SISÄLLYS:
Päivä kalifina.Kalastaja ja henki.Epäilevä sulttaani.Pieni tuomari.Kuningas Mahmud ja leipuri.
Päivä kalifina.
Kalifi Harun al Rashidin aikana eli Bagdadissa kauppias, joka oli hyvin rikas ja hyvin itara.
Hänellä oli yksi ainoa poika, jonka nimi oli Abu Hassan. Häntä kasvatettiin hyvin ankarasti. Hän sai käydä huonoissa vaatteissa aivankuin köyhän miehen poika ja syödä yhdessä työmiesten kanssa; huvituksia ei tullut koskaan kysymykseenkään, mutta sen sijaan hän sai selkäänsä ja nuhteita, jollei hän kyllin ahkerasti työskennellyt.
Usein Abu Hassan ajatteli alakuloisena toisia nuoria miehiä, jotka kävivät hienosti puettuina ja elivät iloista elämää, vaikka heidän vanhempansa olivat paljoa varattomammat kuin hänen omansa, ja hän olisi mielellään antanut puolet perinnöstänsä, jos hän olisi saanut olla heidän asemassaan.
Mutta kun Abu Hassan oli viidenkolmatta vuoden vanha, kuoli hänen isänsä. Poika oli vihdoinkin vapaa ja sai käyttää suurta omaisuuttansa miten itse vain halusi.
Nyt hän tahtoi nauttia elämästä. Mutta olipa hän noina puutteen ja kärsimyksen aikoina oppinut yhtä ja toista ja tullut varovaisemmaksi, kuin mitä hän muuten varmaan olisi ollut, ellei hän olisi tuntenut rahan arvoa.
Eräänä aamuna hän meni äitinsä luo, jota hän hellästi rakasti, ja kysyi häneltä neuvoa, miten hän parhaiten järjestäisi elämänsä. Hän sanoi tahtovansa elää yhtä iloisesti ja huolettomasti kuin muutkin nuoret miehet. Mutta hän pelkäsi, ettei hän voisi elää varojensa mukaan kerran vauhtiin päästyänsä ja siksi hän päätti jakaa omaisuutensa kahteen yhtä suureen osaan. Toisen osan varoistaan hän käyttäisi maatilojen ostamiseen, joita ei ollut helppo myödä, ja toisen osan huvituksiinsa. Jos hän kadottaisikin sen osan omaisuuttansa, niin se ei olisi niin vaarallista. Olihan hän joka tapauksessa saanut elää iloisesti, ja jäljelle jäisi sittenkin niin paljon, että hän saattaisi elää rauhassa lopun elämäänsä.
Äiti taputti poikaansa päälaelle ja arveli, että hän teki oikein. Hän iloitsi siitä, että poika, jonka koko lapsuus oli ollut niin ilotonta, saisi nyt hiukan korvausta, ja ajatteli vain ilolla poikansa huvituksia, vaikka ne riistivätkin häneltä hänen seuransa.
Poika tekikin niinkuin hän oli sanonut, osti maatiloja puolella omaisuudellaan ja käytti toisen puolen huvituksiin.
Nytpä vasta iloinen elämä alkoi. Hän otti osaa jos jonkinlaisiin huveihin. Hän antoi koristaa talonsa kallisarvoisilla matoilla, huonekaluilla ja taloustarpeilla. Hän hankki itselleen hienoja vaatteita ja jalokiviä, ja ystäviä hän sai vaikka kuinka paljon.
Vihdoin vanhan äidin mielestä talo kävi liian rauhattomaksi, sillä juhlia ja huvituksia riitti siellä yöt päivät, ja hän muutti asumaan pieneen taloon, jonka hän omisti kaupungin laidassa. Mutta silloin Abu Hassanin elämä muuttui vieläkin hurjemmaksi. Sellaisia juhlia kuin hänen talossansa ei ennen oltu nähtykään, ja kaikki rikkaat nuoret miehet etsivät kilvan hänen seuraansa, sillä ei missään ollut niin hauska olla kuin hänen luonansa. Sellaista komeutta kuin Abu Hassanin talossa ei ollut missään muualla, eikä muualla missään ollut niin iloista, ystävällistä ja vierasvaraista isäntääkään.
Hän auttoi jokaista joka vain apua tarvitsi, ja koko kaupunki kilvan ylisti häntä. Eipä ollut ketään muuta nuorta miestä, jota kaikki olisivat niin suuresti ihailleet ja rakastaneet kuin häntä, ja hän ajatteli mielissään monia uskollisia ystäviänsä.
Mutta eräänä päivänä tuli hänen taloudenhoitajansa hänen luoksensa ja pyysi saada enemmän rahaa.
— Mitä! huudahti Abu Hassan, olenhan antanut sinulle kaikki varani ja käskenyt sinua hoitamaan niitä järkevästi.
— Enhän minä ole voinut säästää, kun sinä tahdoit niin komeasti elää! vastasi taloudenhoitaja.
Taloudenhoitaja näytti hänelle tilikirjaa.
Taloudenhoitaja näytti hänelle tilikirjaa.
Ja sitten hän näytti Abu Hassanille, että rahat olivat rehellisesti käytetyt hänen omiin tarpeihinsa. Parissa vuodessa oli Abu Hassan siten kuluttanut loppuun toisen puolen suurta perintöänsä.
Surumielin läksi nyt Abu Hassan äitinsä luo ja kertoi hänelle asian laidan. Hänen oli pakko asettaa elämänsä aivan toiselle kannalle, jos mieli saada rahansa riittämään loppuelämäksensä, ja hänestä tuntui varsinkin kovin ikävältä ajatella, ettei hän enää entiseen tapaansa voisi seurustella monien ystäviensä kanssa, jotka olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi.
Mutta äiti lohdutti häntä niin hyvin kuin hän taisi.
— Minä muutan jälleen asumaan sinun luoksesi, sanoi hän, ja jos järkevästi elämme, niin tulemme erittäin hyvin toimeen niillä varoilla, jotka sinulla vielä on jäljellä, jollet voikkaan viettää enää yhtä suuria juhlia kuin ennen. Ja mitä ystäviisi tulee, niin he kyllä kutsuvat nyt vuorossaan sinut luoksensa, kun he saavat tietää, ettei sinulla enää ole siihen varaa.
Nuo viimeiset sanat hän lausui kuitenkin hiukan pilkallisesti hymyillen, sillä hän oli nähnyt elämässä jo yhtä ja toista ja tiesi, etteivät kaikki ystävät olleet luotettavia.
He tekivät niinkuin äiti oli ehdottanut. Äiti muutti pojan luo asumaan. Poika erotti useimmat palvelijoistansa, möi hevosensa ja vaununsa ja supisti elämäänsä kaikella tavalla.
Mutta kun hänen ystävänsä kuulivat puhuttavan tästä muutoksesta, niin he luulivat hänen tulleen aivan köyhäksi, eikä hän sen jälkeen enää ollut heidän mielestään yhtä mieluisa ja hupainen kuin ennen.
Kun he tapasivat hänet kadulla, niin heillä oli aina niin kiire, etteivät he ennättäneet puhua hänen kanssansa. Muutamat eivät yhtään häntä huomanneetkaan, vaikka hän tuli suoraan heitä vastaan, eikä mitään kutsujakaan saapunut, vaikka Abu Hassan olisi kuinka kärsivällisesti tahansa odottanut niitä.
Vihdoin hän ei malttanut olla valittamatta äidillensä ja kysyi ihmeissänsä, mikähän saattoi olla syynä siihen, ettei kukaan hänen ystävistänsä enää tullut häntä tervehtimään.
Äiti hymyili ja nyökkäsi päätään merkitsevästi.
— Niin, niin, sanoi hän, melkeinpä minä sitä aavistin. Mutta sellaisia ystäviä kuin nuo sinun ystäväsi näyttävät olleen, ei maksa vaivaa surra. Voitpa olla iloinen, että niin vähällä opit tietämään millaisia he oikeastaan ovat.
Mutta Abu Hassan suuttui ja puolusti ystäviänsä. Niin huonoja he eivät olleet, että he hylkäisivät hänet. Heillä oli tietysti pätevät syyt, miksi he eivät olleet käyneet hänen luonansa, ja osoittaakseen äidilleen olevansa oikeassa, hän aikoi panna heidät koetukselle. Hän päätti sanoa heille tulleensa perin köyhäksi ja pyytää heiltä apua, niin silloin äiti saisi nähdä, etteivät he olleet unohtaneet häntä.
Abu Hassan läksi lähimmän ystävänsä luo, mutta tämä vastasi, ettei hän tällä kertaa voinut häntä auttaa, sillä hän oli itsekin rahapulassa.
Ja kuitenkin Abu Hassan näki suuren kasan kultarahoja pöydällä.
Toisella, jonka luo hän läksi, ei ollut aikaa häntä puhutella.
Kolmas katsoi häneen oudosti ja kysyi kuka hän oli. Hänen oli aivan mahdotonta muistaa nähneensä häntä ennen.
Neljäs käski sanoa hänelle, että hän oli matkoilla, vaikka Abu Hassan näki hänet ikkunassa. Ja viides käski palvelijoidensa heittää hänet ulos ovesta.
Viides käski palvelijoidensa heittää hänet ulos ovesta.
Viides käski palvelijoidensa heittää hänet ulos ovesta.
Abu Hassan kävi siten kaikkien ystäviensä luona, mutta ei ainoakaan antanut hänelle pienintäkään apua. Kaikki käänsivät vain hänelle selkänsä, eivätkä ajatelleet yhtään sitä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota hän oli osoittanut heille niin runsaasti. Äiti oli oikeassa. Ihmisellä on ystäviä yllinkyllin, kun onni häntä suosii, mutta harvat pysyvät uskollisina onnettomuuden kohdatessa.
