Produced by Tapio Riikonen

KULTALA

Hyödyllinen ja huvittava historia, yhteiselle kansalle luettavaksi annettu

Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE

Heinrich Zschokken Das Goldmacherdorf ilmestyi ensimmäisen kerran 1817.

Carl Niclas Keckmanin suomennos ilmestyi vuonna 1834.

MUISTUTUS

Tämän tarinan on Saksan kieleen kirjoittanut Heinrich Zschokke niminen oppinut Sveitsin eli Helvetsian maassa. Toivoin siitä olevan Maanmiehilleni huvitusta ja hyödytystä, olenma sen suomentanut.

Useampi Suomalainen lukia taitaa kyllä oudoksi katsoa monta tässä kerrottua asiata, eikä ollenkaan meidän maahamme sopivaiseksi; mutta hän muistakoon että kussakin maassa ovat omat tapansa ja asetuksensa, ja erilaiset asiain käytännöt.

Ulkomailla ja Suomessakin muutamassa paikkakunnassa, kussa ihmiset asuvat tihiämmin, on suuria kyliä, ikäänkuin vähäiset kaupungit. Sellainen on myöskin tämä Kultala.

Carl N. Keckman

LUKIOILLE

Hyödyllisten ja siinä sivussa huvittavaisten kirjain puutos on Suomalaista lukemisen ainetta halajavaisille sangen suuri, ja samassa määrässä, kuin lukioitten joukko, päivä päivältä enentyvä. Tosin on tämä jo merkillisesti enentynyt, koska aivan moni, vaikka muissa kielissä kyllä harjoitettu, ja niin muodoin suuresta kirja-tavarasta osallinen, kuitenkin soisi tämän rikkauden olevan myös oman maan kielessä tarittuna. Usiat Isäin puheella puhutut saavuttavat aina likemmin sydäntä.

Tämä puutos on toisessakin päällekatsannossa mainittava. Kirjain avulla sekä kasvaa että vahvistuu joka kielen luonto ja omaisuus täydellisemmäksi. Kielessä osotetaan, ikäänkuin peilistä kahden, mailman kuvat; yhden ulkonaisen silmillämme havaittavan, ja sisällisen, jossa hengellisten olentoin omaisuudet itsensä ilmoittavat. Jota kirkkaampi on kieli, sitä selkeämpi myös kumpikin näistä kuvista. On siis varsin tarpeellinen, että kunkin kansan kieli — kirjoissa sovitettu kaikkinaisten aineitten selitykseksi — harjoitetaan ja ikäänkuin kiiltäväisemmäksi himotaan.

Tätä tarkoittaa Seura Suomen miehiä, jotka Isänmaan kielen rakkaudesta ovat yhdistyneet Suomalaisia kirjoja ulos antamaan ja toivovat maanmiehiltänsä mielityötä tähän edesottamiseen. Alkaissansa toimituksiaan, he pitävät tätä Kultalan kirjaa soveliaisena edelläkäypänä. Suuri olisi heille riemun ainet, jos joku lukia kultaa siinä käsittäisi.

KULTALAN KYLÄ

1.

KUINKA TOIVONEN TULEE SODASTA JA MITÄ IHMISET SANOVAT

Yhtenä sunnuntaina jälkeen puoli-päivän istuivat Kultalan kylässä nuorukaiset vanhan pihlajan varjossa ja lauloivat, elikkä nauroivat, kuin joku tuli krouvesta hoiperrellen, joka oli liioin määrin viinoja maistellut. Muut talonpojat istuivat vaimoinensa krouvessa, ja joivat ja pelasivat, ja riemuitsivat ja kaikellaista leikkiä laskivat, niinkuin tuo tapahtuu, koska viinaa ja olutta on hyvään hintaan saatavata.

Silloin tuli suurenlainen vahvannäköinen mies kylään. Hän mahtoi olla noin kolmenkymmenen paikoilla; hänellä oli harmaja takki päällä, pitkä sapeli vyöllä, ja seljässä renseli. Hän näytti vähä villiltä, sillä hänellä oli otsassa suuri naarma ja nenän alla musta huuli-parta, niin että lapset peljästyksissä pois juoksivat.

Mutta muutamat vanhat vaimot, joita hän puhutteli, tunsivat hänen heti kohta, ja huusivat: »Oi, Koulumestarin Pietari hän se onki, tuo Toivonen, joka seitsemän toistakymmentä ajastaikaa sitten meni sotaväkeen. Hei, katsokaat, kuinka hän on kasvanut ja suureksi tullut!» Ja näin vaimoin huutaissa tulivat vanhat ja nuoret juosten krouveista ja pihlajan tyköä, ja pian oli koko kyläkunta Toivosen ympäri kokounut.

Toivonen kätteli kaikkia entisiä tuttujansa, kohtasi kaikkia ystävällisesti, ja sanoi aikovansa taasen asua heidän tykönänsä Kultalassa; hän oli jo kyllästynyt sotaväkeen, ja oli iloinen hengissä sieltä pois päästyänsä. Nyt tahtoivat jokainen häntä vetää krouviin, yksi sinne, toinen tänne: nyt piti muka juotaman hänen terve-tultuansa, ja hänen piti heille sota-asioistansa jutella. Mutta Toivonen kiitti heitä ja sanoi: »Minä olen väsynyt matkasta ja tahdon levätä. Kuka asuu isä vainajani talossa, ja kuka sen peltoja viljelee?»

Heti astui esiin kylän mylläri ja sanoi: »Minä olen sinne laskenut kankuri Tapanin, ja antanut hänelle huoneen ja tilukset vuokraa (arrentia) vastaan. Vaan nyt täytyy hänen muuttaa pois, koska sinä olet takaisin tullut. Minä olen käräjältä pantu tavarasi hoitajaksi. Saatat pari päivää asua minun tykönäni, siksi että kankurin väki on muuttanut toiseen taloon. Niin saan minäkin sinulle tilin tehdä hallituksestani.»

Ja niin meni mylläri vieraansa kanssa kotiinsa ja antoi hänelle valmistaa hyvän ehtoollisen ja hyvän vuoteen. Mutta Toivosella oli paljon kysymistä yhdestä ja toisesta, kuinka hänen poissa ollessansa kaikki asiat olivat kylässä menestyneet; ja myllärillä vaimonensa oli paljon vastaamista. Niin he juttelivat puoli-yöhön asti. Ja Toivonen katseli aina yli pöydän myllärin nuoren tyttären perään, jonka nimi oli Elsa. Ja oliki jotain katsomista hänen mustiin silmiinsä, sillä Elsa oli kaunis. Mutta Elsakin puolestansa katseli kernaasti yli pöydän, sillä Toivonen oli hyvännäköinen mies, kuin ei hänen huuli-parrastansa lukua pidetty, ja hänen käytöksensä ja puheensa olivat siistit ja soveliaat, ikään kuin hän olisi ollut herrasväkeä. Sentähden Elsa vähän pelkäsi häntä puhutella, ja kuin Toivonen häntä silmäili, ei hän tiennyt, mihin hän silmänsä kätkisi. Kuitenkin sanoi hän huuli-parrasta, ett'ei se ollut hänen mieleensä.

Ja kuin Toivonen huomen aamulla tuli eineelle, oli hänen nenänsä alta huuli-parta poiskadonnut. Toivonen olisi kernaasti elinkautensa asunut mylly-talossa; sillä mylläri ja hänen vaimonsa olivat hyviä ihmisiä, ja Elsan silmistä loisti selkiästi hänen hyvä sydämmensä. Mutta viikon perästä taisi jo Toivonen muuttaa isänsä vähäiseen huoneeseen. Hänellä oli viiden tynnyrin alaa metsää ja niittyä ja viiden tynnyrin alaa peltomaata. Tähän osti hän muutaman lehmän myllärin säästämillä rahoilla.

Ja koska huonet oli vanha ja huonossa tilassa, sai hän kyläkunnalta hirsiä ja kiviä. Nyt rupesi hän kaikki parantamaan, veistämään, höyläämään ja puhdistamaan. Itse hän muurasi, ja teki kaikki työt, aamusta iltaan saakka askaroiten, että se tulisi kauniiksi ja sieväksi, eikä kuitenkaan paljon rahaa maksaisi. Syksyllä oli hänen vähä huoneensa sievin ja kauniin kaikista koko kylässä, ja seisoi virran vieressä olevan kryytimaan keskellä. Ja kryytimaa oli koria kuin ikään joku kaupungissa oleva. Vielä olivat sen tiet ja polut hiedalla ja soralla peitetyt. Hän oli varsin hyvillä mielin, koska myllärin Elsa välistä viheriäiseksi maalatun aidan yli kurkisti hänen kryytimaahansa; Elsa oli myös kukkiakin ja kukan siemeniä antanut, ja lupasi hänelle vielä enemmin keväimeksi.

Kultalan asukkaat eivät isoon aikaan tietäneet, mitä he Toivosesta ajattelisivat. Hän oli sodasta takaisin tullut yhtä köyhänä kuin sinne oli lähtenytkin; sen he kyllä havaitsivat. Kaupungista oli hän tuottanut vaatet-arkkunsa, jossa myös oli ollut kirjoja. Siinä oli kaikki hänen tavaransa. Mutta ei suinkaan rahat näyttäneet arkusta liian painaneen.

»Kuinka hänen liene laitansa?» sanoivat muutamat. »Hän on köyhä raukka ja typerä päälliseksi, joka ei ole ymmärtänyt sodassa etuansa katsoa. Ei hän sunnuntainakaan voi eli raski mennä krouviin ryyppyjä ottamaan. Ja työtä hän tekee kuin hevoinen, päivän koitosta pimiään yöhön saakka. Se nyt oli hänen onnensa, että hän isältänsä oli jotain perinyt; muutoin hän olisi seurakunnalle vaivaksi.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat toiset. »Ei hän juuri paljon uro-tekoja ole tehnyt, kosk'ei hän tiedä mitään niistä jutella niinkuin muut sotamiehet. Ja Jumala tiennee, mistä hän lienee saanut tuon naarman otsaansa. Hän mahtaa olla iloinen ett'ei hän enään tarvitse kruutia haistaa.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat taas toiset: »Ei hän kenestäkään huoli, ja sentähden että hän on ollut sotamiehenä, vaatii hän, että jokaisen pitää häntä kumartaa. Mutta saadaan nähdä. Hän on ylpiäs peto, vaan varokoon, ett'ei hän lankea.»

»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat vielä toiset: »Ei suinkaan hän ole sodassa mitään hyvää oppinut. Hänellä on kirjoja, joita ei kukaan taida lukea, kukatiesi ei itse Pappikaan. Ja niissä on niin kummia merkkejä ja piiruja, että hirvittää niitä katsella. Kuka takaa, ett'ei hän ole pirun kanssa liitossa.»

»Jumala nähköön!» huusivat muutamat: »Ei hänen ole oikein laitansa, se nyt on tosi. Ei hän ole yhtään ihmistä päästänyt sisä-kamariinsa, ei myllärinkään väkeä ketään, joilla kuitenki on hänen kanssansa paljo tekemistä. Joka yö siellä on nähty valkia palavan, ja akkuna-luukkuin läpi loistavan. Se kamari on aina lukittu, ja luukut ovat päivälläkin kiini.»

Niin puhuivat ihmiset, kaikkea pahaa ajatellen Toivosesta.

2.

MITÄ TOIVONEN KYLÄSSÄ NÄKEE

Vaikka ihmiset näin Toivosesta pahaa ajattelivat ja puhuivat, oli hän kuitenki leppiäs ja kaikkia kohtaan ystävällinen. Alussa hän kulki ympäri jokaisen tykönä heidän kotonansa, kyseli heidän lapsistansa, ja heidän taloudestansa, millä tavalla he tiluksiansa viljelivät, ja kaikista muista asioista.

Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenki voimakas; ei juuri ylen rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja viheliäisyys silmin nähtävät. Sadasta talon-isännästä lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten aikaan, vaikka olivat sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.

Jo huoneitten ulko-näöltä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja sillensä jääneet, ilman korjaamata; akkunanklasit rikki, ja reijät rievuilla kiinni tukitut eli tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja penkit pesemätä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä, niin siihen oli likaa paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huonet eli kyökki, kussa ruat keitettiin, mutta kyökki-kaluja eli keittoaseita oli aivan vähän, ja netkin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat siellä ja täällä pesemätä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa eli järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden päällä ja ympärillä, huiskin haiskin pelto-aseita, puita, halkoja, ja kaikellaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja vaimot kulkivat rikkinäisillä eli paikatuilla, likaisilla vaatteilla eli ryysyillä, usein viikottain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemätä. Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata ilman korjuta omassa liassansa, ja jotka olivat vähän vanhemmat juoksivat ulkona melkeen alastomina eli rypöivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.

Ei ollut siis ihmet, jos sellainen saastaisuus siitti kaikellaisia tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, eli tietäjän, eli noidan, eli kuoharin, eli senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa vaatinut. Ja jos isäntä eli emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tästä hädästä täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua eli viljaa eli karjaa, eli joku osa talon maatakin, elikkä rahaa lainata suurta korkoa (intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan; josta luonnollisesti seurasi ulosmittaus eli kaiken tavaran pois myyminen auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoneen lapsineen maantielle.

Jos nyt Toivonen silloin tällöin tahtoi antaa jonkun hyvän neuvon, ja nuhteli heitä siivottomuudestansa ja epäjärjestyksestänsä, sai hän vaan pahoja sanoja. Muutamat sanoivat: »eipä tuo nyt saata köyhällä olla paremmassa tilassa, ja tällä täytyy aikaan tulla.» Toiset taas sanoivat: »Mitä se sinuun koskee? Katso sinä omia keinojasi!»

Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja että vaatteita. Mutta tavattiinpa heilläkin paljon kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa ja joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät pitäneet juuri paljo parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia pahoista ajoista, Esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkauntuneet, niin harvat olivat jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen Ruplan velka, lankesi ränttyin ja kaikkein yhteisten ulostekoin maksu varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja murisivat.

Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; Jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemminkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti eli omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoittivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvoja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan, eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin keskellä oli alinomaa vainoa, riitaa ja torua. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.

Vaikka nyt kansa oli näin silmin nähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen haukkui Esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenellään koska tarpeelliset maksut piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpiät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itsiänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä eli varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: »Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä yli määrin vaivata, koska aikaan tullaan?» Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuin tuo tuostakin kädet ristissä ja tupakka-piippu suussa, sanoivat: »No, ihmisiähän mekin olemma; levätä tuota nyt aina tarvitsee.»

Mutta lauvantaina eli sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huuttiin: »tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!» Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimolla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa; jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman; silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viiminen. Sanottiin muka »Herra Jumala, harvoin hän tällainen tila meitä kohtaa. Saanee hän tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tässä elämässä muutoin olisikkaan?»

Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungista ja likitienoissa oli markkinat, niin sinneppä piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta mailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää eli hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, Esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.

3.

MITÄ TUO YMMÄRTÄVÄINEN MYLLÄRI SANOO

Tällaista pahaa ja syntistä elämätä nähtyänsä Toivonen tuli vihaiseksi. Hän meni myllärin tykö, niin kuin hänen oli aina tapansa, koska hän oli pahoilla mielin. Ja kuin siellä tuo ihana Elsa hänelle suloisesti naurahteli, katosi kaikki harmi, ikään kuin musta pilvi hajoaa auringon säteistä.

Toivonen sanoi myllärille: »Kuinka nämät ihmiset ovat niin jumalattomia ja heidän majansa niin täynnä viheliäisyyttä! Ei ennen niin ollut. Silloin oli vireys pelloilla, siivo ja siisti kylässä, sopu ja yksimielisyys huoneissa ja rikkautta aitoissa. Silloin talonpojat pidettiin kaupunkilaisilta kunniassa, ja heitä kutsuttiinki Kultalan pohatoiksi. Nyt on kaikki aivan toisin, köyhyys asuu pahuuden kanssa huoneissa. Mitenkä sota on niin paljon pahaa matkaan saattanut!»

Mylläri vastasi ja sanoi: »Meidän kylämme on sodan kautta kärsinyt ja rasitettu, niin kuin muutkin kylät ja kaupungit. Tänne tuli vierasta väkeä ja söivät meidän varojamme; meidän täytyi olla sotamiehille altisna ja heille antaa mitä tahtoivat; meidän pitää Ruunulle maksaa verot ja ulosteot; emmekä saaneet paljo mitään kaluistamme, sillä kaikki kaupanteko oli pysähtynyt, ja sitten tuli päälliseksi katovuosia, että heinät ja laihot menivät hukkaan. Mutta ei meidän paha onnemme tule ainoastaan sodasta ja pahoista ajoista. Sillä muut kaupungit ja kylät ovat samoja kärsineet kuin mekin, ja alkoivat kuitenkin jo taas menestyä. Mutta meidän kylässämme tulevat asiat aina päivä päivältä pahemmaksi ja huonommaksi. Muut kaupungit ja kylät olivat surkiassa tilassa ja köyhyyteen alaspainetut niin kuin mekin: kuitenkin rupeavat he jo Jumalan avulla nostamaan päätänsä. Mutta, Jumala nähköön! me vajoomme aina syvempään ja menemme hukkaan.»

»Jumala varjelkoon!» huusi Toivonen »Mistään se tulee?»

Mylläri vastasi: »Siitäpä se tulee, että muut kaikilla voimin pyrkivät uida rannalle; mutta me jätämme itsemme aaltoin valtaan, emmekä tee itse mitään auttaaksemme itsiämme. Ja vielä päälliseksi, ne jotka meitä voisivat auttaa, ne sysäävät meitä vielä syvemmälle.»

»Kutka ne ovat?»

»Minä sanon sen sulle tässä kahden kesken;» sanoi mylläri. »Koska jonkun kansakunnan asiat käyvät takaperin, niin ole vissi siitä, että sillä on huono hallitus. Ja sepä on kylämme laita. Meidän kylämme hallitus-miehet ovat taikka omaa etuansa pyytäviä, elikkä yksinkertaisia ja huonoja miehiä. Kahdella niistä on omat krouvinsa, ja kolmannen vävyllä myös krouvi. Sentähden on heille paremmin mieliksi, että miehet ovat heidän tykönänsä; kuin omissa töissänsä. Kansan kokoukset pidetään yhdessä eli toisessa krouvissa ja päätetään aina juomisella. Jolla ei ole rahaa, se saapi lainaksi. Ja koska hän sitten ei voi maksaa, ostetaan häneltä yksi maanpaikka toisen perästä ja niin velka suoritetaan; elikkä mitä muutoin on, myydään julkisessa auksjonissa. Tästäpä niitä tulee kerjäläisiä. Ja niin tulee vähitellen kaikki kiintiä omaisuus muutamain rikasten haltuun. Joka tahtoo lainata rahaa, menee niiden tykö, ja saa kaksi- eli kolme-vertaista korkoa vasten. Näin köyhät suunnattoman korkorahan makson kautta tulevat sitä pikemmin perikatoon.

»No, mutta miksikä eivät ne, jotka rahaa tarvitsevat, ennen lainaa muualta, ulkokylistä eli kaupungista?» kysyi Toivonen »Sentähden ett'ei meidän kylän miehillen muualta enään uskota kopeikkaakaan!» vastasi mylläri. »Sillä että kylän hallitusmiehet tähän asti ovat aivan huolettomasti ja keviämielisesti antaneet todistuksia rahaa tarvitseville, ovat ne, jotka niiden todistusten päälle ovat heille lainanneet, kokonaan eli puoleksi tulleet rahoistansa petetyiksi; ja niin muodoin on hallitusmiestemme huolettomuus tehnyt, ett'ei meille uskota eikä ole apua ulkoa toivomista. Koska nyt ei kukaan kaupungista enään tahdo meille lainata, niin meidän kylän väki alinomaa haukkuu ja kiroo kaupunkilaisia ja uhkaa tulipalolla. Ja jos jolloinkin kaupunkia kohtaisi paha onni, niin se olisi meidän roskaväellemme suurimmaksi iloksi, vaikka meille vielä nytkin tulee kaupungista paljon voittoa ja apua.»

»Se on varsin kauhia asia!» huusi Toivonen. »Mutta onhan meillä vielä oikia yhteinen omaisuus.»

