Tuhannen ja yhden yön tarinoita Suomen lapsille II

SISÄLLYS:

^{Kuningas Agib.Taikahevonen.Harun Arrashid ja Baba Abdallah.Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa.Merenkulkija Sindbad.}

Kuningas Agib.

Purjelaiva

Olipa kerran mahtava kuningas nimeltä Hassib. Hänen valtakuntansa oli hyvin suuri ja ulottui aina valtamereen saakka. Mutta saavutettuansa korkean iän hän kuoli ja jätti valtansa ja rikkautensa pojallensa, kuningas Agibille.

Kuningas Agib ei tyytynyt istumaan valtaistuimellaan ja hallitsemaan vain rauhallisesti kansaansa. Hän oli nuori ja halusi nähdä vieraita maita ja antautua kaikenlaisiin seikkailuihin. Hänellä oli monta suurta laivaa ja hän purjehti usein vieraihin maihin, milloin lyhemmille, milloin pitemmillekin matkoille. Kerran, purjehdittuaan neljäkymmentä päivää mitä ihanimmalla ja suotuisimmalla ilmalla, nousi hirveä myrsky, jota kesti monta päivää. Laiva heittelehti aalloilla kuin pähkinänkuori, kaikki liitteet narahtelivat ja vesi huuhteli kantta. Kuningas Agib luuli jo viimeisen päivänsä tulleen. Miehistö oli kauhun vallassa, ei kukaan kyennyt mitään tekemään ja laiva ajelehti aivan oman onnensa huomassa.

Mutta äkkiä meri tyyntyi. Kuin peilin pinta se levisi aavana ja tyynenä silmien edessä. Ei rantaa näkynyt missään. Ei pienintäkään luotoa. Joka puolella vain meren selkä sulautui taivaan rantaan. Aurinko paistoi helteisesti. Ei vähintäkään tuulenhenkäystä tuntunut. Mutta laiva kulki kuitenkin eteenpäin, purjeet pullistuivat, ikäänkuin näkymätön voima olisi niitä ajanut eteenpäin.

Kun vauhti kiihtyi kiihtymistään, niin perämies huolestui. Hän lähetti tähystelijän mastoon katsomaan, eikö sieltä näkyisi maata. Ja aivan oikein! Kaukana taivaanrannassa, suoraan laivan kokan edessä, näkyi pieni musta pilkku. Laiva kiiti yhä nopeammin sitä kohti, ikäänkuin se olisi linnun siivillä lentänyt.

Perämies kauhistui kuullessaan tähystelijän tiedonannon. Hän heitti peräsimen kädestään ja raastoi hiuksiaan ja vaatteitaan.

"Onnettomat!" huusi hän aivan kalpeana. "Me olemme kaikki kuoleman omat. Myrskyn riehuessa laiva on ajautunut kauaksi tuntemattomille vesille, ja me olemme tulleet nyt loihdittuun väylään. Tuo musta pilkku, joka edessämme näkyy, on magneettivuori, joka vetää auttamattomasti puoleensa kaikki laivat, ja kun ne tulevat kylliksi lähelle sitä, niin kaikki rautanaulat itsestään irtaantuvat liitteistä ja imeytyvät vuoreen kiinni, jotta laiva uppoaa tuhansina pirstaleina mereen."

"Mahdotonta on pelastua itse vuorellekaan", jatkoi perämies kertomustaan, "sillä se on kokonaan metallista. Ylhäällä sen huipulla on vain pieni tilkku maata. Siellä seisoo kuparinen temppeli ja temppelissä on pronssinen ratsastaja pronssihevosen selässä. Tuo ritari tuhoaa kaikki laivat ja merenkulkijat, eivätkä ihmiset saa rauhaa, ennenkun ritari on mereen syösty."

Itkua ja valitusta kuului kaikkialla. Miehistö kerääntyi yhteen ja polvistui kannelle anoen Jumalalta pelastusta. Mutta laiva kiiti yhä eteenpäin, ja magneettivuori näkyi jo aivan selvästi silmien edessä. Kuparitemppeli seisoi korkealla paikallaan pylväittensä varassa, ja pronssiritari ratsunsa selässä ojensi suojelevasti kilpeänsä.

Äkkiä kuului kauheaa jyskettä ja pauketta. Kaikki naulat kirposivat irti laivasta ja laiva upposi muutamassa sekunnissa syvyyteen.

Äkkiä kuului kovaa jyskettä.
Äkkiä kuului kovaa jyskettä.

Kuningas Agib sai käteensä lankun ja alkoi uida sen varassa rantaa kohti. Hän kuuli ympärillään kauheita hätähuutoja ja näki onnettomien toveriensa taistelevan aalloissa. Hetken kuluttua kaikki vaikeni. Ei ketään näkynyt enää veden pinnalla, pieninkin jälki laivasta oli kadonnut.

Tuuli ajoi kuningas Agibin magneettivuoren rantaan. Se oli sileä ja liukas, mahdotonta olisi ollut kiivetä sen pintaa ylös. Hän kiersi saaren ympäri ja huomasi äkkiä portaat, jotka olivat vuoreen hakatut. Hän tarttui käsin kiinni alimaisimpaan asteeseen ja suurella vaivalla hän pääsi ylös. Varovaisesti hän kapusi portaita myöten, jotka olivat niin liukkaat, että hän joka askeleella oli luiskahtaa alas. Vihdoin hän pääsi vuoren huipulle.

Hän kapusi portaita ylös.
Hän kapusi portaita ylös.

Hän oli niin väsynyt kaikista ponnistuksista, että hän heti heittäytyi maahan ja nukkui.

Nukkuessaan hän näki unta. Ääni oli sanovinaan hänelle:

"Kun heräät, kuningas Agib, niin kaiva maata jalkojesi alla. Sieltä löydät kuparijousen ja kolme lyijyistä nuolta. Ota jousi käteesi ja ammu sillä ritari hevosensa selästä mereen. Kun hevonen kaatuu maahan, niin hautaa se sille kohdalle, mistä jousen löysit. Sillä tavalla pelastat maailman suuresta turmiosta. Kun tämän olet tehnyt, niin alkaa meri kohota aina temppeliä myöten ja veneessä saapuu luoksesi vaskinen mies. Astu hänen veneeseensä, mutta älä mainitse Jumalan nimeä. Mies kuljettaa sinua noin kymmenen päivää veneessä, kunnes hän saapuu rauhan maahan. Siellä tapaat jonkun, joka voi saattaa sinut takaisin kotimaahasi. Mutta muista, ettet kertaakaan mainitse Jumalan nimeä."

Kun kuningas Agib heräsi, nousi hän iloisesti ylös ja alkoi kaivaa maata jalkojensa alla. Hän löysikin jousen, ampui sillä ritarin mereen ja hautasi hänen hevosensa maahan. Meri alkoi nyt myrskytä ja kohosi yhä korkeammalle, kunnes se ulottui aina temppeliin asti. Hetken kuluttua ilmestyi vene, joka suuntasi kulkunsa suoraan temppeliä kohti. Veneessä souti vaskinen mies. Kuningas Agib astui veneeseen ja yhdeksän päivää mies kuljetti häntä veneessään yhtä mittaa, kunnes taivaanrannassa kohosi vuoria ja maita. Kuningas Agib ihastui suuresti nähdessään maata edessänsä, ja unohtaen kaikki varoitukset hän kiitti Jumalaa pelastuksestansa. Mutta samassa vene kaatui kumoon ja vajosi mereen.

Vaskinen mies kuljetti kuningas Agibia.
Vaskinen mies kuljetti kuningas Agibia.

Kuningas Agib ui koko päivän, aina iltaan saakka. Kun yö lähestyi, oli hän niin väsynyt, ettei hän jaksanut enää käsivarsiaan liikuttaa ja valmistui kuolemaan. Mutta kova myrsky nousi äkkiä, jättiläisaalto syöksyi häntä kohti ja kuljetti hänet maihin. Päästyään rantaan hän kuivasi vaatteensa ja paneutui maata. Aamun valjetessa hän läksi tarkastelemaan ympärilleen. Hän oli tullut saareen, joka kohosi keskeltä suurta merta. Mutta se oli viljava ja kaunis ja puut olivat täynnä hedelmiä. Kuljeskeltuaan kaiken päivää saarellaan hän huomasi laivan lähestyvän mereltä. Hän kiipesi puuhun, piiloutui sen latvan alle ja näki että laivasta nousi maalle kymmenen orjaa, jotka kantoivat käsissään koreja ja lapioita. Keskellä saarta he kaivoivat maata, kunnes luukku tuli näkyviin. He palasivat takaisin laivaan ja toivat sieltä ruokavaroja, mattoja, peittoja, tyynyjä, kaikkea mitä taloudessa voidaan tarvita ja kantoivat kaikki luolaan. Lopuksi he saattoivat maahan vanhan, harmaahapsisen miehen, joka talutti kädestä nuorukaista. Hän oli hento ja kaunis, kuin lehtiin puhjennut oksa.

Vanhus talutti kädestä nuorukaista.
Vanhus talutti kädestä nuorukaista.

He laskeutuivat kaikki alas luolaan ja olivat siellä kolmatta tuntia. Sitten vanhus palasi takaisin orjien kanssa, mutta nuorukainen ei ollut heidän seurassaan. He lapioivat mullan jälleen paikoilleen, tasoittivat maan ja palasivat laivaan. Pian laiva katosi taas näkyvistä.

Kuningas Agib kiipesi puuhun.
Kuningas Agib kiipesi puuhun.

Kuningas Agib laskeutui nyt alas puusta ja astui sille paikalle, missä orjat olivat maata kaivaneet. Hän poisti mullan luukulta ja avasi sen. Portaat johtivat alas sievään huoneeseen, jossa nuorukainen istui pehmeällä sohvalla. Kun hän näki kuningas Agibin edessänsä, niin hän kauhistui ja muuttui kalman kalpeaksi.

Mutta kuningas Agib rauhoitti häntä.

"Älä pelkää", sanoi hän nuorukaiselle, "minä olen ihminen samoin kuin sinäkin. Minä näin miten sinut saatettiin tänne ja minun kävi sinua sääli. Sano, miksi sinut on tänne elävältä haudattu?"

