Boheemielämää

BOHEEMIELÄMÄÄ

Kirj.

Henri Murger

Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

SISÄLLYS:

Lukijalle
Esipuhe
I. Kuinka boheemikerho perustettiin
II. Sallimuksen lähetti
III. Lemmenleikkiä paastoaikana
IV. Ali Rodolphe eli turkkilainen vastointahtoaan
V. Kaarle Suuren hopeakolikko
VI. Neiti Musette
VII. Runsauden virta
VIII. Viisi frangia vaivan takana
IX. Lumikukkia
X. Myrskyjen niemi
XI. Taiteilijakahvila
XII. Kerhon jäseneksi ottaminen
XIII. Tupaantuliaiset
XIV. Neiti Mimi
XV. Donec gratus…
XVI. Kulku Punaisen meren poikki
XVII. Sulotarten vaatteet
XVIII. Francinen puuhka
XIX. Musetten oikkuja
XX. Mimi silkissä ja sametissa
XXI. Romeo ja Julia
XXII. Mimin loppu
XXIII. Nuoria ollaan vain kerran

LUKIJALLE

Henri Murger syntyi 1822 Pariisissa, jossa hänen isänsä, ammatiltaan räätäli, toimi myös portinvartijana talossa n:o 5 Trois-Frères-kadun varrella. Murgerin isän kansallisuudesta ei olla oikein selvillä. Jotkut arvelevat, että hän oli saksalainen, johon nimen toinen kirjoitustapa, Mürger, viittaa, toiset taas sanovat hänen olleen kotoisin Savoijin maakunnasta. Pariisiin hän oli joutunut otettuaan Napoleonin armeijan mukana osaa useihin taisteluihin, ja tällöin kai tiedot hänen syntyperästään olivat sekaantuneet.

Isä oli ankara käytännön ja työn mies, joka ei suvainnut mitään turhanpäiväistä haihattelua eikä vähänkään epäsäännöllistä elämää. Äiti oli puhdasverinen ranskatar, hiukan tunteellinen ja helläluonteinen. Hänestä oli hirveää panna ainoa poikansa ruumiilliseen työhön, istumaan päivät päästään räätälin pöydällä, ja hän teki parhaansa hankkiakseen Henrille mahdollisimman paljon sivistystä. Sattui niin, että talossa asui Garcian kuuluisa taiteilijaperhe sekä tunnettu akateemikko Jouy. Näiltä äiti sai kannatusta puuhilleen, ja poikanen pääsi kouluun. Keskikoulun kurssin suoritettuaan hän sai kirjurin toimen eräässä asianajajakonttorissa ja tapasi siellä monta vertaistaan, jotka myöskin harrastivat runoutta ja taidetta. Mutta tämä ala ei kauan miellyttänyt nuorta Murgeria. Silloin kääntyi äiti herra Jouyn puoleen, ja tämän välityksellä Henri pääsi 1839 Venäjän Pariisissa olevan lähettilään, kreivi Tolstoin, palvelukseen. Täällä hän sai tehtäväkseen laatia Ranskan kirjallisuudesta selontekoja, jotka sitten lähetettiin Pietariin. Palkkaa tästä loimesta maksettiin 40—50 frangia kuussa, sillä tuskin eli kunnollisesti.

Murgerin elämä sujui kuitenkin verrattain hyvin näinä aikoina. Taiteeseen ja kirjallisuuteen ihastuneena hän sai usein tilaisuuden keskustella samoin ajattelevien kanssa ja solmi taiteilijapiireissä monia ystävyydenliittoja, jotka kestivät hänen elämänsä loppuun saakka, vieläpä hän tutustui moniin kuuluisuuksiinkin, jollaisia siihen aikaan olivat Alfred de Musset, Brizeux, Moreau ym. Mutta sitten äiti kuoli. Henri menetti parhaan suojelijansa, ja hänen elämänsä muuttui alituiseksi riidaksi poroporvarillisen ja karuluonteisen isän kanssa. Tämä ei lainkaan suvainnut pojan viettämää vapaata taiteilijaelämää, ja lopulta välit kiristyivät uin, että isä ajoi talvella 1841 Henrin pois kotoa, pääsiallisesti erään rakkausjutun johdosta, johon nuorukainen hyvän sydämensä vuoksi oli sekaantunut ja josta hänen osalleen ei tullut muuta kuin elämän suurin pettymys. Hän kertoo sen hiljaa ja yksinkertaisesti romaanissaan Scènes de la vie de jeunes, ja myös Boheemielämässä siihen viitataan Musetten tarinassa.

Murgerille alkoi nyt se elämä, jonka runoilija ja kuvailija hänestä tuli, »boheemin» koditon olo. Usein hän sai, niin kuin hän itse sanoo, »mennä illallisetta vuoteeseen ja vuoteelta illalliselle». Taistelu jokapäiväisestä leivästä kävi yhtä työlääksi kuin pyrkimys kuuluisuuteen ja maineeseen. Niin raskasta oli hänen elämänsä, että nälkä ja puute veivät hänet ensi kerran sairaalaan jo 1841.

Muuten hän ja hänen asemassaan olevat nuoret miehet koettivat tehdä puutteenalaisen elämänsä niin miellyttäväksi kuin suinkin, ottaa mahdollisimman keveästi sen vaivat ja vastukset. Niinpä he perustivat oman yhdistyksen, »Vedenjuojat» (Buveurs d'Eau). Murger on kuvaillut sen vaiheita samannimisessä romaanissaan. Se kokoontui säännöllisesti kerran kuussa Murgerin pienessä huoneessa Tour d'Auvergne-kadun varrella, jossa »saattoi istuakin vain moraalisesti». Kerhon sääntöihin kuului, että kokouksissa juotiin vain vettä, keskusteltiin kirjallisista ja taiteellisista kysymyksistä, mutta ei politiikasta. Jäsenmaksu oli hyvin pieni, mutta jäsenet olivat velvolliset kaikin lavoin auttamaan toisiaan. Uusia jäseniä hyväksyttäessä ei ollut muita muodollisuuksia kuin kädenlyönti, ja jokaisen oli luvattava pitää yhdistyksen ohjesäännöt ja keskustelut salassa. Monet tämän yhdistyksen jäsenistä on ikuistettu Murgerin teoksissa.

Nuorukaisten keskinäinen apu ei kuitenkaan kyennyt torjumaan puutetta. Murger sairasteli alinomaa, viettäen esim. suurimman osan vuotta 1842 ja seuraavan vuoden alun sairaalassa, ja eräät hänen läheisimpänsä, kuten kuvanveistäjä Debrosse, »Francinen puuhkan» sankari, kuolivat saavuttamatta ansaittua tunnustusta. »Hätää ja kurjuutta» sopisi nimeksi kertomukselle tästä elämästä, mutta Murgerilla oli verraton taito kietoa kaikki huumorinsa lohduttavaan verhoon, kärsiä ja odotella parempia aikoja.

Hänellä oli tähän aikaan yhä vielä toimensa kreivi Tolstoin palveluksessa, ja joskus kreivi ylimääräisestikin avusti häntä. Kerran hän sai kokonaista 500 frangia, jotka ovat antaneet aiheen erääseen »Boheemielämän» parhaista luvuista. Olipa hän jonkin aikaa hattutehtailijoiden lehden, Castorin, päätoimittajana, saaden palkkaa kokonaista 75 frangia kuussa. Tämä lehti lakkasi kuitenkin kohta, kun Murger ei oikein kyennyt hankkimaan alaa käsitteleviä kirjoituksia, ja kun myös hänen toimensa kreivi Tolstoin luona päättyi, oli hän taas puilla paljailla. Hän sai tämän toimen kyllä myöhemmin takaisin, pitäen sitä vuoteen 1848 asti, mutta 50 frangia kuussa ei paljon merkinnyt. Hän yritti kirjoittaa Pariisin teattereita varten kevyitä laulunäytelmiä, mutta onnistumatta, eivätkä hänen runonsakaan päässeet julkisuuteen.

Vasta vuoden 1844 lopulla elämä valkeni hänelle jossain määrin. Tunnettu runoilija Arsène Houssaye toimitti siihen aikaan Artiste-nimistä aikakauskirjaa. Murgerin runot herättivät hänen huomiotaan, ja hän julkaisi niistä muutaman. Kohta sen jälkeen Houssaye pyysi häneltä suorasanaistakin. Lyhyet kertomukset miellyttivät lukijoita siinä määrin, että itse Figaro ja Revue des deux Mondes avasivat hänelle palstansa. Tulot eivät kuitenkaan olleet kehuttavia, mutta olihan ainakin pahin puute poissa.

Erityistä huomiota herätti Murger julkaistessaan pilalehdessä Corsaire 1846 ne kertomukset, joista Boheemielämää sitten on koottu; ne miellyttivät niin, että Murger yhdessä Barrièren kanssa muovaili ne draamaksi, joka esitettiin Variétés-teatterissa 1849 ja saavutti suuren menestyksen. Kaksi vuolta myöhemmin hän julkaisi Corsairen kertomukset kirjana Scènes de la vie de Bohème, joka teki hänet suorastaan kuuluisaksi. Se käännettiin melkein kaikille Euroopan kielille ja esiintyy nyt tässä suomalaiselle yleisölle, kuten siitä sovitettu kuuluisa oopperakin on meille ehtinyt. Sen jälkeen Murgerin tie oli avoinna kaikkialle, ja jokaisella uudella teoksella, joista entisten lisäksi on mainittava romaani Le pays latin, näytelmä Le bonhomme Jadis ja useita runoja, oli taattu menekki.

1855 tapaamme hänet asumassa Pariisin ulkopuolella, Marlottessa, omassa pikku talossaan. Mutta boheemi-aikana saadut tavat ja tottumukset eivät lähteneet niin vähällä. Hän oli omaksunut kaksi turmiollista oikkua: tehdä työtä öisin ja juoda suunnattomat määrät väkevää kahvia. Molemmat tavat olivat häneen niin piintyneet, että hän ei päässyt niistä irti. Samalla olivat nälkä ja puute suunnattomasti heikentäneet hänen ruumistaan, niin että hän sairastui kovin vähästä.

Menestys ja maine ei enää voinut korjata sitä, mikä oli murtunut puutteessa ja kurjuudessa. Murgerin nimi oli kyllä kaikkien huulilla, hän pääsi 1860 Akatemiankin jäseneksi, mutta jo 28. päivänä tammikuuta 1861 saapui äkillinen kuolema. Valtio kustansi kuuluisalle vainajalle suurenmoiset hautajaiset, ja yleisellä keräyksellä pystytettiin boheemien maailmasta haudan turviin päässeen kummulle Milletin valkoisesta marmorista veistämä patsas.

Kun kirjallisuushistorioitsijat teoksissaan luokittelevat kirjailijoita, on heidän hiukan vaikea löytää Murgerille paikkaa suuntien ja koulukuntien joukossa. Hän ei ole klassikko, ei romantikko, ei realisti eikä naturalisti. Hän on vain oma itsensä, kertoen elämästä omalla erikoisella tavallaan, muotisuunnista ja virtauksista välittämättä. Miellyttävässä runoudessaan Murger on kyllä ilmeisesti saanut vaikutuksia Alfred de Mussetilta, jota hän suuresti ihaili, mutta proosakertomuksen alalla hän taas on keksijä ja uudistaja, joka ei kuulu mihinkään kouluun eikä ole luonut koulua.

