kohden, joka tällaista suorasukaisuutta tavatessaan ei keksinyt heti mitä vastata. "Niin perin puhdas ei ole Teillekään kansallinen asia, ja että Te minut tahdotte saada rupeamaan siihen, se johtuu, sen verran minä tunnen Teitä, herra tohtori, joistakin tekosyistä Teidän puoleltanne, joita minä suorana sotilaana jumalankiitos en ollenkaan ymmärrä". Tämän johdosta Diederich riensi lupaamaan tuolle suoralle sotilaalle jonkun ritarimerkin, ja kun hän antoi kuultaa, että asia oli jo sovittu Wulckowin kanssa, niin kansallinen ehdokas oli lopulta voitettu… Mutta sillä välin oli pastori Zillich miettinyt sitä, sallisiko hänen asemansa kaupungissa, että ottaisi vastaan kansallisen vaalikomitean puheenjohtajan toimen. Pitikö hänen tuoda riitaa seurakuntaansa? Hänen lankonsa Heuteufel oli vapaamielisten ehdokas! Kylläkin, jos patsaan asemasta olisi rakennettu kirkko! "Sillä tosiaankin Jumalan huoneet ovat nykyään suuremmassa pulassa kuin koskaan, ja kaupunkimme lyö minun Pyhän Marian kirkkoni siinä määrin laimin, että se voi tänään tai huomenna luhistua minun ja minun kristittyjeni päälle." Viivyttelemättä Diederich lupasi toimittaa kaikki toivotut parannukset. Ehdoksi hän asetti vain sen, että pastori piti loitolla uuden puolueen luottamustoimista kaikki ne ainekset, jotka jo tiettyjen ulkonaisten ominaisuuksiensa kautta herättivät oikeutettuja epäilyjä heidän kansallisen mielialansa puhtautta kohtaan. "Tahtomatta kajota perhesuhteisiin", lisäsi Diederich ja katsahti Käthchenin isään, joka ilmeisesti oli käsittänyt, sillä hän ei tikahtanutkaan… Mutta Kühnchenkin, joka pitkään aikaan ei ollut päästänyt mitään eläköönhuutoja, ilmaisi nyt itsensä. Nuo toiset kaksi olivat vain väkivalloin saaneet hänet pysymään asemillaan, sillä aikaa kun itse puhuivat; tuskin hän oli päässyt vapaaksi, kun hän jo veti keskustelun puoleensa. Mistä ennen kaikkea piti kansallisen mielialan saada juurensa? Nuorisosta? Mutta miten se saattoi olla mahdollista, kun kimnaasin rehtorina oli herra Buckin ystävä. "Silloin minä saan puhua kurkkuni kipeäksi meidän kunniakkaista teoistamme vuonna seitsemänkymmentä…" Riitti, Kühnchen tahtoi päästä rehtoriksi, ja Diederich lupasi sen hänelle jalomielisesti.

Kun nyt sillä lailla poliittinen toiminta oli perustettu etujen terveelle pohjalle, niin voitiin hyvällä omallatunnolla antautua innostuksen valtaan, joka, kuten pastori Zillich selitti, tuli Jumalalta ja antoi vasta parhaalle asialle korkeamman pyhityksen, ja niin sitä sitten lähdettiin Ratskelleriin.

Varhain aamulla, kun nuo neljä herraa menivät kotiin, Heuteufelin valkean ja toveri Fischerin punaisen, seinälle liimatun vaalijulistuksen välissä oli musta-valko-punareunainen julistus, joka suositteli majuri Kunzea "keisarinpuolueen" ehdokkaana. Diederich asettui sen eteen niin painavasti, kuin saattoi ja luki terävällä tenooriäänellä. "Hajoitettujen valtiopäivien isänmaattomat miehet uskalsivat kieltää meidän jalolta keisariltamme ne voimakeinot, joita hän tarvitsee valtakunnan suuruuden ylläpitämiseksi… Osoittakaamme itsemme suuren monarkin arvoiseksi ja murskatkaamme hänen vihollisensa! Ainoa ohjelma: Keisari! Minun puolestani ja minua vastaan: kumous ja keisarinpuolue!" Kühnchen, Zillich ja Kunze vahvistivat kaiken huudoillaan; ja kun muutamia työmiehiä, jotka olivat menossa tehtaaseen, oli hämmästyneinä pysähtynyt, niin Diederich pyörähti ympäri ja selitti heille kansallismielistä julistusta. "Kansalaiset!" hän huudahti. "Te ette ollenkaan tiedä, minkä törkeän virheen teette saksalaisina. Sillä meidän keisarimme vuoksi meitä kadehtii koko maailma, sen sain juuri mieskohtaisesti kokea ulkomailla." Tässä Kühnchen löi ilmoituslautaan nyrkillään, ja kaikki neljä herraa päästi eläköönhuudon, työmiesten katsellessa heitä. "Tahdotteko, että teidän keisarinne lahjoittaa teille siirtomaita?" kysyi Diederich heiltä. "Niin, siis teroittakaa silloin hänelle miekkanne! Älkääkä valitse ketään isänmaattomia miehiä, siitä pyydän päästä, vaan valitkaa ainoastaan keisarin ehdokas, herra majuri Kunze: muutoin minä en takaa hetkeksikään asemaamme maailmassa, ja voi myöskin tapahtua, että te joka kahden viikon päästä menette kotiin kaksikymmentä markkaa pienempi palkka taskussanne!" Tässä työmiehet katsahtivat mykkinä toisiinsa, ja sitten he läksivät jälleen liikkeelle.

Mutta herratkaan eivät hukanneet aikaa. Kunze itse meni jäykin askelin työhönsä, selittämään sotilasyhdistyksen jäsenille tilannetta. "Luulevatko miehet", hän selitti, "saavansa tulevaisuudessa edelleen kuulua vapaisiin ammattiyhdistyksiin! Vapaamielisyyden me karkoitamme heistä myöskin! Tästä päivästä lähtien alkaa terävämpi äänensävy!" Pastori Zillich lupasi alkaa samanlaisen toiminnan kristillisissä yhdistyksissä, sillä välin kuin Kühnchen etukäteen haaveksi viimeisen luokan oppilaiden tuoreesta innostuksesta, joiden piti kiitää polkupyörillä läpi kaupungin ja vetää perässään valitsijat vaaliuurnalle. Mutta väsymättömin velvollisuudentunne täytti kuitenkin Diederichin. Hän hylkäsi kaiken levon; puolisolleen, joka makasi sängyssä ja vastaanotti hänet moitteilla, hän vastasi salamoiden: "Minun keisarini on tarttunut miekkaan, ja kun minun keisarini tarttuu miekkaan, niin silloin ei ole enää mitään aviollisia velvollisuuksia. Ymmärsit?" Minkä jälkeen Guste kääntyi tylysti ympäri ja väänsi viimeisillä viehätyskeinoilla koristetun höyhenpatjan torniksi itsensä ja tuon seuraa karttavan välille. Diederich hillitsi mielipahan, mikä pyrki valtaamaan hänet, ja kirjoitti viivyttelemättä varoitushuudon vapaamielistä lastenseintä vastaan. "Netziger Zeitung" painatti sen myöskin, vaikka siinä pari päivää sitten olikin ollut tohtori Heuteufelin kirjoitus, mikä lämpimästi suositteli lastenseintä. Sillä, kuten toimittaja Nothgroschen selitti, sivistyneen porvariston äänenkannattajan tuli, tilaajiensa vuoksi, koetella jokaista uutta esiinsukeltavaa ideaa sivistyneen omantunnon koetinkivellä. Ja tämän teki Diederich kerrassaan tuhoavalla tavalla. Kenelle oli sellainen lastenseimi luonnon mukaan ensi sijassa määrätty? Aviottomille lapsille. Mitä se siis suosi? Pahetta. Tarvittiinko sitä? Ei pienimmässäkään määrässä, "sillä me emme, jumalankiitos, ole ranskalaisten surullisessa asemassa, jotka demokraattisen hillittömyyden seurausten vuoksi ovat jo joutuneet suorastaan sukupuuttoonkuolemisen asteelle. Palkitkoot he aviottomia lapsia, koska he eivät muutoin saa itselleen sotamiehiä. Mutta me emme ole alkaneet lahota, me iloitsemme jälkeläistemme rajattomasta lisääntymisestä. Me olemme maan suola!" Ja Diederich osoitti numeroilla "Netziger Zeitungin" tilaajille, milloin heitä ja heidän kaltaisiaan tuli olemaan sata miljoonaa, ja miten kauan korkeintaan tuli vielä kestämään siihen, että koko maailma oli saksalainen.

Täten oli kansallisen vaalikomitean mielestä suoritettu "keisarinpuolueen" ensimäisen vaalikokouksen valmistelut. Sen piti tapahtua Klappschilla, joka oli saattanut salinsa patrioottiseksi. Kuusista tehdyissä seppeleissä loisti kirjoitukset: "Kuninkaan tahto on korkein käsky." "Teillä on vain yksi vihollinen, ja se on minun viholliseni." "Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni." "Minun suuntani on oikea." "Kansalaiset, herätkää unestanne!" Heräämisestä pitivät huolta Klappsch ja neiti Klappsch, joka viimemainittu toi aina kaikkialle uutta olutta, pistämättä niin tarkkaan, kuten tavallista, lasien lukua laskuun. Näin ollen Kunze, jonka puheenjohtaja, pastori Zillich, esitti kokoukselle, otettiin vastaan jo hyvän mielialan vallitessa. Diederich tosin, joka pysytteli konttorissa olevan savupilven takana, teki sen epämiellyttävän havainnon, että Heuteufel, Cohn ja muutamia heidän seuralaisiaan oli saapunut saliin. Hän vaati tilille Gottlieb Hornungia, jonka huolena oli tarkastuksen pito. Mutta tämä ei tahtonut antaa millään lailla moittia itseään, hän oli kiihtynyt, oli nähnyt liian paljon vaivaa ihmisten kokoonhaalimisessa. Niin monta hankkijaa kuin keisari Wilhelmin patsaalla jo oli hänen agitatsiooninsa johdosta, kaupunki ei voinut mitenkään tyydyttää, vaikkapa Kühlemann olisi kuollut kolmestikin! Hänen, Hornungin kädet olivat turvonneet kaikkien vastakäännytettyjen patrioottien tervehdyksistä! He olivat asettaneet hänelle vaatimuksia! Pienin oli kuitenkin se, että hänen piti yhtyä johonkin rohdoskauppiaaseen. Mutta Gottlieb Hornung protesteerasi sellaista demokraattista eroituksenteonpuutetta vastaan. Leijona-apteekin omistaja oli juuri sanonut hänet irti, ja hän oli lujempi kuin koskaan ennen päätöksessään olla myymättä sieniä tai hammasharjoja… Sillä välin Kunze änkytti ehdokaspuheessaan. Sillä hänen synkkä ilmeensä ei voinut olla ilmaisematta Diederichille, että majuri ei ollut ollenkaan varma siitä, mitä tahtoi sanoa, ja että vaalitaistelu teki hänet perin ujoksi. Hän sanoi: "Hyvät herrat, armeija on ainoa tuki," kun silloin kuitenkin joku huusi Heuteufelin läheltä: "jo laho," niin Kunze sekaantui heti ja lisäsi: "Mutta kuka sen kustantaa? Porvari." Heuteufelin ympäriltä huudettiin hyvä, hyvä. Jouduttuaan näin väärälle suunnalle Kunze selitti: "Siksi me kaikki olemme tukia, sitä voimme vaatia, ja voi monarkkia —" "Aivan oikein!" vastasivat vapaamieliset äänet, ja hyväuskoiset patriootit huusivat mukana. Majuri pyyhki hikeään. Ilman hänen tarkoitustaan hänen puheensa muuttui sellaiseksi, kuin olisi pitänyt sitä vapaamielisten yhdistyksessä. Diederich kiskoi häntä takinliepeistä ja rukoili häntä lopettamaan, mutta Kunze yritti sitä turhaan: hän ei keksinyt keinoa, miten olisi päässyt "keisarinpuolueen" vaalitunnuslauseisiin. Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kävi äkkiä tummanpunaiseksi ja sysäsi esiin odottamattoman rajusti: "Hävitettävä viimeistä vesaa myöten! Eläköön!" Sotilasyhdistys osoitti jyrisevätä suosiota. Sinne, missä ei innostuksesta huudettu, ilmestyi kiireesti Diederichin viittauksesta Klappsch tai neiti Klappsch.

Heti kohta tohtori Heuteufel pyysi puheenvuoroa, mutta Gottlieb Hornung ennätti aikaisemmin. Omasta puolestaan Diederich pysyi mieluummin taka-alalla, puheenjohtajan ja muiden toimikunnan jäsenten savupilven takana. Hän oli luvannut Hornungille kymmenen markkaa, ja Hornung oli siinä asemassa, ettei voinut kieltäytyä. Kirskuen hän nousi lavan reunalle ja tulkitsi arvoisan herra majuri Kunzen puhetta sillä lailla, että armeija, jonka hyväksi he kaikki olivat valmiit uhraamaan kaikkensa, oli paras turva demokratian likatulvaa vastaan. "Demokratia on puolisivistyneiden maailmankatsomus", hän vakuutti. "Tiede on sen kumonnut." "Aivan oikein!" huusi joku; se oli se rohdoskauppias, joka oli tahtonut liittyä hänen liikekumppanikseen. "Herroja ja palvelijoita tulee aina olemaan!" määräsi Gottlieb Hornung, "sillä luonnossa on myöskin asianlaita siten. Ja se yksistään on totta, sillä jokaisella tulee olla yläpuolellaan joku, jota hän pelkää, ja alapuolellaan joku, joka häntä pelkää. Mihin me muutoin joutuisimme! Jos jokainen vastaantulija kuvittelisi olevansa itsessään jotakin ja pitäisi kaikkia samanlaisina! Voi sitä kansaa, jonka perityt, kunniakkaat muodot häviävät demokraattiseen sekasotkuun ja jonka keskuudessa persoonallisuuden rikkirepivä katsantokanta pääsee voitolle!" Tässä Gottlieb Hornung pani käsivartensa ristiin ja kurkotti kaulaansa. "Minä", hän huusi, "joka olen kuulunut ylenhienoon osakuntaan ja tunnen iloisen verenvuodatuksen värien kunniaksi, minä pyydän päästä myymästä hammasharjoja!"

"Entäs pesusieniä?" kysyi joku.

"Niitä myöskin", päätti Hornung. "Minä pyydän päästä siitä, että joku vielä tulisi. Ihmisen tulee aina tietää, kuka on hänen edessään. Kullekin omansa. Ja siinä mielessä me annamme äänemme vain sellaiselle ehdokkaalle, joka myöntää keisarille niin monta sotilasta, kuin hän tahtoo. Sillä joko meillä on keisari tai ei!"

Sen sanottuaan Gottlieb Hornung vetäytyi takaisin ja katsahti, alaleuka pitkällä ja kulmat rypyssä, suosion kohinaa. Sotilasyhdistys ei voinut pidättäytyä kulkemasta hänen ja Kunzen ohi olutlasia heilutellen. Kunze otti vastaan kädenpuristukset, Hornung seisoi siinä jäykkänä — eikä Diederich voinut olla tuntematta katkeruutta sen johdosta, että nämä kaksi toisen luokan persoonallisuutta saivat käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka hän oli luonut. Hänen täytyi suoda heille kansansuosio sillä hetkellä, sillä hän tiesi paremmin kuin nuo molemmat hölmöt, mihin tämä kaikki tähtäsi. Koska kansallinen ehdokas lopultakin oli vain sitä varten olemassa, että Napoleon Fischerille saatiin värvätyksi apujoukko, niin parasta oli, kun ei vetänyt itseään esille. Heuteufel kylläkin koetti saada Diederichiä esiintymään. Puheenjohtaja, pastori Zillich, ei voinut enää kauemmin kieltää häneltä puheenvuoroa, ja niin hän alkoi heti lastenseimestä. Lastenseimi oli sosiaalisen omantunnon ja ihmisyyden asia. Mutta mitä oli keisari Wilhelmin patsas? Keinottelua, ja turhamaisuus oli säädyllisin niistä vaikuttimista, joilla tultiin keinottelemaan… Kuulijain joukossa olevat hankkijat kuuntelivat kipein tuntein, sieltä ja täältä kuului pidätettyä murinaa. Diederich vapisi. "On olemassa ihmisiä", väitti Heuteufel, "joita ei liikuta sadanmiljoonan lisämäärärahan myöntäminen sotilastarkoituksiin, sillä he tietävät jo, miten he saavat sen itselleen takaisin." Silloin Diederich ponnahti pystyyn: "Pyydän puheenvuoroa!" ja hankkijain tunteet rähähtivät hyvä-, hohoo- ja alashuutoihin. He kirkuivat aina siihen asti, kun Heuteufel oli poistunut ja Diederich seisoi lavalla.

Diederich odotti kauan, ennenkuin kansallisen suuttumuksen meri oli asettunut. Sitten hän alotti. "Hyvät herrat!" "Hyvä!" huusivat hankkijat, ja Diederichin täytyi uudestaan odottaa samanmielisten tunteiden ilmakehässä, missä hengittäminen oli hänelle helppoa. Kun he antoivat hänen puhua, niin hän ilmaisi yleisen suuttumuksen sen johdosta, että edellinen puhuja oli uskaltanut saattaa epäluulonalaiseksi kokouksen kansallisen mielialan. "Kuulumatonta!" huusivat hankkijat. "Tämä vain osoittaa meille", huusi Diederich, "miten ajanvaatima 'keisarinpuolueen' perustaminen oli! Keisari itse on käskenyt niitä, jotka tahtovat vapauttaa hänet kumouksen rutosta, liittymään yhteen. Sitä me tahdomme ja siksi on meidän kansallinen ja keisarille uskollinen mielialamme sellaisten henkilöiden epäluulojen yläpuolella, jotka itse ovat vain kumouksen esihedelmiä!" Ennenkuin suosionosoitukset ennättivät puhjeta, Heuteufel sanoi hyvin selvästi: "Odottakaamme loppuun asti! Uusintavaalit!" Ja vaikka hankkijat heti hukuttivatkin kaiken jatkon pauhinaansa, huomasi Diederich jo näihin sanoihin kätkeytyneen niin vaarallisia viittauksia, että hän siirtyi toiseen asiaan. Lastenseimi oli paljon vaarattomampi ala. Miten? Sen piti olla sosiaalisen omantunnon asia? Paheen purkaantumispaikka se oli! "Sellaisen me saksalaiset jätämme ranskalaisille, jotka ovat kuoleva kansa!" Diederichin tarvitsi vain lukea ulkoa "Netziger Zeitungissa" julkaisemaansa kirjoitusta. Pastori Zillichin johtama nuorisoseura ja kristilliset kauppa-apulaisetkin taputtivat käsiään joka sanalle. "Saksalainen on siveä!" huudahti Diederich, "siksi me voitimme vuonna seitsemänkymmentä!" Nyt oli sotilasyhdistyksen vuoro jyristä innostuksesta. Komitean pöydän takaa Kühnchen ponnahti pystyyn, heilutti sikaariaan ja kähisi: "No, lyökäämme heidät taas pian uudestaan!" Diederich nousi varpailleen. "Hyvät herrat!" hän huusi tarmokkaasti kansallisiin aaltoihin, "keisari Wilhelmin patsaan pitää olla kunnioituksen osoituksena sille ylevälle isoisälle, jota me kaikki, sen voin sanoa, kunnioitamme melkein kuin pyhimystä, ja samalla lupauksena ylevälle pojanpojalle, meidän jalolle, nuorelle keisarillemme, lupauksena siitä, että tahdomme pysyä sinä, mitä olemme, nimittäin siveinä, vapauttarakastavina, totisina, uskollisina ja urhoollisina!"

Tässä hankkijat eivät voineet enää pidättyä. Itsensäunhoittavina he hekumoivat ihanteessa — eikä Diederichkään enää tiennyt mitään maallisista taka-ajatuksistaan, salatuumistaan, ei mitään sopimuksistaan Wulckowin kanssa, ei mitään salaliitostaan Napoleon Fischerin kanssa, liioin ei mitään salaperäisistä aikeistaan uusintavaaleihin nähden. Puhdas innostus kohotti hänen sielunsa korkeuksiin, missä häntä huimasi. Vasta jonkun ajan kuluttua hän saattoi huutaa. "Hyljätä ja kaikella ankaruudella pidättää heille sopivissa rajoissa on sentähden niiden menettelynä, jotka eivät muuta tahdo kuin veltostuttaa meidät väärällä humanismillaan!" — "Missäs sitten asustaa se Teidän oikea humanisminne?" kysyi Heuteufelin ääni ja sai siten kokoontuneiden kansallisen mielialan siinä määrin kiihdytetyksi, että Diederichin puhetta saatettiin vain paikoittain kuulla. Ymmärrettiin, että hän ei tahtonut mitään ikuista rauhaa, sillä se oli vain unelma, eikä edes mikään kauniskaan. Sensijaan hän kaipasi ja tahtoi sparttalaista rodunkasvattamista. Heikkomieliset ja siveyden sääntöjen rikkojat oli kirurgisin toimenpitein estettävä lisääntymästä. Tässä kohden Heuteufel läksi pois kokouksesta hengenheimolaisineen. Ovelta hän huusi vielä: "Kumouksen Te myöskin kuohitsette!" Diederich vastasi: "Teemme sen, jos vielä kauan nurisette!" "Teemme sen!" kaikui kaikilta haaroilta. Kaikki olivat äkkiä jalkeilla, panivat vastalauseita, ilakoivat ja sekottivat ylevät tunteensa. Diederich, suosionosoitusten peittämänä, horjuen uskollisten saksalaisten rynnäköstä, jotka kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään, ja kansallisten olutlasien ympäröimänä, jotka hänen kanssaan kilistivät, katsoi lavaltaan saliin, mikä hänen hurmion hämmentämissä silmissään näytti pitemmältä ja korkeammalta. Ylimpien savupilvien välistä väikkyi häntä vastaan hänen herransa käskyt: "Kuninkaan tahto!" "Minun viholliseni!" "Minun suuntani!" Hän tahtoi istuttaa ne kohisevaan kansaan — mutta hän tarttui kurkkuunsa, mitään ääntä ei kuulunut: Diederichin ääni sortui kokonaan. Sitten hän etsi surullisella katseellaan Heuteufelia, joka valitettavasti oli poistunut. "Minun ei olisi pitänyt häntä sillä lailla kiihdyttää. Jumala armahtakoon, miten hän nyt minua pensselöi."

* * * * *

Heuteufelin pahin kosto oli siinä, että hän kielsi Diederichiä menemästä ulos. Taistelu kävi päivä päivältä rajummaksi, ja kaikki olivat sanomalehdessä, sillä kaikki puhuivat: vieläpä pastori Zillichkin ja toimittaja Nothgroschenkin, puhumattakaan mitään Kühnchenistä, joka samalla kertaa piti puheita kaikkialla. Yksistään Diederich huuhtoi kurkkuaan mykkänä uudessa, muinaissaksalaisesti kalustetussa salissaan. Ikkunan luota, korokkeelta, katseli häntä kolme pronssista veistokuvaa, jotka olivat kaksi kolmannesta luonnollisesta koostaan: keisari, keisarinna ja Säckingenin torvensoittaja. Ne hän oli sattumalta ostanut Cohnilta; vaikka Cohn olikin peruuttanut paperitilauksensa eikä ollut vieläkään kansallinen, niin Diederich ei ollut tahtonut jättää niitä hankkimatta huoneisiinsa. Guste soimasi häntä siitä, kun Diederich oli moittinut hänen hattuaan liian kalliiksi.

Guste alkoi viime aikoina käydä oikulliseksi, hän sai myöskin pahoinvointikohtauksia, joiden kestäessä hän antoi vanhan rouva Hesslingin hoitaa itseään makuuhuoneessa. Niinpian kun hän toipui, muistutti hän vanhusta siitä, että kaikki oli siellä oikeastaan maksettu hänen rahoillaan. Rouva Hessling ei jättänyt esittämättä, että avioliitto hänen Diederichinsä kanssa oli oikea armonosoitus Gustelle hänen silloisessa tilassaan. Lopuksi Guste pullistui punaiseksi ja läähätti, mutta rouva Hessling vuodatti kyyneliä. Diederichillä oli tästä hyötyä, sillä kumpikin osoitti hänelle myöhemmin suunnatonta rakkautta, saadakseen hänet, joka ei mitään aavistanut, puolelleen.

Mitä Emmiin tuli, niin hän sulki yksinkertaisesti, tapansa mukaan, oven ja meni ylös huoneeseensa, missä oli viisto katto. Guste mietti keinoja karkoittaakseen hänet sieltäkin. Missä piti vaatteita kuivattaman sateella. Jos Emmi, jolla ei mitään ollut, ei keksinyt itselleen miestä, niin hänet täytyi naittaa alemmaksi säätyään, jollekin kunnon käsityöläiselle! Mutta tosin Emmi esiintyi ulospäin perheen kaikkein hienoimpana, hän seurusteli Brietzenien kanssa… Sillä se katkeroitti Gustea kaikkein eniten, että Emmiä kutsuttiin käymään neiti Brietzenien luona — vaikka nämä eivät olleet koskaan käyneet talossa. Heidän veljensä, luutnantti, olisi ollut velvoitettu niiden illallisten jälkeen, joilla hän oli ollut Daimchenilla, käymään edes kerran vieraisilla, mutta vain Hesslingien yläkertaa hän piti arvolleen sopivana, ja se oli lopultakin loukkaavaa… Emmin seuraelämässä saavuttama menestys ei suojellut häntä kuitenkaan suurten masennusten päiviltä, jolloin hän ei lähtenyt huoneestaan edes aterialle, jotka olivat yhteisiä. Myötätunnosta ja ikävästä Guste meni kerran ylös hänen luokseen, mutta nähdessään hänet Emmi sulki silmänsä ja makasi sohvallaan alasvaluvassa aamunutussaan kalpeana ja kankeana. Saamatta mitään vastausta Guste yritti ottaa tuttavallisesti puheeksi hänen tilansa ja Diederichin. Silloin Emmin jäykät kasvot vääntyivät äkisti, hän kierähti toiselle käsivarrelleen ja osoitti toisella ovea. Guste vastasi hänen suuttuneeseen ilmeeseensä samalla mitalla; Emmi ponnahti pystyyn ja ilmaisi riittävän selvillä sanoilla halunsa jäädä yksin; ja kun vanha rouva Hessling saapui paikalle, niin oli jo päätetty asia, että perheen kumpikin puoli tuli vastaisuudessa syömään erikseen. Diederichiin, jolle Guste itkien kanteli, nämä naisjutut tekivät syvän vaikutuksen. Onneksi hänen mieleensä juolahti ajatus, joka näytti olevan omiaan palauttamaan rauhan. Kun hän taas saattoi hieman puhua, niin hän meni heti Emmin luokse ja ilmaisi hänelle päätöksensä lähettää hänet joksikin aikaa Eschweileriin, Magdan luokse. Hämmästyttävällä tavalla Emmi hylkäsi tämän ehdotuksen. Kun Diederich ei antanut perään, niin Emmi aikoi nostaa melun, mutta hän joutui äkkiä ikäänkuin tuskan valtaan ja alkoi hiljaa ja kiihkeästi pyytää saada jäädä kotiin. Diederich, jonka sydäntä koski, tietämättä miksi, silmäili neuvottomana ympärilleen ja vetäytyi sitten takaisin.

Seuraavana päivänä Emmi ilmestyi päivällisille, aivan kuin ei mitään olisi ollut tapahtunut, äsken maalattuna ja parhaimmalla tuulella. Guste, joka oli sitä pidättyväisempi, iski Diederichille silmää. Tämä luuli ymmärtävänsä, kohotti lasinsa Emmiä kohden ja sanoi veitikkamaisesti: "Maljasi rouva von Brietzen." Silloin Emmi kalpeni. "Älä tee itseäsi naurettavaksi!" hän huusi vihaisesti, heitti pois lautasliinan ja löi oven kiinni perässään. "No, no", murisi Diederich, mutta Guste kohautti vain olkapäitään. Vasta sitten kun vanha rouva Hessling oli poistunut, hän katsoi merkillisesti Diederichiä silmiin ja kysyi: "Luuletko todellakin?" Diederich pelästyi, mutta sai kasvoilleen kuitenkin kysyvän ilmeen. "Minä luulen", selitti Guste, "että herra luutnantti voisi minua silloin vähintäänkin tervehtiä kadulla. Mutta tänään hän teki kaaren." Diederich merkitsi tämän mielettömyydeksi. Guste vastasi: "Jos se on vain minun kuvitteluani, silloin minä kuvittelen vielä muutakin, koska minä nimittäin öisin olen usein kuullut hiivittävän läpi talon, ja tänään sanoi myöskin Minna —." Sitä pitemmälle hän ei päässyt. "Ahaa!" Diederich kuorskui. "Sinä keskustelet palvelijain kanssa! Niin teki äitikin aina. Mutta minä voin vain sinulle sanoa, että sitä minä en salli. Taloni kunniasta minä pidän yksinäni huolta, siinä minä en tarvitse Minnaa enkä sinua, ja jos Te olette toista mieltä, niin pitäkää huolta siitä, että löydätte sen oven, mistä olette taloon tulleetkin!" Tätä miehekästä esiintymistä vastaan Guste ei voinut mitään, mutta hän hymyili kuitenkin kulmainsa alta Diederichin jälkeen, kun tämä poistui.

