Kansan hyväksi

KANSAN HYVÄKSI

Kirj.

Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

Äitivainajani muistolle.

Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.

I.

Utuun ja usvaan oli kaupunki kietoutuneena. Keltaisen himmeinä tuikkivat tulet katulyhtyjen päissä ja kaukaisena huminana kuulosti korvaan ajoneuvojen rätinä vilkasliikkeisemmiltä kaduilta. Ihmisvirta vyöryi epämääräisenä haamuna katuja ylös ja alas ja äänet sulivat yhteen hyökyaalloksi, joka kumahdellen kulki edelleen sankassa sumumeressä.

Alastomina puut reunustivat puiston kylkiä ja vitkalleen vesipisarat tihkuivat alas oksilta, jotka ojentautuivat katua kohti kuin paljaat käsivarret. Puistikon keskeltä kohosi vanha puurakennus, jonka kattopuoli kokonaan katosi sumun sekaan. Sen suurista, moniruutuisista ikkunoista tulvaili valomeri synkkään syysilmaan ja urkujen hillitty ääni tunkeutui seinien läpi. Äkkiä niiden ääni vahveni ja täysivoimaisena se virtasi avatuista ovista ulos hiljaisen ihmisjoukon mukana, joka harvalleen ja ääneti laskeutui portaita myöten ja hajaantui puistikon teille.

Hertta Ek astui vitkalleen, silmät maahan luotuina. Hänen sormensa olivat puristautuneet lujasti virsikirjan ympärille. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, suun ympärillä väreili hermostunut piirre ja hengitys oli lyhyttä ja kiihkeää. Hän pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi taaksensa. Tuossa kirkossa hän oli kerran seisonut ja antanut lupauksensa — hän muisti sen päivän kuin olisi se eilen ollut ja kuitenkin — mikä iankaikkisuus siitä jo oli kulunut. Hänen mielensä oli silloin ollut niin herkkä kaikille vaikutteille, arvostelematta hän oli omistanut itselleen toisten vakaumuksia ja ajatuksia. Ja hänen sydämessään oli vallinnut hiljainen rauha.

Mutta tyyni oli vain käynyt myrskyn edellä. Se oli heittänyt hänet tuuliajolle ja vieroittanut hänet kaikesta siitä, mikä ennen oli ollut hänelle pyhää ja kallista. Vuosikausiin hän ei ollut kirkossakaan käynyt. Sattumako se nyt äitivainajan kuolinpäivän oli hänen mieleensä tuonut — siitä oli täsmälleen juuri kaksikymmentä vuotta kulunut — vai olisiko joku muu voima hänet kirkkoon vienyt? Kaitselmusko? Hertta hymähti itseksensä. Nuo ajatukset hän aikoja sitten oli tyhjinä ja sisällyksettöminä karkoittanut luotaan. Ne olivat saaneet väistyä järkeä tyydyttävämpien tieltä. — —

Hän oli istuvinaan vielä lehterillä, pilarin peitossa, jonne hän kirkkoon tullessansa oli kyyristynyt. Hän oli kuulevinaan vielä tuon voimakkaan äänen, joka kajahteli hänen ympärillänsä. Se ei ollut sointuva eikä kaunis, korkeimmasta diskantista se aleni syvimpään bassoon ja katkenneet soraäänet vihloivat tuon tuostakin korvaa, kuin viulunkieli, joka kesken värähtelevää ääntä katkeaa haikeasti valittaen. Mutta se oli niin vakuuttava, niin repäisevä, niin sydämeen tunkeva. Jokapäiväisiin sanoihinkin se valoi voimaa ja hehkua ja nostatti kylmänväreitä selkää karmimaan.

Ja kuitenkin Hertta ensimältä kuunteli vain puolella korvalla. Tahtomattaankin hän asettui arvostelevalle kannalle. Hän koetti syrjäisestä paikastansa nähdä pappia saarnastuolissa, mutta vaikka hän kurottautui eteenpäin, ei hän nähnyt muuta kuin hänen laihat kätensä, jotka lakkaamatta liikkuivat ja huitoivat ilmaa. Hän koetteli kuvailla mielessänsä kasvoja, nekin varmaan olivat laihat ja vilkkaat, niinkuin kädetkin, ilme vaihteleva ja silmät säkenöivät. Hän mahtoi olla voimakas luonne, joka oli tottunut taistelemaan, mutta myöskin voittamaan. Sen ilmaisi hänelle äänen syvä sävy.

Mutta äkkiä hänen omat hajanaiset ajatuksensa pysähtyivät ja mielikuvat haihtuivat. Hän oli vain korvana, sittenkin kun sanat, jotka olivat hänen huomionsa herättäneet, olivat vaienneet. Ukkosen jyrinänä ne olivat vyöryneet papin avonaisilta huulilta ja kaikuna kajahtaneet takaisin kirkon seinämiltä.

"Menkäät siis ja opettakaat kaikkea kansaa ja sairaita parantakaat, spitalisia puhdistakaat, kuolleita herättäkäät. Lahjaksi te saitte, niin myös lahjaksi antakaat."

Hertan pää painui alas. Tuskallinen vavistus sai vallan hänessä. Koskisivatko nuo sanat häntäkin, olisivatko ne hänellekin aiotut? Pitäisikö hänenkin mennä ja opettaa ja parantaa — vaan ketä? Eikö hänellä olisikaan oikeutta elää vain omaa itseänsä varten, omien pienten harrastustensa puolesta? Olisiko tässä vastaus siihen kaihoon, jota hän sydämessään oli salannut, siihen sisälliseen ääneen, jota hän ei ollut saanut vaikenemaan?

Vaan tätäkö hän olisi kaihonnut? Eikö se ollut jotain valoisampaa, kirkkaampaa, jotain joka käsin kosketellessa oli vaaransa murtua ja hajota tyhjiin? Jotain niin vienoa ja sanoin selittämätöntä… Ei niin raskasta ja painostavaa kuin nuo papin sanat.

Ja kuitenkaan hän ei saanut ajatuksiaan irti niistä. Ne avasivat äkkiä kuin uuden maailman hänen eteensä, maailman kaukana, kaukana hänen silmänkannattamastaan. Mutta mitä kauemmin hän sinne silmäsi, sitä kirkkaammaksi ja lämmittävämmäksi se muuttui ja sitä lähemmäksi se läheni.

Kuin unessa hän oli seurannut toisia ulos kirkosta ja sivuilleen vilkaisematta hän astui kotiansa kohti. Hienona vihmana sumu laskeutui maahan ja kostutti hänen vaatteitansa ja kasvojansa. Mutta hän ei huomannut sitä. Epämääräisenä hänen korvaansa tunkeutui melu vilkasliikkeisiltä kaduilta, se kuulosti niin kaukaiselta ja vieraalta. Hän kiirehdytti askeleitansa. Puolijuoksussa hän astui portaita ylös ja riensi huoneesensa. Hän laski virsikirjan peilipöydälle ja vetäisi hansikkaat käsistään. Peilistä kuva katsahti häneen, tuskallinen piirre väreili suun ympärillä, syvä ryppy oli laskeutunut silmien väliin ja katse oli himmeä ja epävarma.

Hertta heittäytyi nojatuoliin. Kylmän väristys kävi hänen ruumiissansa. Kosteus oli tarttunut hänen hameensa liepeihin ja tukkaansa. Hän raotti kyökkiin johtavaa ovea ja pyysi tulta uuniin.

— Täällä on niin kylmä, Anna.

Kyökistä kuului kopinaa ja nuori tyttö astui sisään kantaen halkoja sylissään.

— Vai on neiti jo kotona. Kapteeni käski sanoa, että hän tulee illaksi kotiin.

Tyttö oli polvillaan uunin edessä.

— Sanoi tuovansa vieraita tullessansa.

Tyttö katsoi olkansa yli ja iski silmää Hertalle.

Hertta oli ääneti.

— Miksi neiti on niin surullisen näköinen? Ei edes kysy keitä tulee.

Hertta ei vastannut mitään.

— Kyllä neidin pitäisi mennä naimisiin, kun on niin nuori ja korea.
Tyttö nousi lattialta ja lähenteli Herttaa tuttavallisesti. —
Kerronkos, mitä herra Väisänen sanoi? Niin, niin, hän se tänne lupasi
illalla tulla uudestaan, kun kapteenin kanssa ulos läksi.

Hertta katsahti tyttöön.

— Tahtoisitko sinä mennä naimisiin, Anna?

— Tahtoisin kyllä, kun olisi poika, jota oikein rakastaisin.

— Sinäpä sen sanoit, Anna.

— Kyllä se rakkaus tulee, neiti, ennenkuin arvaakaan. Ja hätäkös teillä, kun on kosijoita vaikka joka sormelle. Toista se on tällaisen kuin minun — —

Hertta laski kätensä tytön olkapäälle ja hymyili. — —

Tuli räiskien loimuili uunissa. Hertta nosti matalan jakkaran uunin eteen, kävi istumaan ja nojasi päänsä käsien varaan. Hänen ajatuksensa harhailivat hillittömästi sinne tänne, ja kaivautuivat kauaksi menneihin aikoihin.

Varhaisimmasta lapsuudestansa hän muisti illan, jolloin hänet oli kannettu suureen, kylmään vuoteesen. Vieraat kasvot olivat kumartuneet hänen ylitsensä ja hyväilleet hänen poskeansa. Joku oli käärinyt peiton lujemmin hänen ympärillensä ja jättänyt hänet yksin pimeään huoneesen. Hän oli huutanut äitiä, nimittänyt häntä hellimmillä lempinimillänsä, pyytänyt ja rukoillut, häntä tulemaan, mutta ovi ei auennut, eikä kukaan hänen luoksensa kiiruhtanut. Hän ei uskaltanut nousta vuoteestaan, oven suussa hän oli näkevinään valkoisen peikon, joka tavoitteli häntä laihoilla käsivarsillaan. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui jotain outoa ja kummaa, — hän oli nähnyt äidin liikkumatta makaavan aivan uudessa kapeassa vuoteessa, hän oli nukkunut niin raskaasti, ettei ollut herännyt, vaikka häntä oli nimeltä huudettu ja hän muisti jonkun sanoneen että äiti oli kuollut.

