Isa Asp: Nuoren pohjalaisen runoilijaneitosen elämäntarina

ISA ASP

Nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina

Kirj.

HELMI SETÄLÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

"Oi, jospa minäkin edes niin paljon kuin pieni kipinä saisin valaista Suomen yötä ja sitten kuolla ja haihtua pois!"

Alkulause

Ryhtyessäni kuvamaan Isa Aspin elämäntarinaa, en ole yrittänytkään arvostella hänen runotuotantoansa taiteelliselta kannalta, vaan olen tahtonut vain koota yhteen kaikki hänen suomalaiset runonsa sekä niin suuren osan ruotsalaisista kuin mahdollista ja sovittaa ne hänen elämänsä rajojen sisäpuolelle. Mahdollisesti voi monen mielestä tämä kuvaus tuntua liian seikkaperäiseltä ja yksityiskohtiin menevältä, mutta kun kaikki tiedot perustuvat joko suullisiin kertomuksiin tai Isa Aspin omiin kirjeisiin, niin en ole malttanut niitä suuremmassa määrässä karsia.

Lämpimät kiitokseni pyydän lausua niille monille henkilöille, jotka suurella autiudella ovat avustaneet työtäni ja antaneet käytettäväkseni Isa Aspin kirjeitä ja jälkeenjääneitä papereita. Varsinkin olen kiitollisuudenvelassa Isa Aspin nuoruudenystäville rouva Sally Heikelille ja neiti Fanny Hohenthalille, joiden ystävällisettä avutta en olisi voinut tähän työhön ryhtyä.

Helvi Setälä.

ISA ASP

Täsmälleen neljäkymmentä vuotta sitten, eräänä kirkkaana marraskuunpäivänä, laskettiin nuoren pohjalaisen runoilijaneidon maalliset jäännökset haudan poveen. Kaukana kotoaan hänen silmänsä sammui, eikä ainoakaan omainen vuodattanut kyyneleitä hänen arkkunsa ääressä. Mutta yksin hän ei silti ollut. Sankka toveri- ja ystäväparvi piiritti hänen hautaansa eikä ainoakaan silmä kuivana pysynyt. Sillä maan poveen he olivat saattaneet rakkaan toverin, johon kaikki olivat kiinnittäneet suuria toiveita.

Neljäkymmentä vuotta on tuosta päivästä kulunut, ja se nimi, joka silloin oli niin rakas monelle, vieläpä usealle ventovieraallekin, on joutunut unohduksiin. Mutta ne, joiden muistossa se yhä elää, tietävät kertoa nuoresta puhtaasta ja kirkkaasta, alati palavasta ja kaikkea kaunista ja jaloa janoavasta sielusta, jonka armoton tuoni korjasi hempeimpänä kukkimisaikanaan. Vain yhdeksäntoista vuotta oli hänelle suotu, mutta tänä lyhyenä aikana olivat sittenkin hänen runoilijalahjansa ennättäneet puhjeta esiin, joskaan ei kehittyä täyteen kukkaansa. Koko hänen elämänsä ja työnsä oli täynnä lupauksia, jotka varmaan olisivat täyttyneet, jos hänelle olisi elonaikaa pitemmältä suotu. Mutta sellaisenaankin on hänen lyhyt elämänsä kuin kaunein runoelma, ikäänkuin kevään ja nuoruuden, viattomuuden ja puhtauden symboli.

Suomen kirjallisuuden keväänä, kansallisuustunteen ensi herätysaikana kajahti tämän pohjalaisen runoilijaneidon, Isa Aspin ääni vienona kuin ensimäisen kesää ennustavan kevätkiurun. Hänen äänensä ei voi kilpailla myöhempien ja mahtavampien laulajien rinnalla, mutta sittenkin on meillä täysi syy muistella häntä. Sillä hänen nimensä liittyy eroamattomasti suomalaisen taiderunouden syntyyn. Hän oli ensimäinen nainen, joka suomenkielellä sepitti lyyrillisiä runoja.

Isa Asp oli synnyltään pohjalainen, peremmän Pohjolan lapsi. Suomussalmen ja Puolangan jylhän kaunis luonto, sen korkeat vaarat, kuohuvat kosket ja aavat järvenselänteet painoivat leimansa hänen luonteeseensa. Hänen mielensä oli yhtä levoton ja kuohuva, kiihkeä ja tulinen kuin Niskakoski, joka lauloi hänelle yöt päivät kehtolaulua hänen syntymäkotinsa rannassa Utajärvellä tai kuin Ämmäkoski, jonka valkea vaahto kasteli hänen lapsuuskotinsa rantakiviä kaukana Suomussalmella. Luonto oli ikäänkuin osa hänestä itsestänsä, ja hän rakasti tuota kylmää ja karua, mutta samalla niin valoisaa ja kaunista kotiseutuansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se antoi hänen mielikuvitukselleen lentoa, se herätti hänen runottarensa henkiin.

Isa Asp syntyi 4 p:nä helmikuuta v. 1853 Utajärven kappelissa Myllyrannan rautatehtaalla, joka sijaitsi erään Niskakosken haaran, Kortekauvon partaalla, tuskin kilometrin päässä Vaalasta. Isä, Jaakko Asp [k. Puolangalla 1897.] oli jo 15-vuotiaana tullut Myllyrannan tehtaalle, jossa hän juoksupojasta kohosi omin päin opiskellen tehtaankirjuriksi. Aspin isä, Kinnunen nimeltänsä, oli kotoisin Kivijärveltä, mutta oli muuttanut perheineen Raaheen, jossa nuorin lapsista, Jaakko, syntyi. Aivan pienenä poika jäi orvoksi isästään, ja koska perheen varat olivat hyvin vähäiset, otti perämies Asp, jonka vaimo oli Jaakon äidin sisar, pojan kasvatiksensa antaen hänelle oman nimensä. Kauan ei poika kuitenkaan saanut pitää kasvatusisäänsäkään, tämä kun kuoli jo jonkun vuoden kuluttua, mutta poika jäi edelleen tätinsä taloon, jossa hän perehtyi ruotsinkieleen ja sai tilaisuuden kahden vuoden kuluessa nauttia kouluopetusta Raahen sunnuntaikoulussa.

Jaakko Asp oli teräväpäinen ja lahjakas mies, joka omin päin lukien kartutti tietojansa. Taiteellisia lahjojakaan häneltä ei puuttunut, hän kyhäsi mielellään kirjeensä runopukuun ja sepitti leikillisiä runoja, joissa hän kuvasi paikkakuntalaisiaan ja sikäläisiä oloja ja tapahtumia. Jotkut hänen runoistaan ovat julkaistut "Oulun Viikkosanomien" palstoilla. Paitsi runoja sepitti hän myös säveliä omiin lauluihinsa, joita hän soitti kanteleella. Luonteeltaan oli Asp erittäin kelpo ja rehellinen, oikea miesten mies, ja siksipä hän kaikkialla nautti esimiestensä luottamusta ja hänelle uskottiin monenlaisia toimia. Tuttavapiirissään hän oli erittäin suosittu leikillisen ja vilkkaan olentonsa vuoksi.

V. 1852, jolloin Jaakko Asp oli kirjanpitäjänä Myllyrannan rautatehtaalla, perusti hän oman kodin naiden Utajärveltä Briita Elisabet Puhakan. [82-v. vanhus, elää tyttärensä, Betty Koskelan luona entisellä Kurimon tehtaalla Utajärvellä.] Vaimo oli talonpoikaista sukua eikä ollut saanut mitään kirjasivistystä, mutta sitä suuremmassa määrässä hänellä oli sydämensivistystä sekä terävä, terve järki ja käytännöllinen luonne. Nuo ominaisuudet olivatkin hyvään tarpeeseen, sillä vuosien kuluessa perhe kasvoi paljoa nopeammin kuin sen vähäiset varat. Mutta vaikka koti olikin köyhä, niin vallitsi siinä tyytyväinen ja hurskas mieli. Sama hyvä ja hellä suhde, joka kiinnitti puolisot toisiinsa, siirtyi lapsiinkin, joita vanhemmat kasvattivat rakkaudella ja totuttivat jo varhain kuuliaisuuteen ja jumalanpelkoon. Jumalansanaa viljeltiin kodissa ahkerasti, varsinkin sen jälkeen, kun vanhemmat liittyivät heränneisiin. Mutta vaikka kodin henki tulikin tämän jälkeen entistään vakavammaksi — isä esim. lakkasi kokonaan runoilemasta, se kun hänen mielestään oli vain maallista turhuutta — niin ei lapsilta kuitenkaan kielletty viatonta iloa, vaan saivat sen kautta vain lujan perustuksen, jolle heidän tuleva elämänsä rakentui.

Tällainen oli se koti, jossa Isa Asp — Louise tai Lovisa, niinkuin häntä kodissa kutsuttiin aina siihen saakka, kun hän joutui Jyväskylän seminaariin — kasvoi vanhimpana yhdestätoista sisaruksesta.

[Isa Aspin sisarukset: Fredrik, s. 1854, sahanhoitaja ja maanviljelijä Kiimingissä; otti nimen Haapanen; kuoli 1906; Betty, s. 1856, naimisissa maanviljelijä Pekka Koskelan kanssa Utajärvellä; Jaakko, s. 1858, postinhoitaja Puolangalla; Amalia, s. 1860, naimisissa pastori K. R. Sorrin kanssa Virtasalmella; Helena, s 1862, naimisissa maanviljelijä Jaakko Mikkolan kanssa Amerikassa; Vilhelm, s. 1865, kuoli lapsena; Kustaa, s. 1867, maapoliisi ja maanviljelijä Hyrynsalmella; Edvard, s. 1869, ylioppilas, sanomalehtimies; viimeksi oleskellut Pohj. Amerikassa; ottanut nimen Merikari. Oskar, s. 1871, kuoli lapsena; Ida Lovisa, s. 1873, opettajatar Salon kauppalan pientenlastenkoulussa.]

Tuo pieni tummatukkainen ja mustasilmäinen tyttö, joka ulkomuodoltaan oli äitinsä näköinen, mutta koko olennoltaan ilmetty isänsä, oli tavattoman vilkas ja sukkela lapsi. Aina hän oli täydessä touhussa, juoksenteli mäillä ja metsissä, poimi kukkia ja ajoi perhosia takaa. Paikallaan hän ei malttanut hetkeäkään istua, ja kaikki kotiaskareet, joihin äiti koetti häntä totuttaa, olivat hänestä kovin ikäviä, sillä käytännöllisiä taipumuksia hänellä ei ollut nimeksikään. Hän eli vain omissa ajatuksissaan, omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja kirja tai kynä ja paperi oli ainoa, joka hetkeksi saattoi kahlehtia hänet paikalleen. Tyttönen oppikin hyvin varhain lukemaan, ja siinä häntä opasti isän kasvatusäiti, rouva Asp, joka oleskeli usein poikansa kodissa. Opetus kävi kokonaan ruotsiksi, sillä isoäiti, jonka koti oli ollut ruotsinkielinen, oli paremmin perehtynyt ruotsin- kuin suomenkieleen. Ruotsi ei ollut pikku Louisellekaan mikään vieras kieli, sillä vaikka kodin puhekieli suurimmaksi osaksi olikin suomi, — äiti kun ei osannut yhtään ruotsia, niin puhui isä kernaasti ruotsia vanhempien lastensa kanssa. Siten tyttönen omaksui molemmat kielet ja viljeli kumpaakin rinnakkain, kunnes vihdoin suomenkieli, joka joksikin aikaa oli saanut väistyä ruotsin tieltä, saavutti lopullisen voiton.

Syksyllä 1859 vei isoäiti Asp pikku Louisen neiti Bergin ruotsalaiseen pientenlastenkouluun Raaheen. Koulunkäynti ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun koulun oppimäärä oli suoritettu, oli hän liian nuori jatkaakseen korkeammassa koulussa. Hän sai siis palata takaisin kotiin, mutta matka ei suuntautunutkaan enää Myllyrantaan, vaan useita peninkulmia kauemmaksi koilliseen, Suomussalmelle, jonne perhe sillä välin oli muuttanut, isä kun näet oli päässyt kirjanpitäjäksi Ämmän rautatehtaalle. Täälläkin koti sijaitsi kohisevan kosken partaalla. Aivan ikkunoiden alla pyörittivät Ämmäkosken kuohut suuria vesirattaita, jotka pitivät tehtaan koneita liikkeessä, ja jonkun matkan päähän kuului mahtavan Jalokosken kohina. Ja kotilahden toiselta puolen avautui silmien eteen aava Kiannanjärven selkä.

Eräässä seminaarinaikuisessa aineessa kuvaa Isa Asp itse tätä uutta kotiseutuaan:

"Kaukana tuolla Pohjolassa on lapsuuteni koto", kirjoittaa hän. "Sanomattoman rakkaat ovat minulle sen ihanat seudut. Siihenkin paikkaan maatamme sopivat runoilijan sanat: Oi, maa! tuhatvesien maa! sillä juuri siellä pauhaavat virtaavat kosket, siellä lainehtivat järvet, siellä luopi tyynönen lampi ja kirkas lähde silmänsä korkeuteen; siellä lirisevät purot metsäin ja laaksojen läpi. Raitis ja viehättävä on luonto siellä,"

Mutta jos tyttönen kiintyi uuteen kotiseutuunsa, niin eipä kestänyt myöskään kauan, ennenkuin hänkin voitti siellä paljon ystäviä. Kun pitäjän rouvat kerääntyivät kahvikesteihinsä, oli pikku Louise heidän alituisena keskusteluaineenansa. He ihailivat ja ihmettelivät tuota vilkasta lasta, joka erosi kokonaan muista samanikäisistänsä, mutta he päivittelivät myös hänen tähtensä, sillä äidille hän tuotti paljon huolta ja vaivaa. Vanhimmasta tyttärestään olisi äiti tietenkin toivonut jo varhain hyvää apulaista sekä taloudentoimissa että nuorempien siskojen hoidossa. Mutta kaikki sellainen, niinkuin sanottu, oli tytölle perin vastenmielistä. "Meidän Lovisa se käy unissaan kaiket päivät," oli äidillä tapana sanoa haaveilevasta tyttärestään, ja täydellä syylläkin, sillä kun äiti pani hänet puuroa hämmentämään, saattoi hän vaipua niin kokonaan ajatuksiinsa, että hän äkkiä heitti kauhan kädestään ja juoksi ulos ja vasta pihalla heräsi unelmistaan ja muisti missä työssä hän oli ollut. Tavallisesti se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä vahinko oli ennättänyt tapahtua ja puuro palaa pohjaan.

Yhtä mahdoton tyttö oli myös käsitöissä. Vähäväliä neula pysähtyi kulussaan ja silmät vilkkuivat esiliinan alle, jonne kirja tai kynä ja paperi oli piiloitettu, eikä ompelu edistynyt vähääkään. Paljoa paremmin ei hänelle ulkona ollessaankaan käynyt, kun hänelle annettiin jokin tehtävä. Niinpä kerrankin oltuaan isän kanssa verkkoja kokemassa ja kantaessaan kalakimppua kotiin, näki hän kauniin perhosen lentävän tien vieressä ja läksi sen jäljissä juoksemaan huomaamatta lainkaan, että toinen kala toisensa jälkeen tipahti taittuneesta vitsasta maahan. Raskaalta tuntui jäljestäpäin, kun helteisenä kesäpäivänä oli pakko kerätä karkulaiset metsästä kokoon.

Tällaisista pikkuonnettomuuksista huolimatta oli Louise isänsä suuri lemmikki, sillä tämä iloitsi huomatessansa, kuinka helppo tyttösen oli oppia ja kuinka herkkä ja vastaanottavainen hänen mielensä oli kaikelle kauniille. Milloin ikänä isällä oli aikaa, askaroitsi hän tyttärensä kanssa ja johti ja opetti häntä. Ja isän soittaessa kanteleella omia sepittämiään lauluja heräsi tyttösessäkin runoiluhalu, niinkuin käy selville vanhan runon muotoon sepitetystä pätkästä, joka lie kaikkein ensimäisiä tyttösen sepustuksia:

Isäni on oivallinen runomatti, runoniekka, runolaulujen latoja. Oisin miekin mielelläni aina siinä ammatissa, jost' on Suomelle suloa, isänmaalleni iloa, kun ei virheet virsissäni rumentaisi runoani, kun ajatus aivoissani virtoaisi viisahammin.

Samoilta ajoilta, tytön kymmenenneltä ikävuodelta, lie myös seuraava muistiinpantu säe:

Jumala suojaa Suomea
ja sen kansaa jaloa!

[Nämä molemmat runopätkät ovat siinä suhteessa merkillisiä, että ne ovat ainoat jälellä olevat suomalaiset runoyritykset Isa Aspin lapsuudenajoilta. J.H. Erkko mainitsee ne kuvauksessaan Isa Aspin elämästä "Ilmiö" nimisessä aikakauslehdessä (syysk. 1881). ja luultavasti hän silloin sai ne Isa Aspin isältä. Joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, ovat kaikki Isa Aspin muut varhaisemmat runot ruotsinkielisiä.]

Pikku tyttö ihaili rajattomasti isäänsä ja toi hänelle useasti runoyrityksiään nähtäväksi pyytäen häntä korjaamaan niitä ja neuvomaan itseänsä. Runoistaan hän muuten oli kovin arka, eikä olisi suonut kenenkään muun niitä näkevän, pahoittelipa joka kerta, kun isä luki niitä tuttaville tai kertoi heille tyttösen toimista.

Mutta paitsi isäänsä oli pikku Louisella vielä toisiakin ystäviä Suomussalmella, jotka kiinnittivät huomionsa hänen lahjakkaisuuteensa ja ottivat hänet erityiseen hoivaansa, nimittäin seurakunnan kappalainen Karl Adolf Lilius ja hänen vaimonsa. Lilius oli tavattoman suosittu ja rakastettu paikkakunnalla ystävällisen ja nöyrän luonteensa vuoksi ja hänen vaikutuksensa pitäjäläisiin oli varsin suuri. Hän, samoinkuin useimmat Pohjanmaan papit siihen aikaan oli harras herännäisyyden ystävä ja hänen aikanaan lisääntyi heränneiden joukko suuressa määrässä paikkakunnalla ja uskonnollinen elämä tuli hyvin virkeäksi. Samalla Lilius harrasti myös kansan valistusta ja sai seurakuntalaisensa suosimaan lukukinkereitä siihen määrään, että osanotto niihin Suomussalmella hänen aikanaan oli suurempi kuin monilla muilla paikkakunnilla.

Suomussalmen pappila oli erittäin vieraanvarainen talo, ja seuraelämä siellä vilkasta ja hilpeää. Aspin perhe seurusteli ahkerasti pappilassa, varsinkin Asp itse, joka pitäjässä nautti suurta luottamusta, oli siellä hyvin suosittu sekä kelvollisen luonteensa että leikkisän ja iloisen mielensä vuoksi. Eikä pastorin väen suosio kohdistunut vain häneen, vaan myöskin hänen vilkkaaseen pikku tyttöönsä. He kiintyivät lapseen ehkä kahta hellemmin siksi, että he muutamia vuosia aikaisemmin olivat kadottaneet molemmat poikansa ja elivät nyt lapsettomina pappilassansa. Usein pikku Louise viipyi viikkokausia heidän luonaan ja sai nauttia siellä opetusta ja elää kuin oma lapsi ainakin hellien´vanhempien turvassa.

