KALERI-ORJA

Kertomus rahvaan perheille

Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE

Suomennos.

Helsingissä, Suomal. Kirjallis.-seuran kirjapainossa, 1864.

Imprimatur: C. R. Lindberg.

I.

Kolmen tunnin matkan päässä Toulon'in kaupungista Ranskan maalla, Välimeren rannalla, on vähäinen Hyéres niminen kaupunki, joka, jos muutoin jotain paikkaa maan päällä voidaan kutsua paratiisiksi, ainakin ansaitsisi tämän nimen. Vuorien keskellä, jotka kolmelta kannalta suojaavat sitä meren kohisevilta aalloilta, on kaupunki ihanassa laaksossa. Luojan oman käden tekemän puutarhan muotoinen, joka leviää kaikille puolin vuorien juurille saakka. Täällä ei talvesta tietä; näyttää niinkuin luonto tässä yksinäisessä laaksossa ei tarvitsisi lepoa. Kun Saksan maalla kaikki on elotoinna ja paljaana, ja jää ja lumi peittää vuoret, laaksot ja kymet, ja jokainen mieluisemmin oleskelee lämpimässä tuvassaan, niin kukkii täällä oransi-puu, ja liittää hyvän hajunsa kassia-puun ja panskalaisen jasmini-kasvun hajuun. Ja tiheäin puistoin varjossa hakee väsynyt virkistystä ja viileystä. Kesä-aikana tosin nousee monista vähäisistä järvistä, kun isoon aikaan ei ole satanut, märkiä utuja, jotka sumu-vaippana leviävät tämän paratiisinkaltaisen seudun ylitse, ikäänkuin muistuttaaksensa asukkaita että maan päällä kuitenkaan ei ole todellista paratiisia; mutta kohta puhaltaa vuorilta vilvoittava tuulenhenki, joka ei ainoastaan huojenna rasittavaa kesähellettä, vaan karkoittaa myös tästä ihanasta seudusta nuoskeat sumut, että jälleen tulee yhtä ihastuttavaksi.

Eikö täällä luulisi ainoastaan onnellisia ihmistä asuvan? Ihmisen onnellisuuden voimalliset viholliset: moninaiset taudit, jotka hänen sielunsa ja ruumiinsa valloittavat ja sortavat, eivät täällä voi syntyä; sillä kaikki ruumiilta ja hengeltä sairaat, jotka eivät muualla parannusta ja pelastusta löydä, turvautuvat tänne, ja läheisen kuolemansa karttaminen heille enimmästi onnistuu. Mutta ihmisen toinen sukuperäinen vihollinen, joka asuu hänen omassa sydämmessään: oman voiton pyyntö ja muut pahat himot, ovat myös täällä valtansa pitäneet, sillä missä vaan ihmisiä elää, siinä on myös synnillä asuntopaikka, ja turmellee Jumalan käden meille tekemän paratiisin.

1700-sataluvun alussa seisoi pohjaiseen nousevan vuoren juurella puusta ja tiilistä rakennettu huone, joka, ehkä vähäinen ja halpaa rakennus-muotoa, kuitenkin oli hupaisen ja siistin näköinen. Kolmelta puolelta piiritti sitä kaunis metsikkö sitruuna-puita, jonka varjossa asukkaat saivat levätä päivän varista ja rasituksesta ja iloita nähdessänsä kultaisia hedelmiä ja heleän sinisen taivaan, joka siellä täällä näkyi oksain välistä. Kun aurinko lähestyi laskuaan, leikitteli täällä lämpöisellä ja pehmeällä maalla kolme lasta, iästänsä kolmen ja seitsemän vuoden välillä, ja vanha hopea-hiuksinen mies katseli iso-isällisellä mielisuosiolla näitä iloisia pieniä lapsia, kohenteli heidän leikkiään, asetti rauhaa heidän keskenään, kun niin tarvittiin. ja kiikutti vähäistä tyttöä polvillaan. Lasten äiti, nuori 21-vuoden ikäinen vaimo, tuli nyt ulos ja jakoi iltaista nälästyneille. Lapset menestyivät kaikki terveinä ja iloisina, niinkuin kukkaset kedolla, ja iso-isä katseli niitä tytyväisellä sydämmellä; eikö äitin siis pitänyt olla onnellisena? Ah! ei ollutkaan. Hänen kauniissa surullisissa kasvoissaan kuvautui raskas kärsiminen, joka teki hänen mielensä sairaaksi. — "Sabina", sanoi vanha mies, "olet tänä päivänä niin suruissasi! onko poikani taas huolestuttanut sinua?"

"Ah, hyvä Jumala," vastasi miniä kyynelsilmin, "että minun täytyy tähän myötäisen vastauksen antaa. Meillä on niin hyvä ja tuloisa arenti, lapsemme ovat terveet ja saattavat meille ainoastaan iloa, ja kuitenki tämä ei ole miehelleni mieliksi. Hän heittää työn palvelijoille, eikä huoli lastensa opetuksesta, vaan kuleskelee sen siaan aikaisin aamusta iltaan asti, usein myöhään yöhön, ympäri mailla metsissä, ja eläin-poloisten ampuminen on hänen huvituksensa. Kotiin tullessaan on hän sitten suutuksissaan ja pahalla tuulella, ei puhu minulle ystävällistä sanaa, heittää tuskin silmänsä lastensakaan päälle, jotka nostavat kätensä häntä vastaan, ja menee jälleen muutaman tiiman päästä pois. Ah! pelkään hänen huonossa seurassa olevan."

"Eksynyt poika raukkani!" huudahti vanhus. "Leonardo oli ennen hyvä-luontoinen, oli aina vanhuuteni ilo ja lohdutus; ja nyt noin kaksi vuotta sitten on tuo onnetoin himo, tuo joutilas, laiska elämä valloittanut hänen. Puheesi huonosta seurasta, Sabina, onkin aivan totta; molemmat veljekset Lucilo ja nuori Francisco, joidenka kanssa hän pitää seuraa, ovat sivistymättömiä ja raivokkaita nuorukaisia, jotka eivät taivu kunnolliseen työhön ja elävät tuosta ajelehtamisesta. Tämä elämänlaatu on parannettava; vielä tänä päivänä tahdon puhutella häntä".

"Ah, tee se, appi," rukoili nuori vaimo. "Tuhansittain siunatkoon teitä Jumala, jos voitte johdattaa miehen onnettoman vaimonsa tykö ja isän hylättyin lastensa tykö!"

Sabinan jälleen mentyä tupaan valmistaaksensa illallista miehelleen ja palvelioille tuli nuorellainen mies käyden huonetta kohden. Hän oli iso, vankka ja roteva, ja kasvonsa oli päivettynyt, pitkä pyssy oli olalla ja leveä veitsi vyössä. Pilkkuinen koira juoksi hänen edellään.

"Hyvää iltaa, Leonardo!" huusi hänelle ukko. Tulia vastasi tähän tervehtimiseen nirppaasti ja vihaisesti ja tahtoi joutua hänen ohitse. "Odota, poikani," lisäsi ukko, "eikö sinulla ole ystävällistä tervehtimistä vanhalle isällesi? Etkö tahdo nähdä lapsiasi?"

"Ei ole minulla aikaa," vastasi Leonardo. "Minun täytyy jälleen tällä hetkellä lähteä pois."

"Ja mihin?" kysyi isä. "Aurinko on laskussaan, matkustaja hakee itselleen majaa, työmies palaa kotiinsa kedolta, jokainen kokoaa ympärilleen omansa, joista päivän työt ja toimitukset ovat pitäneet hänen erillänsä; sinä yksin et ajattele, että sinunkin pitää kotona oleman, ja että vaimosi ja lapsesi ikävöitsevät sinua."

"Eivät he minua tarvitse!" vastasi Leonardo kylmäkiskoisesti. "Olettehan te täällä, jos muutoin jotain turvaa kaipaavat!"

"Mitä sanot?" huudahti isä, kuitenkin enemmin kipeän hämmästyksen äänellä, kuin nuhdellen. "Luuletko, poikani, sinun niin sopivan muille antaa miehen ja isän pyhät velvollisuudet, jotka Jumala on sinulle pannut? Onko ainoastan hätätilassa omiasi varjeleminen tämä velvollisuutesi? Eikö sinun pikemmin tule olla uskollinen isäntä ja talosi voimassa pitäjä? Eikö sinun tule ottaa vaimosi huolesta osa päällesi, ja olla saapuvilla työllä ja neuvolla huoneessasi ja ruveta isannuuteen? Puhut turvasta? Taitaako siis rosvoja ja murhajia taikka metsän petoja tänne tulla, joita vasten vaimosi ja lapsesi turvaa tarvitsevat? Mutta totta puhut, poikani; tarvitsemme kaikki turvaa, vaan toisella lailla kuin sinä arvelet. Tarkoitan turvaa taivaalliselta Isältämme, joka pitää kaikkivaltiaan kätensä suojellen kotielämän ylitse; mutta hyvä kuitenkin on, kuin isäntä on perheensä luona auttaen heitä rukoilemaan ja kiittämään häntä."

"En tiedä," sanoi Leonardo synkeämielisesti, "miksikä tänä päivänä näette niin erinomaisen paljon nuhdeltavaa minussa."