Kun nuorukainen huomasi, ettei hänellä ollut syytä pelätä kuningas Agibia, tuli hän iloiseksi ja sanoi:

"Oi veljeni, minun kohtaloni on hyvin ihmeellinen! Isäni on jalokivikauppias, ja hänellä on paljon tiluksia ja orjia. Kaikki häneltä on hyvin menestynyt, mutta hän suri sittenkin haikeasti, sillä hänellä ei ollut yhtään poikaa. Hän näki kerran unta, että hänelle syntyisi poika, mutta tämä poika kuolisi nuorena. Jonkun ajan kuluttua minä synnyinkin ja isäni ilo oli aivan rajaton. Hän tiedusteli tietäjiltä kohtaloani ja ne sanoivat hänelle:

"'Poikasi elää viisitoista vuotta, mutta sitten hän joutuu suureen vaaraan. Keskellä merta on magneettivuori, jonka huipulla istuu kuparinen ritari kuparisen ratsunsa selässä. Kuningas Agib syöksee sen mereen ja viisikymmentä päivää sen jälkeen hän tappaa poikasi.'

"Tämä ennustus saattoi isäni suuren tuskan valtaan ja kymmenen päivää sitten, saatuaan kuulla, että kuningas Agib todellakin oli syössyt kupariritarin mereen, hän antoi valmistaa minulle tämän maanalaisen luolan. Täällä minun täytyy olla, kunnes nuo viisikymmentä päivää ovat kuluneet, ja sitten isäni tulee minua jälleen noutamaan. Tällainen on minun elämäni tarina."

Kun kuningas Agib tämän kuuli, päätti hän olla ilmaisematta itseään nuorukaiselle ja ajatteli:

"Tosin minä syöksin kupariritarin mereen, mutta tätä nuorukaista en ota hengiltä." Ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi:

"Ole huoleti, kaikki käy hyvin ja sinä pelastut kuolemasta. Minä jään sinun luoksesi, kunnes isäsi tulee sinua noutamaan."

Nuorukainen oli tästä hyvin iloinen. He istuivat nyt yhdessä ja juttelivat ja pitivät hyvänään kaikkia niitä herkkuja, joita nuorukaisen isä oli häntä varten varannut. Ja aika kului heiltä hupaisesti päivästä päivään.

Kuningas Agib kiintyi yhä enemmän tähän nuorukaiseen ja koetti kaikella tavalla olla hänelle avullinen. Hän unohti omat huolensakin, ja ajatteli vain miten hän voisi olla hänelle hyödyksi ja ratoksi. Nuorukainen oli tästä ystävyydestä hyvin kiitollinen ja he tuumivat keskenänsä, että he yhdessä palaisivat nuorukaisen maahan ja että kuningas Agib jatkaisi sieltä matkaansa omaan valtakuntaansa.

Kun aika oli loppuun kulunut ja he viimeisen päivän aamuna ilolla odottelivat vanhuksen tuloa, nuorukainen kiitti Jumalaa pelastuksestansa ja kuningas Agibia, joka oli tämän ajan hänelle niin suuressa määrin lyhentänyt ja keventänyt. He kävivät pöytään syömään ja nuorukainen pyysi kuningas Agibia leikkaamaan hänelle palasen meloonia. Kuningas Agib toi kauniin meloonin ja nousi ottaakseen veitsen, joka oli hyllyllä nuorukaisen istuimen yläpuolella. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti ja veitsi putosi suoraan nuorukaisen sydämeen. Hän kaatui maahan ja heitti heti paikalla henkensä.

Kun kuningas Agib huomasi nuorukaisen kuolleeksi ja tiesi tahtomattaan ottaneensa hänet hengiltä, niin hän alkoi vaikeroida ja itkeä. Hän oli aivan toivoton, sillä olihan ennustus sittenkin mennyt täytäntöön. Hiukan toinnuttuansa hän poistui luolasta, laski luukun paikoilleen ja peitti sen mullalla. Hän kiipesi jälleen korkeaan puuhun ja tähysteli merelle, milloin laiva tulisi näkyviin. Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin laiva laski rantaan ja orjat saattoivat vanhuksen maihin. Kauhukseen he huomasivat, ettei multa luukun päällä ollutkaan kiinteätä, ja tultuaan alas luolaan he näkivät nuorukaisen puukko rinnassa. He huusivat kaikki ääneensä ja repivät vaatteitaan. Vanhus meni tainnoksiin ja makasi niin kauan tunnottomana, että orjat luulivat hänenkin kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin tointui ja orjat kantoivat nuorukaisen takaisin laivaan.

Nuorukainen kannettiin laivaan.
Nuorukainen kannettiin laivaan.

Kuningas Agib seurasi kaikkea piilopaikastansa ja nähdessään vanhuksen sydäntäsärkevän tuskan, hänen rintaansakin ahdisti ja vaivoin hän sai pidätetyksi tuskanhuutoa. Vihdoin laiva poistui rannasta ja katosi näkyvistä.

Kuningas Agib eli kokonaisen kuukauden vielä saarella ja huomasi joka ilta auringon laskiessa, että vesi vähenemistään väheni rannasta ja kuukauden kuluttua oli meri aivan kuivunut. Kuningas Agib läksi nyt iloisella mielellä saaresta ja tuli mannermaalle. Kuiva hiekka-aavikko levisi täällä hänen silmiensä eteen. Ei mitään muuta näkynyt kuin hiekkaa joka taholla. Kuningas Agib läksi rohkeasti samoamaan erämaan läpi ja näki vihdoin edessään tulen. Hän luuli jonkun sytyttäneen sen palamaan, mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasikin sen kupariseksi linnaksi, joka loisti ja kimalteli auringon valossa. Harmaapäinen vanhus astui kymmenen nuorukaisen seurassa häntä vastaan. Kuningas Agib katseli heitä kummeksien, sillä he olivat kaikki silmäpuolia. He tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti ja kysyivät häneltä, mistä hän tuli. Hän kertoi heille koko elämäntarinansa. He saattoivat hänet linnaan ja tarjosivat hänelle ruokaa ja juomaa. Ja kun he olivat istuneet jonkun aikaa yhdessä ja jutelleet, niin oli jo ilta käsissä. Kuningas Agib olisi mielellään tahtonut tietää, mikä onnettomuus oli heitä kohdannut ja miksi he kaikki olivat silmäpuolia, mutta kaikkiin kysymyksiin he pudistivat vain päätään ja sanoivat:

"Älä kysy. Meidän onnettomuutemme voi vain se ymmärtää, joka itse on sitä kokenut. Ja siitä Jumala sinua varjelkoon."

Vastaanottajia

Oli makuullemenon aika ja vanhus toi kullekin nuorukaiselle vadin, joka oli vaatteella peitetty. Niissä oli tuhkaa ja tervaa ja piitä, ja nuorukaiset tahrasivat sillä kokonaan kasvonsa, jotta he olivat kauheat nähdä. Kuningas Agib kysyi ihmeissään:

"Miksi te tahraatte kasvonne tuolla tavalla? Voisi luulla teidän kadottaneen järkenne."

"Se on meidän rangaistuksemme", sanoivat nuorukaiset. "Se on palkka ylpeydestämme ja uteliaisuudestamme."

Vihdoin he kuitenkin lakkasivat tahrimasta itseänsä ja panivat maata. Mutta kuningas Agib ei saanut unta silmäänsä. Hän mietti kaiken yötä, mikä saattoi olla syynä nuorukaisten kummalliseen käytökseen ja aamulla hän pyysi yhä uudestaan vanhusta ilmaisemaan hänelle heidän salaisuutensa. Mutta hän sanoi:

"Olenhan jo sanonut sinulle, etten voi sitä ilmaista. Jokainen voi vain sitä kokea."

Mutta kun kuningas Agib ei antanut hänelle rauhaa, niin hän vei hänet mukanaan kedolle, teurasti siellä lampaan ja nylki siltä nahan. Sitten hän antoi kuningas Agibille veitsen ja sanoi:

"Ryömi tuon nahan sisään, niin ompelen sen kiinni. Minä jätän sinut tänne, ja hetken kuluttua tulee suuri lintu Rok, joka tarttuu sinuun kynsineen kiinni ja vie sinut mukanansa. Kun huomaat, että se päästää sinut maahan, niin leikkaa nahka auki. Heti kun se näkee sinut, se lentää pakoon. Astu sitten tietä myöten, niin tulet linnan edustalle. Sieltä saat mitä haluat. Sillä tuo linna on syynä meidän onnettomuuteemme."

Kuningas Agib ryömi nahan sisään ja hetken kuluttua hän kuuli suhinaa ilmassa ja tunsi linnun tarttuvan kynsillään häneen kiinni. Hän lensi huimaavaa vauhtia ilmassa, jotta hänen päänsä joutui aivan pyörälle. Vihdoin lintu laski hänet kalliolle, ja kuningas Agib leikkasi nahan auki. Hän heitti nahan hartioiltaan ja alkoi astua tietä myöten, joka johti komeaan linnaan. Portti oli auki, ja kuningas Agib astui sisään. Hän joutui suureen puutarhaan, jossa puiden lehdet olivat kullasta ja hopeasta ja moniväriset linnut istuivat oksilla ja visersivät. Linnan portailla seisoi neljäkymmentä tyttöä hopeavaatteissa. He olivat hyvin ihanat nähdä ja tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti. He kiiruhtivat häntä vastaan, saattoivat hänet linnaan ja asettivat hänet keskellensä istumaan.

Portti oli auki ja kuningas Agib astui sisään.
Portti oli auki ja kuningas Agib astui sisään.

"Me olemme sinun orjasi", sanoivat he, "käske meitä, niin me tottelemme."

Ja he toivat hänelle herkullisia ruokia kultalautasilla |a pukivat hänen ylleen koreat vaatteet ja tanssivat ja lauloivat hänen huviksensa. Siten kului kokonainen vuosi tässä ihmeellisessä linnassa, vaikka aika kuningas Agibin mielestä tuntui lyhyeltä kuin yksi ainoa päivä. Mutta kun vuosi oli umpeen mennyt, niin tulivat tytöt eräänä aamuna itkien ja valittaen kuningas Abigin luo.

"Miksi te itkette?" kysyi kuningas Agib ihmeissänsä.

Ja yksi neitosista vastasi:

"Me itkemme, sillä me pelkäämme kadottavamme sinut. Tiedä siis, me olemme kaikki kuninkaantyttäriä, jotka asumme tässä linnassa. Joka vuosi on meidän pakko poistua täältä neljäksikymmeneksi päiväksi. Sen ajan kuluttua me palaamme takaisin ja elämme täällä taas kokonaisen vuoden. Mutta sinä saat jäädä tänne jos haluat, kunnes me palaamme takaisin. Saat kaikki linnan avaimet haltuusi ja voit ihailla sen aarreaittoja, joita kaikkiaan on sata kappaletta, mutta yhden ainoan huoneen ovea et saa avata. Jos astut sinne sisään, niin onnettomuus kohtaa sinua, etkä koskaan enää saa palata tänne takaisin. Mutta me pelkäämme, ettet voi hillitä uteliaisuuttasi."