Diederich oli puolestaan iloinen sen johdosta, että pontevalla esiintymisellään oli tehnyt lopun koko asiasta. Sillä monimutkaisemmaksi kuin elämä jo muutenkin oli, se ei saanut enää käydä. Hänen äänensä sortumista, joka jo oli pidättänyt häntä kolme päivää syrjässä taistelusta, hänen vihollisensa eivät olleet jättäneet käyttämättä hyväkseen. Niin, Napoleon Fischer oli ilmoittanut hänelle vielä sinä aamuna, että "keisarinpuolue" tuli hänelle ylivoimaiseksi ja että se nykyään liian kiivaasti kävi sosialidemokratian kimppuun. Niiden olosuhteiden vallitessa —. Rauhoittaakseen häntä Diederichin oli täytynyt luvata vielä sinä päivänä täyttää velvoituksensa ja vaatia valtuusmiehiltä sosialidemokraattista ammattiyhdistystaloa… Niin hän läksikin, eikä suinkaan vielä tervehtyneenä, kokoukseen — ja vielä hän sai havaita, että tuota taloa koskeva esitys oli juuri tehty, vieläpä herrojen Cohnin ja kumppanien toimesta. Vapaamieliset kannattivat sitä, se tuli sellaisenaan hyväksytyksi. Diederich, joka tahtoi Cohnin ja kumppanien kansallista petosta äänekkäästi moittia, saattoi vain haukkua: tuo salakavala kepponen oli taas ryöstänyt häneltä äänen. Tuskin hän oli saapunut kotiin, kun hän antoi Napoleon Fischerin tulla puheilleen.

"Olette vapaa palveluksestani!" haukkui Diederich. Konemestari virnisti epäluuloisesti. "Hyvä", hän sanoi ja aikoi mennä.

"Seis!" haukkui Diederich. "Luulkaa vain pääsevänne tästä näin vähällä! Jos Te lyöttäydytte vapaamielisiin, niin silloin saatte luottaa siihen, että minä teen tunnetuksi meidän sopimuksemme! Ja silloin saatte jotakin kokea!"

"Politiikka on politiikkaa", sanoi Napoleon Fischer olkapäitään kohauttaen. Ja kun Diederich sellaista kyynillisyyttä nähdessään ei voinut enää haukkua, niin Napoleon Fischer tuli tutunomaisesti lähemmäksi, vähällä piti, ettei taputtanut häntä olalle. "Herra tohtori", hän sanoi hyväntahtoisesti, "älkää kuitenkaan tehkö sillä lailla. Me molemmat: no niin, minä sanon vain, me molemmat…" Ja hänen irvistyksessään oli niin paljon vaatimusta ja muistutusta, että Diederich kauhistui. Nopeasti hän tarjosi Napolen Fischerille sikaarin. Fischer poltti ja sanoi:

"Jos toinen meistä molemmista ensin alkaa puhua, niin missä silloin toinen lopettaa! Olenko oikeassa, herra tohtori? Mutta mehän emme ole mitään vanhoja kielikelloja, joiden täytyy aina heti toitottaa kaikki, kuten esimerkiksi herra Buck."

"Miten niin?" kysyi Diederich soinnuttomasti ja johtui toisesta ahdistuksesta toiseen. Konemestari oli hämmästyvinään. "Ettekö sitä tiedä? Herra Buck kertoo kuitenkin kaikkialla, että Te ette tarkoita niin pahaa tuolla kansallisella melullanne. Te tahtoisitte vain saada Gausenfeldin halvemmalla ja ajattelette, että saatte sen halvemmalla, jos Klüsing pelkää tiettyjen tarjousten peruuttamista, koska hän ei ole kansallinen."

"Kertooko hän sitä?" kysyi Diederich kivettyneenä.

"Kertoo", toisti Fischer. "Hän sanoo myöskin puhuvansa Teidän hyväksenne Klüsingille. Sitten Tekin kyllä rauhoitutte, hän sanoo."

Silloin Diederich pääsi lumouksesta. "Fischer!" hän lisäsi lyhyellä haukahduksella. "Pankaa merkille, mitä nyt seuraa. Te tulette vielä näkemään vanhan Buckin katuojassa ja kerjäävän. Niinpä niin! Siitä minä pidän huolen, Fischer. Hyvästi."

Napoleon Fischer oli poistunut, mutta Diederich haukkui vielä kauan huoneessaan, polkien jalkaansa. Tuo lurjus! Tuo kiero kunnonmies! Kaiken vastarinnan takana oli vanha Buck, Diederich oli sitä aina aavistanut. Cohnin ja kumppanien esitys oli ollut hänen työtään — ja nyt tuo hävytön parjaus Gausenfeldin suhteen. Diederichin sisin nousi kapinaan, keisarille uskollisen mielialansa lahjomattomuudessa hän hyppäsi pystyyn. "Ja mistä hän sen tietää?" hän ajatteli vihaisessa suuttumuksessaan. "Onko Wulckow myynyt minut? Kaikkihan jo uskovat, että minä pelaan kaksinaamaista peliä?" Sillä Kunze ja muut olivat hänestä näyttäneet tänään huomattavasti kylmenneiltä; he eivät nähtävästi pitäneet enää tarpeellisena ilmaista hänelle kaikkea, mitä tapahtui? Diederich ei kuulunut komiteaan, hän oli uhrannut asialle persoonallisen kunnianhimonsa. Eikö hän kenties sen vuoksi ollutkaan keisarin puolueen oikea perustaja?… Kaikkialla kavallusta, juonia, vihamielistä epäilystä — missään ei suoraa saksalaista uskollisuutta.

Kun hän saattoi vain haukkua, niin hänen täytyi seuraavassa vaalikokouksessa avuttomana katsella, miten Zillich — oli selvää, mistä persoonallisista syistä — antoi Jadassohnin puhua ja miten Jadassohn sai osakseen myrskyisän suosion hyökätessään niiden isänmaattomien toverien kimppuun, jotka tulivat äänestämään Napoleon Fischeriä. Diederich sääli tätä valtiomiehelle vähemmän sopivaa menettelyä, hän tunsi olevansa paljon yläpuolella Jadassohnia. Toiselta puolen ei voinut jäädä huomaamatta, että Jadassohn, mitä pitemmälle hän antoi menestyksensä houkutella itsensä, tapasi, sitä äänekkäämpää hyväksymistä tiettyjen kuulijain taholta, jotka mitenkään eivät tehneet kansallista vaikutusta, vaan kuuluivat silminnähtävästi Cohnin ja Heuteufelin leiriin. Heitä oli epäillyttävä joukko — ja Diederich, kaikkien näiden ympärilläolevien ansojen ärsyttämänä, näki tämänkin manööverin keskellä verivihollisensa, hänet, joka kaiken pahan johti, vanhan Buckin.

Vanhalla Buckilla oli siniset silmät, ihmisystävällinen hymy, ja kuitenkin hän oli kieroin kaikista koirista, jotka ahdistivat oikeamielisiä. Vanha Buck ei jättänyt hänen ajatuksiaan rauhaan. Illallisilla, perhelampun valossa, hän ei vastannut mihinkään kysymyksiin: hän mietti keinoja vanhaa Buckia vastaan. Erittäin katkeroitti häntä se seikka, että oli pitänyt tuota vanhusta hampaattomana jaarittelijana, ja nyt hän näyttikin hampaansa. Hänen kaikkien ihmisystävällisten puheenparsiensa jälkeen tämä vaikutti uhkamieliseltä, siltä kuin Buck olisi tahtonut sanoa, ett'ei sentään antanut itseään niin yksinkertaisesti niellä. Tuo teeskennelty lempeys, jolla hän oli ollut osoittavinaan sitä, että oli antanut Diederichille anteeksi lankonsa perikatoon saattamisen! Miksi hän oli tukenut häntä ja saattanut hänet valtuusmieheksi? Vain siksi, että Diederich olisi paljastanut itsensä ja ollut helpommin siepattavissa! Vanhuksen silloinen kysymys, tahtoiko Diederich myydä kaupungille tonttinsa, osoittautuikin nyt mitä vaarallisimmaksi ansaksi. Diederich tunsi, että hänen lävitseen oli katsottu alun pitäin; hänestä tuntui nyt siltä, kuin vanha Buck olisi ollut näkymättömänä läsnä, tupakansavussa, silloin kun hän oli salaisessa keskustelussa presidentti von Wulckovin kanssa; ja kun Diederich oli eräänä synkkänä talviyönä hiipinyt Gausenfeldiin, piilottautunut ojaan ja sulkenut silmänsä, jotka kenties kipinöitsivät, niin vanha Buck oli mennyt siitä ohi ja väijynyt häntä… Hengessään hän näki tuon vanhuksen kumartuvan hänen ylitseen ja ojentavan valkean pehmeän kätensä auttaakseen häntä ojasta. Tuo hyvyys hänen piirteissään oli törkeätä ivaa, sietämättömintä. Hän tahtoi masentaa Diederichin ja ohjata hänet juonillaan entiselle tielle kuten tuhlaajapojan. Mutta nähdä saatiin, kuka lopulta tuli syömään rapaa!

"Mikäs sinun on, rakas poikani?" kysyi rouva Hessling, sillä Diederich oli vihasta ja tuskasta raskaasti voihkaissut. Diederich pelästyi; tällä hetkellä Emmi astui huoneeseen, hän oli Diederichin mielestä jo useampia kertoja tehnyt sen, — meni ikkunalle, kurkotti ulos päätään, huokasi aivan kuin olisi ollut yksin, ja kääntyi mennäkseen tiehensä. Guste katseli hänen jälkeensä; kun Emmi meni Diederichin ohi, niin Guste katseli heihin molempiin pilkallisesti, mistä Diederich pelästyi vielä enemmän: sillä Gusten hymy oli kumouksellista, sellaista, mikä oli ominaista Napoleon Fischerille. Sillä lailla hymyili Guste. Diederich rypisti otsaansa kauhusta ja huusi: "Mitäs tämä on!" Mitä nopeimmin Guste kätkeytyi paikkaustyöhönsä, mutta Emmi jäi seisomaan ja katsoi veljeensä elottomilla silmillä, jollaiset hänellä nyt usein oli. "Mikäs sinun on?" kysyi Diederich, ja kun Emmi pysyi mykkänä: "Ketäs sinä koetat keksiä kadulta?" Emmi kohotti vain olkapäitään, hänen ilmeessään ei ilmennyt mitään muutosta. "Niin, mikäs sinun on?" toisti Diederich hiljemmin, sillä Emmin katse ja ryhti, jotka näyttivät merkillisen miettiviltä, estivät veljen puhumasta kovemmin. Lopulta sisko avasi suunsa.

"Olisi voinut olla niin, että molemmat neiti von Brietzenit olisivat vielä tulleet."

"Näin iltamyöhällä?" kysyi Diederich. Silloin Guste sanoi: "Koska me olemme siihen kunniaan niin tottuneet. Ja ylipäänsä, he matkustivat jo eilen äitinsä kanssa. Jos he eivät käy hyvästijättämässä jotakin, jota eivät ollenkaan tunne, niin heidän sopii mennä talon ohitse."

"Miten niin?" tokasi Emmi.

"Juuri siten!" Ja kasvot ylen loistavina ja riemuiten Guste purki suunsa. "Luutnantti matkustaa myöskin pian perässä. Hänethän on siirretty." Pieni vaitiolo, silmäys. "Hän haki itselleen siirron."

"Sinä valehtelet", sanoi Emmi. Hän oli horjahtanut, näkyi, että hän jäykisti itsensä. Pää hyvin pystyssä hän kääntyi pois ja antoi uutimen laskeutua perässään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vanha rouva Hessling pani kätensä ristiin sohvallaan, Guste katseli uhkamielisesti Diederichiä, joka läähättäen kulki ympäri huonetta. Kun Diederich saapui taas ovelle, niin hän säpsähti. Oven raosta hän näki Emmin, joka istui ruokasalissa eräällä tuolilla tai roikkui kokoonlyhistyneenä, aivan kuin olisi ollut sidottu ja sinne heitetty. Emmi vavahti, sitten hän käänsi kasvonsa lamppuun päin; äsken ne olivat olleet aivan kalpeat, nyt ne olivat tulipunaiset, katse ei ilmaissut mitään — ja äkkiä hän hypähti pystyyn, liikahti äkisti ja syöksyi pois vihaisin, epävarmoin askelin, satuttaen itseään, tuntematta kipua, syöksyi pois kuten sumussa tai höyryssä… Diederich kääntyi kasvavassa tuskassa vaimonsa ja äitinsä puoleen. Kun Gustessa näytti olevan kunnioituksenpuutetta, niin hän keräsi kaiken käyttäytymiskykynsä ja läksi jäykkänä Emmin jälkeen.

Hän ei ollut vielä päässyt portaille, kun ylhäällä ovi lyötiin jo kiinni, lukittiin ja pantiin reikeliin. Silloin alkoi Diederichin sydän lyödä niin kovasti, että hänen täytyi pysähtyä. Kun hän oli päässyt ylös, niin hän saattoi vain heikolla, hengettömällä äänellä pyytää päästä sisään. Ei mitään vastausta, mutta hän kuuli jotakin kalinaa pesupöydän luota — ja äkkiä hän heilutti käsiään, huusi, löi nyrkillään ovea vastaan ja huusi rumasti. Omalta melultaan hän ei kuullut, miten Emmi avasi, ja huusi vieläkin, vaikka tämä oli jo hänen edessään. "Mitäs sinä tahdot?" kysyi Emmi vihaisesti, minkä jälkeen Diederich tointui. Rouva Hessling ja Guste tähyilivät ylöspäin pitkin portaita kysyvän kauhistuneina. "Pysykää alhaalla!" komensi Diederich ja työnsi Emmin takaisin huoneeseen. Hän sulki oven. "Tätä ei muiden tarvitse haistaa", hän sanoi ja otti pesuvadista pienen sienen, josta tippui kloroformia. Hän piteli sitä ojennetuin käsin loitolla itsestään ja kysyi tiukasti: "Mistäs sinä olet tätä saanut?" Emmi heitti päätään taaksepäin, katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään. Mitä kauemmin tätä kesti, sitä enemmän tuo kysymys tuntui Diederichistä menettävän merkitystään, vaikka se oikeuden kannalta olikin aivan ensiluokkaisen tärkeä. Lopulta hän meni yksinkertaisesti ikkunan luo ja heitti tuon sienen pihalle. Kuului läiskäys, se oli pudonnut ojaan. Diederich huokasi helpoituksesta.

Nyt oli Emmillä kysyttävää. "Mitäs sinä täällä oikeastaan toimitat? Salli minun tehdä, mitä minä tahdon!"

Tätä ei Diederich ollut odottanut. "Niin, mitäs — mitäs sinä sitten tahdot tehdä?"

Emmi katsoi syrjään, sanoi sitten olkapäitään kohauttaen: "Sinulle se on samantekevä."

"No mutta kuulepas!" Diederich suuttui. "Jollet sinä enää välitä taivaallisesta tuomaristasi, mitä seikkaa minä kokonaan paheksin, niin ainakin voisit hitusen verran ajatella meitä täällä kotona. Ihminen ei ole yksin maailmassa."

Emmin välinpitämättömyys loukkasi häntä kovasti. "Pyydän päästä häväistysjutusta kotonani! Minä olen ensimäinen, jota se koskee."

Äkkiä Emmi katsahti häneen. "Entäs minä?"

Diederich huohotti. "Minun kunniani —!" Mutta hän lopetti samalla; Emmin ilme, jota Diederich ei ollut koskaan huomannut niin paljonpuhuvaksi, valitti ja ivasi yht'aikaa. Hämmennyksissään Diederich meni ovelle. Täällä hänen mieleensä juolahti, mistä oikeastaan oli kysymys.

"Veljenä ja kunnianmiehenä minä tulen muutoin omasta puolestani täyttämään täysin velvollisuuteni. Minä saan odottaa, että sinä tällä välin noudatat äärimmäistä varovaisuutta." Katsahtaen pesuvatiin, mistä tuli vielä tuoksua:

"Kunniasanasi!"

"Jätä minut rauhaan", sanoi Emmi. Silloin Diederich tuli takaisin.

"Sinä et näytä sitten vieläkään käsittävän aseman vakavuutta. Jos se, mitä minun täytyy pelätä, on totta, niin sinä olet —"

"Se on totta", sanoi Emmi.

"Silloin sinä et ole saattanut vain omaa elämääsi, ainakin mikäli seuraelämä on kysymyksessä, kysymyksenalaiseksi, vaan olet tuottanut häpeän koko perheelle. Ja jos minä nyt velvollisuuden ja kunnian nimessä astun eteesi —"

"Silloinkin se on sillä lailla", sanoi Emmi.

Diederich pelästyi; hän alkoi ilmaista kammoaan sellaisen kyynillisyyden johdosta, mutta Emmin kasvoista näkyi selvästi, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja minkä kaiken hän oli jättänyt. Emmin epätoivon ylevyys värisytti Diederichiä. Hänessä ikäänkuin katkesi keinotekoisia jänteitä. Hänen jalkansa jähmettyivät, hän istuutui ja sanoi: "Niin, sanohan minulle vain —. Minä tahdon sinulle myöskin —." Hän katsahti Emmin olemukseen, anteeksiantoa ilmaiseva sana jäi sanomatta. "Minä tahdon auttaa sinua", hän sanoi. — Emmi sanoi väsyneesti: "Miten sinä sitten aijot toimia?" ja hän nojasi seinää vastaan.

Diederich katsoi eteensä ja alas. "Sinun täytyy tosin antaa minulle joitakin selityksiä: minä tarkoitan, tiettyjen yksityisseikkojen suhteen. Minä arvelen, että jo ratsastustunneillasi?…"

Emmi antoi hänen arvella lisää, hän ei kieltänyt mitään eikä myöntänyt — mutta kun Diederich katsahti häneen, niin Emmin huulet olivat pehmeät ja avatut, hänen katseensa hämmästynyt. Diederich käsitti tämän, sillä hän otti häneltä pois paljon siitä taakasta, jota hän oli yksinään kantanut, sillä, että puhui siitä. Tuntematon ylpeys valtasi hänen sydämensä, hän nousi ylös ja sanoi: "Luota minuun. Heti huomisaamuna minä menen."

Emmi liikutti hiljaa ja tuskallisesti päätään.

"Sinä et tunne sitä. Se on lopussa."

Silloin Diederich teki äänensä iloiseksi. "Aivan aseettomia emme mekään ole! Minä tahtoisin toki nähdä!"

Hyvästiksi hän antoi siskolleen kätensä. Emmi huusi hänet vielä takaisin.

"Sinä tulet vaatimaan hänet tilille?" Hän repäsi silmänsä auki ja piti kättä suullaan.

"Miten niin?" sanoi Diederich, sillä sitä hän ei ollut enää ajatellut.

"Vanno minulle, ett'et tule vaatimaan!"

Diederich lupasi sen. Samalla hän punastui, sillä hän olisi kernaasti tahtonut tietää, pelkäsikö Emmi hänen, vaiko tuon toisen puolesta. Tuolle toiselle hän ei olisi sitä suonut. Mutta hän tukahutti tuon kysymyksen, koska vastaus olisi saattanut olla Emmille tuskallinen; ja hän läksi huoneesta melkein varpaisillaan.

Molemmat rouvat, jotka alhaalla yhä odottivat, hän ajoi ankarasti vuoteeseen. Itse hän paneutui Gusten viereen vasta sitten, kun tämä oli jo vaipunut uneen. Hänen täytyi tuumia, miten tuli huomenna esiintymään. Luonnollisestikin piti menetellä vaikuttavasti! Ylipäänsä ei mitään epäilyä asian päättymisen suhteen! Mutta hänen oman, purevan olentonsa asemasta Diederichin silmiin ilmestyi yhä uudestaan ja uudestaan vanttera mies, jolla oli kirkkaat, huolestuneet silmät ja joka pyysi, kuohui ja lyyhistyi kokonaan kokoon, ilmestyi herra Göppel, Agnes Göppelin isä. Nyt ymmärsi Diederichin pelkääväinen sielu, miten kipeästi silloin oli asia isään koskenut. "Sinä et tunne sitä", sanoi Emmi. Hän tunsi sen, — sillä hän oli itse tehnyt samoin.

"Jumala varjelkoon!" hän sanoi ääneen ja käännähti ympäri. "Minä en sekaannu koko asiaan. Emmi vain petti törkeästi kloroformilla. Naiset ovat kylliksi rikkiviisaita sellaiseen. Minä paiskaan hänet ulos, kuten tuleekin!" Silloin hän näki sateisella kadulla Agneksen, joka tuijotti hänen ikkunaansa, kasvot kalpeina kaasuvalosta. Hän veti lakanan silmilleen. "Minä en voi ajaa häntä kadulle!" Aamu sarasti, ja hän näki ihmeissään, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut.

"Luutnantit nousevat aikaisin ylös", hän ajatteli ja riensi tiehensä, ennenkuin Guste heräsi. Sachsentorin takana puutarhat visersivät ja tuoksuivat kevätilmassa. Talot, joiden ovet olivat vielä suljetut, näyttivät äsken pestyiltä ja siltä, kuin niissä asuisi pelkkiä vastanaineita. "Kuka tietää", ajatteli Diederich ja veti sisäänsä raitista ilmaa, "kenties tässä ei olekaan mitään vaikeuksia. On olemassa säädyllisiä ihmisiä. Asianlaita on nyt myöskin suotuisampi kuin —" Hän jätti kernaasti tuon ajatuksen. Tuonne olivat vaunut pysähtyneet — minkä talon edustalle sitten? Siis kuitenkin. Ristikko oli auki, ovi myöskin. Passari tuli häntä vastaan. "Älkää turhia", sanoi Diederich, "minä näen jo luutnantin." Sillä vastapäätä olevassa huoneessa herra von Brietzen täytti matkalaukkua. "Näin aikaisin?" hän sanoi, antoi matkalaukun kannen painua kiinni ja satutti samalla sormensa. "Piru vieköön." Diederich ajatteli masentuneena: "Hänkin panee tavaroitaan matkakuntoon."

"Mitä sattumaa minä saan sitten kiittää —?" alotti herra von Brietzen, mutta Diederich teki tahtomattaan sellaisen liikkeen, mikä ilmaisi, että tämä oli tarpeetonta. Siitä huolimatta herra von Brietzen luonnollisesti kielsi koko asian. Hän kielsi vielä kauemmin kuin Diederich silloin, ja Diederich tunnusti tämän sisimmässään, sillä kun oli kysymyksessä jonkun tytön kunnia, niin luutnantin täytyi olla aina joitakuita asteita uusteutoonia varovaisempi. Kun viimeinkin asianlaita oli selvä, niin herra von Brietzen tarjoutui heti veljen käytettäväksi, mitään muuta häneltä ei tietysti voinut odottaakaan. Syvästä hädästään huolimatta Diederich otti tämän iloisin mielin vastaan, lausui toivovansa, että aseellinen ratkaisu kävi tarpeettomaksi, jos nimittäin herra von Brietzen —. Ja herra von Brietzen näytti juuri sellaista naamaa, kuin Diederich oli aavistanutkin, ja esitti juuri niitä tekosyitä, jotka jo olivat kaikuneet Diederichin hengessä. Ahtaalle pantuna hän lausui juuri sen, jota Diederich oli eniten pelännyt ja joka, sen hän oivalsi, ei ollut vältettävissä. Kukaan ei tehnyt tyttöä, jolla ei ollut kunniaa, lastensa äidiksi! Diederich vastasi tähän, mitä herra Göppel oli vastannut, masentuneena kuten herra Göppelkin. Vasta sitten hän kävi oikein vihaiseksi, kun joutui suureen uhkaukseensa, siihen, jonka hän eilisestä lähtien oli uskonut tepsivän.

"Herra luutnantti, Teidän epäritarillisen kieltäytymisenne johdosta minä katson valitettavasti olevani pakotettu saattamaan asian everstinne tietoon."

Sanat näyttivät tosiaankin sattuvan herra von Brietzeniin. Hän sanoi epävarmasti: "Mitäs Te luulette sillä saavanne aikaan? Sen, että saan moraalisaarnan? No hyvä. Mutta muutoin —" herra von Brietzen sai takaisin varmuutensa — "mitä ritarillisuuteen tulee, siitä herra everstillä on toki toisenlainen käsitys kuin jollakin herralla, joka ei kaksintaistele."

Mutta silloin Diederich nousi. Hän huomautti, että herra von Brietzenin sopi hillitä kielensä, muutoin saattoi käydä niin, että joutui tekemisiin Uusteutonian kanssa! Että hän, Diederich, oli tottunut iloiseen verenvuodatukseen värien puolesta, siitä olivat hänen arpensa todistajina! Hän toivoi herra luutnantille tilaisuutta saada vaatia taisteluun kreivi von Tauern-Bärenheimin kaltaista miestä! "Minä olen hänet vaatinut!" Ja samassa hengenvedossa hän väitti, ett'ei likikään myöntänyt sellaiselle röyhkeälle junkkarille oikeutta noin vain ampua porvarillista miestä ja perheenisää. "Senhän Te kyllä tekisitte, että viettelisitte sisaren ja ampuaisitte veljen!" hän huusi, poissa suunniltaan. Herra von Brietzen, joka oli samanlaisessa tilassa kuin Diederichkin, lupasi antaa passarinsa tukita tuon kamasaksan suun, ja kun passari jo ilmestyi siihen, niin Diederich läksi tiehensä, huutamalla kuitenkin lopettajaisiksi. "Luuletteko Te, että me hyväksymme sotilaslakiehdotuksen Teidän röyhkeyksienne vuoksi! Te saatte nähdä, mitä kumous on!"

Ulkona lehtokujassa hän raivosi edelleen, näytti nyrkkiä näkymättömälle viholliselle ja päästi suustaan uhkauksia. "Siitä voi Teille tulla vaikka tuho! Jos me vain kerran teemme tenän!" Äkkiä hän huomasi, miten puutarhat yhä vihersivät ja tuoksuivat kevätilmassa, ja hänelle selvisi, että luontokaan ei mahtanut mitään voimalle, joko se sitten mairitteli tai näytti hampaitaan, voimalle, joka vallitsee meitä ja joka on aivan järkähtämätön. Helppo oli uhata kumouksella, mutta keisari Wilhelmin patsas? Wulckow ja Gausenfeld? Kuka tahtoi polkea, hänen täytyi antaa polkea itseään, se oli vallan raskas laki. Kapinaannousemisensa jälkeen Diederich tunsi taas sen vallan salaperäisen väristyksen, joka häntä polki… Jotkut vaunut tulivat tuolta: herra von Brietzen matkalaukkuineen. Miettimättä tarkemmin Diederich teki puolikäännöksen, valmiina tervehtimään. Mutta herra von Brietzen katsoi syrjään. Diederichiä ilahutti kaikesta huolimatta tuo tuore, ritarillinen, nuori upseeri. "Häntä ei meikäläinen pysty jäljittelemään", hän totesi.

Kun hän sitten astui Meisestrasselle, niin hänen sydäntään rupesikin ahdistamaan. Kaukaa hän näki Emmin vakoilevan hänen tuloaan. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea siskon oli täytynyt kokea viimeksi kuluneena tuntina, mikä ratkaisi hänen kohtalonsa. Emmi raukka, nyt se oli ratkaistu. Valta oli kylläkin ylentävää, mutta kun se kohtasi omaa sisarta —. "Minä en tiennyt, että se tulisi koskemaan minua niin läheltä." Hän nyökkäsi ylös niin rohkaisevasti kuin mahdollista. Emmi oli käynyt paljon laihemmaksi, miksi, kukaan ei sitä huomannut? Vaalean, välkkyvän tukan alla hänellä oli suuret, unettomat silmät, hänen huulensa vapisi, kun veli viittasi hänelle; tämänkin Diederich huomasi tarkkanäköisessä tuskassaan. Hän nousi portaat melkein hiipien. Emmi tuli ensi kerroksesta ja meni veljensä edellä toiseen. Ylhäällä Emmi kääntyi ympäri — ja nähtyään veljensä kasvot hän meni mitään kysymättä ikkunan luo ja jäi sinne selin seisomaan. Diederich kokosi voimansa ja sanoi ääneen: "Oh, vielä ei ole mitään menetetty!" Sitten hän pelästyi ja sulki silmänsä. Kun hän voihkasi, niin Emmi kääntyi ympäri, tuli hitaasti hänen luokseen ja laski päänsä hänen olkapäälleen itkeäkseen yhdessä hänen kanssaan.

Myöhemmin hänellä, Diederichillä, oli kohtaus Gusten kanssa, joka tahtoi ärsyttää häntä. Diederich sanoi vaimolleen vasten naamaa, että tämä käytti väärin Emmin onnettomuutta saadakseen kostaa niiden vähemmän edullisten olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa itse oli mennyt miehelään. "Emmi ei ainakaan juokse kenenkään perässä." Guste kähisi: "Juoksinko minä sitten kenties sinun perässäsi?" Diederich keskeytti: "Muutoin hän on minun sisareni!"… Ja kun Emmi nyt oli hänen suojeluksensa alainen, niin Diederich alkoi huomata hänet mielenkiintoiseksi ja osoittaa hänelle tavatonta kunnioitusta. Aterian jälkeen hän suuteli hänen kättään, vaikkapa Guste virnistelikin. Hän vertasi toisiinsa näitä molempia; miten paljon jokapäiväisempi Guste olikaan! Ei edes Magdakaan, jonka hän oli asettanut etusijalle, koska hänellä oli ollut menestystä, tuntunut hänen muistissaan hyljätyn Emmin veroiselta. Sillä Emmi oli onnettomuutensa kautta tullut hienommaksi ja tietyssä määrässä vaikeammin tavoiteltavaksi. Kun hänen kätensä lepäsi siinä niin kalpeana ja huomaamattomana ja hän itse oli mykkänä, omaan itseensä vajonneena, niin Diederich tunsi jonkun syvemmän maailman aavistuksen liikuttavan itseään. Langenneisuus, mikä kaikilla muilla oli. kammottava ja halveksittava, tuotti Emmille, Diederichin sisarelle, eriskummallisen hohteen ja jonkunlaisen viehätyksen. Loistava ja samalla liikuttava oli nyt Emmi.

