SIIPIRIKKO

Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä

Kirj.

Helmi Setälä

Otava, Helsinki

1915.

"Det er det store Triste, at en
Menneskesjæl er altid allene."
J. P. Jacobsen.
Tätä teosta varten on kirjoittaja saanut avustusta
"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta."
Ottilie Pelisskylle,
äidilliselle ystävälleni
kiitokseksi monivuotisesta rakkaudesta,
kehoituksesta ja kannatuksesta
tekijä.

Ernst Ahlgren 28 vuoden vanhana.

SISÄLLYS:

[Alkusanat.]
[Lapsuusvuodet.]
[Avioliitto.]
[Ensimäinen alku.]
[Ernst Ahlgren.]
[Axel Lundegård.]
["Pengar."]
[Uusia siteitä.]
[Väljemmillä vesillä.]
[Epätoivon partaalla.]
["Fru Marianne."]
[Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.]
[Kirjallisia otteluita.]
[Viimeiset vaiheet.]
["Implora pace."]
[Viittauksia.]
[Lähteitä:]

Päästäessäni julkisuuteen tämän kirjasen, jota varten useiden vuosien kuluessa olen kerännyt aineksia, pyydän saada lausua vilpittömät kiitokseni rouva Matti af Geijerstamille Tukholmassa, joka suullisesti on antanut minulle tietoja äitipuolestansa, sekä kirjailija Axel Lundegårdille, jonka välityksellä minulla on ollut tilaisuutta käyttää työtäni varten osittain Ernst Ahlgrenin itsensä keräämiä aineksia. Niinikään tahdon kiitoksella mainita, että rouva Maria af Geijerstam on sallinut minun julkaista otteita Ernst Ahlgrenin kirjailija Gustaf af Geijerstamille kirjoittamista ja ennen julkaisemattomista kirjeistä, jotka suuressa määrin valaisevat Ernst Ahlgrenin viimeisiä elinvuosia.

[Alkusanat.]

Niiden monien kirjallisten kykyjen parissa, jotka loivat 1880-luvun realistisen kaunokirjallisuuden Ruotsissa, on Ernst Ahlgrenin nimi, joskaan ei kaikkein loistavimpia, niin joka tapauksessa kaikkein tyypillisimpiä. Tyypillinen etupäässä siksi, että koko hänen tuotantonsa rajoittuu 80-lukuun, ja että hänen elämäntehtävänsä on jo loppuunsuoritettu, ennenkuin uudet kirjalliset virtaukset ennättävät päästä voimaan.

Ernst Ahlgrenin nimi on kerrassaan outo nykyiselle nuorelle polvelle, ja kuitenkin hän on etupäässä juuri nuorten kirjailija. Hänen raitis ja terve elämänkatsomuksensa ja hänen uupumaton taistelunsa kaikkea puolinaista ja kaksinaista vastaan elämässä, on omansa etupäässä herättämään vastakaikua nuorten povessa. Hänen merkityksensä 80-luvun nuorisolle olikin kieltämätön. Ja vaikka hän nykyään onkin joutunut unhotuksiin, niin voipi yksin hänen nimensä mainitseminen vielä tänäkin päivänä nostattaa lämpimän tunteen niiden mielessä, jotka ovat häneltä vastaanottaneet vaikutteita.

Harvan kirjailijan tuotanto on puhjennut esiin samassa määrin hänen omasta elämästänsä kuin Ernst Ahlgrenin. Jokainen sana, jonka hän kirjoittaa, on ikäänkuin taistelua hänen omasta olemassaolostansa. Hän nousee haarniskaan elämän puolinaisuutta vastaan siksi, että hän itse on murtua sen painon alle, hän taistelee elämän kaksinaisuutta vastaan siksi, että se uhkaa viedä hänet itsensä perikatoon. Ja koko suuren rakkautensa elämää kohtaan hän päästää teoksissaan valloilleen sentähden, että hän itse taistelee sairaalloista epätoivoa ja kuoleman huumausta vastaan.

Ernst Ahlgrenin oma elämä on syvästi traagillinen ja se herättää meidän mielenkiintoamme yhtä suuressa määrässä kuin hänen tuotantonsakin. Me näemme hänessä rikaslahjaisen sielun, jolle luonto on tuhlannut runsaita lahjojaan, mutta jonka elämä tekee siipirikoksi ja lopulta murtaa kokonaan. Me näemme hänessä voimakkaan persoonallisuuden, joka yksinäisyydessä kypsyy ja kehittyy ja jolla on jo ikäänkuin veressään ne ihanteet, joiden puolesta koko 80-luvun kirjailijajoukko taisteli. Tuskin 16-vuotiaana hän valitsee mielilauseekseen: "työ ja totuus", nuo sanat, jotka muodostavat ikäänkuin koko realistisen suunnan ytimen, valitsee ne paljoa ennemmin kuin realistisesta kirjallisuudesta vielä voi olla puhettakaan. Ja kuitenkin hän tavallaan ilmestyi liian myöhään. Hän oli jo iältään, joskaan ei tunnemaailmaltaan, kypsynyt nainen, ryhtyessään kirjalliseen työhön. Hänen ensimäiset haparoivat yrityksensä, koko valmistustyö, joka on välttämätön kirjailijalle, kohdistui ikäkauteen, jolloin toiset ovat jo saavuttaneet ensimäiset voittonsa. Häneltä puuttui sitä joustavuutta ja huolettomuutta, jolla nuori kirjailija niin helposti voittaa ensimäiset vaikeudet ja vastoinkäymiset. Jokainen pettymys oli hänelle kaksin kerroin raskas siksi, että hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa valmistukseen, hänen täytyi yhdellä iskulla joko voittaa tai kadottaa kaikki. Ja vielä sittenkin kun hän oli voittanut, oli jokainen uusi vastoinkäyminen ja pettymys hänelle kuin myrkkyä, joka heikonsi hänen vastustuskykyään. Ei silti, että hänellä olisi ollut niin suuret ajatukset omasta kyvystään, ettei hän olisi voinut arvostelua sietää. Mutta kirjallinen työ oli hänen elämänsä ainoa pelastuskeino, ja kun se petti, niin ei hänellä mielestään ollut syytä enää sen kauemmin ylläpitää tuota elämää.

Neljännesvuosisata on kulunut umpeen Ernst Ahlgrenin kuolemasta. Uudet aatteet ja uudet ihanteet ovat päässeet vallalle sekä uudet aatteiden ja ihanteiden lipunkantajat. Mutta tositaiteen kulmakivenä pysyvät alati nuo sanat "työ ja totuus", jotka Ernst Ahlgren oli valinnut johtotähdekseen ja joita hän koko elämällään ja tuotannollaan uskollisesti seurasi.

[Lapsuusvuodet.]

"Jos olisin itse saanut valita vanhempani", on Ernst Ahlgren kerta sanonut, "niin olisin ennen kaikkea toivonut heidät nuoremmiksi. Minun varttuessani olivat isä ja äiti ennättäneet jo unohtaa, että he kerran itsekin olivat olleet nuoret; niin pitkä aika oli siitä kulunut."

Tilanomistaja Thure Bruzelius ja hänen vaimonsa, o.s. Finérus, olivat kumpikin jo lähes viidenkymmenen-vuotiaat, kun heidän nuorin lapsensa, Victoria syntyi 6 p. maaliskuuta 1850. Tyttösen tulo tähän maailmaan tapahtui vastoin kaikkia edellytyksiä ja tarkoituksia; vanhimmat lapset olivat jo täysi-ikäisiä, ja aviopuolisoiden suhde oli vuosikausia ollut rikkoontuneena. He asuivat tosin samassa talossa, mutta kumpikin eri siipirakennuksessa ja tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, jolloin ei montakaan sanaa heidän välillään vaihdettu. Mutta syynä tähän odottamattomaan perhelisäykseen oli ollut se, että kun vanhemmat vihdoin monien epäilysten ja vastustusten jälkeen suostuivat vanhimman tyttären ja perheen kotiopettajan liittoon, joutui koko talo hetkellisen hempeämielisyyden valtaan, niin että vanhemmatkin tekivät sulan sovinnon. Mutta kun tyttönen mahdollisimman pian tämän tapahtuman jälkeen syntyi maailmaan, oli sovinto jo ennättänyt taas haihtua, eivätkä vanhemmat voineet päästä yksimielisyyteen edes hänen nimestään, vaan almanakka sai ratkaista asian: hänestä tehtiin Victoria, koska hän sattui syntymään Viktorin päivänä.

"En muista isääni muuta kuin harmaahapsisena ja vanhana", kertoo Ernst Ahlgren, "mutta hänen ryhtinsä oli sotilaallinen ja hänen terveytensä rautainen; hän oli oikea jättiläinen. Ei mistään koko maailmassa hän ollut niin ylpeä kuin käsivoimistaan, kauniista vartalostaan ja pienistä jaloistaan."

Sotilasuralle tilanomistaja Bruzeliuksen mieli nuorena miehenä oli palanutkin, mutta hän oli vanhaa pappissukua ja siksi piti hänestäkin tulla pappi. Isän kuoltua hän oli kuitenkin heittänyt vastenmieliset luvut sikseen ja ruvennut maanviljelijäksi, koska hänen oli myöhäistä enää antautua sotilaaksi. Tosin hän ei ymmärtänyt suuria maanviljelyksestä, mutta olihan hänellä tilallansa, joka sijaitsi Etelä-Ruotsissa, Trelleborgin laajoilla lakeuksilla, ainakin tilaisuutta ulkoilma-elämään ja urheiluun, jota hän innokkaasti harrasti. Luonteeltaan hän oli kiivas ja hillitön ja kodissaan itsevaltias. Mutta tuon karhean kuoren alla piili hyvä sydän ja herkkä runollinen sielu.

Äiti oli isän täydellinen vastakohta. "Hän olisi sopinut parhaiten abbedissaksi luostariin", kuuluu tyttären arvostelu hänestä. Hän oli ankara periaatteen ihminen ja syvästi uskonnollinen, aina alakuloinen ja hiukan traagillinen.

Näiden molempien ihmisten välissä, jotka sisäisesti olivat toisilleen aivan vieraat, kasvoi pikku Victoria vailla ikäistensä seuraa, sillä sisarista oli toinen häntä kahtakymmentä, toinen neljäätoista vuotta vanhempi. Hän kasvoi vanhempiensa välissä, ollen kodissa alituisena riidanesineenä. Kumpikin vanhemmista yritti vetää häntä puolellensa. Äiti, joka arveli isän pilaavan lapsen hemmottelullaan, mutta ennen kaikkea pelkäsi sen naisen turmiollista vaikutusta, joka oli anastanut kodissa hänen paikkansa ja oli syynä hänen katkeriin kokemuksiinsa, koetti vieroittaa tyttöä isästä ja tuhlasi sen vuoksi hänelle runsain määrin sekä kiihkeää rakkautta että kovia sanoja. Tyttö, joka siten ei saanut osakseen sitä lempeää ja turvallista rakkautta, jota lapsen sielu kaipaa aivan kuin kukka aurinkoa voidakseen kasvaa ja kehittyä, tuli tämän johdosta epäluuloiseksi ja araksi, ja yrittäessään olla molemmille vanhemmilleen mieliksi hänen suhteensa heihin tuli kieroksi ja hän oppi valehtelemaan molemmille. "Tämä lapsuudenkokemus", sanoo hän itse myöhemmin, "on vaikuttanut sen, että aikaihmisenä olen ollut melkein brutaali totuudenrakkaudessani."

Pikku tyttösen luonnostaan vilkas ja iloinen mieli veti häntä kuitenkin ensi sijassa isän puolelle. Sillä äidin huoneessa, jossa vallitsi aina raskas ja alakuloinen tunnelma, hän ei koskaan voinut olla täysin vapaa, sitä paitsi muistuivat täällä usein mieleen ne tuskalliset hetket, jolloin hän, vain hämärästi aavistaen mistä oli kysymys, oli nähnyt isän äkillisen katumuksen vallassa tunkeutuvan äidin rauhoitetulle alalle, koettaen liikuttavin sanoin ja lupauksin saada heidän välillään sovintoa aikaan. Varsinkaan ei tyttönen voinut mielestään saada äidin kasvojen liikkumatonta ja tunteetonta ilmettä hänen kuunnellessaan isän tunteenpurkauksia.

Isän puolella sitä vastoin vallitsi aivan toinen tunnelma. Niinpian kuin tyttönen oli oppinut kävelemään ja puhua lepertämään, oli isä pitänyt häntä ikäänkuin leikkikalunaan tai lempielukkanaan. Ja mitä suuremmaksi hän tuli, sitä voimakkaammin isän huone veti häntä puoleensa. Joka kerta kun hän äidiltä salaa pääsi sinne livahtamaan, kiipesi hän isän polvelle ja henkeään pidätellen kuunteli hänen kertomuksiansa, vuoroin purskahtaen katkeraan itkuun, vuoroin nauraen sydämensä pohjasta, aina sen mukaan, mitä sydämen kieliä kertomukset sattuivat koskettamaan. Isä olikin verraton satuseppä, yhtä taitava kertomaan mitä hän kirjoista oli lukenut kuin sepittämään omiaankin; useimmiten nämät hauskat hetket katkesivat kuitenkin kesken, sillä niin pian kuin tyttönen vain kaukaakin eroitti äidin askeleet, laskeutui hän alas isän polvelta ja pakeni pois.

Myös isän urheiluinto tarttui tyttöseen. Isä opetti häntä ratsastamaan, ampumaan ja painimaan ja otti hänet mukanaan kaikille retkillensä. Hän kohteli häntä aivan kuin poikaa, antoipa hänen käydä pojan vaatteissakin. Viettäessään täten raitista ulkoilma-elämää tyttönen tuli reippaaksi ja rohkeaksi, mutta samalla se herätti hänessä myös jonkinlaisen häpeäntunteen omaa sukupuoltaan kohtaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että isä halveksi naisia, ja ettei reippainkaan tyttö hänen mielestään voinut vetää vertoja pojalle. Tämä selvisi hänelle eräällä ratsastusretkellä, jolloin isä, nähdessään tytön epäröiden pysäyttävän hevosensa leveän ojan reunalle, oli tuikeasti häneen katsoen huutanut: pelkäätkö sinä! Samaa hän usein myöhemminkin sai tuntea, ja katkeralla mielellä hän monta kertaa totesi, että se mikä pojalle oli luvallista, useimmiten ei ollut tytölle sallittua.

Mutta eipä vain se seikka, että tyttö pojan vaatteistaan ja tavoistaan huolimatta oli auttamattomasti vain tyttö, estänyt häntä täysin määrin nauttimasta raittiista ulkoilma-elämästä, vaan äidin ankaruus ja nuhteet pilasivat häneltä myös monta viatonta iloa. Kartano, jossa Bruzeliuksen perhe asusti, sijaitsi keskellä laajaa, viljavaa seutua, jonka moniväriset, aaltomaisesti kohoavat ja laskeutuvat pelto- ja niittymaat levisivät niin pitkälle kuin silmä kantoi. Mutta tuon laajan peltomeren takana lainehti oikeakin meri, hopeisena vyönä se siinsi silmään talontakaiselta, korkealta kummulta, josta tyttönen sitä kaihomielin katseli; sillä meren rannalle hänellä ei ollut lupa mennä. Mutta eräänä päivänä otti isä hänet mukanaan kalastajakylään, ja hänen ilonsa oli rajaton, kun he astuivat veneeseen ja alkoivat soudella peilikirkkaalla merenpinnalla. Äkkiä kuitenkin äidin ankarat kiellot muistuivat tyttösen mieleen ja alakuloisena hän pyysi isää palaamaan rantaan. Samoin hän äidin pakoittamana kieltäytyi rakkaimmasta huvistaan, ratsastamisestakin, rohkeasti vakuuttaen isälle, ettei se muka enää häntä huvittanut.

Paitsi isän seura veti myös väentupa ja palvelusväki tyttöstä puoleensa, vaikka sekin huvi oli kiellettyä tavaraa. Siitä huolimatta hän hiipi usein kuuntelemaan heidän puheitaan ja juttujaan, kun he takkavalkean ääressä tekivät puhdetöitään. Näiden yksinkertaisten ihmisten parissa hän saattoi olla aivan vapaa tarvitsematta pelätä ketään. Sillä hän tunsi vaistomaisesti, että he rakastivat häntä sellaisena kuin hän oli ja osoittivat hänelle ystävyyttä ilman minkäänlaisia sivutarkoituksia tai vaatimatta häneltä vastapalvelusta.

Suurin osa tyttösen päivää kului kuitenkin opiskeluun, ja äiti itse, joka oli saanut erittäin huolellisen kasvatuksen, ohjasi lukuja. Kuusi tuntia päivässä luettiin, mutta koko opetus rajoittui yksinomaan sisälukuun. Kaikkia eri aineita oli luettava ääneen, kaikki kirjat kannesta kanteen, ei minkäänlaisia kysymyksiä tehty eikä läksyjä annettu. Katkismuksen sai tyttönen lukea niin moneen kertaan, että hän vihdoin osasi sen aivan ulkoa. Ja vähitellen hän saavutti niin suuren taituruuden sisäluvussa, että huulet lausuivat joka sanan kirjasta, jota hän piti kädessään, mutta ajatukset liitelivät vapaasti muualla. Kaikki isän kertomat sadut nousivat nyt mieleen, hän näki prinsessoja, jotka taikasauvalla avasivat kallioseiniä ja kuljettivat häntä kädestä suuriin saleihin, jotka hohtivat hopeaa ja kultaa. Ja hän sepitti itse lisää noihin satuihin, jatkoi niitä mielessään päivä päivältä ja eläytyi niin kokonaan unelmiensa valtaan, että ne tuntuivat hänestä todellisemmilta kuin itse todellinen elämä.

Äiti, joka osasi piirustaa kukkia, opetti myös tätä taitoa tyttärelleen, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kukkien piirustaminen tuntui hänestä yksitoikkoiselta, ja hän alkoi lomahetkinään piirtää kaikenlaista muutakin, sekä ihmisiä että jumalia. Tuo työ oli hänestä yhtä hauskaa kuin uneksiminenkin. Hän piirusti enimmäkseen alastomia ihmisiä, mutta peläten saavansa äidiltä nuhteita, jos tämä sattuisi näkemään, hän "puki" ne jälestäpäin kauniisiin kreikkalaisiin pukuihin poistaen vartalojen ääriviivat. Harjoittelipa tyttönen vielä toistakin "taidetta" päästyään hiukan toiselle kymmenelle. Äiti oli joskus, heidän istuessaan kahden kotona, kertonut hänelle teatterista, ja nuo kertomukset herättivät siinä määrin tytön uteliaisuutta, että hän tahtoi saada kaikesta tarkat tiedot. Ennen pitkää hän rakensi itse näyttämön vanhasta kitaran kotelosta, maalasi kulissit ja paperinuket sitä varten ja sai koko nukketeatterin kuntoon, näytelmäkappaletta lukuunottamatta, sillä sellaista ei ollut koko talossa. Mutta neuvoton hän ei ollut tässäkään suhteessa. Käden käänteessä oli eräs kertomus muodostettu näytelmäksi. Tyttönen, joka muuten oli niin ujo ja arka, ettei hän vieraan läsnäollessa saanut punastumatta sanaakaan suustaan ja omaistensakin parissa oli hyvin harvapuheinen, tuli rohkeaksi niin pian kuin hän saattoi piiloutua teatterinsa taakse, jolloin ei kukaan voinut nähdä häntä. Kerran kuitenkin, kun isä pyysi häntä näyttelemään vieraille, pelästyi hän niin pahasti, että heitti nurkkaan kaikki teatterikojeensa ja poltti näytelmänsä. Sen jälkeen kynä tuli hänelle entistä rakkaammaksi ja hän käytti kaikki vapaahetkensä piirustamiseen. Äidin mielestä hän oli kuitenkin jo siksi suuri tyttö — neljän-, viidentoista-vuotias — että olisi voinut käyttää parempaankin aikansa, virkata pitsiä tai ommella. Mutta tyttö keksi keinon: hän pakeni suureen saliin, joka sijaitsi isän huoneen takana ja jota ei käytetty siksi, ettei sitä voitu lämmittää. Täällä hän sai rauhassa työskennellä, sillä ei kukaan uskaltanut isän huoneen kautta tulla häntä häiritsemään ja nuhtelemaan, ja vaikka siellä talvella olikin kovin kylmä, niin ei tyttönen siitä välittänyt. Hän oli tyytyväinen saadessaan tehdä mielityötänsä ja huomatessaan päivä päivältä edistyvänsä.

Victoria Bruzelius 16-vuotiaana.

Sisarensa ja lankonsa välityksellä sai nuori tyttö vihdoin vanhemmiltansa luvan jatkaa piirustusopintojaan Malmössä. Opiskeltuaan siellä pari kuukautta kehoitti opettaja häntä pyrkimään Tukholman taideakatemiaan. Kahdesti ei häntä siihen tarvittu kehoittaa. Hän kirjoitti heti asiasta isälleen, mutta vastaus oli kieltävä, perheen varat eivät riittäneet niin suuriin kustannuksiin. Tämä vastoinkäyminen ei lannistanut kuitenkaan tyttösen mieltä, vaan hän päätti itse ansaita tarvittavat varat. Hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta, ja vaikka hänen opintonsa olivatkin varsin hajanaiset ja pintapuoliset, päätti hän pyrkiä kotiopettajattareksi. Hän saikin sellaisen toimen ja käytti nyt suurimman osan lomahetkistään itseopiskelua varten voidakseen vuorossaan opettaa nuorta oppilastansa. Sillä välin hän piirusti ahkerasti ja usein istui myöhään yöhön saakka joko kirjojensa tai stafliansa ääressä. Kolmen vuoden kuluttua hän oli säästänyt sen verran rahoja, että olisi voinut oleskella vuoden Tukholmassa. Mutta tälläkin kertaa hänen aikeensa raukesivat tyhjiin. Isä, joka oli jo antanut suostumuksensa, peruutti sanansa neuvoteltuansa perheen muiden jäsenten kanssa: tyttö oli vielä liian nuori lähteäkseen yksin maailmalle. Isä vetosi myös rovastin sanoihin, joka oli kehoittanut tyttöä muistamaan neljättä käskyä, ja lopulta hän turvautui siihen keinoon, jota usein ennenkin häntä kasvatettaessa oli käytetty: hän lupasi antaa hänelle 100 kr. vuosittain, jos hän heittäisi Tukholman matkan sikseen. "Ja minä möin tulevaisuuteni 100 kruunusta — hah, hah, haa! erinomainen kauppa, eikö totta!" kirjoitti hän vähäistä myöhemmin pilkaten omaa heikkouttansa. Mutta isän auktoriteetti oli siksi voimakas, että hänen täytyi alistua sen alle, joskin vertavuotavin sydämin.

Vaikka tuo kielto saattoi nuoren tytön aivan suunniltansa ja vaikka tulevaisuus tuntui hänestä kerrassaan hukkaanmenneeltä, niin ei hän sittenkään aavistanut, miten syvät seuraukset sillä tulisi olemaan koko hänen elämäänsä. Hänen mielensä katkeroitui näet omaisia kohtaan siinä määrin, että hän hinnalla millä hyvänsä halusi päästä pois kotoa. Ja siksi hän, jolle taide oli ollut kaikki kaikessa, ja joka ei koskaan, niinkuin muut hänen ikäisensä tytöt, ollut uneksinut kodin ja rakkauden onnesta, tarttui ensimäiseen tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui ja meni naimisiin miehen kanssa, jota kohtaan hän ei tuntenut vähintäkään rakkautta.

[Avioliitto.]

Hörbyn postikonttorin ja Skånen yksityisen pankin haaraosaston johtaja, Christian Benedictsson oli Bruzeliuksen perheen läheinen ystävä. Hän oli lähes 50-vuotias, hyväntahtoinen, mutta hidasluonteinen ja tottumuksiinsa piintynyt leskimies, joka kaiken ikänsä oli ahertanut pienissä virkatoimissaan taistellen jokapäiväisen leipänsä puolesta. Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut koskaan ollut. Hän oli käytännön mies, joka antautumatta minkäänlaisiin mietiskelyihin otti elämän sellaisena kuin se oli.

Jäätyään vaimonsa kuoltua leskeksi kääntyi hänen huomionsa varsin pian ystävänsä, Bruzeliuksen nuoreen tyttäreen toivoen saavansa hänestä orvoksi jääneille lapsilleen äidin ja kodilleen hoitajan. Vaikka tyttö antoikin hänelle rukkaset, uudisti hän kuitenkin vuoden kuluttua kosintansa. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin nuori tyttö, isänsä jyrkän kiellon johdosta, oli vaipunut täydellisen masennuksen ja toivottomuuden tilaan, ja sen vuoksi Benedictsson myötätunnollaan ja hyväntahtoisuudellaan voitti varsin helposti hänen luottamuksensa. Tosin tyttö hänen uudistaessaan kosintansa antoi hänelle sen vastauksen, ettei hän nytkään voinut tuntea muuta kuin ystävyyttä häntä kohtaan, mutta Benedictsson ei vaatinutkaan sen enempää. Ja kun hän yhä edelleen ahdisti tyttöä rukouksilla, uhkauksilla, kyynelillä ja lupauksilla, niin tämä vihdoin antoi myöten. Hän oli niin väsynyt ja alakuloinen ja välinpitämätön kaikesta. Osittain häntä yllytti myös se seikka, että omaiset olivat tätä liittoa vastaan, sulhanen kun oli leskimies, viiden lapsen isä sekä 27 vuotta vanhempi morsiantansa. Mutta jonkun ajan kuluttua tyttö itsekin, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä pois kotoa, alkoi katua tekoansa. Sillä vaikka hän tavallaan olikin kiintynyt Benedictssoniin, niin aavisti hän sittenkin tehneensä auttamattoman erehdyksen. "Minä pidän sinusta," kirjoitti hän sulhaselleen vähää ennen häitä, "mutta sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, en koskaan ole tuntenut; minä rakastan Jumalaa ja kaikkia hänen luomiansa, mutta minä pelkään sitä kiihkeää, tulista tunnetta, jota tavallisesti rakkaudeksi nimitetään... Olen tehnyt anteeksiantamattoman erehdyksen, mutta minä kärsin sen seuraukset. En riko lupaustani, pidän sen, jollei minua vapaaehtoisesti vapauteta sanastani."[1] Mutta Benedictsson oli päättänyt saada Victoria Bruzeliuksen omaksensa. Hänen kotinsa kaipasi hoitajaa, hänen lapsensa äitiä, hän itse aviopuolisoa. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan käsittää morsiamensa sanoja vakavalta kannalta eikä vapauttaa häntä lupauksestansa. Ja Victoria puolestaan ei voinut sanaansa rikkoa. Ainoa tulos, johon hänen suora tunnustuksensa johti, oli se, että sulhanen kiiruhti häiden viettoa.

Hiukan syrjässä Tukholman—Malmön valtarautatieltä, keskellä Skånen viljavaa tasankoa, sijaitsi Hörbyn suuri maalaiskylä. 70-luvun alkupuolella, kymmenkunta vuotta aikaisemmin ennenkuin Hörin ja Hörbyn välinen rautatie oli muuttanut sen tavalliseksi asemayhteiskunnaksi, oli se varsin idyllinen paikka. Parikymmentä taloa ja kartanoa oli ryhmittynyt notkoon, jonka läpi virtasi pieni joki kestikievarin, hautausmaan ja pappilan alitse. Pieni, valkeaksi silattu kirkko kohosi hautausmaanmuurin yläpuolella ja sen kummankin puolin kulki kaksi pitkää ja varjoisaa lehtikujaa, toinen korkeiden kastanjien, toinen jalavien ja saarnipuiden reunustama. Maantie, joka sivuutti hautausmaan, leveni kestikievaritalon edustalla aukeaksi toriksi ja sen toisessa päässä, tien kavetessa jälleen, seisoi yksinkertainen, olkikattoinen rakennus, kylän postikonttori. Joskin sen julkisivu antoi vain tomuiselle kyläkadulle, niin takapihana oli sitä varjoisampi ja tuuheampi puutarha.