Mitä se merkitsi, sitä hän ei voinut ymmärtää, mutta varmaan äiti oli lähtenyt jonnekin hyvin kauaksi, koska hän antoi Hertan maata yksin, ilman iltasiunausta ja ilman suudelmaa. Peloissaan Hertta oli painanut kasvonsa tyynyyn ja vihdoin nukahtanut nyyhkytyksiinsä.

Seurasi sitten aika, joka oli harmaatakin harmaampi. Ei pienintäkään vaihtelua tuossa pitkässä loppumattomassa päivien jonossa. Matka kouluun ja koulusta kotiin, siinä kaikki, mikä hänen mieleensä oli painunut. Vanha täti, joka joskus kuulusteli häneltä läksyjä ja nuhteli häntä, jos hän maitolasin kaatoi puhtaalle pöytäliinalle. Ja isä, tuo ahavoitunut, suippopartainen mies, joka joskus palasi pitkiltä merimatkoiltansa kotiin tuoden mukanansa eriskummallisia esineitä kaukaisista, vieraista maista. Mutta selvimmin hänen mieleensä oli painunut pitkät, pimeät illat, jolloin hän unettomana makasi vuoteellansa ja lakkaamatta tuumiskeli, miksikä hän oli heitetty niin yksin maailmaan, ilman kotia, vanhempia ja sisaruksia.

Hän muisti sitten päivän eräänä keväänä. Kepein askelin hän oli astunut kotiin koulusta päästötodistus kädessänsä. Hän oli niin iloinen ja vapaa mielestänsä, hän näki elämän ensi kertaa hymyilevän edessänsä ja kaikki raskaat ajatukset olivat kadonneet. Isä oli palannut kotiin pitkältä matkaltansa ja aikoi nyt asettua kaupunkiin asumaan. Tuota aikaa oli Hertta kauan ikävöinyt, sillä oma koti oli väikkynyt hänen mielessänsä kuin ihana unelma. Yhä uudelleen hän oli mielessään luonut kuvan tuosta kodista, jossa hänelläkin isän huoneen vieressä olisi oma pieni soppensa. Hän asettelisi hienoja uutimia ikkunoihin ja kukkivia kasveja joka pöydälle, äidin kuvan ympärille hän kietoisi köynnöskasvin, joka ei koskaan saisi kuihtua ja kellastua. Ja kun kaikki olisi valmiina, hiipisi hän hiljaa isän huoneesen, käsipuolesta taluttaisi hänet äidin kuvan eteen ja kuuntelisi, mitä hän hänestä kertoisi.

Ja talvi-iltoina, kun isä syvässä nojatuolissansa istuisi takkavalkean ääressä, vetäisi hän matalan jakkaran hänen jalkojensa juureen. Hän uskoisi hänelle huolensa, ja isä lohduttaisi ja hyväilisi häntä. Ja he eläisivät pienessä kodissansa vain toinen toisellensa.

Mutta todellisuus ei ollut vastannut Hertan mielikuvia. Jo ensi hetkessä oli isä tuntunut hänestä vieraalta. Hänen olennossaan oli jotain karkeata, merikarhun tapaista, johon Hertta ei ollut edeltäpäin valmistunut. Hänen hyväilynsä ei lämmittänyt häntä, eivätkä hänen sanansa herättäneet vastakaikua hänen rinnassansa.

Vaistomaisesti hän oli myös tuntenut isän pettyneen hänen suhteensa. Hänessä ei ollut sitä hilpeyttä ja reippautta, jota isä varmaan olisi toivonut ja joka helpommin olisi lähentänyt heidät toisiinsa. Ja kahdeksan pitkää vuotta he olivat nyt yhdessä eläneet. Eläneet yhdessä, ja kuitenkin erillänsä.

Hertta huokasi syvään. Mitä nuo vuodet olivat hänelle antaneet? Nuo vuodet, jotka kuitenkin muodostivat hänen elämänsä parhaan nuoruudenajan. Hertta kohenteli tulta uunissa, puut olivat palaneet suuriksi kekäleiksi ja niitä liikutellessa loimuava liekki yltyi. Se kohosi terävänä tulikielenä luoden valoa ja lämpöä pimeään huoneesen, mutta samalla ahmien ja niellen kaikki ympärillänsä. Hän näki äkkiä omassa elämässäänkin tuollaisen liekin, joka hetkeksi oli valaissut ja lämmittänyt hänen sydänkammiotansa, mutta samalla myös polttanut ja tuhonnut hänessä kaikki. Hän oli rakastanut ja luullut myös olleensa rakastettu, mutta pettymys oli tullut liiankin pian. Ja jäljelle oli jäänyt vain tyhjyys ja katkeruus, epäilys ihmisiä ja omaa itseäkin kohtaan.

Siitä saakka hän oli hapuillut kuin eksynyt, löytämättä oikeata tietä. Jossain kaukana hänelle häämöitti epäselvä päämäärä, jonka edestä elää ja työtä tehdä, mutta aina kun hän luuli askeleen sitä lähestyneensä, katosikin se uudelleen. Ja tuossa alituisessa hapuilemisessa hänen mielensä muuttui yhä raskaammaksi ja alakuloisemmaksi.

Hertta nousi ylös. Kova ääni kuului eteisestä hänen korviinsa ja äänekäs nauru. Se uudistui jälleen ja raskaita askeleita kajahteli viereisestä huoneesta. Hertta sulki huoneensa oven. Hän tahtoi olla yksin. Ei mistään hinnasta hän halunnut nyt vieraiden joukkoon. Hän otti kirjahyllyltänsä pienen kirjan, sen lehdet olivat kellastuneet, ja kannet kuluneet, ja hän selaili sitä, etsien ja etsien yhä kiihkeämmin. Vihdoin hän pysähtyi. Niin, tuossa se oli, Matheuksen evankeliumissa — — "menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa" — —. Hieno lyijykynän merkki marginaalissa, — varmaan äitivainajan vetämä, — tässä siis ei ollutkaan pelkän sattuman oikkua, vaan korkeampaa johtoa ja tarkoitusta. Hertta painoi päänsä käteen. Hän oli kuulevinaan äidin äänen, sanat olivat vain niin epäselvät ja vieraat. Mutta johonkin hän Herttaa tahtoi, johonkin suureen, joka vaatisi uhrausta ja itsensä kieltämistä. Ovelta kuului koputus.

— Neiti, tee on nyt pöydässä.

Hertta siveli otsaa kädellänsä. Hetkeksi hän jäi seisomaan ja hänen katseensa oli synkkä ja surumielinen. Mutta äkkiä hänen silmissään välähti ja jotain kirkasta levisi hänen kasvoillensa. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Kun hän kääntyi mennäksensä, oli välke jo kadonnut ja kasvon piirteet saaneet entisen jäykkyytensä.

Viereisessä huoneessa seisoi kapteeni Ek vieraineen teepöydän ääressä.
Hertta ojensi kätensä herra Väisäselle.

— Mikä ilo nähdä teitä, neiti Ek, sanoi Väisänen mielistelevästi ja hänen silmänsä saivat omituisen kiillon. — Miksi te aina olette niin näkymätön? Jospa te tietäisitte minkä onnen teidän läsnäolonne minulle tuottaa — — —

— No, no, veli hopea, paina puuta, kuka noista naisista viisastuu.
Parasta on heittää rauhaan. Kapteeni nauroi kovaäänisesti.

Hertta istui ääneti ja katsoi eteensä. Hän tunsi Väisäsen katselevan häntä, hänen katseensa oli tungetteleva ja hänen imelä hymynsä vastenmielinen. Mutta tahtomattaankin hänen huomionsa kiintyi Väisäsen moitteettoman hienoon pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, jonka neula kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja hänen katseensa kohosi hänen vasta ajelluille poskillensa ja rasvatuille hiuksillensa, joista levisi hajuveden väkevä haju huoneesen.

— Kippis, veikkonen, sanoi kapteeni ja tarjosi vieraalleen ryypyn. — Häh, häh, hyvää se tekee. Kapteeni tyhjensi yhdellä siemauksella lasinsa ja siveli kädellään partaansa. Se oli harva ja harmaja. Hänen kasvojensa väri oli tumma, melkein kupariin vivahtava. Monivuotinen ahavoituminen ja meren suolainen karaisu ei ollut mannermaallakaan hävinnyt. Puhuessaan hän alituisesti kilotti silmillään, ikäänkuin aurinko olisi häntä häikäissyt.

— Kolmekymmentä vuotta sitten, alkoi kapteeni kertoa, — tuhat tulimaista, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, ja kuitenkin muistan sen kerran ikään kuin se olisi eilen ollut, — purjehdin Indian merellä. Hirmuinen myrsky nousi illan suussa ja — —

— Ja te hukuitte kaikki, lisäsi Väisänen iskien silmää Hertalle.

— Älä saakelissa — —

— Niinhän veli eilen illalla kertoi.

Hertta tunsi punan kohoavan poskillensa. Isän karkea puhetapa loukkasi häntä ja hänen meriseikkailunsa, joita hän niin mielellänsä kertoi jokaiselle, joka vain malttoi niitä kuunnella, ikävystyttivät häntä. Sillä hän oli jo kuullut ne monen monta kertaa.

Hetken aikaa kaikki kolme olivat vaiti.

— Oliko neiti vermisellissä viime lauvantaina? kysyi Väisänen saadakseen keskustelun aikaan.

Hertta katsoi kysyvästi häneen.

— En tiedä, en ole kuullut mistään sellaisesta.

— Sehän oli sääli, se olisi varmaan teitä suuresti intreseerannut. Jos olisin tiennyt, niin olisin kutsunut teidät sinne. Yleisö aivan kilvan tunkeili laulajattaremme muotokuvan ympärillä ja konserveerasi sen johdosta.

— Ah, te tarkoitatte taiteilijanäyttelyn avajaisia! sanoi Hertta pilkallisesti.