»Niin kyllä, mutta senki päällä on velkaa ja sitä nauttivat ainoastansa rikkaat!» vastasi mylläri. »Sillä koska hallitusmiehet päättävät jonkun yhteisen kaupanteon, käyvät katselemassa kylän tiluksia ja rajoja, eli muita senkaltaisia yhteistä kansaa koskevia eri-töitä toimittavat, pitää aina juotaman ja syötämän yhteisellä kulutuksella. Näin juoksee köyhempäin tavarat hallitusmiesten kurkkuun. Jokaisesta, aivan vähimmästäkin työstä he vaativat maksunsa. Lisäksi tulee, että koska rikkaat voivat pitää lehmiä, mutta köyhät ei yhtään, niin rikkaat yksinänsä syöttävät kaikki laitumet ja yhteiset maat; mutta köyhille ei ole yhtäkään etua eli hyvää yhteisestä omaisuudesta.»

»Koska sinä nyt kaikki tämän tunnet, mylläri, miksikä et sinä sano sitä kansalle ja avaa heidän silmiänsä?» kysyi Toivonen vihapäissään.

»Eipä se auttaisi mitään?» vastasi mylläri. »Sillä että useimmat kylästämme ovat velkaa rikkaille, tekevät rikkaat mitä tahtovat, eikä uskalla kukaan heitä vastustaa. Ja jos joku meistä tahtoo avatakkaan suutansa soimataksensa tällaista määrää käytöstä, niin heti joukko rupeaa haukkumaan ja pauhaamaan, että ollaan hengen vaarassa. Sen kyllä tietävät hallitusmiehet ja rikkaat. He pitävät niitä köyhiä raukkoja koirinansa, joita he aina ärsyttävät niiden päälle, joista heille on vähääkään vastusta.

»Se on varsin onnetoin asia!» huusi Toivonen; »Jos niillä ihmisillä ei ole ymmärrystä, pitäisi heillä toki olla omaatuntoa ja Jumalan pelkoa.»

»Niinpä se pitäisi,» sanoi mylläri; »mutta mistäpä sitä tulisi? Meidän Pappimme on vanha herra, joka katsoo tulojansa ja etuansa, saarnaa alinomaa uskosta, taivaasta ja helvetistä, toimittaa kaikki kirkko-askareensa niin kuin muukin tekee päivätyönsä, ja sitä tehtyänsä, ei huoli mistään muusta ollenkaan. Mitä tehdä pitää, mitä synti on ja kuinka se pitää vältettämän, mitkä kristilliset avut ovat, ja kuinka ne pitää opittaman ja harjoitettaman sitä hän ei opeta. Ei hän käy koskaan kenenkään talonpojan huoneessa, muutoin kuin kutsuttuna. Niin muodoin hän ei ole mikään totinen neuvonantaja, mikään totinen lohduttaja, eikä hän sinne päinkään tunne perhekuntain tilaa, että hän saattaisi olla heidän koti-elämässänsä avuksi eli neuvoksi ja jumalisuutta ja parannusta heistä vaikuttaa. Ihmiset menevät tavan vuoksi kirkkoon, Pappi saarnaa tavan vuoksi, ja kirkosta päästyänsä ryhtyvät he tavalliseen pahuuteen ja ylellisyyteen. Ja kuin eivät ihmiset parane sisästänsä sydämmen puolesta, niin ei myöskään heidän ulkonainen elämänsä tule paremmaksi. Ja niin kuin vanhat ovat, niin nuoretkin.»

»Kuinka? Eikö kouluttajastakaan ole mitään?» kysyi Toivonen.

Mylläri sanoi: »Sitte kuin isäsi kuoli, joka oli Jumalata pelkäävä ja ymmärtäväinen mies, on koulumme laita varsin huono. Pojat ja tytöt oppivat tuskin lukemaan, ja jonkun rukouksen. Mutta vanhemmiltansa kotona he oppivat, mitä he näkevät, niin kuin valetta ja petosta, vannomista ja kirousta, riettautta ja ulkokultaisuutta, toraa ja tappelua, kerjuuta ja varkautta, peliä ja juoppoutta, joutilaisuutta ja ilkeyttä, riitaa ja kateutta, panettelemista ja soimausta,» j.n.e.

Näitä kaikkia kuultuansa Toivonen puisti päätänsä ja meni murheella mielin tiehensä.

4.

KUINKA TOIVONEN TEKEE KOETUKSEN, MUTTA EI MENESTY

Muutamana sunnuntaina saarnan jälkeen tuli koko seurakunta kokoon; nyt muka tarvittiin hyvää neuvoa, mistä rahaa saataisiin, sillä koko maan päälle oli pantu erinomainen ulostekoin maksu, ja päälliseksi haettiin ulos vanha velka, josta ei ollut korkoa (intressiä) oikiassa järjestyksessä maksettu. Koko kyläkunta kokousi vanhan tavan jälkeen suuren pihlajan alle. Hallitusmiehet seisoivat keskellä taloin isänniltä piiritettyinä, ja ulkopuolella olivat vaimot, tyttäret ja lapset, kuultelemassa, mitä haastettanee.

Toivonen meni myöskin sinne ja oli itsekseen päättänyt puhua kylänmiehillensä muutamia sanoja heidän viheliäisestä tilastansa. Koska siis hallitusmiehet olivat asiat panneet keskusteltavaksi ja laanneet puhumasta, astui Toivonen kivelle kaikilta nähtäväksi ja alkoi näin puhua:

»Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Nuorna poikana minä läksin pois teidän tyköänne sotaväkeen ja olen täysikasvuisena miehenä tullut takaisin. Mutta tänne tultuani, minä tuskin taisin tuta enään koko kyläämme, ja minun sydäntäni särkee, nähtyäni kuinka on kaikki niin muuttunut. Ennen aikojaan meidän kylämme oikein ja syystä kutsuttiin Kultalaksi, sillä se oliki oikia kultamaa, kussa Jumalan siunaus asui, enemmin kuin muualla. Usiammat meillä olivat rikkaat ja varakkaat; köyhiä oli vaan muutamia ja kerjäläisiä ei ollenkaan. Ja silloin meitä kutsuttiin tästä syystä koko maakunnassa Kultalan pohatoiksi. Sillä emme olleet rääpäleissä, kerjäläisten tavoin, vaan ehiöissä ja puhtaissa vaikka ei liian koreissa eli tyyreissä vaatteissa; ja meillä oli ei ainoastaan kotonamme täydet tarpeet, mutta myöskin aina joku rupla oli. Silloin ei ollut seurakunnalla mitään korkoa maksettavaa laina-rahoista, mutta me saimme muualta vuokraa sinne lainatuista rahoista, joita olimma säästäin kokoilleet. Silloin oli kaikki pelto-maa hyvässä sonnassa ja ruokossa, sillä jokaisella oli oma lehmänsä ja hevosensa, ja myöskin muutamia lampaita ja sikoja. Silloin oli meidän kylämme sievä ja pulskia kuin kaupunki. Huoneet olivat siistit ja puhtaat sekä sisää että ulkoa, niin ett'ei kukaan kaupungin herroja olisi tarvinnut hävetä niissä asua. Kyökkikalut ja muut talouden aseet osottivat kylliksi, että talossa oli varoja ja järjestystä, ja akkunat olivat puhtaat ja loistivat kuin peilit. Harvalla miehellä oli velkaa, eikä senkään tarvinnut peljätä, kuinka sen maksaisi. Niillä ajoin kultalalainen sai ilman velkakirjata eli pantita ja takaukseta, ainoastaan rehellistä sanaansa vastaan, kaupungista lainaksi satoja ruplia ja enemminkin. Silloin oli Kultalassa vielä kultainen aika.»

Tällainen Toivosen puhet oli kaikille mieliksi, ja muutamat sanoivat:
»Kylläpä se puhuu oikein!»

Mutta hän puhui vielä enemmin ja sanoi: »Nyt ei ole enään niin. Ei meidän kyläämme pitäiskään enään kutsua Kultalaksi, vaan sen oikia nimi olisi Sontala eli Likala. Pelloistamme on kaikki siunaus kadonnut; sillä muutamilla on liian paljon maata, toisilla taas ei ollenkaan; eivätkä ne tule oikiassa järjestyksessä viljellyksi. Kerjätä moni ei enään katsokkaan häpiäksi, vaan ikään kuin oikiaksi elatuskeinoksi. Useimmat taloudet ovat velkauneet, ja yhdellä toisen perästä on se päivä edessä, jona täytyy mennä pois talostansa. Ryöstö voudille ei koskaan puutu meidän kylästämme tekemistä. Naapuri-kyläin kanssa meillä on riitoja ja käräjänkäymisiä, ja itse keskenämme vihaa ja eripuraisuutta. Meillä on vielä entinen ylpeys, mutta ei entinen tavara. Meillä on huoneet ja sydämmet yhtä tyhjät ja saastaiset. Sillä kukin täällä paremmin ymmärtää ryypätä kuin työtä tehdä; paremmin lainata kuin maksaa; paremmin varastaa ja kerjätä kuin antaa; paremmin tehdä petosta kuin totuutta. Jos näin kauvan käypi, niin me tulemma kaikki häpiällä ja viheliäisyydellä perikatoon. Meille ei enään uskota mitään kaupungissa eikä maalla, ja kuin jotakuta tahdotaan haukkua roistoksi eli petturiksi, sanotaan: se on Kultalalainen.»

Tästäpä nousi nurina ja tohina kokouksessa, ja kaikki vihapäissä Toivosen päälle, niin että Elsa rukka oli sangen suuressa pelvossa. Sillä hän seisoi siellä likellä, tarkkaan katsellen Toivosta, josta hän piti varsin paljon. Mutta Toivonen ei ollut tästä tohinasta ja huudosta milläänkään ja puhui edespäin:

»Hyvät ystävät ja kansaveljet! jos teissä vielä on vähääkään kunniaa ja kelpoa, niin ottakaa toinen toistanne käteen, sanoin: ei tämä käy laatuun; parannusta tähän tarvitaan. Mistäpä se tulee tämä paha? Tuolta krouvista; teidän peltonne ovat viinaryyppyihin hukkuneet ja karjanne ovat korteilta kumoon lyödyt. Säästää te oletta unhottaneet ja työntekoon että te enään oikein kykene. Köyhyys opettaa varastamaan, ja laiskuus on kaiken pahuuden alku. Isäinne tavarat ovat tuhlatut ja heidän hyvät vaatteensa ovat ryysyiksi ja rääpäleiksi muuttuneet. Mutta jos vaan on vähänkään rahaa, niin pitää juotaman ja vaimot lapsineen kotona saavat nälkää nähdä. Kuinka tämä loppuu? — Minä kysyn kyläkunnan hallitusmiehiä ja vanhempia: missä ovat kylän omaisuudet ja kuinka te oletta käyttäneet isäimme jälkeen jätetyt tavarat? Miks'ette tee rehellistä tiliä hallituksestanne ja miks'ette anna hyviä neuvoja kuinka näin pahoina aikoina apua saataisiin? Miksikä te yhteistä rahaa tuhlaatte kernaammin kuin sitä yhteisesti hyväksi käyttäisitte? Miks'ette sulje kiinni krouveja ja siihen sijaan laske ulos vettä yhteisistä maan-tiluksista ja paranna autioita peltojanne? Miksikä te oletta niin nopiat rahaa ulos lainaamaan, ja taas niin hitaat koska pitäisi auttaa ihmistä maantielle tulemasta?»

Silloin kiljasivat muutamat hallitusmiehistä: »pidä suusi kiinni, elikkä tulet edesvastauksen ja sakon alaiseksi.» Ja koko kansa huusi samaten: »ole vaiti! pidä suusi kiini!»

Mutta Toivonen vastasi: »Te saatatte vaatia minua edesvastaukseen; mutta saatan minäkin teidän päällenne valittaa. Jos minä ilmoitan kuinka te oletta täällä hallinneet ja yhteisiä asioita ja tavaroita käyttäneet, niin saadaan nähdä, kummanko tulee suurempi hätä. Ja te ystävät ja kylän-miehet, näyttäkäät, jos voitte, että minä olen puhunut mitään väärin eli valhetellen. Kysykäät omaa tuntoanne, jos yhteinen omaisuutenne on lisännyt tai vähennyt; jos oletta tulleet rikkaammaksi eli köyhemmäksi; jos uskoa ja kunniaa vielä on seassamme; jos vielä löytyy Jumalan pelkoa ja rakkautta ihmisiä kohtaan, elikkä jos ei siihen siaan nähdä oman hyödyn pyyntöä, armotonta suunnattoman korkorahan ottoa, juoppoutta, petosta, ilkeyttä, valapattoisuutta ja kaikellaista väärää käytöstä? Ja jos ei ole omalla tunnollanne kieltä, niin katsokaat hävinneitä mökkiänne ja latojanne, melkeen hedelmättömiksi muuttuneita peltojanne ja niittyjänne, teidän tyhiöitä kukkaroltanne ja arkkujanne, ryysyisiä vaatteitanne ja paitojanne: net ovat minulle todistajat teitä vastaan. Katsokaat lapsiraukkojanne, kuinka he ovat hoitamata! he ovat minun todistajani teitä vastaan. Teillä on enemmin huolta karjastanne kuin lapsistanne; ja karjastanne että taas niin paljon pidä lukua kuin ylöllisestä elämästä, juoppoudesta ja pelistä.»

Hän tahtoi vielä enemmin sanoa, mutta he sysäsivät hänen pois kiveltä, hirmuisesti huutain, eivätkä antaneet hänen enään puhua. Muutamat myöskin tahtoivat rueta häneen, mutta hän tarttui heihin väkevästi ja viskasi heidät toisiansa vastaan, että päät kolisivat yhteen. Hän otti vahvan sauvan ja uhkasi lyödä maahan ensimmäisen joka häntä lähestyisi. Huuto nousi aina suuremmaksi ja julmemmaksi. Muutamat vielä poimivat kiviäkin. Toivonen meni sauvaansa puistain joukon läpitse kotiansa. Mutta hänen jälkiinsä lensi kiviä ja kansan kirouksia; ja verissä silmin tuli hän kotiinsa. Hän pesi pois veren, sitoi haavan otsastansa ja oli alallansa.

Silloin tuli, vaaliana kasvoista kuin kuolema, ja itkussa silmin Elsa ja kysyi: »Toivonen, kuinkas sinun on?» Eikä hän peljästyksestä saattanut enempää sanoa, mutta Toivonen lohdutti häntä ja halasi häntä.

5.

KUINKA TOIVONEN VIHAMIEHILTÄNSÄ VAINOTAAN, JA MITÄ HÄN SIIHEN TEKEE

Toivosella oli siitä päivästä saakka, jona hän oli kansalle puhunut, alinomaa harmia ja rauhattomuutta. Pahanilkiset pojat nakkasivat yöllä häneltä akkunat rikki. Toisena yönä olivat he taittaneet kuusi nuorta hedelmä-puuta, jotka hän oli kryytimaahansa istuttanut. Toisen kerran taas oli sieltä varastettu kaikellaisia kasvantoja, j.n.e.

Koska hän tätä valitti hallitusmiehille, vastasivat he vaan irvistellen ja pilkaten: »Olisitpa sinä vielä enempääkin rankaistusta ansainnut, jos me tahtoisimme oikeutta myöden tehdä. Pyri tiehesi, sinä hävytön!»

Toivonen sanoi: »Jos että te tahdo hankkia minulle oikeutta ja varjella minua konnain ja pahantekiäin vallattomuudesta, niin tehkää kansalle tiettäväksi, että minä aivon hakea oman käden oikeutta ja varokoon kukin itseänsä.»

Vihamiehet eivät kuitenkaan laanneet häntä vaivaamasta ja vahingoittamasta, vaikka omaksi vahingoksi ja peljästykseksi. Koska he yhtenä iltana, jona hän oli myllärin tykönä ja he siitä tiesivät, varkahin pistäysivät hänen kryytimaahansa siellä taasenkin pahaa tehdäksensä, laukeni yhtäkkiä kaksi pyssyä akkunasta, ja he pötkivät pakoon, luullen pahan hengen olevan hänen talonsa vartiana; sillä heidän juostessansa tuli Toivonen kotimatkalla myllystä heitä vastaan, ja sanoi heille: »Mitä teillä on minun talossani tekemistä?» Ei hän kuitenkaan heille mitään muuta tehnyt. Toisti taas koska pahanilkiset miehet, hänelle pahaa tehdäksensä, olivat keskiyönä viinapäissä kiivenneet hänen aitansa yli, tulivat he jaloistansa pahoin haavoitetuiksi, että he surkiasti parkuivat ja tuskin pääsivät sieltä pakoon.

Nämät ja tällaiset tekivät heille suuren pelvon, eikä enään uskaltanut kukaan mennä öisenä aikana hänen tiluksillensa.

Mutta hän kohtasi, niin kuin ennenkin, kaikkia ystävällisesti. Tällä hän antoi hyvän neuvon, toiselle taas jonkun vähäisen raha-avun. Mutta kylän viheliäinen tila teki hänelle pahan mielen, ja yhtenä päivänä hän meni Kappalaisen luokse hänelle sitä valittamaan.

Kappalainen sanoi: »Minä olen vaan Pappi, eikä ole minulla siihen mitään puuttumista, enkä tahdokkaan itseäni sekoittaa teidän riitoihinne. Kaikki kylän onnettomuus tulee asukkain synnistä ja saastaisuudesta. Eivät he huoli ollenkaan Jumalan sanasta, eikä varoituksista, ja tahtovat vielä päälliseksi vähentää minun tulojani. Kyllä vielä tulee Herran raskas tuomio heidän päällensä ja väsyykin kerran Jumalan pitkämielisyys heidän syntejänsä kasomasta.»

Toivonen sanoi: »Älkää pahastuko Herra Pastori; taidatta te kuitenkin paljon hyvää tehdä, jos tahdotte. Sillä näiden ihmisten sydämet ovat paatuneet, sentähden että heidän ymmärryksensä ja järkensä on pimitetty. Jos te vaan vähänkään katsoisitte koulun perään ja pitäisitte huolta siitä, että nuori väki kasvaisi hyvissä tavoissa ja kristillisissä avuissa, että he oppisivat rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei suinkaan puuttuisi parannuksen hyviä hedelmiä.»

Pappi vastasi: »Se on kouluttajan asia, eikä Papin. Onhan minulla virkani puolesta kyllä tekemistä, eikä ole mitään aikaa sellaisiin toimituksiin. Se on kyläkunnan oma syy, ett'ei heillä ole parempaa kouluttajaa, koska he hänelle antavat niin huonon palkan.»

Toivonen sanoi: »Korkiasti kunnioitettava Herra Pastori, hyvä paimen, joka toimella kaitsee lampaitansa, pitää myöskin huolen kaikista ja katsoo kaikkia heidän tarpeitansa. Kansa on tietämätön ja tekee pahaa usein paljaasta tyhmyydestä, ett'eivät he tiedä kuinka he itsiänsä auttaisivat ja askareitansa oikein toimittaisivat? Jos te nyt joutilaina hetkinä kävisittä silloin sitä, tällöin tätä perhekuntaa katsomassa, ja näkisitte niiden ihmisraukkain ymmärtämättömyyttä, kuinka he usein ainoastansa hyvän neuvon puutteessa menevät kateeseen; kuinka ne ihmisparat vähitellen harjauntuvat viheliäisyyteensä, siksi että he viimen ajataan pois talostansa; — kuinka lapset kasvavat ilman huoleta, eivätkä taida tulla paremmaksi, koska he joka päivä näkevät ja kuulevat mitä huonointa ja pahinta on mailmassa; jaa, Herra Pastori, jos te vaan kerrank…» Kappalainen esti häntä enempää puhumasta, huutain: »Mikä sinua vaivaa? Tuletko sinä tänne Pappia neuvomaan ja opettamaan, mitä hänen pitää tekemän? Mene tiehesi puheinesi. Minä olen hengellinen paimen, joka pidän huolta köyhistä sieluista, ja joka päivä rukoilen heidän edestänsä. Mutta sinäpä tahtoisit, luulemma, tehdä minua sianpaimeneksi.»

Kappalaisen näin puhuttua vihastununna, Toivonen meni sieltä pois murheissa mielin. Mutta ei hän saanut lepoa, ja ajatteli: tähän täytyy saada parannusta, ja kyllä Jumala auttaa.