Tässä talossa oli postimestari Benedictsson asunut vuosikausia ensimäisen vaimonsa kanssa, tässä hän leskimiehenä oli viettänyt pari ilotonta vuotta vanhan, naimattoman sisaren ohjaessa ankaralla kädellä sekä kotia että lapsilaumaa, ja tänne hän toi myös toisen vaimonsa. Kuin pieni arka lintu saapui Victoria Benedictsson uuteen kotiinsa, ja monet ja raskaat olivat ne velvollisuudet, jotka hän otti nuorille 21-vuotiaille hartioillensa.

Äitipuolen velvollisuudet eivät kuitenkaan olleet vaikeimmat, vaikka hän epäilemättä niitä edeltäpäin enimmin pelkäsi, sillä vanhimmat lapsista olivat jo melkein yhtä vanhat kuin hän itsekin. Ei myöskään emännän huolet, vaikka hän olikin taloudenhoitoon aivan tottumaton ja vaikka käly, joka ei tahtonut luovuttaa oikeuksiaan nuorelle emännälle, antoi aihetta moneen katkeraan ja tuskalliseen hetkeen. Vaan raskaimman kärsimyksen tuotti hänelle hänen aviollinen suhteensa, saattoipa hänet siinä määrin epätoivoon, että hän jo ensimäisinä avioliittovuosinaan yritti tehdä itsemurhan.

Victoria Benedictssonin koko olento oli vielä umpuunsa sulkeutunut hänen mennessään naimisiin. Hän oli elänyt niin kokonaan kirjojensa ja piirustustensa parissa, ettei rakkaus- ja tunne-elämälle ollut jäänyt minkäänlaista tilaa. Hän olisi tarvinnut hellävaraisen käden, joka vähitellen olisi herättänyt hänessä naisen hereille, sillä mikään kylmä luonne hän ei ollut, vaan pikemmin kiihkeä ja kuumaverinen. Siihen postimestari Benedictsson ei kuitenkaan kyennyt. Ikäeroitus teki sen kai myös mahdottomaksi, sekä molemminpuolinen ymmärtämyksen puute, tuo "näkymätön kuilu", joka, joskin Victoria Benedictsson tunsi kunnioitusta ja kiitollisuutta miestänsä kohtaan, auttamattomasti eroitti heidät toisistaan. Ja seurauksena tästä oli, että Victoria Benedictssonin tunne-elämä tukehtui ensimäiseen alkuunsa ja että hän sulkeutui yhä enemmän omaan kuoreensa. "Voin tuskin ajatella ensimäisiä vuosia uudessa kodissani sydämeni puristumatta tuskasta kokoon", kuuluu hänen oma todistuksensa. Ja kuitenkin oli Victoria Benedictssonilla sielussaan kaikki onnellisen elämän edellytykset: usko ihmisiin, rakkaus elämään ja palava halu työhön. Ensimäiset kosketukset todellisen elämän kanssa repivät kuitenkin rikki hänen hennoimmat sydänjuurensa. Mutta kaikista kärsimyksistään huolimatta oli hänellä sittenkin rehellinen ja hyvä tahto täyttää parhaan kykynsä mukaan ne velvollisuudet, joita koti hänelle asetti. Perheen varat eivät olleet suuret, ja siksi hän työskenteli miehensä apuna sekä postikonttorissa että pankissa ja hoiti yhdessä tytärpuoliensa kanssa pientä kirjakauppaa. Siinä sivussa hän antoi soittotuntejakin ja kopioi tunnettuja tauluja, joita hän möi 75 kr. kappaleelta. Ensi alussa hän otti myös innolla osaa talouteen ja hänen kunnia-asianaan oli valmistaa hyvää ruokaa, mutta kun mies ei kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota, laimeni hänen intonsa ja oli sittemmin vain jouluvalmistuksissa mukana.

Kaikkein suurimmalla rakkaudella hän antautui kuitenkin lapsipuolillensa. Äitipuolella oli hänen korvissaan huono kaiku, siksi hän tahtoi näyttää maailmalle, että saattoi olla hyviäkin äitipuolia. Hän oli heille kuin vanhempi sisar, joka toverillisella ja herttaisella käytöksellään heti alusta alkaen voitti heidän rakkautensa ja luottamuksensa, eikä tämä hyvä suhde muuttunut sittenkään, kun hänen omat lapsensa, joista toinen kuitenkin heti kuoli, tulivat maailmaan. Pikemmin hänen oma tyttärensä joutui lapsipuolen asemaan, sillä hän ei voinut koskaan voittaa samaa sijaa äidin sydämessä kuin nuorin lapsipuolista, Mathisa eli Matti, joka Victoria Benedictssonin tullessa taloon oli vain kuuden vuoden vanha.

Se kuva, jonka Matti, ainoa omaisista, joka vuosien kuluessa seisoi henkisesti Victoria Benedictssonia lähellä, on piirtänyt äitipuolestaan, antaa meille parhaan todistuksen hänen hyvästä tahdostaan ja rehellisistä ponnistuksistaan.

"Äiti oli meille kaikille kodissa suureksi iloksi," sanoo hän, "ja varsinkin minulle koko elämäni onnenlähde. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän antoi minulle onnellisen lapsuuden ja nuoruuden.

"Lapsilla ei ollut aavistustakaan siitä katkeruudesta, jota hän tunsi elämää kohtaan. Hän hillitsi tahtoansa niin, etteivät nuo synkät hetket tulleet esille. Hän tuntui meistä tyytyväiseltä eikä lainkaan onnettomalta, ja hän oli meille paras kasvattaja ja äiti."

Ja hän kertoo edelleen: "Ensi vuosista ovat muistiin painuneet varsinkin satuillat. Millä ilolla me kaikki keräännyimmekään hänen ympärilleen, suureen vanhanaikuiseen sohvaan, miten me aina kiistelimme siitä, kuka saisi istua häntä lähinnä, ja miten onnellinen se oli, joka sai painaa päänsä hänen syliinsä. Takkavalkea yksin valaisi huonetta, ja mitä pimeämmäksi tuli, sitä lähemmäksi me painauduimme toisiimme kuunnellessamme ihastuttavia, jännittäviä kertomuksia. Äiti kertoi vilkkaasti, ja se näytti huvittavan häntä itseäänkin."

Tai milloin ei satuja kerrottu, istahti äiti pianon ääreen ja soitti ja lauloi lapsille. Aina hän keksi heille jotain hupaista ja hauskaa, milloin sepitti runoja juhla- ja merkkipäiviksi, milloin pani toimeen pitkiä kävely- ja huviretkiä kylän ulkopuolelle tai läksi heidän kanssaan hiihtämään. Eikä hän pitänyt huolta yksin heidän huvituksistansa. Jonkun aikaa hän opetti tytärpuoliaan kaikissa kouluaineissa ja iltasin luettiin usein ääneen, varsinkin pohjoismaista kirjallisuutta, jota helposti saatiin oman kirjakaupan välityksellä.

"Isä ei ottanut osaa meidän huveihimme", kertoo tytärpuoli edelleen, "hänellä oli aina paljon työtä. Mutta hän antoi meidän toimia mielemme mukaan, kunhan kaikki kodissa kävi säännöllistä kulkuaan."

Kodin ulkopuolellakin Victoria Benedictsson viihtyi parhaiten nuorten parissa. Seuraelämä Hörbyssä, niinkuin maalaiskylässä ainakin, jossa jokainen tunsi toisensa ja piti oikeutenaan sekaantua toisten asioihin, oli kovin tyhjää ja rajoittui pääasiallisesti vain kortinpeluuseen, tanssiin ja juorupuheisiin. Suurella uteliaisuudella olivat kylän rouvat odottaneet postimestarin nuorta rouvaa, jonka he istuttivat keskeensä ja ottivat äidilliseen suojaansa jo paljon ennen kuin hän ilmestyi heidän näköpiiriinsäkään ja kuvailivat mielessään, että hän olisi pieni, hento ja heikko olento, jonka he helposti voisivat kietoa sormensa ympäri. Pettymys ei siksi ollut niinkään pieni, kun he näkivät pyöreän ja pullean postimestarin rinnalla pitkän ja kookkaan naisen, joka jäykästi vastasi tervehdyksiin ja vain hajamielisesti kuunteli "kaikkein tuoreimpia uutisia", päästämättä ketään lähellensä. Ja paheksuminen yltyi kovaääniseksi, kun nuori rouva yhä useammin vetäytyi pois kutsuista tai pakeni nuorten seuraan soittaen heille milloin tanssimusiikkia, milloin auttaen heitä kuvaelmien toimeenpanossa. Siten hän voitti nuorten jakamattoman suosion ja ihailun, ja hänen vaikutusvaltansa oli heihin rajaton.

Mutta eivät yksin lapsipuolet ja seudun nuoriso ihailleet häntä, vaan usein hän, vanhan miehen nuori vaimo, joutui toistenkin miesten ihailun esineeksi. Tästä hänelle kuitenkin useimmiten koitui ikävyyttä, sillä postimestari Benedictsson, varsinkin avioliiton alkuvuosina, kiusasi mustasukkaisuudellaan usein syyttäkin vaimoansa. Kerran tuollainen ihailu oli saada vakavankin käänteen. Eräs Benedictssonin nuoruudenystävä, joskin häntä paljoa nuorempi, asettui pitemmäksi aikaa Hörbyhyn ja hänestä tuli postimestarin talossa jokapäiväinen vieras. Hän oli tullut suoraan Amerikasta ja toi mukanaan raittiin tuulahduksen suuresta, vapaasta maailmasta. Hänen ja nuoren rouvan välillä sukeutui ystävyydensuhde, joka toi uutta rikkautta ja sisältöä yksinäisen naisen elämään. [Tätä persoonallista kokemusta on Ernst Ahlgren epäilemättä käyttänyt aiheena teoksessaan "Fru Marianne".] Mutta huomatessaan mikä vaara siinä piili, hän vetosi mieheensä, saadakseen häneltä tukea. Mies käänsi kuitenkin asian vain leikiksi, ja vierotti siten vaimon itsestänsä; kuilu, joka alkuaankin oli heidät toisistaan eroittanut, muuttui nyt ylipääsemättömäksi.

Kaiken tämän lisäksi tuli vielä toinenkin seikka, joka vaikutti häiritsevästi ei yksin perheen sisälliseen elämään, vaan vieläpä koko pieneen yhteis-kuntaan. Taiteilija heräsi jälleen eloon nuoressa rouvassa, ja samoin kuin kerran lapsuusvuosina, kohtasi hän jälleen mitä ankarinta vastustusta. Miehen mielestä hänen kirjoittamisensa oli vain ajanhukkaa, sillä hän ei uskonut hänen kykyynsä. Kirjoittaminen oli hänestä yleensä sopimatonta työtä naiselle, joka oli äiti ja puoliso. Hänen ei pitänyt pyrkiä sinisukaksi. Ja sitä paitsi, jos hän epäonnistuisi, tekisi hän vain miehensä naurunalaiseksi ja karkoittaisi rattoisuuden kodista. Samaa mieltä oli koko kyläkin. Eikö hän ollut vaimo ja äiti? Saisiko nainen laiminlyödä lähimmät velvollisuutensa turhan kunnianhimon takia?

Toistamiseen Victoria Benedictsson taisteli vapautensa puolesta. Mutta vaikka taistelu tällä kertaa oli paljoa ankarampi kuin edellisellä, ei hänen mielensä sittenkään lannistunut. Lapsesta hän tällä välin oli kehittynyt naiseksi. Ja se mikä lapselle oli ollut enemmän tai vähemmän mielitekoa, merkitsi naiselle nyt koko elämää. Siksi hän voittajana suoriutuikin tästä taistelusta.

[Ensimäinen alku.]

Toisella puolella kapeata eteistä, josta kuljettiin perheen asuntoon, oli toinenkin ovi, joka johti "kirjakaupan" puolelle, huoneeseen, jossa kodikkaat matot peittivät lattian, seinät olivat kirjoja täynnä ja jossa ikkunan eteen asetettu pelipöytä sai tehdä sekä pulpetin että kauppapöydän virkaa.

Tämä kirjakauppa oli alusta alkaen ollut perheen naispuolisten jäsenten hoidossa ja se se myös kaikkein ensiksi veti nuoren rouvan puoleensa. Sillä kirjakaupassa, jossa kauppa kävi varsin laimeasti ja jossa vain almanakoilla, virsikirjoilla ja katkismuksilla oli menekkinsä, oli hänellä tilaisuutta tyydyttää palavaa luku- ja tiedonhaluaan. Istuen tuntikausia joka päivä ikkunanalaisen pöydän ääressä hän suurella mielenkiinnolla avasi kaikki kirjalähetykset ja vieläkin suuremmalla innolla alkoi ahmia niitä, jos joku vähemmän kaupaksi käypä kirja oli sattunut joukkoon.

Istuessaan tässä hiljaisessa huoneessa, joka muodosti ikäänkuin oman pienen maailmansa, saivat ajatukset vapaasti liidellä, ja usein ne eksyivät entisiin aikoihin, jolloin hän, samoinkuin nytkin, oli istunut erillään muusta perheestä ja — piirustanut. Se aika oli kauan sitten mennyt, eikä voinut koskaan enää palata, sillä mitenkä hän, jonka kädet ja jalat olivat sidotut, olisi voinut harjoittaa opintoja? Ei, taiteilija-ajatukset olivat aikoja sitten haudatut. Mutta niiden sijalle nousi näinä hiljaisina hetkinä uusia, jotka kerran herättyänsä eivät jättäneet häntä enää rauhaan. Pensseli oli häneltä kielletty, mutta olihan hänellä sen sijaan kynä jäljellä. Ja ikäänkuin leikillä hän alkoi panna paperille ajatuksiaan ja mielikuviaan, ja melkein kuin sattumalta hänen käsistään syntyi pieni novelli, "Sirénen", jonka hän lähetti "Snällpostenin" toimittajalle Malmöseen ja vastoin kaikkia odotuksiaan sai sen hyväksytyksi. "Novellinne on kovin kypsymätön", kirjoitti lehden toimittaja,[2] "mutta esikoisteokseksi ei niinkään huono; teillä on epäilemättä luovaa mielikuvitusta, mikä on kirjailijan elinehto."

Nämät sanat kiihoittivat nuorta rouvaa jatkamaan ja kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi nyt työhön, kirjoitti usein salaa öisinkin ja siinä sivussa luki ja teki havaintojansa. Sillä alusta alkaen hän asetti päämääränsä korkealle, hän ei tahtonut tyytyä mihinkään keskinkertaiseen, siksi hän liiaksi rakasti ja kunnioitti taidettaan. "Minä en tahdo tulla huonoksi kirjailijaksi", vastaa hän samaiselle toimittajalle, "jollei minulla ole edistymisen mahdollisuutta, niin jätän yritykseni sikseen; minulla ei ole mitään iloa siitä, jos saan nähdä kyhäykseni painettuna, sillä turhamaisuudesta en ole koettanut kirjoittaa. Rakastan taidetta sen itsensä vuoksi, en vain siksi, että se joillekuille antaa laakereita ja kultaa; rakastan sitä siksi, että se on minussa, etten voi olla sitä rakastamatta, ja voisin uhrata koko elämäni sille ja ehkä siten tulla onnelliseksikin... Että minulla on taipumuksia, siitä olen varma, mutta kannattaako niitä viljellä, on toinen asia."[3]

Tämä epäilys ja epävarmuudentunne omaa kykyä kohtaan kiusasi häntä alituisesti palavasta halustaan huolimatta. "Sisälläni on jotain, joka myllertää ja pyrkii esille", sanoo hän kerrankin, "en tiedä johtuuko se vain levottomasta mielestäni, vai synnynnäisestä pensselin tai kynän käyttämistaipumuksestani".[4] Ja toisen kerran hän valittaa sisarellensa, rouva Margarethe Ekströmille puhuessaan kirjallisesta työstään: "Minusta ei tule koskaan oikein hyvää kirjailijaa, sillä mielikuvitukseni on maalarin eikä kielitaiteilijan... Koetan maalata kynällä ja musteella, mutta se käy huonosti."[5] Samalla häntä myös painosti se tieto, ettei hän ollut kyllin valmistunut tehtäväänsä, että hänen opintonsa olivat vaillinaiset ja että olosuhteet, joihin hän oli sidottu, ehkäisivät hänen kehitysmahdollisuuttaan. "Minä olen miltei oikein onnellinen kirjoittaessani", sanoo hän niinikään sisarellensa, "ja kuitenkin tiedän, että se on vain roskaa, ei kerrassaan minkään arvoista. Minulla on ehkä hiukan taipumuksia ja ehkäpä joku hyvä ajatuskin, mutta olen niin oppimaton, että joskus olen aivan epätoivoissani sen johdosta. — Ah, jospa nuoruudessani olisin saanut jotain oppia! Tiedonhaluni on niin voimakas, että se on tullut suorastaan elämäni kiusaksi."[6]

Ja seuraavassa kirjeessään hän jatkaa: "Ei minusta tule kirjailijaa, sillä elämäni on yksitoikkoista ja yksinäistä; paljoa laajempi näköpiiri ja raittiimpi elämä olisi välttämätöntä, ja vaikka ponnistelisin miten paljon hyvänsä, niin en sittenkään voisi saada mitään aikaan. Oi, kuningaskuntani housuparista! Jospa olisin mies, niin ei minun tarvitsisi täällä torkkua."[7]

Kaiken lisäksi häntä masensi vielä se tieto, ettei hänellä ollut ketään, jonka puoleen kääntyä saadakseen neuvoa ja ohjausta. Samalla hän myös pelkäsi alottaneensa liian myöhään, olevansa jo siksi vanha, ettei hänen kannattanut enää yrittää.

Päästäkseen jonkinmoiseen varmuuteen ja saadakseen tietää pitikö hänen tukahduttaa kirjoittamishalunsa vai viljellä sitä edelleen, hän kääntyi nuoren kirjailijan, Edvard Bäckströmin puoleen ja lähetti hänen tarkastettavakseen muutamia tekeleitänsä. Hän ei ilmaissut kuitenkaan omaa nimeään, toivoen siten saavansa rehellisemmän arvostelun, vaan kätkeytyi salanimen, Ivar Tardifin taakse, jota hän oli käyttänyt julkaistessaan ensimäisenkin novellinsa.

Bäckströmin vastaus oli sekä kehoittava että masentava. Hän myönsi hänellä olevan hyviä taipumuksia, mutta lopullista arvostelua hänen oli sittenkin mahdoton antaa ennenkuin oli saanut lähempiä tietoja hänen olosuhteistaan sekä iästänsä. "Jos te esim. olette vielä nuori", kirjoittaa hän, "niin teidän kyhäyksenne ilmaisevat jo varsin suurta kypsyyttä, mutta jos olette yli kahdenkymmenen, niin kehoittaisin teitä jättämään kirjailijauran mielestänne."[8]

Saadessaan tämän tuomion oli Victoria Benedictsson 28 vuoden vanha!

"Olen pahoillani, että olen niin vanha", sanoo hän vastauksessaan Edvard Bäckströmille, "Tardif tulee aina liian myöhään — Tardif parka! — sen jo hänen nimensäkin ilmaisee."[9]

Mutta ikäänkuin puolustaakseen ikäänsä hän jatkaa samassa kirjeessä: "Niin kauaksi kuin taaksepäin muistan, olen rakastanut taidetta niin kiihkeästi ja hillittömästi kuin vain niin suljettu ja syvä luonne kuin omani kykenee, olen koettanut taistella tätä rakkautta vastaan, mutta niin pian kuin minun jossakin määrin on onnistunut unohtaa se, on elämä muuttunut minulle arvottomaksi, tai oikeammin sietämättömäksi taakaksi. — — Miksi olen kuin auringonkukka, joka aina kääntyy saman esineen puoleen? Miksi on minussa opinhalua, miksi pyrkimystä totuuteen ja kauneuteen, kun tuo halu ei sittenkään ole siksi voimakas, että se saattaisi minut perille? En tiedä; tiedän vain sen, että kiitos ei merkitse minulle mitään, ei rahat eikä ylellisyys, että eteenpäinpyrkiminen on onnea ja paikallaanolo epätoivoa!"

"Kuluneet vuodet ovat menneet valmistustöihin", sanoo hän kerran myöhemmin palaten samaan asiaan, "eikä ole kumma, että siihen on tarvittu niin runsaasti aikaa, kun muistaa, että lapsena en koskaan käynyt koulua, että elin kuin erakko ja että vasta 17 vuoden vanhana tulin kosketukseen ulkomaailman kanssa. Ansiotyökin vei aikansa ja opintoja harjoitettiin vain salassa. Siinä syy hitaaseen kehitykseeni."[10]

"Minä kirjoitan siksi, että ajoittain elämä tuntuu sietämättömältä taakalta", oli hän jo kerran aikaisemmin tunnustanut Edvard Bäckströmille, "siksi että tahdon unohtaa itseni ja sen sijaan eläytyä toisen elämään; minun tielleni on eksynyt niin harvoja auringonsäteitä, siksi tahdon koota ne, jotka valaisevat toisia, iloita niistä ja jos mahdollista muodostaa niistä pieniä, todellisuudenmukaisia kuvia, joihin samalla voin haudata jotain omasta sielustanikin."[11]

Sitä neuvonantajaa, jota Victoria Benedictsson olisi kaivannut, ei hän kuitenkaan Bäckströmistä saanut, siksi vieras oli Victoria Benedictssonin yhä enemmän realistiseen suuntaan pyrkivä taiteilijatemperamentti tälle romanttisuuteen taipuvalle kirjailijalle, mutta hänen rohkeuttaan ei Bäckström myöskään voinut lannistaa. Victoria Benedictsson työskenteli edelleen uutterasti, käyttäen ainakin yhtä paljon aikaa itseopiskeluun kuin kirjoittamiseen, ja lähetti vähä väliä milloin mihinkin lehteen kyhäyksiänsä, joista jotkut löysivät tiensä julkisuuteen, mutta useimmat katosivat tietymättömiin. Odottaessansa viikkokausia turhaan vastausta kävi hänen mielensä useinkin apeaksi, ja silloin tällöin tuo synkkä painajainen, joka lopulta tuhosi hänen elämänsä, pisti päänsä esiin. "Ah, nopea, helppo kuolema! Se olisi kaikkein parasta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa syksyllä 1878. Ja seuraavana keväänä kuuluvat hänen sanansa jälleen: "Kuljin puutarhassa kahden kuoleman kanssa. Minä pelkään kipuja, inhoan itsemurhaa, ja kuitenkin sen täytyy tapahtua." Ettei kuitenkaan itse työ johtanut häntä näihin synkkiin ajatuksiin, käy ilmi seuraavista sanoista: "Kirjoitin kuin henkeni edestä. Sen pitää olla valmista ennenkuin todellisuus tulee ja saattaa minut unohtamaan mielikuvani; nyt ne auttavat minua unohtamaan..."[12] Tai toisen kerran: "Mitä voin toivoa tai odottaa elämältä? Kaikki mitä olen rakastanut, liukuu vain käsistäni — — tyhjyyttä, vain tyhjyyttä, kaikki."[13]

Alakuloisuuden lisäksi tuli vielä sairaus. Mutta tämä uusi vastoinkäyminen, niin katkeralta kuin se alussa tuntuikin, oli sittenkin se, joka pelasti Victoria Benedictssonin ja teki hänestä varsinaisesti kirjailijan.

[Ernst Ahlgren.]

Keväällä 1881 Victoria Benedictsson loukkasi polvensa niin pahasti, että hänen täytyi melkein yhteen menoon olla kaksi vuotta vuoteenomana ja kauan vielä jälkeenkinpäin liikkua kainalosauvojen nojassa. Tämä aika, johon yhdistyi mitä hirveimmät tuskat ja kärsimykset — kolmasti oli pakko jalkaa leikata eikä heikon sydämen vuoksi voitu häntä nukuttaa — muodostui merkillisimmäksi ja tavallaan rikkaimmaksi hänen elämässänsä.

Itse hän tälle ajalle antoi nimen: vakavuus, ja kaksinkertaisessakin merkityksessä, sillä sen mukana seurasi kärsimys ja elämäntyö.

Mutta vaikka Victoria Benedictsson sai kestää niin paljon ruumiillista tuskaa, kantoi hän tämän kärsimyksen mitä ihmeteltävimmällä kärsivällisyydellä. "Hän oli meille kaikille oikea ihme", sanoo tytärpuoli, hänen "pikku tohtorinsa", joka uskollisesti hoiti häntä koko tänä sairauden aikana, "sillä hän se meitä rohkaisi ja koetti saada iloiselle mielelle." Milloin ikänä tuskat sallivat, oli hän täydessä työssä: leikkasi varjokuvia, piirusti, luki, teki muistiinpanoja ja kirjoitti: "Minä itse ja vuoteeni ovat aina haudatut kirjojen alle", kertoo hän. Hänen mielikirjailijoitansa olivat sen aikuiset suuret pohjoismaalaiset kirjailijat, Ibsen, Kierkegaard, Brandes, J.P. Jacobsen, Kielland sekä venäläiset mestarit Turgenjev ja Tolstoi, mutta niiden ohella hän luki myös klassillista kirjallisuutta, varsinkin Shakespearen teoksiin hän erityisellä hartaudella syventyi. Niinikään englantilaiset kirjailijat, Dickens ja varsinkin Byron, kiinnittivät hänen huomiotansa. Myöskin hän ahmimalla ahmi elämäkertoja, memoaareja ja kirjekokoelmia. Naiskirjailijoista George Eliot oli ainoa, joka häntä miellytti, sillä hänessä hän löysi suuren määrän omaa luonnettansa ja taiteilijatemperamenttiänsä: saman rakkauden työhön, saman valoisan uskon elämään ja herkän silmän huomaamaan elämän humoristisia puolia.

Tänä aikana Victoria Benedictsson alkoi myös kirjoittaa "suurta kirjaansa", johon hän koko loppuelämänsä ajan merkitsi muistiin kaiken sen, mikä hänestä oli muistamisen arvoista: tilapäisiä ajatuksia ja tunnelmia, keskusteluja, luonnonkuvauksia ja kaikenlaisia pikkupiirteitä, aivankuin maalari, joka matkallaan kerää luonnoksia skitsikirjaansa. Tuo "suuri kirja" tuli vähitellen hänen rippi-isäkseen, se oli elävä olento, jonka kanssa hän jutteli, ainoa ystävä, jolle hän saattoi uskoa sekä ilonsa että huolensa. "Kun minusta tuntuu kuin musertuisin", sanoo hän kerta, "kun istun kyynelettömin silmin ja kadehdin niitä, jotka voivat itkeä, niin minulla ei ole ketään muuta kuin sinut..." Ja kerran myöhemmin hän kirjoittaa "suureen kirjaansa" seuraavat sanat: "Kuka lienetkin, joka luet 'suurta kirjaani' — niin koeta ymmärtää, miten yksin minä olen, miten minun täytyy hillitä taiteilija- tai mustalaisvertani, joka kiihkeämmin kuohuu suonissani kuin kukaan voi aavistaa. Ajattele, miten joka päivä, melkein joka tunti olen pakoitettu näyttelemään komediiaa, jotta tuntuisin levolliselta ja järkevältä. Tämä pakko vaikuttaa sen, että kaikki se, mikä minussa kuohuu, ei purkaudu luonnollisella tavalla esille, vaan teennäisellä. Se ei puhkea ilmi suhteessani ihmisiin; ei vihana eikä rakkautena, loukattuna ylpeytenä eikä nöyränä ihailuna — sillä kaikki nuo äärimäisyydet, joiden välillä luonteeni huojuu, täytyy minun herkän poikkeusihmisen koko arkuudella piiloittaa."[14]

Ei yksin sieluntuskiansa hän salannut ympäristöltänsä, vaan ruumiillisiakin. Mutta öisin, kun hän ei saanut niiltä nukutuksi, purkautuivat ne "suuressa kirjassa" esille. "Onko kukaan teistä ollut sairaana?" kirjoittaa hän kerrankin. "Ei vain päivän tai viikon — vaan kokonaisen vuoden? Ei vanhuuden heikkoudesta, vaan täysissä voimissa ollessaan, jolloin ihminen jaksaa koko voimallaan kärsiä, yöt päivät kitua mitä hirveimpiä tuskia, ikäänkuin piinapenkille pantuna, kuolemaan asti väsähtäneenä voimatta kuitenkaan saada lepoa. Entäs lääkärin veitsi, joka hitaasti soljuu pitkin ihoa, kunnes se tunkeutuu sisään — — Miten monta päivää onkaan yhdessä vuodessa ja miten monta ajatusta sisältyykään yhteen ainoaan hiljaiseen, yksitoikkoiseen päivään! Ajatuksia, jotka vilpoisten varjojen lailla huokuvat polttavan päänaluksen yli, mutta tunkeutuvat myös kauas tulevaisuuteen painaen siihen synkän ja ilottoman leimansa — — Miten omituinen tunne — kun seisoo ikäänkuin elämän ulkopuolella ja kuitenkin elää."