Murger oli kaikessa perin tunnontarkka. Hän ei voinut laskea käsistään mitään puolivalmista eikä tehdä työtä vain ansaitakseen. Sen vuoksi hänen teostensa lukumäärä on vähäinen ja niiden aihepiiri pieni, koska kirjailija ei halunnut lähteä aloille, joilla hän ei ollut varma itsestään. Hän sulkeutui omaan elämäänsä, omaan piiriinsä ja kertoi kuulemansa, näkemänsä, milloin puhtaan realistisesti, milloin pitäen todellisuutta mielikuvituksen vallattoman lennon lähtökohtana.

Murger on ehdoton humoristi, mutta sellainen, joka aina ja joka paikassa tuntee elämän vakavuuden: hänen huumorinsa saattaa hyvin helposti sulaa kyyneliin. Paljon kärsineenä hän myös ymmärtää ja antaa mielellään anteeksi monet seikat yhden hyvän ominaisuuden takia. Hän rakastaa naisia, mutta ei tunne onnellista rakkautta. Kaikki Murgerin rakkaustarinat päättyvät onnettomasti, surullisesti. Kuitenkaan ei Musettelle ja Mimille voi suuttua. Heidän kuvansa jäävät lukijan mieleen surullisen herttaisina, viehättävinä, ja heitä on kaikesta kevytmielisyydestään huolimatta vaikea tuomita.

Nuorena kuollut Murger lauloi huolettomasta nuoruudesta, joka uhmailee elämän karuutta ja kylvää sen kalliot täyteen oman mielikuvituksensa kukkia.

Eino Palola.

ESIPUHE

Niillä boheemeilla, joista tässä kirjassa on puhe, ei ole mitään yhteyttä sellaisten kodittomien kanssa, joista bulevardin näytelmänkirjottajat ovat tehneet taskuvarkaiden ja murhamiesten veroisia. Eivätkä heidän piirinsä myöskään kuulu karhuntanssittajat, miekannielijät, varmuusketjujen kaupustelijat, sen väitteen julistajat, että »joka heitto voittaa», alimpien kerrosten välittäjähuijarit tai tuhannet muut salaperäiset, määrittelemättömät keinottelijat, joiden päätoimena on olla ilman mitään tointa ja jotka aina ovat valmiit tekemään kaikkea muuta paitsi hyvää.

Se boheemilaji, josta tämä kirja kertoo, ei silti ole eilispäivänä syntynyt; se on ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikkialla, ja sen sopii vedota kuuluisiin esi-isiin. Jo muinaisessa Kreikassa — ollaksemme kaivamatta näitä sukujuuria vielä syvemmälti — eli maineikas boheemi, joka armoleipää syöden, jokapäiväinen toimeentulo sattuman varassa, kierteli kukkean Joonian maita ja pysähtyi illoin ripustaakseen vieraanvaraisuuden lieden ääreen helkkyvän kantelensa, laulettuaan sen säestämänä Helenan lemmestä ja Troijan häviöstä. Siirtyessään aikojen porraspuita tännemmäksi, tapaa nykyaikainen boheemi edeltäjänsä kirjallisuuden ja taiteen kaikkina aikakausina. Keskiaikana jatkavat homerolaista perinnettä kuljeksivat soittoniekat ja tilapäisten laulujen laatijat, hilpeät trubaduurit, Tourainen soittelevat maankiertäjät, harhailevat runoniekat, jotka kerjäläispussi ja harppu selässä laulellen samoilivat pitkin kaunista Provencea ja saivat siellä joka kevät kilpailla Clémence Isauren hopeisesta metsäruususta.

Ritarikauden ja renessanssin aamunkoiton välisenä aikana boheemi yhä edelleen kuljeksii kaikilla kuningaskunnan teillä, jopa hiukkasen Pariisin kaduillakin. Mestari Pierre Gringoire, mieronkiertäjäin ystävä ja paaston vihollinen, laiha ja nälkäinen kuin ainakin mies, jonka elämä on vain pitkää paastoa, kiertelee kaupungin kaduilla nuuskien ilmaa kuin ajokoira, vetäen sieraimiinsa keittiöiden ja ruokapaikkojen tuoksua. Hänen silmänsä ahnas katse saa lihakauppiaiden koukkuihin ripustetut liikkiöt laihtumaan vain niihin suuntautumalla, kun hän mielikuvituksessaan — ah! valitettavasti ei taskussaan — helistelee niitä kymmentä hopeaécutâ, jotka herrat neuvosmiehet ovat luvanneet hänelle maksuksi oikeuspalatsin näytäntösalia varten laaditusta hyvin hurskaasta ja ylentävästä ilveilystä.

Tämä kärsivä ja kaihoava Esméraldan ihailija saa boheemien aikakirjoissa rinnalleen toisen, luonteeltaan vähemmän pidättyväisen ja iloisemman näköisen kaverin; se on mestari François Villon, hän, joka rakasti »monen morsiamena ollutta kaunotarta». Se mies oli runoilija ja samalla kiertolainen, jos kukaan! Ja hänen laajalentoista runouttaan vainosi aina erikoinen ennakkotuntu hirsipuusta — varmaankin sellaisten aavistelujen johdosta, joita muinaisajan ihmiset uskoivat tietäjillään olevan; olipa hän kerran saamaisillaan kaulaansa hamppunarun, kun oli pyrkinyt liian läheltä katselemaan kuninkaan kolikoitten väriä! Tämä samainen Villon, jonka hänen kintereillään kiitävät järjestysmiehet olivat usein ajaneet henkihieveriin, tämä Pierre-Lescot-kadun ilopaikkojen meluava vieras, tämä Egyptin herttuaan hovin lautastennuolija, tämä runouden Salvator Rosa on sepittänyt elegioita, joiden sydämeenkäyvä tunne ja vilpittömyys liikuttavat kovapintaisintakin ihmistä ja saavat hänet unohtamaan veijarin, mieronkiertäjän ja hulttion, omissa kyyneleissään kylpevän runottaren vuoksi.

Muuten on François Villon kaikkien niiden joukosta, joiden vähän tunnettuja teoksia selailleet tutkijat eivät välitä Ranskan kirjallisuuden alkaneen vasta silloin, kun Malherbe ilmestyi, saanut sen kunnian, että hänen aarrearkkuansa on enimmän kopeloitu, ja tällaisina riistäjinä ovat esiintyneet nykyaikaiset Parnasson suuretkin herrat. On hyökätty köyhän pellolle ja sieltä saadusta aarteesta lyöty oman maineen muistorahoja.

Niinpä on monta balladia, jotka tuo boheemi-runoilija on sepittänyt jonakin pakkaspäivänä jossakin portinpielessä tai räystään alla, monta lemmenlaulua, jotka hän on laatinut hökkelissä »monen morsiamena olleen» avatessa siellä sylinsä jokaiselle tulijalle, mutta jotka nyt hienomman tyylin myski- ja ambratuoksuisen lemmenkaihon asussa koristavat monen ylhäisen Khloriin vaakunoitua muistikirjaa.

Sitten alkaa renessanssin suuri aikakausi. Michelangelo kapuaa Sikstuksen kappelin telineille katsellen huolestuneena nuorta Rafaelia, joka nousee Vatikaanin portaita kainalossaan Loggia-maalaustensa luonnokset. Benvenuto suunnittelee Perseustaan. Ghiberti leikkaa Kastekappelin ovet ja Donatello kohottaa marmoripatsaansa Arnon sillalle. Ja sillä aikaa kun Medicien kaupunki kilpailee mestariteoksilla Leo X:n ja Julius II:n kaupungin kanssa, kohottavat Tizian ja Veronese dogien kaupungin kunniaa; Pyhä Markus taistelee Pyhän Pietarin kanssa.

Tämä nerouden kuume, joka äkkiä puhkesi Italian niemimaalla kuin kulkutauti, levittää kohta kunniakkaan tartuntansa koko Eurooppaan. Taide, jumalten kilpailija, kulkee kuninkaiden vertaisena. Kaarle V kumartuu ottaakseen maasta Tizianin siveltimen ja Frans I odottelee kirjapainon eteisessä, kun Etienne Dolet ehkä korjaa Pantagruelin näytevedoksia.

Keskellä tätä älyn ylösnousemusta boheemi jatkaa kuten ennenkin, leivän ja vuoteen hakua, käyttääksemme Balzacin sanontaa. Clément Marot, päästyään tutuksi Louvren esikartanoissa, saa lemmitykseen kauniin Dianen, jonka hymy kirkasti kolme hallituskautta — vieläpä ennen kuin samasta lumoojattaresta oli tullut kuninkaan rakastajatar.

Diane de Poitiersin yksityishuoneesta runoilijan uskoton runotar siirtyy Marguerite de Valoisin kammioon: vaarallinen suosio, jonka Marot sai maksaa vankeudella. Melkein samaan aikaan joutui toinen boheemi, jonka lapsuutta olivat Sorrenton hietikkorannoilla epiikan runottaren suudelmat hyväilleet, Tasso, Ferraran herttuan hoviin samalla tavoin kuin Marot Frans I:n; mutta kovaonnisempana kuin Dianen ja Margueriten rakastaja, sai Vapautetun Jerusalemin tekijä maksaa järjellään ja neronsa menetyksellä sen, että oli rohjennut rakastaa Este-suvun tytärtä.

Uskonsodat ja valtiolliset myrskyt, jotka Ranskassa ilmaisivat Medicien tuloa, eivät pysäyttäneet taiteen lentoa. Samalla hetkellä kun luoti tapasi Viattomia muovailevan Jean Goujonin, joka oli löytänyt Feidiaan pakanallisen mestaritaltan, löysi Ronsard Pindaroksen kanteleen ja loi seitsentähdistönsä avustamana Ranskan laulurunouden suuren koulun. Tätä uudestisyntymisen koulua seurasi Malherben ja hänen kannattajiensa taantumus, karkottaen kielestä kaiken ulkomaisen tuoksun, jota heidän edeltäjänsä olivat koettaneet omalle Parnassolle kotiuttaa. Silloin taas eräs boheemi, Mathurin Régnier, yhtenä viimeisistä puolusti lyyrisen runouden valleja retorikkojen ja grammatikkojen falangia vastaan, joka selitti, että Rabelais oli raakalainen ja Montaigne hämärä. Sama kyynikko Mathurin Régnier teki uusia solmuja Horatiuksen ivan ruoskaan ja huudahti aikansa tapoja katsellessaan närkästyneenä:

— Ei kunnialle nykyään tee kenkään kunniaa!