Ja hän puki juhlavaatteisiinsa, otti sauvan käteensä ja läksi kaupunkiin. Siellä hän kulki ympäri korkeimpain esimiesten tykönä, yhden toisensa perästä, asiatansa puhuakseen. Mutta yhdellä heistä oli juuri vieraita, eikä hän joutanut häntä kuunnella; toinen oli mennyt ulos lystiä ajelemaan, eikä saattanut häntä kuunnella; kolmas istui juuri pelissä kortit kädessä, eikä joutanut häntä kuunnella; neljäs luki juuri saatuja rahojansa, eikä ennättänyt häntä kuunnella; viides seurasi vaimoväkeä tanssihuoneeseen, eikä ollut aikaa häntä kuunnella. Vihdoin pääsi hän viimisen tykö, joka häntä kuunteli. Hänelle Toivonen avasi koko sydämmensä, ja puhui kylänsä viheliäisyydestä ja surkeudesta, kylän hallitusmiesten kehnoudesta ja pahuudesta, Kappalaisen huolettomuudesta, kouluttajan taitamattomuudesta.

Tähän sai hän tämän vastauksen: »Sinä herja, joka soimaat hengellistä ja maallista esivaltaa, pyri nyt tiehesi, äläkä puhu enään, elikkä minä panetan sinun vankihuoneeseen, teidän Kappalainen on hyvä mies ja minun sukulaiseni.»

Tällä vastauksella meni Toivonen kaupungista; ja tultuansa ulos tullista, puhkesi hänen sydämmensä ja hän itki katkerasti.

6.

UUSI KOULUTTAJA

Jälkeen puolipäivän tultuansa takasin kylään, ei hän kenenkään antanut tietää, mitä hän oli ollut kaupungissa tekemässä ja kuinka siellä oli käynyt. Siihen siaan oli hän iloisena ja tytyväisenä olevinansa ja puhutteli kaikkia ystävällisesti, ja vielä Karhulaakin, pahinta vihamiestänsä, joka piti krouvia ja oli rikkain mies kylässä ja myöskin kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Hän seisoi haaralla jaloin ovessansa, lakki toisella korvalla, kädet ristissä, piippu suussa, ja katseli ylpiästi ympärinsä.

»Hyvää iltaa, kirkkoväärti!» huusi hänelle Toivonen: »Joko oletta päivä-työnne lopettaneet?»

Karhula vaan liikutti vähän päätänsä ja sanoi, ilman Toivosta katsomatakkaan: »Onhan mulla täysi työ seisoa tässä keppi kädessä ja ajaa pois kerjäläisiä talostani.»

Kuultuansa näin armotonta puhetta yhdeltä kylän hallitusmiehistä, jonka olisi pitänyt olla köyhäin, leskein ja orvoin isänä, tunsi Toivonen sen käyvän läpi luittensa ja meni kiireesti tiehensä. Sitä enemmin lohdutti häntä, koska hän myllytalon ohitse kulkeissansa näki Elsan, myllärin kauniin tyttären, joka istui huoneen edessä puun varjossa ja ompeli paitoja. Hän punastui nähtyänsä Toivosen, naurahteli hänelle leppiästi, mutta vapisi häntä kättäissänsä ja kyyneleet loistivat hänen silmistänsä.

»Mitäs itket, Elsa?» kysyi Toivonen peljästynynnä.

Elsa pyhkäsi pois kyyneleet, nauroi vielä leppiämmästi, ja sanoi, päätänsä puistain: »Tänäpänä minä en sitä sano, Toivonen kulta, kyllä sen saat vielä kuulla.» — Elsa näytti hänestä vielä kauniimmalta ja ihanammalta kuin koskaan ennen. Mutta kuinka Toivonen kyselikin, ei hän saanut tietää syytä, miksi Elsa oli itkenyt.

Sitten kysyi häneltä Elsa: »Sinä olet ollut kaupungissa. Siellä sinulla on tainnut olla varsin lystit päivät, ja olet kukatiesi tanssannutkin kaupungin neitoin kanssa. Vain kuinka? — Toivonen, sinä huokaat? Ai, ai, Toivonen, eipä se ole minulle mieliksi. Nyt sinulla on ikävä kaupunkiin, eikä enään taida sinulle kelvata olla meidän köyhässä kylässämme.»

Näin Elsan puhuissa, katsoi Toivonen maahan mitään vastaamata. Silloin tuli Elsa likemmäksi, otti häntä käteen ja sanoi taas vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä: »Toivonen, Toivonen kulta, mikä sinua puuttuu? sano minulle suoraan: mitä sinua vaivaa?»

»Elsa!» huusi Toivonen ja katsahti ylös taivaaseen päin: »Jumala sen tietää, minä taitaisin olla onnellinen, ja olenki, mutta en koko mailmasta muualla kuin sinun tykönäsi, sillä sinä olet niin varsin hyvä. Mutta minä surkuttelen ihmisiä. Minä tunnen niitä niin monta, ja enimmät ovat sangen pahoja. Katso vaan ihmisten viheliäisyyttä tässä köyhässä Kultalassa. Eikä tuo juuri niin aivan paljo maksaisi heitä siitä auttaa. Mutta, Jumala nähköön! ihmisrukat tulevat niin kuin eläimiksi ja sepä se juuri on kovasydämmisten rikkaitten mieliksi. Kylän hallitusmiehet pitävät virkansa, siitä vaan ylpeilläksensä, väkivaltaa tehdäksensä ja omia etuja hankkiaksensa. He pettävät orpoja, ryöstävät leskiä, eikä heillä ole yhtään omaa tuntoa. Niin tulee kylän tila aina kehnommaksi, useimpain perhekuntain hätä aina suuremmaksi, eikä kukaan huoli auttaa. Ne jotka taitaisivat, katsovat vaan omaa, ei lähimmäistensä etua. Ei yksi korppi toisensa silmää puhkase, vaan pitävät yhtä, sortain köyhempää kansaa.»

Elsa sanoi: »Rakas Toivonen, miksi sinä sitä suret? Taivaassa on vanhurskas Jumala, joka niitä tuomitsee, jotka velvollisuuksiansa laimin lyövät. Ja syytöinhän sinä olet kansan viheliäisyyteen ja onnettomuuteen. Miksikä siis itseäsi tuskautat?»

Toivonen vastasi: »Saatanko minä olla hyvillä mielin helvetistä, ja siellä nähdä piruin kauheutta ja sieluparkain vaivaa ja piinaa? Niin en minä saata olla iloinen maankaan päällä, kussa minun täytyy nähdä kaupungin herrain ja ylpiäin kylän hallitusmiestemme hävyttömyyttä, jotka ennen kokevat alas polkea ja syvempään viheliäisyyteen sysätä köyhää väestöä, kuin että he heitä auttaisivat parempaan tilaan, niin kuin olisi heidän velvollisuutensa. Jos sitte ne onnettomat viimen epätoivosta tulevat pahantekiöiksi, ja murhaa tekevät, niin ne liikuttavaisesti ja juhlallisesti rankaistaan ja mestataan; eli jos ihmiset lapsistaan huolivat vielä vähemmin kuin eläimistään, niin he vaan pitävät sen naurun asiana. Eikö se jo ole helvetin esikuva? Eivätkö useimmat Kultalan asukkaista ole köyhyytensä kautta tulleet melkein järjettömäin eläinten kaltaisiksi? Eivätkö he ole vielä kehnommat eläimiä, köyhyyttä seuraavain vikain ja rikosten kanssa, jotka ovat riitaisuus, tappelu, keskinäinen soimaus ja kannet, varkaus, laiskuus, ylön syöminen ja juominen?»

Elsa sanoi: »Vanha kouluttajakin on saanut juoppoutensa palkan. Yöllä ennen eilistä päivää tuli hän päihtynynnä krouvista, sattui kovin likelle joen rantaa, putosi sinne ja hukkui. Eilen aamulla hän sieltä löyttiin. Tänäpänä hän on haudattu. Se nyt on paras, ett'ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia.»

Tämä sanoma hämmästytti Toivosta. Hän kyseli vielä yhtä ja toista. Hän näytti miettivän jotain erinomaista, ja meni syvissä ajatuksissa kotia. Elsa ei ymmärtänyt, mikä hänen niin yhtäkkiä pisti päähänsä. Mutta tulevana sunnuntaina sai hän sen kuulla.

Koska Jumalan palvelus oli päätetty, kokousi seurakunta valitaksensa uutta kouluttajaa. Toivonen tuli myöskin kokoukseen saapuville. Elsa seisoi taampana vaimoin ja muiden tytärten seassa. Hänellä oli suuri pelko, että Toivonen taas rupeaisi puhumaan jotain, josta kansa närkästyisi, ja oli sentähden anonut isältänsä, että hän kokisi hillitä Toivosta, jos se tulisi kovin kiivaaksi. Eikä mennytkään mylläri koko ajan hänen vierestänsä.

Kappalainen ilmotti kansallen asian, josta nyt oli tuumattava, johon heti kirkkoväärti ja hallitusmies Karhunen sanoi, että koska nyt kouluttajan virka oli auki, ja se oli varsin vähäinen virka, jota seuraa huono palkka mutta paljon vaivaa, niin oli muka hyvä asia, että täällä oli kelpo mies, joka tahtoisi ottaa vastaan tämän viran. Se oli nimittäin kraatari Jussinen, jolla eivät tahtoneet neulakeinot oikein hyvin menestyä, ja joka oli hänelle sukua.

Mutta toinen kirkkoväärti, joka myöskin piti salakrouvia, pani taas vaaliin köyhän sukulaisensa, tuon nilkun viulun soittajan Jurrin, ja tuumaili, että vielä senkin tähden hän ennemmin pitäisi otettaman tähän virkaan, että hän, kyläkunnan vähäin varain vuoksi aikoi tytyä vähempäänki palkkaan, nimittäin hän ei tahtonut kuin kolme neljättä osaa entisestä palkasta.

Kraatari Jussinen, nähtyänsä että enimmät talonpojat luopuivat viulun soittajan puoleen, ei sanonut tahtovansa kuin kaksi kolmatta osaa koko palkasta. Tästä vihastui viulun soittaja niin että hän rupesi haukkumaan kraataria varkaaksi, huorintekiäksi ja valapatturiksi, ja sanoi tytyvänsä vielä vähempään palkkaan. Kraatari uhkasi haastaa Jurria käräjihin näistä soimauksista; mutta niin vähään palkkaan ei hän sanonut tahtovansa ruveta kouluttamaan.

Kuin nyt ei kekään muu itseänsä ilmoittanut tämän viran hakiaksi, sentähden että kouluvirka tästä kylästä katsottiin häpiälliseksi ja pyyttiin ainoastansa semmoisilta, joilla ei ollut mitään, oli jo seurakunta päättämäisillänsä, että virka annettaisiin viulun soittajalle Jurrille; sillä hän taisi vähän kirjoittaa ja räknätä.

Mutta nyt astui Toivonen, tulipunaisena kasvoista, esiin ja huusi: »Lehmäin ja sikain paimenelle, joka ajaa teidän karjaanne laitumelle, te annatte paremman palkan, kuin kouluttajalle, jonka pitää opettaa teidän pojillenne ja tyttärillenne Jumalan pelkoa ja hyödyllisiä asioita. Teidän lapsenne ovat ihmisiä, luodut Jumalan kuvaksi, vaan ei eläimiä. Ettekö te häpiä niin käyttää itsiänne heidän opettajaansa kohtaan? Mutta kyllä minä syyn tiedän: hyödyllisiin tarpeisiin ei ole koskaan rahaa, ja koulurahaa ei voi köyhä väki maksaa, jolla on tuskin potaatteja, suoloja ja leipää. Minä tahdon teille tehdä sen hyvän, että tarjoan itseni kouluttajaksi enkä vaadi mitään palkkaa. Minä sanon sen vielä kerran, minä rupean kouluttajaksi, eikä se maksa kylälle eikä yhdellekkään taloudelle kopeikkaakaan.»

Miehet katsoivat kummastellen toinen toisensa ja Toivosen päälle. Eivätkä muutamat tahtoneet häntä kouluttajaksi, mutta sanoivat hänen kukatiesi taitavan ja tahtovan perkeleelle myydä lapsiraukkain sielut. Mutta useimmat arvelivat, ett'eipä kukaan muu ota sitä virkaa ilman palkata, ja huusivat että Toivonen piti otettaman kouluttajaksi. Nyt luettiin huudot (äänet) ja Toivonen valittiin kouluttajaksi.

Tätä kuultuansa tahtoi Elsa häpiästä ja hämmästyksestä kokonaan vaipua maahan. Sillä paitsi nylkyriä ja sian paimenta ei ollut kukaan koko kylästä niin ylönkatsottu kuin kouluttaja. Hän juoksi kotiinsa aivan pahoilla mielin, juuri kuin hänelle olisi tapahtunut suurin onnettomuus ja katkerin häpiä. Hänen isänsäkin, se rehellinen mylläri, putisti päätään ja sanoi: »Tuo Toivonen on, luulenma, järkensä kadottanut.»

Mutta Toivonen piti päätöksensä. — Hänen täytyi mennä kaupunkiin, siellä taitonsa puolesta tutkittavaksi, ja koska hän taisi koreasti kirjottaa ja tunsi luvun laskua (räkninkiä) enemmin, kuin tarvitsikaan talonpoikainen ihminen, saattiin hän Fullmahdin kautta kouluttajaksi.

7.

KUINKA TOIVONEN KOULUA PITÄÄ

»Elsa kulta! älä minua sureta tytymättömyydelläsi ja alakuloisella olennollasi!» näin puhui Toivonen myllärin tyttärelle: »Katso, vanhat ovat pahat ja tuskin parannettavat. Mutta kukatiesi minä vielä voinen lasten hyvällä opetuksella saattaa köyhän kylämme parempaan tilaan ja arvioon. Muuta keinoa ei ole. Kyllä se nyt niinki on, että kylän kouluttajaa ylenkatsotaan ja halpana pidetään; mutta kuinka meidän Vapahtajamme itseänsä alensi, ihmisiä parantaaksensa, opettaaksensa ja autuaaksi tehdäksensä. Jos kylän kouluttaja oikein ja rehellisesti toimittaa virkansa, niin hän on yhtä hyödyllinen ja samasta arvossa ja kunniassa pidettävä kuin isompain kouluin opettajat ja professorit. Mutta ei sitä niin katsota mailmasta. Kukin katsoo ja tarkoittaa ylöspäin, ja laimin lyöpi mitä alempana on. Sentähden on ylhällä enimmiten liian raskas paino, ja alhalla kovin keviä, ja niin muodoin monen Ruhtinaan istuin seisoo huonoilla jalvoilla.»

»Voi Toivonen, Toivonen!» huusi Elsa: »Et sinä tiedä, kuinka pahoin olet tehnyt!» Ei hän kuitenkaan sanonut miksikä.

Talven tultua alkoi koulun käynti. Ensi päivänä Toivonen seisoi oven suussa, ottain vastaan koululapset. Joilla oli likaiset kengät, niiden piti ne puhdistaa olkitukolla ja myöskin pyhkiä kengän anturat puhtaaksi, etteivät likaisi koulun laattiaa. Sitten hän kätteli ja tervehti jokaista. Mutta jos kädet ja kasvot olivat likaiset, täytyi heidän mennä kaivolle itsiänsä pesemään. Jos eivät hiukset olleet harjatut, lähetti hän heidät kunkin kotiinsa harjattavaksi. Mutta jotka olivat puhtaat ja hyvästä siivosta, niitä hän leppiästi kohtasi.

Pojat ja tytöt olivat kokonaan hämmästyksissään; muutamat häpesivät, toiset nauroivat, toiset taas itkivät. Sellaista ei ollut heille koskaan tapahtunut.

Toisena ja kolmantena päivänä Toivonen seisoi vielä oven suussa, ja vielä muutamina seuraavinakin, siksi että kaikki tulivat puhtaana kouluun. Sitten hän otti heidät vastaan sisällä koulutuvassa. Joka silloin tuli korjaamattomilla hiuksilla, eli likaisilla silmillä, jaloilla tai kengillä, pantiin seisomaan keskellä laattia kaikkien pilkaksi, ja siellä hetken aikaa seisottuansa, lähetettiin kotia puhdistettavaksi.

Moni kylän väkiä tätäkin pahastui; mutta heillä ei ollut mitään sanomista koulusta, ja asiat kävivät niin kuin Toivonen tahtoi. Ja tästä tuli, että parin viikon perästä koululapset, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat, kaikki olivat varsin puhtaat, vähintäin niinkauvan kuin olivat kouluttajan tykönä.

Mutta Toivonen ei sitä vielä siihen jättänyt. Koska lapset neljänneksen aikaa vuotta olivat harjauneet järjestykseen, rupesi hän katsomaan heidän vaatteinsa puhtautta. Likaa ja tomua ei saanut niissä olla, jos ne muutoin olivatkin vanhat ja kuluneet, jota hän ei soimannutkaan, sillä eihän se ollut lasten syy. Joka koko viikon oli näyttänyt itsensä puhtaimpana sekä sisällä koulussa että ulkona siitä, teillä, kirkossa, kedolla, se oli hänen paras lapsensa. Se sai ensi viikolla jonkun kuvan, eli muutaman kopeikan, eli arkin puhdasta paperia siihen kirjoittaaksensa; toisella viikolla taas jonkun muun merkin opettajansa ystävyydestä; ja viimen antoi Toivonen hänelle suuta kaikkein lasten nähden; ja jolle tämä oli tapahtunut, se pääsi sunnuntaina kävelemään Toivosen kanssa, eli, jos sattui olemaan nöyrä eli paha sää, hän sai istua kotona hänen tykönänsä ja katsella suureen kuvakirjaan, josta Toivonen taisi puhua monta kaunista ja opettavaista juttua.

Toivonen oli mies, joka tiesi pitää puolensa täysi-ihmistenki seassa, joka kyllä ei vannonut ja kiroillut, mutta eikä myöskään ketään peljännyt. Ei ollut siis ihmet, että kaikki lapset osottivat hänelle kunniaa ja nöyryyttä, ja viimen pitivät häntä yhtä rakkaana ja enemminki, kuin vanhempiansa. Ilahuttava oli nähdä, kuinka he kaikki häntä kohtasivat kunnian osottamisella ja nöyryydellä; kuinka he ystävällisesti ja haluisesti juoksivat hänen tykönsä, koska hän tuli heitä vastaan; kuinka he ikään kuin hänen silmistänsä kokivat lukea hänen tahtoansa, ja kuinka hänen vaan viitattuansa he iloisesti tottelivat häntä.

Tämä oli asia, jota Kultalan talonpojat eivät saattaneet ymmärtää, olletikkin kuin tämä opettaja ei koskaan pieksänyt lapsia nyrkillä tai kepillä eli vitsoilla, eikä edes tukistanutkaan. Monet tulivat peljästyksiin ja puhuivat juttua muutamasta miehestä, joka myöskin oli taitanut houkutella tykönsä lapsia ja viimen oli vienyt heidät vuoren luolaan, johon he olivat kadonneet hänen kanssansa. Muutamat vanhat akat sanoivat julkisesti, ettei ollut asian oikia laita, ja käskivät ottaa pois lapset koulusta. Vaan ei toki kukaan heitä totellut.

Mutta Toivonen puhui ja sanoi: »Sydämmen puhtaus on sielun terveys; ruumiin puhtaus on ruumiin terveys. Eläimet rypekööt loassa, mutta ihmisen, joka on Jumalan kuva, pitää itseänsä puhtaana ylentämän kirkasta taivasta kohden. Sellaisen pitää oleman kaiken lasten-kasvatuksen alun, että lapset oppivat tietämään olevansa ihmisiä ja paljoa parempia kuin eläimet. Silloin heitä saadaan taipumaan kaikkeen hyvään; mutta eläimistä ei tule mitään.»

Vielä Toivonen puhui ja sanoi: »Opettaja, joka ei ymmärrä yksivakaisuudella ja rakkaudella johdattaa lasten pehmeitä sydämmiä, että he häntä mielellään tottelevat, hän ei ymmärrä virkaansa. Ja oikeutta myöden pitäisi kouluttajan omaan selkään lyötämän palaisiksi se keppi, jolla hän kurittaa lapsia, juuri kuin olisi hänellä koiria ja muita eläimiä opetettavina, joilla ei ole järkeä eikä ihmisen sydäntä.»

8.