Luutnantti, joka tämän kaiken oli aiheuttanut, menetti paljon Emmiin verraten — ja hänen kanssaan valta, jonka nimessä hän oli saavuttanut voiton. Diederich huomasi, että valta saattoi usein tarjota jokapäiväisen ja alhaisen näyn: valta ja kaikki, mikä sen jäljissä kulki, menestys, kunnia, mieliala. Hän katsahti Emmiin, ja hänessä täytyi epäillä kaiken sen arvoa, mitä oli saavuttanut tai mitä vielä tavoitteli. Gusten ja hänen rahojensa, muistopatsaan, korkean suosion, Gausenfeldin, kunniamerkkien ja virkojen. Hän katsahti Emmiin ja ajatteli samalla Agnesta. Agnes, joka oli vaalinut häneen hellyyttä ja rakkautta, oli ollut hänen elämässään se oikea, josta hänen olisi pitänyt pitää kiinni! Missä hän nyt oli? Kuollut? Hän istui monesti pää käsien välissä. Mikä hänen oikeastaan oli? Mitä tuotti vallan palveleminen? Vielä kerran kaikki petti, kaikki hylkäsi hänet, käytti väärin hänen puhtaimpia tarkoituksiaan, ja vanha Buck hallitsi asemaa. Hänestä tuntui siltä kuin Agnes, joka ei voinut tehdä mitään muuta kuin kärsiä, olisi voittanut. Hän kirjoitti Berliniin ja tiedusteli hänen tilaansa. Hän oli mennyt naimisiin ja oli jotensakin terve. Tämä huojensi häntä, mutta tuotti hänelle kuitenkin jonkunlaisen pettymyksen.

* * * * *

Mutta sillä aikaa kun hän istui pää käsien varassa, vaalipäivä lähestyi. Vakuutettuna kaiken turhuudesta Diederich ei ollut tahtonut nähdä mitään siitä, mitä tapahtui, ei edes sitä, että hänen konemestarinsa ilme kävi yhä vihamielisemmäksi. Vaalisunnuntaina, aikaisin aamulla, kun Diederich vielä oli vuoteessa, Napoleon Fischer tuli hänen luokseen. Pyytelemättä millään lailla anteeksi hän alotti: "Vakava sana viime hetkellä, herra tohtori!" Tällä kertaa se oli hän, joka vainusi petosta ja vetosi sopimukseen. "Teidän politiikkanne, herra tohtori, on kaksinaamaista. Te olette tehnyt meille lupauksia, ja lojaalisesti me olemme menetelleet emmekä ole agiteeranneet Teitä, vaan vain vapaamielisyyttä vastaan."

"Me myöskin olemme menetelleet lojaalisesti."

"Sitä Te ette usko itsekään. Te olette lähennellyt Heuteufeliä. Hän on jo suostunut Teidän patsashankkeeseenne. Jos Te ette vielä tänään siirry liehuvin lipuin hänen leiriinsä, niin sen Te teette varmasti uusintavaaleissa ja petätte kansan alhaisesti."

Napoleon Fischer otti vielä pitkän askeleen vuodetta kohden, käsivarret ristissä. "Teidän tulee vain tietää, herra tohtori, että me pidämme silmämme auki."

Diederich huomasi olevansa vuoteessaan avuton ja vastustajan valtaan joutunut. Hän koetti häntä rauhoittaa. "Minä tiedän, Fischer, että Te olette suuri poliitikko. Teidän pitäisi joutua valtiopäiville."

"Olen samaa mieltä." Napoleon kurkisti häneen kulmainsa alta. "Sillä jos minä en joudu, niin silloin puhkeaa Netzigissä useilla aloilla lakko. Yhden niistä aloista Te tunnette verrattain hyvin, herra tohtori." Hän kääntyi. Ovelta hän vilkasi vielä kerran Diederichiin, joka kauhusta oli kokonaan luisunut höyhenpatjoihinsa. "Ja siksi eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!" hän huusi ja poistui.

Höyhenistään Diederich huusi: "Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari!" Mutta silloin ei ollut muuta neuvoa jälellä, kuin katsoa asemata vasten naamaa. Se näytti kyllin uhkaavalta. Aavistusten ahdistamana hän riensi kadulle, sotilasyhdistykseen, Klappschille, ja kaikkialla hänen täytyi havaita, että hänen alakuloisuutensa päivinä vanhan Buckin salakavala taktiikka oli saavuttanut yhä suurempaa menestystä. Keisarinpuolue oli laimentunut vapaamielisten liittymisestä siihen, ja Kunzen ja Heuteufelin välimatka oli käynyt mitättömäksi verrattuna siihen kuiluun, joka oli hänen itsensä ja Napoleon Fischerin välillä. Pastori Zillich, joka häveliäästi tervehti lankoaan Heuteufelia, selitti, että keisarinpuolue sai olla tyytyväinen menestykseensä, sillä se oli varmasti vahvistanut vapaamielisten ehdokkaan kansallista mielialaa, jos tämä ehdokas lopulta voitti. Kun professori Kühnchenkin lausui jotakin sen tapaista, niin mahdotonta oli päästä siitä epäluulosta, että heitä ei vielä tyydyttänyt Diederichin ja Wulckowin lupaukset ja että heidät vanha Buck oli voittanut puolelleen tarjoamalla heille vielä suurempia mieskohtaisia etuja. Kaikki tämä oli luettava demokraattisen koplan turmeluksen ansioksi! Mitä Kunzeen tuli, niin hän tahtoi joka tapauksessa itse tulla valituksi, hätätilassa vapaamielisten avulla. Hänet oli hänen kunnianhimonsa turmellut, se oli jo vienyt hänet niin pitkälle, että oli lupautunut kannattamaan lastenseintä! Diederich suuttui; Heuteufel oli sata kertaa pahempi kuin mikään proletaari; ja hän viittasi niihin synkkiin seurauksiin, joita niin epäisänmaallisesta kannasta täytyi johtua. Valitettavasti hän ei voinut esittää kantaansa selvemmin — ja lakko silmäinsä edessä ja sydämessään jo keisari Wilhelmin patsaan, Gausenfeldin ja kaikkien hänen unelmiensa raukeneminen hän juoksi ympäri sateessa vaalipaikkojen väliä ja laahasi esiin oikeamielisiä valitsijoita, varmana siitä, että heidän uskollisuutensa keisaria kohtaan erehtyi tiessä ja auttoi keisarin pahimpia vihollisia. Illalla Klappschilla, rapakossa aina kaulaa myöten, kuumeisena pitkän päivän melusta, paljosta oluesta ja ratkaisun lähestymisestä hän vastaanotti vaalin tulokset: Heuteufelin kahdeksaatuhatta ääntä vastaan hieman yli kuusituhatta Napoleon Fischerille, mutta Kunze oli saanut vain kolmetuhattakuusisataaseitsemänkymmentä kaksi. Uusintavaalit Heuteufelin ja Fischerin välillä. "Hurraa!" huusi Diederich, sillä mitään ei ollut menetetty ja aikaa oli voitettu.

Hän poistui voimakkain askelin, vannoen sydämessään tekevänsä kaikkensa kansallisen asian pelastamiseksi. Oli kiire, sillä pastori Zillich olisi peittänyt kaikki seinät julistuksilla, jotka kehoittivat keisarinpuolueenjäseniä uusintavaaleissa äänestämään Heuteufelia. Kunze tosin antautui sen turhan toivon valtaan, että Heuteufel vetäytyisi hänen hyväkseen syrjään. Mikä hairahdus! Heti aamulla saatiin lukea valkeita vaalijulistuksia, joissa vapaamielisyys selitti tekopyhästi, että sekin oli kansallinen, että kansallinen mieliala ei ollut vähemmistön etuoikeus ja että siksi —. Vanhan Buckin kuje paljastui täydellisesti; jos koko keisarin puoluetta ei tahdottu laskea vapaamielisyyden syliin, niin silloin oli toimittava. Täynnä jännitystä Diederich palasi kuulusteluretkeltään ja tapasi eteisessä Emmin, jolla oli harso silmillään ja sellainen ilme, kuin kaikki olisi samantekevää. "Ei kiitos", ajatteli Diederich, "kaikki ei ole suinkaan samantekevää. Mihin me joutuisimme." Ja hän tervehti Emmiä salavihkaa ja eräänlaisella arkuudella.

Hän vetäytyi konttoriinsa, josta vanha Sötbier oli hävinnyt ja jossa nyt Diederich omana prokuristinaan oli teoistaan vain Jumalalleen vastuussa. Täällä hän nyt teki seurauksiltaan tärkeät päätöksensä. Hän meni puhelimeen ja pyysi Gausenfeldiin. Silloin ovi avautui, kirjeenkantaja asetti kirjetukun hänen eteensä, ja Diederich näki yläreunassa sanan Gausenfeld. Hän pani puhelintorven pois ja tarkasti kirjettä kuten kohtaloa. Jo tehty. Vanhus oli ilman muuta käsittänyt, että hänen ei tarvinnut antaa enää rahoja ystävilleen Buckille ja kumppaneille ja että hänet voitiin tarvittaessa tehdä siitä persoonallisesti vastuunalaiseksi. Tyynenä hän repi kuoren — mutta kahden rivin perästä hän luki kiirehtäen. Mikä yllätys! Klüsing tahtoi myydä! Hän oli vanha ja näki luonnollisen seuraajansa Diederichissä!

Mitä tämä merkitsee? Diederich asettautui nurkkaan ja ajatteli syvästi. Se merkitsi ennen kaikkea sitä, että Wulckow oli tarttunut asioihin. Vanhus oli sulassa tuskassa hallituksen tarjousten vuoksi, ja Napoleon Fischerin uhkaama lakko antoi hänelle viime sysäyksen. Missä oli aika, jolloin hän uskoi pääsevänsä pulasta tarjoamalla Diederichille osan "Netziger Zeitungin" paperinhankinnasta? Nyt hän tarjosi hänelle koko Gausenfeldia! "Minusta on tullut voimallinen tekijä", totesi Diederich itselleen — ja hänelle selvisi, että Klüsingin ajatus myydä hänelle tehtaansa ja maksattaa siitä sen oikea hinta oli nykyoloissa yksinkertaisesti naurettavaa. Minkä jälkeen hän tosiaankin nauroi… Silloin hän huomasi, että kirjeen lopussa, allekirjoituksen jälessä, oli jotakin, oli lisäys, mikä oli kirjoitettu pienemmillä kirjaimilla ja niin näkymättömästi, että Diederichin katse ei ollut siihen heti kiintynyt. Hän selitteli sitä itselleen — ja hänen suunsa avautui itsestään. Äkkiä hän hypähti. "No niin!" hän huusi ilakoiden yksinäisen konttorinsa läpi. "Siinä se nyt on!" Sitten hän huomautti hyvin vakavasti: "Se on kamalata. Oikea kuilu." Hän luki vielä kerran, sana sanalta, tuon kohtalokkaan lisäyksen, pisti kirjeen kassakaappiin ja sulki sen lujalla otteella. Tuolla sisällä oli myrkkyä Buckille ja hänen miehilleen — hänen ystävänsä antamaa. Eikä siinä kylliksi, että Klüsing ei varustanut heitä enää rahoilla, hän petti heidät. Mutta sen he olivat ansainneet, se voitiin sanoa; sellainen turmelus oli todennäköisesti inhoittanut Klüsingiäkin. Joka sitä vielä sääli, teki itsensä kanssarikokselliseksi. Diederich koetteli itseään. "Sääliminen olisi suorastaan rikos. Katsokoon kukin itse, mihin joutuu! Tässä on meneteltävä mistään välittämättä. Mätähaavan päältä on otettava pois peite ja tuo haava puhdistettava rautaisella luudalla! Minä otan sen tehdäkseni yleisen hyvän vuoksi, velvollisuuteni kansallisena miehenä vaatii sitä minulta. Nyt on kerta ankara aika!"

Saman päivän iltana oli vapaamielisten vaalikomitean järjestämä suuri yleinen kansankokous "Walhallan" jättiläissalissa. Gottlieb Hornungin avulla oli Diederichin onnistunut pitää huolta siitä, että Heuteufel ei joutunut yksistään valitsijainsa joukkoon. Hän itse piti tarpeettomana kuulla ehdokkaan ohjelmapuhetta; hän meni sinne vasta sitten, kun keskustelun oli jo täytynyt alkaa. Heti eteisessä hän kohtasi Kunzen, joka oli huonolla tuulella. "Kelvottomaksi julistettu, kuolleeksi lyöty!" hän huusi. "Katsokaapas minua, herra tohtori, ja sanokaapas minulle, näyttääkö se, joka antaa itselleen sillä lailla sanoa, sellaiselta!" Kun hän ei voinut kiihtymykseltään jatkaa selitystään, niin Kühnchen tuli siihen väliin. "Minulle olisi Heuteufelin pitänyt sanoa sillä lailla!" hän huusi. "Silloin vasta hän olisi oppinut tuntemaan Kühnchenin!" Diederich suositteli majurille kiihkeästi kanteennostamista vastustajaansa vastaan. Mutta Kunze ei tarvinnut enää mitään yllytystä, hän vannoi kokonaan nujertavansa Heuteufelin. Tämäkin oli Diederichistä oikeata, ja hän ilmaisi elävästi hyväksymisensä, kun Kunze antoi tietää, että hän näissä olosuhteissa kernaammin liittyi pahimpiin kumouksellisiin kuin vapaamielisiin. Tätä vastaan ilmaisi Kühnchen ja myöskin pastori Zillich, joka saapui paikalle, epäilynsä. Valtakunnan viholliset — ja keisarinpuolue! "Lahjottuja raukkoja!" sanoi Diederichin katse — sillä välin kun majuri puhkui edelleen kostoa. Verisiä kyyneliä tuon joukkion piti itkeä! "Ja vielä tänä iltana", vakuutti siihen Diederich niin rautaisen päättävästi, että kaikki joutuivat hämilleen. Hän vaikeni hetkeksi ja salamoi kullekin erikseen. "Mitäs Te sanoisitte, herra pastori, jos minä Teidän vapaamielisille ystävillenne näyttäisin eräitä heidän tekosiaan…" Pastori Zillich kalpeni, Diederich kääntyi Kühnchenin puoleen. "Petollista julkisten varojen käsittelyä…" Kühnchen hypähti. "Nyt on syytä olla valveilla!" hän huudahti. Mutta Kunze mylvi. "Luottakaa minun sydämeeni!" ja hän repäsi Diederichin syliinsä. "Minä olen suoraluontoinen sotilas", hän vakuutti. "Kuori saattaa olla karkea, mutta sisus on täysiarvoinen. Näyttäkää toteen niiden roistojen konnantyöt, niin majuri Kunze on Teidän ystävänne, aivan kuin olisitte ollut hänen kanssaan tulessa Marslatuhrin luona!"

Majurilla oli kyyneliä silmissä, Diederichillä myöskin. Ja yhtä korkeassa jännityksessä kuin heidän sielunsa oli myöskin mieliala salissa. Tulija näki kaikkialla käsiä kohoavan ilmaan, mikä oli täynnään sinistä höyryä, ja kuuli sieltä ja täältä huutoja: "Hyi!" "Aivan oikein!" tai "Alhaista!" Vaalitaistelu oli korkeimmillaan, Diederich syöksyi sisään sanomattoman katkerana, sillä pöydän edessä, jonka takana vanha Buck mieskohtaisesti johti puhetta, seisoi ja puhui, kuka? Sötbier, Diederichin palveluksesta päästämä prokuristi! Kostoksi Sötbier piti kiihoituspuheen, missä hän arvosteli tiettyjen herrojen työväenystävällisyyttä mitä epäsuotuisimmin. Se ei ollut muuta kuin demagoogien kujeita, millä tahdottiin jakaa porvaristo, tiettyjen mieskohtaisten etujen vuoksi, ja hankkia äänestäjiä kumoukselle. Aikaisemmin oli eräskin noista herroista sanonut: Joka on palvelija, pysyköön palvelijana. "Hyi!" huusivat järjestyneet. Diederich raivasi itselleen tietä, kunnes pääsi puhujalavan eteen. "Alhaista panettelua!" hän huusi Sötbierille vasten naamaa. "Hävetkäähän hieman, potkun saatuanne olette mennyt nurisijain puolelle!" Kunzen komentama sotilasyhdistys mylvi yhtenä miehenä: "Alhaista!" ja "kuulkaapas, kuulkaapas!" — sillä välin kun järjestyneet vihelsivät ja Sötbier ojenteli vapisevaa nyrkkiään Diederichiä kohden, joka uhkasi vangituttaa hänet. Silloin vanha Buck nousi ja soitti kelloaan.

Kun jälleen voitiin jotakin kuulla, niin hän sanoi pehmeällä äänellä, mikä paisui ja lämmitti: "Kansalaiset! Älkäähän toki antako persoonalliselle kunnianhimolle virikettä ottamalla hänet vakavalta kannalta! Mitä tässä merkitsevät henkilöt? Mitä luokatkaan? Kysymyksessä on kansa, siihen me kuulumme kaikki, paitsi herrat. Meidän täytyy olla yksimielisiä, me kansalaiset emme saa tehdä uudestaan sitä virhettä, mikä jo tehtiin minun nuoruudessani, sitä, että uskoisimme pelastuksen tulevan paineteista, sillä tapaa kuin myöskin työmiehet tahtovat saada oikeutensa. Se, että me emme koskaan tahtoneet antaa työmiehille oikeutta, on hankkinut herroille vallan ottaa meiltäkin meidän oikeutemme."

"Aivan oikein!"

"Kansalla, meillä kaikilla on tuohon meiltä vaadittuun sotaväenlisäykseen nähden kenties viimeinen tilaisuus puolustaa oikeuttamme herroja vastaan, jotka tahtovat aseistaa meidät vain siksi, että saisivat meidät orjuutetuiksi. Joka on palvelija, jääköön palvelijaksi, sitä ei sanota vain teille työläisille: sen sanovat nuo herrat, joiden vallan me saamme yhä kalliimmasti maksaa, meille kaikille!"

"Aivan oikein! Hyvä! Ei yhtä ainokaista miestä, ei yhtä ainokaista penniä!" Kiihkeän suosion vallitessa vanha Buck istuutui. Diederich, joka oli valmis äärimmäiseen kamppailuun ja jo etukäteen tippui hikeä, loi vielä yhden katseen läpi salin ja huomasi Gottlieb Hornungin, joka johti keisari Wilhelmin patsaan hankkijoita. Pastori Zillich liikkui kristillisen nuorison keskellä, sotilasyhdistys oli ryhmittynyt Kunzen ympärille. Silloin Diederich avasi tulen. "Perivihollinen kohottaa taas päätään!" hän huusi kuolemaa halveksien. "Isänmaankavaltaja, joka meidän nuorelta, jalolta keisariltamme kieltää, mitä hän —" "Huhhuh!" huusivat isänmaankavaltajat; mutta Diederich, oikeamielisten jyrisevien suosionhuutojen tukemana, jatkoi huutoaan, joskin hänen äänensä petti. "Eräs ranskalainen kenraali on vaatinut kostoa!" Pöydän takaa kysyi joku: "Minkä verran hän on saanut siitä Berlinistä?" Tämän johdosta naurettiin — sillä aikaa kun Diederich hosui käsillään, aivankuin olisi tahtonut nousta ilmaan. "Loistava puolustuslaitos! Verta ja rautaa! Miehekkäitä ihanteita! Voimakas keisarikunta!" Hänen voimasanansa kalskuivat toisiaan vastaan keskellä oikeamielisten meteliä. "Luja hallitus! Suojamuuri demokratian lokavirtaa vastaan!"

"Teidän suojamuurinne on Wulckow!" huusi jälleen ääni pöydän takaa. Diederich kääntyi ympäri ja tunsi Heuteufelin. "Tahdotteko Te sanoa, että Hänen Majesteettinsa hallitus —?" "Myöskin yksi suojamuuri!" sanoi Heuteufel. Diederich ojensi sormensa häntä kohden. "Te olette loukannut keisaria!" hän huusi äärimmäisen terävästi. Mutta hänen takanaan kähisi joku: "Salapoliisi!" Se oli Napoleon Fischer, ja hänen toverinsa toistivat sen karkeilla kurkuillaan. He olivat nousseet pystyyn ja ympäröivät Diederichin onnettomuutta ennustavalla tavalla. "Hän provoseeraa taas! Hän tahtoo saada vielä! yhden telkien taakse! Ulos!" Ja Diederichiin käytiin käsiksi. Tuskan vääntämänä hän käänsi kaulaansa, jota känsäiset kourat ahdistivat, puheenjohtajaan päin, ja rukoili apua tukahtuneella, äänellä. Vanha Buck tarjosi sitä hänelle, hän soitti lakkaamatta, lähettipä muutamia nuoria miehiä pelastamaan Diederichiä vihollisten käsistä. Tuskin hän saattoi liikuttaa itseään, kun hän, Diederich, jo heilutti sormeaan vanhaa Buckiä kohden. "Demokraattinen turmelus!" hän huusi, hyppien kiihkosta. "Minä tahdon osoittaa sen hänelle!" "Hyvä! Antakaa puhua!" — ja kansallismielisten leiri läksi liikkeelle, kumosi tieltään pöydät ja seisoi silmä kovana kumouksellisten edessä. Käsirysy näytti syntyvän, poliisiluutnantti tarttui jo kypäräänsä tuolla ylhäällä pannakseen sen päähänsä; oli kriitillinen hetki — silloin kuului puhujalavalta käsky: "Hiljaa! Hän puhukoon!" Ja niin syntyi melkein hiljaisuus, oli havaittu viha, mikä oli syvempi kuin mikään yleisön joukossa. Vanha Buck oli noussut pystyyn pöytänsä takaa, hän ei ollut enää mikään arvoisa ukko, hän näytti voimakkaan solakalta, hän oli kalpea vihasta, ja Diederichiä kohtaan hän suuntasi sellaisen katseen, että tämän hengitys pysähtyi.

"Hän puhukoon!" toisti vanhus. "Kavaltajillekin suodaan tilaisuus puhua, ennenkuin heidän tuomionsa langetetaan. Sellaisilta näyttävät kansan pettäjät. He, ovat muuttuneet vain ulkomuodoltaan niistä ajoista lähtien, jolloin minun sukukuntani taisteli, kaatui, meni vankilaan ja mestauslavalle."

"Hahaa!" huudahti Gottlieb Hornung täynnä ylevää ivaa. Onnettomuudekseen hän oli erään voimakkaan työmiehen kädenulottuvilla, työmiehen, joka huitasi kättään niin vahvasti häntä kohden, että Hornung, jo ennenkuin isku häneen sattuikaan, kaatui kumoon tuoleineen.

"Jo silloin," huusi vanhus, "oli olemassa sellaisia, jotka kunnian asemasta valitsivat hyödyn ja joista mikään esivalta ei näyttänyt nöyryyttävältä, jos se vain heitä rikastutti. Orjamainen aineellisuus, mikä on jokaisen hirmuhallituksen hedelmä ja välikappale, se se oli, joka meidät kukisti, ja myöskin te, kansalaiset —."

Vanhus levitti kätensä, jännitti voimansa huutaakseen sen, mikä painoi hänen omaatuntoaan.

"Kansalaiset, myöskin te olette vaarassa tulla sen pettämiksi, joutua sen saaliiksi! Tämä mies puhukoon!"

"Ei!"

"Hän puhukoon. Mutta kysykää häneltä sitten, miten korkealle mieliala, jota hän rohkenee nimittää kansalliseksi, puhtaassa rahassa nousee. Kysykää häneltä, kenelle hän on myynyt talonsa, mitä tarkoitusta varten ja mitä hän on siitä hyötynyt!"

"Wulckow!" Ääni tuli lavalta, mutta sali toisti sen. Diederich, jonka selkää mahtavat nyrkit osoittivat, pääsi enemmän väkivaltaisesti lavalle. Sieltä hän katsahti neuvoa kysyvästi ympärilleen: vanha Buck istui liikkumattomana, nyrkit polvilla, eikä hellittänyt hänestä katsettaan; Heuteufel, Cohn ja kaikki herrat pöydän takana odottivat, kylmä himo kasvoilla, hänen lyyhistymistään; ja sali huusi häntä vastaan: "Wulckow! Wulckow!" Diederich änkytti jotakin parjauksesta, hänen sydämensä hyppi, hän sulki hetkeksi silmänsä, siinä toivossa, että olisi kaatunut ja siten päässyt koko asiasta. Mutta hän ei kaatunut — ja kun mitään muuta mahdollisuutta ei ollut, niin hän kävi tavattoman rohkeaksi. Hän tarttui povitaskuunsa, varmana aseestaan, ja tarkasti taistelunhaluisena vihollista, tuota salakavalaa vanhusta, joka nyt lopultakin oli jättänyt isällisen suosijan naamarin ja ilmaisi vihansa. Diederich salamoi häntä kohden, hän työnsi nyrkkinsä hänen edessään maata kohden ja sitten hän kääntyi voimakkaasti salin puoleen.

"Tahdotteko Te jotakin ansaita?" hän mylvi kuuluttajan tavoin hälinään — ja sai aikaan hiljaisuuden ikäänkuin taikasauvalla. "Jokainen voi ansaita kaupoissa minun kanssani!" mylvi Diederich vähentymättömällä voimalla. "Jokaiselle, joka osoittaa minulle, minkä verran minä voitin taloni myynnissä, minä maksan yhtä paljon!"

Tällä ei näyttänyt kukaan olevan voitettu. Hankkijat huusivat ensiksi "hyvä", sitten siihen liittyivät kristityt ja sotilaat, mutt'ei aivan täydellä luottamuksella, sillä jälleen huudettiin Wulckowia ja vielä lisäksi olutlasien tahdissa, joita sysättiin pöydille. Diederich tunsi, että tämä oli edeltäpäin suunniteltu juoni, joka ei koskenut yksinään häntä, vaan paljon korkeampia voimia. Hän katsahti levottomana ympärilleen, ja tosiaankin poliisiluutnantti koski jo taas kypäräänsä. Diederich viittasi hänelle kädellään, että tuli jo puuttua, ja mylvi:

"Ei Wulckow, vaan kokonaan toiset miehet! Vapaamielinen lastenseimi! Sille minun olisi pitänyt myydä, taloni, sitä on minulle ehdotettu, sen voin vannoa. Kansallisena miehenä minä torjuin pontevasti vaatimuksen, että minun olisi tullut pettää kaupunkia ja tasata saalis erään tunnottoman maistraatinneuvoksen kanssa!"

"Te valehtelette!" huusi vanha Buck ja seisoi siinä leimuten. Mutta Diederich leimusi vielä enemmän, tuntien täysin oikeutensa ja siveellisen kutsumuksensa. Hän tarttui povitaskuunsa, ja tuon tuhatpäisen lohikäärmeen edessä, joka syyti häneen päin: "Valehtelija! Huijari!" hän heilutti pelottomasti todistuskappalettaan. "Tässä on todistus!" hän mylvi ja heilutti sitä niin kauan, että yleisö kuuli.

"Minun kanssani se ei onnistunut, mutta Gausenfeldissa. Niin juuri, kansalaiset! Gausenfeldissa… Miten sitten? Heti. Kaksi vapaamielisen puolueen herraa on käynyt omistajan luona ja pyytänyt itselleen etuoikeutta ostaa tiettyjä alueita siltä varalta, että lastenseimi päätetään rakentaa sinne."

"Nimet! Nimet!"

Diederich löi rintoihinsa, valmiina viimeiseen otteluun. Klüsing oli ilmaissut hänelle kaikki, nimiä lukuunottamatta. Salamoiden hän katsahti herroihin komitean jäseniin; yksi heistä näytti kalpenevan. "Joka uskaltaa, se voittaa", ajatteli Diederich ja mylvi:

"Toinen on tavaratalonomistaja, herra Cohn!"

Ja hän poistui, kasvoilla sellaisen ilme, joka on täyttänyt velvollisuutensa. Alhaalla Kunze otti hänet vastaan ja suuteli häntä itsensäunhoittaen oikealle ja vasemmalle puolelle kasvoja, mille kansallismieliset taputtivat käsiään. Toiset huusivat: "Todistakaa!" tai "Huijari!" Mutta "Cohnin pitää puhua!", sitä tahtoivat kaikki, eikä Cohn voinut välttää tätä vaatimusta. Vanha Buck katsoi häneen jäykkänä, poskien vavistessa silminnähtävästi, ja sitten hän antoi hänelle pyytämättä puheenvuoron. Heuteufelin sysäämänä Cohn astui esiin pitkän komiteapöydän takaa ilman oikeata vakaumusta, veti jalkoja perässään ja teki epäedullisen vaikutuksen jo ennenkuin avasi suutaan. Hän hymyili anteeksiantavasti. "Hyvät herrat, ettehän toki ota uskoaksenne edellisen puhujan sanoja", hän lausui niin hiljaa, että tuskin kukaan sitä käsitti. Kuitenkin arveli Cohn menneensä jo liian pitkälle. "Minä en tahdo julistaa vallan perättömäksi edellisen puhujan väitettä, mutta niin ei asia sentään kuitenkaan ollut."

"Ahaa! Hän myöntää sen!" — ja äkkiä syntyi sellainen melske, että Cohn, joka ei ollut mihinkään tällaiseen valmistautunut, hypähti taaksepäin. Sali oli paljasta huitomista ja kuohumista. Siellä ja täällä jo vastustajat hyökkäsivät toistensa kimppuun. "Eläköön!" kähisi Kühnchen ja lensi rivien läpi liehuvin hiuksin, heiluttaen nyrkkejään, lainoittaen verilöylyyn… Lavallakin olivat kaikki jalkeilla, poliisiluutnanttia lukuunottamatta. Vanha Buck oli jättänyt puheenjohtajan paikan, ja kääntyneenä poispäin kansasta, jolle hän oli turhaan kohottanut omantuntonsa viimeisen huudon, syrjässä muista ja yksinään hän suuntasi katseensa sinne, missä kukaan ei nähnyt, että hän itki. Heuteufel kääntyi suuttuneena poliisiluutnantin puoleen, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan, mutta sai sen neuvon, että virkamies yksinään päätti, hajoittiko kokouksen ja milloin. Sen ei tarvinnut tapahtua juuri sillä hetkellä, jolloin vapaamielisille kävi huonosti! Sen jälkeen Heuteufel meni pöydän luoja kilisti kelloa. Samalla hän huusi: "Toisen nimi!" Ja kun kaikki lavalla olevat herrat huusivat mukana, niin se kuului lopultakin, ja Heuteufel saattoi jatkaa.