Ja Abu Hassanin mieli katkeroittui hänen tehdessään tämän huomion. Hän ei tahtonut enää koskaan tulla tekemisiin näiden viekkaiden ihmisten kanssa. Hän ei luottaisi enää keneenkään. Ja hän antoi sen pyhän lupauksen, ettei kukaan Bagdadin asukkaista pääsisi enää hänen taloonsa eikä saisi nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa.
Hän antoi pyhän lupauksen.
Hän antoi pyhän lupauksen.
Hän sulkeutui nyt omaan taloonsa ja eli siellä äitinsä kanssa hiljaista elämää. Mutta hänen entinen hilpeä mielensä oli kadonnut, ja hän näytti niin synkältä ja miettivältä, että äiti alkoi tulla levottomaksi.
— Hae itsellesi seuraa, poikaseni! sanoi äiti. Voithan löytää uusia ystäviä ja ehkäpä lopulta tapaat sellaisiakin, jotka ovat hyviä ja vilpittömiä.
Mutta Abu Hassanin kokemukset olivat niin katkeria, ettei hänen tehnyt mielensä yrittää uudestaan.
Eräänä päivänä hän kuitenkin pyysi äitiään varustamaan oikein hienon aterian kahdelle hengelle.
— Olen keksinyt hyvän tuuman, sanoi hän. Tosin olen pyhästi luvannut, etten kestitse ainoatakaan Bagdadin asukasta enää talossani, mutta mikä estää minua kutsumasta luokseni muukalaisia. Olen aikonut kehottaa matkustavaisia, jotka tulevat kaupunkiin, tulemaan luokseni. Heidän parissaan on varmaan paljon kokeneita ihmisiä, ja luulenpa saavani paljon huvia heidän seurastansa. Mutta jotta en pettyisi heidänkin suhteensa, niin aion panna heille sen ehdon, etteivät he koskaan saa toistamiseen tulla talooni, eikä kutsua minua myöskään luoksensa, sillä minä en tahdo enää koskaan kiintyä mihinkään elävään olentoon.
Äiti tuli iloiseksi, kun poika oli keksinyt jotakin, joka voisi tuottaa hänelle huvia, ja lupasi heti pitää huolta ateriasta. Sillä välin Abu Hassan läksi ulos etsimään sopivaa vierasta.
Matkustavien piti aina kulkea leveän sillan yli päästäkseen itse kaupunkiin, ja tänne sillan korvaan asettui Abu Hassan nyt tarkastelemaan ohikulkevia. Moni sai kulkea häiritsemättä hänen ohitsensa, mutta kun hän vihdoin näki miehen, jonka kasvot näyttivät hänestä viisailta ja miellyttäviltä, niin hän astui hänen luokseen ja kutsui hänet kotiinsa illalliselle, samalla kun hän selitti, että tuttavuuden täytyi rajoittua tähän ainoaan kertaan.
Vieras suostui mielissään Abu Hassanin pyyntöön, ja seurasi häntä kotiin.
Siellä he viettivät iltansa iloisesti, söivät, joivat ja juttelivat, kunnes yö tuli ja isäntä ohjasi vieraansa huoneeseen, missä vuode oli varattuna häntä varten. Seuraavana aamuna miehet erosivat iäksi.
Mutta parin päivän kuluttua Abu Hassan läksi jälleen sillalle ja kutsui luokseen uuden vieraan, ja siten hän hankki itselleen monta hauskaa hetkeä. Hän tuli iloiseksi taas mieleltänsä, ja jokainen, joka oli vieraana hänen talossansa, olisi mielellään tullut toisenkin kerran. Mutta heitä ei koskaan kutsuttu uudestaan. Vaikka Abu Hassan olisi ollut kuinka mieltynyt tahansa vieraaseensa, niin ei hän sittenkään luopunut päätöksestään ja jos hän sattumalta kohtasi hänet kadulla, niin hän väistyi aina hänen tieltään.
Eräänä päivänä, kun Abu Hassan tapansa mukaan seisoi sillalla ja etsi jotakuta, jonka hän voisi kutsua vieraaksensa, näki hän muukalaisen, jonka ulkomuoto häntä suuresti miellytti.
Se oli suuri, komea mies, joka astui pystypäisenä, ja jonka kasvojenpiirteet olivat jalot ja hienot. Mutta hänen pukunsa oli aivan tomussa ja kasvojenilme väsynyt.
Päättävästi Abu Hassan astui hänen luokseen.
— Herra, sanoi hän ja kumarsi kunnioittavasti, minä näen, että olet väsynyt matkastasi. Jos tahtoisit tulla kotiini levähtämään, niin tekisit minulle suuren ilon. Se minun täytyy kuitenkin edeltäpäin sinulle ilmoittaa, etten voi pitää sinua luonani kauemmin kuin päivän, sillä olen pyhästi luvannut, etten samaa vierasta kutsu kuin kerran talooni.
Matkustaja ei ollut kukaan muu kuin itse kalifi Harun al Rashid, joka kauppiaan valepuvussa oli matkustellut suurvisiirinsä, Giafarin, kanssa ympäri maata ottaaksensa selkoa alamaistensa elämästä ja oli juuri paluumatkalla palatsiinsa.
Häntä huvitti Abu Hassanin merkillinen kutsu, ja kun miehen kasvot häntä miellyttivät, niin hän päätti seurata hänen mukanansa.
— Kiitos, sanoi hän, seuraan mielelläni sinua, mutta sillä ehdolla, että ulotat vieraanvaraisuutesi palvelijaanikin.
Samalla hän viittasi Giafarille, joka oli astunut pari askelta hänen jäljessänsä, mutta nyt kiiruhti herransa rinnalle.
Koska Giafar näytti rehelliseltä ja siivolta palvelijalta, vieläpä varsin herrasmaiseltakin, niin ei Abu Hassanilla ollut mitään sitä vastaan, ja iloisesti jutellen kaikki kolme astuivat hänen asunnollensa.
Kalifi huomasi, että Abu Hassan oli erittäin miellyttävä nuori mies, ja mitä vieraanvaraisin isäntä. Pöytä oli katettu, kun he saapuivat perille, ja täynnä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta parhaana ruuan höysteenä olivat Abu Hassanin leikkipuheet ja hyvä tuuli. Ja kun he olivat kyllikseen syöneet, niin haki Abu Hassan hyvää viiniä ja tarjosi sitä vieraillensa.
Abu Hassan ja kalifi.
Abu Hassan ja kalifi.
— Tavallisissa oloissa ei meillä muhamettilaisilla ole lupa juoda viiniä, sanoi hän, mutta juhlat ovat poikkeuksia, ja tänään on minulla juhla.
Puhuessaan Abu Hassan kaatoi viiniä laseihin, ja koska sekä kalifi että Giafar pitivät hyvästä ruuasta ja juomasta, niin he joivat hyvällä halulla. Mieliala kävi yhä iloisemmaksi, ja he nauroivat aivan pakahtuaksensa kaikille Abu Hassanin hauskoille jutuille. Mutta lopulta kalifi ei voinut enää hillitä uteliaisuuttansa, vaan kysyi Abu Hassanilta, miksikä hän niin omituisella tavalla kutsui luokseen vieraita suoraan kadulta ja miksei hän useamman kerran halunnut olla heidän seurassansa.
Abu Hassan kertoi asian alusta alkaen salaamatta mitään, ja sanoi ettei hän voinut enää luottaa keneenkään ihmiseen, kun hänen ystävänsä olivat pettäneet hänet niin häpeällisesti, ja että hän oli nyt asettanut elämänsä niin, että hän saattoi tyytyväisenä ja iloisena elää ilmankin heitä.
Kun kalifi kuuli tämän tunnustuksen, niin hänen ihailunsa kohosi vielä entistä enemmän.
— Minä ihailen sinua todellakin, sanoi Harun al Rashid, sillä en koskaan ole kuullut puhuttavan kenestäkään, joka olisi järjettömästi tuhlannut varojansa, mutta kyennyt ajoissa hillitsemään halunsa, ennenkuin oli joutunut perikatoon. Mutta myönnäpä kuitenkin, että joskus olet tyytymätön ja saat taistella halujasi vastaan!
Mutta Abu Hassan vastasi kieltävästi. Hän vakuutti olevansa täysin tyytyväinen, eikä toivovansa mitään muutosta elämässänsä.
Mutta tämä vastaus ei tyydyttänyt kalifia. Hän oli suuresti mieltynyt viisaaseen ja hauskaan isäntäänsä, ja olisi mielellään jollakin tavalla osoittanut hänelle suosiotaan. Siksipä hän ei tyytynytkään tähän vastaukseen, vaan jatkoi kyselyjään ja tiedustelujaan.
— Rakas ystävä, ei ole mahdollista, että olisit täydellisesti tyytyväinen, sanoi hän. Jokainen ihminen haluaa jotakin, jota hänen on mahdoton saavuttaa, ja jos voisin auttaa sinua, jotta saisit jonkun toiveesi täytetyksi, niin olisin hyvin iloinen. Tosin olen vain kauppias Stambulista, mutta minä olen rikas ja minulla on paljon vaikutusvaltaa. Sano suoraan, eikö mikään toive mielessäsi päily?
Vieraan erinomainen ystävällisyys ilahdutti Abu Hassania ja hän puristi sydämellisesti hänen kättänsä.
— Usko minua, sanoi hän, minä olen aivan tyytyväinen ja onnellinen, ja jos jotakin toivoisinkin, niin sitä et kuitenkaan voisi minulle hankkia.