"O, ei ainoastaan tänä päivänä," keskeytti ukko äkisti. "Jo kahtena vuonna olen nähnyt käytöksesi olevan nuhteen alaisen; mutta en ole mitään virkkonut sen tähden että — jaa, miks'en tuota voi tunnustaa, sen tähden ett'ei ollut minulla sydäntä sihen. Jos sanon sinulle, että hyvä Jumala on uskonut sinulle kolme lasta, joidenka kasvatus sinun tulee täyttää, niin täytyy minun myös uskoa sinun olevan kelvollisen niitä kasvattamaan. Mutta isän-isänkään ei sovi sanoa isälle, mitä hänen tulee tehdä lapsiensa tähden, sillä se pakottaa hänen katkeraan visseyteen, että poikansa ei ole isäksi kelvollinen!"

"Isä!" huudahti Leonardo tuimasti ja uhkaavalla äänellä, "tiedätte minun voivan paljon kärsiä teiltä; mutta teidän pitää myös tietää, mitä isännän-oikeuteeni kuuluu."

"Niin kyllä, sen tiedän aivan hyvin," vastasi ukko äkisti, kuitenkin rauhallisesti ja vakavasti. "Isännän-oikeutesi on siinä, että voit jälleen hävittää talosi, kun lystäät. En kuitenkaan tarkoita tätä puusalvosta, vaan perhettäsi. Käsissäsi on monta keinoa talosi varallisuuden hävittämiseen, vaimosi murhekuolemaan saattamiseen ja lastesi hengellisen ja ruumiillisen kadotuksen tielle johdattamiseen, vanhan isän viimeisen elämän ajan sulaan murheesen ja harmiin muuttamiseen, niin että hänen surulla täytyy hautaansa astua. Tämä on isännän-oikeutesi, ja tahdotko sitä käyttää, niin en tiedä maan päällä ketään, joka sinua siitä voisi estää!"

Vanhus puhui nämät sanat sydämmestä surkuttelevalla äänellä ja nähtävästi silmänsä vettyivät. Liikutustaan salatakseen otti hän pienen tytön syliinsä, pyyhki hänen ruskeat käherä-hiuksensa otsalta ja suuteli häntä; molemmat pojat seisoivat molemmin puolin häntä ja katselivat surullisella kummastuksella milloin isää, milloin isän-isää, sillä voivat hyvin ymmärtää kaiken ei niin olevan, kuin pitäisi.

Leonardo tuijotti eteensä synkeällä katsannolla ja lykkäsi nurjalla mielin tyköään pilkkuisen koiran, joka hyväillen lähestyi häntä, epäilemättä sotivat hyvä ja paha henki toistensa kanssa hänen sielussaan ja ensisti näytti niinkuin paha-henki saisi voiton. Leonardo astui epätasaisesti edestakaisin, otti pyssyn olaltaan, ripusti sen puun oksalle, seisahtui sitten äkkiä ja sanoi: "Isä, sano mikä minussa teitä oikeammastansa pahastuttaa?"

"Se minua pahastuttua, ettäs olet luopunut ensimäisestä rakkaudestasi," vastasi ukko Raamatun sanoilla, jonka näkyi varsin hyvin tunteman. "Mitä ovat vaimo ja lapset sinulle tehneet, ettäs olet niistä niin huolimatoin? Mitä on Jumala taivaassa sinulle tehnyt, että niin rikot niitä pyhiä käskyjä, joita hän on sydämmeesi kirjoittanut?"

"Olette liian kova minua vastaan!" vastasi Leonardo synkeä-mielisesti. "Mitä minä siis teen! Onko metsästäminen niin rangaistuksen alaista ja syntistä?"

"Se on siinä, missä tiloissa se tapahtuu," vastasi ukko entistä leppeämmällä äänellä. "Metsästys ei ole sinun virkasi, mutta jos jolloin kulloin harjoitat sitä, niin ei siitä ole mitään, mutta tuo ajelehtaminen on muuttunut himoksi sinussa; sinä laimin lyöt sen vuoksi oman työsi, ja annat palvelijasi mielivaltaisesti sitä toimittaa. Usein et tule kotiin öinä eikä päivinä, et huoli vaimosta ja lapsista, jotka ikävöitsevät sinua; ja tullessasi et tuota rauhaa taloosi, vaan olet nirppaana, tytymätöinnä, suuttununna, eikä kukaan voi tehdä sinun mieltäsi myöten. Häirität sen kautta siveän ja uskollisen Sabinan rauhan; oudostut omille lapsillesi ja hukkaat heidän rakkautensa ja luottamuksensa sinuun. Sanalla sanoen, joutaviin mitättömiin huvituksiisi unhotat miehen ja isän, sekä isännän velvollisuudet; ja josko," pitkitti ukko suru-mielisellä äänellä, "omista lapsistasi olet kokenut, kuinka autuaallista vanhempain ilo lapsistansa on, niin saatan myös lisätä, ettäs unhotat pojan velvollisuudet, etkä ajattele, kuinka kovalta ja katkeralta minusta tuntuu nähdä sinun vaeltavasi tietä, joka ei suinkaan ole hyvä."

Tämä hänen elämänsä-laadun ja huolimattomuutensa kuvaileminen kävi kovasti Leonardon sydämmelle. "En ole kaikkia tätä ajatellut," virkkoi hän. "En tahdo kellekään pahaa tehdä!"

"Mutta kuitenkin sitä teet, poikani," keskeytti isä innoissansa. "Hyväin töiden kokonansa laimin lyöminen on myös syntiä. Mutta pää-asia on, ett'et näy tietävän, mihin huonoon joukkoon olet joutunut. Jahti-kumppanisi, molemmat Lucilot ja nuori Francisco, ovat sinulle huonoksi esikuvaksi. Kaksi heistä ovat naimattomina ja vanhempi Lucilo on kuin karhu talossaan; hän kohtelee vaimoansa, niinkuin orjapiikaa, eikä häpeä häntä lyömästä. Taloutensa on jo häviämässä ja, ellei muutosta kohta tapahdu, joutuu se surkeaan loppuun. Etkös havaitse, poikani, että sama kohtalo on sinullekin tulemassa? Tavattoman ajelehtamisesi kautta vieraudut kaikesta vakaisesta työstä; jahti-retkilläsi tulevat hyvät ajatukset harvoin mieleesi. Semmoiset jahti-kumppanit, kuin sinulla on, rakastavat peliä ja juomista, ja sen kautta joutuu yksi hyvä ajatus toisen perästä hukkaan, eläinten ampumisella aletaan ja ihmisten ampumisella lopetetaan. Leonardo, armas poikani! oletko nyt kerrassansa ruvennut minua niin varomaan, ett'et tahdo havaita, kuinka minä hyvää sinulle suon?"

Leonardo seisoi kovasti liikutetulla sydämmellä vanhan isänsä edessä. Katumuksen kivistys kuvautui nähtävästi hänen kasvoillensa ja ilmautui kun hän, seisoen vanhan isänsä edessä, hämyn ja hämmästyksen alaisena loi silmänsä maahan. Ja jos hän ei suoraan ja rehellisesti tunnustanut ja todistanut katumustaan, niin oli se siksi, että hän häpesi omien lapsiensa edessä, ehkä eivät voineet kaikkea ymmärtää. Tämä häpy tulee kaikkiin, jotka tunnustavat ja katuvat syntinsä; tämä on niitä hetkiä, kun hyväin henkien pyhät äänet soivat sielussa, tämä on niitä tiloja, jotka herättävät parantamisen päätöksen, jota ainoastaan vielä syvemmällä paatumuksella voidaan saada mitättömäksi; tästä tulee väärä häpy, jos ei ulkopuolisten asiain vallassa olemista voiteta, jos väärä kunnia, joka ihmisten edessä kelpaa, on painavampi kuin se, joka Jumalan edessä kelpaa, ja siis poistaa Hänen armonsa.

Kovaksi onneksi piti tämän tärkeän hetken päättymän pahoin Leonardolle. Vaimonsa Sabina tuli ulos ja kiiruhti miehensä tykö. Lempeästi nuhdellen otti hän miehensä käden ja sanoi: "Sinä häijy mies, tuletkos toki viimein kotiin Sabinasi tykö? Etkös siis enää rakasta minua eikä lapsiasi, kun niin pitkään saatat olla poissa?"

Ja mikä tuli näistä hyvää-tarkoittavista ja sydämmellisistä sanoista? Sillä hetkellä katosi Leonardon kasvoista katumuksen ja hävyn jälet, ja viha, uhka, ylpeys ja pilkka kuvautuivat hänen kasvoillensa, hänen tulisiin silmiinsä.

"Sekö on tarkoituksenne?" huudahti hän tuimasti. "Molemmat olette te yksissä juonissa minua vastaan! Tahtoisitte minun vaivaisena syntisenä lankeavan polvilleni ja rukoilevan armoa? Menkäät hiiteen!"

Samassa sieppasi hän pyssynsä puusta, kutsui koiraansa ja rienti kerkeillä askeleilla pois. Sabina, lapset ja isä huusivat itkein häntä takaisin; mutta ei ollut tästä millänsäkään, vaan ryntäsi niinkuin hurja-päinen pois ja katosi kohta silmistä metsään.