Seitsemänneltätoista vuosisadalta tavataan Ludvig XIII:n ja Ludvig XIV:n ajan kirjallisuudessa joukko boheemin nimiä. Boheemeja on Hotel de Rambouilletin kaunosielujen parissa, missä he avustavat Julian seppelettä; heillä on pääsy kardinaalipalatsiin, missä he ottavat osaa Miramen murhenäytelmän kirjoittamiseen runoilijaministerin, itsevaltias Robespierren kanssa. Boheemi lausuu myös Marion Delormen makuuhuoneessa siroja madrigaalejansa ja kosiskelee Ninonia Place Royalen puiden juurella. Hän syö aamiaista Ahmattien tai Kuninkaanmiekan ravintolassa ja illastaa Joyeusen herttuan pöydässä; hän käy kaksintaisteluun katulyhtyjen alla Uranian sonetin puolesta Jobin sonettia vastaan. Boheemi rakastaa, taistelee, onpa hän diplomaattinakin; ja vanhoilla päivillään, väsyneenä seikkailuihin, hän pukee Vanhan ja Uuden Testamentin runomuotoon, pyrkii virkoihin ja istuutuu runsaiden kymmenysten ruokkimana vihdoin piispanistuimelle tai jonkun hengenheimolaisensa perustaman akatemian nojatuoliin.

Tänä siirtymäkautena kahdeksanteentoista vuosisataan ilmestyivät myös ne kaksi ylvästä neroa, jotka kummankin oma kansa panee vastakkain kirjallisesta kunniasta kilpaillessaan: Molière ja Shakespeare, kuuluisat boheemit, joiden kohtalossa on niin monta yhtymäkohtaa.

Myöskin kahdeksannentoista vuosisadan kuuluisimmat nimet tavataan boheemien luetteloista, jotka tämän ajan ansiollisten joukossa voivat mainita Jean Jacquesin ja d'Alembertin, Notre-Damen kirkkotorin löytölapsen, ja ansiottomien joukossa Malfilâtren ja Gilbertin, kaksi liioiteltua kuuluisuutta, sillä toisen innoitus oli vain kalpeata kajastusta Jean-Baptiste Rousseaun kalpeasta lyriikasta ja toisen into vain raivoavan voimattomuuden sekoitusta vihaan, joka ei ollut edes omaperäistä ja vilpitöntä, vaan erään puolueen juonien ja koston pyyteiden maksettu väline.

Tähän lopetamme pikaisen silmäyksemme boheemien valtakuntaan sen eri aikakausina; olemme vartavasten sijoittaneet rämän kuuluisia nimiä sisältävän johdannon kirjamme alkuun estääksemme lukijaa tekemästä vääriä ennakkopäätelmiä, joihin hän voisi hairahtua kohdatessaan siinä boheemin nimen, sitä kun jo kauan on käytetty sellaistakin, joista tässä kuvattavamme henkilöt pitävät kunnia-asiana pysyä erillään.

Nyt, kuten ennenkin, on jokaisen taiteen alalle antautuvan, jolla ei ole muuta toimeentulon keinoa kuin taide itse, pakko kulkea boheemien polkuja. Useimmat niistä aikalaisistamme, joilla on taiteen kauneimpina vaakunakilpinä loistavat nimet, ovat olleet boheemeja; ja keskellä vakiintunutta, suurta mainettansa he usein muistelevat, ehkäpä kaipausta tuntien, sitä aikaa, jolloin heillä nuoruuden vihantaa kunnasta kiivetessään ei kahdenkymmenen ikävuotensa loistossa ollut muuta omaisuutta kuin rohkeus, joka on nuorten avu, ja toivo, joka on köyhien miljoona.

Huolestuneelle lukijalle, pelokkaalle poroporvarille, kaikille niille, jotka eivät koskaan löydä kylliksi pilkkuja jonkin määritelmän i-kirjainten päältä, toistamme selviön muodossa:

»Boheemikausi on taiteilijan koeaikaa; se on alkutaival akatemiaan, vaivaistaloon tai ruumishuoneelle.»

Lisäämme, että boheemi-elämää ei ole eikä se ole mahdollistakaan muualla kuin Pariisissa.

Kuten kaikissa yhteiskuntaluokissa, niin on boheemienkin keskuudessa erilaisia ryhmiä ja laatuja, jotka taas puolestaan jakaantuvat, ja siksi lienee hyödyllistä niitä luokitella.

Aloitamme tuntemattomien boheemien luokasta, joka on suurilukuisin. Siihen kuuluu niiden köyhien taiteilijoiden suuri joukko, jotka kohtalo on tuominnut pysymään tuntemattomina, kun he eivät osaa taikka eivät voi löytää mitään julkisuuden kolkkaa todistaakseen oievansa taiteilijoita ja sen nojalla, mitä he jo nyt ovat, näyttääkseen mitä heistä kerran saattaisi tulla.

He ovat itsepintaisten uneksijoiden rotua, jolle taide on pysynyt uskontona eikä ammattina; innostuksen ja vakaumuksen miehiä, jotka pelkkä mestariteoksen näkeminenkin saattaa kuumeiseen tilaan; heidän vilpitön sydämensä tykyttää kiivaasti kaikelle, mikä on kaunista, kysymättä tekijän tai koulun nimeä. Tätä boheemiluokkaa kartuttavat ne nuorukaiset, joiden sanotaan herättävän toiveita, ja ne, jotka jo täyttävätkin näitä toiveita, mutta jotka huolettomuudesta, arkuudesta tai käytännöllisen elämän tuntemattomuudesta kuvittelevat, että kaikki on kunnossa, kun teos on valmis, ja odottavat, että julkinen ihailu ja varallisuus tulevat heidän luokseen väkirynnäköllä ja sisään murtautuen.

He elävät tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, eristyneinä ja toimettomina. Taiteeseen kivettyneinä he käsittävät kirjaimellisesti akateemisten ylistyspuheiden vertauskuvat, joiden mukaan runoilijain otsaa ympäröi sädekehä, ja uskoen sen sädehtivän heidän pimennossaan odottavat, että heitä tullaan hakemaan. Tunsimme kerran pienen koulukunnan näitä tyyppejä, niin outoja, että on vaikea uskoa heitä olevan olemassa; he sanoivat olevansa taiteen oppilaita taiteen vuoksi. Näiden lapsekkaiden nuorukaisten mukaan sisälsi taide taiteen vuoksi sen, että heidän piti keskenään ihailla toisiaan, olla auttamatta sattumaa, joka ei edes tiennyt heidän osoitettaan, ja odottaa, että kunniakorokkeet tulisivat sijoittumaan heidän askeltensa alle.

Se on, kuten näkyy, naurettavuuden stoalaisuutta. Mutta jotta meitä uskottaisiin, vakuutamme vielä kerran, että tuntemattomien boheemien keskuudessa on tällaisia olioita, joiden kurjuus herättää myötätuntoista sääliä, vaikka terve järki pakottaa siitä luopumaan; sillä jos huomautatte heille tyynesti, että elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla, että käteinen raha on valtiattarena ihmiskunnassa ja että kengät eivät putoa valmiiksi kiillotettuina taivaasta, kääntävät he teille selkänsä ja sanovat teitä poroporvariksi.

Muuten he ovat johdonmukaisia mielettömässä sankaruudessaan. He eivät päästä huutoa, ei valitusta, vaan kestävät vastustelematta synkkää ja kovaa kohtaloa, jonka he itselleen luovat. He kuolevat enimmäkseen sen taudin murtamina, jolle tiede ei uskalla antaa oikeaa nimeä; kurjuuden kukistamina.

Ja kuitenkin voisi moni, jos tahtoisi, pelastua tästä kohtalokkaasta ratkaisusta, joka saapuu äkkiä päättämään heidän elämänsä siinä iässä, jolloin elämä tavallisesti on vasta alkamassa. Siihen riittäisi vain muutama välttämättömyyden ankaroille laeille tehty myönnytys, taito jakaa kahtia luontonsa, pitää itsessään kahta olentoa: runoilijaa, joka aina haaveilee korkeilla kukkuloilla, missä innoittuneiden äänien kuoro laulaa, ja miestä, oman onnensa seppää, joka osaa hankkia itselleen jokapäiväisen leipänsä. Mutta tätä kaksinaisuutta, jonka melkein aina tapaa terveissä luonteissa, se kun on niiden oleellisia ominaisuuksia, puuttuu useimmilta näiltä nuorukaisilta, jotka ylpeys, väärä ylpeys, on tehnyt kaikille järjen neuvoille kuuroiksi. Niinpä he kuolevatkin nuorina, jättäen joskus jälkeensä teoksen, jota maailma myöhemmin ihailee ja jolle se epäilemättä olisi aikaisemmin antanut tunnustuksensa, jollei teos olisi pysynyt näkymättömissä.

Taiteen taistelujen laita on jokseenkin samoin kuin sodankin: koko saavutettu kunnia heijastuu päälliköiden nimiin; armeija jakaa palkinnokseen muutamia päiväkäskyn rivejä. Taistelussa kaatuvat sotilaat haudataan siihen, missä ovat kaatuneet, ja yksi ainoa hautakirjoitus riittää kahdellekymmenelletuhannelle vainajalle.

Samoin yleisö, joka aina kohdistaa katseensa korkealla olevaan, ei koskaan alenna silmiään maanalaiseen maailmaan, missä työntekijät pimennossa taistelevat; näiden elämä päättyy tuntemattomana, ja he poistuvat elämästä välinpitämättömyyden käärinliinaan verhottuina, joskus saamatta edes sitä lohdutusta, että olisivat hymyilleet valmiille työlle.

Näiden boheemien joukossa on toinenkin ryhmä. Siihen kuuluvat ne nuoret miehet, joita on petetty tai jotka itse ovat pettäneet itseään. He pitävät jotakin mielijohdetta sisäisenä kutsumuksena ja kuolevat kovan kohtalon kourissa, toiset yhä intoutuvan ylpeyden uhreina, toiset saavuttamattoman houreen tavoittelijoina.

Ja tässä sallittakoon meille pieni poikkeus syrjään.

Taiteen tiet, niin ahtaita ja vaarallisia kuin ovatkin, käyvät päivä päivältä yhä ahtaammiksi tungoksesta, eikä boheemien joukko niin muodoin ole koskaan ollut lukuisampi kuin nyt.

Tätä runsautta aiheuttavia syitä etsiessään saattaisi ehkä löytää seuraavan.

Useat nuorukaiset ovat ottaneet vakavalta kannalta korulauseet, joita on sepitetty onnettomista taiteilijoista ja runoilijoista. Gilbertin, Malfilâtren, Chattertonin, Moreaun nimiä on liian usein, liian ymmärtämättömästi ja etenkin liian turhanpäiväisesti singottu ilmaan. Näiden onnettomien haudasta on tehty saarnastuoli, jonka korkeudesta julistettiin taiteen ja runouden marttyyriutta:

Hyvästi, päivä liian jäinen ja vaivat, liian karu maa! Saan loppuun asti vaeltaa kuin outo haamu yksinäinen.

Tämä Victor Escoussen epätoivoinen laulu, sen miehen, jonka päähän aiheeton menestys oli nostanut ylpeyden häkää, oli yhteen aikaan marseljeesina taiteen tarjokkailla, jotka pyrkivät kirjoittamaan nimensä keskinkertaisuuden marttyyriluetteloon.

Sillä kun tällaisilla hautajais-apoteooseilla ja sielumessuhymistyksillä on heikkoihin ja kunnianhimoisiin turhamaisiin sieluihin kuilun vetovoima, ovat monet sen vallassa ajatelleet, että onneton kohtalo on puolet neroa: monet ovat haaveilleet sairashuoneen vuoteesta, jolla Gilbert kuoli, toivoen, että heistä tulisi runoilijoita, kuten hänestäkin neljännestuntia ennen kuolemaansa, ja uskoen, että tie kunniaan välttämättömästi kulkee sitä kautta.