Väisänen tunsi jotain ilmassa. Olisiko hän taaskin erehtynyt noiden vieraskielisten sanojen suhteen, joiden käyttäminen oli milt'ei kunnia-asiaksi hänelle muuttunut. Hän kadehti kaikkia niitä, jotka saattoivat kevyesti puhallella niitä ilmaan kuin saippuapalloja. Tosin hän ei ollut saanut korkeampaa koulusivistystä, juoksupojasta hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja sittemmin konttoristiksi, mutta luontaista kykyä ja sukkeluutta häneltä ei puuttunut. Ja alotettuaan oman liikkeensä, välittämällä asioita, hankkimalla lainoja, ostamalla ja myömällä arvopapereita, hän oli saavuttanut jonkunlaisen varmuuden ja asemankin yhteiskunnassa. Hyvät raha-ajat olivat häntä suosineet ja täsmällisyydellään ja uutteruudellaan hän oli voittanut luottamusta.

Mutta hän olikin äärettömän arka arvostansa. Hän ei kärsinyt pienintäkään pilaa ja hän pelkäsi alituisesti että toisetkin huomaisivat entisen juoksupojan, joka tuon tuostakin pisti päänsä esiin hienon ulkokuoren alta.

Hertta huomasi hänen epävarmuutensa. Hänen kävi äkkiä häntä sääli. Ja ikäänkuin hyvitelläkseen häntä hän sanoi:

— Se on suurenmoinen tuo muotokuva. Niin häikäisevän kaunis ja henkevä — —

— Ja niin mainiosti blaseerattukin! Aivan ovea vastapäätä — —

Hertta painoi päänsä alas. Koko säälin tunne oli kuin poispuhallettu. Hän tunsi vain inhoa, koko hänen ympäristönsä kiusoitti häntä. Hän olisi tahtonut nousta ylös ja paeta huoneesensa. Mutta hän hillitsi itsensä ja jäi äänettömänä paikoilleen.

Kapteenilta oli keskustelu jäänyt huomaamatta. Hän oli kokonaan kiintynyt lautaseensa ja pureskeli hartaasti lihapaloja. Äänettömyys sai hänet heräämään ajatuksistansa. Hän katsahti Väisäseen, puna oli noussut tälle korviin saakka ja hämillään hän kilisteli kahveliansa.

— Millä matkoilla veli viime viikolla oli? kysyi kapteeni, pyyhkien rasvaa viiksistänsä.

— Kävin metsäkauppoja hieromassa. Väisänen tunsi taas seisovansa vakavalla maapohjalla. — Metsän hinta on alenemassa; huono vuodentulo ennustaa kovaa talvea ja rahat ovat vähissä.

— Omissa asioissako sinä kävit?

— Sekä omissa että "Vesa" yhtiön asioissa. Tuolla idän puolella myövät aivan polkuhinnasta.

— Ja teillä olisi sydäntä ostaa polkuhinnasta, herra Väisänen? sanoi
Hertta ihmeissään.

— Asia kuin asia. Ostajia on vähän näinä huonoina aikoina. Ei kannata rahoja kiinnittää tavaraan, joka ehkä ei kaupaksi kävisi. Mutta kansan hyväksi sopii jotain uhratakin.

— Kyllä sinä ostaa osaat, myhäili kapteeni. — Taskumatti toisessa kädessä ja rahat toisessa. Kuka siihen ansaan ei tarttuisi.

— Älä joutavia. Pitäähän liikemiehenkin saada palkkansa. Ei puulla metsässä arvoa ole, hänen käsissäänhän se vasta arvoon nousee. Sitä paitsi kilvanhan nuo käyvät kaupittelemassa. Ja kun eivät osaa puitansa lukea, niin oma syynsä, jos kaupassa kadottavat.

Väisänen hieroi tyytyväisenä käsiään. Hertta katsoi halveksivasti häneen.

— Hyi teitä, kun iloitsette toisen vahingosta!

— Oma suu propsimus!

Hertta kävi yhä alakuloisemmaksi. Että saattoikin kerskailla uhrautuvansa kansan hyväksi vaikka kaikella toimella oli itsekäs tarkoitus. Olisipa kerrankin ollut näkemässä niitä, jotka todellakin kansan hyväksi työskentelivät.

Ja hän alkoi kertoa kansalaiskokouksesta, joka oli kutsuttu kokoon avun hankkimista varten hädänalaisille seuduille, ja kenraali Löfbergistä, joka oli asettunut homman etupäähän.

— Ei kenraali Löfberg tunne kansaa, sanoi Väisänen pilkallisesti.

— Hän on ainakin kansanmielinen, intti Hertta vastaan, — eikä etsi omaa etuansa.

— Onhan hän ottanut vävypojakseenkin kansan miehen, naureskeli Väisänen. — Kukapa olisi uskonut että Hammarin Antti kelpaisi kenraalin taloon.

Kapteeni Ek näytti olevan omissa ajatuksissansa. Hän katsahti rauhattomasti Väisäseen ja sanoi huolestuneella äänellä:

— Kato tulee tietenkin vaikuttamaan koko maan taloudelliseen tilaan.
Yksityiset yhtiötkin — —

Väisänen keskeytti häntä.

— Ei veljen pidä turhia huolehtia. Osinkomaksut korkeintaan voivat pienentyä, mutta ne jotka kerran seisovat vankalla pohjalla, niinkuin "Vesa" yhtiökin, ne eivät vähällä horjahda.

— Niin sinä aina vakuutat, sanoi kapteeni epäilevästi, — ja sen nojalla minä "Vesa" yhtiöönkin kiinnitin niin suuret summat. Mutta jos se sortuu, niin minäkin menen sen mukana.

— No, no, eihän sitä vielä niin pitkällä olla. Voit täydellisesti luottaa minuun.

— Hertta, sanoi kapteeni, kun hän pöydästä noustua saattoi vieraansa huoneesensa, — lähetä meille kahvia ja konjakkia. — —

Oli jo myöhäinen ilta, kun Hertta yhä istui huoneessansa mietteihinsä vaipuneena. Hän tunsi niin omituista liikutusta. Hänen sydämensä sykki rajusti, jokin valtava tunne pyrki irti hänen rinnastansa. Hän pysytteli liikkumatta, ikäänkuin odottaen jotakin ja kuunnellen sisällistä ääntä. Hänen silmissään syttyi outo välke. Entäs jos hänkin voisi työskennellä kansan hyväksi? Jos milloin niin nyt, hädän sitä uhatessa, se tarvitsi apua, ja ehkä pappi kirkossa juuri tätä oli tarkoittanutkin. Entistä voimakkaampina nuo sanat nyt astuivat hänen eteensä. Hän luuli ne nyt täydellisesti ymmärtävänsä. Ne kutsuivat häntä työhön, ne viittasivat hänelle tien, jota hänen tuli kulkea. Ja kaukana Pohjan perillä hän näki edessään laajan työkentän, tuhansia tarvitsevia veljiä, jotka odottivat vain hänen apuansa ja lohdutustansa.

Mutta kesken innostustansa hän tunsi lamauksen ruumiissansa. Mitäpä hän, heikko nainen, voisi saada aikaan? Kahdella tyhjällä kädellänsä? Jos hän lähtisikin hätää lieventämään, niin voisiko hän muuta kuin nähdä nälkää yhdessä heidän kanssansa?

Hänen silmänsä kostuivat. Miksikä kaikki mihin hän yritti tarttua, muuttui hänen käsissään naurettavaksi?

Hertta säpsähti. Hän kuuli ääniä isän huoneesta. Miten usein tuo nauru oli herättänyt hänet kesken uniensa ja tunkeutunut hänen luoksensa yön hiljaisuudessa. Hän inhosi noita pitkiä yöistuntoja konjakkilasien ääressä, joiden jälkeen isä koko aamupäiviksi sulkeutui huoneesensa. Hän inhosi silloin koko kotiansa, johon hän oli kytketty kiinni, ja olisi halunnut katkaista kaikki vastenmieliset siteet.

Ei, hänen täytyi saada elämälleen tarkoitus, ilman sitä hän ei jaksanut elää.

Hän lähtisi sittenkin hätämaille, hän ponnistelisi ja taistelisi, siksi kuin hän voittaisi, ja hänen täytyi voittaa. Ja kaukana pimeydessä hän näki häämöittävän valonsäteen, joka antoi hänelle toivoa ja rohkeutta.

II.

Ilta oli kirkas ja kylmähkö. Tuollainen talvea ennustava ilta, joka viikkoja kestäneen sade- ja sumusään jälkeen on virkistävä ja ilmaa puhdistava kuin ukkossade kesähelteellä. Kepeästi jalka liikkuu kovettuneilla kaduilla, helposti käy hengitys raittiissa ilmassa ja silmää sivelee sinertävä taivas lukemattomine tulinensa.

Hertta astui kepeällä mielellä ihmistungoksessa, joka myöhäisestä illasta huolimatta oli kerääntynyt kaduille jaloittelemaan. Tulet loistivat teatterin ikkunoista, ja läheisestä kahvilasta kuului hiljainen soiton sävel. Mutta Hertta astui nopeasti kiinnittämättä huomiotaan mihinkään ympärillään; hän näki vain edessään valaistun salin pitkine tuoliriveinensä ja kuuli ääniä ja puhetta. Hän tunsi sydämensä vielä sykkivän innostuksesta, outo, lämmittävä tunne oli tunkeutunut häneen ja saanut jok'ainoan hermon hänessä vireille.

Hertta painoi kädellään poskiaan. Ne hohtivat kuin tulessa ja otsa oli hiessä. Kuinka kuuma hänen oli. Hetkeksi hän pysähtyi ja veti syvältä henkeä. Sitten hän jatkoi taas kulkuaan.

Hän tuli Ylioppilastalolta, kansalaiskokouksesta. Hän oli kuullut kenraali Löfbergin puhuvan kadosta, joka oli kohdannut suurta osaa maata, — hänen korvissaan kajahteli vielä kenraalin äänen lämmin väre. Hän oli kehoittanut läsnäolevia auttamaan hädänalaisia, hän oli esittänyt keinoja miten hätää lieventää. Hän oli puhunut niin vakuuttavasti, niin innostavasti ja hän oli riistänyt satoihin nousevan ihmisjoukon mukanansa.