Kesällä, 1861 saapui rouva Liliuksen serkku, neiti Lisette Ingman pappilaan vieraisille pienen sisarentyttärensä, Etta Favorinin [asuu nyk. Lohjalla.] kanssa, ja kun tyttönen jäi pappilaan koko kesäksi, otettiin Louise hänen leikkitoveriksensa. Nämät kuukaudet, jotka Louise sai viettää paria vuotta vanhemman Etta Favorinin seurassa, muodostui onnellisimmaksi ajaksi hänen lapsuudessansa. Sillä Suomussalmella ei ollut ainoatakaan hänen ikäistänsä säätyläistyttöä, ainoat hänen leikkitoverinsa olivat lukkari Eerik Bisin kaksi tyttöä, joista hän kylläkin piti, mutta toista oli sittenkin Etta, Kuusamon kirkkoherran tytär, "ensimäinen hieno tyttö", johon hän tutustui, niinkuin hän itse sanoi.

Pappilassa tytöt viettivät vapaata ja iloista elämää juoksennellen metsässä ja uiden järvessä. Joskus tosin sattui, että rouva Lilius, joka oli toimelias ja puuhaava nainen, sanoi soimaten tytöille, kun he eivät mitään tehneet: "Kutoisitte edes sukkaa jonkun tunnin päivässä", mutta siihen Louise vain arveli, että pitihän sitä toki saada kesällä olla vapaa.

Louise, joka oli vain 8 vuoden vanha, hämmästytti usein vanhempaa toveriansa omituisilla puheillaan ja kysymyksillään. Kerrankin heidän uimaretkellä ollessaan kysyi hän äkkiä: "Tahtoisitko sinä kuolla?" Ja usein hän kesken leikkiä ja parasta iloa kävi vakavaksi ja purskahti itkuun, ja kun häneltä tiedusteltiin siihen syytä, ei hän itsekään osannut sitä selittää. Iltasin, syyskesällä hän istui usein ikkunassa ja katseli tähtiä. Ja kun Etta kysyi, mitä hän niistä näki, sanoi hän koettavansa lukea niistä kohtaloansa.

Usein tyttöset kävivät myös Louisen kotona, Ämmän tehtaalla ja istuivat kosken partaalla kuunnellen sen kohinaa, joka oli Louiselle kovin rakasta. Ja heidän istuessaan siinä saattoi Louise kysyä, kuuliko Ettakin kosken ikäänkuin laulavan ja kellojen soivan vedessä. Kosken yli johtavalla sillalla he usein myös seisoivat katsellen pitkät ajat sen vaahtoavia pyörteitä.

Välistä sattui, että Louise, joka oli hiukan pikkuviisas ja ennen aikaansa kehittynyt, nuhteli toveriansa tämän lapsellisuudesta ja tarkkaavaisuuden puutteesta. Niinpä kerrankin, kun Etta kirkosta tullessa valitti, että setä Liliuksen saarna oli ollut niin pitkä ja ikävä, että hänen tuli uni, oli Louise heti valmis sanomaan: "Se ei ole papin, vaan sinun syysi, kirkossa tulee tarkoin kuunnella eikä tuolla tavalla puhua saarnasta."

Mutta kaikesta huolimatta olivat tytöt hyvin kiintyneet toisiinsa, vieläpä siihen määrään, että Louisen mustasukkainen luonne, mikä myöhemmin monasti puhkesi hyvinkin selvästi esille, tuli jo jonkun kerran ilmi, hän kun ei olisi suonut Etan välittävän kenestäkään muusta kuin itsestään.

Kesän loputtua tyttösten tiet erosivat, ei kuitenkaan kokonaan, sillä vielä vuosikausia myöhemmin vaihtoivat ystävykset kirjeitä keskenään. Ja monista Louisen myöhemmistä kirjeistä käy ilmi, että tämä kesä, jonka hän oli viettänyt Etan seurassa, alati pysyi hänellä rakkaassa muistossa.

Siten varhaisimmat lapsuusvuodet Suomussalmella vierivät, kunnes vuosi 1864 toi tärkeän muutoksen pikku Louisen elämään: äiti vei hänet ja hänen kahta vuotta nuoremman veljensä, Fredrikin Raaheen kouluun. Louise pantiin neiti Heikelin yksityiseen ruotsalaiseen tyttökouluun ja hän sai seurata koulun kummallakin osastolla, sekä ylemmällä että alemmalla, sillä lukuaineissa hän oli suurempien tyttöjen tasalla, jota vastoin käsitöissä yhtä harjaantumaton kuin alemman osaston oppilaat.

Tuo pieni 11-vuotias, kaukaa Pohjan periltä tullut tyttö herätti heti koulussa sekä opettajan että oppilaiden huomiota. Hän oli erittäin suloinen lapsi, kasvot eivät suorastaan olleet kauniit, mutta tavattoman ilmeikkäät, silmät kirkkaat kuin tähdet ja tukka kiiltävän musta. Vartaloltaan hän oli heikko ja hento ja mieleltään tunteellinen ja herkkä. Hänen luonteensa pohjasävel oli vakava ja uskonnollisuuteen taipuva ja usein hän kävi yksin uneksien. Mutta ajoittain hän saattoi olla hyvinkin vilkas ja yltyä aivan poikamaisen vallattomaksi.

Vieraassa kaupungissa, kaukana kotoaan tyttönen kotiutui varsin pian, sillä täälläkin, niinkuin kaikkialla muualla, hän voitti hyviä ystäviä. Varsinkin kiintyi hän hellästi kirkkoherra Hohenthalin tyttäreen, Fannyyn, [Fanny Hohenthal, kansakoulunopettajatar Helsingissä.] joka kävi samaa koulua kuin hänkin, ja tälle ystävälleen hän pysyi uskollisena kuolemaansa asti kirjoittaen hänelle säännöllisesti, vaikkeivät tyttöset tavanneet enää koskaan toisiaan Louisen erottua koulusta. Fanny, joka oli vuotta tai paria vanhempi, vaikutti varmaan suuresti Louisen kehitykseen, ja hänen kotinsa Raahessa oli tyttöselle aina avoinna.

Monet olivat ne leikit ja puuhat, jotka alituisesti veivät ystävykset yhteen, mutta etupäässä meidän harrastuksensa kohdistui "Fågeln" (Lintu) nimiseen sanomalehteen, jota he yhdessä toimittivat. Tästä ensimäisestä lehdestä ei kuitenkaan olekaan numeroa enää jäljellä, sen sijaan on olemassa toinen "Laulaja" niminen, mutta silti ruotsinkielinen lehti, jonka ensimäisen numeron päivämäärä, 1/1 1865 viittaa juuri mainittuun aikaan. [J.H. Erkko mainitsee kirjoituksessaan Isa Aspista "Alkaja" nimistä lehteä, mutta sellaista ei ole Isa Aspin jälkeenjääneiden paperien joukossa.]

Raahessa Louisen runoiluhalu nyt varsinaisesti heräsi, ja koulun ja toverien vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa ruotsinkielellä. Niissä viidessä "Laulajan" numerossa, jotka tältä ajalta ovat säilyneet ja joiden sisältö on yksinomaan runomittainen, löydämme useita tyttösen varhaisimpia ruotsinkielisiä runoja niiden ensimäisessä lapsellisessa ja vajanaisessa muodossa. Myöhemmin, luultavasti v. 1870 hän korjasi niitä ja kopioitsi ne yhdessä myöhempien runojen kanssa pieniin vieläkin säilössä oleviin vihkosiin. Kahdesta on enää vain hajanaisia lehtiä olemassa, mutta kolmas, joka on täydellinen, on nimeltään: "Små dikter. Till minne åt fröken Sally T(hauvón) af Louise Asp. 10/11 1870." (Pieniä runoja. Muistoksi Sally T(hauvónille) Louise Aspilta.)

Erittäin sievä on Laulajan ensimäinen runo "Laulajas hälsning" (Laulajan tervehdys), [Tätä runoa, samoinkuin yleensä muitakin ruotsinkielisiä runoja on kevyellä kädellä hiukan korjaeltu.] joka myöhemmässä asussaan on saanut aivan uuden muodon, vaikka ajatus kummassakin on sama. Otamme tähän ainoastaan osan runosta, joka sisältää kokonaista 11 säkeistöä:

Jag kommer från ett härligt land, där ingen sorger känner, där alla genom hjärtats band förblifva goda vänner.

Jag sväfvar hit till jorden ner
på hvita lätta vingar,
från sångens helga land till er
en hjärtlig hälsning bringar.

Jag är en liten tanke blott
från stora tankars himmel,
att irra här, det är min lott,
i jordens kalla hvimmel.

Förvillad ifrån syskonring en liten irrton bara, jag jorden irra får omkring och alltid bortglömd vara.

[suom.: Ma tulen ihanasta maasta, jossa ei kukaan suruja tunne, jossa kaikki sydänten siteitten yhdistäminä ovat hyviä ystäviä. — Ma liidän valkoisin kevein siivin alas maahan, tuoden teille laulun pyhitetystä maasta sydämellisen tervehdyksen. — Olen vain pieni ajatus suurten ajatusten taivaalla, osani on harhailla täällä maailman kylmässä hälinässä. — Eksyneenä siskopiiristäni, ma pieni eksynyt sävel harhailen maailmassa unohduksiin joutuen.]

"Laulajan" lehdillä tapaamme myöskin runon "Lyckans engel" (Onnen enkeli) [Tässä muodossa on herra O. Ansas sen julkaissut "Lönnrotin Albumissa".] ensimäisessä lapsellisessa muodossaan, joka sittemmin korjattuna kuuluu näin:

Ack, hur hastigt lyckans engel ilar,
ej sitt rätta hem han eger här!
Nej, först ofvan jordens sorg han hvilar,
ty hans hemland ljusa himlen är.

Stundom dock i låga tiggarkojor
har den blida engeln bosatt sig.
Lossar där på smärtans hårda bojor
delar sina håfvor rundelig.

Men uti de rikes stolta sinne
och i furstars höga, granna slott,
sällan där bor lyckans engel inne,
ofta samvetsoro, smärta blott.

Vill du stadigt efter lyckan sträfva, sök dess hem först ofvan jordens grus. Då omkring dig skall dess engel sväfva, rika strålar sprida himlens ljus.

[suom.: Oi, kuinka nopeasti onnen enkeli liitää, hänen oikea kotinsa ei ole täällä. Ei, vasta maailman huolten tuolla puolen hän levähtää, sillä valoisa taivas on hänen kotimaansa. — Joskus sentään mataliin kerjäläismajoihin asettuu lempeä enkeli asumaan. Hellittää siellä tuskan kovia kahleita, jakaa runsaasti lahjojaan. — Mutta rikkaitten ylpeässä mielessä ja ruhtinaiden korkeissa, komeissa linnoissa onnen enkeli harvoin asustaa, usein vain omantunnon rauhattomuus ja tuska. — Jos onnea tahdot tavoitella, niin etsi sen kotoa vasta maailman tomun yläpuolelta. Silloin enkelit liitelevät ympärilläsi ja kirkasta valoa levittävät taivaan tulet.]

Tämän runon synkkä, puoleksi uskonnollinen sävy osoittaa varsin suurta kypsyyttä niin nuoressa tytössä. Mutta ettei se ole vain satunnainen mieliala, käy ilmi useista muistakin samanaikuisista pikkurunoista. Niipä hän esim. runossa "Tili Hilma" (Hilmalle) laulaa:

Men när ingen vänners skara
mer ditt hjärta trösta kan,
lägg ditt hopp på Herren bara.
I all sorg så hjälper Han.

Uti Honom njut din lycka,
Han oss unnar mången fröjd.
Då skall jordens stormar rycka
alldrig dig från lyckans höjd.

[suom.: Kun ei mikään ystäväparvi sydäntäsi enää lohduta, luota silloin Herraan. Kaikissa suruissa hän apuaan antaa. — Hänessä nauti onneasi, Hän meille iloa suo. Niinpä maailman myrskyt eivät koskaan voi riistää sinua onnen kukkuloilta.]

Niinkuin jo sanottu, tuli pikku Louise Raaheen kouluun syksyllä 1864 ja viipyi siellä seuraavaan kevääseen, jolloin hän palasi jälleen kotiinsa Suomussalmelle. Siten hänen varsinainen koulunkäyntinsä supistui vain kymmeneen kuukauteen. Tosin hän eräässä kirjeessään Fanny Hohenthalille sanoo, että hänet "hyvin pian lähetetään Oulun tyttökouluun", mutta tämä aie raukesi varmaankin varojen puutteesta. Sen sijaan tyttönen sai jatkaa lukujaan kotona, niinkuin hän syyskuussa 1865 kirjoittaa Fannylle:

"Tänne on muuttanut uusi isännöitsijä Pietarsaaresta, Malm nimeltään… Hänen tyttärensä, Constance, opettaa meitä, Fredrikiä, Bettyä ja minua sekä nuorempaa veljeänsä ja se on kovin hauskaa." [Nämä kirjeet, samoinkuin melkein kaikki muutkin, ovat alkujaan ruotsinkielisiä.]

Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään Fannylle (11/2 66) hän kertoo tarkemmin koulunkäynnistään ja neiti Malmista:

"Meidän opettajamme on kovin hyvä ja lapsekas, sillä hän on vielä aivan nuori. Hän tahtoo, että olisimme oikein ahkeria ja että oppisimme paljon. Hän antaa meille lyhyitä läksyjä, mutta ne ovat hyvin osattavat. Ja koulutuntien loputtua, jos olemme olleet oikein kiltit, näyttää hän meille aina jotakin hauskaa, tai on meidän kanssamme sokkosilla ja piilosilla tai leikkii nukeilla… Joskus me pukeudumme hauskoihin pukuihin ja leikimme sitten."

Ämmän rautatehdas, jonka palveluksessa Asp oli, oli toiminut paikkakunnalla jo useita vuosia, ja kun se v. 1863 joutui uudelle omistajalle, joka otti haltuunsa myöskin naapuripitäjässä sijaitsevan, Ämmää vielä paljoa suuremman Kurimon tehtaan, kasvoi liike kasvamistaan ja tehdasta laajennettiin suuresti, jotta siellä ajoittain oli pari sataakin työmiestä työssä. Ämmän ja Kurimon tehtaat sijaitsivat tosin useampien peninkulmien päässä toisistaan, mutta ne muodostivat sittenkin ikäänkuin yhteisen pienen yhteiskunnan, varsinkin kun niillä ajoittain oli yhteiset hoitajat ja toimimiehet. Elämä tehtailla oli hyvin vilkasta, ja isännöitsijät elivät niin suurellisesti, että siitä osittain johtui tehtaiden vararikko ja lopullinen lakkauttaminenkin. Vähäisen käsityksen elämästä tehtaalla ja itse seudusta saamme seuraavasta kirjeestä Fannylle (25/3 66):

"Täällä on suuri koski ja kesäiltasin on ihanaa seisoa sillalla ja katsella sen mahtavia kuohuja ja pyörteitä. Ei koskaan täällä ole hiljaista, yöt päivät koski kohisee. Sekä pyhät että arjet, sekä päivin että öisin on täällä liikettä. — Työmiesten ja johtajien talot sijaitsevat Ämmäkosken partaalla. Ei koko Raahen kaupungissa ole niin kaunista ja suurta rakennusta kuin se missä me asumme."

Ja toisen kerran tyttönen kirjoittaa:

"On yö, kaikki nukkuvat sikeässä unessa, ja minun pitää olla hiljaa, jotta en häiritsisi muita. Me asumme yläkerroksessa, kapteeni Malmin perhe alhaalla… On niin ihmeen hauskaa olla yksin, rauhassa päivän melulta ja melskeeltä."

Ja sitten hän lisää, kuvaten omaa olentoaan:

"Olen yhtä typerä, kokematon ja lapsellinen kuin ennenkin, eikä minusta koskaan mahda tulla hienoa etelän naista. Olen kuitenkin iloinen, jos voin säilyttää sydämeni muuttumatta, jotta se ei vanhenisi minun mukanani, vaan pysyisi entisellään, vailla ulkonaista loistoa ja hienoutta, mutta sen sijaan puhtaana ja sisällisesti hienona."

Ehkei tyttösen aina ollut niinkään helppo säilyttää sydäntänsä "muuttumatta", sillä naapurit ja ystävät hemmoittelivat häntä yhä edelleen ja kehuivat kaikkea mitä hän teki. "Melkein kaikki täällä Kiannalla ihailevat minua", kirjoittaa hän Fannylle (23/3 66). "Minun täytyi lähettää uudet lauluni ja sanomalehteni Ståhlbergeille, [J.G. Ståhlberg, vv. 1862-66 pastori Liliuksen apulaisena Suomussalmella.] ja kaikki sanovat, että minun pitäisi päästä korkeampaan kouluun ja oppia enemmän, jotta minusta voisi tulla toinen Fredrika Bremer. Minä olen niin suuttunut tuohon nimeen," lisää tyttö kuitenkin vaatimattomasti, "sillä hän oli jalo nainen, mutta minä pysyn aina sinä, mikä olen, eikä minusta koskaan tule Fredrika Bremerin kaltaista."

Itsetietoisuutta ei tyttöseltä kuitenkaan, puuttunut, niin lapsellisen viattomalla tavalla kuin se ilmenikin. Mainittuaan ensin kirjeessään (11/2 66) Fannylle, miten kaikki kehuivat Bettyä, nuorempaa sisarta taitavaksi käsitöissä, hän kertoo isän sanoneen, "ettei Lovisa välitä sellaisista töistä, vaan ainoastaan runoista ja romaaneista". Ja kun rouva Malmkin oli sen todentanut sanomalla: "Niin, Lovisan ajatukset, ne kiitävät korkeammalle", lisää tyttö siihen omasta puolestansa: "Niin, ne kiitävätkin korkeammalle, se on totta. Ja siksi olen tullut siihen päätökseen, etten elä kauan, koska kuvailen mielessäni aina tulevaisuuttani ihanana ja itseäni suurena ja ihailtuna kirjailijattarena." Ja lopuksi hän huudahtaa:

"Aina kun vain ehdin, sepitän runoja, se on niin kovin hauskaa."

Ja runoja hän sepittikin, siitä on kylliksi todisteita hänen runovihoissansa. Vuodelta 1865 on olemassa kaikkiaan 14 runoa, enimmäkseen tilapäärunoja, joissa kuitenkin useimmiten on sama vakava sävy kuin varhemmin mainituissa.

Muista runoista, jotka tulkitsevat pienen 12- vuotiaan tyttösen herkkää sielunelämää, on erittäin soma runo "Vallgossen" (Paimenpoika), josta selvästi puhkeaa esiin hänen uskonnollinen mielensä ja herkkä luonnonrakkautensa. Paimenpoika kulkee iloisena ja tyytyväisenä metsässä paimentaen karjaansa:

Och lätt om hjärtat, lugn och säll
till skogen hurtigt vandrar,
jag ilar öfver dal och fjäll
och ingens lycka klandrar.
— — —
Jag muntert sjunger visor små
och boskapshjorden vallar,
jag blåser uti hornet — då
ett eko berget skallar.

[suom.: Keveällä mielellä, levollisena ja onnellisena ma reippaasti metsään astun ja kiiruhdan laaksojen ja vuorten yli kenenkään onnea kadehtimatta. — Iloisesti laulan pieniä lauluja ja karjaani paimennan, ma soitan torveani ja vuori kaikuna vastaa.]