Tämä on oma-rakkauden kuolettava voitto ja sen halveksiminen Jumalan pyhää kutsumista; voitto, joka jo on saattanut hirmuisimman kurjuuden paatuneen ihmisen yli.

Jos Sabina ei olisi tullut, eli jos olisi seisahtunut hiljaa ja ääneti etäällä, niin olisi Leonardo heittäytynyt isänsä jalkain juureen, vaimonsa syliin, ja luvaten parannusta pyytänyt anteeksi; mutta Sabinan äkillinen väliintulo, hänen jos lempeäkin nuhteleminen juuri sinä hetkenä, kun Leonardo kovasti syytti itseään, kuoletti kerrassansa heräävän paremman hengen, ja paha henki tuli jälleen sisään ja toi muassaan seitsemän muuta, jotka olivat häntä vielä pahempia.

Tarkempi ihmisyyden tunteminen ja lähempi sielun tuttavuus saattaisi tosin monessa tapauksessa monta kovettunutta ja paatunutta sydäntä katumukseen ja parannukseen, ja liian aikainen hartaus, kovat nuhteet ja myös pahoin esitelty sydämmellisyys ovat usein pahentaneet, mitä taitavasti käytetty varoittaminen olisi voinut panna oikealle kannalle. Mutta eikö se kuitenkin aina ole surkeaa, että semmoisten seikkain pitää kääntää ihmisen heikon ja ynseän oman itsensä pois oikealta tieltä. Tähän tulee myös väärä häpy, joka huolii ulko puolisista asioista, jota vastoin oikeaa nöyryyttä myös löytyy, jota ei mikään voi poistaa, ja joka rakastaa sitä enemmin kuin häntä kuritetaan, kun ylpeys todella on murrettu ja oikea häpy Jumalan edessä täyttää sielun.

Tuhlaajapojan katumus, joka niin täydellisesti näytetään näissä sanoissa: "En ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa;" se on sydämmen totinen uudestisyntyminen, sillä joka niin on Kristuksessa, hän on uusi luontokappale. Mutta Leonardo ei vielä tuntenut Herraa Kristusta, vaikka oli kristitty, ja niin kulki hän tästä alotetun parannuksen hetkestä vielä joutuisammin eteenpäin kadotuksen tietä.

II.

Noin tiiman kuluttua puoliyöstä, joka seurasi tätä Leonardon perheelle niin surullista päivää, kuului kova ja hätäinen kolkutus huoneen ovelta. Sabina, joka ei voinut nukkua, sillä suru ja huoli kalvoi hänen sydäntään, nousi ylös, kiiruhti ovelle ja kysyi: "Kuka siellä?"

"Avaa Jumalan tähden!" vastasi miehensä ääni. Sabina avasi, ja Leonardo hyökäisi sisään kalveana ja hämmästynynnä ja salpasi oven perästänsä semmoisella hädällä ja kiivaudella, että olisit luullut rosvoin ja murhaajain häntä takaa ajavan.

"Leonardo, mikä sinua vaivaa?" kysyi Sabina, vapisten säikähyksestä. "Eihän sinulle ole mahtanut vahinkoa tulla? Puhu toki! äänettömyytesi, levottomuutesi kuolettaa minun!"

"Sabina," sanoi hänen miehensä, "olet aina sanonut minua rakastavasi. Tahdon sen uskoa; mutta näytä se myös nyt toteen! Jos joku sinulta kysyy, josko tänä yönä olin kotona, tahdotko silloin sanoa: oli? Vastaa!" jatkoi Leonardo tuskallisella kiiruudella. "Jos et ole minua pettänyt rakkautesi vakuutuksilla, tahdotko siis tehdä mitä mä sinulta pyydän?"

Mutta ennen Sabinan hämmästyksestänsä toinnuttua kuului raskaita askeleita portailta. Iso-isä, tästä eriskummaisesta kolinasta herättyään, tuli alas kysymään mikä nyt oli asiana. Leonardo juoksi isänsä vastaan, lankesi hänen jalkain juureen ja huudahti: "Isä, en ole enää yhtäkään rakkautenne osoitusta ansaitseva! mutta jos surkuttelette poikaanne, niin auttakaa minua ja saakaa vaimoani samaa tekemään."

"En ymmärrä sinua," vastasi ukko. "Mitä siis on tapahtunut? mitä saatamme tehdä pelastukseksesi? ja kenestä? Kuka se on, joka sinulle pahaa tehdä tahtoo?"

"Ah, armahtakaa minua, olen tappanut ihmisen!"

"Murhaaja!" huusi vanhus kauhistuksella ja astui muutaman askeleen takaperin. Sabina voihkasi kovaan voivotus-huutoon ja voipui voimatoinna alas tuolille.

"Isä," jatkoi Leonardo, "älkää saattako minua kovimpaan kurjuuteen. Älkää kuulematta minua tuomitko. Saatte tietää kaikki — kaikki, mutta ei nyt; ei ole minulla sanoja rikostani selittää mutta pelastakaa minä! Mahdollista on ett'eivät löydä jälkeheni. Mutta jos niin olisi, jos teiltä ja Sabinalta kysytään, tahdotteko silloin todistaa minun tänä yönä olleeni kotona tykönänne?"

"Siis väärää valaa, väärää todistusta vaadit meiltä?" kysyi ukko.

"Ihmisten edessä, ei Jumalan edessä," lankesi Leonardo äkkiä puheesen. "Tahdon katua millä tavalla vaan vaaditte, tahdon viettää koko elinkauteni kurjuudessa, kiron-alaisuudessa, mutta pelastakaa vaan minä ihmisten oikeuden käsistä. Isä! Sabina! ettekö yhtään surkuttele onnetonta Leonardoanne?"

Ukko oli vaiti, rakkaus ja surku poikaansa ja pelko Jumalaa ja Hänen oikeuttansa kamppailivat hänessä kovan kamppauksensa.

"Minä teen sen!" sanoi viimein Sabina päättävällä vakavuudella. "Tahdon mennä hukkaan, jos voin pelastaa sinun, Leonardo!"

"Pidä!" huusi ukko, "älä niin kerkeästi poista ijankaikkista autuuttasi! Vielä en tiedä mitä pitää minun tekemän. Molempain pitää meidän kuitenkin sopiman Leonardon pelastuksesta, peräytä sanasi, Sabina! Varhain huomenna tahdomme neuvoitella, ja siksi pyytää Jumalalta valistusta. Mene nyt levolle, poikani, jos vaan lepoa saat, ja rupee Jumalaan rukouksissasi, että hän sanoisi, miten sinun on menetteleminen. Sinun tulee saada olla yksinäsi nämä muutamat tunnit."

Ukko vetäikse takaisin kamariinsa ja kehoitti toisiakin samoin tekemään.

Tulevana aamuna puhuttiin koko kaupungissa miehen, liki-asuvan kartanoherran metsämiehen olevan metsään tapetun, epäilemättä metsärosvoilta. Ruumis oli löytty veressään ja viety asuntoonsa.

Koska molemmat Lucilon veljekset eivät olleet aivan hyvässä huudossa, katsottiin todennimiseksi heidän olevan murhaajain, tahi ainakin siihen osallisten. Nuorta Franciscoa myös pelättiin, jonka ohessa vastenmielisesti ja arasti mainittiin Leonardonkin nimeä, ehkä kyllä tiettiin hänen usein ja mielellänsä ruvenneen näiden raivokkain jahti-kumppanien pariin. Mutta kohta mykistyi rahvaan päättämys. Poliisin tuomio pelasti nämät kolme syytteen-alaista tästä kovasta syytöksestä, sillä sekä molemmat Lucilot että myös Francisco olivat jostakin ryöväyksestä edellisenä yönä pantu kiinni, ja murha oli vasta puoliyön aikana voinut tapahtua, koska murhattu metsästäjä oli kello 11 asti ollut perheensä luona.

Mutta Leonardon talossa ei ollut hänen kotia tultuansa hengen rauhaa, ainoastaan synnissä elähtynyt pahantekiä, joka on oman tuntonsa peräti kuolettanut, voi pahain tekoinsa päätettyä levolle mennä; mutta Leonardo oli vielä jumalattomuuden alottelia; omatuntonsa kiusasi häntä hirmuisilla tuskilla ja karkotti vähäisemmänkin unen hänen silmistään. Sabina vietti yönsä kyyneleillä ja rukouksilla, ja turhilla kokeilla miestänsä ilahuttaa ja lohduttaa; iso-isä taas kamppaili rukouksissaan sen kovan kamppauksen, joka kiusaten veti hänen mielensä milloin isänrakkauteen, milloin Jumalanpelkoon.

Ennen päivän koittoa astui hän poikansa huoneesen ja rauhaisella vakuudella vaati häntä kertomaan seikkansa, silloin vasta voisi hän päättää, miten tekisi.