"Tuo toinen, joka oli Gausenfeldissä, on maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, jonka peruilla tuo lastenseimi pitäisi rakennettaman. Tahtooko joku väittää, että Kühlemann varastaa omia perujaan? No siis!" — ja Heuteufel kohautti olkapäitään, mihin suosiollisesti naurettiin. Mutt'ei kauan. Intohimot kuohuivat taas. "Todistakaa! Antakaa Kühlemannin itse puhua! Varkaita!" Heuteufel selitti, että hra Kühlemann oli kovin sairaana, että lähetettiin joku kysymään ja että paraikaa jo soitettiin. "Uh!" kuiskasi Kunze ystävälleen Diederichille. "Jos se oli Kühlemann, niin me olemme valmiita ja voimme panna pillit pussiin." "Ei vielä pitkään aikaan!" ennusti Diederich hurjanrohkeana. Pastori Zillich pani omasta puolestaan toivonsa vain Jumalan sormeen. Hurjassa rohkeudessaan Diederich sanoi: "Emme tarvitse ollenkaan!" — ja hän karkasi erään epäilijän kimppuun, jota hän neuvoi. Hän kiihoitti oikeamieliset ratkaisevaan kannanmääräämiseen, niin, hän puristi sosialidemokraattien kättä, vahvistaakseen siten heidän vihaansa porvarillista turmelusta vastaan — ja kaikkialla hän näytteli ihmisille Klüsingin kirjettä. Hän löi kädenselällä niin vahvasti paperiin, että kukaan ei voinut lukea, ja huusi: "Onko tässä Kühlemann? Tässä on Buck! Jos Kühlemann voi vielä aukoa suutaan, niin hänen täytyy myöntää, että hän se ei ollut. Buck se oli!"

Samalla hän piti silmällä lavaa, mikä oli tullut merkillisen hiljaiseksi. Herrat komitean jäsenet juoksivat sinne tänne, mutta he kuiskailivat vain. Vanhaa Buckia ei enää nähty. "Mitäs nyt on tapahtunut?" Salissa oli melu asettunut, mutta vielä ei tiedetty, miksi. Äkkiä mainittiin: "Kühlemann kuuluu kuolleen." Diederich tunsi sen pikemmin kuin kuuli. Hän lakkasi heti puhumasta ja työskentelemästä. Jännityksestä hän irmasteli. Jos joku kysyi häneltä jotakin, niin hän ei vastannut, hän havaitsi ympärillään tolkuttoman ääntensekotuksen eikä tiennyt enää tarkkaan, missä oli. Mutta silloin tuli Gottlieb Hornung ja sanoi: "Hän on jumalaties kuollut. Minä olin ylhäällä, sinne soitettiin. Hän kuoli äsken juuri."

"Oikeaan aikaan", sanoi Diederich ja katsahti ympärilleen, hämmästyneenä, ikäänkuin heräten. "Jumalan sormi on taas kerta näyttänyt itsensä", totesi pastori Zillich, ja Diederich tunsi, että tätä sormea ei suinkaan saanut halveksia. Miten, jos se olisi osoittanut kohtalolle toisen suunnan?… Salissa olevat puolueet hajaantuivat, kuoleman käyminen politiikkaan käsiksi teki puolueista ihmisiä; he puhuivat hiljaisella äänellä ja menivät tiehensä. Kun Diederich oli jo ulkona, niin hän sai vielä kuulla, että vanha Buck oli mennyt tainnoksiin.

* * * * *

"Netziger Zeitung" teki selvää tuosta "traagillisesti kuluneesta vaalikokouksesta" ja liitti siihen kunnioittavat muistosanat Kühlemannille, tuolle ylenansioituneelle kansalaiselle. Vainajaa ei tahrannut mikään häpeäpilkku, joskin oli sattunut asioita, jotka kaipasivat selitystä… Se tapahtui, kun Diederichillä ja Napoleon Fischerillä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu. Vielä illalla vaalien edellä "keisarinpuolueella" oli kokous, jonne vastustajillakin oli sisäänpääsy. Diederich esiintyi ja ruoski säkenöivin sanoin demokraattista turmelusta ja sen netzigiläistä päätä, jonka nimittäminen oli keisarille uskollisen miehen velvollisuus — mutta hän ei nimittänyt häntä kuitenkaan. "Sillä, hyvät herrat, ylevä tunne paisuttaa minun rintani sen johdosta, että saavutan meidän nuoren, jalon keisarimme kiitollisuuden siten, että riistän naamarin hänen vaarallisimmalta viholliseltaan ja osoitan Teille, että hänkin tahtoo ansaita." Tässä hän sai päähänpiston, tai muistiko hän jotakin, sitä hän ei tiennyt. "Hänen Majesteettinsa on sanonut nuo ylevät sanat: 'afrikkalaiset siirtomaani Eugen Richterin vangitsemismääräyksestä!' Mutta minä, hyvät herrat, toimitan Hänen Majesteetilleen Richterin parhaat ystävät!" Hän antoi innostuksen mennä ohi, sitten suhteellisen hillityllä äänellä: "Ja sen tähden, hyvät herrat, minulla on erityisiä syitä olettaa, mitä keisarinpuolueelta korkeassa, hyvin korkeassa paikassa odotetaan." Hän tarttui povitaskuunsa, aivan kuin hänellä nytkin olisi ollut siellä ratkaisu; ja äkkiä, täysin keuhkoin: "Joka nyt vielä antaa äänensä vapaamielisille, hän ei ole keisarille uskollinen!" Kun kokous ymmärsi tämän, niin Napoleon Fischer, joka oli läsnä, yritti osoittaa sille tästä vedettävät johtopäätökset. Heti ryntäsi Diederich siihen väliin. Kansalliset valitsijat tulivat täyttämään velvollisuutensa ja valitsemaan pienemmän pahan. "Mutta minä olen ensimäinen, joka torjuu kauas luotaan kaikenlaisen sopimuksenteon kumouksen kanssa!" Hän paukutti niin kauan puhujanpöytää, että Napoleon katosi väkijoukkoon. Ja että Diederichin suuttumus oli todellista, saatiin havaita vaalipäivän aamuna sosialidemokraattisesta "Kansanäänestä", mikä pilkallisin hyökkäyksin Diederichiä itseään kohtaan julkaisi kaiken, mitä hän oli sanonut vanhasta Buckista, mainiten vielä lisäksi hänen nimensä. "Hessling joutuu satimeen", sanoivat valitsijat, "sillä nyt täytyy Buckin haastaa hänet oikeuteen." Mutta monet vastasivat: "Buck joutui satimeen, sillä tuo toinen tietää liian paljon." Vapaamielisetkin, mikäli saattoivat käyttää järkeään, huomasivat nyt, että oli aika käydä varovaiseksi. Jos kerta kansallismieliset, joiden kanssa ei ollut leikiteltävä, arvelivat, että oli äänestettävä sosialidemokraattia —. Ja jos sosialidemokraatti tuli valituksi, niin silloin oli hyvä kuulua valitsijoihin, tai muutoin joutui työmiesten boikotteerauksen alaiseksi… Mutta ratkaisu tapahtui kello kolme iltapäivällä. Kaiser-Wilhelm-Strassella pantiin hälyytystorvi soimaan, kaikki syöksyivät ikkunille ja myymäläin oville katsomaan, missä tuli oli päässyt irti. Se oli uniformuun puettu sotilasyhdistys, mikä marssi ohitse. Sen lippu osoitti sille kunnian tien. Kühnchenillä, joka johti, oli kypärä takaraivolla, ja pelkoaherättävällä tavalla hän heilutti miekkaansa. Diederich asteli vakavasti rivissään, iloiten siitä varmuudesta, että nyt rivissä kaikki kehittyi komennon mukaan mekaanisesti itsestään. Tarvitsi vain astella, ja vanhasta Buckista tehtiin lihamuhennosta vallan tahtiaskelilla!… Kadun toisessa päässä tuotiin yhdistyksen uusi lippu, ja se otettiin vastaan urhealla hurraahuudolla ja jyrisevällä soitolla. Isänmaallisen värväystoiminnan odottamattomassa määrässä pidentämänä kulkue saapui Klappschille. Täällä käväistiin sisällä joukkueittain, ja Kühnchen komensi "valitkaa". Vaalikomitea odotti jo eteisessä, Zillichin johdolla, juhlavaatteissa. Kühnchen komensi kenttä-äänellä: "Ylös, toverit, vaaleihin! Me äänestämme Fischeriä!" — minkä jälkeen lähdettiin oikealta sivustalta alkaen, jyrisevän musiikin soidessa, vaalipaikalle. Mutta sotilasyhdistystä seurasi koko jono. Klappschilta, joka ei ollut osannut odottaa tällaista innostusta, loppui olut pian. Lopuksi, kun kansallinen asia jo näytti korjanneen kaiken sen, mihin se pystyi, tuli pormestari, tohtori Scheffelweis ja otettiin vastaan eläköönhuudoin. Hän antoi aivan avoimesti pistää käteensä punaisen lipun, ja vaaliuurnalta palatessaan hän näytti iloisesti liikutetulta. "Lopultakin!" hän sanoi ja puristi Diederichin kättä. "Me olemme tänään voittaneet lohikäärmeen." Diederich vastasi armottomasti: "Te, herra pormestari? Te olette vielä puoleksi sen kidassa. Kunpa ei vain vetäisi Teitä perässään sinne, missä hän nyt menehtyy!" Tohtori Scheffelweisin kalvetessa kohosi jälleen eläköönhuuto. Wulckow!… Yli viisituhatta ääntä Fischerille! Heuteufel sai tuskin kolmeatuhatta, kansallinen aalto oli lakaissut hänet pois, ja valtiopäiville joutui sosialidemokraatti. "Netziger Zeitung" pani merkille "keisarinpuolueen" voiton, sillä sitä saatiin kiittää siitä, että yksi vapaamielisyyden päävarustuksista oli sortunut — mutta tällä ei Nothgroschen saavuttanut suurta tyydytystä eikä herättänyt äänekästä vastustusta. Kaikki pitivät tapahtumaa luonnollisena, mutta samantekevänä. Vaalipäivien melun jälkeen oli taas ansaittava rahaa. Keisari Wilhelmin patsas, joka juuri oli ollut kansalaissodan keskipisteenä, ei kiihdyttänyt enää ketään. Vanha Kühlemann oli testamentissaan määrännyt kaupungille yleishyödyllisiä tarkoituksia varten kuusisataatuhatta markkaa, mikä oli hyvin säädyllistä. Lastenseimi tai keisari Wilhelmin patsas, sama kuin jos olisi mennyt pyytämään Gottlieb Hornungilta pesusientä tai hammasharjaa. Valtuuston ratkaisevassa istunnossa ilmeni, että sosialidemokraatit kannattivat patsasta, siis hyvä juttu. Joku ehdotti heti komitean asettamista ja kunniapuheenjohtajan paikan tarjoamista hallintoneuvoston presidentille, von Wulckoville. Tällöin nousi Heuteufel, jota toki hänen tappionsa oli suututtanut, ja ilmaisi arveluja siitä, tuliko presidentti, joka ei ollut kaukana eräästä tietystä tonttikaupasta, pitämään itseään sopivana olemaan päättämässä siitä tontista, jolle tuo patsas piti pystytettämän. Tämän johdosta naureskeltiin ja iskettiin hieman silmää, ja Diederich, jonka ruumiin läpi kävi kylmä väristys, odotti jo häväistysjuttua. Hän odotti hiljaa, tuntien salaista kutkutusta siitä, miten tuli käymään vallalle, kun joku sitä järkytti. Kun mitään ei tapahtunut, niin hän kohottautui jäykästi ja pani, ilman mitään liiallista ponnistusta, vastalauseen halventamista vastaan, jonka hän jo kerran oli julkisesti näyttänyt vääräksi. Sen sijaan ei vastapuoli ollut tähän asti pienimmässäkään määrässä puhdistautunut sitä kohtaan tehdyistä syytöksistä. "Olkaa huoletta", vastasi Heuteufel, "saatte kohta sen nähdä. Kanne on jo nostettu."

Tämä aiheutti ainakin kiihtymystä. Vaikutus tosin väheni, kun Heuteufelin täytyi myöntää, että hänen ystävänsä Buck ei ollut nostanut syytettä valtuusmies Hesslingiä, vaan vain "Kansanääntä" vastaan. "Hessling tietää liian paljon", toistettiin — ja Wulckowin rinnalle, jolle joutui kunniapuheenjohtajan paikka, nimitettiin Diederich keisari Wilhelmin patsaan komitean puheenjohtajaksi. Maistraatissa nämä päätökset saivat lämpimän puolustajan pormestari, tohtori Scheffelweisista, ja ne hyväksyttiin, vanhan Buckin loistaessa poissaolollaan. Eipä hän pitänyt itsekään asiaansa sen korkeammassa arvossa! Heuteufel sanoi: "Pitäisikö hänen sitten olla mieskohtaisesti läsnä niissä sikamaisuuksissa, joita hän ei voi estää?" Mutta sillä Heuteufel vain vahingoitti itseään. Kun vanha Buck pienen ajan kuluessa oli kärsinyt kaksi tappiota, niin jo etukäteen nähtiin, että hänen jutustaan "Kansanääntä" vastaan oli tuleva kolmas. Jokainen sovitti jo etukäteen näiden olosuhteiden mukaisesti sen todistuksen, mikä tultiin esittämään oikeudessa. Hessling oli luonnollisesti mennyt liian pitkälle, sanoivat järkevästi ajattelevat ihmiset. Vanha Buck, jonka kaikki tunsivat alusta pitäen, ei ollut mikään huijari eikä veijari. Kenties oli uskottava, että hän oli ollut varomaton, erittäinkin nyt, kun hän maksoi veljensä velkoja ja itsekin oli jo pulassa. Oliko hän nyt käynyt Cohnin kanssa Klüsingin luona noiden maa-alueiden vuoksi? Hyvä afääri: — sen ei olisi vain tarvinnut tulla tunnetuksi! Ja miksi piti Kühlemannin kuolla juuri sillä hetkellä, jolloin hän olisi voinut vannoa ystävänsä viattomaksi! Sellainen vastoinkäyminen merkitsi jotakin! Herra Tietz, "Netziger Zeitungin" taloudenhoitaja, joka alinomaa juoksi Gausenfeldissa, sanoi nimenomaan, että teki vain rikoksen itseään kohtaan, jos puolusti sellaisia ihmisiä, jotka silminnähtävästi olivat näytelleet osansa loppuun. Tietz huomautti myöskin siitä, että vanha Klüsing, joka yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut lopettaa koko jutun, varoi puhumasta mitään. Hän oli sairas, ja vain hänen tähtensä täytyi jutun käsittely lykätä epämääräiseen tulevaisuuteen.

Mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan myymästä tehdastaan. Tämä oli uusinta, tämä oli niitä "syvästivaikuttavia muutoksia eräässä suuressa, Netzigin talouselämälle ylen tärkeässä liikeyrityksessä," joista "Netziger Zeitung" hämärästi ilmoitti. Klüsing oli ryhtynyt keskusteluihin erään berliniläisen pankkiyhtymän kanssa. Kun Diederichiltä kysyttiin, miksi hän ei ollut yhtymässä mukana, niin hän näytti Klüsingin kirjettä, jolla tämä oli tarjonnut hänelle tehdastaan ennemmin kuin kenellekään muulle. "Vieläpä sellaisilla ehdoilla, joita ei koskaan esitetä uudestaan," hän lisäsi. "Valitettavasti minä olen suurissa yrityksissä lankoni kanssa Eschweilerissä, enkä edes tiedä, vaikka olisin pakotettu muuttamaan pois Netzigistä." Mutta asiantuntijana hän selitti Nothgroschenin kysymyksen johdosta, joka julkaisi hänen vastauksensa, että vaadittu hinta oli vielä todellisia hintaa alhaisempi. Gausenfeld oli tosiasiallisesti kultakaivos; osakkeiden ostamista, jotka oli laskettu pörssiin myytäviksi, saatettiin vain mitä lämpimimmin suositella. Tosiasiallisesti niitä kysyttiin kovin Netzigissä. Miten asiallinen ja persoonallisista eduista väliäpitämätön Diederichin arvostelu oli ollut, näkyi eräässä erityisessä tilaisuudessa, kun nimittäin Buck haki rahaa. Sillä hän oli joutunut niin pitkälle; hänen perheensä ja yhteishyvän harrastuksensa olivat vieneet hänet niin pitkälle, että hänen ystävänsäkään eivät seuranneet häntä enää. Silloin Diederich tarttui asiaan. Hän antoi vanhukselle kaksi kiinnityslainaa hänen Fleischhauergrubessa olevaan taloonsa. "Hänellä täytyi tosiaankin olla toivoton rahapula," huomautti Diederich niin usein kuin hän siitä puhui. "Kun hän otti sitä minulta, kaikkein selvimmältä poliittiselta vastustajaltaan! Kuka olisi aikaisemmin uskonut sitä hänestä!" Ja Diederich katseli syvämietteisesti kohtaloa… Hän lisäsi, että tuo talo tuli käymään hänelle kalliiksi jos joutui hänelle. Tosin hänen täytyi pian muuttaa pois omastaan. Sekin osoitti, että hänellä ei ollut mitään aikeita Gausenfeldin suhteen… "Mutta," selitti Diederich, "vanhus ei makaa millään ruusuvuoteella, kuka tietää, miten hänen juttunsa päättyy — ja juuri siksi, kun minun täytyy vastustaa häntä poliittisesti, minä tahdoin osoittaa — Tehän ymmärrätte." Ihmiset ymmärsivät ja onnittelivat Diederichiä hänen enemmän kuin virheettömän menettelynsä johdosta. Diederich torjui tämän. "Hän on syyttänyt minua idealismin puutteesta, sitä solvausta minä en tahtonut sietää." Miehekäs liikutus vapisutti hänen ääntään.

Tapaukset kulkivat kulkuaan; ja kun monen nähtiin joutuvan epäsuotuisaan asemaan, niin silloin saattoi olla iloinen, jos omat asiat luistivat. Diederich huomasi tämän oikein vasta sinä päivänä, kun Napoleon Fischer matkusti Berliniin hylkäämään sotilaslakiehdotusta. "Kansanääni" oli kuuluttanut joukkomielenosoituksen toimeenpantavaksi, rautatieaseman piti olla poliisien miehittämänä. Kansallisen miehen velvollisuus oli olla mukana. Matkalla sinne Diederich tapasi Jadassohnin. He tervehtivät toisiaan niin muodollisesti kuin heidän kylmenneet suhteensa määräsivät. "Te tahdotte myöskin nähdä tuon arvottoman touhun?" kysyi Diederich.

"Minä menen lomalle — Pariisiin." Tosiaankin Jadassohnilla oli polvihousut. Hän lisäsi: "Välttääkseni niitä poliittisia tyhmyyksiäkin, joita täällä on tehty."

Diederich päätti olla huomaamatta tuon ihmisen katkeroitumista, jolla ei ollut ollut menestystä. "Oikeastaan ajateltiin," hän sanoi, "että Te nyt vasta oikein tekisitte selvää jälkeä."

"Minäkö? Miten niin?"

"Neiti Zillich on tosin poissa tätinsä luona."

"Täti on hyvä," Jadassohn hymähti. "Ja ajateltiin, että Te myöskin?"

"Jättäkää vain minut pois pelistä." Diederich otti kasvoilleen ymmärtävän ilmeen. "Mutta miten tuo täti on hyvä? Mihin hän on sitten mennyt?"

"Tiehensä," sanoi Jadassohn. Silloin Diederich pysähtyi ja läähätti. Käthchen Zillich tiessään! Millaiseen seikkailuun olisi saattanutkin joutua!… Jadassohn sanoi maailmanmiehen tavalla:

"No niin, hän on mennyt Berliniin. Hyvillä vanhemmilla ei ole vielä aavistustakaan. Minä en ole edelleenkään huonoissa väleissä hänen kanssaan, ymmärrättehän, mutta kerta täytyi toden tulla eteen."

"Niin tai näin," täydensi Diederich, joka oli tointunut.

"Parempi niin kuin näin," korjasi Jadassohn; minkä jälkeen Diederich, alentaen tutunomaisesti ääntään: "Nythän minä voin sen Teille sanoa, että minusta tuo tyttö on aina tuntunut siltä, kuin hän ei kävisi Teillekään tukalaksi."

Mutta Jadassohn pani vastalauseen, missä ilmeni itserakkautta. "Mitä Te sitten uskotte? Minä itse olen antanut hänelle suosituksia. Pitäkää varanne, hän tulee menestymään Berlinissä."

"Sitä en epäile." Diederich vilkutti silmää. "Minä tunnen hänen ominaisuutensa… Te olette tosin pitänyt minua lapsellisena." Jadassohnin torjumista hän ei ottanut huomioonsa. "Te olette pitänyt minua lapsellisena. Ja samaan aikaan minä, piruvieköön, kalastin Teidän alueellanne, nyt sen voin Teille sanoa." Ja hän kuvasi tuolle toiselle, joka kävi yhä levottomammaksi, elämyksiään Käthchenin kanssa rakkaudenkammiossa — kuvasi niin täydellisesti, että asia todellisuudessa ei ollut tapahtunut niin perinpohjaisesti. Hymyillen tyydytetyn koston hymyä hän katsoi Jadassohniin, joka ilmeisesti oli kahden vaiheilla, pitikö kunnian vuoksi sekaantua vai ei. Lopulta hän päätti koputtaa Diederichiä olkapäälle, ja he vetivät sitten ystävällisesti tarjonaolevat johtopäätökset. "Asia jää luonnollisesti tarkoin meidänkeskiseksi… Sellaistakin tyttöä täytyy arvostella oikeudenmukaisesti, sillä mistä sitten parempi elämä saisi täydennyksensä… Osoite? Mutta vain Teille. Jos sitä joutuu Berliniin joskus, niin tietäähän sitä sitten, missä ollaan." "Sillä olisi tietty viehätyksensäkin," huomautti Diederich, katsahtaen sisimpäänsä; ja kun Jadassohn katsahti matkalaukkuihinsa, niin he heittivät hyvästit. "Politiikka on valitettavasti vienyt meitä hieman eri suunnille, mutta siinä, mikä on inhimillistä, me jumalankiitos tapaamme taas toisemme. Huvitelkaa tarpeeksenne Parisissa."

"Huvitukset eivät tule kysymykseen." Jadassohn kääntyi ympäri, kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi tahtonut jonkun niellä. Kun hän näki Diederichin käyvän levottomaksi, niin hän tuli takaisin. "Neljän viikon kuluttua", hän sanoi merkillisen vakavana ja päättävästi, "tulette sen itse näkemään. Kenties on suotavaa, että jo etukäteen valmistatte yleisön siihen". Diederich, vasten tahtoaan mielenliikutuksen vallassa, kysyi: "Mitäs Te sitten aiotte?" Ja Jadassohn, tärkeänä, hymyillen uhrautuvan päättäväisesti: "Minä aion saattaa ulkonaisen olemukseni sopusointuun kansallisen vakaumukseni kanssa." Kun Diederich oli käsittänyt näiden sanojen merkityksen, niin hän saattoi vain kumartaa kunnioittavasti; Jadassohn oli jo tiessään. Hänen korvansa, kun hän nyt astui eteishuoneeseen, loistivat vielä kerran — viimeisen kerran! — kuten kaksi kirkonikkunaa iltahohteessa.

Asemalle ryntäsi joukko miehiä, joiden keskellä liehui lippu. Muutamia poliiseja astui raskaasti alas rappusia ja asettui heitä vastaan. Joukko viritti heti internationaalen. Sittenkin vallanedustajat torjuivat sen hyökkäyksen menestyksellisesti. Useita pääsi kuitenkin ketjun läpi ja ryhmittyi Napoleon Fischerin ympärille, joka pitkillä käsillään laahasi ommeltua käsilaukkuaan melkein maata myöten. Ravintolassa nautittiin virvokkeita näiden heinäkuun helteessä, kumouksen hyväksi suoritettujen, väsyttävien ponnistusten jälkeen. Sitten Napoleon Fischer yritti aseman rappusilta pitää puhetta, kun junakin päällepäätteeksi myöhästyi tulossaan, mutta eräs poliisi kielsi sen kansanedustajalta. Napoleon Fischer pani syrjään ommellun matkalaukkunsa ja irvisti. Mikäli Diederich häntä tunsi, hän oli aikeissa ryhtyä vastustamaan valtiovaltaa. Hänen onnekseen juna ajoi asemalle — ja nyt vasta Diederich huomasi erään vantteran herran, joka kääntyi selin, jos hänen ohitseen mentiin. Hänellä oli kädessään suuri kukkaiskimppu, ja hän katseli junan tuloa. Diederich tunsi kuitenkin nämä olkapäät… Oliko nyt itse piru liikkeellä! Eräästä vaununosastosta Judith Lauer tervehti, hänen miehensä auttoi häntä alas, niin, ja ojensi hänelle kukkavihon, jonka tämä otti vastaan hymyillen vakavinta hymyään. Kun nämä molemmat kääntyivät uloskäytävää kohden, niin Diederich väisti mitä ketterämmin syrjään, läähättäen samalla. Piru ei ollut liikkeellä, Lauerin aika oli yksinkertaisesti kulunut umpeen, hän oli jälleen vapaa. Ei niin, että hänen puoleltaan olisi ollut jotakin pelättävissä, mutta kuitenkin oli totuttava siihen ajatukseen, että hän oli vapaalla jalalla… Ja kukkaviholla hän otti vastaan vaimonsa! Eikö hän sitten tiennyt mitään? Hänellä oli kuitenkin ollut aikaa miettiä. Entäs tuo rouva, joka palasi miehensä luokse, sitten kuin tämä oli kärsinyt loppuun rangaistuksensa! Oli olemassa asianhaaroja, joista säädyllinen ihminen ei voinut mitään aavistaa. Muutoin Diederich ei tuntenut näitä lähemmin kuin kukaan mukaan; hän oli silloin tehnyt vain velvollisuutensa. "Kaikki tulevat tuntemaan samaa kiusallista tunnetta kuin minäkin. Kaikilta puolin tullaan hänen antamaan ymmärtää, että tekee parhaiten, kun pysyy kotonaan… Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Käthchen Zillich oli sen käsittänyt ja vetänyt oikeat johtopäätökset. Mikä hänelle oli oikein, saattoi joillekin muille olla helppoa, mutt'ei vain herra Lauerille.

Diederich itse, joka kulki kaupungin läpi kunnioittavien tervehdysten saattamana, otti nyt mitä luonnollisimmalla tavalla sen paikan, jonka hänen ansionsa olivat hänelle valmistaneet. Tämän ankaran ajan läpi hän oli taistellen raivannut itselleen tietä niin pitkälle, että vain hedelmät olivat poimimatta. Muut olivat alkaneet uskoa häneen: eikä hän itsekään kohta tuntenut mitään epäilystä… Gausenfeldistä alkoi hiljan kierrellä epäsuotuisia huhuja, ja osakkeet laskivat. Mistä oli saatu tietää, että hallitus oli ottanut pois tilauksensa sanotulta tehtaalta ja siirtänyt ne Hesslingin liikkeelle? Diederich ei ollut päästänyt mitään ilmoille, mutta se tiedettiin jo ennen kuin työväen irtisanominen tapahtui, jota "Netziger Zeitung" niin kovin valitti. Vanhan Buckin täytyi panna se toimeen johtokunnan puheenjohtajana mieskohtaisesti, mikä tuotti hänelle yleistä vahinkoa. Hallitus menetteli nähtävästi niin ankarasti vain vanhan Buckin tähden. Oli tehty virhe siinä, että hänet oli valittu puheenjohtajaksi. Ylipäänsä hänen olisi pitänyt niillä rahoilla, jotka Hessling niin säädyllisellä tavalla oli antanut hänelle, pikemmin maksaa velkoja kuin ostaa Gausenfeldin osakkeita. Diederich itse lausui kaikkialla tämän mielipiteen. "Kuka olisi sitä hänestä aikaisemmin uskonut!" huomautti hän tähänkin, ja taas hän loi miettivän katseen kohtaloon. "Nyt nähdään, mitä sellainen saattaa tehdä, joka menettää maaperän jalkainsa alta." Mistä jokainen sai sen ahdistavan vaikutuksen, että vanha Buck itsekin kulki, Gausenfeldin osakkeiden yhtenä omistajana, vararikkoa kohden. Sillä osakkeet laskivat. Irtisanomisten johdosta uhkasi tulla lakko: osakkeet laskivat vielä enemmän… Tässä Kienast hankki itselleen ystäviä. Hän oli odottamatta saapunut Netzigiin, virkistysmatkalle, kuten hän sanoi. Kukaan ei kernaasti tunnustanut kenellekään toiselle, että hänellä oli Gausenfeldin osakkeita, ja että oli joutunut satimeen. Kienast ilmoitti hänelle salavihkaa, että tuo toinen jo oli myynyt. Hänen mieskohtainen vakaumuksensa oli sellainen, että jo oli aikakin. Joku välikauppias, jota hän muutoin ei tuntenut, istui silloin tällöin kahvilassa ja osti. Muutamia kuukausia myöhemmin ilmoitti pankkiliike Sanft & C:o lehdessä, että jos jollakin oli Gausenfeldin osakkeita, sai ne siellä muuttaa vaivatta rahaksi. Tosiasiallisesti kellään ei ollut enää syksyn alkaessa noita lahoja papereita. Sen sijaan jututtiin, että Hessling ja Gausenfeld piti yhdistettämän yhdeksi liikkeeksi. Diederich näytti olevansa hämmästynyt. "Entäs vanha herra Buck?" hän kysyi. "Johtokunnan puheenjohtajana kai hänkin tahtoo sanoa siinä jotakin. Vai onko hänkin jo myynyt?" — "Hänellä on muita suruja", sanottiin silloin. Sillä hänen kunnianloukkausjuttunsa, jonka hän oli nostanut "Kansanääntä" vastaan, oli määrätty nyt käsiteltäväksi. "Hän tulee kai saamaan takkiinsa", tuumittiin; ja Diederich täysin asiallisesti: "Sääli häntä. Silloin hän on istunut viimeistä kertaa puheenjohtajana."