— Mutta voisithan ainakin sanoa, mitä se on, pyysi kalifi.
— Te nauratte vain minulle jos sen sanon.
Toiset lupasivat olla nauramatta.
— No, voinhan sen sitten vaikka sanoakin, sanoi Abu Hassan. Niin, minä toivoisin, että saisin olla yhden päivän kalifina, sillä minäpä tiedän yhtä ja toista, mistä hyvällä hallitsijallamme, Harun al Rashidilla, ei ole aavistustakaan.
— Mitä sinä silloin tekisit? kysyi kalifi.
— Sen minä sanon sinulle. Tiedäthän, että kaupunkimme on jaettu kortteleihin, ja joka korttelilla on oma moskeansa, joka moskealla imaninsa, jonka tulee hoitaa jumalanpalvelusta ja olla hyvänä esimerkkinä seurakuntalaisillensa. Mutta meidän korttelimme imani ei täytä laisinkaan velvollisuuttansa. Hän ei selitä yhtään koraania, mutta sen sijaan hän on hyvin kärkäs selittämään kanssaihmistensä sanoja ja tekoja huonolla tavalla, panettelee ja pitää heitä kovassa kurissa ja ottaa vastaan lahjoja. Jos olisin kalifi, niin ensi työkseni määräisin hänelle neljäsataa raippaa jalkapohjiin ja sitten antaisin hänen ratsastaa aasin selässä ympäri kaupunkia istuen takaperin sen selässä, aasin häntä ohjaksinaan, ja mies, joka taluttaisi häntä, saisi huutaa: "Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa." Toiseksi määräisin kaksisataa raipaniskua kullekin noista neljästä kauppiaasta, jotka asuvat tuossa kadun toisella puolen ja sekottavat hiekkaa jauhoihin ja myövät sitä sitten köyhille. Ja kolmanneksi työkseni tekisin kepposet entisille ystävilleni.
— Millaiset ne kepposet olisivat? kysyi kalifi.
— Sitä en tiedä. Mutta kyllä kai minä keinon keksisin, jos vain pääsisin kalifiksi, sanoi Abu Hassan.
— Niin, niin, kukapa tietää, mitä voi tapahtua!
Kalifi nyökkäsi päätään ja nauroi. Abu Hassanin toiveet huvittivat häntä suuresti ja hän alkoi tuumia, miten hän voisi ne täyttää. Pila oli hyvä, eikä uusi kalifi hoitaisi niinkään hullusti tointansa, sillä hän puhui sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Voisipa todellakin olla huvittavaa nähdä miten hän käyttäytyisi.
— Rakas ystäväni, sanoi hän, sinun toiveesi miellyttää minua niin suuresti, että todellakin toivoisin voivani sen täyttää. Mutta ainakin voimme juoda sen onneksi!
Hän tarttui itse viinikannuun ja kaatoi toisillekin. Samassa hän viittasi ulos ikkunasta kadulle, josta kuului melua, ja kun Abu Hassan kiiruhti ikkunan luo katsoakseen mitä ulkona tapahtui, niin kalifi sekotti unipulverin Abu Hassanin viinipikariin.
Sitten hän nosti pikarinsa ja joi isäntänsä maljan. Mutta tuskin Abu Hassan oli laskenut pikarinsa jälleen pöydälle ja käynyt istumaan entiselle paikallensa, niin hän tunsi päätänsä pyörryttävän. Hän vaipui kokoon istuimelleen, pää painui alas rinnalle ja hän nukahti sikeään uneen.
Kalifi viittasi Giafarille ja käski hänen heti mennä hakemaan pari vahvaa kantajaa. Hetken kuluttua Giafar palasikin jo takaisin mukanaan kaksi orjaa, jotka nostivat Abu Hassanin olkapäilleen. He kantoivat hänet kuninkaalliseen palatsiin ja laskivat hänet sohvalle Harun al Rashidin omassa makuuhuoneessa.
He kantoivat Abu Hassanin kuninkaalliseen palatsiin.
He kantoivat Abu Hassanin kuninkaalliseen palatsiin.
Kun orjat olivat menneet, niin kamaripalvelijat käskettiin sisään ja he pukivat Abu Hassanin ylle kalifin yönutun, ja kantoivat hänet vuoteeseen, jossa hän sai nukkua levossa ja rauhassa.
Sitten Harun al Rashid käski koko hovinsa saapuville ja sanoi heille, että kaikkien tuli seuraavana päivänä kohdella Abu Hassania kuin oikeata kalifia, täyttää kaikki hänen käskynsä ja kunnioittaa häntä aivankuin Harun al Rashidia itseäänkin.
Kaikki läsnäolijat kumarsivat maahan saakka merkiksi, että he tottelisivat kalifin käskyä ja poistuivat sitten kukin tahollensa. Kalifi meni myös itse levolle.
Seuraavana päivänä hän nousi varhain ylös, sillä hän tahtoi itse olla näkemässä, kun Abu Hassan heräisi komeuteensa ja loistoonsa. Hän meni makuuhuoneensa viereiseen suojaan, jonka seinässä oli pieni ristikkoikkuna, ja siitä hän saattoi kenenkään huomaamatta tarkastella Abu Hassania ja seurata kepposensa menestymistä.
Kalifi katseli ristikko -ikkunan kautta viereiseen huoneeseen.
Kalifi katseli ristikko -ikkunan kautta viereiseen huoneeseen.
Juuri kun kalifi oli asettunut paikoillensa ikkunan ääreen, astuivat kaikki nekin, joilla oli tapana aamuisin käydä tervehtimässä kalifia itseänsä, Abu Hassanin luo. Siinä oli ministereitä ja visiirejä, hoviherroja ja virkamiehiä, kamaripalvelijoita ja orjia, ja kaikki he nyt asettuivat juhlallisina ja arvokkaina Abu Hassanin vuoteen ympärille. Ei kukaan edes uskaltanut vetää suutaan nauruun, sillä he tiesivät, että kalifi näki koko näytelmän, ja rankaisisi ankarasti sitä, joka uskaltaisi rikkoa hänen käskyänsä vastaan ja pilata hänen huvinsa.
Kun kukin oli asettunut paikallensa, astui Giafar esiin ja piteli hetken aikaa etikkaan kastettua sientä Abu Hassanin nenän alla ja vetäytyi sitten kiireesti taas paikoillensa.
Hassan aivasti, oikoi jäseniänsä ja avasi silmänsä. Ja samassapa hän nosti päänsä äkisti pystyyn ja katseli unimielissään ja hämillään ympärilleen. Missä hän oli? Miten hän oli tullut tänne? Samassa hän muistikin eilisen keskustelunsa kauppiaan kanssa. Varmaan hänen päässään pyörivät yhä nuo tyhjät puheet, miten hän oli toivonut saavansa olla yhden päivän kalifina, ja nyt tuo mielijohde varmaan sekaantui hänen unelmiinsakin. Ja siksipä hän laskeutui uudelleen alas päänalukselleen ja yritti nukkua.
Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Mesrur, orjien päällikkö, astui nyt hänen vuoteensa ääreen ja kumarsi syvään.
— Suurivaltainen herra, kaikkien oikeauskoisten hallitsija, suvaitse jo nousta toimittamaan aamuhartauttasi, sillä aurinko nousee pian! sanoi hän.
Nyt Abu Hassan kohoutui jälleen vuoteellaan ja katseli hämmästyneenä ympärilleen, sillä kaikki, ihmiset, äänet, huone, päivänvalo, kaikki näytti hänestä niin todelliselta ja elävältä, ettei hän voinut enää luulla uneksivansa.
Mutta missä ihmeessä hän oli? Hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä ympärillänsä, ei edes Giafaria, sillä edellisenä päivänä hänellä oli ollut valepuku, irtoparta leuassa ja irtokulmakarvat kulmilla.
Äkkiä hänen silmänsä osuivat komeaan, kultakirjailtuun pukuun ja jalokivillä koristettuun turbaaniin, joita yksi orjista ojensi häntä kohti.
Tuohan oli Harun al Rashidin puku ja turbaani, nehän jokainen Bagdadin asukas tunsi!
Hän tarttui päähänsä. Oliko hän tullut hulluksi, vai olisiko Allah kuullut hänen toiveensa ja tehnyt hänestä kalifin? Kaikki hänen ympärillään kumarsivat hänelle maahan asti, ikäänkuin hän olisi ollut kalifi.
Mutta eihän se sittenkään voinut olla mahdollista! Tiesihän hän olevansa Abu Hassan, äitinsä poika eikä kukaan muu, vaikka harhakuvat hänen ympärillään näyttivätkin niin ihmeen eläviltä. Ja hän laskeutui jälleen maata.
Mutta rauhaa hän ei saanut. Tuskin hän oli painanut korvansa vasten tyynyä, kun Giafar astui hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, sanoi hän, et koskaan ennen ole nukkunut näin kauan. Aurinko on jo korkealla taivaalla ja rukoushetki on jo mennyt ohitse. Mutta suvaitse nyt nousta ja tulla neuvottelusaliin, sillä siellä odottavat sinua lähettiläät kaikista valtakunnan maakunnista, ja kansaa on keräytynyt idästä ja lännestä kuulemaan sinun viisaita tuomioitasi ja päätöksiäsi.
Hassan kohosi kyynärpäänsä varaan ja siveli silmiänsä. Mutta kun tuo harhanäky ei sittenkään kadonnut, niin hän huudahti niin kovasti, että ääni kuului aina ulos kadulle saakka:
— Mutta missä ihmeessä minä olen?