Illalla paimen palaa taas kotiinsa ja kiitettyään iloisin mielin Jumalaa hän laskeutuu olkivuoteelleen lepäämään ja näkee unta viheriöivistä metsistä.

Tämä runo kuvaa tavallaan pienen tyttösen omaa elämää. Huolettomana hän viettää päivänsä luonnon helmassa laulellen laulujaan, ja kun ilta joutuu, kääntyy hänen mielensä Jumalan puoleen, kodin hurskas henki puhkeaa hänessä esiin luonnollisena, hilpeänä hartautena, mutta vaivuttuaan uneen palaavat ajatukset jälleen päivän iloihin ja riemuihin.

Paitsi runoja, jotka melkein kaikki ovat sovelletut tuttuihin säveliin, sepitti tyttönen myös "kertomuksia ja satuja milloin ikänä hänellä oli aikaa", niinkuin hän kertoo Fannylle. Alussa vuotta 1866 hän alkoi toimittaa nuorempien sisarustensa iloksi sanomalehteä, jonka nimenä oli "Lahja. Julbockens berättelser. Gåfva". (Joulupukin kertomuksia.) Toisen numeron takasivulle on merkitty, niinkuin painotuotteeseen ainakin, painopaikka ja aika sekä julkaisijan nimi: "Ämmä bruk, d. 2 Mars 1866. Louise Asp." (Ämmän tehdas 2/3 66.) Lehteä ilmestyi ainakin 22 numeroa, jotka kaikki vielä ovat tallessa.

Kun kolmetoista numeroa oli ilmestynyt, oli pikku toimittaja varmaan väsynyt toimitustyöhönsä, sillä siinä on "Loppusanat", joissa toimittaja ilmoittaa "Joulupukin lopettavan nyt yksinkertaiset kertomuksensa" ja toivoo että "joku toinen ensi vuonna ilahduttaisi lukijoita uudella lehdellä ja hauskemmilla kertomuksilla". Mutta tästä huolimatta ilmestyy n:o 14 sekä seuraavat numerot aivan entisessä asussa. "Tervetuloa jälleen" on sen ensimäisen kirjoituksen nimenä, jossa pieni toimittaja lausuu:

"Siinä toivossa, että pienet lukijat ottavat vastaan lehtensä, julkaisee Joulupukki edelleen 'Lahjansa' aina vuoden loppuun. Kuvia ei siinä tule olemaan, sillä Joulupukin sormet ovat liian karheat ja kohmettuneet, voidakseen näyttää heille kaikkia niitä kuvia elämästä, jotka ovat piirretyt hänen sydämeensä."

Suurin osa lehden sisällystä on suorasanaista, ja useimmat runot ovat samoja kuin "Laulajassa." Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta on lehden koko sisällys lähtenyt pienen päätoimittajan kädestä, ja kertomukset kuvaavat enimmäkseen "tositapauksia". Toiset näistä ovat hiukan moralisoivia, mutta enimmäkseen reippaasti kirjoitettuja ja ilmaisevat varsin rikasta mielikuvitusta, hyviä luonnonhuomioita ja uskonnollista mieltä. "Den lilla skvallerbyttan" (Pieni kantelija) antaa hyvän luonnekuvauksen molemmista sisaruksista, Louisesta ja Betystä, mutta samalla siitä pilkistää vähäinen kateuden kärki esiin, kun Bettyä aina kehuttiin ahkeraksi ja järjestystä harrastavaksi ja häntä itseään moitittiin laiskaksi. Samaa aihetta tyttönen on käyttänyt eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan (1872) "Satu", jossa hän muun muassa sanoo:

"Toivolan isännällä oli kaksi poikaa, Eero ja Paavo. Hyvin erilaisia olivat molemmat. Eero oli kummallinen poika, ei häntä kukaan ymmärtänyt. Moni luuli häntä vähän löyhäpäiseksi. Hänen suurin ja ainoa ilonsa oli olla ulkona luonnossa, jossa hän aina näki jotakin kummallista. Siellä puheli hän olentojen kanssa, joita muut eivät koskaan nähneet. Muiden kanssa ja muissa toimissa hän ei mielellänsä viihtynyt; senpä tähden vanhemmat usein huoaten sanoivat: 'Mikä mahtaa tuosta Eero raukasta tulla? Ei hänestä ole meille muuta kuin surua. Toista on, Jumalan kiitos, Paavon laita; hänestä tulee vankka työmies, joka kunnialla elättää itsensä.'"

Kertomuksessa "Skolkamraterna" (Koulutoverit) pieni sanomalehdentoimittaja kuvailee ystävyydensuhdettaan Fannyyn, ja sadussa "August och Verner" kertoo hän kahdesta pojasta, jotka olivat hyviä voimistelijoita ja tavattoman rohkeita ja uskaliaita, mutta samalla kovin pahankurisia. "Mutta mitä merkitsee rohkeus ja uljuus, jos ihminen on ilkeä?" päättää pieni moralisti kertomuksensa.

Varsin humoristinen on kertomus "Julbockens ungdom" (Joulupukin nuoruus), kuvaus pienestä pojasta, joka ei tahtonut oppia lukemaan, vaan melusi ja ilveili, jotta hän lopulta rangaistukseksi sai niin pitkät korvat ja pitkän nenän, että hänen täytyi joulupukkina kiertää maailmaa koko ikänsä. Tämän kertomuksen "sens moral" sisältyy seuraaviin sanoihin: "Rakkaat lapset, olkaa kiltit ja opetelkaa lukemaan, jotta teidän ei kävisi yhtä huonosti kuin minun."

Paitsi sanomalehteään kirjoitti tyttönen tänä aikana pari runoa, jotka osoittavat jo suurempaa kehitystä ja joista samalla käy ilmi, mitä tulevaisuudentoiveita 13 -vuotias tyttö hautoi mielessään. Runossa "En Fantasi" (Mielikuvitelma) hän toivoo kerran pääsevänsä ulos maailmaan ja kehittyvänsä runoilijaksi. Mutta toisessa "Mitt svikna hopp" (Pettynyt toiveeni) puhkeaa myös samalla ilmi epäilys omaan kykyyn. Kokonaisuutena jälkimäinen runo on edellistä heikompi, sillä se on tavattoman pitkä ja vailla keskitystä, mutta seuraavat säkeistöt osoittavat toisaalta suurempaa syvyyttä:

Manne det är synd att tänka
eller önska sig hvad här
fåfängt är att hoppas, vänta?
Månne sådant synd ock är?
— — —
Skall jag säga hvad jag tänkte,
i min arma barnslighet,
som mitt hjärta njutning skänkte —
Jo! se här min hemlighet:
— — —
Att bland fosterlandets store
ock mitt ringa namn engång
ifrån släkt till släkte fore —
sedan tystnad var min sång.
— — —
nu jag hoppet sviket finner,
tröstlös, hopplös står jag här.
— — —
Mina drömmar far med vinden,
sjunga ren — sin afskedssång.

[suom.: Onkohan syntiä ajatella tai toivoa itselleen sellaista, mitä täällä on turha toivoa ja odottaa? Onkohan se syntiä? — Sanoisinko mitä lapsellisuudessani ajattelin, mikä tuotti sydämelleni onnea. — Kas tässä salaisuuteni. — Jospa isänmaan suurien miesten parissa minunkin nimeni kerran kulkisi polvesta polveen sitten kun lauluni jo oli vaiennut — nyt toiveeni näen pettyneinä, ja lohduttomana, toivottomana seison tässä. — Unelmani liitävät tuulessa ja laulavat jo — jäähyväislauluaan.]

Yhden ainoan vuoden Louise opiskeli Constance Malmin johdolla, sillä syksyllä 1866 muutti Asp Sotkamoon, jossa hänelle oli uskottu kunnallislautakunnan esimiehen toimi, ja hän otti mukaansa vanhimman tyttärensä, jonka oli määrä hoitaa isän taloutta kunnes muukin perhe myöhemmin talvella saattoi muuttaa sinne. Syynä tähän muuttoon oli se, ettei Asp halunnut enää työskennellä yhdessä kapteeni Malmin kanssa, joka oli aivan tottumaton tehtaan hoitoon ja sen vuoksi aiheutti siellä paljon sekaannusta ja ikävyyttä. Olo Sotkamolla ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun tehtaiden isännöitsijä, patruuna Backman pääsi asiasta perille, eroitti hän Malmin toimesta ja sai Aspin palaamaan takaisin.

Sotkamoon oli Louise lähtenyt iloisella mielellä, sillä hän oli toivonut pääsevänsä Kajaaniin kouluun. Tämä toive raukeni kuitenkin ja hiukan haikealla mielellä hän kirjoittaa Sotkamosta Fannylle:

"… Suurin iloni ja tulevaisuuden toiveeni, onneni, ja sydämeni hartain pyyntö on saada lukea, kirjoittaa, opiskella ja tehdä kaikkea sitä, mihin minulla on taipumusta ja halua. Mutta sellainen elämä ei sovi köyhille lapsille. Toista olisi, jos olisi rikas ja saisi oppia oikein paljon."

Sama alakuloinen sävy pistää myös esiin hänen jatkaessansa:

"Ei meillä ole pianoa. Isä rakastaa suuresti soittoa ja laulua ja hänellä on erinomainen ääni, mutta hän sanoo, että rahoja tätä nykyä tarvitaan muuhun kuin pianon ostoon. Monta kertaa hän on sanonut, ettei minusta täällä kotona tule mitään, koska en ole halukas taloudentoimiin enkä käsitöihin, mutta hän ei voi lähettää minua mihinkään korkeampaan oppilaitokseen."

Tytön kouluttamisesta oli useinkin puhe perheen ja heidän ystäviensä kesken, varsinkin isä olisi sitä halunnut, "jotta ei tyhjään mene hyvä", niinkuin tyttö itse kertoo hänen sanoneen. Ja rouva Lilius oli suositellut Jyväskylän seminaaria, vaikkei sinne menosta tytön nuoruuden vuoksi vielä täydellä teolla voinut olla kysymystä. Mutta Jyväskylä se sittenkin näiltä ajoilta asti väikkyi tyttösen mielessä ihanana tulevaisuuden toivona, ja yhä uudestaan hän kirjeissään Fannylle palaa tähän asiaan.

Niinpä hän lähes kolme vuotta myöhemmin (8/10 69) kirjoittaa:

"En ole vielä kadottanut kaikkea toivoani Jyväskylän suhteen. Rouva Lilius on vastikään kahdessa eri kirjeessä sanonut isälle, että hänen välttämättä täytyy antaa minun lähteä Jyväskylään, tuohon kuuluisaan seminaariin. Ja jos elän ja 'Jumala sen tahtoo' ja täytän 18 vuotta, niin pääsen tuon tulevaisuudenunelmani perille; sillä se on ensimäinen maallinen päämäärä, jonne olen pyrkinyt. Suurempia matkoja en uskalla edes ajatellakaan. Mutta kestää vielä toista vuotta, ennenkuin olen 18 vuoden vanha"

Miten palava halu hänellä oli päästä ulos maailmaan, jossa hänellä olisi tilaisuutta kehittyä ja kuinka ahtaalta elämä kotona hänestä tuntui, näkyy seuraavasta kirjeotteesta, joka on kirjoitettu vähää ennen Sotkamosta lähtöä:

"Olen kuin lintu, joka ikävöi pois häkistään kuullessaan toisten virittävän riemulaulujaan ulkona ja nähdessään auringon paistavan taivaan laella ja puiden vihannoivan metsässä. Turhaan sydän parka saa sykkiä, turhaan koetan vääntää häkin ovea auki. Oi, milloin ovi avautuu, jotta voisin riemuiten ja kevein siivin päästä lentämään Famoksen korkeuksia kohti? Oi, ei koskaan!"

Sama ajatus ilmenee runossa "Jag längtar bort" (Ikävöin pois), vaikka se onkin kirjoitettu paljoa myöhemmin kuin yllä oleva kirje, vasta vuonna 1870; varsin selvästi voi siinä myös huomata ulkoa tulleita, kirjallisia vaikutteita. Pari säkeistöä mainitusta runosta saakoon tässä sijansa:

Jag längtar bort, jag längtar bort,
från denna dystra nejd.
I dessa låga klyftor jag
ej vinner ära, frejd.
Mot slägt och vänner står jag här
i dagligt öppen fejd.
Jag längtar bort, jag längtar bort,
från denna dystra nejd.
— — —
Jag fågeln är — jag fågeln är
i burens stängsel än.
Från okänd värld, som fånge förd,
förutan hem och vän.
Ty ingen känner och förstår
den fångne fågelen.
Jag fågeln är — jag fågeln är
i burens stängsel än.

Till öppen värld, till öppen rymd jag längtar svinga mig. Min framtid, fast af molnen skymd skall klar utveckla sig. Och under himlens fria hvalf jag sjunger gladelig. Till öppen värld, till rymden fri jag längtar svinga mig.

[suom.: Mä ikävöin pois tältä synkältä seudulta. Sen matalissa rotkoissa en saavuta kunniaa. Joka päivä taistelen sukuani ja ystäviäni vastaan. Mä ikävöin pois, tältä synkältä seudulta. — Mä lintu olen häkissä. Kotoisin tuntemattomasta maailmasta, vankina, koditta ja ystävittä. Ei kukaan tunne eikä ymmärrä vangittua lintusta. Mä lintu olen häkissä. — Avaraan maailmaan ma tahdon kohota. Tulevaisuuteni, joskin pilvien peittämä, on kirkkaaksi muuttuva. Ja taivaan vapaan holvin alla ma laulan riemuiten. Avaraan maailmaan ma tahdon kohota.]

Asp palasi tyttärineen Sotkamosta helmi- tai maaliskuussa 1867 takaisin Ämmän tehtaalle ja ryhtyi siellä jälleen entiseen työhönsä oleskellen aika ajoittain myös Kurimon tehtaalla, jonka kirjanpito samoin oli hänelle uskottu. Kerran kevättalvella hän otti sinne Louisen mukanaan ja jätti hänet kuudeksi viikoksi tehtaanhoitaja Strömbergin luokse. Viikot kuluivat kuin lennossa tytöltä, sillä Kurimon tehtaalla oli paljon enemmän nuorisoa ja iloista seuraa kuin Suomussalmella, joka, niinkuin hän samana keväänä kirjoitti Fannylle (12/4) "on yhtä köyhä nuorista herroista kuin kaikesta muustakin. He eivät viihdy täällä Pohjolassa, ja ne harvat, joita täällä on, ovat kuin kuihtuneita, hoidotta jääneitä taimia."

Kurimon tehdas sijaitsi erittäin luonnonihanalla paikalla, vuolas Kurimon koski kohisi korkeitten rantaäyräitten lomassa ja sen molemmin puolin kohosivat lukuisat tehdasrakennukset sekä komea isännöitsijäin asuinrakennus. Pihamaata ympäröivät kehässä korkeat, juhlalliset kuuset aivankuin vahtisotilaat, ja pitkä koivukuja johti rantaan, josta tie kulki edelleen niemen nenässä olevaan puistoon, missä ikivanhat puut tarjosivat viileää varjoansa.

Täällä, keitaalla keskellä erämaata, asui patruuna Backman ja hänen lukuisa perheensä viettäen varsin suurellista elämää. Tyttäristä, joita oli kaikkiaan viisi, olivat vanhimmat yhtäikäisiä tai vanhempia kuin Louise, mutta tämä, joka oli vaatimaton ja suoraluontoinen sekä kasvanut yksinkertaisessa kodissa, ei pitänyt heistä, he kun hänen mielestään kohtelivat häntä ylenkatseellisesti "eivätkä osanneet muuta kuin juoruta ja valehdella." Sen sijaan hän oli suuresti mieltynyt perheen vanhimpaan poikaan, Joel Backmaniin, joka oli aivan toisellainen kuin muut sisarukset, vaatimaton, jaloluontoinen ja hienotunteinen. Tosin nuorukainen oli Louisea kahdeksaa vuotta vanhempi, mutta tyttö oli tuntenut hänet aivan lapsesta saakka, ja oleskellut usein yhdessä hänen kanssaan tämän ollessa konttoristina Ämmän tehtaalla. Tänä keväänä ystävyys heidän välillään tuli entistään lujemmaksi, ja eräässä kirjeessään (14/6) Louise uskoo suurena salaisuutena rakkaalle Fannylleen: "Olen vihdoinkin rakastunut, vaikka olen aina vakuuttanut, etten koskaan voisi rakastaa."

Tämä ensimäinen rakkaus, jos sitä siksi edes voi sanoa, ei tullut kuitenkaan pitkäikäiseksi, sillä keväinen halla pani tämän kauniin oraan ennenkuin se ehti tähkäpäälle.

Louisen ololla Kurimossa oli kuitenkin toinen vakavampikin tarkoitus kuin vain huvitteleminen. Yksi Backmanin neideistä ja kapteeni Malmin vanhin tytär pitivät koulua tehtaan työväen lapsille, ja sekä Asp että patruuna Backman toivoivat, että Louise perustaisi samanlaisen koulun myös Ämmän tehtaalle. Louise ei uskaltanut kuitenkaan ryhtyä niin suureen työhön, varmaan häntä myös peloitti ruveta opettamaan suomenkielellä, hän kun itse oli saanut koko kouluopetuksensa ruotsiksi. Sen sijaan hän perusti pienen kotikoulun, jossa oppilaina olivat hänen nuorempi veljensä Jacke, hänen kaksi pientä sisartaan sekä muutamia ruotsinmaalaisten työmiesten lapsia, kaikkiaan noin 10 kappaletta. Opetus kävi yksinomaan ruotsiksi ja oppiaineina oli sisäluku, kirjoitus, laskento sekä käsityöt. Neljä tuntia istuttiin koulutyössä ja sen jälkeen nuori, 15:nnellä vuodella oleva opettajatar, seuraten Constance Malmin esimerkkiä, leikki pienten oppilaittensa kanssa tai vei heidät huviretkille, jolloin hän jatkoi opetustaan ottaen esimerkkejä ympäröivästä luonnosta. Tuollaista retkeä hän kuvailee myöhemmin eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan, jonka nimenä on "Vesi". Erittäin somasti nuori tyttö siinä kertoo, miten hän sai tilaisuuden puhua vedestä soudellessaan pienten sisarustensa kanssa järvellä ja pikkusiskon kysyessä häneltä: "Mistä tämä vesi on tähän järveen tullut?" ja heidän sitten jatkaessaan matkaa jalkasin lehdikossa, jossa kirkkaat kastehelmet välkkyivät monivärisissä kukkasissa ja pikkusiskon jälleen kysyessä: "Onko viime yönä satanut, koska metsä on märkä ja lehdissä on vesipisaria?" Tuo kuvaus ilmaisee yhtä suuressa määrin nuoren tytön runollista mieltä kuin hänen kykyään ymmärtää lasta ja herättää hänen mielenkiintoaan.

Koulu olikin tänä syksynä Louisen ainoana ilona, sillä pastori Liliuskin rouvineen oli muuttanut edellisenä keväänä Isoonkyröön eikä kirkkoherra Snellmanin perhe, vaikka heillä olikin nuorisoa, voinut palkita entisiä monivuotisia ystäviä. Fannylle Louise valittaa surujaan ja antaa samalla varsin humoristisen kuvauksen heidän yhdessä olostaan:

"Kaikki tytöt ovat minua vanhemmat ja kiemailevia ja tunteettomia. Kun käyn Snellmanilla, istumme me tavallisesti salissa yhdessä vanhempien ihmisten kanssa, pastorin rouvan, äidin tai ketä siellä nyt sattuu olemaan ja sitten me juttelemme: Onko neiti Snellman itse ommellut pukunsa? Onko neiti Snellman käynyt nimismiehessä? Minkälaisia leninkikankaita te olette saaneet? j.n.e. Tai me istumme aivan ääneti ja katselemme salaa toisen uudenaikaista pukua tuumien: sellaisen minäkin haluaisin!"