Miten kaukana Victoria Benedictsson tänä sairauden aikana oli itse elämästä, todistaa parhaiten hänen vastauksensa "pikku tohtorilleen", tämän ihmetellessä miten hän saattoi aina olla tyytyväinen: "Olin niin varma siitä, että saisin kuolla, ja se tuntui niin suurelta onnelta." Mutta niin pian kuin ilmaantui jokin hiukankin valoisampi hetki, heräsi työhalu jälleen. Ajatukset saivat silloin entistä häiritsemättömämmin kulkea, uudet aiheet nousivat mieleen, uudet ja samalla vahat, sillä Victoria Benedictsson, joka tähän asti oli käsitellyt enimmäkseen vain romanttisia rakkausaiheita, alkoi nyt kaivaa esiin lapsuudenaikuisia muistojaan, tapauksia ja kohtauksia, joita hän itse oli nähnyt tai kuullut oleskellessaan kansan parissa kotikartanossansa. Ja näiden vanhojen muistojen lisäksi tuli vielä toisia, myöhempiä, sillä naimisiinkin mentyään hän oli yhä edelleen pysynyt kosketuksessa talonpoikaisen kansan kanssa. Hän tunsi skånelaisen talonpojan perinpohjin, hän ymmärsi hänen ajatuskantansa ja tiesi kuinka paljon sydäntä sykki tuon karhean pinnan alla. Kokonaisen sarjan kansankuvauksia hän nyt sepitti lyhyessä ajassa, ja lähettäessään ne maailmalle ne saavuttivat heti ansaittua huomiota. Kääntyessään tällä kertaa "Fyris" nimisen aikakauslehden puoleen, jonka kirjallisuusosastonhoitajana toimi tohtori Frans von Schéele, sai hän hänestä sen neuvonantajan ja auttajan, jota hän niin kauan oli halunnut. Schéele ei julkaissut vain lehdessään näitä pikku kertomuksia, vaan hän hankki Victoria Benedictssonille myös kustantajan. Ja siten keväällä 1884 ilmestyi julkisuuteen novelleja käsittävä esikoisteos, "Från Skåne" (Skånesta), jonka tekijä käytti nyt salanimeä Ernst Ahlgren. On helppo ymmärtää mitä tämä tapaus merkitsi Victoria Benedictssonille eli Ernst Ahlgrenille, niinkuin me tästä lähin tahdomme häntä nimittää, sillä tätä nimeä hän itse sekä hänen ystävänsä kernaimmin käyttivät ja se se jälkimaailmalle on myöskin säilynyt. Vuosikausia työskenneltyänsä ja omin voimin ponnisteltuansa eteenpäin hän nyt 33-vuotiaana oli astunut "nuorten riviin". Sairaus oli antanut hänelle sen, mitä hän terveenä turhaan oli tavoitellut. "Kipeä polveni antaa minulle täyden oikeuden antautua kokonaan kirjakauppani hoitoon ja kirjalliseen työhöni", kirjoittaa hän näinä aikoina sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille, ainoalle, joka myötätunnolla oli seurannut hänen kirjallisia yrityksiänsä, "tämä sairaus on kuin ylhäältä tullut viittaus, se on ollut kylliksi kova syrjäyttääkseen kaikki epäilyt."[15] Mutta siihen iloon, jonka tämä myötäkäyminen hänelle tuotti, sekaantui myös toinen tunne. "En voi tehdä työtä", tunnustaa hän "suurelle kirjalleen", "en olla levollinen, ja luulenpa että rajaton ilo kiduttaa minua yhtä paljon kuin tuskallinen pelkokin. Tuntuu siltä kuin odottaisin onnettomuutta, ja kuitenkin tämä tunne johtuu vain siitä kiitoksesta, jonka olen osakseni saanut."[16] Ja vieläkin selvemmässä muodossa tämä epäilys ilmenee kirjeessä sisarelle: "Satunnainen menestys melkein masentaa minut", sanoo hän, "sillä tiedän liiankin hyvin, että jokaisen kiittävän sanan saan tulevaisuudessa maksaa sitä ankarammalla moitteella, kun sanotaan: ei ole vastannut niitä toiveita, joita aikaisemmin herätti j.n.e."[17]

Mutta sillä aikaa kuin Ernst Ahlgren hiljaisessa nurkassaan sekä iloitsi että tuskaili maailmalle lähettämänsä esikoisen puolesta, kulki teos omia teitään herättäen huomiota sekä lähimmässä ympäristössä että kirjallisissa piireissä ja sanomalehdissä. Niin eristettynä kuin Ernst Ahlgren varsinkin sairautensa aikana oli elänyt, sai pieni Hörbyn yhteiskunta sittenkin varsin pian vihiä siitä, mitä postimestarinna suljettujen seiniensä takana puuhaili, ja rouvat, jotka alusta alkaen eivät olleet katsoneet häntä suopein silmin, alkoivat heti novellikokoelman ilmestyttyä aavistaa pahaa verta. "Koko yhteiskunta on kapinassa oletettujen henkilöiden vuoksi", kertoo Ernst Ahlgren äskenmainitussa kirjeessä sisarelleen, "sillä he ovat tuntevinaan kaikkein mahdottomimpiakin piirteitä. Sekä minua että kirjaa on haukuttava, se on luonnollista. Sen ankarampaa arvostelua ei ole kuin lähimmän ympäristön, niin, voisipa sanoa: ei sen kierompaa, jollei tuo sana olisi minulle niin vastenmielinen, kun itsestäni on kysymys."

Mutta joskin Ernst Ahlgrenin lähin ympäristö seurasi karsain silmin hänen työtänsä, niin herätti hän toisaalla aivan päinvastaista huomiota. Vapaaherratar Sofi Adlersparre, tunnettu innokas naisasianajaja "Esselde" sekä "Tidskrift för Hemmet" ja "Dagny" lehtien tarmokas toimittaja, tervehti ilolla tuntematonta tekijää, joka esikoisteoksellaan näyttäytyi terveen ja voimakkaan realismin edustajaksi.

"Oletteko nuori vai vanha, sitä en tiedä", kirjoittaa hän Ernst Ahlgrenille, "sen tiedän vain, että olette silmännyt elämään ja ihmisten sydämiin syvemmältä ja kuitenkin sovinnollisemmin kuin suurin osa uusia runoilijoitamme."[18]

Ja koko sanomalehdistö yhtyy tähän kiitokseen. "Nämä kertomukset todistavat hyvää ja tervettä huomiokykyä ja lämmintä myötätuntoa inhimillistä elämää kohtaan,"[19] sanoo Fyris, joka kaikkein ensiksi oli julkaissut palstoillaan muutamia niistä. Ja eräs toinen lehti puhkeaa sanomaan: "Selvästi huomaa, ettei tekijä kirjoista ole tutustunut kansaan, vaan että hän todellakin on nähnyt ja tuntenut sitä elämää, jota hän kuvaa."[20] Samoin annetaan täysi tunnustus hänen tyylilleenkin, jossa on mahdoton huomata "alottelijan haparoimista" ja joka on vailla "kaikkea prameilevaa sanahelinää ja nuorekasta epäselvyyttä". "On todellakin hämmästyttävää, että ensikertalainen voi olla näin kypsä."[21]

Ja tämä arvostelu pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä. Ernst Ahlgrenin tyyli on tavattoman joustavaa jo tässä hänen ensimäisessä teoksessansa, ja ihmetellä täytyy sitä välitöntä, omaperäistä sävyä, joka on painanut siihen leimansa. Kansanelämänkuvaukset, jotka ovat kokoelman parhaat, ovat kuin laatukuvia, joissa hän muutamilla voimakkailla pensselinvedoilla loihtii eteemme jonkin tilanteen, usein aiheeltaan varsin vähäpätöisen, mutta silti elävän ja todellisen. Millä syvällä myötätunnolla onkaan semmoinen kertomus kuin "Förlust" (Tappio) piirretty, jossa hän kuvaa yksinkertaisen talonpojan tunteita vaimonsa paarien ääressä. Sivullisten mielestä on kuolema vapauttanut miehen raskaasta taakasta, koska vaimo vuosikausia on ollut vuoteen omana. Mutta itse hän tuntee kalvavaa surua ja yksinäisyydentunnetta, sillä kotona ei ole enää ketään, joka kääntäisi kaihoavan katseensa häneen hänen astuessaan sisään, ei kalpeita kasvoja, jotka hymyilisivät hänelle hänen kumartuessaan niiden yli, ei laihoja käsivarsia, jotka hellästi kietoutuisivat hänen kaulaansa.

Liikuttava koruttomuudessaan on myös "Jeppa", kertomus variksenpojasta, jonka sydämetön isäntä tappaa, koska renkituvassa ilmankin on joukkoa enemmän kuin tarpeeksi.

Vakavaluontoisten kertomusten rinnalla vetävät huomiota puoleensa kokoelman humoristisetkin kuvaukset. Verraton on varsinkin "Giftermål på besparing" (Säästäväisyydelle rakennettu naimiskauppa), juttu kahdesta kihlatusta, jotka aikovat purkaa liittonsa, vaikka kolmasti on jo kuuluutettu, ja kumpikin valita toiset elämäntoverit, mutta luopuvatkin aikeestaan saadessaan kuulla, että kulut kuuluutuksen peruuttamisesta nousevat kymmeneen kruunuun.

Paitsi kansanelämänkuvauksia sisältää kokoelma muutamia muitakin kertomuksia, joiden aiheet ovat persoonallisempaa laatua. "En kris" (Käännekohta) käsittelee aviollisia ristiriitoja; kuvaus "Folkvännen" (Kansanystävä) esittää Ernst Ahlgrenin omia katkeria kokemuksia kirjallisella alalla. Kertomukset "Far och son" (Isä ja poika) sekä "En musikafton" (Musiikki-ilta), samalla kun ne todistavat tekijän musikaalisia taipumuksia, tuovat selvästi esille hänen oman suhteensa taiteeseen sekä taiteen merkityksen hänen elämässänsä. Kuulemmehan hänen sydämensä sisimpien kielien heläjävän sellaisessakin kohdassa kuin seuraavassa:

"Tässä viulussa piili salaisuus. Hän tiesi sen, hän ylpeili siitä ja hän tunsi jonkinlaista vahingoniloa sen johdosta, ettei kukaan muu kuin hän aavistanut tätä salaisuutta. Viulussa asui henki, elävä olento, kauniimpi ja voimakkaampi kuin mikään ihmislapsi, joskin se oli näin kehnoon kuoreen verhottu; sen mitä ei kukaan tiennyt eikä kukaan voinut ilmituoda, sen viulun henki paljasti omistajalleen yksinäisinä hetkinä. Koko lapsuusajan satumaailma, kaikki arat toiveet ja aavistukset piilivät sen sisällä."

Ernst Ahlgren oli nyt astunut ensimäisen askeleensa kirjallisella uralla. Hiljaisesta kammiostaan hän oli äkkiä vedetty julkisuuteen, joskaan ei persoonallisesti, niin kuitenkin välillisesti. Hänen olemassaolonsa tuli tunnetuksi ja häneen kiinnitettiin toiveita. Hän tunsi itsekin suurta edesvastuuntunnetta ja se ilmeni ensi sijassa haluna tehdä jotakin niiden nuorten hyväksi, jotka työskentelivät samalla alalla kuin hänkin. Ja tämä tunne se epäilemättä kaikkein ensiksi kiinnitti myös hänen huomionsa nuorukaiseen, joka, oleskellen samalla paikkakunnalla kuin hänkin ja taistellen, joskaan ei samanlaisia, niin ainakin yhtä suuria vaikeuksia vastaan kuin hänkin, oli valinnut myös kirjallisen työn elämäntehtäväkseen.

Yhteiset harrastukset veivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteen ja heidän välillään syntyi luja ystävyyden ja työtoveruuden suhde, joka jätti syvät jäljet kummankin elämään.

[Axel Lundegård.]

Keväällä 1881 oli kirkkoherra Lundegård perheineen muuttanut Hörbyhyn. Kirkkoherra itse oli vanhanajan mies, ankara ja suvaitsematon uskonnollisissa asioissa, mutta sitä vapaamielisempi ja rohkeampi mielipiteiltänsä oli hänen vanhin poikansa, Axel, 19-vuotias keltanokka. Hänen häikäilemätön käytöksensä ja uhkarohkeat hyökkäyksensä kaikkia perintätapoja ja -mielipiteitä vastaan antoivat loppumatonta puheenaihetta kylän asukkaille ja herättivät heidän parissaan sanomatonta paheksumista ja inhoa. Kylällä kiertelevät huhut tunkeutuivat tietenkin postimestarinkin taloon, samoinkuin yhteiset tuttavat pitivät myös huolta siitä, että nuoren ylioppilaan korviin tuli jos jonkinmoisia huhuja postimestarin sairaasta rouvasta, joka ajankulukseen viljeli kaikenlaisia sivuharrastuksia.

Siten ystävät ja kylänmiehet välittivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin tuttavuuden jo ennenkuin he persoonallisesti olivat tavanneetkaan toisensa.

Kesällä 1881 Axel Lundegård ensi kerran kävi äitinsä seurassa Ernst Ahlgrenia tervehtimässä ja tästä kohtauksesta on hänen mieleensä jäänyt muisto jostain "riutuneen läpinäkyvästä, miltei ruumiittomasta, kärsimysten runtelemista kasvoista sairasvuoteen valkeaa taustaa kohti..."

Tuttavuus oli kuitenkin aivan pintapuolinen, ja vasta kolme vuotta myöhemmin, keväällä 1884, siis samoihin aikoihin, jolloin "Från Skåne" ilmestyi, se varsinaisesti uudistettiin.

Tällä kertaa Ernst Ahlgren itse otti ensimäisen askeleen.

Edellisenä talvena olivat Hörbyn pappilassa vastakkaiset mielipiteet kärjistyneet siinä määrin, että julkiriita oli syntynyt isän ja pojan välillä, ja seurauksena oli ollut se, että poika oli saanut väistyä kotoa ja yrittää omin päin kirjallisella työllä hankkia elatuksensa Tukholmassa. Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, päinvastoin hän oli saanut kokea lukemattomia pettymyksiä turhaan yrittäessään saada kynänsä tuotteita julkisuuteen ja lopulta hänen olonsa oli muodostunut miltei epätoivoiseksi.

Ernst Ahlgren, joka nuorukaisen äidin kautta oli seurannut hänen vaiheitansa, tunsi harrasta myötätuntoa häntä kohtaan, ja rohkaistakseen hänen mieltänsä hän kirjoitti hänelle ensimäisen kirjeensä, jonka puhuttelusana ilmaisee jo selvästi, millaiseksi hän toivoi heidän tuttavuutensa kehittyvän.

"Toveri!" siten hän alottaa kirjeensä. "Tiedän, että me monessa asiassa olemme samaa mieltä ja että me molemmat, ainakin osittain, tulemme taistelemaan saman asian puolesta, sillä tekin kuulutte 'meidän' — harhauskoisen nuoren Ruotsin joukkoon. Mutta vaikkei niin olisikaan, ei se sittenkään estäisi minua tarjoamasta teille toverillista kädenlyöntiä, sillä en mitään vihaa niinkuin ammattikunta-henkeä. Rehellisyys, kas se on pääasia! Levollinen, hillitty rehellisyys ja väsymätön totuuden tavoittelu olkoot alati silmiemme edessä. Vaikea on tosin olla oma itsensä, mutta siihen kaiken itsekasvatuksen sittenkin tulee pyrkiä."[22]

Lähestyessään täten Lundegårdia Ernst Ahlgren toivoi voivansa olla hänelle avuksi, mutta samalla hän myös halusi saada hänestä hyvän toverin, jonka kanssa hän voisi keskustella töistään ja harrastuksistaan. Hänen omat katkerat kokemuksensa olivat vieneet hänet siihen, että hän piti miehen ja naisen välistä toverillista suhdetta ihanteena, jota hän olisi tahtonut toteuttaa omassa elämässään saadakseen näyttää, mihin hän miehen toverina voisi kelvata. "Tuntevatkohan muutkin naiset", kirjoittaa hän kerran "suureen kirjaansa", "tätä samaa ystävyyden ja levollisen kiintymyksen tarvetta, joka saavuttamattomana aina on ollut elämäni kiusa, mutta joka tyydytettynä voisi olla suurin onneni? Naisten välisessä ystävyydessä on jotain noloa, miehen ystävyyttä ei uskalla tavoitella, sillä se 'ei ole sopiva', sekä mies että muut käsittäisivät sen vain väärin. Pahoittelen sitä suuresti, sillä voisin olla älykkään miehen verraton liittolainen, jos hän vain itse tietäisi mitä hän tahtoo ja kykenisi sen selvästi selittämään minulle. Minun väsymätön tarmoni ja sukkeluuteni voisivat hänen palveluksessaan ja hänen vaikutuksensa alaisena saada ihmeitä aikaan, mutta yksin en kykene mihinkään, sillä — olen vain nainen. Minä tarvitsen toisen vahvemman tahdon tukea ja toisen terävämmän katseen valoa." Ja joskin tätä ihannetta oli ehkä mahdoton täydelleen toteuttaa, niin kehittyi sittenkin Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin välisestä suhteesta mitä lämpimin ystävyys, jota toiselta puolen luonteiden hengenheimolaisuus, toiselta puolen yhteiset työt ja harrastukset lujittivat.

Siitä huolimatta tutustuminen kävi hyvin hitaasti. Ernst Ahlgrenin ystävällinen ja toverillinen kädenlyönti tuotti tosin nuorelle vasta-alkajalle suurta iloa, ja ensi työkseen, käydessään myöhemmin kesällä kotonaan, hän tuli häntä tervehtimään. Mutta he olivat molemmat niin ujoja luonteeltansa, etteivät he voineet vapaasti seurustella. Varsinkin Ernst Ahlgren oli vieraiden seurassa jäykkä ja hiljainen, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta hänen oli melkein mahdoton voittaa arkuuttansa. Yhtä helposti kuin hän kirjoitti, yhtä vaikea hänen oli puhua. Sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuun, hän punastui ja änkytti saamatta esille sitä mitä olisi halunnut sanoa. Suureksi osaksi tämä tavaton ujous riippui myös siitä täydellisestä itseluottamuksen puutteesta, joka oli hänelle ominaista. Hän seisoi mielestänsä kaikkia muita alempana, oli sekä ruumiillisesti että henkisesti "moukkamainen", oppimaton, tavoiltaan ja esiintymiseltään kömpelö ja sen vuoksi hän ei myöskään koskaan voinut vapautua siitä tunteesta, että hän kuului vain "kirjalliseen alaluokkaan", ettei hän koskaan voisi saada mitään suurta ja ensiluokkaista aikaan. Ja kaiken lisäksi hän kärsi vielä ikäänkuin koko sukupuolensa puolesta, jonka heikkoudet kiusasivat häntä siinä määrin, että hän halveksi ja vihasi naisia ja arveli niiden joka suhteessa, ei vain olosuhteiden pakosta, vaan omasta tahdostaankin, seisovan alapuolella miehiä.

Tämä sairaalloinen vaatimattomuus ja omanarvontunnon puute, josta hän itse ehkä enimmin kärsi, oli, niinkuin jo sanottu, juurtunut häneen jo lapsesta, eikä hän myöhemmälläkään iällä voinut siitä kokonaan vapautua.

Mutta sittenkin tuli Lundegårdista Ernst Ahlgrenin miltei jokapäiväinen vieras, ja määräajalla iltapäivin nuorukainen pistäytyi aina kirjakauppaan, jossa hän tiesi hänen työskentelevän. Useimmiten hän toi mukanaan novellin tai palasen pitempää kertomusta, jonka hän juuri oli saanut käsistään, ja lähtiessään vei kotiinsa jonkun Ernst Ahlgrenin tekeleen. Tavatessa seuraavalla kerralla kumpikin lausui luetun johdosta arvostelunsa, mikä useinkin sattui varsin ankaraksi. Sillä kumpainenkin vaati täyttä suoruutta ja totuutta toiselta. Mutta kun siksi tuli, ei kiitosta eikä rohkaisuakaan säästetty.

Aluksi, niinkuin sanottu, ei keskustelu sujunut luontevasti, ja usein kumpainenkin puhui melkein kuumeisella kiihkolla, jotta keskustelu vain ei taukoaisi. Varsinkin Ernst Ahlgren kärsi sanomattomasti tästä teennäisyydestä, ja tuo tuskallinen tunne kävi miltei sietämättömäksi, kun hän huomasi Lundegårdin tuntevan pettymystä ja pahoittelevan sitä, ettei saanut häneltä sitä mitä oli odottanut.

Mutta arkuus ja teennäisyys katosi kokonaan, kun Lundegård syksyllä matkusti pois ja väkinäisen seurustelun sijaan astui kirjeenvaihto. Nyt Ernst Ahlgren saattoi olla täysin oma itsensä ja tarvitsematta pakoittaa itseään puhumaan ja kuulemaan omaa ääntänsä, joka oli hänelle kovin vastenmielinen, sai lausua ilmi ajatuksensa ystävälle, jonka hän tiesi häntä ymmärtävän. Kirjeissään hän saattoikin puhua aivan häikäilemättömän suoraan, eivätkä puheenaiheet häneltä koskaan loppuneet.

Tämä kirjeenvaihto, jossa he pohtivat kaikkia mahdollisia kysymyksiä taivaan ja maan välillä, oli tavattoman tärkeä kummankin kehitykselle, sillä se pakotti heidät muodostamaan itselleen mielipiteen kaikista asioista ja puolustamaan sitä toisiaan vastaan. Sillä vaikka he olivatkin saman hengen lapsia, niin erosivat heidän käsityskantansa toisistaan sittenkin monessa suhteessa. Se riippui jo suuresti ikäeroituksesta, sillä olihan Ernst Ahlgren toistakymmentä vuotta vanhempi Axel Lundegårdia, sekä toisekseen siitä, että kaiken sen, minkä nuorukainen periaatteellisesti oli itselleen omistanut, oli Ernst Ahlgren itse elämässään kokenut.

Innostuttuaan kerta johonkin asiaan saattoi Ernst Ahlgren laveasti esittää mielipiteitään ja ajatuskantaansa, useinpa valaista kysymystä esimerkeillä, jotka olivat mitä täydellisimpään tyylilliseen muotoon puetut. Tämä puoli Ernst Ahlgrenissa oli Lundegårdille jotakin aivan uutta, hänen puheliaisuutensa ja avomielisyytensä "kulissien takana" niin sanoakseni hämmästytti ja ilahdutti häntä. Ja niinpä kerran hän leikkiä laskien kysyykin häneltä, minnekä "puukuva", jonka hän "niin usein oli nähnyt kirjakaupassa", minnekä "etana, joka ei koskaan uskaltanut tulla ulos kuorestaan", oli voinut kadota.

Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren alkoi kirjeenvaihtonsa Lundegårdin kanssa, ei "suuri kirjakaan" ollut enää hänelle yhtä tarpeellinen kuin ennen, sillä kaiken sen, minkä hän tähän asti oli sille uskonut, hän saattoi nyt kirjoittaa Lundegårdille. Heidän suhteensa muodostuikin aikaa voittaen yhä toverillisemmaksi, he tunsivat olevansa yhtä vapaat toistensa suhteen kuin kaksi miehistä toveria, joiden ainoana yhdyssiteenä ovat yhteiset työt ja harrastukset.

