Hannu Halle kaikkialle

HANNU HALLE KAIKKIALLE

Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE

Vapaasti Suomensi

Samuli S.

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

I.

Hannu Halle.

Kuuluisan Hannu Hallen palajaminen ulkomaan yliopistosta isäinsä kaupunkiin muodostaa, syystä kyllä, käännekohdan Lalenburgin tasavallan ja, jos tahdotte, koko Europankin historiassa. Ainakin piti jokainen Lalenburgin kansalainen pienen valtionsa ja kaupunkinsa asioita niin tärkeinä, ett'ei ainoastaan lähimpäin, vaan kaukaisimpainkin kansain piti ehdottomasti kiinnittää niihin huomionsa. Jokainen siellä oli myös lujasti vakuutettu siitä, että jos Lalenburgin vanhoille rehellisille elikkä patriseille tapahtuisi pieninkään loukkaus, silloin olisi Europan valtakuntain pyhä tasapaino kerrassaan mennyttä kalua, ja koko maailma, Uralista alkaen hamaan Tajoon asti, oli käypä haarniskaan ja sotisopaan.

Asia on nimittäin se, ett'ei valtakunnan suuruus ja mahtavuus asu sen laajuudessa, vaan kansalaisten ja lopultakin esivallan hengessä ja voimassa. Kansat itsessään eivät ole kuin nollia vaan. Esivalta yksin on se luku, joka asettuu tämän nollan eteen, ja silloin vasta se nollakin jotain merkitsee.

Hannu Halle oli edesmenneen pormestarin, Pietari Hallen, poika. Pietari herra oli ollut vuosisatansa etevimpiä valtiomiehiä. Hänen ylevä, ihmis-ystävällinen henkensä ei ollut milloinkaan häirinnyt Europan rauhaa. Tiedoissa oli hän kaikkia aikalaisiansa korkeammalla, arvosteluissa erehtymätön. Minkä asian hän kerran ratkaisi, se oli ihan kohdalleen osattu. Älykkäissä hoksauksissa ja sanasutkauksissa ei ollut hänelle verran vetävätä. Ja kaikki tämä tapahtui siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli maistratin esimies. Ei se, mitä hän todella oli tehnyt, vaan kaikki se, mitä hän vielä olisi voinut tehdä, — se se oli aikakirjoihin tuleva ja paksut teokset täyttävä ja kohottava hänet, elleihän juuri yli kaikkien niitten jalojen ruhtinaitten, kuin maa päällään kantanut on, niin ainakin ihan heidän tasalleen. Kuolema riisti suuren Pietari Hallen liian aikaisin Lalenburgilta, eikä muu voinut lohduttaa valtakunnan oikeutettua, äänetöntä murhetta kuin hänen jälkeläisensä, herra pormestarin Tobias Krachin etevä kunto ja hyvät avut.

Nuori Hannu Halle oli käynyt opinnoilla ulkomailla, ollaksensa sitten kyllin ansiollinen astumaan siihen patrisin arvoon, mikä hänelle kerran tuleva oli. Kyllähän Lalenburgissakin oli hyvä koululaitos, mutta se oli vain alhaisempia porvariluokkia ja köyhempiä patriseja varten. Lalenburgin suuret miehet olivat nähkääs jo ammon aikoja sitten käsittäneet sen, minkä muut valtioviisaat vasta myöhemmin ottivat periaatteeksensa, sen nimittäin, että valistus ja tiedot ovat sitä pahinta myrkkyä, mitä kansalle antaa voi. Kaikki se paha, mikä Europpaa on kohdannut, on suureksi osaksi ollut seurauksena itsenäisestä ajattelemisesta, ja jos tämä jo monarkioissakin saattaa olla niin turmiollista, että sihteeri useinkin on viisaampi ministeriänsä, ja että kapteeni tai luutnantti huomaa ylipäällikkönsä strateegiset ja taktilliset synnit, jotenka siis ylimmäiset keikahtavat alimmaisiksi — mitästä sitten vapaissa valtioissa!

Siitäpä syystä olivat Lalenburgin herrat jo aikaisin panneet käytäntöön sellaisen ihanan asiain menon, että jokaiselle kansanluokalle tipauteltiin viisauden lähteestä parahiksi sen verran kuin ruumiin ravinnoksi ja hengen pitimiksi tarvittiin. Tämän vapaan tasavallan alle kuului pari alamaista kylää, ja niissä oli hallitus esi-isiltä perityllä isällisellä lemmellä säätänyt ja tiettäväksi tehnyt, että talonpojat saavat perustaa koulun tai olla perustamatta ja maksaa opettajalle palkkaa tai olla maksamatta. Ja maan-ukot ne terveellä ihmisjärjellään käsittivät tietysti itsestäänkin sen ikuisesti pysyvän totuuden, ett'ei talonpoika tieteitä tarvitse, osatakseen peltoa kyntää. He kasvoivat ja lisääntyivät niin muodoin jumalanpelvossa ja hurskaassa yksinkertaisuudessa yhtä hyvin kuin muutkin, ja paisuivat ja lihosivat niin, että lysti oli heitä katsella. Ylipäänsä pöyhistelihe Lalenburgin hallitus, ja täydellä syyllä, hyvinkin paljon kansansa kukoistavan tilan johdosta. Kansa oli sen mielestä tuommoinen lauma, joka oli sen hoidettavaksi ja lihotettavaksi uskottu. Mitä pulleampi oli mies, sitä suurempi oli hänellä arvo kanssa. Sama oli laita kaupungissakin. Ja niinpä läksi, aivan kuin itsestään, Lalenburgissa kukoistamaan yksi noita ylistettäviä valtiojärjestyksiä, jotka ovat tunnetut ainoastaan Kiinassa, Japanissa, Egyptissä ja muissa kuuluisissa valtakunnissa itäisillä mailla. Talonpojan pojasta tuli jälleen talonpoika, eikä hänestä ikipäivinä muuta voinut tullakaan; käsityöläisen pojasta tuli käsityöläinen, papin pojasta pappi, kauppamiehen pojasta kauppamies, raatiherran pojasta raatiherra. Ken toisin ajatteli, se oli rajupää ja kansan villitsijä, joita välistä myös metafysikoiksi ja jakobineiksi ja sen sellaisiksi sanotaan.

Tämän mielenrauhan säilyttämiseksi ja kaikenlaisten uusien hankkeitten ehkäisemiseksi pantiin erittäin onnistuneita sensuurilaitoksia voimaan. (Lalenburgin esimerkkiä seurasivat sitten muut valtakunnat vasta paljoa myöhemmin.) Niin sanottujen rajupäitten kirjoitukset ja kirjat kiellettiin asianmukaisella varovaisuudella. Sallittuja olivat ainoastaan virsikirjat ja rukouskirjat kuin myös katkismukset. Lalenburgin sanomalehdessä ei ollut kuin ulkomaan uutisia. Lalenburgin kaupungista ja tasavallasta ei saanut muuhun maailmaan hiiskahtaakaan, jott'ei joku tärkeä valtiosalaisuus tulisi ilmi. Silloin vaan kuin raatiherroja oli valittava tahi kun jotain luvallista saattoi kaupungista kehaista ilman vaaraa ja vahinkoa, silloin vaan toitautti Lalenburgin Sanansaattaja torveensa, ja silloin lausuttiin ylistystä sille, mikä kiitosta ansaitsi, muille valtakunnille yhdeksi esimerkiksi ja runsaiksi aineen lisiksi tuleville historioitsijoille. Ja silloin heräsi nuorissa patriseissa halu ja pyrintö saamaan myöskin jotain ylistettävää aikaan.

Samallainen halu ja pyrintö hehkui Hannu Hallessakin. Mutta olipa jo luontokin tuhlannut tälle armaalle nuorukaiselle ylenmäärin antimiaan. Hän oli määrätty suurta toimittamaan maailmassa. Se oli ilmeistä se. Etummaisimpana hänen eduistaan mainitsemme täydellä syyllä sen harvinaisen ansion, että hän oli rikas ja monen rikkaan serkun ja tädin perillinen vastaisuudessa. Tuo hiljainen tieto ihmisessä, että hän on rikas ja on syntynyt muita hallitsemaan, se jo yksistään kohottaa hänet yli jokapäiväisen joukon. Se tekee miehestä viisaan, oppineen, älykkään, oikeamielisen, nerokkaan ja rakastettavan. Ulkomuodoltaankin oli hän varsin miellyttävä, ja minne hän vaan tuli, huomasi jokainen, että se mies se on luotu oman itsensä tähden. Hänen sanoissaan ja ryhdissään ja liikkeissään asui tuo luontevuus ja vapaus, jota muissa, alhaisemman sukuperän ihmisissä, sanottaisiin säädyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Ylevällä avomielisyydellä osasi hän puhua kaikesta, mitä ymmärsi ja mitä ei ymmärtänyt. Hän oli laajatietoinen ilman viisasteluja, sillä hän oli saanut tietonsa romaaneista, aikakauslehdistä ja oppineista sanomalehdistä, tarvitsematta lukea pitkäveteisiä kirjoja ja imaisten niistä kumminkin sen parhaan mehun itseensä. Niin sanottuun tietojen perinpohjaisuuteen ei hänellä sitä paitsi ollut halua eikä vetämystä. Alinomaa hän puuhasi ja touhusi, elohopeaa täynnä koko mies. Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi tietää kaikki, tahtoi sanoa kaikki, tehdä kaikki — sanalla sanoen, hänellä oli täysi mitta niitä ominaisuuksia, joita halvempisukuisessa miehessä sanotaan näsäkkyydeksi, mutta jotka Lalenburgissa olivat vaikutuksilleen varsin tehokkaita, ja nehän ne suuresta valtiomiehestä tekevät universaali-neron.

II.

Kaikkialle.

Vilkkaan luontonsa elikkä hengen elävyytensä takia oli Hannu Halle yliopistossa kokenut yhdenkin mieliharmin. Raa'oilta ihmisiltä lienee välistä tullut vähän selkäänkin. Mutta maallisista kolttosista eivät säikähdä muut kuin pienet sielut. Hannu Halle ei moisista masentunut. Korkealla yli kohtalon myrskyjen ja ylevästi ylenkatsoen pakotusta seljässänsä, kulki hän yhä eteenpäin kerran valitsemaansa uraa, joka hänen kumppaniensa keskuudessa hankki hänelle tuon hieman hämärän ja harvinaisen liikanimen Heiska, joka kumminkin hallitsijani valta-istuimilla merkitsee ihan samaa kuin Suuri. Maailmassa nähkääs ei ole mitään itsessään suurta eikä pientä, elleihän paikka ja aika ja olot sitä sellaiseksi tee. Aleksander Suuri, niinkuin hänen ruotsalainen apinansa Kaarlo XII, ja Kaarlo Suuri, yhtä hyvin kuin hänen korsikalainen jäljittelijänsä, mitäs ne aikoinaan muuta olivat kuin Hannu Halleja kaikkialle, ja — suuri oli heidän roolinsa kansain kärsimysten historiassa, mutta kukapa heitä siunaten muistelee!

Ja juuri tuo mielenlaadun vilkas perhon-omaisuus, tuo olla kaikkialla eikä missään, olla kaikki kaikessa, se hänet huomattavaksi teki ei ainoastaan hänen omassa maassaan, vaan muuallakin maailmassa. Hänen kansalaisensa olivat sitä paitsi tottuneet ajattelemaan varsin hitaasti ja ryhtymään toimiin ylen varovasti. Onni suosi häntä kaikkialla. Olikos sitten ihmekään, että suurin osa Lalenburgin kansalaisia piti häntä aivan erikoisena ilmauksena maailman ja ihmiskunnan historiassa! Kaikki sattuman oikut luettiin hänen tarmonsa merkeiksi, ja niinpä myös hänen monipuolisuutensa ansioksi pantiin tapauksia, joista hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan.

Heti kuin Hannu Halle oli palannut isäinsä kaupunkiin, huomasi jokainen hänen edistyneen iässä ja ymmärryksessä ja ruumiin mitassa. Päätään pitempi hän olikin melkein kaikkia kansalaisiansa, ja siitä syystä ruvettiin häntä, erotukseksi muista Hallen suvun jäsenistä, sanomaan lisänimellä suuri. Kuinka myöskin hengen ylevyys saattaisi saada moisen lisänimen, se ei iskenyt lalenburgilaisten mieleenkään, sillä eihän hengellä ole lihaa eikä luuta.

Muutaman vuoden perästä tapahtui, että kaupungin tasavallan korkea ja ylimmäinen raati oli uudistettava elikkä paremmin sanoen täydennettävä, ja silloin kohosi Hannu Halle, oikeutensa ja syntyperänsä nojalla, niitten arvoon, joitten hallussa korkein valta oli, ja jotka olivat valtakunnassa lainsäätäjiä, ja joitten joukosta oli tapana valita ylimpäin kunniasijain täyttäjät.

Olla "isänmaan isiä", se tuntuu nuoresta, eteenpäin pyrkivästä miehestä tietenkin varsin mieluisalta. Tätä korkeinta ylistysnimeä, jolla ennen muinoin jalo Rooma kunnioitti parhaimpia hallitsijoitansa, ja jota uudempina aikoina kansat ovat suurille miehillensä antaneet, tätä ylistysnimeä käyttivät Lalenburgin herrat raatimiehet sekä keskinäisissä juhlallisissa puhutteluissa että julkisissa kuulutuksissa, yksin leipä- ja lihataksainkin alla. Vähän aikaa tämän säätykorotuksen jälkeen sinkautti onni hänelle vielä tasavallan valtionrakennusmestarinkin arvon.

Onni, sanon minä, sillä paitsi konsulin-arvoa, johon oikein suljettujen ovien takana lipulla valittiin, jaeskeltiin kaikki muut virat Lalenburgissa — arvan kautta. Tämä olikin ihmeteltävän viisasta. Ensinnäkin vältettiin sen kautta kaikki puolueet riitoineen, vehkeineen, joihin tasavalloissa tavallisesti on syynä kansalaisten kunnianhimo. Toiseksi sai nimitys täten jonkunlaisen pyhemmän muodon: itse taivashan se arvassa oli merkinnyt sen kaikkein ansiollisimman. Täten sattui kyllä välistä niinkin, että teurastajasta tuli tasavallan koulujen ylitarkastaja, parturista postitirehtöri, ravintolan-isännästä valtionrahastonhoitaja, mutta siitä oli seurauksena vain monipuolinen henkinen kehitys, jota muulla tavoin on ylen vaikea saavuttaa. Siten toteutui myös vanha, syvämietteinen sananlasku: kelle Jumala viran antaa, sille hän ymmärrystäkin kantaa. Ja tämä sananlasku, kuten tiedetään, on juuri Lalenburgista kotoisin.

Hannu Hallekaan ei niin muodoin ollut yhtään hämillään, tultuansa valtionrakennusmestariksi, vaikk'ei hän iässään ollut rakentanut humalariukujakaan pystyyn. Hänen valvontansa alle joutuivat nyt pääkaupungin molemmat kaivot, tasavallan maantiet, joilla ilman erityistä vaivannäköä saattoi mukavasti taittaa niskansa keskellä päivää, ja kaikki valtion rakennukset, ensi sijassa raatihuone, koulu ja ruiskuhuone, kuin myös kirkko pappiloineen. Nuoruutensa, rikkautensa ja uusien kunniavirkojensa takia tuli Hannu Hallesta peräti tärkeä persona valtakunnassa. Kaikki Lalenburgin mammat ja immet ajattelivat häntä hiljaisella odotuksella, ja hänkin tietysti ajatteli samalla muotoa heitä. Mutta Lalenburgin jumalattaria oli niin suuri paljous, että oli varsin vaikea päättää, kenelle heistä omenan antaisi.

Hän lentää liihoitteli kukkasesta kukkaseen, tutkistellen. Kaikkialla oli hänellä sydänkäpyjä ja kaikkialla hänen tähtensä sydänkipuja. Ei ollut sitä neitsykäistä, joka ei olisi pitänyt aivan selvänä, että tämän uuden Alkibiadeen sydän on juuri hänen omansa eikä kenenkään muun.

III.

Hannu Halle.

Nähtyään hänen epäröimisensä, kokoontuivat vihdoin serkut ja tädit yhteen, neuvoa pitämään valtionrakennusmestarin tulevasta puolisosta. Punnittaviksi otettiin tärkeimmät vaatimukset avioliittoon kelpoisuutta varten, kuin ovat: sukuperä ja varallisuus. Ja pitkällisen, visun mietinnän, tutkistelemuksen ja monen väitteen ja vastaväitteen perästä sai vihdoin serkkujen ja tätien yksimielisen kutsumuksen neitsykäinen Rosina Piplian, kaupungin ja valtakunnan kamreerin ainoa tytär, kaksitoista ajast'aikaa sitten kuolleen pormestarin tyttärentytär, kaupungin arvokkaimpain ja rikkaimpain perheitten läheinen sukulainen ja Lalenburgin nykyisistä kukoistavista kaunottarista rikkain perillinen.

Hannu Halle teki kyllä moniaan muistutuksen tätä valittua henkilöä kohtaan, mutta nuo muistutukset olivat jotenkin vähäpätöistä laatua. Neitsykäinen oli tosin kymmentä vuotta vanhempi häntä, mutta oli kumminkin pormestarin tyttärentytär. Hänellä oli tosin seljässään tuommoinen muotopuolinen muhkura, mutta hänellä oli rahaa. Hän oli sitä paitsi varttansa niin vähäinen, että hänen täytyi kurottaa kätensä sangen korkealle, voidaksensa käsikynkässä kulkea Hannu Hallen kanssa halki elämän laakson, mutta Hannuhan saattoi vallan hyvin kumartua tahikka pitää polviansa koukussa ja siten lyhetä hieman.

Koska nyt kaikki asiat ja asianhaarat niin ilmeisesti puhuivat armaan Rosinan eduksi, alotettiin varsinaiset keskustelut hänen vanhempainsa kanssa. Hannu Halle oli hyvillään siitä, että muut puuhasivat hänen puolestaan. Keskustelujen tulos oli mitä suotuisin. Ja niin tuli se päivä, jolloin Hannu Hallen oli omassa personassaan astuminen herra kamreerin ja rouva kamreerskan eteen, juhlallisesti pyytämään heidän tytärtänsä aviopuolisokseen. Tähän tärkeään tapaukseen, jota, maan tavan mukaan, oli säilytetty niin visusti salassa, että sen tiesi koko kaupunki, piti etevimmät sukulaiset puolelta ja toiselta läsnäolijoiksi kutsuttaman ja loistavat illalliset toimeenpantaman.