Hedelmät kimaltelivat sateenkaaren väreissä.
Hedelmät kimaltelivat sateenkaaren väreissä.

He pyysivät ja rukoilivat, että kuningas Agib malttaisi mielensä eikä tahallansa syöksyisi onnettomuuteen, ja kuningas Agib lupasi pyhästi olla koskematta tuohon huoneeseen. Tytöt läksivät pois, ja kuningas Agib jäi yksin linnaan. Hän avasi ensimäisen aarreaitan oven, ja tuli ihanaan puutarhaan, joka oli yhtä häikäisevä ja kaunis kuin paratiisi. Hän käveli puutarhan käytävillä ja kuunteli lintujen ihmeellistä laulua ja purojen pulppuamista. Ja hän poimi puista hedelmiä, jotka kimaltelivat sateenkaaren kaikissa väreissä ja olivat ihanat syödä. Lukemattomista harvinaisista kukista levisi hurmaava tuoksu ilmaan, ja vilvoittava tuulenhenki siveli ohimoita.

Kun kuningas Agib oli kyllikseen ihaillut tätä lumottua paratiisia, niin hän sulki oven ja avasi toisen aarreaitan. Siellä oli rautahäkeissä mitä ihmeellisimpiä eläimiä. Siellä oli suuria juhlallisia jalopeuroja, joiden tuuheat harjat hulmusivat tuulessa, jättiläissuuruisia norsuja, tiikereitä ja käärmeitä. Maailman suurimmat ja pienimmät linnut olivat samaan häkkiin suljetut ja ne pyrähtelivät hyvässä sovussa rinnatusten. Valkeaturkkinen jääkarhu leikitteli pienen hiiren kanssa ja kesy jänis hyppeli jättiläiskäärmeen selässä.

Kuningas Agib avasi toisen aarreaitan.
Kuningas Agib avasi toisen aarreaitan.

Kun kuningas Agib oli kyllikseen katsellut näitäkin ihmeitä, niin hän avasi kolmannen huoneen oven. Sinne oli kerätty jalokiviä ja timantteja kaikista maailman ääristä. Seinät olivat marmorista veistetyt, katto kultainen, lattia kirkkainta kristallia, jotta kuningas Agib saattoi selvästi nähdä siinä kuvansa. Katosta riippui hienotekoinen kruunu, jossa timantit ja rubiinit ja smaragdit loistivat kuin kirkkain valo.

Kuningas Agib ei ollut nähnyt koskaan mitään niin loistavaa ja silmiähäikäisevää. Hän oli mielestään nyt rikkain kuningas koko maailmassa, sillä olivathan kaikki nuo aarteet hänen omansa. Ja tyytyväisin mielin hän astui jälleen toiseen kamariin.

Siten aika häneltä kului kun linnun siivillä. Yksi yö oli enää jäljellä kunnes tyttöset palaisivat takaisin, mutta kaikki yhdeksänkymmentäyhdeksän aarreaittaa olivat myös katsotut. Hän rupesi tuumimaan mitä hän nyt tänä viimeisenä iltana tekisi, sillä aika tuntui odotellessa pitkältä ja yksinäisyys ikävältä. Hän astui kaikkien aarreaittojen ohi ja koetti mielessään muistella mitä hän kussakin oli nähnyt. Siten hän tuli yhdeksännenkymmenennenyhdeksännen oven luo ja siitä oli enää vain askel sadanteen aarreaittaan. Hänellä oli avainkimppu kädessänsä ja vaistomaisesti hän tuli tarttuneeksi pieneen kultaiseen avaimeen, joka kuului tuon kielletyn huoneen oveen. Ovi oli kokonaan kullasta ja täynnä kirjailuja ja hän astui lähemmäksi tarkastellaksensa sitä. Avaimen reikä oli pieni, ja hän kumartui kurkistaaksensa siitä sisään, mutta hän ei voinut mitään nähdä. Hän aikoi jo palata takaisin, mutta hänen jalkansa olivat ikäänkuin kiinniliimatut lattiaan. Ja hänet valtasi niin vastustamaton halu avata tuo ovi, että hän lopulta ei voinut haluaan vastustaa, vaan pisti avaimen lukkoon.

Ovi lensi auki ennenkuin hän ehti avainta kiertääkään, ja tukehduttava tuoksu ja voimakas ilmavirta löyhähti häntä vastaan, niin että hän oli kaatua selälleen. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja astui sisään. Lattialle oli saframia siroiteltu ja seinillä paloi hyvänhajuisia vahakynttilöitä hopeisissa ja kultaisissa lampuissa. Keskellä lattiaa paloi tuli kahdessa suuressa suitsutusastiassa ja huumaava höyry kohosi niistä ilmaan. Peremmällä oli musta ratsu, se oli yötäkin mustempi ja kiiltävä karvaltansa. Kultaiset suitset olivat sen suussa ja selässä kultainen satula. Vastustamaton voima vei kuningas Agibin ratsun luo ja hän nousi sen selkään. Hän iski kannuksensa sen kylkiin, mutta se ei liikahtanut paikaltansa. Silloin kuningas Agib suuttui ja läimähytti sitä piiskallansa. Hevonen hirnahti aivan kuin ukkonen olisi jyrissyt, ja levittäen kaksi suurta mustaa siipeään se kohosi ilmaan ja vei kuningas Agibin mukanansa.

Hevonen levitti mustat siipensä ja kohosi ilmaan.
Hevonen levitti mustat siipensä ja kohosi ilmaan.

Lennettyään hyvän aikaa korkealla ilmassa merien ja vuorien yläpuolella se vihdoin laskeutui alas erään linnan katolle, ja ravistettuaan kuningas Agibin selästään, se potkaisi kaviollaan hänen oikean silmänsä puhki.

Kun kuningas Agib silmäpuolena astui alas linnaan, niin hän huomasikin tulleensa takaisin silmäpuolien nuorukaisten luo, jotka kiiruhtivat hänen luoksensa.

"Nyt sinä tunnet meidän elämäntarinamme", sanoivat he kuningas Agibille. "Emme mekään tyytyneet siihen onnelliseen elämään, joka meille oli tarjona, vaan halusimme yhä enemmän, sen vuoksi me tulimme rangaistuiksi."

Kuningas Agib siveli kipeää silmäänsä ja ajatteli mitä kaikkea pahaa hän oli saanut aikaan sekä toisille että itsellensä ja katui syvästi kevytmielistä elämäänsä. Hän muisti omaa valtakuntaansa ja alamaisiansa, jotka hän oli jättänyt oman onnensa huomaan ja katkerat kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.

"Minä olen saanut ansaitun rangaistukseni", sanoi hän nuorukaisille, "kun en seurannut teidän neuvoanne. Mutta minä kärsisin nöyrästi onnettomuuteni, jos pääsisin takaisin omaan maahani ja saisin hyvittää kaikki pahat tekoni."

Vanhus, joka yhdessä nuorukaisten kanssa oli saapunut kuningas Agibin luo, katsoi lempeästi häneen ja laski kätensä hänen päälaellensa.

Tervehdys

"Kuningas Agib", sanoi hän, "sinun katumuksesi on liikuttanut henkien kuninkaan sydäntä, joka koko ajan on johtanut kulkuasi. Hän sallii sinun palata takaisin omaan maahasi."

Vanhus kohotti sauvaansa, joka hänellä oli kädessänsä ja kosketti sillä kolmasti kuningas Agibia olkapäähän. Hänen silmänsä mustenivat ja hän kaatui maahan. Mutta kun hän tointui jälleen, niin kuparilinna oli kadonnut sekä silmäpuolet nuorukaiset, ja sen sijaan hän huomasi olevansa omassa linnassaan visiiriensä parissa, jotka riemuiten tervehtivät häntä.

Siitä päivästä asti kuningas Agib hallitsi viisaasti ja rakkaudella valtakuntaansa, eikä halunnut lähteä enää maailmaa kiertämään.

Taikahevonen.

Taikuri

Monen monituista vuotta sitten hallitsi Persiassa kuningas, nimeltä Sabur. Hän oli suurin ja mahtavin kaikista senaikuisista hallitsijoista ja hän omisti laajoja maita ja suuria rikkauksia. Mutta hän oli yhtä kuulu luonteensa jaloudesta, hyvyydestään ja viisaudestaan kuin mahtavuudestansakin. Hän oli oppinut ja toimelias mies, mutta samalla hänellä oli hellä sydän, eikä hän koskaan voinut olla auttamatta köyhää ja turvatonta. Mutta pahuutta ja vääryyttä hän rankaisi säälimättä.

Tällä kuninkaalla oli kolme tytärtä ja yksi poika. Kahdesti vuodessa hän vietti linnassaan suuria juhlia, jolloin hän jakeli alamaisilleen lahjoja ja salli kaikkien kansalaisten, sekä köyhien että rikkaitten, päästä puheillensa. Sattuipa kerran tällaisten juhlien aikana kolme viisasta miestä tulemaan hänen kaupunkiinsa, ja he toivat hänelle kallisarvoisia lahjoja. He olivat kaikki kotoisin eri maista ja puhuivat kukin omaa kieltänsä. Yksi oli intialainen, toinen kreikkalainen ja kolmas kiinalainen.

Intialainen astui ensin kuninkaan luo, heittäytyi maahan hänen eteensä ja onniteltuaan häntä juhlan johdosta, antoi hänelle hyvin ihmeellisen lahjan: kalleilla hohtokivillä koristetun kultaisen kuvapatsaan, jolla oli kultainen torvi kädessä. Kuningas katseli sitä joka puolelta ja sanoi:

"Viisas mies, mihinkä voin lahjaasi käyttää?"

"Herra", vastasi intialainen, "tällä kuvapatsaalla on se ominaisuus, että jos joku vakooja yrittää tunkeutua kaupunkiin, niin se heti alkaa puhaltaa torvellansa. Ja kun torven ääni kajahtaa ilmassa, niin vakooja vavisten kaatuu maahan ja kuolee."

Kuningas hämmästyi suuresti ja sanoi intialaiselle:

"Totta tosiaan, jos puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Sitten kreikkalainen astui esiin, heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja ojensi hänelle hopeisen maljan, jossa oli kultainen riikinkukko neljänkolmatta poikansa keskellä. Tarkastettuansa sitä kuningas kysyi mitä hyötyä siitä saattoi olla.