Leonardo alkoi näin: "jätin teidän siinä onnettomassa sokeudessa, että molemmat olitte yksissä neuvoin minua nöyristämään, saadaksenne tottelevaisuudestani iloita. Saatin itseni uskomaan elämänkeinoni ei olevan nuhteen-alaisen; olin vihastunut teihin että pitelitte minua kuin alaikäistä lasta, ja varsinkin olin vihastunut sinuhun, Sabina, kun olit yksistä puolin isäni kanssa minua vastaan, ja minä sen siaan olin toivonut sinun puolustavan minua, niin jätin teidän täynnäni vihaa ja vimmaa, vieläpä lisäksi — en tuota salaa — teille molemmille kostoakin pyytävänä. Muutaman tunnin kuljeskelin sinne tänne metsässä; yö oli selkeä ja kuutaminen; kaikki oli hiljaa ja tyyneä; minussa yksin kuohui pahoja päätöksiä, ja jospa eläinkään olisi tullut pyssyni tienoille, niin olisi kentiesi verenhimoinen sydämmeni jäähtynyt, sillä verta se janoi. Mutta rankaiseva Jumala taivaassa näki turmani ja kadotukseni hyväksi toteen käymään. En nähnyt toista elävää metsässä. Kävelin siellä yksin murhamielineni. Kiihkeissäni heittäytyin sammalikolle alinomaa sen kysymyksen kiusattavana: mitä pitää minun tekemän? Yht'äkkiä kuului käyminen ja samassa seisoi Mallé kreivin metsävartia edessäni. Tuikealla äänellä kysyi hän minulta, mitä oli minun herransa jahti-metsässä tekemistä ja kutsui minua metsärosvoksi. Tämä saatti jo entisestä kuohuvan vereni tuliseen palavuuteen. Sieppasin pyssyni ja kolhasin metsän vartiaa päähän. Hän kaatui maahan — näin verensä juoksevan, ja nyt huusi tuhansia ääniä povessani: murhaaja! murhaaja! Sanomatoin hätä valloitti minun; uutena Kainina riennin sinne tänne metsässä verimerkki otsassani. Useamman kerran tahdoin jo itseni surmata — mutta en voinut mieltäni siihen rohkaista, sillä te ja lapseni tulitte aina mieleeni. — Ah! ei helvetissä ole kipuja, jotka olisivat näitä tuskiani kovempia. Niin tulin tänne takaisin ja nyt tiedätte koko asian. Henkeni on vallassanne; en tahdo sitä teiltä pyytää, sillä en sitä ansaitse. Tehkää kanssani miten teidän tulee tehdä. Olen nyt rauhoittunut, luulen itseni tässä hetkessä voivan kuollakin, jospa rikokseni sillä olisi sovitettu."

"Ei koskaan!" huusi Sabina itkein. "Ei sinun pidä kuoleman, Leonardo! Rangaiskoon Jumala, jos olen armoonsa mahdotoin, syntini, mutta minä pelastan sinun. Vannon autuuteni kautta, ett'et ole murhaaja."

"Sabina," sanoi ukko totisesti, päätänsä pudistaen, "pidätkö Jumalan pyhiä käskyjä, pidätkö omaa autuuttasi niin halpana, että kohta olet valmis niiden menettämiseen."

"Miten aivotte tehdä, appi?" kysyi Sabina tuskalla ja pelolla.

"Antaa totuudelle kunniansa!" vastasi ukko rauhallisesti ja totisesti, mutta vesissä silmin. "Poikani," jatkoi hän kääntyen Leonardoon, "en aivo olla syyttäjäsi; mutta jos tuomari minulta kysyy, oletko murhaaja, niin tahdon vastata: on! Jumalan armo on voimallinen ja suuri; kaikkivaltias ja kaikki-armahtavainen Jumala hallitsee ihmisten sydämmet, niinkuin vesipuroja; Jumala ainoastaan voi sinun pelastaa, mutta me ei. Tahdon tehdä mitä voin; tahdon todistaa muinoin hyväntahtoisesta sydämmestäsi, kentiesi voivat seitsen-kymmen-vuotisen ukon esi-rukoukset liikuttaa tuomarien sydämmiä; kentiesi säälii kuningas nuoruuttasi. Mutta tämä asia on Jumalan, ei ihmisten. Leonardo, voin nähdä pääsi putoavan, ehkä tämä näky on oma kuolemani; mutta en voi väärää sinusta todistaa, en voi ottaa pyhää ja vanhurskasta Jumalaa valheen todistajaksi! Jos murhaajanki kuoleman kuolisit — ryöväri ristinpuussa sai armoa Jumalan edessä — niin saatamme kuitenkin ijankaikkisuudessa toisiamme löytää. Mutta jos nyt väärin sinusta todistan, niin olemme molemmat ijankaikkisesti kadotetut."

Leonardo kuunteli näitä sanoja kovalla tuskalla. "Tiesin," virkkoi hän, "ett'ette toisin tekisi; en olekaan parempaa ansainnut. En voi, eikä minun tule enää elää; en voi koko elinkauteni kärsiä omanatuntoni kalvaavia nuhteita. Tahdon kuolla — sillä kuolema tuo minulle levon. Jumala armahtakoon vaimoani ja lapsiani!"

Sabina voikahti varsin katkeraan valitushuutoon; lankesi ukon jalkain juureen ja sanoi: "isä, armahtakaa poikaanne! armahtakaa minua ja lapsiparkojani! Jumala on armias ja laupias, hän kyllä antaa meille syntimme anteeksi!"

"Sabina," vastasi ukko totisesti, "et tiedä mitä sanot; älä erhety, ei Jumala anna itseään pettää. Rauhene nyt; asia ei vielä ole niin pitkälle mennyt, vielä on meillä tuhansia teitä miehesi pelastamiseen, mutta se tie, jota sinä tahdot kulkea, vie hukkaan."

Nyt nousi kova hälinä kadulla, ja kohta sen jälkeen astui huoneesen neljä sotamiestä, jotka suurisuisesti ja pöyhkiästi kyselivät Leonardoa. Sabina lykki hädässään ja tuskassaan Leonardoa, ja tahtoi vetää hänen myötänsä likimmäiseen huoneesen; mutta Leonardo piti kovasti vastaan ja lausui; "en tahdo pelastettaa! Käyköön se kirous, jonka olen itselleni tuottanut, toteen!"

Sotamiehet tunkeusivat sisälle ja karkasivat Leonardoa vastaan.

"Mitä tahdotte?" huusi onnetoin vaimonsa. "Mieheni on syytöin! hän ei ole metsävartiaa tappanut! Tahdon ottaa Jumalan ja kaikki Pyhät todistajiksi, että Leonardoni koko tämän yön ei ole ollut kotoa poissa!"

Sotamiehet hymyilivät kuitenkin valjusti ja yksi heistä sanoi: "vaimo, älkää turhaa vaivaa nähkö! Kuollut on itse puhunut, ja hänen todistuksensa on teidän todistustanne arvoisempi."

"Kuollut on puhunut!" puhkesi Leonardo kauhistukseen. "Mitä sillä tarkoitatte?"

"Empä muuta," vastasi sotamies, "kun että kuoleman kolahuksenne olivat yhtä vailla päästääkseen teitä rikoksenne päätodistajasta. Murhattu oli niin paljon tunnossaan, että voi tuomarille antaa nimenne ilmi. Eläneekö hän vielä, sitä en tiedä, mutta luultavaa se ei ole, sillä teillä on kova nyrkki ja luja käsi, sitä ei voi kieltää, Leonardo. Kuitenkin eli murhattu mies niin kauvan, että voi teidän päällenne kantaa. Siis ylös! ja seuratkaa meitä!"

"Jumala ja Isä!" huudahti ukko, pannen sormet ristiin rintansa yli, "kaikki olet sinä hyvin asettanut! Olet pelastanut minun helvetin tuskistani ja heittänyt meille armon tien auki! Jumala, minä kiitän sinua!"

Mutta Sabinasta nyt ei ollut semmoisiin tuntoihin. Hän lankesi sotamiesten jalkain juureen, syleili heidän polviansa ja rukoili Jumalan laupiuden tähden armoa, vapautta miehelleen. "Ottakaa minä hänen siaan," lisäsi hän, "minä olenkin oikeammiten murhaaja! minä se olin, joka ajoin Leonardoni kotoa; minä sytytin vihan hänen sydämmessään; minä yksin olen syypää! Jos ihmisen henki voi sovittaa murhan, niin ottakaa minun henkeni!"

"Nouse, uskollinen vaimoni!" lausui Leonardo, nostaen häntä ylös. "En ole semmoista uskollisuutta ja rakkautta ansaitseva. Minun tulee ansaitun velkani maksaa. Mutta rukoile Jumalaa edestäni, hän voi kaikki muuttaa".

"Sallitteko," kysyi hän nyt vahdilta, "minun sanoa jäähyväiset lapsilleni?"

Päämies katseli Leonardoa tutkivilla ja epäilevillä silmillä; sitten sanoi hän: "Menkää, ja tulkaa kohta takaisin, tahdon luottaa teihin!"

Nyt meni Leonardo siihen huoneesen, jossa hänen kolme lastansa nukkui levollisesti ja hiljaa aavistamatta ett'eivät kentiesi enää saisi isäänsä nähdä.