Sanottuna päivänä malttoi Hannu Halle tuskin odottaa iltaa ja juhlan salaisuudelle tarpeellista pimeyttä. Serkkujen ja tätien paljous riemuitsi jo ennakolta, ajatellessaan ei ainoastaan kihlajaiskekkereitä, vaan sitä hämmästystä, mikä huomenna oli tuleva koko kaupungin yli: salaisuus leviää kuin kulovalkea kaikkialle, ja sitten sitä onnittelujen tulvaa, sitä onnittelujen tulvaa! Valtionrakennusmestari oli jo aamusta pitäen pukeutunut juhlapukuun, ja sanomattomasti harmitti häntä se, että näissä tamineissa sitä pitää olla hamaan iltapimeään asti. Ja turhamaisuudessaan ajatteli hän useita suosituitaan, joiden edessä hän niin kernaasti olisi tässä asussaan tepastellut tuommoisena todellisena Lalenburgilaisena lemmenjumalana.

Saadakseen edes jonkun verran ihmettelyä osakseen, läksi hän ulos.

IV.

Kaikkialle.

Ensimmäisen visittinsä hän teki kaupungin pastorille, joka puolisoineen oli aina kohdellut häntä kristillisellä rakkaudella. Heillä oli soma tytär, hurskas ja kaino Susanna, vaaleaverinen immyt, joka kyllä olisi ollut ansiollinen valtionrakennusmestarin rouvaksi. Hannu Halle oli aina pitänyt hyvää silmää vaaleaverisiin impyeihin ylipäänsä ja vaaleaveriseen Susannaan erittäin. Hannu Haliessa oli muutoin sama vika kuin kaikissa suurissa miehissä, että häntä aina miellytti enimmiten se kaunotar, joka istui lähinnä häntä.

Oli iltapäivä. Aika kului rattoisasti huvittavissa keskusteluissa naapurien talous-asioista ja perheellisistä seikoista. Tuotiin kahvia. Tarjotin kuppeineen, kannuineen asetettiin mustaksi kiillotetulle pyöreälle pöydälle, joka oli koristeltu suurilla kultaisilla japanilaisilla maisemilla, ja joka seisoi yhdellä pilarimaiseksi leikatulla jalalla. Tämän pöydän ympärille asettuivat nyt pastori ja pastorinna vastatusten ja samoin Hannu Halle ja hempeä Susanna vastatusten. Susanna tarjosi ensimmäiseksi Hannu Hallelle tuota höyryävää arabialaista juomaa. Rakennusmestarin mielestä ei Susanna vielä koskaan ollut näyttänyt niin somalta kuin tänään. Siihen ajatukseen vaikutti kukaties osaltaan sekin seikka, että pikkuinen Rosina oli muutaman tunnin perästä vangitseva hänen vapautensa ainaiseksi. Hän vertaili hiljaisuudessa tuota ihanaa naapuriansa siihen aarrearkkuseen, joka odotteli häntä tänä iltana, ja tuo Susannan kullankeltainen tukka, joka niin vienosti vireili hänen otsallaan, — sen rinnalla oli kamreerin mamselin kullat ja kalleudet pelkkää pötyä. Ja Susannan siniset, hurskaat silmät, pikkuruinen, punainen suu ja lumivalkoinen kaula saattoivat kokonaan unohduksiin Rosinan kunnioitettavan ja ylhäisen perheen ja suvun suuren. Kun hän sitten vielä noin vilaukselta näki pöydän alla Susannan pienen jalan ja ajatteli samassa Rosinan leveänpuoleista jalkaterää, silloin leimahti hänen sydämmensä ilmituleen. Hän unohti valitun morsiamensa eikä voinut ajatella muuta onnen maata maailmassa kuin sitä, johon hän voisi viedä siveän Susannan kanssansa. Hänen tuli niin haikea olla, kun nuo kauniit silmät kainosti vain katselivat alas kahvikupin pohjaa kohti. Ei Hannun uudet violanväriset västitkään voineet saada puoleensa immen huomiota. Hän olisi mielellään ilmaissutkin, mitä hänen sydämmessään liikkui, mutta eihän se oikein sopinut tuossa muitten kuullen. Silloin sattui hänen jalkansa koskettamaan pöydän alla Susannan pienoista jalkaa, ja tätä pienoista jalkaa hän painoi kuin painoikin pikkuruisen ja lempeästi, osoittaakseen syvää myötätuntoisuuttaan.

Kova onni oli kumminkin laittanut niin, että Susanna oli vähäistä ennen vetäissyt oman jalkansa pois ja pastorinna sattunut panemaan omansa sen sijalle. Ja kova onni oli tehnyt senkin, että vanhan rouvan varpaissa oli koko joukko häijyjä, helliä käsniä. Ja tästä nyt oli seurauksena se, että valtionrakennusmestarin hellä painallus ulospusersi mammalta hirmuisen parkauksen. Eikä siinä kyllä, mutta samalla kuin hän epätoivoisilla ponnistuksilla koetti pelastaa hellän jalkansa tuosta odottamattomasta painosta, samalla yhtyi yksijalkainen japanilainen pöytäkin osalliseksi hänen ponnistuksiinsa ja heilahti kaikkine kantamuksineen kallelleen. Mutta kosk'ei kukaan ollut eikä tahtonutkaan olla niin epäkohtelias, että olisi ottanut omakseen kaikki kahvit ja kermat ja sokerit ja sämpylät, sysäili kukin pöytää luotaan, niin että se mennä pyöri kuin väkkärä ympärinsä ja antoi aarteistaan jokaiselle oman osan.

Kaikki hätkähtivät ja hämmästyivät, sillä mointa kohtalon kepposta ei ollut kukaan osannut aavistaakaan. Pastorin mustia housuja ja rakennusmestarin violanvärisiä västejä pitkin kulki leveänpuoleinen vaalea juova, kuin hyväkin linnunrata tummalla taivaalla, ja pastorinna tyttärineen ne niiata naksauttelivat ja anteeksi pyytelivät tällaista tapausta, joka heidän siroille, valkoisille esiliinoilleen oli laittanut ruskeita, aaveen-omaisia kuvioita. Hannu Halle huomasi tilansa ennen pitkää käyvän yhä nolommaksi ja syyllisyytensä yhä ilmeisemmäksi, jahka ensimmäisen säikäyksen jälkeen ruvetaan tutkimaan kaiken tämän pahan syytä ja alkujuurta.

Syyttäen myöhäistä aikaa, otti hän jäähyväiset ja läksi. Taivas oli raskaissa pilvissä, sateenmakuinen, ja oli sekin osaltaan lisännyt illan pimeyttä. Halle toivoi kumminkin saavansa kamreerin kekkereissä korvausta äsköisestä seikkailusta hengellisessä talossa. Sen vuoksi hän kiirehti kotiansa muuttamaan violanvärisiä västejänsä toisiin, kuiviin.

Tämän tehtyänsä astui Hannu Halle akkunaan katsomaan, olisiko sateen takia erityisiin varokeinoihin ryhtyminen. Mutta äkkiä unohtui häneltä sateet sekä sateenvarjot, sillä veden asemasta huomasi hän — tulta, ei maallista, vaan taivaallista, joka ei sentään tullut suorastaan taivaasta, vaan erään ihanan naapurin, Katarina nimisen immen, mustista silmistä.

Tämä naapuri ei ollut kukaan muu kuin kaupungin komendantin, majori Knollin tytär, joka omaksi erityiseksi komendantikseen ei halunnut ketään maailmassa niin hartaasti kuin valtionrakennusmestaria. Luulipa Katarina jo pääsneensäkin hänen valtaansa elikkä toisin sanoen saaneensa hänet valtoihinsa, sillä Hannu Halle ei rakastanut ketään niin paljon kuin juuri Katarinaa, nimittäin silloin kuin oli hänen läheisyydessään. Ja usein hän olikin Katarinan läheisyydessä, vaikk'ei herra komendantti itse suinkaan ollut hänen ystävänsä eikä suosijansa. Asia oli nimittäin se, että nämä molemmat korkeat valtionvirkamiehet olivat eräissä pidoissa riitaantuneet siitä, kummallako etusija ja suurempi arvo oli oleva. Komendantti, joka oli sotaherra, väitti jo yksistään tuon tuuhean höyhentöyhtönsä nojalla olevansa korkeampi henkilö kuin konsanaan Hannu Halle. Mutta Hannu Halle sanoi, että koska valtionrakennusmestarin tehtävänä on uusien rakennuksien pystyttäminen, mutta sotasankarin ammattina on vaan senkaltaisten hävittäminen, niin on valtionrakennusmestari paljoa tärkeämpi ja korkeampi. Vaikka nyt viimeksi mainittu ei ollut vielä mitään rakentanut eikä komendanttikaan koskaan komentanut sotajoukkoja valloituksiin eikä hävityksiinkään, niin oli tuota kinaa kestänyt jo vuosikausia, eivätkä olleet Lalenburgin raatimiehet ja kansalaiset vielä osanneet sitä kohdalleen ratkaista.

Suloinen Katarina, se samainen, jonka silmissä sellainen tuli leimusi, ei ollut ensinkään samaa mieltä kuin isä. Aamuin ja illoin loi hän tuon tuostakin katseensa kadun yli Hannu Hallen akkunoihin. Katu ei ollut kuin kolmen askeleen levyinen, juuri niin leveä, että kahden ystävän sopi sopotella keskenänsä, kenenkään kadulla kulkevan heitä kuulematta.

Siinä sitä sitten oli toivoteltu hyvää huomenta ja hyvää iltaa puolin ja toisin, ja siinä puheltu paljon kaunista, ja siinä oli Hannu senkin seitsemän kertaa pahoitellut, ett'ei katu ollut vielä yhtä askelta kapoisempi, jotta hänen olisi sopinut ojentaa kätensä Katarina neidelle kadun yli. Ja valtionrakennusmestariksi tultuaan oli hän muutaman kerran luvannut ja vannonut laittavansa vielä heidän akkunainsa välille sellaisen sillan, ett'ei Lalenburgissa eikä läheisissä valtakunnissa oltu mointa nähty. Tuo uhkaus oli tosin kaikenlaisista syistä pysynyt pelkkänä uhkauksena, vaikk'ei Katarinalla oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan.

Nyt iski tuo sillanrakennus taas äkkiä hänen mieleensä, nähtyään Katarinan ja hänen silmiensä tulen. Katarinakin viittasi sinnepäin, ett'ei heitä tällä haavaa ole kotona muita kuin hän ja mamma, joka, niinkuin kaikki mammat Lalenburgissa, olivat Hannu Hallen suosijoita. Tilaisuus oli mainio: nyt oli sopiva tilaisuus komendantin linnan valloittamiseen. Odottamatta sen parempia lupia, ryhtyi Hannu Halle työhön ja toimeen, varsinkin kun sattui sovelias lautakin olemaan käsillä. Kaunotarta tosin hirvitti kauheasti tuo vaarallinen ilmaretki, mutta rakennusmestari tahtoi nyt kerrankin rakentaa mestarillisesti ja ryhtyi toimeen. Sitä paitsi oli hän kaikenlaisista romaaneista lukenut ja näytelmissä nähnyt, kuinka sanomattomasti miehuus ja uhkarohkeat teot hurmaavat naisia. Ylistäen Lalenburgin erinomaisen viisasta rakennustapaa, asetti hän laudan akkunain välille ja läksi, suurinta varovaisuutta tietysti noudattaen, nelinkontin kömpimään taivaan ja maan väliä. Kukaan ei voinut häntä huomata, sillä ulkona oli pilkkosen pimeä.

Lienee ollut etuja siitä, että oli niin pilkkosen pimeä, mutta oli siitä haittojakin. Katarina rukka, edistääkseen rakennusmestarin ilmapurjehdusta, rupesi vetämään lautaa puoleensa, hoksaamatta liikaa liiaksi. Oltermanni Pretzel taas, ammatiltaan savenvalaja, ei hoksannut raju-ilmaa päänsä päällä. Hän näet sattui juuri samaan aikaan kulkemaan kadulla, astua rynkyttäen kuormansa sivulla, joka oli täynnä saviastioita, läheisen kaupungin markkinoille aivotuita.

Maailmassa sattuu välistä niin monta vastoinkäymistä yhtä haavaa, että ihmisparalta on kaikki elämänhalu tiessään, ja niin kävi nytkin. Silta menetti tukipaikkansa Hannu Hallen ikkunassa. Lauta luiskahti ja liuskahti, ja vaikka neitsykäinen Katarina mammansa kanssa molemmin käsin pitivät laudasta kiinni ja vetivät sitä akkunaansa, niin ei rakennusmestaria rakennuksen mukana tullutkaan.

Hannu Halle oli joutunut alas ja muksahtanut suoraa päätä keskelle Pretzelin patain paljoutta. Tämä tapahtui kumminkin niin onnellisesti tai onnettomasti, että hän tosin ehjänä jäi kuormalle istumaan, mutta padat olivat muuttaneet olomuotonsa: pelkkää sirua nyt ja sirpaletta kaikki. Ja tämä taas oli tapahtunut sellaisella räiskeellä ja paukkinalla, että oltermanni Pretzel, joka, mitään pahaa aavistamatta, oli rauhallisesti astuskellut hevosensa rinnalla, nyt luuli — elleihän juuri taivaan romahtaneen alas, niin ainakin talon kukistuneen perustuksiansa myöten. Hepo hätkähti sekin, otti valtavan loikkauksen ja nelisti raatihuoneen torille. Isäntä samoin.

Torilla sai oltermanni hevosensa vauhdin hillityksi ja tahtoi ensi työkseen nähdä, mikäli kiireessä ja pimeässä yleensä nähdä voi, minkä verran kuormassa enää olisi ehyttä kalua. Silloin huomasi hän kummakseen jonkun ihmis-olennon hyppäävän rattailta maahan ja kuuli samassa, kuinka muutama tusina vateja ja muita ruukkuja sanomattomalla jyrinällä seurasi perässä. Tämä oli ilmeisesti uhkarohkea ryöstöyritys tahikka sitten kostoa huutava ilkityö. Pretzel ei menettänyt mielensä malttia, vaan läksi kiiruimman kaupassa karkurin perään, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin valtionrakennusmestari. Mutta — Hannu Halle osasi varsin vikkelästi pujahtaa tiehensä, välttääkseen tarpeettomia kohtauksia, ja kova onni asetti taas niin, että oltermanni Pretzel saikin kauluksesta kiinni kunnioitettavan yli-oltermannin, suutarimestari Ahl'in, joka juuri oli tullut ulos raatikellarista. Vanha oltermanni hyökkäsi jalon yli-oltermannin kimppuun niin hirvittävällä vimmalla ja rutisti häntä niin kamalasti, ett'ei toinen päässyt liikahtamaankaan. Ja samalla parkui Pretzel semmoisella äänellä, että se kaikui kauvas kaupungin tulliporttien ja muurien toiselle puolelle: Auttakaa! Rosvoja, varkaita, murrrrhaa!

Onnettomalla yli-oltermannilla oli vielä paljoa enemmän syytä turvautua tainkaltaisiin ulospurkauksiin, ja niin hän turvautuikin. Julkeampaa maanrauhan rikkomista ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut. Tietäen viattomuutensa ja kuoleman uhka silmäinsä edessä, huutaa hoilotti hän kilpaa vimmatun vihollisensa kanssa, joka oli vähällä ruhjoa häneltä kylkiluut rikki: Varkaita, rosvoja, murrrrhaa!

Sellaista huutoa ei oltu Lalenburgissa kuultu ainakaan sataan vuoteen, ja se levitti pelkoa ja kauhistusta kaikkialle. Jokainen telkesi visusti ovensa ja ikkunaluukkunsa, siinä varmassa luulossa, että kokonainen rosvojoukko oli liikkeellä tahi että Lalenburgissa, muitten maitten muotiin, oli syttynyt kapina ja vallankumous. Ja ken kadulla vaelsi, hän kääntyi ympäri, jott'ei joutuisi murhamiesten muserrettavaksi. Vartijat tulliporteilla, enimmäkseen vanhoja, luuvalon runtelemia äijiä, jotka korkeasti luvalliselta maistratilta saivat armoleivän, tarttuivat vavisten pertuskoihinsa ja lymysivät vahtitupaan, skantsasivat itsensä miten parhaiten osasivat ja vannoivat kuolevansa yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, jos heidän päälleen rynnätään. Komendantti Knoll sattui paraillaan olemaan kotimatkalla. Hän kuuli tuon molemmanpuolisen parun ja uskoi todellakin murhaajia olevan liikkeellä. Kiiruimman kaupassa nykäisi hän höyhentöyhdön kypäristään, jott'ei murhamiehistä kenkään hoksaisi hänessä sotaherraa, ja pakeni raatikellariin, sydän kulkussa.

Kun ei taistelijoille kukaan rientänyt avuksi, lakkasivat he neljännestunnin perästä kiljumasta, sillä äänetkin oli herroilta käyneet jotensakin käheiksi. Tällä välin olivat he ennättäneet monella muotoa koetella voimiansa. Olivat he jo yhdenkin kerran vierineet maassa rinnatusten ja yhdenkin kerran uudistaneet ottelunsa, kumpaisenkaan vielä saamatta ratkaisevaa voittoa. Vähitellen he kyllästyivät tähän toivottomaan tappeluun, mutta ei kumpikaan tahtonut päästää toistaan pakosalle. Kumpikin retuutti toistaan, samallaisessa aikomuksessa, lähintä taloa kohti, jossa asui muuan teurastaja, kumpaisenkin orpana. Pitkällisten pyyntöjen ja keskustelujen perästä pääsivät he viimeinkin sisään. Tuotiin kynttilä. Mutta tuskin olivat suutari ja savenvalaja tunteneet toisensa, niin — tappelemaan taas. Heillä näet oli vanhaa närää ammattikunnasta pitäen, ja kumpikin oli vakuutettu siitä, että toinen oli pelkästä kostonhimosta tahtonut tehdä kiusaa hänelle.