Tässä mielentilassa kaikki menivät oikeuteen. Haastetut todistajat eivät muistaneet mitään. Klüsing oli jo kauan puhunut kaikille tehtaanmyynnistä. Oliko hän erikoisesti puhunut tuosta maa-alueesta? Ja oliko hän maininnut vanhaa Buckia välittäjäksi? Tämä kaikki jäi epätietoiseksi. Valtuusmiesten piirissä oli ollut tunnettua, että tuo alue oli ollut kysymyksessä silloin ajatellun lastenseimen paikaksi. Oliko Buck kannattanut sitä? Ainakaan ei ollut vastustanut sitä. Useiden silmiin oli pistänyt, miten elävästi tuo paikka oli kiinnittänyt hänen mieltään. Klüsing itse, joka yhä vielä oli sairaana, oli poliisikuulustelussa todistanut, että hänen ystävänsä Buck oli hiljan käynyt hänen luonaan. Jos Buck mahdollisesti oli puhunut tuon alueen ostamisen etuoikeudesta, niin hän ei ollut käsittänyt sen mitenkään tapahtuneen Buckin kunniaa loukkaavalla tavalla… Kantaja Buck tahtoi saada todetuksi, että se oli ollut Kühlemann-vainaja, joka oli keskustellut tuosta maa-alueesta Klüsingin kanssa: Kühlemann itse, rahojen lahjoittaja. Mutta tuo toteaminen jäi tapahtumatta, sillä Klüsingin todistus oli tässäkin suhteessa epävarma. Että Cohn sitä väitti, ei vaikuttanut asiaan, koska Cohnin etujen mukaista oli saada Gausenfeldissä käyntinsä näyttämään viattomalta. Tärkeimmäksi todistajaksi jäi Diederich, jolle Klüsing oli kirjoittanut ja joka heti sen jälkeen oli ollut keskusteluissa hänen kanssaan. Oliko silloin mainittu joku nimi? Hän todisti:

"Minua ei silloin haluttanut kuulla sitä tai tätä nimeä. Minä totean, että minä, kuten kaikki todistajat todistavat, en ole koskaan julkisesti maininnut herra Buckin nimeä. Minun harrastukseni asiassa koski yksinomaan kaupunkia, jonka ei pitänyt tulla kärsimään vahinkoa kenenkään yksityisen vuoksi. Minä olen esiintynyt poliittisen moraalin puolesta. Persoonallinen viha on kaukana, ja minuun koskisi kipeästi, jos herra kantaja ei suoriutuisi tästä jutusta aivan moitteettomasti."

Hänen sanojaan seurasi hyväksyvä mutina. Vain Buck näytti tyytymättömältä, hän nousi ylös, punaisena kasvoiltaan… Diederichin piti nyt ilmoittaa, mikä oli hänen oma käsityksensä asiasta. Hän jatkoi, mutta silloin Buck astui esiin, ylen suorana, ja hänen silmänsä säihkyivät samalla tavalla kuin tuossa traagillisesti kuluneessa vaalikokouksessakin.

"Minä vapautan herra todistajan antamasta mitään säälivää lausuntoa minun persoonastani ja elämästäni. Hän ei ole oikea mies sitä tekemään. Hänen menestyksensä on saavutettu toisenlaisilla keinoilla kuin minun menestykseni ja kokonaan toisella alalla. Minun taloni oli aina avoinna kaikille ja kaikkien käytettävissä, myöskin herra todistajan. Yli viisikymmentä vuotta minun elämäni ei ole kuulunut minulle, vaan eräälle ajatukselle, jonka minun aikanani useat olivat omistaneet, oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän ajatukselle. Minä olin varakas astuessani julkisuuteen. Kun minä siitä poistun, niin minä tulen sen tekemään köyhänä. Minä en tarvitse mitään puolustusta."

Hän vaikeni, hänen kasvonsa vapisivat vielä — mutta Diederich kohautti vain olkapäitään. Mihin menestyksiin sitten tuo vanhus vetosi? Hänellä ei ollut sitä ollut enää pitkään aikaan, ja hän esitti vain onttoja sanoja, joihin kukaan ei luottanut. Hän esiintyi ylväänä ja oli jo joutunut pyörien alle. Saattoiko ihminen tunteakin niin huonosti asemansa? "Jos toisen meistä on kohdeltava toista halveksivasti —." Ja Diederich salamoi. Hän salamoi vanhuksen, joka turhaan säihkyi, yksinkertaisesti alas, ja tällä kertaa ratkaisevasti oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän keralla. Ensinnä oma hyvä — oikea oli asia, jolla oli menestystä!… Hän tunsi sen selvästi, että tämä piti paikkansa kaikkiin nähden. Vanhuskin tunsi sen, hän istuutui jälleen, hänen olkapäänsä pyöristyivät, hänen kasvoilleen tuli häpeävä ilme. Lautamiesten puoleen kääntyneenä hän sanoi: "Minä en kaipaa mitään poikkeusasemaa, minä jätän itseni kansalaisten arvosteltavaksi."

Sen jälkeen Diederich, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkoi todistustaan. Hän oli tosiaankin hyvin armahtavainen ja teki mitä parhaimman vaikutuksen. Lauerin jutun jälkeen hänet huomattiin edullisesti muuttuneeksi; hän oli saavuttanut ylevää rauhallisuutta, mikä tosin ei ollut vaikeatakaan, koska hän nyt oli varakas mies ja hyvässä asemassa. Kello löi kaksitoista, ja salissa levitettiin "Netziger Zeitungin" viimeisintä uutista huminalla: oli totta, että Hessling, Gausenfeldin suurosakkeenomistaja, oli kutsuttu pääjohtajaksi… Uteliaasti tarkastettiin häntä — ja hänen ohellaan vanhaa Buckia, jonka kustannuksella hän oli kehrännyt silkkiä. Ne kaksikymmentä tuhatta, jotka hän oli lopuksi lainannut vanhukselle, tulivat nyt takaisin sadan prosentin korolla, ja hän oli ollut jalo sen lisäksi. Että vanhus oli juuri hankkinut itselleen Gausenfeldin osakkeita, oli Hesslingin kannalta kuin hyvää pilaa ja lohdutti sillä hetkellä monia, jotka itse olivat joutuneet kärsimään. Kun Diederich poistui, niin molemmin puolin tietä vaiettiin. Tervehdykset ilmaisivat kunnioitusta siinä määrässä, missä se muuttuu alamaisuudeksi. Satimeenjoutuneet tervehtivät menestystä.

Vanhaa Buckia he kohtelivat tylymmin. Kun puheenjohtaja julisti päätöksen, silloin piestiin kieltä. Vain viisikymmentä markkaa "Kansanäänen" toimittajalle! Todistusta ei oltu täydellisesti esitetty, hyvä usko oli tullut hyväksytyksi. Tuhoavaa kantajalle, sanoivat juristit — ja kun Buck jätti käräjätalon, niin hänen ystävänsäkin väistivät häntä. Pikkuyrittäjät, jotka olivat menettäneet säästönsä Gausenfeldissä, puivat nyrkkiä hänen takanaan. Ja kaikille tämä oikeuden päätös selvitti sen seikan, että heillä oikeastaan jo kauan oli ollut vanhasta Buckista tämä käsitys. Sellaisen yrityksen kuin tuon maa-alueen oston lastenseintä varten olisi pitänyt vähintään onnistua, ne olivat Hesslingin sanat, ja ne pitivät paikkansa. Mutta siinä sitä oltiin: vanhalle Buckille ei ollut koko hänen elinikänään mikään onnistunut. Hän piti jonakin ihmeenä, että kaupunginisänä ja puoluejohtajana päätyi velkoihin. Lahoja liiketuttavia oli vielä lisäksi. Mutta kehnoutta liikealalla vastasi moraalinen kehnous, sitä osoitti hänen poikansa yhä vielä selittämättä oleva kihlausjuttu, tuon saman pojan, joka nyt keikkui teatterissa. Entäs Buckin politiikka? Kansainvälinen mieliala, mikä aina vain vaati uhreja demagoogisiin tarkoituksiin, mutta suhtautui hallitukseen aina kuten koira kissaan, mikä sitten vaikutti taas takaisin liike-elämään: se oli sellaisen ihmisen politiikkaa, jolla ei ole enää mitään menetettävänä ja jolta puuttuu kunnon porvarin luotettavuutta. Suuttuneina havaittiin, että oltiin oltu seikkailijain käsissä. Kaikkein sydämenasiana oli saattaa hänet vaarattomaksi. Kun hän ei itse vetänyt johtopäätöksiä tuosta tuhoavasta päätöksestä, niin muiden täytyi ne hänelle osoittaa. Hallinto-oikeuteen sisältyi toki määräys, minkä mukaan kunnallisen virkamiehen tuli osoittautua käyttäytymisellään virassa ja sen ulkopuolella sen kunnioituksen arvoiseksi, mitä tämä virka vaati. Täyttikö vanha Buck tämän määräyksen? Kysymyksen esittäminen merkitsi kielteisen vastauksen antamista, kuten "Netziger Zeitung" totesi, mainitsematta tietenkään hänen nimeänsä. Mutta niin pitkälle oli ensin jouduttava, että valtuusto tarttui asiaan. Silloin lopultakin, päivää ennen keskustelua, tuo paatunut vanhus tuli järkiinsä ja luopui kaupunkineuvoksen virastaan. Hänen poliittiset ystävänsä eivät voineet enää sen jälkeen pitää häntä puolueen johdossa pelosta, että olisivat menettäneet loputkin kannattajansa. Buck ei antanut sen tapahtua niin helposti, kuten näytti; tarvittiin useita käyntejä hänen luonaan ja hellää painostusta, ennenkuin hänen kirjeensä ilmestyi lehteen: demokratian menestys oli hänestä hänen omaa menestystään tärkeämpi. Kun nyt intohimojen vaikutuksesta, joita hän tahtoi pitää katoavaisina, hänen nimensä uhkasi tuottaa sille vahinkoa, niin hän vetäytyi syrjään. "Jos kokonaisuus voi siitä hyötyä, niin minä olen valmis kantamaan sen väärän häväistyksen, minkä harhaanjohdettu kansantahto sälyttää minulle, siinä uskossa, että kansan ikuinen oikeudenmukaisuus on sen kerran poistava minun harteiltani."

Tämä käsitettiin tekopyhyydeksi ja pöyhistelemiseksi; hyväntahtoiset antoivat sen hänelle anteeksi hänen ukkomaisuutensa vuoksi. Muutoin sillä, mitä hän kirjoitti tai oli kirjoittamatta, ei ollut enää mitään merkitystä, sillä mitä hän sitten vielä oli? Ihmiset, jotka saivat kiittää häntä onnestaan tai menestyksestään, katsoivat äkkiä häntä vasten kasvoja tarttumatta hattuunsa. Monet nauroivat ja tekivät ääneen huomautuksia: ne, jotka eivät olleet millään lailla olleet hänen käskettävissään, mutta jotka kuitenkin olivat olleet täynnä alistuvaisuutta niin kauan, kun hän oli nauttinut yleistä kunnioitusta. Mutta niiden vanhojen ystävien asemesta, joita hän jokapäiväisellä kävelyllään ei enää koskaan tavannut, tuli uusia, outoja. He kohtasivat hänet, kun hän palasi ja jo hämärsi, jokin pieni liikemies, jolla oli kiihtyneet silmät ja jota uhkasi vararikko, tai jokin synkkä juomaratti tai jokin taloja pitkin rientävä varjo. Nämä katsahtivat häneen, hiljentäen askeleitaan, aran tai röyhkeän tuttavallisesti. He työnsivät hidastellen lakkiaan taaksepäin; silloin vanha Buck viittasi heille, ja hän tarttui myöskin ojennettuun käteen, oli se sitten millainen tahansa.

Kun aika kului, niin vihakaan ei häntä enää huomannut. Joka tahallaan oli katsonut syrjään, meni nyt ohi välinpitämättömänä, tervehtipä usein vanhasta tottumuksesta. Eräs isä, jolla oli nuori poika mukanaan, kävi miettivän näköiseksi, ja kun he olivat sivuuttaneet hänet, niin hän sanoi lapselleen: "Oletkos nähnyt tuota vanhaa herraa, joka noin yksinään hiiviskelee eikä katsahda kehenkään? Pane sitten mieleesi koko eliniäksesi, millaiseksi häpeä voi tehdä ihmisen." Ja vanhan Buckin näkeminen herätti lapsessa heti salaperäistä kammoa, samaten kuin aikuiset, lapsina ollessaan, olivat tunteneet selittämätöntä ylpeyttä nähdessään hänet. Tosin oli nuorta väkeä, mikä ei seurannut vallallaolevaa mielipidettä. Usein, kun vanhus läksi kotoaan, koulu oli juuri loppunut. Lapset riensivät sieltä, tekivät kunnioittavasti tilaa opettajilleen, ja Kühnchen, joka nyt oli hillittömästi kansallinen, tai pastori Zillich, joka Käthchenin onnettomuuden jälkeen oli vielä ankarampi tavoissaan, riensivät läpi luomatta silmäystäkään tuohon langenneeseen. Silloin hieman varttuneemmat jäivät seisomaan tielle, jokainen, kuten näytti, itsestänsä. Heidän otsansa näyttivät vähemmän sileiltä kuin muiden; heidän katseensa oli ilmehikäs, kun he nyt käänsivät selkänsä Kühnchenille ja Zillichille ja paljastivat päänsä vanhan Buckin edessä. Tahtomattaan hän pysäytti silloin askeleensa ja katsahti näihin kasvoihin, joista kuvastui tulevaisuus ja jotka olivat täynnä sitä toivoa, jolla hän oli koko ikänsä katsonut kaikkiin ihmiskasvoihin.

* * * * *

Sillä välin ei Diederichillä ollut ollut aikaa kiinnittää suurta huomiota hänen ylenemistään seuranneisiin syrjäseikkoihin. "Netziger Zeitung", joka nyt oli kokonaan Diederichin käytettävissä, teki tiettäväksi, että herra Buckin oli itse täytynyt, ennenkuin jätti johtokunnan puheenjohtajan paikkansa, suosittaa herra tohtori Hesslingin kutsumista pääjohtajaksi. Tässä seikassa moni oli näkevinään oman erikoisen makunsa. Nothgroschen antoi kuitenkin ajatella, että herra ylitirehtööri, tohtori Hessling oli hankkinut itselleen suuret ja kiistämättömät ansiot yleisön hyväntekijänä. Ilman häntä, joka kaikessa hiljaisuudessa oli hankkinut itselleen enemmän kuin puolet osakkeista, nämä olisivat varmastikin laskeneet vielä alemmaksi, ja monet perheet saivat kiittää yksistään herra tohtori Hesslingiä siitä, että säästyivät tuholta. Lakko oli uuden pääjohtajan tarmolla saatu onnellisesti vältetyksi. Hänen kansallinen ja keisarille uskollinen mielialansa takasi sen, että hallituksen aurinko ei vastaisuudessa enää tullut laskemaan Gausenfeldissä. Lyhyesti sanottuna iloiset ajat tulivat nyt koittamaan Netzigin talouselämälle ja erittäinkin paperiteollisuudelle — semminkin jos oli perää siinä huhussa, kuten luotettavalta taholta oli saatu kuulla, että Hesslingin liike piti yhtymän Gausenfeldiin. Nothgroschen saattoi ilmaista, että herra tohtori Hessling oli vain sillä ehdolla taipunut ottamaan käsiinsä Gausenfeldin johdon.

Tosiallisesti Diederichillä ei ollut mitään niin kiireellistä tehtävää kuin osakepääoman korotuttaminen. Uudella pääomalla ostettiin Hesslingin liike. Diederich oli tehnyt loistavan kaupan. Menestys oli kruunannut hänen ensimäisen hallitustoimensa, hän oli aseman herra, hänen johtokuntansa oli kokoonpantu taipuisista miehistä, ja hän saattoi ryhtyä painamaan yrityksen sisäiseen järjestelmään hallitsijatahtonsa leimaa. Heti alussa hän kutsut kokoon kaikki työläiset ja virkailijat. "Muutamat teistä", hän sanoi, "tuntevat jo minut Hesslingin liikkeen ajoilta. Niin, ja teidän muiden täytyy oppia minut tuntemaan! Joka tahtoo auttaa minua, on tervetullut, mutta kumousta ei tulla sietämään! Vielä ei ole kulunut kahtakaan vuotta siitä, kun minä sanoin tämän pienelle osalle teistä, ja nyt te näette, miten monia minulla on käskettävänäni. Voitte olla ylpeitä sellaisen herran puolesta! Luottakaa minuun, minä tulen pitämään huolta siitä, että teidän kansallistuntonne tulee heräämään ja että teistä tulee vallassaolevan järjestyksen uskollisia kannattajia." Hän lupasi heille omia asuntoja, sairasavustusta, halpoja elintarpeita. "Mutta sosialistisista salavehkeistä minä pyydän päästä! Joka tulevaisuudessa äänestää; toisin, kuin minä tahdon, hän saa laputtaa!" Myöskin epäuskon sanoi Diederich päättäneensä ehkäistä; joka sunnuntai hän sanoi tulevansa ottamaan selvän siitä, kuka kävi kirkossa ja kuka ei. "Niin kauan kun maailmassa hallitsee sovittamaton synti, niin kauan tulee olemaan sotaa ja vihaa, kateutta ja eripuraisuutta. Ja siksi: yhden täytyy olla herrana!"

Saattaakseen tämän ylimmän peruslauseen voimaan hän antoi peittää kaikki tehtaan seinät kirjoituksilla, jotka sitä julistivat. Läpikäynti kielletty! Veden noutaminen tulensammutusvehkeillä kielletty! Pullo-oluen tuonti kaikkein ankarimmin kielletty, sillä Diederich ei ollut jättänyt tekemättä erään panimon kanssa sopimusta, mikä takasi hänelle etuja väkensä kulutuksesta… Syöminen, nukkuminen, polttaminen, lasten mukaanottaminen, "hakkaileminen, kujeileminen, kopsiminen, ylipäänsä kaikenlainen siveettömyys" mitä ankarimmin kielletty! Työläisasunnoissa kiellettiin kaikkien hoitolasten pitäminen jo ennenkuin sitä oli edes sattunutkaan. Eräs vapaassa rakkaudessa elänyt pari, joka Klüsingin aikana kymmenen vuotta oli osannut välttää ilmitulemisen, erotettiin juhlallisesti työstä. Tämä tapaus antoi Diederichille aiheen käyttää uutta keinoa kansan siveellisen tason kohottamiseksi. Tiettyihin paikkoihin hän antoi ripustaa Gausenfeldissa valmistettua paperia, mitä käyttäessään kukaan ei voinut olla näkemättä niitä siveellisiä ja valtiotaylläpitäviä perusohjeita, joita siihen oli painettu. Välistä hän kuuli työmiesten huutelevan toisilleen noita lauseita, joiden sisällöstä he sillä tavoin olivat tulleet vakuutetuiksi, tai laulavan isänmaallista laulua, joka oli painunut heidän mieleensä samassa tilaisuudessa. Näiden menestysten rohkaisemana Diederich laski keksintönsä kauppaan. Se esiintyi "Maailmanmahdin" nimellä, ja tosiaankin, kuten eräs suurisuuntainen reklaami toitotti, se levitti saksalaista henkeä saksalaisen tekniikan tukemana voitokkaasti läpi maailman.

Kaikkia herran ja työmiesten välisiä yhteentörmäyksiä nämä kasvatusopilliset paperit eivät voineet poistaa. Eräänä päivänä Diederich katsoi olevan aihetta ilmoittaa, että hän tuli vakuutusrahastosta suorittamaan vain hampaanpaikkauksen, muttei uusia hampaita. Eräs mies oli laitattanut itselleen kokonaan uudet hampaat! Kun Diederich vetosi tähän, tosin jälestäpäin julkaistuun ilmoitukseen, niin tuo mies pani vastalauseen ja pääsi eriskummallisella tavalla voitolle. Tämän johdosta hänen uskonsa voimassaolevaan järjestykseen horjahti, ja hänestä tuli kapinannostaja, joutui silminnähtävästi rappiolle ja olisi muissa olosuhteissa ehdottomasti erotettu työstä. Mutta Diederich ei voinut noin vain päästää käsistään noita hampaita, jotka olivat tulleet hänelle niin kalliiksi, ja niin hän piti myöskin tuon miehen… Koko tämä asia ei ollut terveellistä, sitä hän ei salannut itseltään, työväen hengelle. Tähän tuli vielä lisäksi vaarallisten poliittisten tapausten vaikutus. Kun valtiopäivätalon vihkiäisissä useat sosialidemokraattiset edustajat jäivät istumaan keisarille kohotetun eläköönhuudon aikana, niin oli varmaa, että kumouslakiehdotuksen välttämättömyys oli näytetty toteen. Diederich valmisti sille maaperää julkisuudessa; väkeään hän valmisti vastaanottamaan sitä puheella, jota tämä kuunteli synkästi vaieten. Valtiopäivien enemmistö oli kylliksi tunnoton hylätäkseen tuon ehdotuksen, eikä seurausta tarvinnut kauan odottaa, sillä eräs tehtailija murhattiin. Murhattiin! Tehtailija! Murhaaja väitti, ett'ei ollut mikään sosialidemokraatti, mutta tämän Diederich tunsi omasta väestään; ja tuon murhatun piti olla ollut työväelle ystävällinen, mutta sen Diederich tunsi omasta itsestään. Päivä- ja viikkokausiin hän ei avannut ainoatakaan ovea pelkäämättä sen takana olevan paljastettua veistä. Hänen konttoriinsa hankittiin itsestään laukeavat ampuma-aseet, ja yhdessä Gasten kanssa hän ryömi joka ilta makuuhuoneessa ja toimitti tarkastuksen. Hänen keisarille osoittamansa sähkösanomat, kävivätpä ne sitten valtuuston, "keisarinpuolueen" johtokunnan, yrittäjäyhdistyksen tai sotilasyhdistyksen nimissä, hänen sähkösanomansa, joihin hän hukutti kaikkein korkeimman herran, huusivat apua sosialistien virittämää vallankumousliikettä vastaan, joka taas oli vienyt erään uhrin, vapautusta tästä rutosta, nopeita lainlaadinnallisia toimenpiteitä, omaisuuden ja arvovallan suojaamista sotilaallisin keinoin, kuritushuonerangaistusta lakkolaisille, jotka estivät jonkun tekemästä työtä… Mutta "Netziger Zeitung", joka kaiken tämän julkaisi kirjaimelliseti, ei jättänyt missään tapauksessa lisäämättä, miten paljon juuri herra päätirehtööri, tohtori Hessling toimi sosiaalisen rauhan ja työväen huollon hyväksi. Jokaisen Diederichin rakennuttaman työväenasunnon Nothgroschen esitti lehdessään hyvin kaunistavin kuvin ja kirjoitti vielä lisäksi lennokkaan artikkelin. Tietyt muut työnantajat, joiden vaikutus onneksi ei enää tullut Netzigissä kysymykseen, saivat kylläkin hillitä alaistensa kumouksellisia pyrkimyksiä jakamalla heille liikevoittoa. Herra päätirehtööri, tohtori Hesslingin edustamat periaatteet jouduttivat työnantajan ja työntekijäin välistä, parasta ajateltavissa olevaa suhdetta, mitä Hänen Majesteettinsa keisari toivoi saavansa nähdä kaikkialla saksalaisessa teollisuudessa. Voimakas vastarinta työmiesten liiallisia vaatimuksia vastaan yhtä hyvin kuin työnantajain liittoutuminen kuuluivat nimittäin tunnetusti keisarin yhteiskunnalliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisessa herra päätirehtööri, tohtori Hesslingillä oli kunniakas osansa. — Ja alla oli Diederichin kuva.

Sellainen tunnustus kannusti yhä innokkaampaan toimintaan — huolimatta sovittamattomasta synnistä, joka muutoin ilmaisi turmelevan vaikutuksensa ei vain liikkeessä, vaan myöskin perheessä. Se oli valitettavasti Kienast, joka tässä kylvi kateutta ja eripuraisuutta. Hän väitti, että Diederich ei olisi ollenkaan saavuttanut loistavaa asemaansa ilman häntä ja hänen näkymätöntä toimintaansa osakkeiden ostopuuhassa. Tähän Diederich vastasi, että Kienast oli saanut korvauksensa varojaan vastaavan osakkeidenomistuksen kautta. Tätä ei lanko kuitenkaan tunnustanut, vaan julkesi väittää löytäneensä oikeudellisen pohjan kunniattomille vaatimuksillensa. Eikö hänelle Magdan puolisona oikeudellisesti kuulunut kahdeksas osa vanhasta Hesslingin tehtaasta? Tehdas oli myyty, Diederich oli saanut siitä puhdasta rahaa ja Gausenfeldin etuoikeutettuja osakkeita. Kienast vaati kahdeksatta osaa pääoman korosta ja etuoikeutettujen osakkeiden osalle tulevasta vuosivoitosta. Tähän kuulumattomaan vaatimukseen Diederich vastasi kaikella tarmollaan, ett'ei ollut langolleen eikä sisarelleen enää mitään maksamassa. "Minä olin vain velvoitettu maksamaan teille kahdeksannen osan tehtaani vuosivoitosta. Minun tehtaani on myyty. Gausenfeld ei kuulu minulle, vaan eräälle osakeyhtiölle. Mitä tuohon pääomaan tulee, se on minun yksityistä omaisuuttani. Teillä ei ole mitään vaadittavana." — Kienast nimitti tätä julkiseksi ryöstöksi, Diederich, joka oli todistuskappaleittensa pätevyydestä täysin vakuutettu, puhui kiristyksestä, ja niin siitä syntyi oikeusjuttu.

Tuo juttu kesti kolme vuotta. Sitä ajettiin yhä kiihtyvällä katkeruudella, semminkin Kienastin puolelta, joka, voidakseen kokonaan antautua siihen, jätti paikkansa Eschweilerissa ja muutti Magdan kanssa Netzigiin. Päätodistajaksi Diederichiä vastaan hän oli esittänyt vanhan Sötbierin, joka nyt kostonhalussaan tosiaankin tahtoi todistaa, että Diederich ei aikaisemminkaan ollut suorittanut sukulaisilleen heille tulevia määriä. Kienastin mieleen juohtui myöskin yritys saattaa päivänvaloon tiettyjä kohtia Diederichin menneisyydestä nykyisen edustajan, Napoleon Fischerin avulla, mikä ei koskaan tosin oikein onnistunut. Mutta Diederich huomasi tämän tähden olevansa pakotettu antamaan erinäisiä kertoja yhä suurempia ja suurempia määriä sosialidemokraattiseen puoluekassaan. Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hänen mieskohtainen tappionsa teki hänelle vähemmän kipeätä kuin se seisahdus, mikä sen johdosta aiheutui kansallisen asian kehityksessä… Guste, jonka katse ei kantanut niin kauas, kiihdytti miesten riitaa enemmän naisellisista vaikutteista. Hänen esikoisensa oli tyttö, eikä hän antanut Magdalle anteeksi hänen poikalastaan. Magda, joka raha-asioita kohtaan oli alussa osoittanut vain laimeata mielenkiintoa, johti vihollisuuksia siitä päivästä lähtien, kun Emmi esiintyi ennenkuulumaton, Berlinistä hankittu hattu päässään. Magda totesi, että Diederich suosi Emmiä mitä loukkaavimmalla tavalla. Emmi asui Gausenfeldissa omassa erikoisessa huoneustossa, missä hän piti teekutsuja. Hänen pukurahojensa määrä oli aivan häpeämätön siihen verraten, mitä hänen naimisissa oleva sisarensa kulutti. Magdan täytyi nähdä, että se korkeampi arvo, minkä hänen naimisiinmenonsa oli hänelle tuottanut, muuttuikin päinvastaiseksi; ja hän syytti Diederichiä siitä, että tämä oli ennen loistokautensa alkua salakavalasti vapautunut hänestä. Kun Emmi ei nytkään keksinyt itselleen miestä, niin sillä näytti olevan erikoiset syynsä — jotka sitten Netzigissä myöskin kuiskattiin korvaan. Magda ei nähnyt mitään estettä sanoakseen ne julkisesti. Inge Tietzin välityksellä ne saatiin kuulla Gausenfeldissa; mutta Ingellä oli samalla ase panettelijaa vastaan siinä, että oli nimittäin tavannut Kienastilla kätilön, ja ensimäinen lapsi oli tuskin puolivuotias. Hirveä kapina johtui siitä, haukkumisia puhelimitse, uhkauksia oikeusjutun nostamisella, mitä varten kerättiin ainehistoa, jolloin kumpikin noista rouvista värväsi puolelleen toisen lapsentytön.