KUINKA SITTEN KÄVI KOULUSSA

Nytpä nousi huuto kylässä, että Toivonen vietteli lapsia, ja opetti heille aivan uutta uskoa, ett'eikä lapset hänen tykönänsä mitään hyvää oppineet. Se oli muka hirvittävä katsoa, kuinka lapset joka päivä pyrkivät päästä kouluun, kuhun ei muka nuorukaisten muutoin koskaan tehnyt halu; se oli varsin vastan luontoa. Paitsi sitä oli koulussa sangen hiljainen elämä, niin kuin kirkossa, koska siihen sijaan ennen mailmassa sieltä aina oli kuulunut hirmuinen tohina ja rähinä; virsiäkin veisattaissa ei kuulunut muuta kuin hiljaista huminaa. Vielä päälliseksi sanottiin, että rukousta pidettäissä oli havaittu kaikellaista uutta, ja että lapsille opetettiin noitakeinoja, niin kuin he jo olivat oppineet hirvittäviä kummituksia kirjoittelemaan eli piirtämään.

Nämät ja tällaiset puheet tulivat viimen Kappalaisen korviin, ja myöskin Pitäjän Kirkkoherralle ja itse Provastillekkin tiettäväksi. Nämät kolme herraa tulivat yhtenä aamuna, ilman mitään tietoa edeltäpäin antamata, ennen koulun aikaa, Toivosen tykö koulutupaan, sanoin hänelle, miksi he olivat tulleet, ja että hänen nyt piti heidän läsnä ollessansa opettaa lapsia samalla muotoa kuin tavallisesti teki.

Lasten tullessa oli köyhissäkin ja kuluneissa vaatteissa puhtaus ja järjestys silmin nähtävä, ja ihana katsoa kuinka he ensin tervehtivät opettajaansa, ja sitten menivät kukin siallensa, kussa he iloisesti kuiskuttelivat keskenänsä ja kummastellen silmäilivät vieraita. Lapset olivat kaikkiaan viisi kuudetta kymmentä; pojat istuivat toisella ja tytöt toisella puolella koulutupaa.

Koska lapset oli kaikki koossa, sanoi Toivonen korkialla äänellä: »Rakkaat lapset! ennen kaikkea nöyryttäkäämme itsemme kaikkialla läsnä olevaisen Jumalan, meidän taivaallisen Isämme edessä, ja kantakaamme Hänen eteensä ajatuksemme ja hartaat rukouksemme, Jesuksen nimeen!» Kaikki lapset panivat sormensa ristiin, lankesivat polvilleen ja katsoivat hiljaisuudesta alas. Toivonen pani myöskin polvilleen; Provasti ja toiset Papit, nähtyänsä että kaikki itsensä nöyrittivät ijankaikkisen Jumalan edessä, tekivät samaten. Sitten Toivonen luki kauniin, liikuttavaisen rukouksen kirjasta, joka oli hänen edessänsä tuolilla. Tämä rukous oli niin yksinkertaisesti ja selkiästi kokoon pantu, että pienikin, kuudenajastaikainen lapsi taisi sitä ymmärtää. Se vaikutti herrain sydämmissä, niin että kyyneleet tippuivat heidän silmistänsä.

Sitten kaikki nousivat ylös, ja vanhimmat lapset, katsoin mustan taulun päälle, johon oli virsin nuottia ja sanoja kirjoitettu, veisasivat neli-äänisesti kauniin aamuvirren. Pienemmät hyräilivät hiljaisemmalla äänellä heidän mukaansa. Sen jälkeen paraimmat lukiat vuorottain lukivat kirjasta muutamia kauniita Pyhän Raamatun värssyjä; kirja lyötiin kiinni, ja samat sanat ulkoa sanottiin ensin koko koululta ja sitten yhdeltä ja toiselta lapselta, jonka Toivonen kutsui esiin.

Tämän tehtyänsä lapset jakausivat neljään joukkoon, ja astuivat kukin eri puolellensa mustan taulunsa eteen, johon nähtiin kirjoitettuna suuria (sekä Latinaisia että muitakin) puustaveja, tavauksia, koko sanoja ja rateja. Niiden jälkeen kaikki piirsivät tai kirjoittivat piirtimillä kivi-tauluille eli pännöillä ja pläkillä paperille. Toivonen kulki yhden lapsen tykö toisen perästä, kiitti yhtä, neuvoi toista, opetti kolmatta pännää eli piirrintä oikein kädestä pitämään j.n.e.

Hetken perästä lapset taas jakausivat toisiin neljään joukkoon eli luokkaan, ja nyt yhden opettajan sijaan nähtiin neljä. Sillä net, jotka parahiten taisivat lukea, panivat mustalle taululle präntätyitä (Latinaisia eli muita) sekä yksinäisiä puustaveja että tavauksia, koko sanoja, niin kuin myöskin usiampain sanain yhteyksiä, Toivosen käskyn jälkeen. Net olivat liitetyt paksun paperin päälle, irtainaiset ja erinäiset. Toivonen katsoi perään että kaikki oli oikeen tehty; ja sitten kukin pikku opettaja antoi lasten luokassansa selkiällä äänellä sanoa puustaveja, tavauksia, sanoja ja sanain yhteyksiä. Ei kukaan toistansa estänyt. Toivosen silmät ja korvat olivat kaikkialla ja hiljaisella äänellä hän ojensi siellä ja täällä mitä väärin sanottiin.

Taas hetken perästä lapset jakausivat toisiin luokkiin; puustavein sijaan pantiin tauluille numeroita eli laskumerkkejä, sekä yksinäisiä että joukottain, ja tuli uudet opettajat, jotka luvun laskussa eli räknäämisessa olivat paraita; muutamat sanoivat numeroita yhteen, toiset laskivat yhteen, (addeerasivat), toiset taas laskivat erite (subtraheerasivat), j.n.e. Paraimmille räknääjöille Toivonen antoi jotain suurempaa laskettavaksi, jota he räknäsivät itseksensä, ja saatuansa lasketuksi, kukin sanoi mitä hän oli saanut. Toivonen katsoi perään ja sanoi jos oli väärin eli oikein laskettu.

Varsin erinomainen oli se hiljaisuus ja järjestys, joka siellä havaittiin, ja kaikkein halu oppia. Sellaista eivät olleet Papit nähneet elinkautenansa semmoisissa lasten kouluissa.

Koska nyt oli ennenpuolipäivällinen lukeminen päätetty, läksivät lapset, kumarrettuansa Toivoselle ja vieraille, hiljaisuudessa kotiansa. Mutta ulkona oli lapsilla lysti elämä ja tohina.

Jälkeen puolipäivän nähtiin taas lapset tauluin edessä. Siellä he tauluille eli paperille piirsivät suoria ja mutkaisia piiruja; muutamat vielä piirsivät kukkain, huoneiden, kaikellaisten aseiden ja astiain kuvauksia. Sitten paraat lukiat kirjasta lukivat toisille huvittavaisia ja hyödyllisiä tarinoita ja historioja, jotka silmin nähtävästi olivat lapsille varsin mieliksi. Sen perästä käski Toivonen niiden, jotka parahiten taisivat kirjoittaa, kotonansa panna paperille ne nyt ylösluetut tarinat, ja huomena näyttää ne hänelle, mutta varoitti heitä kirjoitus-virheitä tekemästä. Viimeseksi Toivonen nimitti julkisesti kiittäin, ne lapset, jotka sinä pänä olivat tehneet parahiten puolestansa. Ja koska heitä oli kuusi, teki hän heille sen ilon, että hän vielä hetken aikaa jutteli heille jonkun kauniin historian. Niin hän puhui heille yhdestä miehestä, joka nöyrässä talvi-pakkaisessa oli nukkunut maantielle ja kylmettynyt, että hän sieltä kannettiin kuollunna kylään; ja kuinka ymmärtämättömät talonpojat heti olivat tahtoneet panna hänen lämpimään huoneeseen. Mutta taitava lääkäri oli samassa sattunut sinne tulemaan, joka oli hänen riisunut ja kokonaan peittänyt lumella, sitten pannut jääkylmään veteen, että jäsenten ympäri oli hyytynyt hieno jää; sen jälkeen oli hän panettanut hänen kylmään sänkyyn lämmittämättömässä huoneessa, villavaatteilla häntä hieronut, siksi että se kuolleeksi uskottu oli taas virvonnut henkiin. Kaiken tämän Toivonen selitti lapsille. Ja niin loppui tämä koulupäivä.

9.

SUNNUNTAIKOULUSTA JA MITÄ MYLLÄRIN TALOSSA TAPAHTUU

Näin Toivonen opetti koululapsia; joka päivä oli aina jotakin uutta. Provasti ja toiset Papit kiittivät häntä paraammaksi kouluttajaksi koko maassa. Vaan tätä eivät saattaneet Kultalan asukkaat ymmärtää, ja sanoivat keskenänsä: »Kuinkapa Toivonen sen asian saattaa paremmin ymmärtää, kuin vanhat kouluttajat, jotka meillä oli nuoruudessamme? Mutta se on silmän kääntäjä, ja on nyt itse Papitkin lumonut. Ei hänen kanssansa ole oikein asiat.»

Kesällä ei ollut Kultalassa koskaan pidetty koulua; sillä vanhemmat lapset tarvittiin vanhemmillensa avuksi sekä ulko- että koti-töissä. Mutta Toivonen otti kesälläkin pienemmät lapset tykönsä, ja opetti heitä muutaman tiiman, antoi heidän leikitellä tykönänsä, eli pani heidät vähiä töitä tekemään kryytimaassansa eli pellollansa, johon he häntä seurasivat, niin kuin kantaa pois pieniä kiviä, kitkeä eli perkata pois pahoja ruohoja ja senkaltaista. Tätä nähtyänsä toisetkin lapset Toivosta rukoilivat hartaasti, ettei hän heitäkään unhottaisi, ja hän otti heidätkin, koska oli joutilasta aikaa, tykönsä ja opetti heitä. Sunnuntaina ja Juhlapäivinä hän kuljeskeli heidän kanssansa ympärin maita ja metsiä; näytti heille myrkyllisiä yrttejä ja puhui heille julmia tarinoita myrkyn vaikutuksista; eli hän jutteli heille eläinten, sekä kesyin että raivoin (villein), elannosta ja tavoista; lähteistä, virroista ja meristä; vuorista ja luolista; maista ja ihmisistä maan päällä; tähdistä, kuinka kaukana meistä ja kuinka suuret ne ovat. Kaikkia näitä oli hän taikka itse nähnyt eli kirjoista lukenut.

Koska vanhemmat, jo enemmin kasvaneet pojat tämän näkivät, tuli muutamillen heistäkin halu, sunnuntaina käydä Toivosen tykönä. Ja hän soi sen kernaasti, sillä hän surkutteli heidän suurta tietämättömyyttänsä. Ja hän opetti heille vielä kaikellaista, ja sanoi heille, mitä heidän joutilaina hetkinä arkipäivinä piti lukea, räknätä eli kirjoittaa. Sitä hän sitten sunnuntaina kyseli ja katseli. Niin siitä tuli oikia sunnuntaikoulu. Ja sinne tuli aina enemmin väkeä. Mutta joka ei tullut sinne puhtaana, joka kulki krouvissa, joka pelasi korttia, joka joskus vannoi ja kiroili eli antausi tappeluihin, sen hän ajoi pois. Hän oli tuomari heidän välillänsä, mutta käytti itsensä kuitenkin aina kuin heidän vertaisensa. Mutta sentähden he myöskin kiitollisesti auttivat häntä arkipäivinä hänen töissänsä, ilman hänen vaatimatakkaan.

Mutta nämät nuoret miehet, jotka Toivosen tykönä kävivät, naurettiin ja pilkattiin toisilta kylän pojilta; heille pantiin liikanimiä, he kutsuttiin koulumestareiksi ja oppineiksi, ja saivat kärsiä monta pulakkaa ja vastusta. Ja se oli juuri kylän hallitusmiehille mieliksi, että Toivosta ja hänen ystäviänsä vainottiin; sillä he pelkäsivät, että hän saisi paljon väkeä puolellensa ja kerran valittaisiin heidän sijaansa. Sentähden he soimasivat häntä ja sanoivat hänestä kaikkea pahaa, ja joka tilassa yllyttivät kylän miehiä ja heidän vaimojansa häntä vastaan. — Tästä syystä hän ei käynyt kenenkään tykönä, paitsi myllärin talossa, kussa hän oli usein ja aina ystävällisesti vastaanotettiin.

Mutta yhtenä iltana sinne tultuansa tapasi hän väen siellä murheellisna ja pahoilla mielin. Vanha mylläri oli ääneti ja ajatuksissaan; hänen vaimonsa pahalla tuulella ja vihainen, juoksi ympärin ja paiskasi ovet kiinni jälkeensä; Elsalla oli silmät itkusta punaiset.

Koska Toivonen oli yksinänsä Elsan kanssa, sanoi hän: »Mikä onnettomuus täällä nyt on tapahtunut? ja mikä paha henki on tähän rauhan huoneeseen tunkeutunut? Te oletta kaikki kokonaan muuttuneet. Sano mulle, Elsa, mikä vaivaa?»

Elsa vastasi vapisevalla äänellä: »Jumala nähköön! Toivonen, minun täytyy sen nyt sinulle sanoa. Jaa, minun täytyy. Minä olen varsin onneton.» Niin hän puhui, eikä voinut itkusta enempää puhua.

Koska Toivonen oli hänen levollisemmaksi saattanut, sanoi Elsa: »Nyt on ajastaika sitten kuin minun tapasit itku silmissä, ja syytä kysyttyäsi en vastannut. Silloin oli kirkkoväärti Karhula tullut meille, ja isältäni ja äidiltäni anonut minua vaimoksi pojallensa, jolla jo on oma myllynsä toisessa pitäjässä. Eikä ollut isällä ja äidillä mitään sitä vastaan, sillä Karhula on rikkain kylässämme ja vanhin kirkkoväärti ja hallitusmies, joka meille voi tehdä paljon sekä hyvää että pahaa; eikä isäni tahdo ketään muuta vävyksensä kuin mylläriä. Mutta minä sanoin olevani vielä kovin nuoren ja tahdoin vielä odottaa vuoden aikaa; ja siihen se jäi. — Mutta nyt on vuosi kulunut, ja juuri samana päivänä tuli Karhula poikanensa takaisin. He ovat syöneet meillä, isä ja äiti ovat jo kaikesta suostuneet Karhulan kanssa, ja tänäpänä piti kihlajaiset pidettämän (kihlat annettaman). Mutta minä vastasin, etten koskaan tahdo mennä naimisiin, enkä siitä luopunut. Sillä Karhulan poika on juomari ja ylellinen, niin kuin hänen isänsä on kovasydämminen ja ylellinen ihminen. Nyt on meillä murhetta ja onnettomuutta talossamme.»

Tätä kuultuansa Toivonen hämmästyi ja tuli varsin levottomaksi. Mitään puhumata käveli hän edes ja takaisin kamarissa. Hän itse oli toivonut kerran saavansa Elsan vaimoksensa. Yhtäkkiä hän itsensä käänsi hänen tykönsä ja sanoi: »Elsa, rakas Elsa, etkö sinä tahdo koskaan naida? Niin tahdon minäkin olla naimatonna koko elinkauteni, sillä en olisi ketään muuta valinnut kuin sinua. Ja minä olen aina sinua rakastanut enemmin kuin itseäni, ja toivoin alinomaa sinun olevasi vielä hyvän minua vastaan.»

Elsa nojasi päänsä Toivosen rintaa vasten ja sanoi itkein: »Ah Toivonen, Jumala sen tietää, että minä sinua rakastan, ja enemmin kukatiesi, kuin oikeen onkaan. Mutta minun isäni on rikas, ja tahtoo rikkaan vävyn, eikä hän koskaan luovu siitä päätöksestänsä. Mutta sinä olet köyhä kouluttaja, etkä vielä moneen aikaan voi elättää vaimoa.»

Silloin Toivonen otti sen hyvän, itkevän Elsan syliinsä, ja antoi hänelle ensi kertaa suuta, sanoin: »Nyt sinä olet morsiameni ja kihlattuni, eikä mikään valta maan päällä voi sinua minulta pois ottaa. Älä pelkää, herttaiseni, sillä nyt sinä olet minun.» Ja hän meni ulos hakemaan vanhaa mylläriä ja hänen vaimoansa. Ja Elsa kuuli heidän kaikki kolmen puhuvan kovalla äänellä ja kiivaasti keskenänsä, vaan ei hän mitään siitä ymmärtänyt. Ja hän vapisi suuressa pelossansa, eikä tiennyt hädässänsä yhtään neuvoa. Niin hän lankesi polvillensa akkunan alla olevan lavitsan viereen, pani kätensä ristiin, ja rukoili hartaasti itku-silmin Jumalan tykö, toisten riidellessä. Ja saatuansa tästä vähän lepoa ja lohdutusta, nousi hän ylös ja näki akkunasta Toivosen, ynnä hänen isänsä ja äitinsä kanssa, menevän myllyntalosta kylälle päin.

Tästä vielä eneni hänen pelkonsa ja hätänsä sangen paljon. Ei kukaan talossa tiennyt, mihin vanhemmat olivat menneet Toivosen kanssa. Mutta sen hän kyllä tiesi, että Toivonen oli pikavihainen ja äkkinäinen, ja oli saattanut rikkoa hänen vanhempiansa vastaan, niin että siitä kukatiesi tullee käräjän käynti, ja sama Karhula oli myös lautamies! Suuressa hädässänsä rukoili hän paljon Toivosen ja itsensä edestä.

Kello kymmenen paikolla illalla kuuli hän vähäisen kolinan. Isä ja äiti tulivat Toivosen kanssa. Ja mylläri tarttui tytärtänsä käteen ja sanoi: »Elsa, rakastatkos Toivosta?» — hän vastasi ja sanoi: »Onko se minun syyni? Olihan se teillenkin rakas.» Sitten laskivat vanhemmat hänen ja Toivosen kädet yhteen ja siunasivat molempia lapsinansa. Elsa rukka oli kokonaan hämmästynyt, eikä tiennyt, oliko tuo tosi eli ei.

10.

TOIVONEN TULEE PAHAAN HUUTOON

Koska sitten tulevana sunnuntaina saarnastuolissa kirkossa kuulutettiin että Toivonen ja Elsa olivat morsianväkeä, töllistelivät Kultalan talonpojat avoin suin, ja vaimot kuiskuttelivat ehtimiseen keskenänsä; mutta Karhula meni vihapäissään ulos kirkosta, ja vannoi, ei tahtovansa levätä, ennen kuin hän oli kokonaan hävittänyt sanansa pitämättömän myllärin huoneinensa ja myöskin Toivosen, ajanut heidät ulos kylästä ja saattanut kaikki pakkotyöhön eli hirteen. Kuitenkin ja ilman näistä Karhulan uhkauksista huolimata pidettiin kolmen viikon perästä Toivosen ja Elsan häät myllytalossa kaikella ilolla ja riemulla.

Ja nuoren avioväen illalla tultua kotiin Toivosen taloon, halasi Elsa miestänsä ja sanoi: »O, herra Jumala! kuinka minä olen onnellinen! En saata vielä oikein uskoa, että se on tosikaan. Sanotaan kyllä olevan monta onnetonta ja murheellista avioliittoa; mutta saattaisimmeko me koskaan lakata toinen toistamme rakastamasta, ja koskaan toivoa ennen olla ijankaikkisesti eroitettuna kuin yhdistettynä?»

Toivonen vastasi ja sanoi: »Me tulemme olemaan onnelliset toinen toisemme kanssa, niinkauvan kuin elämme maan päällä; mutta meidän pitää tehdä kolme lupausta. Ja niinkauvan kuin me net pidämme, on sovinto ja Jumalan siunaus oleva avioliitossamme. Tästä päivästä sinä elät minulle ja minä sinulle; emmekä koskaan pidä mitään vähintäkään salana toinen toisellemme, ja jos olemmakin mitään rikkoneet, tahdomme sen heti toisellemme ilmoittaa. Sen kautta tulemma välttämään monta rikosta, erehtymistä ja riitaa, jotka usein paljon murhetta ja pahaa matkaan saattavat. Mutta toiseksi ei meidän pidä kellekkään, ei isällekkään eikä äidille mitään meidän keskinäisistä asioistamme ilmoittaa, ettei kukaan saisi puhua niistä eikä tukkeuta meidän väliimme. Ainoastaan niin olemma kokonaan toinen toisemme omat, juuri kuin olisimme yksinäiset mailmassa. Viimeksi ei meidän pidä koskaan suuttua toisellemme, eikä leikilläkään sanoa toisellemme pahaa sanaa; sillä leikki usein muuttuu todeksi, ja mitä välistä tehdään se pian kyllä muuttuu tavaksi.»