"Herra", vastasi kreikkalainen, "joka tunnin lyömällä nokkaisee riikinkukko poikasiansa jokaista vuoron perään ja osoittaa siten sinulle ajan kulun. Ja joka kuukauden kuluttua se aukaisee nokkansa, jolloin näet kuun sen kurkussa kuultavan."

Silloin sanoi kuningas:

"Jos puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Lopuksi kiinalainenkin astui esiin, kumarsi maahan saakka ja antoi kuninkaalle ebenpuisen hevosen. Sen suitset hohtivat kultaa ja kalliita kiviä, ja kuninkaallinen satula oli sillä selässänsä. Kuningas katseli sitä ihmetellen ja kysyi mitä hyötyä tuosta elottomasta hevosesta saattoi olla.

"Valtiaani!" vastasi kiinalainen, "tällä hevosella voit päivässä ratsastaa yhtä pitkän matkan, kuin tavallisella ratsulla kokonaisessa vuodessa. Sillä tämä hevonen osaa lentää."

Kuningas oli hyvin mielissänsä ja ihmetteli, miten hän samana päivänä sattui saamaan kolme niin merkillistä lahjaa. Ja hän sanoi kiinalaiselle:

"Jos todellakin puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Sitten hän kestitsi näitä viisaita miehiä kolme kokonaista päivää, ja he näyttivät kuninkaalle, mitenkä heidän lahjojansa oli käytettävä. Kuvapatsas puhalsi torveensa, riikinkukko nokkaisi poikasiansa, ja kiinalainen hypähti hevosen selkään, kohosi sen mukana ilmaan ja laskeutui jälleen alas. Kuningas oli ilosta joutua melkein pyörälle päästään.

"Te olette pitäneet lupauksenne", sanoi kuningas, "nyt minun vuoroni on myös täyttää lupaukseni. Jokainen teistä lausukoon jonkun toivomuksen, niin minä sen heti paikalla täytän."

Mutta viisaat miehet olivat jo edeltäpäin kuulleet puhuttavan kuninkaan kolmesta tyttärestä, ja niinpä he nyt vastasivat kuninkaalle:

"Jos, herramme, olet tyytyväinen lahjoihimme, niin pyydämme, että annat meille tyttäresi puolisoiksi!"

Kuningas vastasi:

"Mielihyvällä suostun pyyntöihinne!"

Mutta prinsessat olivat salaa kuunnelleet heidän keskusteluansa, ja kun nuorin sisaruksista tarkasteli tulevaa puolisoansa, kiinalaista, niin hän huomasi, että tämä oli satavuotias vanhus. Hänen otsansa oli täynnä syviä ryppyjä, hiukset olivat harvat, silmät punoittavat ja vettävaluvat, ja posket olivat keltaiset ja kuoppaiset. Nenä oli paksu kuin viheriä kurkku, hampaita ei ollut suussa kuin joku ainoa ja huulet olivat sinertävät ja veltot. Totta tosiaan, hän oli rumin ja ilettävin kaikista ihmisistä, yksin linnutkin lensivät häntä pakoon. Mutta prinsessa oli kaunis ja suloinen tyttö. Hänen liikkeensä olivat sulavammat kuin gasellin ja hänen kauneutensa oli kirkkaampi kuun hohdettakin. Hän oli sisariansa vielä paljoa ihanampi.

Kun prinsessa oli nähnyt puolisonsa, niin hän kiiruhti huoneeseensa, karisteli tuhkaa hiuksiinsa, repi vaatteensa palasiksi ja alkoi surkeasti itkeä ja valittaa. Hänen veljensä, joka rakasti tätä nuorinta sisartansa vielä paljoa enemmän kuin toisia, palasi juuri kotiin matkalta. Kun hän kuuli sisarensa itkun ja valituksen, kiiruhti hän hänen luoksensa ja kysyi mikä häntä vaivasi.

Sisar lausui:

"Rakas veljeni! Jos isämme linnassa ei enää ole tilaa minulle, niin mielelläni lähden pois täältä. Tai jos en ole kelvollinen olemaan hänen tyttärenänsä, niin voinhan jättää hänet."

Veli ei voinut ymmärtää hänen puheensa tarkoitusta ja pyysi häntä suoraan selittämään suruaan.

Silloin sisar sanoi:

"Tiedä siis, rakas veljeni, että isäni aikoo naittaa minut taikurille, joka on lahjoittanut hänelle mustan puisen hevosen ja sokaissut hänen silmänsä taikatempuillansa. Mutta minäpä en välitä tuosta vanhuksesta, en minä häntä varten ole maailmaan syntynyt!"

Veli koetteli lohduttaa ja rohkaista häntä ja kiiruhti sitten suoraan isänsä luo.

"Kuka on tuo taikuri", kysyi hän kuninkaalta, "jolle aiot naittaa nuorimman sisareni, ja mitä lahjoja hän on antanut sinulle, koska niiden tähden sallit tyttäresi surusta kuolla?"

Kiinalainen, joka kuuli prinssin puheen, vihastui häneen suuresti, mutta kuningas sanoi pojallensa:

"Kun olet nähnyt hevosen ja tutustut sen tapoihin, niin ihmetyksestä joudut aivan ymmälle."

Kuningas käski palvelijansa tuoda hevosen paikalle, ja kun prinssi näki sen, niin hän ihastui ikihyväksi. Hän oli taitava ratsastaja, ja niinpä hän hypähti sen selkään ja koetti kannustaa sitä. Mutta kun hevonen ei liikahtanut paikaltansa, niin kuningas sanoi kiinalaiselle:

"Näytäpä pojalleni, miten hän saa sen liikkeelle, niin eipä hän enää sinun toiveitasi vastusta."

Kiinalainen, joka vihasi nuorta prinssiä aivan leppymättömästi, astui hänen luoksensa ja näytti hänelle kammin hevosen oikeassa kyljessä, jonka avulla sai elukan kohoamaan ilmaan. Prinssi väänsi kampia ja samassa hevonen alkoi kohota ylös ilmaan niin vinhalla vauhdilla, että he hetken kuluttua katosivat kaikkien näkyvistä.

Hevonen alkoi kohota ylös ilmaan.
Hevonen alkoi kohota ylös ilmaan.

Kuningas alkoi huolehtia poikansa puolesta ja kysyi kiinalaiselta:

"Miten hän saa hevosen ohjatuksi jälleen alas maahan?"

"Herra", vastasi kiinalainen, "minä en voi häntä auttaa. Olen aivan viaton, jos hän joutuu hukkaan ja jollet näkisi häntä enää koskaan. Sillä ylpeydessään hän unohti kysyä minulta, miten hevonen saadaan laskeutumaan alas, enkä itse muistanut sitä hänelle neuvoa."

Nytpä kuningas vimmastui niin silmittömästi, että hän ruoskitti ja vangitsi kiinalaisen. Itse hän riisti kruunun päästänsä, raasti kasvojaan ja rintaansa, itki ja valitti. Linnan ovet suljettiin ja kaikki juhlallisuudet keskeytettiin. Eikä tämä onnettomuus koskenut yksin kuningattareen, kuninkaaseen ja hänen tyttäriinsä, vaan kaikki kaupungin asukkaatkin surivat prinssin katoamista. Siten äkkiä ilo oli muuttunut suruksi, onni onnettomuudeksi ja riemujuhlasta tullut murheenpäivä.

Sillä välin hevonen oli kuljettanut prinssin lähelle aurinkoa. Hän oli aivan kuoleman kielissä. Mutta vaikka hän oli kadottanut kaiken toivon pelastumisestaan, niin hän päätti sittenkin tarkastella, eikö hevosessa olisi mitään kojetta, jonka avulla saisi sen laskeutumaan jälleen alas. Sillä prinssi oli viisas, teräväpäinen ja päättäväinen mies. Hän koetteli kädellään hevosen vasenta kylkeä ja löysikin toisen kammin, jota hän alkoi nyt vääntää. Hetipä hevonen rupesikin laskeutumaan alas. Ja mitä enemmän hän kampia väänsi, sitä alemmaksi hän laskeutui ja saattoi jo erottaa maankin allaan. Hyvillänsä hän kiitti luojaansa tästä onnellisesta pelastumisestaan. Sitten hän väänsi jälleen oikeata kampia ja lensi nyt eteenpäin jonkun matkan päässä maasta.

Illan tullen hän huomasi korkean linnan keskellä laajaa tasankoa. Kirkkaat lähteet siellä pulppuilivat, kauniit kukkaset levittivät tuoksuaan ilmaan ja iloiset gasellit juoksentelivat huolettomina ylt'ympäri.

Sitten hän saapui suuren kaupungin tasalle. Siinä seisoi vahva linnoitus korkeine torneineen ja vankka muuri ympäröi sitä joka puolelta. Kaupungin toisessa laidassa oli suuri linna, jossa hän näki neljänkymmenen aseilla varustetun orjan kulkevan. Hän tuumi itseksensä: "Oi, jospa vain tietäisin mihin maahan olen joutunut!"

Prinssi saapui linnan edustalle.
Prinssi saapui linnan edustalle.

Mutta lopulta hän päätti viettää yönsä tuon suuren linnan penkereellä ja hieroa ystävyyttä sen asukkaiden kanssa.

Yö oli jo käsissä kun prinssi vihdoin sai hevosensa ohjatuksi linnan penkereen kohdalle ja pääsi laskeutumaan alas. Hän oli hyvin nälkäinen ja väsynyt. Hän tarkasteli pengertä joka puolelta ja keksi vihdoin portaat, jotka johtivat linnaan. Hän astui portaita alas ja saapui linnan oven edustalle. Eräästä ikkunasta loisti tuli.

Hän astui sisään ja kulki valoa kohti. Erään oven ulkopuolella makasi orja sikeässä unessa. Hän oli kammottavan suuri, aivankuin joku maanalainen henki. Hänen vieressänsä paloi tuli ja hänen kupeellansa oli miekka, joka säkenöi kuin salama. Lähellä seisoi pöytä, joka oli vaatteella peitetty.

Prinssi epäröi hetken aikaa, mutta rohkaisikin sitten mielensä ja nosti peitteen pöydältä. Se oli täynnänsä herkkuja. Prinssi söi ja joi kylläksensä ja kun hän oli ravittu, astui hän varpaillaan nukkuvan orjan luo ja veti miekan hänen kupeeltansa. Sitten hän läksi astumaan eteenpäin tietämättä minne mennä.