Sillä välin oli Hannu Halle kauhistuksen vallassa pötkinyt ulos kaupungista, luullen särjettyjen patain olevan aivan hänen kintereillään. Hän unohti Rosinat ja rusinat ja muut kihlajaiskemujen herkut ja Katarinat ikkunoissa ja kaikki tyhjän laudan luomat hämmästykset. Hän samoili maita mantereita kotvasen aikaa, mutta kun vihdoinkin luuli turvallisesti pääsevänsä puikahtamaan kotiansa ja kääntyi kaupunkiin päin, oli kaupunginportti jo lukittu. Tämä rauhoitti häntä sanomattomasti, sillä nyt ei ollut vihollisen vainoamista enää peljättävänä. Hän vietti yönsä eräässä ulkoravintolassa, jossa sanoi myöhästyneensä kävelyretkellään.

V.

Hannu Halle.

Seuraavana aamuna palasi hän hyvissä ajoin kaupunkiin, pamppailevalla sydämmellä kumminkin. Saattoihan näet ylpeä kamreeri Piphan selittää hänen poissaolonsa kihlajaisista pahoin puolin, ja samoin oli mahdollista, että Pretzel oli jonkun sattuman kautta saanut tietää hänet syylliseksi patain hävitykseen. Hän oli vakuutettu kumminkin suoriutuvansa tästä pulmasta entisellä rohkeudellaan.

Lalenburg nukkui vielä rauhan unta, mutta talonsa ovella tapasi Hannu Halle kolme sanansaattajaa läheisestä kylästä. He olivat odotelleet häntä useampia tunteja. Ensimmäinen ilmoitti kiireisesti, että läheisessä kylässä oli tulipalo, johon häneltä pyydettiin ruiskuja, hänellä kun oli ruiskuhuoneen avain. Toinen julisti, että kolme taloa oli jo porona, mutta että lähikylistä oli saatu avuksi useampia ruiskuja. Kolmas teki tiedoksi, että tulipalo oli puoli tuntia sitten saatu onnellisesti sammutetuksi.

Hannu Halle tarttui syvämietteisenä leukaansa, loi tuiman katseen talonpoikiin, jotka lakki kourassa seisoivat hänen edessään, ja puhui kuin seuraa:

"Tomppelit! Jos koko kylä olisi palanut, niin teidän olisi ollut syy. Teidän olisi pitänyt tulla tänne hyvissä ajoin, ennenkuin tulipalo alkoi; silloin olisin minä hyvissä ajoin ehtinyt teidän avuksenne. Siinä tapauksessa en olisi lähtenyt maalle kävelemään enkä niin muodoin ollut yötäkään maalla. Koska tulipalo nyt kumminkin on sammutettu, niin mitäpäs siitä enempää! Olkaa toisen kerran hoksaavampia, jotta ennättäisin tarkastaa ja koetella ruiskuja. Lähtekäät nyt kotianne ja sanokaa esimiehillenne minun terveiseni."

Tuskin oli hän päästänyt sanansaattajat menemään ja syönyt aamiaista, niin jo saapui hänen luokseen muuan orpana, joka oli ollut eilisissä kihlauskekkereissä. Hän tuli kamreerin nimessä ilmoittamaan, että valtionrakennusmestarin poisjääminen kekkereistä oli syvästi loukannut herra kamreeria, jonka vuoksi hän, kamreeri, kohteliaimmin tiettäväksi tekee: kihlauksesta, häistä ja sukulaisuudesta ei tule kuuna päivänä yhtään mitään; valtionrakennusmestari älköön myös enää vaivatko itseänsä pyytämään herttaisen Rosinan kättä ja kavahtakoon samoin tästä puolin astumasta jalkaansakaan syvästi loukatun kamreerin alon kynnyksen yli, ellei tahdo olla syynä siihen, että hän varsin epämiellyttävällä tavalla lentää ikkunasta pellolle.

Rosinan menettäminen ei Hannun sydämmeen kovinkaan syvää haavaa iskenyt. Eikä se ikkunastakaan lentämisen uhkaus kovin valtavasti häneen vaikuttanut, sillä olihan hänen ensimmäinen yrityksensä siinä suhteessa onnistunut verraten hyvin. Kamreerin epäsuosio sitä vastoin oli hänelle varsin vastenmielistä. Tällä miehellä oli nimittäin suuri vaikutus kaupungin ja valtakunnan raadissa ja täydellä syyllä, sillä kaiken henkisen köyhyytensä ohella oli hän paikkakunnan rikkaimpia miehiä.

Orpana viittaili kumminkin varsin ymmärrettävällä tavalla, ett'ei herra Piphan sentään olisi niin kovin pahakseen ottanut valtionrakennusmestarin leväperäisyyttä, jollei kaupunginkirjuri Mucker, kiero mies, olisi jumalattomilla huomautuksillaan yllyttänyt hänen vihaansa. Herra Mucker näkyi nimittäin itsekin pitävän hyvää silmää Rosinaan ja hänen aarteihinsa. Sitä paitsi ei Mucker suinkaan ollut Hannu Hallen parhaimpia ystäviä. Ja siihen oli syynä se, että kun Mucker, nykyistä virkaansa hakiessaan, oli juuri lähtemäisillään korkea-arvoisten maistratin herrain luokse kumarrusmatkalle, oli Hannu sanonut tahtovansa pyyhkäistä Muckerin kasvoilta muutaman mustepilkun, mutta sen sijaan noennutkin ne aivan armottomasti. Ja Mucker oli mies, joka ei voinut tuollaista poikamaista kujetta unohtaa, ei ikipitkinä päivinä. Ei hän sanoja turhaan tuhlannut, mutta sitä enemmän oli hänellä hampaan kolossa. Puhuessaan ei hänellä ollut tapana katsoa ketään silmiin; hän myhäili vain mehevästi, kun puhua olisi pitänyt. Oli hän myös hieman ylpeä pulskasta vartalostaan ja kehaisi usein koreata käsialaansa, jonka kaltaista ei muka ollut yhdelläkään kirjailijalla koko Europassa.

Hannu Halle sai vielä samana päivänä kuulla, mitä kaikkea hänen eilinen hyökkäyksensä Pretzelin patavarastoon oli aikaan saanut. Saipa hän kuulla senkin, että Mucker pitää juuri häntä eikä ketään muuta kaiken tuon melun ja pauhinan syynä. Mucker oli nimittäin, saatuaan tapauksesta tiedon, heti kohta omassa personassaan lähtenyt asiapaikalle tutkimaan ja tarkastamaan. Ensimmäiset padan palaset oli hän löytänyt valtionrakennusmestarin talon kohdalla ja niitten joukossa myös perlamuttinapin, juuri sellaisen kuin Hannu Halle käytti. Nämä seikat ja hänen poissa-olonsa kihlajaisista olivat Muckerin mieiestä merkillisessä yhteydessä keskenään. Huhuttiinpa jo sellaistakin, että Mucker aikoo nostaa raadin edessä varsinaisen kanteen Hannu Hailea vastaan ei ainoastaan yleisen maanrauhan häiritsemisestä, vaan myöskin ruiskujen lähettämisen viivyttämisestä. Mutta valtionrakennusmestari, mies rohkea ja pelvoton, antoi palttua kaikille näille uhkauksille. Ja vaikka kaupunginkirjurin puolelle kallistuivatkin ensinnä kamreeri Piphan, toiseksi oltermanni Pretzel, joka vaati runsasta vahingon korvausta, sitten koko pappilan väki, joka oli rummuttanut tuon kovan onnen kahvijutun ympäri kaupunkia, ja sitten vielä monet muut, niin luotti Hannu Halle onneensa kuin Caesar ja kaunopuheliaisuuteensa kuin Ciceroni. Ja sillä välin pani hän itsekin kiireimmiten kuteille salaliiton, elleihän juuri itse Muckeria, niin ainakin Muckerin pitkää perukkipalmikkoa vastaan, jota mies kehui pisimmäksi koko kaupungissa ja jonka puolesta hän oli kovin ylpeä, vaikka Lalenburgissa oli jo ammoisista ajoista vallinnut sellainen tapa, että kaupunginkirjurin niin kuin pormestarinkin oli velvollisuus virassa ja ammatissa pitää vain tavallista suortuvaperukkia. Tuo palmikko oli jo kauvan aikaa ollut monen rehellisen kansalaisen silmätikkuna, ja muutamat isänmaan parasta harrastavaiset teurastajat olivat jo kerran vannoneetkin hakkaavansa sen poikki, nimittäin sen palmikon.

Huhu tästä salaliitosta levisi kulovalkeana yli koko kaupungin, sillä kaikki, mitä Lalenburgissa, jopa tasavallan salaisessa raadin neuvottelussakin tapahtui, levisi joka kerta kaikkein suurimpana salaisuutena ensin suusta korvaan ja sitten korvasta suuhun, kunnes kaikki tiesivät koko asian, niin mies- kuin naisväkikin. Tämä kaikki oli vallan mukavaa, ja siten säästyi kansalaisilta paljo rahaa, kun ei näet tarvinnut tilailla sanomalehtiä.

Kumpikin puolue varustelihe nyt ja värväili innokkaasti liittolaisia tuleville valtiopäiville. Senkaltaisia ei pidetty kuin kerran viikossa. Ja kun hallituksen jäsenet, istunnon jälkeen, olivat hajaantuneet kukin kotiansa, silloin hallitsi Lalenburg, tasavalloista paras, itse itseänsä, muitta mutkitta, sillä toinen pormestari myöskenteli viikon varrella kahvia ja mauksia, toinen valmisteli nauhoja, kamreeri hoiti viinianniskelua, yksi raatiherroista laittoi makkaroita, toinen paistoi sämpylöitä j.n.e. Jokainen oli omassa itsessään vakuutettu siitä, että tämä tällainen menettely se edistää valtakunnan aineellista vaurastumista paljoa varmemmin kuin kaikki nuo moninaiset protokollat ja suplikit kanslioissa ja raastuvissa.

VI.

Kaikkialle.

Jo valkeni se suuri päivä, jolloin valtakunnan turmiollinen tila oli otettava keskustelun alaiseksi, ja olivathan viime viikon tapaukset tosiaankin olleet sitä laatua, ett'ei Lalenburgissa moisia ennen oltu kuultu eikä nähty. Hannu Halle puolestaan ei ollut sillä välin istunut ristissä käsin hänkään. Hän oli tehnyt visittinsä kaikkien kaupungin kaunotarten luona ja vakuuttanut kunniasanallaan, että hän oli juuri heidän alttarilleen uhrannut kamreerin Rosinan. Ja kiitolliset kaunottaret saivat ensin mammansa ja mammat aviomiehensä ja nämä taas ystävänsä raadissa asettumaan sotakannalle tuota kaupunginkirjurin kerrassaan sopimatonta palmikkoa vastaan. Jokainen odotteli pelvolla ja vavistuksella, mitä nyt tuleva oli. Tuskin oli raatihuoneen kello kutsumuksensa kumauttanut, niin jo olivat kaikki lalenburgilaiset ja lalenburgittaret hengessänsä raastuvassa, nimittäin ne, jotka eivät virkansa ja ammattinsa nojalla päässeet sisään. Suuri osa käsityöläisistä jätti työhuoneensa, sepiltä jäi ahjot kylmilleen, mylläreiltä myllyt kolisemaan omin päinsä, kankurit antoivat palttua kangaspuilleen; — kaikki riensivät raatihuoneen torille odottamaan sitä silmänräpäystä, jolloin viisaat raatiherrat, avaroissa viitoissaan ja miekat sivullansa, astuvat alas raastuvan korkeita portaita ja lähimmille tuttavilleen ilmoittavat, mihin tuloksiin istunnossa on tultu.

Raati oli kokoontunut miehissä. Ensi alussa katselivat kaikki vuoroin toista, vuoroin toista puolueenjohtajaa, varsinkin kaupunginkirjuria, jonka edessä pöydällä oli pari savipadan palasta ja perlamuttinappi.

Ensin ratkaistiin muutamat juoksevat asiat, mutta sitten pyysi kuin pyysikin Mucker puheenvuoroa ja aloitti syytöspuheensa.

— Mistä pitää minun saada sanoja, — lausui hän, — kyllin voimakkaita, edespitääkseni kaiken sen turmion ja pahennuksen kuin yksi meidän kansalaisistamme on tasavallan ylitse tuoda tahtonut kuin myös tuonut? Hamasta siitä asti kuin Rooma ja Lalenburg perustetuiksi tulit, on ihmisiä ylenpalttisesti elänyt, mutta ei yhdeltäkään ihmiseltä ole vielä niin lyhykäisen ajan sisässä ja niin äärettömällä alalla matkaansaatettu niin paljo hävityksen kauhistusta kuin Hannu Haileita. Jaa, minä olen uloslausunut hänen nimensä, o isänmaan isät, sillä jo piskuiset pojatkin kaduilla ja kujilla tietävät, että juuri hän on kaiken pahan alkujuuri tässä tasavallassa. Eli kuinkasta? Onko sitä huonetta, jolla ei olisi syytä hänen päällensä kantaa? Missä ikinä salaisuudet ilmisaatettiin, siellä Hannu Halle sen teki. Ketä ikinä on paneteltu tai kenen hyvää nimeä solvattu, on Hannu Halle siihen hänen myötävaikutuksensa lainannut. Missä ikinä aviopuolisot riitelit, siellä Halle heidän keskellensä kylvi eripuraisuuden siemenen. Missä ikinä joku aivoitus tyhjäksi raukesi, siellä Hannu Hallen tomppelimaisuus sen matkaansaattoi. Ja missä ikinä yksi kihlaus purjetuksi tuli, siellä Hannu Halle hänensä oli väliin asettanut. Sanalla sanoden: hän on yksi turmion lapsi, pistää nenänsä joka paikkaan, tahtoo kaikki tietää ja kaikki tehdä ja kaikki parantaa, ja sen kautta syntyy yli koko valtakunnan ainoastaan hävitystä ja sekamelskaa.

Tämän esipuheen jälkeen, joka vielä valaistiin moninaisilla esimerkeillä kaupungin salaisuutten historiasta, ryhtyi syyttäjä puhumaan viimeisistä tapauksista, tulipalosta, särjetyistä saviastioista, oltermannin ja yli-oltermannin jättiläiskamppauksesta, suunnattomasta säikäyksestä koko kaupungissa ja sen vahingollisista seurauksista heikkoihin ja niihin kuin tautivuoteellansa silloin makasit. Hän puhui niin liikuttavasti, että oltermanni Pretzel rupesi itkemään, padan palasia katsellessaan; hän puhui niin innokkaasti, että kamreeri Piphan lensi tulipunaiseksi, ja yli-oltermanni Ahl puristeli nyrkkejänsä, niin että sormet naksahtelivat. Näyttipä itse Hannu Hallenkin järkähtämätön hengen ylevyys ja mielen rauha hetkeksi horjahtaneen.

Pian hän kumminkin rohkaisi mielensä ja puolusti itseänsä erinomaisen arvokkaasti ja selvästi. Hän todisti, ett'ei nuo savenpalaset ja nappi, joka kyllä saattaa kirvota kenen takista tahansa, vielä todista yhtään mitään. Yhtä hyvinhän voisi väittää, että se oli kaupunginkirjuri Mucker, joka muutama viikko sitten pitkällä palmikollaan löi kumoon porttitornin, sillä jokainen näki hänen kulkevan tornin ohitse kolme minuttia sitä ennen kuin torni vanhuuttaan romahti maahan. Mitä taas tulipaloon tulee, niin ei se suinkaan ollut hänen syynsä, että pääkaupungin ruiskut myöhästyivät tai jäivät kokonaan lähettämättä, koskapa hän sai tapahtumasta tiedon vasta sitten kuin se jo oli tapahtunut. Ja sitä paitsi — mitäs tolkkua ruiskujen lähettämisestä olisi ollutkaan? Tuli olisi silti leimunnut yhtä kirkkaana, sillä ruiskuthan ja muut sammutusvärkit, niinkuin jokainen tietää, ovat niin kerrassaan piloilla, ett'ei ne vettä pidä eikä anna.

Mutta kaupunginkirjuri Mucker puhui taas häntä vastaan ja todisti, että Hannu Halle se sittenkin on kaiken pahan syy. Ja hän päätti näillä sanoilla:

— Ja niin pitkälle, o isänmaan isät, on nyt vihdoin jouduttu, ett'ei minun enempää tarvitse puhuakaan, tullakseni teiltä uskotuksi, että viimeinen verinen sota Turkinmaaila ja hirveä musta surma Puolanmaassa ja kauhea maanjäristys Kalabriassa ja se kauhea myrsky, jolta Espanjan hopealaivasto meren syvyyteen vajotetuksi tuli, että kaikkia näitä myllerryksiä ei kukaan muu ole voinut matkaan saattaa kuin ainoastaan Hannu Halle. Hamasta siitä asti, kuin hän tuli meidän muuriemme sisäpuolelle, on hämmennys ja eripuraisuus ja riita ja pauhina ollut meidän jokapäiväisenä ravintonamme. Vielä seisoo Lalenburgin kaupunki, mutta me, o isänmaan isät, me saamme vielä nähdä, kuinka tämä ikivanha ja ihana maailman kuulu kaupunki vielä kukistuu meidän silmiemme edessä, ellei Hannu Halle tule meiltä pois ajetuksi ylitse kaikkien valtamerien. Mihinkäs hän ei olisi mahdollinen? Eikö hän ole meidän päämme päälle tuonut jo yltäkyllin eripuraisuutta ja kammoa? Vieläkö pitäisi meidän odottaman kansalaissotia, murhia ja tulipaloja? Pitäisikö meidän vielä näkemän, kuinka tämä suuriarvoinen raatihuone kukistuu maan tasalle ja meidän asuntomme tuhvaksi poltetaan?

Ja nyt kuvasi Mucker hävityksen kauhistusta niin elävästi, että kuulijoilta, jopa itse jalolta Hannu Haileltakin hivukset nousivat päässä pystyyn, ja jokainen oli varma siitä, että nyt, nyt justiin uudistuu Lalenburgissa Jerusalemin hävitys.

Hätä ja säikäys, pelko ja epätoivo ja kosto kuvastuivat kaikkien silmissä. Muutamat istuivat lyyhistyneinä, puolitainnoksissa. Toiset hengittivät valtavasti, sieramet levällään, ja loivat murhaavia katseita valtionrakennusmestariin. Toiset yrittivät hädissään rientämään koteihinsa, pelastaakseen rakkaitaan, mutta polvet vapisivat, jalat eivät totelleet. Toisten teki mieli pyytää puheenvuoroa ja vaatia Hannu Hallea tuomittavaksi kuolemaan, mutta ylenpalttinen suuttumus tukautti heiltä äänen, ja kurkut ne korahtivat vaan varsin kummallisesti.