Joulu 1867 toi Louisen runoiluhalulle uutta virikettä, sillä joululahjojen parissa, jotka enimmäkseen olivat tarpeellisia, oli myös lastenlehti "Trollsländan", josta koitui tytölle iloa ja ajanvietettä koko vuodeksi. "Se oli paras kaikista joululahjoista", sanoo hän Fannylle.

Ja jo helmikuun 1 p:nä 1868 hän kirjoittaa jälleen Fannylle: "Minulla on kolme kertomusta valmiina 'Trollsländaa' varten: Prinsessan Mariada, Den förtrollade spegeln (Lumottu peili) ja Blommornas drottning (Kukkasten kuningatar)." Näitä kertomuksia ei kuitenkaan julkaistu lehdessä, mutta mahdollista on, että viimeksimainittu ainakin aiheeltaan on sama kuin vieläkin tallessa oleva samanniminen suomalainen kertomus, "Kukkasten kuningatar", jonka kieli ja tyyli kuitenkin viittaa siihen, että se on kirjoitettu vasta Jyväskylässä.

Eräs ruotsinkielinen kertomus "Var lydig" (Ole tottelevainen) on kuitenkin vielä tältä ajalta tallessa, joka niinikään oli aiottu "Trollsländaa" varten. Sen loppuun on näet liitetty seuraava kirje:

"Rakas Trollslända! Voitko ottaa tämän pienen kertomuksen monien kauniitten kertomustesi pariin, joita kerrot meille? Vaikkei se voikaan kultana kimallella siivilläsi, niin ota se sittenkin, rakas pieni Trollsländani. Se on tositapaus veljestäni. Ota jos voit, pyytää L:e. Yksi Trollsländan pienistä ystävistä."

Kertomus kuvaa erästä ikävää tapaturmaa Aspin perheessä, kun vanhin veli, Fredrik luvatta otti ladatun pyssyn seinältä ja ampui sillä jalkaansa niin pahasti, että hän oli vietävä Kajaaniin lääkärin luo ja sai sairastaa siellä useita viikkoja.

Millä ilolla ja riemulla tyttönen odotti rakasta "Trollsländaansa", käy esiin runosta "Till vår Slända", (Sländallemme), joka v. 1869 painettiin lehden palstoille ja josta nuori runoilija sai palkinnoksi kaksi kirjaa. Samalla toimitus kehoitti häntä kuitenkin toisella kertaa panemaan parempaa huolta muotoon ja lausumaan ilmi ajatuksensa selvemmin. Tyttönen kiittää tästä neuvosta, ja että nuo sanat kytivät hänen mielessään käy esiin eräästä myöhemmin (elok. 1871) kirjoitetusta kirjeestä "Trollsländalle."

"En koskaan voi unohtaa kaunista, kilttiä Trollsländaa, joka kolmen vuoden kuluessa on ollut melkein ainoana ilonani täällä Pohjolassa…" sanoo hän siinä. "Emmekö joskus voisi saada pientä esitystä runoudesta ja runoilutaidosta tai jotain muuta sen kaltaista, josta me pienet vasta-alkajat saisimme neuvoja ja ohjausta sillä alalla?"

Mutta palatkaamme jälleen tyttösen elämään talvella 1868. Tämä talvi oli kova monessa suhteessa, sillä täydellinen kato oli kohdannut näitä pohjoisia seutuja edellisenä kesänä, jolloin juhannukseen asti suuremmat järvet olivat olleet jäässä ja maamies turhaan sai odottaa kesää, joka ei koskaan tullut. Puute ja hätä oli ääretön, vaikka sekä valtio että yksityiset parempiosaiset koettivat parhaansa mukaan sitä lievittää. Tämän raskaan talven maininkeja tuntuu tyttösenkin kirjeissä Fannylle. Huhtikuun 24 p:nä hän kirjoittaa:

"Kevät tekee tuloaan. Oi, kuinka hauskaa. Ilma onkin jo ollut hyvin kaunista, auringonpaistetta, lämpöä ja kesäsadetta. Mutta tänään on jälleen ruma ja kolkko sää, lunta tuiskuttaa, ja maa, joka oli jo melkein paljas, on jälleen lumen peitossa. Täällä on hirveän köyhää. Miten surkeaa se onkaan! Ihmisiä kuolee nälkään kymmenittäin päivässä. Nälkää ja sairautta! Kerjäläisiä on aivan kauheasti. Vilja on hirveän kallista. Jospa Jumala armahtaisi näitä kärsiviä ihmisparkoja ja antaisi meille hedelmällisen vuoden!"

Myöhemmin kesällä hän palaa vielä samaan asiaan:

"Nyt vihdoinkin on kesä tullut pohjolaan. Iloni on suurempi kuin koskaan ennen. Se, joka kaiken talvea on tuntenut maallista onnea ja saanut elää ylellisyydessä, ei käsitä, minkä ilon kevään tulo tuottaa niille raukoille, jotka kaiken talvea ovat saaneet kärsiä kurjuutta ja hätää ja joilla ei ole ollut edes leivänpalaa kodissaan, ainoastaan pakkasta, nälkää ja sairautta ja jotka ovat saaneet myödä lehmänsä ja ostaa viimeisellä rovollaan leipää ja ajaa lapsensa kerjuulle. Niin, kuinka surkea tämä talvi onkaan ollut, kuinka pitkä ja hirveä joka ainoa päivä"

Kaunis kesä, joka seurasi katovuotta ja kovaa talvea, innostutti tyttöstä sepittämään runon "De fattiges vårsång" (Köyhien kevätlaulu). Sen kahdessa ensimäisessä säkeessä hän lausuu kiitoksensa Jumalalle kesän tulosta:

O, Gud! Du som oss sände
en sommar varm och skön!
Oss frälste från elände
och upptog menn'skors bön.

Dig prisa nu vi måge
och tacka dig med fröjd;
ja, ljude från oss låge
ditt lof till himlens höjd.

[suom.: Oi Jumala! Sinä joka lähetit meille lämpimän ja ihanan kesän! Pelastit meidät kurjuudesta ja kuulit ihmisten rukoukset. — Sinua me nyt ylistämme ja kiitämme iloisin mielin, niin, kaikukoon meidän alhaisten huulilta sinun ylistyksesi taivaaseen.]

Ja viimeinen säkeistö ilmaisee sen toiveen, joka varmaan sinä keväänä kohosi jokaisen sydämestä Pohjolassa:

Välsigna årets gröda, gif oss ej fåfängt hopp. Oss alla gif vår föda, ja, spisa själ och kropp!

[suom.: Siunaa vuoden sato, älä anna toiveiden pettää. Anna meille kaikille ravintomme, niin, ravitse sekä sielumme että ruumiimme.]

Mutta tämä talvi toi tyttöselle itselleenkin suuren surun, josta hän kertoo Fannylle (24/4). Huhtikuun 17 p:nä oli pitkällistä rintatautia sairastettuaan Joel Backman kuollut 22-vuotiaana, nuorukainen, josta tyttönen edellisenä keväänä oli puhunut Fannylle niin suurella ihastuksella ja jonka seurassa hän oli viettänyt niin monta hupaista hetkeä. Vaikka Louise olikin vasta 15 vuoden vanha eikä Joel Backmanin ja hänen välillään koskaan ollut rakkaudesta ollut puhettakaan, niin väikkyi sittenkin aina hänen mielessään tuon lapsuudenystävän kuva kirkkaana ja kauniina, varhaisimman nuoruudenkevään ihanteena. Hänestä hän puhui vielä viime viikkoinaan Jyväskylässäkin, muistellen hänen hienoa ja jaloa olentoaan, ja monessa runossaan on hän ikuistanut tämän varhain manalle menneen nuorukaisen muiston. Kuinka sydäntäsärkeviltä tuntuvatkaan nuo yksinkertaiset sanat, joilla hän Fannylle aivan tuoreeltaan valittaa suruaan, vaikkei niissä, yhtä vähän kuin ystävän muistoksi kirjoitetuissa runoissa ilmenekään suoranaista rakkautta, pikemmin vain hiljaista kaihoa ja kohtaloon-alistumista. Kirjeen mottona, jonka hän Fannylle kirjoittaa, ovat seuraavat Wallinin sanat:

Den ena går en stund förut, den andra efter! men till slut i himmelen de mötas.

[suom.: Toinen menee edellä, toinen seuraa jäljessä! mutta vihdoin taivaassa he tapaavat toisensa.]

Mikä enne noissa sanoissa piili, sitä elämänhaluinen 15-vuotias tyttö ei voinut aavistaa!

Ja sitten hän kirjoittaa:

"Oi Fannyni, ystäväni! Sydämeni on pakahtua!… Hän (Joel Backman) kuoli viikko sitten. Miten surullista kuolla kaikkein ihanimpana nuoruudenaikana. Mutta onnekas, onnekas hän! Häntä ei pidä sääliä, ei! Mutta mikä suru ja kaipaus hänen omaisilleen! Täytyypä senkin, joka ei ole sukulainen tuntea surua ja liikutusta. Minulle hän oli tuttu lapsuudesta saakka, hänen vilkas luonteensa, miehekäs kauneutensa, hieno käytöksensä ja sekä ulkonainen että sisäinen viehätyksensä veti vastustamattomasti puoleensa nuoren tytön mielen. Hän oli viehättävä nuorukainen, ja nyt tuntuu niin oudolta ja ikävältä… Julma kuolema! Fanny, miten nyt kävikään, tuulentuvat ovat vain tuulentupia! Ah, jospa tietäisit, miten surullinen olen. Iloinen ja surullinen samalla kertaa… Pian hänet — haudataan. Hänen suunsa on sulkeutunut, oi — sulkeutunut!" —

Runo vihkosissa on kolme runoa, jotka varmaan kohdistuvat Joel Backmaniin. "Tili en slumrande vän" (Uinuvalle ystävälle) soveltuu ainakin aivan siihen kuvaan, jonka nuorukaisesta olemme saaneet, sitä paitsi sen viimeinen säkeistö tuo mieleen nuo Wallinin sanat, jotka olivat edellä mainitun kirjeen mottona. Runo kuuluu näin:

Jag tänker på dig ofta o, hulda goda vän! Där rosor evigt dofta skall jag dig se igen.

Nyss ifrån knoppen vecklad
din ungdomsblomma var;
i lifsens bok dock tecknadt
ditt namn och dina dar.

Ren bröts din blomsterstängel,
o, hur jag saknar dig!
Sä säll du är, o engel,
ack, bed du ock för mig!

Ack, slumra saligt stilla,
o, sof i Jesu namn!
Din själ från världens villa
ren är i säker hamn.

Engång i himlens salar dig träffa får min själ, så hoppet till mig talar, till dess ett långt — farväl!

[suom.: Ma muistan sua usein, oi, rakas, hyvä ystävä! Siellä missä ruusut ikuisesti tuoksuvat, saan jälleen nähdä sinut. — Vastikään nuoruutesi kukka kehittyi ummustaan, mutta elämän kirjaan merkitty oli sittenkin nimesi ja päiväsi. — Jo kukkavartesi taittui, oi, miten sua kaipaan! Sa onnekas olet, oi enkelini, rukoile myös puolestani! — Oi, nuku autuaasti, oi nuku Jeesuksen nimeen! Sielusi maailman melskeestä on jo varmassa satamassa. — Kerran taivaan saleissa sinut kohtaa sieluni, niin toivo minulle puhuu, siksi aikaa jää — hyvästi!]

Samoin runot "Barndomen" (Lapsuus) ja "Kyrkogården" (Hautausmaa) ovat varmaan syntyneet tämän haikean kokemuksen johdosta. "Barndomen" antaa kuvan tyttösen huolettomasta lapsuusajasta, jonka ilo äkisti sammuu hänen kadottaessaan ystävänsä. Ja runossa "Kyrkogården" hän kertoo kuun kiertävän hautausmaata, missä tuuheiden koivujen varjossa, monien kumpujen keskellä on vasta umpeenluotu ja kukkasien peittämä hauta. Maan kylmässä povessa lepää nyt ystävä, joka vasta vielä kulki elävien parissa. Ei maailman melske, suru eikä kiista häiritse enää häntä, sillä hän on päässyt kaikista vaivoista parempaan elämään. Luonnonkuvaus tässä runossa on varsin viehkeä:

Med vemodsfulla blickar ser
den bleka månen neder,
till jorden från sin klara sfer
och stum naturen beder.
— — —
— — —
Men månen vandrar städs sin gång
och blickar ner till kullen
och vågen sjunger städs sin sång
för grafvarna i mullen.

[suom.: Alakuloisin katsein katsoo kalpea kuu alas maahan kirkkaasta avaruudesta ja äänettömänä luonto rukoilee. — Mutta kuu jatkaa alati kulkuaan katsellen kumpua, ja aalto laulaa alati lauluaan haudoille maan povessa.]

Tänä synkkänä keväänä on syntynyt myöskin runo "Mitt sista hopp" (Viimeinen toivoni), jossa nuoren tytön yksinäisyydentunne ja luottamus Jumalaan saa kauniin tulkintansa:

Förskjuten jag är ibland vännernas tal, förskjuten, att ensam här lida mitt kval, förskjuten, att ensam här gråta och le, förskjuten, så ensam i glädje och ve.

I världen så ensam, så ensam jag går,
i världen för alla i vägen jag står;
i världen så okänd jag irrar blott här,
i världen mig ingen en glädje beskär.

Jag hoppas på Herren, Han är ju mitt stöd.
Jag hoppas på Herren i lif och i död.
Jag hoppas att Herren sin glädje mig ger;
jag hoppas, jag tror det och sörjer ej mer.

[suom.: Hyljätty ma olen ystävieni parissa, hyljättynä saan yksin kärsiä tuskaani, hyljättynä saan yksin itkeä ja hymyillä, hyljättynä olen yksin ilossa ja surussa. — Yksin ma maailmassa kuljen, kaikkien tiellä vaan seison; tuntemattomana maailmassa harhailen, kaikkea iloa vailla. — Ma toivon Herraan, Hän on minun tukeni. Ma toivon Herraan elämässä ja kuolemassa. Ma toivon, että Herra antaa minulle ilonsa, ma toivon, ma uskon siihen, enkä sure enää.]

Uskonnollinen mieli, joka tässä runossa puhkeaa esille, ilmenee myöskin parissa seuraavana keväänä sepitetyssä virressä, joita Louisen pienet oppilaat lauloivat Aleksanteri II:n syntymäpäivänä vietetyssä juhlassa. Toinen on nimeltään "Bönepsalm" (Rukousvirsi), ja siinä nuori runoilija rukoilee Jumalalta terveyttä ja onnea suuriruhtinaalle. Toisessa runossa "Små barns bön för Kejsaren" (Pienten lasten rukous keisarin puolesta) hän puhkeaa sanomaan:

Låt honom — Gud! — befordra det, som är för Dig blott godt och rätt, gif honom vishet, kraft och mod, Du störste konung, Herre god!

[suom.: Jumala, anna hänen edistää sitä, mikä Sinulle on hyvää ja oikeaa, anna hänelle viisautta, voimaa ja rohkeutta, sinä suurin kuninkaista, rakas Herrani!]

Molemmat runot ovat sepitetyt virren sävyyn, ja pienet oppilaat lauloivat niitä myös virren nuotilla. Varsinkin ensimainitun runon viimeinen säkeistö on syntynyt kokonaan virren vaikutuksesta:

Gif o Herre! att på jorden under hans regeringstid Jesu rike vidgadt vorde blefve genom ordets frid.

[suom.: Oi Herra, anna hänen hallitusaikanansa Jeesuksen vallan laajentua maan päällä sanasi rauhan kautta.]

Kevät 1869 oli jälleen surun ja huolen aika Aspin perheelle, joskaan ei iloakaan puuttunut. Kuolema korjasi näet perheen pienen lemmikin, Vilhelmin, ja vaikka melkein samoihin aikoihin perhe lisääntyikin uudella tulokkaalla, niin ei tyhjä paikka, jonka Vilhelm oli jättänyt, niinkään pian täyttynyt. Kaksi runoa on tältä ajalta olemassa, jotka varmaan kohdistuvat pieneen vainajaan: "På ett barns graf" (Lapsen haudalla) ja "Vid lilla Vilhelms död" (Pikku Vilhelmin kuollessa). Tämän viimeksimainitun runon loppusäkeistä voimme huomata, etteivät nuoren runoilijan ajatukset ensi kertaa viivähtäneet kuoleman tuvilla:

Ej människovisdom dödens skörd kan hindra, ej tårars flöden här vår smärta lindra; blott tron och hoppet, som af Herran går, kan själen trösta, läka hjärtats sår.

[suom.: Ei ihmisviisaus voi tuonen satoa estää, ei kyynelvirrat täällä tuskaamme helpoittaa, vain usko ja toivo, jonka Herra antaa, voi lohduttaa sielua, parantaa sydämen haavat.]

Samoinkuin elämän ulkonaiset tapahtumat vuoroin tänä aikana toivat iloa, vuoroin surua, samoin näyttävät Louisen mielialatkin olleen milloin iloisia milloin vakavia. Mikä nuoruuden ilo ja tyytyväisyys ilmeneekään hänen kirjeestään 4:ltä p:ltä kesäkuuta, jossa hän sanoo Fannylle:

"Minulla on täysi syy olla iloinen ja kiitollinen, kun Jumala on antanut meille niin ihanan kesän jälleen… Täällä Pohjolassa sydän nauttii kaikkein enimmin kesän ilosta. Ei täällä ole suuren maailman huveja. Mutta kun tyynenä aamuna tai viileänä ja ihanana iltahetkenä lähtee ulos nauttimaan kauniista luonnosta, kun kuuntelee hartain mielin lintujen viserrystä, katselee synkkää, juhlallista metsää tai rehevää koivu-, leppä- ja haapalehtoa ja kosken kohinan säestäessä laulaa sellaisia lauluja, jotka soveltuvat hetken mielialaan, silloin ei mieli kaipaa meluavia huveja. Suuri kaunis metsä on meidän teatterikatsomomme. Hyttyset ja perhoset siellä näyttelevät osiaan. Linnut ovat meidän laulajiamme, jos haluamme lähteä konserttiin, ja koko luonto on mitä ihanin 'tableau vivant'. Ullakoltamme johtavat leveät portaat katolle, missä on luukku, ja kun siellä seisoo, niin tuntuu siltä, kuin olisi Mont Blancilla ja näkisi allaan Italian alpit, järvet, kaupungit ja kansat."

Tuollaisena hetkenä epäilemättä on syntynyt tunnesävyltään erittäin reipas laulu "Sommaren" (Kesä), joka kuvaa miten kevät voittaa talven vallan ja kesä saapuu heinäntekoineen ja elonkorjuineen:

Kom och beskåda! Härlig naturen synes för ögat och tjusande ler. Himlen sig hvälfver, blånande, vida. Värmande solen blickar hit ner.