Niin Toivonen puhui. Ja molemmat tekivät keskenänsä lupaukset Jumalan edessä. Ja kuin he olivat suun annolla vahvistaneet liittonsa, kuului yön hiljaisuudessa kaunis veisu ulkoa. Toivolan koululapset, sekä pojat että tytöt, olivat tahtoneet tehdä opettajallensa iloa. — Ja kuin nuori pari seuraavana aamuna oli noussut ylös, näkivät he paljon miehiä, vaimoja ja lapsia seisovan vähän matkaa sieltä, katsovan ja sormella näyttävän Toivosen huoneen päälle. Kummastellen Toivonen aukaisi akkunan, ja näki koko huoneensa olevan ruusuilla ja kukkakiehkuroilla koristetun. Tämän olivat yöllä hiljaan ja salaisesti hänen koululapsensa tehneet. Pienimmätkin lapset olivat täksi tarpeeksi kokoilleet kaikellaisia kukkaisia. Niin kauvan kuin Kultalan kylä oli ollunna, ei sellaista vielä ollut siellä nähty. Ja kuin sitten Toivonen meni kouluun, tulivat sinne ensi aamuna jälkeen hänen hääpäivänsä kaikki lapset, suuret ja pienet, rikkaat ja köyhät, kukilla koristettuina, ikään kuin olisi suuri juhlapäivä. Tämä ilahutti Toivosta ja hänen nuorta vaimoansa sangen suuresti; sillä se näytti lasten hyvää, rakastavaa ja kiitollista sydäntä. Ja he suutelivat lapsia, antoivat leipoa kakkuja ja jakoivat heille niitä.

Mutta kylässä oli paljon turhaa puhetta näistä häistä, ja jokaisella oli hänen oma ajatuksensa. Sillä ei kukaan saattanut uskoa, että tässä oli käynyt oikein ja luonnollisesti, ja sitä ei he voineet ymmärtää, kuinka rikkahin mylläri koko maassa oli antanut kauniin ja pulskian tyttärensä ja ainoan perillisensä köyhälle koulunopettajalle vaimoksi. Elsaa olisivat koreat kaupungin herratkin pyytäneet, niinhän se oli kaunis ja rikas. Kaikki tahtoivat sentähden tietää, miksi mylläri oli tehnyt niin hullun asian; mutta hän vaan nauroi, eivätkä häneltä mitään saaneet kuulla. Myöskin myllärin emäntä sai usein sukulaisiltaan kuulla soimauksia ja pahoja pilkkasanoja tuosta köyhästä ja kehnosta kouluttajasta, ja että semmoiselle maanjuoksialle oli annettu sellainen tytär. Kaiken Jumalanpelkonsa kanssa oli myllärin emäntä vähän häpiänlainen. Sentähden sellaiset soimaukset hänelle tekivät pahaa, niin että hän kerran vihoissaan itki ja pikaisuudessa sanoi Karhulan emännälle: »Ole vaiti sellaisen turhan puheen kanssa; ethän sinä tiedä mitään. Toivonen on mies ostamaan koko teidän talonne ja monen muunkin. Hänellä on enemmin kuin uskoisikaan. Sen minä olen nähnyt omilla silmilläni. Jos vaan tohtisin puhua, niin saattaisin sinulle sanoa asioita, joita avoin suin kuulisit.» — Näin hän puhui, mutta vaikeni yhtäkkiä, ja oli pahalla mielin, että hän oli vihoissaan puhunut enemmin kuin olisi pitänyt. Eikä saanutkaan Karhulan emäntä kuulla enempää, ja hänen täytyi myöskin luvata, ettei hän hiiskuisi siitä kelienkään.

Eikä Karhulan emäntä sanonutkaan kellenkään muulle kuin sisarelleen ja miehelleen, joilta hän ennen oli ottanut lupauksen, että he sen pitäisivät salana. Mutta hän ymmärsi myllärin emännän puheen niin, että hän oli omilla silmillään nähnyt Toivosen tykönä suuret joukot kultaa ja hopiata; että Toivonen taisi, milloin tahtoi, ostaa koko kylän, ja että Toivosen talossa usein tapahtui sellaisia, että, jos niitä uskaltaisi puhua, hiukset päästä nousisivat pystöön. Ja nousivatkin, tätä kuultua, Karhulalla ja hänen vaimonsa sisarella hiukset, eivätkä saattaneet muuta, kuin uskoa tätä salaisuutta likimmäisille ystävillensä.

Muutaman päivän perästä tiesivät ihmiset Kultalassa paljon enemmin, kuin myllärin emäntä oli sanonutkaan. Tiettiin muka, että Toivonen oli liitossa helvetin ruhtinaan kanssa, jolle hän oli omalla verellänsä kirjoittanut sielunsa. Mutta kolmekymmentä ajastaikaa piti perkeleen tehdä kaikki mitä Toivonen tahtoi; ja lopulla viimistä vuotta piti perkeleen Joulu yönnä kello 11 ja 12 välillä saada Toivosen sielun, ja vääntää hänen niskansa nurin. Toivosella oli kultaa niin paljon kuin hän tahtoi, ja tuolle kauniille Elsalle oli hän antanut rakkausjuoman, niin että sen täytyi taikka tulla hulluksi ja surkiasti kuolla, elikkä naida hänen. Vielä puhuttiin että Toivonen taisi lumoa haltioita, löytää aarteita, loihtia tauteja, saastuttaa eli pilata lehmiä, että verta lypsivät, lumoa tulta, tehdä itsensä kovaksi ja ampumattomaksi, luudalla ratsastain ajaa ilmassa, ja paljon sellaista. Kaikkea tätä oli hän muka oppinut noitakirjoista.

Siitä pitäin kaikki Kultalassa ankarasti pelkäsivät kouluttajaa. Pahaa hänelle ei kukaan uskaltanut tehdä, peljäten Toivosen kostoa ja helvetin konsteja. Ei itse Karhulakaan, hänen julmin vihamiehensä, tohtinut hänelle eikä myllärillekkään mitään tehdä. Moni teki myöskin salaisesti ristinmerkin, kohdatessansa Toivosta.

11.

ELSA ON HYVÄSSÄ HUUDOSSA

Mutta koska kylän nuorukaiset kohtasivat Elsaa, joka kukoisti niin kuin ruusu, ei kukaan tehnyt ristinmerkkiä, mutta kukin tervehti häntä ystävällisesti, toivoin hyvää päivää, ja vielä hänen ohitse mentyänsä, pysähtyi moni katsomaan hänen peräänsä. Sillä Elsa oli kaunis vaimo, ja näytti päivä päivältä tulevan kauniimmaksi, niin että Kultalan tytötkin sitä kummastelivat. Eikä hän kuitenkaan ollut kalliimmissa eli koreammissa vaatteissa kuin muutkaan emännät. Mutta joka häntä näki sunnuntaina eli arkipäivänä, aamulla eli illalla, aina se oli niin kuin vieraisiin menevä. Hän teki työnsä päivänpaisteessa, pellolla eli kryytimassa; kävi navetassa, syötti ja korjasi karjansa; vei kaupunkiin myytäväksi munia ja muita kaluja — ja aina hän oli yhtä puhdas ja siviä, ei yhtään likapilkkaa näkynyt hänen vaatteissaan.

»Kohtama uskon tuonki taitavan velhoa!» sanoi Karhulan emäntä pistäin nuuskua sieraimiinsa ja hialla pyhkien nenäänsä.

»Niin kyllä!» sanoivat kaikki nuoret miehet. »Sepä vaan taitaa. Jos ei Elsa jo olisi naitu, saattaisi hän saada meiltä kaikilta sydämmen ruumiistamme, niin kaunis se on.»

Ja kylän isännät usein pitivät vaimojansa pahoin, haukkuivat ja pieksivät heitä, soimaten, etteivät olleet pysyneet niin kauniina kuin kouluttajan emäntä. Vaimot silloin parkuivat, vannoivat ja kiroilivat, ja pitkillä kynsillään piirsivät naarmuja miestensä kasvoihin.

Kaksi tyttöä, jotka olivat Elsan ystäviä ja joiden kohta piti häitä pitää, tulivat Elsan tykö ja sanoivat: »Nyt sinä jo olet ollut yli vuoden naituna, ja olet kaunis kuin neitsy. Ja kaikki miehet sinua ihmettelevät, ja vaimoin täytyy sinua kadehtia. Elsa kulta, sano meille, kuinka sinä teet. Sillä, tiedäthän sen, että tavallisesti tyttö saatuansa miehen tulee rumaksi ja ilkiäksi, ja rakkaus lakahtuu. Mutta niin ei ole sinun kanssasi.»

Elsa vastasi: »Minä tahdon sen teille selittää. Siihen on yksinänsä vaimoin syy. Niin kauvan kuin ovat naimattomina ja tahtovat kelvata nuorille miehille ja heiltä ihastuttaa, kokevat he itsiänsä kaunistaa ja koristaa, ja kaiken rahan minkä ansaitsevat, panevat he pukuunsa. Silloin he ovat siviät ja sievät, heidän kasvonsa loistaa kuin aurinko, ja heidän hiuksensa ovat korjuussa ja palmikoitut. Mutta kerran saatuansa miehen, eivät he enään ole milläänkään korjuusta ja puhtaudesta. Koko aamukauden he ovat selittämättömillä hiuksilla, joissa vielä on höyheniä eli olkia yövuoteesta; unhottavat itsiänsä pestä, ja luulevat sen vasta sopivan emännälle, että hän on likainen, sillä siitä muka nähdään hänen ryhtyneen töihin. Nyt pitää säästettämän: mies tarvitsee rahaa, eikä sitä enään saa panna, niin kuin tyttönä ollessa, vaatteisiin ja koristuksiin. Hamet tulee vanhaksi, likaiseksi ja kuluneeksi; sitä laitattaa maksaa paljon rahaa, sillä useimmat eivät huoli eli viiti sitä itse tehdä, ja varsin monta on, jotka ei ole ollenkaan oppineetkaan itse laittamaan eli tekemään vaatteitansa. Näin he harjauvat ryysyisissä ja likaisissa vaatteissa olemaan, ja sellainen saastaisuus ja huolimattomuus itsestänsä tekee vaimon miehensä silmissä rumaksi ja tympiäksi; niin rakkaus ja sovinto menee karkuun, ja rauhattomuus tulee taloon.»

Tytöt sanoivat: »Kyllä se niin on, Elsa; oikeenpa sinä puhut.»

Vielä puhui Elsa: »Tultuani Toivosen vaimoksi, minä heti ajattelin sitä, kuinka hänellen aina kelpaisin ja olisin mieliksi, sillä minä rakastin häntä. Ja minä päätin itsekseni, vielä enemmin pitää huolta itsestäni, kuin ennen, enkä koskaan tulla hänen silmäinsä eteen muutoin kuin puhtaana ja siviänä, ilman yhtään lian merkkiä. Sentähden minä tarkkaan katsoin vaatteitani; sentähden täytyy navetassani, köökissäni ja aitassani olla puhdas kuin tuvassani. Pieninkin likapilkku piti hetikohta poispesettämän. Näin vaatteeni aina olivat kuin uudet ja minäkin mieheni silmissä joka päivä niin kuin uusi.»

Tytöt sanoivat: »Mutta Elsa, aikaa myöden kuluu paraatkin vaatteet; ja mistä uusia ottaa, kuin ei ole miehellä varaa?»

Elsa vastasi: »Minä tarvitsen vaatteisiini vähemmän rahaa kuin muut. Sillä pienimmän reijän vaatteissani minä heti ompelen kiinni, ettei se tule suuremmaksi. Niin ei se maksa kuin neulaa ja lankaa. Mutta muut pitävät vaatteensa siksi, että ne tulevat vanhaksi, eivätkä laita mikä on rikki; niin pieni reikä tulee suureksi, ja vähän ajan perästä on kaikki rääpäleinä, niin että täytyy ostaa uutta verkaa; mutta minä saatan vielä pitää vanhat vaatteeni ja niin muodoin säästän paljon rahaa. Emännät, jotka eivät taida eli tahdo itselleen paikata ja ommella, tuhlaavat suuren rahaston, ja ovat kuitenki niin kuin olisivat tunkiolla maanneet.»

Näin Elsan puhuttua, molemmat tyttäret tulivat punaisiksi, rupesivat itkemään ja sanoivat: »Me emmä ole oppineet niin sievästi ompelemaan ja paikkaamaan kuin sinä. Siitä meille tulee taloudessamme paljon estettä ja vahinkoa; me näemme sen jo edeltä käsin, emmekä saata sitä auttaa.» Ja he menivät murheellisina kotiinsa.

Sitten Elsa miehellensä kertoi tämän keskipuheen ystäväinsä kanssa, ja sanoi tahtovansa opettaa heitä ompelemaan ja paikkaamaan, sillä hän ei soisi heidän tulevan onnettomiksi.

Toivonen syleili hyvää vaimoansa ja sanoi: »Sen kautta sinä ansaitset Jumalan siunauksen ja olet itse tämän huoneen siunaus. Älä ainoastaan näitä kahta tyttöä opeta, mutta kaikkia, jotka sinulta tahtovat oppia. Moni perhekunta kylässämme tulee kaiken työnsä ja vaivansa alla köyhäksi ja viheliäiseksi, sentähden ett'eivät emännät taida oikeen taloutta katsoa ja pitää. Eivät he ymmärrä kryytimaahansa istuttaa ja kylvää kaikellaisia terveellisiä kasvantoja, joista erilaisia ruokia taitaan valmistaa, ett'ei aina tarvita syödä yhtä ja samaa. Eivätkä he taida oikeen keittää ruokaa ja vähällä tehdä sitä hyvän makuiseksi. Koska joskus pitää tehtämän oikeen herkkuruokaa, niin siihen pannaan rasvaa ja voita, ja kaikellaista, joka maksaa paljon, ja josta ei kuitenkaan tule hyvää mutta useimmin terveydelle vahingollista ruokaa. Huonosta ruasta tulee ruumiiseen huono veri ja pahat nesteet. Siitä tulee sairaudet, jotka maksavat paljon rahaa; ja kivuloisten ihmisten työ ei paljon kelpaa. Samaten on myös vaatteiden laita. Onhan niitä kylässä ompelioita, mutta että he neulomalla ansaitsevat rahansa ja elatuksensa, eivätpä he juuri huoli muita opettaa. Jotka eivät taida paikata ja ommella, niillä aina on reikiä vaatteissa ja sukissa, elikkä ovat ne niin kehnosti laitetut että paikka on julmempi kuin reikä. Aina pitää uutta hankittaman, mutta se maksaa rahaa ja köyhyttää. Se on varsin paha, ettei joka kylässä ole joku vaimo, niin kuin papin rouva eli emäntä, eli kuka ymmärtäisi keittokeinoja, kryytimaan viljelystä, ommella, kutoa ja paikata, ja opettaisi kylän tyttäriä. Sepä tuottaisi paljon rahaa ja menestystä kylään, ja saattaisi toimeen monta ilollista ja onnellista avioliittoa. Mene, Elsani, ja ansaitse itsellesi sellainen Jumalan palkka.»

Näin puhui Toivonen.

Ja Elsa antoi molemmat ystävänsä tulla tykönsä joutilaina hetkinä, ja opetti heitä taitavasti ja sievästi ompelemaan ja kutomaan, niin myös rikkinäisiä ja revenneitä vaatteita niin sievästi ja soveliaasti paikkaamaan eli kiinni ompelemaan, että tuskin näkyikään mistä oli rikki eli revennyt. Niin hän myöskin näytti heille kuinka säästämällä taitaan liinaa leikata paidaksi, ettei aivan paljon mene hukkaan. Samaten hän heitä opetti sukkia kutomaan ja kuluneita parsimaan. Hän kuljetti heitä ympärin talossansa; siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä, sillä joka asialla oli siansa, ja joka mitään tarvitsi ja otti pidettäväksi, pani sen taas heti siallensa. Hän vei heidät navettaan, ja kellariin, ja aittaan; joka paikka oli puhdas ja kuiva, eikä puhdistaminen paljon vaivaa maksanut, sentähden että kaikki aina puhtaana pidettiin. Ja hän vei heidät kryytimaahan, ja opetti heitä kaikellaisia ruaksi kelpaavia kasvantoja kylvämään ja istuttamaan, ja kuinka niitä säilytetään ja maulliseksi ruaksi valmistetaan. Hän vei heidät köökkiinsä ja opetti heitä puhtaasti ja siviästi laittamaan ruokaa, keittämään ilman liiata rasvata ja muita paljoita lisäyksitä, mutta että kuitenkin saatiin hyvän makuinen, ravitseva ja terveellinen ruoka. Elsa oli äidiltänsä oppinut keittämään kaikenlaisia liemi- ja liha-ruokia, ja talven varaksi valmistamaan ja säilyttämään papuja, kaaleja ja muita kryytimaan tuloja.

Molemmat tyttäret tätä varsin ihmettelivät, sillä eivät he olleet sellaista kotonansa nähneet, ja heille oli siitä suuri ilo, että he naituansa taisivat miehiänsä hyvin pidellä ilman suuremmata kostannukseta.

Kuin nämät muille tytöille sanoivat, mitä kaikkia he Elsalta olivat oppineet, ja että he tahtoivat tulla hänen kaltaisiksi, tuli muitakin tyttäriä toinen toisen perässä Elsan tykö ja anoivat häneltä oppia. Ja vihdoin oli Elsan tykönä juuri kuin oikia koulu. Sillä että kaikki nuoret miehet paljon pitivät Elsasta, niin kaikki tyttäret tahtoivat tulla samanlaisiksi kuin hän.

Alusta oli siitä Elsalle vähäsen työtä ja vaivaa; mutta vähitellen hän siihen tottui, ja hänelle oli aikaa myöden siitä paljon hyvää. Sillä hänelle oli heistä paljon apua kryytimaassa ja navetassa, muutamat askaroitsivat köökissä, toiset ompelivat, kuin ei ollut muuta tekemistä. Ja tulevana vuonna nähtiin jo moni kryytimaa paremmassa tilassa. Talon emännät, yksi toisensa perästä, katsottuansa aidan yli naapurinsa kryytimaahan ja nähtyänsä mitä he sinne istuttivat ja kylvivät ja kuinka he askaroitsivat, anoivat heiltä itsellensä istukkaita ja siemeniä ja kyselivät neuvoa. Sitten, syksyn tultua, moni talonpojan vaimo vei kaupunkiin myydäksensä kryytimaansa tuloja, mitä oli yli oman tarpeensa, ja kotia kauniit rahat. Siitä oli heille kaikille suuri ilo ja menestys. Ne, joilla ei niin hyvässä voimassa olleet kryytimaansa, eikä niin suuria tuloja, katsoivat sitä kieroin silmin ja kadehtien, mutta menivät viimen hekin Elsan luokse, yhtä ja toista kyselemään. Ja Elsa antoi hyviä neuvoja ja opetti mitä hän taisi. Hän teki sen myöskin varsin kernaasti, sillä hän oli hyvä sydämminen, eivätkähän nuo sanat maksakkaan mitään, olletikkin nuorille vaimoille.

Näin Elsa oli kaikilta rakastettu ja hyvässä huudossa, ja jokainen soi hänelle kaikkea hyvää. Sitä he vaan pahastuivat kaikki koko kylässä ja surkuttelivat Elsaa, että hän oli naitu Toivosen kanssa, joka heidän mielestänsä oli helvetin perittävä. Sillä se nyt oli muka tietty asia, että Toivonen oli noita, joka teki taikoja, ja sieluneen ruumiineen oli kadotuksen alainen.

12.

KUINKA KARHULA LANKEAA SILMILLEEN, JA MITÄ VIELÄ TAPAHTUU

Mutta mitä tahansa vaan Toivonen teki, kaikki sen panivat pahaksi. Jos hän sanoi lapsille, ettei olekkaan kööpeliä ja muita sellaisia kummituksia, vaan että ovat pelkurein ja epäuskoisten ihmisten turhia ja joutavia luuloja ja puheita, niin heti kylässä kuultiin; ei se usko Jumalata eikä perkelettä. Eli jos hän opetti lapset tuntemaan myrkyllisiä yrttejä, että he tietäisivät itsiänsä niistä varoa, niin kylässä sanottiin, hänen neuvovan lapsia myrkkyä valmistamaan. Olletikkin Karhulan isäntä oli uuttera häntä soimatessa ja panetellessa, ja hän kokoili tarkkaan ja iloisesti kaikkia pahoja puheita Toivosesta.