Äkkiä lensivät salin ovet selko seljälleen ja raatihuoneen vahtimestari astui sisään, kädessään kirje, suunnattomalla sinetillä lukittu. Hän jätti sen pormestarin käsiin, ilmoittaen, että hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri oli sen vast'ikään tuonut. Kaikki hörkistivät korviansa. Pormestari pani silmälasit nenälleen, otti majesteetillisen ryhdin ja kuiskasi oikealleen ja vasemmalleen: "Valtiollista, äärettömän tärkeätä!"

Sanomaton uteliaisuus valtasi lalenburgilaiset. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt mahtaviin sinettiin. Jerusalemin hävitys oli kerrassaan unohdettu.

Tuskin oli hallitseva pormestari murtanut sinetin, niin jo siirtyivät lähimmäiset isänmaan isät tätä tasavallan esimiestä niin lähelle kuin suinkin pääsivät. Muut liukuilivat penkeiltänsä yhä likemmäs hekin, jott'ei pormestarin pienin hiiskauskaan, ei hengenvetokaan menisi heiltä hukkaan. Täten sulloutuivat herrat niin taajaan joukkoon, että melkein joutuivat toistensa syliin. Koko sali tyhjeni ihmisistä, ainoastaan pieni tila mestarin ympärillä oli täynnä päitä.

Ja hiljaa oli kuin haudassa. Lalenburg oli tosin vilkkaassa liikeyhteydessä läheisen valtion, Luchsensteinin ruhtinaskunnan kanssa, mutta ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, että ruhtinas olisi suorastaan kirjoittanut tasavallan raadille. Pormestarin oli siis täysi syy luulla, että kirje sisälsi jotain äärettömän tärkeätä valtiollista.

Hän alkoi lukea, mutta kunnioittavalla, hiljaisella äänellä, niinkuin kirjeen ruhtinaallinen alkuperä vaatikin. Tämä vaikutti sen, ett'eivät takimmaiset saaneet selvää ensimmäisistä sanoista ja huusivat sen vuoksi: "lukekaa kovaa!" Tämä taas häiritsi etummaisia, ja he vaativat hiljaisuutta. Nyt eivät perimmäiset kuulleet yhtään mitään ja vaativat lukemaan kovemmin. Toiset tahtoivat aloitettavaksi ihan alusta. Etummaiset puolestaan käskivät muita vaikenemaan. Huudot kasvoivat kasvamistaan, kunnes vihdoin jokainen tuskastui tuohon yleiseen nieluun ja rupesi kohdastansa rauhan rakentajaksi ja melun hillitsijäksi, ja koska nyt jokainen tahtoi saada oman äänensä kuulumaan yli kaikkien muitten, syntyi hirmuinen kiljunta. Kun perimmäiset lopulta huomasivat, että edessä-olijoilla oli sittenkin kaikki edut puolellaan, ryntäsivät he eteenpäin. Salaman nopeudella oli Hannu Halle heilahtanut ihan pormestarin nenän eteen. Kaupunginkirjuri nosti kamalan melun ja huusi, että Hannu Halle oli tyrkännyt hänet syrjään. Hän huusi henkensä edestä, mutta siitä ei apua. Hannu Hallen tavalla laittautuivat muutkin perimmäiset edelle. Ja nyt alkoi verraton työntö ja nyvintä ja ryntäily, ja kesken kaikkea kiroiltiin ja pyydettiin ja rukoiltiin hiljaisuutta.

Pormestari parka oli helisemässä, sillä hänhän se oli koko mylläkän keskipisteenä, jota kohti kaikki liikkui kaikkialta. Silloin teki hän suuren päätöksen: hän päätti vaientaa myrskyn oman personansa arvokkaisuudella. Majesteetillisella suuttumuksella nousi hän pystyyn ja, ulottuaksensa koko joukon yläpuolelle, kiipesi tuolille. Jo avasi hän suunsa, päästääkseen vihansa jyrisevän äänen kuuluville, mutta silloin tuli tunkeilevasta joukosta sangen vähän kunnioitusta tunteva sysäys ja kaasi pormestarin konsulaarisen valta-istuimen kumoon, ja samassa kaatui pormestari ruhtinaallisine kirjeineen keskelle tappelevaa joukkoa, niinkuin kaatuu tammi kitukasvuiseen pensastoon. Hänen puuderoittu ja pomadalla runsaasti rasvattu perukkinsa pyyhkäisi mennessään yli-tullinhoitajan kasvoja ja oli vähällä viedä mieheltä silmäin valon. Tästä vimmastui yli-tullinhoitaja ja sieppasi perukin käteensä ja rupesi sitä käyttämään ei ainoastaan puolustus- vaan hyökkäys-aseenansakin. Tämä näky oli valtava vaikutuksilleen: siitä otettiin kopioita heti paikalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei ainoakaan perukki enää istunut siinä, missä sen istua piti. Jo siinä yksikin perukki heilahteli yli ihmisten päitten, kuni vihan ankara vitsa heilahteli ja hutki. Pölypilvet asuivat ylhäällä korkeudessa, ja letkauksen saaneitten inu ja ulina alhaalla syvyydessä.

Keskellä tätä yleistä hämmennystä purkaantui tuo suuri, kauan valmisteltu salaliitto Muckerin palmikkoa vastaan täyteen työhön ja toimeen. Yksi raatiherroista, ammatiltaan räätäli, veti sakset taskustaan ja läksi ajamaan takaa kaupunginkirjuria, joka jymäkässä juosta puikahteli kuin mikä pitkähäntäinen rotta. Yks kaks oli palmikko niskaa myöten irti. Mucker parka ei tiennyt koko jutusta mitään, ennenkuin sai palmikollaan näpsäyksen nenäänsä. Muuan toinen oli näet siepannut räätäliltä tuon voitonmerkin ja ruvennut käyttämään sitä ratsuraippanaan, se kun oli, hyväkäs, puolitoista kyynärää pitkä.

Kaupunginkirjuri huomasi nyt palmikkonsa joutuneen toisen omaksi, tapasi niskaansa ja sai varman vakuutuksen, että tuo kallis kapine oli todella tiessään. Mutta silloin hän parkasi, nosti kätensä ja kyynelöivät silmänsä kohti korkeutta ja huusi taivaan kostoa pahantekijän ylitse. Ei hän olisi varmaankaan pannut asiata niin pahaksensa, jos häneltä palmikon asemasta olisi nyäisty itse pää. Hänen ulvontansa oli niin ylenluonnollista, että korkea raati lakkasi äkkiä tappelemasta, unohti kaikki närät ja vihat ja kerääntyi ääneti poloisen ympärille. Mutta kun siinä huomattiin, ett'ei mieheltä ollut käsi katki eikä jalka poikki, myhähti jokainen varsin tyytyväisenä, luovutti valloittamansa perukin asianomaiselle ja palasi sijallensa.

Pormestari puisteli päätään, peräti nureillaan äsköisestä mylläkästä, ja hänen pörröinen perukkinsa muistutti silloin sangen paljon medusanpäätä. Tuollaiset innokkaat keskustelut eivät Lalenburgissa muutoin olleet mitään ensi kerran ilmiöitä; siksipä eivät ne nytkään sen suurempaa sydämmen surua tuottaneet. Ne olivat vaan kansalaisten avomielisyyttä ja tasavaltaista teeskentelemättömyyttä. Jokainen korjasi asuansa niin hyvin kuin osasi ja piteli hyppysillään niitä kohtia tamineissaan, joihin pahimpia rakoja ja repeämiä oli ilmaantunut. Kaupunginkirjuri asetti pöydälle palmikko vainajansa, savipalasten ja napin viereen, ja kuivaeli kyyneleitään kirjavaan nenäliinaan.

Hartaudella odotettiin jälleen ruhtinaan kirjeen lukemista. Mutta tämä oli yleisessä touhussa ja tuiverruksessa mennyt moneksi palaseksi. Paperiliuskat kerättiin yhteen ja asetettiin suurella kunnioituksella pormestarin eteen. Kaikki muu jätettiin hänen älynsä ja viisautensa huostaan.

Tämäpä oli ylen vaikeata. Paperipalasia koeteltiin sommitella yhteen jos mitenkin päin, mutta turhaan. Muutamista yksityisistä sanoista sai selvän, mutta ehjää ei tullut mitään. Nyt oli pormestari sanomattomassa pulassa ja pälkäässä. Kolmasti kysyi hän valistuneelta raadilta, mitä hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kirjoitukseen vastattaman piti, ja kolmasti puisteli valistunut raati päätänsä. Vihdoin nousi Hannu Halle puhumaan ja ehdotti ilmoitettavaksi hänen korkeudellensa, että sittenkuin korkeasti sen samaisen kirjoitus on onnellisesti perille saapunut ja hukkaan joutunut, niin anoo jalo ja viisas maistraatti, että hänen korkeutensa suvaitsisi kirjoittaa vielä kerran.

Yksimielisesti hyväksyttiin tämä kerrassaan älykäs neuvo.

Mutta sillä välin oli Mucker istunut paperipalasten ääressä, sommitellen niitä yhteen jos miten tavoin. Vihdoin hän luki kuuluviin seuraavat kokoomansa sanat:

"Kiinniottaa… Hannu Halle… koira… tuhannen guldenia… hinta… päästä…"

Kaikki jälleen kuuntelemaan ja kummastelemaan.

— Kas niin, — puhui Mucker, — tässä näkee selvästi, että Hannu Halle on taaskin ollut vehkeilyn päällä ja hänensä niin tyhmästi käyttänyt, että koko Lalenburg saattaa turmion alle joutua. Tämä edesvastuu siitäkin, että hän itse ruhtinaalta koiraksi kutsutaan ja meiltä kiinniotettaa vaaditaan. On myös hänen päästänsä tuhannen guldenin hinta ulospantu. Epäilemättä on Hannu Halle jälleen kutsumatta, käskemättä itsensä sekoittanut asioihin, joihin ei hänen mitäkään tullut. Mutta suurten herrain kanssa ei ole marjaan menemistä. Minä ehdotan sen vuoksi, että syytetty pantaisiin vankeuteen ja siellä pidettäisiin hamaan siihen asti kuin hänen korkeutensa sen toisen kirjeen tykömme on lähettänyt, ja että ruhtinaalle tietä annettaisiin, että luvallinen ja viisas raati on valmis kaikenkaltaiseen korvaukseen kuin myös että Hannu Halle jo on asianmukaisesti kiinni pantu.

Kaupunginkirjurin esitys hyväksyttiin yksimielisesti, vaikka Hannu Halle pani kiivaita vastalauseita ja vakuutti, ett'ei hänellä iki päivinä ole ollut Luchsensteinin ruhtinaan kanssa vähintäkään tekemistä. Kaupungin vartijat saivat käskyn tulla sisään, ja he saapuivatkin kohta pertuskoineen päivineen. Komendantti pöyhäytti höyhentöyhtöänsä, asettui vartijajoukon etunenään, ja niin vietiin Hannu Halle, suunnattoman väenpaljouden seuratessa, suoraa päätä valtionvankilaan.

VII.

Hannu Halle.

Se sanoma, että valtionrakennusmestari oli vangittu ja Luchsensteinin ruhtinas oli suunnattomasti suuttunut ja sanonut häntä, aatelkaas, koiraksi, — se sanoma herätti tavatonta huomiota Lalenburgissa. Mitä lieneekään Hannu Halle tehnyt tepposia? — Se kysymys tuotti päänvaivaa kaikille yhteisesti ja jokaiselle erittäin. Ja niin suuri oli hämmästys ja häiriö, ett'ei kukaan edes huomannut tuon puolentoista kyynärän pituisen palmikon poissa-oloa kaupunginkirjurin päästä. Puheen-aineeksi oli tullut Hannu Halle kaikkialle, eikä kukaan epäillytkään hänen pian tapahtuvaa mestaustansa. Muutamat arvelivat, että häneltä lyödään pää poikki; toiset luulivat, että mies hirtetään, mutta jotkut sanoivat, että kyllä hän ainakin roviolla poltetaan. Monet olivat oikein pahoillaan siitä, ett'ei tämä juhlallinen toimitus voi tapahtua Lalenburgissa, vaan on täytäntöön pantava ruhtinaskunnan pääkaupungissa. Toiset sitä vastoin olivat tästä mielissään, siinä kun heillä oli niin hyvä syy käväistä taas kerran tuossa pääkaupungissa. Monet tekivät jo sopimuksia yhteisestä matkasta, sillä ainahan sitä helpommalla pääsee, kun panee kyytirahat puolekkain. Kaikki ajopelit ja hevoset, mitä kaupungissa vaan oli, tilattiin heti samana päivänä jo ennakolta. Räätälit olivat nääntymäisillään uusien tilauksien ylenpalttisuuden alle.

Mutta näihin iloisiin valmistuksiin ja puuhiin sekaantui pian kristillistä sääliväisyyttä. Olihan se sentään hirveätä, kun ajatteli tuon raukan istuvan pimeässä vankihuoneessa, kuolemaansa odotellen! Hannu Halle, jonka jokainen tunsi, ja jolla jok'ainoassa talossa oli ollut jotain tekemistä; — Hannu Halle, jota kaikki mammat olivat moittineet ja vävykseen toivoneet; — Hannu Halle, johon kaikki tytöt olivat katsoneet karsaasti kaukaa ja lämpimästi läheltä; — Hannu Halle, pöydässä iloinen juomaveikko, raadissa oiva puhuja, tätien ja serkkujen kahvikekkereissä kimein kielikello, kirkossa hartain sanankuulija; — Hannu Halle, kaikki kaikessa, — hän istui vankeudessa!

Haikea sääliväisyys valtasi ensin tyttäret, sitten mammat ja sitten aviomiehet. Tuskin oli hämärä laskenut maahan, niin läksi moni kaino neitonen, joka tavallisesti oli karttanut Hannu Hallen katseita ja nuoren miehen nimeäkin kuullessaan punastunut, läksi itkusilmin hiljakseen hiipimään vankihuoneelle, pistääksensä mies paralle vielä viimeisen virvoituksen ja vahvistuksen. Kuka toi makkaroita, kuka sokerileipiä, kuka piirakaisia ja ken mitäkin. — Hyväinen aika! — huudahtivat ämmät ja palvelustytöt ja katupojat, tuota nähdessään; — johan ne sille vievät hirren herkkuja! — Ja nyt ei viemisillä enää ollut loppuakaan. Hirren herkuiksi oli Lalenburgissa tapana sanoa kuolemaan tuomittujen pahantekijäin viimeisiä aterioita. Mestauksen edellisinä päivinä kannettiin näet heille kaikkea, mitä vaan halusivat ja mitä eivät halunneet. Valtionvankilan akkuna oli kadun tasalla ja varustettu rautaristikolla. Ristikkoon oli tehty erityinen aukko, josta ruoat pistettiin sisään, sillä vankihuoneen ovea ei saanut avata ilman korkean esivallan nimenomaista lupaa. Tämän aukon edessä tungeskeli nyt väkeä hamaan puoliyöhön asti. Ja aukosta vaelsi vankilaan leipää ja leivoksia jos mitä laatua, makkaroita, paistettuja hanhia, kukkoja, ankkoja, kyyhkysiä, hentusia, piirakaisia, omenoita, päärynöitä, viini- ja olutpulloja, liköörikaramelleja, päänpiristys-vesiä j.n.e., j.n.e. Kauppiaat lähettivät mies-raukalle suoloja, pippuria, juustoa, voita, nuuskaa ja piipputupakkaa. Ihme vaan, ett'ei valtionrakennusmestari tukehtunut siellä tuohon tavaran paljouteen. Ei yksikään noista ihmis-ystävällisistä lahjoittajista saanut kumminkaan nähdä hänen kasvojansa; eikä hän sanaakaan vastannut heidän suloisiin lohdutuksiinsa. Jokainen ymmärsi asian oikean laidan: tuska ja häpeä oli pakottanut hänet lymyämään pimeimpään nurkkaan.

Mutta hellyys ei ollut tällä kertaa paikallaan, eikä valtionrakennusmestarikaan ollut paikallaan. Näin oli nimittäin asia. Kun komendantti puolenpäivän aikaan oli saattanut Hannu Hallen vankikoppiin, huomattiin, että valtionvankila kyllä oli erinomaisessa kunnossa, mutta peräti rappiolla. Ovea ei osannut lukita eikä teljetä, koskapa puu oli lahonnut ja lukot ja teljet ruostuneita. Tähän ei kuitenkaan ollut syynä kaupungin ja tasavallan viisaan raadin huolimattomuus, vaan muuan oikeusjuttu, jota jo neljäkymmentä ajast'aikaa oli käyty kaupungin ja maalaiskunnan, nimittäin Lalenburgiin kuuluvain kahden kylän, välillä seuraavan seikan ratkaisemiseksi: "ovatko vankihuoneet ylöspidettävät kaupungilta, jolla on oikeus vangiksi ottaa, vai maalaiskunnalta, jonka väestön velvollisuus on itseänsä vangitettaa?" (Miesmuistiin ei näet ollut sattunut sellaista, että kaupunkilainen olisi joutunut vankeuteen). Tätä prosessia oli tasavallan suuri raati tutkinut jo neljäkymmentä ajast'aikaa, mutta yhä se vielä oli ratkaisematta. Joka vuosi oli kaupungin esimiehillä ja maalaiskunnan esimiehillä tapana kokoontua suuriin sopiaiskemuihin, joissa riitapuolten oli määrä ratkaista juttu sovinnossa. Mutta esimiehille maistuivat viinit ja paistit kovin hyvälle, ja sen vuoksi ei sopimisesta koskaan tullut mitään, sillä siinä tapauksessahan näistä hauskoista kemuistakin olisi tullut kerrassaan loppu, ja koska niitä sitä paitsi pidettiin sen riitapuolen kulungilla, jonka "vast'edes havaittaisiin väärässä olleen", ei kumpikaan tietysti tahtonut väärässä olla.