Kaikki hoviherrat, ministerit ja orjat painoivat käden sydämelle ja kumartuivat maahan aivankuin tuulessa huojuvat kaislat.
— Omassa palatsissasi, kaikkivaltias herra, vastasivat he.
Silloin viittasi Abu Hassan luokseen lähimpänä olevan orjan.
— Sano minulle suoraan, keneksi sinä luulet minua? kysyi hän.
— Kaikkien oikeauskoisten hallitsijaksi, vastasi orja, eikä hänen kasvoissaan kuvastunut mitään muuta kuin kaikkein syvintä kunnioitusta. Ja lakkaamatta kumartaen hän astui takaperin takaisin paikallensa.
Mutta Hassan suuttui, kun hän ei voinut hallita tätä ihmeellistä mielikuviensa leikkiä, jonka vallassa hän luuli olevansa.
— Tule tänne! huusi hän Mesrurille. Luuletko sinä todellakin, että te voitte saada minut uskomaan, että olisin muka kalifi? Ei, veikkonen, niin tyhmä minä en ole.
Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.
Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.
Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.
— Salli minun, kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, kysyä sinulta, miten sinä jaksat, sanoi hän. Sinä olet varmaan nähnyt pahoja unia, koska et tunne omaa palatsiasi etkä omia palvelijoitasi, niin, etpä edes tiedä kuka oikeastaan olet. Mutta pitäisihän sinun toki luottaa meihin, uskollisiin orjiisi, jotka olemme niin kauan palvelleet sinua. Enkö minä, joka olen joka ainoa aamu ojentanut sinulle takkisi ja pesuvatisi, enkö minä tietäisi, että sinä olet minun rakkain herrani ja kalifini! Oi, herra, jos olemme rikkoneet sinun tahtoasi vastaan, ja jos tahdot meitä rangaista, niin sano, mitä me olemme tehneet, mutta älä väitä, ettet tunne meitä!
Tämä puhe, joka näytti ilmaisevan syvää surua, täytti tarkoituksensa. Olisiko palvelija voinut puhua tuolla tavalla, ellei hän tarkoittanut mitä hän sanoi?
Abu Hassan tuli äkkiä aivan rauhalliseksi.
— No, sanoi hän, koska todellakin näyttää siltä, kuin Allah olisi suvainnut tehdä minut teidän herraksenne ja kalifiksenne, niin en huoli sen kauemmin tuumailla, miten se on käynyt, vaan tyydyn kohtalooni. Olkaa hyvät, minä sallin teidän pukea ylleni!
Hän ojensi jalkansa, jotta kengät vedettäisiin hänelle jalkaan. Kaikki orjat hyökkäsivät esiin samalla kertaa, toiset toivat pesuvettä, toiset hyvänhajuisia öljyjä, toiset taas vaatteita ja kallisarvoisia koristeita, joilla he koristivat uutta kalifia.
Kun hän oli valmis, huusi Giafar:
— Tehkää tilaa kalifille!
Ja kaikki palvelijat ja hoviherrat asettuivat kahteen riviin, ja kun Abu Hassan ja Giafar kulkivat heidän ohitsensa, niin he sanoivat kaikki kovalla äänellä:
— Allah antakoon armolliselle hallitsijallemme hyvän päivän!
Mutta Harun al Rashid, joka oli seisonut ristikkoikkunan ääressä ja nauranut, kiersi toista tietä neuvossaliin ja piiloutui verhon taakse, jotta hän salassa saattaisi nähdä mitä nyt tapahtuisi.
Vahdit avasivatkin jo samassa suuret ovet, ja Abu Hassan astui sisään Giafarin ja koko saattojoukkonsa kanssa.
Hän ei näyttänyt olevan vähääkään hämillään, kun hän astui suoraan valtaistuimen luo, otti valtikan käteensä ja kävi istumaan, samalla kun ministerit ja neuvosherrat asettuivat hänen ympärilleen. Rummunräminää kuului salin perältä ja ovet avautuivat vieläkin kerran. Emiirit loistavissa puvuissaan astuivat saliin ja heidän jäljessään kaikki vieraat lähettiläät.
Emiirit loistavissa puvuissaan astuivat saliin.
Emiirit loistavissa puvuissaan astuivat saliin.
Kukin vuorossaan astui hitaasti ja juhlallisesti Abu Hassanin eteen ja tervehtiessään häntä syvällä kumarruksella sanoi:
— Siunattu ollos sinä, oi herra ja kalifi, siunattu tämä päivä, jolloin silmäni sinut näkevät!
Seurasi sitten hetken äänettömyys ennenkuin ryhdyttiin asioiden käsittelyyn.
Lähettiläät astuivat esiin ja esittivät asiansa. Emiirit puhuivat lämpimästi uudelle kalifille monesta eri asiasta, ja suurvisiiri esitti valituksia, joita Bagdadin asukkaat olivat nostaneet toisiansa vastaan.
Kaikkia näitä asioita tuli Abu Hassanin nyt tuomita, ja hän tekikin sen niin arvokkaasti ja älykkäästi, että oikea kalifi piilossansa oli aivan ihmeissään. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän itsekään olisi voinut niistä suoriutua sen paremmin.
Kun kaikki asiat vihdoin olivat suoritetut, ja Giafar aikoi julistaa neuvottelun päättyneeksi, niin Abu Hassan käski hänen vielä odottaa hetken aikaa.
— Anna avata ovet vielä kerran! sanoi hän.
Giafar viittasi vahdeille, ja ovesta astui nyt sisään surkean näköinen imani, jota kaksi henkivartiostoon kuuluvaa miestä talutti. Asian laita oli nimittäin se, että Abu Hassan oli asioiden käsittelyn väliaikana antanut käskyn hakea paikalle tuon kelvottoman papin josta hän edellisenä päivänä oli puhunut Harun al Rashidille. Hän ei ollut unohtanut, miksi hän oli halunnut tulla kalifiksi.
— Sinä kelvoton imani! sanoi hän hänelle. Minä tiedän, kuinka jumalattomasti sinä elät, ja että olet häpeäpilkkuna koko siinä kaupunginosassa, jossa asut. Varoitukseksi kaikille muille tuomitsen minä sinulle neljäsataa raipaniskua jalkapohjiin ja päälle päätteeksi saat ratsastaa takaperin aasin selässä ympäri kaupunkia, ja vahti, joka sinua kuljettaa, huutakoon kaikelle kansalle: Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa!
Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa!
Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa!
Salissa kajahti ääretön riemu, sillä moni tunsi tuon jumalattoman imanin, joka niin kauan oli saanut rankaisematta viettää huonoa elämäänsä. Ja kaikkien mielestä hän oli saanut ansaitun palkkansa, kun hänet kauhusta kokoonlyyhistyneenä kuljetettiin ulos rangaistustaan kärsimään.
Mutta samassa kun hänet vietiin ulos, saattoivat vahdit neljä muuta rikollista sisään. Siinä oli nyt nuo neljä kauppiasta, joilla oli tapana sekottaa hiekkaa jauhojen sekaan ja myödä sitä sitten köyhille. Abu Hassan oli salassa lähettänyt myös heitä hakemaan.
— Te roistot! sanoi hän uhaten heitä sormella, kun he tulivat hänen eteensä. Te aioitte rikastua pettämällä köyhiä kansalaisianne. Mutta palkaksenne saatte kaksisataa raipaniskua jalkapohjiinne, ja tästälähin teidän täytyy aina kantaa kaulassanne hiekkapussia, jotta se painaisi teidän sydäntänne.
Taaskin kajahti salissa riemu, sillä kaikki iloitsivat, kun näiden pettureiden viekkaus tuli ilmi ja rangaistuksi. Se oli terveellinen muistutus kaikille muillekin epärehellisille kauppiaille, sillä niitä oli kaupungissa yllinkyllin.
Mutta kun nuo neljä rikollista astuivat ulos salista, katseet maahan luotuina, niin ovet pysyivät yhä edelleenkin auki, sillä joukko koreapukuisia nuoria miehiä tunkeutui nyt sisään saliin. Ne olivat Abu Hassanin entisiä ystäviä, jotka hän myös oli kutsuttanut paikalle.
He näyttivät varsin ällistyneiltä, sillä he eivät voineet ymmärtää, miksi kalifi oli kutsuttanut heidät niin äkkiä luokseen, mutta he astuivat sittenkin selät kenossa sisään ja näyttivät hyvin kopeilta, sillä eipä ollut niinkään pieni kunnia tulla kutsutuksi kalifin palatsiin.
— Astukaa lähemmäksi, ystäväni, ja katselkaa minua! sanoi Abu Hassan.
Ja ystävät astuivat aivan valtaistuimen ääreen ja katselivat häntä. Mutta silloinpa heidän kasvonsa muuttuivatkin niin ihmeen kummallisiksi. Toiset tulivat aivan vihreiksi, toiset keltaisiksi. Toiset irvistelivät, ikäänkuin he olisivat yrittäneet hymyillä, toisten hampaat alkoivat kalista.
— Tunnetteko minut? kysyi Abu Hassan.
Mutta silloin he heittäytyivät kaikki maahan, niin että lattia tärisi.
— Hyvä, sanoi Abu Hassan. Minä näen, että tunnette minut. Kiitos viimeisestä. Tarkoitan sitä kertaa, jolloin te ajoitte minut ulos ovesta.
— Armoa, armoa, armoa! huusivat kaikki ystävät maatessaan valtaistuimen juuressa ja vapistessaan kuin haavan lehdet.
Armoa! Armoa! huusivat kaikki ystävät.
Armoa! Armoa! huusivat kaikki ystävät.