En voi kyllin ankarasti moittia näitä vastuuttomia valheita, näitä turmiollisia paradokseja, sillä ne kääntävät niin monia pois siltä tieltä, jolla he olisivat voineet menestyä, väärälle uralle, joka heille päättyy surkeasti, ja siellä he vain häiritsevät niitä, joille todellinen katumus antaa yksinomaisen oikeuden tälle uralle antautua.

Ne ovat vaarallisia saarnoja, nuo turhat kuolemanjälkeiset ylistysvirret; ne ovat luoneet yleisön ymmärtämystä vaille jääneiden ikuisten runoilijain naurettavan rodun, jonka runottaren silmät aina ovat punaiset ja tukka kampaamatta, ja kaikki ne kyvyttömyyden keskinkertaisuudet, jotka julkaisematta jäämisen tuskasta sanovat runotarta syöjättäreksi ja taidetta teloittajaksi.

Kaikilla todella voimakkailla luonteilla on sanansa sanottavana ja sen he ennemmin tai myöhemmin sanovatkin. Nero tai lahjakkuus eivät ole aavistamattomia sattumia ihmiskunnan keskuudessa. Niiden olemisella on syynsä, ja juuri sen vuoksi ne eivät voikaan iäti pysyä pimeydessä, sillä vaikka yleisö ei menekään heidän luokseen, osaavat ne tulla sitä vastaan. Nero on aurinko: koko maailma näkee sen. Lahjakkuus on timantti, joka saattaa olla kauan kadonneena pimeässä, mutta joku huomaa sen kuitenkin lopulta. Ei siis ole syytä antaa säälille valtaa niiden turhanpäiväisten valittavien ja jankuttavien tunkeilijoitten vuoksi, jotka ovat astuneet taiteen uralle vastoin taiteen tahtoa; he ovat boheemien joukossa se osasto, jonka luonteen pohjana on laiskuus, irstailu ja loiselämä.

»Tuntemattomilla boheemeilla ei ole uraa, vaan umpikuja.»

Tällainen elämä ei viekään minnekään. Se on tylsää kurjuutta, jonka keskellä äly sammuu kuin lamppu ilmattomassa paikassa ja jossa sydän kivettyy hurjassa ihmisvihassa; siellä tulee myös parhaista luonteista kaikkein huonoimpia. Jos onnettomuudekseen joutuu olemaan siinä liian kauan ja painuu liian syvälle umpikujaan, ei sieltä enää pääse ulos tai pääsee vain vaarallisista murtokohdista joutuakseen taas viereiseen boheemikuntaan, jonka tapoja ei enää voi laskea kuuluviksi kirjallisen fysiologian alalle.

Mainitsemme vielä erään lajin boheemeja, joita voisi sanoa asianharrastajiksi. He eivät suinkaan ole vähimmän omituisia. Heistä on boheemielämä viehätystä täynnä. Olla usein päivällisettä, nukkua taivasalla sateisen yön kyyneleiden valuessa, pukeutua nankiniin joulukuussa — se tuntuu heisiä inhimillisen autuuden paratiisilta, ja sinne päästäkseen töinen karkaa kotilieden äärestä, toinen varmoihin tuloksiin johtavista opinnoista. He kääntävät äkkiä selkänsä vakavaraiselle tulevaisuudelle syöksyäkseen seikkailuelämään.

Mutta kun vahvimmatkaan eivät kestäisi sitä elämäntapaa, joka tekisi Herkuleesta keuhkotautisen, luopuvat he piankin pelistä ja palattuaan taas hyvällä ruokahalulla syömään kotoista paistia menevät naimisiin pikkuserkkunsa kanssa ja asettuvat asianajajiksi johonkin pikkukaupunkiin, missä he sitten iltaisin lietensä ääressä tyytyväisinä kertovat taiteilijaelämästään liioitellen kuin tiikerinpyyntiä kuvaileva matkustaja. Toiset ovat itsepäisempiä ja jatkavat itserakkaudesta, mutta kun luotto, jota hyvien perheiden pojat sentään aina voivat saada, on loppunut, ovat he onnettomampia kuin oikeat boheemit, joilla, vaikkei heillä koskaan ole muita apulähteitä, on kuitenkin älynsä. Tunsin erään tuollaisen »amatööriboheemin», joka näin elettyään kolme vuotta ja riitauduttuaan sukunsa kanssa kuoli ja vietiin yhteiseen hautaan köyhien paareilla: hänellä oli kymmenentuhannen frangin vuosikorot!

Tarpeetonta on sanoakaan, ettei näillä boheemeilla ole mitään yhteistä taiteen kanssa ja että he ovat hämärimpiä tuntemattomien boheemien joukossa.

Tulemme nyt varsinaiseen boheemikuntaan, siihen, joka osaksi on antanut aiheen tälle kirjalle. Sen jäsenet ovat todella taiteen kutsumia, ja heillä on myös edellytyksiä siihen, että taide valitsee heidät. Tämänkin boheemiryhmän alue on täynnä vaaroja, kuten toistenkin; molemmin puolin aukeaa kaksi kuilua: kurjuus ja epäilys. Mutta näiden välillä johtaa kuitenkin tie johonkin päämäärään, jota boheemit voivat koskettaa katseellaan odottaessaan, että pääsevät koskemaan siihen sormellaan.

Tämä on virallinen Bohemia. Nimi johtuu siitä, että siihen kuuluvat ovat julkisesti vahvistaneet olemassaolonsa, että he ovat ilmaisseet esiintyvässä elämässä muuallakin kuin henkikirjoittajan luetteloissa, että lopuksi, heidän oman kielensä sanontaa käyttääksemme, heidän nimensä ovat julkipantuina, että heidät tunnetaan kirjallisilla ja taiteellisilla markkinoilla, että heidän nimikirjoituksillaan merkityillä tuotteilla on siellä menekkiä tosin kyllä vaatimattomiin hintoihin.

Näille boheemeille ovat kaikki tiet hyviä, kunhan ne vain johtavat päämäärään, joka heillä on täysin selvänä, ja boheemit osaavat käyttää hyväkseen tien epätasaisuuksiakin. Sade tai tomu, yö tai päivä, mikään ei pysäytä näitä rohkeita seikkailijoita, joiden vikoja painavampi on yksi avu. Heidän henkeään pitää aina valveilla kunnianhimo, joka lyö rumpua heidän edellään ja kannustaa heitä rynnäköllä valloittamaan tulevaisuutta; herkeämätön kamppailu puutteen kanssa terästää heidän kekseliäisyyttään, joka — ruuti aina kuivana — räjäyttää ilmaan esteen melkein ennen kuin se ehtii heitä häiritä. Heidän jokapäiväiseen toimeentuloonsa tarvitaan nerokasta taituruutta; se on hellittämätön pulma, jonka he aina sentään saavat ratkaistuksi rohkeiden laskelmien avulla. Nämä miehet saisivat Harpagoninkin lainaamaan rahaa ja löytäisivät herkkusientä Medusan lautaltakin. Tarpeen tullessa he osaavat noudattaa kieltäymystä yhtä hyvin kuin mikä erakko tahansa: mutta kun heidän käsiinsä sattuu vähänkin varoja, näette heidän heti ajelevan oikkujen kalleimmilla ratsuilla, rakastavan nuorimpia ja kauneimpia, juovan parasta ja vanhinta, eivätkä he koskaan löydä kylliksi ikkunoita rahojen heittämiseksi kadulle. Kun sitten heidän viimeinen kolikkonsa on 'kuollut ja haudattu', alkavat he taas syödä vieraina sattuman pidoissa, missä heillä aina on paikkansa, ja kaikki keinot koirina edellään he metsästelevät kaikkien taiteeseen liittyvien toimintamuotojen alalla, ajaen aamusta iltaan petoa, jonka nimenä on viiden frangin raha.

Boheemit tietävät kaikki ja käyvät kaikkialla sen mukaan, ovatko heidän kenkänsä kiiltävät tai rikki. Tänään tapaan heidät nojailemassa hienoston salongin tulisijaan, huomenna jonkin tanssikapakan lehtimajan pöydän ääressä. He eivät voi astua kymmentä askelta bulevardilla tapaamatta tuttavaa tai kolmeakymmentä — oli paikka mikä hyvänsä — kohtaamatta velkojaa.

Bohemiassa puhutaan erityistä kieltä, joka on lainattu taiteilijain työpajojen lörpötyksistä, näyttämön takaisista puheenparsista ja sanomalehtien toimitushuoneiden keskusteluista. Kaikkien tyylien valiosanoja tavataan tässä merkillisessä murteessa; siinä esiintyy ilmestyskirjan käänteitä selvän siansaksan rinnalla, rahvaankielen raakuus yhtyy taidokkaisiin lausejaksoihin, jotka ovat kuin Cyranon sorvista lähteneitä. Paradoksi, nykyisen kirjallisuuden lempilapsi, pitelee järkeä niin kuin pantomiimeissa on tapana kohdella Kassandraa; ivalla on väkevimpien happojen voima ja niiden ampujain varmuus, jotka silmät ummessa osaavat keskelle. Sanalla sanoen se on älykästä kieltä, vaikka käsittämätöntä kaikille niille, joilla ei ole sen avainta, ja niin rohkeata, että se voittaa vapaimmankin puhetavan. Boheemien sanasto on vanhan retoriikan helvetti ja kielellisen uudistuksen paratiisi.

Tällaista on ylimalkaan boheemi-elämä, hienoston puritaanien huonosti tuntema, taiteen puritaanien parjaama, kaikkien arkojen ja kateellisten keskinkertaisuuksien halveksima. Näillä ei ole kylliksi moitteita, valheita ja parjauksia painaakseen alas niiden ääntä ja nimiä, jotka liittäen taitoonsa rohkeuden astuvat maineen temppeliin tämän eteisen kautta.

Kärsivällisyyden ja rohkeuden elämää, jossa voi taistella vain puettuna vahvaan välinpitämättömyyden panssariin tyhmyyden ja kateuden vitsausta vastaan ja jossa, ellei tahdo kaatua tielle, ei saa hetkeksikään jättää itseluottamustaan, ainoata tukisauvaansa; ihanaa ja kammottavaa elämää, jolla on voittajansa ja marttyyrinsa ja johon ei sovi antautua, ellei ennakolta mukaudu alistumaan säälimättömään lakiin vae victis; voi voitettuja!

Henri Murger

I

Kuinka boheemikerho perustettiin

Sattuma, jota epäilijät sanovat Jumalan asiamieheksi, toimitti seuraavalla tavalla toistensa kanssa kosketuksiin ne henkilöt, joiden toverillisesta liitosta sukeutui myöhemmin sellaisten boheemien kerho kuin tässä kirjassa on otettu yleisölle esiteltäväksi:

Eräänä aamuna, kahdeksantena päivänä huhtikuuta, sattui Alexandre Schaunard, joka harrasti kahta vapaata taidetta, maalausta ja musiikkia, äkkiä heräämään aamusoittoon, jota hänelle kaiutti kellon virkaa toimittava naapurin kukko.