[suom.: Tule ja katso! Ihanana luonto silmään hohtaa ja hurmaten hymyilee. Taivas kaareutuu sinisen avarana. Lämmittävä aurinko silmäilee alas maahan.]

laulaa nuori runoilija. Mutta keskelle iloa pujahtaa sittenkin sekaan surunvoittoinen sävy:

Hinner nog sorgen komma till Eder fast I nu leken i jubel och sång. Smärta, bekymmer, gråna skall håren, blekna ock kindernas rosor engång.

Barnen de leka glada i gräset fria af lifvets tusende kval. Leken, o leken, utan att ana ännu de sorger af tusende tal.

Se huru våren vacker och härlig doftar af vällukt Eder emot! Vänten I käre! Hösten den följer snart efter våren med stormarnas hot.

[suom.: Kyllä suru vielä teidät ennättää, vaikka leikittekin nyt riemuiten ja laulaen. Tuska, huoli harmentaa hiukset, kalventaa myös kerran poskien ruusut. — Lapset leikkivät iloisina heinikossa, vapaina elämän tuhansista suruista. Leikkikää, oi leikkikää aavistamatta noita tuhansia suruja. — Katsokaa kuinka kevät kauniina ja ihanana tuoksuaa teitä vastaan! Odottakaa armaat! Syksy seuraa pian kevättä myrskyjen uhkaamana.]

Tuo vakava piirre, joka on niin ominainen kaikille tyttösen varhaisemmillekin runoille, puhkeaa tänä kesänä ehkä sitä valtavampana esille, siksi että hän kävi rippikoulua kirkkoherra Snellmanin luona yhdessä tämän pojan ja tyttären kanssa. Miten tuo aika vaikutti häneen, kertoo hän useita vuosia myöhemmin kirjeessään Sally Thauvónille (6/1 72):

"Rippikouluni päätyttyä olin ensin sanomattoman onnellinen, minusta tuntui kuin olisin ollut hyvin lähellä Jumalaa. Mutta kauan ei tuota autuutta kestänyt, aloin epäillä, tokko ansaitsin sellaista armoa. Luotin liiaksi omiin voimiini ja omaan kykyyni enkä tahtonut turvata Häneen, jonka välityksellä me yksin voimme tulla autuaiksi, ja siten eksyin yhä kauemmaksi oikealta tieltä."

Tänä rippikoulu-aikana, jolloin tuollaiset ristiriitaiset tunteet taistelevat tytön sielussa, on varmaan sellainen runo kuin "Vårt lif" (Elämämme) syntynyt, jossa nuori tyttö kysyy itseltänsä:

Hvad är vårt lif, hvad är vår lott, då vi på jorden irra? Det är en flyktig stormil blott, som tanken kan förirra! Vår lott är idel sorg och kif. Hvad är vår lott, hvad är vårt lif

Så flyktig är på jordens rund
vår fröjd — så obeständig.
Den kommer — och i samma stund
man är så arm, eländig.
Man njuter den så sällan blott.
Hvad är vårt lif? Hvad är vår lott?

[suom.: Mikä on elämämme, mikä kohtalomme, kun harhailemme maailmassa? Vain kevyt tuulenpuuska, mi ajatukset saattaa harhaan. Kohtalomme on vain surua ja kiistaa. Mikä on kohtalomme, mikä elämämme? —Niin lyhyt maailmassa on ilomme — niin epävarma. Se tulee — ja samassa meolemmekin jälleen köyhät ja kurjat. Harvoin vain siitä saamme nauttia. Mikä on elämämme? Mikä kohtalomme?]

Nuoren tytön rauhatonta, alati läikkyvää mieltä kuvaa myös seuraava pieni runo "Tillmitt hjärta" (Sydämelleni), jonka yksinkertaisista säkeistä kuulemme jo "Aallon kehtolaulun" kaukaista huminaa:

Tankar komma, tankar ila, känslor födas, känslor dö, stormby, när skall du dig hvila? Bölja, när blir lugn din sjö? Tanke, när skall du ock finna gränsen på din vida färd? Hjärta, skall ej ro du vinna, när blir stillhet dig beskärd?

[suom.: Ajatukset tulevat, ajatukset kiitävät, tunteet heräävät, tunteet haihtuvat, myrsky, milloin rauhan löydät? Aalto, milloin tyyntyy kuohusi? Ajatus, milloin sinäkin pääset avaran kulkusi perille Sydän, etkö lepoa löydä, milloin rauhan saavutat?]

Tähän samaan kehityskauteen kuuluvat niinikään runot "Tidens dyrbarhet" (Ajan kalleus), ja "Kvällen och hoppet" (Ilta ja toivo). Edellisessä ilmaantuva isänmaanrakkaus ja halu saada työskennellä oman maan puolesta on varsin harvinainen hänen ruotsinkielisille runoilleen. Ensi kertaa niissä nyt myös ilmenee, tosin aivan tiedottomana ja vain sattumasta riippuvana, varhaisen kuoleman aavistus. Toisen runon sävy on paljoa valoisampi kuvastaen sitä iloa ja tyydytystä, minkä runoileminen hänelle tuottaa.

Pieniä koti-interiöörejä kuvaavat monet tyttösen kehtolauluista. Sattui kai useinkin, että äidin mennessä jollekin asialle tai kylään vieraisille talon nuorin taimi uskottiin vanhimman sisaren hoitoon, ja hänen tuudittaessaan pienokaista syntyi pieniä runoja, joista toiset ilmaisevat kärsimättömyyttä, kun oli pakko istua kahlehdittuna kehdon ääressä, toiset taaskin, niinkuin runo "Vaggvisa" suurta hellyyttä, melkeinpä äidillistä rakkautta pientä veljeä kohtaan:

Slumra lilla, snälla broder, slumra sakta, slumra tyst, sen så kärleksfullt din moder dig på runda kinden kysst.

Nu dig syster vaggar stilla,
sjunger dig sin lilla sång:
sof så roligt kära, lilla!
Sof, så blir du stark och lång!

När dig morderskyssar inga,
följa kärleksfullt till sömns,
när de sånger, som nu klinga
ha förklingat och förglöms,

äfven då jag önskar detta,
slumra ljufligt, liksom nu!
Hjärtats slag förblifve lätta,
oskuldsfull och salig du!

Herrans englar milda, rena sjunge sina sånger då. Tills sin röst du får förena med de sällas du också!

[suom.: Nuku, pieni kiltti veli, nuku hiljaa, ääneti. Äidin hellästi suudeltua pyöreätä poskeasi. — Nyt sisko sinua tuudittaa, laulaa sinulle pienen laulunsa: nuku rauhassa, armas pienokainen! Nuku, niin kasvat vahvaksi ja pitkäksi! — Kun äidin suudelmat eivät hellinä enää saata sinua uneen, kun nämä laulut ovat vaienneet ja unohtuneet — niin silloin toivon, että nukkuisit yhtä suloisesti kuin nytkin! Sydän kevyesti tykyttäköön ja mielesi olkoon viaton ja onnekas! — Herran lempeät puhtaat enkelit laulakoon silloin sinulle lauluansa. Kunnes saat itsekin yhtyä autuaitten lauluun!]

Täten elämä Suomussalmella tyttöseltä kului hiljaisessa työssä ja haaveilussa, kunnes vuosi 1870 toi suuren muutoksen sekä hänen että koko perheen elämään. Yhtiö, joka omisti Ämmän ja Kurimon tehtaat, oli vuoden 1869 lopulla tehnyt vararikon ja työ pysähtyi niissä nyt pariksi vuodeksi. Asp, jonka toimeentulo kokonaan riippui tehtaista, oli pakoitettu hankkimaan itselleen työtä muualta ja ostettuaan Parola nimisen talon Puolangalta, muutti hän kevättalvella 1870 perheineen uuteen kotiinsa.

Vaikka muutto aluksi tuntuikin koko perheelle raskaalta, sillä Suomussalmi, jossa he olivat asuneet toistakymmentä vuotta, oli heille hyvin rakas, niin kotiutuivat he piankin uudella paikkakunnalla ja kiintyivät siihen lujilla siteillä. Asp itse pääsi täälläkin useihin kunnan luottamustöihin, toimien kunnankirjurina sekä jonkun aikaa nimismiehen apulaisena, ja kun Kurimon tehdas, joka sijaitsi vain kahden peninkulman päässä Puolangalta, v. 1872 tuli jälleen käyntiin, sai hän siellä entisen toimensa, jolloin hän vuoroin asui tehtaalla, vuoroin tilallaan Parolassa.

Parolan talo tuli ikäänkuin koko perheen varsinaiseksi kotipaikaksi. Täällä vanhin tytär vietti hempeimmät nuoruutensa vuodet, täällä nuoremmat sisarukset varttuivat aikaihmisiksi, täältä kukin läksi maailmalle alottaakseen omaa elämää ja tänne he alituisesti palasivat vanhusten ja lapsuusmuistojen pariin. Ja lastenlapsille tämä Parolan talo vuosien kuluessa tuli rakkaimmaksi paikaksi maailmassa, jossa vanhan isoisän kuoltua vanha mummo vielä eli kahdessa pienessä kamarissa vanhojen perintökalujen ja -muistojen ympäröimänä. Eipä siis ihme, jos lasten ja lastenlasten mielestä tuntui kuin osa heistä itsestään olisi näivettynyt, kun 21 p. huhtikuuta 1912 tuli tuhosi tämän vanhan kodin kaikkine muistoineen ja aarteineen. Mustuneet hirret ja puoleksi sortuneet uuninpiiput kertovat täällä enää siitä ajasta, joka kerran oli.

Mutta luonto Parolan talon ympärillä on vielä ennallansa. Puolangan järven laineet huuhtelevat sen lehteviä rantoja, kirkko kohoaa vastakkaisella puolella ja järven pohjukasta siintää Kiiskilän pappilan rakennukset. Koillisella taivaalla kohoavat Leipi- ja Kuirivaara suojellen pohjoistuulia vastaan. Luonto Puolangalla on kaunista tunturimaisemaa. Kun idästäpäin nousee Leipivaaran rinnettä ylös ja pääsee sen korkeimmalle laelle, leviää silmien eteen ihana, laaja maisema. Sinertäviä vaaroja joka puolella ja alhaalla vaaran juurella, ikäänkuin syvässä kattilassa parin kilometrin pituinen kapea järvi, jonka rannalla vaalean kirkon torni kohoaa kuin haamu metsän tummaa taustaa vastaan. Minkä valtavan vaikutuksen tämä näky mahtoikaan tehdä nuoreen neitoseen, jonka mieli oli niin herkkä kaikelle luonnonkauneudelle! Tosin hänen silmänsä Suomussalmella oli hyvinkin tottunut kauniiseen luontoon, mutta sittenkin Puolanka voitti hänen sydämensä kaikista ennakkoluuloista ja vastustelemisista huolimatta.

Sillä kaikkea muuta kuin iloisella mielellä tyttönen ajatteli
poismuuttoa Ämmän tehtaalta, niinkuin näemme runosta "Afskedssång"
(Hyvästijättölaulu), jonka hän kirjoitti vähää ennen poismuuttoa
Suomussalmelta, sekä seuraavasta kirje-otteesta (11/3 70):

"En odota mitään erityisempää iloa tästä muutosta, sillä jos täällä olemme eläneetkin erossa kaikista huveista ja seuroista, niin siellä tulee elämä kaksin verroin hiljaisemmaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Ei mitään muuta kuin kaunis luonto, ei ketään muita säätyläisiä kuin pappilalaiset… 'Dit ut till världen står min håg — den sväfvar, sträfvar bort' — siten on minulla tapana laulaa. Saa nähdä, enköhän pian pääse pois näiltä synkiltä seuduilta."

Mutta että hän oli erehtynyt uuden kotinsa suhteen, eikä niinkään vähäisessä määrässä, käy esille jo 6 p:nä kesäkuuta Parolasta kirjoitetusta kirjeestä Fannylle:

"Rauhallisena ja vaatimattomana seisoo kotimme tyynen järven rannalla, vihantien niittyjen keskellä; joka puolelta siintävät korkeat vaarat, jotka juhlallisina koristavat taivaanrantaa. Tänne näkyy useita taloja: kirkko — pappila — lukkarin asunto, y. m. Maantie kulkee aivan läheltä, jotta voimme usein saada ohikulkevia matkustajia vieraiksemme."

Syynä siihen, että tyttö heti alusta aikain viihtyi Puolangalla ja että olo siellä muodostui rikkaaksi sekä kehitti suuressa määrin hänen henkisiä lahjojansa, oli se, että paikkakunnalle muutti melkein yhteen aikaan kuin Aspinkin perhe, hienosti sivistynyt, kirjallisuutta ja valistusta harrastava kirkkoherra J.F. Thauvón.[nykyään kirkkoherrana Iissä.] Hänen kodissaan, jossa kasvoi Louisea tosin kahta vuotta nuorempi, mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt, vilkasluontoinen ja lahjakas tytär, Sally,[Sally Thauvón, naimisissa metsänhoitaja Heikelin kanssa Oulussa.] sai Louise paljon rakkautta osakseen ja häntä kohdeltiin melkein kuin perheeseen kuuluvaa jäsentä. Sallyyn hän kiintyi heti lujilla ystävyydensiteillä, ja pappilassa, jonne järven poikki oli vain kilometrin matka, hän kävi melkein joka päivä, jatkaen yhdessä Sallyn kanssa lukujaan tai lukien kaunokirjallisuutta, jota pappilassa oli runsain määrin. Monasti häntä pappilassa autettiin myös ompelutyössä, joka edelleen oli hänen vaikein loukkauskivensä, ja väsymättömällä rakkaudella ja kärsivällisyydellä rouva Thauvón, joka samoinkuin hänen miehensäkin, oli hienosti sivistynyt, lämminsydäminen ja jaloluontoinen, ohjasi ja neuvoi tyttöstä. Siten Louiselle avautui oikea onnela Kiiskilässä, joka olikin aikansa kaikkein edistyneimpiä ja henkisesti virkeimpiä pappiloita. Sillä täällä hän sai osakseen runsaassa määrin ymmärtämystä ja hänen runolliset taipumuksensa kannatusta ja kehoitusta.

Minkä arvon hän itsekin osasi antaa Thauvónin perheelle ja kuinka kiitollinen hän oli heitä kohtaan, käy kauniilla tavalla esille seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti Sallylle Jyväskylästä 3 p. syyskuuta 1872, siis pari kuukautta ennen kuolemaansa:

"Milloin ja miten olisin kehittänyt sieluani, jotta olisin voinut jättää sinut jälkeeni? Etkö muista kuinka kehittymätön olin tutustuessani ensin sinuun ja äitiisi? Sally! etkö sinä juuri opettanut minua tuntemaan ja ajattelemaan. Sinun ystävyytesi, sinun seurasi on tietämättäsi kehittänyt minua."

Ja kesäkuun alussa Louise kertoo Fannylle ihastuneena uusista ystävistään (9/6):

"Nyt olemme saaneet tänne kirkkoherra Thauvónin Kuolajärveltä. Se on erittäin hauska perhe, johon kuuluu herra, rouva ja neljä lasta, vanhin tyttäristä on 15-16 vuoden vaiheilla. Hänen nimensä on Sally Hän on hyvin suloinen ja hauska ja meistä on jo tullut oikein hyvät ystävät. Jo toisena päivänä heidän saavuttuansa Puolangalle tulivat he meille käymään ja sen jälkeen on kummin puolin vierailtu ahkerasti. Jo ensimäisenä iltana Sally ja minä tulimme tuttavallisiksi. — Täällä maalla ei välitetä hienommista tavoista, vaan eletään vapaasti ja ilman minkäänlaista pakkoa ja nautitaan täysin määrin siitä hauskuudesta, jota maaelämä voi tarjota. Ja koska täällä ei ole muuta kuin kaksi perhettä, jotka voivat seurustella keskenään, niin me heti liityimme tuttavallisesti toisiimme; sitä paitsi ovat Thauvónit kaikki niin herttaisia ja hauskoja, että ilolla ja riemulla seurustelee heidän kanssaan. Eilen viimeksi olin pappilassa. Täti toivoisi, että olisin alituisesti siellä, sillä hän pelkää, ettei hänen rakas pieni Sallynsa viihdy Puolangalla."

Louiselle oli todellakin iloinen yllätys se, että hän saattoi viihtyä niin hyvin Sallyn seurassa, josta hän oli luullut nuoremman sisarensa, Betyn, saavan itselleen toverin. Mutta jo ensimäisenä iltana, kun tytöt istuivat käsitöinensä yhdessä ja juttelivat, selvisi kumpaisellekin, että juuri heistä molemmista tulisi eroamattomat ystävät. Samalla kertaa keksittiin tavallaan myös nimi Isa, jonka nuori tyttö sittemmin omisti itselleen. Sally luki näet hänelle ääneen erään kertomuksen, jossa puhuttiin Isa nimisestä tytöstä, ja vaikka tuo nimi seminaarissa vasta varsinaisesti tuli käytäntöön, niin nimittivät uudet ystävät häntä tästä lähin jo joskus tällä nimellä.

Syksyllä 1870 tuli neiti Edla Niska [sittemmin rouva Lundgren, oli kansakoulunopettajattarena Verlan tehtaalla.] Oulusta Sallyn kotiopettajaksi, ja hänestä sanoo Isa, joksi mekin tästä lähin tahdomme häntä nimittää, Fannylle (18/11), että "hän on hyvin suloinen ja kelpo tyttö". Ja sitten hän kertoo heidän elämästänsä seuraavasti: "Me kolme tyttöä huvittelemme täällä parhaamme mukaan, Sally tanssii, Edla laulaa ja minä kirjoitan runoja, ajattelehan kuinka oppineita naisia me olemme. Kirjallisuutta on meillä myös vaikka kuinka paljon."

Nuo kolme tyttöä olivatkin alituisesti yhdessä. Tuntien loputtua he istuivat käsitöineen ruustinnan kamarissa, jolloin aina luettiin jotain kirjaa ääneen, tai he leikkivät yhdessä. Isa oli hyvin huvitettu paperinukeista, joita hän itse piirusti ja leikkeli, ja kerran hän kirjoitti suunnitelman näytelmääkin varten, jota oli määrä esittää paperinukeilla. Milloin tuo suunnitelma "Familjen Arnskjölds memoirer" (Arnskjöldin perheen muistelmat) on kirjoitettu, on epävarmaa, mutta luonteenkuvaukset siinä todistavat jo varsin suurta kypsyyttä ja hyvää huomiokykyä. Mutta varsinkin juhla-, nimi- ja syntymäpäivät antoivat paljon ilonaihetta. Paitsi välttämätöntä kahvikestitystä, johon molemmat perheet täysilukuisina kerääntyivät, kirjoitti Isa tilaisuutta varten aina runoja, joita jollakin tutulla nuotilla laulettiin. Lukuisat ovat ne vielä tallessa olevat runot, joita hän kirjoitti Jaakon päivänä isälleen, Emilian päivänä Sallyn äidille, Fredrikin päivänä veljelleen tai Sallylle hänen syntymäpäivänänsä. Sallyn kunniaksi Isa kerrankin sepitti runomittaisen vuoropuhelun, jonka esittämiseen perheiden pienemmätkin lapset saivat ottaa osaa. Siinä metsänhaltija tulee yhdessä puolisonsa ja lastensa kanssa toivottamaan onnea päivän sankarille ja kukin lapsista tarjoaa hänelle lahjoja: mikä rakkautta, mikä onnea, toivoa, ahkeruutta, tyytyväistä mieltä ja mielenrauhaa. Toisen kerran nuoret esittivät uskollisuuden, rauhan, ilon, rikkauden ja rakkauden symboleja kukin lausuen pienen runopätkänsä. Joskus Isa sepitti nuorempia sisariaan varten runot suomeksi, koska ruotsinkielen käyttö kävi heiltä kankeammin; näitä sepustuksia ei kuitenkaan ole enää tallella.