"Ensimäinen ehto sinun ja minun välillä on ja tule olemaan: vapaus", kirjoittaa Ernst Ahlgren. "Ei mitään pakkoa, lupausta eikä velvoitusta. Jos huomaisin, että sinulla olisi vaikka kuinkakin vähän velvollisuudentunnetta minua kohtaan, niin olisin onneton. Minä sanoisin: 'mene, et koskaan ole ymmärtänyt minua!' Jos epäilisin sinun kirjoittavan minulle vain siksi, että arvelisit minun tulevan pahoilleni jollet sitä tekisi, niin vetäytyisin heti syrjään. Sillä vain täydellisessä vapauden tunteessa sielunelämä voi syvästi ja täysin siemauksin hengittää. Minun puolestani sinä olet vapaa kuin taivaan lintu; en yritäkään sinua edes pikkusormellani pidättää. Niin, sinä olet yhtä vapaa kuin poikani olisi, jos olisin niin onnellinen, että minulla olisi poika."[23]

Tämä ystävyys vaikutti mitä hedelmöittävimmin kumpaisenkin kehitykseen, ei yksin kirjailijoina, vaan ihmisinäkin. Se antoi Ernst Ahlgrenille itseluottamusta ja elämänhalua, se enensi hänen työkykyään ja kannusti häntä pyrkimään eteenpäin. Ja samalla se esti häntä tulemasta yksipuoliseksi ja ahtaaksi, mikä vaara kuitenkin oli niin lähellä niissä olosuhteissa, joihin kohtalo oli hänet sitonut. Ilman Lundegårdia hänestä olisi varmaan tullut tuollainen "yksinäinen olento", niinkuin hän sanoo kerran kirjeessään Ellen Keylle, "joiden pakostakin täytyy kehittyä yksipuolisiksi. Sillä jonkunmoinen suhde miehen ja naisen välillä on välttämätön", sanoo hän, "minä tarkoitan sielullinen suhde, jotta heidän kehityksensä voisi saavuttaa mahdollisimman kukoistuksen. Se on minun vakaumukseni, niin, vieläpä enemmänkin: koko elämänkokemukseni. Siksi se on myös salainen keppihevoseni. Mies, joka ei koskaan ole ollut lähellä ketään naista ... siten, että heidän välillään olisi voinut muodostua rauhallinen ja luottava suhde, ei voi koskaan saavuttaa täydellistä sopusointua, hänen olentonsa hienoimmat vivahdukset eivät koskaan voi puhjeta esiin. Ja samoin on meidän naistenkin laita, ehkäpä vieläkin suuremmassa määrässä; sillä kasvatuksemme on alusta alkaen suunnattu siihen, että me pakostakin tulemme yksipuolisiksi ja ahdasmielisiksi."[24] Ja Lundegårdille itselleen hän kirjoittaa: "Minä luulen, että toveruutemme on suuresti vaikuttanut kehitykseeni. Sillä minussa on suuri varasto mahdollisuusarvoja, jotka eivät läheskään vielä ole ennättäneet tulla muokatuiksi siksi miksi ne voivat tulla. Ennen tunsin itseni aina yksinäiseksi kaikessa siinä, mikä koski kirjallisuutta ja työtäni, eihän minulla ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisin voinut keskustella siitä. Minä tein työtä, mutta epätoivoisella sitkeydellä, sillä enhän sittenkään kelvannut mihinkään. Tosin minun menestyksentoivoni ei nytkään ole suuri, mutta sitä on joka tapauksessa olemassa — ja sitä paitsi on minulla toveri! Ja ymmärräthän miten suloista se on, kun on elänyt niin eristettynä kuin minä!"[25]

Ja toisen kerran hän sanoo, puhuessaan siitä mahdollisuudesta, että heidän ystävyytensä ehkä ei tulisi olemaan kovin pitkäaikainen, sillä voisihan sattua, että hän "pikemmin kuin he aavistivatkaan soluisi pois" tai että hän "väsyisi kirjeenvaihtoon" tai tuntisi olevansa "tarpeeton". "Mutta se ainakin on varma", lisää hän, "että olkoon eromme syynä mikä hyvänsä ja tapahtukoon se milloin hyvänsä, sinä silloin et ole sama ihminen kuin meidän tutustuessamme toisiimme. Meidän kehityksessämme on toisen vaikutus aina tuntuva, yhteistyö ja se onni, että naamiotta olemme saaneet seurustella yhdessä, on ikiajoiksi jättävä siihen jälkensä. Ja minun on mahdoton ajatella, että koskaan voisimme katkeruudella muistella tätä aikaa."[26]

Tämä ystävyyssuhde oli niin vailla kaikkea eroottista tunnetta kuin miehen ja naisen suhde yleensä voi olla, pikemmin heitä yhdisti äidin ja pojan välinen tunne, sellainen toverillinen ystävyys, joka on mahdollinen nuoren ja aikansa henkisiä rientoja seuraavan äidin ja lahjakkaan pojan välillä. Mitä kauneimman ilmaisunsa tämä heidän suhteensa on saanut heidän yhteisessä teoksessaan "Modern" (Äiti), jossa varsinkin äidin hienotunteinen ja epäitsekäs luonne on suurella myötätunnolla piirretty. Myöskin pojan luonteenkuvaus vastaa sitä kuvaa, jonka Ernst Ahlgren antaa sisarelleen puhuessaan Lundegårdin "kulmikkaisuudesta ja jäykkyydestä" ja hänen "halustaan salata mahdollisimman tyystin kaikki hyvät puolensa",[27] tai sanoessaan hänestä Gustaf af Geijerstamille, että "hän on sellainen huimapää, joka työntää kaikki ihmiset luotaan".[28]

Mielenkiintoisinta Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin kirjeenvaihdossa on se kirjallinen kritiikki, jota he harjoittivat keskenänsä, sillä se tuo ilmi heidän rehellisen pyrkimyksensä totuuteen taiteessaan sekä samalla kuvaa kummankin erilaista taiteilijatemperamenttiä. Niinpä Ernst Ahlgren kerrankin kirjoittaa:

"Minäkö haluaisin saada sinun tyylisi omani kaltaiseksi — ei, ei! Mutta sinulla itselläsi on siinä suhteessa paljon edellytyksiä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Et tiedä miten joustava kielesi olisi, jos käsittelisit sitä hiukan huolellisemmin, jollet vaistomaisesti koettaisi saada sitä niin karkeatekoiseksi. Minä rakastan voimaa ja minä nautin siitä, että häikäilemättömästi uskallat käyttää jotakin määrättyä sanaa, joka paremmin kuin mikään muu ilmaisee juuri sitä, mitä tahdot saada sanotuksi, mutta minä toivoisin, että sama ääni, joka kykenee linkoamaan ilmaan tuon sanan niin voimakkaasti, että toisen täytyy hätkähtää ja pidellä korviaan, että sama ääni hallitsisi koko sävelasteikkoa, että se kykenisi tulkitsemaan joka ainoaa värähtelyä ihmissielussa. Karkeatekoinen on sinun vahvin puolesi, mutta yksitoikkoisuus on aina väsyttävä."[29]

Ernst Ahlgrenin suora puhe ei kuitenkaan aina ollut Lundegårdille mieleen, eikä tämä salannutkaan mielipahaansa jos siksi tuli. Mutta Ernst Ahlgren ei voinut imarrella, sitä paitsi koko heidän toverillisella suhteellaan ei olisi hänen mielestään ollut mitään merkitystä, jollei se olisi ollut rakennettu täydelle luottamukselle ja suoruudelle. "Luuletko, että olisin ollut niin ilkeä", sanoo hän kerrankin, "jollen olisi uskonut kertomuksessasi piilevän suuriakin mahdollisuuksia? Kannustetaanko hevosta, jolla ei ole voimaa hypätä?"[30]

Ja toisen kerran hän vieläkin voimakkaammin, miltei loukkaantuneena puolustaa itseänsä ja heidän täysin vapaata ja riippumatonta suhdettansa: "Etkö voi ymmärtää, että kun minä teen huomautuksiani, niin ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että sinä todellakin ottaisit ne varteen, vaan minä lausun vain ilmi mielipiteeni siltä varalta, että mahdollisesti joskus voisin huomauttaa jotain, joka sinulta itseltäsi on jäänyt huomaamatta. — 'Holhooja-ääni!' En koskaan enää pyydä saada lukea käsikirjoituksiasi, saanhan lukea ne myöhemmin painettuina ja voin erinomaisesti tyytyä siihen 'holhoojasydämeni' tuntematta vähintäkään okaanpistosta sen johdosta. Mutta jos siitä huolimatta edelleen tahdot tarkastaa minun tekeleitäni, niin olen sinulle hyvin kiitollinen, sinun 'holhouksesi' ei koskaan ole rasittanut minua. Mutta jollet halua, niin sano suoraan, me voimme silti olla ystäviä — jos sinua haluttaa. 'Sinä et pane vähintäkään huomiota todellisesti vaikuttaviin kohtiin', sanot sinä. Vai niin, enkö todellakaan! Olisiko minun ehkä pitänyt pidättää käsikirjoitus vuorokautta kauemmin luonani ennättääkseni kertoa sinulle, mitä ihailtavaa siinä oli? Ei suinkaan siitä, mikä on hyvää, ole mitään sanottavaa, ei suinkaan sitä ole tarvis tarkastaa tai mahdollisesti korjata?"

Mutta sitten hän jatkaa jälleen leppyneenä: "Älkäämme riidelkö kuin lapset, vaan ajatelkaamme levollisesti! Jos voit saada minut vakuutetuksi siitä, että olen väärässä, niin annan myöten ... minä en pane päätäni pantiksi siitä, että kaikki mielipiteeni olisivat oikeat."[31]

Mutta samoinkuin Ernst Ahlgren ei tahtonut tyrkyttää mielipiteitään Lundegårdille, samoin hän ei myöskään ottanut sokeasti varteen hänen neuvojansa, vaan puolusti rohkeasti omaa kantaansa. Kerrankin lähettäessään luku luvulta Lundegårdin tarkastettavaksi parasta aikaa tekeillä olevaa "Pengar" (Rahaa) teostansa hän vastauksissaan Lundegårdin muistutuksiin toi puolustuksekseen esiin monta erittäin mielenkiintoista kohtaa. Kerrankin, kun Lundegård huomauttaa, ettei hän sanallakaan ilmaise päähenkilön, nuoren rouvan mielentilaa hääyön jälkeen, vastaa Ernst Ahlgren:

"Turhan kaino en ole, kun minun mielestäni on pakko puhua, sen tiedät itse. Mutta jos olisin tässä kohdassa käyttänyt todellisuuden mustia värejä, niin olisin heikontanut loppukohtauksen vaikutusta, jolloin hän itse puhuu avioelämästään. Siksi tahdoin tässä paikassa kosketella asiaa niin hellävaroen kuin suinkin. Sillä jos olisin ruvennut puhumaan, niin olisin antanut iskun, kovemman kuin mitä koko kirjassa on. Minä isken joko koko voimallani, tai en edes nosta kättäni. Mutta jos nimeni saa hyvän kaiun, niin että se leviää laajoihin piireihin, silloin en hillitse enää iskujani, ja sen iskun nimenä on silloin oleva 'äidinrakkaus'. Tahtoisin heittää tämän kuulumattoman valheen vasten sovinnaisuuden kasvoja: orjan väkivaltainen viha kuohuu suonissani vain ajatellessanikin sitä! Mutta moni ennen minua on oppinut vaikenemaan unohtamatta silti lyömisen taitoa...

"Minkä vaikutuksen se nuoreen naiseen teki? kysyt sinä. Luulin, että hänen mielialansa olisi käynyt ilmi kylmästä ja koleasta aamutunnelmasta, hänen väristyksistään, hänen huokauksestaan katseen osuessa morsiushuntuun, joka 'eilen' oli vielä niin kaunis. Mitä tulee tuohon 'antaa-mennä'-tunnelmaan, josta sinä puhut, niin on sitä jossakin määrin olemassa, mutta hän ei kykene vielä täysin ymmärtämään, että kaikki on mennyttä."

Naisen ja miehen välinen suhde, se olikin se kysymys, jonka ympärillä Ernst Ahlgrenin ajatukset alituisesti liikkuivat, ja sitä hän lukemattomat kerrat koskettelee myös kirjeissään Lundegårdille. Kaikkein ensimäisen aiheen tämän kysymyksen pohtimiseen antoi hänelle Strindbergin vasta ilmestynyt "Giftas" teos, jonka tyyli loukkasi häntä, mutta jonka kuvaukset kaikesta räikeydestään huolimatta olivat hänestä tosia eivätkä estäneet häntä näkemästä sitä voimakasta persoonallisuutta, joka piili niiden takana. "Useimmissa tapauksissa olen yhtä mieltä hänen kanssansa," sanoo Ernst Ahlgren. "Hänen hyökkäyksensä sukupuoltani vastaan ovat aivan oikeutettuja. Hän on ehkä yksipuolinen, sitä en kiellä, mutta hänen väitteissään on hyvin paljon tervettä totuutta. Minä tunnen olevani ikäänkuin rehellisempi ja parempi luettuani hänen kirjansa. Sillä hänen käsityksensä on pohjaltaan oikea: sivistyneen naisen laiskuutta vastaan meidän juuri pitää sotia. Tuollaisissa keskiluokan avioliitoissa mies joutuu kärsimään vääryyttä, nainen on liiaksi hieno tehdäkseen työtä, jota vastoin mies saa raataa kuin orja. Minä olen ollut siitä selvillä jo paljoa ennen kuin Strindberg alkoi siitä puhua. Mielipiteet käyvät siis yhteen omieni kanssa ja siksi teos on riistänyt minut mukaansa, joskin sävyssä on jotakin epämiellyttävää — hutiloitua."[32]

Vieläkin selvemmin kuin Lundegårdille Ernst Ahlgren kirjoittaa tästä samasta asiasta Karl af Geijerstamille. Joskin kirja hänen mielestään sisältää "paljon väärää ja epäoikeutettua", niin on sen perusajatus kuitenkin oikea, sanoo hän, se nimittäin, että keskiluokan mies saa yksin kantaa koko perheen taakan. "On väärin kasvattaa nuoria tyttöjä niinkuin heitä nykyään kasvatetaan. Pitäisi toki ottaa huomioon se mahdollisuus, että heistä voi tulla perheen äitejä."

Ja sitten hän jatkaa:

"Mutta Strindberg tekee saman erehdyksen kuin naisasianaisetkin, hän asettaa miehen ja naisen kahteen vastakkaiseen riviin, aivan kuin kaksi toisiaan vastaan taistelevaa voimaa. Ja hän koettaa kaikella tavalla pitää tätä käsitystä vireillä. Sellaisesta ei koskaan voi koitua mitään hyvää. Eikä se voi olla luonnon tarkoituskaan. Päin vastoin, juuri ymmärtämystä molempien sukupuolien välillä kaivataan. On luonnotonta, että he taistelevat toisiansa vastaan, mutta luonnollista, että he ahertavat rinnan yhteisessä työssä täydentäen toisiaan. Kaikki muu on johtava vääryyksiin toisella tai toisella puolella.

"Strindberg on oikeassa sanoessaan, että naisella on velvollisuuksia, mutta hän on väärässä leimatessaan hänet kauttaaltaan pahaksi. Hän on kokonaan unohtanut, miten suuresti miehen pintapuolisuus on vaikuttanut naisen turhamaisuuteen. Eikä hän ota huomioon sitä, että vapauden puute aina kasvattaa petollisuutta, yhtä suuressa määrin orjuutettujen miesten kuin naistenkin parissa. Lain puustavi on ollut naisia vastaan, siksi naiset ovat viekkaudella anastaneet itselleen inhimilliset oikeutensa, viekkaus heikontaa luonnetta ja huono luonne riistää itselleen mitä ikänä se voi välittämättä siitä, tekeekö hän toiselle vääryyttä... Strindberg ei näe asioita niiden yläpuolelta, siksi hän ei ole oikeudenmukainen. Mutta kaikkien hänen kierojen ja väärien väitteittensä joukossa on kuitenkin sellaistakin, jota on pakko sanoa."[33]

Varsinkin Strindbergin puolustamia aikaisia avioliittoja Ernst Ahlgren vastustaa. "Eikö ensimäinen rakkaus ole vain laululintu, joka julistaa kaikkien mahdollisuuksien heränneen henkiin", sanoo hän Lundegårdille. "Eikö se ihastuksen tunne, joka silloin valtaa mielen, sen sijaan että se tarkoittaisi sitä 'esinettä', joka sattumalta on joutunut tiellemme, pikemmin vain kohdistuu siihen ihanteeseen, jonka olemassa-olon me silloin ensi kertaa vasta aavistamme ja jota me ikävöimme koko olemuksellamme — sekä ruumiillamme että sielullamme — ihmishengen sammumattomalla kaipuulla?"[34]

Ja tästä hän johtuu kysymykseen, tuleeko avioliiton olla koko elämänaikuisen vai ei.

"Olkoon avioliitto lyhyt- tai pitkäaikuinen, kirkollinen tai laiton — minun sanakirjani ei koskaan kunnioita sitä avioliiton nimellä, jollei se ole solmittu siinä vakavassa tarkoituksessa, että aviopuolisot jakavat keskenään tasan sekä elämän taistelut ja kärsimykset, että ilot ja nautinnot."[35]

"Minä en taistele avioliittoa, vaan ainoastaan sen irvikuvaa vastaan", kirjoittaa hän myös kerta sisarelleen. "Minun mielestäni naisen osaksi ei voi tulla sen suurempaa kunniaa eikä täydellisempää onnea kuin olla kelpo miehen vaimona; jos nimittäin nuo kaksi rakastavat toisiaan niinkuin kaksi ihmisolentoa voi rakastaa."[36]

Mutta mikä on syynä siihen, että avioliitto tuottaa useimmille paljoa enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin iloa ja rauhaa, kysyy hän. Yksi tärkeimpiä syitä on se, että he astuvat elämään tuntematta sitä sekä omaa itseään. Vanhemmat koettavat pitää tyttäriä niin tietämättöminä kuin suinkin, ja he joutuvat avioliittoon aavistamatta mitä vaatimuksia ja velvollisuuksia se mies voi asettaa heille, jonka kanssa heidän tulee elää.

Yhdenvertaisuus on se perusta, jolle avioliitto on rakennettava, sanoo hän. Mutta ei yksin yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus riitä, vaan ensi sijassa sen tulee tunkeutua ihmisten omaan tietoisuuteen. Sillä "naiset ovat suureksi osaksi itse syypäät siihen, ettei yhdenvertaisuutta ole olemassa molempien sukupuolten välillä: heidän mielistelyhalunsa ja häveliäisyytensä ovat suurimpana esteenä."[37]

"Jospa miesten ja naisten välinen suhde voisi muuttua inhimilliseksi. Jospa he puhuisivat ja eläisivät ja tekisivät yhdessä työtä, eivätkä valehtelisi ja teeskentelisi toisilleen ja esiintyisi toistensa seurassa kuin valkeiksi silatut haudat."[38]

Mutta samalla Ernst Ahlgren käsittää myös sen vaaran, joka seuraa yhdenvertaisuuden mukana. "Jos yhdenvertaisuus eri sukupuolien välillä kehittyisi siihen suuntaan, että kumpaisetkin tulisivat yhtä siveettömiksi", sanoo hän Lundegårdille, "niin luulen, että nykyiset olot ovat paremmat. Ei, minä toivoisin, että naiset oppisivat ymmärtämään miehiä, ja katsomaan tervein silmin kaikkea, mikä koskee 'rakkautta'. Mutta tulla teidän kaltaisiksenne? Ei, ei, ei!"[39]

Ja koko luontaisella kiihkeydellään hän koettaa kumota Lundegårdin käsityskantaa, kun tämä vastustaa nuorten tyttöjen askeettista elämäntapaa. "Voisitko täydellä todella, silmä silmästä, levollisesti harkiten ja seisoen itse asian ulkopuolella kehoittaa nuorta tyttöä, joka täydellä luottamuksella kääntyy puoleesi — voisitko kehoittaa häntä heittämään askeesinsa mereen ja vain aistillisuuden tyydyttämiseksi pilaamaan yhteiskunnallisen asemansa? Eikö sinuun koskisi, jos joku, joka olisi sinulle rakas, toteuttaisi teoriasi?... Minulla on aivan toisellainen edesvastuuntunne kuin sinulla siksi, että olen äiti, äiti, jolla on niin suuri vaikutusvalta nuoreen mieleen kuin luullakseni vain ani harvoilla äideillä."[40]

Mutta silti "aistillisuus on oikeutettua", hän näkee siinä jotain "tervettä, raitista ja luonnollista — ja siis kaunistakin", niinkuin hän Lundegårdille kirjoittaa. "Se voi olla yksinkertaista, kohtuullista niinkuin luonto itse, enkä minä siinä voi nähdä mitään rumaa tai vastenmielistä. Päin vastoin. Sillä mikä on luonnollista on myös puhdasta; vain teennäisyys ja luonnottomuus on inhottavaa ja paheellista."[41]

Ja samalla hänen terve ja luonnollinen käsityskantansa nousee sitä sovinnaista ja kieroa yleistä mielipidettä vastaan, joka siveellisyyskysymyksissä ei arvostele naista samalla mittakaavalla kuin miestä. "Varsinkin sanaa 'vietelty' tahtoisin höyhentää", huudahtaa hän. "Aivan kuin meillä naisilla ei olisi tahtoa eikä järkeä eikä edesvastuuntunnetta yhtä hyvin kuin miehilläkin. Mutta vika on kokonaan siinä, että meitä pidetään jonkinmoisena omaisuutena. Jos miehellä on laiton rakkaussuhde, jää se hänen yksityisasiakseen, mutta jos naisella on sellainen, niin pidetään sitä yhteiskunnallisena varkautena. Hän on varastanut jotakin itseltään, sellaista, mikä ei ole ollut hänen omaisuuttaan, vaan toisten; siksi hänet vedetään edesvastuuseen, siksi hän on tuomittava; siksi hän on pelkuri, siksi hän itse (tai pikemmin mies, joka on tekeytynyt naisen asianajajaksi) on keksinyt sanan 'vietelty'. Mutta kun naiset saavuttavat saman inhimillisen arvon kuin miehetkin sekä heidän että omissa silmissään, silloin tuokin sana joutuu pois käytännöstä."[42]

Ernst Ahlgren puhuu tästä samasta asiasta kerran myös kirjeessä Ellen Keylle, josta selvemmin kuin mistään muusta lausunnosta käy esille hänen ennakkoluuloton ja puolueeton käsityskantansa. Hän sanoo siinä:

"Olen kovin huvitettu kuulemaan kummankin puolen (sekä miesten että naisten) mielipiteitä, mutta että olisi olemassa jotain ehdottomasti oikeata, jota voisi sovelluttaa kaikkiin oloihin ja kaikkiin ihmisiin siveellisyysasiaan nähden ... ei, sitä minä en voi uskoa. Minun olisi kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin 'leiriin' minä kuulun. Minä elän kuin askeetti ja inhoan siveettömyyttä... Mutta minä en usko, että jokaisen miehen, joka on käynyt ostetun naisen luona, tarvitsee olla irstas, ja minä tiedän, että moni, joka elää vain vaimonsa kanssa, voi sitä olla. Tällaisissa asioissa on minun arvosteluni toinen kuin useimpien naisten."

Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren pohtii niinikään tätä kysymystä. "Etten kuulu minkäänlaiseen naisten jumaloimisliigaan, sen sinä tiedät", sanoo hän. "Minä asetan ehdottomasti miehen korkeammalle kuin naisen kaikessa muussa paitsi siveellisyydessä. Me naiset olemme siveellisiä siksi, että meidät leimataan kunniattomiksi tässä miesten järjestämässä yhteiskunnassa, jollemme (naimattomina ollessamme) tukahduta sukupuolielämäämme."[43]

Tämä kysymys oli varsinkin talvella 1884 Ernst Ahlgrenin mielessä, hänen kirjoittaessaan ensimäistä suurempaa teostansa "Pengar", jossa hän, niinkuin hän itse sanoo, tahtoi näyttää, miten paljon "nurjaa ja kieroa oli olemassa naisellisen 'siveellisyyden' vanginvartijajärjestelmässä". Pohtiessaan tätä kysymystä Lundegårdin kanssa monet seikat hänelle itselleenkin vasta selvisivät ja vain vähitellen hän sai muodostetuksi sen terveen ja ennakkoluuloista vapautuneen elämänkatsomuksen, mikä hänen teoksilleen on ominaista.

Mutta niin suuri kuin Lundegårdin vaikutus olikin häneen, niin ei hän sittenkään ilman muuta omistanut itselleen nuoremman toverinsa mielipiteitä, varsinkin niiden sovelluttamisessa itse elämään hän säilytti oman itsenäisen kantansa. Hän ei voinut hyväksyä sitä rynnistävää tapaa, jota Lundegård nuorekkaassa innossaan puolusti, vaan kannatti suurempaa maltillisuutta arvellen, että vain vähä kerrallaan oli uutta koetettava saada vanhentuneen sijaan.

Mutta joka tapauksessa Ernst Ahlgrenilla oli aivan verratonta apua tästä miehisestä ystävästään ja työtoveristaan ja samalla tämä ystävyys oli suurena ilonlähteenä hänen elämässään, jossa itsessään oli niin niukalta iloa. Ja mikä vieläkin enemmän: hän tunsi ensi sijassa olevansa ihminen Lundegårdin silmissä, eikä vain nainen, ja siihen hän pani kaikkein enimmin arvoa.

Sitä katkerammalta hänestä tuntui, kun ulkoa tulevat sora-äänet alkoivat häiritä tätä sopusointuista ystävyyttä ja joksikin aikaa vieroittivat heidät toisistaan. Jo aivan heidän tuttavuutensa ensi aikoina olivat Lundegårdin taajat käynnit Ernst Ahlgrenin luona antaneet aihetta puheihin, olipa häntä kehoitettu suurempaan varovaisuuteenkin, jotta hän ei yllyttäisi postimestarin mustasukkaisuutta. Lundegård oli pitänyt sitä kuitenkin aivan mahdottomana, puolustaen itseään sillä, että Ernst Ahlgren oli "paljoa enemmän henkeä kuin ruumista". Niin kauan kuin heidän suhteensa supistuikin miltei yksinomaan kirjeenvaihtoon, eivätkä mitkään vieraat elementit päässeet heitä häiritsemään, kävikin kaikki tasaista kulkuaan. Mutta kun Ernst Ahlgren joutui lähempään kosketukseen muun maailman kanssa ja ihmiset antoivat heidän ystävyydelleen toisen värityksen kuin mitä sillä todellisuudessa oli, eivät hekään voineet väistää väärinkäsitysten kareja.

Ei mikään ollut sen vieraampaa Ernst Ahlgrenille hänen suhteessaan Lundegårdiin kuin eroottinen tunne, ja siksi muiden ihmisten epäilykset kiusasivat häntä, varsinkin kun hän pelkäsi Lundegårdinkin samaa olettavan. "Tukholmassa pelkäsin vielä tavallista enemmän, että luulisit minun olevan rakastuneen sinuun ja että olettaisit minun tulleen sinne vain sinun tähtesi", kirjoittaa hän Lundegårdille, "ja siksi luulin sinun jäykkyytesikin johtuvan vain siitä vastenmielisestä tunteesta, jota tämän luonnottoman oletuksen täytyi sinussa herättää."[44] Ja "suureen kirjaansa" hän samoihin aikoihin kirjoittaa: "Koko olentoni tahtoo ikäänkuin liueta yhdeksi ainoaksi suureksi pilkannauruksi sen johdosta, että minua koetetaan ryvettää erotiikalla, minua, joka ajoittain tuskin ajattelenkaan, mitä sukupuolta olen." Mutta samalla tähän pelkoon sekaantuu toinenkin tunne: että Lundegård vain säälistä jatkaisi ystävyyttä tietäessään miten iloton ja yksinäinen hänen elämänsä oli. Vapautuakseen tästä nöyryyttävästä tunteesta, Ernst Ahlgren sanoo hänelle: "Minustakin tuntuu vapautukselta, kun ei tarvitse enää kirjoittaa. Aavistin, että näin kävisi. Mutta en ole katkera silti. Minulla ei ole ainoatakaan pahaa muistoa meidän ystävyydestämme. Se tuntuu nyt vain niin kaukaiselta."[45]

Mutta tähän rikkoontumiseen oli toinenkin syy. "Pengar'in" ilmestyttyä olivat ystävykset Ernst Ahlgrenin ehdoituksesta ryhtyneet yhdessä kirjoittamaan näytelmäkappaletta, johon aihe otettiin hänen "Koketten" nimisestä novellistaan. Suullisesti he aluksi keskustelivat henkilöittensä luonteista, jakoivat sitten eri kohtaukset keskenänsä, tarkastivat toistensa työtä, lisäsivät, pyyhkivät ja korjasivat ja jälleen keskustelivat suullisesti keskenään, kunnes näytös näytökseltä valmistui heidän käsistään. Ja kun sitten "Final" syksyllä 1885 tuli painosta, ilmestyivät molempien työtoverien nimet ensi kertaa rinnakkain julkisuudessa. Ernst Ahlgrenin nimellä oli silloin jo hyvä kaiku yleisön parissa, sillä edellisenä keväänä oli hänen "Pengar" teoksensa suuresti vahvistanut hänen kirjailijamainettaan, Lundegård sitä vastoin yritti vasta ensi askeleitaan kirjallisella alalla. Siksipä yleisö käsitti tämän nimien yhdistelmän vain jonkunmoiseksi naiiviksi yritykseksi Ernst Ahlgrenin puolelta vetää esille persoonallinen ystävänsä, eikä tällaisia epähienoja viittauksia puuttunut arvosteluistakaan. Se oletus, että Lundegård olisi siis vain jonkinlainen kirjallinen parasiitti, loukkasi luonnollisesti hänen kirjailija-ylpeyttään.

Kirjeenvaihtoa jatkui kuitenkin aina syksyyn 1886, joskin sävystä voi huomata, ettei toverillinen suhde ollut entisellään. Se katkesikin kokonaan, kun norjalaisen H. Jaegerin romaani "Kristiania-bohémen", jota Ernst Ahlgren ankarasti paheksui, mutta Lundegård sitä vastoin julkisestikin puolusti, otettiin takavarikkoon, ja kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin heidän välinsä tuli jälleen entiselleen.

Kuinka syvästi tämä tapaus koski Ernst Ahlgreniin, siitä on selviä todistuksia "suuressa kirjassa". Niinpä hän kirjoittaa:

"Nyt minulla ei ole enää mitään ilon syytä. Hän ei ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, minä en voi syyttää häntä mistään. Kaikki kävi niinkuin oli pakko käydä; se oli välttämättömyyden laki...

"Minä tahdon, että sinä lähdet minun luotani minun koettamattakaan pidättää sinua. Minä tahdon itsekin poistua. Mutta vain kehittyäkseni hiljaisuudessa, voidakseni kerran taas palata, ojentaa sinulle käteni ja sanoa: kelpaanko minä nyt sinun vanhaksi toveriksesi?