Sabina tahtoi seurata, mutta Leonardo esti häntä, ja muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "Nyt olen valmis! Isä" kääntyen häneen — "älkää kirotko poikaanne! Teidän Jumalanne on myös minun! Onnellinen minä, joka nyt voin sen sanoa! Ja sinä, Sabina, pyyhki kyynelesi. Tiedän toisiamme vielä näkevän! Puhu lapsille, että olen lähtenyt pitkälle matkalle! Älä eritä minua rakkaudestasi, säälistäsi, ja toivo minun kanssani Jumalaan!" Sitten irroitti hän itsensä pois vaimonsa sylistä, halasi isänsä polvia, ja isä pani vapiseman kätensä hänen päänsä päälle, mutta ei voinut enempää virkkoa kuin nämät sanat: "Herra olkoon sinun ja meidän kanssamme!"

Ja nyt jätti Leonardo, vahdin keskellä, kodonsa ja astui kohta vankihuoneen pimeyteen.

III.

Sotamiehen lause: "kuollut on puhunut!" olikin totta. Veressänsä makaava mies oli niin aikaisin löytty, että voitiin elvyttää ei vielä paennutta henkeä, joskin vähäksi aikaa. Leonardon luja isku pyssyn perällä oli niin turmellut metsämies-poloisen, joka ainoastaan teki velvollisuutensa, että hänen elostansa ei ollut paljon toivoa; varsinkin pudisti lääkäri päätänsä nähdessänsä syviä haavoja päässä, Paitsi sitä ihmisvelvollisuutta, joka vaatii jokaiselta lähimmäisensä hengen pelastamista, oli tässä vielä erinäinen syy tarkkaan huolivaisuuteen lääkärin puolelta, nimittäin se, että Leonardon tulevainen elämä oli sen mukaan, josko haavoitettu mies parantui vai kuoli.

Jumala oli armollinen onnettomalle miehelle, jonka ynseä, pöyhkeä ja ylpeä sydän oli saattanut hänen kadotuksen tielle. Kolmantena päivänä tapauksesta ilmoitti lääkäri melkeällä visseydellä haavoitetun kääntyvän eloon; kuitenkin vaikutti se seikka, että hänen henkensä voitiin pelastaa ainoastansa sen kautta että hän niin varhain löyttiin, paljon ja erinomaisesti Leonardon rangaistuksen isontamiseen.

Oikeuden käyntö kesti monta kuukautta, jolloin Leonardon taitava puolustaja alinomaa keksi uusia perustuksia syytetyn rikoksen-alaisuuden huojentamiseen, ja pitkitti tutkimista. Tämä oli tuskallinen aika vanki poloiselle, joka oli elämän ja kuoleman vaiheilla ja jolle ei ollut sitäkään lohdutusta, että olisi saanut omiansa nähdä ja puhutella. Ei kukaan muu kuin eräs vanha pappi tuli toisinaan hänen vankihuoneesensa, hänelle, niinkuin sanansa kuuluivat, uskon-opin lohdutusta antamaan. Mutta tämä vanha mies, joka kyllä aivan hyvin taisi messunsa lukea, ei tuntenut ihmis-sydäntä vähääkään, ja oli itse niin taidotoin kristin uskon syvemmässä käsityksessä, ett'ei voinut sydämmen haavoja parantaa. Kaikkein enimmän oli hän tottunut kiirastulen ja helvetin kuvailemisessa, ja piinasi sillä Leonardo raukan sydäntä, joka entisestä yltäkyllin tunsi ne sielussansa, ja huokasi siitä päästäksensä.

Vanha pappi, joka omassa elämässänsä ei ollut tuntenut autuaaksi-tekeväisen uskon voimaa, ja joka ainoastansa taisi saarnata palkinnosta ja rangaistuksesta, ja kirkonkiroukseen panna syntisen, ja hänen kuinka hyvänsä sitoa ja päästää — ei hän voinut löytää avainta lunastuksen salaisuuteen ja autuuteen, eli ymmärtää ja selittää niitä näillä raamatun sanoilla: "Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi tulleet;" ja uuden-syntymisen perustuskiviä ihmisessä näillä sanoilla: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa, ja ei lukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sovinto-saarnan säännyt."

Jos vanha Leonardo olisi ollut poikansa rippi-isänä, olisi hän paremmin voinut saattaa vangin sorretun sielun entiseen voimaansa; se oliskin ollut itsellensä parempi. Sillä tuosta onnettomasta päivästä asti olivat ukon voimat niinkuin kerrassansa rauvenneet. Ei toki niin että olisi valittanut eli ollut lohduttamatoin surussansa, hän kantoi pikemmin sielunsa kivut hiljaisimmalla ja nöyrimmällä kärsivällisyydellä; kiitti Jumalaa siitä kurituksesta, jonka vielä viimeisenä elämänaikanansa täytyi kärsiä; puhui hellällä rakkaudella pojastansa, ja ilahutti miniäänsä lohdutuksella ja toivolla, että miehensä kyllä pian tulisi takaisin. Hän jakoi virkeyttä ja voimaa kaikille, mutta itsellensä ei hänellä ollut yhtä eikä toista; nähtävästi horjui hän hautaa kohden, sillä siltä näytti, kuin olisi tuo onneton yö rikkonut hänen elämänsä-varren, ja että sen viimeinen loppu piankin tulisi.

Sabinan tila oli sen siaan toisenlainen. Kun oli voittanut ensimmäiset tuskansa ja ruvennut antautumaan Jumalan tahdon alle ja toivomaan miehensä kohta tapahtuvaa takaisin tuloa, sai hän ihmeellisen kyvyn ja tyvenmielisyyden. Se varma tieto, että hänen nyt täytyi äitin velvollisuuksiin yhdistää isänkin velvollisuudet, teki hänen hellän huolenpitonsa lapsista ja talosta puolta suuremmaksi; hän oli niin onnellinen, niin autuas ajatuksissaan, kuinka hän kasvattaisi lapsensa ruumiin ja sielun puolesta niin, että heidän isänsä kotia tultuansa, jota Sabina ei vähääkään epäillyt, unhottaisi heitä nähdessänsä päästyn kärsimisensä. Vaimo parkaa! yhtä voi hän tehdä, mutta ei toista; lapsensa voi hän Jumalan avulla kasvattaa kristillisiksi ihmisiksi, mutta ei estää kurjuutta talostansa ja auttaa ajallista varallisuuttansa.

Lain-asia nieli vähitellen vouraajan kaikki varat ja lopetettua oli se maksanut niin paljon, että Sabina parka lapsineen ja henkeänsä potevane appineen olivat melkein paljaina ja köyhinä; hänen täytyi jättää arentinsa ja ottaa asuinpaikaksensa huono mökki. Maksaaksensa jokapäiväiset tarpeensa ei ollut hänellä muita neuvoja, kuin päivätyön tekeminen ja kerjääminen.

Nyt julistettiin tuomio; se määräsi Leonardolle kuuden-vuotisen kaleri-rangaistuksen. Kun isä parka kuuli tämän tuomion, pani hän kätensä ristiin ja sanoi: "Herra Jumala, armahda!" Sitten pani hän silmänsä ijäksi kiinni.

Juuri kun Leonardoa piti vietämän Marseillen kaupunkiin, vietiin hänen ohitsensa ruumista, jota saattoivat ainoastaan kantajat, pappi ja messupojat.

"Ketä siinä haudataan?" kysyi Leonardo.

"Vanhaa Leonardoa," vastasivat kantajat, jotka eivät tunteneet vankia.

Silloin loi Leonardo hirviällä surulla silmänsä taivaaseen. Mutta kohta täyttivät kyyneleet hänen silmänsä; hän kätki kasvot käsiinsä ja kulki alla-päin niin edellensä.

IV.

Neljä vuotta jälkeen tuli matknstavainen pappi Marseilleen. Oli noin keski-ikäinen mies; halpa veljeyskunnan puku peitti hänen laihan ruumiinsa, ja kalveat, kuopallansa olevat poskensa ilmaisi joko kuoleman alottaneen hävitystyönsä, tahi väsymättömän elämän sortaneen hänen voimiansa, kun ei suonut itselleen tarpeellista lepoa ja virkistystä. Katsellessa papin silmiä, joissa loisti lempeys, rakkaus, sääliväisyys ja hyvän-tahtoisuus, havaitsikin jälkeisemmän olevan oikean syyn hänen riutuneesen muotoonsa. Oli niinkuin lähetetty ottamaan onnettomain ja murheellisten ristin omille hartioillensa, ja saattamaan lohdutusta, iloa ja rauhaa kurjuuden majoihin.

Niin pian kuin pappi tuli kaupunkiin, lähti hän heti satamaan ja kyseli niitä laivoja, joissa kaleri-orjat olivat.

"Onko lupaa," kysyi hän yhdeltä päällysmieheltä, "käydä vanki-poloisten luona?"

"Ompa kyllä," vastasi tämä äänellä, jossa oli mitä hyvänsä, paitsi sääliväisyyttä ja hyvyyttä. "Olkaa varoissanne, kunnioitettava hallitus-isä," lisäsi hän. "Jos teillä on rahoja, niin on parasta ett'ette sitä ilmaise, sillä he kerjäävät niitä teiltä, ja jos yhdelle annatte, niin puuttuvat teihin toiset niinkuin pedot."