Koska hän mielestään tiesi kyllä, sanoi hän: »Kyllämä nyt hänen hävitän. Hänen täytyy käräjihin, ja hänen oman anoppinsa, myllärin emännän, täytyy häntä vastaan todistaa ja käräjistä tunnustaa mitä hän hänestä tietää. Minä olen lautamies ja kylän hallitusmiehiä, minun on velvollisuuteni tätä ilmoittaa. En saata sitä kauvemmin kärsiä; minulle olisi siitä viimen edesvastaus.»

Tulevana sunnuntaina hän siis puki päällensä parahat pyhävaatteensa, otti hopiaknappisen keppinsä käteen ja läksi suurilla askelilla marssimaan ulos kylästä. Hän aikoi kaupunkiin Tuomarin tykö, valittamaan Toivosen päälle ja anomaan välikäräjiä. Ei hän kuitenkaan sanonut kellenkään asiastansa; sillä hän pelkäsi, että tuo noita saatuansa siitä kuulla, mahtaisi tehdä hänelle vahinkoa eli jonkun pulakan, ennen kuin hän kaupunkiin ennättäisikään.

Ja näin yksin kulkeissansa maantietä, puhui hän kiivaasti itseksensä, juuri kuin hän jo seisoisi Tuomarin edessä; hän kiirehti askeleitansa ja vihassaan pieksi ilmaa kaiken puolin. Näin hänen innossansa juostessaan, sattui keppi hänen jalkainsa väliin, että hän lankesi kumoon. Hattu lensi pitkän matkaa, ja hän loukkasi nenänsä ja kasvonsa. Ähkyin ja kiroillen nousi hän seisoalleen ja haki ylös hattunsa. Mutta otsassa oli suuri kuhlo, niin kuin sarvi puhkeamallansa, nenä vuoti verta ja oli sininen. »Tämä on vissiin Toivosen tekemää!» ajatteli hän itsekseen, eikä uskaltanut mennä edemmäksi, peljäten vielä pahempaa häntä kohtaavan.

Vielä hänen verta nenästänsä pyyhkiessänsä, tuli maantietä myöden täyttä laukkaa ratsastain koreasti puettu herra. Tämä pysähtyi Karhulan kohdalle ja kysyi kiireesti: »Asuuko tuolla kylässä Toivonen niminen koulun-opettaja ja onko hän kotona?»

Karhula vastasi: »Onpa se siellä; miksi niin?»

Vieras vastasi: »Maaherra tahtoo häntä puhutella.» Niin sanoi vieras ja ajoi aika kyytiä Kultalaan.

Karhula töllisteli ison aikaa avoin suin, ja sanoi: »Mi — mi — mitä? Vai Maaherra? Maaherra Toivosen tykö?» Näin hänen sanoissansa, tuli täyttä laukkaa ajain korea vaunu, kussa istui herra, jolla oli suuri tähti rinnassa. Vaunu meni Kultalaan.

»Voi saakeli!» huusi Karhula. »Vissiin kaiketi Maaherra ajaa minun talooni; ja minä en ole kotona!» Karhula juoksi mitä jaksoi, ennättääksensä kylään. Mutta taas sattui keppi hänen jalkainsa väliin, ja hän lankesi pitkälleen, niin että ratisi jäsenissä ja hänen juhlavaatteensa tulivat pahoin saastutetuiksi. Vannoin nilkutti hän ja tuli viimen kylään. Mutta nähtyänsä ettei vaunu ollutkaan hänen huoneensa edessä, tuli hän vihasta kokonaan villipäiseksi. Hän meni sisään eikä tavannut yhtään henkeä. Hän puki toiset vaatteet ja pesi silmänsä, hämmästyksellä nähden kärväisiltä liatusta peilistä ajottuneen nenänsä ja otsansa. Nyt kiljasi hän kuin karhu ja huusi väkeänsä, jotka kaikki olivat poisjuosneet. Viimen tuli piika hengästyneenä ja sanoi: »Voi isäntä kulta! Kouluttajan tykönä on suuri Herra! Maaherrako lienee, vaan kuka? kaikki kylän väki on sinne kokounut.»

Eikä Karhula tiennyt, mitä tehdä; vihdoin hän myöskin meni Toivosen talon tykö, kussa muutkin olivat. Puolen tiiman perästä Maaherra tuli ulos, taluttain Toivosta ja Elsaa kummastakin kädestä ja puhutteli heitä varsin ystävällisesti. Ja vaunuun nostuansa hän vielä heitä kätteli jäähyvästiksi, ja sitten hän ajoi pois joutuisasti. Kaikki talonpojat seisoivat vielä pitkän aikaa lakki kädessä, hämmästyksissään.

Nyt oli koko kylälle silmin nähtävä että Toivonen oli erinomainen ihminen. Ei suinkaan Maaherra tule kylän kouluttajan tykö, häntä vaan puhuttelemaan, eikä häntä niin ystävällisesti kohtele ilman jotain syytä. Suurilla herroilla on usein suuret rahan tarpeet, ja he hakevat sentähden kullan tekiöitä, aarteen kaivajoita ja niiden kaltaisia. Eivätkä suuretkaan herrat aina ole paraita ja jumalisimpia, se oli tiettävä asia; ja vähän he siitä huolivat, kuinka heidän käynee tulevassa mailmassa, jos heillä vaan on täällä hyvä elanto.

Sellaiset puheet kulkivat kylässä ja niin ajatteli moni köyhtynyt ja viheliäinen talonpoika. Ja usiammat puhelivat keskenänsä näin muodoin: »Josma vaan tietäisin, kuinka saisin asian toimeen, enmä paljo huolisi mitä lopuksi tulleekin. Jos ei muutoin auta, olisin mä nyt heti valmis kirjoittamaan itseni perkeleelle, että vaan pääsisin peloistani ja rahaa saisin kylliksi. Mutta kyllämä paremmin tietäisin elää kuin Toivonen. Se on tyhmä raukka, joka asuu täällä ja elää niin kuin muukin talonpoika. Minä hänen siassansa ajaisin, niin kuin Maaherra, vaunuissa monella hevoisella, pitäisin suuren joukon palvelioita, söisin herkullisia ruokia, ja joisin paraita viinoja. Jaa, tuohon paikkaan antaisin sieluni pantiksi.»

Sellaista jumalatonta puhetta he hävyttömästi pitivät kylässä. Rikkaus pilaa sydämmen; mutta köyhyys pilaa sen yhtä paljon. Ja koska köyhyys, tyhmyys ja pahat halut tulevat yhteen, on perkele vallan päällä. Niin on monessa kylässä; ja niin oli Kultalassakin.

13.

KULLAN TEKIÄIN LIITTO

Toivonen kummasteli suuresti, että nyt yksi toisen perästä tuli hänen tykönsä, tahtoi häntä salaa puhutella; ja viimen sanoi nämät jumalattomat sanat: »Toivonen, sinä taidat kultaa tehdä, koko kylä sen tietää. Sinä tiedät noitakeinoja ja taikauksia. Jos perkeletkin itsensä näyttää, en minä häntä aivo peljätä. Jos niin olla pitää, verelläni mä itseni kirjoitan ruumiineni sieluneni hänen haltuunsa. Sillä minulla on suuri tarvet; en sitä muutoin tekisi.»

Isoon aikaan ei tiennyt Toivonen mitä hänen tähän piti sanoa. Mutta kuin niitä tuli aina usiammat, eivätkä häntä päästäneet, käski hän heidän jokaisen, mutta kunkin erittäin, tulla tykönsä saman puoliyön aikana.

Ja kaikki tulivat pimiänä yönä, jonka hän oli heille määrännyt, kello yhdentoista aikana, aivan hiljaan ja varkahin Toivosen taloon. Hän vei jokaisen tultuansa, ilman sanaa hiiskumata, pimiään tupaan. Niitä oli kaksineljättä talon isäntää. Heille tuli hirmuinen säikäys ja pelko, kuin he synkässä pimiässä sattuivat toinen toiseensa ja tunsivat elävät likellänsä; sillä ei kukaan tiennyt toisista. Monella juoksi hätä-hiki pitkin kasvoja, ja muutamat olivat niin suuressa pelossa, että olisivat pötkineet tiehensä; mutta pelkäsivät hengen vaaraa.

Näin he seisoivat tiiman aikaa suuressa hiljaisuudessa ja pelossa, ja uskalsivat tuskin hengittää. Nyt kello löi kaksitoista. Ja heti kellon lyötyä aukesi yhtäkkiä ovi. Sisällen astui komeasti puettu Upseeri, korkia höyhenvihko hatussa ja pitkä sapeli vyöllä, ja rinnassa oli tähti. Hän kantoi kaksi palavata kynttilätä, jotka pani heidän eteensä pöydälle. Miehet, tunnettuansa toinen toisensa, ensin vähän häpesivät; sillä he kyllä ymmärsivät kunkin tulleen samassa tarkoituksessa. Ja taas he katsoivat Upseerin päälle, jota he jo olivat luulleet pahaksi hengeksi; mutta tunsivat hänessä itse Toivosen.

Toivonen oli yksitotinen kasvoista ja puhui: »Katsokaat nyt minua, te viheliäiset; nyt tunnetta, kuka olen. Minä en ole noita enkä tee taikoja; minä pidän kiinni Jumalasta ja uskon hänen päällensä. Mutta te olette jo aikaa luopuneet Jumalasta; te olette juoneet ja ylöllisesti eläneet; te olette pettäneet ja valhetelleet; te olette varastaneet ja pahaa tehneet; te olette pelanneet ja unhottaneet vaimonne lapsinensa, te olette perkeleen tekoja tehneet. Sentähden olette köyhät ja epätoivoiset. Mutta rehellisyys kauvimmin kestää; Jumalan pelko tekee rikkaaksi. Jumalan teillä on Jumalan siunaus. En tahdo olla rikas, mutta en ole köyhäkään. Jos nyt tahdotta olla niin kuin minäkin, niin tehkäät niinkuin minä.»

Näin sanottuansa Toivonen otti viheliäisen kukkaron ja tyhjensi sen pöydälle. Helisten putosi pöydälle pälkkiä kauniita kultarahoja ja pyöryivät ympärin ja sokaisivat silmiä. Eivät koskaan talonpojat olleet niin paljon kultaa nähneet yhdessä koossa. Heidän sydämmensä tykyttivät ankarasti.

Mutta Toivonen avasi suunsa ja sanoi: »Totta totisesti, minä sen sanon teille, tämä ei minua tee onnelliseksi; mutta viisaus tekee onnelliseksi, jolla tätä kultaa hankitaan ja nautitaan. Te oletta mun tyköni tulleet, että minä teitä opettaisin kultaa tekemään. Minä tahdon teille opettaa sen konstin. Se on paras mailman viisaus, ja enemmästä arvossa kuin kulta. Koska teillä on viisaus, niin myöskin saatte kultaa, ettekä siitä sitten niin paljon pidä. Mutta sitä onnea ette saavuta, ennen kuin oletta tulleet koetelluiksi. Ja koetuksen aika on seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa. Joka loppuun asti kestää, saapi iloa ilon perästä. Totisesti, minä sen sanon teille, koska se aika on täytetty, pitää kunkin teistä pöydälle kaataman enemmin kultaa, kuin teidän silmänne nyt näkee. — Mutta koetus on jumalattomalle vaikia ja syntiselle kova. Sillä hänen täytyy kokonaan kääntää sydämmensä ja tulla uudeksi ihmiseksi.»

Nämät kaksineljättä talon isäntää kuulivat pelkäävässä hiljaisuudessa
Toivosen puhetta. He katsoivat hänen päällensä pystössä silmin.

»Kuka teistä,» hän sanoi, »tahtoo kestää tätä seitsemän ajastajan ja seitsemän viikon koetusta, hän jääköön tänne. Joka pelkää ja jonka usko horjahtaa, se menköön heti pois.»

Ei mennyt kukaan.

»Noh, koska niin on,» huusi Toivonen, »niin teidän täytyy kaikkialla läsnä olevan Jumalan edessä minulle luvata seitsemän lupausta, ja niitä pitää uskollisesti seitsemän ajastaikaa.»

»Ensiksi: Teidän pitää seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa välttää kaikkia juomahuoneita ja krouveja, mutta sitä vireemmin käydä kirkossa, kuulla Jumalan sanaa ja sen jälkeen elää.»

»Toiseksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa olla kortteihin koskemata, ja kaikkeen peliin, jolla rahasta pelataan.»

»Kolmanneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa ei saa mikään kirous eli sadatus, eli haukkuma-sana tulla suustanne, eikä mikään paha sana, soimaus eli panettelemus eli valhe-puhet.»

»Neljänneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa pitää teidän päivätyönne olla rukous ja työnteko. Illoin ja aamuin teidän pitää vaimoinenne lapsinenne laskeuta polvillenne, rukoilla Jumalata ja katua syntejänne. Työnne teidän pitää viriästi ja uskollisesti toimittaa, eikä enään tehdä velkaa.»

»Viidenneksi: Joka seitsemän vuoden ja seitsemän viikon sisällä kerrankaan on viinasta juovuksissa, tulee meidän yhteydestämme ulos suljetuksi.»

»Kuudenneksi: Pellolla, jota viljelettä, ei saa kasvaa pahaa ruohoa, eikä huoneissanne saa löytyä likaa ja saastaisuutta. Teidän huoneenne, tallinne ja navettanne ja kaiken kalunne pitää todistaa puhtaudesta. Siitä mä teidät olen tunteva.»

»Seitsemänneksi: Teidän ruumiinne olkoon Jumalan templi; olkaat siis puhtaat, siviät ja siistit sekä elämässänne ja käytöksissänne että ruumiinne ja vaatteinne puolesta, ilman mitään saastaisuudeta. Niin myös teidän lapsenne. Tämä olkoon meidän merkkimme.»

»Joka nyt tahtoo luvata ja pitää nämät seitsemän lupausta, hän astukoon tänne ja antakoon mulle kätensä liiton merkiksi. Joka on heikko, sitä kokekaamme auttaa.»

Näin Toivosen puhuttua kaikki ne kaksi neljättä talonisäntää astuivat toinen toisensa perästä hänen tykönsä, ojensivat hänelle kätensä yli pöydän ja siellä olevan kullan, ja sanoivat kukin: »Minä tahdon.»

»Niin menkäät siis kotia rauhassa ja kääntäkäät itsenne vielä ennen maata mentyänne rukouksella Jumalan tykö, että hän teille antaisi voimaa, lupaustanne pitääksenne. Totisesti, totisesti minä teille sanon, koska aika on täytetty, on kukin pöydällensä saatava enemmin kultaa, kuin tässä silmänne näkevät!» Näin Toivonen puhui ja vielä varoitti heitä kellenkään ihmiselle ilmoittamasta mitä he tänä yönä olivat nähneet ja kuulleet, ja myöskin keskenänsäkin siitä puhumasta eikä sinneppäinkään.

Sitten nämät kaksineljättä kaikessa hiljaisuudessa läksivät tiehensä. Kotia mennessä ei kukaan hiiskunut toiselle sanaa. Niin he olivat hämmästyksissä kaikesta siitä kummasta, jota olivat nähneet ja kuulleet. He olivat odottaneet nähdäksensä varsin toista. Moni, ajatellessansa lupauksia, oli vähäsen pelossaan, sillä net olivatkin kovin vaikiat täyttää. Mutta sitä salaisuuden kaltaista, jolla asia oli peitetty, ja niitä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa, ja Toivosen puheita, ja pöytää täynnä kultaa, ja sitä komiaa upseeria tähtinensä rinnassa ja sitä synkän pimiätä puoliyön aikaa, niitä ei kukaan saattanut unhottaa, ja se oli heille niin kuin outo uni.

14.

IHMISET VARSIN SUURESTI KUMMASTELEVAT

»Mikä nyt vaivaa, Heikki? Jussi, mitä tämä merkitsee?» näin kysyi vanha kylän vartia, huomen aamulla kulkeissaan pitkin kylän tietä: »Mitä tämä merkitsee? Joko taas tulee Maaherra eli kukatiesi joku suurempi Herra? Vai miksi te niin pesette, ja kaikin puhdistatte?» Näin hän kysyi, mutta hänelle vaan naurettiin vastaukseksi.

Ja kävi muillenkin ihmeeksi se erinomainen muutos joka monessa talossa havattiin. Siellä pestiin ja puhdistettiin akkunoita, laattioita, ovia, pöytiä, lavittoita ja penkkejä. Huoneidenkin edestä korjattiin pois kaikki roskat, ja mitä siellä ajeli, pantiin kokoon oikialle siallensa. Ne kaksineljättä talonisäntää kyllä tiesivät syyn, mutta ei kellenkään sanoneet. Sillä he ajattelivat: seitsemän vuoden perästä on meillä kaikki arkut täynnä rahaa.

Toivonen nähtyänsä tätä ihmisraukkain uutteruutta, sanoi Elsalle: »En tiedä, itkenenkö tuota vai nauranenko. Sillä katso, mitä nuot ihmiset eivät ennen tehneet omasta taidosta, elikkä rakkaudesta vaimoa ja lapsia kohtaan, eli rakkaudesta Jumalata kohtaan, eli itsiänsä hädästä auttaaksensa, eli että he olivat sen hyödytyksestä vakuutetut, sitä he nyt tekevät epäuskoisesta pelosta ja tyhmän toivon kehoituksesta, kuinka ovat kuitenkin ihmiset hullut! — Mutta epäuskon kautta heidän pitää tulla totuuden tuntoon, ja turmelluksensa kautta oikiaan ja vakaan elämään.»

Mutta kylässä ihmiset viikko viikolta ihmettelivät aina enemmin ja enemmin. Sillä krouvit jäivät nyt melkein tyhjiksi. Sunnuntaina ei kuulunut keilasilla olevain rähinää ja huutoo, eikä kirouksia eli naurua. Korttia eli muuta peliä ei tuskin kukaan enään koskenut. Oluet happanivat krouvarein kellareissa, koska niitä niin vähän enään juotiin. Ei myöskään saksan viinaa eli paloviinaa paljon kulunut. Usiammat miehet pysyivät kotona vaimon ja lasten tykönä, elikkä kulkivat katselemassa peltojansa ja niittyjänsä, ja neuvottelivat mitä sopisi nousevan viikon töiksi. Jotka ennen olivat juomarit ja hulivilit, olivat nyt yksitotiset ja järjelliset; jotka ennen pitivät ylellistä elämätä, olivat nyt hartaat kirkon käviät. Jotka muutoin ennen kävelivät ympärin eli ajelivat joutilaina, olivat nyt aamusta iltaan saakka työssä, taikka muiden tykönä palkollisina eli omilla tiluksillansa.

Kestikiivari, nähtyänsä sunnuntaina penkit ja pöydät krouvituvassansa tyhjänä, oli vihasta melkein itkemäisillänsä? »Ovatko nyt kaikki ihmiset tulleet villipäisiksi? Mikä, Juutas! on heihin mennyt? Ei se kelpaa. Eihän kukaan rehti mies näin voi pysyä pystyssä. Ei suinkaan! Tähän pitää tulla toinen järjestys.»

Karhulan kirkkoväärti myöskin, havattuaan krouvitupansa tyhjänä, sanoi: »Jos tämä elämä kauvan kestää, niin mun täytyy jättää pois koko sen elatuskeinon. Mutta kyllä minä ymmärrän, tämä on joku konnan työ minua vastaan; minua tahdotaan muka hävittää. Mutta ennen kuin se tapahtuu, pitää koko kylän tulla häviöön. Jos ma vaan taitaisin keksiä kenen tekemää se on.»

Myös Herra Kappalainenkin oli havainnut tämän muutoksen. Tutkittuansa ja mietittyänsä oli hän löytänyt, että tämä niin monen ihmisen muutos ja parannus oli alkanut siitä sunnuntaista saakka, jona hän oli pitänyt pitkän saarnan kristillisestä uudesta syntymisestä uskon kautta. Sillä saarnalla hän arveli kaikki tehneensä ja sanoikin sen suorastaan. Mutta sen kautta hän saatti päällensä Karhulan ja muiden hallitusmiesten ja krouvarein vihan, että hänelle oli heiltä alinomaista vastusta eikä he tuskin enään käyneetkään kirkossa.