"... Minä toivon, että voisit rakastua, sillä sinun erotiikkasi ei liikuta minua. Minä olen kuin sinun isoäitisi, sinun setäsi, sinun mitä hyvänsä. Ja kun sinä kerran pääset siitä selville, niin joutuu meidän suhteemme taas tasapainoon. Me emme anna liian paljon, mutta emme myöskään liian vähän toisillemme. Ja hankaukset loppuvat. Siihen välinpitämättömyyteen, joka kaikesta tästä on seurauksena, yhdistyy samalla myös hyväntahtoisuutta... Sellainen ystävyys yksin on kestävä ... se on inhimillisten tunteiden vakuutuslaitos; sillä kun suuret kapitaalit katoavat ja ihminen sydämen haaksirikon jälkeen seisoo tyhjin käsin, niin on aina tallella pieni varasto vanhaa hyväntahtoisuutta rauhoittavine välinpitämättömyyden annoksineen, kun sellaista tekee mieli. Me vanhat olemme tulleet vanhoiksi voidaksemme ymmärtää teitä, jotka olette nuoria. Se ainakin on luonnon tarkoitus, vaikka ihmiset turmelevat kaikki."[46]

Paria viikkoa myöhemmin on viimeinenkin katkeruuden kärki kadonnut, mutta kaipaus on silti yhtä syvä:

"Tunnen hiljaista, haikeaa kaihoa", kirjoittaa hän, "ikäänkuin joku rakkaista omaisistani olisi kuollut ja jokapäiväinen elämä olisi peittänyt hänet alleen, niin ettei pintapuolinen katselija voisi mitään huomata...

"Sen tosiasian, että minun kaipaukseni on niin syvä ja hänen niin vähäinen meidän erottuamme toisistamme, pitäisi todistaa minulle, miten henkisesti köyhä minä olen, sillä jos hänellä olisi ollut yhtä paljon iloa minusta kuin minulla hänestä, niin ei hän tällä tavalla olisi lähtenyt luotani... Mutta tämän täytyy kannustaa minua: tahdon näyttää hänelle, että olisi maksanut vaivaa pysyä luonani..."[47]

Kaikki väärinkäsitykset ja erimielisyydet olivat kuitenkin kuin poispuhalletut, kun Ernst Ahlgren ja Axel Lundegård seuraavana kesänä kohtasivat toisensa Kööpenhaminassa. Ja ystävyys jatkui sitten samentumatta siihen saakka, kunnes toinen, heitä itseään väkevämpi voima, katkaisi sen.

["Pengar."]

Naisasia, tuo 1880-luvun polttavin päivänkysymys, jonka pohjoismainen kirjallisuus oli ottanut ohjelmistoonsa ja jota naiset omassa leirissäänkin alkoivat yhä suuremmalla kiihkolla ajaa, ei jättänyt Ernst Ahlgreniakaan rauhaan. Tosin hän vain kirjallisuuden välityksellä saattoi seurata mukana, naisasianajajista ei ainoakaan ollut hänelle persoonallisesti tuttu, mutta hänellä oli ikäänkuin veressä kaikki ne aatteet, jotka hänen ympärillään kytivät. Olihan hän omassa elämässään taistellut juuri näiden samojen oikeuksien puolesta, joita naisasianajajat vaativat, olihan hän itse kapinoinut niitä ennakkoluuloja vastaan, jotka ehkäisivät naisen vapaata kehitystä ja kielsivät häneltä oikean ihmisarvon.

Mikä oli siis sen luonnollisempaa kuin että Ernst Ahlgren, ryhtyessään syksyllä 1884 kirjoittamaan ensimäistä suurempaa teostansa, tahtoi myös sanoa sanansa tässä asiassa. Hän tahtoi näyttää maailmalle, että "naisetkin ovat ihmisiä, joiden tulee itse valvoa tekojansa, eivätkä vain kauppatavaraa, joita on hoidettava tulevan ostajan taikka nykyisen omistajan varalta". Ja hänellä oli nyt jo selvillä, että "jokainen työ", jonka hän tästä lähin oli suorittava, "oli valaiseva vain jotakin uutta puolta tästä samasta asiasta".[48]

Mutta vaikka Ernst Ahlgrenilla täten oli programmi aivan selvillä, niin tendenssi oli hänestä sittenkin kaukana. Etupäässä siksi, ettei hän ollut mikään teorian ihminen, vaan taiteilija kauttaaltansa. Hän ei ollut koskaan vain teoreettisesti pohtinut näitä kysymyksiä joko samaa-ajattelevien tai vastustajien kanssa, hän ei ollut koskaan ottanut osaa yhdistys- eikä kokouselämään, mutta sen sijaan hän oli itse elänyt, katsonut näitä riitakysymyksiä suoraan silmiin. Hän ei ollut reformaattori, joka rakkaudesta koko naissukupuolta kohtaan olisi ruvennut yhteistä asiaa ajamaan, vaan hän kuului itse niiden joukkoon, jotka omassa elämässään olivat saaneet kärsiä. "Minä en ole ajattelija," sanoo Ernst Ahlgren itsekin, "vielä vähemmän maailmanparantaja. Minä olen vain maalarin silmä, jossa oma aikani kuvastuu. Enkä minä pyydä muuta kuin taiteilijan varmaa kättä, jotta voisin esittää kaiken sen, minkä näen."

"Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule", kirjoittaa hän kerran Gustaf af Geijerstamille, "se on aivan luonnettani vastaan ja sitä paitsi on minulla se varma vakaumus, että taiteella on oikeutta olla olemassa oman itsensä vuoksi, puoluetta palvelematta. — Että individuaalinen elämänkatsomukseni pilkistää joskus kertomuksen alta esiin, niinkuin merenpohja veden läpi, ei ole myöskään mitään tendenssiä: se on vain luonnollinen seuraus siitä, että minussa on yksilöllisyyttä."[49]

Tätä kantaansa hän selittää laajemmin eräässä kirjeessään Ellen Keylle: "Minä sanon nyt kerta kaikkiaan, että olen liiaksi yksinomaan taiteilija voidakseni ottaa 'kysymyksiä' periaatteelliselta kannalta. Minulle kaikki on relatiivista, minä tarkastelen jokaista teoriaa eri puolilta, mutta aina määrätyssä suhteessa itse yksilöön tai kysymyksessä-olevaan tilanteeseen. Jos esiintyisin siveyssaarnaajana, olisi se äärettömän suuri vika minun puoleltani, sillä minun tehtäväni ei ole saarnata, vaan kuvata omaa aikaani. Minä rakastan mitä intohimoisimmin lihaa ja verta. Mitä dogmit minua liikuttavat!

"Rakkauteni kaikkea inhimillistä kohtaan vaikuttaa sen, että helposti viekoitun näkemään sen silmillä, jonka kanssa puhun, tunkeutumaan hänen ajatusjuoksuunsa; kaikkein helpoimmin tietysti, jos tuo henkilö on minulle rakas. Se ei ole vilpillisyyttä poissaolevia kohtaan. Se ei ole oikeastaan epäitsenäisyyttäkään, sillä voinhan joskus seisoa aivan yksin ylivaltaa vastaan, olenhan sitä täällä (Hörbyssä) tehnyt aina viime vuosiin saakka; mutta silloin eivät yleiset väitteet ole kysymyksessä, vaan teot, itse elämä. En tahdo myöskään tulla valetuksi määrättyihin ihmiskaavoihin, minulla on yllin kyllin työtä tutkiessani erikseen kutakin elävää ihmistä yksilönä, minä en kirjoita tendenssin vuoksi, en voi koota eetillisiä periaatteitani miksikään järjestelmäksi, minä en tahdo sitä tehdä, se ei ole minun asiani; jos yritetään muodostaa sellaista järjestelmää minun lausunnoistani ... niin ei se ole monenkaan äyrin arvoinen. Minulla on sekä mielipiteitä että periaatteita, mutta ne ovat vain ikäänkuin yksityistarvetta varten olemassa. Minä toimin niiden ja oman luonteeni mukaan, mutta minulla ei ole suurta halua ympätä niitä muihin. En halua mitään muuta kuin käsittää sitä henkilöä, jonka kanssa keskustelen. Tahdon ammentaa enkä antaa. Minun luonteeni on sellainen. Minä tarvitsen aiheita, aiheita, aiheita! Minä tarvitsen moninaisuutta, vivahteita, elämää. Niin pian kuin on kysymyksessä abstraktisen aatteen joko puolustaminen tai vastustaminen, olen aivan kyvytön. Puoluemiehenä en kelpaa mihinkään. Minun mielestäni melkein jokainen ihminen on oikeassa, omalta kannaltaan katsoen; ja sitten minä riistäydyn mukaan ja katson asiaa siltä kannalta niin kauan, kunnes olen syventynyt hänen ajatusjuoksuunsa. Sitä ei voi sanoa horjuvaisuudeksi. Kun minun on tehtävä jokin päätös asiassa, joka koskee minua itseäni, näen sen myös omin silmin, mutta toisten suhteen ei minulla ole omaa mielipidettä."

Ja ikäänkuin pisteenä kaikille näille väitteilleen hän sanoo lopuksi:

"Kaikki, jotka ovat huvitetut minun mielipiteistäni, etsikööt niitä teoksistani ja teoistani, älkööt kiinnittäkö huomiota siihen, mitä muut väittävät minun ajattelevan. Olen siksi suljettu, ettei kukaan voi tuntea minua niinkuin nurinkäännettyä hansikasta. On todellakin naurettavaa, että ystäväni väittelevät keskenään olenko siveyden vai epäsiveyden apostoli. Minua eivät mitkään abstraktiset kysymykset sinänsä huvita, kaikki on minulle relatiivista. Eihän kukaan vaivaa päätänsä sillä, onko suuri kuormahevonen kala vai lintu; jokainen tietää, ettei se ole kumpaakaan. Samoin on myös minun laitani."

Samoinkuin Ernst Ahlgren esikoisteostansa varten oli valinnut aiheet siitä todellisuudesta, joka oli hänelle täysin tuttu, samoin hän ei tälläkään kertaa lähtenyt kauaksi aineksia etsimään. Hän meni vain omaan sydämeensä, tehden tiliä omasta elämästänsä: lapsuudestansa, jonka ristiriitaiset olot olivat laskeneet perustuksen hänen säröiselle luonteelleen, nuoruudestansa, jolloin vanhemman auktoriteetti oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen aikeensa ja estänyt hänen kehitystänsä vain siksi, että hän oli nainen, ja avioliitostansa, jonka nöyryytykset ja kärsimykset olivat vihdoin tehneet hänestä itsenäisen ja voimakkaan persoonallisuuden.

"Pengar" on Ernst Ahlgrenin itsetunnustus. Mutta samalla se on myös kaikkien murrosajan naisten itsetunnustus. Ja tuo seikka antaakin sille sen varsinaisen lennon. Sillä siinä ei ole sairaalloisen ja kärsineen sielun hempeämielistä vaikeroimista, joka ei jaksa kohota omaa rajoitettua ajatuspiiriänsä korkeammalle, vaan se tulkitsee kokonaisen sukupolven kohtaloa, kokemuksia, jotka vaikuttavat eletyn voimalla siksi, että ne ennen taiteellisen muotonsa saavuttamista ovat kiteytyneet tekijän omassa sielussa.

Selmassa Ernst Ahlgren on luonut kuvan lahjakkaasta, opinhaluisesta ja tarmokkaasta naisesta, jolla on suuret kehitysmahdollisuudet ja kaikki edellytykset itsenäiseen elämään, mutta ahtaitten olojen ja ennakkoluulojen pakosta tukahduttaa halunsa ja alistuu kohtaloonsa, kunnes hänen olentonsa sulut vihdoin murtautuvat rikki ja hän alottaa elämänsä alusta. Ne kahleet, joihin kohtalo hänet aluksi kytkee, estävät häntä luonnollisella ja terveellä tavalla käyttämästä sisällistä voimaansa ja hän jäykistyy ja kovettuu siksi, että hänen elämänsä on vailla rakkauden lämmittävää ja jalostavaa voimaa. Sen vuoksi ei naisellisuus pääse hänessä puhkeamaan täyteen kukkaansa, hänen kykynsä ja lahjansa eivät kehity oikeaan kauneuteensa, ja hänestä tulee tuollainen omituinen olento, joka ei oikeastaan ole kumpaakaan sukupuolta.

Selman kaikki taipumukset viittaavat taiteilijauralle. Mutta kun tämä tie häneltä suljetaan, menee hän uhalla naimisiin itseään paljoa vanhemman miehen kanssa, siksi että hän siten luulee saavuttavansa vapauden. Ja tavallaan hän sen saavuttaakin. Hänestä tulee rikkaan miehen vaimo, jonka pienimmätkin toiveet ja oikut täytetään, ulkonaisesti häneltä ei puutu mitään, mutta sisällisesti hänen elämänsä on ontto ja tyhjä. Rakkaudetta hän on solminut liittonsa, ja vaikka mies ei vaadikaan häneltä muuta kuin oikeuden saada häntä rakastaa, niin juuri se seikka, että hänen on pakko alistua siihen voimatta itse tuntea vastarakkautta, nostattaa hänessä häpeän tunteen, saa hänet halveksimaan sekä itseään että miestään. Tästä alennustilasta herättää hänet hänen lapsuudentoverinsa, jota hän tietämättään on vuosikausia rakastanut, ja hänen vaikutuksestaan hän alkaa kehittää itseään, opiskella ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Koko hänen elämänsä saa uutta sisältöä, mutta samalla myös vapautumisenhalu hänessä kasvaa. Hänellä ei ole enää sitä kimmoavaisuutta, että hän voisi kiintyä toiseen ihmiseen, hänen aviolliset kokemuksensa ovat järkyttäneet hänen sisintänsä siinä määrin, ettei hän kykene näkemään rakkaudessa enää muuta kuin jotain rumaa ja alhaista. Hänen tunne-elämänsä on siksi näivettynyt, ettei hän jaksa enää uskoa oman rakkautensa voimaan eikä kykyyn tehdä toista onnelliseksi. Mutta hänellä on koko tarmonsa ja työkykynsä vielä jäljellä, rakkautensa taiteeseen, ja se antaa hänelle voiman rikkoa avioliittonsa ja alottaa elämänsä alusta.

Loppukohtaukseen, jossa Selma ilmaisee päätöksensä miehelleen, joka vuosikausia on elänyt hänen rinnallaan aavistamatta mitään, kärjistyy kaikki se, mitä Ernst Ahlgren tällä teoksellaan on tahtonut sanoa. "Vihkiminen antaa laillisen oikeuden", sanoo Selma miehelleen, "mutta ei siveellistä. Sinä, joka itse olet vapaa, etkä koskaan voi muuta olla, tuskin voit mielessäsi kuvitellakaan miltä tuntuu, kun on kadottanut kaiken oikeutensa omaan itseensä, vaikka tietääkin olevansa oikea elävä ihminen, ajatteleva olento, jolla on oma tahto... Minä en ole toisten naisten kaltainen, minä en voi arvioida itseäni rahassa, olkoon summa suuri tai pieni... Minä tahdon elättää itseni omalla työlläni."

Miehelle vaimon koko käsityskanta on aivan vieras, heidän välillään ei ole minkäänlaisia henkisiä kosketuskohtia. Hänelle vaimo merkitsee vain oman aistillisuuden tyydyttämistä, hän ei hetkeäkään epäröisi, jos hänen pitäisi valita vaimon "persoonallisuuden tai ruumiin" välillä, niinkuin Selma sanoo. Hänen mieleensä ei ole edes se epäilys juolahtanut, ettei hän olisi voinut hänelle kaikkea antaa, sillä hän on luullut rahan voivan kaikki korvata ja luottanut täydesti siihen oletukseen, että "rakkaus tulee jälestäpäin". Hän ei käsitä, että se vastenmielisyyden tunne, jonka jo ensimäinen suudelma herättää nuoressa tytössä, on juurtunut niin syvälle, ettei se koskaan voi haihtua, vaan että sen täytyy viedä eroon niin pian kuin tyttö on naiseksi herännyt. Hän ei ymmärrä, että nainen, joka rakkaudetta antautuu miehelle, olkoonpa vain hänen vihitty aviopuolisonsa, tuntee itsensä "langenneeksi" naiseksi, joka ruumiillaan maksaa kaiken sen, minkä hän miehen kädestä vastaanottaa. Ja tämä alentava kokemus, se nostaa nuoren naisen haarniskaan sitä kieroa yhteiskunnallista lakia vastaan, joka antaa naiselle oikeuden mennä naimisiin ennenkuin hän on täysi-ikäinen ja ennenkuin hänet voi asettaa edesvastuuseen omista tunteistaan ja teoistansa.

"Mitä minä olin meidän mennessämme naimisiin?" sanoo Selma. "Lapsi, joka tunsi yhtä vähän ihmisiä kuin itseäänkään, joka ei tiennyt mitä hänellä oli edessä ja joka oli valmis rakastamaan koko maailmaa siksi, että hän kaikissa asioissa oli yhtä naiivin tietämätön. Minulla ei ollut oikeutta hoitaa itse omaisuuttani, mutta vielä paljoa vähemmän minulla olisi pitänyt olla oikeutta määrätä omasta itsestäni." Ja sentähden "lapsen antama lupaus ei voi olla sitova naiselle", sanoo hän, "yhdentekevää onko tämä lupaus annettu alttarin ääressä tai muualla."

Vuosikausia on Selma tarvinnut tullakseen tähän johtopäätökseen ja voidakseen rikkoa avioliittonsa. Vuosikausia hän on alistunut ja vaiennut, mutta kun hän kerran rikkoo kaikki sulut ja häikäilemättä katsoo totuutta suoraan silmiin, niin on hänellä myös voimia panna aikeensa täytäntöön. Hän jättää kotinsa ja alkaa kahdella tyhjällä kädellä elämänsä alusta.

Eräässä senaikuisessa arvostelussa sanotaan kirjan lopun liiaksi muistuttavan Ibsenin "Nooraa". "Loppukohtaus on suorastaan tekemällä tehty, jotta tekijällä olisi tilaisuutta esittää ohjelmansa. Selma puhuu kuin kirja tai kuin nainen, joka pitää esitelmää naisasiasta."[50]

Aivan epäoikeutettu ei tämä arvostelu olekaan, sillä kirjan loppu eroaa suuresti sen yleissävystä. Tendenssi, josta muuten ei ole jälkeäkään, pistää tässä päänsä esille ja todellisen elämän sijalle astuu teoria, joka heikontaa itse tilanteen uskottavuutta. Sillä vaikka koko kirja onkin ikäänkuin tämän viimeisen päätöksen valmistelua, niin tulee sittenkin epäilleeksi, tokko Selma lopulta kuitenkaan on kypsä ottamaan tätä askelta. Tämän loppukohtauksen heikkoudelle ei Ernst Ahlgren itsekään ollut sokea, ja hän suunnittelikin teokselle toista loppua siltä varalta, että uusi painos olisi tullut kysymykseen.

Mutta toisaalta sai "Pengar" runsaasti kiitosta osakseen. Tälläkin kertaa, samoinkuin hänen esikoisteoksensa ilmestyessä, arvostelu kiinnitti huomiota ensi sijassa hänen omaperäisyyteensä, terävään huomiokykyynsä ja myötätuntoonsa kuvaamiaan aiheita kohtaan. "Paljon ja puhdasta ihanteellisuutta on realisti Ernst Ahlgrenilla", sanoo eräskin arvostelija. "Hän ei arkaile repiä alas olevia oloja, mutta hän näyttää selvästi asettaneen päämääräkseen rakentaa jotain sijaankin. Hän on etevä kirjailijayksilö, joka käsittelee tässä teoksessaan yhtä nykyajan tärkeintä kysymystä, ja ne mielipiteet, jotka hän tuo esiin, ovat lävitsensä terveitä, puhtaita ja jaloja."[51] Eräs toinen arvostelija sanoo häntä "naisasian puolustajaksi", lisäten samalla, ettei hän silti ole mikään "emansipatsioni-kiihkoilija". — Ja etevä esteetikko, professori Karl Warburg lausuu teoksen johdosta: "Tekijä osoittautuu olevansa hyvä kertoja, terve ja luonnollinen, ja hänellä on silmää elämän ilmiöille — niin hyvin ulkonaisille kuin sisäisillekin... Nuoren naisen kehityshistorian psykolooginen kuvaus ilmaisee sitä naisen sisimmän olennon ymmärtämystä, mikä on ominaisempaa nais- kuin mieskirjailijalle. Tekijä puhuu siinä yksilön kehityksen puolesta."[52]

Myöskin Norjan sanomalehdet asettuivat kiittävälle kannalle. "Aihe on käsitelty tavalla, joka herättää kunnioitusta, sen varma, hillitty ja maltillinen sävy ei ole alottelevalle kirjailijalle ominainen. Tekijä kunnioittaa siinä määrin aihettaan, että hän on jättänyt kaiken väärän häveliäisyyden siksensä. Yhtä vakavasti kuin hän käsittelee asiaansa, yhtä suoraan ja peittelemättömästi hän käy myös siihen käsiksi. Teos on kauttaaltaan vakava ja puhdas. Ei ainoakaan lause voi siinä loukata tervettä mieltä... Tekijällä on kunniaa siitä sekä taiteilijana että ihmisenä."[53]

Kaikki se tunnustus, joka täten tuli Ernst Ahlgrenin osaksi, ilahdutti häntä suuresti. Hän tuli siten lähempään yhteyteen muun maailman kanssa, eikä hän tuntenut itseään enää yhtä yksinäiseksi kuin ennen. Hänenkin elämälleen tuli nyt jokin tarkoitus ja päämäärä, jotain jonka hyväksi elää ja tehdä työtä. Ja miten rakas työ hänelle oli, siitä meillä on lukemattomia todistuksia. Niinpä hän kerrankin kirjoittaa Hellen Lindgrenille: "Ettekö rakasta työtä sen itsensä vuoksi? Minulle se on kaikkea muuta rakkaampi, lähinnä itse elämää, Jumalaa ... lähinnä kaikkea sitä, joka jää jäljelle, kun me itse olemme poissa ja joka antaa meille jonkinmoisen onnentunteen kesken onnettomuuttakin. Työ on minulle kuin hellä äiti, joka vain vähitellen on voittanut sydämeni, mutta nyt omistaa sen kokonaan... Ja kuitenkin olen joskus epäkiitollinen, kun hän ei ole lahjoittanut minulle kylliksi leikkikaluja — sellaisia, joita muut omistavat ja kadottavat, saavat ja hävittävät. Kun elämä joskus tuntuu liian raskaalta — ja siltäkin se väliin tuntuu — niin työllä on suuret, pehmeät kädet, joilla se lohduttaen sivelee väsynyttä päätä; ja kun joskus tuntuu yksinäiseltä, niin on sillä syvät, vakavat silmät, jotka voivat lempeästi hymyillä, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: eikö sinulla ole minua? — ja kun toimeentulo näyttää synkältä, nyökkää työ rohkaisevasti päätään: käännyhän minun puoleeni!"[54]

"Toivoisin, että minulla olisi työ, joka tuottaisi minulle jokapäiväisen leipäni", uskoo hän toisen kerran "suurelle kirjalleen", "työ, jota voisin tehdä aamusta iltaan, jotta joka ilta voisin paneutua oikein väsyneenä levolle ja aamulla noustuani tarttua siihen jälleen kiinni. Jos voisin vain säästää sen verran, että minulle jäisi kaksikymmentäviisi äyriä yli joka päivä, niin en tuntisi olevani kelvoton kaikkeen tässä maailmassa."

Ja mikä työnilo puhkeaakaan esille seuraavista sanoista: "Huonoista raha-asioista ja surkeista kulkuneuvoista huolimatta olen loistavalla tuulella. Se johtuu siitä, että minulla on niin tulinen työinto ja koko syli täynnä aiheita. Ne ikäänkuin nostavat päänsä esiin mullasta joka puolelta. Mutta onhan myös kevät ja aurinko paistaa ylitseni niin pian kuin pistän nenäni ovesta ulos... Ja Hörby on oikea kultakaivos niin pian kuin on kysymyksessä tyyppien ja henkilöiden etsiminen."[55]

Ja yksinäisyyden hetkinä, tuntiessaan persoonallisen onnen kaipuuta, hän lohduttaa itseään sanomalla: "Ei mitään itsellesi; kaikki työllesi." Ja sitten hän jatkaa: "Sinä hiljainen, yksinäinen työni, suuri, lämmin rakkauteni! Etkö sinä ole minulle kylliksi? Etkö ole minulle enemmän kuin joku ihminen — enemmän kuin sanat, joihin luottaisin, enemmän kuin ääni, jota kuuntelisin?"[56]

Ja toisen kerran hän kirjoittaa "suureen kirjaansa": "Työ on voima. Työ on sekä Jumala että saatana, sillä työ on kaikkea sitä, mitä sinussa on valoisaa ja pimeää. Kokonaan on sille antauduttava, ei vain puolittain... Sillä muuten on ihminen vain tyhjä kuori, jonka työ hylkynä heittää pois. Sisimmässäni jokin itkee ja valittaa. Herkkämielisyys — — naisluonne. Tartu käsinesi itkevää kurkusta ja kurista hänet. Sen mitä minä kaipaan, sen mitä nainen minussa polvillaan rukoilee, sen täytyy olla vain sivuseikka, jotain, jota työ aivan huolettomasti vain lahjoittaa ikäänkuin kaupanpäällisiksi, se ei saa merkitä mitään... Työ vaatii verta ennenkuin se antaa mitään. Molok, olen valmis heittämään kaikki kitaasi. Kunnianko vuoksi? Kunnia on humbuugia. Ei, vaan sen vuoksi, mikä merkitsee minulle elämää kuoleman jälkeen, taivasta ja autuutta ja korkeinta: mikä yksin on mielestäni suurta, kaikkein korkeinta, nimittäin: rauha. Rauha, se ei ole velttoutta; rauha on kaiken voiman yhdistymistä; rauha on täydellisintä sopusointua, missä kaikki on tasapainossa eikä ainoatakaan epäkohtaa ole. Rauha on viisaan lepo, se mitä kristityt sanovat levoksi Jumalassa."[57]

Mutta niin rakasta kuin työ Ernst Ahlgrenille olikin, niin itse kirjoitustyö oli sittenkin usein hänelle raskasta, hänen oli vaikea löytää oikeita sanoja, ja työ edistyi hitaasti. "Minä teen hitaasti työtä", valittaa hän. "Tavallisesti kirjoitan käsikirjoituksen neljään, viiteen kertaan, ennenkuin jätän sen kirjapainoon... Niin kauan kuin kykenen parantamaan sitä — keksimään sattuvampia sanoja saadakseni sanotuksi sen mitä haluan — niin muovailen, pyyhin ja kirjoitan uudestaan. Pyyhkiminen on vahvin puoleni. En kuitenkaan pyyhi repliikkejä. Tavallisesti ne saavat jäädä sellaisiksi kuin ne suoraa päätä olen kirjoittanut. Minä olen ikäänkuin saanut ne suorastaan toisten suusta, minun henkilöni puhuvat, siksi siinä ei ole mitään muutettavaa. Mutta kuvauksiin minä panen hirveän paljon työtä."[58]

"Koko voimani on siinä", sanoo hän toisen kerran, "etten koskaan pelkää mitään vaivaa. Kyvystäni ei edes kannata puhua — se on niin sanomattoman tavallinen, mutta minulla on harvinaisen väsymätön ja kestävä työvoima."[59]

Tavallisesti Ernst Ahlgrenilla oli monta työtä samalla kertaa tekeillä ja hän kirjoitti sitä, mikä kulloinkin oli hänen omaa tunnelmaansa lähinnä, antaen sattuman määrätä, mikä ensin valmistui. Teoksen syntymisestä ja työtavastaan hän kertoo kirjeessä Ellen Keylle seuraavasti:

"Enimmäkseen selviää minulle luonteen kehityshistoria kokonaisuudessaan, se selviää minulle salamannopeudella, saan sen ikäänkuin lahjaksi. Mutta sitten aihe alkaa vähitellen kasvaa, tuskin itsekään tiedän miten se tapahtuu, eri kohtaukset ja tilanteet muodostuvat, ne ovat ikäänkuin lepokohtia — faktoja — alkaessani kirjoittaa. Tämä ensimänen alku, joka tapahtuu päässä ilman minkäänlaisia ulkonaisia keinoja, se on tervettä ja vahvistavaa, se karkoittaa kaikki omat pikkuhuolet, se laajentaa katsetta ja elämänkäsitystä. Mutta kun sitten lasken kynän paperille, niin täytyy minun käyttää koko tahdonvoimani, sillä en saa sanoja aina lahjaksi, minun on pakko puristaa ne esiin omasta sielustani. Se kysyy työtä ja itsekidutusta, mutta se on minulle rakasta sittenkin. Miten voinkaan etsiä, kääntää ja punnita sanavarastoani, kun pitäisi saada esille juuri se, mikä on ominaisinta ihmisen luonteelle. Muistini on kuin äänirauta, mutta joskus on kovin vaikea kaikkien sanojen parista keksiä juuri se, jolla on oikea ääni. Minun pitää kuunnella ja kuunnella yhä uudestaan. Mutta kun sitten saan oikean äänen esille — mikä nautinto! Sitä ei voi kukaan muu kuin kirjailija käsittää. Tavallisille ihmisille on toinen synonyymi yhtä hyvä kuin toinenkin; niin ei ole minun laitani; sillä kaikkien sanojen joukossa ei voi olla kuin yksi ainoa oikea, eikä aina sitäkään." —

"Ei mikään onnettomuus olisi suurempi kuin jos minulta riistettäisiin työ", sanoo hän vielä yllämainitussa kirjeessä. "... Minun sielussani liikkuu ihmisiä, sellaisia, joita olen nähnyt tai jotka ovat muodostuneet, en itsekään tiedä miten; minä kuulen heidän äänensä, minä näen heidät, minulle he ovat lihaa ja verta. Vain se ajatuskin, että antaisin heidän kuolla, on tukehduttaa minut, yhtä hyvin voisin tappaa jotain todellakin elävää ja minulle itselleni rakasta."