Komendantti oli heti paikalla terävällä älyllään ja silmällään huomannut nuo pienet vajanaisuudet vankihuoneen ovessa. Siitäpä syystä hän ei pannutkaan ovea lukkoon, vaan naulitsi sen kiinni ja varmemmaksi vakuudeksi käski kaupunginkirjurin siinä paikassa lukitsemaan sen sinetillä. Sitä paitsi asetettiin oven eteen vartija pertuska kädessä. Vanki teki heti kohta vartijalle oven takaa sen vakavan kysymyksen, kuinka hänen, vankina ollessaan, oli meneteltävä eräissä tapauksissa, jotka ovat välttämättömiä tässä elämässä. Vartija hoksasi kysymyksen erittäin tärkeäksi, ja koska komendantti ja kaupunginkirjuri vast'ikään olivat lähteneet tiehensä, juoksi hän kysymään heiltä tässä asiassa käskyä ja määräystä. Sillä välin tarkasteli valtionrakennusmestari ovea ja huomasi, että saranat sillä kohtaa, missä ei ollut sinettiä eikä nauloja, istuivat kovin höllässä ja helposti läksivät irti lahonneista pielistä. Pieni sysäys vaan hänen puoleltaan, niin ovenpuolisko erkani puoliskostaan, valtionrakennusmestari astui koreasti ulos, painoi oven takaisin paikoilleen ja saranat sijoilleen ja läksi takaportin kautta kotiansa, ennenkuin kukaan oli häntä huomannut.

Uskollinen vartija palasi pian senjälkeen ja toi komendantilta tällaisen armottoman vastauksen: "vanki auttakoon häntänsä tainkaltaisissa tapauksissa niinkuin parhaiten taitaa". Samalla lausui vartija syvimmän surunsa ja vilpittömän osan-ottonsa vanki parkaa kohtaan, ja kertoi ja neuvoi ja lohdutteli häntä neljänneksen tuntia. Mutta kun valtionrakennusmestari ei vastannut sanaakaan pertuskamiehen moniin helliin sanoihin, niin vaikeni viimeksi mainittu vihdoin hänkin; kävelihän vaan edestakaisin oven edustalla, tarkastellen silloin tällöin nauloja ja sinettiä.

VIII.

Kaikkialle.

Valtionrakennusmestarin matka vankihuoneesta asuntoonsa oli oikea mestariteos. Vankilan takapihasta mennä puikahti hän avaran liiterin kautta, josta ovi vei myös suoraa päätä läheiselle poikkikadulle. Tässä liiterissä elätettiin esivallan sikoja, jotka nyt ihastuivat vallan erinomaisesti, päästyään ulos kaupunkia katselemaan. Sieltä juoksi pakolainen läheiseen leipurintaloon, joka ennen vanhaan oli ollut yhtenä kadun toisella laidalla olevan talon kanssa. Hannu Halle tiesi kyllä, että talojen jaon jälkeen oli katua vastaan kyllä rakennettu muuri, mutta tiesi myös, että muurin yläosaan oli jätetty vähäinen aukko kulkuyhdistystä varten. Yks kaks oli Halle juossut portaita ylös ja tullut aukolle, jonka leipuri oli sullonut jauhosäkkejä täyteen. Mutta ei mikään ollut Hannulle helpompaa kuin sysätä säkit alas, ja tuskin oli kuudes säkki pakahtunut katua vastaan, niin oli valtionrakennusmestari jo loikannut kadun poikki komendantin taloon, josta toinen portti antoi toiselle kadulle, juuri sille, missä kova onni oli kohdannut Pretzelin patoja. Taas vastuksia. Sanotun portin kohdalle oli komendantti rakennuttanut hanhikoppelin, jossa hänellä oli näitä siveitä ja säveitä lintuja kolmisenkymmentä, hän kun kävi laveata hanhi- ja höyhenkauppaa. Onneksi ei ollut koppeli kovin lujatekoista laatua. Ohut lautaseinä antoi perää kaikille tahoille, ja valtionrakennusmestari oli jo kauniisti kotonansa, ennenkuin hanhet kaakatuksillaan ja räpytyksillään ennättivät julkilausua ilonsa siitä, että saivat ehdoltansa nauttia suloista vapautta.

Tän-aamuiset suuret tapaukset olivat kyllä kokonaan vetäneet ihmisten mielet puoleensa, niin että tuskin muuta osattiin ajatellakaan kuin jalon Hannu Hallen vangitsemista ja ruhtinaan kuriiria ja raatihuoneessa rikki revittyä valtiollista asiakirjaa, mutta eihän voinut sittenkään jäädä kokonaan huomaamatta se merkillinen seikka, että arvoisan raadin siat, näkyvä L reidessään, olivat hajaantuneet ympäri kaupungin, eikä sekään, että toisella kadulla oli ilma aivan sakeanaan jauhopölystä, eikä sekään, että komendantin hanhiparvet kaakattaen lentelivät yli kupujen ja kattoin. Mistä nämä ihmeelliset seikat yht'aikaa eri haaroilta? Sitä ei voinut ymmärtää yksikään. Muutamat politikan miehet arvelivat, että vangitun valtionrakennusmestarin liittolaiset aikovat panna toimeen yleisen kapinan. Kaupunginkirjuri Mucker se yksinään viittaili sinne päin, että ellei hän itse olisi omin käsin sinetillä lukinnut ja naulannut Hannu Hailea lujasti vankikomeroon, niin saattaisi hän taaskin luulla juuri häntä kaiken tuon pahan aikaansaajaksi, koska siat ja jauhosäkit ja hanhet olivat yleisön sekaan syösseet.

Enimmin piti ihmisten mieliä kumminkin vireillä se suuri isänmaan kysymys, varsinkin odotettu juhlallinen mestaus. Kaikki muut asiat jäivät syrjäseikoiksi. Ja ylimmilleen nousi jännitys, kun jo seuraavana aamuna Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri kiiti täyttä laukkaa kaupunkiin, uusi kirjelmä mukanaan. Raatikello samassa soimaan. Vaipat hartioillaan ja miekat vyöllään kiiruhtivat pormestarit ja raatiherrat ylimääräiseen istuntoon. Syvämietteisyys ja vakavuus asui heidän kasvoillansa. Kansaa riensi laumottain raatihuoneen torille, ja kaksinkertaiseksi kasvoi uteliaitten joukko, kun Luchsensteinin ruhtinaan vaunutkin saapuivat, tietysti vankia noutamaan.

Istunto alkoi. Pormestari asetti silmälasit nenälleen;, mursi suuren ruhtinaallisen sinetin ja rupesi lukemaan kuuluvalla äänellä:

"Me Nikodemus, Luchsensteinin ruhtinas, Krähenburgin kreivi y.m., y.m. viisaille pormestareille ja raadille Lalenburgin kaupungissa ja republikassa meidän armollisen tervehdyksemme ynnä hyvän suosiomme kanssa. Sittenkuin se kirjoitus kuin meiltä teidän tykönne oli lähetetty, on, sen pahempi, kadotetuxi tullut, jonka sisälläpito oli kuin seuraa: 'Koska yxi teidän uskollisia kansalaisianne, joka Hannu Hallexi kutsutaan, on yhdelle meidän hovijäägäreistämme ilmoittanut, että jokainen koira voisi häneltä ylöskasvatetuxi tulla kuin myös puhumaan opetettaa, ja me tämän suurella mielihyvällä olemme kuulla saaneet, niin tahdomme me hänen sanastansa kiinni ottaa, ynnä että ei mikään hinta tule meiltä liian kalliina pidetyxi, jos hän meidän henkikoirallemme, nimeltä Fidele, inhimillisen puhelahjan tykösaattaa taitaa, joka sille, yllämainitulle koirallemme, kyllä vaikeata olla mahtaa, vaikka se tosin täydellisesti saxankieltä ymmärtää ja vähän myös franskaa ja italiankieltä, kumminkin niin, ett'ei se vielä itse niitä puhua taida, jonka tähden me usein mainitun Hannu Hallen tahdomme nimittää meidän hofrodixemme ja ulosmäärätä hänelle tuhannen guldenia hänen ensimmäisexi ylöspanoxensa ja vielä edespitäin, että hän myöhemmin voi päästä meidän printziemme ylöskasvattajaxi, niin kohta kuin he senkaltaisen sopivan iän saavuttaneet ovat, niin kehoitamme teitä tätä meidän hofrodiamme viipymättä meidän tykömme lähettämään, niinkuin meidän armollinen tahtomme on".

Ilmeinen ällistys valtasi nyt hyvin-arvoisan raadin. Ei ainoatakaan löytynyt, kaupunginkirjurista ja ensimmäisestä raatiherrasta ruveten hamaan vahtimestariin salin ovella, jonka suu ei olisi pysynyt auki vielä kaksi minuttia sen perästä kuin ei enää mitään ollut kuultavana. Itse hallitsevalta pormestariltakin, sittenkuin hän oli laskenut kirjeen eteensä ja silmälasit sen päälle, jäi suu kotvaseksi auki ja silmät tuijottamaan ylös tyhjään avaruuteen.

Muutamat rupesivat sitten ihmettelemään, että mitenkä se hänen korkeutensa koira jo on oppinut ymmärtämään kolmea kieltä; toisia kummastutti Hannu Hallen tähän saakka niin salassa pysynyt taito opettaa elukoita puhumaan ihmisen tavalla; ja vielä toiset tutkistelivat kunnioituksella niitä korkeita arvoja ja virkoja, joihin valtionrakennusmestari vielä oli kohoava, hän, josta vast'ikään oli luultu kaikkea muuta kuin sellaista; ja vielä toiset pelkäsivät ja vapisivat tuon suuren miehen kostoa, hänen, joka hirsipuun nenästä oli kohonnut valta-istuimen juureen: nythän oli Lalenburgin kaupunki ja tasavalta kokonaan hänen mielivallassansa. Hämmästyksen hiljaisuus muuttui äkkiä ankaraksi huudoksi, jossa jokainen tahtoi ennen muita saada puheenvuoron, lausuaksensa pöytäkirjaan, että hän oli eilispäivän istunnossa pannut ankaran protestin valtionrakennusmestarin vangitsemista vastaan. Noloin kaikista oli kaupunginkirjuri Mucker. Sillä välin kuin muut koettivat ylenpalttisesti ylistellä Hannu Hallen erinomaisia avuja ja kuntoa, nimitellen häntä hänen isäinsä kaupungin ylpeydeksi ja kauniimmaksi koristukseksi; sillä välin kuin muut laskivat ja luettelivat, mitä kaikkea hyvää, niin ruoan kuin juomankin puolta, he edellisenä iltana olivat ristikon-aukon lävitse hänelle pistäneet, sillä välin pureskeli Mucker häpeissään sulkaansa, miettien, miten päästä sovintoon verivihollisensa kanssa.

Ja sitten ehdotti Mucker, että raadin valitsema lähetyskunta kävisi noutamassa ruhtinaallisen hovineuvoksen pois vankihuoneesta ja toisi hänet juhlasaatossa raatihuoneesen. Täällä oli hänelle edeskannettava julkinen anteeksi-pyyntö eilisen väärinkäsityksen tähden ja hän asetettava kunniasijalle hallitsevan pormestarin oikealle kädelle kuin myös ruhtinaan kirjoitus hänelle luettava. Senjälkeen oli hän, kaupunginkirjuri, yhtä halukas kuin velvollinenkin anomaan omasta puolestaan anteeksi ja sulkeumaan isäinsä kaupungin korkean kansalaisen suosioon, niin ett'ei Hannu Halle vielä tulisi sotalaumain kanssa Lalenburgia vastaan, niinkuin muinaiseen aikaan Coriolano Roomaa vastaan kerran tullut oli.

Ehdotus hyväksyttiin suostumus- ja eläköönhuudoilla.

IX.

Hannu Halle.

Hannu Halle tunsi kansalaisensa liiankin hyvin ja istui sen vuoksi kaikessa rauhassa kotonaan, vanhan emännöitsijänsä vaalimana. Hannu oli varma siitä, että asiat kääntyvät parin päivän perästä parhain päin, ja ett'ei hivuskarvaankaan hänen päässään kosketa, vaikkapa huomaisivatkin hänen karanneen ja saisivat tietää haen olinpaikkansa. Olihan hänellä sitä paitsi hyvä omatunto, sillä Luchsensteinin ruhtinaalta ei hän ollut kärpästäkään kuolijaksi lyönyt.

Emännöitsijältään, joka tuon tuostakin pistäysi ulkona tiedustelemassa kaupungin-uutisia ja ottamassa selvää raadin tekemisistä ja jättämisistä, sai hän kuulla kummia: hänet oli nimitetty ruhtinaan hovineuvokseksi; hänen oli määränsä opettaa ruhtinaan henkikoiralle saksan kielioppia; raadin lähetyskunta oli käynyt hänen luonaan kunniaterveisillä vankihuoneessa; koko kaupunki oli kauheasti hämmästynyt ei ainoastaan siitä, että hän oli vankihuoneesta poistunut, vaan myös siitä käsittämättömästä tavasta, jolla se oli tapahtunut, koskapa muurit ja ristikot ja naulat ja oikeuden sinetit oli tarkoin tutkittu ja kaikki huomattu olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikkea tätä kuullessaan oli Hannu Halle melkein pahoillaan siitä, että oli karannutkaan. Saadaksensa taas kaikki asiat hyvälle tolalle, pukeutui hän juhlatamineisin, sytytti piippunsa ja asettui avonaiseen akkunaan. Siinä poltteli hän varsin rauhallisena, ystävällisesti nyökäytellen päätään ohi kulkeville. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa: jokainen pysähtyi ja jäi hämmästyneenä töllistelemään ylös. Kulovalkeana levisi tieto kaikkialle, että kadonnut hovineuvos istuu kaikessa rauhassa akkunassaan ja vetelee savuja piipustansa. Ja mitä kummemmalta tuo kuului, sitä kiihkeämmin tahtoi jokainen kiiruhtaa asiapaikalle tuota kummaa näkemään. Kaupungin arvokkaimmat jäsenet riensivät lähellä asuvain ystäväinsä luokse, ja akkunat olivat täynnään uteliaita päitä. Muurarit, nokikolarit, kirvesmiehet ja julkeat katupojat kiipesivät vastapäätä olevain talojen katoille, nähdäkseen uutta hovineuvosta, joka yhtä uteliaana ja iloisena katseli kansan paljoutta kuin tämäkin häntä.

Sanomattoman työläästi pujottelihe arvoisa raati tölIistelijäin välitse Hannu Hallen asunnolle. Hannu otti lähetystön vastaan korkean-ystävällisellä suosiollisuudella. Nyt oli pormestari asettunut lähetyskunnan etunenään ja aloitti tervehdyspuheensa seuraavilla sanoilla: "Korkea- ja jalosukuinen herra ruhtinaallinen hovineuvos! Meidän isäimme kaupungissa on sen pahempi todeksi havaittu, että ei kenkään ole profetta omassa maassansa." Tämän tekstin ympärille kutoi nyt pormestari pitkän onnittelupuheen, joka päättyi mairitteleviin sanoihin ja anteeksi-pyyntöihin viisaan raadin eilisestä vähemmin visusti punnitusta päätöksestä. Senjälkeen ojennettiin hänelle ruhtinaan kirjoitus. Kaikki raatiherrat vuodattivat ilon kyyneleitä.

Hovineuvos vastasi puolestaan onnistuneella vastapuheella, jota kesti, kunnes väkijoukko kadulla oli ennättänyt hälvetä ja lähetyskunta oli kokonaan lakannut vuodattamasta ilon kyyneleitä.

Silloin astui sisään ruhtinaan kuski, ilmoittaen hänen korkeutensa käskeneen, että "hovineuvoksen on jo tänä iltana saapuminen ruhtinaskunnan pääkaupunkiin ja itsensä audiensiin löydyttäminen."

Nyt tuli kiire käteen. Hannu Halle pani riemuissaan matkalaukkunsa kuntoon ja istui jo hetken perästä ruhtinaan lähettämissä ajopeleissä. Suunnaton väkijoukko oli kerääntynyt katsomaan hänen lähtöänsä. Jokainen otti syvällä kunnioituksella hatun tai lakin päästään, kun pölyiset matkavaunut ja kuski kultakalunoissaan tulivat näkyviin.

Lalenburgilaiset olivat kyllä äärettömän ylpeitä tasavaltalaisesta riippumattomuudestaan ja vapaudestaan, ja viheliäisinkin heistä oli vapaana kansalaisena ainakin kuninkaan veroinen mielestänsä, mutta orjamaista arvonantoa tunsi sittenkin jokainen kaikkea sellaista kohtaan, mikä ruhtinaallista oli.

Hannu Hallen piti vielä samana iltana astua hänen korkeutensa eteen.

Nikodemus ruhtinas oli kelpo herra. Jos olisi hänellä ollut vaan keisarikunta hallussaan, niin olisi hän ollut yksi maailman suurimpia hallitsijoita. Nyt hänellä oli vain pieni ruhtinaskunta ja paljo velkoja. Hänen jaloimpia huvituksiansa oli tietysti metsästys, ja siksi oli hänen hovissansa enemmän koiria kuin ihmisiä. Seuraelämä ei häntä miellyttänyt.

— Kuules nyt! — lausui ruhtinas vasta leivotulle hovineuvokselleen, joka alamaisimmassa alamaisuudessa suuteli hänen nuttunsa lievettä. — Sinäkös se olet, joka osaat opettaa koiria puhumaan? Kas tässä Fidele. Vahinko, ett'ei elukka rukka osaa suullisesti sanottaviansa sanoa, mutta, kunniani kautta, se ymmärtää jok'ikisen sanan, minkä minä sille puhun.

Sitten antoi ruhtinas koiralleen kaikenlaisia käskyjä saksan-, franskan- ja italiankielellä, ja koira teki kaikki tehtävänsä ihmeellisen säntillisesti.

— No, mitäs sanot nyt? — kysyi ruhtinas ilosta loistavin silmin.

— Niinkuin teidän korkeutenne suvaitsee, — vastasi lalenburgilainen.

— Luuletko saavasi Fidelen puhumaan?

— Jos vaan saamme tarpeeksi aikaa.

— Sitä ei pidä teiltä puuttuman. Alkakaa vaan ensin saksasta. Franska otetaan sitten myöhemmin, kun Fidele on äidinkielessä ensin tehnyt tarpeeksi progrés. Sinä saat asua täällä linnassani. Hovimestari osoittaa sinulle huoneesi. Koeta nyt ensin attacher Fidele puoleesi, että se avec plaisir pysyy sinun seurassasi. Jos hyvin asiasi toimitat, ei pidä puuttuman sinulta runsas récompense. Aika ajoin olen tiedusteleva, kuinka ne käy, ne teidän leçons. Ja nyt saat mennä huoneesesi. Käske kyökistä runsaasti makkaroita; niillä voitat Fidelen sydämmen puoleesi.