Hetken kuljettuansa hän tuli ovelle, jota esirippu peitti. Hän kohotti esirippua ja astui huoneeseen. Siellä oli norsunluinen valtaistuin, jossa helmet, rubiinit ja jalokivet kimmelsivät ja sen juurella nukkui neljä orjatarta. Prinssi astui lähemmäksi nähdäksensä kuka valtaistuimella lepäsi. Ja kas! Uneen vaipuneena siinä lepäsi ihmeen ihana neito. Sanattomana prinssi jäi häntä katselemaan, ihaili hänen suortuviaan, jotka valuivat aina alas hänen polviinsa saakka, hänen valkeata otsaansa, joka loisti yhtä kirkkaasti kuin kuu, ja hänen poskiansa, jota vieno puna sulostutti. Prinssi lähestyi häntä vavisten ja suuteli hänen oikeata poskeansa.

Nukkuva tyttö.
Nukkuva tyttö.

Tyttö heräsi heti, avasi silmänsä ja katseli prinssiä ihmetellen.

"Kuka sinä olet nuorukainen?" kysyi hän, "ja mistä tulet?"

Prinssi vastasi:

"Olen sinun orjasi ja rakastan sinua!"

"Mutta kuka on ohjannut sinut tänne?"

"Jumalani ja kohtaloni", vastasi prinssi.

Mutta äkkiä orjattaret heräsivät ja nähdessään prinssin he kiiruhtivat linnan vartijan luo, herättivät hänet ja kertoivat hänelle, että vieras mies oli tunkeutunut prinsessan huoneeseen. Vartija aikoi tarttua miekkaansa ja hyökätä prinssin kimppuun, mutta huomasikin kauhukseen huotransa tyhjäksi. Sen sijaan hän kiiruhti kuninkaan huoneihin ja kertoi miten vieras hänen nukkuessaan oli tunkeutunut linnaan.

Kuningas suuttui silmittömästi kuullessaan vartijan puheen. Hän paljasti miekkansa, hyökkäsi tyttärensä huoneeseen ja alkoi solvata prinssiä.

"Ken olet, petturi", huusi kuningas uhaten prinssiä miekallansa, "ja miten uskallat tunkeutua linnaani? Etkö tiedä, että olen maailman mahtavin hallitsija ja että voin sinut tuomita kuolemaan?"

Mutta prinssi ei säikähtänyt kuninkaan uhkausta.

"Jos sinä olet mahtava kuningas", sanoi prinssi, "niin olen minäkin mahtavan kuninkaan poika. Mutta ennenkuin panet uhkauksesi täytäntöön, niin teen sinulle ehdotuksen. Kokoo kaikki sotajoukkosi ja anna minun yksin heitä vastaan taistella. Jos he voittavat minut, niin olen syyllinen, mutta jos pääsen pakoon, niin ansaitsen suurempaa kunnioitusta sinun puoleltasi, kuin mitä sisäänastuessasi minulle osoitit."

Kuningas suostui prinssin ehdotukseen. Hän kokosi sotajoukkonsa ja järjesti ne riveihin ja käski prinssin saapua paikalle ja tuoda hänelle hevosen ja aseet. Mutta prinssi sanoi:

"Tahdon ratsastaa omalla hevosellani. Anna se tuoda tänne penkereeltä, jonne jätin sen tullessani tänne."

Kun hevonen oli tuotu paikalle, niin kuningas ihmetteli sen taidokasta tekoa. Prinssi nousi sen selkään, ja joukot piirittivät hänet joka puolelta. Mutta prinssi väänsi hevosen oikeanpuolista kampia ja heti paikalla se kohosi kuin lintu lentoon.

Kuningas huusi joukoillensa:

"Tarttukaa häneen kiinni!"

Mutta sotamiehet vastasivat:

"Oi kuninkaamme, kenenkä me ottaisimme kiinni? Totta tosiaan, hän on itse paholainen. Jumalan kiitos, että hänestä olet päässyt rauhaan."

Kuningas palasi joukkoinensa takaisin linnaan ja läksi tyttärelleen kertomaan mitä oli tapahtunut. Ja hän lausui kovia sanoja prinssistä, sillä hän ei tiennyt prinsessan rakastavan häntä. Mutta kun hän näki tyttärensä silmien kyyneltyvän ja kuuli hänen haikeasti valittavan, niin hän ei tiennyt miten häntä lohduttaa, ja läksi pois hänen luotansa.

Sillä välin prinssi lensi ilman halki isänsä maahan. Hän laskeutui alas kuninkaan linnan kohdalla ja kun hän astui ylös portaita, niin hän näki tuhkaa sirotetun linnan ovenpieliin. Hän otaksui, että joku hänen omaisistaan oli kuollut ja kiiruhti sisään. Siellä hänen vanhempansa ja sisarensa istuivat suruvaatteissaan, kalpein, tuskanvääntämin kasvoin. Kuningas ensimäiseksi huomasi prinssin, huudahti ääneensä ja rientäen hänen luoksensa puristi hänet rintaansa vasten. Kuningatar ja sisaret syleilivät ja suutelivat myös häntä ja kysyivät kesken kyynelten, miten hän oli pelastunut. Prinssi kertoi heille kaikki juurta jaksain.

Pian tieto prinssin takaisintulosta levisi yli koko kaupungin ja kaikkialla se herätti riemua ja iloa. Surupuvut vaihdettiin iloisempiin väreihin, ja soittoa ja laulua kuului joka taholta. Kaupunki koristettiin juhlapukuun ja kaikki väki riensi kuningasta onnittelemaan. Kuningas pani toimeen suuret juhlat, armahti vangituita ja jätti rangaistukset sikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä tarjoeltiin juhla-aterioita, joihin kaikki olivat tervetulleet.

Mutta kesken kaikkia juhlallisuuksia valtasi kaiho prinssin mielen. Hän muisteli kaunista prinsessaansa ja kun ilta tuli, niin hän nousi hevosensa selkään ja lensi suoraan prinsessan linnaan. Hän astui sisään, hiipi hiljaa ovenvartijan ohi, joka lepäsi syvässä unessa ja astui prinsessan ovelle. Hän kohotti esirippua ja jäi kynnykselle kuuntelemaan. Siellä prinsessa itki ja valitti, ja kun orjattaret koettivat lohduttaa häntä, kehottaen häntä heittämään surunsa, sillä prinssi oli muka varmaan aikoja sitten unohtanut hänet, niin hän sanoi:

"Voi kuinka typeriä te olette! Prinssiäni en voi koskaan unohtaa!"

Prinssi kuuli hänen puheensa ovelta ja hänen sydämensä riemastui. Mutta kun kaikki olivat nukkuneet, niin hän astui prinsessan luo ja kosketti häntä kädellänsä. Prinsessa heräsikin heti ja kun hän näki prinssin edessänsä, niin hän heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Ja he juttelivat yhdessä myöhään yöhön saakka ja iloitsivat toistensa seurasta.

Mutta kun aamu valkeni, nousi prinssi lähteäksensä.

"Minne sinä menet?" kysyi prinsessa häneltä.

"Isäni luo", vastasi prinssi, "mutta minä lupaan tulla sinua tervehtimään kerran viikossa."

Mutta prinsessa tarttui huolissaan häntä käteen kiinni.

"Minä rukoilen sinua", sanoi hän tuskallisella äänellä, "ota minut mukaasi minne ikänä menetkin!"

"Tahdotko tulla minun kanssani?" kysyi prinssi.

"Tahdon", vastasi prinsessa.

"No, nouse sitten", sanoi prinssi, "niin lähdemme matkaan."

Prinsessa kiiruhti pukeutumaan kallisarvoiseen jalokivillä koristettuun pukuun. Sitten he hiipivät hiljaa orjien huomaamatta ulos, tulivat penkereelle ja nousivat ebenpuisen hevosen selkään. Prinssi väänsi kampia ja hevonen lähti heti lentoon, kunnes he saapuivat Persian kuninkaan kaupungin kohdalle. Sitten he laskeutuivat erääseen puutarhaan kaupungin ulkopuolelle ja prinssi talutti prinsessan huvimajaan, joka kohosi puutarhan keskellä.

"Jää sinä tänne", sanoi prinssi prinsessalle, "minä menen vanhempieni luo ja ilmoitan heille sinun tulosi. Visiirit ja koko armeijamme tulevat sinua sitten noutamaan ja saattavat sinut loistolla ja kunnialla linnaamme."

Prinssi kiiruhti isänsä luo ja kertoi hänelle koko tapauksen. Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä ja antoivat heti käskyn sotajoukoille keräytyä puutarhan edustalle.

Kiinalainen, joka prinssin palatessa kotiin oli päässyt vankeudesta vapaaksi, oleskeli tavallisesti puutarhanhoitajan luona ja käveli usein puutarhan varjoisilla käytävillä. Sattuipa siis sinä päivänä, jolloin prinssi saapui puutarhaan prinsessansa kanssa, että hän näki heidät ja tunsi prinssin heti paikalla. Hän lähestyi huvimajaa ja näki tytön siellä, joka oli aurinkoakin ihanampi. Puuhevonen seisoi majan ulkopuolella.

"Tuo nuori mies", ajatteli kiinalainen itseksensä, "ryösti minulta sisarensa, nyt minä kostan hänelle samalla mitalla ja ryöstän tytön hevoseni keralla."

Sitten hän kolkutti majan ovea ja kun prinsessa kysyi ken siellä oli, hän vastasi:

"Orjasi ja palvelijasi. Herrasi lähetti minut luoksesi ja pyytää sinua seuraamaan minua. Minä vien sinut hevosen selässä lähemmäksi kaupunkia, koska kuningatar ei jaksa näin kauaksi astua ja kuitenkin suuresti halajaa nähdä ja tervehtiä sinua."

Prinsessa ei epäillyt ensinkään tämän sanansaattajan puhetta ja avasi oven. Mutta kun hän näki kuinka ruma ja ilettävä hän oli sekä kasvoiltaan että koko olennoltansa, niin hän sanoi:

"Eikö herrallasi ole hienompaa palvelijaa, jonka hän voisi lähettää minua noutamaan?"

"Herrani orjat", vastasi kiinalainen, "ovat toinen toistaan kauniimmat, mutta mustasukkaisuuden vuoksi hän valitsi minut, joka olen vanhin hänen palvelijoistansa."

Prinsessa piti tämän kaiken totena. Hän nousi hevosen selkään, ja kiinalainen asettui hänen taaksensa istumaan, väänsi kampia, jotta hevonen kohosi ilmaan ja suuntasi matkan Kiinaa kohti.