— Helkkari! sanoi Schaunard, — höyhenikäs kelloni käy edellä. Eihän ole mahdollista, että nyt jo olisi uusi päivä.

Näin sanoen hän hyppäsi lattialle perin nokkelasti kyhäämästään laitteesta, joka öisin näytteli vuoteen osaa (eipä voi kieltää, että se näytteli tätä osaa kovin huonosti); päivällä se vastasi kaikkia muita huonekaluja, ne kun olivat kadonneet ankaran kylmyyden takia, joka oli ollut edellisen talven tunnusmerkkinä, ja niin oli tämä laite, kuten näkyy, jonkinmoinen yleiskone huonekaluna.

Varustautuakseen aamuisen viiman puremia vastaan Schaunard puki kiireesti ylleen paljetein koristellun, punasatiinisen alushameen, jota hän käytti kotinuttunaan. Tämän korukappaleen oli kerran yöllä naamiaisten jälkeen unohtanut taiteilijan luo eräs hupakko, joka oli ollut kylliksi hupsu joutuakseen Schaunardin petollisten lupausten ansaan, kun tämä Mondorin markiisiksi pukeutuneena helisteli viettelevästi taskussaan tusinaa hopeakolikoita — tekorahoja, jotka oli leikattu lävistyskoneella metallilevystä ja lainattu erään teatterin varastosta.

Saatuaan ylleen sisäpukunsa taiteilija avasi ikkunan ja luukun. Auringonsäde tunkeutui kuin valonuoli huoneeseen ja pakotti hänet siristämään unen sumun vielä verhoamia silmiään. Samalla kello löi viisi läheisessä kirkontornissa.

— Aurora itse, mutisi Schaunard; — se on hämmästyttävää. Mutta, hän lisäsi tutkittuaan seinään kiinnitettyä almanakkaa, — siinä on kuitenkin erehdys. Tieteen ilmoitukset vakuuttavat, että tähän vuodenaikaan auringon pitäisi nousta vasta puoli kuudelta. Kello on vasta viisi, ja nyt se jo on ylhäällä. Moitittavaa virkaintoa! Tähti on selvästi väärässä; pitääpä tehdä siitä valitus almanakkojen laatijoille. Mutta muuten, hän jatkoi — minun tulisi olla hiukan huolissani. Tänään on tosiaan eilistä seurannut päivä, ja koska eilen oli seitsemäs, täytyy tänään olla kahdeksas päivä huhtikuuta, mikäli Saturnus ei kulje takaperin. Ja jos saan uskoa tuon paperin puheita, virkkoi Schaunard mennen uudestaan lukemaan seinään naulattua kaupunginvoudin häätökäskyä, — tulee minun tänään tasan kello kahteentoista mennessä tyhjentää tämä huone ja lukea herra Bernardin, talonisännän, kouraan seitsemänkymmentäviisi frangia kolmen kuukauden laiminlyötynä vuokrana, jota hän vaatii minulta kovin huonolla käsialalla. Kuten aina, olin nytkin toivonut, että sattuma ottaisi järjestääkseen tämän jutun, mutta näyttääpä kuin sillä ei olisi ollut aikaa. No niin, onhan aikaa vielä kuusi tuntia; jos käytän ne hyvin, niin ehkä… Liikkeelle… liikkeelle siis, lisäsi Schaunard.

Hän aikoi juuri vetää ylleen päällystakin, jota, vaikka se alkuaan oli ollut pitkäkarvainen, nyt vaivasi paha kapitauti, kun hän äkkiä, ikään kuin myrkyllisen hyönteisen pistämänä, alkoi hypellä huoneessaan omaa keksimäänsä tanssia, joka julkisissa tanssipaikoissa usein oli tuottanut hänelle huomaavaisuutta poliisien taholta.

— Kas, kas, hän huudahteli, — onpa merkillistä, kuinka aamuilma antaa aatteita! Tuntuu todellakin, että nyt olen sävellykseni jäljillä. Koetetaanpa…

Ja puolialastomana Schaunard istuutui pianonsa ääreen ja herätettyään koneen myrskyisellä sointutulvalla alkoi yhä puhellen koskettimia pitkin tavoitella sävelenpätkää, jota kauan oli turhaan hakenut.

— C, g, e, c, a, h, d, pum pum. F, d, e, d. Ai, ai; tuo d on kiero kuin Juudas! äänsi Schaunard lyöden äkäisesti soinnultaan epäilyttävää ääntä. — Koetetaanpa mollia… Sen pitäisi mainiosti kuvailla nuoren tytön kaihoa, kun hän heittelee valkoisen päivänkakkaran terälehtiä siniseen järveen. Siinä aate, joka ei ole alaikäinen. Mutta kun se kerran on muotia ja kun en löytäisi kustantajaa, joka uskaltaisi julkaista romanssin, missä ei olisi sinistä järveä, täytyy siihen mukautua… C, g, e, c, a, h, c, a. Tämä ei ole niinkään huono, se johtaa mainiosti satakaunon etenkin kasvintuntijoiden mieleen. A, h, c, d… helkkarin d, juokse järveen! Nyt, jotta sinisen järven saisi hyvin esille, tarvittaisiin jotakin kosteaa, taivaansinistä, kuutamoista — sillä onhan kuu myös mukana — kas, se tuleekin; joutsenta ei saa unohtaa… F, e, a, g, jatkoi Schaunard helskytellen korkean oktaavin kristallisia ääniä. — Jäljellä on vain neidon hyvästit, kun hän päättää syöksyä siniseen järveen, tavatakseen lumen alle hautautuneen rakastettunsa. Loppukohtaus ei ole selvä, mutta mielenkiintoinen. Tarvittaisiin jotakin hellää, surumielistä. Se tulee, tulee… Tässä on tusina tahteja, jotka itkevät kuin Magdalena. Se ihan halkaisee sydämen! Huh, huh, virkkoi Schaunard väristen tähdikkään hameensa alla, — jospa se jaksaisi halkoa puita! Makuukomerossani on poikkipuu, joka on pahasti tiellä, kun on vieraita… päivällisellä. Sytytänpä hiukan tulta… a, a… d, f, sillä nyt tunnen, että innoituksella on saapuessaan aika nuha. Viis siitä, sitä pahempi! Jatkanpa neitoseni hukuttamista.

Ja sormien rummuttaessa värisevää pianoa Schaunard tarkkasi säveltä silmät ja korvat jännittyneinä. Se liiteli kuin saavuttamaton sinipiika soivassa sumussa, jota koneen värähdykset näyttivät levittävän huoneeseen.

— Katsotaanpa nyt, jatkoi Schaunard, — kuinka sävelmäni soveltuu runoilijani sanoihin.

Ja hän hyräili epämiellyttävällä äänellään runonpätkää, jota käytettiin erityisesti koomisia oopperoita ja posetiivisäveliä varten:

Tuo kaunis nuori neitonen pois otti kenkänsä ja puoleen taivaan tähtien loi kyynelsilmänsä. Hopeisiin sitten aaltoihin hän järven sinisen…

— Kuinka, mitä? virkkoi Schaunard oikean suuttumuksen vallassa, — sinisen järven hopeiset aallot? Enpä ole ennen huomannut tuota; se on kyllä liian romanttista. Runoilija on vähäjärkinen; hän ei ole ikinä nähnyt hopeaa eikä järveä. Muuten hänen balladinsa onkin typerä. Runomitta haittasi säveltä. Vastedes laitankin runoni itse enkä yhtään myöhemmin kuin juuri nyt. Koska olen sillä tuulella, laitan värssynmallin, johon sävelmäni sopii.

Ja painaen päänsä käsiensä väliin Schaunard otti vakavan asennon kuin ainakin runotarten kanssa seurusteleva kuolevainen.

Muutaman minuutin pituisen pyhän salayhteyden jälkeen hän oli saanut valmiiksi erään niitä epäsikiöitä, joita librettojen laatijat täydellä syyliä sanovat hirviöiksi, mutta joita he hyvin nopeasti keksivät säveltäjän innoituksen väliaikaiseksi pohjaksi.

Schaunardin hirviöllä oli kuitenkin tervettä järkeä; se ilmaisi hyvin selvästi sen huolen, jonka tuon päivämäärän, huhtikuun kahdeksannen, töykeä saapuminen oli hänen mielessään herättänyt.

Näin se kuului:

Kaks kertaa neljä on kahdeksan, pois siitä kolme on viis. Ah, jospa jostakin pohatan nyt kiinni saisin ma siis, joka lainata vois sata frangia pois, jotta maksaisin, jahka jaksaisin! TOISTO Niin kello kaksitoista kun lyö tai vielä on pikkusen vailla, paha vuokravelka maksettu lie ja maksettu miehen lailla.

— Hemmetti, sanoi Schaunard lukiessaan sepitelmänsä läpi, — lyö ja lie eivät loppusointuina ole juuri miljoonamiehiä, mutta ei ole aikaa rikastuttaa niitä. Koetetaanpa nyt kuinka sävelet suostuvat tavuihin.

Ja hirveällä, luontaisella nenä-äänellään Schaunard alkoi jälleen esittää romanssiaan. Kaiketi tyytyväisenä saavuttamaansa tulokseen hän onnitteli itseään riemukkaalla irvistyksellä, joka asettui kahareisin hänen nenälleen kuin haarukka, kun hän oli hyvällä tuulella. Mutta tätä luottavaista autuutta ei kestänyt kauan.

Kello löi läheisessä tornissa yksitoista; Jokainen kumahdus tunkeutui huoneeseen ja häipyi siellä ivalliseen värinään, joka tuntui sanovan Schaunard-paralle: Oletko valmis?

Taiteilija hypähti tuoliltaan.

— Aika rientää kuin hirvi, hän virkkoi. — Nyt ei ole enää kuin kolme neljännestuntia viidenkahdeksatta frangin hankkimiseen ja uuden asunnon löytämiseen. Siitä en kai kykene suoriutumaan; sehän olisi jo selvää noituutta. No, myönnänpä itselleni viisi minuuttia sen keksimiseen.

Ja upottaen päänsä polvien väliin hän vaipui mietiskelyn kuiluihin.

Nuo viisi minuuttia kuluivat, ja Schaunard nosti päätään, mutta ei ollut löytänyt mitään seitsemänkymmenenviiden frangin näköistä.

— Minulla ei tosiaan ole kuin yksi keino täältä päästäkseni: mennä tieheni ihan huolettomasti. Ilma on kaunis, ehkäpä ystäväni, sattuma, kävelee auringonpaisteessa. Hänen pitää osoittaa minulle vieraanvaraisuutta, kunnes olen keksinyt keinon suoriutuakseni herra Bernardista.

Tungettuaan niin paljon tavaroita kuin suinkin mahtui päällystakkinsa kaivonsyvyisiin taskuihin Schaunard kietoi liinaan hiukan alusvaatteita ja lähti huoneesta, sanoen kuitenkin muutamin sanoin jäähyväiset asunnolleen.

Kun hän astui pihan poikki, pysäytti hänet äkkiä portinvartija, joka näytti väijyneen häntä.

— Hoi, herra Schaunard! hän huusi sulkien taiteilijalta tien. — Ettekö muista, että tänään on kahdeksas?

— Kaks kertaa neljä on kahdeksan,
pois siitä kolme on viis,

hyräili Schaunard, — enhän muuta ajattelekaan.