Monta todistusta on meillä Ernst Ahlgrenin omissa saneissa myös siitä, miten selvillä hän oli elämäntehtävästään ja suhteestaan työhönsä. Niinpä hän kerrankin kirjoittaa Georg Nordensvanille:

"Kirjoittaa sydänverellään? Se sana ei sovi minulle... Proosakirjailijan tulee olla objektiivinen, levollinen ja selvänäköinen. Jos hän todellakin on taiteilija, niin hän kirjoittaa sittenkin koko olennollansa, sielunelämänsä hienoimmilla säikeillä, valaa siihen kaiken sen, mikä on vaikuttanut hänen elämäänsä, mikä unelmana, kaipauksena, pelkona tai kärsimyksenä on takertunut hänen mieleensä — kaiken sen mikä on hänelle itselleen totta. Harvoin ajattelen, onko se viisainta, vastustamaton voima vain pakoittaa minut siihen: halu saada elää edelleen — tuo vaistomainen synnyttämisen halu, joka on yhteinen kaikille oleellisille olennoille, kohdistukoon se ruumiiseen tai sieluun.

"Kaikki mikä on totta, onnistuu lopulta, kunhan se vain on tavannut oikean muotonsa, ja vain tosi, täysin inhimillinen voi elää. Jos tahdon edelleen elää työssäni, niin täytyy minun ennen kaikkea pyrkiä totuuteen. Minun täytyy tunkeutua oman minuuteni pohjaan saakka ja koettaa tälle taustalle kuvata todellisuuden moninaisia kuvia. Tämä on minun kirjallinen uskontunnustukseni."[60]

Rehellisemmin kuin missään muussa teoksessaan Ernst Ahlgren juuri "Pengar'issa" on toteuttanut tämän periaatteensa: "kuvannut oman minuutensa taustaa vasten todellisuuden moninaisia kuvia". Ja siinä selitys myös siihen kirjalliseen menestykseen, jonka teos saavutti. Yhdellä iskulla se kohotti Ernst Ahlgrenin "Nuoren Ruotsin" kirjailijoiden eturiviin, teki hänestä tunnustetun kirjailijan. Hänen ei tarvinnut nyt enää epäillä kutsumustansa, ei taistella itsensä kanssa elämäntehtävästänsä. Hän oli murtanut itselleen tien ja hän saattoi nyt vakavin askelin astua sitä edelleen.

[Uusia siteitä.]

"Pengar'in" ilmestymistä ei tervehditty ilolla ainoastaan siinä kirjallisessa piirissä, joka nimitti itseään "Nuoreksi Ruotsiksi" ja johon kuuluivat kaikki ne lupaavat kyvyt, jotka muodostivat sittemmin 1890-luvun kirjallisen kukoistuksen Ruotsissa, vaan toinenkin leiri, vieläpä aivan vastakkainen, naisasianajajat, tahtoivat omistaa Ernst Ahlgrenin omakseen. He käsittivät näet "Pengar" kirjan yksinomaan tendenssiteokseksi, jossa sen tekijä tahtoi ajaa heidän asiatansa. Ja he tunsivat vilpitöntä iloa toivoessansa voivansa sulkea hänet omaan piiriinsä ja saavansa hänestä uuden ja kyvykkään työvoiman.

Ernst Ahlgren oli kuitenkin elänyt yksin siksi kauan ja omin voimin tehnyt työtä ja taistellut, ettei hän ilman muuta halunnut yhtyä mihinkään määrättyyn piiriin. Hän oli myös liiaksi taiteilija, voidakseen antautua jonkun puolueen palvelukseen, ei edes naisasian, joka kuitenkin merkitsi hänelle "kaikkein polttavinta kysymystä". Tosin hän vilpittömällä ilolla otti vastaan Esselden vapaaherratar Sofi Adlersparren lähentelyn, kun tämä naisasian etevin johtaja pyysi hänen avustustansa toimittamalleen aikakauslehdelle "Tidskrift för Hemmet" ja kutsui hänet vieraakseen Tukholmaan; mutta niinpian kuin hän vainusi, että toinen koetti jollakin tavalla holhota häntä tai rajoittaa hänen vapauttansa, nousi hän heti vastarintaan.

Esselde ja Ernst Ahlgren olivatkin liiaksi erilaisia sekä luonteeltaan että mielipiteiltään voidakseen täysin ymmärtää toisiansa. Esselde kuului edelliseen polveen, joka kaiken työnsä ja tarmonsa oli uhrannut yksinomaan naisemansipatsioonin hyväksi ja joka kiihkeässä taistelussaan naisten oikeuksien puolesta oli jäänyt vieraaksi niille aatteille, jotka Ernst Ahlgren oli omaksunut. Hän oli "tullut vanhaksi", niinkuin hän itse sanoi, "nuoret eivät ymmärtäneet häntä enää eivätkä ajatelleet niinkuin hän ja hänen aikalaisensa". Ernst Ahlgren sen sijaan oli kokonaan oman aikansa lapsi, täysiverinen realisti, joka vuorossaan ei osannut antaa täyttä arvoa Esselden uraauurtavalle työlle. Siksipä oli luonnollista, että tuttavuus, joka aluksi näytti niin lupaavalta, ei koskaan voinut kehittyä syvemmäksi, molemminpuoliseksi ymmärtämykseksi, vaan johti moniin väittelyihin ja erimielisyyksiin.

Jo ennenkuin persoonallinen tuttavuus oli tehtykään, oli Ernst Ahlgrenilla tilaisuutta tuoda esiin oma, kaikista puolueista riippumaton kantansa. Esselde oli näet uudistaessaan kutsunsa samalla sanonut pelkäävänsä, että Ernst Ahlgren oleskelunsa aikana Tukholmassa voisi "kadottaa sen tuoreuden ja iloisen elämänhalun", joka oli hänen "suurin voimansa luultavasti sekä kirjailijana että ihmisenä" sekä tulla "vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon, niin että siinä vallitseva elämänkyllästys ja nihilismi" voisi tarttua häneenkin. "Paljoa parempi näin ollen olisi", lausuu Esselde lopuksi, "että ainiaaksi jäisitte Hörbyhyn. Sillä me tarvitsemme jotakin vastapainoa kaikelle tälle — milloin typerästi, milloin nerokkaasti tulkitulle — pessimismille ja radikalismille."[61]

Ernst Ahlgren, joka luonteeltaan oli häikäilemättömän suora, tarttui heti näihin sanoihin kiihkeästi kiinni. "Jospa te ette vain luulisi minua muuksi kuin mitä olen!" huudahtaa hän. "Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule; siksi rakastan liiaksi elämän moninaisuutta. Ehkä olen myös huono 'puoluemies', sillä kun ihminen on saavuttanut mielipiteensä ja elämänkatsomuksensa n.s. käytännöllistä tietä, taistelemalla epäedullisissa oloissa ja omilla kokemuksillaan elämän koulussa, siinä koulussa, jossa saa maksaa sakkoa tyhmyyksistänsä, jossa omin kyynärpäin on pakko voittaa itselleen tilaa, jossa on nauranut oikeaa naurua ja vuodattanut oikeita kyyneleitä, kunnes on oppinut rakastamaan yksin riitatovereitansakin, vieläpä sitä vitsaa, jota on saanut maistaa, — niin silloin on vaikea alistua mihinkään 'ohjelmaan', sanottakoon sitä oikeistoksi tai vasemmistoksi, vapaamieliseksi tai vanhoilliseksi.

"Kaikki liioittelu ja yksipuolisuus on minulle vastenmielistä, ja kaikkein vastenmielisintä on minusta olla solidaarinen jonkun kanssa, olkoon se sitten joku korporatsiooni tai yksilö. — 'Tulla vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon', sanotte te. Minä kuulun jo siihen. En siten, että olisin edesvastuussa toisista, yksi kaikkien puolesta ja kaikki yhden puolesta, vaan siten, että jos en voisi olla kuulumatta johonkin puolueeseen, niin yhtyisin vasemmistoon... Olen ollut yksin ympäristössä, jossa hän, jonka olisi pitänyt seisoa minua lähinnä, on leimannut 'Pengar'in' epämoraaliseksi, olen yksin uskaltanut kulkea tietäni eteenpäin. Luuletteko, että olisin hansikas, jonka kuka hyvänsä voisi käteensä vetää, että lyhytaikuinen oleskelu Tukholmassa voisi antaa minulle uuden elämänsuunnan, tehdä minut toiseksi, kuin miksi toisella paikkakunnalla olisin voinut tulla?... Luuletteko, että olen oikea parkusuu, joka aina on valmis toitottamaan muille mielipiteitänsä! Minun mielipiteeni muodostavat sen perustuksen, jolle rakennan elämäni, ne ovat syvällä kätkössä minua itseäni varten; ne eivät ole järjestetyt filosofisten järjestelmien mukaan, ne ovat hakatut ja muodostetut luonteeni ja olentoni mukaan, siitä elämästä, jota olen elänyt. En tahdo paljastaa uskoani ja elämänkäsitystäni koko maailmalle. Ne henkivät työssäni. Ne painavat leimansa tekoihini. Sieltä niitä etsittäköön. Minä olen kertoja, en mikään teoreetikko tai filosofi. Kaikkein vähimmin olen pessimisti. En koskaan voisi siksi tulla. Se on liiaksi luonnettani vastaan... Vaikka minä kärsinkin tuskia, niin on elämä sittenkin ihana. Vaikka minä joutuisinkin perikatoon, niin aurinko suo sittenkin valoa uusille sukupolville. Siinä missä minun käteni väsähtävät, tarttuvat nuoret kädet työhön. Minä olen hiekkajyvänen, joka voi tulla maahan muserretuksi. Mitä sitten! Onko maailma silti vähemmän kaunis?... Minäkö pessimisti? Siinähän juuri minun voimani, omaperäisyyteni ja tuoreuteni on, etten ole sitä. Minä rakastan niitä ihmisiä, joita kuvaan, kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. En koskaan voi unohtaa, että olen tuomittu, sairas, murtunut — sen vuoksi rakastan kaikkea tervettä ja voimakasta... Minä kuolen, siksi rakastan kaikkea mikä elää...

"Mutta minkään lipun alla en seiso. En suljetuin silmin ainakaan. Missä voin olla hyödyksi, missä parhaita voimiani voidaan käyttää, sinne minä asetun ja pysyn paikallani niin kauan kuin voimani riittävät ja niin pitkälle kuin se soveltuu minun kehitykseeni..."

Ja sitten hän lisää vielä:

"Olen kauan aikaa ollut kirjeenvaihdossa muutamien kirjailijoidemme kanssa, ja molemminpuolinen arvostelu on välittänyt tuttavuutta; kun olen ollut masentuneella mielellä ja ystävällinen sana on antanut minulle jälleen luottamusta, niin tämä sana on aina tullut vasemmistosta... On siis luonnollista, että tulen seurustelemaan näiden ihmisten kanssa. Minä en suosi 'klikkejä', en voi yksinomaan liittyä vain yhteen yhteiskuntaluokkaan tai leiriin. Kaikista, kaikista voi jotakin oppia, jos vain pitää silmänsä auki. Mitä monipuolisempi kokemus, sitä runsaammat työainekset."

Mutta ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta hän lopuksi puhkeaa sanomaan: "Olen pahoillani, että kirjeeni on ehkä saanut karhean sivumaun, jonka te voitte ymmärtää väärin. Minua ei ole kovin vaikea käsitellä. Ystävällisyys ja täydellinen vapauden tunne tekee minut vahaakin pehmeämmäksi."[62]

Esselden tarkoitus ei ollutkaan rajoittaa Ernst Ahlgrenin vapautta, ei edes tyrkyttää hänelle omia mielipiteitään, hän tahtoi ainoastaan varoittaa häntä. Sillä hän tunsi mitä lämpimintä myötätuntoa häntä kohtaan ja hän tahtoi käyttää hyväkseen hänen kykyään, joka hänen mielestään herätti suurempia toiveita kuin ainoankaan senaikuisista naiskirjailijoista.

"Te saatte olla minun luonani yhtä vapaa kuin lintu", vastaa hän Ernst Ahlgrenin kirjeeseen, "vapaasti te saatte työskennellä huoneessanne, josta voitte nähdä vuolaan virran, saatte mielenne mukaan puhua tai olla vaiti, lukea tai vaipua mietteihinne salissa lampun ääressä tai omassa huoneessanne, vapaasti voitte tulla ja mennä, seurustella kanssani tai olla yksiksenne — aivan miten itse kernaimmin haluatte."[63]

Marraskuun alussa 1885 Ernst Ahlgren, Esselden ystävällistä kutsua noudattaen, saapuikin Tukholmaan. Vain kerran ennen hän oli käynyt pääkaupungissa, keväällä 1878, jolloin hän kirjailija Edvard Bäckströmin kehoituksesta matkusti sinne persoonallisesti tutustuakseen häneen ja saadakseen häneltä suullisia neuvoja kirjallisten töittensä suhteen. Mutta tällä kertaa hän saapui sinne jo tunnettuna ja tunnustettuna kirjailijana ja itse hän odotti paljon tästä matkastansa, toivoi tekevänsä tuttavuuksia kirjallisissa piireissä ja saavansa uusia herätteitä ja vaikutelmia. Ja ennen kaikkea hän toivoi pääsevänsä vapaampiin ja suurempiin oloihin. Hän oli niin läpeensä väsynyt pieneen maaseutukyläänsä, jossa hän toistakymmentä vuotta oli nyt elänyt; sillä siellä hänellä "ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi voinut puhua töistänsä, harrastuksistansa tai toiveistansa", niinkuin hän Esseldelle valittaa, ei väsymyksen hetkinä "mitään muuta kuin painostavaa yksinäisyyttä".[64]

Yksinäisyydentunnetta oli vielä suuresti lisännyt monivuotinen sairaus, joka esti häntä vapaasti liikkumasta. Tosin hän ei enää pitkään aikaan ollut vuoteenomana ollut muuta kuin ajoittain, mutta hänen terveytensä oli sittenkin horjuva ja kainalosauvoitta hänen yhä edelleen oli mahdoton liikkua. Kaikkien hänen aikeittensa toteuttaminen riippui alituisesti tästä tyrannista, joka milloin hyvänsä kuumeenväristyksinä saattoi yllättää hänet ja sitoa hänet useiksi päiviksi huoneeseen. "Jollen tule sairaaksi, olen marraskuun 3 p:nä Tukholmassa",[65] kirjoittaa hän nytkin Esseldelle. "Jos terveyteni vain sallii", nuo sanat ovat alituisesti hänen huulillaan. Mutta hänen henkinen voimansa, hänen tavaton tarmonsa auttoi häntä kerta toisensa jälkeen voittamaan ruumiillisen heikkouden.

Ernst Ahlgren oli pelännyt tekevänsä epäedullisen vaikutuksen Esseldeen, sillä hän tunsi liiankin hyvin oman jäykkyytensä ja ujoutensa vieraitten parissa. Esselden suuri ihmistuntemus ja hienostunut sivistys auttoi heidät kuitenkin ensimäisen jäykkyyden yli ja heidän välillään muodostui tuttavallinen ja lämmin ystävyydensuhde, joka tosin ei perustunut sielujen sympatiiaan, mutta johon toisen suojeleva, miltei äidillinen tunne ja toisen syvä kiitollisuus painoi leimansa.

Esselde tekikin kaikki mitä hän saattoi, jotta hänen vieraansa viihtyisi. Hän antoi hänen käytettäväkseen hauskan dubbletin, jossa Ernst Ahlgren saattoi rauhassa työskennellä, hän vei hänet mukanaan kokouksiin, konsertteihin ja teattereihin ja pani toimeen kutsuja kodissaan, jotta hänen vieraansa voisi tutustua pääkaupungin huomattaviin henkilöihin, varsinkin naisasianajajiin.

Seuraavan erittäin mielenkiintoisen kuvauksen antaa Ellen Key eräästä illanvietosta "Nya Idun" nimisessä naisten yhdistyksessä, jonne Ernst Ahlgren oli kutsuttu:

Keskustelu, joka oli ollut tavattoman vilkasta, keskeytyi äkkiä, kun tuttujen kasvojen keskelle ilmestyi kookas, mustapukuinen olento. Kuka oli tuo vieras?

Jalomuotoinen pää, pieni ja siro kuin antiikin patsaan; miten kauniisti se kohosikaan solakan ja kauniskasvuisen vartalon varassa! Tumma tukka oli kierretty yksinkertaiseen, kreikkalaiseen solmuun — tässäkin suhteessa ei mikään häirinnyt harmoniiaa. Paksut, ikäänkuin noella piirretyt kulmakarvat, avoin, älykäs otsa, korkea, voimakas nenä, suu, jonka piirteet olivat sekä viehkeät että tarmokkaat — kaikki tämä ilmaisi rohkeutta ja elinvoimaa. Mutta syvä ryppy oli uurtunut kulmakarvojen väliin; epäilemättä ne usein olivat tuskasta vetäytyneet kokoon; hienoja poimuja, sellaisia, joita vain vuosikausia kestänyt kärsimys voi uurtaa, oli suun ympärillä; ja tarkkaavien, teräksensinisten silmien pohjalla piili alakuloisuutta. Sellaiseksi olisi traagillinen laulunjumalatar kuvattava tai Elektra — tai Antigone, sillä juuri samassa kaunis hymy kirkasti puhdaspiirteisiä kasvoja. Sellaiseltako hän näytti, tuo keski-ikäinen postimestarinrouva Skånesta, hän, jonka sanottiin piilevän miehisen salanimen takana?

"Hänen oma kärsimyshistoriansa oli varmaan vielä paljoa järkyttävämpi kuin kaikki mitä hän oli kuvannut. Ainakin sai siitä hiukan vihiä, kun hän tarttui kainalosauvoihin, jotka seisoivat hänen vieressään ja kulki niiden avulla sohvan luo, mutta hän liikkui niin joustavan sulavasti, että tuskin huomasi hänen turvautuvan niiden apuun."[66]

Ernst Ahlgren herättikin ulkonaisella olennollaan huomiota missä ikänä hän liikkui. Kadulla ihmiset pysähtyivät häntä katsomaan kysyen ihmeissänsä, kuka tuo tummaverinen, kainalosauvojen varassa liikkuva nainen saattoi olla, jolla oli niin kauniit silmät. Ja Lundegård kertoo yllämainitun "Nya Idun'in" illanvieton johdosta seuraavan keskustelun, joka oli sukeutunut erään tilaisuudessa läsnäolleen rouvan ja tämän miehen välillä. "No, minkä näköinen tuo uusi kirjailijatar oli?" tiedusteli mies kotiinpalanneelta rouvaltansa. "Kuin kuningatar", kuului ihastunut vastaus. "Kuin kuningatar — kainalosauvojenko varassa?" miehen ääni ilmaisi epäilystä. Mutta kun hän itse vähäistä myöhemmin oli tilaisuudessa näkemään Ernst Ahlgrenin teatterissa, oli hän valmis todentamaan rouvansa sanat: "Kuin kuningatar — vaikkapa vain kainalosauvojen varassa!"

"Mutta se, joka seurassa läheni Ernst Ahlgrenia", kertoo Ellen Key edelleen, "toivoen saavansa keskustella hänen kanssaan, erehtyi suuresti. Ei kukaan voinut sen järkähtämättömämmin olla vaiti suuressa seurassa kuin hän, ja pienemmässäkin hän harvoin yhtyi vilkkaampaan keskusteluun. Vain kahdenkesken hän saattoi esteettömästi puhua. Mutta miten hän sensijaan osasi kuunnella! Kuinka viisas hänen katseensa oli hänen seuratessaan keskustelua; miten suurta ymmärtämystä hänen hymyilynsä ilmaisikaan, kun jokin omaperäinen ajatus tai tunteenpurkaus puhkesi ilmi; miten kiitollista ja helppoa oli viekoitella esille hänen puoleksi hillittyä, mutta lapsellisen helmeilevää nauruaan, joka oli niin liikuttavaa siksi, että siitä pulppusivat esiin kaikki ne tukahdetut ilonlähteet, jotka piilivät hänen luonteensa pohjalla."[67]

Ernst Ahlgrenkin on "suureen kirjaansa" merkinnyt omat vaikutelmansa tästä illasta, jotka samalla ovat hänen ujolle ja aralle luonteelleen sekä hänen suurelle vaatimattomuudelleen kuvaavia. Hän sanoo: "Minua kiusasivat niin sanomattomasti kaikki nuo koreat valheet 'Pengar'in johdosta, joilla 'Nya Idun'in illanvietossa pitkin iltaa minua pommittivat ventovieraat ihmiset, joiden nimiä en edes voi muistaa. Miten nololta tuntuikaan seisoa siinä ja ottaa vain vastaan, voimatta heille vasten silmiä lingota, etten uskonut sanaakaan kaikesta siitä, mitä he sanoivat, vaan että tiesin, että kaikki oli vain komediiaa ja uteliaisuutta. Että minä olin tuollainen uusi ja kumma eläin, jota kaikki kiiruhtivat katsomaan, jotta heillä sitten olisi jotakin puheenainetta."[68]

Niin suurta ystävällisyyttä kuin Esselde osoittikin Ernst Ahlgrenille, niin ei Ernst Ahlgren sittenkään oikein viihtynyt hänen luonansa. Hänen vapauttansa sitoi Esselden liiallinen huolenpito ja holhous, häntä kiusasi se, että Esselden mielestä oli sopimatonta, jos hän esim. Lundegårdin tai jonkun muun miehisen tuttavansa kanssa läksi yksin teatteriin, ja tällaisista seikoista heidän välillään syntyi joskus kiivaitakin otteluja. Suurinta haittaa oli Ernst Ahlgrenilla kuitenkin siitä, että Esselde asui kaukana keskikaupungilta, ja koska hän ei voinut vapaasti liikkua, tunsi hän usein olevansa aivan ulkopuolella sitä kiihkeästi sykkivää elämää, jota hän kaipasi. "Ikkunastani näen lyhtyjen tuikkivan kaupungilta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa, "ja minä tunnen hivuuttavaa kaipausta sinne; tahtoisin, että ihmisvilinä olisi aivan oveni ulkopuolella, tahtoisin voida kulkea edestakaisin lyhtyjen valossa ja valaistujen puotien edustalla kadulla... Haluaisin pistäytyä johonkin kahvilaan, kun mieleni tekisi... Minulla täytyy olla eloa ympärilläni, muuten alakuloisuus yllättää minut... Jollen pimeän tultua ole tilannut itselleni hevosta, olen täällä yhtä sidottu kuin maatessani sairasvuoteella."[69]

Niinpä Ernst Ahlgren muutamien viikkojen kuluttua vuokrasikin itselleen kaksi pientä huonetta keskikaupungilla ja sen jälkeen hänen olonsa muuttui paljoa viihtyisemmäksi. Hän tunsi itsensä onnelliseksi omistaessaan nyt oman kodin, niin yksinkertainen ja tilapäinen kuin se olikin. Mutta joka tapauksessa se oli hänen omansa, josta hän itse suoritti vuokran, jonka hän järjesti oman mielensä mukaan ja jossa hän otti vastaan keitä hän halusi. Ja niin kodikas ja hauska tämä pieni koti olikin, että se veti puoleensa mitä erilaisempia ihmisiä, jotka kaikki viihtyivät siinä erinomaisesti.

Ani harvoin Ernst Ahlgren, joka enimmäkseen lepäsi sohvalla kipeän jalkansa vuoksi, sai ollakaan yksin. Hänellä oli, niinkuin Ellen Key kertoo, "aivan erinomainen kyky kerätä ympärilleen pienen piirin. Hän ei yrittänytkään pitää salonkia eikä panna toimeen henkisiä turnauksia, joissa hän itse olisi saanut esiintyä palkintotuomarina. Mutta hän vilkastutti pientä piiriään siksi, että hän itse oli aina niin kokonaan mukana; hän osoitti niin suurta mielenkiintoa jokaiselle erikseen, että hän sai kustakin aina parhaan puolen esille. Hänen sympatiiansa oli niin taipuisa, ja hän oli niin vapaa kaikista ennakkoluuloista ja dogmeista, että hän saattoi ymmärtää aivan vastakkaitakin mielipiteitä."[70]

Useihin niihin henkilöihin, joiden kanssa hän joutui nyt yhteyteen, hän oli tutustunut jo aikaisemmin kirjeellisesti. Ensi sijassa ovat mainittavat veljekset Gustaf ja Karl af Geijerstam, edellinen "Nuoren Ruotsin" parhaita kirjallisia kykyjä, jälkimäinen ammatiltaan insinööri, syvä, filosofiseen mietiskelyyn taipuvainen luonne; molemmat pysyivät Ernst Ahlgrenin lähimpinä ja uskollisimpina ystävinä aina hänen kuolemaansa saakka. Samoin kirjailijat Georg Nordensvan, Oscar Levertin ja Hellen Lindgren kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä. Naiskirjailijoista hän tunsi suurinta hengenheimolaisuutta Ellen Keytä kohtaan; "hän on oikea ihminen, vailla kaikkea pikkumaisuutta", sanoo hän kerta hänestä Gustaf af Geijerstamille; samoin hän oli suuresti kiintynyt "yksinkertaiseen ja herttaiseen" Amanda Kerfstedtiin, jota vastoin "pirteä ja vilkas, hiukan itsetietoinen" Anne Charlotte Edgren-Leffler ja venakko Sonja Kovalevsky, "joka oli vain tulta ja leimausta", pysyivät hänelle vieraina, joskin he herättivät hänen mielenkiintoansa.

Kokonaista kolme kuukautta Ernst Ahlgren viipyi Tukholmassa. Jollei hän kotoa lähtiessään suorastaan toivonutkaan voivansa kokonaan muuttaa sinne, niin ajatteli hän kuitenkin jonkinlaisella kateudella kaikkia niitä, jotka olivat tilaisuudessa elämään pääkaupungin suuremmissa oloissa ja nauttimaan kaikista sen eduista. Mutta oltuaan siellä jonkun aikaa pääkaupungin elämä ei vastannut kuitenkaan hänen odotuksiansa. Niin hauska kuin hänellä usein saattoikin olla, tympäisi seuraelämä häntä, sen tyhjyys ja onttous pisti liiaksi hänelle silmiin, hän itse oli liian vakava voidakseen siitä ammentaa tyydytystä. Ja huomatessaan, ettei hän soveltunut tähän ympäristöön, näki hän kaikki vieläkin synkemmässä valossa kuin mitä todellisuus oli. Hänen pettymyksensä herätti hänessä katkeruutta, jota hän purkaa "suurelle kirjalleen".