Isan 18:tena syntymäpäivänä, jolloin ystävät vuorossaan herättivät hänet laululla, sepitti hän runon "På min 18:de födelsedag" (18:tena syntymäpäivänäni) tulkiten siinä tunteitaan tänä tärkeänä päivänä, joka merkitsi suurta ratkaisua hänen elämässään, hän kun nyt oli saavuttanut sen iän, jota seminaariin pyrkijöiltä vaadittiin. Tuo runo on ikäänkuin hyvästijättö lapsuudelle, sillä tämän jälkeen hänen on astuttava tuntemattomaan maailmaan. Kiitettyään lapsuutensa tähteä seuraavin sanoin:

Haf tack ännu, min barndoms blida stjärna för hvarje fröjd som gafs! O! kom ännu att mildt belysa, värna, när vägen bär till hafs, till vida stormars ras, från barndoms lugna strand, en seglare så ung och darrande på hand.

Jag känner icke gömda skär och bankar, ej vet, hvart kosan bär. Hvar finns en fridfull hamn, där jag får kasta ankar, där lugna målet är? O kom, o kom! min blida barndoms stjärna, den vilse seglarn led, belys och värna.

[suom.: Kiitos sulle, lapsuuteni lempeä tähti, joka ilosta, jonka mulle annoit! Oi, tule vielä ja valaise lempeästi ja suojaa, kun nuori ja pelokas purjehtija lähtee lapsuuden rauhalliselta rannalta merelle, keskelle myrskyn raivoa. En tunne kareja enkä särkkiä, en tiedä matkan suuntaa. Missä on rauhaisa satama, jonne saan ankkurini heittää, jossa saavutan rauhallisen matkani määrän? Oi tule, oi tule! Lapsuuteni lempeä tähti, ohjaa eksynyttä purjehtijaa, valaise ja suojele häntä.]

Isan ja Sally Thauvönin välinen ystävyys, niin lämmin ja luja kuin se olikin, ei sittenkään ollut vailla "auringonpimennyksiään" — Isa nimitti näet Sallyä auringokseen, ja silloin tällöin sattuvia erimielisyyksiä auringonpimennyksiksi ja siihen varmaan oli Isan kiihkeä ja mustasukkainen luonne syynä. Niitä monia vaiheita, joiden alaisena tämä ystävyys oli, voimme seurata päiväkirjasta, jota Isa piti keväällä 1871. Pienen kellastuneen vihkosen nimenä on "Dagbok eller aftontankar för mars månad 1871. Ensam för Louise Asp". (Päiväkirja eli iltamietteitä maaliskuulla 1871 yksinomaan Louise Aspia varten) ja sen mottona ovat seuraavat sanat:

Göm sorgsna minnen. Glada minnen göm!
Göm mången sviken lycklig ungdomsdröm!
Göm hoppets gudagnista. Göm också
en önskligt glad fullbordan däruppå!

[suom.: Ota talteen surulliset muistot. Ota talteen iloiset muistot! Ota talteen nuoruuden pettyneet onnenunelmat! Ota talteen toivon jumalallinen kipinä. Ota talteen myös toive sen onnellisesta täyttymisestä.]

Päiväkirjaa jatkuu kuitenkin maaliskuuta pitemmällekin, aina toukokuun loppuun asti.

Isa alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa, niinkuin hän sanoo, siksi että hänen ja Sallyn välinen ystävyys "on saanut kolauksen". Ja syynä tähän oli se, että tyttöset eräänä iltana jutellessansa olivat tunnustaneet toisilleen suuren rakkautensa ja lapsellisuudessaan asettivat sen jälkeen toisilleen liian suuria vaatimuksia. Isan kiihkeys tympäisi Sallya, joka ei ollut yhtä haaveellinen kuin hän eikä jaksanut seurata Isan hehkuvia tunteita, jotka väsyttivät ja ärsyttivät häntä. Isaa vuorossaan loukkasi Sallyn väliäpitämättömyys ja kylmyys, joksi hän selitti Sallyn hillitymmät tunteet. Sitä paitsi hän oli ylpeä luonteeltansa, ja kun hänen sydämessään heräsi epäilys, ettei hän toiselle ollutkaan kaikki kaikessa, tuli hän kopeaksi ja katkeraksi. Hän koetti tukahduttaa ystävyydentunnettaan, tekeytyä kylmäksi ja väliäpitämättömäksi hänkin, mutta se ei onnistunut. "Kuinka voisin olla sydämetön ja tunteeton! Miten voisin tukahduttaa sydämeni! Kuinka voisin teeskennellä, minä, joka aina olen halveksinut teeskentelyä muissa ihmisissä!" sanoo hän. Syyt tyttösten välisiin eripuraisuuksiin olivat kuitenkin hyvin vähäpätöisiä, ja oikeastaan ne vaikuttivat vain pientä tyytymättömyyden karehtelua ystävyyden pinnalla, rikkomatta koskaan hyvää suhdetta, sillä Sally oli yhtä kiintynyt Isaan kuin Isakin häneen, vaikka hänen oli vaikeampi osoittaa tunteitansa.

Suhde Sallyyn tulikin entistään läheisemmäksi ja viimeinenkin epäsovun varjo poistui tyttösten väliltä, kun Isa, Thauvónin perheen kerran ollessa Kurimon tehtaalla vieraisilla, kirjoitti runon "Solen" (Aurinko) Sallylle. Sen viimeinen säkeistö huokuu mitä sydämellisintä ihailua:

Förutan dig är natt uti mitt hjärta; du ensam hittills kunnat skingra den. En blick af dig bortjaga kan hvar smärta, i hjärtat gjuta friden — sällheten.

[suom.: Sinutta on yö sydämessäni; sä yksin tähän asti olet voinut sen karkoittaa. Sinun katseesi voi poistaa kaiken tuskan, sydämeen valaa rauhan — onnen.]

Pienessä suorasanaisessa kuvauksessa on Isa myös allegorisesti kuvannut suhdettaan Sallyyn:

"Aurinko tuottaa suurta siunausta pienelle, pimeälle ja vähäpätöiselle maalle", sanoo hän siinä. "Kuinka onneton maa olisi ilman sitä! Sen elämä ja valo riippuu kokonaan siitä. Aurinko valaisee, virkistää ja lämmittää maata ja kiitollisena kaikesta tästä hyvästä kiertää maa ikuisesti ja uskollisesti aurinkoa. Sisäinen vetovoima lähentää ne toisiinsa. Mutta joskus kuu peittää auringon maan katseilta. Topelius sanoo: Silloin kuun varjo lankeaa maan päälle ja peittää meiltä auringon ja sitä me kutsumme auringonpimennykseksi… Mutta hetken kuluttua vaihtuu maan ja kuun asento. Kaikki kirkastuu jälleen.

"Minäkin tunnen pimeän ja vähäpätöisen maapallon, joka itsessään on kylmä ja pimeä, mutta Jumala on antanut sillekin auringon, joka sitä valaisee ja kirkastaa. Maa rakastaa aurinkoaan, mutta joskus tulee kateellinen kuu ja peittää häneltä auringon. Silloin maa suree, linnut lakkaavat laulamasta, kukat painuvat näivettyneinä maata vasten. Kaikkialla on pimeää, autiota ja kylmää. Mutta hetken kuluttua loppuu maan koettelemus. Aurinko paistaa jälleen; kuu väistyy tieltä. Maa virkistyy, linnut laulavat, kukat hymyilevät. Pimeys katoaa ja kaikki lausuvat auringon tervetulleeksi. Kuu katselee kadehtien kaukaa heidän onneaan. Mutta hän ei voi muuttaa kaikkivaltiaan lakeja."

Isan mieli tänä talvena oli herkkä kuin järven pinta, joka vuoroin myrskynä lainehtii, vuoroin on tyyni ja kirkas. Istuessaan yksin iltasin ja pannessaan ajatuksiaan paperille, hän saattoi alakuloisena sanoa:

"Olen sietämätön, ilkeä, inhottava, köyhä, ruma ja epähieno." Ja toisen kerran hän selittää laajemmalta synkkää mielialaansa (12/3):

"En voi vastustaa sitä haikeaa ajatusta, että olen kovin onneton; tunnen olevani kaukana Jumalasta; ei kukaan voi täyttää sitä tyhjyyttä eikä poistaa sitä kaipausta, jota tunnen sielussani; maallisessakaan suhteessa en ole oikealla alalla, sillä ei suinkaan minua luotu näin omituiseksi elääkseni vain täällä; ei kukaan ymmärrä minua enkä kellekään voi sydäntäni avata eikä minulla ole ainoatakaan tosi ystävää, joka täyttäisi sekä ulkonaiset että sisäiset vaatimukseni."

Usein Isa suree myös sitä, ettei hänellä ole oikeaa työalaa ja että aika häneltä hupenee vain hukkaan (13/3):

"Jos voisin, niin opiskelisin, lukisin niitä runoja ja kertomuksia, joita olen saanut luvan lainata pappilasta ja sepittäisin runoja. Mutta sen sijaan, että tekisin jotain tosityötä, tuhrin vain turhanpäiten, kuljeskelen ympäri taloa, autan hiukan äitiä, haaveilen ja mietiskelen. Siten ne päivät kuluvat, jolloin olen kotona, eikä niistä ole muuta hyötyä kuin että saan toruja ja nuhteita äidiltä. Ja ollessani pappilassa en saa myöskään mitään kunnollista aikaan." Ja viikkoa myöhemmin hän kirjoittaa (20/3): "Olen toimeton siksi, ettei työalani ole täällä. Tahdon toimia ja kylvää toisella maaperällä ja niittää toisia hedelmiä, ajatuksen ja neron aarteita. Olen tyytymätön, kun en saa kehittyä siksi, joksi olen luotu." Mutta ajatellessaan toisella kertaa mahdollista seminaariin menoaan on hänen mielensä taas hilpeä ja hän puhkeaa seuraaviin sanoihin: "Iloitsen ajatellessani tulevaa rauhallista työtäni. Silloin minulla ei ole aikaa turhaan huolla ja sureksia. Tahdon uhrata aikani kaikkeen jaloon, hyvään ja hyödylliseen sekä isänmaani hyväksi"

Yhtä selvästi kuin Isan päiväkirjasta voimme seurata hänen vaihtelevia mielikuvijaan myöskin niistä runotuotteista, joita hän tänä talvena sepitti. Useassa runossa huomaamme entistäänkin suurempaa alakuloisuutta ja epäilystä omaan kykyyn, joka varmaan johtui siitä, että hän tänä aikana tutustui niin monen suuren runoilijan teoksiin ja huomasi, miten heikkoja ja vajanaisia hänen omat yrityksensä olivat. Mutta toisaalta hänen runoiluintonsa sai vielä entistään suurempaa vauhtia ja samalla aivan uusi puoli hänen luonteestaan puhkesi esille. Tänä aikana syntyi näet muutamia runoja, joissa ei ole vähintäkään alakuloisuuden eikä hempeämielisyyden vivahdusta, vaan ovat ne leikillisiä sävyltään ja aiheeltaan rakkausrunoja. Taiteellisesti ehein näistä on

HVEM ÄR AMOR?

Hvem är väl den stygge Amor, som så ofta jag hör dömmas, och så bittra skymford tömmas öfver stackars liten Amor? — Mor min sade mig en dag: "Kära dotter väl dig akta, känslor, tankar noga vakta för den listeliga Amor." Därför ropar ständigt jag: "Amor, Amor med din svit, stygge Amor, kom ej hit!" — Föga bryr jag mig om Amor, aktar ej hans list och svek. Hoppar, sjunger, leker, dansar, strör mitt hår med blad och kransar under sommarvindars smek. Stundom där i gröna lunden kysser jag den vackra Adolf, som mig evigt lofvat älska. Sätter kransen, af mig bunden, på hans ljusa lockars guld. Bryr mig ej om stygge Amor, blott min Adolf är mig huld!

[suom.: Ken lie tuo paha Amor, jota niin usein kuulen moitittavan, tuo pieni Amor parka, jolle niin katkeria häväistyssanoja heitetään? Äiti sanoi eräänä päivänä: "Rakas tyttäreni, varo itseäsi, tunteitasi ja ajatuksia viekkaalta Amorilta." Siksi huudan aina: "Amor, Amor joukkoinesi, paha Amor älä tule tänne!" — Vähät minä Amorista, en välitä hänen viekkaudestaan enkä petoksistaan. Hypin, laulan, leikin, tanssin, koristan hiuksiani lehdillä ja seppeleillä kesätuulen hyväillessä. Joskus viheriässä lehdossa suutelen kaunista Adolfia, joka on luvannut iäti rakastaa minua. Sitomani seppeleen lasken hänen kullankeltaisille kiharoilleen. En välitä ilkeästä Amorista, kun vain Adolf on minulle suopea!]

Samaan ryhmään kuuluu myös runo "Stygnet" (Pistos), joka muistuttaa jossakin määrin kansanrunoudessa tavattavia vuoropuheluja:

När jag fordom lekte yster ibland ängens sköna blomster och förgätmigej'er fäste vid min barm, jag kände stygnet uti hjärtat och till modern sprang förskräckt från gröna ängen, och förtäljde hvad som timat. "Det var väl en liten ödla", sade modern — "eller kanske var det då en liten geting." — "Nej", jag sad', "ej någon ödla eller geting har mig stuckit, det var blott en liten engel med en bindel, som så glänste utaf röda, blåa färger, och med tvenne skäimska ögon log hon som en liten engel." Då min vise broder sade: "Syster, det var liten Astrild; akta dig för dennes pilar!"

[suom.: Kun muinoin vallattomana leikin niityn kauniitten kukkien parissa ja lemmikkejä kiinnitin rintaani, tunsin pistoksen sydämessäni ja kiiruhdin peloissani äidin luo vihreältä niityltä ja kerroin mitä oli tapahtunut. "Varmaan pieni sisilisko", sanoi äiti — "tai ehkä pieni ampiainen." — "Ei", ma sanoin, "ei sisilisko eikä ampiainen minua pistänyt, vain pieni enkeli, joka veitikkamaisesti hymyillen katseli minuun kuin pieni enkeli." Silloin sanoi viisas veljeni: "Sisko, se oli pieni Astrild, varo hänen nuoliansa!">[

Erittäin näppärä on myöskin pieni runo "Eros".

Dig jag känner, glada Eros, med de lätta rosenvingar, som jag fordom sökte fånga när jag var en sorglös flicka. Ack! jag blef dock själf din fånge! Grymme Eros! falsk som ormen är du alltid mot den arma. Hvarför sköt du i mitt hjärta pilen från din säkra båge?

[suom.: Sinut tunnen, iloinen Eros, keveine punertavine siipinesi, jota muinoin tavoittelin ollessani suruton tyttö. Oi, mä jouduin itse sinun vangiksesi! Julma Eros! viekas kuin käärme olet aina minua raukkaa kohtaan. Miksi ammuit sydämeeni nuolen varmasta jousestasi?]

Leikillisen sävynsä vuoksi lie täysi syy olettaa, etteivät nämät runot ole persoonallisten kokemusten synnyttämiä, vaan pikemmin vain kirjallisten vaikutusten johdosta ikäänkuin leikillä sepitettyjä. Eräästä "Vinterkvällen" (Talvi-ilta) nimisestä runosta, joka sävyltään on paljoa kiihkeämpi ja rakkautta uhkuvampi kuin edelliset, sanookin Isa itse, "ettei aihe ole kokemuksesta saatu". Persoonallisempi leima on kuitenkin runolla "Den obekanta känslan" (Outo tunne), siinä kun on piirteitä, jotka voisivat viitata Isan Oulunmatkaan keväällä 1871, jolloin hän tutustui Oulun alkeiskoulunopettajaan, maisteri Thor Stenbäckiin, ja joka, niinkuin Isa kertoo Fannylle, herätti varsin suuressa määrin hänen mielenkiintoaan, vaikka tuttavuus supistuikin yhteen ainoaan iltaan. Sävy tässäkin runossa on kauttaaltaan leikkisä, varsinkin sen viimeinen säkeistö uhkuu elämänhalua ja reipasta tunnelmaa, mikä on niin harvinaista Isan filosofis-uskonnollisiin mietteihin vaipuvalle mielelle.

Päiväkirjasta voimmekin nähdä, että Isan ajatukset tämän talven kuluessa yhä uudestaan kääntyivät uskonnollisiin kysymyksiin. Eräänä iltana hän päättää päivän mietteensä seuraavalla runonpätkällä:

Efter dagens mödor kommer kvällen, full af klara stjärnor tindrar himlapällen, hvarje stjärna vinkar mig så gladt, visar vägen bort till fridens boning, säga: "Friden, hoppet och försoning, allt finns där, du sorgens barn, godnatt!"

[suom.: Päivän huolien jälkeen tulee ilta, tähtikirkkaana loistaa taivaanlaki, kaikki tähdet vilkuttavat minulle iloisesti, osoittavat tietä rauhan maille, sanovat: "Rauha, toivo ja sovitus, kaikki löytyy siellä, surun lapsi, hyvää yötä!">[

Pitkänäperjantaina (7/4), jolloin taistelu ja epäilys täyttää mielen, hän kirjoittaa:

"Jumalani, kuinka kauan minun täytyy olla erilläni sinun yhteydestäsi, johon me kuitenkin olemme määrätyt? Kauanko minä onnun molemmille puolille? Minä tahdon tulla osalliseksi sinun sovituskuolemastasi, mutta tahtoni ei ole sellainen, kuin sen pitäisi olla… Sydämeni ei ole vielä vapautunut maailmasta."

Sama tuska puhkeaa myös esille runosta "Långfredagen" (Pitkäperjantai):

O! Jesu kom! intag hos mig Din plats — från synden rena! O, Jesu, kär! min själ med dig du evigt må förena; låt aldrig synden, världen få mig rycka bort från Dig. Därpå säg Du, o Fader: Amen!

[suom.: Oi Jesus tule! käy luokseni puhdista synnistä! Oi Jesus rakas! yhdistä sieluni Sinun kanssasi ikuisesti, älä anna koskaan synnin, maailman riistää minua luotasi. Siihen sano, oi Isä: Amen!]

Tämä runo, josta yllämainittu säkeistö on, on muuten niitä harvoja puhtaasti uskonnollisia runoja, joita tapaamme Isan tuotannossa. Sillä vaikka Isa aivan lapsesta saakka olikin mieleltään uskonnollinen, niin ilmeni se sittenkin vielä hänen viimeisinä aikoinaankin, jolloin kuitenkin yltyvä tauti ja lähestyvä kuolema johti yhä useammin hänen ajatuksensa Jumalaan, vain kaipauksena ja pyrkimyksenä johonkin korkeampaan, eikä jo saavutettuna rauhana ja sopusointuna Jumalassa. Hän tiesi ja tunsi, että hänen olisi pitänyt elää Jumalan yhteydessä, mutta hän ei voinut kokonaan antautua hänelle ja siksi hänen sydämessään oli alituista taistelua ja levottomuutta.