— Muuttonne on hieman myöhästynyt, sanoi portinvartija. — Kello on jo puoli kaksitoista, ja uusi asukas, joka on vuokrannut huoneenne, voi saapua koska hyvänsä. Pitäkääpä kiirettä.

— Antakaa minun siis mennä hakemaan huonekaluvaunut, vastasi Schaunard.

— Kyllä vain. Mutta ennen muuttoa on täytettävä pieni muodollisuus. Minulla on käsky, että te ette saa viedä pois hiuskarvaakaan ennen kuin olette maksanut kolmen kuun vuokran. Sopiihan se teille?

— Tietysti! ärjäisi Schaunard astuen askeleen eteenpäin.

— No niinpä siis, jatkoi mies, — jos haluatte tulla kojuuni annan teille kuitit.

— Otan ne palatessani.

— Mutta miksei heti? kysyi portinvartija itsepäisenä.

— Menen vaihtamaan… Ei ole pientä.

— Vai niin! arveli toinen epäröiden, — eikö ole pientä? No, sitten suonette minun säilyttää täällä tuota pikku kääröänne, joka on kainalossanne ja saattaisi rasittaa teitä.

— Herra portinvartija, Schaunard virkkoi arvokkaasti, — luuletteko, että korjaan huonekaluni pois nenäliinassa?

— Anteeksi, hyvä herra, mies sanoi hiukan sävyisämmin, — sellainen on käsky. Herra Bernard on erikoisesti selittänyt, että en saa antaa teidän viedä mukananne hiuskarvaakaan, ennen kuin olette maksanut vuokranne.

— No, katsokaa, sanoi Schaunard avaten käärönsä, — nämä eivät ole hiuksia, vaan paitoja, jotka vien silittäjälle. Hän asuu rahanvaihtajan vieressä, muutaman askeleen päässä täältä.

— Se on eri asia, portinvartija sanoi tutkittuaan käärön sisällön, —
Voin kai, olematta utelias, kysyä uutta osoitettanne, herra Schaunard?

— Asun Rivoli-kadu 11 a, vastasi taiteilija kylmästi ja lähti aika vauhtia marssimaan kohta kadulle päästyään.

— Rivoli-kadulla, mutisi portinvartija nenäänsä kaivellen. — Onpa outoa, että hän on saanut asunnon Rivoli-kadulla eikä edes ole tultu tiedustelemaan, mitä miehiä hän on. Maksamatta hän ei kuitenkaan saa viedä huonekalujaan. Kunhan toinen asukas ei vain toisi tavaroitaan juuri herra Schaunardin muuttaessa! Siitä tulisi paha metakka porraskäytävässä. No, kas niin, hän virkkoi äkkiä pistäen päänsä kurkistusreiästä, — siinä se uusi asukas nyt on.

Eteiseen astuikin nuori mies valkea Ludvig XIII:n aikainen hattu päässään. Häntä seurasi kantaja, joka ei pahoin kumartunut taakkansa alla.

— Hyvä herra, hän puhutteli vastaansa kiiruhtavaa portinvartijaa, — onko asuntoni vapaa?

— Ei vielä, hyvä herra, mutta ihan kohta. Siellä asuva henkilö on mennyt hakemaan muuttovaunuja. Sillä välin voitte sijoittaa huonekalunne pihalle.

— Pelkäänpä, että tulee sade, nuori mies vastasi, tyynesti pureskellen orvokkikimppua, jota piteli hampaittensa välissä, — ja kalustoni voisi turmeltua. Kantaja, hän sanoi sitten taemmas pysähtyneelle miehelle, jonka kantamien esineiden laatu ei käynyt portinvartijalle oikein selville, — jättäkää tavarat tänne eteiseen ja palatkaa entiseen asuntooni hakemaan sinne jääneet arvokkaat huonekalut ja taideteokset!

Kantaja järjesteli seinää vasten useita kuuden tai seitsemän jalan korkuisia kehyksiä, joiden toinen toistaan vastaan käännetyt, kankaalla verhotut osat nähtävästi saattoi mielin määrin levittää auki.

— Katsokaa! nuori mies sanoi kantajalle, avaten puoleksi erään liitoksen ja osoittaen repeytymää kankaassa, — nyt on käynyt hullusti: olette särkenyt suuren venetsialaisen peilini. Koettakaa olla varovampi toisella retkellänne, etenkin kun tuotte kirjastoni.

— Mitä se höpisee venetsialaisesta peilistä? mutisi portinvartija kierrellen huolestuneen näköisenä seinää vasten pystytettyjen kehysten ympärillä. — Enhän näe tuossa yhtään peiliä. Mutta se on kai pilaa, kun en näe muuta kuin tavallisen kaihtimen. No, saammepa nähdä, mitä ensi kerralla tuodaan.

— Eikö vuokralaisenne kohta tyhjennä paikkoja? Kello on puoli yksi, ja haluaisin jo ottaa asunnon haltuuni, sanoi nuori mies.

— Enpä luule hänen enää viipyvän, arveli portinvartija. — Muuten se ei haittaa mitään, koska huonekalunnekaan eivät vielä ole tulleet, hän lisäsi korostaen viime sanojaan.

Nuori mies aikoi vastata, kun samalla pihalle ilmestyi muuan sotilaspukuinen lähetti.

— Asuuko täällä herra Bernard? tämä kysyi ottaen kirjeen sivullaan riippuvasta isosta nahkalaukusta.

— Asuu kyllä, vastasi portinvartija.

— Tässä on kirje hänelle, sanoi sotamies, — antakaa minulle kuitti.

Hän ojensi kuittikaavakkeen portinvartijalle, joka kirjoitti siihen nimensä kojussaan.

— Anteeksi, että jätän teidät tuokioksi yksin, portinvartija sanoi nuorelle miehelle, joka maltittomana käveli pihalla; — mutta tässä on kirje ministeriöstä isännälleni, herra Bernardille, ja minun on vietävä se hänelle.

Herra Bernard ajoi juuri partaansa, kun portinvartija astui sisään.

— Mitä asiaa, Durand?

— Herra Bernard, selitti tämä ottaen lakin päästään, — lähetti toi tämän teille; se tulee ministeriöstä.

Hän antoi herra Bernardille kirjeen, joka oli suljettu sotaministeriön sinetillä.

— Hyvä Jumala! huudahti herra Bernard niin liikuttuneena, että oli leikata haavan leukaansa partaveitsellään, — sotaministeriöstä! Olenpa varma, että se sisältää nimitykseni Kunnialegioonan ritariksi, kuten olen kauan aikaa anonut. Viimeinkin annetaan oikea arvo ansioilleni. Tässä on, Durand, hän jatkoi kaivaen liivintaskuaan, — tässä on viisi frangia, jotka saatte juoda terveydekseni. Kas, minulla ei ole kukkaroa mukana, mutta saatte heti. Odottakaa!

Portinvartija liikuttui tällaisesta ylenpalttisesta anteliaisuudesta, joka ei kuulunut hänen isäntänsä tapoihin, että pisti lakin taas päähänsä.

Mutta herra Bernard, joka muuten olisi ankarasti moittinut tätä yhteiskunnallisen arvoasteikon lakien loukkausta, ei nyt näyttänyt sitä huomaavankaan. Hän pisti silmälasit nenälleen, aukaisi kuoren kunnioittavan liikutuksen vallassa kuin visiiri sulttaanin käskyn saadessaan ja alkoi lukea kirjettä. Hänen ensimmäisiä rivejä lukiessaan kaivoi hiukea irvistys punertavia viiruja hänen munkkimaisten poskiensa ihraan, ja hänen pienet silmänsä sinkosivat kipunoita, jotka olivat vähällä sytyttää hänen pörröisen tekotukkansa suortuvat.

Vihdoin olivat hänen piirteensä niin sekaisin, että olisi luullut maanjäristyksen runnelleen hänen kasvojaan.

Tällaista sisälsi tuo sotaministerin leimalla varustettu paperi, jonka sotamies oli niin kiireesti tuonut ja josta Durand oli antanut hallitukselle kuitin:

Arvoisa herra ja talonisäntä!

Kohteliaisuus, joka, jos saa uskoa mytologiaa, on hyvien tapojen esiäiti, velvoittaa minut tekemään teille tiettäväksi joutuneeni niin onnettomaan pakkotilaan, etten voi tällä kertaa noudattaa tapaa, joka vaatii maksamaan vuokran, varsinkin kun on sen velkaa. Tähän aamuun saakka olin toivonut voivani viettää tätä ihanaa päivää lunastamalla kolme vuokrakuittiani. Houretta! Harhaluuloa! Ihannointia! Petollisen varmuuden untuvilla uinuessani paha onni — kreikaksi ananke — paha onni tuhosi toiveeni. Rahaerät, joita odotin, helkkari kuinka kauppa nykyään käy huonosti!!! ovat jääneet tulematta, ja niistä huomattavista summista, joita minun piti nostaa, en ole vielä saanut kuin kolme frangia, jotka minulle on lainattu, ja joita en edes tarjoa teille. Parempia päiviä tulee kauniille Ranskallemme ja minulle, älkää epäilkö sitä, herra! Heti kun ne koittavat, otan siivet rientääkseni ilmoittamaan sen Teille ja korjaamaan talostanne sinne jääneet arvokkaat tavarani, jotka jätän Teidän ja lain suojelukseen, mikä jälkimmäinen kieltää Teitä myymästä niitä ennen kuin vuoden kuluttua siinä tapauksessa, että sitä tietä tahtoisitte yrittää päästä käsiksi niihin summiin, jotka minun rehellisyyteni tilikirjassa ovat merkityt Teidän hyväksenne. Etenkin pyydän Teitä pitämään huolta pianostani ja kookkaasta kehyksestä kuusinekymmenine suortuvineen, joiden eri värit esittävät kaikkia hiusvärien vivahduksia ja jotka on Amorin saksilla leikattu sulotarten ohimoilta.

Te voitte siis, arvoisa herra ja talonomistaja, vapaasti käyttää sitä loistohuoneistoa, jossa olen asunut. Tämän Teille myöntämäni luvan vahvistan omakätisellä nimikirjoituksellani.

Alexandre Schaunard

Luettuaan loppuun saakka tämän kirjeen, jonka taiteilija oli sepittänyt erään tuttavansa, sotaministeriössä palvelevan virkamiehen työhuoneessa, herra Bernard mykersi sen raivostuneena, ja kun hänen silmänsä sattuivat ukko Durandiin, joka odotteli luvattua palkkiota, kysyi hän äkäisesti, mitä tekemistä hänellä oli siinä.

— Odotan, herra Bernard.

— Häh?

— No sitä, mitä herra… hyvän uutisen johdosta… sopersi portinvartija.

— Ulos! Kuinka sinä, tollo, uskallat seistä edessäni lakki päässä?

— Mutta, herra…

— Ei, nyt ei väitellä! Ulos ja pian!… Ei, odota. Menemme sen taiteilijalurjuksen huoneeseen, joka on lähtenyt maksamatta.

— Mitä? Herra Schaunardko?

— Niin, jatkoi talonomistaja, jonka raivo kiihtyi kuin hyvän näyttelijän. — Ja jos hän on vienyt mukanaan pienimmänkin esineen, ajan sinut paikastasi, kuuletko? Ajan sinut pois!