— Niin, sanoi Abu Hassan, tiedänhän minä, ettei teidän tarkoituksenne ollut olla epäystävällisiä vanhalle ystävälle. Te laskitte vain leikkiä. Ja tullakseni siitä vakuutetuksi minä lähetinkin teitä tänne hakemaan. Itse en enää kaipaa teidän apuanne, minä kun nyt olen kohonnut näin suuresti arvossa ja tullut kalifiksi. Mutta köyhiä on sittenkin yllin-kyllin tässä kaupungissa. Lähtekää kotiinne ja tuokaa tänne niin paljon rahaa, kuin olisitte halukkaat minulle antamaan, jos olisin avun tarpeessa. Minä annan ne sitten köyhille.
Salissa kuului ikäänkuin sadottain lintuja olisi pyrähtänyt lentoon, niin äkkiä ystävät kohosivat maasta ja kiiruhtivat kotiin hakemaan lahjoja ja rahoja kalifille. Abu Hassan ei ehtinyt kuin hetken aikaa jutella vieraiden maiden lähettiläiden kanssa, kun hänen entiset juomatoverinsa palasivat jo takaisin tuoden mukanaan mitä kallisarvoisimpia lahjoja. Toiset toivat kultarahoja, toiset taas koristeita ja hopeakaluja, sillä kaikilla ei ollut aikaa hankkia rahaa. Muutamien lahjat olivat niinkin kallisarvoisia, että ne vastasivat neljättä osaa heidän omaisuuttaan, sillä kukin halusi antaa enimmin päästäkseen uuden kalifin suurimpaan suosioon.
— Hyvä, hyvä, sanoi Abu Hassan, nyt minä näen, että te säälitte köyhiä. Saatte mennä.
Sitten hän antoi kaikki aarteet kuninkaalliselle almujenjakajalle, ja ystävät, jotka olivat luulleet, että heitä pyydettäisiin aterialle, saivat pötkiä tiehensä pitkin nenin.
Mutta salissa nousi suuri ilo, kaikki hoviherrat ja visiirit ja emiirit, vieläpä orjatkin nauroivat, sillä jokaisen oli hauska nähdä, miten kavalat ystävät saivat ansaitun palkkansa.
Mutta Abu Hassan otti sormestaan kauneimman sormuksensa. Mesrur oli ojentanut sen hänelle aamulla, kun hän puki yllensä, ja timantti, joka loisti siinä, oli suuri kuin kirsikka.
— Ota tämä sormus, sanoi hän yhdelle palvelijoistansa, ja vie se Abu Hassanin äidille ja sano hänelle paljon terveisiä pojaltansa, kalifilta!
Hän selitti tarkalleen talon, missä hän asui, ja nousi sitten arvokkaasti ja levollisesti valtaistuimelta, käski Giafarin hajoittaa neuvottelun, viittasi jäähyväisiksi läsnäoleville ja läksi pois salista samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.
Mutta Giafar kiiruhti hänen jäljessään ja vei hänet juhlallisesti koristeltuun ruokasaliin, missä viidensadan hengen suuruinen kuoro alkoi laulaa kaikkein ihanimpia lauluja samassa hetkessä kun hän astui sisään. Seitsemän kultaista kynttiläkruunua riippui katosta ja niistä levisi valo, joka oli päivänvaloakin voimakkaampi. Seinillä kimaltelivat kultaukset ja jalokivet, ja keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä, joka oli täynnä mitä herkullisimpia ja hyvähajuisimpia ruokia.
Giafarin kehotuksesta hän kävi istumaan ja alkoi syödä, ja kaiken aikaa kuului palmupuiden muodostamasta lehdosta suloista soittoa, ja seitsemän nuorta, kaunista tyttöä leijaili sisään käsissään viuhkat, joilla he löyhöttelivät hänen kasvojansa ja tarjosivat hänelle ruokaa aterian kestäessä.
— No, jos näen yhä vieläkin unta, niin on tämä kaikkein ihaninta unta, mitä maan päällä voi nähdä, ajatteli Abu Hassan.
Ja ilomielissään hän pyysi tyttöjä istumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan, vaikka he olivatkin niin ujoja, etteivät juuri uskaltaneet koskea mihinkään. Mutta silloin hän pani itse ruokaa heidän eteensä, laski leikkiä heidän kanssansa ja kysyi heidän nimiänsä.
Niin, ensimäinen oli nimeltään Kuutar, toinen Lilja, kolmas Kamelia, neljäs Annansilmä, viides Orvokki, kuudes Kirkassilmä ja seitsemäs Ruusunnuppu.
Ja hän oli niin kohtelias ja laski niin paljon leikkiä, että hän sai kaikki nauramaan, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet, ja oikea kalifi, joka seisoi palvelijoiden takana piilossa, nauroi myöskin.
Kun ateria oli loppunut, niin Kuutar antoi merkin toisille orjille, ja nämä kiiruhtivat heti esille kantaen kultaista pesuvatia ja kukkasellista silkkipyyhettä. Abu Hassan kasteli kätensä vedessä, pyyhki ne silkkiliinaan ja nousi ylös.
Heti soittokunta alkoi soittaa marssia. Viereisen huoneen ovet avattiin selkoselälleen ja nuo seitsemän neitosta saattoivat Abu Hassanin sinne.
Tämä sali oli vieläkin loistavampi kuin edellinen. Kultaa ja jalokiviä säkenöi ikkunapuitteista, matto oli vihreätä samettia ja niin paksu, että olisi voinut luulla kävelevänsä pehmeässä ruohossa, ja kun kävi sohvapatjoille istumaan, niin tuntuipa siltä kuin olisi keinunut keveillä pilvillä.
Herkullisia hedelmiä oli pöydällä huoneen nurkassa, ja kun Abu Hassan kävi sohvaan istumaan, niin taaskin tuli seitsemän nuorta tyttöä juoksujalassa saliin, otti kultaiset hedelmämaljakot käsiinsä ja tarjosi hänelle. Mutta hän pyysi heitäkin istumaan viereensä, ja ilo kohosi yhä korkeammalle.
Täten aika kului nopeasti, eikä Abu Hassan huomannutkaan, että oli jo ilta. Silloin ovet avautuivat vielä kolmanteenkin saliin ja nuoret tytöt kuljettivat nyt hänet keskessään sinne.
Häikäisevä valomeri tulvahti täällä häntä vastaan, sillä neljätoista aitokultaista kynttiläkruunua valaisi salia. Täällä ei ollut katettua pöytää. Sen sijaan sinne tuli taaskin seitsemän valkeapukuista nuorta tyttöä, joilla oli helmiä ja kultakoristeita, ja kullakin oli kädessä kultainen viinimalja ja kultainen pikari.
Kun Abu Hassan oli käynyt istumaan kaikkein kauneimmalle, silkillä päällystetylle sohvalle, tulivat tytöt tanssien hänen luoksensa. Yksi joukosta astui piiristä esiin, laskeutui polvilleen maahan, kaatoi viiniä pikariin ja tarjosi sen hänelle.
Yksi joukosta astui esiin ja tarjosi Abu Hassanille pikarin.
Yksi joukosta astui esiin ja tarjosi Abu Hassanille pikarin.
Niin hyvää viiniä ei hän eläissään ollut juonut, ja kun hän tahtoi lisää, niin hän viittasi vain tanssiville tytöille, niin heti oli yksi heistä valmis täyttämään hänen pikarinsa.
Jotta tytöt saisivat levätä tanssin välillä, kutsui hän heidät viereensä istumaan ja hän jutteli ja laski leikkiä kaikkien kanssa. Sellaista iloa ei koskaan ennen ollut vallinnut Harun al Rashidin palatsissa.
Kun keskiyö lähestyi, arveli kuitenkin oikea kalifi, että iloa oli ollut riittämään asti. Salaa hän antoi merkin yhdelle valkeapukuisista tytöistä, antoi hänelle unipulverin ja käski tämän sekottaa sen Abu Hassanin viiniin.
Tyttö pani sen salaa siihen pikariin, joka hänellä oli kädessä, kaatoi sen täyteen viiniä ja tarjosi sen Abu Hassanille pyytäen, että hän tyhjentäisi tämän pikarin alamaistensa onneksi.
— Olkoon menneeksi, sanoi hän. Eläkööt onnellisina ja tyytyväisinä minun valtikkani kunniaksi!
Mutta heti kun viimeinen pisara oli mennyt hänen kurkustaan alas, kaatui hän patjoja vasten ja vaipui yhtä sikeään uneen kuin silloinkin, kun hänet tuotiin palatsiin.
Harun al Rashid astui nyt palvelijoiden joukosta esiin yhdessä Giafarin ja Mesrurin kanssa ja hän lähetti kaikki tytöt ja orjat pois paitsi kahta, jotka saivat toimekseen tuoda Abu Hassanin omat vaatteet, pukea ne hänen ylleen ja viedä hänet sitten takaisin hänen omaan asuntoonsa.
Mutta kalifilla oli koko päivän ollut niin hauska, ettei hän tahtonut tähän lopettaa pilaansa. Hän tahtoi nähdä miten Abu Hassanin herätessä kävisi, ja sitä paitsi oli hän oppinut panemaan niin suurta arvoa häneen, että hän arveli velvollisuudekseen antaa hänelle jonkinmoisen selityksen.
Puettuna kalifin pukuun ja Giafarin seuraamana hän läksi siis kantajien jäljissä Abu Hassanin taloon.
Kun he olivat saapuneet perille, niin kolkuttivat orjat talon ovelle, ja hetken kuluttua näkyi tulta ikkunasta. Abu Hassanin vanha äiti oli herännyt kolkutukseen ja tuli nyt avaamaan ovea, lamppu kädessä.