Ennen kokouksen alkua, saliin astuessansa, Hertta oli tuntenut ahdistusta, jonkunlaista pettymystä. Hänen katseensa oli kiintynyt etumaisiin tuoliriveihin, joihin kaupungin hienosto oli asettunut. Hän näki vain kiiltäviä silkki- ja samettikappoja ja liehuvia höyheniä, hän kuuli hillittyä naurua ja katkonaista puhelua. Ja hänet valtasi sanaton epätoivo. Mitä nuo silkkipukuiset naiset tiesivät kansan hädästä, mitä he kansan hyväksi saattoivat uhrata? Hän oli nähnyt heidät usein ennenkin hyväntekeväisyyttä harjoittamassa, hän tunsi heidän ompeluseuransa ja arpajaishommansa. Niillä oli niin kaunis kiiltävä kuori, mutta niiden sisus tuntui niin ontolta. Niiltä puuttui todellinen harrastus, ja ne kätkivät vain kauniin tarkoituksen alle liiallisen huvituksenhalun ja työnpuutteen. Mutta Hertan katse siirtyi heistä muutamiin vanhempiin herroihin. He näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Kenraali Löfbergin pieni, laiha vartalo katosi tuolin selän peittoon, mutta Hertta saattoi nähdä hänen harmaat, ohuet hiuksensa, jotka olivat pyyhkäistyt ylöspäin korkealta otsalta. Ja hänen kääntyessään naapurinsa, erään lihavan herran puoleen, Hertta näki vilahdukselta hänen silmänsä; ne olivat terävät ja vilkkaat.

Ahdistus katosi vähitellen Hertan rinnasta. Hänen mielensä tyyntyi ja turvallisuuden tunne tuli entisen rauhattomuuden sijalle. Vähitellen äänet asettuivat salissa, kenraali Löfbergin ääni yksin kantoi yli laajan huoneen. Ja mitä lämpimämmäksi se sävyltään muuttui, sitä syvemmäksi kävi hiljaisuus ihmisjoukossa. Ikäänkuin yksi ainoa sydän olisi sykkinyt, yksi ainoa henkäys kohonnut.

Hertta pyyhki silmiänsä. Olisiko hän sittenkin erehtynyt noiden ihmisten suhteen? He tunsivat varmaan yhtä lämpimästi kuin hänkin, heidän tarkoituksensa epäilemättä oli yhtä hyvä ja vakava. Miksikä he eivät voisi kansan hyväksi työskennellä samoin kuin hänkin?

Ja äkkiä hänelle kaikki kuvastui uudessa valossa. Hän näki siunausta tuottavan työn leviävän kauaksi sydänmaihin, ja avun ja lohdutuksen saapuvan moneen hädän ahdistamaan mökkiin. Hän näki tulen jälleen syttyvän kylmenneellä liedellä, tuvan pöydälle ilmaantuvan ravintoa ja kalpeille kasvoille nousevan ilon punan.

Hän oli niin kuvittelujensa vallassa, että hän sätkähti ikäänkuin äkisti unesta herätessä, kun ihmisjoukko alkoi ovea kohti liikkua. Tuolla kenraali Löfberg astui lihavan naapurinsa rinnalla, tämä oli senaattori Taube, hallituksen mahtavimpia jäseniä. Heidän jäljessään astui rouva Löfberg, keski-ikäinen, komea nainen ja hänen rinnallaan aivan nuori tyttö, joka nojautui kookkaan miehen käsivarteen. Tyttö katsoi lapsellisen kysyvä ilme kasvoissaan mieheen, tämä kumartui hänen puoleensa — Hertta saattoi nähdä miten hänen silmänsä loistivat — ja siveli tytön hansikoittua kättä. Hertta seurasi tuota paria silmillään ovelle saakka, se herätti hänessä niin omituisen tunteen, puoleksi sääliä, puoleksi katkeruutta. Se oli Antti Hammar, ja hänen morsiamensa, kenraali Löfbergin tytär.

Samassa hänen mieleensä muistui Väisäsen pilkallinen ihmettely, mitenkä Antti Hammar oli voinut kelvata kenraalin perheesen. Hän oli vain kansan mies synnyltänsä, yksinäisen naisen lapsi. Väisänen oli joskus puhunut hänestä, sillä he olivat samoilta seuduilta kotoisin. Hän oli saanut käydä kovan koulun, kärsiä puutetta ja vilua ja pilkkaakin kovasta kohtalostaan, joka oli heittänyt hänet ilman isää keskelle elämää. Mutta se oli vain karaissut hänen luonnettansa ja opettanut häntä turvautumaan omaan voimaansa ja työhönsä.

Hän oli vasta ylioppilaaksi tullut tutustuessaan Herttaan. Hänen olennossaan oli silloin jotain ujoa ja arkaa, hän oli tottumaton naisseurassa liikkumaan, sillä koko hänen nuoruutensa oli kulunut kirjan ääressä. Mutta Hertan seurassa hän oli vähitellen irtaantunut tuosta arkuudestaan, ja heidän välilleen oli muodostunut toverillinen suhde.

Hertan kautta hän oli tutustunut kenraali Löfbergin perheesen. Kenraali oli aineellisesti häntä kannattanutkin kuultuaan, kuinka ahtaissa oloissa hän eli. Hän oli mielistynyt tuohon vaatimattomaan ja ahkeraan poikaan, jonka koko elämä näytti rajoittuvan hänen lukujensa piirin sisäpuolelle.

Joku aika sitten hän oli mennyt kihloihin Elli Löfbergin kanssa. Hän oli nyt melkein valmis lääkäri, lähimmässä tulevaisuudessa hän saattoi saada viran ja perustaa oman kodin. Hertta ei ollut nähnyt häntä hänen kihloihin mentyään. Elli Löfberg oli Hertan koulutovereita, joskin Herttaa useaa vuotta nuorempi. Hän oli vielä täydellinen lapsi, pintapuolinen ja turhamainen, ilman mitään vakavampia harrastuksia. Hammarin kihlaus oli sentähden suuresti kummastuttanut Herttaa. Hammar, joka itse oli niin vakava, melkein raskasmielinen, mitenkä hän oli voinut kiintyä tuohon pieneen hupakkoon?

Hertta oli heidän jäljissään astunut ulos kadulle. Mutta ihmisjoukossa hän oli pian kadottanut heidät näkyvistään ja hän kiiruhti nyt vain kotiansa kohti.

Eräässä kadunkulmassa hän oli törmätä vastaantulijaan. Hän pysähtyi ja katsoi ylös. Lyhdyn valossa hän tunsi Antti Hammarin. Tämäkin pysähtyi, katsoi Herttaan ja hymyili. Siitä oli todellakin pitkä aika kulunut, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Hammar astui Hertan rinnalla. Vaistomaisesti he hiljensivät kulkuansa. Olihan ilta kaunis ja virkistävä. He keskustelivat iltaisesta kokouksesta, Antti ei ollut siellä lainkaan Herttaa huomannut, osanotto oli ollut tavattoman suuri ja innostus yleinen. He innostuivat itsekin puhuessaan, lämpenivät yhteisestä asiasta. Ja tultuaan Hertan asunnolle, he puristivat lämpimästi toistensa kättä.

— Teidän täytyy ottaa osaa hätäaputyöhön, neiti Ek, sanoi Antti Hammar, pidellen Hertan kättä omassansa. — Minä puhun kenraali Löfbergille, hän tarvitsee innokkaita auttajia.

Hertta seisoi kauan aikaa vielä ikkunassaan ja katsoi ulos.

— Hän on muuttunut, sanoi hän puoliääneen itseksensä, — siitä kuin viimeksi hänet tapasin ja kuitenkin hän on entinen ja sama.

Hänen kasvoissaan kuvastui haaveileva ilme. Mutta äkkiä ilme vaihtui ja jotain kovaa tuli entisen sijalle. Hän muisti Ellin, joka riippui Antin käsipuolessa ja Antin loistavat silmät hänen kumartuessaan hyväilemään pientä hansikoittua kättä.

Ja sama, puoleksi säälivä, puoleksi katkera tunne kohosi taaskin Hertan rintaan.

III.

Antti Hammar soitti kenraali Löfbergin ovikelloa.

— Tuleeko tänne vieraita, kysyi hän ihmeissään palvelustytöltä katsoessaan salin ovelta sisään. Kaikki huonekalut olivat siirretyt paikoiltaan ja pitkät tuolirivit asetetut pitkin seinämiä.

— Tänne tulee rouvien kokous, sanoi tyttö naureskellen. — Kyllä Elli neiti on kotona, tohtori on hyvä vaan ja astuu sisään.

Antti astui salin yli Ellin huoneen ovelle. Hän kolkutti pari kertaa, mutta kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.

Sohvalla selin oveen istui Elli. Hänen vaalea, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä kasvoilla ja hänen poskensa ja silmänsä punoittivat. Hän ei ollut kuulevinaan Antin tuloa ja käänsi itsepäisesti päänsä poispäin.

Antti taivutti puoleksi väkisin Ellin pään puoleensa ja suuteli häntä.

— No pikku hiiri, mistä vihat?

— Anna minun olla.

Antti istahti Ellin viereen sohvalle, hyväili häntä, laski leikkiä hänen kanssansa ja koetti saada hänet iloiselle mielelle. Vihdoin Ellinkin suu vetäytyi vasten tahtoaan nauruun. Hän kietoi kätensä Antin kaulaan ja painoi päänsä hänen kainaloonsa kuin jäniksenpoika pensaan juureen.

— Sanoppa nyt, pikku pupuseni, mikä sinua vaivaa.

Elli nyrpisti suutaan ja sanoi pitkään:

— Ei mikään, mutta isä — — ja sinä pidät aina hänen puoliansa. Äiti lupasi kuitenkin vielä puhua puolestani, sillä minä tarvitsen välttämättä uuden puvun tanssiaisia varten Taubella. Isällä on välistä niin kummallisia päähänpistoja, minun pitäisi muka olla ilman tanssiaispukua, sentähden että jossakin Pohjanmaalla on ollut katovuosi.

Antti kumartui Ellin puoleen ja katsoi häntä hellästi silmiin.

— Elli, jos minä pyytäisin että sinä minun tähteni luopuisit tuosta mielihalustasi, niin tuntuisiko se kovin katkeralta?

Elli tunsi silmänsä kostuvan ja sydämeen hiipi niin omituisen lämmin ja sulattava tunne.