Hovineuvos ymmärsi, että hänet oli passitettu ulos, ja alkoi lähetä ovea takaperin, sillä eihän hänen sopinut kääntää ruhtinaalle selkäänsä. Mutta arvaamatta puikahti Fidele hänen jalkojensa väliin, ja uusi hovineuvos lensi selko seljälleen maahan. Hovineuvos älähti pahasti, koira ärähti vielä pahemmin. Mutta ruhtinaan oli sanomattoman hauskaa.

— Tehän alatte jo tutustua toisiinne.

Tuhansilla anteeksi-pyynnöillä kiiruhti Hannu Halle salista ulos.

X.

Kaikkialle.

Hovikeittiön avulla oli Hannu Halle neljässä viikossa saanut puolellensa henkikoiran suosion ja täyden luottamuksen. Siitä pitäin rupesi ruhtinas yhä useammin tiedustelemaan, miten opetus alkaa onnistua. Hovineuvos huomautti tähän, että tarvitseehan ihmislapsikin neljä, vieläpä viisi vuotta, oppiaksensa puhumaan selvästi. Tuskinhan lapsi ensimmäisenä ikävuotenaan oppii kuin moniaita tavuja. Nikodemus piti tuota varsin järkevänä ja hillitsi kärsimättömyytensä.

Elämä hovissa oli Hannu Hallelle kovin mieleistä. Väliin tuntui hänestä vaan ilkeältä, kun ei koira vielä ollut oppinut ainoatakaan sanaa, vaikka opettaja oli sitä jankuttanut sille senkin tuhannen kertaa.

Onneksi johtui Hannulle mieleen mitä temppuja muuan hänen kumppaninsa yliopistossa oli tehnyt koirallaan. Hän näet puristi välistä koiransa kuonoa ja nipisti elukkaansa toisella kädellään, kunnes koira rupesi murisemaan. Kun isäntä nyt sopivaan aikaan hieman hellitti puristamista, syntyi murisevan koiran kulkussa jotenkin selvä ääni ma-ma. Hannukin koetteli tätä keinoa, ja onnistui odottamattoman hyvin.

Puolen vuoden perästä kysäisi ruhtinas taas erään kerran jotenkin tuikeasti, eikö Fidelen edistymisestä vieläkään mitään kuulu. Silloin kehui Hannu Halle kasvattiansa aivan tavattomasti ja tarjoutui antamaan näytteen sen ensimmäisestä lapsellisesta soperruksesta.

Ruhtinas keräsi kaikki uskottunsa ympärilleen, ja heidän keskelleen asettui Hannu Halle kasvattinsa kera. Ensi aluksi selitti Hannu Halle pitkässä puheessa, täynnä mitä hienoimpia pedagogillisia huomautuksia, että hän on opetuksessaan noudattanut itse luonnon antamia selviä viittauksia. Kaikki teeskentely ja turhia tavoittelu vaikuttaa turmiollisesti tuleviin sukupolviin saakka. Se on juuri hutiloiminen ensimmäisessä opetuksessa, joka on ollut suurten valtakuntain kukistus ja kaiken pahan alkujuuri, mitä maailmassa ollut lienee. Hän aikoi piakkoin toimittaa painosta aapiskirjan aivan uuden metodinsa mukaan ja omistaa sen ruhtinaalle Nikodemukselle, tieteiden ja taiteiden suojelijalle ja maecenaatille.

Sen jälkeen ryhtyi hän näyttämään todistuksia uudesta metodistaan. Hän otti koiran hyväillen syliinsä, puristi sen kuonoa ja nipisti sitä takaapäin, ja — kas! Koira päästi paksulla bassoäänellä: "Ma-ma!"

Läsnä-olijat purskahtivat kovaan nauruun, josta ei tahtonut loppuakaan tulla. Se oli suostumuksen ja tunnustuksen ja hämmästyksen ilmausta. Hovineuvoksen oppinut vakavuus ja Fidelen syvä basso loivat tähän pedagogilliseen toimitukseen jotain peräti juhlallista. Yltyneenä läsnä-olijain hilpeydestä, pani hovineuvos koiransa uudistamaan tuon hauskan tempun useampia kertoja perättäin, kunnes seuran nauru muuttui pelkäksi kirkunaksi, ja ruhtinas jo lopulti pyysi, että Fidele lakkaisi kaikkien pyhimysten nimessä.

Hänen korkeutensa oli niin ihastunut, että korkeasti se sama suvaitsi likistää koiraansa rintaansa vastaan. Ilonsa huumauksessa oli hän vähällä syleillä hovineuvostansakin. Tämä otti hovin onnittelut vastaan kainolla mielihyvällä. Ruhtinas syötti henkikoiralleen sokerileivoksia ja kehoitti sitä olemaan edelleenkin ahkera ja tarkkaavainen.

Hovineuvokselleen lahjoitti ruhtinas kultaisen nuuskarasian, jonka kannella koreili maan-isän oma kuva. Hannu Halle oli kiitollisuudesta pakahtumaisillaan ja huudahti: "O, teidän korkeutenne; minä takaan että Fidele on ennen pitkää sanova teille: pa-pa!"

— Ja silloin pitää sinun saaman palkankorotusta, — lausui ruhtinas ja armollisimmalla myhäilyllä päästi hänet menemään.

Tuo "pa-pa" lausuminen otti sentään viipyäkseen. Muutaman viikon kuluttua tiedusteli ruhtinas jälleen asianlaitaa, mutta silloin ilmoitti hovineuvos, että Fidele oli tilapäisesti sairastunut, ja että sitä piti kaikin mokomin suojella vähimmältäkin mielenliikutukselta. Tämä oli ruhtinaan mielestä taas varsin järkevää, ja niin pitennettiin oppiaikaa jälleen.

Hannu Halle olisi näin ollen saanut edelleen rauhassa elellä, jos hän olisi rauhallisesta elämästä suuriakaan välittänyt. Mutta hän oli pääkaupungissa jo tutustunut kaikkialla ja oli tavalla tai toisella kietounut lukemattomiin pieniin sekä suuriin asioihin. Mukana hän oli kaikkialla ja puheli rohkeasti ja julkeasti tai kainosti ja hiljaisesti, miten milloinkin mieleen johtui ja asia vaati. Hän se tiesi kaikki tyyni, ratkaisi kaikki tyyni, toimitti kaikki tyyni. Ruhtinas rupesi päivä päivältä pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa, ja samoin tekivät tietysti myös pääkaupunkilaiset ja hoviin kuuluvatkin. Lemmikki olikin hänen yleinen nimensä.

Säännöllisesti neljän viikon perästä saapui Lalenburgista raadin lähetyskunta tiedustelemaan jalon kansalaisen vointia. Sen kapean kadun, jonka varrella Hannu Hallen kotitalo sijaitsi, oli raati hänen kunniakseen nimittänyt Hallen kaduksi, ja kosk'ei ollut saatavana hänen muotokuvaansa, ei öljyssä eikä marmorissa, oli raati ripustanut hänen siluettinsa eli varjokuvansa suuren istuntosalinsa seinälle.

Ruhtinaan salaiset kabinettineuvoksetkin kääntyivät Hannu Hallen puoleen, vaikuttaakseen milloin missäkin asiassa hänen korkeuteensa. Tämä kävi tarpeelliseksi vallankin silloin kuin Nikodemus, voidakseen edelleen elää isoisesti, aikoi määrätä taas uuden veron otettavaksi. Salaiset neuvokset olivat kokonaan tuota veroa vastaan, sillä kansa huokaili ennestäänkin kaikenlaisten maksujen ja rasitusten alla. He kääntyivät Hannu Hallen puoleen ja pyysivät, ahdingossa olevan kansan nimessä, että hän koettaisi saada ruhtinasta luopumaan tuosta aikeesta.

— Se on pian autettu, hyvät herrat, — sanoi Hannu Halle tavallisella varmuudellaan ja läksi ruhtinaan luo.

— Mutta kuulithan sinä, — sanoi hänelle Nikodemus; — minun pitää saada rahoja. Hanki minulle rahoja, niin ei tarvitse uusia veroja ottaa.

— Se on pian autettu! — virkkoi hovineuvos. — Kuinka paljon teidän korkeutenne tahtoo?

— Mitä enemmän, sitä parempi.

— Mainiota! Teidän korkeutenne ei huoli muuta kuin aloittaa vaan pieni nauhakauppa, ja rahaa tulee ihan satamalla.

— Nauhakauppa? Kuules! Sin'et olekaan Hannu Halle, vaan Hannu Hassu. Olenko minä mikä rättisaksa?

— Teidän korkeutenne! Suvaitkaa vain myödä puoli kyynärää nauhaa sataan kultarahaan, teidän omaan kuuluisaan nimeenne lyötyyn sataan Nikodemusdor'iin, niin —

— Kuka ne maksaa?

— Jos teidän korkeutenne suvaitsee armossa perustaa uuden ritarikunnan, esimerkiksi jahtipyhimyksen kunniaksi, tuollaisen Pyhän Nimrodin ritarikunnan; jos jokainen Nimrodin ritari saa oikeuden kantaa napinlävessään viheriäistä nauhaa, johon on kiinnitetty kaksi kultaista, metsätorven ympäröimää pyssyä; jos sitten jokainen, joka maksaa sata Nikodemusdor'ia, pääsee ritariksi, ja jokainen, joka suorittaa tuhannen Nikodemusdor'ia, saa sen suuren ritarimerkin; jos sitten vielä pannaan toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia, ja minä tiedän vielä ylioppilas-ajoiltani, mitä sellaiset vaikuttavat; ja jos sitten — — —

— Kuules nyt! — keskeytti ruhtinas hänet äkkiä. — Etpä olekaan Hassu Hannu sinä. Me tahdomme asiata miettiä. Teetä sillä välin nauhaa tehtaassa ja pane kultasepät valmistamaan ristejä. Minä teen sinut Nimrodin ritarikunnan kansleriksi.

Ei olisi ikinä mikään vero tuottanut ruhtinaan kassoihin niin runsaasti rahoja kuin tämä nauhakauppa, joksi sitä hovineuvos vähän kömpelösti sanoi. Tuskin olivat näet ruhtinas ja hänen velipuolensa, Krähenburgin kreivi, ja Hannu Halle, ritarikunnan kansleri, esiintyneet Nimrodin nauha rinnallaan; tuskin oli saatu tietää, että sillä ja sillä maksulla ken hyvänsä korotettaisiin Nimrodin ritariksi, niin syntyi ritarikunnan kansliassa kauhistuttava tungos. Jokainen toi Nikodemusdor'insa, ken puolesta, ken kahdesta kyynärästä nauhaa, ja kukapa se juuri kernaasti olisi tahtonut pysyä alemmalla pykälällä kuin toinenkaan. Kotvasen kuluttua oli yksin partureillakin viheriäinen nauha napinlävessä.

Tästä nousi suuri napina aatelistossa ja maan mahtavissa. Kuinkasta saattaisivat he olla samassa arvossa ja rangissa kenen kanssa hyvänsä? He panivat kernaasti maansa ja mantunsa pantiksi, saadakseen vaan sen pitemmän nauhan. Ja niin oli koko maa täpö täynnään viheräisiä nauhoja ja kauniita velkoja.

Ruhtinas Nikodemus oli riemuissaan, mutta hänen uskolliset neuvon-antajansa kirosivat uuden ritarikunnankanslerin kekseliäisyyttä.

XI.

Hannu Halle.

Hannu Hallella oli, sivu mennen sanoen, aivan yhtä paljo ja yhtä vähä omaatuntoa kuin pitää ollakin suurella valtiomiehellä, joka kernaammin luopuu kokonaisesta maakunnasta kuin oikustansa, ja joka on mainion hyvällä tuulella, vaikka kansalta hyvinkin mieltä kääntää.

Eräänä päivänä otti muuan ruhtinaan uskollisia neuvoksia Hannu Hallen kanssa puheeksi Nimrod-vimman turmiolliset seuraukset.

— Niin totta kuin minun nimeni on Hannu Halle, — vastasi toinen, — ei niin hyvää, ett'ei pahaa, eikä niin pahaa, ett'ei hyvää. Mutta jos valtiomiehen pitäisi tehdä loppu kaikista valituksista maassa, ja jos lääkärin pitäisi parantaa jok'ainoa sairaansa, niin kukapa silloin valtiomieheksi tai lääkäriksi rupeaisikaan? Olkaa rauhassa, rakas ystävä! Maailma nähkääs on niin merkillisen viisaasti luotu, että meikäläinen saa siinä hutiloida koko lailla, ennenkuin siitä sentään hutilontyötä tulee.

Tämä suuri periaate ei näy toteutuneenkaan missään niin loistavasti kuin Luchsensteinissä. Siellä näet oli monen sadan vuoden kuluessa pantu käytäntöön kaikkia mahdollisia ja mahdottomia valtio-oppeja, eikä maa silti ollut tullut autioksi ja tyhjäksi. Jokainen uusi ministeri ja uusi ruhtinas kumosi edellisen järjestyksen ja sääsi sijaan uuden. Yksi rakensi luostareita, toinen teki niistä kasarmeja; yksi perusti valtiolle tehtaita, toinen möi tehtaan väestön, niinkuin muutakin valtion-omaisuutta, ja lakkautti tehtaat j.n.e. Mutta kas ihmiset ne yhä vaan kasvoivat ja lisääntyivät ja elättivät henkensä nyt niinkuin ennenkin, kun vaan kerran oikein perin pohjin olivat oivaltaneet sen suuren totuuden, että heidät oli luotu herrainsa huviksi ja omaksi ilokseen, ja että tänään piti marssia vasempaan, huomenna oikeaan, tänään eteenpäin, huomenna takaperin, aina sitä myöten, mikä järjestys milloinkin oli voimassa. Eikä mitkään Nimrodin ritarikunnan tuottamat haitat voineet vähentää sitä kunnioitusta ja rohkeutta ja ihmettelyä, jota kansleri, tuon kansansa jumaloiman ruhtinaan oikea käsi, kaikkialla sai osakseen.

Kadehtijoita ei häneltä suinkaan puuttunut, mutta niistä hän ei välittänyt vähääkään. Hän istui herransa armossa niin lujasti, ett'ei hän arvoansa silloinkaan kadottanut, kun geniaalinen Fidele jonkun ajan perästä otti ja kuoli. Epäilemättä oli elukka parka joutunut salaliiton ja hovivehkeitten uhriksi. Henkilääkäri oli näet huomannut henkikoiran ruumiissa ilmeisiä myrkyn oireita, ja nyt toimitettiin hänen korkeutensa korviin tällainen huhu: varmaankin oli kansleri itse saattanut sen päiviltä pois, jott'ei hänen enää tarvitsisi opettaa sitä puhumaan taikka olisi lopultakin pakotettu tunnustamaan olevansa pelkkä kerskailija, joka ei mointa konstia koskaan ollut osannutkaan. Mutta Hannu Halle oli kasvattinsa kuolemata itkenyt niin vilpittömästi, ja hovi taas oli osoittanut niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ett'ei Nikodemus kallistanut noille huhuille korvaansakaan.

Linnanpuistoon, surupoppelien ja kypressien alle pystytettiin sitten verrattomalle Fidelelle marmorinen obeliski, jonka veistäjäksi oli kutsuttu yksi Italian parhaimpia mestareita.

Ei saata juuri sitäkään sanoa, että Hannulla olisi ollut ystäviä hovissa; — kelläpä hovissa ja suuressa maailmassa ystäviä lienee? Ja ken voisi sen tai tämän yksityisen ystävänä ollakaan, jos on, Hannu Hallen lailla, koko maailman oma? Mutta ilman ystäviäkin oli Hannu Hallen hyvä olla. Hän oli jokaisen luottamusmies. Ei ainoastaan ruhtinas, vaan tämän velipuolikin, Krähenburgin kreivi, sanoi häntä kaikeksi kaikessaan. Jokainen myhäili hänelle, hän jokaiselle. Myhäilivät hänelle myös kauniit Luchsensteinin immetkin. Ja miellyttävä mies hän oli kerrassaan. Ei hän milloinkaan mistään närkästynyt. Hänen korkein ilonsa oli tehdä muita iloisiksi.

XII.

Kaikkialle.

Ruhtinaan luottamus uuteen kansleriinsa kasvoi kasvamistaan, ja niinpä nimitti hän Hannu Hallen jäseneksi siihen lähetystöön, jonka tuli noutaa Mäuseheimin prinsessa, ruhtinaan kihlattu morsian, Luchsensteiniin.

Muut lähetyskunnan jäsenet olivat enimmäkseen ikivanhoja herroja, ja senvuoksi vastaan-otti prinsessa erittäin suosiollisesti Hannu Hallen. Pelkkä nuoruus on useinkin onnen tien suoruus. Prinsessa ei sentään kovin runsaasti armojansa tuhlaillut, sillä hän oli hyvin oikullinen, niinkuin kauniitten prinsessain sopii ollakin. Hänellä kun tavallisesti oli joka päivän osalle aina uusi oikku, sillä eihän se yksi ja sama oikku enää ajan pitkään oikkua olekaan, niin oli hänen ympäristönsä kovin vaikea hoksata, mikä se milloinkin oli voimassa. Prinsessa oli kovin ärtyisä ja, niinkuin nykyjään sanotaan, hermostunut. Senvuoksi rakasti hän kaikkea, mikä hellää ja hentoa oli, ja kenties siitä syystä eritotenkin kissojaan. Näitä oli hänen lähellään aina mitä koreimpia ja armaimpia, kaikenkokoisia ja kaikenkarvaisia. Jokaisen hovidaamin tuli hoitaa pari kolme tuollaista suloista eläintä.

Koska nyt ruhtinas suosi yhtä suurella lemmellä koiria kuin prinsessa kissoja, ja kissain ja koirain keskinäinen väli on luonut tuon tunnetun sananlaskunkin, niin julkesivat jotkut sen johdosta aavistella, ett'ei tekeillä oleva avioliitto ole vast'edes oleva kaikkein onnellisimpia auringon alla. Siitä huolimatta sepiteltiin korkeain vihkiäisten johdosta varsin mairittelevia runoja, pidettiin kauniita puheita, maalailtiin suuria tauluja, täynnä esikuvia ja tunnusmerkkejä, ja kaikissa niissä ennusteltiin kultaista aikakautta, jolloin voima ja sulo, viisaus ja kauneus toisiinsa liittyvät. Sanalla sanoen: silloin tehtiin, mitä maailmassa aina tehdään.