Kiinalainen nousi prinsessan kanssa ilmaan.
Kiinalainen nousi prinsessan kanssa ilmaan.

Samaan aikaan kuin kiinalainen ryösti prinsessan, läksi saattojoukko palatsista liikkeelle prinsessaa vastaanottamaan. Torvien ja rumpujen rämistessä kulki prinssi isänsä, äitinsä ja visiirien seuraamana joukkojen etunenässä puutarhaan. Hän astui huvimajaan noutaaksensa sieltä armaansa, mutta kun hän huomasi huoneen olevan tyhjän, niin hän heitti turbaninsa maahan ja raastoi kasvojaan ja rintaansa. Puutarhurille, joka juuri saapui paikalle, hän huusi:

"Petturi, missä on prinsessa, mitä olet hänelle tehnyt? Tunnusta minulle totuus, tai lyön pääsi poikki!"

Puutarhuri vastasi hämillänsä:

"Sinä vaadit minun selittämään asiaa, josta minulla ei ole vähintäkään tietoa. Pääni kautta en ymmärrä sinua, enkä tiedä mistä sinä minua epäilet."

Prinssi kysyi sitten puutarhurilta, kuka tänään oli käynyt puutarhassa.

"Ei kukaan muu", vastasi puutarhuri, "kuin viisas kiinalainen."

Kun prinssi kuuli tämän, tiesi hän kiinalaisen ryöstäneen prinsessan, ja hän joutui suuren tuskan valtaan. Hetken mietittyänsä hän sanoi isällensä:

"Palaa sinä joukkoinesi kaupunkiin, minä en tule takaisin, ennenkuin olen päässyt tästä asiasta selville."

Kuningas koetti saada poikansa mukanansa, mutta kun se ei hänelle onnistunut, niin hän suruissansa palasi linnaansa. Ja niinpä ilo uudestaan vaihtui suruksi.

Kiinalainen laski hevosensa Kiinassa maahan ja kuljetti prinsessan puun suojaan lähteen reunalle. Kun he olivat käyneet maahan istumaan, kysyi prinsessa:

Prinsessa ja kiinalainen metsässä.
Prinsessa ja kiinalainen metsässä.

"Missä on herrasi ja missä hänen isänsä ja äitinsä?"

Kiinalainen vastasi:

"Kirotut olkoot he kaikki! Nyt olen minä sinun herrasi. Tämä hevonen on minun, minä sen olen tehnyt. Älä uskokaan, että koskaan enää saisit nähdä prinssiäsi, minä olen paljoa parempi kuin hän ja täytän kaikki sinun halusi. Minä annan sinulle kauniita vaatteita, millaisia ikänä vain haluat. Minä olen rikas mies, ja omistan paljon orjia ja laajoja maa-aloja."

Sitten hän alkoi laskea leikkiä hänen kanssansa ja koetti mairitella häntä, mutta prinsessa työnsi hänet luotaan ja alkoi itkeä ja valittaa.

Sattuipa Kiinan kuningas metsästämään tällä seudulla ja huomatessaan puun, jonka juurella kiinalainen ja prinsessa istuivat, lähestyi hän sitä, saadakseen lepoa ja virvoitusta. Hän hämmästyi suuresti nähdessään täällä kaukana asutuilta seuduilta niin ihmeen ihanan tytön ja tiedusteli kiinalaiselta kuka hän oli.

"Hän on minun vaimoni", vastasi kiinalainen.

Mutta prinsessa hypähti suuttuneena pystyyn ja sanoi:

"Hän valehtelee, herra! Hän on viekas taikuri, joka petoksella on ryöstänyt minut!"

Kuningas käski seuralaisensa heti vangita kiinalaisen ja antaa hänelle aika selkäsaunan. Sitte hän lähti kotimatkalle, vieden prinsessan ja hänen ihmeellisen hevosensa mukanansa. Hevosen hän käski asettaa aarreaittaansa ja prinsessalle hän antoi oman huoneensa, sillä hän oli suuresti ihastunut hänen sulouteensa ja kauniiseen ulkomuotoonsa, ja päätti naida hänet.

Mutta tämäpä ei ollut prinsessalle lainkaan mieleen ja pelastuaksensa hän tekeytyi hulluksi.

Suurestipa kuningas siis hämmästyi, kun hän vielä samana iltana mennessään prinsessaa tervehtimään, huomasi hänet aivan muuttuneeksi. Prinsessa hutki käsillään, potki jalkojaan ja huutaen ja kirkuen repi vaatteitansa. Kuningas läksi suruissansa pois hänen luotansa, ja kyseli neuvoa kaikilta valtakuntansa lääkäreiltä ja viisailta miehiltä saadakseen prinsessan taas terveeksi. Mutta ei mikään keino voinut hänen tautiansa parantaa.

Prinssi kulki maasta maahan.
Prinssi kulki maasta maahan.

Sillä välin prinssi oli kulkenut maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin etsien prinsessaansa ja vihdoin kohtalo johdatti hänet Kiinaankin. Hän tuli Kiinan pääkaupunkiin ja käyskenteli kauppapaikoilla ja toreilla kuunnellen ihmisten puheita. Sattuipa kerran, että hän kuuli jonkun kertovan kuninkaasta ja nuoresta tytöstä, jota kaikki surkuttelivat. Hän astui lähemmäksi ja pyysi, että hänellekin tapaus kerrottaisiin.

"Tiedä siis", sanoi eräs joukosta "että kuninkaamme joku aika sitten oli metsästysretkellä ja näki nuoren kauniin neidon vanhan miehen kanssa istuvan puun juurella. Heillä oli musta puinen hevonen vieressänsä. Kun kuningas kysyi mieheltä kuka tuo neito oli, niin hän sanoi hänen olevan hänen vaimonsa. Mutta tyttö kielsi kiven kovaan ja vakuutti miehen ryöstäneen hänet. Kuningas antoi vangita miehen, ja vei tytön mukanansa linnaan ja aikoi naida hänet. Mutta silloin tyttö tuli hulluksi. Kuningas on koettanut kaikkia keinoja saadakseen hänet paranemaan, mutta ei mikään ole auttanut."

Kun prinssi kuuli tämän kertomuksen, niin hän ihastui suuresti, sillä nythän hän oli etsittynsä löytänyt. Hän pukeutui tähtientutkijaksi, pani ylleen leveähihaisen viitan, päähänsä turbaanin ja värjäsi kulmakarvansa. Sitten hän otti käteensä rasian, jossa oli hiekkaa, ja kainaloonsa pergamenttikantisen kirjan. Keppiinsä nojautuen hän sitten astui rukousnauhansa helmiä lukien kuninkaan linnaa kohti ja sanoi portinvartijalle:

"Sano kuninkaallesi, että viisas tähtienselittäjä on saapunut Persiasta parantamaan prinsessaa, jonka surullisesta taudista hän on kuullut puhuttavan."

Vartija kiiruhti nopeasti sisään ja saattoi prinssin kuninkaan luo. Prinssi astui arvokkaasti kuninkaan eteen, mutisi kaikenlaisia sanoja, joita ei kukaan läsnäolija voinut ymmärtää ja käyttäytyi aivan kuin viisas tähtientutkija ainakin. Kuningas sanoi:

"Minulla on tytär, joka vuosikauteen ei ole tehnyt muuta kuin huitonut ja potkinut. Jos voit parantaa hänet, niin annan sinulle mitä ikänä haluat."

Prinssi sanoi:

"Vie minut hänen luoksensa, jotta voisin tutkia hänen tautinsa syytä ja päästä selville, mikä paha henki häntä kiusaa."

Prinssi saatettiin heti prinsessan huoneeseen. Siellä prinsessa makasi sohvallansa punoittavin silmin ja kasvot vääntyneinä. Prinssi kiiruhti hänen luoksensa ja sanoi:

"Jumala on lähettänyt sinulle pelastuksen!"

Kun prinsessa kuuli prinssin äänen, niin hän tunsi hänet heti ja riemuissaan heittäytyi hänen kaulaansa ja tiedusteli miten hän oli päässyt linnaan. Mutta prinssi vastasi:

"Nyt ei ole aikaa pitkiin selityksiin, sillä saattajani odottavat minua etuhuoneessa. Mutta minä lupaan tehdä kaikki pelastaakseni sinut. Koetan keksiä jonkun juonen, jonka avulla pääsemme pakenemaan. Ja jollei muu auta, niin palaan isäni luo ja hyökkään sotajoukollamme Kiinaan."

Prinssi palasi sitten kuninkaan luo ja kehotti häntä tulemaan prinsessan huoneeseen ja katsomaan ihmettä, jonka hän oli saanut aikaan. Mutta kun he astuivat huoneeseen, niin prinsessa alkoi jälleen huutaa ja kirkua ja huitoa käsillänsä. Silloin prinssi lähestyi häntä, mutisi loihtusanoja ja puhalsi hänen kasvoihinsa. Ja kuninkaan huomaamatta hän kuiskasi prinsessalle:

"Nouse ja käy kuninkaan luo ja suutele hänen kättänsä."

Samassa prinsessa vaipui maahan ikäänkuin hän olisi menettänyt tajuntansa. Hetken maattuansa hän avasi silmänsä, astui kuninkaan luo, suuteli kunnioittaen hänen kättänsä ja sanoi:

"Tervetuloa herrani ja kuninkaani! Olen ihmeissäni, että tulit orjaasi tervehtimään."

Kuningas ihastui ikihyväksi kuullessaan hänen jälleen puhuvan suloisella äänellä. Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja sanoi:

"Ilmoita joku toive, niin lupaan jo edeltäpäin täyttää sen."

Prinssi vastasi:

"Ei vielä ole aika palkintoa antaa, sillä tauti voisi mahdollisesti vielä uudistua. Anna kymmenen orjattaren kantaa hänet kylpyyn, mutta varokoot, ettei hän jalallaan maata kosketa. Pukeutukoon sitten kallisarvoisiin vaatteihin, jotta hän unohtaisi sydänsurunsa ja hänen mielensä kävisi keveäksi. Saata hänet sitten sille paikalle kaupungin ulkopuolelle, josta hänet löysitkin. Sillä siellä paha henki häneen meni."

Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan.
Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan.