Äiti tuli avaamaan lamppu kädessä.
Äiti tuli avaamaan lamppu kädessä.
Mutta hän peräytyi kauhusta nähdessään poikansa kankean ruumiin, jota kaksi vierasta miestä kantoi, ja kalifin heidän jäljessään koko kuninkaallisessa komeudessaan. Hän oli ollut hyvin huolissaan, kun Abu Hassan oli kadonnut kotoa, ja ihmetellyt suuresti sitä ihmeellistä lahjaa, jonka hän oli saanut pojaltaan, kalifilta, mutta nyt hän oli varmasti vakautunut siitä, että jotakin pahaa oli tapahtunut.
Mutta kalifi rauhoitti häntä.
— Älä pelkää, hyvä vaimo! sanoi hän. Päästä meidät vain poikasi huoneeseen, jotta voimme laskea hänet vuoteeseen makaamaan, niin selitän sinulle koko jutun.
Vaimo astui edeltä ja molemmat miehet kantoivat Abu Hassanin vuoteeseen. Sitten orjat läksivät pois. Mutta Harun al Rashid ja Giafar jäivät taloon.
— Nyt, sanoi kalifi, saat tietää, miksi me olemme täällä.
Ja hän kertoi sitten koko jutun alusta alkaen, siitä saakka kun Abu Hassan ensin kohtasi hänet sillalla aina siksi kunnes hän toisen kerran juotti hänelle unijuomaa, ja kehui sitten hänen älykkäisyyttään ja sukkeluuttaan ja miten paljon huvia hän oli tuottanut hänelle.
— Mutta tämä pila ei ole täydellinen, jollen saa olla mukana näkemässä hänen heräämistänsä. Sentähden pyydän saada jäädä tänne yöksi. Sitä paitsi haluan aamulla päästä sellaiseen paikkaan, josta voin hänen huomaamattaan nähdä ja kuulla kaikki. Mutta lupaa, ettet anna meitä ilmi.
Abu Hassanin äiti oli tietysti kovin mielissään kalifin ystävällisyydestä ja kiiruhti laittamaan kuntoon korkealle vieraalle yösijaa.
Varhain seuraavana aamuna hän herätti heidät ja osoitti heille paikan erään esiripun takana, joka erotti Abu Hassanin makuusuojan hänen pukuhuoneestansa. Sinne he saattoivat kuulla joka sanan makuuhuoneesta ja esteettömästi nähdäkin esiripussa olevien ratkeamien kautta.
Giafar antoi nyt Abu Hassanin äidille sienen, joka oli kastettu etikkaan, ja neuvoi häntä miten hänen tuli pitää sitä poikansa nenän alla saadakseen hänet heräämään. Vanha vaimo tekikin niinkuin häntä neuvottiin ja vetäytyi sitten nopeasti pois vuoteen äärestä.
Kaikkein ensiksi kuului kova aivastus, sitten Abu Hassan avasi silmänsä ja katseli unisena ympärilleen.
— Giafar! huusi hän. Mesrur! Ettekö kuule?
Hetken aikaa hän makasi ja odotti, mutta sitten hän alkoi taas huutaa, joskin toisia nimiä.
— Kuutar! Orvokki! Annansilmä! Ruusunnuppu!
Kun ei kukaan saapunut, tuli hän hyvin hämillensä, kohosi kyynärpäänsä varaan ja siveli kädellään otsaansa selvitelläkseen ajatuksiaan.
— Missä ovat kaikki minun orjani? mutisi hän itsekseen. Kyllä minä heitä vielä opetan. Ja missä ovat kaikki muutkin, jotka eilen olivat niin ihmeen kohteliaita? Ovatko he nukkuneet yli ajan?
Mutta kun hän sai silmänsä oikein auki ja oli ehtinyt katsella tarkemmin ympärilleen, hämmästyi hän entistään enemmän. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisikin ollut taas siinä samassa huoneessa, jossa hän asui ennen ollessaan Abu Hassan. Mutta kuinka se oli mahdollista, nyt kun hän oli tullut kalifiksi? Varmaan hän uneksi vielä.
No, kyllä siitä on helppo ottaa selkoa. Hän puraisi sormeensa niin kovasti, että veri alkoi juosta ja valui alas vaatteille ja hän itse huudahti tuskasta.
Ei, ei hän enää nukkunut. Sitten varmaan hänen mielikseen oli huone järjestetty samanlaiseksi, kuin hänellä oli ennen kotonaankin ollut. Mutta oliko tuo nyt laita, että hänet jätettiin näin yksin. Ja hän alkoi huutaa niin kovaan kuin hän jaksoi:
— Giafar! Mesrur! Missä te olette? Kiiruhtakaa tänne!
Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun esirippunsa takana.
Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun.
Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun.
Mutta kun Abu Hassan ei lakannut huutamasta, vaan oli herättää kaikki naapuritkin melullansa, niin hänen äitinsä meni hänen luokseen ja kysyi mitä ihmeen peliä hän piti.
Abu Hassan mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka, ojensi itsensä suoraksi ja teki kopean liikkeen kädellänsä.
— Keneksi luulet minua, koska uskallat täten minua kohdella? kysyi hän.
— Keneksikö luulen sinua! toisti äiti. Kukapa muu sinä olisit kuin minun rakas poikani, Abu Hassan?
Mutta silloin Abu Hassan vimmastui.
— Mitä sinä uskallat väittää? huusi hän. Etkö tiedä, etkö näe, että minä olen kalifi, kaikkien oikeauskoisten hallitsija? En minä ole Abu Hassan. Allah on korottanut minut valtaistuimelle, jotta tuomitsisin ihmisiä lain ja oikeuden mukaan. Enkö muka lähettänyt sinulle eilen sormusta sormestani ja käskenyt viedä terveiset pojaltasi, kalifilta, jotta sinäkin saisit tietää, mihin arvoon olin korotettu.
— Kyllä, sen sinä teit, änkytti vanha vaimo. Mutta hän ei ehtinyt sanoa sen enempää, sillä samassa Abu Hassan seisoikin suorana hänen edessään etusormi ojossa.
— Sinä siis tunnustat? huusi hän. Polvistu siis ja pyydä anteeksi, kun uskalsit minua puhutella niin röyhkeästi!
Olihan siinä selvä todistus, että hän oli kalifi, koska äitikin tunnusti saaneensa sormuksen.
Mutta vanha äiti pudisti päätään ja koetti puhua hänelle järkeä. Hän pyysi ettei hän ajattelisi enää eilistä päivää. Pitihän hänen huomata, ettei hän nyt enää ainakaan ollut kalifi. Makasihan hän omassa vuoteessansa, omissa vaatteissansa. Kaikki esineet huoneessakin olivat hänen omiaan, ja ikkunastahan hän saattoi nähdä naapurien talot. Ja pitäisihän hänen tuntea myös oma äitinsä, joka oli aina ollut hänelle rakas.
Vähitellen Abu Hassan tuli rauhallisemmaksi. Hän alkoi ymmärtää, että jotakin hullua varmaan oli tapahtunut.
— Voi, rakas äiti, sanoi hän, minustapa tuntuu melkein siltä, kuin sinä olisitkin oikeassa. Enhän minä voi olla kukaan muu kuin Abu Hassan vain. Varmaan en ollut aivan viisas.
Mutta kun hän rupesi muistelemaan kaikkia kalifin palatsin ihanuuksia, loistavia saleja, joissa hän oli saanut hallita, kaikkia visiirejä ja emiirejä, jotka polvistuivat hänen eteensä, Kuutarta, Orvokkia, Ruusunnuppua ja kaikkia muita, jotka olivat häntä palvelleet ja auttaneet, niin ajatukset alkoivat pyöriä sekaisin hänen päässänsä.
— Mutta olenpa sittenkin kalifi, huudahti hän ukkosäänellä ja iski nyrkkinsä pöytään. Minä opetan sinua, sinä vanha noita, osoittamaan kunnioitusta kaikkien oikeauskoisten hallitsijalle!
Hän aikoi hyökätä äitinsä kimppuun kurittaakseen häntä. Mutta samassa oikea kalifi työnsi esiripun syrjään ja seisoi kuninkaallisessa komeudessaan Abu Hassanin edessä, kalifin vaippa hartioilla. Nyt Abu Hassan aivan kivettyi. Hän näki heti paikalla, että Harun al Rashid, oikeauskoisten oikea hallitsija seisoi hänen edessänsä, ja hän vapisi pelosta ajatellessaan, että hän itse oli tahtonut esiintyä kalifina. Mutta samassa, kun hän ymmärsi, että Harun al Rashid oli huoneessa, tunsi hän myöskin hänet siksi kauppiaaksi, joka oli ollut hänen vieraanaan, ja hän alkoi aavistaa, miten kaikki oli käynyt.
Sanaakaan sanomatta hän vihdoin polvistui maahan ja nosti ristiin pannut kätensä kalifia kohti.
— Nouse ylös! sanoi kalifi ja auttoi hänet ystävällisesti ylös. Ei sinulla ole syytä pyytää minulta armoa. Päin vastoin pitää minun pyytää sinulta anteeksi, kun olen sinun kustannuksellasi huvitellut.
"Nouse ylös", sanoi Kalifi.
"Nouse ylös", sanoi Kalifi.
Sitten hän kertoi, miten hänen oli tehnyt mieli täyttää Abu Hassanin toive ja antaa hänen olla päivän kalifina, ja kuinka paljon huvia hänellä oli ollut nähdessään, miten hän täytti tehtävänsä oikeauskoisten hallitsijana.