Mäusenheimin prinsessan suosio kansleria kohtaan kohotti jalon Hannu Hallen entistä arvokkaampaan asemaan. Kaikki, mitä vaan hän suvaitsi sanoa tai kirjoittaa, oli kuin marmoriin muovattua tai vaskeen valettua. Kuulijat ja kuulijoilta kuulijat, lukevaiset ja lukemattomat imaisivat tuon kaiken itseensä ja omistivat omakseen ja jakoivat muillekin siitä, vieläpä sanomalehdissäkin julkaisivat. Hannu Hallella kun oli verraton lahja puhua tavattoman selvästi ja laveasti, niin oli se lopultikin Hannu Halle itse tai hänen sanansa, joka johti yleistä mielipidettä. Pääkaupungissa luettiin ihastuksella hänen kuvaustaan tulevan nuoren ruhtinattaren suloudesta ja siitä, kuinka hellästi hän rakastaa kissojansa. Sen johdosta sulki kansleri pääkaupunkilaisten suosiolliseen huomioon sen seikan, että, korkeiden nuorikoiden tullessa pääkaupunkiin, olisi nähtävänä ei ainoastaan ilotulituksia, vaan kauniita kissojakin. Kas sitä ei tarvinnut kahta kertaa sanoa. Jokainen tahtoi nyt saada niitä kaikkein kauniimpia eksemplaareja kissain maailmasta, ihan valkoisia ja ihan mustia ja tiikerinkarvaisia ja harmaita ja valkoisen, mustan ja harmaan kirjavia ja ruskeita: siten näet pääsisi jo ajoissa nuoren ruhtinattaren suosioon. Kissoja tilattiin läheltä ja kaukaa, ja kissain hinnat kohosivat suunnattomasti kaikissa Luchsensteinin ääreisissä maakunnissa.

XIII.

Hannu Halle.

Ruhtinaspari vihittiin läheisessä rajalinnassa, ja sieltä saatettiin he pääkaupunkiin. Tulojuhlallisuudet olivat äärettömän komeita. Kunniaportteja oli niin tuhkatiheässä, että kadut jäivät melkein päivän valoa vaille. Jokaiseen kaareen oli maalattu mitä somimpia kissain kuvia, silmän-iloksi nuorelle ruhtinattarelle. Muutamat kunniaportit oli varsin aistikkaasti laitettu yksinomaan kissoista, nimittäin kaikkein kauniimmista täytetyistä kissasista, jotka näyttivät ajavan toisiansa takaa. Kaikista akkunoista kurotettiin näkyville kissoja, jotka kumminkin käyttivät itseänsä jotenkin sopimattomasti, sylkivät ja naukuivat, kaiketi peljäten putoavansa kadulle, — tietysti turhaa pelkoa. Tämä naukuminen tarttui pian muihinkin kissoihin ja kävi lopulti niin kovaksi, että pienet lapset säikähtivät ja rupesivat kirkumaan hekin. Ruhtinaalliset jänis-, lintu-, susi- ja pikakoirat, jotka juoksivat juhlavaunujen edellä, ja kaikki porvarillisetkin koirat, jotka, isäntiensä esimerkkiä seuraten, olivat kerääntyneet kaduille, katselivat hämmästyneinä tätä verivihollistensa ylenpalttista paljoutta ja kävivät kovin levottomiksi. Muutamat hyökkäsivät haukkuen oikealle ja vasemmalle, toiset hyppivät talon seiniä vastaan, ulvoen vimmatusti, ja toiset muutoin vaan leukojaan louskuttivat muille seuraksi ja kannatukseksi.

Tuossa koirain ja kissain kovaäänisessä keskustelussa oli perin vaikea kuulla omaa inhimillistä ääntään, ja vielä vaikeampi oli saada selvää naapurin puheesta. Muutamat katsojista tahtoivat saada aikaan asianmukaista, kunnioittavaa hiljaisuutta ja rupesivat sen vuoksi huutamaan: "koirat pois!" Toiset taas pauhasivat: "kissat tieheen!" Ja tästä syntyi sellainen hirveä erillaisten äänten hämmennys, että hevoset olivat pillastua. Ruhtinaalliset vaunut täytyi pysäyttää suurimman kunniaportin kohdalle, jonne kaupungin maistratti oli miehissä tullut korkeata paria vastaan, ja jossa kunnallispormestarin piti lausua koko maan ilo ja ihastus erityisessä, hänen itsensä sepittämässä puheessa. Pormestari asettuikin jo vaunujen viereen ja aloitti suuren puheensa. Mutta huuto ja haukunta ja nau'unta ja melu hänen ympärillään oli niin suunnaton, että hän piankin huomasi tarvitsevansa kaiken inhimillisen ponnistusvoimansa, saadakseen juhlapuheensa kaikki loistokohdat, nuo kukkaset ja sinitaivaat ja taivaan enkelit, ehjinä esiintymään. Kaikeksi onneksi oli hän lujarakenteinen mies, jolta ei suinkaan puuttunut ääntä, hän kun jo kaksikymmentä ajast'aikaa oli raadissa ääntä pitänyt. Hänen äänensä kuuluikin yli kaiken melun ja pauhinan, vaikka mies menikin siinä ihan mustanpuhuvaksi. Heikkohermoinen ruhtinatar säikähti ja sulki molemmin käsin korvansa. Nikodemus huusi ja pauhasi vihoissaan oikealle ja vasemmalle vaunuistansa. Kenenkään sanoja ei kukaan kuullut, mutta kansa luuli, että ruhtinas tahtoo lausua syvän kiitollisuutensa rakkaitten alamaistensa uskollisuuden osoituksista, ja silloin kajahtivat raikkaat huudot: "Eläköön! Kauan eläköön!" Ja suunnaton oli sinä hetkenä räyhy ja kirkuna kunniaportilla. (Sanomalehdet ja aikakauskirjat niiltä päiviltä kertovatkin, kuinka ääretön oli kansan riemu, kuinka sydämmellistä ruhtinaan kiitollisuus ja kuinka vilpitöntä jalon ruhtinattaren liikutus.) Mitä tuohon liikutukseen tulee, kävi ruhtinatar lopulti todellakin ihan toivottomaksi ja purskahti kiukuissaan itkemään. Puhetta tai paremmin huutoa pitävä pormestari puolestaan luuli noita armaita kyyneleitä oman tärisyttävän puheensa hedelmiksi ja siksi kääntyi hän nimenomaan ruhtinattaren puoleen ja läksi vertailemaan häntä peräperää kaikkiin Olympon jumalattariin eikä lopettanut ennenkuin viimeinenkin lause hänen puheestansa oli onnellisesti nähnyt päivänvalon.

Nyt läksivät ruhtinaalliset vaunut täyttä vauhtia kiitämään linnaan. Kaikkien, liiatenkin heikkohermoisen ruhtinattaren korvat soivat vielä kaksi tuntia sen jälkeen. Niin helläksi oli korkea morsian käynyt korviltaan, ett'ei kukaan saanut puhutella häntä muutoin kuin hiljaa sopottamalla. Hänen suurin surunsa oli se, että hänen täytyi vielä samana iltana olla läsnä ruhtinaallisen hovikapellan soittajaisissa. Säästääkseen niin paljon kuin mahdollista nuorta aviopuolisoaan, oli Nikodemus kieltänyt kapellimestarin käyttämästä puhaltimia; yksin huilutkin piti pantaman pois. Tästä ei ruhtinatar suurtakaan lohdutusta saanut, ja hän lausui kahden kesken kanslerille, että kosk'ei nyt soittajaisia voinut kokonaan peruuttaa, hän olisi hyvin kiitollinen, jos kansleri saisi taivutetuksi kapellan soittamaan niin hiljaa, että sitä tuskin kuulisi.

Hannu Halle oli heti valmis lupaamaan, mutta kapellimestari vastusti ankarasti tuollaista loppumatonta pianissimoa. Taideniekat ovat itsepäisiä, tietäähän sen. Hän lupasi kyllä virityttää soittajillaan kaikki instrumentit valmiiksi jo ennen ruhtinaallisen parin ilmestymistä, säästääkseen korkeasti samaisten korvia virityksen ilkeiltä epäsoinnuilta. Hän lupasi edelleen valita sellaiset kappaleet, joissa olisi niin vähän räminää kuin suinkin, mutta sitä vastoin ei hän millään ehdolla suostunut jättämään pois erästä äänekkään-puolista ouverture brillantea, jonka hän itse oli säveltänyt ja josta hän muutoinkin oli pyyhkäissyt trompetit, vaskirummut, fagotit, klarinetit ja muut puhaltimet. Tämä kapellimestarin itsepintaisuus pani tuon palveluksille aina niin alttiin kanslerin kovaan pulaan. Hän toivoi kuitenkin keksivänsä jonkun välikeinon, ja sen hän keksikin. Laimentaakseen tuota räikeätä, hermostuttavaa viulujen vikinää, hiipi hän salaa orkesteriin, ennenkuin musikantit ja hovi oli saapunut saliin, ja siveli saippualla kaikki jo ennalta valmiiksi viritettyjen jouhisoittimien käyrät.

Kapellan taiteilijat asettuivat paikoilleen. Hovi saapui, loistava joukko. Kapellimestari kohotti puikkonsa ja hänen ensimmäisestä viittauksestaan piti ouverture brillante'n sulavain sulosointujen herahtaa esille.

Kaikki käyrät elähtivät viuluillaan uskollisesti, mutta ääntä ei kuulunut. Hiljaa oli kuin haudassa. Kapellimestari heitti hirmuisen silmäyksen musikantteihinsa, kohotti kätensä ja viittasi jälleen, oikein ruumistaan nytkäyttäen. Käyrät kävivät, viulut heilahtivat ja musikantit huojahtivat, mutta yhtä turha oli toinen yritys kuin ensimmäinenkin. Ruhtinaallinen kuulijakunta luuli äkkiä tulleensa umpikuuroksi. Kapellimestari rupesi jo epäilemään, että hänen alamaisensa ovat kateudesta ruvenneet niskoittelemaan. Harmissaan ärähti hän, ääntään hilliten: "Mutta eikös sieltä nyt lähde?" Hän kääntyi tarkastamaan viuluniekkoja, kohotti kätensä ja heilautti puikkoaan kolmannen kerran, ja taiteilijat ne tempasivat hämmästyneinä ja säikähtäneinä hekin kolmannen kerran, mutta aina turhaan. Nyt huomasi kapellimestari viulujen voimattomuuden. Koko hovi purskahti nauramaan, mutta ruhtinas, joka oli ollut kovin ylpeä kapellastaan ja tahtonut osoittaa puolisolleen sen erinomaista etevyyttä, käski musikit ja musikantit hiiteen ja läksi ruhtinattaren ja koko hovin kanssa pois salista.

Kauan ei tietystikään voinut pysyä salassa, miksikä ouverture brillante oli kolmasti tehnyt kuperkeikan. Hannu Halle oli itse kielinyt koko jutun. Heikkohermoisesta ruhtinattaresta olisi hän kenties saanut hyvänkin puolustajan, mutta tämäpä sai samassa kuulla, että juuri Hannu Halle oli saanut aikaan kaikki nuo kissoitetut juhla- ja riemuportit ja yleensäkin oli ollut syypää koko noihin hirmuisiin naukujaisiin, joita ruhtinatar ei sanonut milloinkaan voivansa unohtaa.

Näin oli ritarikunnan kanslerin kukistuminen välttämätöntä. Kerran, ärtyneellä mielellä ollessaan, käski ruhtinatar Hannu Hallen pysymään hovista kaukana. Ruhtinas tahtoi lepyttää puolisoansa ja ajoi Halle paran ihan maasta pois.

Jobinsanomat tulivat tuiskuna Hannu Hallen kuuluviin. Hän raapaisi korvallistaan ja huokasi: "O, maailman kiittämättömyyttä!" pani matkalaukkunsa järjestykseen, kietoi ympärilleen hyvien avujensa levätin ja vaelsi takaisin Lalenburgiin.

XIV.

Kaikkialle.

Suuri mies on kukistuessaankin suuri. Hänen kaatuessaan vavahtavat valtakunnat. Aleksander Suuren kuoltua oli hänen suunnaton valtakuntansa, Tonavan ja Niilin suilta hamaan Indus ja Ganges virtoihin saakka, hukkua verivirtoihin. Kaarlo Suuren maailmanvaltakunta kukistui pohjiaan myöten, perustajansa lähdettyä. Ja niin kävi Hannu Hallenkin kaatumisen jälkeen, että Luchsensteinin valtakunnasta ei enää jäänyt kiveä kiven päälle, sillä suuri sota, jota Englannin ja Franskan välillä käytiin maalla ja merellä, oli seurauksena kanslerin palajamisesta isäinsä maahan. Tämä on helposti todistettavissa sen-aikuisten hovien salaisista historioista ja muista asiakirjoista, mutta tämän asian täydellinen esittäminen tässä kävisi liian pitkäksi.

Tuskin oli näet kansleri lähtenyt pääkaupungista, niin jo saapui sinne franskalainen ylimääräinen kuriiri, joka tiedusteli Hannu Hailea, jättääkseen hänelle erään paketin. Tämä herätti heti suurta huomiota, koska Saksan valtakunnan ja Franskan väli siihen aikaan oli kireimmillään. Ruhtinas Nikodemus sai raportin tuon ylimääräisen kuriirin tulosta, ja samalla kertoivat karkoitetun Hannu Hallen vihamiehet, että kansleri on kaiketikin kavaltavassa tarkoituksessa ollut kirjevaihdossa Franskan hallituksen kanssa. Nikodemus piti tätä varsin luultavana ja käski vangita ylimääräisen kuriirin. Tämä oli jo lähtenyt matkoihinsa, mutta saatiin onneksi kiinni ja tuotiin takaisin. Kuriiri myönsi tuntevansa Hannu Hallen, mutta ilmoitti samassa, ett'ei paketissa ollut muuta kuin perukki aivan viimeistä kuosia. Kuriiri oli sen Hannu Hallen pyynnöstä ostanut jostain suuresta pääkaupungista ja nyt jo lähettänyt sen hänelle.

Tuota ei ottanut kukaan uskoakseen, ja niin lähetettiin Lalenburgin maistratille kirjoitus, jossa maistrattia pyydetään ottamaan talteen Hannu Hallen nimelle tullut paketti ja panettamaan kansleri toistaiseksi lukkojen taakse, koska paketin kautta päästäisiin erään suuren salaliiton jäljille, joka par'aikaa oli tekeillä pyhää Rooman valtakuntaa vastaan. Lalenburgin maistratti noudatti tätä määräystä kaikella innolla, ja paketti otettiin takavarikkoon. Maistratti ei kumminkaan voinut pidättää uteliaisuuttaan, vaan avasi tuon suuren rasian, nähdäkseen omin silmin sen hirmuisen salaliiton ainekset ja juuret, mutta majesteetillinen allongeperukki pani heidät kerrassaan ymmälle: mitenkä ihmeen tavalla mahtoi tämä pörröinen turvelo uhata tuhoa ja turmiota pyhälle Rooman valtakunnalle? Ja sitäkös kesti miettiä!

Kiinniotettu kuriiri piti Luchsensteinissa kauheata melua vangitsemisensa tähden, mutta siitä ei välitetty: hänen tuli odottaa, kunnes asiassa oli ihan selville päästy. Häneltä ei löydetty muuta kuin eräs toinenkin paketti, joka sisälsi komeita sopulin- ja kärpännahkaisia turkiksia, ynnä kirje hänen majesteettinsa Franskan kuninkaan vaatevaraston ylimmäiselle hoitajalle. Nämä kalliit nahat oli kuningas itse tilannut lemmitylleen uudenvuoden lahjaksi, ne kun siihen aikaan olivat juuri tulleet muotiin Parisissa. Tähän saakka oli ainoastaan Englannin lähettilään puoliso yksinään saanut koko hovin nähden keikailla kauniissa kärpännahoissa.

Uusi vuosi tuli, mutta kuriiri jäi tulematta. Turhaan panetti kuningas vaatevarastonsa ylimmäisen hoitajan Bastille'iin ja koetti lepyttää lemmittyänsä. Tämä itki harmin ja murheen kyyneleitä, kun ei hän uudenvuoden päivänä voinut esiintyä yhtä komeasti kuin tuo ylpeä Britannian tytär, ja oli kauhean vihoissaan kuninkaalle. Epätoivoisena lupasi kuningas karkoittaa korkean englannittaren pois koko Franskasta. Neuvoskunta oli muutoinkin jo kauan aikaa ollut kahden vaiheilla, olisiko, eräitten maan-anastusta koskevain asiain tähden, julistaa sota vai vieläkö malttaa. Nyt ratkaisi kuningas epäröimiset ja lausui: sota! Englannin lähettilään täytyi heti kohta lähteä Parisista ja viedä mukanaan puolisonsa, ja tämän täytyi tietysti viedä mukanansa kalliit kärpännahat.

Nyt alkoi veri virtana vuotaa. Valtakunta toisensa perästä takertui sotaan, ja moni kukistui siinä kokonaan, muitten muassa Luchsensteinkin. Ja siihen oli syynä se, että kun kuriiri vihdoinkin, vaikka liian myöhään, oli palannut Parisiin ja selittänyt viipymisensä syyt, oli Franskan kuningas vannonut pyhkäisevänsä pois Luchsensteinin ruhtinaskunnan nimen koko maan piirin päältä. Ja valansa hän täyttikin.

Kaikkiin noihin kyyneleihin ja sotiin ja verilöylyihin ja valtakuntain häviöihin ei sittenkään ollut syynä muu kuin suuren Hannu Hallen kukistuminen. Jos hän olisi pysynyt ruhtinaan suosiossa, olisi hän hyvin yksinkertaisella tavalla voinut selittää koko perukkijutun, ja sitten ei olisi ruvettu epäilemään hänen isänmaan rakkauttaan eikä parjaamaan häntä itseänsä: kaikki olisi kääntynyt parhain päin.

Mutta kaikki nämä surulliset asiat tapahtuivat muutamia aikoja myöhemmin. Palatkaamme Hannu Halleen.

XV.

Hannu Halle.