Kuningas teki aivankuin prinssi oli määrännyt ja läksi sitten itsekin visiireinensä ja sotajoukkoinensa kaupungin ulkopuolelle. Prinssi seurasi hänen mukanansa. Kaiken aikaa hän lausui loihtusanoja, tarkasteli milloin taivaan kantta, milloin maan pintaa ja antoi suitsutussavuja levittää ylt'ympärille. Hetken kuluttua hän nosti päänsä pystyyn, astui kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, minä tiedän nyt, että paha henki, joka tähän tyttöön on mennyt, asusti alkuaan erään mustan ebenpuisen eläimen ruumiissa. Jos meidän ei onnistu löytää tuota eläintä, niin tauti tulee uudistumaan kerran kuukaudessa."

"Sinä olet viisain kaikista viisaista!" huudahti kuningas. "Omin silmin näin, että tytön ja tuon vanhan rosvon vieressä seisoi musta ebenpuinen hevonen, ehkäpä se on sama, josta puhut."

Kuninkaan käskystä hevonen tuotiin heti paikalle. Prinssi tarkasteli sitä joka puolelta ja huomasi, että se oli täydessä kunnossa. Sitten hän käski sytyttää tulen suitsutusastiaan ja otti turbaanistansa kourallisen paperipaloja:

"Niinpiankuin istun hevosen selässä", sanoi hän sitten, "nostakaa tyttö eteeni istumaan ja heittäkää nämät paperipalaset tuleen. Heti kun hevonen tuntee tuon hajun, se avaa suunsa ja sieramensa, ja kun väännän tätä kampia, niin paha henki pakenee ulos."

Prinssin neuvoja seurattiin täsmällisesti, ja heti kun prinsessa istui hevosen selässä, kiersi prinssi kampia, ja hevonen kohosi keveästi taivasta kohti.

Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan ikäänkuin estääkseen heidän menoansa, mutta ne vaipuivat jälleen voimattomina alas, sillä prinssi ja prinsessa olivat jo kaukana ilmassa ja hetken kuluttua katosivat kokonaan näkyvistä. He saapuivat pian Persiaan, jossa heitä ilolla ja riemulla tervehdittiin. Sitten he viettivät häänsä suurella komeudella ja loistolla, kestiten koko kaupunkia. Ja he elivät monta, monta vuotta onnellisesti yhdessä.

Kruunut

Harun Arrashid ja Baba Abdallah.

Kerran kun kalifi Harun Arrashid valepuvussa käyskenteli yhdessä visiirinsä kanssa Bagdadin kaduilla, kohtasi hän keskellä siltaa vanhan, sokean miehen, joka pyysi häneltä almua. Kalifi antoi hänelle kultarahan. Sokea tarttui heti häntä käsivarteen kiinni ja sanoi:

"Armelias mies, ken hyvänsä lienetkin, osoita minulle vielä toinenkin armelias teko. Anna minulle korvapuusti!"

Kalifi hämmästyi suuresti ja sanoi sokealle:

"En voi täyttää pyyntöäsi. Miksi olisin antanut sinulle almun, jos tahtoisin lyödä sinua korvalle?"

Sanottuaan sen kalifi koetti irroittautua sokeasta miehestä, mutta tämä ei päästänyt hänen kättänsä irti.

"Herra", sanoi sokea jälleen, "suo anteeksi tungettelevaisuuteni, mutta anna minulle korvapuusti, tai ota lahjasi takaisin. En tahdo rikkoa Jumalalle antamaa lupaustani. Jos tietäisit syyn pyyntööni, niin myöntäisit, että rangaistukseni on kovin pieni."

Kalifi, joka tahtoi päästä erilleen sokeasta, löi häntä vihdoin keveästi korvalle. Sokea päästikin hänet heti irti lausuen hänelle tuhannet kiitokset, ja kalifi astui visiirinsä keralla eteenpäin. Mutta he eivät olleet astuneet montakaan askelta ennenkuin kalifi sanoi:

"Tuolla sokealla lienee tärkeät syynsä, miksi hän pyytää jokaista, joka hänelle almun antaa, iskemään häntä korvalle. Tahtoisin mielelläni saada hänestä tarkempaa tietoa. Palaa takaisin, sano hänelle, kuka olen ja käske hänet huomenna iltapuolella palatsiini puheilleni."

Visiiri palasi sokean luo ja ilmoitti hänelle kalifin käskyn.

Seuraavana päivänä saapui sokea mies palatsiin ja hän vietiin kalifin eteen.

Dervishi istahti Baba Abdallahin viereen.
Dervishi istahti Baba Abdallahin viereen.

"Mikä on nimesi?" kysyi kalifi.

"Baba Abdallah", vastasi sokea.

"Kuulehan sitten, Baba Abdallah", jatkoi kalifi, "sinun käytöksesi eilen hämmästytti minua suuresti, ja sen vuoksi kutsuin sinut luokseni saadakseni kuulla syyn siihen."

Baba Abdallah heittäytyi kalifin eteen maahan ja sanoi:

"Herra, kun olet kuullut kertomukseni, niin huomaat itsekin, että ansaitsisin vielä paljoa suuremmankin rangaistuksen. Olen syntynyt Bagdadissa, ja vanhempani kuolivat molemmat melkein yhtä aikaa jättäen minulle vähäisen omaisuuden. Olin silloin varsin nuori, mutta hoidin omaisuuttani huolellisesti ja kulutin aikani työssä ja ahkeruudessa. Täten tulin lopulta niin varakkaaksi, että omistin kahdeksankymmentä kamelia, jotka vuokrasin kauppiaille ja voitin siten joka vuosi suuria summia.

"Eräänä päivänä, palatessani kotiin Bassrahista kamelieni kanssa ja antaessani niiden levätä hetken aikaa, tuli eräs dervishi luokseni ja istahti viereeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja minne hän meni. Hän teki myös minulle samat kysymykset ja kun molemmin puolin olimme tyydyttäneet uteliaisuutemme, jaoimme eväsvarat keskenämme ja söimme yhteisen aterian.

"Aterian aikana me juttelimme aluksi aivan välinpitämättömistä asioista. Mutta vihdoin dervishi kertoi aivan lähellä lepopaikkaamme olevan suuren suunnattoman aarteen kätkettynä. Vaikkapa ottaisin sieltä niin paljon kultaa ja jalokiviä kuin kamelini ikänä jaksaisivat kantaa, niin sitä tuskin saattaisi huomata.

"Tämä uutinen ilahdutti minua siinä määrin, että tuskin saatoin hillitä itseäni. Vaikka olinkin varakas, niin halusin tulla vieläkin rikkaammaksi. Minä heittäydyin siis dervishin kaulaan ja sanoin hänelle:

"'Rakas dervishi, näenhän, ettet sinä pane mitään arvoa tämän maailman tavaroihin, mitä tuo tieto sinua siis hyödyttää! Sinä olet yksin, etkä voi suuria mukanasi viedä. Näytä siis minulle, missä tuo aarre on, niin sälytän nuo kalleudet kamelieni selkään ja lahjoitan yhden niistä sinulle palkaksi ystävyydestäsi ja avuliaisuudestasi.'

Lahjoitan sinulle yhden kameleistani.
Lahjoitan sinulle yhden kameleistani.

"Se oli tosiaankin huono ehdotus minun puoleltani, mutta kitsauden pahahenki oli mennyt sydämeeni ja luulin hyvinkin paljon antavani luvatessani hänelle yhden kameleistani. Sitä vastoin muut seitsemänkymmentäyhdeksän kamelia eivät mielestäni olleet minkään arvoisia tuon yhden rinnalla.

"Dervishi, joka huomasi kitsauteni ja voitonhaluni, ei suuttunut minuun, vaan sanoi:

"'Veljeni, näethän itse, että ehdotuksesi on kohtuuton. Olisihan voinut olla puhumattakin sinulle koko aarteesta. Mutta jotta ymmärtäisit kuinka halukas olen sinua auttamaan, ehdotan että annat minulle puolet kameleistasi kuormineen kaikkineen. Sittenkin jää sinulle niin paljon rikkautta, että voit hankkia itsellesi vaikka tuhat uutta kamelia.'

"En voinut kieltää, että dervishin ehdotus oli varsin kohtuullinen. Kuitenkin minua suututti, että siten kadottaisin puolet kameleistani, ja varsinkin minua harmitti se seikka, että dervishi tulisi siten yhtä rikkaaksi kuin minäkin. Jo edeltäpäin minä siis kiittämättömyydellä palkitsin hyväntahtoisuutta, jota en ollut vielä osaksenikaan saanut. Mutta aprikoimisiin ei ollut pitkältä aikaa. Joko minun piti suostua ehtoihin, tai saisin katua koko elämäni ajan, että olin päästänyt niin hyvän tilaisuuden livahtamaan käsistäni.

"Minä keräsin siis heti kamelini yhteen ja me läksimme yhdessä matkaan. Jonkun ajan kuluttua me saavuimme kapeaan vuorensolaan, josta tie laskeutui alas avaraan laaksoon. Sola oli niin kapea, että kamelit saattoivat vain yksitellen kulkea siitä läpi. Laaksoa piirittivät molemmin puolin hyvin korkeat vuoret, ja niiden yli oli aivan mahdoton päästä.

"Jouduttuamme laaksoon sanoi dervishi:

"'Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa. Anna kameliesi laskeutua maahan, jotta helposti voisimme sälyttää kuormia niiden selkään. Minä menen sillä aikaa aarretta etsimään.'

"Tein niinkuin dervishi oli käskenyt ja kun palasin hänen luoksensa, oli hän kerännyt kuivia oksia kasaan ja sytyttänyt ne palamaan. Sitten hän heitti suitsutusta tuleen ja mutisi jotakin itseksensä. Heti kohosi paksu savu ylös ilmaan. Hän hajoitti savun molemmille sivuille ja samassa kallioseinä avautui.

Samassa kallioseinä avautui.
Samassa kallioseinä avautui.

"Katsottuamme aukosta sisään näimme kauempana suuren linnan, joka tuskin saattoi olla ihmiskäsien rakentama, niin suunnattoman suuri ja taidokas se oli. Mutta vasta perästäpäin tulin tätä kaikkea ajatelleeksi. Silloin en kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun kuin suuriin kultakasoihin, joiden kimppuun iskin kuin kotka saaliiseensa ja aloin kerätä niitä säkkeihin.

"Dervishi kokosi myös kalleuksia, vaikka huomasin hänen etupäässä valitsevan itselleen jalokiviä. Silloin minäkin rupesin niitä keräämään. Vihdoin olivat kaikki säkit täynnä ja sälytimme ne kamelien selkään. Muuta tehtävää ei enää ollut kuin sulkea aarrelinna ja lähteä kotimatkalle.