— Niin, kiitos avusta! lopetti hän puheensa ja puristi Abu Hassanin kättä. Olipa oikein ihanaa, kun kerrankin sain levätä hallitustoimistani kokonaisen päivän, varsinkin kun sain sijaisen, joka hoiti tehtäviä niin hyvin kuin sinä.
Abu Hassan nauroi nyt itsekin koko jutulle ja oli mielissänsä, että hän oli saavuttanut hallitsijansa suosion. Ja hänen ilonsa muuttui vieläkin suuremmaksi, kun kalifi ehdotti hänelle, että hän muuttaisi äitinsä kanssa palatsiin asumaan ja lupasi antaa hänelle oman huoneustonkin. Hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin silloin tällöin pitää hänelle seuraa ja huvittaa häntä hauskoilla jutuillaan. Abu Hassan suostui tähän, eikä hänen koskaan tarvinnut sitä katua. Sillä kalifi oli aina hänelle armollinen ja ystävällinen. Ja siten leikki oli kaikille mieleen ja sai hyvän ja onnellisen lopun.
Kalastaja ja henki.
Olipa kerran vanha kalastaja, jolla oli vaimo ja kolme lasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hän koetti kalastuksella elättää perhettään niin hyvin kuin taisi. Joka päivä hän laski verkkonsa neljästi mereen, mutta saalis oli enimmäkseen hyvin huonoa.
Eräänä päivänä hän läksi taaskin keskipäivän aikana merenrantaan ja laski verkkonsa veteen. Hän odotti kunnes se oli laskeutunut pohjaan, ja kun hän alkoi vetää sitä jälleen ylös, tunsi hän, että se oli kovin raskas. Hän veti sitä kaikin voimin ja iloitsi jo mielessänsä, että vihdoinkin onni oli häntä suosinut ja verkkoon tarttunut oikein kosolta kaloja. Mutta kylläpä hän ällistyi, kun verkossa ei ollut ainoatakaan kalaa, vaan sen sijaan vanhan aasin raato, joka oli repinyt verkon monesta kohti rikki.
Pahoilla mielin kalastaja irrotti aasin verkosta, korjasi rikkinäiset kohdat ja laski sen uudestaan mereen rukoillen Jumalalta nyt parempaa kalaonnea.
Tuskin verkko tälläkään kertaa oli painunut veteen, niin kalastaja alkoi vetää sitä ylös, ja se tuntui vieläkin raskaammalta kuin edellisellä kerralla. Kalastaja luuli taaskin saavansa koko kantamuksen kaloja, mutta pahastipa hän jälleen pettyi, kun verkkoon olikin tarttunut vain kiviä ja liejua.
Hän puhdisti verkon ja huokasi istuessaan meren rannalla:
— Jumalalla ei suinkaan ole aikaa ajatella minua, koska hän niin kokonaan on hyljännyt minut!
Sitten hän heitti verkkonsa jälleen mereen ja rukoillen Jumalalta parempaa kalaonnea hän katseli, miten se hiljalleen vaipui syvyyteen.
Tälläkin kertaa verkko tuntui heti hyvin raskaalta, mutta kun hän veti sen ylös, niin ei siinä ollutkaan muuta kuin lasinsiruja. Ja alakuloisena hän alkoi taas puhdistaa verkkoansa.
Kolme kertaa hän oli jo turhaan heittänyt verkkonsa veteen, mutta hän päätti vielä kerran koettaa. Eiköhän Jumala häntä vihdoin armahtaisi ja antaisi hänelle edes hiukan saalista. Eihän hän voinut sallia, että hänen vaimonsa ja lapsensa kuolisivat nälkään.
Hän heitti siis vielä viimeisen kerran verkon veteen, ja hetken kuluttua se tuntui jälleen raskaalta. Kun hän sai verkon ylös, niin hän huomasi, ettei siinä tälläkään kertaa ollut kaloja, mutta sen sijaan raskas vaskipullo, joka sisälsi jotakin nestettä. Pullo oli tarkasti suljettu sinetillä. Kalastaja oli mielissään tästäkin saaliista, sillä saisihan hän sillä hiukan rahaa, kun hän sen möisi markkinoilla.
Kalastaja irroitti pullon verkosta ja koetti avata sitä. Kun hän vihdoin sai sen auki, yritti hän kaataa siitä nestettä käteensä, mutta vaikka hän olisi kallistellut pulloa kuinka paljon tahansa, niin eipä siitä sittenkään lähtenyt mitään. Ihmeekseen hän huomasi vain, että paksu savu alkoi nousta pullosta ja kohota aina ylös taivaaseen asti. Ja kun pullo vihdoin oli tyhjä, niin koko seutu oli paksun savun peitossa.
Vähitellen savu alkoi vetäytyä kokoon ja muodostua pilviksi, ja äkkiä kalastaja ihmeekseen näki edessään hirveän jättiläisen, jonka pää ylettyi pilviin asti, mutta jalat koskettelivat maata. Pää oli niin suuri kuin kirkon kupu, kädet ikäänkuin heinähankoja, suu kuin kallioluola, hampaat kuin kivilohkareita ja silmät kuin kaksi suunnatonta lamppua.
Pää oli suuri kuin kirkonkupu.
Pää oli suuri kuin kirkonkupu.
Kalastaja vapisi pelosta nähdessään tuon hirviön, ja hampaat kalisivat hänen suussaan. Ja vieläkin enemmän hän kauhistui, kun hirviö huusi ukkosäänellään:
Kalastaja vapisi peloissaan nähdessään tuon hirviön.
Kalastaja vapisi peloissaan nähdessään tuon hirviön.
— Jumala on yksi ja Salomon on hänen profeettansa! Anna minulle anteeksi, Salomon, mitä sinua vastaan olen rikkonut! En enää koskaan vastusta sinun tahtoasi.
Kun kalastaja tämän kuuli, rohkaisi hän mielensä. Tokkopa tuo hirviö olikaan niin pelottava, koska hän puhui noin nöyrästi.
— Puhutko sinä profeetta Salomonista? kysyi kalastaja hengeltä. Hänhän on maannut haudassaan jo tuhatkahdeksansataa vuotta. Mikä on sinulle tapahtunut? Miksi sinä olit sulkeutunut pulloon?
Henki katseli kalastajaa halveksien ja huudahti kovalla äänellä:
— Kurja raukka, kuinka sinä uskallat puhutella minua? Tiedä, että minä olen voimakkain kaikista hengistä! Sinä olet kuoleman oma!
Kalastaja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta sanoi äkisti:
— Miksikä minun pitäisi kuolla? Minähän pelastin sinut juuri äsken pullosta.
— Sinun täytyy kuolla, sanoi henki taaskin ukkosäänellänsä. En voi muuta armoa sinulle suoda, kuin sallia sinun valita tavan, millä tahdot kuolla.
— Mitä minä sitten olen tehnyt, koska palkitset minua tuolla tavalla?
— Kuule siis, mitä sinulle kerron, sanoi henki. Ja kun olet kuullut kertomukseni, niin huomaat itsekin, etten voi toisin tehdä. Suuri joukko henkiä liittoutui kerta taivasta vastaan, ja minä olin heidän joukossansa. Me emme tahtoneet tunnustaa muuta valtaa olevankaan, kuin meidän omamme vain. Mutta profeetta Salomon oli sittenkin meitä voimakkaampi. Hänen palvelijansa ottivat kerta minut kiinni ja veivät hänen valtaistuimensa eteen. Hän istui siinä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja puhui minulle hyvin ystävällisesti. Hän lupasi minulle anteeksiantoa, jos tunnustaisin Jumalan kaikkivallan, mutta minä olin uhkamielinen. Silloin Salomon tuli kärsimättömäksi, antoi tuoda vaskipullon ja pani minut siihen. Hän sulki pullon sinetillänsä, jota me henget emme kykene rikkomaan, ja sitten hän käski heittää sen mereen, kaikkein syvimpään kohtaan. Eipä minulla ole ollut paljon toivoa, että koskaan enää saisin nähdä päivän valoa. Minä kaduin katkerasti tottelemattomuuttani. Ja maatessani syvällä meren pohjassa lupasin pyhästi, että jos joku pelastaisi minut ennenkuin vuosisata on loppuun kulunut, niin tekisin hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Mutta vuosisata meni menojaan, eikä kukaan tullut minua vapahtamaan. Silloin minä tein uuden lupauksen, sen nimittäin, että jos seuraavan vuosisadan kuluessa joku tulisi minua pelastamaan, niin antaisin pelastajalleni kaikki maailman aarteet. Mutta sekin vuosisata meni menojaan, eikä pelastajaa kuulunut. Kolmannen vuosisadan alkaessa lupasin korottaa pelastajani kuninkaaksi ja suojella häntä koko elinaikansa. Mutta ei sinäkään aikana kukaan säälinyt minua. Silloin minä sydännyin ja päätin, että jos joku nyt tulisi minua pelastamaan, niin hän olisi kuoleman oma. Ja katso, sinä olet pelastanut minut! Sinua tämä kova kohtalo nyt kohtaa!
Kalastaja joutui aivan suunniltansa. Hän pyysi ja rukoili, että henki armahtaisi häntä, mutta mikään ei auttanut. Tämä käski hänen vain sanoa, millä tavalla hän halusi kuolla, mutta hänen piti kiiruhtaa, sillä hänellä ei ollut aikaa tuhlata turhaan.
Kun kalastaja huomasi, ettei mikään tässä auttaisi, niin hän ajatteli suruissaan vaimoaan ja lapsiaan, jotka varmaan kuolisivat nälkään, kun hän ei enää voinut pitää heistä huolta, ja äkkiä hän sai päähänpiston. Ehkäpä hän viekkaudella voisi pelastua tästä vaarasta.