— Mutta se on mahdotonta, se, änkytti portinvartija. — Herra Schaunard ei ole muuttanut. Hän meni vain vaihtamaan rahaa maksaakseen herralle ja tilaamaan rattaita viedäkseen pois huonekalunsa.

— Vai huonekalunsa! huudahti herra Bernard kiukun vallassa. — Juostaan, sillä varmaankin hän on jo siinä puuhassa paraikaa. Hän on virittänyt ansan saadakseen sinut pois kopistasi ja tehdäkseen temppunsa. Mikä hölmö sinä olet!

— Voi, hyvä Jumala! Mikä hölmö olenkaan! huuteli ukko Durand peläten esimiehensä olympolaista vihaa, kun häntä kiskottiin rappukäytävään.

Kun he ehtivät pihalle, huusi valkohattuinen nuori mies portinvartijalle:

— Kuulkaapa, enkö kohta pääse muuttamaan asuntooni? Eikö tänään ole huhtikuun kahdeksas päivä? Enkö ole täältä vuokrannut huonetta ja enkö ole antanut teille käsirahaa? Olenko vai enkö?

— Anteeksi, hyvä herra, anteeksi, pyyteli isäntä. — Olen heti käytettävissänne. Durand, lisäsi hän portinvartijalle, — minä selitän itse tälle herralle. Juokse sinä sen penteleen Schaunardin huoneeseen! Hän on kai palannut tavaroitaan keräämään. Sulje hänet lukon taakse, jos tapaat, ja mene sitten hakemaan poliisia.

Ukko Durand hävisi porraskäytävään.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi isäntä kumartaen nuorelle miehelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, — ketä minulla on kunnia puhutella?

— Olen uusi asukkaanne, vuokrannut huoneen tämän talon kuudennesta kerroksesta ja alan menettää malttini, kun asunto ei vielä ole vapaa.

— Siitä olen kovin pahoillani, hyvä herra, vastasi herra Bernard. — Mutta nyt on sattunut pikku rettelö minun ja erään vuokralaiseni välillä, juuri sen, jonka sijaan te tulette.

— Herra, herra! huuteli eräästä viimeisen kerroksen ikkunasta ukko
Durand, — herra Schaunard ei ole täällä… mutta hänen huoneensa on..;
Hölmö mikä olen… Tarkoitin, että hän ei ole vienyt mitään mukaansa,
ei hiuskarvaakaan, isäntä!

— Hyvä on, tule alas! vastasi herra Bernard. — Hyvä Jumala, jatkoi hän nuorelle miehelle, — hiukan kärsivällisyyttä, sitä teiltä pyydän. Portinvartija kantaa kellariin maksamatta menneen vuokralaiseni tavarat, ja puolen tunnin kuluttua voitte asettua sinne. Eiväthän huonekalunnekaan vielä ole saapuneet!

— Kyllä ne ovat, hyvä herra, vastasi nuori mies rauhallisesti.

Herra Bernard katseli ympärilleen ja näki vain nuo tavattoman isot kehykset, jotka jo olivat huolestuttaneet portinvartijaa.

— Kuinka, anteeksi… kuinka? hän änkytti. — En minä näe mitään.

— Katsokaapa tänne, nuori mies vastasi levittäen puitteet ja näyttäen ällistyneelle isännälle suurenmoisen palatsin sisustuksen, jossa pylväät olivat jaspista, seinillä korkokuvia ja suurten mestarien tauluja.

— Mutta huonekalunne, herra Bernard kiisti.

— Ne ovat tässä, selitti nuori mies osoittaen loisteliasta kalustoa, joka oli maalattu palatsiin. Sen hän oli ostanut Bullion-hotellista, missä se oli ollut myytävänä erään seuranäyttämön tavaroiden joukossa.

— Hyvä herra, jatkoi isäntä, — toivoakseni teillä on vakavampiakin huonekaluja kuin nuo…

— Kuinka, nämähän ovat ihan puhdasta rokokoota!

— Käsitätte kuitenkin, että minulla pitää olla takeita vuokrasta.

— Helkkari! Eikö teille riitä palatsi ullakkohuoneen vuokran takuuksi?

— Ei, hyvä herra, haluan huonekaluja, oikeita mahonkisia huonekaluja.

—- Voi, hyvä herra! 'Ei kulta eikä mahonki tee meitä onnellisiksi', on eräs vanhan ajan viisas sanonut. Enkä minä puolestani voi suvaita mahonkia. Se on liian tavallista puuta, sitähän on kaikkialla.

— Mutta tottahan teillä on jonkinmoiset huonekalut, minkälaiset hyvänsä?

— Ei, ne vievät liiaksi tilaa huoneistossa. Kun on tuoleja, ei oikein tiedä minne istuutua.

— Mutta onhan teillä ainakin vuode? Missä te muutoin lepäätte?

— Minä lepään luottamuksessa sallimukseen, hyvä herra.

— Anteeksi, vielä eräs kysymys, sanoi herra Bernard. — Mikä on ammattinne?

Juuri samalla hetkellä palasi uuden vuokralaisen kantaja toiselta matkaltaan ja tuli pihalle. Niiden tavaroiden joukossa, joita hänen kantohihnaansa oli sälytetty, näkyi maalausteline.

— Voi, herra, huusi ukko Durand kauhistuneena, osoittaen maalaustelinettä isännälle, — hän on maalari!

— Niin, taiteilija, sitä aavistelinkin! pääsi vuorostaan herra
Bernardilta, ja hänen tekotukkansa suortuvat nousivat kauhusta pystyyn.
— Maalari? Mutta miksi et tiedustellut, kuka hän oli, jatkoi hän
portinvartijan puoleen kääntyen. — Etkö tiennyt, mitä hän hommailee?

— Helkkari, älähti miesparka. — Hän antoi minulle viisi frangia juomarahaa. Mistäs minä osasin epäillä…

— No pääsettekö te pian selville? nuori mies kysyi vuorostaan.

— Hyvä herra, aloitti herra Bernard kohottaen ponnekkaasti kakkuloita nenälleen, — koska teillä ei ole huonekaluja, ette saa muuttaa tänne. Laki antaa oikeuden hylätä vuokralaisen, jolla ei ole takuuta.

— Entä kunniasanani? kysyi taiteilija arvokkaasti.

— Se ei vastaa kalustoa… saatte hakea asuntoa muualta. Durand palauttaa teille juomarahanne.

— Mitä? sanoi ällistynyt portinvartija. — Minä panin ne rahat jo säästöpankkiin.

— Mutta, hyvä herra, väitti nuori mies, — en voi saada kädenkäänteessä toista asuntoa. Päästäkää minut kattonne alle edes päiväksi.

— Menkää hotelliin asumaan, herra Bernard käski. — Mutta jos kuitenkin, jatkoi hän äkillisen mielijohteen vallassa, — mutta jos haluatte, vuokraan teille kalustettuna sen huoneen, jossa maksamattoman vuokralaisen tavarat ovat. Tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa vuokra maksetaan etukäteen.

— Pyytäisin kysyä, mitä aiotte vaatia komerostanne, sanoi taiteilija, jolla ei ollut muuta neuvoa.

— Mutta se asunto on perin siisti, ja vuokra on kaksikymmentäviisi frangia kuussa, halpa olosuhteihin nähden Se maksetaan etukäteen.

— Sen te jo sanoitte. Moinen lause ei ole toistamisen arvoinen, virkkoi nuori mies taskujaan kaivellen. — Onko teillä vaihtaa viisisataa frangia?

— Mitä? kysyi isäntä ällistyneenä.— Kuinka sanoitte?

— Ei muuta kuin puoli tuhatta! Ettekö ole koskaan nähnyt tällaista, sanoi taiteilija heiluttaen viidensadan frangin seteliä isännän ja portinvartijan edessä, jotka sen nähdessään olivat menettäneet mielen tasapainonsa.

— Annan teille siitä takaisin, jatkoi herra Bernard kunnioittavasti. — Otan siis vain kaksikymmentä frangia, koska Durand on jo saanut teiltä viisi frangia etukäteen.

— Hän saa pitää ne, ilmoitti taiteilija, — sillä ehdolla, että hän joka aamu tulee ilmoittamaan minulle, kuinka mones päivä on, mikä kuun neljännes ja minkälainen sää on ja minkä hallitusmuodon alaisina elämme.

— Voi, hyvä herra! huudahti ukko Durand tehden yhdeksänkymmenen asteen kumarruksen.

— No niin, hyvä mies, saatte olla almanakkani. Menkääpä nyt aluksi auttamaan kantajaani tavaroitteni toimittamisessa perille.

— Lähetän teille kuittinne, sanoi isäntä.

Samana iltana oli herra Bernardin uusi vuokralainen, maalari Marcel, täysin kotiutunut karanneen Schaunardin huoneeseen, joka oli muuttunut palatsiksi.

Sillä aikaa mainittu Schaunard harjoitti ympäri Pariisia rahan metsästystä.

Schaunard oli korottanut vippaamisen taituruuden tasolle. Ottaen huomioon sellaisenkin tapauksen, että hänen pitäisi »kiristää» ulkomaalaisia, hän oli opetellut kaikilla maapallon kielillä, kuinka viittä frangia pyydetään lainaksi. Hän oli perinpohjin tutkinut ne temput, joita kolikot käyttävät päästäkseen pyydystäjiltään piiloon. Ja paremmin kuin luotsi tuntee luoteen ja vuoksen ajat, hän tiesi ne hetket, milloin »vuorovesi» oli korkealla tai alhaalla, ne päivät jolloin hänen ystävänsä ja tuttavansa tavallisesti saivat rahaa. Niinpä olikin sellaisia taloja, joissa, kun nähtiin hänen astuvan sisään aamulla, ei sanottu: — Kas, herra Schaunard, vaan; — Näyttää olevan ensimmäinen tai viidestoista päivä. Helpottaakseen tai samalla tasoittaakseen tuota pakkoveroa, jota hän kävi kantamassa, kun hätä siihen pakotti, kaikilta, joilla oli varaa maksaa sitä hänelle, Schaunard oli laatinut kaupunginosittain ja piireittäin aakkosellisen luettelon, jossa oli kaikkien hänen ystäviensä ja tuttaviensa nimet. Joka nimen viereen oli kirjoitettu suurin summa, jonka heiltä saattoi lainata heidän varallisuutensa mukaan, samoin ajat, jolloin he olivat rahoissaan, ja talon ateriain aika ja ruokien laatu. Paitsi tätä taulukkoa Schaunardilla oli vielä erinomaisesti järjestetty kirjanpito. Siitä näki pienintä murto-osaa myöten hänelle lainatut erät, sillä hän ei tahtonut velkaantua kuin määrättyyn summaan saakka, jonka rahallinen vastine vielä oli erään hänen perittävänsä normandialaisen sedän hallussa. Heti kun Schaunard oli velkaa jollekulle kaksikymmentä frangia, hän- päätti tilin ja maksoi velan täydellisesti yhdellä kertaa, vaikka hänen sitä varten olisi täytynyt lainata pienimmiltä saamamiehiltään. Täten hän säilytti omassa piirissään jonkinlaisen luoton, jota hän nimitti juoksevaksi velakseen, ja kun tiedettiin, että hänellä oli tapana maksaa heti kun hänen omat varansa sen sallivat, tehtiin hänelle mielellään palveluksia, jos vain sopi.