"Ole siitä huoletoinna, ystäväiseni," vastasi pappi surullisesti hymyillen. "Jos rahat yksin voisivat auttaa ja huojentaa, niin olisi käyntini aivan hyödytöintä; sillä niistä vähistä rahoista, jotka minulla on, ei olisi paljon apua. Mutta sanokaa, pitääkö teidän seuraaman minua?"

"Se on tarpeetonta," vastasi päällysmies lyhyesti ja kylmästi. "Herrat kalereissa eivät voi pyrkiä matkoihinsa, ja ettehän te kahleita murra!"

Ja sillä jätti hän papin, joka nyt alkoi surullisen kulkunsa kalerista kalerihin. Mikä surkea näky! Minne hyvänsä silmä näki, kohtasi häntä ihmis-kurjuus hirmuisimmassa muodossaan, ihmisen vapaus syvimmässä alennuksessaan. Orjat, rauta-kahleilla taotut kiini laivaan, olivat kalveilla ja laihtuneilla kasvoillaan eläväin ruumisten näköisiä, jotka pilkkasivat elämää; olivat ihan kuin haudasta ylös-nousseita siirtolaisia, jotka muodollaan ja vaikealla työllään näyttivät olevan määrätyt pilkkakuvaksi muuttamaan Jumalan isänrakkauden, ja kristinopin hyvät työt, niinkuin myös Raamatun sanat: "Jumala tahtoo kaikkia ihmisiä autetuksi ja autuuden tietoon tulemaan."

Useimmat toimittivat työnsä tuimalla ja synkeällä uhalla, kolkon epätoivon tuntomerkki; ja hirmuisilla koston mietteillä, jotka ainoastaan toivoivat vapauden hetkeä saattaakseen kuolemaa ja turmiota ihmiskunnan ylitse; ainoastaan muutamain kasvoista ja käytöksistä näkyi hiljainen nöyryys surkuteltavassa tilassaan, ja ne loivat silmänsä alas, kun pappi lähestyi.

Näiden seassa oli eräs 30-vuotinen mies, johon matkustavainen etenkin mielistyi. Vaikka kurjuus ja rasittava työ oli painanut kuvasimensa hänen laihtuneihin ja surkahtuneihin kasvoihinsa, oli kuitenkin kaikessa hänen muodossaan liikuttava nöyryys ja kärsivällisyys, hänen synkistä silmistään loisti lempeä ja sävyisä olemus, joka osoitti sekä raskaan kivun ja sydämmellisen katumisen niitä rikoksia, jotka olivat hänen sinne saattaneet, kuin myös kristillisen tyytyväisyyden kovaan kohtaloonsa. Varmaan pappi näki vielä selvästi, kuinka kyynel toisen perästä vieri kaleri-orjan poskia myöten ja putosi laivan-kannelle.

Liikutettu syvimmästä sääliväisyydestä lähestyi pappi tätä nuorta miestä ja sanoi: "Ystäväni, sinä itket? mikä sinua vaivaa, mikä sinua niin syvälti surettaa?"

Vanki katsahti ylös, silmäili kysyjää raskaalla surumielisyydellä ja pudisti päätänsä, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa ett'ei kukaan voisi auttaa häntä kurjuudessaan.

"Puhu!" jatkoi pappi rukoillen, "kentiesi voin jotakin tehdä tuskasi huojentamiseksi. Jos se on rahalla autettava, niin puuttuu minulta tosin sitä, mutta Jumalan avulla tapaan kyllä ylevämielisiä ystäviä, jotka ottavat asiasi. Ne vähät, kuin minulla nyt on, annan mielelläni sinulle."

Vanki pudisti vaan vielä surkeammalla hymyilemisellä päätään, viimein sanoi hän: "Ah, kunnioitettava herra, kurjuuttani ei käy rahalla huojentaminen eli pois-ottaminen. Mitä mä tähän viheliäiseen elämään tarvitsen, sen saan täällä, ja se on niin vähä, että tuo ei minua huoleta. Mikä mieltäni pahoittaa, on eräs synti, jonka kauhea raskaus kohta sortaa minun; en voi kauvemmin sitä kantaa."

Kyyneleet keskeyttivät uudestansa vangin valituksen; tämä keski-ikäinen, vakainen mies itki kuin lapsi.

"Luota minuun," jatkoi pappi, "kentiesi on se kuitenkin mahdollista sinua lohduttaa ja vaivojasi huojentaa. Ei ole syntiä niin suurta ja niin pahaa, ett'ei kaikkivaltias ja armahtavainen Jumala sanassansa ole siihen huojennusta antanut."

"Oikein," huudahti vanki surumielisen ilolla, "nämät sanat vahvistavat puheenne totuutta. Neljä vuotta olen nyt ollut tässä hirveässä paikassa; päivä päivästä ei mitään muuta toimitusta, kuin alhaisimpia, kaikkein häpeällisimpiä töitä; minne hyvänsä silmäni luon, näen ainoastansa onnettomia kumppania, joidenka suusta ei käy muuta kuin valituksia ja kirouksia. Päällysmiehet ei vähääkään meitä surkuttele; pitävät meitä ihmiskunnan heittiöinä; eivät huoli meitä parantaa, eikä kohtaloamme huojentaa. Ystävällistä sanaa eivät vielä ikään ole meille sanoneet; herjaukset ja pilkkaukset, uhkaukset ja huimaukset ovat ainoat heiltä saamat. Herra," jatkoi vanki hartaasti, "näihin neljään vuoteen olette ensimmäinen, joka ihmisellisesti on minua puhutellut, jonka on ollut sääli ja surku minun kurjuuttani; ja tämä sääliväisyytenne on minulle semmoiseksi lohdutukseksi ja virkistykseksi, että minusta tuntuu, niinkuin ystävällinen valo valaisisi sieluni yöpimeyden. O, kostakoon teitä Jumala, kunnioitettava herra! Nyt kun mä tiedän armeliaisuutta löytyvän maan päällä, tahdon jälleen toivoa sitä taivaasta."

"En päästä sinua," sanoi pappi kehoittavalla hyvyydellä. "Sinun täytyy olla julkitotisempi minua kohtaan; sinun täytyy uskoa minulle kärsimisesi, huolesi, kentiesi voin toki sinua auttaa."

"Olkoon niin!" vastasi vanki. "Tahdon tunnustaa syntini edessänne. Ainoastansa se, että saan panna murheeni surkuttelevaiseen sydämmeen, tuottaa minulle lohdutusta. Nimeni on Leonardo, ja olen erään vuoraajan poika Hyéres'estä; ei luullakseni löydy miestä, joka olisi hyvää isääni parempi ja rehellisempi. Eläissänsä saatti hän minuun niin monta hyvää opetusta ja omalla käytöksellään oli hän minulle Jumalalle otollisen elämän esikuvaksi. Mutta omassa povessani oli pahoja himoja; kumppanien löyhkyys ja jumalattomuus voimassa pitivät oman haluni huolimattomaan, työttömään elämään. Kuljin yhdeltä harhatieltä toiselle, muutuin kylmäkiskoiseksi vaimoani ja lapsiani kohtaan, heitin talouteni leväperään, kuleksin yöt ja päivät, ja elin metsärosvon rietasta, pahuuden ja syntien määräämää elämää. Olin siis parhaalla tiellä ajalliseen ja ijankaikkiseen hukkaan. Kovaksi onnekseni kadotin, ennenkun tuota voin luullakaan, ajallisen onnellisuuteni. Eräänä päivänä nuhteli hyvä isäni minua isällisimmällä rakkaudella ja sääliväisyydellä syntisestä elämästäni; tämä liikutti sydäntäni; jo olin langeta hänen jalkainsa juureen ja rukoilla häneltä anteeksi. Silloin tuli yht'äkkiä vaimo poloiseni siihen; viettelevä häpy valloitti sieluni; luulin isäni ja vaimoni minun pettäneen; paha henki löi minun valtansa alle. — Vältin omaisteni varoituksia ja rukouksia, ja sydän täynnänsä hehkuvaa koston himoa koko ihmiskuntaa vastaan karkasin ulos metsään, kohtasin metsästäjän, joka kielsi minun metsästämästä, ja löin hänen tantereesen. Luulin hänen kuolleen, ja toivoin omaisteni väärän todistuksen kautta pääseväni ihmisten rangaistuksesta; mutta kuollut virkistyi ja kantoi asian päälleni. Minä pantiin kahleihin, ja pitkään tutkisteltua julistettiin tuomioni, joka määräsi minulle kuusivuotisen kalerirangaistuksen. Vaikka tämä häpäisevä rangaistus kovasti minun nöyryytti ja teki minun onnettomaksi, niin tyhjää tuo oli toista suurempaa toisen verran hirveämpää onnettomuutta suhteen, joka yht'aikaa rasitti sydäntäni ja omaa-tuntoani. Oikeuden käyntö kulutti hurjasta elämästäni jälelle jääneet vähät varani, ja vaimoni ja kolme lastani joutui kovimpaan köyhyyteen. Ja kun minä vietiin pois vankiuteen, tulivat isäni hautaan-saattajat minua vastaan; suru minua ja harmi sitä häpeää, jonka olin saattanut hänen kunniallisen nimensä yli, olivat lopettaneet hänen elon päivänsä."