Hannu Halle ohjasi kulkunsa Lalenburgiin, niinkuin jo mainittiin. Tuhatkielinen huhu oli ennättänyt sinne jo hänen edellään ja tuonut tiedon hänen lankeemuksestansa.

Samana hetkenä otatti viisas raati istuntosalin seinältä pois hänen siluettinsa ja teki samalla sen lujan päätöksen, ett'ei yhdellekään kuolevaiselle pidä hänen eläissänsä Lalenburgin raadilta arvonimeä "suuri" annettaman ei myöskään muistopatsaita pystytettämän, niinkuin on: obeliskeja, rintakuvia, varjokuvia, pyramiideja ynnä muita senkaltaisia. Samana hetkenä tuli myös äkkiä selville, ett'ei Lalenburgissa kukaan milloinkaan ollut Hannu Hallen edessä liehakoinut eikä häntä mairitellut. Nyt ei enää ollut siinäkään perää, että raati olisi käyttänyt lähetyskuntia hänen luonaan. Nyt vannoi ja vakuutti jokainen, ett'ei hän milloinkaan ole ollut ystävällisissä väleissä Hannu Hallen kanssa. Nyt sepusteltiin ivallisia kirjoituksia ja pilkkarunoja entisestä suuresta miehestä, joka äkkiä oli kutistunut niin pieneksi, että monikin rupesi epäilemään, tokko sen nimistä miestä milloinkaan on ollutkaan.

Isäinsä kaupunkiin palatessaan, täytyi Hannu Hallenkin ihmetellä kansalaistensa huonoa muistia: häntä katseltiin töllisteltiin kuin muukalaista muilta mailta, eikä ollut kukaan hänestä tietävinänsäkään. Tästä ei hän kumminkaan kovin pahasti säikähtänyt, huomattuaan säilyneensä sentään vähän paremmin Lalenburgin impien muistissa. Hän sanoi moniaan kauniin sanan jokaiselle heistä ja lupasi jokaisesta tehdä pormestarinnan, heti kuin hänet oli pormestariksi valittu. Sellaisia seikkoja ei tytöt hevillä unohda.

Pormestariudestaan tuli hän maininneeksi siitä syystä, että entinen kunnallis-pormestari oli moniahta päivä sitten taittanut niskansa, pudottuansa erääsen syvään kuoppaan, jonka ympärille maistratti oli jättänyt panematta uuden aidan entisen lahonneen sijaan. Panematta se taas oli jäänyt, koskapa pormestari vainaja itse oli panemista kiven kovaan vastustanut osittain siitä syystä, että senkaltaiset laitokset maksavat niin paljon, ja osittain siihen nähden, ett'ei miesmuistiin vielä ketään ollut useinmainittuun kuoppaan langennut.

Pormestarinvaali olisi epäilemättä toimitettukin heti paikalla, ellei väliin olisi tullut Luchsensteinin pyyntöä kanslerin vangitsemisesta ja valtionkavallukseen osallisen perukin takaisin-lähettämisestä. Varmemmaksi vakuudeksi pantiin Hannu Halle rukka käsi- ja jalkarautoihin ja asetettiin pertuskan kantajoita viisi kahdeksattakymmentä luvultansa vartioitsemaan häntä hänen omassa talossaan, kaksin ja kolmin jok'ainoan aukon kohdalle, niinkuin ovien ja akkunain eteen; yksin kellariluukuillekin asetettiin vartijoita. Tämä kaikki oli kaupunginkirjuri Muckerin toimia. Hän pani koko kunnioitettavan porvariston päät niin pyörälle, että ymmärrys meni ihan suunniltaan.

Sillä välin oli Nikodemus ruhtinas saanut tuon kovan onnen perukin ja huomasi silloin entisen kanslerinsa olevan aivan viattoman. Hänen vanha mielisuosionsa Hannu Hailea kohtaan heräsi jälleen, ja niinpä hän lähetti tuon mahtavan, runsaskutrisen päähineen takaisin ja samalla ystävällisen kirjoituksen, jossa hän kehoittaa Hannu Hailea, kaiken vahingon ja mielipahan korvaukseksi, pyytämään ruhtinaalta jotain erityistä armonosoitusta.

Tuskin oli tieto tästä levinnyt Lalenburgissa, niin nousi jälleen hirmuinen hälinä, sillä nyt pelkäsi jokainen Hannu Hallen vaativan hirtettäväksi jok'ikisen, joka oli häntä niin ankarasti kohdellut. Pertuskamiehet, viisi kahdeksattakymmentä luvultansa, juoksivat pertuskoineen päivineen heti kohta tiehensä. Sen sijaan syöksivät Hannu Hallen asunnolle kaikki Lalenburgin sepät ja valurit ja muut viilarit vasaroineen, hohtimineen ja sorkkarautoineen, ollaksensa ensimmäisinä vangin päästämisessä kahleista. Viisikolmatta neitsyttä julisti nyt kaikkein kuullen olevansa ruhtinaan suosikin kihlatuita morsiamia. Raadista tuli lähetyskuntia pyytämään anteeksi äskeistä ikävätä, väärin-ymmärryksestä syntynyttä menettelyä. Vasta tehty luja päätös suurista miehistä kumottiin samassa, ja Hallen siluetti ripustettiin jälleen istuntosalin seinälle. Sulkeutuakseen taas suuren miehen suosioon, ehdotti kaupunginkirjuri Mucker julkisessa raadin istunnossa, että Hannu Halle valittaisiin kaupungin pormestariksi, ja tässä asiassa kannatti häntä kaikella innolla ja ponnella komendantti Knoll.

Hannu Halle tunsi kansalaisensa ja ryhtyi sitä mukaa toimiin.

XVI.

Kaikkialle.

Hänen ensimmäisenä toimenpiteenänsä oli suuri Nimrodin ritarikunnan merkki, jonka hän kiinnitti rintaansa heti kuin raatihuoneen kello alkoi kumahdella, kutsuen kansalaisia pormestarinvaaliin. Hän tiesi, että nauha napinlävessä vaikuttaa yhtä valtavasti tasavalloissa kuin keisarikunnissakin, ja mies, jolla on moinen merkki rinnassaan, ei saata Lalenburgissa istua muualla kuin ylimmällä istuimella, sillä muutoin olisi Luchsensteinin ruhtinasta syvästi loukattu.

Hannu Hallen toisena toimenpiteenä oli kauhean suuri, satasuortuvainen allongeperukki, joka päälaelta lähtien valui aaltoina alas hänen niskaansa ja rinnallensa ja teki sen, että puolet hänen kookasta vartaloansa oli yhtenä päänä.

Vakavin, määränperäisin askelin astui hän asunnostaan raatihuoneelle päin. Ja missä hän kulki, siellä akkunat aukenivat, puhelevat suut vaikenivat ja hatut ja lakit päistä kirposivat. Niin erinomainen oli yleinen kunnioitus, ett'ei yksikään raatiherroista uskaltanut astua hänen rinnalleen, vaan kaikki pysyttelivät syvässä nöyryydessä puoli askelta taampana. Ja sitten osoitettiin Nimrodin nauhalle, perukille ja hänelle itselleen istuntosalissa etevin kunniasija, ja tämä tapahtui niin monilla menoilla ja metkuilla, kumarruksilla ja jalanraapauksilla, että takimmaiset potkaisivat kolme tuolia kumoon ja astuivat kahta raatiherraa kipeille varpaankäsnille. Tämä seikka se vaan lisäsi yleistä liikutusta, varsinkin viimeksimainituissa raatiherroissa.

Senjälkeen pyysi virkaa toimittava pormestari, että Hannu Halle ensiksi lausuisi mielipiteensä siitä tärkeästä kunnallispormestarin vaalista, joka nyt pian tapahtuva oli.

Hannu Hallen kasvot elähtivät ensinnäkin jos mihinkin viisiin, sitten teki hän syvän kumarruksen kaikille läsnä-oleville ja sanoi joutuneensa ankaraan ahdistukseen, kun hänen nyt ensiksi piti tässä loistavassa seurassa puhuman. Häneltähän oikeastaan puuttuu siihen kykyä, kaunopuheliaisuutta ja kokemusta; hän olisi onnellisempi, jos saisi olla ääneti ja kuunnella ja kuulemaansa opikseen ottaa. Jokaisella muulla on enemmän edellytyksiä asian arvolle sopivaan esiintymiseen, jonka vuoksi hänen täytyy kieltäytyä kunniasta olla ensimmäinen puhuja.

Nyt virtasi kaikkialta yhä suurempia ylistyssanoja hänelle: hänellähän oli kaikki kuin vaatia voi, eikä hänessä ollut mitään muuta puutteellista kuin kenties oman kainoutensa ylenpalttisuus. Ja seitsemän eri kertaa he pakottivat häntä puhumaan, sittenkuin hän kuusi eri kertaa oli pyytämällä pyytänyt "siitä kunniasta päästettää." Vasta nyt pääsi jalon Hannu Hallen ketterä kieli vauhtiinsa. Neljänneksen tuntia luetteli hän arvoisain läsnäolijain virka- ja arvo- ja ylistysnimiä; toinen neljännes kului hänen huonon puhelahjansa valittamiseen. Sitten puhui hän lavealti edesmenneen pormestarin hyvistä avuista ja sitten niistä ominaisuuksista, joita tasavallan ensimmäiseltä maistratin jäseneltä ei pitäisi puuttuman. Ja näin hän jatkoi:

— "Hallita, — se on suuri taito. Mutta siinä se taito juuri on, ett'ei mitään turmele, mikä olemassa on, sillä senkaltaisena tämä maailma pysyy, milliseksi se kerran on luotu, eikä kenkään voi sitä paremmaksi tehdä. Kello käy itseksensä, kun se kerran on vedetty; älköön kenkään sillen sen rattaisin ruvetko. Kun maanmies on peltonsa kylvänyt, niin nousee kyllä oras itsestänsä; älä siinä enää kaivele äläkä pengo. Uutuuden himo kukisti muinaiset valtakunnat, ja joka aina eteenpäin juoksee, tottahan siltä tie viimeinkin loppuu. Mutta ken ei tahdo, että tie kesken loppuisi, se itsensä hillitköön ja sijallansa seisokoon. Niin tekivät muistossa siunatut esi-isämme, Lalenburgin miehet, ja niin pitää meidän myös tekemän."

"Kaikesta siitä höröntöröstä kuin meidän nykyiset valtioviisaamme ja metafyysikkomme edestuovat, ei ole apua eikä etua. Seisovatko valta-istuimet siltä lujemmassa? Ei, vaan ne horjuvat sitä hullummin. Pysykäät paremmin siinä kuin vanha on. Uusi järjestys on nuorta viinaa, joka vielä tahtoo käydä ja rikkoo leilit. Vanha järjestys on vanhaa viinaa, joka on voimallista, suloinen maistaa ja kaunis katsella. Siis se, kuin vanhassa järjestyksessä tyhmintä on, on parempaa kuin uudenhaluisten kaikki viisaus. Me ihmiset pysymme ihmisinä emmekä millään muotoa muuksi muutu, joka myös eläimistäkin kyllä nähdään. Ihmisiä kuolee siellä, missä lääkäreitä ja suuria apteekkeja löytyy, yhtä hyvin kuin sielläkin, missä ei ole lääkäreitä eikä apteekareita. Päinvastoin kuolee ensiksi mainituissa paikoissa vielä enemmän, koska lääkärit ja apteekarit rahan tähden koettavat paikata ja parsia inhimillistä luonnollista järjestystä. Kavahtakaat teitänne oppineista! Ne kuin hengellisesti köyhiä ovat, näkevät yksinkertaisuudessaan selvemmin kuin ne, jotka viisaudelta soaistut ovat."

"Näin ajattelivat meidän esi-isämme. Kreikka ja Rooma eivät enää sijaansa tunne, mutta Lalenburg seisoo vielä tänäkin päivänä. Valtakuntain käy, niinkuin yksityistenkin. Viisaat lapset kuolevat nuorina. Suuri valtiomies antaa asiain mennä menojaan. Kaikki kyllä aikanansa asettuu ja käy ladulleen. Luontoa älköön kenkään yrittäkö ennättää. Luonto ei siedä hyppäyksiä. Mikä ei tapahdu tänään, se tapahtuu huomenna. Kun omena on kypsynyt, putoaa se kyllä puusta, eikä ensinkään ole tarpeellista teidän sinne ylös kiivetä. Senvuoksi on meillä ollut käytännössä yksi kaikkein parhaimmista valtiotaidon periaatteista, se nimittäin, että suuret asiat annetaan tutkittaa komiteoilta, jotka lähettävät asiakirjat keskuudessansa kiertämään, jotta ne puolittain unohdetuiksi tulisivat. Ja puolittain unohdetut asiat tulevat jälleen uusiksi, ja uuteen ryhdytään jälleen suurella innolla, liiatenkin, koska tämä uusi on jo vanha tuttu. Ei juoksu nopeutta lisää. Se, kuin vähimmin tekee, on varmaankin enimmin tehnyt. Älkäät vaan hallitko ylenpalttisesti. Kelle Jumala hyvää tehdä tahtoo, sen hän hänelle unissa antaa."

"Hallitsijain pääavuja on se, että hän saa alamaiset kunnioittamaan lakeja, niitä kaikkein kehnoimpiakin. Jos tahdotte, että kansa teidän tekojanne arvossa pitäisi, niin tehkäät teitänne kansalta ensin arvossa pidetyiksi. Sen tähden on ulkonainen mahti ja loisto ja prameus tarpeellista kuninkaille, keisareille, ruhtinaille ja muille valtiomiehille. Yksi ainoa vakava käden liikunta on tasavalloissa tärkeämpi kuin viisaus, ja yksi hyvä perukki on rahvaasta enämpi kuin hyvä maine. Ja sen tähden on hamasta muinaisuudesta asti ollut Lalenburgissa periaatteena: konsulit ja valtionsihteerit pitäkööt perukkia, sillä vaatteistansa ihminen tutaan."

"Tehokkain taikakeino vapaissa valtioissa on salaisuus tahi salaperäisyys. Sen kautta hankit itsellesi suuren merkityksen, virallesi arvon ja valtakunnalle kunnioitusta. Viisaalla valtiomiehellä pitää pää alati oleman täynnä salaisuuksia tahi ainakin siltä näyttämän, aivan niinkuin ei sammiokaan vielä kokoon luuhistu, vaikka se tyhjennetäänkin. Eikä sekään ole vaarallista, vaikka uskoisi kaiken salaisuutensa toiselle, kunhan vaan näyttää siltä, että paras salaisuus on sittenkin jäänyt sanomatta. Ja sentähden pysyy Lalenburg yhä lujana, sillä kaikki me olemme siinä taidossa mestareita."

"Raatihuoneessa sallittakoon kyllä puhua ja kertoa valtiollisista salaisuuksista, mutta niitten painattaminen älköön sallittua olko. Jumala on kyllä luonut ihmisen suun, mutta ei ole luonut painomasinaa. Ei mikään ole meidän arvollemme sen turmiollisempaa kuin tuo onneton kapine, joka kaiken sen, kuin me olemme ja teemme, ja kaiken sen, kuin emme ole ja emme tee, tuopi näkyviin maailmalta nähtää. Viisaat ruhtinaat ovat paljon vaivaa nähneet sensuuriasetusten tähden, mutta me teemme vielä viisaammin: me emme salli meidän tasavallassamme painattaa yhtään kirjaa emmekä sanomalehteä, paitsi rukous- ja virsikirjoja taikka onnentoivotus-runoja häitä ja muita tilaisuuksia varten. Valitettavasti on kyllä totta tämä: mitä ankarammin me ahdistamme tuota jumalatonta publisiteetiä, sitä kauheampaa on tuo villitys ulkomailla; ja mitä vähemmin me päästämme meistämme painon kautta julkisuuteen, meidän kainoutemme tähden, sitä enemmän kirjoittelevat muukalaiset meistä. Mutta mitä me emme saata estää, sen sallimme me tapahtua. Sitä vastoin näytämme me herroille kynäniekoille pitkää nenää: me emme lue sitä, kuin he kirjoittavat, ja niin me säilytämme meidän arvomme. Sillä mitä en tiedä enkä nää, siitä ei minulta mene pyörälle pää."

Tähän suuntaan puhui Hannu Halle vielä kauan aikaa. Kuulijat osasivat kaiken tuon jo ulkoa. He haukottelivat niin, että silmät olivat pyöreinä päässä, mutta heti kuin tuli heidän vuoronsa puhua, ratkesivat he taas ylistämään tätä suurta miestä, joka ensiksi oli puhunut, kiittivät hänen syviä tietojansa ja liittivät kainosti sitten: hän oli puhunut ikäänkuin heidän oman sielunsa syvyydestä ja ennättänyt ulospuhua kaiken sen kuin he olivat aikoneet edestuoda.

XVII.

Hannu Halle.

Ja sinä samana päivänä valittiin Hannu Halle tasavallan konsuliksi. Kyynelsilmin rukoili hän raatia peruuttamaan tämän vaalin ja ottamaan jonkun ansiollisemman, mutta siitä ei kukaan välittänyt, sillä jokainen tiesi näitten kyynelten ja tuon nöyrän vastustamisen kuuluvan vain valitun tavanmukaiseen menettelyyn.

Nyt vasta aloitti elämänsä loistokauden suuri Hannu Halle elikkä, niinkuin häntä hänen aikalaisensa mieluummin nimittivät: Hannu Halle kaikkialle. Ja syystäkin, sillä hän oli koko Lalenburgin sielu ja keskus: kaikkialla hän oli; kaikkialla hän joutui muille vastuksiksi; kaikkialla hän kätköön sulki ja saattoi julki, tietämättänsä, tahtomattansa. Missä rakastettiin, siellä oli Hannu Halle; missä riideltiin, siellä oli Hannu Halle; missä mitäkin meni nurin, siellä oli Hannu Halle; missä salaisuus tuli koko maailman tiedoksi, siellä oli Hannu Halle ensimmäinen sanansaattaja.

Vaalin jälkeisenä päivänä kutsuttiin hänet vieraaksi viiteenkolmatta taloon viidenkolmatta morsiamensa luokse, ja — — —

Mutta nyt rupeaa historioitsijaa jo hirvittämään.

Hän otti ollakseen tämän sankarin Plutarkona, mutta suunnattomalta tuntuu yritys.

Sallikoon lukija Plutarkon vähän hengähtää. Sitä tarmokkaammin on hän jatkava toiste.