Jo kaikkein ensimäinen vaikutus, jonka Tukholma häneen teki, oli epäedullinen. "Kas niin, nyt olen Tukholmassa", kirjoittaa hän tulopäivänsä iltana. "Tunnetko nyt itsesi vapaaksi? En, en ainakaan vielä. Ehkäpä se riippuu ilmasta... Ei, ei, ei; minua painostaa tämä naismaisuus. Sanottakoon mitä hyvänsä, minä en sovi yhteen naisten kanssa... Minua kiusaa kuullessani alituisesti puhuttavan siitä mikä käy laatuun — tai 'mikä ei sovi'! Tunnen tuon kaiken jo ilmassa."[71]

Ja pari päivää myöhemmin hän todentaa, ettei tämä ensimäinen vaikutus ollut vain tilapäinen. "Tunnen itseni yhä vielä niin vieraaksi täällä ja olen kerrassaan ymmällä", sanoo hän. "Jalkanikin on kipeä. Mutta on siihen toinenkin syy.

"Koko sisimpäni tuskittelee tukahdetun, kuohuvan vihan tunteen vallassa. Kaikki nämät ihmiset ovat sisimpien pyrkimysteni vihollisia. He ottavat elämän vain leikin kannalta, minulle se on vakavuutta. Kaikkialta lyö vastaani valheen ja vilpillisyyden löyhkä; se on tukahduttaa minut ja samalla lihakseni pingoittuvat voimattomassa raivossa. Mitä nuo ihmiset kaikki lörpöttelevät! Naisasiasta, työväen asiasta. Lorua. Lorua kaikki! — Kaikki heidän puheensa ovat yhtä liukkaat kuin saippuoidut tangot, ne luistavat käsistä, niihin ei voi millään tavalla tarttua kiinni. — Yksi ainoakin teko — osoittakaa minulle yksi ainoa terve ja voimakas teko, teoria, jossa olisi eloa! Olen aivan sairaana kaikesta tästä komediiasta, tästä tyhjästä laverruksesta, tästä ulkokultaisuudesta...

"Millaista elämää he täällä elävät? Tyhjentävät itsensä hermostuneella levottomuudellaan... Näyttäytyvät, pyrkivät esille. Aina vaan oma itse! Ei, jospa se olisi edes sitä; olisihan se sittenkin oikeutettua, mutta jokainen ajattelee vain omaa pientä kurjaa klikkiänsä. Klikin pitää päästä esille siksi, että joku yksityinen tahtoo kohota toisten olkapäille. — Tämä on muka sitä suurta maailmaa."[72]

Ja vielä sittenkin, vaikka hän on valmis myöntämään, että "kaikki ovat niin ystävällisiä, että olen aivan hämmästynyt", kun hänellä on tilaisuutta seurustella monien ystäviensä parissa ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, vielä sittenkin hän sanoo: "Tukholma on juuri sitä mitä odotinkin. Suuri juorupesä. Ja kirjalliset suuruudet ovat pieniä, onttoja, kehnoja. Jokaisella on oman piirinsä leima. Ei kukaan uskalla olla oma itsensä. Täällä voi olla hauska — ihastuttavan hauska", lisää hän vielä, "mutta olla köyhä, päästä työllänsä eteenpäin ja kasvattaa itseään, se taitaisi olla vaikeaa. Minulle olisi oikea kirous asua täällä aina. Täällä ihminen joutuu väärään ja kieroon asemaan, hän ajattelee vain mainettaan ja turhamaisuuttaan eikä työtä!"[73]

Joulu-aatto, jota Ernst Ahlgren vietti tässä vieraassa ympäristössä ja kaukana kotoa, on epäilemättä ollut hänellä esikuvana, kun hän "Herr Tobiasson" nimisessä novellissaan kuvaa vanhan erakon tunteita, jonka sielussa taistelee keskenään kaksi olentoa, toinen "vanha höperö, joka ei voi olla rakastamatta koko maailmaa", toinen "piintynyt skeptikko, joka tekee pilkkaa omasta hempeämielisyydestään".

Miten hyvin me tunnemme Ernst Ahlgrenin itsensä herra Tobiassonissa, joka koettaa unohtaa, että on joulu-aatto ja aikoo viettää sen aivan kuin minkä tavallisen illan tahansa. Hän on yksin ja kuvittelee mielessään tahtovansakin olla yksin, mutta siitä huolimatta hiipivät kaikenlaiset jouluajatukset mieleen. Hänen täytyy vasten tahtoaankin tuottaa jouluiloa palvelijalle, joka hänen huonettaan siivoo, samoin emännälle, jolta hän on huoneen vuokrannut, sekä hänen lapsilleen; hänen täytyy se tehdä, vaikka hän samalla ei voi olla moittimatta itseään kevytmielisyydestä, johon hänellä ei olisi varaa. Ja hän seuraa vastenmielisesti nuorta sukulaistansa, kun tämä melkein väkipakolla vie hänet kotiinsa, ja epäilevin katsein hän tarkastelee nuoren parin iloa ja onnea, kunnes hän itsekin vastaanponnistuksistaan huolimatta joutuu saman ilon ja onnentunteen valtaan.

Me tunnemme tuossa erakossa Ernst Ahlgrenin oman jäykän, luotaantyöntävän luonteen, jonka kovan kuoren alla piilee niin paljon hellää ja epäitsekästä ja rakkautta janoavaa, mutta jonka ilmipuhkeamiseen tarvitaan miltei väkivaltaa toisten puolelta.

Oleskelu Tukholmassa, monet sekä vanhat että uudet ystävät, ne ne sittenkin kaikista Ernst Ahlgrenin mielenpurkauksista huolimatta olivat väkipakolla saaneet hänen luonteensa valoisamman puolen puhkeamaan esille. Sillä kun hän palasi jälleen kotiinsa, tuntui yksinäisyys kahta vertaa raskaammalta, ja "suuri kirja" tietää kertoa kovista synkkämielisyyden puuskista, jotka voittivat kaikki entiset oireet. Tuo synkkämielisyys, joka oli Ernst Ahlgrenilla suorastaan veressä — hän sanoo itse perineensä sen "aivan laillista tietä" isältään, iloiselta Thure Bruzeliukselta, joka pelkäsi siinä määrin yksinäisyyttä, että hän keskellä päivääkin saattoi nähdä kummituksia — se oli ilmennyt hänessä jo lapsena, ja tuo sairaalloinen tunne, niinkuin tiedämme, oli puhjennut itsemurhayrityksenä ilmi jo hänen avioliittonsa ensiaikoina. Sittemmin sairaus oli suuressa määrin sitä kiihoittanut. Silloin tällöin päiväkirja sisältääkin sellaisia lauseita kuin: "Ajattelen täydellä todella itsemurhaa", "Alan yhä vähemmän pelätä kuolemaa", j.n.e. Hän koetti parhaansa mukaan taistella tätä elämänkyllästystä vastaan, usein hän tuntikausia kulki ulkona rauhoittaakseen mieltään tai sulkeutui huoneeseensa, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hänen toiselta puolen terve ja voimakas luonteensa voittikin useimmiten varsin pian tämän hänen elämänsä pahimman vihollisen, ja kun puuska oli ohi, saattoi hän iloita elämästä ja sen vähimmistäkin ilmaisumuodoista kuin lapsi. Mutta "suuri kirja" kantaa useassa kohdin näiden taistelujen jälkiä.

"Isäni luonne, joka vähä väliä kuohahtaa minussa esiin, voittamattomalla voimalla ja mitä erilaisimmissa muodoissa", kirjoittaa hän kerta, "miltei peloittaa minua. Se peloittaa minua siksi, että se samalla tuntuu minusta niin vieraalta, se nousee sitä tervettä ja kylmää järkeä vastaan, jonka olen perinyt äidiltäni. Miten olenkaan taistellut kaikkia näitä luonnonvoimia vastaan, jotka ovat veressäni — taistellut ja hävinnyt, taistellut ja voittanut — mutta saamatta koskaan rauhaa, tuntematta koskaan aselepoa! — — Mutta vielä minä uskon tahdon ja järjen voimaan, vielä tahdon purra hampaani yhteen ja otella kaikkea sitä vastaan, mikä on sekä ulkopuolellani että sisälläni."

Mikä tuska ja yksinäisyyden pelko väräjääkään myös seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti heti palattuansa Tukholmasta kotiin:

"Kuljeskelen näissä huoneissa, joissa aina olen ollut vieras. Suruni on syvä, ikäänkuin joku minulle hyvin rakas olento juuri äsken olisi kannettu pois mustassa arkussaan, jotta koti on muuttunut yhdeksi ainoaksi, ammottavaksi tyhjyydeksi. Kaikki on autiota, ja sittenkin minun täytyy laahata jäljessäni elämän raskaita kahleita; — yksin — yksin! Polttavat kyyneleet tunkeutuvat silmäluomieni alta esiin kirjoittaessani, tahtoisin itkeä, rajusti kuin ukkossade, mutta se on mahdotonta tässä kuoleman jähmentämässä hiljaisuudessa. Tahtoisin omistaa ihmisen, jonka kanssa voisin puhua — jonkun, joka olisi minua rikkaampi, jonkun, joka olisi kaltaiseni, mutta paljoa suurempi, parempi kuin minä. Minä suren, etten koskaan ole sellaista tavannut. Sillä en voi jakaa ystävyyttäni, en voi antaa pois osaa siitä, kun en voi antaa sitä kokonaan.

"Olla onnellinen, se merkitsee, että voi unohtaa kuoleman, sairauden ja köyhyyden. Näistä kolmesta on luullakseni köyhyys pahin. Tai, minä tarkoitan, köyhyyden pelko. Tuo pelko on kuin kummitus minulle, fiksi ideea. Täällä se on suorastaan ilmassa. Se puristaa minua kuin painajainen eikä minulla ole voimaa vapautua siitä. En voi liikuttaa itseäni, sillä olen kuin halvattu; en voi hengittää, sillä kurkkuni on kokoonpuristunut; en voi huutaa, sillä ääneni haihtuisi ilmaan kenenkään kuulematta; en voi toivoa, sillä minulla ei ole enää voimaa elää.

"Kaikki on vain tyhjyyttä ja pimeyttä, silloin tällöin leimahtaa vain itsemurhanajatus mielessäni viimeisenä pelastuskeinona. Minä sureksin vain yhtä asiaa: onko minulla rohkeutta tehdä sitä? Minä tarkoitan, voisinko kestää epäonnistumisen vaaraa ja siten hankkia itselleni vain uusia kärsimyksiä. Mutta samalla ajattelen, että olisi järjetöntä tehdä se nyt. Täytyyhän minun ensiksi ainakin koettaa käyttää aiheitani. Jäähän tuo viimeinen keino sittenkin vielä jäljelle. Ainoa, jota pelkään, on se, että minulla ehkä sitten on vähemmän rohkeutta panna se toimeen. Turha pelko! Onnettomuuden tunne on aina siksi voimakas, että se voi voittaa pelon; ja jollei se sitä ole, niin ei se myöskään ole mikään voittamaton onnettomuus, eikä silloin ole myöskään syytä kuolla."[74]

Ja mikä katkeruus ihmisiä kohtaan huokuukaan hänen sanoistaan, kun hän jatkaa:

"En tahdo saada kukkia arkulleni, en ainoatakaan... Sillä ne ivaisivat vain minun elämääni. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole antaneet minulle ainoatakaan ropoa, kun köyhyys painosti minua, käyttäisivät nyt rahojaan seppeleihin, kun minulla ei enää voi olla hyötyä kaiken maailman hyvästä! Ne, jotka ovat seisoneet minua lähellä elämässä ojentamatta minulle apuaan, luulisivat sovittaneensa kaikki kukilla ja nyyhkytyksillä. Ne, jotka ovat mustanneet mainettani, kunnioittaisivat nyt muistoani; ja ne, joita olen pitänyt loitolla itsestäni niin kauan kuin olen voinut, lähestyisivät nyt minua siksi, että kuollut ruumis ei voi kauhuissaan väristä heidän viekkautensa ja valheellisuutensa vuoksi."[75]

Tähän epätoivoiseen mielentilaan vaikuttivat epäilemättä myös taloudelliset huolet, niinkuin ylläolevasta otteestakin voi huomata. Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren oli ruvennut hiukan ansaitsemaan kirjallisella työllään, piti hän näet kunnia-asianaan suorittaa kaikki omat menonsa, hän tahtoi sen siksikin tehdä, että se tuotti hänelle suurempaa riippumattomuutta ja vapautti hänet miehensä holhouksen alta. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli sanonut itsensä irti kaikista aviollisista velvollisuuksistaan, tuntui hänestä vastenmieliseltä ottaa mieheltä vastaan rahaa yksityisiä tarpeitansa varten.

Vähäisen silmäyksen Ernst Ahlgrenin kotielämään suo meille seuraava ote eräästä kirjeestä Gustaf af Geijerstamille. Kerrottuaan ensin, että jokainen päivä, jolloin mies oli poissa kotoa, tuntui hänestä juhlapäivältä, jolloin hän yhdessä tytärpuoliensa kanssa läksi ajelemaan tai istui hämärän tultua heidän kanssaan salissa hauskasti jutellen, hän jatkaa: "Älä siltä luule, että ukko on minulle paha. Hän on aina koettanut saada minut alistumaan, mutta se ei ole koskaan onnistunut, hän on hyvin vanhoillinen ja kiihkeä ja hän vihaa minua hiukan kaikessa hiljaisuudessa, varsinkin hän inhoaa kaikkia mies- ja naishenkilöltä, joihin hän luulee minun kiintyneen... Me emme riitele koskaan, mutta minä olen kovin väsynyt siihen hiljaiseen, itsepäiseen taisteluun, jota minun täytyy käydä rakasta sukuani vastaan. Kotona olevat lapset eivät kuitenkaan ole minua vastaan, he pitävät kaikki minun puoltani, jos siksi tulee... Hyvä Jumala, miten rakkaat he sen vuoksi ovatkin minulle. Jollei minulla olisi sellaisia lapsipuolia, niin en nyt olisikaan elossa."[76]

Eräs pieni episoodi, jonka Ernst Ahlgren kertoo tytärpuolelleen Matille, valaisee myös osaltaan aviopuolisoiden suhdetta. Hän sanoo: "Minä tahtoisin niin kernaasti, että isä ajattelisi hiukan ystävällisesti minusta. Hyvä Jumala, miten hän loukkasikaan minua kerta Malmöössä, kun makasin siellä sairaana. Olihan minulla vuosikausia ollut tapana nimittää häntä 'pikku isäksi' ja 'isä kullaksi', kun olin herkällä mielellä, sillä se sana ilmaisi juuri sitä, mitä saatoin hänelle antaa... Mutta tällä kertaa hän ärjäsi minulle: 'Minä tulen tänne sinun miehenäsi, enkä isänäsi. En tahdo tietää sellaisesta nimestä.'

"Minä lupasin, etten käyttäisi sitä sanaa enää, koska hän ei halunnut. Mutta sinä hetkenä hellyyteni kuoli. Hän työnsi luotaan sen ainoan, mitä saatoin hänelle antaa. Oi, miten kaipasinkaan sitä aikaa, jolloin sain käyttää tuota pientä hyväilysanaa ja jolloin hänellä oli ystävällinen katse varattuna minullekin! Hän ei tiedä, miten paljon silloin kadotin. Miten tyhjäksi koti tuli sen jälkeen! Olisin pitänyt hänestä, jos olisin saanut pitää hänestä omalla tavallani. Hän vaati erotiikkaa, ja se oli mahdotonta — tai oikeammin on mahdotonta."[77]

Kun Matti kerta myöhemmin kysyi äitipuoleltaan, eikö hänestä tuntunut kauhealta vääryydeltä sekä itseään että miestään kohtaan, kun hän ei rikkonut avioliittoaan, joka useaan vuoteen ei ollut kuitenkaan ollut muuta kuin valeliitto, niin hän vastasi ottavansa asian periaatteelliselta eikä käytännölliseltä kannalta, "mihinkä hän, köyhä nainen, olisi voinut ryhtyä keskenkasvuisen tyttärensä kera?"

Mutta niinkuin sanottu, taloudelliset huolet painoivat raskaasti hänen mieltänsä, varsinkin sellaisina aikoina, jolloin hän ei jaksanut tehdä työtä. Ja sellaisia aikoja olivat kaikki nuo elämäänkyllästymisen hetket. "Kaikilla meillä kirjailijoilla pitäisi olla jokin käytännöllinen työ", sanoo hän Gustaf af Geijerstamille, "jolla voisimme ansaita rahaa, muuten me turmelemme itsemme, tuotteliaisuutemme käy kovin ohueksi ja kassamme laihaksi".[78]

Esseldelle hän niinikään valittaa ahdinkotilaansa ja tiedustelee, voisiko hän hankkia hänelle jotain sopivaa työtä, käännöstä tai muuta sen kaltaista. Ja Esselde keksikin keinon, joka ainakin hetkeksi poisti pahimman rahapulan ja mielenmasennuksen. Hän kehoitti Ernst Ahlgrenia kirjoittamaan englantilaisen kirjailijattaren, Harriet Martineaun elämäkerran vasta perustettua "Dagny" lehteä varten. Tämä pieni rohkaisu ja apu toisen puolelta oli kylliksi karkoittamaan kaikki synkät ajatukset.

"Niin — huh hei!" kirjoittaa hän tämän johdosta Lundegårdille. "Kriisi on tältä kerralta todellakin voitettu. Mutta sitä kesti kaksi viikkoa, ja minä kärsin hirveästi. Kuljin vain edestakaisin kuin villieläin häkissään ja taistelin tuon yhden ainoan ajatuksen kanssa. Mutta minun pitänee kertoa, miksi olen niin iloinen. Sillä vaikka voin tulla vähästä iloiseksi ja vähästä surulliseksi, niin jokin syy siihen aina täytyy olla. Minulla on kädet työtä täynnä. Kirjoitan pientä elämäkertaa Harriet Martineausta ... kirjoitan sen lomatyönäni ja saan siten hiukan käsirahaa. Olinkin aivan ilman ja silloin sitä tulee niin kauhean synkäksi mieleltänsä."[79]

Tätä tyytyväisyyttä ja iloa jatkuu pitkin kevättä ja vähä väliä näkyy "suuressa kirjassa" ilonpurkauksia, jotka tavallisesti aiheutuvat aivan vähäpätöisistä syistä.

"Mikä päivä eilen! Tunsin olevani niin terve ja iloinen, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa," kirjoittaa hän. "Olisin voinut merkitä almanakkaani niinkuin ennen muinoin: täydellisesti onnellinen päivä. Olin onnellinen nykyhetkestä sekä huoleton huomisesta, en voinut tehdä työtä. Olisin tahtonut kirjoittaa vanhaan rakkaaseen kirjaani, mutta en edes sitä voinut. Sillä minulla oli niin suuri halu nauraa ja laskea leikkiä, ja vanha kirjani on melankoolikko, hän raukka ei naura koskaan."[80]

"Mikä ihana kevätpäivä tänään!" jatkaa hän paria päivää myöhemmin, — "niin hieno ja enteistä rikas. Luonto on täynnä odotusta. Kaikki on ikäänkuin pysähtynyt. Ilma ei ole kirkas, mutta taivas on omituisella tavalla pilvessä, se on valkeanharmaa, metallisen pehmeä. Ei ainoatakaan tuulenhenkäystä. Kaikki on hiljaista. En kuule varpusten viserrystä, kukko kiekahtaa vain silloin tällöin pitkien väliaikojen jälkeen, ja se kuuluu niin kaukaa, niin verhotusti, että tuskin voin käsittää korvani sitä selittävän. Olen kulkenut ulkona omissa mietteissäni, en tunne vähintäkään kipua tai pahaa tunnetta ruumiissani, koko olentoni on kietoutunut hiljaiseen hyvinvointiin kuin pehmeään, avaraan viittaan. Sellaisia päiviä täytyy pitää mielessä, sillä ihminen kärsii ja valittaa niin usein, tai jollei niin useinkaan, niin ainakin on hän halukas aina muistelemaan juuri niitä hetkiä. Ja se on väärin elämää kohtaan, vain pikkumainen luonne napisee epäkiitollisena, vaikka kerta toisensa jälkeen saakin sylin täydeltä rikkautta. Niinkuin nyt tänäkin päivänä! Sydämeni on niin täynnä onnea, että ikäänkuin etsin jotakin, jota vastaan voisin huuleni painaa — maata vasten, jota poljen, ryhmyisiä runkoja vasten, joiden oksat parissa viikossa puhkeavat ensi vihreyteensä. Mieleni on niin rauhallinen, niinkuin olisin pienin hiekkajyvänen maassa, joka yhtä vähän tuntee iloa kuin surua. Tuntuu siltä kuin työni olisi minä itse, kuin koko persoonallisuuteni olisi siihen sulautunut, kuin ihmiset ja olot eivät koskaan voisi tunkeutua minun ja työni väliin; sanalla sanoen, kuin eläisin yksinomaan siinä. Sen sopusointuisempaa oloa kuin tämä ei ihmismielelle voi ajatellakaan." — —

Niinkuin sanottu, olivat Geijerstam-veljekset tukholmalaisista tuttavista Ernst Ahlgrenille kaikkein läheisimmät. Ystävyys Karl af Geijerstamiin sai alkunsa siten, että Ernst Ahlgren ennen lähtöään Tukholmasta oli kutsunut tytärpuolensa, Matin luoksensa, ja kun hän itse kipeän jalkansa vuoksi ei kyennyt näyttämään hänelle kaupunkia, tarjoutui Karl af Geijerstam nuoren tytön oppaaksi ja joutui siten usein olemaan heidän seurassansa. Gustaf af Geijerstamiin oli Ernst Ahlgren jo aikaisemmin kirjeellisesti tutustunut ja tämän valoisa ja iloinen luonnonlaatu veti häntä puoleensa varsinkin siksi, että se muodosti terveellisen vastapainon hänen omalle synkälle tempperamentilleen. Ystävyydestään häntä ja hänen nuorta vaimoaan kohtaan Ernst Ahlgren puhuu eräässä kirjeessään seuraavasti:

"Minulla ei ole juuri tapana pitää ihmisistä, mutta minusta tuntuu siltä, kuin me olisimme aina olleet tuttavia, ikäänkuin jokin kohta vanhassa erakkosydämessäni olisi sulanut ja toinen puoli olentoani — — sillä minä olen jonkinmoinen Janus-olento — se puoli, joka on vielä aivan nuori ja virkeä, olisi ihmeellisen läheistä sukua teille. En tiedä ketään, jonka seurassa yhtä helposti kuin teidän olisin voinut voittaa persoonallisen, tahtoisinpa miltei sanoa, ruumiillisen arkuuteni."[81]

Mutta tähän ystävyyteen vaikutti myös suuresti se seikka, että Geijerstamin kirjallinen tuotanto oli Ernst Ahlgrenille läheistä sukua ja että hän pani häneen suurta arvoa kirjailijana. Puhuessaan esim. Geijerstamin vasta ilmestyneestä romaanista "Erik Granesta", joka m.m. koskettelee sukupuolikysymystä, sanoo hän: "Todellisuudessa, aivan tavallisessa arkipäiväisyydessä voi joskus piillä niin hienoa ja herkkää runoutta, että se voittaa kaikki maailman runoelmat, mutta samalla se on niin syvää ja haihtuvaista, että ihmiskäden on vaikea sitä kosketella turmelematta sitä samalla. Sinun on onnistunut kosketella tuollaista todellisuutta ilman että se sinun käsissäsi on särkynyt, sinä olet voinut siirtää sen teokseesi. Sen hienotunteisuuden vuoksi, joka on tehnyt tämän siirron mahdolliseksi, minä opin pitämään sinusta."[82]

Ja puhuttuaan lavealti saman teoksen johdosta äitien suhteesta poikiinsa sekä siveellisyyskysymyksestä, hän siirtyy lastenkasvatukseen yleensä. "Älä uneksi koskaan", sanoo hän, "että poikasi on jatkava elämäntyötäsi; siinä on vanhempien erehdys, että he kasvattavat lapsiaan siinä toivossa ja tuntevat sitten pettymystä, kun nämä kulkevatkin omia teitään, elävät omaa elämäänsä ja kompastuvat omiin loukkauskiviinsä. Opettaa heitä seuraamaan omaa luonnettaan ja vapaasti kehittämään omia voimiaan, erikoisominaisuuksiaan ja edellytyksiään, siinä kaiken kasvatuksen salaisuus. Mutta siihen vaaditaan vanhemmilta laajanäköisyyttä, ja myönnettävä on, että se, joka ei ole arvostelukyvyltään ja luonteeltaan harvinaisen itsenäinen, vuosien kuluessa kehittyy aina jossakin määrin yksipuoliseksi ja ahdasmieliseksi."[83]

Tämän kevään kuluessa Ernst Ahlgren alkoi kirjoittaa toista suurta teostansa "Fru Marianne'a" (Rouva Marianne). Hitaasti työ kuitenkin sujui, "keskimäärin kolme riviä päivässä", niinkuin hän Geijerstamille kirjoittaa,[84] mutta kesän tultua työvauhti parantuu ja sen loppupuolella hän on niin työssään kiinni, että jos hän "hetkeksikin sen jättää, kaipaa hän sitä kuin hullu". Kaiken aikaa työtä tehdessään hän on "mieleltään iloinen ja onnellinen ja täysin tasapainossa".[85] Tähän tyytyväisyyteen vaikutti suuresti sekin, että hän Esselden välityksellä alkukesällä oli saanut vastaanottaa sievän rahalahjan, 300 kr. eräältä naismesenaatilta, rouva Fredrika Limnelliltä, ja sen johdosta hän saattoi nyt toteuttaa erään kauan toivotun lempituumansa: vuokrata pari huonetta sivurakennuksessa ja järjestää ne työhuoneeksi itseänsä varten. "Tuntuu aivan sanomattoman suloiselta", kirjoittaa hän Lundegårdille, "kun saan istua yksin omassa pesässäni, omalla tuolillani, oman pöytäni ääressä, jonka omalla työlläni olen maksanut."[86]

Loppukesällä, juuri kun Ernst Ahlgren oli saanut ensimäisen luonnoksen "Fru Marianne'en" valmiiksi, tuli Ellen Key ja Karl af Geijerstam hänen luokseen vieraisille, ja hän luki heille tuoreeltaan uuden teoksensa. Nämät päivät, jolloin hän sai viettää yhdessä ystäviensä kanssa, olivat hänelle suurena ilonlähteenä, eikä iloa suinkaan vähentänyt se seikka, että ennen heidän lähtöään koko elämänaikuinen liitto solmiutui Karl af Geijerstamin ja Ernst Ahlgrenin rakkaimman lapsipuolen, Matin välillä. "Olen kovin onnellinen", kirjoittaa hän myöhemmin tulevalle vävypojalleen, "olen aina kadehtinut naisia, joilla on ollut poikia ja joille he todellisessa merkityksessä ovat voineet jotain olla. Sukulaisuussiteet eivät merkitse minulle mitään, ja sittenkin on minulla tavattoman selvät kotielämä- ja perhevaistot. Vanhoilla päivilläni on minulle tullut suuri tarve saada rakastaa ja tulla itse rakastetuksi, josta voin huomata, että kaikessa suhteessa olen oikea äitiluonne. Siksi olen niin itsekkään iloinen, että sinä tunnet kiintymystä minuun."[87]

Ernst Ahlgren olisi tuskin voinut saada sopivampaa vävypoikaa kuin mitä Karl af Geijerstam oli. Hän oli harvinaisen hieno ja syvä luonne, runollisen herkkä ja taipuvainen mietiskelyyn, mutta samalla hänellä oli silmää kaikille elämän käytännöllisille ilmiöille. Häntä on tahdottu leimata ateistiksi, ja vapaitten mielipiteittensä vuoksi hän saikin kestää mitä ankarimpia hyökkäyksiä; mutta pikemmin hän oli vain etsijäsielu, joka ei kieltänyt korkeimman olemassaoloa, vaikkei hän voinutkaan hyväksyä kirkon oppia. Hän, samoin kuin Ernst Ahlgren, ei tahtonut repiä kaikkea alas rakentamatta jotakin sijaan, vaikka hänen lyhyt elämänsä, jonka hän omisti kokonaan työlleen, eikä vähimmin sille työmiehistölle, joka kuului hänen johtonsa alle, sekä perheelleen, esti häntä toteuttamasta kaikkea sitä, mitä hän oli toivonut.