Leonardo keskeytyi tähän, sillä katumuksen kova kivistys ja omantunnon kalvaava nuhteleminen ottivat häneltä puheen-voiman.

Pappi itse seisoi siinä ala-mielin, ja tällä hetkellä voi hän ainoastaan äänettömyydellään näyttää sydämmensä surkuttelevaisuutta. Mutta kun hän aikoi kääntyä onnettomaan Leonardoon päin lohduttaaksensa häntä, alkoi tämä taas puhua ja sanoi: "Ja kuitenkaan ei tämä syntisen työni kamouttava muisto yksin vaikuta sitä kipua, joka minua tänäpänä kalvaa ja tekee minun onnettomammaksi kuin ikänäni olen ollut. Tänä aamuna olen saanut sen sanoman, että hyvä vaimo poloiseni, minun armas Sabinani, ja kolme lastani, ei ainoastaan minua suremisesta, vaan myös todesta puutteesta ovat perikatoon nääntymäisillään. Sabinani on pitkällisestä kärsimisestä ja murhehtimisesta minua tullut kivuloiseksi ja heikoksi, ett'ei enää työhön kykene; lapseni ovat vielä liian pieniä jotain ansaitaksensa. Niin ovat siis minun omaiseni saatetut kerjäys-sauvan nojaan ja määrätyt nälän hätään; ja tämä kaikkinaan häpeällisen, syntisen elämäni kautta! Olen isäni, vaimoni, lasteni murhaaja ja koto-onnellisuuteni hävittäjä! Ah, kunpa vaan olisin vapaana! Kentiesi ei se vielä olisi aivan myöhäistä vereksillä käsilläni pelastaa heidät nälkään kuolemasta! Voi, herra, onko teillä lohduttavaa sanaa minulle? Ei, — ei ole sitä minulle koko maan päällä. Astun siis Jumalan tuomio-istuimen eteen isäni, vaimoni ja lasteni kiroamana; minun nälkään kuolevaisten lasteni surkeat huudot estävät vielä kuolemassakin minusta viimeisen lohdutukseni!"

"Rauhoitu, onneton ystävä parkani!" lohdutti häntä pappi. "Jumalalla on armoa ja apua kaikille, miks'ei sinullekin. Tosi on, sinä olet tehnyt suuren synnin ja ainoastaan vihasi tähden saat kuritusta; mutta nyt ei ole aika sinua tästä nuhdella. Ei kukaan voikaan tuntuvammasti sinua synnistäsi nuhdella kuin itse teet; sentähden uskonkin katumustasi."

"Ah," sanoi Leonardo, "kuinka mielelläni tahtoisin kärsiä kovimmankin rangaistuksen, kuinka mielelläni tahtoisin tuhansin kerroin kärsiä kuoleman ja kaikki kivut, jospa vaan sen kautta voisin pelastaa vaimoni ja lapseni kurjuuden ja nälän hirmuista!"

"Ei kuolla!" vastasi pappi. "Rukoile pikemmin Jumalalta hyvin pitkää elon-aikaa, että kentiesi saattaisit parantaa kaiken sen pahan minkä olet tehnyt. — Etkö sanonut Leonardo," jatkoi pappi, "sinulla vielä olevan kaksi vuotta rangaistus-ajastasi jälillä?"

"Niin," huudahti vanki, "vielä on kaksi pitkää sietämätöintä vuotta, joidenka kuluessa vaimoni ja lapseni kymmenesti saattavat joutua perikatoon. Ne ovat minusta niinkuin kaksi vuosisataa, täynnänsä tuskaa ja kurjuutta. Näiden kahden vuoden loppuun minä en elä! Sanoma omaisteni kuolemasta on syöksevä minun toivottomuuteen, ja, Jumala olkoon minulle armollinen — mitä sitten teen, en tiedä!"

"Ei niin rajuisesti;" varoitti pappi. "Kristityn ei tule milloinkaan olla toivotoinna Jumalan avusta. Sanopa, ystäväni, onko sinulla toivoa että kuningas sinun armottaisi?"

"Ei!" vastasi Leonardo toivotonna. "Kaleri-orjan valitushuuto ei ulotu siitä kalerista johon hän on taottu kiini, ja ennenkuin se ynnä armo-rukoukseni tulee kuninkaan valta-istuimen eteen, niin vaimoni ja lapseni eivät enää tarvitse ihmis-apua; nälkä on sitä ennen tappanut heidän!"

Pappi käveli hetken edestakaisin syvissä ajatuksissa ja seisahtui viimein vangin eteen sanoen: "Leonardo, jos nyt tänne sinun siaasi tulisi joku, joka toimittaisi sinun työsi ja taottaisi itsensä sinun kahleihisi, pääsisitkö sinä silloin vapaaksi?"

"Heti paikalla, herra!" vastasi Leonardo elehtelevästi ja ihmeellinen loiste välähti hänen tummissa silmissänsä, mutta kohta levesi taas entinen kolkkous hänen päivettyneille kasvoillensa ja syvän toivottomuuden äänellä lisäsi hän: "Minä houru, minä kurja ihmis-poloinen! kuinka taisin yhtäkään minuutia riemuita näistä ajatuksista? Mikä ihminen koko maan päällä tahtoisi syyttä, rikoksetta, pakotta antautua semmoisen kurjuuden, semmoisen häpeän, ja niin vaivaloisen työn alle? Ei ole niin suurta omaisuutta, niin paljon kultaa, että se voisi pyyhkiä pois semmoisen häpeän!"

Pappi ei ollut kuullut Leonardon viimeisiä sanoja; hän oli äkkiä mennyt pois ja sen kautta saattanut vanki paran, joka ei voinut käsittää syytä tähän äkilliseen eroon, kovimpaan huoleen. Synkeimmän surumielisyyden silmillä katseli hän ihmis-ystävän perään, tämän ainoan ihmisen, joka neljään vuoteen oli sanonut hänelle ystävällisen, surkuttelevaisen sanan. Se pahoitti syvästi hänen mieltänsä, että vieras hyvästi-jätöttä, siunauksen sanaa sanomatta lähti häneltä pois; mutta hän kiitti häntä kuitenkin sydämmensä pohjasta niistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt häntä puhutellessa.

Mutta minne meni siis pappi? Hän esitetti itsensä upsierille, joka oli kaleri-orjain ylimäisenä päällysmiehenä, ja joka oli hänelle kuvailtu hyvänluontoiseksi mieheksi.

"Hyvä herra," sanoi pappi hänelle, "ette minua tunne. Nimeni on Vincent, eli jos sanon nimeni kokonansa, Vincent de Paula."

"Mitä!" huudahti upsieri hämmästynynnä ja kummastununna. "Te olette pappi Vincent de Paula, se sama joka väsymättä matkustaa ympäri, tehdäksensä onnettomille hyvää? joka menee kurjuuden ja onnettomuuden syvimpiin luoliin lohdutusta ja apua tuomaan? se, joka maallisen omaisuuden puutteessa kuitenkin on rikas, loppumattoman rikas avusta jokaista kohtaan? Te olette sama Vincent de Paula, joka jo Tunis'issa kantoi orjan kahleet?"

"Minä se olen," vastasi Vincent, ja lisäsi: "ehkä en ensinkään ansaitse sitä ihmettelemistä, jolla minua kohtelette, on se minulle kuitenkin mieleen, että tunnette minun; toivon sen kautta rukoukseni ja tärkeän asiani hyvin tulevan toimeen."

"Puhukaas vaan asianne, kunnioitettava herra," sanoi upsieri; "mitä mä voin, sen tahdon tehdä, näyttääkseni teille kuinka korkeassa arvossa teidät pidän, ja kuinka kaikkein onnettomain ihmisten nimessä teitä kiitän."

"Teillä on," jatkoi Vincent, "kaleri-orjain joukossa eräs Leonardo-niminen nuori mies Hyéres'istä. Minkä maineen voitte hänestä antaa?"

"Kaikin puolin hyvän!" vastasi upsieri. "Leonardo on niitä harvoja, jotka rangaistus-laitoksessamme eivät tule pahemmaksi, vaan todesti paratuksi. Niihin neljään vuoteen, mitä hän täällä on ollut, ei ole vähintäkään valitusta ollut hänen päällensä; hän on väsymätöin töissänsä ja toimittaa net nöyrästi ja mielellänsä. Hän on jo saattanut monta vierus-vankeistansa parempaan rikoksiensa tuntemiseen ja tunnustamiseen; hän kärsii varsin surullisen kohtalonsa semmoisella nöyryydellä ja kuuliaisuudella, jota harvoin tavataan. Jos kaikki hoitoni alla olevat vangit olisivat tä'n Leonardon laiset, niin voisi minulle onnea toivottaa virkaani."