Kevään lähetessä kääntyi nyt puhe sekä pappilassa että kotona yhä useammin seminaariin. Huhtikuussa Isa matkustaa isänsä kanssa Ouluun saadakseen lääkärintodistuksen, ja toukokuun lopulla ovat hakemuspaperit kunnossa. Fannylle hän kirjoittaa asiasta seuraavasti (26/4):

"Olen nyt saanut kyllikseni Pohjolan yksitoikkoisesta elämästä ja olen aikonut koettaa onneani Jyväskylässä… Kaikki kehuvat seminaaria ja siksi sain minäkin halun lähteä sinne. Alussa oli minulla oikein palava halu — mutta se on kuitenkin hiukan laimentunut. Paljon, hirveän paljon siellä täytyy lukea, mutta siihenhän minulla on aina ollut halua. Mutta seminaari kuuluu olevan aivan kuin jokin luostari ja oppilaita pidetään kovin ankarasti silmällä, vaikka voihan sekin olla hyvä. Eihän haita, vaikka hiukan tasaantuisi ja tulisi vakavaksi. Pääasia vain, että saa jotakin oppia — ja sitten koevuosien jälkeen… mikä ilo jos saisin oman koulun jossakin etelä-Suomessa, hiukan valistuneemmalla seudulla. Vapauden ja oman pienen kodin!"

Kesäkuun lopulla sai Isa kehoituksen tulla seminaariin ja heti hän alkoi valmistautua matkaa varten. Pappilassa avulias ruustinna auttoi häntä vaatteiden ompelussa, ja kaikessa kiireessä Isa selaili vielä niitä oppikirjoja, joita tutkintoa varten vaadittiin. Sillä samalla kun hän iloitsi nähdessään hartaan toiveensa vihdoinkin toteutuvan, hän kuitenkin pelkäsi, ettei hän voisi täyttää niitä oppivaatimuksia, joita seminaariin pyrkijöille asetettiin. Sillä olivathan hänen lukunsa, tuota ainoaa kouluvuotta Raahessa lukuunottamatta, olleet kerrassaan sattuman varassa.

Matka Puolangalta Jyväskylään, niin pitkä kuin se vielä tänäkin päivänä on, oli 40 vuotta sitten vielä monta vertaa pitempi ja vaivalloisempi. Hevosella oli ajettava Kajaanin ja Iisalmen kautta Kuopioon ja sieltä sitten edelleen Jyväskylään, mikä matka kaikkiaan teki noin 50 peninkulmaa. Iisalmesta tosin saattoi päästä laivalla Kuopioon, mutta Isalla oli niin huono onni, että laiva hänen saapuessaan perille oli ennättänyt juuri lähteä, eikä hänellä ollut aikaa odottaa seuraavaa vuoroa. Huono onni seurasi häntä muutoinkin tällä matkalla. Kajaanista hän ei saanut matkaseuraa, niinkuin hän oli toivonut, ja lähdettyään sieltä yksin ajamaan, yllätti hänet rankkasade, jota kesti koko matkan, aina Jyväskylään asti. Läpimärkänä hän istui rattailla useita päiviä ja vilustui niin pahasti, että hän koko talven sairasti kovaa yskää, joka vähitellen muuttui ankaraksi rintataudiksi ja ennen aikaansa katkaisi hänen nuoren elämänsä.

Elokuun 16 p:nä, iltaa ennen pääsytutkintoa, Isa saapui Jyväskylään ja läksi heti seminaarin johtajan [K.G. Leinberg, vv. 1868-1894 J:n seminaarin johtajana.] ja johtajattaren puheille. "Neiti Lydecken [Charlotte Lydecken, vv. 1867-1894 J:n seminaarin johtajattarena, asuu nykyään Viipurissa.] otti minut niin ystävällisesti vastaan, että sydämeni oikein lämpeni", kirjoittaa Isa Sallylle. "Hän taputti minua olalle ja kehoitti olemaan rohkea ja levollinen (seuraavana päivänä oli näet sisään pääsytutkinto)."

Mutta vaikka ensimäinen vastaanotto olikin näin ystävällinen, niin tuntui sittenkin ensi ilta vieraassa kaupungissa kolkolta nuoren tytön mielestä, ja koti-ikävä ja levottomuus painosti häntä.

"Ensi iltana Jyväskylässä ajattelin teitä kaikkia, ja omaa elämääni", kirjoittaa hän Sallylle (10/9) "ja olin kovin levoton, etten tulisi hyväksytyksi. Istuessani illalla yksin otin raamatun esille matkalaukusta ja aloin lukea Joh. 14 lukua. Harvoin olen sen totuuksia niin syvästi tuntenut ja harvoin sen ihmeellinen oppi on niin liikuttanut minua. Luettuani olin aivan levollinen ja ajattelin, että Jumala kyllä pitää huolta minusta, vaikka olenkin niin kaukana maallisesta kodistani."

Turhaan Isa olikin levoton sisäänpääsytutkinnon vuoksi, sillä hän suoriutui siitä suurella kunnialla, niinkuin käy selville heti tutkinnon jälkeen kirjoitetusta kirjeestä Sallylle (18/8):

"Kaikki seminaariin pyrkijät jaettiin useampiin eri ryhmiin. Ensin meitä tutkittiin laulussa… Sitten tohtori Bonsdorff [Ernst Bonsdorff, vv. 1863-75 matematiikan opettajana J:n seminaarissa, nykyään professori ja yliopettaja Suomalaisessa normaalilyseossa.] kuulusteli matematiikkaa ja se kävi kohtalaisesti. Sitten lehtori Järvinen [Nestor Järvinen, uskonnonopettaja J:n seminaarissa, sittemmin kirkkoherrana Juvalla.] uskontoa, ja siitä suoriuduin mainiosti:… Viimeksi neiti Soldan [Edla Soldan, suomenkielen ja piirustuksen opettajatar J:n seminaarissa. K. 1894.] kuulusteli suomea… Sekin kävi minulta hyvin… Iltapuolella oli opettajien kokous ja illalla kl. 9:ltä me keräännyimme jälleen seminaariin kiusallisen odotuksen jälkeen. Asetuttuamme paikoillemme astui johtaja esiin, piti kauniin puheen ja mainitsi kaikkien niiden nimet, jotka olivat hyväksytyt Hagman, Asp, j.n.e. Nimiä ei lueteltu aakkosjärjestyksessä, vaan tietojen mukaan. Katsos, se oli suuri kunnia minulle, että olin toinen. Sillä monet pyrkijöistä olivat juuri äsken lopettaneet koulunsa, mitkä olivat käyneet Tampereen tyttökoulua, mitkä Vaasassa tai Helsingissä ja tiedäthän itsekin, että kuusi vuotta sitten lopetin vajanaisen koulunkäyntini ja miten vähän sen jälkeen olen lukenut."

Seminaariin tuloaan kuvaa Isa erittäin hauskasti ensimäisessä aineessaan, jonka hän seminaarissa kirjoitti. Koska se antaa selvän kuvan siitä, miten seminaariajatus hänessä heräsi, mitä hän toivoi siellä saavuttavansa ja miltä kannalta hän käsitti opetustoimen, otamme sen tähän kokonaisuudessansa:

"Lapsuudestani saakka on luontoni ollut taipuvainen lukemiseen ja kirjoittelemiseen, ja haluni päästä johonkuhun julkiseen oppilaitokseen on aina ollut suuri. — Muutamia vuosia sitten kuulin puhuttavan Jyväskylän seminaarista ja luin myös sanomalehdistä siitä samasta; silloin syttyi mielessäni sammuttamaton halu päästä tänne.

"Ajatuksissani kuvasin ainoastaan seminaarin semmoiseksi, että mieleni voisi tulla tyydytetyksi; kuvailin siellä olevan aarteen tai lähteen, josta sieluni saisi ammentaa sivistystä, tietoja ja taitoja sammuttamattomaan janoonsa; kuvailin seminaarin olevan sen paikan, jossa ihmisen mieli tulisi kerrassaan ylennetyksi tuosta jokapäiväisen elämän mudasta; ja sitten kun ajattelin vielä kauemmas, nimittäin sitä aikaa, jolloin saisin kansakoulunopettajana voimaini jälkeen hyödyttää rakasta isänmaatani ja istuttaa sivistystä ja valoa Suomen lasten sydämiin ja saattaa heitä pimeydestä ja tietämättömyydestä sivistyksen ja valkeuden tielle; niin silloin tunsin enemmän kuin koskaan muulloin, että minun piti päästä tänne.

"Muutamia viikkoja toivon ja pelon välillä odotettuani sain kutsumuskirjeen. Sanomattomat olivat tunteeni sen vastaanottaessani. Silloin vasta selveni minulle koko tämä asia. Nyt vasta tulin oikein ajatelleeksi sen askeleen tärkeyttä, ja elämäni tarkoitus tuli nyt vasta minulle ilmi. Raskaat ja monet tunsin velvollisuuteni olevan, vaan jalon ja suloisen kutsumukseni.

"Siihen asti en ollut ollenkaan huolinut valmistautua tänne; siksi rupesin kiireesti ulkonaisesti valmistamaan itseäni…

"Jyväskylään tultuani olin, niinkuin monet ajat jälkeenkinpäin aivan kuin puolipyörryksissä, sillä en tahtonut voida uskoa, että näin yhtäkkiä olin täällä, monivuotisten unelmieni perillä…"

Isa oli siis nyt "toiveittensa perillä", niinkuin hän aloittaa ensimäisen kirjeensä Sallylle Jyväskylästä. "Kaikki on käynyt täällä paremmin kuin mitä uskalsin toivoakaan." Ja voisipa melkein sanoa, että Isa otettiin täälläkin, niinkuin yleensä kaikkialla, minne hän joutui, avosylin vastaan. Sillä alusta aikain hän voitti kaikkien suosion, sekä opettajien että toverien.

Jyväskylän seminaari oli toiminut lähes 10 vuotta, kun Isa tuli sinne. Sama ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka oli lämmittänyt sekä opettajia että oppilaita alkuaikoina ja antanut intoa ja tarmoa heidän työlleen, oli yhä vieläkin täällä vallalla, vaikka sen ensimäinen johtaja ja luoja olikin jättänyt laitoksen ohjakset toisiin käsiin. Kerääntyihän tänne kaikkialta Suomesta nuoria naisia ja miehiä, jotka tahtoivat palvella isänmaata ja levittää valoa ja valistusta kansan syviin riveihin. Naisoppilaista varsinkin oli suuri joukko sivistyneistä kodeista lähteneitä neitosia, jotka eivät vain työansion vuoksi tulleet seminaariin, vaan sen suuren aatteen innostamina, joka itse laitoksenkin oli luonut. Ja tuo isänmaallinen innostus, joka täällä oli vallalla, vaikutti kuin ilmestys Isan herkkään mieleen. Se johti hänen sielunelämänsä aivan uusille poluille, se sytytti voimakkaaksi, suureksi liekiksi sen pienen kipinän, joka sielun pohjalla oli hiljalleen kytenyt. Se kypsytti hänen runoilijalahjansa, antoi niille ikäänkuin uudet siivet.

Ja tuo isänmaallinen, kansallinen henki, joka puhkesi esiin seminaarissa joka tilaisuudessa, oppitunneilla, väliaikoina, juhlatilaisuuksissa, se antoi Isalle hänen varsinaisen äidinkielensä, suomen ikäänkuin uutena lahjana. Vaikka Isan tähänastiset runot, niinkuin tiedämme, olivat melkein kaikki ruotsinkielisiä, niin juuri hänen ruotsinkielensä ja sen monet suomenvoittoiset käänteet ovat parhaana todistuksena siitä, että suomi sittenkin oli lähempänä hänen sydäntänsä, se kieli, jota hän parhaiten hallitsi. Ruotsinkielellä hän tuskin koskaan olisi voinut kehittyä runoilijaksi. Suomi sen sijaan oli hänellä niin veressä, että hän suuremmitta ponnistuksitta saattoi nyt seminaarissa muuttaa kieltä tai oikeastaan vapautua entisestä. Sillä hänen suomalaiset runonsa, jotka seminaarissa nyt syntyivät ilman mitään varsinaista edelläkäypää kielenharjoitusta, — olihan hän saanut kasvatuksensa kokonaan ruotsiksi ja olihan puhe- sekä kirjeenvaihtokieli hänen ja hänen ystäviensä välillä yksinomaan ollut ruotsi, puhumattakaan hänen runoistansa ja päiväkirjastansa — ovat sekä taiteellisessa että kielellisessä suhteessa edellisiä paljoa etevämmät. Samalla tulee suomenkielen mukana uusi aines hänen runoiluunsa: isänmaan rakkaus, jota hänen ruotsalaisista runoistansa melkein turhaan saamme etsiä. Siten ne aiheeltaankin ovat paljoa laajemmat kuin melkein yksinomaan kodin ja läheisten ystävien piiriin rajoittuvat ruotsalaiset runot.

Tullessaan seminaariin Isa herätti heti opettajien ja toverien huomiota. Jo hänen ulkonainen olentonsa, pitkä, solakka vartalo, tumma tukka ja vilkkaat mustat silmät, erosi useimmista muista, eikä kestänyt kauan ennenkuin hänen sisällisetkin ominaisuutensa puhkesivat esille: hänen vaatimaton ja kaikkea turhuutta välttävä, mutta samalla itsenäinen ja jossakin määrin itsetietoinen olentonsa, joka tunsi oman kykynsä, mutta ei silti ollut ylpeä, ja hänen miettiväisyyteen ja runollisuuteen taipuva luonteensa. Olematta varsinaisesti mikään "hyvä oppilas" — sillä vaikka hän oli hyväpäinen, ei hän läksyistä eikä tunneista suuresti välittänyt — tuli hänen lahjakkaisuutensa sittenkin monella tavalla esille. Ja nuo henkiset lahjat sekä hänen vaatimaton, puhdas ja välitön luonteensa vaikuttivat sen, että hän varsin pian oli kaikkien suosikki ja että sekä opettajat että oppilaat kilvan häntä hemmoittelivat.

Koko ensimäisen vuoden Isa oli lapsuudenystävänsä, Etta Favorinin sisaren, Hannan [Hanna Favorin, opettajatar, kirjailija.] huonetoverina, ja hän kiintyi heti tähän "suloiseen, vakavaan ja syvästi uskonnolliseen tyttöön", niinkuin hän kirjoittaa Fanny Hohenthalille hänestä. Hannan kanssa yhdessä he lukivat ja sepittivät runoja, heidän huoneensa olikin aivan kuin jokin runopaja, sillä aina kun jonkun toverin nimi- tai syntymäpäivä oli tulossa, tilattiin heiltä runoja, joita sitten laulettiin joukolla päivänsankarille. Mutta koska runot tavallisesti syntyivät vasta myöhään illalla, jolloin oppilaat eivät saaneet enää liikkua toistensa huoneissa, ripustivat runoniekat tekeleensä rihmasta riippumaan ikkunasta ulos, josta muut ne sitten aamulla kävivät hakemassa.

Runopätkiä Isa kirjoitti joka paperipalalle, jonka hän käsiinsä sai, sekä tunneilla että väliajoilla, ja jakeli niitä tovereilleen, milloin pistäen niitä heidän päänaluksensa alle vuoteeseen tai kukkamaljakon alle, johon hän oli poiminut kukkia. Sillä sellaiseen häneltä aina aikaa riitti. Toista se oli, kun jotakin käytännöllistä työtä oli tehtävä. Vaatteitaan esim. hän ei osannut lainkaan korjata, ja kun pahaksi onneksi hame sattui repeytymään, veti hän reijän vain pitkin pistoksin kokoon koukkuisella silmäneulallaan, jota hän säilytti uutimessa. Sillä huolimaton ja epäkäytännöllinen hän oli tavattomassa määrässä, eikä hän pannut vähintäkään huomiota mihinkään sellaiseen, kun hän vain sai tehdä mielitöitään: lukea ja kirjoittaa. Silloin läksytkin saivat jäädä oman onnensa nojaan. Niinpä kerrankin saatuaan Malmströmin runot käsiinsä, hän hyökkäsi huoneeseensa huutaen Hannalle: "Olen saanut Malmströmin runoelmat, mitäpä nyt läksyistä välittäisin!"

Elämästään seminaarissa kertoo Isa varsin laveasti kirjeissään sekä
Sallylle että Fannylle:

"Kaikki sinuttelevat täällä toisiaan", kirjoittaa hän aivan alkuaikoina, "ja joka kerta kun joku entinen oppilas saapuu seminaariin, ei suutelemisesta, syleilystä eikä huutamisesta tahdo tulla loppua… Minuakin ovat aivan tuntemattomat suudelleet, mutta olemmehan me kaikki tovereita…" Ja sitten hän lisää: "Kaikki hirveät kuvaukset seminaarin kovasta kurista ovat pelkkää valhetta."

"Alottajaisissa", kertoo Isa edelleen, "piti myös ylitarkastaja, pastori Cygnaeus erittäin kauniin puheen meille. Hän puhui siinä muun muassa turhamaisuudesta, koreiluhalusta ja ylellisyydestä. Ja totta se onkin", vakuuttaa hän juhlallisesti, "että useimmat täällä ovat puetut muodikkaasti ja hienosti… Hatuissa heillä on harsot ja kukat, itse hatut ovat leveälieriset ja matalat; sellaiset on kaikilla helsinkiläisillä, muilla on vielä pienet, reunoistaan ylöspäin käännetyt hatut; hameissa volangit ja koristeet, suuret nauharuusut ja tynikit, ripsut ja korut; ja kaulassa korkea kaulus, joka on tehty samasta kankaasta kuin itse pukukin; sellaiset on kaikilla. Ei neiti Lydecken pidä siitä, että tytöt matkivat kaikkia muoteja, mutta sen he tekevät sittenkin. Ja useimmilla on leveät hihat ja koristeita hihansuissa. Et usko kuinka lystikkäiltä he näyttävät."

Mutta nuo muodikkaat puvut, jotka erämailla kasvaneen Isan mielestä tuntuivat kovin ylellisiltä, eivät estäneet häntä näkemästä enimmäkseen vain kauniita ja ihailtavia puolia tovereissaan. Paitsi Hanna Favorinia sai hän jo aivan ensi aikoina monta hyvää ystävää, joista varsinkin kolme oli koko seminaariajan hänelle hyvin läheistä, nimittäin Gusti Demander [Augusta Demander, kansakoulun-opettajatar Ristiinassa.], "nuori sinisukka", niinkuin Isa häntä karakterisoi, Aina Sumelius [opettajatar, sittemmin naimisissa majuri Backmanin kanssa.] ja Lydia Hellstén [opettajatar Vihdissä.], "kiltti, vakava ja syväluonteinen tyttö Pyhäjärveltä", käyttääksemme jälleen Isan omia sanoja. Näiden kolmen ystävänsä kanssa Isa perusti liiton, jota he nimittivät "Neliapilaaksi."