"Ennenkuin läksimme matkaan palasi dervishi kuitenkin vielä linnaan ja etsi kultamaljojen ja kalliitten kankaitten joukosta pienen puisen rasian, jonka hän pisti povellensa. Hän sanoi sen sisältävän vain jotakin hiusvoidetta.

"Sitten dervishi sulki aarrekammion oven samoilla menoilla kuin oli sen avannutkin, ja hetken kuluttua kallioseinä seisoi taas entisellään ja kaikki jäljet linnasta olivat kadonneet.

Me jaoimme kamelit keskenämme.
Me jaoimme kamelit keskenämme.

"Me annoimme nyt kamelien nousta maasta ja jaoimme ne keskenämme, kukin kuljettaen neljääkymmentä edellänsä kapean solan kautta. Saavuttuamme valtatielle oli meidän määrä erota toisistamme: dervishi aikoi jatkaa matkaansa Bassrahiin ja minä Bagdadiin.

"Minä kiitin dervishiä ystävyydestä, jota hän oli minulle osoittanut ja sitten me syleilimme toisiamme jäähyväisiksi. Mutta tuskinpa olin kulkenut muutaman askeleen saavuttaakseni kamelini, jotka olivat jo lähteneet liikkeelle, kun kateuden ja kiittämättömyyden pahahenki sai minut valtoihinsa. En voinut unohtaa, että olin kadottanut toisen puolen kameleistani ja vieläpä kaikki ne rikkaudet, jotka niiden selkään oli sälytetty. Dervishi ei tarvitse kaikkia noita rikkauksia, ajattelin itsekseni, ja sitä paitsi hän voi milloin hyvänsä saada uutta lisää luolasta.

"Pysäytin siis kamelini, juoksin dervishin jäljissä ja huusin häntä nimeltä niin kovasti kuin jaksoin. Hän kuulikin huutoni ja pysähtyi. Kun olin päässyt hänen kohdallensa, niin sanoin:

"'Hyvä veli, sinä olet hurskas dervishi, ja tottunut rauhalliseen elämään. Pelkäänpä pahoin että nuo neljäkymmentä kamelia tuottavat sinulle kovin paljon vaivaa. Seuraa siis neuvoani ja ota vain kolmekymmentä mukanasi. Niistäkin sinulla on aivan kylliksi huolta.'

"'Olet oikeassa', vastasi dervishi, 'en yhtään tullut asiata siltä kannalta ajatelleeksi. Valitse siis kymmenen kamelia mielesi mukaan ja vie ne kanssasi.'

"Valitsin siis kymmenen kamelia ja aloin kuljettaa niitä mukanani. Mutta dervishin taipuvaisuus hämmästytti minua niin suuresti, että rupesin ajattelemaan voivani ehkä saada häneltä vielä toisetkin kymmenen.

"Sen sijaan siis että olisin kiittänyt häntä suuresta lahjastansa, jatkoin:

"'Veljeni, olen vieläkin kovin huolissani puolestasi. Et usko miten vaikea tottumattoman on kuljettaa kolmeakymmentä kamelia. Sinun olisi paljoa mukavampi kulkea, jos lahjoittaisit minulle vielä toiset kymmenen. En ehdoita sitä itsekkäisyydestä, sen voit uskoa, vaan ainoastaan auttaakseni sinua. Minulla ei niistä ole mitään vaivaa, sillä yhtä helposti hoidan sata kamelia kuin yhden ainoankin.'

"Puheellani oli toivottu vaikutus, ja dervishi antoi vastustamatta minulle vielä kymmenen kamelia. Hänellä oli siis enää kaksikymmentä jäljellä, jota vastoin minulla oli kuusikymmentä. Olisihan luullut minun nyt olleen tyytyväisen.

"Vaan eipä niinkään! Olin kuin vesitautinen, joka, mitä enemmän hän juopi, sitä janoisemmaksi tulee. Yhä kiivaammin minä himoitsin noita kahtakymmentäkin kamelia, jotka vielä olivat dervishin hallussa.

"Minä aloin siis uudestaan yhä kiihkeämmin häneltä anoa vielä kymmentä kamelia ja hän suostuikin. Ja saadakseni vielä hänen viimeisetkin kamelinsa syleilin ja hyväilin häntä, kunnes hän lahjoitti nekin minulle. Mutta ennenkuin erosimme toisistamme sanoi hän minulle:

"'Käytä hyvin omaisuuttasi, veljeni, ja muista että Jumala yhtä helposti voi ottaa meiltä rikkautemme pois kuin hän sen antaakin, jollemme auta tarvitsevia lähimäisiämme.'

"Olin liiaksi sokaistu kiinnittääkseni huomiota tähän hänen neuvoonsa. Ja vaikka olin siis saanut kaikki kamelini sekä suunnattomat rikkaudet, jotka olisivat voineet riittää mille ruhtinaalle hyvänsä, en tuntenut tyydytystä sittenkään. Mieleeni juolahti pieni rasia, jonka dervishi oli pistänyt povelleen ja rupesin epäilemään, tokko se voisi olla vieläkin suuremman arvoinen kuin kaikki rikkauteni yhteensä. Enpä siis malttanut vielä kerran olla kääntymättä takaisin ja sanomatta hänelle:

Mitä sinä tuolla rasialla aiot tehdä?
Mitä sinä tuolla rasialla aiot tehdä?

"'Kuulehan vielä! Mitä sinä tuolla rasialla aiot tehdä? Se näyttää niin arvottomalta, ettei sitä maksaisi vaivaa mukanaan kuljettaa. Ja mitäpä dervishi tekisi niin maallisella tavaralla kuin hiusvoiteella? Anna se mieluummin minulle!'

"Jospa hän ei olisi suostunut pyyntööni! Mutta olin silloin niin sokaistu, että jollei hän olisi suostunut, niin olisin väkivallalla sen häneltä anastanut, sillä minä olin häntä vahvempi.

"Mutta dervishi ottikin heti rasian esiin ja sanoi ystävällisesti:

"'Tässä, veljeni, on tämä rasiakin, jotta olisit täysin tyytyväinen. Ja jos jotakin muuta vielä haluat, niin käske vain; olen valmis sinua palvelemaan.'

"Saatuani rasian, avasin sen ja tarkastelin voidetta.

"'Koska olet niin ystävällinen', sanoin hänelle, 'niin neuvopa minulle vielä, mihin tarpeeseen tätä voidetta käytetään.'

"'Se on hyvin merkillistä voidetta', vastasi hän. 'Jos sivelet sitä hiukan vasemmalle silmäluomellesi, niin näet kaikki maahan kätketyt aarteet edessäsi. Mutta jos sivelet sitä oikealle silmäluomellesi, niin tulet aivan sokeaksi.'

"Tahdoin itse koettaa tuon voiteen voimaa ja ojensin siis rasian dervishille.

"'Sivele sitä vasempaan silmääni', sanoin hänelle, 'sinä osaat sen paremmin tehdä kuin minä.'

"Dervishi suostui pyyntööni. Hän käski minun sulkea vasen silmäni ja siveli sitä voiteella. Minä avasin sitten silmäni nähdäkseni oliko hän puhunut totta. Ja totta tosiaan! Edessäni näin suunnattoman joukon aarteita, kallioluolia täynnä äärettömiä kalleuksia, jotta minun olisi ollut mahdoton niitä luetella. Mutta koska minun kaiken aikaa täytyi pitää oikea silmäni suljettuna, ja se ajan pitkään kävi kovin tukalaksi, niin pyysin dervishin sivelemään sitäkin.

Edessäni näin kalleuksia ja aarteita.
Edessäni näin kalleuksia ja aarteita.

"'Voinhan sen tehdä', sanoi dervishi, 'mutta muista että heti tulet sokeaksi.'

"Minä en uskonut dervishiä, vaan luulin että voiteella oli jokin muukin voima, vaikkei hän tahtonut sitä minulle ilmoittaa. Siksipä sanoin hänelle hymyillen:

"'Veli hyvä, sinä teet minusta pilkkaa. Miten samalla voiteella voisi olla niin vastakkainen vaikutus.'

"'Niinpä se sittenkin on', vakuutti dervishi. 'Voit uskoa minua, sillä en koskaan salaa totuutta.'

"Mutta minä en uskonut dervishiä. Kuvailin mielessäni, että koska saatoin nähdä kaikki maailman aarteet, kun voidetta siveltiin vasemmalle silmälle, niin varmaan voisin saada ne kaikki haltuuni sitä oikealle sivellettäessä. Ja siksipä itsepäisesti vaadin dervishin voitelemaan toistakin silmääni.

"Dervishi koetti kaikella tavalla saada minua luopumaan tästä mielettömästä halustani, mutta kun se ei onnistunut, niin hän sanoi vihdoin:

"'Olkoon menneeksi sitten; koska välttämättä tahdot, niin teen sen.'

"Hän otti hiukan voidetta ja siveli sitä oikeaan silmääni, jonka olin ummistanut. Mutta kun avasin sen, niin en nähnytkään muuta kuin pilkkoisen pimeyden edessäni. Siitä hetkestä asti olen ollut aivan sokea.

"'Kirottu dervishi', huusin tuskissani, 'puhuit liiankin totta! Mihin kadotukseen uteliaisuuteni ja rahanhimoni ovat minut syösseetkään! Rakas veli, sinä olet ollut niin hyvä minulle, etköhän voisi antaa minulle silmieni valon takaisin?'

"'Onneton', vastasi dervishi, 'minä en ole syypää onnettomuuteesi. Ja kohtalosi olet täysin ansainnut. Vaikkapa tahtoisinkin, en kykene sinua auttamaan. Jumala yksin voi sinut parantaa.'

"Dervishi vaikeni, eikä minullakaan ollut sen enempää sanottavaa. Hän jätti minut yksikseen, ajoi kamelini ja vei ne mukanaan Bassrahiin.

"Rukoilin häntä, ettei hän jättäisi minua yksin kurjuuteeni, vaan saattaisi minut edes ensimäisen karavaanin luo. Mutta hän ei kallistanut korvaansa minun puheelleni. Jäin aivan yksin erämaahan sokeana ja epätoivoisena. Olin kadottanut näköni ja kaiken omaisuuteni ja olisin varmaan kuollut nälkään ja tuskaan, jollei seuraavana päivänä karavaani olisi saapunut paikalle ja vienyt minut mukanaan Bagdadiin.

Jäin aivan yksin erämaahan sokeana ja epätoivoisena.
Jäin aivan yksin erämaahan sokeana ja epätoivoisena.