"Ylevämielinen herra!" sanoi Vincent vielä, "ei ainoastaan maineenne onnettomasta Leonardosta, vaan myös oma ihmisiä rakastava sydämmenne kehoittaa minua rukoustani esittelemään. Leonardon on vielä kaksi vuotta rangaistustansa kärsiminen. Hän on myös minulle maininnut, että hänen poissa kotoa olonsa on saattanut hänen vaimonsa ja lapsensa suurimpaan puutteesen ja että heidän täytyy nälkään nääntyä, joll'ei pikainen apu ehdi. Tässä ei kuitenkaan kukaan voi enemmän auttaa kuin Leonardo itse; hän on voimakas ja tahtoo työtä tehdä, ja hän ansaitsee kyllä niin paljon kuin tarvitaan omaistensa elättämiseen. Mutta siksi täytyy hänen olla vapaana. Minulle on sanottu että Leonardo pääsisi vapaaksi samana hetkenä kuin löytää jonkun, joka tahtoo kahdeksi jälellä olevaksi vuodeksi astua hänen siaansa. Onko se totta?"

"On kaiketi," vakuutti upsieri. "Laki sallii vapauttamista sillä ehdolla; mutta tämä voisi yhtä hyvin olla luvatonta, sillä tähän asti ei ole vielä täällä ollut semmoista miestä, joka olisi tahtonut astua vangin siaan, ja tämä," jatkoi hän surullisesti hymyillen, "helposti ymmärrettävistä syistä."

"No, Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti Vincent liikutetulla sydämmellä, "että toivo tällä kertaa ei tule häpeään. Ylevämielinen herra, minä olen löytänyt erään, joka tahtoo astua Leonardon siaan. Minun tietääkseni on tämä mies nuhteetoin, eli ainakin semmoinen, jota ei julkinainen häpeä ole saastuttanut, pääseekö Leonardo vapaaksi samana hetkenä kuin tämä tulee hänen siaansa?"

"Heti, kunnioitettava herra," sanoi upsieri enenevällä kummastuksella. "Mutta kukapa se olisi, joka vapa-ehtoisesti tahtoisi pukeutua kähleihin ja ottaa päällensä semmoisen häpeän ja pahan nimen?"

"Minä se olen itse!" vastasi Vincent muuttumattomalla mielellä ja jatkoi, kun näki upsierin tahtovan ruveta tätä kovin kummastelemaan: "Älkää minulle tästä enää puhuko, ylevämielinen herra, päätökseni on niin luja, ett'ei mikään koko mailmassa voisi sitä muuttaa. Uskokaa minua, se joka Tunis'issa on kantanut orjan-kahletta epäuskoisten hirmuhallituksen ja raa'an ankaruuden alla, se ei pelkää kaleri-orjain työtä Marseille'ssä niin kristillisen miehen hoidon alla, kuin te olette. Mutta muistakaamme, että joka minuutti, jonka me täällä vietämme, on Leonardo poloiselle tuskallinen ijäisyys."

"Mutta kunnianne?" sanoi upsieri. "Oletteko ajatelleet sitä, että kymmenen vuoden orjuus Tunis'issa ei vastaa kymmenettä osaa sitä häpeää, jonka kaleri-orjan kahleet yhdessä tiimassa saattavat päällenne?"

"Kunniani!" vastasi pappi hymyillen. "Onko mielestänne kunniani todella vaarassa? Ihmisten edessä olen kentiesi häväistynä; mutta ei niinkään. Kadotanko orjan kahleita kantaessani teidän silmissä sen arvon ja kunnioituksen, jolla olette minua ennen kohdelleet? Ei suinkaan. Totinen kunnia on oma tuntomme siitä, että teemme jotain Jumalalle otollista, on todella osoitettu rakkaus ihmisiä kohtaan. Ja mitä on kaksi vuotta kärsiväisen ihmiskunnan palveluksessa? Eikös kokonaisen perheen pelastettu henki vuodata ylitseni semmoista rauhaa ja siunausta, että tunnen itseni runsaammasti palkituksi kuin ansaitsisin?"

Upsieri tahtoi vielä sanoa jotakin vastaan; mutta Vincent poisti kaiken tämän muuttumattomalla vakavuudella, ja viimein ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin kutsua tykönsä kaleri-seppä, ja hänen ynnä papin kanssa mennä siihen kaleriin, johon Leonardo oli kahleistaan taottu kiini.

"Leonardo, sinä pääset vapaaksi!" huusi Vincent häntä vastaan. "Muutama tässä on joka tahtoo astua siaasi!"

Vanki raukka ei uskonut korviansa; niinkuin olisi hän kadottanut järkensä, silmäsi hän äänetöinnä ja hämmentynynnä tulevia. Kun nyt kuitenkin seppä upsierin käskyn mukaan löi kahleet irti hänen päältään ja nämät roiskaen putoivat alas kannelle ja hän tunsi itsensä vapaaksi ja irtaiseksi, lankesi hän polvillensa ja itki kuin lapsi autuallisesta ilosta.

Mutta tämä ilo muuttui kohta katkeraksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki papin antavan esiin kätensä ja jalkansa, ja sepän rupeevan takomaan kahleita niihin.

"Jumalan tähden!" huudahti Leonardo, "te itse, kunnioitettava herra? Ei ikänä! Vaikka vapaus tekee minun niin sanomattoman onnelliseksi, en kuitenkaan tahdo tällä ehdolla sitä ostaa. Seppä, pane kahleet päälleni!"

"Ei niin, jalo nuori ystäväni!" vastasi Vincent iloisesti hymyillen, niinkuin olisi menemässä suureen iloon. "Minulle ovat kyllä nämät kahleet huokeammat kuin sinulla. Minä olen yksinolevainen mailmassa, ja sen toimituksen, johon Jumala on minun määrännyt, voin tässä helpommasti täyttää kuin muualla."

"Hyväntahtoinen, ylevämielinen mies!" jatkoi Leonardo, "mikä voi teitä pakottaa tämmöiseen luopumiseen?"

"Kiitollinen rakkaus Herraasi kohtaan, jonka palveluksessa minä olen!" vastasi Vincent. "Ja jos mä voisinki kymmenesti kärsiä ja kuolla sinun edestäsi, niin ei se olisi vähääkään, ei mitään sitä vastaan kuin Herramme Kristus minun edestäni on ristissänsä kärsinyt. Älä viivy, Leonardo, joudu, joudu vaimosi ja lapsiesi tykö! Jumala siunatkoon sinua ja sinun kätesi työtä!"

Kauvan seisoi Leonardo epäillen ja arvellen mitä hänen oli tekeminen. Mutta kun hän näki tuon itsensä altiiksi antavan ihmisrakkauden Vincentin onnellisissa silmissä, sai hän voimaa ottamaan vastaan uhrin, jonka kautta tunsi itsensä ajaksi ja ijankaikkisuudeksi olevan Herran ja Vapahtajan omaksi lunastetun. Hän syleili papin polvia, suuteli hänen kättänsä kovasti nyyhkien, ja sanoen: "Tuolla ylhäällä autuain kirjossa saatte, jos ei Jumala minua hylkää, lukea myös minunkin nimeni!" nousi hän ylös ja kiirehti sieltä pois.

Haluatko, lukia, kuvailemaa kuinka Leonardo mökissä jälleen tapasi sairaan Sabinan ja hänen nälkäiset lapsensa? Et! mutta jos tiedät, että Leonardo vaimonsa jalkain juuressa kuuli anteeksi-antamisen sanat, väsymättömän työ-ahkeruutensa kautta pelasti vaimonsa ja lapsensa häviöstä, ja koko elämänsä ajan vaelsi Jumalan pelossa, niin tiedät kyllä.

Mutta vanha pappi, Vincent de Paula, vietti nuot kaksi vuotta kalerivanki-laivoissa, ulkonaisesti saastutettuna suurimmalla häpeällä, vaan kristillisessä sydämessänsä vapaana, kunnian kruunulla kaunistettuna Jumalan lapsena. Mitä hän vaikutuksestansa kalereissa oli toivonut, se tuli täysimmin määrin toteen. Hän johdatti nuot ruokottomat, jumalattomat kaleri-orjat kristilliseen tuntoon ja katuvaiseen kärsivällisyyteen; hän oli onnettomain vanki-poloisten turvana, opettajana ja lohduttajana, ja kun hän kahden vuoden kuluttua lähti kalereista pois, voi hän lohdutta sydäntään sillä autuaalla varmuudella, että oli koonnut nämä kadonneet ja eksyneet lampaat herransa tarhaan.

Vincent de Paula, Hermann August Francke'n vertainen katolisten kesken, oli syntynyt vuonna 1576, Povi'n kylässä Ranskan maalla. Koko elämänsä pyhitettiin kristilliseen hyvän-tekeväissyyteen; hän asetti, erään rikkaan ja Jumalata pelkäävän rouvan avulla, lähetyssaarnaaja-seuran, jonka Lasaristeiksi kutsutut jäsenet etenkin ahkeroitsivat köyhäin hoitamista niin hengen että ruumiin puolesta, ja joidenka tulisi Herran hengessä täyttää tämä käsky: "Köyhille pitää saarnaaman Evankeliumia." Myös oli hän Laupiaitten Sisarten yhdyskunnan ja Löytölasten Turvapaikan asettaja. Hän kuoli vuonna 1660, 84 vuoden ikäisenä, ja pantiin sittemmin katolin kirkon pyhäin miesten joukkoon.