— Kun puhut noin, Antti, niin voisin tehdä vaikka mitä sinun tähtesi.
Mutta kun en näe sinua, niin kaikki pahat ajatukset heräävät minussa.

Elli nyyhkytti. Antti antoi hänen itkeä. Hän siveli hänen vaaleita kiharoitansa ja hänen valkoista otsaansa. Kuinka hieno hänen hipiänsä oli ja kuinka punakat hänen huulensa. Antti tunsi sydämensä värähtelevän. Mitenkä hän olikaan voinut voittaa Ellin rakkauden, Ellin, joka oli niin hieno ja hento, joka oli kasvanut niin aivan toisessa maaperässä kuin hän itse?

Ja hänen mieleensä johtui ensi kerta, jolloin hän Elliä oli sylissään pidellyt. Mikä onnen huumaus oli silloin hänen olentonsa läpi käynyt. Hän oli tullut niin arkana ja pelokkaana Ellin luo, niin kömpelösti hän oli tunteensa sanoiksi pukenut, mutta sitten oli kaikki arkuus kadonnut, ja hän oli nähnyt edessään vain Ellin loistavat silmät.

Siitä oli nyt puoli vuotta kulunut. Hän oli tänä aikana oppinut Elliä tuntemaan, hän oli useasti saanut kokea, että hän oli hemmoteltu ja oikullinen lapsi, mutta se ei ollut hänen rakkauttansa vähentänyt. Se oli vain herättänyt hänessä halun suunnata hänen kehityksensä oikeaan ja jaloon ja tukahduttaa lapsen heikkoudet, ennenkuin ne olivat todellisiksi taipumuksiksi muuttuneet.

Hän luotti niin varmasti omaan voimaansa ja vaikutukseensa, mutta kun hän kerta toisensa jälkeen sai kokea, että toinenkin voima, ehkä hänen voimaansa paljoa vahvempi, oli Elliin vaikuttamassa, voima, jota myöskin rakkaus ohjasi, niin hänen itseluottamuksensa vähitellen heikkeni. Oliko hänellä, vieraalla, sitä paitsi oikeus tunkeutua äidin ja tyttären väliin?

Siksipä hän usein tulevaisuutta huolella ajatteli. Hän lääkärinä olisi tarvinnut vaimon, joka täydellisesti olisi häntä ymmärtänyt ja ottanut osaa hänen työhönsä. Hän antoi itsensä niin kokonaan Ellille, hänellä tuskin oli ajatusta, johon Elli ei olisi kietoutunut. Hän olisi tahtonut vastaanottaakin saman täydellisen rakkauden, kuin hän itsekkin antoi. Mutta Ellin tunne oli niin usein tuntunut puolinaiselta.

Jos hän edes hiukankin olisi osoittanut harrastusta Antin työhön! Edes jonkun kerran kysellyt päivän töistä sairashuoneella! Hän oli koettanut herättää hänessä harrastusta, oli antanut hänelle kirjoja luettavaksi, kertonut leikkauksista, joissa hän oli ollut mukana tai selittänyt hänelle ihmisruumiin rakennusta. Elli oli kuunnellut häntä hajamielisesti tai peittänyt kasvonsa käsiinsä vähimmästäkin syystä. Hän ei kärsinyt kuulla mainittavankaan verta, puhumattakaan siitä, että hän olisi uskaltanut sitä nähdä. Ja jos hän selitti hänelle naisen ruumiin rakennusta, puhui siitä tarkoituksesta, johon luonto sen on määrännyt, tai sanoi, että nuoren, avioliittoon aikovan tytönkin oli tulevien äidinvelvollisuuksiensa tähden hoidettava järkevästi ruumistansa, niin hän oli moittinut häntä epähienoksi ja rivoksi. Kaiken tuon takana hän näki äidin, joka tytön päähän pani kieroja mielipiteitä. Ja hänen katkeruutensa äitiä kohtaan lisääntyi sitä myöten, kuin hän huomasi omien ponnistustensa kiveen kirpoavan.

Elli nosti päätään ja pyyhki silmiään. Hän näytti jo aivan tyyneltä. Hän kävi Antin polvelle istumaan, veti häntä viiksistä, pörrötti hänen tukkaansa, suuteli häntä ja nauroi heleää nauruaan. Hän oli kuin vallaton, herttainen lapsi, joka ei lopulta tiedä, miten hyväilyään osoittaa. Ja Antti, hän hurmaantui niinkuin niin useasti ennenkin hänen hyväilyistään ja pienistä kepposistaan, häneen tarttui sama vallattomuuden ja suutelemisen halu.

— Kuinka onnellinen minä olen, sanoi Elli nauraen — ja kuinka minä sinua rakastan!

— Minulla on hauska uutinen sinulle, Elli, sanoi Antti hetken kuluttua. — Olen puhutellut sairashuoneen ylilääkäriä, ja hän ottaa sinut ylimääräiseksi oppilaaksi. Sinun ei tarvitse puuttua mihinkään raskaampiin toimiin, saat vain oppia haavojen sitomista ja sairaitten hoitoa.

Ellin iloisuus oli kuin poispuhallettu. Antin ehdoitus ei ollut hänelle laisinkaan mieleen. Hänen hetkellinen mielentilansa vaikutti kuitenkin sen, ettei hän jyrkällä kiellolla tahtonut pahoittaa Anttia, mutta hänen kasvonilmeensä puhui kyllin selvää kieltä.

— Niin jos sinä tahdot, niin täytyyhän minun.

— Enhän minä pakoita. Mutta sinä tiedät kuinka mielelläni minä sen soisin. Antin ääni kuulosti niin vakavalta. — Jos minä saan viran maaseudulla, joka on hyvinkin luultavaa, niin minä välttämättä tarvitsen apulaista. Onhan silloin meille kumpaisellekin paljoa hauskempi, jos sinä voit auttaa minua.

Elli ei koskaan ollut ajatellut heidän oloansa maalla siltä kannalta. Hän oli vain iloinnut omasta hevosesta, jolla saisi huviksensa ajella ja ratsastaa, ja polkupyörästä, jonka selässä hän kulkisi. Elämän vakavaa puolta hän ei ollut ensinkään ajatellut, sillä sehän oli ikävää. Hän tahtoi olla kuin perhonen, joka auringonpaisteessa liitää kukasta kukkaan ja nauttii elämän suloutta.

— Äitikin arveli… aloitti hän ikäänkuin puolustaakseen itseänsä.

Antti nousi sohvasta, hänen mielensä kuohui. Siinä se oli taaskin, äidin voima, joka kukisti kaikki hänen tuumansa ja lopulta se hänet itsensäkin masentaisi. Elli oli lapsi, häntä hän ei voinut soimata. Hän oli taipuvainen kuin vaha, jos hän yksin saisi häntä vallita.

Elli hypähti ylös sohvasta ja järjesti hiuksensa peilin edessä. Hän oli kokonaan unohtanut vieraat, useita nuoria tyttöjäkin oli kokoukseen kutsuttu. Hän kuuli salista liikettä ja ääntä ja hän kiiruhti sisään katsettakaan Anttiin luomatta.

Sali oli jo täynnä naisia. He istuivat juhlallisina pitkissä riveissä seinävierustalla. Rouva Löfberg astui edestakaisin salin ja eteisen väliä. Ellin ympärille keräytyi nuoria tyttöjä ja he vetäytyivät Ellin huoneen ovelle.

— Emmekö mekin perusta ompeluseuraa, sanoi vaaleaverinen, kaunis tyttö toisille.

— On niin hirveän ikävä ommella vaatteita, arveli Elli.

— Hui hai, sanoi Elsa Taube, joka oli ehdoituksen tehnyt, — me otamme herroja mukaan. Sitä paitsi voimmehan me ommella korutöitä ja pitää sitten arpajaiset.

— Ja tanssit arpajaisten yhteydessä.

— Mene sinä tansseinesi. Me keksimme jotain sukkelampaa, joka ei ole niin tavallista.

Antti astui tyttöjen luo ja kumarsi heille kohteliaasti. Hänen suupielessään väreili ivallinen hymy.

— Eivätkö neitoset haluaisi panna toimeen muiskukaupat, ne varmaan tuottaisivat sievät summat hätääkärsiville.

Elsa Taube loi suuttuneen katseen Anttiin ja käänsi hänelle selkänsä.

Hertta Ek istui ääneti ovensuussa ja kuunteli keskustelua salissa. Kenraali Löfbergiä oli monen kursailun jälkeen naisten puolelta pyydetty puhetta johtamaan, mutta hän sai puhua melkein yksin, keskustelu ei ottanut sujuakseen. Hän oli kehoittanut naisia ryhtymään rahankeräykseen hädänalaisten hyväksi ja ehdoittanut ompeluseurojen perustamista. Toimikunta oli saanut lahjaksi työtarpeita, työntekijöitä vain tarvittiin.

Ei kukaan ollut ehdoituksiin vastannut mitään. Vihdoin eräs joukosta pyysi puheenvuoroa ja arveli että näin lähellä joulua tuskin kukaan ehti ompeluseuroja ajatellakaan. Kullakin oli kylläksi työtä joululahjoistansa.

Mutta siitäkös syntyi liikettä salissa. Senaattorin rouva Taube nousi rivakasti ylös paikaltansa. Hänen silmissään oli omituinen välke ja hän heilahutti päätään sivulle.

Häntä hämmästytti suuresti, niin hän sanoi, että joku yleensä saattoi panna kysymykseenkään ettei heti työhön ryhdyttäisi. Sitähän varten sitä oltiin kokoon tultu, ja olihan jokaisen velvollisuus auttaa lähimäistänsä. Hän puolestansa perustaisi ompeluseuran ja tekisi kaikki mitä hänen voimassaan olisi.

Hän sai kaikki muut puolellensa ja rouva Illman, joka ehdoitusta oli vastustanut, koetti selittää, että hän oli aivan samaa mieltä kuin rouva Taubekin, hän oli vain arvellut, että ehkä kaikki eivät joulukiireiden vuoksi ehtisi ottaa niihin osaa. Hän puolestansa olisi valmis työhön milloin hyvänsä.