Mutta lähdettyään kello yksitoista liikkeelle koettaakseen saada kokoon välttämättömät viisikahdeksatta frangia, hän ei vielä ollut kerännyt enempää kuin kolme frangia, johon hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli olosuhteiden kirjaimet M, V ja R, sillä koko muulla aapistolla oli kuten hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli olopakosta annettu kieltävät vastaukset.

Kello kuudelta soitti tuima ruokahalu vellikelloa hänen vatsassaan- Hän oli silloin Mainen tulliportin luona, missä U-kirjain asui. Schaunard päätti siis kiivetä U-kirjaimen luo, jossa hänellä aina oli varalla paikka ruokapöydän ääressä, mikäli muuten satuttiin pöytää kattamaan.

— Minne herra menee? huusi portinvartija pysäyttäen hänet

— Herra U:n luo, vastasi taiteilija.

— Hän ei ole kotona.

— Entä rouva?

— Ei hänkään. He pyysivät minua sanomaan eräälle odottamalleen tuttavalle, että he aikovat syödä kaupungilla. Jos te siis olette se, jota he odottivat, on tässä heidän jättämänsä osoite.

Hän ojensi Schaunardille paperipalan, johan U-ystävä oli kirjoittanut:

— Olemme menneet päivälliselle Schaunardin luokse… katu n:o… Tule sinne.

— Hyvä on, mutisi Schaunard itsekseen ja lähti tiehensä, — kun sattuma sekaantuu asioihin, keksii se mainioita huvinäytelmiä.

Sitten Schaunard muisti olevansa vain muutaman askeleen päässä pienestä kapakasta, jossa hän pari kolme kertaa oli aterioinut perin halvalla, ja hän lähti tätä laitosta kohti, joka sijaitsi Mainen viertotien varrella ja joka boheemien piirissä tunnettiin nimellä la Mère Cadet. Se on pieni ravintola ja ruokala, jonka tavallisina vieraina ovat Orléansin tien ajurit, Montparnassen laulajattaret ja Bobinoteatterin nuoret näyttelijät. Kauniina vuodenaikana käyvät Luxemburgin läheisyydessä olevien ateljeiden nuoret tuhertajat, julkisuudesta osattomiksi jääneet kirjailijat, salaperäisten sanomalehtien kynäilijät joukoittain syömässä la Mère Cadetissa, joka on kuuluisa kanipaististaan, oikeasta hapankaalistaan ja piikiveltä tuoksuvasta valkoisesta maalaisviinistään.

Schaunard asettui lehtimajaan. Tämä nimitys annetaan la Mère Cadetissa lautakatokselle, jonka alla pari kolme kuihtunutta puuta levittelee sairaalloisen vihreitä, harvoja lehtiään.

— Kävi, miten kävi, tuumi Schaunard itsekseen. — Minä alan mässätä ja tarjoan itselleni Belsazarin pidot.

Ja enempää viivyttelemättä hän tilasi lientä, puoli annosta hapankaalia ja kaksi puolta annosta paistia. Hän oli huomannut, että kun annoksen näin jakoi, sai ainakin neljänneksen enemmän kuin jos olisi tilannut kokonaisen.

Tällainen tilaus kiinnitti erään nuoren tytön huomiota. Hänellä oli yllään valkoinen puku, appelsiininkukkia hiuksissaan ja tanssikengät jalassa. Jäljitelty pitsiharso heilui hänen olkapäillään, jotka hyvin olisivat saaneet pysyä peitossa. Hän oli laulajatar Montparnassen teatterista, jonka näyttämö ulottui melkein la Mère Cadetin keittiöön. Hän oli tullut aterioimaan Lammermoorin Lucian väliajalla ja lopetteli paraikaa puolella kahvikupillisella päivällistään, johon oli kuulunut vain etikalla ja öljyltä kyllästetty artisokka.

— Kaksi annosta kaniininpaistia, jopa nyt jotakin! hän sanoi hiljaa tarjoilijattarelle. — Se poika elää ylellisesti. Paljonko olen velkaa, Adèle?

— Neljä souta artisokasta, neljä kahvista ja yhden leivästä. Yhdeksän souta.

— Tässä on, sanoi laulajatar.

Ja hän lähti hyräillen:

Se lempi, jonka Herra suo!

— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen henkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi piilossa kirjamuurin takana.

— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard.
— Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta
Lammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa
äänijänteitään etikassa!

— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut henkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä hyvässä maineessa olevaa etikkaa.

Schaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen kanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain etsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan rauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla. Hänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta poskia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen muotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli sysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa näkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat poimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli tähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin leveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean tukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea, leveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli karkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin paperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka alaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa kuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki edessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä kynällä, jota piteli korvansa takana.

— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti viipyy?

— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti on lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra, lisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.

— Ohhoh! pääsi Schaunardilta.

Ja tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen sydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin väliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä äänellä:

— Saisinko pyytää teitä jakamaan kanssani tämän annoksen?

— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän osaanne.

— Riistättekö minulta siis nautinnon saada osoittaa teille ystävyyttä?

— Jos niin on, hyvä herra…

Ja Schaunard kurotti lautastaan.

— Sallittehan, että en tarjoa teille päätä? sanoi vieras.

— Ah, hyvä herra, sitä en suvaitsisi, huudahti Schaunard.

Mutta vetäessään lautasta lähemmäksi hän huomasi vieraan antaneen hänelle juuri sen osan, jonka sanoi haluavansa varata itselleen.

— Kas vain, mutisi Schaunard itsekseen, — tekeekö hän minusta pilaa kohteliaisuudellaan?

— Jos pää on ihmisen jaloin osa, selitti vieras, — niin se on epämiellyttävin kaniinissa. Niinpä onkin paljon ihmisiä, jotka eivät voi sitä sietää. Minun laitani on toisin, minä sitä suorastaan jumaloin.

— Sitten olen kovin pahoillani, sanoi Schaunard, — että olette siitä minun vuokseni luopunut.

— Kuinka… anteeksi, sanoi kirjamies. — Minähän olen pitänyt pään.
Minulla oli äsken kunnia huomauttaa teille…

— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen nenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?

— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen kaniini, huudahti vieras.

— Bice…? kysyi Schaunard.

— … phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de Buffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista ominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt tätä ilmiötä.

Tämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin. Schaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa, tilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi vihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli viinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat kertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia oli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli ammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa, skolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.

Ne vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi, hän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean päällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien kirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka. Mitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä, ettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt, saatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi, ja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa mukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt hukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli kuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan koristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin että hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden joukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.

He lähtivät la Mère Cadetista kello yhdeksän vaiheilla illalla, molemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa keskustelleet ihmiset ainakin.

Colline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla, että saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen Saint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka tunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.

Juuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely kahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies, jonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen. Ikään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli pitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti polvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen hiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä oli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti kättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää. Hänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät, jotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa kiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.

Schaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja isopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.

— Tunnetteko tuon herran? kysyi hän filosofilta.

— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin kirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.

— Sellaiset hänellä ainakin on vaatteet, tuumi Schaunard.

Henkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin neljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten suoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää todisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle otsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton ja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa kuolleista.

— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä, jonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni? No niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että minä olen perheen isä, eikö niin?… Hyvät… Tulen pelaamaan dominoa kahvilaan… Seuratkaa tarkoin selitystäni.

— Antaa mennä, kehotti Rodolphe.

— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin iskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä tartun sanomalehtiin, hyvä… Mitä näenkään? Toinen maalaa asian mustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä siitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne…

— Pelaamaan dominoa, täydensi Rodolphe.

— Joka ilta, jatkoi Mouton. — No, otaksukaamme: Ymmärrättehän…

— Aivan hyvin, vakuutti Rodolphe.

— Luen jonkin kirjoituksen, joka ei vastaa minun mielipiteitäni. Se kiukuttaa minua, se saa minut pahalle päälle, sillä näettehän, herra Rodolphe, kaikki sanomalehdet ovat valheita täynnänsä. Niin juuri, valheita! hän kirkui kaikkein inisevimmällä kurkkuäänellään, — ja toimittajat ovat lurjuksia, roskakirjailijoita.

— Mutta, herra Mouton…

— Niin juuri, lurjuksia, jatkoi virkamies. — He ovat syynä kaikkien ihmisten onnettomuuksiin, he ovat tehneet vallankumouksen ja assignaatit, siitä todistaa Murat.

— Anteeksi, oikaisi Rodolphe, — tahdotte kai sanoa: Marat?

— En, en suinkaan, intti Mouton. — Murat, koska näin hänen hautajaisensa lapsena ollessani…

— Vakuutan teille..,

— Sama, josta on tehty näytelmä sirkuksessa… No!

— Aivan oikein, myönsi Rodolphe, — se on kyllä Murat.

— Mutta sitähän olen teille sanonut koko tunnin! huusi itsepäinen Mouton. — Murat, joka työskenteli kellarissa, hah! Kuulkaas, mitä arvelen. Eivätkö Bourbonit tehneet oikein mestauttaessaan hänet, kun hän oli pettänyt heidät?

— Ketkä? Mestauttaneet! Pettänyt! Mitä? huusi Rodolphe tarttuen nyt vuorostaan Moutonin nappiin.

— No, Marat

— Mutta ei, ei toki, hyvä herra Mouton, vaan Murat! Ymmärtäkäämme toisiamme, pentele vieköön!

— Niin juuri, Marat, se lurjus. Hän petti keisarin vuonna 1815. Sen vuoksi sanonkin, että kaikki lehdet ovat samanlaisia, jatkoi Mouton palaten väitteeseensä, jota hän sanoi selitykseksi. — Tiedättekö, mitä tahtoisin, herra Rodolphe? Kuulkaas, mitä arvelen. Tahtoisin hyvän sanomalehden… En suurta… vaan sellaisen, joka ei puhu loruja… Niin!

— Te olette vaativainen, sanoi Rodolphe. — Sanomalehti, jossa ei olisi loruja!

— No niin, seuratkaa ajatustani.

— Koetan.

— Lehti, joka kertoisi vain kuninkaan terveydentilasta ja maan menestyksestä. Sillä mitä hyötyä on kaikista teidän lehtisistänne, kun niistä ei ymmärrä mitään? Kuulkaapa erästä otaksumaani. Minä olen maistraatin virkamies, vai mitä? Pidän luetteloani, hyvä! No, ihan kuin minulle tultaisiin sanomaan: Herra Mouton, te merkitsette luetteloihin kuolemantapaukset; tehkääpä tästä lähin sitä, tehkää tätä. Mitä sitä ja tätä, tätä ja sitä? No, sanomalehtien laita on ihan samoin, lausui hän päätökseksi.

— Juuri niin, sanoi eräs naapuri, joka oli käsittänyt

Ja otettuaan vastaan onnittelut eräiden toisten vieraiden taholta, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, Mouton palasi jatkamaan dominoaan.

— Olen antanut hänelle läksytyksen, sanoi hän osoittaen Rodolphea.