Ja kohta sen jälkeen, kun Diederich ja Kienast miehellisellä maltilla olivat tällä kertaa välttäneet äärimmäisen perheskandaalin, se puhkesi kuitenkin. Guste ja Diederich saivat nimettömiä kirjeitä, jotka heidän täytyi salata kaikilta muilta, jopa toisiltaankin, sillä siksi rivoja ne olivat sisällöltään. Sitä paitsi tuota sisältöä valaisivat vielä piirustukset, jotka menivät yli kaiken senkin, mikä realistiselle taiteelle lasketaan sopivaksi. Säännöllisesti joka aamu nuo harmittavan harmaat kuoret olivat aamiaispöydällä, ja kumpikin antoi hävitä saamansa kirjeen, esiintyen samalla sillä lailla, kuin ei olisi toisen saamaa huomannut. Eräänä päivänä tämä salapeli tosin loppui, sillä Magdalla oli rohkeutta ilmestyä Gausenfeldiin, mukanaan eräs paketti, missä hänellä oli samanlaisia kirjeitä, jotka hän tahtoi selittää postin kautta tulleiksi. Tämä oli Gustesta liian paksua. "Sinä kyllä tiedät, kuka niitä sinulle kirjoittaa!" hän huudahti, tukahtuneesti ja punastuen. Magda sanoi voivansa kyllä aavistaa ja juuri siksi tulleensa. "Jos sinä pidät välttämättömänä", vastasi Guste sähisten, "kirjoittaa itsellesi sellaisia kirjeitä mielentilan virittämiseksi, niin älä ainakaan kirjoita niitä sellaisille, jotka eivät niitä tarvitse!" Magda pani vastaan ja syyti oinasta puolestaan, viheriänä kasvoiltaan, syytöksiä. Mutta Guste oli hyökännyt puhelimeen, hän kutsui Diederichiä konttorista; sitten hän juoksi pois ja tuli takaisin, kirjepaketti mukanaan. Diederichkin osui siihen, ja hänellä oli myöskin pakettinsa kädessään. Kun nuo kolme mielenkiintoista kokoelmaa oli vaikuttavasti levitetty pöydälle, niin nuo kolme sukulaista katsahti toisiinsa neuvottomana. Sitten he tointuivat ja huusivat samaan aikaan samat syytökset. Jottei olisi menettänyt maata jalkainsa alta Magda veti todistajaksi miehensä, jota samalla lailla oli vaivattu. Guste väitti nähneensä jotakin Emminkin luona. Emmi käytiin hakemassa, ja hän tunnusti vaivattomasti torjuvalla tavallaan, että myöskin hänelle posti oli tuonut sellaisia sikamaisuuksia. Useimmat hän oli tuhonnut. Vanhaa Hesslingin rouvaakaan ei oltu armahdettu! Hän kielsi tosin niin kauan kuin mahdollista, mutta hänet pakotettiin myöntämään… Kun tämä kaikki vain suurensi asiaa, mutt'ei selittänyt, niin he erosivat toisistaan uhkauksin, jotka sisällöltään olivat kestämättömiä, mutta silti hirmuisia. Vahvistaakseen asemaansa kumpikin puolue koetti keksiä itselleen liittolaisia, jolloin lähinnä selvisi, että Inge Tietzkin kuului noihin sopimattomien piirustusten saajiin. Se mitä tämän jälkeen aavistettiin, osoittautui oikeaksi. Tuo kamala kirjeidenkirjoittaja oli sekaantunut kaikkialla ihmisten yksityiselämään, pastori Zillichin, niin, pormestarinkin ja hänen omaistensa. Mikäli voitiin nähdä, hän oli hankkinut Hesslingin ja kaikkien sitä lähelläolevien arvokkaiden perheiden ympärille mitä törkeimmästi säädyttömän ilmakehän. Viikkokausiin Guste ei uskaltanut mennä ulos. Gusten ja Diederichin epäluulo kohdistui hirvittävällä tavalla toisen henkilön perästä toiseen. Netzigissä ei kukaan enää luottanut kaikkein luotetuimpaankaan. Päivä valkeni ja tuli aamiaistunti, silloin Hesslingin perheen keskuudessa epäluulo loukkasi viimeisiäkin rajoja. Eräs todistuskappale, mikä oli selvempi kuin mikään aikaisempi, vapisi Gusten kädessä; kului hetki, jonka omituisuuden vain hän ja hänen puolisonsa, syvästi vaienneina, tajusivat. Kukaan kolmas ei aavistanut, mistä oli kysymys, muutoin kaikki loppui. Mutta sitten?… Guste loi kahvipöydän yli Diederichiin tutkivan katseen, tämän kädessä vapisi samanlainen paperi, ja hänen katseensa oli myöskin tutkiva. Nopeasti loivat molemmat, kauhun valtaamina, katseensa alas.

Kavaltaja oli kaikkialla. Missä muutoin ei häntä ollut, siellä oli jokaisen toinen minä. Sen kautta joutui ennen aavistamattomalla tavalla kaikki kansalaisten kunniallisuus kysymyksenalaiseksi. Sen toiminnasta olisi kaikki moraalinen itsetunto ja molemminpuolinen kunnioitus ollut tuomittu häviämään, jollei olisi, ikäänkuin kaikkien yhteisestä sopimuksesta, ryhdytty vastatoimenpiteisiin, jotka saattoivat ne entisellensä. Tuhatkertaiset ahdistukset, jotka salaisuudessa etsivät itselleen väylää purkautuakseen, juoksivat yhteen kaikilta haaroilta, etsivät yhtyneen ahdistuksen voimalla kanavaa, mikä vei päivänvaloon, ja saattoivat viimein vuodattaa synkät virtansa erään miehen ylitse. Gottlieb Hornung ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kahdenkesken Diederichin kanssa hän oli omalla tavallaan kerskunut, kehunut eräitä kirjeitä, joiden piti olla hänen kirjoittamiaan. Diederichin ankarien soimausten johdosta hän huomautti vain, että sellaisia kirjeitähän nyt kirjoitti jokainen ja että se oli muoti, seuraleikki — minkä Diederich heti asiaan kuuluvalla tavalla torjui. Hän sai keskustelusta sen vaikutuksen, että hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä, joka oli jo niin monta hyödyllistä palvelusta oli suorittanut, oli vallan omiaan tässäkin tekemään sellaisen, vaikkapa vasten tahtoaankin; minkä vuoksi hän hänet velvollisuudenmukaisesti antoi ilmi. Ja kun Hornung vain ensin tuli ääneen mainituksi, niin osoittautui, että häntä oli jo kauan epäilty. Hän oli vaalien aikana saanut pistää nenänsä moneen paikkaan, oli muuten Netzigistä kotoisin ja ilman sukulaisia, mikä teki hänelle tuon vallattomuuden ilmeisesti helpommaksi. Tähän tuli vielä lisäksi hänen toivoton taistelunsa oikeudesta saada olla myymättä sieniä ja hammasharjoja; tämä taistelu katkeroitti häntä silminnähtävästi, se oli saanut hänet lausumaan tiettyjä, pilkallisia arvosteluja herrasväestä, jotka eivät tarvinneet sieniä ja joiden keskuudessa hampaanpuhdistusta ei ollut vielä tapahtunut. Häntä vastaan tehtiin syyte, ja hän tunnusti useissa tapauksissa ilman muuta olleensa kirjeiden tekijä. Useimmissa hän sen sijaan kielsi sen sitä jyrkemmin, mutta niitä varten oli olemassa käsialantuntijoita. Sellaisen todistajan kuin Heuteufelin mielipiteen vastapainona, joka puhui kulkutaudista ja väitti, että joku yksityinen henkilö oli liian heikko päästämään käsistään sellaista töryn määrää, olivat kaikki muut todistukset, oli julkinen tahto. Onnellisimmalla tavalla sitä edusti Jadassohn, jolla Parisista palattuaan oli pienemmät korvat ja joka oli nimitetty yleiseksi syyttäjäksi. Menestys ja tietoisuus siitä, että saattoi esiintyä moitteettomana, olivat opettaneet hänelle kohtuuttakin; hän oivalsi, että suuren kokonaisuuden vuoksi oli otettava huomioon niiden äänet, jotka pitivät Hornungia liiaksi hermostuneena. Tiukemmin sen teki Diederich, joka esiintyi siten onnettoman nuoruudenystävänsä hyväksi. Hornung määrättiin erääseen parantolaan, ja kun hän sai lähteä sieltä, niin Diederich varusti hänet, ehdolla, että hän vain jätti Netzigin, keinoilla, jotka suojasivat häntä joksikin aikaa sieniä ja hammasharjoja vastaan. Ajan pitkään nämä osoittautuivat kuitenkin vahvemmiksi, ja tuskin voitiin ennustaa mitään hyvää loppua Gottlieb Hornungille… Luonnollisesti kirjeet lakkasivat saapumasta, niin pian kun hän oli hyvässä tallessa parantolassa. Tai ainakaan ei niistä oltu mitään tietävinään, jos joku vielä tulikin, sillä asiahan oli jo järjestetty.

* * * * *

Diederich saattoi jälleen sanoa: "Minun taloni on minun linnani." Perhe, joka ei ollut enää likaisten hyökkäysten alaisena, puhkesi mitä puhtaimpaan kukkaansa. Gretchenin, joka syntyi v. 1894, ja Horstin jälkeen, joka syntyi 1895, seurasi 1896 Kraft (Voima). Diederich, joka oli oikea isä, avasi jokaiselle lapselle, jo ennen sen syntymää, tilin, mihin hän ensimäisinä merkitsi varustusten ja kätilön kustannukset. Hänen käsityksensä avioelämästä oli mitä ankarin. Horst ei päässyt maailmaan vaivatta. Kun se oli ohitse, niin Diederich selitti puolisolleen, että hän, jos olisi ollut tehtävä valinta, olisi antanut hänen mukavasti kuolla. "Niin tuskallista kuin se minulle olisi ollutkin," hän lisäsi. "Mutta rotu on tärkeämpi, ja pojistani minä olen keisarille vastuunalainen," Naiset olivat olemassa lasten tähden, joutavuudet ja sopimattomuudet hän kielsi heiltä, mutt'ei ollut vastahakoinen suomaan heille virkistystä ja ylennystä. "Pysy kiinni kolmessa k:ssa," hän huomautti Gustelle. "Kaikkivaltiaassa, kahvissa ja kakaroissa." Punaruutuisella pöytäliinalla, minkä ruuduissa oli valtakunnan kotka ja keisarikruunu, lepäsi aina kahvikannun vieressä raamattu, ja Gustella oli tapana lukea siitä ääneen joka aamu. Sunnuntaina mentiin kirkkoon. "Sitä toivotaan ylempänä," sanoi Diederich vakavasti, kun Guste teki tenää. Samaten kuin Diederichin oli elettävä herransa pelossa, samaten oli Gustenkin elettävä oman herransa pelossa. Astuttaessa huoneeseen Guste tiesi, että hänen puolisolleen kuului oikeus kulkea edellä. Lasten taas tuli osoittaa hänelle kunnioitusta, ja koiran piti tuntea kaikki päämiehikseen. Aterialla taas koiran ja lasten velvollisuutena oli vaieta; Gusten asiana oli nähdä puolisonsa otsarypyistä, pitikö hänet jättää rauhaan, tai karkoittaa hänen surunsa juttelemalla. Tiettyjä ruokalajeja tarjottiin vain isännälle, ja hyvinä päivinä Diederich heitti palasen siitä pöydän yli, nähdäkseen, sydämellisesti nauraen, kuka sen sai siepatuksi, Gretchen, Guste tai koira. Hänen iltapäiväuntaan raskautti usein joku ruuansulatushäiriö; Gusten velvollisuutena oli silloin asettaa hänelle lämpöisiä vatsakääreitä. Diederich lupasi silloin ähkien ja kovin kiusaantuneena tehdä testamenttinsa ja määrätä siinä jonkun holhoojaksi. Guste ei tullut sen mukaan saamaan mitään käsirahoja. "Minä olen työskennellyt poikieni hyväksi, mutt'en sitä varten, että sinä jälestäpäin huvittelisit." Guste huomautti, että hänen oma omaisuutensa oli tässä kaiken pohjana, mutta siitä tuli kaunis loppu… Kun Gustella oli nuhaa, niin hän ei saanut kylläkään puolestaan odottaa, että Diederich olisi ottanut häntä hoitaakseen. Gusten oli silloin mahdollisuuden mukaan pysyttäydyttävä loitolla miehestään, sillä Diederich oli päättänyt olla sietämättä mitään basilleja. Hän meni tehtaaseen vain siten, että piti suussaan desinfioivia tabletteja; ja eräänä yönä syntyi suuri melu, kun keittäjätär oli sairastunut influenssaan ja saanut neljänkymmenen asteen kuumeen. "Heti pois talosta sellaisine sikamaisuuksineen!" käski Diederich, ja kun palvelija oli poistunut, niin hän harhaili vielä kauan huoneessaan, ruiskutellen itiöitä tappavia vesiä. Lukiessaan illalla "Lokal-Anzeigeria" hän selitti aina uudestaan ja uudestaan puolisolleen, että eläminen ei ollut välttämätöntä, mutta kylläkin merenkulku — minkä Guste jo senkin tähden oivalsi, että hänkään ei sietänyt keisarinna Friedrichiä, joka tunnetusti kavalsi saksalaiset, puhumattakaan mitään tietyistä kotoisista olosuhteista Friedrichskronin linnassa, joita Guste elävästi paheksi. Englantia vastaan tarvittiin luja laivasto, se oli ehdottomasti murskattava, se oli keisarin pahin vihollinen. Ja miksi? Netzigissä se tiedettiin aivan tarkkaan: vain siksi, että Hänen Majesteettinsa oli kerta hilpeällä tuulella ollessaan antanut Walesin prinssille ystävällisen iskun kaikkein houkuttelevimpaan paikkaan. Sitäpaitsi Englannista tuli tiettyjä hienoja paperilajeja, joiden tuonti voitiin voitokkaan sodan kautta kaikkein varmimmin lopettaa. Lehtensä yli Diederich sanoi Gustelle: "Siten kuin minä vihaan Englantia, on vain Fredrik Suuri vihannut tätä varkaiden ja kauppiaiden kansaa. Ne ovat Hänen Majesteettinsa sanoja, ja minä allekirjoitan ne." Hän allekirjoitti jokaisen sanan keisarin jokaisesta puheesta, vieläpä sen ensimäisessä, voimakkaimmassa merkityksessä, eikä siinä lievennetyssä, minkä ne päivää myöhemmin saivat. Kaikki nämä saksalaiset ja olemukseltaan aikaavastaavat ydinsanat — Diederich eli ja hyöri ja pyöri niissä kuin oman luonteensa säteilyssä, hänen muistissaan ne tuntuivat siltä, kuin hän itse olisi ne lausunut. Ja usein hän olikin todellisesti ne lausunut. Julkisissa tilaisuuksissa hän sekotti ne omiin keksimiinsä, eikä hän eikä joku toinenkaan erottanut, mikä oli tullut hänen ja mikä erään korkeamman suusta… "Tämä on ihanaa", sanoi Guste, joka luki sekalaista. "Kolmikärki kuuluu meidän käteemme", väitti Diederich hämmentymättä, sillä välin kun Guste selitti parhaansa mukaan erästä keisarinnan elämänvaihetta, mikä häntä kovin tyydytti. Hubertusstockissa tuota korkeata naista oli huvittanut esiintyä yksinkertaisessa, melkein porvarillisessa puvussa. Eräs kirjeenkantaja, jolle hän oli ilmaissut itsensä maantiellä, ei ollut uskonut häntä, vaan oli tehnyt hänestä pilaa. Myöhemmin tuo mies oli menehtyneenä langennut polvilleen ja saanut markan. Tämä ihastutti myöskin Diederichiä — samaten kuin toiselta puolen hänen sydämeensä koski se, että keisari oli mennyt jouluaattoiltana kadulle valmistaakseen 57:llä markalla vastalyötyä rahaa Berlinin köyhille iloisen juhlan — samoin kuin häntä aavistuksellisesti värisytti se, että Hänen Majesteetistaan oli tullut Maltan ritarikunnan kunniapuheenjohtaja. Ennen aavistamattomia maailmoita tuo "Lokal-Anzeiger" sisälsi, ja sitten se johti kaikkeinkorkeimman herrasväen niin sydämellisesti lähelle ihmistä. Tuolla ikkunankomerossa olevat majesteettien kolmeneljänneskokoiset pronssiset kuvapatsaat näyttivät tulevan hymyillen lähemmäksi, ja Säckingenin torventoitottajan, joka heitä seurasi, kuultiin tutunomaisesti puhaltavan. "Taivaallista täytyy olla keisarin perheessä", arveli Guste, "kun on suuri pesu. Heillä on sata pesijätärtä!" Sensijaan Diederichiä ilahutti kovin keisarin mäyräkoira, jonka ei tarvinnut ollenkaan kunnioittaa hovinaisten laahustimia. Hänessä kypsyi ajatus suoda omalle mäyräkoiralleen sama vapaus hänen ensi-illatsuissaan. Tosin jo seuraavalla palstalla oleva sähkösanoma tuotti hänelle syvän surun, koska vieläkään ei ollut tullut ratkaistuksi, tulivatko keisari ja tsaari tapaamaan toisensa. "Jos sitä nyt ei pian tule", hän sanoi tärkeänä, "niin meidän täytyy varustaa itsemme kaiken varalta. Maailman historia ei anna tehdä itsestään mitään pilaa." Kernaasti hän viipyi kauemmin uhkaavissa katastroofeissa, sillä "saksalaisen sielu on vakava, melkein traagillinen", hän totesi.

Mutta Gustessa ei ilmennyt enää mitään osanottoa, hän haukotteli yhä useammin ja useammin. Aviopuolison rankaisevan katseen alaisena hän näytti muistavan erään velvollisuuden, hän siristi uhkamielisesti silmiään ja ahdisti Diederichiä melkein polvineen. Tämä tahtoi lausua vielä jonkun kansallisen ajatuksen, mutta silloin Guste sanoi tavattoman ankaralla äänellä "joutavia"; mutta Diederich, kaukana siitä, että olisi aikonut rangaista tätä julkeutta, vilkutti hänelle silmää, ikäänkuin olisi odottanut jotakin lisää… Kun Diederich yritti ottaa häntä alhaalta kiinni, niin hän kartoitti kokonaan väsymyksensä, ja äkkiä Diederich sai korvatillikan — mihin hän ei mitään vastannut, vaan nousi ylös ja painui läähättäen erään esiripun taakse. Kun hän jälleen ilmestyi valoon, niin osoittautui, että hänen silmänsä eivät suinkaan salamoineet, vaan olivat täynnään pelkoa ja hämärätä pyyntöä… Tämä näytti vievän Gustelta viimeisetkin arvelut. Hän kohottautui; samalla kun hän valtoimenaan keikutteli lanteitaan hän alkoi suorastaan salamoida, ja osoittaen makkaranmuotoisella sormellaan permantoa kohden hän sähisi: "Polvillesi, kurja orja!" Ja Diederich teki työtä käskettyä! Kaikkien lakien kuulumattomalla ja hupsulla nurinkurisuudella Guste saattoi komentaa häntä: "Sinun pitää minun ihanata muotoani palvoa!" — ja sitten selälleen kääntyneenä Diederich antoi Gusten astua vatsalleen. Tosin Guste jätti kesken tämän toimituksen ja kysyi äkisti ilman hirveätä paatostaan ja ankaran asiallisesti: "Riennätkö kylliksi?" Diederich ei liikahtanut; Guste muuttui heti jälleen herrattareksi. "Minä olen valtias, sinä olet alamainen!" hän vakuutti nimenomaan. "Ylös! Mars!" — ja hän työnsi häntä pateronyrkeillään aviollista makuukammiota kohden. "Iloitse!" hän käski jo, mutta silloin Diederichin onnistui pujahtaa pois ja kääntää valkea sammuksiin. Pimeässä, riutuvin sydämin, hän kuuli, miten Guste antoi hänelle kaikkein säädyttömimpiä nimiä, haukotellen tosin samalla. Hieman myöhemmin hän kenties makasi ja nukkui jo — mutta Diederich, odottaen vielä pahinta, ryömi nelinkontin korokkeelle ja kätkeytyi pronssisen keisarin taakse…

Säännöllisesti tällaisten yöllisten houreiden jälkeen Hän antoi aamulla esittää itselleen taloustilikirjan, ja voi, jos Gusten laskut eivät pitäneet paikkojaan. Hirvittävällä oikeudenkäynnillä kaikkien palvelijan läsnäollessa Diederich teki pikaisen lopun Gusten lyhyestä vallanharhaluulosta, jos hänellä vielä siitä oli jonkinlainen muisto jälellä. Muutoin oli myöskin siitä pidetty huolta, että aviolliset suhteet eivät päässeet liiaksi kehittymään Gusten hyväksi, sillä joka toisena, kolmantena iltana, usein useamminkin, Diederich poistui kotoaan — Ratskellerin sukupöytään, kuten hän sanoi, mutta se ei ollut aina totta… Tuossa sukupöydässä Diederichin paikka oli erään gootilaisen kaaren alla, mihin oli kirjoitettu: "Mitä kauniimpi kapakka, sitä ilkeämpi akka, mitä ilkeämpi akka, sitä kauniimpi kapakka." Myöskin toisissa kaarissa olevat ytimekkäät mietelauseet kostivat hyvin hyväätekevällä tavalla ne myönnytykset, jotka joku luonnonpakosta teki joskus vaimolleen kotona. "Wer nicht liebt Wein und Gesang, verdient ein Weib sein Leben lang (Joka ei rakasta viiniä ja laulua, ansaitsee yhden vaimon elämässään)", tai "Behüt euch Gott vor Schmerz und Wunden, vor bösen Weibern und bösen Hunden (Varjelkoon teitä Jumala kivulta ja haavoilta, pahoilta naisilta ja pahoilta koirilta)." Sen sijaan se, joka Jadassohnin ja Heuteufelin välissä kohotti silmänsä kattoon, sai lukea: "Friedliche Rast am traulichen Herd, und an der Wand ein schneidiges Schwert. Nach alter Sitt' in deutscher Mitt', kommt trinkt euch aller Sorgen quitt (Rauhaisa lepo herttaisen takan ääressä, ja seinällä terävä miekka. Vanhan tavan mukaan saksalaisessa seurassa tulkaa ja juokaa itsenne vapaaksi kaikista suruista)." Mikä kaikinpuolin tapahtuikin uskontunnustukseen tai puolueeseen katsomatta. Sillä myöskin Cohn ja Heuteufel sekä heidän läheisimmät aateveljensä ja ystävänsä olivat aikain kuluessa mukautuneet, toinen toisensa jälkeen ja ilman suurempaa kummastusta, asiain menoon, sillä ajan pitkään kenellekään ei ollut mahdollista ylenkatsoa tai kieltää sitä menestystä, millä kansallinen aate meni eteenpäin ja kohosi yhä korkeammalle. Heuteufelin suhteessa lankoonsa, pastori Zillichiin, oli edelleenkin epäsointua. Maailmankatsomusten välillä oli toki ylitsepääsemättömiä aitoja, ja "uskonnollisissa vakaumuksissaan saksalainen ei anna taivuttaa itseään", kuten molemmilta puolilta todettiin. Politiikassa sen sijaan kaikellainen aatteellisuus oli tunnetusti turmiollista. Aikoinaan oli Frankfurtin parlamentissa istunut tiettyjä merkkimiehiä, mutta he eivät olleet vielä olleet mitään reaalipoliitikkoja, ja siksi he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin mieletöntä, kuten Diederich huomautti. Muutoin menestyksensä lauhduttamana hän myönsi, että runoilijain ja ajattelijainkin Saksalla oli kenties ollut oikeutuksensa. "Mutta se oli kuitenkin vain esiaste, meidän henkiset saavutuksemme ovat teollisuuden ja tekniikan alalla. Menestys sen todistaa." Heuteufelin täytyi se myöntää. Hänen lausuntonsa keisarista, Hänen Majesteettinsa vaikutuksesta ja merkityksestä olivat oleellisesti pidättyvämpiä kuin ennen; joka kerta, kun kaikkeinkorkein puhuja esiintyi, hän joutui hämille, yritti nurista ja antoi kuitenkin tuta, että kernaammin olisi yksinkertaisesti yhtynyt häneen. Selvä liberalismi saattoi vain hyötyä, se tuli vähitellen tunnetuksi, jos sekin ponnella muisti kansallisen aatteen, jos sekin työskenteli positiivisesti muiden mukana ja tietoisesti kohottaen vapauden lippua kuitenkin huusi leppymättömästi vihollisille, jotka eivät suoneet Saksalle paikkaa auringossa, quos ego. Sillä ei vain Saksan perivihollinen, Ranska, kohottanut uudestaan päätään: tilinteko häpeämättömien englantilaisten kanssa lähestyi lähestymistään! Saksa kaipasi kipeästi laivastoa, jonka rakentamiseksi nerokkaan keisarin nerokas propaganda vaikutti, ja sen tulevaisuus oli tosiasiallisesti merellä, se käsitys voitti yhä enemmän alaa. Tämä laivastoaate asettui sukupöydän ympärille ja muuttui siinä leimuavaksi liekiksi, mikä yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisella viinillä kohennettuna osoitti kunnioitusta luojalleen. Tuo laivasto ja laivat, porvarillisen keksimiskyvyn hämmästyttävät koneet, jotka käyntiinpantuina synnyttivät maailmanmahdin, aivan samalla lailla kuin Gausenfeldissä tietyt koneet synnyttivät "Maailmanmahti"-nimistä paperia, tämä kaikki oli Diederichillä enemmän kuin mikään muu sydämenasiana, ja Cohn ja Heuteufel saatiin kallistumaan kansallisen aatteen puoleen parhaiten laivaston avulla. Maihinnousu Englantiin oli unelma, mitä uneksittiin Ratskellerin holvikaarten alla. Silmät säihkyivät, Lontoon pommitusta pohdittiin. Pariisin pommitus oli seurausilmiö, mikä täydensi ne suunnitelmat, joita Jumalalla oli saksalaisiin nähden. Sillä "kristityt kanuunat tekevät hyvää työtä", kuten pastori Zillich sanoi. Vain majuri Kunze epäili tätä, hän antautui mitä synkimpiin ennusteluihin. Sitten kun hän, Kunze, oli joutunut alakynteen kilpaillessaan toveri Fischerin kanssa, hän piti jokaista tappiota mahdollisena. Mutta hän jäi ainoaksi nurisijaksi. Se, joka eniten riemuitsi, oli Kühnchen. Ne teot, joita tuo pieni, hirveä ukko oli kerta tehnyt suuressa sodassa, saivat nyt lopultakin, neljännesvuosisataa myöhemmin, oikean tunnustuksensa yleisessä mielialassa. "Siemen" hän sanoi, "jonka me silloin kylvimme, niin, nyt siitä tulee jotakin. Kunpa minun vanhat silmäni saisivat sen vielä nähdä!" — ja sitten hän nukahti kolmatta pulloaan tyhjentäessään.

Kokonaan ilahduttavalla tavalla kehittyi myöskin Diederichin suhde Jadassohniin. Nuo entiset kilpailijat, joista kumpikin oli kypsynyt ja päässyt tyydyttävän elämän ilmapiireihin, eivät vahingoittaneet toisiaan poliittisesti eikä sukupöydässä, eikä myöskään siinä vaiteliaassa huvilassa, jonne Diederich pujahti sinä iltana viikosta, jolloin hän Gusten tietämättä oli poissa sukupöydästä. Se oli Sachsentorin edustalla, se oli sama, missä Brietzenit olivat asuneet ja missä nyt asusti joku yksityinen nainen, joka harvoin näyttäytyi ihmisten ilmoilla ja silloinkaan ei koskaan kulkenut jalkaisin. Välistä hän istui eräässä "Walhallan" etuaitiossa hyvin laitettuna, häntä tähystettiin yleensä teatterikiikarilla, mutt'ei koskaan tervehditty; omasta puolestaan hän käyttäytyi kuningattaren tavalla, joka pitää huolta siitä, että pysyy tuntemattomana. Luonnollisesti kaikki tiesivät, tuosta pukeutumisesta huolimatta, että se oli Käthchen Zillich, joka oli käynyt opin Berlinissä ja harjoitti nyt ammattiaan suurella menestyksellä Brietzenien entisessä huvilassa. Kenellekään ei ollut myöskään tuntematonta, että tämä asiaintila ei ollut omiaan kohottamaan pastori Zillichin arvoa. Seurakunta suuttui kovasti, pilkkaajia lukuunottamatta, jotka olivat haltioissaan. Estääkseen katastroofin pastori pyysi viranomaisia poistamaan pahan, mutta kohtasi vastarintaa, mikä näytti olevan selitettävissä vain siten, että oletettiin tiettyä yhteyttä Brietzenien huvilan ja kaupungin korkeimpain paikkain välillä. Epäillen yhtä suuresti maallista kuin jumalallistakin oikeudenmukaisuutta isä vannoi itse ottavansa tuomarin viran käsiinsä, ja tosiaankin kuului hän eräänä iltapäivänä, kun Käthchen vielä oli vuoteessa, ottaneen kurittaakseen tuhlaajatytärtään. Vain äitiään, joka kaikki aavistaen oli seurannut miestään, sai Käthchen kiittää hengestään, kuten seurakunta väitti. Äidin kerrottiin osoittaneen kelvotonta heikkoutta nähdessään tyttärensä kaikessa syntisessä loistossaan. Mitä pastori Zillichiin tuli, niin hän selitti saarnastuolista Käthchenin kuolleeksi ja lahonneeksi, millä teollaan hän esti konsistoriumin puuttumasta asiaan. Aikaa voittaen tuo hänen osakseen tullut koettelemus vahvisti hänen arvovaltaansa… Niistä herroista, jotka ottivat osaa Käthchenin elämänvaellukseen rahapanoksillaan, Diederich tunsi puolestaan vain Jadassohnin, vaikkakin Jadassohn heistä kaikista teki kaikkein pienimmät panokset, jopa Diederichin arvelun mukaan oli kokonaan tekemättäkin. Jadassohnin suhteet Käthcheniin olivatkin vielä varhaisemmilta ajoilta vakuutena yrityksen onnistumisesta. Niin ei Diederich vitkastelutkaan, vaan esitti huolensa Jadassohnille. Sukupöydässä he molemmat vetäytyivät siihen komeroon, missä oli kirjoitettuna: "Was einem Mann zur Lust ein minnig Weiblein brät, gar wohl gerät (Mitä miehen mieliksi rakastettava naikkonen paistaa, perin hyvin luonnistuu)"; ja ottaen asianmukaisesti huomioon pastori Zillichin, joka pienen matkan päässä heistä käsitteli kristillisiä kanuunoita, he keskustelivat Brietzenien huvilan asioista. Diederich valitti Käthchenin tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen kassaansa nähden ja odotti Jadassohnin vaikuttavan häneen suosiollisesti tässä suhteessa. Mutta Jadassohn kysyi vain: "Miksi Te sitten pidätte häntä? Hänen täytyy toki saada rahaa?" Ja tämä olikin oikein. Sillä ensimäisen lyhyen tyydytyksen jälkeen, mikä hänellä oli siitä, että oli vielä sillä lailla vallannut Käthchenin, Diederich piti häntä aikaa myöten reklaamitilinsä loistavana menoeränä. "Minun asemani," hän sanoi Jadassohnille, "vaatii suurpiirteistä edustusta. Muutoin minä, avoimesti puhuen, jättäisin koko asian, sillä, meidän kesken sanottuna, Käthchen ei ole tyydyttävä." Tässä Jadassohn hymyili kaunopuheisesti, mutt'ei sanonut mitään. "Ylipäänsä," jatkoi Diederich, "hän on samaa maata kuin minun vaimoni, ja minun vaimoni" — hän piti kättä kasvojensa edessä — "on suorituskykyisempi. Nähkääs, luonnonlaadulleen ei mahda mitään, ja jokaisen piipahduksen jälkeen Brietzenien huvilassa minusta tuntuu siltä, kuin olisin jotakin vaimolleni velkaa. Naurakaa vain, tosiasiallisesti minä lahjoitan hänelle silloin aina jotakin. Kunpa se vain ei pistäisi hänen silmäänsä!" Jadassohn nauroi suuremmalla syyllä, kuin Diederich osasi aavistaakaan; sillä hän oli jo kauan pitänyt siveellisenä velvollisuutenaan saattaa nämä seikat päätirehtöri Hesslingin rouvan tietoon.