— Minä toivon, sanoi kenraali Löfberg vakavalla äänellä, — että me kaikki olemme yhtä mieltä siinä, että tahdomme tehdä työtä kansan hyväksi. Kukin voimiensa ja kykynsä mukaan.

Rouva Löfberg istui ääneti paikallansa ja näytti välinpitämättömältä, melkein kiusaantuneelta. Hän piti miehensä intoa aivan liiallisena ja aikaa kerrassaan sopimattomana. Mutta hän ei uskaltanut asettua vastustavalle kannalle. Hän oli mielestään keksinyt hyvän ratkaisunkin miten saada varoja kokoon hädänalaisille, ja hän odotti vain sopivaa hetkeä tuodakseen sen ilmi.

Hänen ehdoituksensa iltaman toimeenpanemisesta hätääkärsivien hyväksi, voitti kaikkien suosion. Keskustelu vilkastui. Toinen ehdoitus seurasi toistansa ohjelman aikaansaamiseksi, kaikki näytti suoriutuvan aivan kuin itsestänsä.

— Ja lopuksi me annamme nuorten tanssia. Rouva Löfbergin äänessä oli tyytyväinen sävy.

Seurasi hetken hiljaisuus. Ei kellään näyttänyt olevan sen enempää sanomista. Kenraali Löfberg antoi katseensa kulkea yli salin. Se pysähtyi Ellin huoneen ovelle. Tytöt olivat poistuneet sieltä. Antti Hammar seisoi yksinään pihtipuoleen nojautuneena ja hänen vieressään istui Hertta Ek. Antti näytti sanovan hänelle jotain, ikäänkuin kehoittavan johonkin. Hertan kasvoille kohosi puna, hän silmäsi kenraaliin ja nousi sitten ylös. Hänen äänensä vapisi hiukan ja käsillään hän hypisteli tuolin selkää.

— Minun mielestäni aika ei ole sopiva iltamien pitoon. Hertta katsahti arasti ympärilleen, — ei ainakaan tanssi-iltamien. Eikä meillä nuorilla ole halua tanssia, kun kansa näkee nälkää.

Rouvat katsoivat toisiinsa.

Tytöt ilmaantuivat uudelleen ovelle ja nykivät toisiansa.

— Neiti Ek on ehkä oikeassa, sanoi rouva Taube. — Kyllä me ilman tanssiaisiakin saamme kylliksi rahaa kokoon.

— Mutta onhan täällä muitakin nuoria kuin neiti Ek, arveli joku. —
Voimmehan kysyä heiltäkin.

— Me tahdomme tanssia!

Tytöt purskahtivat nauruun ja hävisivät taas ovelta.

— Onhan aivan luonnollista, sanoi rouva Löfberg, — että nuoret tahtovat huvitella. Onneksi eivät kaikki ole ennen aikojaan kadottaneet nuoruudeniloansa.

Hertta puri huultaan ja nousi ylös. Kenraali Löfberg lopetti äkisti kokouksen.

Kun kenraali oli poistunut, niin kaikki kielet pääsivät valloilleen. Yksityistä ääntä oli mahdoton eroittaa, koko sali oli kuin kuohuva koski, jossa kimakat äänet kohosivat kuin valkoinen vaahto ylös ilmaan. Rouva Taube puolusti Hertta Ekiä, hän tuli oikein kiihkoihinsa ja sai useat muut puolellensa. Toiset asettuivat rouva Löfbergin puolelle, ja luopuivat vihdoin kiistasta ylenkatseellisella hymähdyksellä.

Hertta Ek seurasi Antti Hammaria kenraalin huoneesen. Kenraali istui syvässä nojatuolissaan tupakoiden. Hän kertoi Hertalle työstä hätäaputoimikunnassa, jonka puheenjohtajaksi hän oli valittu ja tiedoista, joita hätämailta oli saapunut. Kenraali olisi tarvinnut kirjeenvaihtoa ja kirjanpitoa varten jonkun nuoren naisen avuksensa, ja tiedusteli, tokko Hertta olisi siihen halukas.

Hertta tunsi rajua iloa rinnassansa. Hän olisi tahtonut tarttua kenraalia kaulaan kiinni ja kiittää häntä. Ja kuitenkaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän loi häneen vain katseensa, silmissä kimalteli jotain kosteaa ja suupielet värähtelivät.

— Milloin minä saan aloittaa, kysyi hän väräjävällä äänellä.

Kenraali hymyili hänelle ystävällisesti.

— Huomispäivänä, ja sitten säännöllisesti joka iltapuoli.

Antti ei voinut irroittaa katsettaan Hertasta. Hänen olennossaan oli jotain, jota hän ei ollut ennen huomannut hänessä, jotain rohkeaa ja tarmokasta ja samalla pehmeää. Hänen silmissään oli omituisen haikea ilme, ikäänkuin hän olisi kokenut suuria suruja eläissänsä, jotain niin erilaista kuin muissa nuorissa. Ja kun hän nousi mennäksensä, näytti hän Antin mielestä entistä pitemmältä ja solakammalta. Hänen tumma yksinkertainen pukunsa solui myös kuin valettu hänen vartalonsa mukaan.

Antti saattoi hänet eteiseen. Hän tunsi äkkiä iloa ajatellessaan että hän pian taas olisi tilaisuudessa tavata Herttaa. He voisivat uudistaa entisen tuttavuutensa ja jatkaa yhdessäoloa aivan kuin ennenkin. Hänellä oli mielestään niin paljon puhuttavaa Hertalle, niin paljon kysyttävää ja hän tiesi niin varmaan saavuttavansa ymmärrystä.

IV.

Oli kolmas joulupäivä. Senaattori Taubeh komea, laaja asunto oli kirkkaasti valaistu. Sali, jonka lattia kiilsi kuin jäänpinta, oli varta vasten tanssiin järjestetty. Sohvat ja tuolit seisoivat jäykissä riveissä pitkin seiniä, flyygeli oli oven suuhun työnnetty ja kasvit nostetut toisiin huoneihin.

Senaattori Taube asteli kädet selän takana vitkalleen huoneesta huoneesen ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Häntä huvittivat pienet kemut näin joulun aikana, hän piti nuorisosta, heidän iloisista kasvoistaan ja sulavista liikkeistään. Jo usean vuoden kuluessa oli hänen tyttärensä syntymäpäivää vietetty tanssiaisilla. Ensi alku oli ollut hyvin vaatimaton — tanssihaluiset nuoret olivat vain koulutyttöjä ja lyseolaisia ja senaattori itse ei ollut vielä kohonnut nykyiseen korkeaan asemaansa. Mutta vuosi vuodelta vaatimukset olivat kasvaneet yhdessä nuorten kanssa.

Rouva Taube kiiruhti punakkana ja niin nopeasti kuin hänen lihavuutensa salli, miehensä luo.

— Rakas ystävä, hän sanoi läähättäen, — kyökissä on mies apua pyytämässä. En tunne häntä, mutta hän näyttää niin kurjalta. Hän sanoo tulleensa jalan kuinka kaukaa, jostain pohjoisesta pitäjästä.

Senaattori Taube näytti kärsimättömältä.

— Kuka heistä tietää. He osaavat kaikki niin erinomaisesti teeskennellä. Anna hänelle lippu Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Ei minulla nyt ole aikaa, kun vieraat juuri ovat tulossa.

Rouva Taube kiiruhti takaisin kyökkiin. Oven suussa seisoi laiha, kelmeä mies. Vaikka hän olikin vielä nuori, niin hänen poskensa olivat kuopille painuneet ja ihon väri oli aivan harmaa. Takki oli repaleinen ja saappaat niin huonot, että tuskin jalassa pysyivät.

— Ei meillä nyt ole aikaa, mutta tuosta saatte lipun
Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Sieltä he antavat työtä ja apua.

— Hyvä rouva, mitä minä siellä. Kävin jo kerran ja sain koko päivän odottaa vuoroani. Ja kun vihdoin pääsin puhumaan asiaani, niin lupasivat ensin ottaa selkoa minusta, sanoivat tulevansa kotiin katsomaan, tarvitsisinko apua. Siitä on jo kaksi viikkoa, eivätkä he vieläkään ole käyneet.

— Avunhakijoita on niin paljon, että yhdistyksen on vaikea ehtiä heti kaikkien luo. Ja sitä paitse he ensi sijassa auttavat omia paikkakuntalaisia. Mutta minä käyn huomenna teitä katsomassa.

Mies kääntyi ovea kohti, mutta loi vielä pitkän katseen rouva Taubeen. Se oli niin rukoileva, ja samalla epäluuloinen. Rouva Taube tunsi pistoksen sydämessään, olisiko hän ollut liian kova tuolle miehelle, hän olisi ehkä todellakin ansainnut apua. Hän aikoi kutsua hänet takaisin, antaa hänelle ruokaa, hän ehkä ei ollut syönyt koko päivään, mutta mies vetäisi jo oven kiinni jälkeensä, ennenkuin rouva Taube oli ennättänyt mitään tehdä.

— Malin, missä ihmeessä sinä viivyt, sali oli jo täynnä vieraita.

Hän kuuli miehensä äänen kyökin ovelta ja hän kiiruhti sisään. Olihan hän luvannut käydä huomenna häntä katsomassa, voisihan hän silloin korvata minkä nyt oli laiminlyönyt.

Mutta hän ei sittenkään saanut rauhaa tuolta mieheltä. Hän koetti hillitä mieltänsä, voidakseen olla kohtelias ja ystävällinen vierailleen, mutta hän ei voinut yhtyä toisten iloiseen puheluun eikä hilpeään nauruun. Valo ja vaaleat puvut kiusasivat häntä, hän oli vaivattu kaikesta komeudesta ja turhuudesta ympärillään, eikä vähimmin tyttärestään, joka puvullaan voitti kaikki toiset.

Luonnostaan rouva Taube oli kaikkea ylellisyyttä vastaan. Hän oli kasvanut yksinkertaisissa oloissa ja saanut varhain tottua työhön. Mutta jouduttuaan naimisiin, hän oli tullut ikäänkuin uuteen ilmakehään, joka uhkasi kumota ne mielipiteet ja sen elämänkäsityksen, jonka hän kasvatuksensa kautta oli saanut. Hänen miehensä oli kasvanut rikkaassa kodissa, hän oli tottunut ylellisyyteen ja turhamaisuuteen ja senaattoriksi tultuaan hän tahtoi myös elää asemansa mukaan.