— Suuri ja voimakas henki, sanoi kalastaja, jos sinä todellakin olet niin kovasydäminen, että tahdot kostaa hyvän pahalla ja tappaa minut, niin täytynee minun alistua kohtalooni, mutta lupaa minulle ainoan oikean Jumalan nimessä, että vastaat minulle yhteen kysymykseen, ennenkuin otat minut hengiltä.
Kun henki kuuli Jumalan nimen, niin häntä vapisutti, mutta hän ei voinut kieltäytyä, kun kalastaja vetosi siihen nimeen.
— Puhu, mutta nopeasti!
Silloin kysyi kalastaja:
— Kuinka sinä, joka olet niin suuri, voit mahtua noin pieneen astiaan? Ehkäpä koko juttusi on vain turhaa lorua!
— Etkö sinä usko, että minä olin tuon pullon sisällä? kysyi henki.
— En usko, jollen näe sitä omin silmin, vastasi kalastaja.
— No, jollet usko, sanoi henki, niin voinhan ryömiä sinne sisään.
Hän muutti itsensä savuksi, joka kohosi aina ylös taivaaseen asti, ja tunkeutui vähitellen pullon sisään, kunnes viimeinenkin jälki hänestä oli kadonnut.
Silloin kalastaja sulki pullon suun nopeasti ja huusi:
— Valitsepa nyt millä tavalla tahdot kuolla! Minä viskaan sinut takaisin mereen, mistä sinut löysinkin. Sen saat palkaksesi, kun hyvää tahdoit pahalla palkita.
Henki väänteli itseään pullossa ja koetti päästä pois vankeudestansa, mutta kalastaja oli painanut Salomonin sinetin pullon suulle, eikä henki voinut sitä rikkoa. Kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, rupesi hän kauniisti rukoilemaan ja lupasi kalastajalle kultaa ja kalleuksia, jos tämä päästäisi hänet jälleen vapaaksi.
Mutta kalastaja nosti vaskipullon veneeseensä ja työnsi jo aluksensa vesille.
— Ei minun mieleni tee kuolla, sanoi kalastaja, ja koska olet maannut tuhatkahdeksansataa vuotta meren pohjassa, niin saat maata siellä vielä kauemminkin, aina tuomiopäivään asti. Enkö minä pyytänyt sinua armahtamaan itseäni, mutta välititkö sinä minun pyynnöstäni? Sentähden Jumala antoi sinut minun valtaani, jotta saisit ansaitun rangaistuksesi.
— Kuulehan, sanoi henki. Jos päästät minut vapaaksi, niin minä palkitsen sinua moninkertaisesti. Korkeimman nimessä minä vannon, että pidän lupaukseni.
Kalastaja tiesi, että henget pitävät aina lupauksensa, kun he vannovat jotakin Jumalan nimeen, sillä muuten heitä kohtaa ikuinen perikato. Ja ehkäpä hänellä ja hänen perheellään voisi olla jotakin hyötyäkin siitä, jos hän päästäisi hengen vapaaksi.
— No, koska sinä lupaat niin pyhästi, niin uskon sinua, sanoi hän hengelle ja nosti pullon veneestä maalle.
Kalastaja aukaisi pullon suun ja savu kohosi jälleen ylös ilmaan ja muodostui jättiläismäiseksi haamuksi. Mutta hän seisoi nyt kalastajan edessä nöyränä ja kiitti häntä sydämellisin sanoin pelastuksestansa. Sitten hän heitti pullon kauaksi mereen, jotta se ei enää tuottaisi hänelle harmia. Sen tehtyään hän käski kalastajan koota verkkonsa ja seurata hänen mukanansa.
He astuivat tietä myöten ja kulkivat kaupungin ohi korkealle kukkulalle, ja siitä he laskeutuivat alas suureen laaksoon. Siellä henki pysähtyi.
— Kuule nyt tarkoin mitä sinulle sanon, virkkoi henki. Sinä voit pelastaa erään onnettoman ihmisen ja samalla saavuttaa itsekin onnen. Mutta yksin et voi sitä työtä suorittaa. Noudata siis tarkasti minun neuvojani, niin kaikki käy hyvin.
Henki veti kepillänsä ympyrän maahan, ja heti siihen ilmestyi kirkasta vettä. Ihmeissään kalastaja katseli eteensä, eikä voinut ymmärtää, mistä tuo järvi äkkiä oli tullut keskelle kuivaa maata. Se oli syvä ja vesi oli läpikuultavan kirkasta. Hän saattoi nähdä monen sylen syvyyteen, ja järven pohjalla hän ihmeekseen huomasi kokonaisen kaupungin, jossa oli komeita taloja ja kristallipalatseja. Kalat uiskentelivat edestakaisin talojen ikkunoista ja ovista, aivankuin ne olisivat olleet niiden omia asuntoja. Mutta olivatpa ne kummia kaloja! Toiset olivat sinisiä, toiset aivan valkeita, toiset taas tulipunaisia.
— Kerran päivässä vain saat heittää verkkosi veteen, sanoi henki. Joka kerralla saat neljä kalaa. Mutta kun viet nuo kalat sulttaanille, niin hän antaa sinulle paljon rahaa, niin ettei sinun enää tarvitse puutteessa elää. Mitä sitten tapahtuu, sen saat tietää myöhemmin.
Heti kun hän oli puhunut loppuun, polki hän maata, ja maa avautui hänen jalkojensa juuressa ja tuo jättiläishenki katosi tietymättömiin.
Kalastaja hieroi silmiään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli valveilla, mutta kun hän yhä edelleen näki moniväristen kalojen uiskentelevan järven pohjassa, niin hän laski kiireesti verkkonsa veteen. Ja kun hän veti sen ylös, niin verkossa olikin neljä kalaa, sininen, punainen, keltainen ja valkoinen.
Hyvillä mielin kalastaja kiiruhti saaliineen kaupunkiin, astui sulttaanin palatsiin ja tapasi ovella sulttaanin itsensä.
Sulttaani, jota alamaiset rakastivat, mutta viholliset pelkäsivät, nyökkäsi ystävällisesti kalastajalle päätään ja katseli hänen kalojansa.
Hän ihastui suuresti näihin kauniihin kaloihin ja käski rahavartijansa maksaa niistä kaksisataa sekiiniä.
Kalastaja oli vähällä hypätä ilosta ilmaan, ja onnellisena hän läksi kotiinsa vieden mukanaan lihaa ja leipää ja kaikenlaista muuta hyvää vaimolleen ja lapsilleen. Nyt heillä oli mitä he tarvitsivat pitkäksi aikaa.
Mutta sulttaani antoi kalat visiirilleen, ja visiiri vei ne keittiöön ja käski kokin valmistaa niistä maukkaan aterian.
Kokki perkasi ja huuhtoi ne hyvin, pani paistinpannun tulelle ja paistoi ne voissa, niin että ne kiehuivat ja pihisivät ja näyttivät oikein maukkailta.
Mutta juuri kun hän oli kääntämässä kaloja, avautui keittiön seinä, ja solakka, kaunis tyttö astui sieltä esiin. Hän oli puettuna hienoon silkkipukuun ja otsalla loisti jalokivillä koristettu päänauha.
Toisessa kädessään hänellä oli sauva, jolla hän liikutteli kaloja. Hän lausui seuraavat sanat:
Tyttö liikutti kaloja kepillään.
Tyttö liikutti kaloja kepillään.
Kirjokalat, ystäväni, noudatteko käskyjäni?
Kaikki kalat kohottivat samassa päänsä ja vastasivat yhteen ääneen:
Kuinka toisin olla vois? — Tottelemme — huoli pois!
Sitten kalat painuivat taas paikoillensa, ja haamu katosi. Mutta kun kokki hiukan tointui hämmästyksestään ja yritti jälleen kääntää kaloja, niin ne hyppäsivät kaikki pannun laidan yli tuleen ja paloivat poroksi, jotta niitä oli mahdoton syödä.
Kokki kiiruhti heti visiirin luo ja kertoi mitä oli tapahtunut, hän vuorostaan meni taas sulttaanin luo. Juttu tuntui sulttaanista niin kummalliselta, että hänen oli vaikea sitä uskoa, mutta hän antoi kuitenkin kokille anteeksi ja käski lähettää kalastajalle sanan, että tämä toisi hänelle uusia kaloja.
Kalastaja läksi seuraavana aamuna järven rannalle ja heitti taas verkkonsa veteen ja sai tälläkin kertaa neljä kalaa: punaisen, keltaisen, sinisen ja valkoisen. Hän vei ne jälleen sulttaanin palatsiin. Palkakseen hän sai nytkin kaksisataa kultarahaa, joista hän ihastui ikihyväksi.
Nyt hän mielestään oli oikein rikas ja osti kaikenlaisia herkkuja vaimolleen ja lapsilleen.
Visiiri vei kalat keittiöön ja varmuuden vuoksi hän tahtoi itse olla läsnä, kun kokki niitä valmisti, jotta onnettomuutta ei uudestaan tapahtuisi.
Kokki perkasi ja huuhtoi kalat ja pani ne sitten pannulle paistumaan. Mutta juuri kun ne alkoivat pihistä, tapahtui aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla. Seinä halkesi kahtia ja nuori, kaunis tyttö tuli esille. Hän kosketteli taaskin kaloja sauvallaan ja sanoi:
Kirjokalat, ystäväni, noudatteko käskyjäni?
Heti kalat nostivat päänsä pystyyn ja vastasivat yhteen ääneen:
Kuinka toisin olla vois? — Tottelemme — huoli pois!
Sitten kaikki taasen laskeutuivat paikoilleen ja haamu katosi.