Poliittisessa elämässä avautui Diederichille ja Jadassohnille yhtä etuisa yhteistoiminta kuin Käthcheninkin luona; sillä yhdessä he pyrkivät hartaasti puhdistamaan kaupunkia väärämielisistä, semminkin sellaisista, jotka levittivät majesteettirikosten ruttoa. Moninaisten suhteittensa avulla Diederich sai ne päivänvaloon, minkä jälkeen Jadassohn toimitti heille rangaistuksen. Aegirin laulun ilmestymisen jälkeen heidän toimintansa muodostui erittäin tulokselliseksi. Diederichin omassa kodissa nimitti pianonsoitonopettajatar, joka opasti Gustea, Aegirin laulua joksikin —! Siihen, mitä hän sanoi, hän kompastui itse… Wolfgang Buckkin, joka uudellensa oleskeli Netzigissä, selitti tuomion läpeensä sopivaksi, sillä se tyydytti monarkistista tunnetta. "Syyttömäksijulistamista kansa ei olisi ymmärtänyt," hän sanoi sukupöydässä. "Monarkkia on hallitusmuodoista juuri se, josta voimakkaat ja tarmokkaat naiset pitävät. Jolla on sellainen luonteenlaatu, vaatii, että jotakin tapahtuu, ja lempeydellä ei häntä tyydytetä." Tässä Diederich punastui… Valitettavasti Buck ilmaisi sellaisia mielipiteitä vain niinkauan kun hän oli selvänä. Myöhemmin hän antoi tunnetulla tavallaan vetää kaikkein kalleimmatkin asiat lokaan kylliksi aihetta tulla suljetuksi pois kaikista säädyllisistä seuroista. Diederich oli se, joka varjeli häntä tästä kohtalosta. "Herrojen täytyy ottaa huomioon, että hän on perinnöllisesti turmeltunut, sillä tuossa perheessä ilmenee jo verrattain pitkälle kehittyneen rappeutumisen merkkejä. Toiselta puolen hänessä osoittaa vielä tervettä sydäntä se seikka, että näyttämöllä-olo ei tyydyttänyt häntä ja että hän on palannut jälleen asianajajanvirkaansa." Tähän vastattiin, että oli arveluttavaa, kun Buck niin itsepintaisesti oli puhumatta mitään melkein kolmivuotisista kokemuksistaan teatterissa. Oliko hän muutoin vielä maksukykyinen? Tähän kysymykseen Diederich ei voinut vastata; hänessä oli loogillisesti kestämätön, mutta syvälle juurtunut taipumus, joka häntä yhä lähensi vanhan Buckin poikaan. Yhä uudestaan hän aloitti innokkaasti puhelun, joka kuitenkin joka kerta jyrkästi katkesi, paljastettuaan mitä jyrkimpiä vastakohtia. Vieläpä hän vei Buckin kotiinsakin, mutta valmisti sillä itselleen vain yllätyksen. Sillä kun Buck aluksi tuli vain erittäin hyvän konjakin vuoksi, niin pian tuli hän silminnähtävästi Emmin tähden. He molemmat vehkeilivät Diederichiä vastaan tavalla, mikä häntä hämmästytti. He käyttivät kärkevää ja terävää kieltä, ilman sitä mieltä ja niitä muita tekijöitä, jotka eri sukupuolien seurustelu saa liikkeelle normaalioloissa; ja jos he alensivat äänensä ja muuttuivat tuttavallisiksi, niin he muuttuivat Diederichistä suorastaan kamaloiksi. Hänen oli vain valittavana joko sekaantua ja saattaa voimaan virheettömät suhteet, tai sitten lähteä huoneesta. Omaksi hämmästyksekseen hän valitsi jälkimäisen vaihtoehdon. "Heillä kumpaisellakin on ollut niin sanoakseni kohtalonsa, joskin heidän mukaisensa," hän sanoi itselleen ylevämmyydellä, jota hän tunsi, ja kiinnittämättä siihen huomiota, että hän pohjaltaan oli ylpeä Emmin puolesta, ylpeä, koska Emmi, hänen sisarensa, näytti olevan kylliksi hieno, kylliksi erikoinen, niin, kylliksi ala-arvoinen tullakseen toimeen Wolfgang Buckin kanssa. "Kuka tietää," hän ajatteli epäröiden, ja sitten päättäväisesti: "Miks'ei! Bismarck teki myöskin siten Itävallalle. Ensiksi lannistaminen, sitten liitto!"

Näiden vielä hämärien tuumailujen pohjalla Diederich osoitti jälleen Wolfgangin isääkin kohtaan tiettyä mielenkiintoa. Vanhaa Buckia, joka oli saanut sydänvian, nähtiin nykyään vielä harvemmin, ja silloinkin hän seisoi suurimman osan ajastaan jonkin näyteikkunan edustalla, näennäisesti syventyneenä tavarain katselemiseen, mutta todellisuudessa hänen ainoana huolenaan oli sen seikan salaaminen, ett'ei voinut hengittää. Mitä hän ajatteli? Miten hän arvosteli Netzigin uutta taloudellista kukoistusta, kansallista nousua ja niitä, joiden käsissä nyt oli valta? Ymmärsikö hän, mitä oli tapahtunut, oliko hän myöskin sisäisesti voitettu? Tapahtui, että päätirehtöri, tohtori Hessling porvariston mahtavin mies, pujahti salaa erään talon ovesta sisään pitääkseen silmällä kenenkään huomaamatta tuota vaikutusvallatonta, kohta jo unhotettua vanhusta: hän, joka oli valtansa kukkuloilla, oli satumaisesti huolissaan erään kuolevan vuoksi… Kun vanha Buck maksoi kiinnelainan korkonsa vain viivytellen, niin Diederich ehdotti pojalle, että tämä olisi ottanut talon haltuunsa. Luonnollisesti piti vanhan herran saada asua siinä koko elinikänsä. Diederich tahtoi myöskin ostaa kaikki laitokset ja maksaa ne heti. Wolfgang taivutti isänsä suostumaan tähän.

Sillä välin oli 22 päivä maaliskuuta mennyt menojaan, Wilhelm Suuri oli tullut satavuotiseksi, eikä hänen patsastaan ollut vieläkään kansanpuistossa. Kaupungin valtuustossa ei välikysymyksistä tullut loppuakaan, useampia kertoja oli kiivaiden taistelujen jälkeen myönnetty lisäluottoa ja sitä jälleen ylitetty. Kuntaa kohtasi mitä ankarin isku siinä, että Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt jalankulkijaa edustamaan ylenautuasta isoisävainajaansa, vaan käski pystyttämään ratsastajapatsaan. Kärsimättömänä Diederich kulki sitä useammin iltaisin pitkin Meisestrassea saadakseen selville työmiesten kannan. Oli toukokuu ja kiusoittavan kuuma vielä iltahämärässä, mutta tyhjän, äskettäin istutuksilla varustetun kansanpuiston läpi kävi ilmavirta. Diederich mietti vielä kerran kiihtynein tuntein sitä loistavaa kauppaa, minkä ritaritilanomistaja, herra von Quitzin oli tässä tehnyt. Hänelle se oli ollut mukavata. Kiinteimistökaupat eivät olleet mitään vaikeita, kun serkku oli hallintoneuvoston presidenttinä. Kaupungin täytyi yksinkertaisesti ottaa häneltä kaikki keisari Wilhelmin patsasta varten ja maksaa, mitä hän vaatii… Silloin sukeltautui esiin kaksi haamua, Diederich huomasi ajoissa, keitä he olivat, ja vetäytyi pensaikkoon.

"Täällä saattaa hengittää", sanoi vanha Buck. Hänen poikansa vastasi:

"Jos joltakin ei täällä häviä halu siihen. Kaupunki on ottanut puolentoista miljoonan lainan ostaakseen tämän rikkaläjän." Ja hän osoitti keskentekoisia kivisiä alustoja, kotkia, pyöröpenkkejä, leijonia, temppeleitä ja kuvioita. Kotkat iskivät siipiään räpyttäen kyntensä vielä tyhjään jalustaan, toiset niistä asettuivat temppelien katolle, temppelien, jotka symeetrisesti katkoivat pyöröpenkkejä; mutta tuolla leijonat hyökkäsivät etualalle, missä muutenkin oli kylliksi liikettä liehuvien lippujen ja kiihkeästi toimivien ihmisten vuoksi. Napoleon kolmatta, joka notkuvin polvin koristi Wilhelmin korokkeen jalustaa voitonvaunujen takana, uhkasi muutoin aina vaara joutua erään leijonan kynsiin, joka juuri hänen takanaan, muistopatsaan rappusilla, oli kaikkein pahimmassa hyökkäysasennossa — kun sen sijaan Bismarck ja muut pfalzkreivit, keskellä petojen häkkiä kuin kotonaan, jalustan juurella kurkottivat kaikkine käsineen ottaakseen osaa tuon vielä puuttuvan valtiaan urotekoihin.

"Kenen pitäisi nyt hypähtää tuonne ylös?" kysyi Wolfgang Buck. "Vanhus oli vain edelläkävijä. Tämä mystillis-sankarillinen näytelmä tullaan myöhemmin sulkemaan meiltä ketjuilla, ja me saamme sitten töllistellä: mikä olikin kaiken lopputarkoitus. Teatteria, eikä edes hyvää."

Hetken kuluttua — hämärä kävi harmaaksi — sanoi isä: "Entäs sinä, poikani? Sinustakin tuntui kerta näytteleminen päämäärältä."

"Kuten minun koko heimolleni. Enempää me emme voi. Meidän pitäisi tehdä itsemme kevyiksi ja pieniksi, se on varmin tuki tulevaisuuteen nähden; ja minä en sano jättäneeni taas näyttämöäkään juuri muusta kuin turhamaisuudesta. Isä, minä kävin naurettavaksi, koska kerta näytellessäni eräs poliisipäällikkö itki. Mutta ajattelehan, oliko se siedettävää. Minä esitän ihmisille, jotka näyttävät kaltaisiltani, koska viittovat minulle liikutetuin kasvoin, viimeisen asteen hienouksia, sydämen tuntemusta, korkeata moraalia, älyn ja sielun uudenaikaisuutta. Mutta myöhemmin he hankkivat kumouksellisia ja ampuvat lakkolaisia. Sillä minun poliisipäällikköni edustaa kaikkia."

Tässä kohden Buck kääntyi juuri sen pensaan puoleen, mikä kätki Diederichin.

"Taide jää teille taiteeksi, eikä mikään hengen kiihko liikuta koskaan teidän elämäänne. Sinä päivänä, jolloin meidän kulttuurimme mestarit käsittäisivät tämän, kuten minä, jättäisivät he teidät yksinään, kuten minäkin, villieläintenne keskuuteen." Ja hän viittasi leijoniin ja kotkiin päin. Vanhus katsahti myöskin patsaaseen; hän sanoi:

"Te olette tulleet hyvin mahtaviksi; mutta teidän mahtinne kautta ei ole tullut yhtään lisää henkeä eikä hyvyyttä maailmaan. Siis se kaikki on turhaa. Mekin olemme näennäisesti olleet turhaan olemassa." Hän katsahti poikaansa. "Kuitenkaan ei teidän pitäisi jättää heille taistelukenttää."

Wolfgang huokasi syvään. "Mitä toivoa, isä? He varovat kärjistämästä asioita, kuten nuo etuoikeutetut vallankumouksen edellä. Historiasta he ovat valitettavasti oppineet kohtuutta. Heidän yhteiskunnallinen lainlaadintansa ehkäisee ja turmelee. Se tyydyttää kansaa juuri siinä määrässä, että sen ei enää kannata vakavasti taistella leivän vuoksi, vapaudesta puhumattakaan. Kuka vielä todistaa heitä vastaan?"

Silloin vanhus suoristautui, hänen äänensä kävi vielä kerran kaikuvaksi. "Ihmisyyden henki", hän sanoi, ja pienen vaitiolon jälkeen, kun Wolfgangin pää oli painuneena:

"Sinun pitää uskoa siihen, poikani. Kun se katastroofi, jonka he luulevat välttävänsä, on ohitse, niin ole varma, että ihmisyys ei ole nimittävä sitä, mikä kävi ensimäisen vallankumouksen edellä, järjettömäksi ja häpeämättömäksi, kuten näitä nykyisiä olosuhteita."

Hän sanoi hiljaa ja ikäänkuin kaukaa: "Se ei tulisi eläneeksi, joka vain eläisi nykyajassa."

Äkkiä näytti siltä, kuin hän olisi horjahtanut. Poika tarttui nopeasti häneen, ja hänen käsivarrellaan, takeltunein askelin, vanhus hävisi pimeään. Mutta Diederichistä, joka riensi pois toisia teitä, tuntui siltä, kuin olisi herännyt pahasta, joskin suurimmalta osaltaan käsittämättömästä unesta, missä perustuksia oli horjutettu. Ja huolimatta siitä epätodellisesta, mitä kaikkeen hänen kuulemaansa sisältyi, tässä tuo horjuttaminen näytti syvemmältä kuin missään hänen tuntemassaan kumouksessa. Toisen heistä päivät olivat luetut, toisellakaan ei ollut paljoa edessään, mutta Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi, jos he olisivat nostaneet selvän melun maassa sen sijaan, että täällä pimeässä kuiskailivat näitä asioita, jotka kuitenkin koskettelivat henkeä ja tulevaisuutta.

* * * * *

Nykyhetkellä oli kylläkin kouraantuntuvampia asioita toimitettavina. Yhdessä patsaanluojan kanssa Diederich suunnitteli paljastusjuhlan taiteellista järjestelyä — jolloin tuo luoja osoitti enemmän mukautuvaisuutta, kuin häneltä olisi saattanut odottaa. Ylipäänsä hän toi nyt julki vain ammattinsa hyviä puolia, nimittäin neroutta ja ylevää mielialaa, samalla kun hän muutoinkin osoittautui läpeensä virheettömäksi ja taitavaksi liikeasioissa. Tuo nuori mies, pormestari, tohtori Scheffelweisin sisaren poika, näytti esimerkillään, vanhoista ennakkoluuloista huolimatta, että kaikkialla on säädyllisyyttä ja että mihinkään epätoivoon ei ole syytä, jos jokin nuori mies on kykenemätön leipäopinnoihin ja tulee taiteilijaksi. Kun hän ensi kertaa palasi Berlinistä Netzigiin, niin hänellä oli vielä päällään samettitakki ja hän tuotti perheelle paljasta ikävyyttä; mutta toisella käynnillään hänellä oli jo silinteri, eikä kauan kestänyt, kun Hänen Majesteettinsa keksi hänet ja hän sai tehtäväkseen valmistaa (Berlinin) voittokujaa varten rajakreivi Hatto Väkivaltaisen sattuvan kuvapatsaan sekä hänen molempien huomattavimpien aikalaistensa patsaat, munkki Tassilon, joka yhtenä päivänä saattoi juoda sata litraa olutta, ja ritari Klitzenzitzin, joka opetti berliniläiset tekemään verotöitä, joskin nämä hänet sitten hirttivät. Hänen Majesteettinsa oli vielä aivan erikoisesti huomauttanut ylipormestarille ritari Klitzenzitzin ansioista, mikä taas oli suotuisasti vaikuttanut taiteilijan uraan. Sellaista miestä kohtaan ei voinut osoittaa liiaksi hyväntahtoisuutta, joka eli välittömässä armonauringon paisteessa; Diederich asetti talonsa hänen käytettäväkseen, vieläpä hän vuokrasi hänelle ratsunkin, jota taiteilija tarvitsi voidakseen antaa voimiensa kehkeytyä — ja mitä näköaloja, kun tuo kuuluisa vieras nimitti Horsten ensimäisiä piirustuskokeita hyvin lupaaviksi! Diederich määräsi Horsten kohta paikalla taiteelle, tuolle niin ajanmukaiselle uralle.

Wulckow, jolla ei ollut mitään taiteellista aistia ja joka ei osannut oikein suhtautua Hänen Majesteettinsa suosikkiin, sai muistopatsaskomitealta 2,000 markkaa, joihin hänellä kunniapuheenjohtajana oli oikeus; mutta paljastustilaisuudessa — pidettävän juhlapuheen komitea jätti varsinaiselle puheenjohtajalleen, muistopatsaan henkiselle luojalle ja kansallisen liikkeen perustajalle, joka sen pystyttämiseen oli johtanut, herra valtuusmies, päätirehtööri Hesslingille, hyvä! Liikutettuna ja paisuneena Diederich näki uusien korotuksien olevan tulossa. Ylipresidenttiä itseään odotettiin, hänen ylhäisyytensä edessä Diederichin piti puhua, mitä seurauksia tämä lupasikaan! Wulckow tosin ryhtyi toimiin estääkseen ne; kiihtyneenä syrjäyttämisen johdosta hän kieltäytyi jopa myöntämästä Gustelle pääsyä virallisten naisten korokkeelle. Diederichillä oli tämän johdosta hänen kanssaan kohtaus, mikä kului kiihtyneesti, mutta jäi tuloksettomaksi. Kiivaasti läähättäen hän palasi Gusten luo kotiin. "Hän pysyy taipumattomana, sinusta ei pidä tulla virallista naista. Mutta saadaan nähdä, kumpi teistä on virallisempi, sinä vai hän! Hänen täytyy sinua vielä pyytää! Jumalankiitos, minä en tarvitse häntä enää, mutta hän kenties minua." — Ja niin tapahtui, että kun seuraava "Wochen"-numero ilmestyi, niin mitäs se sisälsi tavallisten keisarinkuvien ohella? Kaksi valokuvaa, joista toinen esitti Netzigin keisari Wilhelmin patsaan luojaa iskemässä viimeistä iskuaan, mutta toinen komitean puheenjohtajaa ja hänen puolisoaan, Diederichiä ja Gustea. Wulckowista ei ollut mitään — mikä yleisesti huomattiin ja käsitettiin merkiksi siitä, että hänen asemansa oli horjutettu. Hänen itsensä täytyi se tuntea, sillä hän ryhtyi toimiin joutuakseen toki vielä "Wocheen." Hän kävi tapaamassa Diederichiä, mutta Diederich antoi ilmoittaa, ettei ollut kotona. Taiteilija puolestaan käytti hyväkseen matkoja. Silloin tapahtui tosiasiallisesti, että Wulckow lähestyi Gustea kadulla. Tuo virallisten naisten paikkajuttu oli aiheutunut väärinkäsityksestä… "Niin hän käyttäytyi kuin meidän mäyräkoiramme," esitti Guste. "Mutt'ei niin suorasti!" päätti Diederich, eikä hän viivytellyt tuon jutun levittämisessä. "Pitäisikö pakottaa itseään," hän sanoi Wolfgang Buckille, "kun tuo mies kuitenkin on hukassa? Herra eversti von Haffke luopuu jo myöskin hänestä." Uljaasti hän lisäsi: "Nyt hän näkee, että on olemassa muitakin voimia. Wulckow ei ole vahingokseen huomannut ajoissa sopeutua suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisiin elämänehtoihin, jotka nykyiselle suunnalle lyövät sen leiman." — "Absolutismin, reklaamintekohalun lieventämään," täydensi Buck.

Ajatellessaan Wulckowin alasmenoa Diederich tunsi tuon tonttikaupan, joka oli hänelle niin epäedullinen, yhä loukkaavammaksi. Hänen suuttumuksensa kävi niin rajattomaksi, että vierailu, jonka juuri nyt edustaja Fischer teki Netzigiin, tuli hänelle suorastaan vapauttavaksi tilaisuudeksi. Parlamentarismilla ja loukkaamattomuudella oli kuitenkin hyvätkin puolensa! Sillä Napoleon Fischer esiintyi valtiopäivillä ja paljasti. Hän paljasti, ilman että hänelle saattoi tapahtua sen johdosta pienintäkään ikävyyttä, hallintoneuvoston puheenjohtajan, von Wulckowin, Netzigissä harjoittamat liiketavat, hänen keisari Wilhelmin patsaan tontista saamansa jättiläisvoiton, joka Napoleon Fischerin väitteen mukaan kiskottiin kaupungilta, ja tuon kunnialahjan, joka otaksuttavasti nousi 5,000 markkaan ja jota hän nimitti "rasvausrahaksi." Sanomalehtien mukaan tuo edustaja sai tällä aikaan tavattoman kiihtymyksen. Tosin se ei kohdistunut Wulckowiin, vaan paljastajaan. Raivoten vaadittiin todistuksia ja todistajia; Diederich vapisi, seuraavalla rivillä saattoi esiintyä hänen nimensä. Onneksi sitä ei tullut, Napoleon Fischer tiesi, mitä hänen virkaansa kuului. Hänen asemestaan esiintyi ministeri, joka jätti kuulumattoman, valitettavasti loukkaamattomuuden suojassa tehdyn hyökkäyksen erästä poissa olevaa kohtaan, joka ei voinut puolustautua, edustajien arvosteltavaksi. Edustajat antoivat arvostelunsa osoittamalla herra ministerille suosiotaan kättentaputuksilla. Parlamenttaarisesti katsoen asia oli ratkaistu, puuttui vain se, että lehdistö myöskin ilmaisi inhonsa ja, mikäli sillä ei ollut muistutuksia tehtävänä, vallan kevyesti räpäytti silmää. Useat sosialidemokraattiset lehdet, jotka eivät osanneet olla varovaisia, saivat jättää vastaavat toimittajansa oikeuden käsiin, kuten netzigiläinen "Kansanäänikin". Diederich käytti tätä seikkaa hyväkseen tehdäkseen selvän pesäeron niiden kanssa, jotka olivat saattaneet epäillä hallintoneuvoston presidenttiä. Hän kävi Gusten kanssa vieraisilla Wulckowilla. "Minä olen saanut kuulla ensiluokkaisesta lähteestä", hän selitti jälestäpäin, "että sitä miestä odottaa suuri tulevaisuus. Hän oli hiljan metsästysretkellä majesteetin kanssa ja keksi suurenmoisen kokkapuheen," Viikkoa myöhemmin oli "Wochessa" kokosivun kuva, missä paljas päälaki ja parta täytti toisen puolen ja maha toisen puolen tuota sivua ja missä oli seuraava allekirjoitus: "Hallintoneuvoston presidentti von Wulckow, Netzigin keisari Wilhelmin patsaan henkinen luoja, jota vastaan hiljan tehtiin valtiopäivillä yleistä suuttumusta herättänyt hyökkäys ja jonka nimittäminen ylipresidentiksi on odotettavissa"… Päätirehtööri Hesslingin ja hänen vaimonsa kuvat olivat yhteensä anastaneet vain neljänneksen sivua. Diederich tuli vakuutetuksi, että kohtuullinen välimatka oli palautettu. Voima pysyi, myöskin suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisissa elämänehdoissa, yhtä vastustamattomana kuin konsanaan — mikä kaikesta huolimatta tyydytti. Tämä teki hänet sisäisesti mitä sopivimmaksi valmistamaan juhlapuhettaan.

Se syntyi unettomien öiden kunnianhimoisista näyistä ja useista ajatuksenvaihdoista Wolfgang Buckin ja semminkin Käthchen Zillichin kanssa, joka merkillisen selvästi ymmärsi tulevan tapauksen suuremmoisuuden. Kun tuona kohtalokkaana päivänä Diederich, sydämen sykkiessä hänen juhlapuheensa allekirjoitusta vastaan, ajoi puolisonsa kanssa juhlapaikalle kello puoli yksitoista, niin tuo paikka tarjosi vielä vähemmän elävän, mutta sitä paremmin järjestetyn näyn. Ennen kaikkea sotilasvartioketju oli jo vedetty! — ja kun sitten pääsi läpi vain kaikkien takeiden täyttämisen jälkeen, niin silloin sitä saikin tuntea juhlallista ylennystä etuoikeudettomaan kansaan nähden, joka sotilaitten takana ja suuren mustan palomuurin juurella kurkotti hikisiä kaulojaan auringonpaahteessa. Korokkeita, jotka olivat oikealla ja vasemmalla puolella pitkiä, valkeita liinoja, joiden takana saatiin aavistaa Wilhelm Suuren olevan, varjosti niiden telttakatot ja lukuisat liput. Vasemmalla herrat upseerit pystyivät, vereen menneen kurin avulla, kuten Diederich totesi, järjestäytymään rouvineen, ilman vierasta apua; poliisiviranomaisten valvonnan koko ankaruus oli siirretty oikealle, missä siviiliväki riiteli paikoista. Gustekaan ei ollut tyytyväinen siihen, minkä sai, vain virallinen juhlateltta, mikä oli vastapäätä patsasta, näytti hänestä kylliksi arvokkaalta, sinne hänen piti päästä, hän oli virallinen nainen, Wulckow oli sen tunnustanut. Diederichin täytyi lähteä sinne hänen kanssaan, jos ei tahtonut olla pelkuri, mutta hänen tyhmänrohkea hyökkäyksensä torjuttiin luonnollisesti niin pontevasti, kuin hän oli aavistanutkin. Muodon vuoksi ja siksi, että Guste ei olisi epäillyt häntä, hän suojeli itseään poliisiluutnantin puheentapaa vastaan ja oli vähällä tulla pidätetyksi. Hänen neljännen luokan ritarimerkkinsä, hänen mustavalkopunavyönsä ja puheensa, jota hän näytti, pelastivat hänet kuitenkin, mutt'eivät voineet käydä maailman eikä hänen omissa silmissäänkään uniformun täydestä vastikkeesta. Se, tuo ainoa todellinen kunnia, puuttui häneltä kuitenkin, ja Diederichin täytyi täälläkin havaita, että ihminen ilman uniformua, kaikesta muusta ensiluokkaisuudesta huolimatta, vaelsi elämänsä läpi pahalla omallatunnolla.

Hesslingin aviopari peräytyi kaikkien huomion esineenä, riutumistilassa, Guste sinertävän turvonneena sulissaan, pitseissään ja jalokivissään, Diederich läähättäen ja pullistaen esiin kaikin voiminensa vatsaansa ja vyötään, aivan kuin olisi tahtonut peittää tappionsa kansallisväreillä. Niin täytyi heidän kulkea sotilasyhdistyksen, joka seisoi sotilaskorokkeen alapuolella ja jota johti Kühnchen maanvartioväen luutnanttina, ja kunnianeitseiden välistä, jotka olivat valkoisissaan mustavalkopunavöineen pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin johtamina. Mutta kun he nyt saapuivat perille, niin kuka istui Gusten tuolilla, kuningattaren asennossa? Siitä jo jäykistyi: Käthchen Zillich. Tässä Diederich tunsi itsensä pakotetuksi käyttämään omasta puolestaan mahtisanaa. "Tuo nainen on erehtynyt, tuo paikka ei ole tarkoitettu hänelle", hän sanoi, ei mitenkään Käthchen Zillichille, jota hän näytti pitävän yhtä vieraana kuin epäiltävänäkin, vaan tarkastusviranomaiselle — ja jos ympäriltä kuuluvat ihmisäänet eivät olisikaan myöntäneet hänen olevan oikeassa, niin hän edusti tässä järjestyksen, tavan ja lain mykkiä valtoja, ja ennemmin olisi koko koroke suistunut, kuin Käthchen Zillich saanut jäädä sille… Kuitenkin sattui niin tavattomasti, että tuo virkailija kohautti olkapäitään Käthchenin hymyillessä pilkallisesti, vieläpä poliisikin, jonka Diederich huusi paikalle, antoi käsittämätöntä lisätukea siveettömyyden julkealle teolle. Huumattuna maailman vuoksi, jonka meno näytti häiriintyneen, Diederich salli sen, että Gustea työnnettiin erästä vallan ylhäällä olevaa tuoliriviä kohden, jolloin Guste vaihtoi Käthchen Zillichin kanssa muutamia vastakohtia korostavia sanoja. Ajatustenvaihto ulottui jo asiaankuulumattomiinkin ja uhkasi käydä pahemmaksi: silloin kajahti musiikki, vieraiden tulomarssi, ja tosiaankin he asettuivat viralliseen telttaan, missä Wulckow, punaisesta husaarinuniformustaan huolimatta, oli silmiinpistävänä erään korkean kenraalin ja erään hännystakkisen ja rintatähtisen herran välissä. Oliko mahdollista? Vielä kaksi korkeata kenraalia! Ja heidän adjutanttinsa, kaikenväriset uniformunsa, rintatähtiensä säteily ja heidän vartalonsa! "Kukas on tuo keltainen, tuo pitkä?" tiedusteli Guste hartaasti. "Siinäpäs on kaunis mies!" — "Suvaitkaa olla tallaamatta minua!" pyysi Diederich, sillä hänen naapurinsakin oli noussut pystyyn, kaikki vääntyivät sijoiltansa, huumautuivat ja tukahtuivat. "Katsopas, Guste, mikä hanhi Emmi oli, kun ei tahtonut tulla mukaan! Tämä on ainoata, ensiluokkaista teatteria, korkeinta, sille ei mahda mitään!" — "Mutta tuo, jolla on keltaiset reunukset!" suhisi Guste. "Tuo solakka! Sen täytyy olla oikea aristokraatti, sen minä näen heti." Diederich nauroi hempeästi. "Siellä ei muutoin ole ketään, joka ei olisi oikea aristokraatti, vaikka myrkyttäisit itsesi sen vuoksi. Sanonkos minä sinulle, että täällä on Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti!" — "Tuo keltainen!" — "Omassa persoonassaan täällä!"