Elsa oli aivan isäänsä. Yhä enenevällä huolella rouva Taube näki tytön harrastusten kääntyvän kaikkeen ulkonaiseen. Ja hän näki oman vaikutuksensa häviävän aivan mitättömiin, sillä silmittömässä ihastuksessaan isä ei voinut tyttäreltä mitään kieltää.

Soitto oli jo alkanut. Rouva Taube saattoi budoariinsa muutamia vanhempia rouvia, talon läheisimpiä tuttavia ja heidän seuraansa isäntäkin vieraineen liittyi. Nuoret neitoset istuivat seinävierustalla juhlallisessa odotuksessa. Herrat seisoivat senaattorin etuhuoneen ovella, he vetivät hansikkaita käsiinsä ja antoivat katseittensa kulkea seinävierustaa pitkin. Etumaisimpana oli senaattorin veljenpoika, luutnantti Taube, joka oli saapunut kaupunkiin virkalomallensa. Hän astui nyt yli lattian, kannukset helisivät hänen kulkiessansa ja hänen saappaansa kiilsivät. Hän kumarsi talon tyttärelle, joka hymyillen nojautui hänen käsivarteensa ja antoi viedä itsensä tanssin pyörteesen.

Iltaa oli kappale kulunut, kun Hertta Ek astui salin ovelle. Hänen silmänsä etsi emäntää, mutta kun hän ei häntä mistään keksinyt, niin hän jäi arasti ovenpieleen seisomaan. Hän seisoi siinä silmät maahan luotuina, omiin mietteihinsä vaipuneena. Hänen yksinkertainen tumma pukunsa erosi niin jyrkästi koko hänen ympäristöstänsä, samoin kuin hänen kasvojensa vakava ilme ei ollut sopusoinnussa toisten ilosta hehkuvien kasvojen kanssa.

— Neiti Ek, kuuli hän äänen vieressänsä. — Ettekö tanssi? No sallikaa sitten että vien teidät rauhallisempaan paikkaan.

Antti Hammar tarjosi käsivartensa Hertalle ja he astuivat Elsan huoneesen, joka oli aivan tyhjä.

— Te olette tänään ollut niin näkymätön, sanoi Hertta, heidän istuessaan matalalle sohvalle.

— Olen ollut kovassa työssä koko päivän. En olisi oikeastaan tännekään ehtinyt.

Melkein joka päivä he olivat tavanneet toisensa kenraali Löfbergin luona. Ensi alussa Antti oli vain pikimältään pistäytynyt kenraalin huoneesen, jossa Hertta pöytänsä ääressä työskenteli, mutta päivä päivältä hän oli viipynyt yhä kauemmin. Hän innostui yhä enemmän toimikunnan työhön, hän tiedusteli mitä kulloinkin oli tekeillä ja otti osaa neuvotteluihinkin. Vähitellen Hertta tottuikin hänen puoleensa kääntymään, kun hän tarvitsi apua työssänsä. Ja siten heidän välilleen oli syntynyt tuttavallinen suhde, kuin kahden toverin, joita yhteinen asia innostaa ja joille se tarjoo loppumattomia keskustelun aiheita.

— Mitä teillä tänään oli esillä? kyseli Antti Hertalta. — Onko tullut uusia tietoja hätämailta?

— Sisar Cecilia kirjoitti Vaaralammelta. Teidän pitää lukea se kirje. Hän kertoo keittiössä käyvän neljä- jopa viisikymmentä ruokavierasta päivittäin, sekä aikuisia että lapsia. Suureksi siunaukseksi nuo kansankeittiöt näyttävät olevan, kun varat vain myöntäisivät useampia perustamaan.

— Se olikin suurenmoinen lahjoitus, jonka hätäaputoimikunta sai rouva Aberlingiltä. Täytyy oikein ihmetellä että ulkomaalainen osoittaa niin paljon myötätuntoisuutta kansalle, johon hän vain kesäisenä aikana on tutustunut.

— Niin, hän se kokonaan kustantaa Vaaralammen kansankeittiön. Me lähetimme sinne vaatteita ennen joulua. Sisar Cecilia sanoo jaelleensa jo kaikki, ja tarvitsevansa vieläkin enemmän. Hän kuvailee kurjuutta aivan sydäntäsärkevällä tavalla.

— Useampien naisten pitäisi seurata neiti Fährlingin esimerkkiä ja lähteä hädänalaisille seuduille. He voisivat epäilemättä tehdä siellä paljon hyvää.

— Sitä kenraali Löfbergkin sanoo. Mutta kaikki eivät ole yhtä voimakkaat luonteeltaan ja rohkeat kuin neiti Fährling.

— Ei siihen tarvita kuin hiukan hyvää tahtoa ja rakkautta. Mutta sitä ei jokaisella ole.

Hertta vaipui mietteihinsä. Olihan hänkin tuollaista työalaa haaveillut, eikä mikään olisi häntä lähtemästäkään estänyt. Ei kukaan häntä täällä tarvinnut eikä kaivannut. Ja kuitenkin hän epäröi, eikä voinut lopullista päätöstä tehdä. Puuttuiko häneltä ehkä rohkeutta, vai eikö hänen harrastuksensa asiaan olisi ollut todellinen?

— Te näytätte niin väsyneeltä, neiti Ek. Te olette liian ahkera ja innokas työssänne.

— En minä ole väsynyt. Harvoin olen tuntenut sellaista työintoa kuin nyt. Mutta tämä työ ei yksin tyydytä minua, vaikka nuo tunnit kenraali Löfbergin luona ovatkin minulle oikeita juhlahetkiä. Minä tahtoisin vieläkin tuntuvammin tarttua työhön.

— Mutta onhan teillä kotinnekin. Tarvitaanhan sielläkin teidän voimianne.

— Oi, älkää puhuko minulle kodistani. Minä olen siellä enemmän yksin kuin ulkona maailmassa, jossa ainakin joskus voi tavata ymmärtävän sielun.

— Ajatelkaa kotia, sanoi Hertta hetken kuluttua, — ilman mitään lämmittävää tunnetta, ilman äidin ohjaavaa kättä. Kun minä katselen noita nuoria tyttöjä, niin minun käy heitä niin äärettömän kateeksi. Heille elämä aina hymyilee, jota vastoin minulle — mitä iloa minulla voisi olla — —

— Te olette katkera, neiti Ek. Ettekö usko että moni on saanut viettää vieläkin valottomampaa nuoruutta kuin te? On saanut taistella toimeentulonsa puolesta, ja saanut kärsiä hairahdusten vuoksi, joihin itse on ollut aivan syytön.

— Uskon sen kyllä. Mutta sen sijaan voi lohdutus olla kahta kalliimpi, kun sen vihdoin on saanut. Onhan esimerkiksi teilläkin Elli, joka pienellä kädellään poistaa kaikki teidän huolenne.

— Te olette niin ivallinen. Jos te tietäisitte mikä rakkaus on, niin te myös puhuisitte toisin.

— Rakkausko? Se on utukuva, jota kaikki ihmiset ajavat takaa, mutta saavutettuaan sen, se haihtuu heiltä käsiin.

— Te herätätte ihmetystäni, neiti Ek.

— Ihmetyttääkö se teitä, että nuorelta naiselta elämä jo on ehtinyt riistää kaikki unelmat? Uneksinhan minäkin kerran, mutta siitä on jo niin pitkä aika. Sanokaa itse, tohtori Hammar, mitä jää jäljelle, jos ihminen kadottaa kaiken sen, mikä hänelle on ollut kallista ja pyhää? Ja juuri sen tähden, etten usko persoonalliseen onneen, tahtoisin saada jotain muuta, joka täyttäisi tyhjyyden omassa itsessäni, tahtoisin antaa ja uhrata jotain kansalleni.

— Mutta ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan.

Soitto salissa oli la'annut. Useita nuoria tyttöjä astui huoneesen. Heidän poskensa hohtivat ja viuhkoillaan he löyhyttelivät itseään. He kerääntyivät Elsan ympärille ja hyväilivät häntä.

— Voi Elsa kulta, kuinka hieno hän on, ja kuinka hyvin hän tanssii.
Luulisi ilmassa lentävänsä.

Elsa naurahti.

— Serkkuniko? No, tanssiihan hän.

— Ja sen sinä sanot noin välinpitämättömästi, vaikka hän on niin fiksu.

Elsa nojautui vallattomasti nojatuolin selkämystä vasten ja heilutteli kenkänsä kärkeä.

— Kuinka kaunis sinä olet, Elsa. Etkö todellakaan ole kähertänyt hiuksiasi? Sinullahan on oikea glooria otsasi ympärillä.

Elsa kohautti vain olkapäitään.

— Tiedättehän tytöt, etten käherrä, ääni oli hiukan kopea. — Ei, mennään takaisin saliin; nyt aloitamme masurkan.

Elsa kiiruhti masurkka-askelin toisten edellä saliin.

— Ettekö tahdo tulla tanssimaan, kysyi Antti Hertalta, joka oli jäänyt paikoilleen istumaan.

— Kiitos, ei minua haluta.

Antti läksi tyttöjen jäljessä salin ovelle ja jäi katsomaan toisten tanssia.

Elli tanssi luutnantti Tauben kanssa. Hän tanssi hyvin, se oli Antin myönnettävä ja jonkunlaisella mielihyvällä hän seurasi Ellin sulavia liikkeitä. Taube ei vaan ollut hänelle mieleen. Hänen katseensa oli liian lämmin ja lähentelevä ja Ellikin silmäsi häneen niin kirkkaasti. Mutta Antti poisti nuo ajatukset heti paikalla, olihan Elli niin ystävällinen ja herttainen kaikille.