Kestikiivari, päästäksensä hapannutta oluttansa, möi sen puoleen hintaan; hän koki viinan myyjäin keinoilla parantaa viinaansa ja tehdä makiammaksi, ja joka sunnuntaina hän palkkasi soittajita, jotka koreasti ja iloisesti soittelivat, sinne muka houkuttaaksensa väkeä. Mutta näistä kahdestaneljättä talon isännästä ei tullut yksikään, eikä kukaan heidän taloudestansa.

Karhula myöskin koki houkutella tykönsä vanhoja juomavieraitansa, kohtasi heitä ystävällisesti ja iloisesti, juottikin monta ilman rahata, ja sanoi: »Miksi ette nyt ollenkaan tule mun tyköni juomaan?» He vastasivat: »Ei ole rahaa!» — Siihen hän huusi: »Hei! mitä joutavaa! Tiedättehän etten minä ole niin kova, ja kyllä annan lainaksi. Tunnenhan minä teidät.» Mutta eivät kuitenkaan tulleet.

Nyt hän tuli kokonaan vihapäihinsä ja sanoi: »Koska mulle niin teette, kyllä minäkin teille nyrkin näytän. Malttakaat! Kyllä vielä muistatte Karhulan isäntää!»

15.

VELKAKIRJAT AVATAAN. SÄÄSTÖKASSA JA YHTEINEN KEITTO-RAKENNUS

Nyt tulivat yksi ja taas toinen niistä köyhistä ihmisistä, jotka kuuluivat Kullan tekiäin liittoon, salaa Toivosen tykö, valittivat hätäänsä ja sanoivat: »Katso, Toivonen, lupaukseni, vaikka ovat vaikiat pidän minä tarkkaan. Nyt on puolen vuotta kulunut, minä rukoilen ja teen työtä; enkä pelaa, enkä ryyppää, enkä tappele enään. Huoneeni on hyvässä korjussa; vaimo ja lapset puhtaat. Ei saata kukaan minun päälleni valittaa. Mutta kylän hallitusmiehet minua vaivaavat kaikella muotoa. Minun on sillen ja tällen velkaa. Nyt he uhkaavat ajaa minua talostani, jos en maksa heille velkaani elikkä kulje heidän tykönä juomassa. Auta minua, Toivonen, muutoin en voi pitää lupaustani. Puolen seitsemättä vuoden perästähän minulla on rahaa kylläksi; anna mullen muuan rahasumma edeltä käsin, niin mä sen sitten sinullen maksan takaisin.»

Toivonen vastasi: »Neljäs lupaus on: Rukoilla, työtä tehdä, eikä enään velaksi ottaa. En siis uskalla sinulle rahaa lainata. Mutta katsokaamme perään, kenelle ja kuinka paljon sinä olet velkaa; sitten tuumailkaamme kuinka pääsnet hädästäsi.»

Näin sanottuansa hän otti pännän ja paperia, istui alas ja kirjoitti
mitä hänelle kukin kysyttyä vastasi. Mutta hän kyseli kutakin erittäin:
»Kenellen sinä olet velkaa? Kuinka paljon ja kuinka suuri korko on?
Miksikäs olet velkaa tehnyt, ja oletkos antanut panttia?»

Näin saatuansa tietää miehen koko velkasumman, kysyi hän taas: »Milläs aivot maksaa? Kuinka paljon sinä eli vaimosi ja lapsesi saatatte viikossa ansaita? Kuinka paljon sinulla on maata ja karjaa, ja kuinka paljon sinä saatat keskoisina vuosina myydä elostasi? Kuinkas itsesi elätät ja perheesi? Paljonkos tarvitset viikon, ja paljonko päivän elatukseksi? Kuinka ovat vaatteesi ja kalusi eli aseesi? Mitä vielä pitää hankittaman, ja mitä taittaisin ilman vahingota säästää?» Kaiken tämän Toivonen kirjoitti tarkasti ylös kunkin suusta. Nyt tuli vasta heidän entinen järjetön ja huoleton taloutensa käyttäminen nähtäväksi. Sillä moni ei edes tietänytkään tarkkaan, paljoko hänen oli velkaa, eikä ollut hänellä mitään ylöskirjoitettu. Sitä piti ensin lainan antajalta tiedusteltaman. Monella oli useamman vuoden korko vielä maksamatta. Se piti siis ensin suoritettaman. Monen täytyi hallitusmiehille, joilta hän hädän aikana oli saanut lainaksi, maksaa korkoa (eli intressiä) kahdeksan ja vielä kaksikintoistakymmentä sadalta. Nyt Toivonen meni kaupunkiin ja sai sieltä omalla takauksellansa rahaa lainaksi kohtuullista intressiä vastaan, että nämät suunnattoman korkorahan ottajat pois suoritettaisiin, ett'eivätkä enään liian korkorahan ottamalla saisi hävittää köyhempiä. Monella oli vielä enemmin velkaa kuin omaisuutta. Ja siihen apua löytää oli vaikia asia. Mutta Toivonen koki heitä rohkaista ja sanoi: »Säästäin ja työtä tehden te Jumalan avulla pääsette velkanne. Seuratkaat vaan kaikissa minun neuvoani!»

Nyt vasta näkivät miehet kuinka pahoin ja väärin he olivat talouttansa ja tavaratansa käyttäneet, ja siitä heille oli paha mieli. Nyt vasta kukin sai nähdä, mitä hänelle, koska velka pois eroitettiin, jäi omaksi. Eikä sitä monelle jäänyt paljo, niin että he joutuivat pahaan hätään ja pelkoon. Nyt kaikki tahtoivat säästää, kaikki työtä tehdä. Mutta kuinka piti alkaa, että se auttaisi?

Toivoselle oli tästä paljon työtä ja vaivaa. Mutta se vaiva oli hänelle mieluinen, sillä hän oli totinen ihmisten ystävä. Hän laittoi kullenkin kirjan, kuhun velat kirjoitettiin, niin myös tulot ja maksut, että kukin selvästi näki kuinka asiansa oli.

Sitten hän taas meni kaupunkiin ja haki kaikellaista työtä lapsille ja kasvaneille. Ja mitä niin päiväpalkaksi ansaittiin, se piti viikottain ylöskirjoitettaman ja säästettämän. Muutamat heti antoivat rahat Toivoselle, toiset taas viikottain, että niin syntyisi rahasto, jolla velat aikaa myöden suoritettaisiin.

Kuin näin tekivät useammat, ja Toivonen jo näki yli pari sataa Ruplaa koossa, ajatteli hän: »Miksikä tämän rahan pitää maata kuollunna ja ilman hyödytä? Jos se vuosittain antaisi korkoa, olisipa siitä ihmisraukoille ilman mitään heidän vaivatansa aina vähä voitto ja velan vähennys.»

Niin hän teki itselleen kirjan, johon kirjoitti, mitä kukin viikottain ansaitusta rahastansa pani säästökassaan. Meni sitten kaupunkiin ja puhui rehellisen Herran kanssa, että hän joka kuukausi ottaisi vastaan säästetyt rahat, jos ei ollutkaan enemmin kuin kaksikymmentä Ruplaa, ja lainaisi net ulos korkoa vasten. Ne olivat, sanoi hän, köyhäin, säästäväin ihmisten rahoja. Tämä Herra, joka oli rikas kauppamies ja mielellään tahtoi auttaa, otti vastaan rahat lainataksensa net ulos, ja kuin vuoden lopulla intressit maksettiin, lainasi hän taas netkin ulos, niin, että intressistäkin tuli korko. Mutta Toivonen kotona pani kirjaansa, kuinka paljon kullakin oli osaa tässä korkorahassa.

Se nyt oli Jumalalta suotu onni että nämät ihmiset lapsinensa olivat terveet, ja jaksoivat työtä tehdä. Eipä ennen niin ollut. Sillä koko sunnuntaipäivän juotuansa, he maanantaina vielä olivat kohmelossa, päätä pakotti ja muutoinkin särki ruumista, ett'eivät kyenneet työhön. Mutta nyt kuin elivät raittiisti ja pitivät itsensä puhtaana, pääsivät he monta tautia ja pahaa, jotka tulevat saastaisuudesta ja juoppoudesta.

Ja kuin sitten Toivonen sanoi liittolaisillen, tehneensä säästökassan, ja että raha, jonka he viikottain toivat hänen hallussansa olevaksi, antoi vuokraa, kummastelivat he sitä ja olivat iloissansa. Ja jokainen näki kirjasta, kuinka paljon rahaa hän jo oli antanut ja kuinka suuri korko hänellä oli lopulla vuotta odotettava. Alusta oli vaan muutama perhekunta tuonut rahansa. Mutta nyt sanoivat yksi toisellensa. Ja moni, kuultuansa että toisilla jo oli kolme, neljä, kuusikymmentä Ruplaa ja enemminkin säästössä, tuli pahoille mielin ja tahtoi samaa etua nautita; otti siis vähät rahansa ja vei net Toivoselle, sanoin: »Hei, veikkoseni, miksi et ole minulle mitään puhunut säästökassasta? Pane minunkin rahani, joita en tarvitse, sinne, olkoon vähän eli paljon. Sillä jos ma net kotona pidän, eivät ne enene, vaan pikemmin katoavat, niin kuin tina tuhkaan. Koska rahaa on, niin se tuhlataan pois. Paree siis, ettei niitä näe eikä muista! Jos en saa niitä sinun haltuusi, en isoon aikaan vielä saa ajatellakkaan velkani maksua.»

Niin toivat jokainen Toivoselle viikon kuluessa ansaitusta rahastansa mitä eivät tarvinneet, yksi enemmin toinen vähemmin. Muutamat olivat niin ahneet, että antoivat vaimoin ja lasten nähdä nälkää, sitä enemmin rahaa kootaksensa.

Tätä Toivonen pahastui ja sanoi: »Kyllä se nyt on hyvä, että säästätte; mutta vaimoin ja lasten ei pidä nälkää nähdä. Hyvin syöneellä on myös voimaa ja halua työn tekoon. Tosi kyllä on, että monen emännän, joka myöskin saattaisi pellolla eli niityllä työtä tehdä, eli muutoin rahaa ansaita, nyt täytyy pysyä kotona ja kuluttaa aikansa ruokaa keittäissä. Jos olisi yhteinen ruoan laitos, josta jokainen perhekunta saisi noutaa ruokansa valmiiksi keitettynä, ei niin paljon puita poltettaisi eikä kuluisi niin paljon aikaa niitä kootessa ja hakatessa; ja myöskin mitä halkoja ei omiksi tarpeiksi kuluteta, ne saatettaisiin myydä muille eli kaupunkiin, josta ainakin tulisi joku rahan lisäys ja säästö. Jollakin tavalla tämä pitäisi toimeen saataman.»

»Te muistatte, että me kalliina aikana söimme huonompaa ruokaa. Miksi me silloin säästimme, koska ei meillä ollut mitään, ja emmä pikemmin nyt säästä, kuin on jotakin säästämistä? — Me saamme nyt potaatteja, jauhoja, leipää ja lihaa parempaan hintaan. Me taidamme nyt samalla rahalla, kuin kalliimpanakin aikana, saada parempaa ruokaa ja vielä säästääkkin paljon. Jos yksi keittää kaikille, tulee monen emännän aika säästetyksi, jotka siis saattavat tehdä muuta työtä ja ansaita rahaa. Kolmenkymmenen kattilan ja padan alle kuluu päivässä kaksikymmentä kertaa enemmin puita kuin yhden suuren padan alle, jossa kolmelle kymmenelle perhekunnalle keitetään. Senhän te ymmärrätte, että siitä on voitto. Mutta kussa useammille ihmisille yhteisesti keitetään, siinä kuluukin vähemmin suoloja, voita, rasvaa ja muita ruan höysteitä, että myöskin keittoastioita. Koettuapa tuo nähtänee.»

Näin Toivonen puhui. Moni kyllä suostui siihen; mutta toiset taas ei. Toivonen meni appensa, myllärin tykö ja puhui hänen kanssansa, että hän rupeaisi säästölientä eli köyhäin ruokaa keitättämään. Jotka suostuivat tätä ruokaa ottamaan, sanoivat kuinka paljon lientä (soppaa) ja lihaa he kuksi päiväksi tarvitsivat. Niitä oli aluksi seitsemän toista perhekuntaa.

Nyt täytyi kunkin perhekunnan, toisen toisensa perästä, vuorostansa, antaa halkoja keittämisen tarpeeksi ja yhden apuihmisen. Myllärin emäntä piti vaarin keitosta. Kunakin päivänä oli erilaista ruokaa. Jolla ei ollut rahaa, se sai maksaa ruoka-osansa jauhoilla, potaateilla eli muulla maanhedelmällä. Eikä se ollut kellenkään vaikia. Ainoastansa joka lihaa otti, sen piti rahalla maksaman. Myllärin emäntä ymmärsi ruanlaitoksen. Muut vaimot ja tytöt, jotka vuorostaan olivat päivänsä hänelle apuna, oppivat samassa paljon, jota eivät ennen tienneet.

Näin tuli että nämät perhekunnat, joiden seassa myöskin olivat myllärin ja kouluttajan perheet, söivät sekä parempaa että ravitsevampaa ruokaa kuin muut ihmiset koko kylässä, ja kuitenkin huokiampaan hintaan. Joka päivä oli erilaista lientä (soppaa) eli velliä, kolmasti viikossa lihaa, keitettyä, paistettua ja kaikella lailla laitettua. — Toiset, nähtyänsä ettei näillä ollutkaan vesivelliä eli kehnoa köyhäin ruokaa, ja että se oli sairaille ja kivuloisille terveellistä, rupesivat myöskin tähän ruokakuntaan, ja vielä moni muukin, joka ei kuulunutkaan koko kullantekiäin liittokuntaan. Sillä he havaitsivat sen kyllä, että näin säästyi paljon puita, vaivaa ja aikaa, ja ruokakalujakin ja että saatiin ruokansa valmistetuksi paljoa parempaan hintaan.

Vihdoin tuli myllärin emännän köökkikuntaan kovin paljon osamiehiä, vaikka hän kyllä päivä päivältä sai enemmin apuihmisiä. Sentähdenpä Karhulan isäntä myöskin laitti samanlaisen köökin, siitä voittaaksensa. Mutta kaikki jotka kuuluivat kullantekiäin liittokuntaan, pysyivät myllärin tykönä. He olivat keskenään valinneet ymmärtävimmät isännät vaaria pitämään ruoka-tarvetten ostosta ja täyttämisestä. Sillä tämän laitoksen piti olla ei yhdelle yksinäiselle voitoksi, vaan kaikille eduksi.

16.

KUINKA KROUVIT KYLÄSSÄ VÄHENEVÄT, JA MITÄ VANHAT TALONPOJAT SIIHEN SANOVAT

Mutta toisin kävi Karhulan köökissä. Hän keitätti kehnoa ruokaa, jota ei kukaan tahtonut syödä. Ja niin vähenivät hänen vieraansa, jotka eivät tahtoneet niin paljon maksaa hänen kehnosta ruastansa. He yhtyivät keskenänsä, tekemään muka samaten kuin myllärin ruokakunnassa. Mutta eipä se käynyt toimeen, kuin ei ollut yhtään järjestystä ja yksi koki toistansa pettää. Ja sitä nauroi Karhula, iloissaan ettei käynyt muiden paremmin kuin hänenkään.

Mutta hänen tykönänsä oli kuitenkin pahempi, kuin muiden tykönä, sillä hän oli kovasydämminen ja ilkiä ihminen. Hän oli paljon rahaa koonnut vääryydellä, mutta väärin saatu tavara ei menesty. Koska kalliina aikana Kultalaan tuli armeliain ihmisten antoja köyhiä varten, että heille keitettäisiin ja jaettaisiin ruokaa, oli hän hallitusmiesten kanssa puhunut että köyhille pikemmin annettaisiin rahaa itse ostaaksensa ruokaa. Nyt hän piti yhtä kestikiivarin kanssa, ja molemmat möivät köyhille jauhoja ja leipää armottomaan hintaan. Niin tuli kaikki raha heidän kukkaroihinsa. Jos joku hädässänsä eli rahaa saadaksensa tahtoi auksionin kautta myydä heiniä, eli eläimiä taikka jotain muuta, tuli Karhula yhteen kestikiivarin ja muiden hallitusmiesten kanssa, ja he sopivat keskenään saadaksensa kaikki hyvään hintaan. Ensin he tarjosivat varsin vähän, ja lisäsivät pikkuisen. Sitten olivat menevinään toinen toisensa perästä tiehensä, eivätkä enempää tarjonneet, sanoen vaan olevan kovin paljon rahaa huonosta kalusta. Ja että heitä pidettiin ymmärtävimpinä miehinä kylässä, ei uskaltaneet kukaan tarjota korkiampaa hintaa. Näin he saivat kalut huokiaan hintaan. Mutta jos kuitenkin joku oli ymmärtävä ja tahtoi tarjota enemmin, peljätettiin häntä uhkasanoilla, olletikkin jos hän oli jollenkullen mitään velkaa; ja he sanoivat: »Jos sulla on rahaa kyllä ostaaksesi näin kehnoa kalua, ja tahdot enemmin tarjota kuin ystäväni, niin minä vaadin ettäs maksat pois minulle velkasi.»

Niin teki Karhula. Mutta väärin saatu tavara ei menesty. Hän oli ylpiäs ja riitainen mies, ja hänellä oli alinomaa riitoja ja käräjänkäymisiä. Veljeinsäkin ja sisartensa kanssa oli hänellä myös riita, sillä hän oli isän perintöä jaettaissa petoksella ja kavaluudella ryöstänyt itsellensä suurimman osan. Moni mies kylässä oli hänen kanssansa riideltyään ja käräjiä käytyään joutunut kokonaan häviöön ja maantielle.

Ylipäätään oli riitaisuus ja käräjänkäynti suurin syy Kultalalaisten köyhyyteen. Sillä ollessansa vielä voimissansa he tahtoivat elää suuresti ja ylellisesti eli muka herroiksi; jolla oli riita eli käräjänasia, hän katsoi sitä suureksi ja kunnialliseksi asiaksi, sentähden että jokainen hänen kanssansa siitä puhui ja häntä kyseli. Päälliseksi tulivat kavalat asianajajat ja vielä enemmin heitä ärsyttelivät, sillä heille oli suuri voitto talonpoikain tyhmyydestä ja riidan halusta. Käräjänkäviät silloin pitivät asiastansa niin kiini, että tuhannesti vannoivat ennen tahtovansa panna kaikki alttiiksi kuin vähänkään peräytä. Tämäpä juuri oli asianajajain päätarkoitus. Kaikellaisilla juonilla ja kavaloilla keinoilla käräjän käynti pitkitettiin vuosi vuodelta, ja sitten asia lykättiin yli-oikeuksiin, niin että viimen kulut ja kustannukset olivat kymmenen vertaa suuremmat, kuin koko asia itsessään maksoikaan. Joka sitten asiansa kadotti, se haukkui tuomarein vääryyttä ja sai nälkää nähdä. Mutta asianajajat pitivät paraan palaisen.

Toivonen, tultuansa kylään, oli monta estänyt riitelemästä. Sillä jos häneltä joku kysyi neuvoa, hän sen aina asetti niin, että asia hyvässä suosiossa ratkaistiin. Ja hän puhui, sanoen:

»Kerran kaksi koiraa, jotka kaitaisella sillalla tulivat toisiansa vastaan, löysivät lihapalaisen. Ja he tulivat riitaan, kenen se oli. Kolmas koira, jonka myöskin teki halu tätä lihaa, tuli ja kuiskutteli kumpaisenkin korvaan: pidä puolesi! sinun se on oikeutta myöden. Ja niin rupesivat tappelemaan ja puremaan, siksi että molemmat putosivat sillalta jokeen. Sitten kolmas koira otti lihapalaisen ja söi sen, katsoin kuinka toiset uivat. Niinpä käy riita veljestenkin kanssa käräjissä.»