Yleisö koetti päästä selvyyteen. "Sivusadjutantti! Kaksi divisioonakenraalia, saakeli soikoon!" Entäs tervehdysten sattuva sulous: vieläpä pormestari, tohtori Scheffelweiskin vedettiin esiin vaatimattomasta paikastaan taustalla ja sai kuormastoreserviluutnantin uniformussa seisoa jäykkänä korkeiden esimiestensä edessä. Ulaanin pukuun puettu herra von Quitzin tarkasteli monokelinsa läpi tuota aluetta, joka sivumennen oli kuulunut hänelle. Mutta Wulckow, tuo punainen husaari, saattoi hallintoneuvoston puheenjohtajan täyden merkityksen vasta sitten voimaan, kun hän tervehtiessään toi näkyviin alaruumiinsa mahtavat, nauhojen reunustamat ääriviivat. "Ne ovat valtamme pylväät!" huusi Diederich tulomarssin raskaisiin säveliin. "Niin kauan kun meillä on tuollaisia herroja, me tulemme olemaan koko maailman pelkona!" Ja täynnä ylitsevuotavaa intoa hän ryntäsi alas puhujalavaa kohden luullen jo hetkensä tulleen. Mutta sitä vartioitseva poliisi astui hänen tielleen. "Ei, ei, ette pääse tänne vielä", sanoi poliisi. Äkkiä estettynä innossaan Diederich törmäsi erästä tarkastusvirkailijaa vastaan, joka oli lähetetty hänen jälkeensä: joka oli se äskeinen, eräs maistraatin palvelija, joka vakuutti hänelle tietävänsä hyvinkin, että se paikka, minkä tuo keltatukkainen nainen anasti, kuului herra valtuusmiehelle, "mutta korkeammasta käskystä tuo nainen sen sai." Jatkon mies ilmaisi kuolevalla kuiskausäänellä, ja Diederich päästi hänet menemään liikkeellä, joka sanoi: "Sitten kyllä." Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti! Sitten kyllä! Diederich mietti, eikö ollut syytä kääntyä ympäri ja julkisesti ilmaista kunnioitustaan Käthchen Zillichille.

Hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä eversti von Haffke komensi lippukomppanian esille, ja Kühnchenkin pani sotilaansa liikkeelle, juhlateltan takana rykmentin soittokunta soitti: Astukaa esiin rukoukseen. Käskyä noudatti niin hyvin kunnianeitseet kuin sotilasyhdistyskin. Kühnchen historiallisessa maanpuolustusuniformussaan, jota rautaristin ohella mainehikas paikka koristi — sillä siitä oli ranskalainen kuula mennyt lävitse, astui keskelle kenttää pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin luo — lippukomppania saapui myöskin paikalle, ja Zillichin johdolla tehtiin kunniaa vanhalle liittolaiselle. Siviiliväen korokkeella virkailijat kehottivat yleisöä kohottautumaan, herrat upseerit tekivät sen itsestään. Zillichillä näytti olevan vielä myöskin jotakin, mutta silloin ylipresidentti, ilmeisesti olettaen, että vanha liittolainen oli jo saanut kyllikseen, istuutui keltaisine kasvoineen kukoistavan sivusadjutantin ja divisioonakenraalin väliin. Kun virallisessa teltassa koko seurue oli ryhmittynyt sen sisäisten lakien mukaan, niin hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin nähtiin viittaavan, minkä johdosta eräs poliisi läksi liikkeelle. Hän meni sen virkaveljensä luokse, joka vahti puhujalavaa, minkä jälkeen tämä kääntyi Diederichin puoleen. "No, saa tulla nyt," sanoi poliisi.

Laskeutuessaan Diederich varoi kompastumasta, sillä hänen jalkansa olivat äkkiä käyneet hennoiksi, hän näytti myöskin yhteensulaneelta. Pienen läähättämisen jälkeen hän huomasi aukealla paikalla puun, jossa ei ollut lehtiä, mutta oli ylt'yleensä koristettu mustavalkopunakukilla. Tuon puun näkeminen palautti hänen muistinsa ja voimansa; hän alotti:

"Teidän Ylhäisyytenne! Korkeimmat, korkeat ja kunnioitettavat herrat!

"Sata vuotta on kulunut siitä, kun suuri keisari, jonka patsaan paljastusta odotetaan Hänen Majesteettinsa edustajalta, lahjoitettiin meille ja isänmaalle; mutta samaan aikaan — ja se tekee tämän hetken vielä merkityksellisemmäksi — on kulunut melkein vuosikymmen siitä, kun hänen suuri pojanpoikansa astui valtaistuimelle! Miten voisimme me silloin olla ennen kaikkea luomatta kiitollista katsettamme siihen suureen aikaan, jossa olemme saaneet itse elää mukana."

Diederich loi sen. Hän ylisti vuoron perään talouden ja kansallisen aatteen ennen kuulumatonta nousua. Kauemmin hän viipyi valtameressä. "Valtameri on välttämätön Saksan suuruudelle. Valtameri osoittaa meille, että sillä ja sen tuolla puolen ei saa enää ilman Saksaa ja Saksan keisaria tapahtua mitään ratkaisua, sillä maailmankauppa on tänään pääkauppa!" Mutta ei vain kaupalliselta ja liike-elämän kannalta, vaan vielä enemmän henkiseltä ja siveelliseltä tuota nousua oli nimitettävä ennen kuulumattomaksi. Miltä näytti sitten ennen Saksassa? Diederich piirsi vähemmän imartelevan kuvan vanhemmasta polvesta, joka yksipuolisen humanistisen sivistyksensä kautta oli joutunut kurittomiin katsantokantoihin ja jolla kansallisessa suhteessa vielä ei ollut ollut mitään tapoja. Kun tämä nyt oli kokonaan muuttunut toisenlaiseksi, kun saksalaiset oikeutetussa itsetunnossaan Europan ja maailman vankimpana kansana muodostivat vielä yhden ainokaisen kansallisen puolueen, nurisijoita ja kurjia lukuunottamatta, niin ketä saatiin siitä kiittää? Yksistään Hänen Majesteettiaan, vastasi Diederich. "Hän on herättänyt porvarin unestaan, hänen ylevä esimerkkinsä on meistä tehnyt sen, mitä me olemme!" — jolloin Diederich löi rintoihinsa. "Hänen persoonallisuutensa, hänen ainokainen, verraton persoonallisuutensa on kyllin vahva, jotta me voimme kaikki muratin tavoin kietoutua häneen!" hän huusi, vaikkakaan sitä ei ollut hänen kirjoituksessaan. "Mitä Hänen Majesteettinsa keisari Saksan kansan hyväksi päättää, siinä me tahdomme häntä tukea, olemmepa sitten aatelisia tai aatelittomia. Myöskin yksinkertainen tehtaan työmies on tervetullut!" liitti hän jälleen valmistelematta, saaden äkkiä innostusta hikoilevan kansan hajusta, jonka nouseva tuuli toi hänelle sotilasketjun takaa.

"Hämmästyttävällä tavalla kunnostautuneina, täynnä siveellistä voimaa positiiviseen toimintaan ja loistavine varustuksinemme kaikkien vihollisten kauhuna, jotka meitä uhkaavat kateellisina, me olemme valio kansojen joukossa ja edustamme ensi kertaa saavutettua, germaanisen valtiaskulttuurin korkeutta, mitä varmasti kukaan, oli hän sitten kuka tahansa, ei voi koskaan voittaa!"

Tässä nähtiin ylipresidentin nyökäyttävän päätään, samalla kun sivusadjutantti liikutti käsiään toisiaan vastaan: silloin korokkeet ratkesivat suosionosotuksiin. Siviiliväki heilutti nenäliinojaan, Guste antoi sen liehua tuulessa, ja, huolimatta äskeisestä riidasta, Käthchen Zillich myöskin. Sydämeltään kevyenä kuten liehuvat nenäliinat Diederich jatkoi korkeata lentoaan.

"Mutta sellaista ennenkuulumatonta kukoistusta valtiaskansa ei saavuta veltossa, laiskassa rauhassa: ei, vaan meidän vanha liittolaisemme on pitänyt välttämättömänä pitää saksalaista kultaa tulessa. Meidän on täytynyt kulkea Jenan ja Tilsitin sulatusuunien läpi, ja lopulta on meidän kuitenkin onnistunut voitollisesti pystyttää lippumme kaikkialle ja takoa tappotantereella Saksan keisarikruunu!"

Ja hän palautti mieliin Wilhelm Suuren koettelemuksista rikkaan elämän, mistä saksalaiset, Diederichin mukaan, oppivat tietämään, että maailmojen luoja piti sitä kansaa silmällä, minkä oli itselleen valinnut, ja teki siitä itselleen vastaavan välikappaleen. Tuo suuri keisari ei omasta puolestaan ollut koskaan tehnyt tässä suhteessa mitään erehdyksiä, mikä ilmeni erittäin selvästi sinä suurena historiallisena hetkenä, jolloin hän kuninkaana Jumalan armosta, valtikka toisessa ja valtakunnanmiekka toisessa kädessä, soi vain Jumalalle kunnian ja otti häneltä kruunun. Ylevässä velvollisuudentunnossa hän oli kieltäytynyt osoittamasta kunniaa kansalle ja ottamasta siltä kruunua, eikä hän ollut peljännyt sitä hirveätä vastuunalaisuutta, mihin joutui yksistään Jumalan edessä ja mistä mikään ministeri, mikään parlamentti ei ollut voinut häntä vapauttaa. Diederichin ääni vapisi liikutuksesta. "Tämän kansa tunnustaakin sillä, että se keisarivainajan persoonallisuutta suorastaan jumaloi. Hänellähän oli menestystä; ja missä on menestystä, siellä on Jumala! Keskiaikana Wilhelm Suuri olisi julistettu pyhäksi. Tänään me pystytämme hänelle ensiluokkaisen muistopatsaan!"

Ylipresidentti nyökäytti jälleen ja sai taasen aikaan rajut suosionosoitukset. Aurinko oli hävinnyt, kävi kylmempi tuulenhenki; ja aivan kuin synkentyneen taivaan vaikutuksesta Diederich siirtyi erääseen hyvin vakavaan kysymykseen.

"Kuka asettui nyt hänen tielleen, hänen ylevän päämääränsä tielle? Kuka oli suuren keisarin ja hänen keisarille uskollisen kansansa vihollinen? Napoleon, jonka hän onnellisesti murskasi, ei ollut saanut kruunuaan Jumalalta, vaan kansalta, siis! Vasta tämä antaa historian tuomiolle ikuisen, valloittavan merkityksen!" Tässä kohden Diederich otti kuvatakseen, miltä oli näyttänyt demokratian saastuttamassa ja sen tähden Jumalan hylkäämässä Napoleon III:n valtakunnassa. Tyhjään uskonnollisuuteen kätkeytynyt törkeä materialismi oli paisuttanut mitä ajattelemattomimman afäärimielen, hengen halveksiminen oli luonnollisesti liittynyt alhaiseen nautinnonhaluun. Julkisuuden hermona oli reklaaminhalu, mikä joka hetki muuttui vainoamishaluksi. Perustaen ulkonaisesti vain maineeseen, sisäisesti vain poliisiin, uskomatta muuhun kuin valtaan, Ranskan kansa ei tavoittanut muuta kuin teatterivaikutusta, kerskui menneellä sankariudellaan, ja ainoa, mikä tällä saavutettiin, oli yltiöisänmaallisuuden kehittyminen huippuunsa… "Mistään tästä me emme tiedä mitään!" huusi Diederich ja ojensi kätensä todistajaa kohtaan tuolla ylhäällä. "Siksi ei meille voi koskaan eikä milloinkaan käydä niin kauheasti, kuin meidän perivihollisemme keisarikunnalle!"

Tässä kohden löi salama; sotilasketjun ja palomuurin välillä, siinä paikassa, missä oli arveltava olevan kansaa, vavahti huikaisevasti, ja sitten seurasi jyrähdys, joka meni ratkaisevasti liian pitkälle. Virallisessa teltassa olevat herrat saivat paheksivan ilmeen, ja ylipresidentti oli vavahtanut. Upseerien korokkeella, ryhti ei kärsinyt tietenkään pienintäkään vauriota, mutta siviilien keskuudessa havaittiin tiettyä levottomuutta. Diederich saattoi kirkumisen vaikenemaan, sillä hän huusi, jyristen myöskin: "Meidän vanha liittolaisemme todistaa sen! Me emme ole sellaisia! Me olemme vakavia, uskollisia ja tosia! Olla saksalainen merkitsee samaa kuin tehdä asia sen oman itsensä tähden! Kuka meistä olisi koskaan tehnyt mielialastaan itselleen tulolähteen? Missä voisivat sitten ilmaantua lahjottavat virkamiehet? Miehen kunto yhtyy täällä naiselliseen puhtauteen, sillä naisellinen kohottaa meitä, se ei ole alhaisen huvittelun väline. Mutta oikean saksalaisen olemuksen säteilevä kuva kohoaa kristillisyyden maaperästä, ja se on ainoa oikea maaperä, sillä jokainen pakanallinen kulttuuri, oli se sitten miten kaunis tai mahtava tahansa, kukistuu ensimäisen katastroofin sattuessa; ja saksalaisen olemuksen sieluna on vallan kunnioittaminen, muinaisilta ajoilta säilyneen ja Jumalan siunaaman vallan, jota vastaan ei kukaan voi mitään tehdä. Siksi pitää meidän pitää tästälähtien kuten ennenkin korkeimpana velvollisuutenamme isänmaanpuolustusta, korkeimpana kunnianamme kuningastamme ja korkeimpana työnämme aseidentekoa!"

Ukkonen jyrisi, joskin hillitymmin, kuten näytti, Diederichin yhä voimakkaamman äänen vaikutuksesta; sen sijaan putoili pisaroita, niin raskaita, että kunkin putoaminen voitiin erikseen kuulla.

"Perivihollisen maasta", huusi Diederich, "vyöryy yhä edelleen demokratian lokavirta, ja vain saksalainen miehuus ja idealismi muodostavat sen padon, joka asettuu sitä vastaan. Mutta jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset, jotka tahtovat kaivaa perustukset valtiojärjestykseltämme, on jumitettava pois viimeistä vesaa myöten, jotta, kun meidät kutsutaan kerta viimeiselle tuomiolle, jokainen voi silloin astua hyvällä omallatunnolla Jumalansa ja vanhan keisarinsa eteen ja, kun kysytään, onko hän koko sydämellään työskennellyt valtakunnan hyväksi, voi lyödä rintoihinsa ja sanoa avoimesti: kyllä!"

Samalla Diederich antoi itselleen sellaisen iskun, että hänen hengityksensä salpautui. Pakollista väliaikaa, mikä tästä syntyi, käytti siviilikoroke hyväkseen ilmaistakseen levottomuudellaan pitävänsä puhetta loppuneena; sillä ukkosilma häälyi juuri nyt juhlayleisön päiden päällä ja tulikivenkeltaisessa valossa munankokoiset sadepisarat putoilivat yksitellen, hitaasti ja koputellen, aivan kuin olisivat antaneet varoituksia… Diederichillä oli taas ilmaa.

"Kun nyt peite putoaa", hän aloitti uudella innolla, "kun tervehdykseksi liput ja standartit painuvat, miekat laskeutuvat ja painetit välkkyvät —" Silloin kuului taivaalta niin hirvittävä räjähdys, että Diederich lyykistyi ja, ennenkuin huomasikaan, kyyristyi pöytänsä alle. Onneksi hän tuli jälleen esiin, ilman että hänen katoamistaan oli huomattu, sillä kaikille oli käynyt samalla lailla. Tuskin kukaan kuuli sitä, kun Diederich pyysi hänen ylhäisyyttään, herra ylipresidenttiä, armollisesti käskemään peitettä putoamaan. Kuitenkin ylipresidentti astui virallisen teltan eteen, hän oli tavallista keltaisempi, hänen tähtensä säteily oli sammunut, ja hän sanoi heikolla äänellä: "Hänen Majesteettinsa nimessä minä käsken: peite pudotkoon" — minkä jälkeen se putosi. Samalla kajahti die Wacht am Rhein. Wilhelm Suuren näky, kun hän siinä ratsasti ilman halki, perheenisän ryhdissä, mutta vallan kaikkien kauheuksien ympäröimänä, terästi vielä kerran alamaiset ylhäältä tulevia uhkauksia vastaan, ja ylipresidentin esittämä eläköönhuuto keisarille sai vilkkaan vastakaiun. Tosin Heil dir im Siegerkranzin säveleet antoivat hänen ylhäisyydelleen merkin mennä patsaan juurelle, tarkastaa sitä ja pitää sen luojalle, joka jo odotti, kunnioittava puhe. Jokainen käsitti sen, kun tuo korkea herra epäröiden suuntasi katseensa taivaalle; mutta kun mitään muutakaan ei ollut odotettavissa, niin hänen velvollisuudentunteensa voitti, voittipa sitä loistavammalla tavalla, kun hän oli ainoa hännystakkipukuinen niin monien sotilaiden joukossa. Hän uskalsi lähteä sinne uljaasti suurten pisarain hitaasti tippuessa, ja hänen kanssaan meni ulaaneja, kyrassiereja, husaareja ja kuormastoupseereja… Jo oli päällekirjoitus "Wilhelm Suuri" tehty tiettäväksi, luoja oli saanut kunnioittavan puheen ohella ritarimerkkinsä ja juuri piti henkinen luoja Hessling esitettämän ja ritarimerkillä koristettaman, kun taivas aukeni. Se aukeni kokonaan ja yht'äkkiä, niin rajusti, että tuntui siltä, kuin kauan pidätetty tulva olisi päässyt valloilleen. Ennenkuin herrat olivat edes ennättäneet kääntyä, he seisoivat jo vedessä nilkkojaan myöten, ja sitä vuoti hänen ylhäisyytensä hihoista ja housuista. Korokkeet katosivat vesitulvaan, kuten kaukana keinuvassa meressä nähtiin, että teittäin katot olivat sortuneet veden painosta ja että niiden märissä laskoksissa kieri oikeaan ja vasempaan kirkuvia joukkoja. Herrat upseerit käyttivät elementtejä vastaan kirkkaita aseitaan ja raivasivat itselleen tien purjekankaan läpi. Siviiliväki pääsi vain ryömien pois ja kylpi, hurjasti vavahdellen, tulvivalla aukealla. Sellaisten olosuhteiden vallitessa ylipresidentti näki tarkoituksenmukaisuussyistä parhaaksi jättää sillensä ohjelman loppusuorituksen. Salamain säihkyessä, purskuen vettä suihkukaivon tavoin hän riensi kentältä ja hänen perässään sivusadjutantti, rakuunat, ulaanit, husaarit ja kuormastoupseerit. Matkalla hänen ylhäisyytensä muisti hänen sormestaan roikkuvan ritarimerkin, joka oli tuleva henkiselle luojalle, ja velvollisuudelleen uskollisena äärimmäisyyteen asti, mutta pyrkien välttämään kaikkea viivytystä, hän ojensi sen juosten ja vettäruiskuttaen presidentti Wulckowille. Wulckow puolestaan kohtasi erään poliisin, joka vielä oli paikallaan, ja uskoi hänelle kaikkeinkorkeimman kunnianosoituksen perilleviemisen, minkä jälkeen poliisi läksi myrskyn ja kauhun läpi etsimään Diederichiä. Lopulta hän löysi hänet puhujalavan pöydän alta kyykyltään vedessä. "Siin' on Teille Willenristi", sanoi poliisi ja väisti syrjään, sillä samassa löi salama niin lähelle, aivan kuin estääkseen ristin ojentamisen. Diederich vain huokasi.

Kun hän viimein yritti toisella kasvonpuoliskollaan tähystää maahan, niin sen päällä kumous oli vain kasvamassa. Tuo suuri musta palomuuri oli longollansa ja vähällä kaatua, kuten sen takana oleva talokin. Kiitävässä, tulikivenkeltaisessa ja sinisessä aavevalossa olevan olentoryhmän yli paraadikuskien hevoset hyppäsivät pystyyn ja pötkivät tiehensä. Onnellinen tuo etuoikeudeton kansa, joka oli ulkona ja kaikilla vuorilla; omistavat ja sivistyneet sen sijaan olivat sellaisessa asemassa, että tunsivat jo päittensä päällä kumouksen kiitävät pirstat sekä ylhäältä tulevan tulen. Ei mikään ihme, jos olosuhteet määräsivät sen käyttäytymisen ja monet naiset, jotka raa'alla tavalla työnnettiin takaisin uloskäytävästä, äkisti kierivät toistensa ylitse. Luottaen vain urhoollisuuteensa herrat upseerit käyttivät jokaista kohtaan, joka asettui heitä vastaan, voimakeinojaan — sillä aikaa kuin lippukankaat, irtautuneina myrskyssä korokkeiden ja virallisen teltan jätteistä, mustavalkopunaisina suhisivat läpi ilman kiistelevien korviin. Niin toivoton kuin asiaintila olikin, rykmentin soittokunta soitti edelleen Heil dir im Siegerkranzia, soitti vielä senkin jälkeen, kun sotilasketju ja maailmanjärjestys oli murtunut, soitti kuin hukkuvassa laivassa kauhulle ja raukenemiselle. Uusi tuulispää hajotti sen myöskin — ja Diederich, silmät suljettuina, tuntien kuolon huimausta ja valmiina kaikkeen, sukeltautui jälleen puhujapöytänsä viileään syvyyteen, pöytänsä, johon hän takertui kuten viimeiseen esineeseen maan päällä. Mutta hänen jäähyväissilmäyksensä näki jotakin sellaista, joka oli aivan käsittämätöntä: näki aitauksen, tuon kansanpuistoa ympäröivän ja mustavalkopunaväreillä verhotun luhistuneeksi ja sortuneeksi sen osalle sattuneen painon alla, ja sitten kaiken, mikä oli mennyt mullin mallin, kasaantunut tai hajonnut, mennyt sikin sokin, ylösalasin, sekä tämän yleisen toisten-silmille-hyppimisen — näki tämän tulivirroissa tapahtuvan, ylhäälläheiluvain ruoskain puhtaaksilakaisun, tämän lopun, joka muistutti humalaisten naamiaisten päättäjäisiä, tämän aatelisten ja aatelittomien poislakaisun, tämän kaiken sekamelskan, mihin hukkuivat hienoimmat uniformut, unestaheränneet porvarit, ainokaiset pylväät, jumalanlähettämät miehet, ideaaliset arvot, husaarit, ulaanit, rakuunat ja kuormastoupseerit!

Mutta apokalyptiset ratsut kiitivät edelleen; Diederich huomasi sen, ne olivat panneet toimeen viimeisenpäivän manööverit, mitään totta ei tällä tarkoitettu. Koetteeksi hän jätti turvapaikkansa ja totesi, että yhä vielä vain riehui ja että keisari Wilhelm Suuri oli vielä siinä kaikkine vallan välineineen. Diederichistä oli kaiken aikaa tuntunut siltä, kuin patsas olisi murskaantunut ja hävinnyt. Juhlakenttä tosin näytti autiolta muistolta, mikään sielu ei elähyttänyt sen raunioita. Kuitenkin, tuolla taustalla liikkui joku, vieläpä hänellä oli ulaanin uniformu päällään: herra von Quitzin, joka tarkasti luhistunutta taloa. Salaman satuttamana se paloi hänen suuren, mustan palomuurinsa jäännösten takana; ja kaikkien paetessa herra von Quitzin oli vain jäänyt paikoilleen, sillä häntä vahvisti eräs ajatus. Diederich näki hänen sydämeensä. "Tuosta talosta," ajatteli herra von Quitzin, "meidän olisi vielä pitänyt päästä ja saada se myydyksi puistolle. Mutta mitään ei ollut tehtävissä, emme käyttäneet kaikkea painostusvaltaamme. No niin, nyt minä saan vakuutusrahat. Jumala on olemassa." Ja sitten hän läksi palokuntaa vastaan, joka onneksi ei enään voinut tehdä mitään oleellista koko asialle.

Esimerkin rohkaisemana Diederichkin läksi tiehensä. Hän oli menettänyt hattunsa, vesi loiskui hänen kenkiensä alla, ja housujensa takimmaisessa laajennuksessa hän kuletti mukanaan lätäkköä. Kun mitään vaunuja ei ollut saatavissa, niin hän päätti kulkea kaupungin läpi. Vanhojen katujen kulmat johtivat pois tuulen, hänen olonsa tuntui lämpöisemmältä. "Katarrista ei ole puhetta. Mutta Gusten täytyy asettaa kääre minun vatsani ympäri. Kunpa hän ei vain suvaitsisi tuoda taloon influenssaa!" Tämän murheen jälkeen hän muisti kunniamerkkinsä. "Hänen Majesteettinsa säätämä Wilhelminristi annetaan vain suurista ansioista kansan jalostamisessa ja sen hyvinvoinnin kehittämisessä… Sitähän tässä on tehty!" sanoi Diederich ääneen tyhjällä kadulla. "Ja vaikka dynamiittia sataisi!" Luonnon puolelta sattunut vallankumous oli ollut riittämättömillä keinoilla toimeenpantu yritys. Diederich näytti taivaalle Wilhelminristiään ja sanoi "ähäh" — minkä jälkeen kiinnitti sen rintaansa neljännen luokan ritarimerkin viereen.

Fleischhauergrubessa oli useita ajopelejä pysähtyneenä, merkillistä kylläkin, vanhan Buckin talon edustalla. Yhdet niistä olivat maalaisvaunut. Olisiko jotakin —? Diederich tähyili taloon: lasinen etehisen ovi oli tavattomasti avoinna, aivan kuin olisi odotettu jotakin, joka harvoin kävi talossa. Laaja etehinen oli kylläkin hiljainen, mutta kun hän hiipi kyökin ohi, niin siellä oli vain voivotusta: vanha palvelija kasvot käsissä. "Siis niin pitkällä sitä ollaan" — ja äkkiä Diederichiä alkoi värisyttää, hän pysähtyi ja oli valmis perääntymään. "Minulla ei ole täällä mitään tehtävää… Kuitenkin! Minulla on täällä tehtävätä, sillä kaikki on täällä minun, minun velvollisuutenani on katsoa, että täältä myöhemmin ei vain viedä mitään." Mutta tämä ei vain yksistään ajanut häntä eteenpäin; vakavampaa ja syvempää ilmeni hänen läähättämisessään ja vatsankouristuksessaan. Hillityin askelin hän nousi sileitä, vanhoja portaita ja ajatteli: "Kunniaa urhoolliselle viholliselle, jos hän kaatuu kunnian kentällä! Jumala on langettanut tuomionsa, niin, niin, niin sitä käy, kukaan ei voi sanoa, etteikö hän eräänä päivänä —. No mutta kuulkaahan, on kuitenkin ero olemassa, asia on joko hyvä tai paha. Ja hyvän asian ylistämiseksi ei saa jättää mitään tekemättä, meidän vanhan keisarimmekin täytyi todennäköisesti ponnistaa kaikki voimansa, kun hän meni Wilhelminkukkulalle kukistetun Napoleonin luokse."

Hän oli jo keskikerroksessa ja kulki varovaisesti pitkän käytävän läpi, minkä päässä ovi oli auki, täälläkin taas auki. Hän likisti itseään seinää vastaan ja kurkisti sisään, näki vuoteen, jonka jalkopää oli oveen päin käännettynä ja jossa makasi vanha Buck läjätyillä tyynyillä, näyttäen olevan tunnottomana. Ei mitään ääntä; oliko hän sitten yksin? Varovaisesti hän siirtyi toiselle puolelle — ja nyt hän näki verhotut ikkunat ja niiden edessä, puoliympyrässä, perheen: lähinnä vuodetta oli Judith Lauer vallan jäykkänä, sitten Wolfgang, kasvoilla sellainen ilme, jota kukaan ei olisi odottanut; viisi tytärtä oli ahtautuneena ikkunain väliin vararikkoisen isän viereen, joka ei ollut enää siro; edelleen talonpoikaistunut poika tylsäkatseisen rouvansa kansa, ja lopulta Lauer, joka oli istuvallaan. Hyvällä syyllä kaikki olivat niin hiljaa; tällä hetkellä he menettivät viimeisen toivon saada vielä puhella yhdessä! He olivat olleet pinnalla ja tuudittaneet itsensä varmuuteen, niin kauan kun vanhus piti paikkansa. Hän oli kukistunut ja he hänen mukanaan, hän katosi, ja he kaikki mukana. Hän oli seisonut vain lentohiedassa, koska kerta ei ollut nojannut voimaan. Turhia päämääriä, jotka erkanivat voimasta! Hedelmätön henki, Sillä hän ei jättänyt jälkeensä muuta kuin häviötä! Hairausta kaikki kunnianhimo, jolla ei ollut nyrkkejä ja rahaa niissä!

Mutta mistä tuo ilme, joka oli Wolfgangilla? Siinä ei näyttänyt oikeastaan olevan murhetta, vaikka kyyneliä vuotikin hänen kaihoisista silmistään; siinä näkyi olevan kuin kateutta, karmeata kateutta. Miltä toiset näyttivät? Judith Lauerin silmäkulmat olivat vetäytyneet synkästi kokoon, hänen miehensä huokasi — ja vanhimman pojan vaimon työläisenkädet olivat ristissä kasvoilla. Päättävän ryhtisenä Diederich asettui, keskelle, oven eteen. Käytävässä oli pimeätä, he tuolla eivät nähneet mitään, eivätkä olisi voineet; mutta vanhus? Hänen kasvonsa olivat ovellepäin käännetyt, ja minne ne katsoivat, siellä aavistettiin enemmän kuin siellä olikaan, ilmiöitä, joita kukaan ei olisi voinut muuttaa toisenlaisiksi. Nähdessään ne jälleen ihastuneissa silmissään hän avasi tyynyillään hitaasti käsivartensa, yritti kohottaa niitä, kohotti, liikutti niitä kutsuvasti ja vastaanottavasti — ketä hän kutsui ja vastaanotti? Keitä kaikkia noin pitkällä kutsulla ja vastaanotolla? Hän kutsui koko kansaa, niin teki mieli uskoa, ja millaista, kun sen tulo nosti vanhan Buckin piirteisiin aavemaisen onnen?

Sitten hän pelästyi, aivan kuin olisi kohdannut jonkun vieraan, joka herätti kauhua: pelästyi ja tavoitteli ilmaa. Diederich, joka oli vastapäätä häntä, teki itsensä vielä jäykemmäksi, pullisti musta-valko-punavyötään, kurkotti eteenpäin kunniamerkkejään ja salamoi vielä kaiken varalta. Vanhus antoi äkisti päänsä vaipua, hän itse retkahti taaksepäin, aivan kuin murtuneena. Hänen omaisensa kiljasivat. Kauhun tukahuttamana vanhimman pojan vaimo sanoi: "Hän näki jotakin! Hän näki pirun!" Judith Lauer nousi hitaasti ja sulki oven. Diederich oli jo tiessään.