Niin, hän rakasti Elliä, tuota hentoa, suloista lasta, joka oli päivänpaistetta varten syntynyt. Hän tasoittaisi hänen tiensä, niin ettei hänen koskaan tarvitsisi mitään kärsiä, eikä tulla katkeraksi, niinkuin Hertta. Hertta parka! Hänen silmänsä olivat syvät ja surulliset, niiden katsetta ei helposti unohtanut. Mutta miksi hän oli katkera ja tyly ja miksi hän puhui niin ivallisesti Antin suhteesta Elliin? Olisiko hän huomannut sen, mitä Antti ei itsekkään käsittänyt, ei ajatellut, ainoastaan joskus hämärästi tunsi… Ei, hän oli vain niin hermostunut ja väsynyt tänä iltana. — — —

Luutnantti Taube vei Ellin sivuhuoneesen istumaan. Matala sohva oli suurien kasvien peitossa ja himmeä kattolamppu antoi huoneelle salaperäisen leiman. Luutnantti Taube kohotti viinilasia.

— Maljanne, neiti Elli, meidän uudistetun tuttavuutemme malja! Tiedättekö kuinka hyvin nuo kiharat teitä pukevat, teidän ei pidä koskaan niistä luopua.

Elli leikitteli viuhkallansa.

— Sanokaa, ettei se ole totta, mitä teistä kerrotaan, eihän se voi olla mahdollista, että te olisitte kihloissa! Ja kenenkä kanssa sitten? Vakavan kirjatoukan. Ei hän teille sovi.

Elli säpsähti. Hän oli kokonaan unohtanut Antin, hän ei ollut kertaakaan muistanut häntä koko iltana. Hän oli antanut itseään sokaista, tanssi oli noussut hänelle päähän ja viini kiihoitti hänen vertansa.

— Antakaa minun mennä. Elli nousi istualtaan. — Mitä muut sanoisivat jos he tietäisivät että olen kahden teidän kanssanne, erillään kaikista toisista.

— Eivät he sano mitään, pikku Elli, tehän olette kihloissa.

Elli riuhtaisi kätensä irti, jota luutnantti Taube koetti pidättää. — — —

Budoarista kuului vilkasta keskustelua. Rouva Löfberg istui mukavassa korituolissa ja sohvassa, talon emännän rinnalla, rouva Illman. Senaattori Taube ja kenraali Löfberg juttelivat ikkunan ääressä.

— Tiesinhän minä sen edeltäpäin, sanoi rouva Illman kiihkeästi, — heidän kanssaan ei koskaan tule toimeen. He tekeytyvät puolueettomiksi, mutta ovat itse asiassa punaisempia kuin koskaan ennen.

Rouva Illmanin kiihkeä ääni veti herrojen huomion puoleensa. He vetivät tuolinsa lähemmäksi rouvia ja kenraali Löfberg sanoi naureskellen:

— Luulenpa että rouvat ovat törmänneet yhteen. Onko sula sovinto rikottu?

— Minä en ainakaan enää tahdo olla heidän kanssansa tekemisissä, sanoi rouva Illman yhä kiihtyvällä äänellä.

Rouva Löfberg oli iltamatoimikuntaan pyytänyt muutamia ruotsinmielisiä naisia, hän oli toivonut voivansa panna toimeen iltaman, johon molemmat puolueet ottaisivat osaa. Mutta aie oli mennyt myttyyn. Jo ensi kokouksessa oli erimielisyyttä syntynyt ja molemmat puolueet olivat pitäneet puoliansa. Olihan niitäkin, jotka olivat koettaneet sovittaa, mutta se ei onnistunut, kun riita lopulta muuttui persoonalliseksi. Rouva Tauben ehdoituksesta oli päätetty pitää kaksi iltamaa, kumpikin puolue eriksensä.

— Onhan se vain eduksi, puolusteli rouva Taube. — Tungos on siten vähempi ja tunnelma kodikkaampi. Se, joka haluaa, voi sitä paitsi ottaa osaa molempiin.

— Ihmeellistä se vaan on, ettemme voi sovinnossa elää, sanoi rouva Löfberg. — Eikö ole yhdentekevää, mitä esitetään milläkin kielellä, kun vaan molemmat pääsevät oikeuksiinsa.

— Onko se yhdentekevää, intoili rouva Illman, — jos koko ohjelma on ruotsinkielinen, paitsi mahdollisesti jotakuta suomalaista lausuntokappaletta. Niin, niin, minä tunnen nuo rouvat, suoraan sanoen, he halveksivat meitä ja meidän kieltämme.

Keskustelu kävi ruotsiksi niinkuin tavallisestikin suomenmielisten rouvain keskuudessa.

— Arvoisat rouvat ovat osittain itse syypäät tuohon halveksumiseen, sanoi kenraali Löfberg. — Jos te itse käyttäisitte kansan kieltä, niin voisitte myöskin vaatia, että muutkin pitäisivät sitä arvossa.

— Kun lapsuudestaan asti on tottunut käyttämään ruotsia, niin on niin vaikea luopua siitä tavasta, sanoi rouva Löfberg.

— Ei siihen tarvita kuin lujaa tahtoa ja rakkautta. Mutta oma mukavuus on aina jokaista lähinnä.

Rouvat näyttivät hiukan noloilta. Ei kukaan sanonut mitään.

Rouva Taube huomasi Hertan, joka oli pysähtynyt oven suuhun. Hän viittasi hänet luoksensa ja puheli puoliääneen hänen kanssansa.

— Se on siis sovittu, hän sanoi, — sinä tulet minun kanssani tuon miehen luo. Hän näytti niin rehelliseltä. Tahtoisin mielelläni häntä auttaa.

Rouva Taube nousi ylös ja pyysi vieraitaan siirtymään ruokasaliin. Senaattori Taube tarjosi käsivartensa rouva Löfbergille. Soitto salissa oli tauonnut. Leveät ovet, jotka yhdistivät salin ja ruokasalin yhdeksi huoneeksi, olivat avautuneet ja pöydältä loistivat sähkön kirkkaassa valossa korkeat kristallimaljakot ja kiiltävät hopeat.

V.

Puoliyö oli jo kulunut, kun Hertta astui kotiinsa. Kotiportilla hän näki tulta isänsä ikkunasta. Isä oli siis vielä ylhäällä, ja jos hän ei erehtynyt, niin istui Väisänen hänen toverinansa pöydän toisessa päässä.

Hän koetti hiipiä huoneesensa niin hiljaa kuin mahdollista, mutta
Väisänen kuuli eteisen oven avautuvan.

— Hertta neiti tulee kotiin, hän sanoi astuen eteiseen ja tarjosi kätensä tutunomaisesti. — Oliko hauska tanssiaisissa?

— Hertta, kuului kapteenin ääni.

Hertta astui sisään. Tupakan savusta huone oli aivan harmaana ja ilma tuntui painostavalta.

— Istuhan tänne, tyttöseni, me juuri puhelimme sinusta. Saitko paljon tanssia?

— En tanssinut yhtään.

— Merkillinen tyttö, kapteeni kääntyi Väisäsen puoleen, — ei häntä huvita mikään, mikä muita nuoria. Mitä jos lähettäisimme hänet ulos maailmaan huvittelemaan?

Hertta, joka oli kuunnellut vain puolella korvalla, säpsähti äkkiä. Mistä tuo huolenpito nyt johtui, eihän isä ennen ollut kysellyt hänen huvejansa. Hän aikoi lähteä huoneesensa, mutta kapteeni pidätti häntä.

— Älä lähde, meillä on sinun kanssasi hiukan puhuttavaa. Olen ajatellut että saat uudella vuodella lähteä ulkomaille, herra Väisänen on ystävällisesti lupautunut matkatoveriksi. Voit lähteä Sveitsiin tai Pariisiin, minne mielemmin vain haluat.

Hertta katsoi yhä enenevällä hämmästyksellä isäänsä.

— En minä halua minnekään, en ainakaan ulkomaille. Ja herra Väisäsenkö seurassa?

— No, hyvä lapsi, mitä kummaa siinä on. Hän on minun läheinen ystäväni, ja hän lähtee sinne joka tapauksessa.

Väisänen oli koko ajan ollut ääneti, mutta terävillä silmillään hän seurasi pienintäkin ilmeen vivahdusta Hertan kasvoissa. Hän näytti niin itsetietoiselta ja varmalta omasta asiastansa.

Hertta ei tiennyt mitä sanoa.

— Isä, on jo niin myöhäistä, ja minua väsyttää. Voimmehan keskustella siitä toiste. Hyvää yötä.

Hän ojensi kätensä Väisäselle, joka tarttui kiihkeästi siihen ja suuteli sitä. Puna kohosi Hertan poskille, suun ympärille ilmaantui jäykkä piirre ja nyökäyttäen päätä isälleen hän poistui huoneesta.

— Sinä pysyt siis sanassasi, Väisänen, kysyi kapteeni Hertan mentyä.

— Pysyn tietenkin, sillä ehdolla kuin jo mainitsin. Koetan järjestää asiani toisella tavalla.

— Mutta jos Hertta ei suostu. Hän on niin omapäinen ja pakoittaa en voi.

— Siitä sinun on huoli pidettävä. Kyllä hän suostuu, jos oikein asian selität. Eihän hän voi tahtoa sinun perikatoasi.

Huonot ajat olivat vaikuttaneet kapteeninkin raha-asioihin. Hän oli kerännyt itselleen vähäisen omaisuuden ja asettuessaan kaupunkiin, hän oli ostanut itselleen talon. Väisäsen kehoituksesta hän oli hankkinut osakkeita "Vesa" yhtiössä, joka hyvänä raha-aikana oli perustettu halkojen vientiä varten Pietariin. Yritys oli ollut erittäin lupaava ja kapteeni oli ottanut suuremman lainankin, voidakseen lunastaa kaikki hänelle tarjona olleet osakkaat. Mutta huono aika oli tullut juuri silloin kun yhtiöstä toivottiin suuria osinkoja. Kapteeni oli pulassaan kääntynyt Väisäsen puoleen ja Väisänen oli hänelle lainannut rahoja, joskin korkealla korolla.

Väisänen oli jo edeltäpäin nähnyt mikä vaara kapteenia uhkasi. Mutta tuo rahapula oli hänelle vain mieleen. Hän toivoi itse siitä hyötyvänsä, hän halusi saada omaksensa kapteenin talon, joka asemansa puolesta oli aivan erinomainen. Mielikuvituksessaan hän oli jo nähnyt viisikerroksisen kivitalon kohoavan entisen sijalle ja kuvitellut itseään sen omistajana.