Tälle miehelle, joka epäilemättä suuressa määrin vastasi Ernst Ahlgrenin mies-ihannetta, hän antoi "ajatustensa, koko elämäntaistelunsa lapsen", niinkuin hän Mattia nimittää. "Eikö ole omituista, että kohtalo johti sinut kiintymään niin ennakkoluulottomaan tyttöön", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Näyttää aivan siltä, kuin olisin kasvattanut hänet varta vasten sinulle." Ja sitten hän kuvailee hänelle omaa suhdettaan tytärpuoleensa: "Matin kehitys on käynyt murroksitta, askel askeleelta ilman mitään häiriöitä. Siinä on ollut jotakin yhtenäistä, mikä ei ole niinkään tavallista. Ja sitten se, että hän ja minä olemme aina eläneet yhdessä; minulla on ollut vaivalloinen ja tuulen ajelehdittavaksi heitetty kehitystyö takanani, sen vaivoista ja häiriöistä ei Matti ole paljonkaan tiennyt, tulokset hän on vain imenyt itseensä niinkuin ilmasta. Hän on minun elämänperiaatteitteni ruumistuminen, hän on päivä päivältä puhjennut esiin minun omasta elämästäni: siinä selitys meidän harvinaiseen hellään suhteeseemme...

"Enkö minä siis ole hänen äitinsä?"[88]

Mutta samalla kun Ernst Ahlgren ymmärsi, että tästälähin "tyttären oli mentävä omaa tietään", hän työnsi kerrassaan sen ajatuksen luotaan, että sulhanen voisi ehkä vieroittaa heidät toisistaan. Hänen rakkautensa Mattiin oli niin vapaata kaikesta itsekkäisyydestä, ettei hänen mieleensä voinut edes juolahtaakaan, että hän tämän kihlauksen johdosta voisi jotakin kadottaa. "Minun sylini on avoinna", kirjoittaa hän, "kun teillä on halua tulla vanhan äitinne luo, mutta teidän ei tarvitse minun tähteni tulla luokseni, ei siksi, että pelkäisitte minun jäävän yksin, sillä sellainen ajatuskin tuntuisi pakonalaiselta, ei ulkonaisessa, vaan sisällisessä suhteessa, ja voisi muuttua sääliksi. Niin kauan kuin meidän molemminpuoliset tunteemme ovat elinvoimaisia, on teidän mahdoton vieraantua minusta, mutta jos ne heikkonevat, niin mitä iloa minulla siitä olisi, vaikka te omantunnonmukaisesti yrittäisittekin saada tunteenne jälleen eloon. Ei, älkää miettikö, älkää saivarrelko; olkoon tunteenne vapaa ja välitön, eläköön se omaa elämäänsä ja kuolkoon, jollei jaksa elää."[89]

Näiden kahden nuoren rakkaudessa Ernst Ahlgren näki toteutuneena kaiken sen, mitä vailla hän itse oli saanut elämässä olla, ja se teki, että hänen myötätuntonsa heitä kohtaan tuli vielä kahta vertaa suuremmaksi. Viimeiseen asti hän iloitsi heidän onnestaan ja osoitti aina mitä herkintä ymmärtämystä heitä kohtaan. "Rakas lapseni", kirjoittaa hän kerrankin Karl af Geijerstamille, "etkö luule minun tietävän, miten sinä kaipaat Mattia! Mutta ajattelehan, että teillä on vielä koko pitkä yhteinen elämä edessä! Mikä ilo piileekään siinä tiedossa. Ajattele sitä, kun levottomuus ja kärsimättömyys käyvät ylivoimaisiksi... Sillä rauha, hillitty levollisuus, se minun luullakseni antaa tunteille syvyyttä ja kestävyyttä, jota ne eivät koskaan voi saavuttaa, jos sallii niiden kuohua liiaksi ja tyhjentää itsensä... Sinä olet niin onnellinen, että koko elämän pitäisi avautua eteesi kuin aurinkoinen tie. Jospa voisit olla myös hiukan levollinen. Ajattelehan niitä monia, monia päiviä kokonaisen ihmiselämän varrella!"[90]

Kirjoittaessaan nämät sanat Ernst Ahlgren ei aavistanut, että onnen päivät, jotka olivat näille kahdelle suodut, olivat jo lasketut ja että nuorukaisen elämä, joka näytti olevan vasta alullansa, murtui kesken parasta miehuuden voimaa onnen hymyillessä hänelle kaikkein kauneimmillaan.

[Väljemmillä vesillä.]

"Minulla on muuttolinnun luonne", kirjoittaa Ernst Ahlgren keväällä 1886 Gustaf af Geijerstamille, "kun kauan aikaa olen sidottu samoihin ihmisiin ja samaan paikkaan, niin kuivetun henkisesti, ja silloin en voi muuta kuin tehdä työtä, purra hampaani yhteen ja vaieta, sillä ajatukseni eivät silloin ole iloisia eikä ystävällisiä."[91]

Tuo muuttolinnun luonne pääsi syksystä 1886 alkaen siinä määrin oikeuksiinsa, että Ernst Ahlgrenin elämä tästä lähin muuttui yhtämittaiseksi, rauhattomaksi matkustelemiseksi paikasta toiseen.

Kööpenhamina oli jo aikaisemmin ollut hänellä jonkunlaisena pakopaikkana, jonne hän läksi päiväksi tai pariksi tuulottelemaan, kun hän ei enää kestänyt kodin ummehtunutta ilmaa eikä ympäristön ahtaita oloja. Teatterit ja konsertit vetivät häntä puoleensa, ja matkan lyhyys oli aluksi syynä siihen, että hän valitsi Kööpenhaminan matkojensa määräksi eikä Tukholman. Mutta syksystä 1886 alkaen Kööpenhamina tuli ikäänkuin hänen varsinaiseksi olinpaikakseen ja vain käymältä hän enää pistäysi kotonaan.

Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren viittaa siihen, joskaan ei aivan suoraan, että hän oli ajatellut täydellistäkin eroa kodistaan. "Ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu", sanoo hän siinä. "Voisihan olla mahdollista, että palaisinkin takaisin."[92]

Joka tapauksessa vapautumisenhalu kasvoi hänessä yhä voimakkaammaksi. Hän halusi päästä uusiin oloihin, nähdä uusia ihmisiä ja uusia seutuja. Kulkea suurkaupungin kaduilla, kadota ihmisvilinään, tuntemattomana tehdä huomioitaan ja nauttia vapaudestaan. Parisi päilyi alati hänen silmiensä edessä, ja vain puuttuvat varat ja epävakainen terveys pakoittivat häntä siirtämään matkaa alituisesti tuonnemmaksi. Kööpenhaminassa hän tunsi jo olevansa ikäänkuin lähempänä matkansa varsinaista määrää, joskin olosuhteet muuttuivatkin siten, että juuri Kööpenhamina kytki hänet itseensä vankemmilla siteillä kuin mikään muu ja yhä uudelleen viekoitteli häntä puoleensa.

Koko talvikauden 1886-87, niinkuin sanottu, lyhempiä käyntejä kotona lukuunottamatta, Ernst Ahlgren oleskeli Kööpenhaminassa. Tullessaan nyt tällä kertaa sinne, oli hän tunnettu ja suosiota saavuttanut kirjailija "kuninkaan kauniissa kaupungissakin", sillä hänen "Pengar" kirjansa oli tullut käännetyksi myös tanskankielelle. Monet sekä entiset että uudet tuttavat ottivat hänet avosylin vastaan, sitä paitsi hän heti saavuttuaan kaupunkiin sai kehoituksen esiintyä julkisesti "Sprogforening" nimisen yhdistyksen illanvietossa, jossa hän luki novellinsa "Herr Tobiasson'in" lukuisalle, innokkaalle yleisölle. Tämä olikin ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin Ernst Ahlgren esiintyi julkisesti. Jonkinlaisella pelolla hän oli suostunut pyyntöön, peläten ettei hänen äänensä kantaisi niin suuressa salissa ja ettei hänen kieltänsäkään ymmärrettäisi. Mutta noustuaan lavalle ja voitettuaan ensimäisen arkuutensa hän huomasi ihmeekseen, että hänen äänensä täytti salin, ja katsoessaan ympärilleen hän näki kaikkialla "vieraita, hartaita kasvoja", jotka imivät joka ainoan sanan hänen huuliltaan. "Yleisö nauroi ja kyyneltyi", kirjoittaa hän Matille. "He ymmärsivät minua! Se merkitsi minulle paljoa enemmän kuin käsientaputus, jolla minua tervehdittiin astuessani alas... Käsiäni puristettiin ja minua kiitettiin koko sillä kielten sekasorrolla, joka vallitsee kieliyhdistyksessä... 'Kun, niinkuin te, voi saada ihmiset itkemään ja nauramaan, niin on jo saavuttanut kaikkein korkeimman huipun', sanoi eräskin minulle. Olihan se varsin kaunis komplimangi."[93]

Pitkin syksyä Ernst Ahlgren viimeisteli "Fru Marianne'a", jonka oli määrä ilmestyä seuraavana keväänä, ja Kööpenhaminassa hän teki sopimuksen kustantajan kanssa tanskalaisesta käännöksestä. Hänellä oli jälleen valoisampi aikansa, jolloin työ häneltä sujui. Kirjoittamisen ohella hän otti myös tunteja sekä ranskan että englannin kielessä ja kävi ahkerasti yliopistollisia luentoja kuuntelemassa. Hän koetti kaikella tavalla käyttää hyväkseen tätä aikaa, jolloin hän oli vapaana arkipäivän huolista ja hänen painajaisensa, "musta piru", niinkuin hän kutsui synkkämielisyyden puuskiaan, hellitti otettaan.

Tämä talvikausi olikin Ernst Ahlgrenille monessa suhteessa entisiä valoisampi tai ainakin kokemuksista rikkaampi. Ensi kertaa eläessään hän tuli nyt kosketukseen ihmisen kanssa, joka veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei vain yhteisten töiden ja harrastusten vuoksi, vaan etupäässä persoonallisuudellaan. Vaikka Ernst Ahlgren oli jo ennättänyt 36 vuoden ikäiseksi, niin oli hän tähän asti pysynyt tunteeltaan aivan koskemattomana, mies ei ollut koskaan merkinnyt mitään hänen elämässään. Hänellä ei ollut koskaan ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi seisonut häntä lähempänä kuin toiset, ei ketään, jolle hän olisi voinut antaa enemmän kuin toisille. Hän ei ollut koskaan tavannut miestä, joka kaikessa suhteessa olisi seisonut häntä itseään korkeammalla, jota hän olisi voinut ehdottomasti ihailla. Työ oli ollut hänen ainoa rakkautensa. Mutta niin rakas kuin se hänelle olikin, ei se sittenkään voinut tyydyttää hänen sisintä kaipuutaan, tarvetta saada rakastaa toista ihmistä.

Tuosta kaipuustaan hän kerran jo aikaisemmin oli kirjoittanut Hellen Lindgrenille: "Minä tahtoisin tuntea suhteessani ihmisiin jotain, jota voisin nimittää ylempi- ja alempiarvoiseksi. Minä tarkoitan: olisin iloinen, jos yksikin niistä, joista minä pidän, astuisi rivistä esiin ja vaatisi minulta enemmän kuin mitä annan muille. Mutta se ei tapahdu, sillä silloin tämä ainoa olisi yhtä yksinäinen kuin minäkin. Ja siksi ei suhteessani ihmisiin voi olla mitään ylempi- eikä alempiarvoista ... työni on ainoa, joka on ylempiarvoista, yli kaiken muun."[94]

Ja toisen kerran hän valittaa: "Ei koko maailmassa ole ketään, joka seisoisi minua oikein lähellä. Kaikille minä olen toisessa sijassa, niin, totta puhuen, minä pistäisin käteni vaikka tuleen, jos siten voisin saavuttaa sen ensimäisen sijan, jota minulla ei koskaan ole ollut. Vähäpätöisinkin nainen voi sen omistaa — vaan en minä."

Ei mikään ollut itsessään sen luonnollisempaa kuin tämä rakkauden kaipuu, sillä vaikka Ernst Ahlgren ulkonaisesti tekikin hillityn, miltei kylmän vaikutuksen, kyti tuon ulkokuoren alla mitä tulisin sielu, ja yhtä luonnolliselta tuntuu myös sekin, että hänen kiintymisensä kohdistui juuri Georg Brandesiin. Jo paljoa ennen kuin hän oli persoonallisesti tutustunut häneen, tunsi hän hänet hänen teostensa kautta ja ihaili hänessä nerokasta ja vapaamielistä ajattelijaa. Olihan Brandes siihen aikaan koko pohjoismaiden nuorison ihanne, olihan hän uhkarohkeasti lukemattomat kerrat pannut oman itsensä alttiiksi taistellessaan vapauden puolesta. Hänen sytyttävät sanansa olivat kuin kulovalkea levinneet yltympärille ja kaikkialla keränneet nuorisoa hänen lippunsa alle.

Kauan oli Ernst Ahlgrenkin toivonut saavansa persoonallisesti tutustua häneen, ja kun hän tultuaan Kööpenhaminaan syksyllä 1886 pyysi häntä luonaan käymään — kainalosauvojensa vuoksi hänen täytyi välttää liikkumista niin paljon kuin suinkin — niin kumpikin teki voimakkaalla persoonallisuudellaan syvän vaikutuksen toisiinsa. Sillä niin naisten hemmoittelema kuin Brandes olikin ja niin monenlaisia eri tyyppejä kuin hän olikin kohdannut elämänsä varrella, niin täytyi hänen sittenkin myöntää, ettei Ernst Ahlgren ollut mikään tavallinen nainen. Hänen peittelemätön ihailunsa veti häntä puoleensa, mutta samalla myös hänen henkevyytensä ja omaperäisyytensä.

Se seikka, että Ernst Ahlgren oli rampa, vaikutti kuitenkin sen, että Brandes katsoi häntä toisin silmin kuin naisia yleensä, ja käsitti hänen tunteensa vain sisarillisiksi tai äidillisiksi, huolimatta siitä, että hän oli useita vuosia Ernst Ahlgrenia vanhempi. Eikä Ernst Ahlgrenin omista kirjeistäkään, joissa hän tosin hyvin niukasti koskettelee tätä seikkaa, käy esille muuta kuin henkistä ihailua ja toverillista ystävyyttä. Ensimäisen kohtauksen jälkeen Kööpenhaminassa hän kirjoittaa Gustaf af Geijerstamille: "Georg Brandes oli niin ystävällinen ja kävi luonani. Olin aivan ihastunut häneen." Ja Matille hän kerta toisensa jälkeen kertoo Brandesin käynneistä: "Mikä ihmeellinen tunnelma! Saatoin juuri Georg Brandesin ovelle, hän kävi minua tapaamassa ja oli — niin sanomattoman miellyttävä."[95] Tai toisen kerran: "Brandes on kovin kiltti. Hänellä on hirveän paljon työtä, mutta silloin tällöin hän pistäytyy pariksi minuutiksi luokseni ja silloin hän on niin herttainen, että tuntuu oikein liikuttavalta. Jos hän epäilee polveani pakoittavan, niin hän välttämättä tahtoo vetää tuolin esille, jolle voin nostaa jalkani, ja hän pitää minusta niin hyvää huolta ikäänkuin hän olisi vanha tottunut sairaanhoitaja tai itse pikku Matti. Niin hellä ja sääliväinen hän ei suinkaan osaisi olla, jollei hänellä olisi pikku lapsiaan, joihin hän on sanomattoman kiintynyt — sellainen pehmentää ihmistä ja tekee hänet hyväksi. Kuulisitpa vain kun hän puhuu heistä. 'Minun täytyy mennä kotiin', sanoo hän, kun ruoka-aika lähestyy, 'pikku tyttöjeni on nälkä!'"[96]

Vietettyään joulua kotona, jona aikana synkkämielisyys sai Ernst Ahlgrenin jälleen valtaansa, niin että hän oli kykenemätön kaikkeen työhön, hän palasi seuraavan vuoden alussa jälleen Kööpenhaminaan ja kuvailee tytärpuolelleen oloaan siellä seuraavasti:

"Hän (Brandes) pistäytyy silloin tällöin luonani noin puolen tunnin ajaksi ennen illallista ja hän on niin ystävällinen, hyvä ja järkevä, että pakostakin täytyy pitää hänestä.

"Muuten elän enimmäkseen itsekseni, panen varhain maata, kieltäydyn kaikista kutsuista, lepään kun olen väsynyt ja teen työtä kun haluttaa. Oloni on tavattoman mieluisa. Olen kovin tyytyväinen, että pidin puoliani ja tulin tänne... Minä kerään ikäänkuin voimia tulevia töitä varten. Ei ainoatakaan hapanta ilmettä ympärilläni, ei mitään valituksia rahan kulutuksen johdosta, ei vähintäkään pelkoa, että tulisi väärinymmärretyksi ja täydellinen vapaus! Minä tunnen itseni varsin onnelliseksi, niin levollisen onnelliseksi, kuin vanha, vanha ihminen, mutta samalla minulla mielestäni on niin paljon mahdollisuuksia, sillä tunnen joka päivä miten kehityn, tulen yhä sopusointuisemmaksi, kokonaisemmaksi ja myös paremmaksi. Minä ikäänkuin juon lepoa, juon sielunvoimaa itse huolettomuudesta...

"Koko kirjeen sävystä kuuluu kyllä, että olen virkistynyt. Mutta minä en hengitäkään Hörbyn ilmaa, eikä kaikkialla, minne vain silmäni käännän, synkkämielisyys uhkaa minua kuin raskas pilvi."[97]

Ja paria päivää myöhemmin hän jatkaa:

"Tiedätkös, nyt minä olen jo jonkinmoinen 'pikku-äiti' itse tohtorillenikin, Georg Brandesille. Kun hän on oikein alakuloinen, voi hän istua ja jutella minulle niin koruttomasti kuin äidille, siksi että äiti ymmärtää, siksi että hänellä on suuri vanha sydän. Ja silloin tuntuu siltä, kuin minä kasvaisin, ja hän muuttuisi yhdeksi minun monista pikku lapsistani, jotka laskevat kaikki huolensa äidin helmaan. Miten omituinen ihminen minä mahdankaan olla! Se johtunee vain siitä, ettei sovinnaisuus sido minua — etten koskaan kysy, mikä on tapana, vaan otan aina huomioon sen, mikä on puhtaasti inhimillistä, sen mikä tuottaa kärsimystä tai helpoittaa tuskia."[98]

Ja jonkun viikon kuluttua hän vielä vakuuttaa Matille:

"Meidän välillämme näyttää kehittyvän levollinen, turvallinen ystävyys, joka ei aluksi ole liian kiihkeä, ei vaadi liiaksi sanoja ja jonka siis ei myöskään tarvitse kehittyä vihamielisyydeksi."[99]

Mutta tuo turvallinen, rauhallinen ystävyys katoaa jonkun ajan kuluttua, ja ne harvat kerrat, jolloin Ernst Ahlgren enää mainitsee tästä suhteestaan lähimmille ystävilleen, voi rivien välistä huomata sekä katkeruutta että väsähtymistä. "Sellainen hermostunut luonne kuin Brandesin repii minut palasiksi",[100] kirjoittaa hän Matille myöhemmin keväällä Parisista, ja palattuaan jälleen Kööpenhaminaan hän sanoo Gustaf af Geijerstamille: "Olen ollut huonolla tuulella: eripuraisuutta Brandesin ja minun välilläni."[101] Jonkinmoisen aavistuksen siitä taistelusta, joka tänä aikana riehui Ernst Ahlgrenin sielussa, antavat myös seuraavat sanat kirjeestä Matille: "Hän (Brandes) raukka on niin rikkirevitty ja hermostunut. Mutta minulla ei ole varaa tuntea sääliä häntä kohtaan; välinpitämättömyyden tulee astua sijalle: se se yksin voi tehdä minut levolliseksi."[102]

Mutta kaikkein selvimmän selityksen, suorastaan avaimen heidän suhteeseensa saamme Ernst Ahlgrenin kirjeestä Lundegårdille, jonka hän kirjoitti kesällä 1887 tehtyään lopputilinsä elämän kanssa ja jossa hän muun muassa sanoo: "Olihan se luonnollista, että se loppuisi traagillisesti; minun tunteeni ovat siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton jakautuminen' ei sovellu sellaiselle luonteelle. Olen liian hyvä ollakseni leikkikalu ja liiaksi intohimoinen voidakseni unohtaa..."

Useissa jälkeenjättämissä luonnoksissaan ja muistiinpanoissansa Ernst Ahlgren viittaa tähän suhteeseen, jopa on kokonaan rakentanut ne sen perustalle. Muistialmanakkaansa v. 1887 joulukuun 13:nnen ja 14:nnen päivän kohdalle hän on merkinnyt seuraavat sanat: "Taaskin itsemurhan partaalla. Kirjoitin Axelille, ja hän oli kanssani koko päivän. — Axel vaali minua kuin sairasta eläintä. Minä kerroin hänelle koko elämäni. Kaikki! Kaikki!"

Yllämainittua tapausta kuvaa epäilemättä kertomus "Ur mörkret", joka muutamia kuukausia Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen ilmestyi kokoelmassa "Berättelser och utkast". Ernst Ahlgren on antanut siinä niin peittelemättömän kuvan lapsuudenkodistaan, isästään ja kasvatuksestaan, ettei ole epäilemistäkään sen totuudesta, yhtä vähän kuin tarvitsee olla kahdenvaiheilla siitäkään, ketä hän seuraavalla kuvauksella on tarkoittanut:

"Kaikki on naisessa häpeää, sillä hän ei ole mikään sinänsä, vain sukupuoliolento. Minä tein työtä miesten parissa, väitin olevani sukupuoleton ja ivasin kylmyyttäni. Luulin miltei itsekin olevani suvuton, ja sekin oli häpeä. Pelkäsin, että leukaani voisi kasvaa parransänkeä, ja sitä miehet vuorossaan olisivat pilkanneet. Mutta eräänä päivänä tunsinkin olevani nainen, sillä minä rakastin... Minut valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka koko elämänsä on kulkenut kuraisia, vettyneitä teitä keskellä usvaista talvipäivää, näkemättä koskaan aurinkoa tai edes uskaltamatta toivoa saavansa koskaan sitä nähdä — — ja sitten äkkiä huomaakin auringon tulevan esiin ja näkee, että kaikki on kasvanut ja itänyt kosteassa maassa, että puut alkavat vihoittaa ja kukat puhjeta — — auringon valossa!

"Olisin antanut koko elämäni, jos olisin voinut olla hänen ystävänsä, mutta se oli mahdotonta — olin vain hänen ystävättärensä...

"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissänsä. Hän paljasti aivoni nähdäkseen miten ne työskentelivät, hän kaivoi leikkausveitsellään minun sisintäni rikastuttaakseen ihmistuntemustansa, ja hän raateli minun sydäntäni — kuin pahankurinen lapsi — vain siksi, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei ollut enää ainoatakaan tuskaa jäljellä, jota olisin voinut kestää henkeäni heittämättä — viskasi hän minut pois. Ei siksi että olisin kohdellut häntä pahoin, tai ollut vilpillinen tai puolinainen — sillä mistään sellaisesta ei minua voi syyttää! Vaan ainoastaan siksi, että olin nainen. En ystävä, vaan ystävätär!

"Nainen on sama kuin paaria, joka ei koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle. Että olen nainen, siinä elämäni kirous."

Neljätoista vuotta Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen julkaisi Lundegård "Elsa Finne" nimisen romaanin, jonka toinen osa perustuu Ernst Ahlgrenin yksityisiin muistiinpanoihin, juuri samoihin, joista hän viimeisessä kirjeessään Axel Lundegårdille sanoo: "Älä hävitä yksityisiä muistiinpanojani, — — varmaan pyydän sinua vielä sitä tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta, ja siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi hänelläkin olla rohkeutta vastata."[103] Toivoessaan että nämä hänen muistiinpanonsa säilyisivät jälkimaailmalle Ernst Ahlgren ei kuitenkaan ajatellut ensi sijassa itseään eikä omaa puolustustaan, vaan itse asiata, vapaata rakkautta, jota vastaan hän tahtoi taistella.

Axel Lundegårdia on sekä yksityisesti että julkisesti moitittu tämän teoksen julkaisemisesta, onpa häntä syytetty Ernst Ahlgrenin muiston häpäisemisestäkin. Ja myönnettävä on, että asia on siksi arkaluontoinen, että ehkä olisi ollut parempi vieläkin kauemmin antaa ainesten levätä. Mutta toisaalta, kysymystä psykologiselta kannalta arvosteltaessa, täytyy tunnustaa, että tämä teos on tavattoman mielenkiintoinen sille, joka ei halua vain uteliaisuuttaan tyydyttää, vaan tahtoo syvemmältä tunkeutua Ernst Ahlgrenin elämään ja koettaa ymmärtää häntä.

Tosin olisi väärin pitää "Elsa Finne'ä" luotettavana lähteenä, jonka mukaan voisi varmoja johtopäätöksiä vetää. Sillä se on kaunokirjallinen teos, vieläpä kahden kirjailija-mielikuvituksen hedelmöittämä. Mutta se, joka tuntee tarkemmin Ernst Ahlgrenin elämänvaiheet, voi helposti eroittaa tosiasiat mielikuvista. Jo ensimäisessäkin osassa, joka kuitenkin niin suureksi osaksi on "satua", on runsaasti todellisia piirteitä, vieläpä Ernst Ahlgrenin omia sanojakin. Päähenkilön, Elsa Finnen suhde mieheensä on jokseenkin totuudesta kiinnipitävä, samoin voi ilman vaikeutta löytää Knut Hermanin ja Ivar Mörcken esikuvat. Myöskin Elsa Finnen luonne vastaa täysin Ernst Ahlgrenin omaa luonnetta, kummallakin on aivan samat taipumukset, sama elämäntyö, sama yksinäisyyden tuska ja kuoleman kiihko. Ja Ernst Ahlgrenin sisimmän olennon paljastavat meille ne sanat, joihin koko teoksen ydin on ikäänkuin kristallisoitunut:

"Nykyaikaisen naisen tunne-elämä on arka. Hänen kaipuunsa on paljoa kuumempaa kuin vain veren kiihkoa, paljoa voimakkaampaa kuin vain sydämen kaihoa; korkeimmalle kehittyneissä se on hivuuttavaa hengen nälkää, joka voi johtaa kuolemaan, jollei sitä tyydytetä — ja tuskin koskaan se tuleekaan tyydytetyksi!"

Tätä hivuuttavaa nälkää kuvaa kirjan toinen osa Elsa Finnen omin sanoin. Kun hän kohtaa Ivar Mörcken, tuon miehen, joka nerokkaisuudellaan ja persoonallisella viehätyksellään lumoaa hänet, joutuu hän kokonaan hänen orjakseen. Hän luulee löytäneensä hänessä ihanteensa, sen miehen, joka kaikessa seisoo häntä itseään ylempänä, ja joka voi tyydyttää hänen henkensä kaipuun. Mutta rakkaus, joka hänelle itselleen on ankarinta vakavuutta, onkin miehelle vain leikkiä ja ajanvietettä. Niin kauan kuin hän jaksaa vastustaa hänen viekoitustaan, himoitsee mies häntä, mutta kun hän on kadottanut kaiken vastustusvoimansa, kun hän antautuu kokonaan hänelle, väsyy tämä ennen pitkää leikkiin ja heittää hänet luotaan. Ja vaikka hän näkee miehen kehnouden ja halveksii häntä ihmisenä, niin ei hän sittenkään voi vapautua hänen vallastaan. Hän kituu, kunnes kaikki hänen voimansa ovat lopussa, kunnes ei muuta pelastusta ole kuin kuolema.