»Riitaisuus maksaa paljon rahaa, ja tuottaa pilkkaa ja häpiätä. Joka rupeaa käräjänkäyntiin, on jo menettänyt puolet siitä mitä hän tahtoo voittaa. Pahat asianajajat ovat niin kuin saksen eli keritsimen molemmat haarat eli terät; net yhtyvät vaan eroittaaksensa mitä heidän väliinsä pannaan. Jos vihdoin voitatkin asiasi, olet kuitenkin enemmin hukannut, kuin koskaan saat takaisin: nimittäin työtä ja aikaa; ja vielä kukatiesi terveytesikin, joka usein turmeltuu vastuksesta, mielikarvaudesta ja harmista, pelosta, murheesta ja unettomista öistä.»

Näin Toivonen puhui. Mutta Karhula ei häneltä koskaan kysynyt neuvoa, vaan hänellä oli melkeen joka vuosi joku uusi riita. Ne monet kustannukset ja maksut ja lahjat asianajajille ja kirjoittajille, ne monet juoksut ja reisut saattivat hänen vähitellen häviöön. Tapattuansa naapureilleen riidan vanhasta tammipuusta, jonka hän oli sanonut seisovan hänen tiluksillansa, tuli hän pahaan hätään. Tämä tammi tuli hänelle maksamaan monta sataa ruplaa, eikä hän tiennytkään mistä sitä rahaa ottaa, sillä hän oli enemmin velkautunut kuin olisi uskonutkaan. Ja kuin hän nyt kaikkialta haki rahaa, eikä saanut kustaan, huoletti se niitä joillen hän oli velkaa. He rupesivat heti häntä velkomaan. Eikä ollut hänelle muuta neuvoa kuin jättää heille kaiken tavaransa. Hänen täytyi myydä talonsa. Tämä hänelle oli riitaisuudestaan.

Hänen peltonsa, joita hän oli huonosti ja huolettomasti viljellyt, menivät sentähden varsin vähään hintaan. Ja kuin ei enään paljon käyty krouveissa, ei krouvarinkaan elatuskeino kannattanut. Sentähden joka hänen talonsa osti, nähtyänsä ettei kukaan tullut rahojansa likoon panemaan, jätti hän pois koko krouvarin elatuskeinon. Niin jäi Kestikiivari yksin juoman laskiaksi ja vieraiden vastaan ottajaksi; sillä muut kapakat ja salakrouvitkin olivat jo ansion puutteesta herjenneet.

Muutamat vanhat talonpojat puistivat päätään ja sanoivat: »Tämä on paha aika, ja sen kyllä näemme, että kylämme menee kokonaan häviöön. Ennen aikaan oli kolmessa isommassa kapakassa ja myös pienemmissä ja salakrouveissa täytensä väkeä; nyt tuskin taitaa yksikään tulla aikaan. Kylläpä se on häpiä Kultalalle, ja merkki että asiat ovat meillä pahoin.»

Mutta Toivonen puhui heille ja sanoi: »Ei suinkaan, Veikkoset! mutta nyt on siihen siaan toivo, että kaikki meillä tulee paremmaksi. Minä olen paljon matkustellut ympärin mailmaa, ja nähnyt monta kylää. Jossa olivat enimmät krouvit, siinä mä havaitsin enintä köyhyyttä. Ja kussa ei ollut yhtään krouvia, muutoin kuin juuri matkustavaisia varten, siellä nähtiin hyvä elanto taloissa. Eivätpä juomahuoneiden isännät ilman syytä ripusta huoneensa seinälle merkiksi (skyltiksi) raatelevaisten eläinten kuvia, niin kuin leijonan; eli kotkan eli karhun, eli haukan — netpä eläimet toisten verestä ja lihasta elävät. Toiset ripustavat ulos kultaisen ristin, ikään kuin merkiksi, että tahtovat itse kultaa ja ihmisille antavat siaan ristiä ja murhetta. Toiset ripustavat ulos kultaisen enkelin, mutta se on paha enkeli, joka viettelee ja kokoaa ihmisiä saattaaksensa heitä viimen viheliäisyyteen, köyhyyteen, rikokseen, rankaistuksen alaisiksi ja vankihuoneeseen.»

»Meillä on kestikiivari-talossa, joka on tarpeellinen vielä krouvikin; muta sekin on jo liiaksi, ja jos ei sitä löytyisi, olisi vissiin naapuritaloin parempi. Joka ei juomahuoneessa istu kortti kädessä, se ostaa Biblian ja muita hyödyllisiä kirjoja taloonsa. Joka ei juomarein parissa osta tyyriillä rahalla pään porotusta, hänellä on kotona vaimoinensa ja lapsinensa iloa ja riemua ilman rahata. Joka ei maksa krouvarille, hänellä on rahansa tallessa. Suurempi on kunnia ja hyöty että on omassa kellarissa tarpeeksesi omaatekoa viinaa ja olutta, kuin aamittain ja tynnyrittäin juoda sitä krouvarin kellarista.»

Näin Toivonen puhui, eikä ollut vanhoilla mitään tätä vastaan sanomista. Mutta krouvari tätä kuultuansa tahtoi pakahtua vihasta, sentähden että hän oli krouvareita verrannut raatelevaisiin eläimiin. Ja hän olisi mielellään haastanut Toivosta käräjiin jos olisi voinut. Mutta Toivonen oli viisas, piti vaarinsa ja vältti häntä eikä ollut milläänkään hänen kiljunastansa ja haukkumisestansa.

17.

UKON TULESTA PAPPILASSA JA UUDESTA PAPISTA

Siihen aikaan oli yhtenä yönä hirmuinen ukkoisen ilma. Koko taivaan laki oli ukonliekissä. Ukko jyrisi ja pauhasi, että huoneet järisivät ja akkunat tärisivät. — Koko vuosikauden elettyänsä jumalattomasti ja irstaisesti, Kultalalaiset rukoilivat ukon pannessa hartaasti ja katuivat syntejänsä niin kauvan kuin jyrinä kuului. Sitten taas elettiin niin kuin ennen.

Hirmuisesti paukkuin lensi ukon tuli kylään. Se putosi tulimerenä pappilan ylitse; mutta onneksi ei kuitenkaan sytyttänyt eikä ketään vahingoittanut. Mutta aamulla nähtiin kuinka se oli katon särkenyt; ja vanha Kappalainen tuli niin säikäyksiin, että hän kuoli muutaman päivän perästä. Nyt Kultalalaiset Esivaltaa haukkuivat, sanoen: »Esivallan on syy koko tähän pahan onnen kohtaukseen. Sillä jos ei olisi kielletty, ukkoisen ilmalla kelloja soittamasta, ei olisikaan tämä tapahtunut. Ennen taittiin soittain poiskarkottaa ukkoinen; mutta nyt se on kielletty. Suurilla herroilla ei ole yhtään Jumalan pelkoa. Siitäpä onnettomuus tulee.» — Näin Kultalan miehet puhuivat.

Mutta Toivonen sanoi: »Kuinka te sydämmessänne ajattelette niin tyhmästi ja suullanne puhutte niin pilkallisesti. Ei Esivalta ole ukon tulta pappilan katolle saattanut, vaan sen on tehnyt se metallinen nuppi, joka on katolla. Sillä Jumala on sen pannut ukkoisen luontoon, että se aina seuraa vettä eli metallia maan päällä, olletikkin metallisia piikkejä. Sen on Jumala tehnyt, että ihminen tietäköön, kuinka hän taitaa ukkoisesta pitää varansa. Sillä koska ukon tuli löytää metallin, jota myöden se saattaa kulkea aina maan sisään, ei siitä ole mitään vahinkota.»

Näin Toivonen puhui ja vei talonpojat pappilan katolle. Siellä he kaikki näkivät kullatussa nupissa pieniä palaneita eli sulanneita reikiä, ja kuinka ukon tuli oli kulkenut pystössä olevia nauloja myöden joilla tiilit olivat kattoon kiinni liitetyt, ja sitten hypännyt katon alla riippuvaan rautalankaan, jolla Papin tykö tulevat sisällä huoneessa olevata kelloa soittivat, ja jonka toinen pää ulottui maahan. Että nyt ukon tuli oli löytänyt sellaisen rautatien maahan asti, sen tähden oli itse huonet tullut säilytetyksi. Mutta jos ei olisi sattunut olemaan sellainen ukon tulen johdattaja, olisi kyllä saattanut huonet syttyä palamaan.

Vielä puhui Toivonen: »Että kirkontornit ovat pystöt ja korkiat ja niissä on paljon rautakatuja, siitä usein tapahtuu että ukon tuli niihin vetäypi. Ja koska siis jo moni ihmis-raukka ukkoisen kelloja soittaissaan on henkensä heittänyt, on korkia Esivalta kieltänyt sellaisen hyödyttömän ja epäuskoisen soittamisen.»

Näin Toivonen puhui; ja havattuansa että ihmiset tästä saakka enemmin kuin ennen pelkäsivät ukon tulta, pahastui hän sitä. Ja hän sanoi: »Peljätä ja ahkailla ukon käydessä ei ole hyvä; itse ukkoinen on laupiaan Jumalan siunaus, siinä että se puhdistaa ilman ja tekee maan hedelmälliseksi. Heittäkäät siis pois murheenne. Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki; liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan johonkuun märkään paikkaan. Niin on ukon tulelle tie valmistettu, jota se, ketään vahingoittamata, menee sisälle maahan, jos nimittäin rautalanka on ehiä ylähältä alas asti ja pidetään puhtaana ruosteesta ja liasta. Ukon tulen johdattaja on pelon poisjohdattaja, ja varjelee huoneet ja talot.»

Näin kouluttaja puhui, ja pani oman huoneensa katolle rautapiikin ynnä siitä rippuvan rautalangan kanssa (sillä Elsa oli suuri pelkuri, koska ukkoinen kävi). Mylläri oli jo aikaa nähnyt sellaisia kaupungissa, ja teki samaten. Moni talonpoika seurasi heidän esimerkkiänsä, sillä ei tuo nyt paljon maksanut ja olihan se levollisempi.

Mutta toiset taas tyhmyydessänsä ottivat siitä suuren pahennuksen ja sanoivat: »Eikö se ole Jumalata pilkata ja panna hänelle lakia ja määrää eteen? Eikö hän voi tulellansa tavata ketä tahtoo? Eivätkö nuo monet piikit mahtane estää hedelmöittävää ukkoisen ilmaa ja vaikuttaa pahaa säätä?»

Siihen Toivonen vastasi ja sanoi: »Te tyhmät, kulkevathan Jumalan ilmat tuhanten puunlatvain yli metsässä, niin kuin yli paljasten tasa-maiden eli kangasten; ja ukon tulet hedelmöittävät maata, sattukoot taikka tammipuun latvaan, elikkä rautapiikkihin, eli järvehen eli jokeen elikkä merehen. Mutta Herra antoi meille neron ja ymmärryksen, varjellaksemme itsiämme niistä vahingoista, joita kaikkein kalliimmat ja parahimmatkin asiat, väärin käytettynä, matkaan saattavat. Valkia on valonsa ja lämpimänsä vuoksi sangen kallis asia, vaikka ei silloin kuin huonet palaa. Sentähdenpä Jumala meille antoi veden, valkiata sammuttaaksemme. Jos nyt vedellä valkiata sammutatte, miksikä epäilettä raudalla ukon tulta estää vahingoittamasta? Ei ole mailmassa mitään pahaa, jota vastaan ei ole Jumala antanut neuvoa ja varjeluskeinoa. Mutta ihmisen pitää kiitollisuudella sitä vastaanottaa. Joka nyt pimiään uppiniskaisuuteen paatununna laimin lyöpi näitä neuvoja, se on Jumalan kalliinten lahjain ylenkatsoja, ja hän kärsii oikeutta myöden rankaistuksensa, olkoon että hänen huoneensa valkian liekiltä poltetaan eli hänen oma päänsä ukon tulelta kohdataan.»

Usiammat uskoivat vielä tätä nerokasta puhetta. Toiset taas; pelkurit eli epäuskoiset ja ylpiäät, sydämmestänsä ylenkatsoivat tällaista puhetta, eivätkä sallineet että kouluttaja sen asian paremmin ymmärtäisi kuin hekään, sillä he häpesivät tyhmyyttänsä ja tahtoivat sitä muka peittääksensä olla paremmin ymmärtävinänsä.

Vanhan Kappalais vainajan sijaan tuli uusi Pappi, nuori mies, nuin seitsemän kolmatta kymmenen paikoilla.

»Hei!» huusivat muutamat Talonpojat: »mitä tuosta pojasta on? Jos Konsistoriumilla (Tuomio-Kapitlumilla) itsellään ei ole enään uskoa, jättäköön toki meillen uskomme, ja älköön panko vaaliin nuoria poikia, vaan niitä joilla on ikää ja taitoa.» Toiset sanoivat: »Meidän uusi Pappimme on, Jumala nähköön, tuota uutta väkeä. Saarnassaan hän puhuu juuri kuin joku meistäkin, ja tosiaan taidamme kaikki ymmärtää ja muistossa pitää mitä hän sanoo. Ei se kelpaa. Ei hän ole kylläksi oppinut vaan tarvitsee enemmin oppia. Mutta toisinpa oli meidän vanha Kappalais vainajamme. Se oli vanhan kansan miehiä. Hän saarnasi niin kauniisti ja oppineesti, ettei kukaan sitä ymmärtänyt, vaikka hän puolentoistakin tiimaa seisoi saarnastuolissa. Hän taisi meidät oikein peljättää, koska hän rupesi pauhaamaan helvetistä ja iankaikkisesta piinasta, katumuksesta ja uskosta, ja kaikkia syntejä luettelemaan. Keskellä talveakin, pakkaisessa että hampaat suussa kalisivat, hän vaan saarnasi sitä pitemmin!» — Toiset taas sanoivat: »Jaa, jaa! vanha Herra vainaja sepä oli toinen mies! Saarnastuolissa seisoissansa hän sen toki täytti ja altarillakin oli jotain katsottavaa hänen suurta ja leviätä muotoansa. Tämä uusi Pappi on liian hoikka ja kaitainen kuin sauva. Ja kuin vanha Kappalais vainaja oikein kiivastui, kuului hän pitkälle matkaa ulos kylästä; ja ihmisten kirkosta päästyä, olivat pari tiimaa jälistäpäin vielä korvat lummessa. Sillä vaan oli ääntä! Mutta tämä uusi Pappi puhuu juuri kuin istuisi meidän tykönämme tuvassamme.»

Näin ajattelivat ja puhuivat moniaat Kultalan miehet; vaan ei kuitenkaan kaikki.

18.

VIELÄ ENEMMIN UUDESTA PAPISTA

Olipa myös kylässä ihmisiä, jotka hyvin ymmärsivät, että heidän uusi Pappinsa oli varsin hurskas, rehellinen ja oppinut, ja vaikka vielä nuori, kuitenkin jumalinen mies. Jaa, häntä kauvan katsottua, täysi tunnustaa, että hänen käytöksissänsä ja muodossansa oli jotain erinomaista ja melkeen taivaallista. Sillä hän oli iloinen ja ystävällinen mutta kuitenkin yksitotinen; hän oli nöyrä sydämmestänsä, mutta hänen nöyryytensä vaikutti kuitenkin pelkoa ja rakkautta. Hän ei koskaan torunut, eikä vihastunut, ja oli aina hiljainen ja kärsiväinen; ja koska hän ketään nuhteli, kuultiin vaan rakkauden ääni, joka eksyneitä saatti oikialle tielle.

Tultuansa Kultalaan kävi hän jokaista perhekuntaa katsomassa ja teki itsensä jokaisen kanssa tutuksi. Eikä sitten kulunut sitä päivää, jona ei hän käynyt milloin siinä milloin tässä huoneessa. Hänpä tiesi miten ihmisiä itseensä uskallutti. Aina hän taisi antaa hyvää neuvoa, aina murehen alaista lohduttaa, ynsiän sydäntä liikuttaa ja riitaisia sovittaa. Niin kuin Jesus, Vapahtajamme, oli hän enimmiten köyhäin luona eli niiden tykönä, joista pahinta puhuttiin ja jotka olivat tutut ilkiän ja Jumalattoman sydämmensä puolesta.

Ja kuin hän sunnuntaina astui saarnastuoliin, oli siinä jotain ihmeellistä. Kukin luuli, että Pappi puhui ja saarnasi ainoastansa hänelle. Kukin kuuli selitettävän ikään kuin oman sydämmensä tilan, omain vikainsa salaisuuden, ja todet syyt, miksikä niihin oli tultu ja Jumalasta pois luovuttu, ja millä muotoa taas piti taivaallisen Isän luokse palattaman. Ja siinä samassa hän osotti aina Jesuksen Kristuksen päälle, ja Jumalan lasten ja pyhäin, niin kuin jumalisten esikuvain päälle. Tämä vaikutti jokaisesta sanankuuliasta syvää peräänajatusta, sillä kukin luuli itsestänsä ainoasta puhuttavan. Ja siihen unohtui kokonaan opettajan nuoruus, hänen heikko muotonsa ja vartensa, ja hänen äänensä hiljaisuus. Sillä hänen sanansa olivat taivaallisia sanoja, jotka tulivat sydämmestä ja menivät sydämmeen.

Ensi kerran katsoissansa kylän koulua, tutaksensa sen tilaa ja järjestystä, oli hänelle suuri ilo ja ihastus, nähdä lasten puhtautta, hiljaisuutta ja järjestystä. Ja kuin Toivonen ja kaikki lapset lankesivat polvillensa rukousta pitämään, oli se häntä varsin liikuttava. Ja hän myös lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä, ja suuret kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä Toivosen lukeissa rukousta. Ja hän jäi, Toivosen lopetettua, vielä polvilleen, ojensi ristiin pannut kätensä taivasta kohden ja puhui: »Minun Jumalani taivaassa, kuule myös minunki rukoukseni ja huokaukseni! Ole armoinesi läsnä näitä viattomia lapsia, etteivät he koskaan sinusta luopuisi; ole heidän tykönänsä, siksi että heille tulee elämän ehtoo, ja sinä heidät tästä koetusten mailmasta kutsut isälliseen syliisi. Silloin, o silloin, sinä laupias Jumala, anna Jesuksen ansion tähden minullekin minun syntini anteeksi, että näiden kirkastettuin enkelein kanssa saisin kumartaa polvia sinun istuimesi edessä, eikä siellä ylhällä kukaan meistä puuttuisi. Ja siunaa näiden hyväin lasten opettajata, siunaa hänen sanaansa ja työtänsä, että hän pysyisi väkevänä sinun voimallasi, jalosti levittämään sinun valtakuntaas'!»

Näin puhuttuansa, hän nousi ylös ja sanoi lapsille: »Rakkaat lapset, rukoilkaa ahkerasti tämän teidän opettajanne edestä, että Jumala hänen teille säilyttäisi; sillä, totisesti, tämä mies on teidän isänne, ja ilman hänetä te olisitte lohdutusta kaipaavaiset, hyljätyt orpolapset!» — Tällaista ja muuta kaunista puhetta hän heille piti; ja pojat että tytöt itkeä tihuttelivat, ja nyt he vielä enemmin opettajaansa rakastivat kuin ennen, ajatellen muka, että hän saattaisi kerran kuolla heiltä pois. Ja moni pani sormensa ristiin ja mitään sanomata katsoi, kyyneleet silmissä, taivasta kohden.

Aamukoulun lopetettua astui Herra Kappalainen kouluttajan tykö, otti hänen lasten nähden syliinsä ja likisti häntä sydäntänsä vasten, sanoin: »O sinä hurskas ja rehellinen mies, sinä kylvät siemeniä, jotka sinulle kauniisti hedelmöivät ijankaikkisuudessa; opeta minua sinun esimerkkiäsi seuraamaan, sillä sinä olet jo paljon tehnyt, ja minä vielä niin vähän. Ja jos minulta koskaan puuttuisi voimaa ja rohkeutta, tahdon minä tulla tänne ja istua lasten tykö ja tahdon olla niin kuin het, toivova, uskova, rakastava, ja itseäni vahvistaa katsoin sinun esimerkkiäsi ja vakavaisuuttasi!»

Tämä oli oikia juhlapäivä kaikille kylän lapsille. Kyllä he jo ennenkin olivat sydämellisesti rakastaneet Toivosta ja Elsaa. Mutta nähtyänsä, kuinka kunniallisesti itse Herra Kappalainen heidän opettajatansa kohtasi, katsoivat he Toivosta ja Elsaa melkeen yläisemmiksi olennoiksi ja heidän rakkauteensa heitä kohtaan yhtyi eriskummainen kunnioitseminen.