Erittäin hauskasti Isa kertoo yhteisistä huviretkistä kaupungin ulkopuolella olevalle "Kiusaniemelle", jolloin koko seminaari ja kaikki opettajat perheineen viettivät kauniin syksyisen päivän luonnon helmassa ja jolloin "oltiin leskisillä, heitettiin volangia, tanssittiin piiritansseja, laulettiin, poimittiin marjoja ja syötiin päivällistä vihreässä metsässä". Samoin hän kertoo kutsuista opettajien luona, jolloin myös leikittiin, laulettiin ja keskusteltiin yhdessä. Isa oli hyvin huvitettu näistä tilaisuuksista, ja vähitellen hän kirjeissään kertoo kaikista huomattavimmista henkilöistä sekä oppilaiden että opettajien parissa. Eräässäkin kirjeessä mainitaan (17/9): "Täällä on kaksi sisarusta, Thilda [T Lagus, rouva Tilta Killinen, opettajatar Kuuro-mykkäinkoulussa Kuopiossa.] ja Lydia Lagus,[laulajatar, nykyään naimisissa piispa J. Koskimiehen kanssa Oulussa.] jotka laulavat erittäin hyvin", ja toisen kerran hän kertoo (10/9):

"Miesosastolla on eräs Erkko [J.H. Erkko, 1849-1906.] niminen nuori runoilija … En ole vielä tavannut häntä, sillä hän on parasta aikaa Kuopiossa, mutta hän kuuluu olevan erittäin nerokas, sivistynyt, haaveellinen ja tunteellinen… Hänen runojaan on ilmestynyt painosta, ja niitä ihaillaan suuresti. Opettajat ja sekä hänen nais- että miestoverinsa ihailevat häntä kovin. Hänen laulujaan lauletaan täällä moniäänisesti, sillä tohtori Hagfors [E.A. Hagfors, säveltäjä, laulunopettaja J:n seminaarissa.] on sovittanut niihin suloisia säveliä. Hyvin kernaasti tahtoisin nähdä nuorta runoilijaa."

Yhtä paljon hyvää kuin tovereistaan on Isalla kerrottavana myös opettajistaan. Sallylle, joka tuumi lähteä vasta perustettuun Tammisaaren seminaariin, hän kirjoittaa (10/9): "Kunhan näkisit meidän opettajamme, niin epäilisit varmaan, tokko sellaisia Tammisaaressa on tarjona." Ja jo aikaisemmin (23/8) hän kuvasi eri aineiden opettajia seuraavasti:

"Maanantaisin on meillä laskentoa, tuo herttainen ja kelpo Bonsdorff. Laskento on aina ollut minun kiusani, mutta hänen tähtensä se tuntuu paljoa siedettävämmältä… Suomea opettaa neiti Soldan ja se on erittäin hauska aine " Ja kuukautta myöhemmin, puhuessaan jälleen suomentunneista, hän sanoo: "Olen kovin kiitollinen sedälle (kirkkoherra Thauvónille), joka luki suomea minun kanssani. Se käy minulta nyt niin helposti, etten tarvitse juuri yhtään lukea kielioppia, mikä kuitenkin useimmille täällä on kaikkein vaikeinta. Uskontoa opettaa kelpo Järvinen", kertoo Isa edelleen. Ja myöhemmin hän kehuu Sallylle uudelleen "erinomaisen hyvää uskonnonopettajaansa", mutta lisää samalla: "Hän ei osaa kuitenkaan puhua niin kummalliselle sydämelle kuin minun on."

Uskonnollisia kysymyksiä Isa usein hautoo mielessänsä jo näinä seminaarin alkuaikoina.

"Puolangalla luulin", sanoo hän Sallylle, "että vieraalla maalla ja ulkonaisten kieltäymysten ja huolten pakosta turvautuisin Herraan. Vaan ei! Olen niin kurja ja heikko, etten voi enkä uskalla mennä Hänen luokseen. Sehän on niin tavallista tässä maailmassa, että siirrämme parannuksenteon sopivampaan aikaan; mutta sopivampi aika ei ota koskaan tullaksensa… Olen niin rauhaton, niin levoton juuri tämän asian vuoksi." — "Jospa Jumala auttaisi minua tulemaan hyväksi ja antaisi minulle uuden ja puhtaan sydämen", kirjoittaa hän toisella kertaa, "niin voisin myös paremmin täyttää velvollisuuteni Jumalaa ja itseäni kohtaan."

Hanna Favorinin kanssa hän usein myös keskusteli uskon asioista. "Me ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin", kertoo hän Sallylle. "Mutta Hanna on onnellisempi, sillä hän on löytänyt rauhan Jumalassa. Minä sen sijaan yhä haparoin, pyrin ja ikävöin rauhaan ja valoon." Monet yöt Isa ja Hanna valvoivatkin yhdessä istuen ikkunan ääressä huoneessaan ja keskustellen tulevasta elämästä ja kuolemasta, sillä kesken kaikkia muita harrastuksia Isan ajatukset alituisesti palasivat uskontoon. Uskonto ei ollut pääasiana hänen elämässään, mutta sittenkin niin voimakas tekijä, että se alituisesti kohosi hänen eteensä pakoittaen häntä taisteluun ja suomatta hänelle koskaan rauhaa.

Ensimäisen suomenkielisen runon seminaariaikanaan kirjoitti Isa neiti Lydeckenin kehoituksesta juhlaa varten, jonka seminaari vietti Tammisaaren ruotsalaisen naisseminaarin avajaisten johdosta 12 p. lokakuuta 1871. Kieli on siinä jäykempää kuin myöhemmissä runoissa, mutta tässäkin puhkeaa jo ilmi hänen lämmin isänmaallinen tunteensa ja samalla siitä kuohahtaa ilmoille iloa sen johdosta, että Suomen naiselle avautuu nyt uusi tilaisuus opiskeluun ja kehitykseen. Sisältyyhän sen seuraavaan säkeistöön miltei naisemansipatsioonin koko ohjelma, mikä on sitä merkillisempää, kun muistaa, että nuo sanat lausui enemmän kuin 40 vuotta sitten 18- vuotias neitonen:

Kiitos Hälle, joka sääsi naisellekin oikeuden kalliin isänmaansa eestä elää, kuolla myöskin hän! Miks' ei hän sais' yhtä hyvin isänmaata hyödyttää? Oisko hänen Luoja luonut että mieltään tyydyttää semmoisissa askareissa, joissa vuosisadat hän usein nähtiin kuolettavan suuret riennot sydämen?

Tämän juhlan seuraukset olivat kuitenkin varsin myrskyiset päättäen siitä mitä Isa kertoo Sallylle:

"Illalla olivat kaikki miespuolella koolla… Lehtori Järvinen piti puheen, joka tunkeutui luiden ja ydinten läpi ja se on aiheuttanut varsin suurta mielten kuohua… Se oli niin aito suomalainen ja suomenkiihkoinen ja esitetty niin arvokkaasti kuin jos itse Cicero olisi sen pitänyt. Melkein kaikki olivat kovin innostuneita, sillä hän tulkitsi useimpien sisimmät ajatukset, puhui meidän maastamme, kielestämme ja taisteluistamme, mutta muutamat, häpeä kyllä, eivät pitäneet siitä, sillä täällä on sellaisiakin, jotka vain puoleksi harrastavat suomea, puoleksi ruotsia."

Jyväskylän seminaarissa, joka tähän asti oli ollut ainoa korkeampi opinahjo, jossa naisilla oli tilaisuutta hankkia itselleen tietoja ja kehittää lahjojansa, oli näet paljon sivistyneistä kodeista lähteneitä oppilaita, joiden kotikieli oli ruotsi, olipa joukossa vielä sellaisiakin, jotka vain aivan vaillinaisesti osasivat käyttää suomenkieltä. Näitä oppilaita loukkasi lehtori Järvisen kiihkeä puhe, niinkuin Isan selostuksesta käy selville.

"Järvisen puhe sisälsi lyhykäisyydessään seuraavaa", jatkaa Isa. "Ensin hän puhui siitä ilosta, jota varmaan me kaikki tunsimme tämän muistorikkaan päivän johdosta. Mutta sitten seurasi heti vastaväite. Hän sanoi nimittäin, että tämä uusi seminaari oli meille onnettomuudeksi. Hän ei voinut iloita siitä ajatellessansa, kuinka paljon suomalaisuus saa vielä taistella ja kärsiä ennenkuin se pääsee voitolle… Suomessa on liiaksikin niitä, jotka kiivailevat ja työskentelevät ruotsinkielen puolesta, ja heillä on niin paljon enemmän valtaa, että meidän asemamme tuntuu varsin epäilyttävältä.

"Ajattelehan, kuinka paljon lukuisampi suomenkielinen kansa on kuin ruotsalainen ja kuitenkin molemmilla on nyt yhtä suuri seminaari ja ruotsalaiselle on myönnetty yhtä paljon varoja kuin suomalaisellekin. Suomalaisen seminaarin puolesta oli pakko kauan taistella ennenkuin se saatiin perustetuksi, ja nyt ruotsalainen saatiin 'puhalletuksi yhtenä aamuna'. Ja pian ruotsalainen pääsee voitolle. Sinne lähtevät nyt kaikki nerot ja oppineet tytöt, jotka muuten olisivat varmaan tulleet tänne, jos he vain olisivat osanneet suomea. Eihän Suomessa ole suomalaisia valmistavia kouluja, joista he pääsisivät tänne. Ja kukapa rakastaisi niin paljon suomenkieltä, että viitsisi vaivautua oppimaan sitä, kun se ei ole pakollista, vaan voi mennä ruotsalaiseen seminaariin… Monet arvelevat, että on aivan yhdentekevää millä kielellä työskentelee, kunhan vain tekee työtä yhteisen isänmaan hyväksi, mutta kaikkien niiden, jotka ovat sitä mieltä, olisi pitänyt kuulla Järvisen voimakkaan puheen. Hän sanoi mm.: 'Moni ajattelee, se on sama, mitä rahaa saa, kunhan saa lainata. Se on sama kuinka on vaatteet päällä, oli ne sitten omat tai lainatut.'[Nämä sanat on Isa suomeksi siteerannut.] Onko Suomi niin köyhä ja kurja, että sen täytyy lainata kieltä?" puhkeaa Isa sanomaan. "Me emme kadehdi ruotsalaisen seminaarin menestystä. Sivistystä tarvitsee myös ruotsalainen rahvas, mutta koko Suomen tähden olisin toivonut suurempaa oikeudenmukaisuutta. Onhan Suomi meidän äidinkielemme, miksi sitä syrjäytetään! Miksi se ei ole ensi sijalla? Onhan ruotsalainen kansa vain Suomi-äitimme lapsipuoli, miksi se saa periä yhtä paljon kuin oma lapsikin? … Järvisen lopetettua puheensa sykki moni sydän entistä kiihkeämmin. Kaikki me olimme valmiit uhraamaan sydänveremme Suomen ja sen oikeuksien puolesta."

Suomalaisuuden aate, niinkuin tästä näkee, oli iskenyt kuin salama Isan sydämeen. "Onhan suomi meidän äidinkielemme", sanoo hän Sallylle, ja kuitenkin tuntuisi yhtä luonnolliselta ajatellessamme hänen kehitystänsä, jos hän olisi sanonut aivan päinvastoin. Mutta suomi oli kaikesta opista ja sivistyksestä huolimatta hänen sydämensä kieli, se kieli, joka sitoi hänet hänen kansaansa ja syntymämaahansa.

Seurauksena siitä, että suurin osa seminaarin naisoppilaista oli lähtenyt ruotsinkielisistä kodeista, oli se, että nais-osastolla opetuksen ulkopuolella viljeltiin melkein yksinomaan ruotsia. Mutta lehtori Järvisen sytyttävän puheen jälkeen päätettiin käyttää yksinomaan suomea. "Kuinka emme parhaamme mukaan koettaisi kohottaa äidinkieltämme sen oikeudenmukaiseen asemaan", sanoo Isa Sallylle.

Seuraavassa kirjeessään Isa palaa vieläkin tähän asiaan:

"Monet suuret kysymykset ovat joka päivä täällä keskustelunalaisina. Tärkein on kiista 'fennomaanien ja svekomaanien' välillä. Minä olen suuri fennomaani, ja väittelen niin kauheasti, että eilen viimeksi sain kuulla neiti Forsbergilta,[Charlotta Forsberg, historian ja maantieteen opettajatar J:n seminaarissa, asuu nykyään Helsingissä.] että Isa on yksipuolinen ja että hän liioittelee. Mutta sellainen hänen pitääkin olla, hän ei tahdo ontua molemmin puolin. Joko yhtä tai toista.

"Luokkamme priimus, Cina Hagman, [Lucina Hagman, Uuden suom. yhteiskoulun johtajatar Helsingissä.] on kuitenkin kaikkein innokkain fennomaani. Hän on suorastaan ihailtava. Häpeäksi meidän suomalaiselle seminaarillemme on tunnustettava, että monet täällä suosivat paljoa enemmän ruotsinkieltä kuin suomea, toiset taas ovat aivan väliäpitämättömiä ja vain hyvin harvat harrastavat koko sielullaan ja sydämellään suomalaisuuden asiaa. Tosin ei kukaan myönnä olevansa svekomaani, mutta sana ja työ, jotka muka naisella ovat yhtä, ovat sittenkin kaksi eri asiaa."

Toinen kiista, vaikka aivan toisellainen kuin yllämainittu, sai myös oppilaiden mielet niin kiihoittumaan, että koko Isan luokka oli erota seminaarista. Toverien parissa oli näet eräs varsin vähälahjainen, mutta muuten "erittäin kiltti ja kelvollinen tyttö", niinkuin Isa hänestä sanoo, joka ei kyennyt suorittamaan tutkintoa joulun edellä ja sen vuoksi tuli eroitetuksi seminaarista. Toverien mielestä tässä kohdin tapahtui vääryys, sillä niinkuin Isa kirjoittaa, hänessä ei ollut muuta vikaa, kuin että hän oli "lapsellinen, huolimaton ja ajattelematon". Alussa vuotta 1872 (6/1) Isa kertoo Sallylle vielä tarkemmin tästä asiasta:

"Meillä on ollut oikein suurenmoisia salahankkeita tai kapinallisia aikeita täällä… Hirveätä elämää on pidetty, monet tovereista saivat käskyn tulla johtajan puheille, ja ken tietää miten asia olisi päättynyt, jollemme olisi antautuneet. Kerran koko ensimäinen luokka päätti jo 'sanoa itsensä ylös' eli erota seminaarista. Minä olin pahin kapinanhenki, eikä teidän pidä kovin hämmästyä, jos jonakin kauniina päivänä ilmestyn kotiin ja kerron olevani relegeerattu. Onneksi me ajoissa rauhoituimme, mutta paljon kyyneliä tämä ottelu kysyi kummallakin puolella. Tiedätkös, neiti Lydecken itki meidän kynsissämme. — Älä pelästy sentään! Ei siinä mitään käsikahakkaa ollut!"

Ja kun Sally vastauksessaan kehoittaa Isaa hillitsemään itseään, vastaa hän siihen: "Meidän taistelumme oli jalo, oikeutettu ja tarkoin harkittu, siitä voit olla varma."

Kesken kiistoja ja erimielisyyksiä vietti seminaari marraskuun 9 p:nä juhlaa Porthanin syntymäpäivän kunniaksi, ja siihen johtaja Leinberg pyysi Isaa jälleen sepittämään runon. Juhlaa vietettiin varsin "suurella komeudella", kertoo Isa Fanny Hohenthalille (25/11) ja sanoo sepittäneensä tilaisuutta varten "muutamia yksinkertaisia suomalaisia säkeitä". Ja sitten hän jatkaa varsin vaatimattomasti: "Kyllä täällä on monta muutakin, jotka kirjoittavat runoja, mutta ei kukaan niistä ole kirjoittanut suomeksi, ja siksi minun poloisen täytyy kyhätä niitä kokoon."

Sallylle Isa kertoo myöskin juhlasta, jossa "kaupungin kaikki säätyläiset olivat läsnä … Siellä laulettiin, soitettiin ja lausuttiin — ajattelehan! Isan sepittämä runo…" Mutta ikäänkuin puolustuksekseen hän lisää: "Älä usko, että olen tullut itserakkaaksi, vaikka minulle osoitetaankin näin paljon huomiota. En lainkaan. Kaikeksi onneksi on täällä jotain, mikä lannistaa itserakkauteni. Monet tovereistani näet aivan selvästä kateudesta 'sättivät runojani' ja siten usein loukkaavat minua."

Tämä runo, vaikka sekin muotonsa puolesta on vielä kankea ja vajanainen, on ajatukseltaan kaunis viitaten niihin velvollisuuksiin, joita Porthanin elämäntyö ja esimerkki asettaa myöhemmille polville. Tämä runo sekä eräs Isan mukailema suorasanainen kertomus nimeltä "Muistokukka", julkaistiin seminaarilaisten ensimäisessä albumissa "Suomen saloilta", joka ilmestyi saman vuoden jouluna. Isa oli ainoa naisoppilaista, joka avusti julkaisua. Muista kirjoittajista mainittakoon J.H. Erkko, Kustaa Killinen [Kuuromykkäinkoulun johtaja Kuopiossa.], Olli Vuorinen [(Berg), runoilija, ollut kansakoulunopettajana Haminassa.] ja G. Lönnbäck,[kansakoulujen ylitarkastaja kouluylihallituksessa, k. 1912.] jotka kaikki siihen aikaan olivat seminaarissa oppilaina.

Pienempiä ruotsalaisiakin runoja herahti tänä aikana Isan runottaren runsaasta lähteestä, vaikka hän oli päättänytkin, ettei hän enää ruotsiksi kirjoittaisi, ja niitä hän lähetti monivuotiselle ystävälleen "Trollsländalle". Sen lehdiltä me löydämme hänen runomittaiset kirjeensä Sallylle "Min lilla Ljungblomma" (Pieni kanervakukkani) ja "Till Ljungblomman", niinkuin hän usein Sallya nimitti, käyttäen itse nimimerkkiä "Pensée" (Orvokki) sekä runot "Selma och molnet" (Selma ja pilvi) ja "Höstvisa" (Syyslaulu). Viimemainittu runo, jonka hän kuitenkin oli sepittänyt jo paljoa varhemmin, v. 1869, saakoon tässä sijansa.

Nu är den glada sommarn slut, hvar liten ros har blommat ut, hvar fågelsång nu tystnat af — de foro öfver stormigt haf, från finska fosterjorden, från deras hem i norden.

Mörk blef vår ljusa sommarnatt, och solens strålar falla matt och utan värme, utan ljus den blickar stelt från skyars hus, på snöbetäckta jorden, som kall och hvit är vorden.

[suom.: Nyt iloinen kesä on loppunut, kukat ovat kukkineet ja lintujen laulu lakannut — ne lensivät myrskyisen meren yli, läksivät Suomesta, syntymämaastaan Pohjolasta. — Valoisa kesäyö pimeni ja auringonsäteet himmenivät, lämmöttä ja valotta aurinko silmäilee jäykkänä pilvien kartanoista lumenpeittämää maata, joka on muuttunut kylmäksi ja valkoiseksi.]

Tuntuipa siltä kuin oleskelu seminaarissa olisi aluksi karkoittanut Isan alakuloisuuden ja antanut hänelle täyttä tyydytystä. Ainakin hän 1 p. marraskuuta kirjoittaa Sallylle:

"Tiedätkös mistä minun alakuloisuuteni ja luulosairauteni johtui? Siitä, ettei minulla ollut oikeata työtä, vaan että istuin työttömänä ja kuvailin mielessäni kaikenlaisia onnettomuuksia, mutta nyt, kun minulla on työtä ja päämäärä, mihin pyrkiä, olen kokonaan vieraantunut 'huokausten maailmasta'. En tunne enää entistä tyhjyyttä enkä sanoin selittämätöntä kaipausta. Suokoon Jumala, että voisin olla oikein tyytyväinen ja ahkera, ja siunatkoon Hän minun työtäni."

Tuollaiset hetket olivat sittenkin harvinaisia, sillä toisella kertaa hän taas kirjoittaa: