KRUUNU JA OKAITA

Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809

Kirj.

H. af TROLLE

Suomentanut Lauri P.

Helsingissä 1886, G. W. Edlund'in kustannuksella.

Helsingissä, J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa 1886.

SISÄLTÖ:

Johdanto

I. Maanpakolainen II. Kasvot ikkunassa III. Paras kaikista suosituslauseista IV. Kaarlo XII nousee haudasta. Hän, joka kantoi kruunua V. Neiti Brahelinnassa VI. Kunnianpäivä Siikajoella VII. Kullan voima. Vehkeilyjä VIII. Kuninkaan korkeasti uskottu mies IX. Sanansaattaja X. Esteitä matkalla XI. Yksi koristus Ruotsin kruunusta menetetään, mutta linjalaiva ja rekatti valloittavat sen takaisin XII. Näytelmä metsässä. Meteli leirissä XIII. Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua XIV. Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada aikoihin XV. "Styrbjörn" ja "Hjalmar." Taistelu yöllä XVI. Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle XVII. Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää tämän murheenlaakson XVIII. Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei kenkään ota kruunuasi XIX. Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa ja Oravainen. Ylös Pohjolaan XX. Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja Okaita.

JOHDANTO.

Kolmas liitto, jonka Napoleon oli hajoittanut Austerlitzissa, oli Englannin herkenemättömän ahkeruuden kautta taas virvonnut ja vaikuttamassa. Murretun Itävallan sijaan oli Preussi taas astunut sotanäkymölle yhteydessä Wenäjän ja Ruotsin kanssa. Sodan punainen liekki rasitti taasen Europan maita ja kansoja. Jenan, Auerstädtin ja Hallen tappelutanterilla olivat Napoleon ja hänen marsalkkansa kaunistaneet itseänsä sodan verisillä seppeleillä. Blücher 10,000 miehen kansa oli pakotettu antautumaan. Samalla kertaa oli myöskin ruotsalainen joukko kreivi Mörnerin johdolla saavuttanut saman kohtalon. Tämä joukko oli vihollisuuksien alkaessa lähtenyt ulos Stralsundista, mennyt eteenpäin, mutta preussilaisten tappion jälkeen taas vetäytynyt takaisin — jo ennen Blücheriä — ja kulkenut Lyypekin kautta, mutta Bernadottelta kaarrettuna ja siten eroitettuna ruotsalaisesta Pommerista oli sen täytynyt antautua. Tässä tilaisuudessa Bernadotte, sävyisällä käytöksellänsä vangitun Mörnerin joukon upseereja ja sotilaita kohtaan, hankki itsellensä ystäviä, jotka sittemmin toimivat hänen hyväksensä Ruotsin perintöprinssiä valitessa.

Weichselin ja Niemenin luona oli voittoisa Napoleon murtanut Preussin sotavoiman, ja merkillisessä tappelussa Friedlannin luona sai hän yhtä loistavan voiton yhdistyneistä venäläisistä ja preussilaisista, kuin puolitoista vuotta ennemmin yhdistyneistä venäläisistä ja itävaltalaisista Austerlitzin luona. Jäännökset lyödyistä sotajoukoista pakenivat Niemenin yli, joka oli rajana Preussin ja Wenäjän välillä, odottaen rauhaa, jonka oli mahdotoin enää kauvemmin viipyä. Preussin kuningas Fredrik Wilhelmillä, joka vähän ennen oli sitoutunut kaikin voimin jatkamaan sotaa, kunnes Napoleon kokonaan tulisi ajetuksi Saksasta, ei kaikista valtioistansa enää ollut jälellä muuta, kuin tuo pieni Memelin linnoitus äärimäisellä pohjoisella rajalla. Tähän tuli vielä, että tsaari Aleksanteri, kokonaan jätetty pulaan englantilaisilta ja siitä vihoissansa, ei tahtonut kauvemmin työskennellä liiton hyväksi. Harmissansa ehdotti hän sentähden Wenäjän ja Preussin puolesta aselevon; ja Napoleon hyväksyi sen mielellänsä, koska tarkoitus oli rauhanneuvottelujen alkuunpaneminen.

Napoleon ja Aleksanteri olivat sopineet, että he persoonallisesti keskustelisivat rauhasta ja sen seurauksista Tilsitissä, joka kaupunki sitä varten julistettiin rauhanalaiseksi. Näiden molempien keisarien keskustelujen esineenä oli enemmän Europan valtiolliset asiat, joita he yhteisesti aikoivat johdattaa, kuin oikeat rauhan ehdot. Tilsitissä jaettiin maailman hallinto läntisen ja itäisen keisarin välillä. Aleksanteri kokonaan hurmaantui niistä toiveista, jotka Napoleon kuvasi hänelle; hekumallisen naisen tavalla hän antoi helposti viekoitella itseänsä; ja siten tuli Tilsitissä maailmaan se äpärälapsi, jota kutsuttiin ranskalais-venäläiseksi ystävyyden liitoksi! Maa, joka suurella vallankumouksellansa tärisytti maailmaa ja tuo itsevaltaisen hallituksen maa likistäisivät toisiansa rintoihinsa. Tällainen luonnottomuus, kuinka viehättävältä se valtiolliselta kannalta näyttikin, ei voinut tulla kestäväksi; keinotellusta veljellisyydestä täytyi ennemmin tahi myöhemmin syntyä katkerin vihollisuus.

Paitsi Tilsitin rauhan julkisia sopimuksia löytyi myös kaksi salaista välipuhetta näiden kahden keisariystävän välillä. Ranska ja Wenäjä näissä salaisissa välipuheissa sitoutuivat laajaan ryntäys- ja puolustusliittoon, jonka päätarkoituksena ilmoitettiin olevan rauhan saaminen. Wenäjä välittäisi rauhan Ranskan, Englannin ja Ruotsin välillä, Ranska Wenäjän ja Turkin välillä, jotka silloin olivat sodassa keskenänsä. Jos nämät koetukset menisivät turhaan, ryhtyisivät liittovallat siihen, joka oikeastaan oli ollut koko keskustelujen päämäärä, Wenäjä julistaisi sodan Englantia ja Ruotsia vastaan, yhtyisi mannerkunnan-liittoon ja saisi siten ottaa Suomen Ruotsilta ja Moldaun ja Walakian Turkilta, ehkäpä niin koko maan aina Balkaniin asti, jota vastaan Ranska valloittaisi läntisen Turkinmaan. Sitäpaitse antoi Wenäjä Ranskalle vapauden menetellä tahtonsa mukaan Hispanian, Portugalin ja Maltan kanssa. Sanalla sanoen: Ranska antoi Wenäjälle itäisen ja Wenäjä Ranskalle läntisen Europan altiiksi. Preussi vastusti tätä rauhaa, jonka kautta se menetti melkein puolen alueestansa ja joutui siten, kuin myös sen tavan kautta, millä rauha oli saatu aikaan, aikakautensa syvimpään kurjuuteen.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli sillä välin yhtä katalasti, kuin Englantikin, hylännyt Wenäjän välitykset rauhasta Ranskan kanssa. Hän tahtoi kaikin voimin jatkaa sotaa Napoleonia vastaan, asettui siis sotajoukkonsa etupäähän Ruotsin Pommerissa ja odotti englantilaisten apua, siten esiytyäksensä suurena sotaherrana. Mutta englantilaiset jättivät hänet, samoin kuin muutkin liittolaisensa, pulaan silloin kuin ne parhaiten toivoivat saavansa ei ainoastaan rahoja, vaan myöskin sotajoukkoja. Ministeri Portland kyllä teki suuria varustuksia, mutta ainoastaan ryöstöretkeä varten Tanskaan, jonka kautta tämä maa vähintäkään aavistamatta näki Kyöpenhaminan edustalla Englannin sotalaivaston, joka kuljetti mukanaan englantilaisen sotajoukon ja laski sen maalle Seelannissa; tämän jälkeen sotalaivasto pommitti Kyöpenhaminaa useita päiviä ja pakoitti kaupungin päällikön sovintoon, jonka mukaan tanskalainen sotalaivasto, Kyöpenhaminan satama, kaikki asesäiliöt ja Kronborgin linnoitus jätettiin englantilaisille, jotka veivät mukanansa Englantiin kaiken sen saaliin, mikä voitiin kuljettaa.

Erfurtissa tehtiin uusi sopimus Napoleonin ja Aleksanterin välillä, jossa muun muassa Wenäjälle uudelleen vakuutettiin Suomen valloittaminen. Tapaukset Tilsitissä ja Erfurtissa eivät suinkaan olleet tuntemattomat Ruotsin kuninkaalle, mutta Kustaa Adolf yhtäkaikki kieltäytyi tekemästä rauhaa Ranskan kanssa ja käymästä mannerkunnanliittoon. Wenäjä sentähden vuoden 1808 alussa julisti sodan sekä Englantia että Ruotsia vastaan ja Tanska kernaasti yhdistyi tähän sekä lähetti sen johdosta sotajoukkonsa Norjaan vehkeilemään Ruotsia vastaan. Ranska sitoutui sitä vastaan vartioimaan maata, jossa tarkoituksessa osa Bernadotten sotajoukkoa, johon muun muassa kuului hispanialainen joukko markiisi de la Romanan johdolla, asettui pohjois-Saksasta Juutinmaalle, Fyeniin ja Seelantiin.

Sellainen oli lyhyesti Europan ja meidän maamme valtiollinen asema sinä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa. Olemme edeltäkäsin luoneet tämän pienen historiallisen katsahduksen, ett'ei lukija kertomuksen aikana väsyisi siinä esiytyvien henkilöiden kohtaloiden ohessa liika useihin historiallisiin selvityksiin.

ENSIMÄINEN LUKU.

Maanpakolainen.

Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen onnettomaan sotaan Suomessa 1741—1742, että myöskin tuohon paljon kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.

Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.

Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja kunniamerkit.

Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva, Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja 1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa kultamitalin eli miekanritariston tähden.

Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: Taavetti Koiskinen.

Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla, jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan ja niistä minä en koskaan luovu."

Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen, jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen tuimalla äänellä:

"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" —

"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa, rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta", lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."

Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän pois upseeriensa kanssa.

Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.

Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo vaikuttavan häneen.

Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja valuivat poskille.

"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin palaavan ja kysyy häntä ", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin. Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole — poikaa!"

Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan. Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista kuvaa.

"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty! Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut maahan!"

Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja, suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.

Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin tehtäviin.

Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin, joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.

Jägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla palvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan joukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että yhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous ja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän katkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli suljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko Europassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta aatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja kaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten joukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän yhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi tarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen eroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli kuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten. Häneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia henkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra Robert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri Kaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä oli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut vielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu selville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli tapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle sopimusta hieromaan.

Nuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi ihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana rakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen luonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen kukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa, antautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava hänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin ihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin suotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän helposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle, hän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin: kun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman lopettamiseen.

Mitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut mitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo maininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja vallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja kun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu hänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon korkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa, jolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä. Jos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat, tulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja loistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus ja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän kuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi estää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan rakkautensa.

Koiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen pyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä rikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin taitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä antautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn tyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät loistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan rakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä tavoin petturiksi.

Sota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen sotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä Husulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon upseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä vihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja selittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit kokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen nimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät kirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin mutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja rauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa matkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas, mutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin, kokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten hyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa; Anjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat Anjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli tilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick, Glansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että he onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von Otter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen kanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan tuomiotansa.

Epätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka etsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja häväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän voitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli syöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli kuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki kumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa nimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin. Siinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi parantaa. —

Koiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja sitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.

Hän nousi ylös ja lausui:

"Huomenna matkustan minä kotia. Yksin tulen minä taas vaimoni luo antamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja unhotamme että meillä on ollut — poika."

"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi rikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä uuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää häntä luotanne."

Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän, sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä". Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita, jotka saivat hänen luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä, sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."

Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.

"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.

"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.

"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.

"Ja se kuuluu?"

"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi tuomioni ikuiseksi maanpakolaisuudeksi."

"Pyysitkö sinä tätä armoa?"

"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni, joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."

"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen… "Sinä olet tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle armollinen!"

Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava näky.

"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo, josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"

"Kaksi päivää sitte."

"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä. Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta pikemmin pääsemme täältä sen parempi".

Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut. Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.

Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten. Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen, näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän vanhentunut. —

Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi. Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi. Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla; urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus hävinnyt.

Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.

"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon minä toivon sinun suoraan vastaavan."

"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".

"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?"

Vahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oli Jägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä Katariina Jägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.

"Olen, isäni, minä pistäysin siellä", vastasi nuori mies matalalla äänellä. "Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt saavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä ja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi."

"Ja miten otti hän sinut vastaan?" kysyi isä ja katsoi terävästi pojan kasvoihin.

"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle tervehdykseni ja jätin talon".

"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus, välttääksensä tavata sinua?" kysyi Koiskinen. "Kun sydän on otettu hedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään hyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet alusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena aikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen".

"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia, että asia niin olisi", vastasi nuori mies painavasti. "Neiti Jägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut häneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä aine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi."

"Hän on kokonaan erehdyksessä", ajatteli vanhempi Koiskinen, "mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä," Sen jälkeen sanoi hän: "Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt tulevaisuudestasi?"

"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun ranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen ja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä kuolemaa tappelutantereella." "Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi", vastasi Koiskinen, "mutta minkätähden tahdot juuri etsiä kuolemaa, kun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja hankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun pitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja ja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa, mutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata sen mitä oli rikkonut."

"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa, johon voisin kiinnittyä", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena. "Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin punnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa, vaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja voimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan teille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä sovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja anteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut."

"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi. Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on paras todistus siitä."

"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"

Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen synkkämielisillä katselmuksilla.

"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi, vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja 'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen, saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse — muisto."

"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä. Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään asti, oi, mikä katkera kohtalo!"

"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies. "Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."

"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni. Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."

Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.

" Meidän kotomme!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"

Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.

"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu pesäänsä."

Ratsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa. Suuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen viisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se raivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen poikaansa tervetulleiksi.

"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi", lausui Koiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään… "Kiiruhda nyt emäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla."

Koira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se takaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen, jolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja tumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria Koiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä, korkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä silmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä, niin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.

Ilosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte poikaansa.

"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa palaavan kotia", lausui hän punehtuen ilosta. "Sota on loppunut ja terveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas poikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli mikä vaivaa sinua?"

"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä", vastasi nuori Koiskinen.

Mentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut oivallisen illallispöydän ympärille.

"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?" kysyi rouva Koiskinen tarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. "Nyt on rauha päätetty ja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan."

"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää niinkau'an kuin kuolema sallii", vastasi vanhempi Koiskinen teeskennellyllä iloisuudella. "Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin hänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn mennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä ja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa."

Nuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.

"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä rauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi", lausui äiti. "Mutta, tapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut rukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden elämää, mutta se onkin ainoan poikani."

En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä näiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin. Vanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta hänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja poika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot olivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi matkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi vaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan ja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän tähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen oli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin suuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä maahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.

Neljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului pihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön ja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään. Ne olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona loitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä y.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä pakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä loitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja lappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla sivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän loitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa kohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata sellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja käyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.

Sentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa lausumalla: "terve tuloa, hyvät ihmiset", ja käski heitä tupaan, jossa palvelijat asuivat.

"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot teille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä lahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä kaikissa tilaisuuksissa" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon kuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja ennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla ollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.

"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme", lausui vanhempi Koiskinen, joka nyt tuli tupaan. "Ole terve tullut, mitäs kuuluu?"

"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne alas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme puutetta."

Palvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta nälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.

"Mikä on sinun nimesi?" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.

"Vaimo", vastasi hän.

"Käännyttekö te täältä kotiapäin?"

"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa ja kylissä", vastasi hän. "Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja meillä ei ole syötävää."

Koiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen oli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.

Hän kääntyi taaskin tyttöön.

"Vaimo", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. "Tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen."

"Tahdon, herra", vastasi nuori tyttö, "ja te voitte luottaa minuun."

Maanpakolainen näytti hänelle kirjettä.

"Tämä kirje", sanoi hän, "on menevä neiti Katariina Jägerhornille, asuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen hänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä olen sinulle antanut?"

"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta", sanoi tyttö.

Hän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti piiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut, tuli heidän luoksensa.

"Mitä te puhelette?" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia, teräviä hampaitaan. "Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa tänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne."

Akka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi muutamia epäselviä sanoja.

"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja Taara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne", sanoi hän. "Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan hänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden jumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä. Teppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä juuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita kasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja onnen." Akka viskasi hänen kätensä syrjään. "Te ette ennustaneet juuri loistavaa tulevaisuutta minulle", lausui hän ennustajalle ja antoi hänelle lantin. "Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen", lisäsi hän suruisesti hymyten, "se olisi voinut olla vieläkin huonommin."

Muutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja ottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli tuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon hänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen asti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi pyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja jätti kiiruusti huoneen.

Svärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän vietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä kovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin uhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja kenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle olivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä katkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies oli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon säteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja metsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä joukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen " hyvästi " kuului heidän huuliltansa. "Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi! hyvästi!" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä. Senjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli joen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin, ja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä huiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.

"Hän on poissa", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä. "Jumala olkoon hänelle armollinen!"

"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua nähdä", lausui äiti. "Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta. Minulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on tapahtunut?"

"Sinä saat tietää kaikki, Mariani", vastasi hän. " Häntä säästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää meidän yhdessä kärsiä ja — toivoa!"

TOINEN LUKU

Kasvot ikkunassa.

Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut, vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan, ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat himonneet.

Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi Buxhövden ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti, kreivi Tutschkov, kreivi Kamenski ja ruhtinas Bagration, jotka kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan, että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti myövä kunniansa.

"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa. Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000 miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille. Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto, joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle. Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli. Odotettiin vaan kuninkaan käskyä — mutta turhaan. 16,000 venäläistä oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut johtajana Taavetti eli Jonathan. — — —

Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia, joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet, vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.

Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.

Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät, ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi. Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.

Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää, Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen, kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat maailmaa.

Tämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan sotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte tuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut kirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja tullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän hukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki tiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta. "Hän on kuollut", lausui äiti. "Meidän poikamme ei ole enää hengissä. Surekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin."

"Sinulla on oikein, Maria", vastasi hänen miehensä. "Meillä ei ole enää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha hänelle!"

Tästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat aviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa tunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli kädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.

Niin oli vuosia tullut ja mennyt. Aika, tuo suuri lääkäri oli vähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema kerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon kovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.

Arvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan. Uunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itse Koiskinen tarkasteli sapelinsa terää.

"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa halkaista ryssännahkaa", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja näytti hänelle sapelin terää. "Terässä on vielä pari syvää lovea, jotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain lähdemme."

"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista", vastasi Svärd, "ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun te löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja moskovalaiset suinpäin pakenivat."

"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää", vastasi vanhus hehkuvin silmin, "Vanhan ja nuoren täytyy käydä taistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa istua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina Kemistä mereen asti."

"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi panna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille", lausui kirkkoherra totisena. "Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha ja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi sen kestävyyttä?"

"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen valmisna murtaumaan rajan yli", vastasi vanhus säteilevin silmin. "Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun 70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään heikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat raudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on uudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä käteni väsy miekan käyttämisestä."

"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on moitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?" lausui kirkkoherra. "Kuka suojelee häntä?"

"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen puoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein", vastasi vanhus. "Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä hän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä suoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät kaikki."

"Niin, niin, Koiskisella on oikein", huokasi hänen vaimonsa. "Jos hän olisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen, mitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?"

Koiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli tulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää ikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun, luuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin pari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.

"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä leikitteleikse ivallaan", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen tuijotti ikkunan ruutuun. "Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin ruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma. Nyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku venäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi jotakin."

Hän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään näkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului joelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien pilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi kirkkaassa kuutamossa.

"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee hyvin lämmitetyksi", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota entiselle paikallensa. "Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto ovat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea matkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät ja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin."

"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen pitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa sisällä", lausui kirkkoherra. "Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta varmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti kansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon."

"Kyllä sinulla on siinä oikein", vastasi Koiskinen, "mutta luultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä joku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo tukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen muonasäiliöihin avoinna."

Tätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen ikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot kuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään ruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi hän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He yhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisen näky antoi aihetta moniin kertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan kuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden kanssa.

Jo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja Svärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan kuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä Koiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui kirkkoherra:

"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut luopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen ja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa tehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen tavoin pesen minä käteni."

"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta", vastasi Koiskinen hymyillen. "Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan Kymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja vanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen, joka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko puhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne olisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata."

Ystävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi, muuta ei hän voinut sanoa.

Varhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä. Koiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos vihollinen tulisi tervehtämään. "Kasakat ovat arkoja raukkoja", sanoi hän, "te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja heinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä ei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon vielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät jäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja olkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen istunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke päästäkseni pienistä vammoista."

Hän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella satulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen jäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset jättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi kinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan hevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen vaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan vaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri lumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan ystäväänsä rekeen.

"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme nähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme", lausui Koiskinen. "Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa, sillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän eteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta vaan, äläkä menetä rohkeuttasi."

Sillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin, tahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan, jonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi kertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.

* * * * *

Autiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen kylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen ja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella tuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka oli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi, sillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden täytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja sitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin ratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan hevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla ystävällisillä sanoilla.

Ratsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, vaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä ruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa vaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi kaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja miellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean otsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun merkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli tapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja saavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta, ikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa oli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa pitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada tahtonsa täytetyksi.

Hänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä kumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten puvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla vuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten, ylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu. Kaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin ympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan pistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja tuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui kannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea karvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an alta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä peitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut ja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta ainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis kokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin Suomen sotaväessä.

Päivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että hevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat korallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön ja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli kohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä kimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen, samalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta valosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko näytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi puiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät loistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.

Ratsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa ja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties kova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi kuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan Pohjola voipi tarjota.

"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu", huudahti ratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka hänessä nyt liikkuivat. "Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan sitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän maan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta ja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja afrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta ja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi."

Nuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä muutamia minuutteja.

"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa, jossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle", sanoi hän itseksensä. "Siellä luulen myös saavani tietää, minne sotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan."

Hän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut muutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.

Ratsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä taloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän suuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet kuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa keskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset. Avoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä ratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota. Useita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen luoksensa.

"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?" kysyi hän mieheltä. "Olen matkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt."

"Se tuskin on mahdollista", sanoi mies matalalla äänellä. "Myöhään eilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta kasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa ja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet hirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset viholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän kintereissänsä."

"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen ruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli", vastasi ratsastaja kummastuneena siitä, mitä oli kuullut. "Wenäjän sotaväki on vielä rajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja heidän miehensä?"

"Upseerit ovat kestikievari-huoneessa ja odottavat aamiaistansa ja miehistö on, kuten näette, tässä viereisellä pihalla juoden ja reuhaten", sanoi mies. "Meidän on täytynyt hankkia heille suuri joukko lintuja ja tappaa härkä, sillä kestikievarin varat pian loppuivat Tuommoinen rasitus tuntuu vaikealta, mutta hätä ei lakia tunne."

"Se on oikein teille, kun teillä ei ole siksi miehuutta, että ajaisitte roistot täältä pois", sanoi ratsastaja äreästi ja hyppäsi hevosensa selästä. "Joka antaa varkaan tulla huoneesensa, tulkoon kernaasti varastetuksi."

"Ei meillä ole aseita", vastasi mies.

"Eikö teillä ole heinähankoja, nuijia ja kirveitä?" kysyi muukalainen melkein vihaisena.

"Onhan meillä niitä, mutta…"

"Pidä minun hevostani", sanoi ratsastaja ja keskeytti puheen talonpojan kanssa. "Olen heti takaisin."

Hän meni pihalla seisovien talonpoikien joukkoon ja puheli heidän kanssansa. Hän mahtoi puhua heille jotakin tärkeätä, sillä he kuuntelivat tarkasti ja heidän synkät muotonsa kirkastuivat.

"Niin sen pitää käydä", sanoi hän lopuksi. "Teettekö niin eli ei?"

"Kun te vaan tahdotte lähettää molemmat upseerit, niin kyllä me kasakoista huolen pidämme", vastasi yksi talonpojista. "Me varmaan lyömme jok'ainoan heistä kuoliaaksi."

"Sitte se on päätetty välillämme", lausui ratsastaja iloisella äänellä. "Olemme ensimäiset, jotka tappelemme vihollisen kanssa ja annamme heille matkapassin. Kunnia siitä tulee Kuivasen kylän asukkaille ja siitä puhutaan koko maassa. Toimikaa vaan viisaasti ja joutusasti ja voitto on meidän."

Talonpojat kiiruhtivat pois. Ratsastaja meni hevosensa luo ja käski tinkkimättä panemaan sen talliin ja ruokaa eteen. Sitte otti hän pistoolit satulankoteloista, pani ne vyöhönsä ja meni kestikievarihuoneesen.

Kapakkahuoneessa oli vaan kaksi henkilöä. Yksi heistä oli itse kestikievari ja toinen oli matkustavainen, joka oli istunut erään pöydän ääreen. Isäntä oli murheellisen ja alakuloisen näköinen. Odottamattomat vieraat olivat ryöstäneet hänen ruokavaransa, tyhjentäneet viimeisen viinatilkan ja nyt paistettiin upseereille aamiaiseksi talon viimeistä kanaa. Sentähden ei ollut ihmekään, jos isäntä, Martti Lokkonen, oli surullisen näköinen ja kirosi sekä ruotsiksi että suomeksi.

Matkustajamme meni isännän luo, sanoi hyvänhuomenen ja pyysi ruokaa ja ruukun olutta.

"Olen matkustanut koko yön", sanoi hän, "ja hyvä aamiainen maistuisi erittäin hyvin näin kylmällä ilmalla. Joutukaa, hyvä isäntäni, minulla on kiire."

"Sitte saatte odottaa siksi kuin ehdin käydä hankkimassa jotakin", sanoi isäntä hiljaisella äänellä. "Piru lähetti tänne illalla vieraita, jotka ovat tyhjentäneet sekä ruoka-aitan että kellarin. Minä olen onnetoin, hävitetty. Mitä teen?"

"Te valehtelette mies", lausui muukalainen ja katsoi terävästi isäntään. "Kyökistä löyhkää paistin haju ja minun nenäni ei petä?"

"Se on minun viimeinen kanani, jota valmistetaan heidän 'Ylhäisyyksillensä'", vastasi isäntä perin hiljaa. "Pappilasta on minun täytynyt hankkia viiniä ja vehnäistä ynnä muuta hyvään aamiaiseen kuuluvaa. Kärsimättömyydellä odottavat he tarjoamista. Kuulkaa vaan, miten ne huutavat ja kiroovat!"

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, jotka huusivat isäntää. Martti Lokkosen puukengät kalisivat lattiaan, kun hän kiiruhti tiedustamaan mitä heidän "Ylhäisyytensä" käskivät.

Matkustavainen, joka istui pöydän ääressä ja pureksi kynsiänsä, purskahti nauramaan ja katseli matkustajaamme.

"Te nauratte, herrani, mutta minä en suvaitse että minuun katsotaan ja nauretaan", lausui muukalainen ylpeällä äänellä. "Olette paksu ja lihava ja voitte ilman aamiaista ja päivällistä elää ihroillanne, mutta minä sitä vastaan tarvitsen molempia."

Pöydän ääressä istuva matkustavainen, jonka rehottavan punanen naama oli hyväluontoisen ja iloisen näköinen, nauroi uudelleen ja samalla, ikäänkuin sattumasta, näkyi pitkä miekka hänen lyhyvien ja vääräin sääriensä välistä.

"Minä nauran yhtähyvin teille kuin itsellenikin", sanoi hän vähän sorahtavalla äänellä. "Ajattelen näet, että kun molemmat olemme nälkäiset ja hyvä aamiainen noille herroille tarjotaan, niin me hyvin yksinkertaisesti annamme heidän ylhäisyyksillensä matkapassin ijäisyyteen ja otamme aamiaisen itsellemme. Eli mitä sanotte siitä?"

"Olen päättänyt yksin syödä sen paistetun kanan ja juoda ne pappilasta tuodut viiniputellit", sanoi ratsastaja ystävällisellä äänellä. "Kana on liika pieni jaettavaksi ja sentähden ai'on sen pitää yksinäni."

"Se ei ole oikeudenmukaista", sanoi paksu mies, "eikä myöskään kansalaisen kohtelemista. Heidän Ylhäisyyksiänsä on kaksi ja me otamme yhden heistä kumpikin".

"Minä tarvitsen suosituskirjeen kenraali Klerckerille päästäkseni vapaaehtoisena Porilaisten rykmenttiin, joka on urhoollisin koko Suomen sotaväessä", vastasi ratsastaja, "ja kaksi venäläistä vangittua eli tapettua upseeria on hyvä suosituskirje. Paitse sitä tahdon teille sanoa, että nimeni on Kustaa Ranck, Kutajan kartanosta Pohjois-Karjalassa, ja että tarvittaessa voin käyttää sekä pistoolia että miekkaa."

"Minun nimeni on Roth, vältvääpeli Ruoveden komppaniassa Porin rykmenttiä", sanoi paksu mies, "ja voin kehua samasta taidosta kuin tekin. Mutta kun te välttämättömästi tarvitsette suosituslausetta ja siinä, teillä mahdollisesti on oikein, niin käyttäkää hyväksenne. Olisin tarvinnut vaan vähän olla liikkeessä ja sentähden toivoin saavani olla mukana leikissä."

"Sitä voin kyllä teille tarjota, ell'ette pidä vähäarvoisena kasakkain tappamista", vastasi Ranck ja selitti muutamilla sanoilla sopimuksensa talonpoikien kanssa. "Nyt luultavasti jo talonpoikamme ovat aseilla varustetut ja kun saavat teidät johtajaksensa, niin on voitto varma."

"Tarjouksenne otan mielelläni ja kiitän ilmoituksestanne", sanoi vääpeli noustessansa ja kiinnitti miekkavyötä paremmin ympärillensä. "Nyt kannetaan juuri paistia heidän ylhäisyyksillensä, niin että teidän on pidettävä silmällä, milloin aamiainen on valmis. Jos olisitte niin jalomielinen, että jättäisitte minullekin lasin viiniä ja kanan säären, niin olisin teille erittäin kiitollinen."

Hän kumarsi ja jätti huoneen. Kohta kuulikin Ranck isännän sanovan vieraillensa, että pöytä oli katettu.

Ranck veti miekkansa ja pani sen kainaloonsa, otti jännitetyn pistoolin kumpaseenkin käteensä ja meni sen huoneen ovelle, jossa viholliset olivat. Yht'äkkiä avasi hän oven selki selälleen. Molemmat upseerit olivat juuri aikeissa kiinnittää ruokaliinoja leukansa alle ja käydä pöytään istumaan, kun Ranck, kantapäästä kiireesen asti aseilla varustettuna, näkyi ovella ja pauhaavalla äänellä huusi:

"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista, sillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne luo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa kummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne heti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme."

Huoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä. Aseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa. Kohtaus oli heille aivan odottamatoin.

"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele", sanoi toinen upseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis ampumaan. "Teidän käytöksenne on epäritarillista."

"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne", sanoi Ranck kiivastuneena. "Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien talonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa, teidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi tästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte sitomaan nämä herrat."

Tämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi kuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa takaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa itsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän otsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja katsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle aamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut juoda molempien vankiensa maljaa. "Dobra" [Hyvä], sanoi yksi upseereista ilkeästi nauraen, "toisen kerran tulee meidän vuoromme kiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!"

Ranck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto estivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen uutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut ja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista iskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti vartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi venäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän miehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti, niin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.

Ranck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka hyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä, ja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta, mikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin vahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin talonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.

Vasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin neuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut asiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan siellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt saatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa joukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan. Kuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka vangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue läksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä hevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin ja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.

"Odottakaa, herrani!" huusi hän. "Minun pitää välttämättömästi puhua teidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!"

Ranck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja piiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck matkueen kanssa näkymättömissä.

"Se oli hänen muotonsa, jonka näin katsovan ikkunasta sisään", mumisi Koiskinen yksinänsä. "Ei varmaan se ollutkaan mikään kuvituksen iva, sen voin vaikka vannoa."

Vanha veteraani kummastui, kuin sai kuulla mitä oli tapahtunut. Iloissansa liijottelivat talonpojat paljon, jokainen kehui ja suurenteli omaa urhoollisuuttansa ja sankariteoksiansa. Vanha Koiskinen oli Kuivasella yötä. Hän makasi rauhattomasti ja uneksui ikkunasta näkemistänsä kasvoista.

KOLMAS LUKU.

Paras kaikista suosituslauseista.

Kun Ranck ja vankimatkue saapuivat Suomen sotaväen leiriin, Hämeenlinnaan, olivat joukot valmisna jatkamaan peräytymistä pohjoseen päin, sen sijaan kuin toivottiin saatavan odottaa vihollista ja käydä taisteluun, jota jokainen sotamies halusi ja sentähden kovalla murinalla ilmoitti tyytymättömyyttänsä päällikkyyttä vastaan.

"Meitä vaan viekotellaan", huusivat sotamiehet. "Me emme tahdo enää peräytyä, vaan tavata vihollista järjestetyssä tappelussa. Meitä häväistään, jos tätä vielä saadaan jatkaa."

Heille vastattiin:

"Kenraali Klercker on luvannut Hämeenlinnan ympärillä vastustaa vihollista. Meidän aseemme eivät ole häväistyt. Elimäellä ovat Uudenmaan rakuunat puolustaneet asemaansa, kunnes vara-aitat saatiin tyhjennetyiksi. Artjärvellä on Turun rykmentti evesti Flemingin johdolla lyönyt viholliset takaisin. Orimattilassa on Adlercreutz, jonka päälle Bagration yön aikana ja 36 asteen pakkasessa hyökkäsi, silloinkuin hän vähimmän odotti vihollista, Turun ja Porin pataljoonien kanssa pajunettiloilla lyönyt vihollisen takaisin. Okeroisissa on Hämeenlinnan rykmentti samalla urhoollisuudella estänyt päälletunkeuvan vihollisen voiman. Vasemmanpuolinen armeja seuraa kohta veljiensä esimerkkiä. Kenraali ei syö sanaansa."

Sotamiehet uskoivat tämän ja nurina lakkasi toistaiseksi.

Venäläisten vankien tuonti herätti suurta huomiota leirissä, ja niinhyvin upseerit kuin sotamiehetkin kiirehtivät saamaan selvityksiä Rothilta. Hän kertoi Ranckin urhoollisesta käytöksestä ja antoi Ranckille koko kunnian tästä onnistuneesta yrityksestä. Tämän kautta tuli Ranck jo ensi hetkestä mielihyvällä ja kunnioituksella leirissä vastaanotetuksi. Upseerit pyysivät häntä aamiaiselle ja hänelle toimitettiin hyvä asunto nyt saamansa ystävän, vääpeli Rothin kanssa, joka ilolla jakoi sekä asunnon että ruokansakin Ranckin kanssa.

Päälikkökunta oli asettunut kaupungin ulkopuolelle ja Ranckin tarkastuksen alla lähetettiin Kuivasella otetut venäläiset upseerit sinne tutkittaviksi ja antamaan tietoja vihollisen asemasta. Ranck kutsuttiin heti kenraalin luo ja sai hänelle kertoa, kuinka venäläisten upseerien vangitseminen oli tapahtunut. Lyhyesti kertoi hän mitä oli tapahtunut, ja kun hän muutamilla ivallisilla sanoilla mainitsi siitä aamiaisesta, joka venäläisiltä "ylhäisyyksiltä" oli mennyt sivu suun, oli kenraali parhaimmalla tuulella ja nauroi täyttä kurkkua onnistuneelle kujeelle.

Kaarlo Natanael af Klercker oli siihen aikaan 74 vuoden vanha, kunnianarvoisen ja jalon näköinen ja oli koko soturi-aikanansa tullut kuuluisaksi kiitettävästä ja kunniarikkaasta tavastansa. Jo sodan alussa oli hän osoittanut lujaa päättäväisyyttä, erinomaista järjestyskykyä ja isänmaatarakastavaa miehuutta, niin että hän, jos olisi saanut olla päällikkönä, olisi ehkä pelastanut Suomen Ruotsille. Hänen aikeensa, että niinkau'an kuin mahdollista puolustaa rajaa, taikka ell'ei se onnistuisi, sitte koota sotajoukko Hämeenlinnaan ja käydä siellä pääkahakkaan, osoitti yhtäpaljon viisautta kuin taitavuutta sota-asioissa. Miten tämä kaunis aikomus meni myttyyn saamme edempänä nähdä.

"Minkä palkinnon saan antaa teidän kauniista urotyöstänne?" kysyi kenraali Ranckilta, joka seisoi hänen edessänsä. "Urhoollisuuden mitalin esimerkiksi? Se kaunistaa aina miehen rintaa, kun se on saatu todellisesta ansiosta."

"Moinen onnistunut sattuma ei ansaitse sellaista palkintoa ja sen vuoksi en voi sitä vastaanottaa", sanoi Ranck teeskentelemättömällä arvoisuudella. "Mutta minulla on yksityinen pyyntö teille, herra kenraali, ja jos te sen myönnätte, on se oleva suurin palkintoni."

"Sanokaa, ystäväni, ja jos minun vallassani on teidän pyyntönne täyttäminen, niin mielelläni teen sen", vastasi kenraali ystävällisyydellä, joka suuressa määrässä kohotti hänen kunnioittamistansa.

"Yksinkertainen pyyntöni on päästä vapaa-ehtoisena Suomen sotaväkeen", lausui Ranck. "Olen hyvin tottunut aseiden käyttämiseen ja luulen voivani täyttää sotilaan velvollisuudet. Tällä hetkellä tarvitsee Suomi kaikkien poikiensa toimintaa ja rakkaus isänmaahan on kehottanut minua tulemaan leiriin."

Kenraali katsoi suopeasti häneen. — Selvästi näkyi, että hän oli mieltynyt Ranckiin ja hän vastasi:

"Teidän pyyntönne myönnän mielelläni. Kaikki vapaaehtoiset ovat tervetulleita, sillä, kuten sanoitte, tarvitsemme kaikki voimat. Mihin rykmenttiin haluatte, sillä ei kukaan rykmentin päällikkö kieltäydy teitä vastaanottamasta, kuin olette niin kunnollisesti esittäneet itsenne?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin saada paikan Porin rykmentin henkivartija-pataljoonassa, vastasi Ranck. Sillä rykmentillä on hyvä nimi ja siinä on mainio palvella."

Kenraali hymyili.

"Te ette valitse huonointa osaa itsellenne", lausui hän painolla. "Porilaiset ovat urhoja, joita voidaan verrata entisiin kaarlolaisiin. Kuumuus ja kylmyys, nälkä ja jano eivät vaikuta näihin karastuihin luonteisiin. Henkivartija-pataljoonaan, jolla on päällikkönä majuri Eek, kuuluu ainoastaan valittua väkeä. Ne ovat sotajoukkomme musketöörit [pyssymiehet], jotka valitaan urhoollisimmista, kuolemaa pelkäämättömimmistä ja toimellisimmista miehistä."

"Minä en tule laimin lyömään velvollisuuttani ja koetan ansaita tämän kunnian", vastasi Ranck tulisesti, "ja olkaa vakuutettu, Herra Kenraali, että pidän pyhänä lupaukseni."

"Istukaa ja odottakaa muutamia silmänräpäyksiä, sillä olen käskenyt majuri Eekin tulemaan luokseni ja tahdon itse esittää teidät hänelle. Tavallisesti valitsee majuri itse sotamiehet pataljoonaansa. Hän on hyvin nirso siinä, mutta kyllä saamme hänet taipumaan."

Ranck istuutui ja oli vähän harmissaan siitä, ett'ei häntä pitemmittä mutkitta otettu siihen rykmenttiin, johon hän oli pyrkinyt. Mutta kenraalin hyväsydäminen ystävällisyys poisti koko harmin hänestä. Hän huomasi ett'ei kenraali tahtonut menetellä ominpäin, herättääksensä rykmentin päällikön tyytymättömyyttä ja siten menettää hänen hyväntahtoisuuttansa Ranckia kohtaan.

Kenraali oli juuri aikeessa antaa tuoda molemmat venäläiset upseerit tutkittavaksi, kun ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs vasta saapunut upseeri pyysi päästä sisään.

"Se käypi päinsä, sillä majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd, jotka ovat kutsutut olemaan läsnä vankien tutkinnossa, eivät ole vielä saapuneet", vastasi kenraali. "Antakaa upseerin tulla sisään."

Jonkun minuutin perästä astui sisään vanha mies ja kumarsi syvästi kenraalille, jonka kuultiin iloisesti huudahtavan:

"Sehän on Koiskinen, urhoollinen asekumppanini monissa kunniarikkaissa taisteluissa; onpa hauskaa taas tavata", lausui Klercker ja syleili sydämellisesti vanhusta. "Usein olen puhunut sinusta, sinä urhoollisin urhoollisimpien joukossa, mutta en uskaltanutkaan toivoa tapaavani sinua enää. Molemmat olemme vanhat ja kylliksi valmistuneet niittomiehen viikatteelle."

Koiskisen nimeä mainitessa oli Ranck kääntänyt kasvonsa toisanne päin ja asettunut selin puhuviin.

"Isänmaa on vaarassa ja minä olen kiiruhtanut ilmoittamaan itseäni vapaa-ehtoisena ja pyytämään vanhaa paikkaani rakuunoitteni seassa", vastasi Koiskinen. "Tuntematta itseäni vähääkään rasitetuksi olen ratsastanut aina Pulkista tänne asti. Tuo ratsastus ei ollut erittäin mukavaa, mutta se osoittaa, että nuo täytetyt 70 vuotta eivät paljon hartioita paina. Semmoisilla miehillä, kuin te ja minä, on ruumis raudasta ja teräksestä. Tautia ei meillä ole ollenkaan ja itse kuolemakin kunnioittaa meitä."

"Sinulla näyttää olevan oikein, rakas ystäväni, mutta kumminkin tarvitsemme mekin lepoa kokonaisen vaivoistarikkaan elämän perästä. Tarjoumustasi kunnioitan suuresti ja kummastelen sinua, mutta vielä enemmän tahtoisin säästää henkeäsi, jonka ai'ot panna altiiksi sodan vaiheille. 70 vuoden vanhana on oikeus jo levätä."

"Mutta tätä te itse, kenraalini, ette noudata", vastasi Koiskinen. "Teillä ei ainoastaan ole ylipäällikön tärkeät velvollisuudet, mutta myös ja'atte leirielämän vaivat sotamiestenne kanssa. Te itse annatte meille veteraaneille kauniin ja seurattavan esimerkin."

Koiskisen puhuessa oli Ranck mennyt viereiseen huoneesen, jossa hän tarkasti kuunteli kenraalin ja hänen vanhan asekumppaninsa keskustelua. Ei sanaakaan jäänyt kuulematta hänen tarkkaavilta korviltansa ja syvä liikutus kuvautui hänen kasvoillensa.

"No niin, en tahdo enempää vastustaa astumistasi meidän riveihimme", lausui kenraali lopuksi. "Sinun upseerivaltakirjasi vanhaan rykmenttiisi on huomis-aamuna valmisna. Muutaman päivän, perästä keräytyy kaikki joukot Hämeenlinnaan, jossa ai'on kohdata vihollista järjestetyssä tappelussa. Hyvästi siksi, toivon kohta tapaavamme toisiamme."

Ranck kuuli oven sulkeutuvan vanhuksen jälkeen ja meni taas huoneesen. Kohta senjälkeen tuli majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd. Kenraali kiiruhti esittämään Ranckin majorille, ja kertoi tuon kauniin urotyön, jonka hän oli tehnyt Kuivasen kestikievarissa, sekä esitti Ranckin pyynnön päästä vapaa-ehtoisena majurin henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä. Kenraali sanoi olevansa iloinen, jos majuri myöntäisi Ranckin pyynnön ja tahtoisi ottaa hänet rohkeiden urhoinsa riveihin.

Majuri Eek, miellyttävä kasvoiltaan, korkea otsanen ja pieni mies, kiinnitti terävät silmänsä Ranckiin ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän asti. Tämä tarkastus mahtoi olla Ranckin eduksi, sillä majuri lausui, että hän parhaiten tapauksella Kuivasessa oli esittänyt itsensä ja että hän mielellään ottaa hänet korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan.

Ranck punastui ilosta ja kiitti muutamilla hyvin valituilla sanoilla. Korpraalina oli hänellä jo jonkunlainen päällikkyys, vaikka se tosin oli hyvin pieni. Ranckin käytöksestä ja ulkonaisesta olennosta huomasi, että hän oli saanut kasvatuksen, ja Eekin tutkivat silmät huomasivat sen. Lausuttuaan muutamia kehoittavia sanoja, antoi kenraali Ranckille merkin jättämään huoneen.

Ranck aikoi juuri hypätä satulaan, palataksensa Hämeenlinnaan, kuin Koiskinen, seurattuna Svärdiltä, meni hänen ohitsensa. Ranck ei ollut huomaavinansakaan vanhuksen tutkivaa silmäystä, kun Koiskinen äkkiä seisattui hänen sivullensa.

"Suokaa anteeksi, herra, jos teen teille erään kysymyksen", sanoi vanha upseeri liikutettuna, "kysymyksen, johon toivoisin teidän vastaavan."

Näitä sanoja kuullessa tulivat Ranckin kasvot kuolon kalpeiksi, hänen satulan nupussa oleva kätensä vapisi ja hiljaisella äänellä hän vastasi:

"Kysykää, herra, tehkää hyvin."

"Olitteko tämän Helmikuun 12 päivän illalla Pulkin talossa, joka on Kymin joen länsirannalla?" kysyi Koiskinen.

"En, herra, sillä tulin tänne Pohjois-Karjalasta ja tieni on kulkenut aivan vastakkaista suuntaa", vastasi Ranck vakaasti.

"Ja kumminkin olitte te Kuivasessa, joka on Tamperen tien varrella", lausui Koiskinen. "Minä näin itse teidän, kun läksitte kestikievaritalosta."

"Siinä teillä on aivan oikein, mutta selvitys myöskin on aivan käsillä", vastasi Ranck ja puhui hyvin levollisella äänellä. "Kun tiet olivat minulle tuntemattomat, eikä minulla ollut karttaa, josta olisin nähnyt oikean suunnan, niin erehdyin pimeässä ja siten tulin väärälle tielle. Nimittämässänne kartanossa en ole ollut ja vielä vähemmän 12 päivänä Helmikuuta, sillä silloin makasin Heinijärvellä yötä ja sen seikan muistan hyvin tarkoin."

"Sitte olen minä erehtynyt niissä kasvoissa, jotka näin ikkunassa", lausui Koiskinen ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. "Suokaa anteeksi vanhan ukon kysymys ja onnea matkallenne."

Ranck vastasi jäähyväisiin, hyppäsi nopeasti satulaan ja ratsasti kiireesti talosta.

Kun hän tuli leiriin, istui Roth teltassansa.

"No, kuinka kävi asianne?" kysyi vääpeli ja ojensi hänelle kätensä.

"Oivallisesti! Minä pyrin vaan sotamieheksi, mutta minä otettiin korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä", vastasi Ranck. "Se oli kumminkin jotakin."

"Korpraalista voipi asteittain nousta kenraaliksi", sanoi Roth myhäillen. "Jos vaan saamme tapella, niin kyllä arvo pian nousee. Tappelun perästä on aina mahdollisuus päästä kukon askel eteenpäin. Mutta tässä on lasi lämmintä lökäriä ja lampaan käpälä. Vanha palvelijani Smäll on hankkinut molemmat. Luultavasti on pitkillä kynsillään nipistänyt lampaan jostakusta talonpojan talosta. Se tulee hänen omalletunnolleen. Smäll on oivallinen sotarosvo ja hän tuntee tarkoin, ett'ei milloinkaan tapella huonommin kuin tyhjällä mahalla."

Ranck istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Muutamat tiedustelijat, jotka ovat olleet ulkona, sanovat nähneensä venäläisiä meidän läheisyydessä", vastasi Roth. "Mutta luultavasti on se vaan väärä huhu."

"Meidän laiskurielämämme on rohkaissut vihollista ja kummallista on, jos he antavat meidän olla hätyyttämättä", vastasi Ranck. "Huomenna lähden omin neuvoin ulos tiedustelemaan. Ehkä on onni mukanani."

"Sitte seuraan teitä", vastasi Roth. "Neljä silmää näkevät aina paremmin kuin kaksi ja semmoiset pienet seikkailut ovat minun mieleeni."

"Minä ai'oin juuri pyytää teitä mukaani", lausui Ranck. "Meidän pitää hankkia ruokaa hevosillemme. En millään ehdolla tahdo luopua hevosestani. Se voipi minulle olla suureksi hyödyksi, sillä vaikka kuulun jalkaväkeen, tahdon väliin olla ratsastaja. Se armo pitää minun hankkia itselleni."

Teltan ulkopuolelta kuuluvat surkeat avun huudot keskeyttivät heidän puheensa. Ranck ja vääpeli kuuntelivat tarkasti.

"Se on Smäll, joka huutaa", sanoi Roth. "Mitä on tekeillä? Hän on vahva ja miehuullinen, joka ei pelkää ottaa miestä kauluksesta. Meidän pitää saada tietää mitä siellä tapahtuu."

He kiiruhtivat ulos teltasta.

Kun tulivat ulos, näkivät he, miten Smäll raukka loikoi lumessa ja miten eräs jättimäinen upseeri miekan lappeella säälimättömästi suimi häntä selkään ja vähän väliin potkaisi häntä. Smäll huusi surkeasti ja väänteli itseänsä kuin mato, jättiläisen häntä rääkätessä.

Silmänräpäyksessä juoksi Ranck esiin ja asettui upseerin ja hänen uhrinsa väliin. Jättiläinen katsoi häneen raivosasti ja kohotti sapeliansa aikoen iskeä Ranckia. Mutta pikemmin kuin me ennätämme kertoa, väänsi viimeksi mainittu aseen upseerin kädestä ja viskasi sen kau'aksi taaksensa.

"Koira", karjui upseeri, "tämä rohkeus tulee sinulle kalliiksi. Jos et tunne, kuka minä olen, niin tahdon sinulle sanoa, että nimeni on vapaaherra Otto Fleming ja että rutistan sinut kuin linnun kynsieni väliin."

"Roisto olet itse, kun rääkkäät turvatonta sotamiestä, kelvotoin upseeri olet sinä, joka käytät itsesi noin ainaisesti", vastasi Ranck vihasta hehkuen. "Älä ojennakkaan pitkiä käsiäsi, sillä silloin saat tekemistä minun kanssani."

Jättiläinen kiljui vihasta ja nosti Ranckia kohti molemmat nyrkkinsä, jotka olivat kuin kaksi moukaria, lyödäksensä hänet maahan. Suuri joukko sotamiehiä, jotka olivat kuulleet huudon ja melun, oli kokoontunut molempain taistelijain ympärille. Smäll nousi ylös ja kertoi kumppaneillensa, miten häntä oli rääkätty. Fleming oli sivukulkiessaan kysynyt häneltä jotakin, ja kun Smäll ei ollut heti seisattunut, niin oli hurja upseeri syössyt hänen luokseen, lyönyt hänen maahan ja raa'immalla tavalla rääkännyt häntä.

Sotamiehet murisivat tyytymättöminä.

"Tällä tavoinko meitä sotamiehiä kohdellaan", huusivat he. "Paleltua ja hikoilla on meidän asiamme, mutta meitä ei saa eläimen tavoin rääkätä."

Fleming ei kuullut näitä lauseita. Sokeassa raivossaan koetti hän lyödä vastustajaansa päähän, mutta taitavalla sivulle hyppäyksellä vältti Ranck lyönnin ja salaman nopeudella hyppäsi hän upseerin päälle, löi häntä nyrkillänsä otsaan, niin että hän molisten kaatui maahan.

"Bravo", huusivat sotamiehet. "Se oli suomalainen isku, joka vältti. Pidä hyvänäsi, se oli hyvin ansaittu."

Fleming nousi ylös. Suuri mustanpunanen kuhmu näkyi keskellä otsaa ja antoi hänen raivoisille kasvoillensa hirveän nä'ön.

"Kuka te olette ja mikä on teidän nimenne?" huusi hän Ranckille, joka vastasi:

"Kustaa Ranck, vapaa-ehtoinen korpraali Porin henkivartija-pataljoonassa, mutta ei vielä sotalakien alainen."

"Sitte saatte hengellänne maksaa käytöksenne ja sen häpeän, jonka olette tehneet päälliköllenne", huusi Fleming vihan vimmassa.

"Tämän häpeän poistamiseen annan teille tilaisuutta, jos teillä on rohkeutta mitellä miekkaa kanssani", vastasi Ranck ylpeästi. "Huomenna, tahi milloin tahdotte, olen valmis ja ell'ette suostu minun vaatimukseeni, olette kurja raukka."

Sotamiehet ilmoittivat kovalla äänellä tyytymyksensä.

"Minä en taistele alhaisempani kanssa", vastasi Fleming kalpeana vihasta. "Sota-oikeus saa ensin teidän kanssanne tekemistä ja sitte piiskuri."

"Teidän täytyy tapella kanssani, minä annan kunniasanani sen päälle", huusi Ranck poismenevälle kerskailijalle. "Kyllä minä asetan ylpeytenne eli menetän henkeni."

Hän ja Roth menivät telttaan.

"Tämä oli ikävä sattuma, joka voi tuottaa teille paljon harmia", sanoi vääpeli. "Fleming on tunnettu erinomaisen vahvaksi ja huimapäiseksi, jonkatähden hänellä on ollut joukko verisiä seikkailuja. Hän on aina päässyt vapaaksi, sillä sellaisista te'oista ei ylhäisiä syytetä. Te menettelitte jalosti ja oikein, siitä ei ole puhumistakaan. Te voititte sotamiehet puolellenne, mutta pahoin pelkään, että saatte upseerit vihamiehiksenne. Yhdenlaiset lapset leikkivät parhain yhdessä, eikä korppi nouki silmää toiselta korpilta."

"Minä menen heti päällikköni majuri Eekin luo ja kerron hänelle tapauksen", lausui Ranck. "Se on välttämätöin ennenkuin Fleming ennättää pahentaa asian. Se on varma, että hänen täytyy käydä kaksintaisteluun kanssani. Olen antanut kunniasanani sen päälle ja sitä ei saa rikkoa."

"Sitte teillä pitää olla erityiset keinot, jos voitte pakoittaa häntä siihen", vastasi Roth, "sillä upseerien kuntatunne ei myönnä esimiehen taistella alhaisemman kanssa. Se on kyllä totta, ett'ette ole vielä sotamies, mutta minä epäilen sittenkin teidän onnistumistanne."

Ranck vaan hymyili vastineeksi. Niinpian kuin hän oli järjestänyt pukunsa, meni hän kaupunkiin etsimään päällikköänsä. Majuri asui kauppias Holmilla. Hän oli juuri tullut kenraalin luota, kuin palvelijansa ilmoitti, että Ranck pyysi päästä sisään.

"Anna hänen tulla", lausui majuri.

Ranck astui sisään.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Eek ystävällisesti. "Jos ehkä olette jo kyllästynyt sotapalvelukseen, niin ei teidän vastaanottotodistuksennekaan ole vielä valmis. Te näytätte liikutetulta, puhukaa vapaasti ja pelvotta."

Ranck selvitti kohtauksen Flemingin kanssa. Majuri kuunteli tarkasti hänen sanojansa, hänen kasvonsa synkistyivät ja olivat hyvin ankarat ja totisen näköiset.

"Ja nyt, herra majuri, olen totuudenmukaisesti kertonut seikkailuni", lopetti Ranck kertomuksensa. "Kunnioittamalla rohkenen anoa teidän apuanne saadakseni korvausta. Kaikki sanovat teidän olevan kunnian ja oikeuden miehen ja nuhteettoman upseerin, johon ei turhaan vetouta."

"Sitä ei tehdäkkään, mutta tässä asiassa en voi tehdä mitään", vastasi majuri. "Se oli onni teille, ett'ette vielä seiso sotamiesten rivissä, Minä melkein neuvon teitä luopumaan sotaväestä, sillä on luultava, että tämän tähden saatte ikävyyksiä. En tällä tahdo sanoa, ett'en hyväksyisi teidän tekoanne. Päinvastoin olisin menetellyt aivan samoin kuin te. Minä säälittelen mitä on tapahtunut, mutta en tiedä millä teitä auttaisin."

"Mutta missä muussa euroopalaisessa sotajoukossa kieltäytyisi upseeri antamasta hyvitystä alhaisemmallensa, jota hän on loukannut", vastasi Ranck harmissansa. "Ranskan sotajoukossa kantaa jokainen marsalkansauvaa rensselissänsä ja palveluksen ulkopuolella ovat kaikki kansalaisia."

"Voipi olla, mutta suhde meillä, pahasti kyllä, on aivan toisellainen", vastasi majuri. "Jos olisitte yhdenarvoinen, niin varmaan täytyisi hänen tapella teidän kanssanne."

Ranck näytti miettivän silmänräpäyksen. Syvä liikutus ilmaantui hänen kalpeille kasvoillensa, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta.

"Herra majuri", lausui vihdoin Ranck, "minulla olisi salaisuus uskottava teille, joka, jos te sen tahdotte vastaanottaa, tulee johonkin määrin tasoittamaan suhteen vastustajaani. Mutta sen luottamuksen voin jättää ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Ja se on?" kysyi majuri.

"Että te upseerin kunniasanalla ja kansalaisen kristillisellä uskonnolla lupaatte, ett'ette kenellenkään, olkoon se kuka hyvänsä, puhu siitä, mitä teille ilmaisen, vaan säilytätte sen salaisuutena yksinänne."

"Sen lupaan teille ja lupaukseni on pyhä", vastasi Eek käsi sydämellä.

Ranck kumarsi. Sitte avasi hän ylhäältä alas asti napitetun nuttunsa ja osoitti vasempaa puolta rinnastansa. Majuri säikähti, meni Ranckin luo ja kuiskasi:

"Mitä tämä merkitsee?"

Ranck otti esiin ja antoi majurille kaksi useammalla sinetillä varustettua paperia.

"Olkaa hyvä ja lukekaa", sanoi hän.

Eek otti paperin ja luki. Kun hän oli lopettanut, olivat hänen kasvonsa hyvin kummastuneen näköiset. Hän kumarsi Ranckille ja antoi paperit takaisin.

"Voiko vapaaherra Fleming vielä kieltäytyä antamasta minulle hyvitystä?" kysyi Ranck.

"Ei, herrani", vastasi Eek, ja kumarsi taas. "Minä voin kunniasanallani todistaa, että te arvossa olette täydellisesti hänen vertaisensa, ja voin lisätä, että, ellei hän tämän selvityksen jälkeen tahdo tapella kanssanne, täytyy hänen tehdä se minun kanssani. Oletteko nyt tyytyväinen?"

"Täydellisesti herra majuri ja kiitän teitä hyvyydestänne ja osanottavaisuudestanne, jota olette minulle osoittaneet. Jos en kaadu, niin toivon kaksintaistelun jälkeen saavani teiltä sotamieheksiottotodistukseni, eikö niin?"

"Hyvin kernaasti, mutta herra eves…"

"Mitä, johan unhotitte lupauksenne", lausui Ranck hymyillen. "Mitä olette nähneet, pitää olla kuin ette olisi mitään nähneet ja mitä olette lukeneet, pitää olla unhotettu."

"Tapahtukoon tahtonne", vastasi majuri. "En pyydäkkään selvityksiä menettelemisestänne. Olkaa tervetullut joukkoomme. Nyt menen etsimään vapaaherra Flemingiä ja esitän hänelle teidän vaatimuksenne. Itse tulen yhdeksi todistajaksenne ja hankin myöskin toisen. Hyvästi siksi ja heti saatte tietää, miten asia on päättynyt."

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja erosivat. Kun Ranck tuli telttaan, oli vääpeli laastaroimassa Smäll-raukan haavoja. Jättiläisen miekka oli pahoin pidellyt hänen selkäänsä, niin että se nyt oli enemmän sinisen kuin punasen näköinen.

"Kuka hankkii meille nyt ruukun olutta eli palan ruokaa syötäväksi?" lausui vääpeli surullisella äänellä ja osoitti Smälliä. "Semmoista ruu'an laittajaa ei löydy koko leirissä. Me saamme kuolla nälkään!"

"Smäll saapi lohduttaa itseänsä, sillä hänen kärsimyksensä pian tulevat kostetuksi", vastasi Ranck. "Ehkä tämän kivun ja tuskan antaja ei jää itsekään osattomaksi."

"Teidän välillänne siis tulee kaksintaistelu?" kysyi Roth.

"Niin ainakin toivon, sillä majuri Eek lupasi puolestani toimittaa asian."

"Sitte olette joko loitsija eli suurempiarvoinen kuin näytätte olevan", lausui Roth hyvin kummastuneena. "Jos se taistelu tulee toimeen, niin tulette te koko sotajoukon sankariksi!"

Vähän myöhemmin tuli sanantuoja majurilta ja toi Ranckille kirjeen, jonka hän kiiruusti avasi. Kirje sisälsi seuraavat rivit:

'Herrani!

Kaksintaistelu teidän ja vapaaherra Flemingin välillä tapahtuu huomenna edellä puolen päivän Hämeenlinnan ulkopuolella olevalla Karkun arentitilalla. Aseena tulee käytettäväksi sapeli. Teidän todistajiksenne tulen minä ja luutnantti Taavetti Koiskinen. Aika on määrätty kello 11:sta.

Ystävyydellä Johan Fredrik Eek.'

"Taavetti Koiskinen", mumisi Ranck. "Miksi valitsi hän juuri hänen. Joko on se Jumalan tahto eli sallimus, joka tuopi tuon vanhuksen taas minun tielleni. Mutta yhdentekevä minulle, josko hän eli joku muu." Hän ojensi kirjeen Rothille. "Lukekaa", sanoi hän, "ja sanokaa sitte, olenko pitänyt sanani eli en."

Roth luki ja antoi kirjeen takaisin.

"En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, mutta mitä ajattelen, sen pidän salaisuutenani", lausui vääpeli. "Te olette loitsumestari, hyvä korpraalini. Mutta tuolla on sen tappelijan sapeli, jonka te otitte häneltä. Minä annoin ottaa sen korjuun. Eikö ole paras lähettää ase hänelle, kun hän tarvitsee sitä huomenna?"

Ranck nyökäytti päätään myönnytykseksi. Hän pyysi majurin sanansaattajan sivukulkiessaan jättämään sapelin Flemingin asuntoon; sapelin lappeesen oli piirustettu Flemingin vaakuna. Lopun päivää vietti Ranck vääpelin seurassa ja kirjoitti pari kirjettä. Yksi kirjeistä oli osoitettu Ranskan marsalkalle, Massenan herttualle ja toinen luutnantti Taavetti Koiskiselle. Molemmat kirjeet pisti Ranck taskuunsa ja pyysi Rothin lähettämään kirjeet osoitteen mukaan, jos hän itse kaatuisi, johon Roth myös suostui.

"Fleming on erinomainen miekkailija ja te teette oikein, kuin epäilette taistelun päättymisestä", lausui vääpeli, "ei sentähden, että epäilisin teidän miekkailijataitoanne, vaan hänellä on enemmän kestävyyttä ja voimaa. Hänen röyhkeytensä ja huimapäisyytensä ovat rajattomat. Evesti Klaus Flemingin poikana, joka omistaa suuren joukon tiloja, on hän sangen rikas. Kerran oli hän ollut ajelemassa ja antanut kuskillensa jonkun käskyn, mutta joko kuski ei ollut kylliksi orjamainen eli miten lienee ollutkaan, seuraus vaan oli, että vapaaherra otti pistoolinsa ja ampui heti avonaisesta vaunun ikkunasta kuskinsa kuoliaaksi. Tämän jälkeen pakeni Fleming Wenäjän puolelle, vaan palasi sittemmin kohta takaisin ja jäi syyttämättä. Jonkun ajan oli hän vankina Wiaporissa. Hän näet vahtiparaatissa huviksensa löi komppanian päällikköä, kapteeni Tigerstedt'iä korvalle, niin että tämä heti kaatui. Sota-oikeus tuomitsi hänen pyyhittäväksi pois rullista, kolmen vuoden vankeuteen ja maanpakolaisuuteen. Kuningas vahvisti tuomion, mutta, kuin sota alkoi, pääsi hän taas vapaalle jalalle. Nyt on hän taas tullut sotaväkeen ja alusta alkaen esiintynyt epäkunniallisesti pieksemällä minun Smäll-raukkaani. Minä suon hänelle kaikkea hyvää ja se olisi oikein hyvin, jos te antaisitte hänelle jonkun muistomerkin."

"Kyllä koetan parastani", vastasi Ranck levolle mennessään. "Huomiseksi päätetty tiedustelumatkamme saapi jäädä toiseen päivään. Vihollinen pysyy kyllä hiljaa. Pakkanen on ääretöin ja tiet melkein mahdottomat kulkea. Tunnen itseni niin viluiseksi, kuin loikoisin paljaan maan päällä. Ehkä saamme mekin, kuten Kaarlo XII, lämmittää telttojamme tulisilla kanuunankuulilla."

Kun Ranck seuraavana aamuna heräsi, näki hän Rothin kattavan pöydälle hyvää aamiaista, jonka herkkuinen haju saatti hänet hyvälle tuulelle. Vääpelin pienet punaset silmät säteilivät ilosta ja hänen kasvoistansa näkyi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä. Hän siveli kiiltävää leukaansa ja tirkisti väliin kumppaniinsa, eikö hän virkkaisi mitään.

"Ihme ja kumma", huusi Ranck, kuin näki vääpelin ottavan suuresta korista ja asettavan pöydälle karotillisen herkkuisaa pihvipaistia. "Ihme ja kumma", kertoi hän, "onko Smäll jo niin parantunut, että on voinut olla ulkona varastamassa näin varhain?"

Roth kohautti olkapäitään.

"Ei, se polonen itse on tämän pihvipaistin näköinen eikä voi liikuttaa käsiään eikä jalkojaan", vastasi vääpeli, "ja sentähden hänellä ei ole mitään osaa tähän kestiin. Aamiaisen lähetti tänne majuri Eek ja samalla ystävällisen tervehdyksen korpraalille. Hän tietää, mitä kaksintaistelija tarvitsee. Tässä on pullo viiniä ja ruukku olutta. Tulkaa syömään, kumppani, ennenkuin jumalanlahjat paleltuvat jääpalasiksi."

"Sepä oli ystävällinen teko", lausui Ranck. "Majuri Eek on miesten mies, jonka hyväntahtoisuutta en voi kylliksi kiittää."

"Hänen kaltaisiansa löytyy Suomen sotajoukossa useampia, mutta myös hänen vastakohtiansakin", vastasi Ranck. "Ajan henki on vielä semmoinen, että ihmisarvoa vähän arvostellaan. Moni upseeri pitää virheenä sotamiehen eli alhaisemman hyvyydellä kohtelemista. Mutta kylliksi tästä. Minä juon maljan teidän menestyksellenne ja asianne onnistumiselle. Hevosemme ovat hyvin ruokitut ja minä seuraan teitä Karkkuun. Ehkä voin olla teille avuksi, jos sattuisi tarvis tulemaan."

Ranck kiitti ja kilisti rehellisen vääpelin kanssa, jota kohtaan hän tunsi erinomaista ystävyyttä. Rothin kunnioitettu sota-ura ei ollut vielä alkanut. Myös hänkin oli verhoova nimensä kunnialla ja voittava sijan Suomen sotajoukon ja sankarien historiassa.

He lopettivat ruokailemisensa, ja viisaan emännän tavoin pani Roth ruo'an jäännökset säästöön toista ateriaa varten. Ruokavarojen saaminen leiriin oli hyvin vähäinen ja kuljetusneuvot huonossa kunnossa.

Kaksintaistelun aika oli läsnä ja kello 10 läksi Ranck ja vääpeli Hämeenlinnasta Karkkuun. Ratsastajamme kulkivat sotamiesjoukkojen ohitse, jotka heitä ystävällisesti tervehtivät. Nämä sotilasraukat olivat huonosti puetut ja heidän vaatteuksensa monesta kohtia repaleiset. Suuri joukko heidän kumppaneistaan oli yövahdissa palelluttanut jalkansa ja kätensä ja loikoivat nyt hospitaalissa. Klercker teki parastansa huojentaaksensa heidän vaivojansa, mutta apuneuvot olivat perki vähäiset. Miehuuden säilyttämiseksi sotilaissa oli taisteleminen välttämätöin.

Kun Ranck ja vääpeli tulivat arentitilalle, ei siellä vielä ollut muita. Puolen tunnin odotuksen perästä näkyi joukko ratsastajia maantiellä lähestyvän kartanoa. Siinä oli Fleming, hänen ja Ranckin todistajat ja lääkäri. Vapaaherran otsan ympärillä oli musta side. Majuri Eek esitti todistajat Ranckille ja tervehti häntä ystävällisellä kädenlyönnillä. Fleming ei ollut huomaavinaan vastustajaansa. Talon piha, jossa taistelu oli tapahtuva, oli suuri ja avara ja lumesta vapaa. Vanha Koiskinen katsoi usein Ranckiin ja tämä, joka ennen oli välttänyt hänen silmäyksiään, katsoi vakavasti vanhukseen. He vaihtoivat keskenänsä muutamia kohteliaita sanoja, jotka eivät sen enempää merkinneet.

Todistajat mittasivat molempien aseet. Ranckin miekka oli noin kaksi tuumaa pitempi kuin hänen vastustajansa, jonkatähden Fleming ei sitä hyväksynyt.

Koiskinen ojensi sapelinsa ja lausui:

"Tehkää hyvin ja mitatkaa tämä sapeli. Jos se hyväksytään, niin tarjoon sen herra Ranckille. Kunniarikkaat muistot ovat yhdistetyt tähän aseesen. Se on ollut yhdessätoista pääkahakassa ja tehnyt hyvästi palveluksen. Sen lape on hyvä ja terä katkaisee hiuskarvankin."

Ranck kumarsi ja kiitti. Koiskisen sapeli oli yhdenpituinen Flemingin sapelin kanssa. Kun Ranck otti vanhuksen sapelin, näytti hänen kätensä vapisevan, jonka Koiskinen huomasi ja se ei häntä miellyttänyt.

"Jos hän pelkää, on hän hukassa", mumisi vanhus itsekseen. "Hänen vastustajansa on vahva ja väsyttää hänet. Järkähtämätöin rauhallisuus ja tarkka silmä vaaditaan, jos mielii voittaa."

Molemmat vastustajat seisoivat vastatusten ja valmisna, aseet alaslaskettuina.

"Ennenkuin alotan taistelun", lausui Fleming, "toivon, että herra majuri Eek näiden herrojen kuullen ja kunniasanallansa ilmoittaa, että tämä herra arvossa on minun vertaiseni ja ett'en alenna arvoani, jos taistelen hänen kanssansa."

"Hän on kaikin puolin teidän arvoisenne, sen vakuutan sotilaan uskollisuudella ja kunnialla", vastasi majuri kovalla äänellä.

"Sitte alotamme taistelun", lausui Fleming.

Todistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät sapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa aikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä, niin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti hän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko sukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä taistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin tiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien käsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä huusi hän:

"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan olkanne!"

Ranck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi vihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se ennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä haava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.

Koiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:

"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs toinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta huomaan erehtyneeni."

Haavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri ja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut kuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää vastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa uudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis täyttämään milloin hyvänsä.

Kun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:

"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta, jonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua voittamaan."

Koiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli antanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin miekkailija-opettajan nimen.

"Jokapäiväinen harjoitus antaa taitavuuden", vastasi Ranck hymyillen, "ja minä olen nuoruudestani saakka harjoitellut muutamien ystävieni kanssa aseen käyttämistä." Sitte meni hän majuri Eekin luo ja kiitti siitä avuliaisuudesta mitä hän hyväntahtoisesti oli tehnyt.

"Onnittelen teitä asian päättymiseen", vastasi majuri. "Te olette antaneet hyvän osoitteen kelpaavaisuudestanne henkivartija-pataljoonaan. Nyt saapi röyhkeä Fleming kau'an aikaa loikoa seppeleillään. Te teitte jalosti, kuin säästitte hänen henkensä, sillä yhtähyvin olisitte voineet antaa hänelle iskun päähän kuin johonkuhun muuhunkin paikkaan."

Mutta sen päivän seikkailut eivät olleet vielä loppuneet. Paitse lääkäriä, joka jäi haavoitetun luo, olivat muut taistelussa läsnäolleet juuri nousseet hevosiensa selkään, kun rumputus ja kova ampuminen kuului kaupungista ja sotajoukot huomattiin olevan liikkeessä.

"Panen henkeni pantiksi, että vihollinen ahdistaa meidän leiriämme ja tunkeutuu kaupunkiin", huusi majuri. "Nopeasti tielle, hyvät herrat."

Hän kannusti hevostansa ja kaikki kiiruhtivat kaupunkiin, josta yhä vaan kuului ampuminen.

Hämeenlinnaan tultua näkivät he leirin liikkeessä. Vihollisen odotettiin tulevan suurta maantietä myöten kaupunkiin, mutta se tulikin suoraan etelästä talvitietä. Majuri Reuterskjöld oli aamusella sangen varhain mennyt yhden Turun pataljoonan osaston kanssa tiedustelemaan ja pimeällä jäällä olivat kasakat ympäröinneet hänet ja vaativat häntä antaumaan. Vastaus oli: "seis! rynnätkää!" jonka jälkeen hän pajunettiloilla ajoi vihollisen pakoon. Wenäjän ratsumiehet koettivat tunkeutua kaupunkiin, mutta työnnettiin takaisin parooni Stackelbergilta ja vetäytyivät takaperin. Koko asia supistui vaan vähäpätöiseen kahakkaan, joka kumminkin muistutti: olkaa varoillanne! päällikkökunnalle pitämään vihollisen liikkeistä tarkempaa vaaria kuin tähän asti.

Kulovalkean tavalla levisi leirissä uutinen tapahtuneesta kaksintaistelusta ja Ranckia kiitettiin sanomattomasti. Kaikellaisia arveluita laskettiin tuosta vapaaehtoisesta sotamiehestä, mikä mies hän oikeastaan oli, sillä pidettiin aivan mahdottomana, että ilman arvoa ja nimeä oleva Karjalainen voisi saada taistella vapaaherraisen upseerin kanssa. Vanha Koiskinen ei ollut vähimmän kummastunut. Hän aprikoi ja vaivasi turhaan aivojansa saadaksensa selville tuon salaisen pimeyden, joka Ranckia verhosi. Hän kääntyi majuri Eekin puoleen, jonka luuli varmaan tietävän jotakin, vaan sai vastineeksi:

"Älkää kysykö, sillä en osaa antaa mitään selvityksiä. Ainoan minkä tunnen on se, että Fleming ei ole tehnyt mitään etikettivikaa hyväksyessään Ranckin taisteluvaatimuksen. Siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa."

"Hm! kummallista tämä on", mumisi Koiskinen itsekseen. "Kasvot Pulkin ikkunassa, hänen tapansa sapelia käyttäessä, kasvu ja vartalo näyttävät minusta sopivan yhteen, mutta ei muut. Minä olen lapsellinen hulluttelija, jota vallitsee vaan yksi ajatus ja sitä on minun vaikea saada päästäni."

NELJÄS LUKU.

Kaarlo XII nousee haudasta. Hän joka kantoi kruunua.

Suurin osa läntisestä sotajoukosta oli vähitellen kokoontunut Hämeenlinnan ympärille, paikkaan, missä Klercker tahtoi odottaa vihollista ja käydä taisteluun. Koko sotaväki paloi miehuudesta ja taistelun himosta. Nyt ei enää peräydytä, vihollinen ei saa enää ivata ja pilkata Suomen sotilasta, joka hänelle kääntää selkänsä. Kaikki kärsimykset olivat unhotetut, sillä nyt oli aika käsissä, jolloin tuli toimia ja taistella kaikin voimin isänmaan edestä.

Niin toivottiin ja iloittiin, mutta toivo oli pian katoova ja ilo muuttuva suruksi ja kirouksiksi.

Maaliskuun 1 päivä 1808 tuli Suomelle onnettomuuden ja häväistyksen päiväksi, sillä silloin tuli leiriin Wilho Mauritz Klingspor päästämään ylipäällikön virasta tuota isänmaatansa rakastavaa ja miehuullista Klerckeriä, tuota kokenutta ja kelvollista sotilasta, joka oli osoittanut olevansa täysin kehkeytynyt siihen korkeaan tehtävään, joka hänelle oli uskottu.

Heti saivat asiat toisen käänteen. Ei enää tullut kysymystäkään tappelusta. "Peräytykää, peräytykää" oli uuden ylipäällikön lempilause. Sotaneuvottelussa koetti Klercker kaikella tavalla osoittaa, että kaikin mokomin piti koettaa taistella ja pani seitsenkymmenvuotisen päänsä pantiksi asian onnistumisesta. Mutta Klingspor ei ottanut näitä syitä korviinsakaan, vaan antoi 6 päivänä Maaliskuuta koko sotajoukon marssia pohjoiseen päin. Sotamiehet itkivät harmista ja moni heistä särki aseensa. Suruisella sydämellä pakoitettiin Suomen sotilaat ilman miekaniskua jättämään suurin osa maatansa vihollisen valtaan. Milloin oli peräytyminen loppuva, missä aikoi Klingspor seisattua?

Majuri Eek oli käymässä kenraali Klerckerin luona. Vanha sotilas oli alakuloinen ja surullisen näköinen. Sotajoukko kulki Pohjanmaalle ja vihollinen seurasi kintereissä.

"Minulla olisi pieni apu pyydettävä teiltä, herra majuri", lausui kenraali. "Aikeeni on lähettää kuninkaan luo lähettilään selvittämään mitä olen tehnyt ylipäällikkönä ollessani. Useampia tärkeitä asiakirjoja tulee mukaan ja sentähden tarvitsen hyvin luotettavan miehen. Korpraali Ranck on juuri sellainen mies, joka ei pelkää kuumaa ei kylmää, vettä eikä tulta ja häntä pyytäisin saada lainata teiltä sanansaattajakseni."

"Hyvin kernaasti, herra kenraali", vastasi majuri. "Ikävystyneenä peräytymiseen ja kun ei pääse kahakkaan vihollisen kanssa, on varmaan Ranck suurimmalla mielihyvällä ottava tämän toimen. Minä suosin erittäin paljon häntä. Se mies ansaitsee suvaitsemista."

"Jo ensi hetkestä pidin hänestä erittäin paljon", lausui kenraali, "ja hänen asiansa Flemingin kanssa ei ole sitä ollenkaan vähentänyt. Lähettäkää hän minun luokseni, niin saan puhua hänen kanssansa."

Ranck tuli ja otti ilolla täyttääksensä kenraalin antaman toimen. Naantalista piti hänen mennä Ahvenanmaalle ja sieltä jäitse Ruotsiin. Kenraali varusti hänet pulskilla matkarahoilla ja kolmantena päivänä oli Ranck jo matkalla, ratsastaen hyvällä hevosellaan. Asiakirjat oli hän ommellut sisusnuttunsa vuorin väliin. Erotessansa Rothista sanoi hän:

"Hyvästi kumppani ja kiitos hyvästä kumppanuudesta. Kun palaan lähetysmatkaltani, niin luultavasti saan teitä etsiä Oulusta ei Kemistä. Klercker ei voinut tehdä minulle parempaa hyvää työtä, kuin lähettää vähän ilmailemaan. Pääni on ollut jo niin kau'an pohjoseen päin käännettyvä, että se tarvitseekin hiukan kääntämistä."

"Oikein puhuttu", vastasi vääpeli ja puristi sydämellisesti kumppaninsa kättä. "Minä olen myös aikonut tehdä muutosta. Minä koitan toimia omin neuvoin, sillä ei tämä kelpaa enää mihinkään."

* * * * *

Kertomuksemme viepi meidät Ruotsin pääkaupunkiin kuningattaren luo, joka kuvastelee kauniita kasvojansa Mälarin sinisessä vedessä.

Käykäämme Ruotsin kuninkaan linnassa, mahdollisesti saadaksemme nähdä, mitä kuningas toimii näinä sotaisina aikoina. Sota raivosi Suomessa, ranskalaiset ja tanskalaiset uhkasivat hyökätä Skåneen; mihin toimiin oli kuningas ryhtynyt vaaraa poistaaksensa ja lähettääksensä apua urhoollisille Suomalaisille? Hän lähetti heille kerrassaan kelvottoman ylipäällikön, joka oli onnettomin lahja, minkä hän voi antaa. Itse sulkeutui hän linnaansa Tukholmassa, tutki Jung Stillingin ja muiden kiihkoilijain salaisia oppeja ja eleli vaan toivossa, että joku henkimaailman ilmestys ilmoittaisi hänelle sotajärjestelmä-aatteen, jonka avulla hän karkoittaisi ja voittaisi vihollisensa.

Kuningas istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja kalpeat kasvonsa ovat käännetyt paperiin, johon hän on piirustellut salaoppisia merkkejä. Tölppömäisillä silmäyksillä katselee hän näitä kuvioita, jotka sisältävät niin paljon hänelle salaista viisautta. Kurja, eksynyt houru, sinä et ole arvollinen kantamaan kruunua. Miettivien salaoppisten joukossa on sinun paikkasi eli myös jossakin luostarikammiossa, jossa maailman melusta vapaana ja rauhassa saat vaivata päätäsi selittämättömien väitöksiesi suorittamisella.

Jätämme tämän kiihkoilevan miehen ja menemme edemmäksi linnan käytäviä myöten. Kuulemme raikasta naurua ja iloisia ääniä yhdestä linnan huoneista. Naurun, pilan ja ilon kuuluminen Europan synkimmästä hovista, josta hymy on kartoitettu ja jossa ilo on harvinainen vieras, on niin tavatonta, ett'emme uteliaisuudesta malta olla ovea avaamatta, nähdäksemme ketä nuo rohkeat ovat, jotka uskaltavat häiritä kuningasta hänen synkissä unelmissaan.

Oi, minkä näön näemme! Olemme tulleet nuoren kuningattaren, tuon kauniin Badenin Fredrika Dorotea Wilhelminan yksinäiseen huoneesen. Kauniimpaa, elävämpää ja rakastettavampaa kuningatarta ei koskaan ole istunut Ruotsin valta-istuimella. Hän elähyttää kaikki muut paitse kuninkaan, joka on ynseä ja kylmä hänelle niinkuin muillekin. Merkillinen vastakohta on tämän korkean parin käytöksessä; toinen iloinen, kohtelias ja avosydäminen kaikille ja miellyttävällä katseella; toinen ylpeä ja ynseä, tölppömäisillä silmäyksillä.

Nuori kuningatar on vielä vallaton iloinen lapsi, jota hänen puolisonsa ei voi kärsiä. Vähän ennen tuloamme ovat yhtä nuoret ja elävät hovineidet vedelleet häntä tuolilla ympäri huonetta. Tämä leikki on juuri loppunut ja kuningattarelle on juohtunut uusi tuuma mieleen. Hän lausuu iloiselle ja rakastettavalle kamariherrallensa, parooni X:lle.

" Mon cher baron[rakas parooni], millä nyt huvitteleimme?"

"Teidän majesteettinne on varmaan lukenut Rhodon jättiläiskuvasta", kysyi X. kumartaen.

"Luonnollisesti, mutta mitä on entisen ajan seitsemällä ihmetyöllä tekemistä meidän leikkiemme kanssa?"

"Hyvin paljon, teidän majesteettinne, sillä minä esitän, että minä rupean Rhodon jättiläiskuvaksi ja teidän majesteettinne hovineitien kanssa ovat sen alatse purjehtivia laivoja."

" Ah charmant![Oivallista!] Siitä tulee erittäin hauskaa", huusi kuningatar, jonka mielestä ehdotus oli alkuperäinen. "Mutta miten se käypi päinsä, että saamme teidät, herra parooni, jättiläiskuvaksi? Meidänhän pitäisi kulkee teidän jalkojenne välitse, sillä sitenhän tekivät ne laivatkin, jotka kulkivat todellisen jättiläiskuvan alatse?"

"Se käypi hyvin helposti", vastasi iloinen hovimies. "Tässä on kaksi kantakiveä ja ne nostan minä keskelle lattiaa, nousen niiden päälle, panen yhden jalan yhdelle ja toisen jalan toiselle kantakivelle, nostan pääni ylös, ojennan oikean käteni, jossa olen pitävinäni palavaa tuli-astiaa, ja jättiläiskuva on valmis!"

"Ihanaa", huusi kuningatar nauraen. "No herra jättiläiskuva, oletteko valmis?"

"Silmänräpäyksessä, teidän majesteettinne." Sanottu ja tehty! Muutamien minuuttien kuluessa nosti parooni X. kantakivet, nousi niiden päälle ja otti sellaisen aseman, kuin historia kertoo Rhodon jättiläiskuvalla olleen.

"Nyt teidän majesteettinne olkaa armollinen ja alkakaa purjehdus, sillä kaikki on valmisna", lausuu parooni.

Nuoresta kuningattaresta oli näytelmä hyvin elävä ja iloinen. Nauraen ja ivaten purjehti hän hovineitien kanssa tanssien kuin keijukainen jättiläiskuvan jalkojen välitse. [Koko tämä tapaus on aivan historiallista. Katso Björnstjernan y.m. muistoonpanoja.] Milloin se oli purjelaiva, joka kiiti eteenpäin, milloin se oli roomalainen soutulaiva eli pursi Farosta tahi Aleksandriasta. Tämä oli hyvin hauskaa, mutta juuri kun oltiin paraassa purjehduksessa, avautui äkkiä ovi ja kaikkien kauhuksi ja peloksi näkyy kuningas, jonka huulet tärisevät ja kasvot hehkuvat suuttumuksesta. Mitä hän näki, oli hänen mielestänsä hirmuinen rikos hovitapoja ja majesteetin kunnioitusta vastaan ja hän huusi kovalla äänellä, että leikki piti heti lopettaa.

Tätä hänen ei tarvinnut lausua kahta kertaa. Jättiläiskuva hyppäsi suin päin lattialle, syöksyi niinpian kuin voi ovelle ja oli iloinen, että siten oli välttänyt vihastuneen kuninkaan, joka kääntyi kuningattareen.

"Mitä tämä merkitsee, rouvani?" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka vavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. "Mitä tämä merkitsee, kysyn teiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan unhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua? Majesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on ollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka tiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?"

"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa mieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta", vastasi kuningatar hymyillen "Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja sentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin."

"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!" vastasi kuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven kiini.

Rakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä. Kuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti surunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka oli sattunut hänen osaksensa.

Kuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä päivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei suvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut ympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen järkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät hänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten liittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja Henrik Yrjö af Mellinin.

Pää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli kuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat onnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen sijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung Stillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet kuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut niin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen hulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita sotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita. Turhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta tunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain oli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse avuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien seuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin sotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon verta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat tehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki rappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa kuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman maan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka lohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä, katsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan luopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata surkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen hetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä. Kyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi kruunua, täytyi se menettää.

Kuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän ei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja ilmoitti sanansaattajan tulleen — Suomesta.

Kuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti tuotaisiin sisään.

"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta jostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat voittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani vähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan moskovalaisen maasta pois", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti huulipartaansa.

Silloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck. Kustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa. Ranckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman vaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli kulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.

Kuninkaan katse yhä enemmän synkistyi ja hän meni sotilaan eteen.

"Kuinka rohkenette näyttäytyä minulle noin kurjassa puvussa", huusi hän vihastuneena Ranckille. "Nuttunne on täynnä likapilkkuja ja puuttuu useita nappeja."

Hehkuva puna peitti silmänräpäyksessä sanansaattajan kalpeat kasvot.

"Kahakoissa vihollisen kanssa, talvileirin monissa vaivoissa ja vaikeuksissa ja matkustaessa jäätyneen Ahvenan meren korkeiden jäävallien seassa on voinut napit nutustani karista ja univormu muuten turmeltua", vastasi Ranck arvokkaasti, "mutta tämän vähäpätösen asian toivon teidän majesteettinne antavan anteeksi. Jos kaikki sotamiehet Suomen sotaväessä olisivat puetut yhtähyvin kuin minä, niin olisi hyvä. Ah, teidän majesteettinne, ryysyihin puettuina ja tyhjällä mahalla he taistelevat, eivätkä sittenkään menetä miehuuttansa. Antakaa meille vaan toinen ylikenraali vanhan Klingsporin sijaan ja me ajamme venäläisen suin päin Suomesta."

Kuningas polki raivokkaasti jalkaansa lattiaan.

"Mitä? Te rohkenette tällä tavoin lausua ylipäälliköstänne", karjui hän Ranckille. "Tiedättekö, että täten teette valtiorikoksen? Kärsimienne vaivojen tähden tällä kertaa, mutta huomatkaa ainoastaan tällä kertaa, en ole mitään kuulevinani, ymmärrättekö minua eli kuinka?"

"Ymmärrän teidän majesteettinne, minä ymmärrän ett'ei totuuden sanaa saa puhua, mutta minulla on asiapapereita jätettävinä teidän majesteetillenne", vastasi upseeri ja ojensi kuninkaalle sinetillä varustetun käärön.

Kuningas ei heti avannut sinettiä, hän piti kääröä kädessänsä ja lausui sanantuojalle:

"Kenraali, kreivi Klingspor, on urhoollinen ja koeteltu mies; hän on minun luotettuni ja yhtä hyvä sotilas kuin Adlercreutz eli Sandels."

Salamana säkenöivät tuon Suomen sotilaan silmät. Ne purskuttivat tulta ja liekkiä. Hän ei voinut äänettä kärsiä, että Sandelsia, koko sotajoukon lemmikkiä, verrattiin tuohon pelkuriin ja kykenemättömään Klingsporiin.

"Teidän majesteettinne!" huusi Ranck, "Adlercreutz ja Sandels ovat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; — ja Klingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin meidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme viholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon."

Kuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa. Hän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili asiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka hän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen synkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi, olkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.

"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla toimeen miten voitte", lausui hän. "Itse tulen asettumaan uskollisten asekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei tule häpeään."

"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko sotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään", rohkeni Ranck syvästi kumartaen lausua.

"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty", vastasi kuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä tulleen henkilön kanssa. "Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman vahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava. Minulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää vielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!"

Kuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän takasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.

Kuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen sota-asuun. Tämän puvun, jota "pohjan leijona", "Benderin sankari" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu antanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta säämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja käsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja töykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri ja seisattui sitte Ranckin eteen.

"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että tästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua, jota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti 80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään", lausui kuningas tuiman näköisenä. "Itse arkienkeli on luvannut minulle apuansa. Tuo suuri peto — Napoleon — pitää muserrettaman, kukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin pitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna Katariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin, mutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia Pietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on — kolme."

Kuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta. Hän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin kuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä, kävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa olevaan sankarimiekkaan.

"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana", ajatteli Ranck, kun jätti linnan. "Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä on pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?"

Muutamia päiviä tämän jälkeen jätti Ranck Ruotsin pääkaupungin mennäksensä taas sotanäyttämölle.

VIIDES LUKU.

Neiti Brahelinnassa.

Lähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan kartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan liittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan sukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu Wenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa kautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä käyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen itsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli tähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden voivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa, ajattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.

Perheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti Katariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen esittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen luonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen, saadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan asiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta ja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan. Täten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä toimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen turhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa sai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja imarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä apulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä hänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle kaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte ilmoitti isällensä.

Brahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen kivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus, sillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat tavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi Jägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä varoissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille, niiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo "Pohjan Gibraltarin", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö, vara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista asemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä tuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin että sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi niin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi tulleelle muukalaiselle.

Kuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa, oli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei vielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja mennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo oli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi. Kolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin tapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja miellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen aika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu hän tuon merkillisen "Rubiconin" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.

Mutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon sukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa, jättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä näkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu valkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse hänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli keveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa oli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki hänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla sanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä nainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli 28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.

Hän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta hankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli pettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään heistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla mahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat todellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa koko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja ja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus oli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Heitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies itse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa, vielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden hurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen nimensä häpeällä.

Nämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen, vaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen miehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka muuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli vielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin muka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja valta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan heidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän muutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen vertaisensa.

Sota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen toiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti yhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa, joille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui saamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä kirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset julistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän sotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin jokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari Aleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa ja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja uskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein maaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet löysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta useampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.

Nämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan mielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli hän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa vaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli hyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei voinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen valtiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä aikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden oli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua, tuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin vilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää, jolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa arvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.

Astumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä palaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen yön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä riippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti muistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti "kreivi Peer'in" nimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä useiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.

Salin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren työskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut kirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen tärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje oli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:

Jalosukuinen neiti!

Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon, että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen, tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.

Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne. Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette tehneet.

Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän uskollinen

Buxhövden.

Tuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.

"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni", lausui hän puoliääneen yksinänsä. "Wiaporin saattaminen venäläisten käsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni ajatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen, kun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa omia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan Wiaporiin."

Hymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen mustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti tämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui hän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni saliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo, huomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen ilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi vieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle yksityistä asiaa.

"Hän on terve tullut", vastasi haltijatar. "Sano, että tänne saliin katetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone."

Noin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen herra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.

"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin hyväntahtoisesti osoitatte", lausui matkustavainen kumartaen neidelle, "vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani varmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne."

"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on käynyt sananparreksi", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. "Se ei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on tämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä, ennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja juomaan pikari olutta."

"Te olette erittäin hyvä", vastasi muukalainen ja katsoi samalla vakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. "Nimeni on Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni Pohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut idässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun tulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille, joka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys todellakin ankaraa."

"Siinä teillä on aivan oikein", vastasi Katariina, jota Ranck näytti miellyttäneen. "Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa. Mutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa vuoden aikaa?"

"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat päätökseeni", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut aamiaispöytään. "Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin paikkani, eikö niin?"

Hetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.

"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin", lausui hän vitkaan ja painolla. "Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen isänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän kuin hyödytätte sitä."

Ranck katsoi häneen kummastuneena.

"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte", vastasi hän. "Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!"

"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä sodassa", vastasi hän, "ja että sen vastustus ei auta mitään. Wenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat loppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon verta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja yhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni, jota ei mikään voi kumota."

"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa", vastasi Ranck, "sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme että myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian kuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme. Wenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen ja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala on oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa itseänsä."

Neiti hymyili.

"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden kuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus", lausui hän. "Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on luonnonlaki, jota ei kukaan voi estää."

"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että pieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan ole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän vihollisensa", vastasi Ranck. "Kreikalaiset voittivat persialaiset, Amerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän luvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne tarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni käyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni."

"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?"

"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta", vastasi Ranck painavasti. "Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä muistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja muisti ei ole ikuinen."

"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"

Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.

"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän. "Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.

"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö, koristettu useilla arvomerkeillä."

Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.

"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"

"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "Evesti Kaarlo Aukusti Koiskisen haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia, mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:

"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä, rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan. Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille, lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa, jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'

"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."

Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:

"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren luutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen hänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin heikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla, että hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua kummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään myötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin ilmoituksestanne."

Ranck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa hillitäksensä mielenliikutustansa.

"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti hänet jättämään isänmaansa", lausui Ranck painavasti. "Hän ei syyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei hän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä sanotte tästä, neitiseni?"

"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle aivan ventovieras henkilö", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä, tyytymättömällä äänellä. "Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa oli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu enemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli siinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti toivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa jotakin omia etuja."

"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän rakkautenne, niin sanoi hän minulle", vastasi Ranck, "mutta siinä hän erehtyi."

"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa olisi ruvennut hänen vaimoksensa", vastasi neiti ylpeästi. "Hän oli miellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi tästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai lopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?"

"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä ruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua", vastasi Ranck ja nousi pöydästä. "Jos ajetus olkapäässäni ei vähene, niin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi päiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en liika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani."

"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö on aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään minulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan terve", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. "Yksi minun palvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja jos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne."

Ranck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän hetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät vihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.

"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi kunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa", mumisi hän kädet nyrkissä. "Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi häntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä luulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa tuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä voipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen kostajaksi."

Ojan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin vaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja Paavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito vaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.

"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt ulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän lääkäritointa", lausui Paavo. "Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja sitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin, vähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve."

"Oletteko syntynyt Karjalassa?" kysyi Ranck.

"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla", vastasi Paavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti Ranckia. "Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa, mutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat maamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa."

"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa itseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?" kysyi Ranck hymyillen. "Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä."

Paavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:

"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa. Valepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän kanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä sotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon tappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä pitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään."

"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua sotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni", vastasi Ranck. "Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista, tutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos hän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät vihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos huomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle."

"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja tarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi Paavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin kotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen Turkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille erään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa lattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä valheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä auttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän aseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen asukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.

"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että Brahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme kanssa", lausui Ranck Ojan Paavolle. "Velvollisuutemme käskee meidän vastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä tavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin kernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen petollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä säilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän täytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin saamme kaikki selville."

Vasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck kiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla ystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai tietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka oli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä muutamien sukulaistensa luona Turussa.

"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?" kysyi Ranck.

"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua", vastasi neiti. "Suomen sotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa häntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa Turkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen valloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän maanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa Turun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti mennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu Wiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka näinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee."

Ranck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan hänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden kautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä erehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen, ett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen johti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla kysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä joko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi varovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut olla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden vehkeistä läksi hän huoneesensa.

"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta", ajatteli Ranck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä kanssa. "Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen Wiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus vakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös, puettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni vakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla suuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää viholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni silmistäni."

Seuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän kuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan ja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli Ojan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna ratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan nöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.

"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen kanssa", lausui Ranck. "Huomenna jo lähden täältä matkalle."

"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?" kysyi Paavo surullisena.

"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta jo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta, sillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin Helsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden täytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu sitte itse matkalle. Aika on kallis."

Venäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja viina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle antoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti neidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti levittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja vasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.

Kun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja kiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen emäntänsä:

"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani uutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä. Turku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina Kokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo päätetty."

"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat onnellisemman käännöksen", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. "Toivon että te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on, kuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin, jonka suojana ja turvana se seisoo."

Hän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.

"Sinä hupsu", mumisi neiti, "sinä et tunne vielä kullan voimaa, etkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan Wiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna sain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset. Jokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella toimitetaan suuria asioita tässä maailmassa."

Hän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli itse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui ainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.

Puoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan oli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta katseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:

"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan venäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen."

KUUDES LUKU.

Kunnianpäivä Siikajoella.

Talvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa, ei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat lumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla varustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin, verisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi pohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä kärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja kääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä vaan taistella.

Kenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi Lövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi. Evesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän osastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja hänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von Essen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa. Heidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta kaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla: meidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien siinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.

Pyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin matkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin Pietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että vihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz työskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän ryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi ja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia. Wenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa evestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi joukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa Kulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa jäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla vartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.

Koko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten silmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä virtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut. Saadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua vihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella poispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon kyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä katsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja palavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida kyllin kuvailla.

Vihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää vastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän jääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa vastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin kaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan. Vihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset kylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja hänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita erinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten voitiin taas muodostaa jääkäriketju.

Uudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos mielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri uusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan, näkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä tuntenut ja sentähden hän huudahtaa: "jos minulla nyt olisi täällä yksi pataljoona uusmaalaisiani!"

Nuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat sanat ja huutaa:

"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on sama tarkoitus voitettu."

Döbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.

"Eteenpäin, herra!" käskee hän.

Heti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii uhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.

"Se on hyvä", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus porilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.

Kun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän sen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen ja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli vihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa käskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän Döbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä laukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä sapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana kuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan. Suurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin. Döbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja uudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään vievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.

Taistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut pappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen hyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa joutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan. Pääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on pääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto; silloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja tilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän näyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.

Kolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa takaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen sivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia kaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy hetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta vanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta. Taistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut tietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut vaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon. Mikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!

Kun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla, huomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni, ja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat pakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä suhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa vihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja luutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa käsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja jos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään ampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi eli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan tasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.

Urhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee hän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin suomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan vihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:

"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!"

Sotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun rähätyksellä.

Vihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse ei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa von Hertzen:

"Pajunetit alas, eteenpäin!"

Uusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä edellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan hänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin kahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt vihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta. Siikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi voittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun häpeällisestä peräytymisestä.

Mutta voitto ei ollut vielä saavutettu.

Von Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa juoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen jääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He ryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja haavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on suomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää suomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa olevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat rohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen luutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut miehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti Koiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia uhreja.

Adlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille, joka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle. Urhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella Döbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon kaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan syöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi, mutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja esiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään ja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.

Täällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen oli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat venäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay hätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen takapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja tuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen voitto on voitettu.

Onnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon ylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne päävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella on saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on vielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja kahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa luodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän "mahaa kuin sydäntä." Kun muut taistelevat, on hän "piru vieköön" matkalla. Hänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen leirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen aika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:

"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?"

Ajutantti vastaa:

"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet."

Tunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on rauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan alle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia herkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut ihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka todellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa kanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden hymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti oivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä olevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä näky talven lumen ja kinosten seassa.

"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi", lausui Klingspor kaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. "Ah, mitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi kyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee kivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä ruoka-ateriaamme."

Yksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän? Niin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen ympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna, von Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien huulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen asekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan ylipäällikön luo.

Tämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme. Silloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on oltu kaukana siitä. —

"Mitä uutta Siikajoelta?" kysyi Klingspor hitaasti.

"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän joukkomme ovat leirissä taistelutantereella", vastasi Adlercreutz säkenöivin silmin. "Useita satoja vankeja on joutunut meidän käsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä tahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja Suomen täytyy tulla pelastetuksi."

Sotamarski katsoi yhdellä silmällään — hän oli yksi silmänen — puhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi oman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia. Hänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta eroa päällikkyydestänsä.

"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä hyökkäämisen tavoin vihollista vastaan", vastasi sotamarski. "Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana siltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä vastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa järjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä toisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan päälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän täytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan, päästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa."

Yleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien kasvoilla.

"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen voittopaikka venäläisten käsiin", huudahti Döbeln ja hänen suuret silmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. "Sana peräytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse kuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia lämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja antakaa meidän vaan tapella omin neuvoin."

Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.

"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo: 'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin, että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.' Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen kunnian ja maan pelastamisen tähden."

Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka, korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät, terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun. Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön! miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle sotamiestensä sokean luottamuksen.

Sandelsin johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi. Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa. Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee kunnioituksella.

"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä, nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."

"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen, ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle", lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.

Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä. Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3 aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä. Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan. Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4 kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.

Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin auttaa sitä Jumalakin.

SEITSEMÄS LUKU.

Kullan voima, Vehkeilyjä.

Kertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.

Niillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan johdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen onni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka majuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti kaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä, paljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä vangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi ja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta vahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon ampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen. Kapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren rykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta amiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen sillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja sentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku siitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin komentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.

Helsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin aluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin puolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut. Venäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen ja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti piirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle ylikenraalille neuvonantajaksi.

Niinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin elävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin kaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla pelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen kiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa siten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa. Kaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten vihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset olivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien kohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään ovensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten herrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden puheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä omien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset kaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa lempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton pyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa ja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä, josta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta tällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän omissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten harjoitettuun kohteliaisuuteen.

Sen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta — 46 kanuunaa ja 16 mörsäriä —, oli vihollinen sanomattomilla ponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen linnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki vaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja suojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten alastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla ei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin ne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet pysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä suojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi voittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna katsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen linnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla kysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.

Ranck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa olleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet pääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi mainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka päällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan nimenomaisen käskyn: viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta.

Mitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin ilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse että asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen Buxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen kortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen kaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä, jonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä luopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten vahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä revittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää oli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden miinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit tekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat uskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi kumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista, joka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista puheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä ehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.

"Hullusti menee", lausui Ranck Paavolle. "Tosin olen koettanut sekä Wiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla kuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään. Niinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei ole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään että luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta esiytyäksensä kurjana petturina."

"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä", lausui Paavo, "ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan erään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan neiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he suureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on varma."

"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja", vastasi Ranck. "Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä mies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli vetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu mies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa linnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia, kavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia käsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon mistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat linnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona on tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun. Minä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin."

Raatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava joukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan olivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja, kalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain, kiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät ruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet houkuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa taidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä, kohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän iloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla, että tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan päässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi kuulua kanuunain hävittävä jyske.

Pukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia, narrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia muitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli uhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku loistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli tuntematoin vieras.

Tanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet naamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti Jägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin kaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä, rusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi kuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu kavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla käytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä pari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.

Mustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä ja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari mustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä. Äänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla huomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.

Tuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva, jota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat miehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän hankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin luotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin jalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa Smolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.

Vähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä kuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov Denisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka ja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä on tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van Suchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet, vilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali ja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän on puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän myös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana kuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta saavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat hänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.

"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön", kuiskaa van Suchtelen. "Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme ja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa mieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat aikaan paljon enemmän kuin kanuunamme."

"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä", vastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. "Eilen otimme kaksi Jägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat, että miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän päällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein."

"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000 ruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta", vastasi van Suchtelen pidättäen hymyänsä. "Huomenna annan ampua muutamia laukauksia linnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa muserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on hänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen uhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman tapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille ole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen, muutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista."

Tanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti tilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä tervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun huomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.

"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni, niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."

He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä. Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina Jägerhornia silmistänsä.

"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla. Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku korkeampiarvoinen henkilö."

Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia kulettava mies.

"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi kysytte sitä?"

Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia sanoja isännälle.

"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."

Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!

Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi. Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.

"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun asiani?" kysyi van Suchtelen.

"Aivan täsmällensä, herra kreivi," vastasi neiti. "Amiraali Cronstedt on valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle ai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi. Hän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän on ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä kyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille piirityksen hirmuille."

"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on miehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin linnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000 miestä Wiaporin vallien edessä?"

"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita saaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla haitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti Jägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin valtakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä hän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis jättämään linnoituksen."

Askeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti menivät taas vierasten joukkoon.

Ranck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen ruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.

"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo Augusti Koiskinen kunnian vaatimukset", mumisi hän. "Oi, minun poloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus ja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä täältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin. Kaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun keinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään johdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä."

KAHDEKSAS LUKU.

Kuninkaan korkeasti uskottu mies.

Menemme nyt käymään Wiaporin linnoituksen muurien sisälle.

Wiaporin linnoituksessa siihen asetettuine merisotaväkineen oli ylipäällikkönä, kuten usein jo olemme maininneet, vara amiraali Olli Cronstedt, joka oli tunnettu sekä hyväksi merimieheksi että myös urhoollisuudesta ja miehuullisuudesta, jota hän oli osoittanut useissa tilaisuuksissa vuosien 1788-1790 ruotsalais-venäläisessä sodassa, sillä häntä oli Kustaa III:n kiittäminen viimeisestä kunniakkaasta voitostansa Ruotsinsalmella, jonka kautta rauha Wäärälässä saatiin aikaan. Kun ensimäiset ilmoitukset Venäläisten Suomeen aikomasta hyökkäyksestä saapuivat hänen ylhäisyytensä Stedingkiltä — ruotsalainen lähettiläs Pietarissa —, niin ei linnoitus ulkovarustuksien puolesta, varsinkin talviseen aikaan, ollut kunnossa kestävämpään puolustukseen, sillä siihen voitiin päästä joka haaralta, jos vaan vihollinen riittävällä armeijalla ja kylliksi suurella tykistöllä voi tehdä voimakkaan hyökkäyksen ja ryntäyksen sitä vastaan; mutta sen vahva varustus Vargööllä, joka kohoaa yli kaikkein ulkovarustusten, nimittäin linnaväkeä 4,700 miestä, 734 kanuunaa valleilla, paljon heittokoneita, ruutivarasto 2,238 sentneriä [100 naulaa], vastaava 80 laukausta kanuunaa kohti, ja ruokatarpeita toukokuun loppuun, antoi kumminkin riittäviä keinoja pitempään taistelemiseen, vaikka vahvakin vihollinen olisi sitä koettanut anastaa.

Venäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte Wiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin vahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita. Bleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka 17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella heitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä häiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin kranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla; sillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.

Tähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa, jotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen estämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna pitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä väsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.

Nyt muutama sana itse linnoituksesta.

Tämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle, joista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja Longörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein kokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin päälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään merenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin varustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla toisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä vahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan ikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelle Ehrensvärdille, joka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen hohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka himokkaasti vainui kynsihinsä.

Tykistön evesti Argun johti vihollisen puolelta linnoituksen ampumista. Tämä tapahtui semmoisella viekkaudella ja viisaudella, joka vei perille. Linnan väen piti nimittäin aina olla jaloillaan ja sillä tavoin väsytettiin sotamiehet. Sotajuonia, paikkaa ja aikaa muutettiin joka päivä. Argun oli oikea herättäjä asukkaille Wiaporissa, jonka komentaja tarpeettomasti ja varomattomasti tuhlasi linnoituksen ampumavaroja siten, että hän koko tykistöllä vastasi vihollisen muutamiin laukauksiin, joita venäläiset laukasivat linnaa vastaan enemmän viekkaudesta kuin vahingon tarkoituksessa.

Amiraali Cronstedt seisoi työhuoneensa ikkunassa ja katseli miettiväisenä linnoitusta. Kello oli noin 11 edellä puolisen. Vaalea talvi-aurinko heikoilla säteillään valaisi seutua. Vihollinen oli viime yönä ampunut tavallista kiivaammin. Muutamat tuliset kuulat olivat sytyttäneet yhden saaristolaivan katoksen tuleen ja, vaikka se heti sammutettiin, teki kumminkin amiraalin hyvin rauhattomaksi, alakuloiseksi ja surulliseksi.

"Asemani on hyvin mieltämasentava, sillä en todellakaan tiedä, miten minun tulee menetellä näissä sotaisissa oloissa", lausui hän itseksensä. "Tuo suuri edesvastaus, joka minulle on uskottu, panee minun värisemään. Minä olen merimies enkä maasotilas. Neuvonantajani, niiden joukossa Jägerhorn, joka on minua lähinnä päällystössä, epäilevät puolustuksen mahdollisuudesta. Tarpeetoin veren vuodattaminen ei hyödytä mitään. Sopimus vihollisen kanssa, jonka kautta linnoitus ja sotalaivasto saataisiin pelastetuksi, olisi ehkä paras ja varmin keino päästämään kaikista vaikeuksista."

Sill'aikaa kuin velvollisuus ja omatunto amiraalissa taistelivat, oli hänen pahahenkensä Jägerhorn tullut sisään tavallisuuden mukaan ilmoittamaan linnoituksen tilasta. Kun Jägerhorn jo oli myönyt itsensä viholliselle, niin väijyi hänen katseensa ylipäällikköä ja hän hymyili kuin saatana kiusatessaan Jumalan ainokaista poikaa.

"Mitä uutta?" kysyi amiraali heikolla äänellä.

"Vihollinen on tehnyt joukon liikkuvia tykkisuojuksia, joita ne kulettavat kallioiden ja niemien takapuolitse ja lähestyvät siten linnoitusta", vastasi Jägerhorn. "Heidän kuulansa saivat yöllä aikaan tulipalon. Meidän on mahdotoin asettaa kanuuniamme siten, että voisimme hyödyllä ampua näitä suojuksia ja sentähden saattavat viholliset helposti hyökätä päällemme."

Kavaltaja ei punastunut tätä valhetta lausuessaan. Venäläiset kyllä koettivat salaa kulettaa näitä liikkuvia suojuksiansa linnan luo, mutta vaikka se tapahtui pimeällä yöllä, huomattiin kumminkin päivän valjetessa, että linnoituksen tykit olivat niin löylyttäneet sekä ihmisiä että hevosia, ett'ei vihollisen luultavasti tehnyt mieli toisten uudistaa tätä ko'etta, jota ei se tehnytkään.

"Minun luullakseni on Wiapori epävarma turvapaikka", vastasi amiraali. "Monta aukkoa on linnoituksen rakennusten yhteydessä. Ollen merimies tarkastelen asiaa siltä kannalta."

"Herra amiraalin kokemus ja viisaus on niin hyvin tunnettu, ett'ei mitään erehdystä meidän asemastamme päättäessä voi tulla kysymykseenkään", vastasi Jägerhorn. "Sairasten luku enenee päivä päivältä ja suuressa määrässä vähenevät sekä ruoka- että ampuma-varamme. Mitä on tehtävä?"

"Turhaan olen pyytänyt kreivi Kamenskilta, että tuo tarpeeton ihmisjoukko, joka on linnoituksessa hakenut turvaansa, saisi palata kotiansa", lausui amiraali vieläkin alakuloisena. "Minulla ei ole sydäntä käyttää näitä ihmisraukkoja jään sahaamiseen ja rintavarustuksien rakentamiseen. He ovat ilmankin kyllin onnettomat. Perheelleni on tarjottu turvallinen pääsö linnoituksesta, mutta sen olen hylännyt."

"Siinä on uusi todistus herra amiraalin arvokkaisuudesta", vastasi petturi ilkeällä hymyllä. "Sitä uhrausta ei jälkimaailma tule unhottamaan."

Silloin kuului linnoituksen pihalta kovaa meluamista. Kuultiin kiivas-äänistä huutamista ja puhelemista. Amiraali ja Jägerhorn kiiruhtivat ikkunaan ja näkivät suuren joukon upseereja ja sotamiehiä kokoontuneen pihalle eli oikeammin metelipaikalle. Kaikki puhuivat ja huusivat sekä olivat nähtävästi hyvin levottomat ja suuttuneet.

Amiraalin huoneen ovi aukeni ja kiivaasti astui sisään urhoollinen ja rehellinen kapteeni Durietz, leskikuningattaren rykmentistä; sama upseeri oli tarjoutunut valloittamaan takasin Helsingin viholliselta ja tyrkytti aina että linnaa oli ankarasti puolustaminen. Hänen kasvoillansa kuvautui ankara mielenliikutus, jonka amiraali pian huomasi.

"Mitä on tekeillä?" kysyi viimeksi mainittu.

"Hirveä petos on tapahtunut", vastasi Durietz murtuneella äänellä. "Svartö on antautunut viholliselle ja venäläinen lippu liehuu linnoituksessa. Tuo aina epäilty Gripenberg on roisto ja petturi. Kirottu olkoon hän!"

Amiraali horjui muutamia askelia taaksepäin ja tuijotti toimettomana puhujaan. Jägerhornin suun ympärille ilmaantui ivallinen hymy, jonka Durietz näytti huomaavan, sillä hän loi ankaran silmäyksen evestiin, jonka mielipiteet hän hyvin tarkoin tunsi.

"Sitte on Wiapori hukassa, kun kerran meidän vahvin ulkovarustuksemme Svartö on antautunut", huudahti amiraali. "Tämä oli hirmuinen onnettomuus."

"Ei mitään ole vielä menetetty, jos vaan toimimme pontevasti ja nopeasti", vastasi Durietz innokkaasti. "Antakaa Wiaporin linnaväen tehdä hyökkäyksen ennenkuin vihollinen ehtii asettua linnoitukseen ja panen pääni pantiksi, että Svartö ennen iltaa on meidän käsissämme. Mitä sanoo evesti Jägerhorn tästä?"

"Linnaväen mieliala ei ole sellainen, että voisi luottaa tällaisen hyökkäyksen onnistumiseen", vastasi petturi. "Joukot ovat tyytymättömät ja heihin ei ole luottamista."

"Te valehtelette!" huusi Durietz harmissaan. "Tuo alhaalta kuuluva meteli on sotamiesten huutoja, jotka vaativat taistelua. Te ja teidän Jägerhorninne voitte jäädä tänne paikallenne; sitä luotettavammasti saavat muut tehdä velvollisuutensa."

"Te unhotatte, että olen teidän esimiehenne ja loukkaatte minun persoonaani", lausui Jägerhorn. "Minä vaadin sotaoikeutta ja syytän teitä alamaisuuden rikoksesta."

Amiraali meni kiistelevien luo. Pihalta kuului sotamiesten huutoja ja kirouksia.

"Hillitkää Jumalan tähden itsiänne, hyvät herrat, ja älkää lisätkö kurjuuttamme yksityisillä soimauksillanne ja väitöksillänne" lausui hän. "Unhottakaa molemmin puolin karvaat sananne. Menkää alas, hyvät herrat, rauhoittakaa joukkoja ja sanokaa heille, että kaikin neuvoin estämme vihollisen tunkeumista edemmäksi."

Molemmat upseerit vaihtoivat uhkaavia silmäyksiä keskenänsä ja jättivät onnettoman amiraalin yksin. Vähitellen vaikeni sotamiesten huuto ja rauhallisuus palasi taas. Amiraali oli uudelleen asettunut ikkunan luo ja vaipunut ajatuksiinsa eikä huomannut ollenkaan, kun eräs henkilö hiljaa oli tullut huoneesen ja katseli häntä tutkivin silmin. Musta silkkinen puolinaamio peitti muukalaisen kasvot ja naamion reijistä säteili pari mustaa kavalaa silmää.

Naamioittunut mies teki liikkeen, niin että amiraali kuuli sen ja kääntyi. Hän kääntyi muukalaiseen ja sanoi hiljaan.

"Oh, tehän se olette."

"Niin, herra amiraali, se todellakin olen minä, joka vielä kerran tulen välittäjänä ja teidän persoonallisena ystävänänne", lausui muukalainen, joka ottaen naamion silmiltään näytti van Suchtelenin hymyilevän naamion.

"Teidän keskustelunne Svartöön päällikön kanssa onnistui", vastasi amiraali soimaavalla äänellä, "mutta Wiapori ei olekkaan kaupaksi; se voitetaan ainoastaan kuulilla ja ruudilla."

"Niitä ei tule puuttumaan", vastasi Suchtelen. "Wenäjän keisari, minun herrani, on päättänyt ensi aluksi uhrata 24,000 miestä hyökkäykseen linnoitusta vastaan ja nämät miehet jo ovat tulleet Loviisaan. Sama luku on tulossa sisä Wenäjältä, jos ei ensimäinen hyökkäys onnistuisi, jota kumminkaan ei voi ajatellakkaan vielä vähemmin uskoa. Olen tullut vastavärien sanomaan tätä teille sekä ilmoittamaan, että linnoitus valloittamisen perästä annetaan joukkojen ryöstettäväksi."

Amiraalin kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Svartön antautuminen oli murtanut hänen miehuutensa. Suuret hikipisarat valuivat hänen otsaltansa ja samalla tärisytti kylmä veri hänen ruumistansa.

Van Suchtelen huomasi hänen heikkoutensa ja käytti sitä viisaasti hyväksensä.

"Onko teidän ylhäisyytenne hiljakkoin saanut tietoja Ruotsista?" kysyi hän.

"En, sillä talvi estää kaiken yhteyden ja sentähden en ole pitkään aikaan kuullut mitään Tukholmasta", vastasi Cronstedt.

"Sitte voin ilmoittaa teille tärkeitä uutisia", lausui van Suchtelen, "niin tärkeitä, että niiden kuultua mieluummin kuuntelette esityksiäni."

Amiraali katsoi häneen mieltyneenä ja uteliaana. Venäläinen nauroi sydämessään, joka oli täynnä ainoastaan ilkeätä valhetta ja petosta, joilla hän aikoi vangita uhriansa.

"Antakaa kuulua, herra kreivi", lausui Cronstedt.

"Hallituksen muutos on tapahtunut Tukholmassa, kuningas on eroitettu ja vangittu, ja kuningatar on vastaanottanut hallituksen. Kolmekymmentä tuhatta ranskalaista on noussut maalle Skånessa. Kaikki Ruotsin kansan ajattelevat ja oppineet kansalaiset ovat heidän puolellansa ja uskovat heidän keisarillisen herransa voittamattomuuden, jota kuningas hulluudessaan halveksi", lausui van Suchtelen mitä rehellisemmän näköisenä ja katsoi säälivästi amiraaliin, joka seisoi ällistyneenä ja hämmästyneenä.

"Jos se on totta, mitä sanotte, niin on valtakunta hukassa", huudahti tuo herkkä-uskoinen mies. "En ole koskaan hyväksynyt Kustaa Adolfin valtiollisia toimia, sillä olen jo edeltäkäsin nähnyt, mikä niistä on lopuksi tuleva."

"Siinä teillä on aivan oikein ja tässä on kirjeitä ja sanomalehtiä Tukholmasta, jotka vahvistavat minun ilmoitukseni", vastasi van Suchtelen ja otti esiin tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, joista edelliset olivat painetut Loviisassa ja jälkimäiset neiti Jägerhornin kokeneen käden kirjoittamat.

Amiraali silmäili kirjeihin ja sanomalehtiin.

"Mitä te lausuitte, on totta", sanoi hän. "Ruotsi on hukassa."

"Ja myös Suomi", lausui van Suchtelen. "Suuren ja murhaavan tappelun jälkeen on Klingsporin joukko antaunut vangiksi. Sandelsin joukot ovat hajoitetut ja sota on kaikkiaalla jo loppunut. Te ainoastaan, teidän ylhäisyytenne, tahdotte vuodattaa verta tarpeettomasti. Kourallisella vanhoja sotamiehiä, reserviläisiä ja uudissotamiehiä, joita komentaa vanhat, maanviljelijöiksi muuttuneet upseerit, tahdotte te puolustaa linnoitusta, jota piirittää sotaan tottunut armeija veteraaneja. Näyttää kuin tahtoisitte taistella itse sallimusta vastaan ja tehdä mahdottoman mahdolliseksi."

"Mutta minun kunniani, minun arvoni", huudahti Cronstedt tuskissansa väännellen käsiänsä. "Jälkimaailman tuomio, kansalaisteni kiroukset, jos minä jätän Wiaporin, vaikuttavat minuun niin, ett'en voi kuulla sanojanne, vaikka ne sisältäisivät kuinkakin paljon totuutta."

"Teidän ylhäisyytenne arvo on siksi tunnettu koko Europassa, ett'ei kukaan voi epäilläkkään teitä raukkamaisuudesta, ei edes heikkoudestakaan", lausui viekottelija hyvin teeskennellyllä kunnioituksella. "Keisarin nimessä tarjoon teille 200,000 ruplaa rahaa ja kenraalikuvernöörin paikan Arkangelissa. Rouvanne saa tiamantteja 40,000 ruplan arvosta ja te itse Andrean ritarikunnan merkin hohtokivissä."

Amiraalin kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Älkää puhuko sanaakaan minulle kunniani myömisestä", huudahti hän arvokkaasti, "sillä silloin on kaikki keskustelut välillämme loppuneet. Miten hyvänsä tulen menettelemäänkin, niin ei ole omatuntoni soimaava, että olisin Juuttaan tavoin myönnyt kunniani. Harmaan pääni tahdon kantaa pystyssä enkä häpeän tähden luoda silmiäni maahan."

"Sitte tahdon esittää vieläkin enemmän puhuvia ja vaikuttavia syitä linnoituksen antautumiseen", lausui van Suchtelen. "Luokaa silmäys näihin karttoihin, niin saatte selvän käsityksen meidän asemastamme. Kaikki nämät viheriäisellä merkityt patterit ja tykkisuojukset ovat jo rakennetut ja miehitetyt, ja punasella merkityt ovat uudet, jotka myös kohta ovat valmiit antamaan tulta. Nämät tykistöt murtavat linnoituksen, aukko valliin saadaan pian ja ryntäys tehdään. Verilöylyn ja nuo hirmuiset tapaukset voitte ainoastaan te estää eli myös raskauttaa omantuntonne niillä. Kahdeksan päivän kuluessa varmaan saatte käskyn uudelta hallitukseltanne linnoituksen jättämisestä; mutta venäläinen päällikkökunta on päättänyt jo sitä ennen, maksakoon mitä hyvänsä, valloittaa linnoituksen, voittaaksensa keisarinsa suosion. Älkää luulkokaan, että venäläinen päällikkökunta pitää minään kunnianansa näin huonosti ja puutteellisesti varustetun linnoituksen valloittamista. Kunniallisen sovinnon tarjoon teille, ja nyt on viimeinen sanani tässä asiassa lausuttu."

"Tahdon tiedustaa sotaneuvoston ajatuksia ja sen jälkeen päättää", vastasi amiraali hyvin sekaantuneena ja hämmästyneenä van Suchtelenin päättävästä ja uhkaavasta äänestä. "Yksin en tahdo kantaa edesvastausta antautumisesta. Kiitän niistä tärkeistä ilmoituksista, joita minulle jätitte ja jotka tulen ottamaan tarkasti huomioon."

"Milloin saan odottaa teidän ylhäisyytenne vastausta?" kysyi van Suchtelen.

"Parin päivän perästä. Minulla pitää olla aikaa tarkoin, rauhallisesti ja järkevästi tutkiakseni kaikki asemat ja suhteet", vastasi amiraali. "Tähän vastaukseen saatte tällä kertaa tyytyä."

"Ja tällä ajalla me annamme tykkimme paukkua", vastasi van Suchtelen, pannen taas naamion kasvoillensa. "Helsingissä on suuri joukko rynnäkköportaita läjättynä pitkin katuja ja valmiina käytettäväksi milloin hyvänsä. Miettikää tätä, teidän ylhäisyytenne, ja teidän päätöksenne on oleva yhtä ihmeellinen kuin viisaskin."

Hän puristi kättä amiraalin kanssa ja läksi huoneesta. Käytävässä tapasi hän Jägerhornin ja hänen veljensä tyttären.

"No, teidän ylhäisyytenne, kuinka onnistui keskustelu?" kysyi kaunis neiti kuiskaamalla.

"Luulon mukaan on Wiapori parin päivän perästä meidän käsissämme", kuiskasi van Suchtelen takaisin. "Olen ampunut murroksen komentajan päähän, jonka kautta kaikki mahdolliset säikähdyskuulat vapaasti tunkeuvat sisään." — —

Amiraali käveli levottomasti edestakasin huoneensa lattialla ollen suuressa tuskassa ja sielun-vaivassa.

"Mikä on totta, mikä valhetta hänen ilmoituksissaan", mumisi hän. "Kunniallinen pakkosopimus voipi mahdollisesti säilyttää tämän linnoituksen ja sotalaivaston isänmaalle. Jägerhorn kehoittaa antautumiseen, Durietz puolustamaan viimeiseen mieheen asti. Minun on vaikea päättää, kumpasella näistä on oikeus."

Näin kamppaili kunniansa ja omantuntonsa kanssa kuninkaan korkeasti uskottu mies. Keskusteleva linnoitus on jo puoliksi antautunut. Wiaporin täytyy olla hukassa.

YHDEKSÄS LUKU.

Sanansaattaja.

Van Suchtelenin hieroessa sopimusta amiraalin kanssa istui Ranck, joka myös oli tullut Wiaporiin, katteini Durietzin huoneessa ja keskusteli tämän rehellisen upseerin kanssa. Linnoituksessa käydessään oli Ranck tutustunut katteinin kanssa ja heti tulivat he ystäviksi ja luottivat toisiinsa, niin että vapaasti seurustelivat keskenänsä. Isänmaanrakkaus, joka elähytti heitä molempia, oli vahvana ystävyyden siteenä heidän välillänsä ja vaikutti sen, ett'ei heillä pian ollut mitään salaisuuksia toisiltansa. Ranck oli puhunut katteinille käynnistänsä kuninkaan luona ja olostansa Brahelinnassa. Jo aikoja sitte oli Durietz huomannut neiti Katariinan yhtymiset niin hyvin amiraalin kuin evesti Jägerhornin kanssa ja hän aavisti näiden vähän väliä tapahtuvien yhtymisien oikean syyn. Ranckilta sai hän enemmän tietää neiden salajuonista ja vehkeistä, ja hän säihkyi vihasta joka kerta, kuin Jägerhornin nimeä mainittiin.

"Tuo Jägerhornien suku on perki häijyä", lausui katteini kiivaasti. "He ovat omaavoittoa pyytäviä, kunnianhimoisia, vallanhaluisia ja ahneita; minä vihaan heitä kaikesta sydämestäni. Molemmat veljekset ovat toisensa arvoiset. Jos ei amiraali olisi tullut väliin, olisin vaatinut herra evestin kaksintaisteluun. Mutta miekkani on liika hyvä risteilemään petturin miekan kanssa."

"Teillä on oikein, katteini", vastasi Ranck. "Nämä petturit ansaitsevat rangaistuksen ja julkisen häväistyksen. Olen kuullut, että pääasiallisesti Jägerhornin sotamiehet vaativat Svartön antautumista."

"Heidän päällikkönsä on hiljaisuudessa valmistanut heitä", vastasi katteini. "Sisällinen aavistus sanoo minulle, että Wiapori pian seuraa Svartön esimerkkiä. Senkin tuhannen ajatusta pyörii päässäni tämän onnettomuuden estämiseksi, mutta yksikään niistä ei kelpaa käytäntöön. Vallankumouksen aikaansaaminen linnanväessä ja päällikkyyden riistäminen Cronstedtilta olisi ehkä ainoa auttava keino, eli mitä sanotte tästä?"

"Kun vaan aika myöntäisi, niin kyllä se auttaisi", vastasi Ranck. "Mutta luulen, että se keino jo on myöhäinen. Tuo venäläinen välittäjä, joka viimeksi tänään oli amiraalin luona, lienee velhonut hänet niin, että Wiaporin antauminen on kohta nähtävissä. Kuitenkin lienee mullistus linnaväessä olla ainoa jälellä oleva neuvo."

"Nuoremmat upseerit ja suuri osa sotajoukosta ovat valmiit riistämään amiraalilta päällikkyyden", lausui Durietz. "Olen jo puhunut tästä heidän kanssansa ja ai'on vieläkin keskustella siitä."

Ranck näytti hetkiseksi vaipuneen ajatuksiinsa.

"Päähäni pöllähti ajatus, joka, vaikka onkin vähän uskallettu, ei kumminkaan vahingoita mitään", lausui hän. "Minä käyn amiraalin luona ja kerron hänelle keskusteluni kuninkaan kanssa. Kun hän saa tietää, että kuningas juhlallisesti lupasi ensi avovedellä lähettää Ruotsista varoja ja joukkoja, niin ehkä se vähän rohkaisee häntä." Durietz hymyili.

"Amiraalin entinen miehuus ja rohkeus on kerrassaan kadonnut", lausui hän. "Svartön antauminen on musertanut hänen. Koko Cronstedtin käytös päällikkönä on sielutieteellinen arvoitus, jonka vasta tulevaisuus on selvittävä. Voitte kumminkin koettaa, sillä enemmän se nyt on hyödyksi kuin vahingoksi, ja ainakin on se teille kunniaksi."

Muutamia päiviä tämän jälkeen kokoontui sotaneuvosto. Tässä venäläisten lahjojen jo täydelleen vaikuttamassa kokouksessa esitti amiraali Wiaporin antaumisen ehdot. Ainoastaan joku heikko väite tehtiin tätä vastaan. Jägerhorn kuvasi pitemmän puolustuksen mahdottomaksi valtavampaa, vihollista vastaan — joka vaan näkyi paperilla — ja maalasi kaikilla kirjavilla väreillä sen vaaran, joka voisi syntyä niskoittelemisesta venäläistä ylivaltaa vastaan. Useammat sotaneuvoston jäsenistä olivat samaa mieltä hänen kanssansa. Amiraali ei kau'emmin vastustanut noita petollisuuden synnyttämiä pakoituksia. Muutamien yhtymisten perästä tehtiin hänen ja van Suchtelenin välillä, 6 päivänä Huhtikuuta, tuo surkea ja kurja sovinto, jonka kautta kaikki Wiaporin linnoitukset, paitsi Gustafsvärd, joutuivat venäläisten käsiin. Vasta 3 päivänä Toukokuuta k:llo 12 päivällä oli päälinnoitus jätettävä hänen keisarillisen majesteettinsa sotajoukkojen haltuun, ell'ei sanottuun päivään saakka linnoitukselle saapuisi vähintäänkin 5 linjalaivan suuruista apua: tämä oli ymmärrettävä siten, että apulähetyksen piti sanottuna tuntina olla saapunut aivan Wiaporin satamaan, sillä muutoin, vaikka se olisikin ollut ulompana jo näkyvissä, sitä ei pidetty saapuneena.

Sellainen oli tämä sovinto. Wiaporin antaumisen vertaista ei löydy sotahistoriassa, vaikka siellä tavataankin joku linnoitus pelkän petoksen kautta jätetyksi viholliselle.

Jo seuraavana päivänä asettui vihollinen linnoituksiin Långörn, Länsi-Svartö, Pieni Itä-Svartö ja siten väheni suuri osa puolustusvoimista. Sekä linnoituksen päällikkökunnan että sotamiesten kesken oli yleinen luulo, ett'ei amiraali ilman edullisia ja salaisia syitä olisi tehnyt tätä kummallista sovintoa. Arveltiin jonkun pontevan sotajuonen piilevän tässä sovinnossa. Nämä herkkäuskoiset raukat eivät ajatelleet, ett'ei meri 3 päivänä Toukokuuta koskaan ole ollut sulana Wiaporin ympärillä. Miesmuistiin ei oltu kuultu ympärillä olevan sataman olleen sulana ennen 10 päivää Toukokuuta, joka oli tapahtunut edellisenäkin vuonna 1807, vaikka sekä talvi että pakkanen silloin olivat paljon, lauhkeampia. Se oli sentähden saman tekevä päällikölle, jos jätti linnoituksen 6 päivänä Huhtikuuta tahi 3 päivänä Toukokuuta. Petos oli jo tapahtunut. Mikä kataluus, mikä häpeä! Onnetoin Cronstedt on nyt korkeamman tuomioistuimen edessä. Hänellä on ankara tili tehtävä ei ainoastaan siitä vahingosta, minkä hän saattoi isänmaallensa, jonka luottamuksen hän petti, vaan myös siitä ruotsalaisesta verestä, joka kohta oli vuotava hänen viholliselle jättämistänsä ruotsalaisista laivoista ammuttujen ruotsalaisten kuulien tähden.

Erityisessä pykälässä oli sovittu: "että amiraali saisi lähettää kaksi sananviejää kuninkaan luo, yhden eteläistä ja toisen pohjoista tietä. Ne ovat varustettavat tarpeellisilla passeilla ja suojelusvahdilla ja heidän matkaansa on kaikin tavoin edistettävä."

Niinpian kuin Ranck sai ystävältään Durietzilta tietää, mitä oli tapahtunut, oli hänen harminsa ja suuttumuksensa rajatoin. Hän meni heti päällikön luokse ja pyysi päästä hänen puheillensa, joka myös myönnettiin. Ranck ilmoitti nimensä ja amiraali kysyi, miten hän voisi olla Ranckille avullinen.

"Siten, herra amiraali, että tahtoisitte kuulla minun sanojani", vastasi Ranck pontevasti. "Minulla on teille, herra amiraali, kerrottavana jotakin tärkeätä. Muutama viikko sitte tulin Tukholmasta, jossa persoonallisesti puhelin kuninkaan kanssa."

"Ja kuinka jaksoi kuningas noissa uusissa olosuhteissa, jotka siellä ovat tapahtuneet?" kysyi amiraali nähtävästi liikutettuna.

"Hänen majesteettinsa voi erittäin hyvin", vastasi Ranck. "Mutta en käsitä, mitä muuttuneita olosuhteita tarkoitatte, herra amiraali."

"Tietysti tarkoitan hallituksen muutosta. Kuningashan on pantu pois hallituksesta ja kuningatar on ruvennut hänen sijaansa. Eikö niin?"

Ranck säikähti. Hän aavisti jo, että onnetoin ylipäällikkö oli tullut petetyksi ja että kavaltajat olivat käyttäneet hänen herkkäuskoisuuttansa hyödyksensä.

Hallituksen muutosta ei ole tapahtunut, se on pelkkä valhe, vastasi Ranck. "Minkäänlaista vallankumousta ei ole ollut aikeissakaan. Kuka on voinut olla niin halpa, että on teille, herra amiraali, kertonut moisen valheen."

Amiraali meni kirjoituspöytänsä luo ja ojensi Ranckille ne sanomalehdet ja kirjeet, jotka van Suchtelen vähän ennen oli hänelle jättänyt.

"Lukekaa, herrani, ja tuomitkaa sitte, kumpanen meistä on narrattu, tekö vai minä."

Ranck luki ja antoi vähän ajan perästä, kumartaen, paperit takaisin amiraalille.

"Kokonaan pysyn siinä, mitä jo lausuin", sanoi hän. "Kaikki nämä sanomalehdet ja kirjeet ovat valheellisia. Edelliset ovat painetut venäläisen päällikkökunnan kirjapainossa Loviisassa ja jälkimäiset ovat neiti Jägerhornin kirjoittamat."

Amiraali muuttui kuolon kalpeaksi. "Voitteko todistaa sen", huusi hän. "Ei mikään ole huokeampaa" vastasi Ranck. "Tämän kirjeen lähetti neiti Jägerhorn minulle tänä aamuna. Olkaa hyvä ja lukekaa kuin myös verratkaa käsialaa näissä kirjeissä."

Amiraali otti kirjeen ja luki:

'Herrani!

Vaikka minulle ilmoititte matkustavanne leiriin, olette te kumminkin tulleet Helsinkiin ja hyväntahtoisesti käyneet vakoilemaan minua. Nykyjään ei löydy tässä kaupungissa mitään, joka voisi hyödyttää luonnontutkijata, sellaista kuin te olette, ja minä en kau'emmin tahdo olla teidän tutkivien silmienne esineenä. Sentähden neuvon teitä niin kiireesti kuin mahdollista lähtemään täältä, sillä muussa tapauksessa saatte valita: joko tahdotte tulla venäläiseksi vangiksi eli luonnontutkijaksi Siperiaan. Totelkaa sentähden neuvoani ja matkustakaa niinpian kuin mahdollista.

Karin Jägerhorn.'

Amiraali kiirehti vertaamaan tätä kirjettä niiden kirjeiden kanssa, jotka van Suchtelen oli jättänyt hänelle.

"Käsiala on aivan sama, minä olen petetty", mumisi päällikkö. "Mutta vastatkaa minulle suoraan, missä suhteissa te olette neiti Jägerhornin kanssa?"

Ranck kertoi käynnistänsä Brahelinnassa ja niistä epäluuloista, joita hän neidestä oli saanut, kuin myös mitä hän muutoin oli onnistunut saamaan tietä neiden suhteista van Suchtelenin ja venäläisen ylipäällikön välillä.

"Hän on minun sukulaiseni ja sentähden luotin hänen sanoihinsa täydellisesti", mumisi amiraali. Kovaa sanoi hän:

"Ja Klingsporin joukko, eikö sekään ole vangittu? Tiedättekö, herrani, siitä mitään?"

"Eräs matkustavainen, joka eilen tuli pohjoisesta päin Helsinkiin ja asuu samassa paikassa kuin minäkin, kertoi sotajoukosta perki iloisia uutisia", vastasi Ranck. "Vihollinen on voitettu peräkkäin kahdessa tappelussa nimittäin Siikajoella ja Revolahdella. Edellisen voitti urhoollinen Adlercreutz ja jälkimäisen tuo miehuullinen, isänmaatansa rakastava savolaisen osaston päällikkö, evesti Cronstedt. Sotajoukko riemuiten marssii eteläänpäin. Jumala on ollut armollinen Suomen aseille."

"Jos tuo kaikki on totta, niin tulee häpeä ja kunniattomuus minun osakseni", huusi tuo vanha mies tuskissansa, niin että Ranckin kävi sääliksi tuota onnetointa.

"Ei vielä ole kaikki menetetty, vieläkin on mahdollista pelastaa Wiapori", lausui Ranck amiraalille, joka hieroen käsiänsä, rauhatonna käveli edestakasin lattialla. "Miehuutta ja uskallusta vaan, ja me voitamme."

Amiraali seisattui Ranckin eteen, tuijotti häneen ja melkein hullun katse näkyi hänen hermottomilla kasvoillansa.

"Pelastaa, miten voitte pelastaa, kuin jo kaikki on menetetty", huudahti hän. "Sanokaa minulle, herrani, ja minä kiitän ja siunaan teitä."

"Ei pidä kuluttaa silmänräpäystäkään, vaan pitää heti hyökätä valloittamaan takaisin ulkovarustukset", vastasi Ranck. "Päälinnoitus on vielä käsissämme ja se vallitsee kaikkia muitakin. Gustafsvärdin kanuunat ajavat kohta vihollisen takaisin. Miehuutta vaan ja kaikki tulee vielä korjatuksi."

"Mahdotonta", huudahti amiraali, "mahdotonta, herra, sillä vihollinen kostaisi Helsingin asukkaille ja surmaisi ne joukot, jotka kuuluivat luovutettujen linnoitusten väkeen. Siitä syntyisi hirveä verikylpy, jonka paljas ajatteleminen kauhistuttaa minua."

"Hän on pelkuri", mumisi Ranck, "kaikki on menetetty."

"Mutta yksi neuvo vielä on jälellä, joka paremmin voi auttaa", lausui amiraali, kääntyen Ranckiin. "Sopimuksessa on määrätty, että minulla on oikeus lähettää Ruotsiin kaksi sanansaattajaa. Hyvin sopii toivoa niiden ehtivän perille niin hyvään aikaan, että toivottu apu ehtii saapua tänne sopimuksessa määrättyyn aikaan. Täytyy koettaa kaikki, että tämä apu saataisiin hyvään aikaan. Tänään pitää jo sanansaattajien lähteä ja niiden toimeliaisuudesta ja nopeudesta riippuu koko Wiaporin pelastus."

Ranck hymyili. Kuten hukkuva tarttui tuo amiraali parka kiini korteen.

"Mutta huomatkaa ensiksi se, että venäläiset koettavat matkalla estää niiden sanansaattajien kulkemista", lausui hän, "ja vielä lisäksi, että tuohon määrättyyn aikaan ei jäiden tähden mikään laiva pääse satamaan. Siitä on vähän toivoa, vaan sopiihan sitäkin koettaa."

"Se on sekä koetettava että onnistuva", lausui amiraali melkein lapsellisella ilolla. "Minun on vaan löydettävänä kaksi miehuullista, viisasta ja kestävää miestä, joille voisin uskoa tämän tärkeän tehtävän, josta niin paljon riippuu. Mutta mistä löydän ne. Kun olen pettureilta ympäröittynä, pelkään ja epäilen kaikkia."

"Minä rupean yhdeksi sanansaattajaksi", sanoi Ranck. "Se on tosin vaikea tehtävä, vaan kun isänmaa tarvitsee, niin ei löydy mitään esteitä. Jos tahdotte luottaa minuun, niin koetan Jumalan avulla vastata luottamustanne."

Amiraali katsoi tarkasti Ranckin kasvoihin. Tuo tyyni muoto, nuo viisaat silmät, jotka vakaasti kohtasivat hänen silmäyksiään, olivat luotettavan näköiset ja iloisesti ojensi amiraali hänelle kätensä.

"Kiitän teitä, herrani", lausui hän, "mutta te olette outo minulle. Olen ottanut teidät vastaan ja keskustellut teidän kanssanne tärkeistä asioista, sentähden että haluan puhella muidenkin, kuin vaan ympärilläni olevien kanssa. Mutta minkä takauksen saan, ett'ette tekin petä minua?"

"Olenhan suomalainen, rakastanhan isänmaatani ja olenhan sotilas!" vastasi Ranck. "Ah, herra amiraali, Jumalan kiitos löytyy toki kylliksi kunniallisiakin miehiä, vaikka on laumassa kirjaviakin lampaita."

"Ja teillä ei ole mitään oman voiton tarkoitusta tarjoutumisessanne?" kysyi amiraali. "Voitteko vannoa Jumalan nimessä, joka kuulee ja näkee meidät?"

"Sen vannon", vastasi Ranck. "Ainoastaan kehoitettuna siltä toivolta, että voisin olla onnettomalla isänmaalleni joksikin hyödyksi, asetuin sotajoukon riveihin vapaaehtoisena. Kun kenraali Klercker lähetti minun sanansaattajana asiakirjain kanssa kuninkaan luokse, täytyi minun luopua paikastani urhoollisten porilaisten seassa ja siitä kunniasta, että olisin saanut olla osallisena heidän loistavissa taisteluissaan. Tultuani takaisin Tukholmasta Suomeen seisahduin tänne, nähdäkseni seuraukset muutamien henkilöiden salahankkeista. Tahdoin omin silmin tulla vakuutetuksi, kuinka pitkälle halpamielisyys ja omanvoitonpyyntö saa heitä vehkeilemään. Nyt olen jo nähnyt kylliksi ja sentähden toivon kau'as täältä."

"No niin, luotan teidän sanoihinne ja kertomuksiinne ja otan teidän yhdeksi Ruotsiin lähetettäväksi sanansaattajaksi", lausui amiraali. "Teidän kasvonne ovat luotettavan näköiset ja ehkä on yhtä edullinen ottaa teidän tarjouksenne kuin etsiä väestä siksi joku muu ja kumminkin tulla petetyksi."

"Jos ette rajattomasti luota rehellisyyteeni ja hyvään tahtooni, niin älkäämme enää puhuko ehdotuksestani", vastasi Ranck, joka tunsi itsensä loukatuksi amiraalin epäilelemisestä. "Mitä hyötyä olisi minulla teidän pettämisestä? Tiedän hyvin, ett'en ainoastaan pane henkeäni alttiiksi, vaan saan myös paljon kärsimyksiä ja puutteita. Olen juuri saanut kokea, mitä sanansaattaja matkalla saa kärsiä, enkä kadehti sitä keneltäkään."

"Vielä kerran uudistan kiitokseni ja otan mielelläni tarjouksenne", vastasi amiraali. "Mutta minulla on vielä yksi kysymys teille. Miksi tulitte käymään luonani?"

"Tuodakseni teille kuninkaan tervehdyksen ja kertoakseni, mitä hän minulle erotessa lausui", vastasi Ranck. "Tervehtäkää asekumppaliani", sanoi hän, "noita urhoollisia suomalaisia, että kohta saavun jakamaan heidän kanssansa kärsimyksiä ja kunniaa. Minä toivon, että tämä tervehdys kuninkaaltanne voisi vahvistaa toivoanne pikaisesta avusta ja siinä tapauksessa Wiapori vielä jonkun aikaa voisi tehdä vastarintaa."

"Te tulitte liika myöhään", mumisi amiraali. "He voittivat tuossa katalassa vehkeilyssä. Hävittömästi olen tullut petetyksi. Mutta mitä tietä ai'otte matkustaa Ruotsiin, pohjoista vai eteläistä?"

" Pohjoista, sillä minun luullakseni on se edullisempi ja varmempi", vastasi Ranck. "Jäätyneen meren yli matkustaessa on niin sanomattoman paljon luonnon esteitä, ett'ei sitä voi kyllin kuvailla. Siellä täytyy kulkea 20 jalkaa korkeiden jäävallein ylitse. Koko jään pinta on jäätynyt laineiksi, jotka tekevät matkustuksen vaikeaksi, ja lisäksi täytyy varustaa itsensä miehillä, rekilöillä, ruokavaroilla ja nuorilla, joita pohjoisella tiellä ei tarvitse. Jälkimäinen tosin on paljon pitempi, vaan siellä aina voi toivoa kansalaistemme apua, ja kun kerran ehtii sotajoukkomme seuduille, niin saa olla varma suojeluksesta. Vaikein osa matkasta on vihollisen vallassa olevien seutujen läpi, sillä se on varmaa, että venäläiset koettavat matkalla tehdä kaikenmoisia esteitä ainakin hidastuttaaksensa ellei kokonaan estääksensä sanansaattajan kulkua."

"Päinvastoin tulee heidän, sopimuksemme mukaan kaikin tavoin edistää sanansaattajan matkaa", vastasi amiraali, "ja varustaa heidät passilla ja suojelusvahdilla."

Ranck hymyili.

"Kyllä tunnen vähän moskovalaisten sanansa pitäväisyyttä", vastasi hän. "En millään ehdolla ota suojelusvahtia. Se olisi minulle vaan esteeksi ja rasitukseksi. Tahdon kokonaan luottautua omaan viisauteeni ja neuvokkaisuuteeni. Palvelijani Ojan Paavo on ainoa, jonka ai'on ottaa mukaani, ja heti kuin te, herra amiraali, suvaitsette jättää minulle vietäväni paperit, olen valmis lähtemään matkalle."

"Ajutanttini menee heti kreivi Kamenskilta hakemaan teille passin", vastasi amiraali. "Luotan kokonaan teidän viisauteenne ja haluunne palvella minua. Tarvittavat matkarahat saatte ja älkää säästäkö niitä. Tulkaa parin tunnin kuluttua niin silloin on kaikki valmisna."

Ranck läksi amiraalin luota ja etsi Durietzin, jolle hän kertoi seurauksen käynnistänsä ylipäällikön luona.

"Vanha hupsu, luulee vihollisen laskevan luotaan saaliin, joka kerran on joutunut hänen kynsiinsä", lausui kapteeni. "Vaikka satoja apulähetyksiä saapuisi tänne, täytyy Wiaporin kumminkin jäädä venäläisten omaisuudeksi. Kuitenkin ihmettelen teidän uhraavaisuuttanne ja toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja menestystä matkallanne. Se on aivan varmaa, että joudutte useihin seikkailuihin ja saatte kuten sanotaan: revityn nahan. Jumala olkoon kanssanne ja toivokaamme vielä tapaavamme toisiamme onnellisempana aikana."

Kun Ranck tuli Helsinkiin, ilmoitti hän uskolliselle Paavollensa matkasta, jonka he tulivat yhdessä tekemään, ja käski hänen ostamaan re'en ja varustamaan mitä muuta matkalle tarvittiin. Pistoolit ja muut aseet puhdistettiin ja pantiin kuntoon. Hyvin varustettu ruokasäkki hankittiin ja kun Ranck puolenpäivän aikana meni amiraalin luo, oli kaikki valmisna lähtöä varten. Ranckin kulkiessa kaupungin läpi ja kääntyessä eräässä kadun nurkassa, seisoi hänen suureksi kummastukseksensa neiti Jägerhorn hänen edessänsä. Molemmat seisattuivat ja katsoivat ällistyneenä toisiinsa.

"Olette kaiketi saaneet kirjeeni?" kysyi neiti katkeralla ja ivallisella äänellä.

"Olen, neiti", vastasi Ranck, "ja minä kummastelen sen hävytöntä sisältöä."

"Mutta tulette kumminkin ottamaan sen tarkoin huomioonne, jos mielitte välttää vastenmielisyyksiä", vastasi neiti. "Minun kanssani ei leikitellä rankaisematta, siitä saatte olla varma."

"Ja sentähden matkustankin täältä parin tunnin kuluttua, mutta en teidän uhkauksienne pelvosta, vaan toivossa saada mitättömäksi teidän pirulliset vehkeenne. Kolmas päivä toukokuuta ei ole vielä käsissä ja paljon voi sitä ennen muuttua. Kumminkin olkaa varoillanne, sillä meillä on kerran paljon selvittämistä keskenämme."

Ranck jätti hänen yksin. Hän seisoi kau'an samalla paikalla ja katsoi haaveillen Ranckin jälkeen.

"Jos ei hän olisi kuollut, niin melkein luulisin tuossa miehessä näkeväni vanhan tuttavan", mumisi hän. "Mutta ei, se on mahdotonta. Ahaa, minulle selkeää, mitä varten. Hän on varmaan yksi noista sanansaattajista, jotka amiraali lähettää Ruotsiin, ilmoittamaan kuninkaalle sopimuksesta. Täten voi päättää ainakin hänen puhumisestansa 3 päivästä toukokuuta. Matkustakaa, herra, mutta yhtävähän tulette te Ruotsiin, kuin minä Siperiaan. Matkalla saatte enemmän vastuksia kuin luulettekaan. Minun täytyy tavata kenraali Kamenskia."

Hän kiiruhti venäläiseen päävartioon päin. Tuntia myöhemmin läksi Helsingistä venäläinen upseeri kasakkien kanssa ja meni pohjoiseen päin samaa tietä, jota myös Ranck oli aikonut matkustaa.

"Olette saaneet selvät määräykset", lausui kreivi Kamenski upseerille ennen kuin se läksi kaupungista. "Ei elävänä eikä kuolleena ole amiraali Cronstedtin lähettämä sanansaattaja tuleva Ruotsiin. Oletteko ymmärtäneet minua, herra?"

"Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri. "Sanansaattajan täytyy seisattua tielle."

Kun Ranck tuli amiraalin luo, oli tämä yhä enemmän toivossaan sanansaattajien matkan onnistumisesta. Hän oli aivan vakuutettu, että apu vielä ehti tulla hyvään aikaan ja että talvi kohta muuttuisi suojasemmaksi. Hän antoi Ranckille Kamenskin allekirjoittaman passin, joka oli kirjoitettu erittäin suotuisilla lauseilla; siinä mahdikkaasti käskettiin kaikkia venäläisiä niinhyvin sota- kuin siviilivirkamiehiä antamaan sanansaattajille kaikellaista apua heidän matkansa edistämiseksi. Matkakustannuksia varten sai Ranck 200 riksiä, joka kaikissa suhteissa oli kyllin riittävä.

"Oletteko, herra amiraali, saaneet eteläiseksi sanansaattajaksi sopivan henkilön, joka on ottanut sen toimeksensa?" kysyi Ranck.

"Täkäläisessä linnaväessä oleva luutnantti Bremer, Adlercreutzin rykmentistä, tarjoutui siihen vapaaehtoisesti", vastasi amiraali. "Hän on kelvollinen ja urhoollinen upseeri, johon luotan aivan täydellisesti."

Ranck sanoi jäähyväiset amiraalille, joka kau'an aikaa piti Ranckin kättä omassansa. Tuon vanhan miehen silmissä näkyi kyyneleitä ja hänen oli vaikea pidättää liikutustansa.

"Tulette näkemään Ruotsin, minun armaan isänmaani", sanoi hän. "Siellä on minulla monta ystävää, joita luultavasti en enää koskaan näe ja kentiesi olen kadottanut heidän osanottavaisuutensa. Mutta kerran on niiden syiden ilmaantuminen, jotka pakoittivat minun tähän tekoon, puhdistava minut jälkimaailman edessä ja silloin tulevat oikeat suhteet näkyviin."

Kun Ranck ja Paavo muutamia tuntia myöhemmin läksivät Helsingistä, oli heidän rekensä eteen valjastettu pari oivallisia hevosia. Reki oli niin suuri, että heidän kapineensa siihen mukavasti mahtui. Ripeä kyytimies hoiti ohjaksia ja piiskaa ja aika vauhtia mentiin pohjoiseen päin Lohjan kestikievariin, jossa hevosia oli muutettava. Amiraalin kirjeelle oli Ranck ommellut pienen laukun, jonka hän pani rinnallensa ihoa vastaan. Niiden, jotka aikoivat ryöstää häneltä nuot paperit, täytyi ensin tappaa hänen ja henkeänsä ei hän aikonut vähällä antaa. —

KYMMENES LUKU.

Esteitä matkalla.

Vasta myöhään yöllä tuli Ranck Lohjan kestikievariin. He olivat ajaneet viisi peninkulmaa tuimaa ravia, jonkatähden hevoset olivat vallan vaahdossa. Suurella tuskalla saivat he talonväen herätetyksi. Puoliksi kiroten ja unisena tuli vihdoin kestikievari ja kysyi äkäisellä äänellä mitä oli tarvis.

"Olen sanansaattaja Wiaporista Ruotsiin ja tarvitsen paikalla hevosia", vastasi Ranck. "Tässä on minun sanansaattajamerkkini. Heti hevoset valjaihin, hyvä ajomies eikä minuutinkaan viivytystä."

Isäntä vilkautti tuohon kiiltävään sanansaattajamerkkiin, joka riippui nauhassa Ranckin rinnalla, ja raapasi korvantaustaansa.

"Kaikki tämä näyttää hyvältä ja kävisihän se hyvin päinsäkin, jos olisimme Suomen eikä Wenäjän alamaisia", vastasi isäntä. "Koko tämä seutu on vihollisen vallassa ja kuoleman uhalla on meitä kielletty antamasta pienintäkään apua Suomen sotajoukoille eli heidän kaltaisillensa."

Ranck ei vastannut mitään. Hän meni ovelle ja kutsui Paavon luoksensa.

"Oletko katsonut, jos on hevosia tallissa?" kysyi hän. "On, herra. Kolme oivallista hevoista pilttuessa odottaa valjastamista."

"Pane sitte heti valjaihin ja kyytimiehemme Helsingistä auttakoon sinua. Älkää liikahtako paikaltanne, isäntä, silloin ammun heti otsaanne. Kuinka pitkä matka on lähimpään kestikievariin?"

"Kolme peninkulmaa", vastasi isäntä ja katsoi Ranckin kädessä olevaan pistooliin. "Kolmen peninkulman kyytiraha tekee puolitoista Suomen markkaa, joka teidän pitäisi maksaa. Väkisin olette pakoittaneet minun antamaan hevoisia ja siihen otan väkeni todistajaksi."

Ranck heitti rahat pöydälle ja käski isännän seuraamaan pihalle. Hevoset olivat jo valjastetut ja valmisna matkaan.

"Missä on uusi kyytimies?" kysyi Ranck. "Ell'ette sitä heti toimita, niin saatte itse noutaa hevosenne ensi kestikievarista. Päättäkää pian, sillä minulla ei ole aikaa lii'aksi."

Isäntä huusi yhden rengeistä. Turkkiin ja pitkävartisiin saappaihin puettu, pitkä ja vahva mies astui esiin.

"Aja Mäntsälään ja muista, jos joku venäläinen patrulli tapaa ja puhuttelee sinua, että kerrot heille, millä tavoin tämä herra Lohjalla sai hevoset."

"Olkaa huoletta. Kyllä minä itse vastaan venäläiselle patrullille, jos sillä on jotakin kysymistä", vastasi Ranck ja istuutui rekeen. "Aja kuski, äläkä säästä piiskaa."

Hevoset alkoivat juosta. Kun kulkivat talon kujasia, kuului pyssyn laukaus. Luoti suhisi aivan Ranckin pään ohitse.

"Kirottu konna", huudahti Ranck. "Se luoti tuli tottuneesta kädestä. Passissa luvattu venäläinen apu on jo alkanut. Se näkyy selvään, että minua tahdotaan passittaa ijankaikkisuuteen. Vastaus isännälle saapi olla maksamatta ensi näkemään. Paavo, pidä silmäsi auki ja tarkastele tietä sinun puoleltasi, minä otan vaarin omalta puoleltani. Pidä pistoolit ja samoin pyssy valmisna. Sota on alkanut ja nyt pitää olla varoillaan."

"Teillä, herra, on oikein", vastasi Paavo. "Minä kuulin pihalla miesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen kasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana, oli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa keskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut määräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet, läksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme huononlainen sananviejä."

Ranckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa olivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin ja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa tarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen matkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei sanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata nimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta toivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös pikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli kerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.

Tunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja siinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun ollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin esille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa osaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti valkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat kyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan totta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.

"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa", sanoi hän. "Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja, niin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai jalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan uskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme polttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja kiduttamista."

Matkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään ympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun ja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty jonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa ympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti. Ensimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa ja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä paras, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.

Noin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä havahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen horroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi yht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.

"Hiisi tiesi", vastasi kuski. "Jos näen oikein, niin on kaadettu joukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset olisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este laadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät käsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin."

Miehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita aivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty. Tämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen olisi tarvittu monta miestä.

Ranck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt tehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. —

"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?" kysyi Ranck kuskilta.

"Hyvä toki, että hevoset ovat aivan terveet", vastasi mies. "Olen tarkastellut niiden jalkoja, vaan ne eivät ole katkenneet. Tämä on pirunmoinen teko. Herra mahtaa olla hyvin rakastettu ryssiltä, sillä panen pääni pantiksi, että tämä työ on Ruski-Paruskin tekemä."

"Olette oikeassa", vastasi Ranck. "Jos minulla joka kestikievarin välillä, ennenkuin pääsen vihollisen vallassa olevien seutujen ohitse, on samallaisia seikkailuja kuin näillä matkani seitsemällä peninkulmalla, niin tuskin koskaan saavutan Ruotsin rajaa."

"Onko teidän matkanne hyvin tärkeä?" kysyi kuski.

"Sen onnistumisesta kenties riippuu, josko Wiapori, tuo Suomen avain, voidaan pelastaa eli ei", vastasi Ranck. "Te olette suomalainen, rakastatte isänmaatanne ja vihaatte venäläistä. Ehkä tiedätte jonkun sivutien, jonka kautta pelastuisimme tästä pulasta. Älkää viipykö auttaissanne, palkitsen teidät runsaasti."

"Ette erehtyneet minun mielipiteistäni", vastasi mies totisena. "Jos Wiaporin pelastus riippuu teidän matkastanne, niin tahdon koettaa olla teille kaikeksi avuksi, minkä vaan voin. Katsokaa hevosia sill'aikaa, kun tarkastelen ympäristöä. Ellen erehdy, pitäisi tässä läheisyydessä olla metsätie, jota myöten kenties pääsemme kulkemaan hakkauksen ympäri."

Noin puolen tunnin poissaolon perästä tuli mies takaisin ja kertoi, että hän oli löytänyt sanotun tien ja tarkoin vaarin ottamalla ehkä voidaan sitä tietä kulkea. Se alkoi noin puoli virstaa heidän takaansa, jonkatähden heidän piti kääntyä takaisin ja matkustaa samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

Suuren vaivan perästä oltiin taasen tiellä. Metsätie oli vasemmalla puolen ja sentähden käännyttiin sille puolen. Ranck ja Paavo taluttivat hevosia ohjista. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin tietä olevat puut raappivat rekeä. Kuski kävi hevosten edellä, osoittaen matkan suuntaa. Vasta kahden tunnin perki vaivaloisen ja askel askeleelta kuletun matkan perästä onnistuttiin pääsemään suurelle valtamaantielle. Metsähakkaus oli väistetty ja nyt voitiin uudelleen jatkaa matkaa. Kallista aikaa oli kumminkin hukattu useita tuntia, joka vahinko näissä suhteissa oli tuntuvampi kuin mikään muu.

"Säikäyttääksensä minua jo alusta pitäen matkan jatkamisesta, ovat he tehneet minulle nämä kepposet", ajatteli Ranck, "mutta he ovat paljon pettyneet minun luonteestani ja suomalaisesta itsepäisyydestäni, jos ovat luulleet jo voittaneen tarkoituksensa. Vainoojani joutuvat kohta harhateille. Minun pitää ottaa esimerkkiä ketusta ja näyttäytyä yhtä viekkaana ja älykkäänä kuin se."

Jo oli selvä päivä kuin matkustajamme väsyneinä ja viluisina yön vaivoista vihdoinkin tulivat Mäntsälään. Ranck kummastui nähdessään isännän seisovan hattu kourassa rappusilla ja ystävällisellä naurulla valmiina häntä, vastaanottamaan. Ranck tilasi heti hevosia, ruokaa ja juomaa, lisäten, ett'ei hänellä ollut aikaa levätä kuin enintäin puoli tuntia. Koko kylän, paitsi kirkkoa, pappilaa, kestikievaritaloa ja muutamia kurjia hökkeliä, olivat venäläiset polttaneet ja hävittäneet oikein moskovalaisella julmuudella ja raakuudella. Asukkaat olivat omaisuutensa menetettyä muuttaneet metsään, siellä kuollaksensa viluun, nälkään ja kurjuuteen. Se oli kauhea kuva sodan tuottamista julmuuksista ja kirouksista.

Isäntä, nimeltä Eerikki Närppiö, liikanimmellä Pitkä-Eerikki, luultavasti tavattoman pituudensa tähden — hän oli näet 6 jalkaa ja 3 tuumaa pitkä —, yhä vaan katsoi Ranckiin, jonka tähden hän sai uudistaa käskynsä.

"Odottakaa vähän, herra, sillä minun täytyy syynätä teidät loppuun asti", vastasi Närppiö ja meni aivan Ranckin luokse. "Antakaa minun katsoa, musta tukka, kaita ja kalvakka naama, mustat silmät, suuri parta ja viikset, pituus lähemmäs kolme kyynärää, aivan oikein, te olette matkustavainen, jota olen odottanut."

"Ja te se hävittömin roisto, mitä koskaan olen tavannut", vastasi Ranck vihoissansa. "Kuka antaa teille oikeuden tarkastella minun persoonaani. Sisään mies ja toimittakaa käskyni ilman mutkitta."

"Älkää suuttuko, herra, vaikka minun käytökseni näyttää kummalliselta ja epäkohteliaalta", vastasi isäntä. "Seuratkaa minua huoneesen, niin saatte selvityksen. Tahdon olla teille avuksi eikä pahennukseksi, vaikka minua on uhattu nuoralla, jos päästän teidät käsistäni."

"Vai niin, onko asia siten", vastasi Ranck, kun Närpiön kanssa astui huoneesen. "Huomaan, että joku pirullinen vehke taas on tekeillä ja siis sananviejäni jo on ollut täällä."

"Aivan niin, herra", vastasi isäntä ja asetti Ranckille tuolin uunin eteen, joka parhaallaan lämpisi. "Lämmitelkää, herra, sillä teidän päällysvaatteenne ovat jäätyneet ja kankeat kuin sarvi. Meillä ei ole tarjottavaa muuta kuin huonoa kahvia ja vähän viinaa. Mäntsälään tulevat matkustavaiset saavat tästälähin tuoda eväät mukanaan. Kirotut ryssät ovat meidät perinpohjin riistäneet."

"Eikö siinä sanansaattaja-matkueessa, joka täällä oli, ollut yksi upseeri, kolme alaupseeria ja muutamia kasakkeja?" kysyi Ranck. "Teille annettiin käsky, että joko ampuaa eli polttaa minut, eli tavoin tai toisin estää matkani ja ell'ette sitä tekisi, niin teidän pitkä ruumiinne tulisi killumaan jonkun kuusen latvassa, eikös niin?"

"Miten Herran nimessä tiedätte kaikki, mitä he sanoivat?" huudahti pitkä mies kummastuneena. "Ette vain ollut silloin läsnä, vai kuinka?"

Tämä vilpitöin kysymys sai Ranckin sydämellisesti nauramaan, sillä Pitkän Eerikin suopeat kasvot olivat niin naurettavan näköiset, että yksitotisimmankin täytyi nauraa. "En rakas Närppiö, voin vakuuttaa, ett'en ollut", vastasi Ranck, "mutta minä tunnen niin tarkoin venäläiset ystäväni ja siihen nähden päätän heistä."

"Oikein päätättekin, se on varma", vastasi isäntä. "Upseeri tarjosi minulle 20 ruplaa, jos laittaisin niin ett'ette tule pääsemään elävänä Mäntsälästä. Luonnollisesti lupasin kaikki mitä he pyysivät ja vielä enemmänkin. Hän sanoi olevansa väsynyt teitä vahtimaan ja toivoi kaiken mokomin saada palata hyvään kortteeriinsa Helsingissä. Minun ainoan jälellä olevan hevosparini tekivät ne kelpaamattomiksi leikkaamalla poikki kaviojänteet. Ottakoon P——le ne roistot."

"Amen", vastasi Ranck. "Mutta varmaan ai'otte täyttää upseerille antamanne lupauksen?"

Närppiö tarttui hänen käteensä, vei Ranckin ikkunan luokse ja näytti hänelle noita kylän kamaloita raunioita.

"Kaiken tämän ja vieläkin enemmän ovat venäläiset tehneet", lausui hän kumealla äänellä. "Vaimoni kuoli suruun ja lapseni ovat hajotetut. Jumalaa pelkääväisen kirkkoherramme pieksivät he, kuin hänen omatuntonsa ei sallinut hänen vannoa uskollisuuden valaa heidän keisarillensa. Ja näitäkö roistoja luulisitte minun palvelevan. En koskaan, käyköön kanssani miten hyvänsä."

Tuosta uhkaavasta katseesta Närppiön kasvoilla huomasi Ranck, ett'ei tarvinnut peljätä petosta. Paavo, joka nyt tuli sisään, kertoi myös, että kaksi hevoista, kaviojänteet poikkileikattuina, oli kuolleena tallissa. Isännän ilmoitus oli siis tosi. Ranck antoi tuoda sisään heidän oman ruokasäkkinsä ja Paavo asetti pöydälle muhkean aamiaisen. Närppiö ja Lohjan kyytimies kutsuttiin osallisiksi aamiaiseen.

"Mitä nyt on tehtävänä?" kysyi Ranck. "Tämä pula on pahempi kuin ensimäinen. Eikö täältä lähistöstä saa vuokrata eli ostaa hevosia?"

"Koko seutu on kerrassaan ryöstetty ja kaikki hevoset on vihollinen ottanut omaksi tarpeekseen", vastasi Närppiö. "Venäläisen postin kulettamista varten jätettiin minulle kaksi jälelle. Tiedätte hyvin, miten niille on käynyt. Rahalla ei Mäntsälässä ja sen ympäristöllä saada hevosta."

Ranck näytti miettivältä. Vihdoin kääntyi hän Lohjan kyytimieheen.

"Ystäväiseni Herranen, sinä tiedät matkani tärkeyden ja sinun täytyy auttaa minua eteenpäin", lausui Ranck ja täytti uudelleen Herrasen pikarin. "Sinulla on hyvät hevoset, saat viisi ruplaa juomarahaa ja pyydän sinun hyväntahtoisesti viemään meidät Kutumäelle, joka on ensimäinen kestikievari Heikinniemeen päin; siellä toivon keksiväni jonkun keinon, että voin estelemättä jatkaa matkaani."

Ranck otti viiden ruplan setelin lompakostaan ja pani sen Herrasen eteen pöydälle. Tuo oli sellainen magnetti, josta ei Herrasen silmät voineet luopua. Hän tyhjensi pikarin, maiskutti huuliansa, niisti nenänsä ja katsoi taasen seteliin.

"Noin paljon rahaa en ole koko talveen nähnyt", sanoi hän "ja hyvä olisi jos voisin ansaita samanverran lisää. Jos tahdotte, herra, ostaa puoli leipää kumpasellekin hevoselle, niin luulen niiden kestävän vielä muutamia peninkulmia. Kaikessa tapauksessa tahdon palvella isänmaatani samalla kuin saan siitä pienen avun itselleni. Yksi hyvä asia ei estä toista."

Tietysti Ranck suostui tehtyyn ehdotukseen ja hevoset saivat tarpeellisen ravintonsa. Pitkä Eerikki sai myös kauniit juomarahat osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Tuon miesraukan kasvot oikein loistivat kiitollisuudesta ja ilosta ja hän kiiruhti huolellisesti peittämään saamansa rahat, peläten venäläisten pitkiä kynsiä ja vakoilevia silmiä.

Ennenkuin Ranck läksi Mäntsälästä kirjoitti hän amiraalille seuraavat rivit:

Monien vastusten perästä olen päässyt Mäntsälään. Matkalla vainoo minua päävartiosta lähetetty venäläinen kasakkapatrulli, joka laatii kaikenmoisia esteitä tielleni. Jos eivät lakkaa, niin on luultavaa, ett'ei asia onnistu. Henkeni on vaarassa, sillä näyttää päätetyn mihin hintaan hyvänsä estää minun matkaani.

R—k. Pohjoinen sanansaattaja.

Hän sinetitti kirjeen ja jätti sen Pitkälle Eerikille, joka lupasi varman viejän mukana toimittaa sen Wiaporiin. Kun tämä tärkeä toimi oli tehty, läksivät matkustavaisemme Mäntsälästä. Päivä oli lämmin ja tyyni. Lumikinokset alkoivat sulata ja lähestyvän kevään merkkejä alkoi näkyä. Kurjet alkoivat keräytyä talvimajoiltaan ja noissa suurissa järvissä näkyi virran laatimia avoimia silmiä. Tien varrella olevat talonpoikaiskartanot olivat autioita ja tyhjiä. Kaikki elävät näyttivät kuolleen, ainoastaan suuremmissa kylissä näkyi muutamia kalpeita, nälistyneitä olentoja, jotka välinpitämättömyydellä kantoivat kohtaloansa.

Kutumäki on suuri ja tiheään asuttu kylä, jonka ulkomuoto ilmaisi varallisuutta eikä vihollisenkaan näyttänyt sitä paljon rasittaneen. Useita seudun säätyhenkilöitä oli tänne laittanut asumuksensa. Ranck ajoi kestikievaritaloon. Paljon kansaa oli keräytynyt pihalle ja niiden joukossa huomasi Ranck nykerönenäisen, korkea karvalakki päässä olevan kasakka-alaupseerin, joka huomattuaan Ranckin hellittämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.

"Tuo sanansaattaja on varmaan syntynyt onnenlakki päässä", mumisi kasakka, kierrellen pitkiä viiksiänsä. "Onnellisesti on hän kiertänyt hakkauksen Lohjan ja Mäntsälän välillä eikä ole tarttunut Pitkän Eerikinkään kynsiin. Päällikköni pitää saada tieto tästä, sillä sitä vartenhan hän jätti minut tänne."

Ranck piti tarkalla silmällä kasakkaa ja näki hänen menevän talliin, luultavasti satuloimaan hevoistansa. Ranck seurasi jälestä ja kuin hän tuli talliin, oli kasakka asettamassa satulaa hevosensa selkään.

"En suvaitse teidän lähtevän ajamaan päiväpaisteella", sanoi Ranck mennessänsä kasakan luo. "Paitse sitä olette te noilla pirullisilla korpin, silmillänne katsoneet minuun aina siitä saakka kuin tulin taloon ja se on ärsyttänyt minun vihaani. Te olette viholliseni ja hengissä ette tule täältä ulos. Olette kylliksi kau'an jo seuranneet minua ja nyt on minun vuoroni kiittää viimeisestä."

Kasakka nauroi rajusti. Hän meni Ranckia vastaan ojennetuilla käsillä, muka tarttuaksensa kiini häneen, mutta ennenkuin hän kerkesi sanaakaan virkkaamaan, kumartui Ranck ja heittäysi tiikerin hyökkäyksellä hänen päällensä, kaatoi hänen maahan ja tarttui jänterillä käsillään hänen kurkkuunsa. Tuota liikettä usein käyttävät erämaan arabialaiset ja beduinit ja luultavasti sieltä myös Ranckikin oli oppinut sen.

"Pardon [anteeksi], armoa", karisi kasakka, "minä…"

Vastaukseksi puristi Ranck vieläkin kovemmin tuon onnettoman kulkkua. Muutamia sekuntia vielä ja hän oli kuollut.

"Se oli ensimäinen!" mumisi Ranck. "Jos ei Närppiö Mäntsälässä olisi ollut rehellinen mies, niin olisi minulle käynyt samoin. Nyt on minulla yksi vainooja vähempi, mutta pian on se saatava syrjään ja ruumis piilotettava."

Hän meni ulos pihalle, ja etsi Paavon.

"Seuraa minua heti", käski Ranck. He menivät Paavon kanssa talliin. Kun viimeksi mainittu sai nähdä kasakan, säikähti hän.

"Ahaa, ymmärrän, tuo on yksi vainoojistamme", mumisi hän. "Muutamia minuuttia sitten näin hänet elävänä pihalla, enkä silloin voinut aavistaakaan, että hän niin pian oli pääsevä ijäisyyteen."

"Ruumis on heti saatava syrjään", lausui Ranck.

"Jos joku saisi tietää tästä, saisimme sen kalliisti maksaa. Piilottakaamme se parvelle heinien alle, sillä muuta paikkaa ei nykyjään ole. Se on raskas raato, niin että meillä on kylliksi tekemistä ennenkun saamme sen parven rappusista ylös."

Kun tapettu kasakka oli onnellisesti ja hyvin piilotettu, tunsi Ranck itsensä rauhallisemmaksi, sillä nyt voi hän olla jotensakin huoleton siitä, ett'ei tulonsa Kutumäelle niinpian tullut kasakkaupseerin tiedoksi ja siis ei hänen matkallansa uusia vihollisia ilmestyisi. Tämän tähden oli hän tappanut kasakan. Se olikin välttämätön ja asian näin ollen myös anteeksi annettava.

Ilman mutkitta sai Ranck uudet hevoset, ilmoitti olevansa puukauppias Waasasta ja olleensa asioimismatkalla etelässä. Kun Ranck ja Paavo läksivät kestikievari-huoneesta, tuli sinne eräs mies, joka huusi kersantti Balakovia lisäten, että hänen hevosensa oli pudottanut satulan jalkoihinsa ja särkenyt sen. Hänelle vastattiin, että kersanttia ei oltu nähty puoleen tuntiin ja että he muuten antoivat sekä Balakovan että hänen hevosensa paholaiselle, josta näkyi ett'ei täälläkään oltu erittäin venäläisystäviä. Ranck kiiruhti matkaanlähtöänsä, annettuaan Herraselle runsaan palkinnon hänen vaivoistansa.

"Tervehtäkää Lohjan kestikievarin isäntää ja sanokaa, että olen toimittanut sen tehtävän, jonka hän määräsi teille, Herranen, ja sitä venäläistä patrullia, jonka hän luuli meidän tapaavan matkalla, olen myös tervehtänyt", lausui Ranck erotessa Herraselle. "Jos se vieläkin kerran sattuu tulemaan tielleni, niin kohtelen sitä samalla mielihyvällä. Hyvästi ja kiitos hyvästä seurasta."

"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies", mumisi hän, "mutta mitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle, sitä minä en oikein käsittänyt."

Vielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka oli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia venäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien jälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia tietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin haavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti Brunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän luonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.

Ilman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli kolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen. Useammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa joutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma huoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin mahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen leikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin urhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon viallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli erään kaksintaistelun jättämä muisto.

Hän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää hänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja murheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä mahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin itki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta pettureille.

"Samallainen veitikka on Klingsporikin", huudahti Brunou kiivaudessaan. "Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut isänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan varma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus, vaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja petturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden voittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja Raahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki sotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka tarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä ainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän on näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja kelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen takaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten kanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa joukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat taistelun halusta."

Nämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin hyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli vihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen matkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei hän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille, joka siihen vastasi:

"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän varmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte itsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin estää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet välttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin vähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri patrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan jo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle annetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta kun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma turvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte olla kuoleman oma."

"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita", lausui Ranck, "mutta minun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset. Antakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä ja olen siitä teille erittäin kiitollinen."

Brunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: "Minun mielestäni on teidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on valitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita toinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan Savon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin joukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä ovat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea ja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella pukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne tuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän välttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet ovat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva kädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa päivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen virvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän mainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on minun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka kautta saavutatte matkanne tarkoituksen."

Ranckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät ja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä matkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään uudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen Brunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt kenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun kasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen tulostansa Kutumäelle.

Iltapäivällä kävi Ranck taas Brunouin luona. Kun Brunou näki hänen, huudahti hän kummastuksesta. Ranck oli, näet, muuttunut kokonaan toisellaiseksi. Hänen mustat hiuksensa olivat muuttuneet pellavan keltasiksi suortuviksi, jotka pitkinä riippuivat korvien yli ja otsalla. Parta ja viikset olivat pois-ajetut ja niiden sijaan oli syntynyt punertava korvaparta. Koko Ranckin olento oli niin juurta jaksain muuttunut, että itse Paavokin alussa luuli häntä muukalaiseksi eikä voinut tuntea herraansa, ennenkuin Ranck selvitti hänelle asian laidan.

Brunou ei voinut pidättää nauruansa.

"No niin se pitää olla", sanoi hän, "ja minä olen varma, ett'ei oma äitinnekään, jos hän nyt näkisi teidät, voisi tuntea poikaansa. Mutta älkää sentähden olko varomaton. Venäläinen on syntynyt tiedustelijaksi ja vakoojaksi ja hänellä on erinomainen vainu-aisti."

Vielä hetkisen keskusteltuansa otti Ranck jäähyväiset uudelta tuttavaltaan ja lupasi vast'edes antaa tietoja seikkailu-rikkaan matkansa jatkumisesta. Yö kului hiljaisesti ja päivän valjetessa läksivät Ranck ja Paavo kaupungista ja menivät ensin Harjuun ja sitte Kuruun. Vasta Wirtain kappelissa aikoi Ranck luopua valtamaantieltä ja vetäytyä idemmäksi Saarijärvelle. Ilman mitään seikkailuja jatkettiin matkaa ja Ranck alkoi jo luulla, että hänen vainoomisensa vihdoinkin olisivat loppuneet ja että hänen ehkä oli onnistunut saattaa viholliset harhateille.

Kolme päivää matkustettuaan saapui Ranck Wirtain kappeliin, jossa on suurempi kauppala. Täällä oli ilo ja riemu ylimällään, sillä vereksiä, hyviä uutisia Sandelsista oli saapunut tänne. Tuo urhoollinen ja väsymätöin päällikkö oli joukkonensa taas voittanut viholliset Kivisalmessa, Toivolassa ja Joroisissa ja saavuttanut uusia seppeleitä. Miehuullinen Fahlander jakoi aseveljensä kanssa kunnian ja menestyksen. Waasan läänin nuorukaiset ja Karjalan talonpojat taistelivat urhoollisesti rakastetun johtajansa mukana ja saavuttivat itse veteraanien kummastuksen. Vähän harjoitettuina ja huonosti varustettuina vastustivat he kuitenkin vihollista joka askeleella.

Sill'aikaa kuin Paavo oli ostelemassa Ranckille ja itsellensä uusia tarvekaluja, jotka olivat välttämättömät heidän hiihtomatkallansa, ja myömässä Helsingistä mukana tuotua rekeä, asettui Ranck erääsen pieneen huoneesen kestikievari kartanossa ja söi aamiaistansa. Pari henkilöä istui samassa huoneessa ja virkistivät itseänsä oluella ja viinalla; ne olivat otusten ja lintuin kauppiaita, jotka puhelivat keskenänsä asioitansa. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Pullo hyvää viiniä oli hänen edessänsä ja matkustavaisen hyvällä ruokahalulla pisteli hän hyvää teiripaistia, jonka mehukas liha olisi maistunut vaikka mille herkkusuulle hyvänsä. Syönninkiihkossaan ei Ranck huomannut, että keskustelu noiden kahden vieraan kesken oli äkkiä tauonnut ja uusi henkilö astunut sisään. Vasta sitte, kuin Ranck takanansa kuuli äänen, joka kovalla ja käskevällä äänellä kutsui isäntää, kääntyi hän katsomaan. Suureksi ihmeeksensä näki hän erään pöydän ääressä istuvan kasakkaupseerin, joka terävästi ja ivallisen näköisenä tarkasteli Ranckin kasvoja. Useilta henkilöiltä oli hän kuullut, ett'ei vihollisia ollut niillä seuduin ja ett'ei 14 päivään oltu nähty ainoatakaan venäläistä.

Upseerin uudestaan huudettua saapui isäntä ja kysyi mitä hänen ylhäisyytensä tarvitsisi.

"Sinä, lurjus, mahdat olla kuuro, kuin et heti kuule, vaikka sinua kutsutaan", ärjyi upseeri. "Heti tänne yksi pullo parasta viiniä, sillä minulla on jano ja kiire."

"Viiniä ei ole enää jäljellä", vastasi isäntä. "Mutta jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee hyvää, rukiista valmistettua viinaa ja olutta, joka on erittäin hyvää ja voimakasta, niin olen valmis teitä heti palvelemaan."

"Mitä, ei ole viiniä sanot sinä ja sen rohkenet tehdä minulle vasten naamaa", lausui venäläinen röyhkeydellä, jota käytettiin voitettua kansaa vastaan.

Isäntä uudisti vakuutuksensa.

Upseeri meni Ranckin luo ja otti sen viinipullon, joka oli hänen edessänsä ja piti sitä aivan isännän silmien edessä.

"Mitäs tämä pullo sisältää?" kysyi upseeri.

"Viiniä, mutta se on myös viimeinen puteli, joka oli minun kellarissani jälellä."

Nyt nousi Ranck ylös.

"Pankaa minun putelini takaisin pöydälle", sanoi hän vihaisella äänellä. "Kuinka rohkenette liikuttaa toisen miehen omaisuutta? Pankaa puteli paikallensa ja tässä silmänräpäyksessä."

Venäläisen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi vihasta.

"Luulen teidän rohkenevan käskeä minua, te pellavahapsinen moukka", ärjyi hän kiukussaan. "Tässä minun vastaukseni."

Hän viskasi pullon uunia vastaan. Pullo särkyi tuhansiksi palaisiksi ja viini virtasi lattialla. Samalla ojensi hän kätensä ja riisti valetukan Ranckin päästä.

"Valepukuinen petturi, eli myös vakooja", huusi upseeri. "Kun hän istui pöydässä, katsoin häneen ja huomasin mustan tukan valkoisen alla. Heti aavistin, että hän oli joku veitikka. Te olette vankini, kunnes olette tyydyttävästi selvittäneet itsestänne. Kun kaikki selviää, niin olette te vihollisen lähettämä vakoilija."

"Te valehtelette kurja roisto", huusi Ranck ja veti sapelinsa. "Vakooja olette itse, sillä nyt huomaan, että olette sama henkilö, joka kasakoinenne olette vainonneet minua aina Helsingistä tänne asti. Te tiedätte parhaiten mitä asioita varten olen matkalla. Tässä on passini kreivi Kamenskin allekirjoittama, ja tässä minun sanansaattajamerkkini. Tärkeiden asiakirjain kanssa olen lähetetty Ruotsiin kuninkaan luokse. Te ette tahtoisi, että nämät asiankirjat oikeaan aikaan tulisivat perille ja sentähden olette vainonneet minua ja laittaneet kaikenmoisia esteitä pitkin matkaani. Lopuksi olin pakoitettu pukeumaan tuntemattomaksi päästäkseni siten teistä erilleni. Vakooja olette itse ja ell'ette mielisuosiolla jätä minulle avointa ja vapaata tietä, niin saatte maistaa miekkaani."

"Se on oikein", huudahtivat läsnäolevat. "Sanansaattaja on rauhallinen henkilö, jonka pitää saada apua ja suojelusta. Hän on meidän maanmiehemme ja me emme salli hänelle tehtävän väkivaltaa."

Upseeri naurahti, veti sapelinsa ja astui oven eteen.

"Te häristelette turhaan, mutta minä näytän teille, että tämä mies on minun vankini", huusi hän kovalla äänellä. "Pankaa pois aseenne, muuten saatte hengellänne maksaa röyhkeydestänne."

Vastaukseksi kohotti Ranck miekkansa ja sivalsi upseeria päätä kohti.

Upseeri oli varoillansa ja väisti, lyönnin. Raivokkaalla kiivaudella tempasi Ranck hänet ovelta laattialle, jossa taistelua jatkettiin vierasten huudahdellessa ja hurjilla liikkeillä.

"Hakatkaa hänet, pieskää sitä sitä roistoa, lyökää häntä päähän", huusivat läsnäolevat suomalaiset ja vetivät pitkät puukkonsa. "Kysykää häneltä, miten paljon terästä hänen ruumiinsa sietää. Hän on ryöväri, samoinkuin kaikki hänen maanmiehensäkin. No niin, se oli kelpo sivallus. Bravo [hyvä] sanansaattaja, te käytätte miekkaa kuin miesten mies!"

Venäläinen kaatui laattialle. Ranckin miekka oli katkaissut hänen oikean kätensä.

"Hän on saanut kylliksi; korjatkaa, hyvät ihmiset, hänet jonnekin piiloon, ennenkuin asia tulee tunnetuksi", lausui Ranck. "Piilottakaa hänet, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa. Lähettäkää hakemaan välskäriä, joka voi tutkia ja sitoa hänen haavansa. Mutta, kaiken, mokomin pitäkää asia salassa."

"Ne tappavat minun", murisi haavoitettu. "Kirous teille, joka annoitte minulle tuon sivalluksen. Mutta vaikka minun henkeni otattekin, niin ette te lopuksi kumminkaan vältä hyvin ansaitsemaanne palkkaa. Teidät tunnetaan liika hyvin, ett'ette voi päästä näkyvistä."

Neljä läsnäolevaa miestä menivät haavoitetun luo ja nostivat hänet ylös.

"Se on raskas kuin härkä", lausui yksi heistä; "minne kannamme hänen?"

"Seuratkaa minua", vastasi isäntä, "minulla on iloinen huone valmisna hänelle."

Haavoitettu kiroili ja vaikeroi. Hän käski miesten kantamaan itsensä lasareettiin. Ne eivät vastanneet mitään, vaan katsoivat isäntään. Ranck oli jo lähtenyt kestikievarihuoneesta etsiäksensä Paavoa.

"Teille tulee täällä paljon parempi kuin sairashuoneessa", vastasi isäntä. "Teidän ylhäisyytenne tulee voimaan kuin prinssi, eikä viina puutu teiltä."

Isäntä lausui nämät sanat ivallisesti katsoen upseeriin. Tämä katse ilmaisi vihaa ja kostoa. Haavoitettu oli hukassa. Hän kannettiin pihalle. Veren vuodatus oli ollut niin suuri, että hän väsymyksestä painoi silmänsä kiini. Isäntä kulki edellä ja näytti kantajille tietä. Tuo onnetoin kannettiin viinakellariin. Kun he tulivat kellarin sisään, sulki isäntä huolellisesti oven jälkeensä. Sitte kuiskasi hän muutamia sanoja miehille, jotka nyykäyttivät päätään myönnytykseksi ja hyvin rauhallisesti ottivat puukkonsa esille. Suomalainen on kostonhimoinen ja julma, kun häntä ärsytetään. Ne vääryydet ja kärsimykset, joita venäläiset olivat heille tehneet, olivat aivan tuoreessa muistissa. Emme tahdo olla todistajana siihen, mitä tuolla puolipimeässä kellarissa tapahtui. Se kumminkin on varmaa, ett'ei kasakkaupseeria enää koskaan näkynyt. Vuosia sen jälkeen sattumalta löydettiin kellarissa pidetyssä syynissä tyhjästä hyvin vannehitusta viina tynnyristä ihmisen luuranko. Arveltiin yhtä ja toista tästä hirveästä löydöstä, Ne, jotka siitä jotakin tiesivät, pelkäsivät antaa minkäänlaisia selvityksiä. Venäläiset olivat herroja maassa ja jos joku olisi kertonut tuota heille, niin olisi seuraukset olleet hyvin varmat. Sentähden vai'ettiin ja siten unohtui kohta koko asia. Kun Ranck tuli takaisin kestikievarihuoneesen olivat kaikki taistelun jäljet jo pois pestyt ja kaikki yhtä hiljaista ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Juotiin ja keskusteltiin niinkuin ennenkin ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta ei puhuttu sanaakaan tapahtumasta.

Ranck meni isännän luokse maksamaan velkansa ja ottamaan jäähyväiset.

"Kuinka haavoitettu voi?" kysyi hän. "Tilaisuuksien mukaan hyvin", vastasi isäntä. "Hän on nyt sidottu ja nukkuu raskaasti."

"Kunhan te ette joutuisi pahaan pulaan tämän tapauksen tähden", lausui Ranck. "Te tunnette tärkeän asiani, jonkatähden matkustan. Jos olisin joutunut vangiksi, niin olisi kaikki ollut hukassa."

"Te menettelitte aivan oikein", vastasi isäntä, "ja olette saavuttaneet meidän kaikkien kunnioituksen. Jumala olkoon teidän kanssanne ja onnellista matkaa."

Kohta sen jälkeen kiitivät Ranck ja Paavo suksillansa Wirtain kappelista, kumpaisellakin mukanansa vaan pieni laukku, jossa oli ruoka-aineita, Pienen turkin sisällä vyöhön kiinnitettyinä oli heillä pistoolit ja hihnasta olan yli riippui Ranckilla sapeli. Pyssyt olivat he jättäneet Wirtain kestikievarin isännälle. Molemmat jo lapsuudesta saakka harjautuneita hiihtämään ja suksisauvojen avulla menivät he huimaavaa vauhtia metsien halki ja ketojen yli, jättämättä tuskin minkäänlaista jälkeä jäätyneelle hangelle. Suurien jäätyneiden järvien ja jokien yli kävi matka yhtä nopeasti. Jos pimeän saapuessa ei ollut taloa eikä mökkiä saapuvilla, niin rakensivat he kuusen ja petäjän havuista majan, tekivät sen keskelle hyvän valkean ja viettivät siten yönsä. Suomalaisen kestävyys, miehuus ja voima näkyi näissä molemmissa miehissä täydessä kukoistuksessaan. Heidän noreat ja karaistut ruumiinsa eivät välittäneet vilusta, nälästä eikä muistakaan kärsimyksistä. Ei mikään vastus masentanut heitä, vaan toivo hyödyttää maatansa ja varjella sitä suurelta onnettomuudelta elähytti heitä, niin että he unhottivat kaikki kärsimyksensä ja kovat koettelemuksensa. Kaikkiaalla otti kansa heitä mielihyvällä vastaan ja lapset kiiruhtivat iloisilla huudoillansa ilmoittamaan heitä, terve tulleiksi ja osoittamaan pieniä palveluksiansa.

Sillä tavoin oli matkaa kestänyt kolme tahi neljä päivää. Saarijärvellä levähdettiin puoli päivää. Paavo oli palelluttanut toisen jalkansa. Lääkkeenä siihen käytettiin ensin kuuma vesikylpy ja sitte heittäysi hän lumikinokseen. Sellaista "hevonlääkettä" käytetään Suomessa usein pahimpien paleltumisien parantamiseksi, vaikk'ei tuo ole juuri puolustettava vähemmin karaistuille henkilöille.

Ne tiedot, jotka Ranck muuten täällä sai, eivät olleet juuri rauhoittavia. Venäläisiä partiomatkueita oli nähty lähellä kylää ja pari kasakkaa oli ollut eräästä ladosta ottamassa heiniä. Eräs poika, joka makasi aidan takana, oli huomannut ne. Hän ampui yhden heistä ja silloin toinen pötki pakoon. Sentähden odotettiin uutta tervehdystä. Asukkaat olivat jo varustauneet sitä varten. He olivat panneet kuntoon tuliluikkunsa, sitoneet valkoisen nauhan lakkiinsa, valaneet kuulia, valmistaneet ruutia, jonka tavaran saanti kivisuolan runsauden tähden oli helppoa. Sandelsin joukot olivat likellä ja 2 eli 300 henkilöön nouseva joukkio karjalaisia, talonpoika Tiaisen johdolla, kuleksi voitokkaasti ympäri ja teki venäläisille suuria vahingoita. Urhoollinen Tiainen otti viholliselta yhden muonakuormaston toisensa perästä. Väkeä keräytyi lakkaamatta hänen luoksensa ja hän tunkeusi eteenpäin päivä päivältä. Osa hänen joukostansa oli kulkenut Saarijärven kautta, vieden mukanaan yli kahdeksankymmenen vangin.

"Tiaisen nimeä muistelen kuulleeni ennenkin", lausui Ranck. "Eikö hän ole sukua tuolle vanhalle, urhoolliselle Taavetti Koiskiselle, eli kuinka?"

"Kyllä hän on", kuului vastaus. "Koiskinen on nainut Maria Tiaisen, nuoren päällikön tädin. Olli Tiainen on jo monta vuotta ollut itse isäntänä. Hänen isänsä on jo kauvan sitte kuollut ja poika voi olla muutamia vuosia yli kolmenkymmenen."

"Sitte se on sama Tiainen, jota minäkin tarkoitan", vastasi Ranck. "Tuo Tiaisen suku on urhoollinen ja miehukas, hyvä rotu; jos minulla olisi aikaa, niin etsisin tuon nuoren päällikön ja tervehtäisin häntä sukulaiseltaan, vanhalta Taavetilta. Ukko Koiskinen on myös sodassa ja veteraani on kuin nuori, voimakas mies, vaikka jo yli 70 vuoden vanhus. Mahtaisi se kentiesi huvittaa häntä."

"Eläköön Taavetti Koiskinen!" huusivat kuuliat. "Hän on oikea Suomen poika, jolla on sydän paikallansa. Semmoisen miehen olisi pitänyt olla sotajoukon johtajana eli Wiaporin päällikkönä. Asiat olisivat tulleet toisin hoidetuksi. Pelkurit ja ämmät eivät kelpaa sotaan, se on vannaa."

"Älkää sanoko niin", lausui eräs läsnäolevista. "Närppiön pitäjään ämmät olivat vanginneet venäläisen sanansaattajan ja viisi aseellista miestä."

"Se on totta, eläköön ämmät! me teimme heille väärin", huudettiin joukossa.

Ensimäinen pysäkki, johon Ranckin oli saapuminen oli Karstula ja sitte Kivijärvi. Sitte aikoi hän mennä Salon pitäjän seuduille, jossa toivoi tapaavansa suomalaisia joukkoja. Vaarallisin osa hänen matkastansa olisi silloin jo kulettu ja ell'ei aivan tavattomia esteitä sattuisi, toivoi hän varmuudella voivansa toimittaa tehtävänsä. Saarijärveltä lähetti hän erään tilallisen mukana, joka aikoi asioissa matkustaa etelään, amiraalille Wiaporiin seuraavat rivit:

'Huolimatta useista vastuksista ja esteistä olen päässyt onnellisesti Saarijärvelle. Olen hyvässä toivossa, että saan matkani tehdyksi oikeaan aikaan.

R—k. Pohjoinen sanansaattaja.'

Ranckin ja hänen uskollisen seuralaisensa lähtiessä Saarijärveltä oli päivä lämmin ja selkeä. Joutsenia ja metsälintuja tulvaili suurissa parvissa, ja puolenpäivän aikana oli lämpö oikein rasittava. Kevätlämpö pohjolassa muuttaa pian lumen vedeksi. Yhtenä päivänä on kaikkiaalla paksu lumi ja vahvat jääläjät; toisena päivänä jo usein uhkaa vaahtovat aallot ja pauhaavat kosket, jotka pitkin jokia ja laaksoja kulettavat mukanaan jäälohkareita, kiviä eli särettyjä siltoja, väliin huoneita ja rakennuksiakin.

Sinä päivänä kulkivat matkustajamme seitsemän peninkulmaa ja hämärän tullessa näkivät he suureksi mielihyväksensä talon, jossa voivat saada yösijaa. Talonpoika Simolinen otti heitä vastaan tavallisella suomalaisella vieraanvaraisuudella. Heille laitettiin vuode perheentuvan uunin päälle, joka pidetään huoneessa erinomaisena kunnia-paikkana ja jota oikein voidaan arvostella ainoastaan sellaisessa ilmanalassa, missä pakkanen välistä nousee 40 asteesen. Kun Simolinen lähellä taloa oli juottanut hevosia, oli hän huomannut ratsastajan jälkiä. Hän pelkäsi niiden olevan ympäri kuleksivia kasakkeja ja sentähden telkittiin ulko-ovet huolellisesti kiini ennenkuin pantiin maata, pyssyt olivat ladattuina paikoillansa huoneessa ja sekä Ranck että Paavo pitivät aseensa valmisna. Illallisen jälkeen mentiin levolle ja kohta olivat talon kaikki asujamet nukkuneet syvään uneen.

Puoliyön aikana heräsi Ranck. Täysi kuu paistoi ikkunasta huoneesen ja vilpas louna tuuli alkoi puhaltaa. Ranck aikoi juuri kääntyä toiselle kyljellensä ja jatkaa untansa, kun hän äkkiä nousi ylös ja kuunteli. Ratiseva kohinan ääni kuului hänen korvihinsa ja kun hän katsoi vastakkaiseen ikkunaan, oli hän huomaavinaan, että kuun valossa välähteli toinenkin, ikäänkuin tulipalon heijastava valo. Ratiseminen alkoi kuulua kovemmin. Hän kiiruhti herättämään makaavia. Simolinen nousi ensimäiseksi ylös. Ranck kertoi hänelle huomionsa. Punertava valo kohta valaisikin huoneen.

"Huone on sytytetty tuleen ja meitä ai'otaan polttaa", huusi Simolinen ja kehoitti naisia ja lapsia kiiruusti pukeutumaan. "Meidän täytyy paikalla päästä ulos täältä."

"Me olemme ympäröidyt", huusi Paavo, joka kiiruhti ikkunaan. "Pihalla vilisee kasakkeja. Minä näen tarkkaan heidän korkeat lakkinsa ja pitkät keihäänsä. Mitä teemme?"

Naiset ja lapset vaikeroivat kovasti. Tulipalon valo loisti huoneessa ikäänkuin aurinko kirkkaimpana päivänä. Näkyi selvästi, että ulkohuoneet myös olivat sytytetyt hävityksen täydentämiseksi.

"Meidän täytyy myödä henkemme niin kalliista kuin mahdollista", huudahti Ranck. "Simolinen ja te, miehet" — nuo olivat molemmat talon rengit — "tarttukaa pyssyihinne ja seuratkaa minua. Vaimot ja lapset tulkaa perässämme. Niinpian kuin ulko-ovi avataan ammumme jokainen yht'aikaa ja sitte raivaamme tiemme paljastetuilla aseilla. Minä ja Paavo käymme taistelemaan ja sill'aikaa koetatte te muut paeta."

Muuta neuvoa ei ollut näkyvissä, jonka kautta olisi voinut välttää liekkeihin kuolemista. Simolinen ja molemmat rengit olivat vahvoja ja miehuullisia miehiä, jotka eivät väistyisi paikaltaan. Keräynnyttiin porstuaan ja kun Ranck antoi merkin, sysättiin telkki pois ovelta. Kymmenen eli kaksitoista kasakkaa näkyi ulkona ja sulkivat tien, ojentaen noita pitkiä piikkiänsä.

"Ampukaa!" komensi Ranck.

Pyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän vaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut vetäysivät kiroillen takaisin.

"Nyt eteenpäin", käski Ranck.

Hän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina, pihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää ja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset pakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään ulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin. Ranckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan teräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla kuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että sitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut keihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä kolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.

Äkkiä kuului eräs huutavan:

"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena täytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää peljätä yhtä ainoata miestä."

Huutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin vainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat Ranckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi hänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti tunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa kaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja koetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.

"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot", huusi uskollinen palvelija. "Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te kurjin joukko maailmassa."

Paavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa ruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein raivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa kasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin nuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän. Kiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla ravilla talosta.

Mutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata miestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen joukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen talosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja muona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja Tiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli herättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin kuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle. Tiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta tapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla tapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa hätyytetyille avuksi.

Kohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli kokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt pakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet. Tiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli heidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli kuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien saaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta sitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset, näkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli ollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat olivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin löydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset salamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia tapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.

Kun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista enää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat myös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen tarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet. Toinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck ja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja käski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut kulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.

"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja", lausui talonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin rintaa. "Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on hänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja siten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti hänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin. Jouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota he hyvin tarvitsevat."

Tiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen pitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista syntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen näköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen muotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35 vuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet peurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen korkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva, jotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia itse kuninkaalle ja ruhtinoille.

Sittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset talosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset että myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat sidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut huolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin Kalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille antaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta heikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä antaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään pistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten perästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta. Kalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja tautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa, miehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi ja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.

Eteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti Bremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä äkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan näytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista menettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti naurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi, ennenkuin sota loppui.

Jo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli jätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite. Sotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä ei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä onneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan läksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman jalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä tiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi lippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia päälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä jää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan suomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan sitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät useammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja iloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni oli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se ollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin hautaa.

Mutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin [jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän saaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta saivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului 3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m., kaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000 sentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja kaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia satoja tuhansia ruplia lahjoina. Linnan anastamisen kautta sai sota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an kuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla olivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa edistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina pohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset sotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse, hyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot ja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa tapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille joukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat aina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan takaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein kokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja heidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi takaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja tuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että Cronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä oikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta ja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn ja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta edesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin rauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä ne: "jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi toiminneet." Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta korkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.

Sillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren rannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle Karjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori on menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He ovat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja herransa!

YHDESTOISTA LUKU.

Yksi koristus Ruotsin kruunussa menetetään, mutta linjalaiva ja rekatti valloittavat sen takaisin.

Vihdoinkin oli kevät. Vuoden 1808 erittäin kylmä talvi oli mennyt matkoihinsa. Nyt lauloivat lintuset korkeissa havumetsissä, nyt syöksivät jäistä vapaat joet "laulaen mereen", ja auringon säteet leikittelivät tuhansien järvien ja jokien kirkkaalla pinnalla. Kuohuvana vaahtona laski Wuoksen vettänsä Imatran kautta syleilemään Laatokkaa. Itämeren aallot lauloivat taas reippaasti lauluansa. Kaikkiaalla oli eloa ja liikettä, sillä uudistuksen aika oli käsissä.

Kertomuksemme vie meidät nyt meren yli satu- ja muisto-rikkaalle Gotlannin saarelle.

Kello taisi olla noin kahdeksan vaiheilla iltasella kun porvari ja vaskiseppä Eerikki Krok nähtävästi vastenmielisesti päätti lähteä tavallisten ystäviensä iloisesta illan vietosta Lybeckin kapakasta Wisbyn kaupungissa ja mennä kotiansa, joka oli lähellä Pyhän Nikolain komeita kirkkoraunioita, jotka vielä olivat selvänä todistuksena muinaisen Hansakaupungin rikkaudesta ja arvosta.

Vaskiseppä Krok oli jo ehtinyt niin pitkälle lähdössään, että oli noussut seisoalleen tuolilta, vaan edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä naapurinsa ja vanha ystävänsä Matti Rosén oli lyönyt messinkivekaraista keppiään laattiaan niin kovasti, että tiskillä torkkuva viinuri kavahti ylös ja hoiperteli hänen luoksensa.

"Mitä käskette?"

"Vielä kaksi lämmintä kanuunaa ", käski Matti herra, joka oli lihava, rehevä ja hyvinvoivan näköinen ukko. Hänen kätensä olivat suuret, silmänsä lempeät ja ympyriäinen vatsansa oli kuin pieni ilmapallo, jota hän täyttikin monilla ja hyvillä sekä ruoka- että juoma-aineilla. Matti Rosen oli nahkuri. Hänellä oli paljon toimittamista ja tässä hyvässä kaupungissa oli hän sangen tärkeä ja arvokas henkilö, sillä ensiksikin herramme oli lahjoittanut hänelle kaksi kaunista tyttöä kasvatettavaksi ja suojeltavaksi, sitte oli hänellä hyvin täytetty raha-arkku varjeltavana ja viimeiseksi suuremmoinen liikkeensä hoidettavana; vaimonsa oli hän jo useita vuosia sitte tarkoin kätkenyt maan poveen.

"Sinä ai'ot lähteä, veli Eerikki, mutta ensin lasi lämmintä punssia, sillä kevät-ilta on kylmä ja vaikka meillä on Huhtikuun 22 päivä, niin kukkuu käkönen vielä lehdettömällä oksalla", lausui nahkurivanhus ystävällensä Krokille. "Istu alas ja vastaa suoraan minulle ja näille muille ystävillemme, mikä sinua vaivaa tänä iltana. Olet istunut tuolillasi niin rauhatoina, kuin olisit ollut tulisella vaskella."

Vaskiseppä katsoi ensin ovelle, jossa hänen hattunsa, turkkinsa ja keppinsä riippuivat, ja sitte tuohon lämpimään, kullankeltaseen, tuoksuvaan punssiin. Hän oli ihminen ja huoahtaen vaipui hän uudelleen tuolille.

"Sinä huokaat! Mitä se merkitsee?" kysyi Kalksten, yksi pöydässä olevista ystävistä.

"Minulla on suru", vastasi Krok lyhyesti, kilisti lasia ystävänsä Rosénin kanssa ja näytti kuin tahtoisi hän unhottaa surunsa lasin pohjaan.

Ystävät vaalenivat. Sana suru, lausuttuna kamalalla äänellä, ei soi hyvin — ystävän korvassa. Syytä siihen ei tarvita ilmoittaa.

"Eikö liikkeesi menesty?" kysyi Båtman, toinen pöydässä olevista Ukkoloista, jonka toimena oli kulettaa jaalaa mantereen ja saaren välillä. Båtmannia kutsuttiin uudeksi Eerikki Ilmahatuksi, sillä hänellä oli aina hyvä tuuli, kulkiessansa meren ylitse.

"Liike on hyvä ja vaski menee kaupaksi kuin voi taloudessa", vastasi Krokin Eerikki, "mutta minulla on tytär…"

"Ja vaimo", keskeytti iloinen, Törn-niminen kauppias. "Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Akkasi…"

"Narisee ja jankuttaa, tahdoit kaiketi sanoa, mutta se, joka ikänsä on takonut vaskea, ei pelkää naisten melua", vastasi Krok päättävästi. "Ei, Törn! suruni koskevat silmäterääni Annaa! Hän on kaunis, hän on viehättävä ja saa periä joka äyrin jälkeeni. Tuo kaikki on päivän selvää, mutta ett'en tahdo antaa häntä Manfred Skrifvarille millään ehdolla, se ei ole selvää. Hän on yhtä köyhä kuin tuolla kirkkomme raunioilla olevat rotat, hän on käärmeensilmänen konna ja vielä päälliseksi puhuu hänen kielensä sanoja, jotka ovat imelämpiä kuin tämä punssi. Minä vihaan miestä."

"Mutta luultavasti ei tee tyttäresi eikä vaimosikaan sitä?" lausui Rosén nauraen. "Manfred Skrifvarin sanat ovat suloinen haju sinun molemmille naisillesi. Hän on nuori, pulskea mies ja on kirjoittajana eli sihteerinä meidän kunnollisella maaherrallamme, herra evesti Klintillä. Niin, niin kyllähän sinulla on surusi, sen ymmärrän. Mutta miksi ai'oit nyt kotiasi ja erota meistä?"

"Vahtiakseni sitä käärmettä, ett'ei se pääsisi huoneeseni eli luikertaisi puhelemaan Annan kanssa", vastasi isä. "Nyt iltasella tänne tullessani tapasin hänen kiertelemässä meidän lähistössämme. Minä käskin hänen menemään hiiteen ja varomaan itseänsä, sillä minulla on nyrkki, joka on 30 vuotta käytellyt vasaraa, ja se voisi mahdollisesti musertaa hänen pääkallonsa. Minä olen hyvin kiivas ja perki äkäinen, silloinkuin tarvitaan."

"No, mitä vastasi hän?"

"Ensin nauroi hän vaan ja sanoi sitte, —" Krok kumartui pöydän yli ja kuiskasi: "varokaa, kummi, tytärtänne venäläisiltä, sanoi hän. Tänään sai maaherra ilmoituksen, että 2,000 moskovalaista on amiraali Bodiscon johdolla noussut maalle Grättlingbon pitäjässä ja venäläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kosijat kuin Manfred Skrifvari. Pitäkää uutinen salassa, sanoi hän, muuten voi teille käydä pahoin. — Sinä valehtelet, mokoma kynä-sotilas, sanoin minä. Mutta ajatelkaa, ukkoset, jos hän puhui totta. Oh, se oli vaan hänen halpamaista ilkeyttänsä ja pahaa kieltänsä. Mutta kumminkin olen aprikoinut hänen sanojansa, enkä ole saanut rauhaa. Minun täytyy mennä kotiani katsomaan, mitenkä siellä on naisteni laita. Mutta älkää puhuko mitään siitä, mitä olette saaneet tietää, sillä jos hän puhui totta, niin on selvää, ett'ei kaupungin hallitus tahdo säikäyttää asujamia. Jumalan rauha! minun täytyy kotiani, sillä muutoin tulen hulluksi."

Tällä kertaa vaskiseppä toteutti sanansa. Hän nousi nopeasti tuolilta, puki turkin päällensä, otti keppinsä ja hattunsa, huusi hyvää yötä ystävillensä ja kiiti ovesta ulos.

Pöytään jääneet katselivat ällistyneinä toisiinsa.

"Krok on tullut hupsuksi", lausui Rosén, "se on aivan varmaa. Manfred Skrifvari on iloinen luikari ja on päättänyt huviksensa laskea leikkiä Krokin kanssa. Sepä olisi hulluhuonelainen yritys, jos venäläiset tulisivat Gotlantiin. Onhan meillä sekä oma että liittolaisemme englantilaisen, laivasto Itämeressä ja jos moskovalaiset tulisivat tänne, niin joutuisivat he pian vangiksi kuin rotat satimeen. Siitä tulisi oikea niin kutsuttu ranskalainen visiitti [vierailu], ha, ha, ha."

"Eikä Visbyn nykyiset rikkaudet houkuttele heitä tänne, kuten muinoin Tanskan Waldemari III:tta", lausui Kalksten. "Pyhän Klemensin kultaista hanhea 24 poikansa kanssa ei ole enää, eikä se siis kaakotuksellansa ja hohtavilla siivillänsä viekottele tänne saaliinhimoisia vihollisia. Saamme kyllä olla rauhassa. Maaherran kirjuri on tällä kertaa kielitellyt turhaan."

"Samaa luulen minäkin", jatkoi Båtman, "mutta jos ei meillä olekkaan rikkauksia, niin on 'Itämeren silmän' omistaminen kuitenkin hyvin tärkeä viholliselle. Jos Gotlannin anastaminen onnistuisi venäläisille, niin kernaasti asettuisivat he tänne, tekisivät saarestamme hyökkäyksiä isänmaahamme ja silloin olisi Ruotsin kohtalo pian ratkaistu. Mutta, kuten sanottu, siinä suhteessa ei meillä ole pelkäämistä, niinkau'an kuin laivastomme vielä on omamme."

Sill'aikaa kuin nämä viisaat ukot näin keskustelivat vaskisepän heille kuiskaamasta, tärkeästä uutisesta, kiiruhti tämä nopein askelin kotiansa. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi säteillänsä hiljaisuudessa lepäävää kaupunkia. Ehdittyänsä Pyhän Katariinan raunioille seisahtui hän äkkiä. Arasti ja tutkivasti katseli hän noita korkeita muureja, avoimia ikkunoita ja murtuneita holveja. Ehkä tuo nauttimansa virvoitus oli tehnyt mestarimme tavallisuutta runollisemmaksi ja tunteellisemmaksi. Täysikuun valaisemana on P. Katariinan raunio sellainen näkymö, että se voi vaikuttaa yksinkertaisemmankin tunteihin. Kuu loisti suoraan kuorin ikkunasta ja valaisi hopeisilla säteillään avoimia holveja. Veitikkamaiset kuun säteet, jotka aina ovat leikillisiä, muodostivat muurien ja pilarien ympärille salamuotoisia ja haaveellisia varjoja; tämä näkymö voi tehdä katsojan sekä haaveelliseksi että synkkämieliseksi.

"Sieluni panen pantiksi siitä, että itse piru ilveilee noilla raunioilla", mumisi Krok itseksensä ja hänen äänestänsä huomasi, ett'ei hänen miehuutensa ollut vahvinta laatua. "Minä näin selvään varjoja, jotka hiipivät pitkin tämän puolista muuria ja kuvastuivat siihen. Voi, Jesuksen nimessä, jos se on totta, mitä minulle kerrottiin, että näissä vanhoissa kirkkoraunioissa kummittelee! Näkemilläni varjoilla oli pitkät, mustat kaaput. Mitä, jos P. Katariinan muinoiset Fransiskaani-isät kävellä hipsuttavat täällä. Hitto vieköön menenkin veli Nybergin puutarhan kautta, niin pääsen pikemmin kotia."

Sanottu ja tehty! Krok kääntyi vasemmalle, meni puutarhaa kohti ja sitte itse laitokseen. Puut olivat vielä kylmän kevään tähden paljaat ja lehdettömät. Kuun säteet olivat piilosilla puiden välissä ja nyt oli mestarimme jo rauhoittunut, sillä hän oli aivan lähellä kotiansa. Mutta pian seisahtui hän uudelleen.

P. Katariinan raunioiden sijasta kuvautui hänen eteensä arvokas P. Nikolaus ja, mikä vielä pahempi, samat mustat varjot, jotka hän oli nähnyt Fransiskaanein muinaisessa asunnossa, näkyivät hänelle edessänsä olevasta Dominikanien eli Mustienveljesten muinaisesta temppelistä. Mestari Krok pyyhki silmiänsä, hieroi niitä suurilla käsillänsä, mutta ei sekään auttanut, sillä varjot eivät kadonneet, vaan liikkuivat edestakaisin kirkkailla, kuun valaisemilla muureilla. Mestari Krok seisoi korkean puun takana ja vaan tuijotti tuohon varjopeliin, joka oli hänen edessänsä.

Arvokkaana loikoivat nuo uhkeat rauniot, jotka suurenmoisina muurineen, holvineen, patsaineen ja pilarineen vielä rappeutuneinakin todistivat, mitä hansakaupunki loistoaikanansa oli synnyttänyt niinhyvin hengen viljelemisen kuin rakennustaidonkin alalla, sillä siihen aikaan oli Visbyssä 16 kirkkoa, linnan kirkkoa lukuun ottamatta; näistä vielä seitsemän rauniot, pahemmin tahi paremmin säilyneinä, kehoittavat siellä kävijää seisahtumaan ja tarkastelemaan näitä mahtavuuden ajan muistoja. Pyhä Nikolaus sekä korkeutensa että pituutensa kuin myös ulkonaisten ja sisäpuolisten koristuksiensa tähden oli varmaan arvokkain ja kallein kaupungin kirkoista. Siinä ilmaantuu harvinainen sekoitus pyöreämäisestä ja kärkimäisestä rakennustavasta. Jälellä on enää vaan kehä, eli neliskulmainen pitkä rakennus, joka kahdella pilaririvillä on jaettu kahteen alukseen ja melkein neliönmuotoinen kuori kolmella alttariseinällä. Kuorirakennus on kärkimäisen rakennustavan loistoajoista. Eteläisellä seinällä vastapäätä alttarin paikkaa on komero ja siinä istunpenkki, itäpuolella sitä ikkuna ja siinä keskuskehän ympärillä kaksinkertainen ruusu, joista sisimäisessä on neljä ja ulkomaisessa kahdeksan lehteä, tehdyt hienosta Gotlannin marmorista ja muodostetut kolmestatoista yhteenliitetystä palaisesta.

"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni kuulla hänen mielipidettänsä asiasta", lausui mestari Krok hiljaa itseksensä. "Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia rämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma."

Hän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan portin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa. Hänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse puutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.

"Hitto vieköön", mumisi hän. "Lybeckin punssi oli väkevää ja minä join sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä menen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena tulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin…; minä tunnen hyvin Agnetan."

Hän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille päin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta nauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia. Hän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville, mikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän katsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron istunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.

"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa komerossa", mumisi hän. "Liijemmästä punssin juonnista saa kaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin joku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori Petrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän oli priorina Visbyn luostarissa vuonna … jopa kai! vuosiluvut eivät koskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä tilassa mennyt kotia Agnetan luokse."

Mitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös komeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä ja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän tyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän silmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen vastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaan kaksi kertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta, pohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja katso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja — oi taivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös kiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea "isä meitää", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä hänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani ja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien pyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen edessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän aikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki hänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki näkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin liikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin ollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti kuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli kulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun sitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen pilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka kuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä näki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli nähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain luona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät kirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja kaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan. Hänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä oli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva tornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.

"Herra, minun Jumalani, auta minua!" äännähti mestari Eerikki Krok kuolon tuskissa.

"Vaiti!" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.

"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta…"

"Vaiti!" kuului taas aaveen ääni. "Vaiti! eli otan sinut mukaani hautaan."

Kauheata, hirveätä! Mestari Eerikki pisti keppinsä messinki-nuppulan suuhunsa ja puri sitä kaikin voimin voidaksensa vai'eta.

Varjot vähitellen tulivat kuoriin päin ja puhelivat keskenänsä. Krok katsoa tuijotti, miten ne työnsivät kuoriin viittä- eli kuuttakymmentä tynnöriä. Kun olivat saaneet ne sinne, niin muutamat noista pirullisista kummituksista mursivat suuria hautakiviä, jotka olivat asetetut kirkkoon muinoin haudattujen haudoille. Tämän tehtyä hinasivat he tynnörit noihin tyhjiin hautoihin ja asettivat kivet paikoilleen, jonka jälkeen varjot, vielä jonkun aikaa käveltyään, hiipivillä askelilla menivät matkoihinsa. Rauniot olivat taas tyhjät. Krok huokasi vapaasti. Kuu valaisi taas eräästä kuorin ikkunasta. Vitkallisesti katsoi säikähtynyt porvarimme vastakkaiselle seinälle. Huu kumminkin! P. Nikolaus istui siellä vielä.

Pyhimys alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa ei kuiskaamalla, vaan kovalla, äkäisellä äänellä.

"Sinun omallatunnollasi, Eerikki Krok, on monta syntiä", lausui mestarin vastakkainen mies. "Sinulla muun muassa on hyvä vaimo, kelpo ja rakastettava tyttö, jotka uhraavat itsensä sinun kodilliseksi hauskuudeksesi, onneksesi ja suloisuudeksesi. Kuinka kohtelet sinä heitä? Niin, sinä olet kova, itsevaltias ja paha heille. Sill'aikaa, kuin sinä iloitset ja ryypiskelet ystäviesi kanssa kapakassa, työskentelevät he kotona. Sinä olet raakalainen, jota heti taivaan rangaistus kohtaa, sillä sinulla ei taida olla aikomuskaan parantaa itseäsi ja muuttua toisellaiseksi?"

"Kyllä, pyhä isä, se on minun aikomukseni", änkytti Eerikki Krok kokonaan muserrettuna. "Teillehän ei ole mikään salaista ja silloin tiedätte hyvin, ettei vaimoni Agnetta ole suinkaan jumalinen nainen. Hänellä on talossamme paljon suurempi valta kuin minulla, ja jos en olisi pelännyt hirveätä läksytystä häneltä, niin en nyt istuisi tässä aivan säikähtyneenä ja pelonalaisena. Tytärtäni Annaa rakastan niin suuresti kuin isä ainoata lastansa voi rakastaa ja vieläkin enemmän, mutta meillä on vaan yksi ainoa asia, josta emme voi sopia ja joka antaa aihetta riitaisuuksiin ja kaikkiin murinoihin hänen, vaimoni ja minun välillä."

"Minä tiedän, mitä sillä tarkoitat", vastasi ääni. "Sinun tyttäresi rakastaa nuorta, kunniallista ja ahkeraa miestä. Hän rakastaa myös tytärtäsi ja molemmat voivat ja tahtovat luoda tyttärellesi onnellisuuden ja autuuden. Oivallinen vaimosi, joka on huomannut sen, on antanut myönnytyksensä heidän liittoonsa, mutta sinä, ainoastaan sinä väkivallalla ja mahtisanallasi tahdot estää sitä, luullen voivasi karkoittaa rakkauden heidän sydämistään, ja lisäksi vielä kohtelet sinä kovilla sanoilla, uhkauksilla ja huonolla käytökselläsi sitä nuorta miestä. Sinä olet suuri veitikka Eerikki Krok, ja sentähden, että sinä vainoat tuota nuorta paria, on tämä kaikki tapahtunut sinulle tänä yönä. Manfred Skrifvari on…"

"Hirtettävä lurjus…" keskeytti mestari, joka P. Nikolain varjonkaan tähden ei voinut pidättää vihaansa ja vastenmielisyyttänsä maaherran kirjuriin.

"Mitä, mitä rohkenet sinä sanoa henkilöstä, joka on suosittu ja rakastettu itse henkimaailmassakin", keskeytti hänet vihaisella äänellä komerossa istuva mies. "Oi, miten helposti minä voisin musertaa ja lopettaa sinut, jos vaan tahtoisin! Mutta kuule! Vanno pyhästi, että tahdot täyttää mitä sinulle käsken ja, jos sen teet, niin ilmoitan sinulle suuren salaisuuden, joka tekee sinun arvokkaammaksi porvariksi Visbyssä, niin, paljon arvokkaammaksi kuin naapurisi Matti Rosénin, jota sinä lakkaamatta kadehdit, ja lisäksi saat minusta sellaisen ystävän, joka kaikin tavoin auttaa sinua perheelliseen suloisuuteen ja onneen. Jos et vanno, mitä sinulle ehdoitan, niin, kaikkien taivaan valtojen nimessä, tulet katkerasti tekoasi katumaan. Sinua kurjempaa miestä ei pidä maailmassa löytymän."

Tuo oli mietittävää. Salaisuus, joka tekisi hänen arvokkaammaksi kuin tuon rikkaan oltermanni [ammatinvanhin] Rosénin. Salaisuus, jonka kautta hän saavuttaisi kodillisen rauhan Agnetan tuskittelemisen ja kiukuttelemisen sijaan. Huoletta saisi hän mennä rakkaiden ystäviensä luo "Lybeckiin" ja tulla sieltä rauhassa kotiansa. Isä Nikolaus oli kiusaaja, joka kuvasi hänelle niin viehättäviä utukuvia, että mestari Krok värisi ilosta.

"No mitäs tuumit? Vannotko eli etkö?" kysyi varjo.

"Minä vannon ijäisen autuuteni kautta, että, jos teidän tahtonne voidaan ihmisvoimalla täyttää, niin minä rehellisesti sen täytän," lausui Krok korkealla äänellä.

"Amen! Jumala ja minä olemme kuulleet valasi ja onnetoin olet sinä, jos sen rikot. Siis kuule nyt tarkoin! Sinä annat heti kuuluttaa avioliittoon tyttäresi ja kelpo Manfred Skrifvarin, he…"

"Jos olisin aavistanut, että te tahdotte tuolla pettää minua, niin olisitte komerossanne saaneet istua tuomiopäivään asti, vaikkapa minäkin olisin ollut pakoitettu teille seuraa tekemään", keskeytti mestari perki suuttuneena. "Te ette ole mikään rehellinen pyhimys, isä Nikolaus, sen sanon teille, vaikk'ette koskaan leppyisi."

"Vaiti ja älä keskeytä minua", vastasi ääni. "Nyt tahdon uskoa teille sen suuren salaisuuden, joka on kohottava teidät arvoon ja onneen. Siis tietäkää, että venäläiset, meidän vihollisemme, ovat 2,000 miehen suuruisina nousseet amiraali Bodiscon johdolla maalle Grättlingbon pitäjässä Gotlannissa…"

"Voi minua miesraukkaa, sen tiesin jo entuudestaan, mutta luulin, että sen kertoja valhetteli", keskeytti mestari Krok huokaillen.

"Se on aivan tosi; mutta sinä et tiedä, että vihollinen tänä yönä on tunkeutunut itse Visbyhyn ja asettunut osiksi ulkopuolelle ja osiksi sisäpuolelle kaupunkia. Ne varjot, joita olet nähnyt hiipivän niinhyvin puutarhassa täällä kuin myös P. Katariinan kirkkoraunioiden ympäristöllä, ovat venäläisiä upseereja ja sotamiehiä. Ne ovat tänne haudanneet ruutitynnöriä, joilla tarvittaessa voivat koko kaupungin räjäyttää ilmaan. Mutta älä vaikeroi, vaan ole rauhallinen. P. Nikolaus, saarenne suojeluspatroona, taivaastansa valvoo teidän ylitsenne ja sentähden olen laskeutunut tänne hävittämään heidän pahan aikomuksensa."

Krok kuunteli tarkasti. Punssihöyryt olivat vähitellen hälvenneet hänen päästänsä ja hän oli saanut takaisin entisen tyyneytensä, koonnut aatoksensa ja oli nyt miehuullisempi kuin vähän ennen, jolloin hänen järkensä oli kokonaan sekaisin. Näkemänsä varjot siis eivät olleetkaan kummituksia eikä haudoista nousseita aaveita. Ne olivat pelkkiä ihmisiä lihasta ja verestä, vielä päälle päätteeksi vihollisia. Hän oli näytellyt katalinta ja kurjinta osaa, mitä ajatella voi. Hän tunsi itsensä kerrassaan raivoisaksi.

"Vai ei varjoja!" huudahti hän. "Sitte, hitto vieköön, et sinäkään ole mikään varjo etkä aave, vaan ihminen, samoin luotu kuin minäkin, semmoista ei Eerikki Krok pelkää. Tule alas ja paikalla, niin että saan tietää ken olet, joka minusta olet tehnyt tätä ilkeätä ivaa. Alas P. Nikolaus eli muuten saat tekemistä Pyhän Eerikin kanssa."

Vaskiseppä lensi yhdellä hyppäyksellä alas kuorin lattialle keppi kohotettuna oikeassa kädessään ja saman teki vastakkainen mieskin. Joka puoliyön aikana kuun valaisemassa kuorissa olisi nähnyt nuo olennot, olisi varmaan kauhulla paennut sieltä, luullen niiden olevan raivoavia henkiä toisesta maailmasta.

"Ken olet? puhu!" käski Krok, "sillä nyt olen vihainen ja mieleni tekee tapella."

P. Nikolaus irroitti suuren turkin kauluksen päästänsä. Mestari Krok huudahti ja hypähti neljä askelta taaksepäin. Hänen edessänsä oli hymyilevä ja kaunis nuorukaisen naama, mutta tämä naama oli hänen tyttärensä kosijan, eikä siis kenenkään muun kuin — Manfred Skrifvarin; tämä oli kaikista pahoista pahin, minkä hän voi tehdä. Manfred Skrifvarille oli hän näyttäytynyt kurjimpana pelkurina, häntä oli hän vaikeroivalla äänellä nimittänyt P. Nikolaukseksi ja vannonut hänelle antavansa tyttärensä.

Krok karjui raivoissaan ja tahtoi rynnätä nuoren miehen päälle, luultavasti aikoen kuristaa hänet ja sitte piiloittaa rikoksensa samoin kuin venäläiset ruutitynnörinsä, mutta pistoolin suu oli osoitettu hänen otsaansa vastaan ja se ehkäisi hänet.

"Noin lapsellinen te, kummiseni, olette ja viitsitte suuttua turhasta", lausui nuori mies hyvin tyynesti. "Hillitkää tunteenne ja kuunnelkaa loppuun, mitä P. Nikolauksella on teille sanomista. Sitte voitte raivota miten hyvänsä, sillä minä ai'on jättää teidän heti paikalla ja sitte kertoa teidän ystävillenne, miten hauskaa meillä on tänä yönä ollut yhdessä."

"Puhu!" huudahti Krok, joka huomasi olevansa kokonaan Manfredin vallassa ja siis olevan viisaammin saada hänet ystäväksi kuin vihamieheksi, sillä hänen liukas kielensä saattaisi, jos tahtoisi, tehdä Krokin naurettavaksi koko kaupungissa.

"Sitte kerron teille, että kun olin kävelemässä ympäri kaupunkia, näin kuutamossa samoja hiipiviä varjoja kuin tekin ja aavistain, että jotakin pahaa oli tekeillä, vainuin varovasti niitä ja kummakseni huomasinkin heti, että ne olivat venäläisiä vihollisiamme. Mitä heillä oli tekeillä, olen jo kertonut teille, mutta kahden upseerin saksankielisestä kuuntelemastani keskustelusta sain tietää, että niitä kanuunia, jotka he ovat asettaneet entiseen Carlstenin linnoitukseen, on ainoastaan kahdeksan kappaletta ja nekin vaan puukanuunia[aivan historiallista] ja että he tulivat Gotlantiin ainoastaan muonalaivalla ilman ainoatakaan sotalaivaa; tämä päätöin teko on tehty ainoastaan siinä toivossa, että 9,000 miehen suuruisen ranskalaisen sotajoukon sopimuksen mukaan olisi jo pitänyt saapua tänne; heillä näkyi olevan suuri pelko, että Ruotsin sotalaivasto saisi tiedon heidän tulemisestansa saareen, sillä se pian lopettaisi heidän valloituspuuhansa ja vangitsisi jok'ainoan heistä. Tämän kaiken olen vakoillut ja pyydän teitä jakamaan voiton salaisuudestani. Menemme heti paikalla kuvernööri Klintin luokse, kerromme hänelle mitä tiedämme ja te saatte sanoa minua konnaksi, jos emme molemmat saa runsasta palkintoa ja arvokasta asemaa."

Krok ei miettinyt kau'emmin, sillä hän selvään huomasi, että hän, jos vaikka vieläkin vastustaisi Manfred Skrifvarin kosimista hänen tytärtänsä Annaa, lopuksi kumminkin joutuisi tappiolle ja tulisi vielä lisäksi niiden naurettavaksi, jotka pian saisivat tiedon hänen käytöksestänsä tänä katalana kummitus-iltana. Sentähden ojensi hän kätensä kirjurille, joka siihen sydämellisesti tarttui.

"Olkoon menneeksi sitte, tulkaamme ystäviksi ja liittolaisiksi ja unhottakaamme entiset välillämme olleet vihat", sanoi hän. "Minä annan teille tyttäreni, mutta muistakaa, että se olisi teille vähemmin suotuisaa, jos te, kertomallanne tämän yön tapauksista välillämme, saisitte apen, jolle kaikki, sekä suuret että pienet nauraisivat. Sentähden on parasta että vaikenette."

"Olkaa huoletta, ei sanaakaan tule huuliltani, siitä saatte olla vakuutettu. Ja nyt mennään pian kuvernöörin luokse kertomaan hänelle mitä olemme nähneet ja kuulleet."

Kello oli kaksi aamulla, kun nuo ennen niin katkerat viholliset, mutta nyt parhaat ystävät kiiruhtivat herättämään saaren korkeinta järjestysmiestä raskaasta unestansa.

"Jumalani, mitä sanotte", huudahti Klint kokonaan ällistyneenä. "Venäläiset täällä Gotlannissa! Sepä odottamatonta. Pitää heti hankkia laiva, joka vie tästä tiedon kuninkaalle. Se pitää saada tässä silmänräpäyksessä. Olette tehneet valtiolle sellaisen palveluksen, ett'ei se jää palkitsematta."

Laiva saatiin onnellisesti heti hankituksi ja luotettava upseeri meni sanansaattajana ilmoittamaan kuninkaalle tätä ikävää sanomaa. Jos Gotlanti joutuisi venäläisten valtaan, niin olisi Ruotsi sanomattoman suuressa vaarassa. Ollen sodassa Wenäjän ja Tanskan kanssa, vihoin Ranskan kanssa ei Ruotsilla ihmisen kannalta katsoen ollut mitään toivoa pelastuksesta.

* * * * *

Kuninkaan saatua evesti Klintin ilmoituksen lähetettiin heti käsky johtavalle amiraalille Karlskroonaan, että hän lähettäisi jonkun ilmoittamaan ulompana olevaan laivastoon, jossa oli johtajana parooni Cederström, että hänen täytyi heti mennä Gotlantiin ja valloittaa saari takaisin venäläisiltä. Ensin piti laivaston kuitenkin mennä Karlskroonaan sieltä ottamaan mukaansa tarpeellinen sotajoukko ja kenttätykistö. Rekatti Bellonan kapteeni Gaubineau sai käskyn heti mennä Karlskroonasta amiraali Cederströmille ilmoittamaan edellämainittua tärkeätä määräystä. Myötä tuuleen ja täysillä purjeilla laski rekatti Tanskan saaria kohti, sillä niillä seuduin arveltiin laivaston oleskelevan.

Kapteeni Gaubineau, noin 50 vuoden vanha mies, oli kahdeksankymmenen kahdeksan ja yhdeksänkymmenen vuosien sodassa erittäin hyvin kunnostanut itsensä ja silloin myös pikaisesti kohonnut arvossa. Kauppalaivassa ollessansa oli hän purjehtinut ympäri maailmaa ja kaiken kansaisten merimiesten joukossa. Hän oli hyvä-sydäminen, kuten tavallisesti sanotaan, mutta raaka ja sivistymätön tavoissaan, valhetteli aivan rajattomasti ja keksi kummallisimpia meritaruja. Vanhalla pursserilla, muonavarojen hoitajalla, nimeltä Hasselberg, joka oli kapteenia seurannut aina siitä asti, kuin hän sai oman päällikkyyden, oli muun muassa velvollisuutena törkeällä valalla vakuuttaa päämiehensä kertomuksen olevan päivän selvää totuutta. Pursseri oli melkein aina kapteenin rinnalla, sillä hän tarvitsi alinomaa tämän todistuksia. Tuskin olivat Gaubineau ja hänen apulaisensa, luutnantti Andersson, joka oli nuori mies hyvillä palvelus-lahjoilla, ehtineet laivan kannelle kuin pursseri jo näytti punaisen nenänsä patterin rappusilta ja liittyi heihin.

Gaubineau oli poikamies, ei sentähden että hän oli naisille vastenmielinen, vaan enemmän sentähden että naiset olivat vastenmieliset hänelle. Väärin olisikin ollut pyytää, että naiset olisivat rakastuneet hänen ulkomuotoonsa, sillä hän oli kroginenänen, paljaspää, lyhyillä väärillä säärillä ja muuten ruumiilla, jossa maha ja rinta olivat yhtenä. Jos tähän vielä lisätään, että hänellä oli pari vaaleanharmaata, iloisesti tirkistelevää silmää, suu yhtä leveä kuin hai-kalalla ja kasvot, joihin krogi ja meri-ilma olivat kuvanneet kaikki taivaankaaren värit, niin on annettava kauniimmalle sukupuolelle anteeksi, että he salleivat kapteenin yksin tallustella maailman läpi. Hän oli köyhä kuin kirkonrotta, mutta itse kehui hän olevansa rikas kuin Croesus ja tämä kehuminen synnytti hänessä niin vilkkaan kuvitelman, ett'ei sen vertaista liene konsanaan ainoankaan merimiehen aivoissa liikkunut.

Kuten jo sanoimme, oli luutnantti Andersson oivallinen apulainen. Hyvän apulaisen ei pidä koskaan epäillä päämiestänsä, vaikka hänen kertomuksensa olisivatkin kokonaan uskomattomia. Hänellä kyllä saa olla oma ajatuksensa niiden todellisuudesta, mutta ei hän saa koskaan näyttää epäilemistänsä kasvojen liikkeellä sen enempää kuin sanoillakaan. Päämiehen lauseesta riippuu tavallisesti apulaisen kohoaminen korkeampiin arvo-asteihin. Tietäen sen, hillitsee hän varovasti omatakeisuuttansa.

Kapteeni Gaubineaulla oli vieraina päivällispöydässänsä apulaisensa ja muutamia muita upseereja. Siinä tarjottiin jokseenkin välttäviä ruokia ja huonoja viinejä, mutta kapteenin kertomukset, joista yksi oli toistansa uskomattomampi, olivat saaneet vieraat unhottamaan, että kananpaisti enemmän maistoi pöllön kuin kananpaistilta ja "manööverisoppa" siirapilta kuin myös ett'ei madeira-viini ollut läheisessä sukulaisuudessakaan "valtameren helmen" mehun kanssa, vaan jonkun Karlskronan ravintolanpitäjän valmistama. Tämän jalon nesteen elähyttämänä meni Gaubineau puolisen lopetettua apulaisinensa laivan kannelle, jossa toivoi saavansa juoda puhdasta, väärentämätöntä meri-ilmaa.

"Mihinkä lopetinkaan?" kysyi Gaubineau apulaiselta, ensin vastattuaan vahtiupseerin tervehdykseen.

"Te olitte tuon toisen loistavan Ruotsinsalmen tappelun perästä eräässä vajoavassa tykkivenheessä joka oli vettä täynnä."

"Aivan oikein, luutnantti, minä olin sellaisessa asemassa, ett'ei se, hitto vieköön pystytukkani — Gaubineaulla ei ollut hiuskarvaakaan pääkallossansa —, ollut erittäin suotuisaa, varsinkin kuin meri aaltoili korkeana ja kaikki venheet olivat hävinneet tappelussa. Silloin tein rohkean päätöksen. Kuin tuuli oli myötäinen, niin levitin kaikki purjeet ja siten kiitäen kuin lentävä joutsen annoin lemmolle pyrkiä lähimäiseen satamaan, vaan ohjasin suoraan merelle ja Sandhaminaa kohti. Tahdoin välttämättömästi tulla Tukholmaan ja korjailla vähän siellä, sillä, ohimennen sanoen, minulla oli pieni rakkauden-seikkailu erään nuoren, rikkaan ja kauniin lesken kanssa etelässä. Oh, luutnantti, Gaubineaulla on ollut monta rakkauden seikkailua elämässään."

Tuo lauselma oli niin naurettavaa, että vaikka apulaisella olisi ollut amiraalin valtakirja kysymyksessä, niin olisi hänen täytynyt nauraa, vaikka hän sulasta kunnioituksesta samalla, nostaen kaksi sormea hatullensa, teki kunnianosoituksen.

"Te nauratte, ehkä epäilette — Hasselberg! eikö seikkailuni lesken kanssa ole totta?" huudahti Gaubineau pursserille, joka astui hänen rinnallansa.

"Kaikkien arkienkelien, niinhyvin suurten kuin pientenkin, kaikkien ylös ja alaskäännettyjen miljoonien paholaisien nimessä on se totta! Totta, ijankaikkista totuutta, leski ei ollut vaan rakastunut, mutta hän oli aivan mieletön kapteeniin. Herra, minun luojani! miten rikas, suloinen ja kaunis hän oli", vannoi ja vakuutti pursseri.

"Kiitän teitä Hasselberg tästä yhtä kauniista kuin todenmukaisestakin todistuksestanne", lausui Gaubineau, joka melkein ällistyi pursserin keveästä omastatunnosta, vaikka hänen täytyi itsekin myöntää, että tällä, kertaa oli tavallista vahvempi todistus tarpeesen.

"En vähintäkään epäile sanojanne, herra kapteeni", vastasi apulainen. "Meriupseerilla on aina hyvä menestys naisten luona ja nuorten leskien sydämmet ovat yhtä helposti liikutetut kuin meri."

"All right! [Aivan oikein] minä tulin onnellisesti tykkivenheellä Tukholmaan", jatkoi kapteeni. "Emme voineet kulettaa mukanamme ruokavaroja, sillä vettä oli kannen päällä. Mutta venhe oli aivan tavallisen kalasumpin kaltainen, niin että ruokatavarain kulettaminen olikin tarpeetointa. Me voimme kannen alta näet ottaa kaloja niin paljon kuin tahdoimme, sillä turskia, haukia ja ahvenia vähän väliä hyppi ruumasta kannelle. Venhe hinattiin teloille ja tarkastaessa sen pohjaa ja sivuja huomattiin, että se oli vesikertaansa saanut yli viidenkymmenen kuulan."

"Ja voi kumminkin pysyä veden pinnalla? Kerrassaan kummitus, kapteeni Gaubineau!" huudahti apulainen.

"Joka kumminkin on aivan helposti selvitetty. Jokaiseen kuulanreikään oli kiilautunut — merimiehenviitta. Väestö näet oli tappelunaikana heittänyt viittansa sinne tänne kannelle ja kuin vesi virtasi kuulan reijistä sisään, syntyi siitä vähitellen sadottain pieniä pyörtämiä ja virtoja, jotka ulkopuolia olevan suuren vedenpaljouden vetovoiman tähden vetopumpun tavalla vetivät viitat kuulanreikiin ja puristivat ne niihin aivankuin olisivat olleet talitulppia. Yhden niistä viitoista lähetin kuninkaallisen tiedeakatemian kokoelmiin säilytettäväksi. Olitte laivalla varaston hoitajana, Hasselberg, ja tiedätte, että se on totta."

"Niin totta kuin minä tahdon autuaaksi, jok'ainoa sana on totta", vakuutti pursseri uudelleen. "Minulla on vielä tallella tilikirjani vuodelta 1790 ja siellä seisoo, että yksi viitta on varastosta päällikön käskystä lähetetty akademiaan. Niin, niin mutta, kyllä minäkin muistan sen matkan."

"Ja leski, kapteeni Gabineau — miten hänen kävi?" kysyi apulainen.

"Heti saatte tietää. Luutnantti Flygare", tämä oli vahtiupseerille. "Pankaamme ylimäinen kaitapurje oikealle, sillä tuuli on vähän muuttunut ja meillä on kiire."

Miehet kiipesivät mastoihin, kipparipilli kaikui, komantosanoja kuului ja käsketty purje oli jonkun minuutin kuluessa levitetty. Rekatin nopeus eneni suuresti.

"Kysyitte, miten kävi tuon kauniin lesken kanssa", jatkoi Gaubineau. "Minun omallatunnollani on niin monta sievää seikkailua, että täytyy hieman miettiä. Niin hän…"

"Kuoli, hän suri itsensä kuoliaaksi, sen minä hyvin muistan", keskeytti pursseri. "Niin totta Jumala…"

Kapteeni pani suuren kätensä pursserin hampaattoman suun eteen.

"Pursseri, älkää vannoko siitä, mikä ei ole totta", lausui kapteeni. "En tahdo, että vannotte asiasta, jota ette tiedä tapahtuneeksi eli niin olevan. Pursseri! olette hyvä mies, mutta teidän muistonne välistä pettää. Leski ei kuollut, vaan hän muutti pois pääkaupungista, kuin huomasi, että minun hyväilemiseni alkoi tyventyä. Sydämeni oli aivan tyyni, sillä eräs pieni näpsäkkä kreivitär, näöltään yhtä viehättävän näköinen kuin rekatti Fröjan keulakuva, ja yhtä monella maatilalla kuin sormet pienissä käsissään, alkoi antaa merkkejä, että Gaubineau oli tervetullut hänen sivullensa. Hänellä oli hyvin uhkea keula-laita ja oli muuten rakennettu kokonaan uusimman relaksationimallin mukaan. Halloo! Mitä ilmoittaa tähystäjä keulakokassa?"

"Purjehtija suojan puolella", ilmoitti vahtiupseeri.

"Ai, ai! tähystäkää tarkoin ja ottakaa vaarin mikä veijari se on. Tanskalaisilla on meressä suuri kaapparilaivansa ' Cort Adeler ' ja kahakka sen kanssa olisi tervetullut asia. Minä kosin kreivitärtä ja sain luonnollisesti — myöntävän vastauksen heti paikalla. Kirkonsääntöjen mukaan kuulutettiin meitä kolme kertaa perätysten ja molemmat olimme valmisna kiipeämään avioliiton jumalan laskuköyttä ylös ja yhdistämään kohtalomme koko elämän ajaksi, kuin minä melkein kaduin, että olin antanut vangita itseni. Hän oli lii'aksi rakastunut, luutnantti, hän oli liiemmäksi kiihtynyt. Hän purjehti aina yhtä uskollisesti minun vanassani, kuin piloottikala seuraa haikalaa. Alinomaa sopersi hän: suloinen Gaubineau, rakas Gaubineau, ihastuttava Gaubineau. Liika päivänpaiste ja liiat makeiset ikävystyttävät ihmistä. Mutta eräänä kauniina päivänä, se oli luullakseni pari päivää ennen häitämme, sanoi hän:

"Jumalallinen Gaubineauni", sanoi hän, "minulla on pyyntö sinulle", sanoi hän ja hänen pienet sormensa kujeellisesti leikittelivät minun poski-partani kanssa.

"Mitä käsket?"

"En käske, vaan ainoastaan pyydän."

"Mitä sitte?"

"Että sinä, minun rakas, pieni ukkoseni hylkäisit tuon hirveän meren ja asettuisit rauhassa elämään Taivaslaaksoon, joka on yksi tiloistani. Ah, miten suloisesti eläisimme kukkien, ahkerain mehiläisten ja kullallekimaltelevien perhosien joukossa. Siteleisimme siellä orvokki, kieloke ja älä-unhota minua kukkaisista seppeleitä. Siellä kuunteleisimme lintujen lauluja, puron lirinätä ja kyyhkysen hempeätä kuherrusta. Lupaa minulle se, rakas, armas Gaubineauni!"

"Tuhat tulimaista! tulin oikein maakipeäksi. Minäkö, Gaubineau, yhtä paljon kala kuin ihminenkin, jättäisin sen elementin, jossa olen tottunut aina lapsuudesta saakka oleskelemaan. Gaubineauko keräilisi kukkia ja seurusteleisi mehiläisten ja perhosten kanssa? Minäkö sitoisin seppeleitä, minä, joka en osaa eroittaa lyökkiä kielakkeesta, enkä naurista orvokista, ja jonka suloisin laulu on tuulen vinkuna ja myrskyn pauhaaminen taakeleissa ja touveissa, minunko pitäisi kuunnella lintujen ääniä; minä nousin tuoliltani, vedin kihlasormuksen sormestani ja panin sen pöydälle. Silloin näin kreivittären pyörtyvän, mutta annoin hänen loikoa siinä, otin hattuni ja menin matkaani. Sitte kirjoitin tuomiokapituliin, sain laillisen vapautuksen kuulutuksestani ja sen jälkeen on Gaubineau karttanut itsensä rakastumasta muuten kuin — leikillä."

Nyt oli jo purjehdittu tuon huomatun laivan luokse ja kaikkien laivalla olevien iloksi havaittiin sen olevan tanskalaisen parkkilaivan, joka oli lastattuna viljalla ja ruokatavaroilla, jonka tähden rekatti piti sen hyvänä saaliinansa. Yksi alaupseeri ja muutamia miehiä laivaväkeä lähetettiin viemään sitä Karlskroonaan.

Iltasella oli Gaubineau kutsuttu upseerien luokse teevedelle. Tuon tanskalaisen kauppalaivan saavuttaminen antoi aihetta kaikenmoisiin keskusteluihin ja kapteeni oli räsymatoin historiain kertomisessa. Tällä erää kertoi hän niistä rikkaista saaliista, joiden ottamisessa hän oli ollut osallisena, nauttiessansa kolmen vuoden virkavapautta ja palvellessaan upseerina useissa laivoissa Englannin meriväestössä.

"Ranskalaisista ja hispanialaisista kauppalaivoista saimme parhaimmat palkinnot", lausui kapteeni. "Palkintorahat, jotka saimme rekatti Garmelilla ollessamme, tekivät koko laivaväestön, päälliköstä aina touvi-ukkoon asti, rikkaiksi miehiksi. Rekatin päällikkö Pekka Fady oli omituinen sekä ihmisenä että merimiehenä. Kun hänellä ei ollut tekemistä vihollisen kanssa, niin huvitteli hän itseänsä joko veisaamalla hovimestarinsa kanssa vanhoja englantilaisia virsiä tahi myös toimitti hän täkillä kukkotaisteluita, joidenka tähden hän aina kuljetti mukanansa kaksi kanahäkkiä, jotka olivat täytetyt oikeilla tappeluhimoisilla kukkoloilla. Lähinnä vanhaa virsikirjaansa kunnioitti Fady enin esimiestänsä, englantilaista amiraali Duncania, jonka johdolla hän oli ollut osallisena tuossa saarivallan kunnialle niin loistavassa taistelussa Camperduinin luona 1797, amiraali De Winterin johtamia hollantilaisia vastaan. Pursseri, olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän ruskeata vettä teeheni, sillä se tarvitsee vähän hienomman ma'un kuin mitä 'taivaallisen valtakunnan' maa on sille antanut."

Gaubineau laittoi itsellensä välttävän "kulauksen", joi ja maiskutti huuliansa.

"Kuin vaan saisimme liittolaisemme englantilaisen antamaan meille muutamia tammivallia laivastomme vahvikkeeksi ja sitten onnistuisimme tapaamaan moskovalaisia, niin ehkä kentiesi saisimme täällä Itämeressä samallaisen taistelun kuin Camperduinin luona", lausui alakapteini.

"Sitä minä epäilen, sillä huolimatta meidän suuresta tappiostamme Wiborgin luona 1790, pelkäävät venäläiset meidän laivastoamme, joka vielä onkin kunnioitusta ansaitseva, ja jos siihen vielä tulisi lisäksi muutamia englantilaisia laivoja, niin ei vihollinen rohkene ruveta taisteluun ja kumminkaan emme saa sellaista kuin taistelimme Camperduinin luona", vastasi kapteeni. "Mutta hyvää yötä, hyvät herrat. Gaubineaulla on hyvä onni ja jo huomenna toivon saavuttavamme laivastomme."

Mitä kapteeni toivoi, se myös toteutuikin. Seuraavana päivänä puolen päivän aikana saatiin näkyviin ruotsalainen laivasto, jossa oli 11 linjalaivaa, 5 rekattia, 2 prikiä ja kaksi jaalaa, jotka risteilivät Möenin edustalla. Läntinen tuuli puhalsi kovasti, meri aaltoili korkeana ja kahdesti käärityillä märssipurjeilla kiikkuivat laineilla nuo uhkeat "tammivallit", jotka olivat jäännökset siitä mahtavasta sotalaivastosta, jolla Kustaa III murtautui ulos Wiipurin lahdesta. Ne olivat jäännökset siitä laivastosta, joka 1788-89 ja 90 vuosien sodassa Wenäjän kanssa niin kunniakkaasti taisteli isänmaan vapauden ja omatakeisuuden edestä. Laivaston etunenässä purjehti ruotsalainen amiraalilaiva Kustaa IV Adolf, joka oli viimeinen vuoden 1790 jälkeen raketuista laivoista. Se oli kaunis laiva eikä sitä kukaan kummastelekkaan, sillä tuon suuren mestarin Chapmanin äly oli muodostanut tämän samalla lujan ja sorean laivan rungon. Suikeana ja viehättävänä keinui se eteenpäin iloisessa leikissä Agirin tytärten kanssa ja ylpeydellä ja toivolla katseli sotalaivan päällikkö tuohon kolmikieliseen lippuun.

Puhaltaen keulakokasta merkin, joka ilmoitti, että Bellona toi mukanansa asiakirjoja viirilaivalle, ohjasi rekatti matkansa laivastoa kohti. Niinpian kuin parooni Cederström oli ottanut tiedon niistä määräyksistä, kuin Bellona oli tuonut mukanansa, kutsui hän heti kaikki päälliköt laivallensa ja ilmoitti heille, että venäläiset olivat valloittaneet Gotlannin ja myös että hän oli saanut käskyn viedä laivaston Karlskroonaan ottamaan sieltä sotajoukkoja laivoihin, sitte mennäkseen Gotlantiin ajamaan niiden ynnä linjalaivojen ja rekattien avulla vihollinen saaresta.

Tämä ilmoitus otettiin vastaan suurella riemulla Ruotsin laivastossa. Nyt saatiin taas näyttää, mihin nuo vanhat "tammivallit" kelpasivat vaaran hetkellä samalla kuin täydellä todella saatiin ottaa osaa sotaisiin leikkilöihin. Gaubineau oli kokonaan innoissaan. Hän kertoi upseereillensa yhden loistavan urotyön toistansa paremman, joissa hän oli ottanut osaa. Hän vannoi Marssin ja paavin parran kautta, että Gotland voitettaisiin takaisin hyvin helposti, eikä siihen tarvinnut muita miehiä kuin laivaston "sinitakkiset" ja että Karlskroonaan menemällä vaan tuhlattaisiin kallista aikaa.

Mutta ylipäällikkyys mietti tässä asiassa aivan toisin kuin kunnollinen kapteenimme. Laivaston tultua Karlskroonaan otettiin heti mukaan laivoille 374 miestä kuninkaan omasta rykmentistä, 500 Kalmarin, 514 Kronobergin, 417 Jönköpingin rykmentistä, ratsastavaa tykistöä kuusi kappaletta 6 naulasta kanuunaa ja 54 miestä Venden tykki väestöä, eli yhteensä 1,859 miestä evestiluutnantti Fletwoodin johdolla. Rekatti Sellona sai käskyn etsiä erinneet linjalaivat Urhoollisuus ja Miehuus ja ilmoittaa heille sekä sotalaivaston lähestymisestä että käskyn sulkea Sliten läheisyyden, ett'eivät siellä olevat venäläiset kuljetuslaivat pääsisi pakenemaan. Laivasto läksi merelle 11 päivänä Toukokuuta ja ohjasi matkansa Gotlantia kohti.

Kun Bellona 14 päivänä varhain aamusella palasi laivastoon, saatiin tietää kalastajilta, että venäläisten joukkojen päävoima, joka ilmoitettiin 2,500 mieheksi, oli asettunut Visbyhyn ja sen ympäristölle ja 150 miestä Sliten satamaan, jonka muinoiseen Carlstenin linnoitukseen kanuunat olivat asetetut. Saman päivän iltapuolella ankkuroitsi laivasto Sandviikiin. Tuskin olivat ne ehtineet asettua, kuin evesti Klintin lähettämä mies saapui amiraalilaivalle, tuoden mukanansa kirjeen parooni Cederströmille. Lähettiläs oli vanha tuttavamme, iloinen Manfred Skrifvari, joka oli tuon tärkeän, vihollista koskevan uutisen ilmoitettuaan päässyt kuvernöörin erinomaiseen suosioon, ja sama armo myös oli tullut kunnollisen Eerikki Krakinkin osaksi, josta kaikesta hänen oli kiitettävä Manfredin sukkelaa kieltä.

Skrifvari jätti evestin kirjeen parooni Cederströmille, joka kiiruhti lukemaan sitä. Se sisälsi vaan seuraavat rivit:

'Korkean-vapaasukuinen Herra Amiraali ja Vapaaherra!

Ne kanuunat, jotka vihollinen on asettanut entiseen Carlstenin linnoitukseen, ovat puisia eivätkä sentähden peljättäviä. Vihollinen oli myös peittänyt ruutitynnörilöitä Visbyn kirkonraunioihin, räjähyttääkseen kaupungin ilmaan, mutta sekin vaara on minun huolenpitoni kautta tullut poistetuksi. Jos herra amiraali tulee suoraa päätä Visbyhyn, täytyy vihollisen heti antautua.'

"Sen teen tiettävästi", huudahti Cederström, hyvin tyytyväisenä saamastansa ilmoituksesta, sillä vihollisen Carlsteniin asettamia kanuunia hän ei ollut katsellut juuri suotuisilla silmillä. "Tervehtäkää evesti Klintiä", sanoi hän kääntyen tämän lähettilääsen, "että kohta tapaamme toisemme Visbyssä."

Nuori kirjuri kumarsi ja kiiti ovelle, sillä hänellä oli kiire näkemään kaunista Annaa, jota hän nyt sai vapaasti ja estelemättä tavata, eikä tarvinnut peljätä yhtymistä Eerikki Krokin suurten käsien kanssa.

Amiraali Cederström ei menettänyt aikaa turhaan. Jo kello 7 samana iltana, kuin he päivällä olivat tulleet Gotlantiin, vietiin joukot silloisen kapteeni Nordenskiöldin johdolla maalle, eikä ainoatakaan vihollista ollut näkyvissä. Marssittiin suoraa päätä Visbyhyn, jossa venäläiset heti antausivat, sillä koko tämä toimi, että lähettää kourallinen miehiä Wenäjän rajoilta niin kaukaiseen paikkaan, kuin Gotlantiin ja vielä päälliseksi ilman pienintäkään apua sotalaivoista, oli niin päätön, ett'ei sen millään tavoin sopinut päättyä muulla tavalla, kuin miten se nyt päättyi.

Aamusella Toukokuun 17 päivänä tuli päällikönlaivalle viiriajutantti, kapteeni vapaaherra Klinckowström amiraali Bodiscon allekirjoittaman antautumiskirjan kanssa, joka sisälsi paljon edullisemmat ehdot kuin olisi tarvinnutkaan myöntää niin erillään olevalle ja vähävoimaiselle viholliselle; he saivat nimittäin vapaan pääsön samaan laivaansa, jolla olivat tulleetkin, jätettyään aseensa ja ampumavaransa, mutta saivat pitää kaiken yksityisen omaisuutensa, jos kunniasanallansa lupasivat, ett'eivät yhden vuoden kuluessa kantaisi aseita Ruotsia ja sen liittolaisia vastaan, kunniasana, jonka venäläiset kyllä osasivat kierrellä, varsinkin mikäli se koski miehistöä. Venäläinen matkue purjehti Toukokuun 18 päivänä Slitestä ja Ruotsin laivasto meni yhden osan kanssa sotajoukosta Karlskroonaan, mutta loput jäivät Gotlantiin. Gaubineau käskettiin toistaiseksi rekattinensa olemaan Sliten satamassa tarkastelemassa.

Noin 14 päivää moskovalaisten lähdettyä Gotlannista oli vaskiseppämestari herra Eerikki Krokin talossa tavallista vilkkaampi liike. Hyöriviä piikoja ja akkoja kiiteli siellä ulos ja sisään aivankuin eläviä sisiliskoja. Suuria oluttynnöreitä, viiniastioita ja muita juomatavaroita kuin myös useamman lajisia jumalanviljoja vietiin vaskisepän huoneisiin. No niin, eipä tuo kummallista ollutkaan, sillä seuraavana päivänä vietti raatimies Krok ainoan tyttärensä, suloisen Annan häitä herra Manfred Skrifvarin kanssa, joka hyväin töidensä tähden oli nimitetty sotatuomariksi ja rykmentinkirjuriksi samalla kuin hänen tuleva appensa oli saanut raatimiehen sijan maistraatin pöydässä. Niinhyvin appi kuin vävykin olivat saaneet arvokkaan aseman tuossa muinoisessa hansakaupungissa, sillä ilman heitä eivät olisi Bodiscon puukanuunat yhtävähän kuin hänen aikeensa räjäyttää Visby ilmaan tulleet kenenkään tiedoksi. Kaiholla äännettömyydellä otti ukko Krok vastaan kaikki ne ihmettelemiset ja hyvittelemiset, joiden esineeksi hän oli joutunut. "Ei mitään syytä, hyvät ystävät, ei mitään puhumista", vastasi hän, luoden silmänsä alas, joka käytös vieläkin enemmän kohotti raatimiehen arvoa asujanten silmissä.

Hääpäivä oli käsissä. Sadottain vieraita keräytyi niinhyvin huoneihin kuin puutarhaankin raatimiehen asunnossa. Syreenit tuoksuivat puutarhassa, linnut olivat jo valmistaneet pesänsä ja iloitsivat ilmassa. Luonnon suuri rakkauden ja sovinnon juhla-aika lähestyi, kukka nojasi kukkaan ja kullallekimalteleva perhonen suuteli ruusun tulipunaista poskea, päivänkorennoinen rakasti ja kuoli auringon helteessä, kaikki oli vaan rakkautta ja eloa.

Ei kukaan halvempiarvoinen, kuin itse kuvernööri oli sulhaisen isän asemasta ja Manfred Skrifvarin nuorellinen vartalo näyttikin oikein sorealta tuossa uudessa sotatuomarin univormussa, jota hän kantoi. Anna oli loistavan kaunis ja noiden kumartavien vierasrivien ohitse talutti häntä Hänen Majesteettinsa rekatti Bellonan päällikkö, kapteeni Gaubineau, joka upseeriensa kanssa oli kutsuttu olemaan läsnä juhlatilaisuudessa. Gaubineau oli aikonut morsiuslahjaksi antaa yhden tiloistansa, mutta luopui siitä, saatuaan tietää, että raatimies itse oli kyllin rikas lahjoittamaan yhden tilan tyttärellensä. Ei sieltä ollut poissa rekatin ensimäinen upseerikaan, vaan oli hän päinvastoin yhtenä sulhaispoikana.

Vihkiminen oli päättynyt ja morsiuspari oli vastaanottanut läsnäolevien, onnentoivotukset. Nuoripari oli jäänyt hetkiseksi kahdenkesken. Manfred sulki nuoren vaimonsa käden omaan käteensä.

"Venäläisten käynti Gotlannissa perusti meidän onnemme", sanoi hymyillen nuori mies. "Ell'ei Bodiscon parrakkaat kasakat olisi tulleet saareemme, niin en koskaan olisi saanut omakseni sinua, Anniseni."

"Ja pyhä Nikolaus sitte, sinä et saa jättää häntä kiittämättä", kuiskasi Anna takaisin, sillä hän oli saanut Manfredilta tietää hänen kohtauksestansa isän kanssa kirkkoraunioilla. "Meillä on ollut apunamme sekä pyhimykset että venäläiset."

Häät kestivät sen ajan tavan mukaan useita päiviä. Vasta neljäntenä päivänä lähtivät vieraat. Gaubineau ja hänen upseerinsa palasivat rekattiinsa Slitessä, josta se käskettiin risteilemään Itämerelle ja vainuumaan vihollisia laivoja. Huhu levisi, että useita Tanskan kaapparilaivoja niillä vesillä häiritsi Ruotsin kauppaa ja rekatti meni koettamaan saadaksensa kiini näitä veijaria. Varsinkin himosi vanha Gaubineau tavata tuota jo ennen mainitsemaamme Tanskalaista kaapparialusta Cort Adeleria ja tavallisella auliudellansa lupasi hän hyvän elinkautisen eläkkeen sille, joka ensimäiseksi huomaisi ja ilmoittaisi mokomasta pöpöstä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Näytelmä metsässä. Meteli leirissä.

Noin penikulma pohjoiseen Uudesta Kaarlebystä on yksi noita majesteetillisiä honkametsiä, joita meidän kertomuksemme aikana Suomessa oli runsain määrin. Seuraamme kaitaa metsätietä ja tulemme raivatulle huuhtapellolle, joka maanviljelys-tapa kokonaan uhkaa hävittää metsät. Huuhtapellolla kasvaa ruista ja sen eteläisessä päässä on pirtti, suomalaisen talonpojan tupa, joka sekä ulkoa että sisältä on paimentolaisen tuvan kaltainen. Läävän seinä on aivan asuinhuoneen eli pirtin seinässä kiini. Lähistössä laitumella on muutamia lehmiä ja lampaita sekä pari noita pieniä, näöltään rumia, vaan muuten sitkeitä ja voimakkaita suomalaisia hevosia.

Me astumme pirttiin. Suomalainen vieraanvaraisuus kohtaa meitä kaikkiaalla, eikä meidän tarvitse peljätä, ett'ei meitä ystävällisellä käden annolla sanottaisi sydämellisesti tervetulleeksi. Ikkunoita ei ole pirtissä. Sysättävän luukun kautta päästetään valo pirttiin ja suljetaan se sieltä. Pirtin keskellä olevasta uunista tupruava savu tunkeutuu ulos katossa olevan aukon kautta. Pari seinään kiinnitettyä, kömpelösti tehtyä vuodetta kirjavilla kotikutoisilla peitteillä, muutama petäjäinen penkki, suuri pöytä, hylly, jossa on kaikellaisia tina- ja puuastioita, seinällä riippuvat kalastus- ja metsästys kapineet, vartaat katossa uunin kohdalla joihin on ripustettu paksuja reikäleipiä kuivamaan ja pari suurta kirstua, joissa vaatteet ja muu arvokkaampi omaisuus säilytetään, ovat huoneen täydellinen kalusto.

Rautakoukusta liedellä riippuu pata ja liedessä palavan tulen ääressä istuu suomalainen talonpoika ja hänen vaimonsa, tuijottaen tuleen. Pöydän ääressä istuu nuori mies ja puhdistaa piipyssynsä lukkoa. Nuorella miehellä on jättiläisen ruumiinrakennus. Hänen jäsenensä ovat vahvat kuin rauta, hän on metsän nuori honka, joka piakkoin muodostuu ytimekkääksi, myrskyä pelkäämättömäksi puuksi.

Nuo lieden edessä istujat olivat ukko Kitulanka ja hänen vaimonsa Kerttu; pöydän edessä istuva nuori mies oli heidän nuorin poikansa, Alarik, joka oli 21 vuoden vanha; hänellä oli liikanimi karhuntappaja, sillä hän, vaikka noin nuori, oli jo tappanut tusinan noita peljättyjä petoeläimiä.

Kitulanka oli vähän yli 60 vuoden vanha. Paitse harmahtavia hiuksia ei vuosien näkynyt jättäneen mitään ulkonaisia merkkejä hänen vankkaan ruumiiseensa. Työ ja vaivat olivat karaisseet hänen ruumiinsa kaikkia tauteja vastaan. Hän oli jumalaapelkääväinen, rakasti isänmaatansa, vihasi moskovalaisia kuin paholaista, oli itsepäinen kuin kaikki suomalaiset, ankara perheenisä, vaatimaton ja köyhyyden koettelema, mutta kiitti Jumalaa yhtä innokkaasti silloin kuin leipä oli sekoittamatoin kuin silloinkin, jolloin leipään oli pantu puoliksi pettua. Sellainen oli ukko Kitulanka.

Hänen vaimollansa oli samat hyveet. Hänen isänsä oli tuo paikkakunnallaan mahtava ja arvokas karjalainen talollinen Pohjan Poika. Tämä mies oli Sandelsin joukoille tien osottajana ja, vaikka jo 75 vuoden vanha, kumminkin ketteräjalkainen kuin nuorukainen ja silmät tarkat kuin kotkalla. Hänen isänsä oli ollut sotilaana Kaarlo XII:sta, itse hän rupesi talonpojaksi, mutta käytti kivääriä niinhyvin kuin metsästäjä sitä voi käyttää. Hän rakasti isänmaatansa niinkuin lapsi äitiänsä. Kun sota alkoi ja huuto: sotaan! kaikui metsissä, heitti hän pyssyn olallensa, ripusti kirveen ja puukon vyöhönsä ja meni sotaväkeen. Olihan hän suomalainen ja — sotilaan poika.

Kitulanka otti tupakkimassinsa ja täytti piippunsa, jonka pesä oli tehty visakoivusta, veti muutamia savuja ja katsoi poikaansa.

"Pyssysi lukko ei taida oikein hyvin sopia!" lausui hän äreällä äänellä. "Se varmaan on ruostunut venäläisestä verestä eli kuinka?"

"Ei, isäni", vastasi poika lyhyesti. Kitulangan parrakas naama kokonaan katosi savupilviin.

"Eilen kun olit metsässä, kävi täällä naapurimme Piljunen. Hän kertoi kaksi sinun veljistäsi kaatuneen Siikajoella. Ne haudattiin hänen puheensa mukaan Pietolan kirkkomaahan; nyt ei minulla ole kuin kuusi poikaa jälellä ja ne ovat kaikki sotaväessä", lausui Kitulanka painavasti.

"Sinulla on oikein, isäntä", lausui hänen vaimonsa, "meillä ei ole kuin kuusi poikaa."

"Teillä on seitsemän", vastasi Alarik ja viritti pyssynsä jännettä.

"Ei, minulla ei ole kuin kuusi!" kuului taas vanhuksen vastaus.

"Enkö minä sitte olekkaan poikasi, ukko Kitulanka, olenko minä joku epäsikiö, kuin suljet minun pois poikiesi luvusta?" kysyi nuorimies ja oikasi kookkaan vartalonsa. "Mikä tarkoitus teidän ja äitini puheella oikeastaan on?"

"Tosi tarkoitus! pelkuri ei ole konsana minun poikani", vastasi Kitulanka.

Nuori mies muuttui tulipunaiseksi, hän puristi kättänsä niin kovasti pyssyn piipun ympäri, että veri sirkoili kynsien alta.

"Sanoitteko te, isä, minua pelkuriksi?" lausui poika tärisevin huulin. "Olenko minä pelkuri, vaikka niin monta kertaa olen taistellut metsän otson kanssa? Olenko minä pelkuri, vaikka yksin heittäysin Wajasalmen kuohuviin aaltoihin pelastaakseni kaksi miestä kuolemasta? Mitä puhetta on se, minä en ymmärrä sitä?"

"Etkö ymmärrä että istut kotona, vaikka hätäkello kutsuu kaikkia Suomen nuoria miehiä taistelemaan isänmaansa edestä? Etkö ole nähnyt kahdeksan veljeäsi toinen toisensa perästä menevän sotaväkeen, uhrataksensa nuoren henkensä pyhässä taistelussa? Oletko ollut kokonaan sokea? Etkö ole kuullut arvoisan kirkkoherramme Kelloniemen saarnastuolista julistavan, että se, joka voi kantaa aseita eikä mene taistelemaan, on hylkiö? Mitä! etkö ole näitä nähnyt ja kuullut ja yhtäkaikki vaan viivyttelet pirtissä? Sinä et ole minun poikani!"

"Ja luuletko, että kylämme kaunein impi, Savilahden Olga, tahtoo tietää mitään sinusta, pelkuri-poika", lausui äiti ylösnoustessaan ja katsahti vihaisesti Alarikiin. "Ei ainoakaan suomalainen nainen huoli sinusta mieheksensä, sen sanon sinulle. Häpeän, että olen synnyttänyt sinun maailmaan."

Poika kuunteli äitiänsä kuolonkalpeana.

"No niin, voin sanoa teille, ett'ei pelkuruus eikä Savilahden Olgan kauniit silmätkään ole estäneet minua veljieni rivilöistä", vastasi Alarik. "Minun on kostettava, ennenkuin jätän tämän paikan."

"Kosto viipyköön, silloinkuin isänmaa on vaarassa", vastasi vanhus. "Kun sota on loppunut, silloin on vasta oikeus ajatella omia asioitansa! Mitä sinulla sitte on kostettavaa?"

"Poljettu kunniani", vastasi nuori mies kumealla äänellä.

Kitulanka aikoi kysyä vielä enemmän, kuin pirtin ovi aukeni ja sisään astui seurakunnan arvoisa opettaja, vanha kirkkoherra Kelloniemi.

"Jumalan rauha! kuinka voitte?" kysyi hän tervehdykseksi, antaen kättä Kitulangalle ja hänen vaimollensa ja nyökäyttäen ystävällisesti päätänsä pojalle.

"Kylläpä, mitä minun ja vaimonikin terveyteen tulee, niin ei siinä ole moittimista", vastasi vanhus. "Suokoon Jumala, että maamme laita olisi yhtä hyvä! Mitä uutisia?"

"Olemme nähneet vihollisia kuljeksivan kylässämme", vastasi kirkkoherra. "He vaativat ruokaa ja viinaa. Ne eivät olleet tervetulleita vieraita ja vasta eilen jättivät he meidät rauhaan. Kuulivat, että joukkomme lähestyivät kylää ja silloin vasta karkasivat. Koko kylän asukkaat olivat uskolliset ja osoittivat sekä katseilla että sanoilla, kuinka kovasti he vihasivat vihollisiamme. Yksi ainoa oli Juutas, eikä voinut vastustaa moskovalaisten kultaa."

Vanha Kitulanka katsoi kysyvästi pastorin kasvoihin.

"Löytyyköhän Ylistaron asukasta, joka olisi voinut myödä itsensä viholliselle? Kirottu olkoon se äiti, joka synnytti sellaisen hylkiön", lausui vanha Kitulanka ja hänen ruumiinsa tärisi vihasta.

"Löytyy yksi, ja hänen nimensä on Savilahden Jooseppi."

Silloin kuului sekavaa kiljahtelemista; se oli Alarikin ääni.

"Savilahti?" kertoi Kitulanka, "onko sellainen mahdollista? Onhan hän Ylistaron rikkain talonpoika. Kenellä on kauniimpi pirtti kuin hänellä, lihavammat ja kauniimmat elukat, suuremmat metsät ja kalarikkaimmat järvet, hänen ei tarvinnut sitä tehdä armon tähden. Hänen tyttärensä on kaunein koko paikkakunnalla ja olisi voinut saada mieheksensä kenen hyvänsä kylästämme."

Pappi hymyili.

"Hän sai paremman vävyn kuin talonpojan! Savilahden Olga on vihitty sen kasakkamatkueen päällikön Barbarisoffin kanssa, joka oleskeli kylässämme. Alarik raukka, se oli vahinko, että hän uskoi tytön lupauksia", lisäsi pappi hiljaisella äänellä.

Kitulanka kääntyi ympäri ja katsoi sinnepäin, missä hän tiesi Alarikin tavallisesti istuvan. Se oli — tyhjä.

"Alarik on mennyt matkoihinsa", lausui isä. "Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti kostollansa. Jos tunnen hänen oikein, niin saa Savilahti, tuo petturi, varoa itseänsä. Alarikin pyssy on tarkka eikä hänen silmänsä eikä kätensäkään petä. Oletteko kuulleet mitään leiristä?"

"Olen, meidän joukkomme Cronstedtin, Gripenbergin, von Döbelnin ja Palmfeltin johdolla vetäytyvät lyhyissä päivämarsseissa Härmään päin. Majuri von Fieandt on Kokonsaaressa urhoollisesti taistellut kahdeksan tuntia Jankovitsehin joukkoja vastaan, ennenkuin meikäläiset vetäysivät Dunkkarin sillalle. Fieandt on nyt taas Perhossa ja Karstulassa ja venäläisten yritys tunkeutua Kokkolaan ei ainakaan vielä ole onnistunut. Klingsporin asema ei myöskään ole parhain. Häntä uhkaa vihollinen takapuolelta ja edestä Rajevski, joka on saanut edullisen aseman Lapualla. Se tiedustelija, joka minulle ilmoitti näitä, luuli varmuudella, että Klingspor vihdoinkin pakoitetaan päättävään taisteluun ja sen onnellisesta päättymisestä meidän aseidemme hyväksi en epäile ollenkaan. Jumala on oikeudellinen, eikä kaikkivaltias voi muuta kuin olla meidän puolellamme."

"Niin, teillä on oikein, meidän kansamme on voittava sortajat", vastasi vanhus päättävästi. "Oi, kuin vanhuuteni estää minun uhraamasta vereni tässä pyhässä taistelussa. Voin ainoastaan rukoilla Jumalaa ja siinä kaikki."

"Ja siinä onkin kylliksi", vastasi pappi. "Suomen kaikissa kirkoissa pidetään esirukouksia meidän aseittemme voitton puolesta. Papisto on yhtä isänmaallismielinen kuin kansakin. Niiden kehoituksesta tarttuvat talonpojat aseihin kaikkiaalla. Jos päällikkyys ymmärtäisi tehtävänsä ja järjestäisi liikkeensä, niin nousisi koko maan miespuolinen väestö taistelemaan niinkuin yksi mies. Parin viikon kuluttua ei koko Suomenmaassa löytyisi ainoatakaan venäläistä."

"Se on totta, sillä ne, joiden pitäisi hallita ja järjestää meitä, eivät ymmärrä eivätkä tahdokkaan ymmärtää mitä on tehtävä", vastasi Kitulanka. "Mutta hiljaa, eikö taasen hätäkello kuulu kylästä? Onko siellä taas vihollinen eli mitä on tapahtunut?"

Pappi, Kitulanka ja hänen vaimonsa kiiruhtivat ulos pirtistä.

Kun tulivat ulos, kuulivat he selvästi kylästä hätäkellon kamalat säveleet ja samalla näkivät he punertavan valon kohouvan luoteisella taivaalla.

"Valkea on valloillaan kylässä, siitä ei ole epäilemistäkään", sanoi kirkkoherra. "Minun täytyy kiiruhtaa Ylistaroon katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Jääkää hyvästi, kunhan vaan ei vihollinen olisi sytyttänyt tulipaloa, siitä rukoilen Jumalata."

Hän likisti Kitulangan kättä ja aikoi juuri lähteä, kuin Alarik joutuisilla askelilla näkyi lähestyvän heitä.

"Mitä on tekeillä, kuin hätäkelloa soitetaan Ylistarossa?" kysyi pappi nuorelta suomalaiselta, joka juuri oli tullut heidän luoksensa.

"Savilahden petturi vaan on saanut palkkansa", vastasi Alarik hehkuvin poskin. "Hänen kartanonsa on kohta porona ja kaikki siellä säilytetyt tavaransa myöskin. Itse hän taitaa tehdä niille seuraa, sillä vaikka huoneet olivat yhtenä tulipatsaana, niin näin omin silmin, miten hän syöksyi palavaan rakennukseen luultavasti pelastamaan edes osan rikkauksistansa. Hätäkello on jo vai'ennut, siis on myös jo palokin loppunut, ha, ha, ha!"

Nuori mies nauroi hurjasti ja kiiruhti pirttiin, vaan ulkona olevat kolme henkilöä katselivat toisiansa.

"Ei kukaan muu kuin Alarik ole sytyttänyt Savilahden kartanoa", sanoi kirkkoherra, "näin sen hänen mielenliikutuksestansa."

"Tuo oli se kosto, josta hän puhui ja jota hän on miettinyt", mumisi isä. "Poikani olkoon nyt paroillaan, sillä luultavaa on, että häntä epäillään sytyttäjäksi."

Kitulanka vaihtoi kuiskaten muutamia sanoja vaimonsa kanssa. Vanha vaimo kiiruhti pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli poika valmis lähtemään sieltä. Kivääri ja laukku riippuivat hänen olallaan ja pitkä ruutisarvi ja haulikukkaro sivulla. Leveään vyöhön oli pistetty lyhyt, mutta leveä ja terävä puukko, joka ase on erittäin peloittavan näköinen suomalaisen talonpojan kädessä.

"Sinä ai'ot lähteä", sanoi vanha äiti ja katsoi terävästi pojan kasvoihin. "Metsän eläimiäkö sinä ai'ot metsästää?"

"Eläimiä kyllä, vaan niitä kutsutaan venäläisiksi ja kasakoiksi", vastasi nuori mies. "Kasakat ovat minun verivihollisiani siitä asti, kuin Barbarisoff viekotteli minun kauniin morsiameni. Minä menen sotajoukkoon ja tervehdän veljiäni teiltä ja metsäiseltä kodiltamme."

"Viivy hetkinen, sinun täytyy saada matkarahaa, sillä matka on pitkä."

Hän meni toisen suuren kirstun luo, nosti kannen ylös ja otti sieltä pienen nahkakukkaron, jossa oli muutamia, pieniä hopearahoja. Sitte meni hän pojan luo ja antoi kukkaron hänelle.

"Siinä on kaikki, mitä voimme sinulle antaa", sanoi äiti. "Mene rauhassa täältä. Kuole, mutta älä häpäise itseäsi, sillä silloin unhotan, että olet levännyt rinnoillani."

"Äiti, ole huoletta! Yhdeksäs poikasi häpäisee sinua yhtä vähän kuin ensimäinenkään lapsistasi. Menettelen aivan niin, kuin olisit alinomaa silmieni edessä."

Hän lankesi polvillensa ja äiti ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hän pani vapisevan, ryppyisen kätensä poikansa kiharaiselle päälle.

"Ole siunattu poikani!" sanoi hän. "Olen antanut sinulle elämän ja käsken sinun uhraamaan sen isänmaalle. Älä unhota näitä sanoja."

"En koskaan, äitini, luottakaa siihen." Hän suuteli äitinsä kättä ja syöksyi ulos huoneesta. Ulkona seisoivat vielä hänen isänsä ja kirkkoherra puhellen keskenänsä.

"Minne menet Alarik?" kysyi viimeksi mainittu. "Sotaväkeen, taistelevien veljieni luokse! Nyt isä on hetki tullut, kuin poikasi on metsästävä muita otuksia, eikä vaan metsän otsoja. Voikaa hyvin, kohta saatte kuulla minusta."

Hän juoksi metsään, mutta seisattui äkkiä ja kääntyi ympäri. Kyynel vieri hänen silmistään ja minkätähden?

Sentähden, että laskeuvan auringon viimeisten säteiden valossa näkyi kaksi arvokkaan näköistä, ijäkästä vartaloa rinnakkain seisovan tuvan ulkopuolella. Ne olivat hänen isänsä ja kirkkoherra. Edellinen oli kasvattanut hänen yksinkertaisissa, mutta ankarissa opeissaan ja jälkimäinen oli valmistanut hänen ensimäiselle herranehtoolliselle. Vieläkö hän konsana oli näkevä noita rakkaita henkilöitä? Aavistus sanoi hänelle, ett'ei hän luultavasti sitä tullut tekemään.

Hän kääntyi kiireesti ympäri ja jatkoi nopein askelin kulkuansa. Jokainen metsäpolku, voi melkein sanoa jokainen puu, oli hänelle tuttu. Metsä oli ollut hänen kotinsa yhtähyvin kuin pirttikin.

Siten oli hän kulkenut noin neljä tuntia, kuin taasen seisattui. Punertava valo valaisi puita noin pari tuhatta jalkaa hänestä: hän lähestyi valoa.

"Tuolla löydän ne, joita etsinkin", mumisi hän itseksensä. "Ne ovat Olli Tiaisen sotilaita, jotka ovat asettuneet sinne."

Alarikin luulo toteutuikin. Suuren valkean ympärillä loikoi noin 50 eli 60 miestä, mustaverisiä, pulskia karjalaisia, ja odottivat päällikkönsä tuloa suuremman joukon kanssa päävartiosta Kalpista. Heillä oli pyssyt vieressänsä ja pitkät puukot riippuivat tupeistaan leveässä vyössä. Vanha noitanainen Akka ja hänen kanssansa Vaimo istuivat tulen lähistössä. Taikarumpu riippui vanhan akan sivulla ja kantele oli hänen polvillansa. Hän katseli haaveillen tuleen.

Miehet eivät maanneet. He tupakoivat ja odottivat saavansa kuulla Akan soittavan kanteletta ja laulavan jotakin heidän lempilauluansa, jotakin noista sulosointuisista, mutta synkeämielisistä, melkein surullisista lauluista, joita suomalainen niin mielellänsä haluaa kuulla. Mutta Akka ei kiirehtinyt koskettamaan kanteletta, hän vaan katsoi yhtämittaa tuleen.

Äkkiä säpsähti hän ylös, ikäänkuin näkymätön käsi olisi koskettanut häntä. Miehet katsoivat häneen taikauskoisen pelvolla, sillä he pelkäsivät hänen konstiansa. He luulivat, että hän oli nähnyt jotakin tuossa palavassa roviossa, tulessa, savussa. Mitä olikaan hänellä ilmoittamista.

Hän tarttui kanteleesen ja soitti erään kaihokkaan sävellön. Tämän tehtyä pani hän kanteleen pois ja alkoi lyödä rumpua, ensin harvemmin ja sitte sukkelammin. Hänen mustat silmänsä katselivat melkein hurjan näköisinä ympärinsä. Ne näyttivät vakavana tutkivan väliin yhtä, väliin toista miehistä. Vihdoin alkoi hän, yhtämittaa lyöden pieneen rumpuunsa, verkkaisan mutta tahdikkaan tanssin tulen ympäri ja lauloi samalla erään laulun Runottaren — kaikkivaltiaan tyttären — kunniaksi.

Miehet nousivat ylös. Tarkasti kuuntelivat he hänen laulunsa sanoja ja ottivat tarkoin vaarin hänen liikkeistänsä.

Sittenkuin Akka oli lopettanut laulunsa, huusi hän:

"Huomenna vierailee teistä useat Tuonelan neitsyen luona. Väinämöinen tarvitsee useampia uhreja kuin on tuntia vuoden päivissä. Hurja ja kauhea taistelu on tuleva. Olen kuullut hevosten hirnuvan, kanuunien jyskyvän ja nähnyt miesjoukkojen ryntäävän esiin. Monta teistä olen nähnyt makaavan verisenä ja kylmänä. Valmistakaa itseänne taisteluun ja kuolemaan, sillä huomenna on se suuri päivä."

"Sinä luulet siis, Akka, että tappelu tulee huomispäivänä?" kysyi kunnioittavalla äänellä Soini, joka oli joukon päällikkö. "Minä kävin eilen päävartiossa ja puhelin siellä kenraali Adlercreutzin kanssa. Hän käski minun asettumaan tänne ja lähettämään sanan Tiaiselle, että hän tulisi koko voimansa kanssa tänne ja odottaisi kenraalin määräyksiä, mutta tappelusta hän ei puhunut mitään."

"Olkoon niin, mutta tappelu tulee!" vastasi Akka ankaralla äänellä. "Minun merkkini eivät petä. Ennenkuin huommispäivän aurinko laskeutuu, niin on moni urhoollinen suomalainen muuttanut manalan majoille."

Juuri nyt saapui Alarik leiripaikalle. Ollen ennestään tuttu Soinin kanssa, meni hän hänen luoksensa ja tervehti häntä.

"Olen nyt tässä ja te olette luvanneet ottaa minut miestenne joukkoon", lausui nuori mies karjalaiselle. "Pysyttekö sanassanne?"

"En koskaan ole syönyt sanaani", vastasi Soini arvokkaisuudella. "Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle, silloinkuin pyrit meidän miehiksemme?"

"Muistan, sinä sanoit, että te kaikki olette valmiit kuolemaan ja että tunnussananne on isänmaa kuin myös että jokainen, joka osoittaa pelkuruutta, ammutaan heti."

"Sen sanoin ja uudistan sen vieläkin", vastasi karjalainen. "Tahdotko niillä ehdoilla tulla meidän miehikseinme, niin olet tervetullut."

"Tahdon", vastasi Alarik korkealla äänellä,

Soini nyökäytti päätään. Sitte kääntyi hän miehiin, jotka olivat heidän ympärillänsä.

"Sallitteko, että tämä nuori mies, Alarik Kitulanka, tulee meidän miehiksemme?" kysyi hän heiltä.

"Sallimme niillä ehdoilla, ett'ei hän koskaan käännä selkää viholliselle, vaan joko voittaa eli kaatuu meidän kanssamme", kuului vastaus.

"Hän on antanut sen lupauksen", vastasi Soini.

"Sitte tulkoon meikäläiseksi."

Kun miehet olivat antaneet tämän vastauksen, meni Akka Alarikin luokse. Vasemmassa kädessä oli hänellä pieni, taidokkaasti veistetty ja koristettu puuvati, oikeassa kaita ja terävä veitsi. Tultuaan nuoren suomalaisen luokse kääri hän paidan lujan hänen vasemmassa käsivarressaan, teki siihen veitsellänsä pienen haavan ja antoi Alarikin haavoitetusta kädestä tippua muutamia veripisaroita vatiin. Sitte meni hän tulen luokse ja heitti vadin sisällyksen liekkeihin.

"Jos rikot lupauksesi, jonka nyt olet näiden miesten läsnäollessa antanut, niin ottakoon paholainen sinun henkesi ja nauttikoon sen samoinkuin minä olen uhrannut veresi tulen haltijalle."

"Tapahtukoon niin", huusivat miehet. "Akka on puhunut hyvin."

Alarik asettui miesten joukkoon tulen ympärille. Vartija asetettiin ja neljännes tunti kertomamme tapauksen jälkeen nukkui koko joukko, paitse Alarik, joka valveilla uneksi tuosta kauniista Savilahden Olgasta, jonka hän oli kadottanut.

Tähän aikaan vuodesta ei näillä pohjoisilla leveysasteilla ole yötä ollenkaan. Auringon laskettua vallitsee vähän aikaa hämärää ja kohta senjälkeen alkaa uusi päivä koittaa. Aurinko silmäilee niin sanoen puolella silmällään näky-alan ylitse. Elämä luonnossa ei nuku ollenkaan, linnut visertelevät läpi vuorokauden ja pohjolan lyhyenä mutta viehättävänä kesäyönä luulee elävänsä kaksinkertaista elämää.

Jo varhain alettiin liikkua leirissä, sillä joka silmänräpäys odotettiin Tiaisen tuloa pääjoukon kanssa. Vihdoin ilmaisi hevosten hirnuminen ja aseitten kalske, että Karjalais-päällikkö oli tulossa ja sentähden kiirehdittiin ilohuudoilla tervehtimään häntä ja hänen joukkoansa tervetulleiksi. Hänen mukanansa oleva joukko nousi noin 400 mieheen. Tiainen oli huonosti varustetuilla miehillänsä tehnyt venäläisille sanomattoman paljon vahinkoa. Hän oli ottanut viholliselta yhden kuormaston toisensa perästä. Sentähden venäläiset pelkäsivät suuresti Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa. Kun hän näki, että vahvemmat voimat uhkasivat häntä, niin vetäysi hän nuolennopeudella metsiin, sieltä uudelleen ilmestyäksensä toisessa paikassa, jossa häntä vähimmän odotettiin. Hän oli hankkinut itsellensä kunnianimen "venäläisten havauttaja", joka nimi kylliksi osoitti hänen toimiensa laadun.

Tiaisen rinnalla ajoi ratsastaja, jonka vartalo ja kasvot ovat meille ennestään tutut, Se oli Ranck, joka nyt oli täydellisesti parantunut vaarallisista haavoistansa ja taas kiiruhti uusiin vaaroihin ja seikkailuihin. Huolellisin hoito oli jouduttanut hänen parantumistaan. Lääkärintaitoon tottunut vanha Akka oli hoitanut häntä ja hänen yrttejänsä ja voiteitansa saivat niinhyvin Ranck kuin Paavokin kiittää hengestään. Kun tuo vanha loitsumuori ensikerran näki Ranckin, mumisi hän itseksensä joukon käsittämättömiä sanoja. Selvästi näkyi, ett'ei hän ensikertaa nähnyt Ranckia. Läsnäoleva Tiainen kysyi häneltä siitä, mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan hänen kysymystään. Vasta sitte, kuin Tiainen oli jättänyt hänen yksin sairaan kanssa, mumisi hän:

"Täytyy pitää suu tupessa, eikä puhua kaikkea mitä tietää eli mitä on tullut tuntemaan. Vanha Akka on kuljeksinut ympäri aina Kemistä mereen saakka. Hän on sanonut monelle miehelle ja naiselle kohtalonsa. Myöskin hänen käteensä olen katsahtanut, olkoon siinä kylliksi. Sallimus on tuonut hänen tänne, että se toteutuisi mitä nuo hänen kädessään olevat piirteet osoittavat."

Ne kunniamerkit, jotka löydettiin Ranckin rinnassa, vaikuttivat, että yhtä ja toista aprikoitiin hänestä. Kun Ranck siksi parani ja voimat myönsivät puhelemista, kertoi hän Tiaiselle matkansa tarkoituksen ja miten viholliset pitkin matkaa olivat vainunneet ja estäneet häntä. Tiainen tyytyi tähän kertomukseen eikä kysellyt enempää. Vieraanvaraisuus ei sallinut hänen pakoittamaan vierastansa luottamaan häneen, varsinkin kuin vieras ei näkynyt olevan halukas kertomaan itsestänsä mitään. Alituiset ryöstömatkat, jotka Tiainen teki vihollista vastaan, eivät sallineet hänen muuta kuin harvoin ja lyhyen ajan viipyä Kalpissa. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa antoi hän Ranckille ne kunniamerkit, jotka olivat häneltä löydetyt.

"Oh, olin kokonaan unhottanut nuo leikkikalut", lausui Ranck hymyillen. "Ne ovat muutamia muistoja olostani ulkomailla. Eräs ystävällinen ja hyväntahtoinen hallitsija antoi ne minulle, siinä kaikki."

"Mutta ne leikkikalut kumminkin pelastivat teidän hengenne", lausui Tiainen. "Tämä rintatähti heikonsi kuulan voiman. Laukaus oli ammuttu aivan sydäntä kohti ja ell'ei tämä koristus olisi ollut tiellä, niin olisitte olleet kuoleman oma."

Ranck katseli nähtävällä liikutuksella koristuksia, joita hän piti kädessään. Mitä hän ajatteli, siitä hän ei puhunut sanaakaan. Vai'eten pani hän korukalut lähimäiselle pöydälle.

Paitse Akkaa oli Ranckilla myöskin toinen hoitajatar, joka taudin kovimmallaan ollessa, silloinkuin kuume valtasi hänessä ja hurjat mielikuvitukset raivosivat hänen aivoissaan, hoiti häntä erittäin lempeästi ja hellästi. Se oli päällikön sisar, nuori ja kaunis Hanna Tiainen, joka valvoi kuin äiti hänen tautivuoteensa ääressä. Tämä nuori nainen, joka oli yhtä miehuullinen ja isänmaatansa rakastava kuin veljensäkin, ei millään ehdolla jäänyt kotia, kun Tiainen keräsi joukkojansa mennäksensä vihollista vastaan. Tiaisen täytyi myöntää, että hän sai seurata mukana, ja monessa tilaisuudessa oli hän osoittanutkin miehuullisuutta ja nerokkaisuutta ja siten saavuttanut noiden raivokkaiden miesten kunnioituksen. Sodan melussa ja aseiden kalskeessa nähtiin hänen pitävän huolta haavoitetuista ja kaatuneista. Hänen lempeä ja uhraavainen luonteensa teki hänen koko vapaajoukon suosikiksi. Häntä kohdeltiin melkein lapsellisella kunnioituksella ja liikuttavaa oli nähdä, miten miehet koettivat suojella häntä ja poistaa kaikkia vaaroja, jotka uhkasivat hänen henkeänsä.

Kun kuume vihdoinkin taukosi ja Ranck voi katsella ympärillensä, näki hän kummaksensa Akan ja kauniin Hanna Tiaisen istuvan sänkynsä ääressä. Nuoren naisen osaa-ottavainen, ystävällinen katse vaikutti suuresti haavoitetun parantumiseen. Hän huomasi olevansa ystävien ympäröimänä, jotka hoitivat häntä. Vähitellen sai hän täydellisesti tietää, mitä oli tapahtunut. Hän muisti tulipalon ja taistelun Saarijärvellä, mutta mitä sitten oli tapahtunut se oli hänelle kokonaan tuntematointa ja hänen ensimäinen kysymyksensä olikin, missä hän oli?

Muutamilla sanoilla kertoi Hanna miten hän ja Paavo oli löydetty ja lisäsi, että hän oli ollut hyvin kipeänä; sitten oli hän viety Kalppiin, jossa hän nyt oli Olli Tiaisen turvassa ja suojassa.

"Olli Tiaisen luona", mumisi Ranck, "sepä oli omituinen sallimuksen leikki. Juuri hänen luonansa, jota olin toivonut tapaavani."

Sitte kysyi hän Paavoa.

"Hänelläkään ei ole enää mitään vaaraa", vastasi Hanna. "Mutta nyt kiellän teitä enemmän kyselemästä ja puhelemasta. Kaikellainen rasittaminen uhkaa henkeänne. Teidän parantumisenne vaatii ennen kaikkea rauhallisuutta. Akka ja minä valvomme edelleen ylitsenne."

Tuo jalo ja ylevämielinen nainen täytti myöskin lupauksensa. Joka päivä kävi hän sairaan luona ja joka päivä lisääntyivät myös Ranckin voimat. Kohta olikin kaikki vaara ohitse ja hän voi puhella hoitajattarensa kanssa, johon hän oli erittäin mieltynyt. Ranck kertoi hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joissa hän oli ollut. Se palava isänmaanrakkaus, joka hänet valtasi, sai vastinetta tuossa nuoressa naisessa. Hän ihmetteli sitä miehuutta ja kestävyyttä, joka Ranckissa ilmestyi. Vilkkaalla osanotolla seurasi hän Ranckin kertomuksia useista maista ja kansoista, joissa hän oli käynyt. Kuinka erilainen eikö hän ollut noiden miehuullisten, mutta raakojen ja sivistymättömien miesten rinnalla, joiden kanssa hän tähän asti oli oleskellut ja joita oli oppinut tuntemaan. Teeskentelemätön luonteeltansa eikä tuntien kavaluutta eli teko-kainoutta, osoitti hän peittelemättä tyytyväisyytensä ja ilonsa, joka hänellä oli keskustelusta Ranckin kanssa. Kun Ranck väliin silmäili kauemman aikaa haaveilevana ja miettiväisenä nuoren tytön kauniita ja avoimia kasvojen piirteitä, niin katsoi hän takaisin Ranckiin kirkkaalla ja ujostelemattomalla katseella, joka on naisellisen viattomuuden ja hyveen oikea tuntomerkki. Hän ei tuntenut syntiä eikä pahuutta, josta olisi tarvinnut peljätä omantuntonsa soimaavaa ääntä.

Ranckin sairasvuoteella siis hän ja Hanna Tiainen tapasivat toisensa ensikerran. Täällä heidän tuttavuutensa vähitellen muodostui lämpimämmäksi ja hellemmäksi tunteeksi. Kun Ranck vertasi tuota teeskentelemätöntä kansan tytärtä, Hanna Tiaista, tuohon ylhäiseen, hienosti kasvatettuun ja sivistyneesen Katariina Jägerhorniin, niin täytyi hänen kaikessa katsannossa myöntää etusijan ensin mainitulle. Talonpojan tyttären olennossa oli kaikki parhaimmat avut, jotka vaativat arvonantoa ja kunnioitusta, aatelismiehen tytär sitä vastaan askaroi sellaisella toimialalla, jonka tarkoituksena oli oman arvonsa kohottaminen isänmaan häviön kautta. Hän oli kurja kavaltajatar, joka omin etuja voittaaksensa oli myönyt sielunsa paholaiselle.

Kerran kun Tiainen oli läsnä, kertoi Ranck, että hän oli tuttu vanhan Taavetti Koiskisen kanssa sekä että Koiskinen vanhuudestaan huolimatta oli saapunut sotaväkeen taistelemaan.

"Se on aivan hänen kaltaistansa", vastasi Tiainen. "Tuo voimakas, vanha sotauros on kehoittava esimerkki meille kaikille. Me olemme sukua keskenämme, sillä minun isäni sisar on Taavetin vaimona. Siitä on monta vuotta kuin näin heitä. Nuorukaisena ollessani kävin heidän luonansa Pulkissa. Se oli viimeisen sodan aikana ja Koiskinen poikinensa, minun serkkuni kanssa, olivat sotajoukossa. Heitä kohtasi suuri, summattoman suuri suru. Heidän ainoa poikansa viekoteltiin osalliseksi Anjalan liittoon ja kavaltajana tuomittiin hän ikuiseen maanpakolaisuuteen. Minä surkuttelen häntä, sillä hän oli täydestä sydämestään suora mies, vaikka helposti viekoiteltu ja heikko luonteeltaan."

"Eikö koskaan ole saatu mitään tietoja, mitä hänestä sitte on tullut?" kysyi Ranck, joka nähtävällä ihastuksella kuunteli Tiaisen sanoja.

"Minun tietääkseni on hänen kohtalonsa kokonaan tuntematon", vastasi Tiainen. "Pari vuotta sitte oli minulla kirje vanhalta Koiskiselta. Hän kertoi siinä ei saaneensa mitään tietoja pojastaan sen jälkeen kuin hän itse kauan aikaa sitten oli lakannut kirjoittamasta vanhemmillensa. He surivat häntä kuolleena ja uskottavinta onkin, että siten on hänelle käynyt."

"Häväistylle miehelle onkin kuolema tervetullut", lausui Hanna Tiainen. "Onnettoman sukulaiseni koko elämä oli turmeltu. Hänellä ei ollut enää tekemistä mitään maailmassa. Rauha olkoon hänen muistollensa."

"Hänellä oli vielä paljonkin tehtävää maailmassa, hänen oli saavutettava kadotettu kunniansa", vastasi Ranck innolla. "Hänen tekemänsä rikos oli nuoruuden erehdys, joka hänen oli korjattava. Sydämestäni toivon, että hän olisi vielä elossa ja kerran palaisi, kantaen päänsä pystyssä niinkuin parantunut mies ainakin."

Tästä asiasta ei puhuttu sen enempää. Kerran kysyi Hanna Ranckin vanhempia. Hän vastasi lyhyesti, että molemmat olivat kuolleet ja hän oli yksin maailmassa. Hanna huomasi, että Ranck tuli liikutetuksi ja sentähden muutti hän keskustelun ainetta. Ensi kerran kävi Paavo isäntänsä luona. Tuo ennen vankka palvelija oli nyt enemmän haudasta nousneen haamun kuin ihmisen kaltainen. Hänen ruumiinsa oli hyvin kuihtunut ja kasvoiltaan kalvakka, melkein kellertävä.

"Paavo raukkani", lausui Ranck syvästi liikutettuna. "Molemmat, sekä sinä että minä, saimme kärsiä sanansaattajana olemisestamme."

"Mutta minä toivon kumminkin, että kerran vielä saan kiittää venäläisiä viimeisen edestä ja sen oikein Porvoon mitalla" vastasi Paavo. "Minusta vuoti paljon verta, mutta vielähän sitä tulee uudelleen ja silloin…"

Hän keskeytti puheensa ja teki uhkaavan liikkeen. Hän nimittäin nosti oikean kätensä ja heilutti sitä ilmassa ikäänkuin hän löylyttäisi edessänsä seisovaa vihollista.

Ranck oli jo siksi parantunut, että voi istua hevosen selässä ja seurata Tiaista parilla ryöstöretkellä. Ruokavaroista alkoi olla puutos suuressa vapaajoukkio-leirissä ja puute oli poistettava. Silloin onnistuttiin kaappaamaan pari suurta kuormastoa, joiden kuljettajat armotta surmattiin. Karjalaiset eivät koskaan antaneet armoa. Siinä he olivat sydämettömiä ja julmia.

Kun Soinin lähettämä sana tuli päävartioon oli Tiainen siellä. Tämä urhoollinen päällikkö punastui ilosta ja jaloudesta. Häntä ja hänen miehiänsä tarvitsi tuo suuri kenraali Adlercreutz. Hän ehkä joukkonensa saisi ottaa osaa järjestettyyn taisteluun ja näyttää mihin Karjalan talonpoika kelpasi. Ranck oli yhtä iloinen. Pitkällisen poissa-olonsa jälkeen saisi hän taas tavata vanhoja asekumppaniansa, jotka varmaan luulivat hänen kuolleeksi. Hän lausui ilonsa aivan ajattelematta ja huomaamatta, että Hannalla häntä kuunnellessa oli silmät maahan kiinitetyt ja kasvot kalpeina.

Tiainen oli mennyt jonnekin ja he olivat kahden kesken.

"En kummastelekkaan, jos elämä meidän joukossamme ei ole teidän taipumustenne ja elämäntapojenne mukainen", lausui hän. "Olemme kumminkin rakastaneet teitä kuin veljeämme ja suuresti tulemme kaipaamaan teitä."

Nyt vasta Ranck huomasi Hannan kasvojen ilmauksen samalla kuin hän ymmärsi osoittamansa ilon loukanneen Hannan tunteita.

Hän nousi ylös ja tarttui liikutettuna Hannan käteen.

"Minä puhuin ajattelemattomasti, mutta en suinkaan aikonut loukata teitä, jota niin suuresti kunnioitan", lausui hän vapisevalla äänellä. "Te, Hanna, ja veljenne olette molemmat osoittaneet minulle, muukalaiselle niin sanomattoman paljon todellista ystävyyttä ja hyvyyttä, ett'ei se koskaan haihdu sydämestäni. Tänä hetkenä, kun olen valmis heti jättämään teidät tuskin koskaan enää nähdäkseni teitä, sillä sotilaan kohtalo ei ole hänen omassa kädessään, tahtoisin sanoa teille paljonkin, mutta se kumminkin on vielä kielletty. Eräs täyttämätön lupaus sitoo kieleni. Mutta jos kerran onnistun täyttämään lupaukseni, ja te, Hanna, silloin tahdotte kuunnella minua, niin saatte tietää ne tunteet, jotka minussa liikkuvat teitä kohtaan, ja kuinka suuresti arvostelen teidän ylevämielistä ja jaloa luonnettanne."

Ranck suuteli hänen kättänsä, puristi sitä sydämellisesti ja jätti hänen yksin.

Ujona seisoi hän siinä ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.

"Tämä oli siis hänen jäähyväisensä", kuiskasi hän. "Mitä tarkoitti hän lausumillansa sanoilla? Rakastaako hän minua? Oi, tulisiko sellainen onni ja autuus osakseni. Jo kau'an sitte olen tuntenut, että sydämeni yksinomaan ja ikuisesti kuuluu hänelle." — — —

KOLMASTOISTA LUKU.

Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua.

Samana yönä kuin Karjalaisten vapaajoukko kokoontui suureen metsään, varusteli suomalais-ruotsalainen sotajoukko itseänsä Kauhavalla. Edellisenä päivänä oli Adlercreutz, joka Klingsporilta oli saanut käskyn hyökätä vihollisen päälle, koonnut sotajoukkonsa Ala-Härmään, sittenkuin ylivoimanen vihollinen oli hyökännyt ja pakoittanut takaisin Kauhavalle asetetun joukon. Väliaikainen silta laadittiin Härmän joen yli, josta joukko meni ylitse ja marssi Kauhavalle, josta vihollinen vetäysi takaisin, jättäen ainoastaan vähän ratsuväkeä vahtimaan ruotsalaisten liikkeitä. Kauhava on 1 1/2 peninkulmaa Lapualta.

Vihollisten uhkaavat ja vaaralliset liikkeet olivat siis vihdoinkin pakottaneet marsalkka-raukan päättämään ruveta lopulliseen taisteluun. Pelvolla ja vapistuksella uskoi hän sotajoukon kohtalon Adlercreutzille, joka ottikin tämän luottamuksen elävällä voittamisen toivolla. Waasaan, Uuteen Kaarlebyhyn, Kokkolaan ja Savoon menevät tiet yhtyvät Lapualla. Rajevski voi siis helposti osittain pitää yhteyttä Barclay de Tollyn kanssa, joka joukkonensa työskenteli ruotsalaisen sotajoukon takana, osittain mielensä mukaan hyökätä tunkeutuvien Klingsporin osastojen päälle. Hänellä siis oli erittäin edullinen asema, jonka säilyttämiseksi hän päätti ponnistella viimeiseen asti.

Adlercreutzin suuri tarkoitus oli katkaista vihollisen paluumatkan Kuortaneelle ja Waasaan, ajaa se Savon salomaille ja siten helpoittaa Suomen sotajoukon yhdistymisen Turun seuduille maallenousneitten ruotsalaisten veljien kanssa. Kuningas oli vihdoin nähnyt mahdottomaksi huonoilla sotavarustuksillansa valloittaa Seelannin ja hätyyttää Tanskan pääkaupunkia, ja sentähden oli hän päättänyt itse johdattaa liikkeitä Etelä-Suomessa sekä maalla että merellä. Hän astui Amadis-nimiseen laivaan ja yhdistyi saaristolaivastoon Väsbyssä, noin peninkulman matkan Turusta. Senjälkeen oli saaristo-laivastolla useampia pienempiä, vaan loistavia kahakoita venäläisten laivojen kanssa ja silloin tällöin nousi se maalle väsyttäen ja ahdistaen vihollisen vahtipaikkoja rannikolla. Kuninkaan käytyä Neitsynsalmella ja tarkastettua sinne asetettuja sota- ja saaristolaiva-osastoja, meni hän Ahvenanmaalle. Sillä matkalla oli kaikenmoisia vastuksia, jopa todellisia vaarojakin. Useita vuorokausia täytyi kestää ankaraa myrskyä Husö nimisessä hätäsatamassa, jossa ei ollut kuin paljaita asumattomia kareja. Sieltä päästyä törmäsi kuninkaan alus salakarille, johon hän oli hukkumaisillaan.

Vihdoinkin saapui kuningas Kastelholmaan Ahvenanmaalle, josta hän lähetti 1,000 suomalaista ja ahvenanmaalaista yhdistymään Klingsporin eli Suomen pohjoisen sotajoukon kanssa; tämä nimitys oli vastakohtana Suomen eteläiselle sotajoukolle, joksi nimitettiin kuninkaan käskystä Ahvenanmaalle koottuja joukkoja. Hän asettui Grälsbyhyn ja oleskeli siellä aina syyskuuhun asti toimitellen vähemmin järjestyksen-mukaisia maallenousu-suunnitelmia, tarpeettoman ankaria vahteja ja vahtiparaateja; nämä ynnä hänen ristiriitaiset ja vastakkaiset käskynsä, joihin herrat Tibell ja Melin antoivat luonnokset, kuin myös hänen kohtuuttomat vaatimuksensa ja tuomionsa väsyttivät ja laimensivat kaikki, jotka yhdessä eli toisessa suhteessa suoraan kuuluivat hänen käskettäviensä joukkoon. Hän, joka kantoi kruunua, teki itsensä päivä päivältä enemmän ja enemmän vihatuksi ja kamotuksi.

Mutta tässä ei vielä kylliksi! Sekä Adlercreutzin ja Sandelsin menestykset maalla että laivaston merellä ja saaristossa herättivät tuossa so'aistussa itsevaltiaassa suuria toiveita ja aikeita, jotka olivat perustetut pohjattomiin luulotuksiin, muun muassa valloittaa itse Pietarin. Hän uneksui jo olevansa Wenäjän pääkaupungin porttien edustalla ja nämä luulotukset vaikuttivat sen, että hänen hetkellinen vastenmielisyytensä Ruotsin liittolaista Englantia kohtaan, jonka apujoukkoja ja laivastoa hän aikoi käyttää kaikenmoisiin hullumaisiin yrityksiin, meni niin pitkälle, että hän mietti monenmoisia väkivaltaisia tekoja sitäkin maata kohtaan. Kuningas oli niin suuttunut Suuribritannian lähettilääsen, herra Thorntoniin, ja Englannin ministeriin, että hän aikoi hyökätä Englannin laivaston kimppuun Itämerellä ja polttaa sen, joka oli lähetetty Ruotsille avuksi. Hän, joka kantoi kruunua, teki kaikki, lisätäksensä Ruotsin onnettomuuksia.

Mutta palaamme Adlercreutziin.

Varhain aamusella 14 päivänä Heinäkuuta järjesti Adlercreutz päävoimansa, jossa oli noin 3,300 miestä ja 16 kanuunaa, hyökkäykseen Kauhavalla, puolentoista peninkulmaa Lapualta. Ennenkuin kenraali antoi hyökkäyskäskyn, ratsasti hän jokaisen pataljoonan rintamaa pitkin muutamilla ystävällisillä sanoilla ja tulisella katseellansa rohkaistaksensa sotamiehen mieltä ja elähyttääksensä hän toivolla voitosta. Tuolla seisoo sinisilmäinen nuorukainen jolla on kookas vartalo, selvät kasvon piirteet ja vakava ryhti. Kenraali katselee kunnioituksella vanhan Koiskisen kasvoihin, joissa kuvautuu tyyni miehuus ja varma toivo voitosta. Kenraali tervehtää häntä miekalla ja veteraani vastaa takaisin. Kenraali katselee savolaista, jolla on pienet, säteilevät silmät ja elävät kasvot. Adlercreutzin silmät säteilevät nähdessänsä Döbelnin porilaisineen, joiden joukossa myös on Ranck, tämän mainion rykmentin joka on urhoollisten kehto tämän sodan aikana. Tuolla seisovat jalovartaloiset karjalaiset ja hämäläiset synkkinä kuin yö, mutta voittamattomia sodassa. Tässä seisoivat hänen silmiensä edessä nämä uroot, nämä sotilaat, joiden kiittämiseksi ei löydy kyllin sanoja. Nääntyneinä, ryysyisinä ja jalat verisinä he vasta väsyneinä loikoivat vahtitulien ympärillä, mutta nyt — nyt ovat kaikki kärsimykset unhoitetut! Onhan vihollinen edessä. Jokainen sotilas palaa taistelunhalusta ja voiton eli kaatumisen päätös on kirjoitettu kunkin otsaan. Adlercreutz on toimittamansa tarkastuksen kanssa tyytyväinen, hän ei epäile vähääkään voitostansa. Rajevskin puolta suurempi joukko ei tee häntä enää vähääkään rauhattomaksi.

Kello on 7 aamusella. Lapuan aurinko lähettää säteilevän valonsa pilvittömältä taivaalta. Sotajoukko lähtee liikkeelle. Evestiluutnantti Aminoffilla Karjalan jääkärien kanssa on kunnia astua etunenässä. Varovasti menee etujoukko metsään, eikä ainoatakaan "viheriätakkista" ole näkyvissä. Maantiellä kulkevat joukkiot suljetuissa parvissa eli 2 muuttotykkiä välissänsä. Täällä kulkee kenraali ja jääkäriketjut hiipivät molemmin puolin metsässä. Halloo! puiden välissä alkaa liikettä. Aminoff on vihdoinkin yhtynyt vihollisen kanssa. Yleinen tuli leviää ketjusta. Karjalaiset ampuvat kuin miehet ja venäläiset hyökkäävät raivoisasti. Aminoff on heikompi, hänen täytyy peräytyä. Nyt saapuu paikalle Adlercreutz.

"Meidänhän pitää eteenpäin", huutaa hän. "ja ne paholaiset menevät taaksepäin! Majuri Tujulin, rynnätkää esiin Savon jääkärienne kanssa; ne eivät koskaan peräydy!"

Nämä sanat tekivät joukon voittamattomaksi. Kiiruusti levisi se järjestyspäällikkönsä Cronstedtin johdolla karjalaisten avuksi. Se tunkeutuu sellaisella voimalla ja reippaudella, että tuo suljettu parvi maantiellä tuskin ehtii seurata, vaikka ketju kulkee epätasaisella maalla ja tiheässä metsässä tien sivuilla. Taistelu käy perki tuliseksi. Venäläiset taistelevat vihoissaan, mutta ei mikään voi tänä päivänä vastustaa suomalaisia sotilaita.

Adlercreutz ja Cronstedt, jotka molemmat ovat ensimäisinä tulessa, verhovat itsensä kunnialla. Kenraali käskee Savon jääkäriä levähtämään ja hengähtämään. Heidän spartanilainen vastauksensa on:

" Kun me peräydymme, voitte sitten, herra kenraali, vaihettaa meitä."

Adlercreutz vuodattaa kummastelemisen kyyneleen. Ne ryntäävät taas samalla innolla ja ylitä kiivaalla tulella vastataan vihollisen puolelta. Taistelunhaluinen von Döbeln porilaisineen lähettää useita pyyntöjä kenraalille, että he saisivat käydä jääkärien edestä taistelemaan. Jääkärit vastaavat:

"Porilaisten urhoollisuus on tunnettu; me tahdomme myös tehdä mitä voimme ja tällainen taistelu kuuluu meille jääkärilöille, pidätämme itsellemme sen oikeuden, ollessamme etujoukkona."

Jos hän, joka kantoi kruunua, olisi ollut läsnä, nähnyt näiden sotilaiden taistelevan ja kuullut heidän sanansa, eiköhän hänen katseensa silloin olisi selvinnyt, hänen mielensä muuttunut ja hän olisi antanut heille päällikköä, joka olisi ymmärtänyt korvata isänmaalle kaiken sen veren, joka vuoti ja vieläkin tuli turhaan vuotamaan?

Jumala yksin voi siitä tuomita.

Kuta enemmän taistelu lähenee Lapualle, sitä tulisemmaksi käypi se. Venäläiset tekevät raivokasta vastarintaa. Metsä harvenee ja luutnantti von Becker antaa kolminaulasien kanuunainsa soida. Ne tekevät hyvän vaikutuksen. Eteenpäin mennään vaan kivikkojen ja rämeiden ylitse, eteenpäin pajunetit alaskäännettyinä ja hurraahuutojen kaikuessa on kuljettava tuo peninkulmaa pitkä matka siksi kuin vihollinen, joka kello 4 iltapuolella turhaan on vahvistanut joukkojansa, on työnnetty takaisin asemillensa Lapualle ja suomalaiset asettuvat vastakkaisille mäkilöille. Vihollisen tykistö alkaa nyt tasaisen kanuuna-tulen Adlercreutzin kolonnaa vastaan, mutta niin kaukaa, ett'ei se tee sanottavaa vahinkoa.

Tämän kanuunan paukkeen aikana varustaivat molemmat vastustajat päättävään taisteluun.

Rajevski asetti 5,000 miestänsä kaarenmuotoisesti pitkin Lapuan jokea, vasemman sivun kirkonkylän puolelle, sulkemaan takanansa olevan sillan ja Waasan tien, oikean puolisen sivun Liuhtarilaan ja siellä olevan tien ympärille, suojelemaan Kuortaneen tietä. Tykistö, 10 kanuunaa, olivat jaetut niin, että kaksi 6 naulaista oli vasemmalla, neljä oikealla sivulla ja kaksi kanuunaa ja haupitsia keskellä. Näiden taakse keräytyi ratsujoukko, ja siinä se olikin liikkumatonna koko taistelun ajan, pakoittaen vihollisen ratsujoukon vetäymään Liuhtarilan kylään ja olemaan siellä työttömänä.

Rajevski oli edellisinä päivinä antanut takanansa olevan Liuhtarilan suon risukimpuilla tehdä kulkukelpoiseksi tykistöllenkin, niin ettei hän onnettomuuden sattuessa olisi pakoitettu peräytymään ainoastaan maantietä myöten, joka varovaisuus luultavasti pelastikin hänet täydellisestä häviöstä. Venäläisten aseman edessä oli kauniita niittyjä ja ruispeltoja, joihin viimeksi mainittuihin oli jääkäriä piiloutunut. Sittenkuin Adlercreutz oli tarkastanut aseman, käskettiin toinen osasto neljän kanuunan kanssa hyökkäämään Lapuan kylään ja Waasan tielle, sill'aikaa kuin kolmas ja neljäs osasto tekisivät päähyökkäyksen Liuhtarilaan. Kaksi pataljoonaa Palmfeltin johdolla asetettiin varalle mäelle.

Taistelu on alkanut. Kanuunat jyskyvät molemmin puolin ja päättävä hetki lähestyy. Adlercreutz vaalenee ja minkätähden? Sentähden että juuri silloin, kuin suomalaiset tykit alkavat tulensa, ratsastaa kenraalin luokse ajutantti ja ilmoittaa, että eräs vihollisen kolonna näkyy oikealla Alapään kylässä ja Döbelnin osaston takana. Gripenberg joukkonsa parhaan osan kanssa lähetetään sinne, ja ryntäys lykätään siksi, kuin on ehditty saada tarkkoja tietoja vihollisen voimasta.

Mutta löytyy yksi mies, joka ei tahdo tietää mitään hyökkäyksen lykkäämisestä. Se on hän, jolla on tuo musta side otsallansa. Se on evesti von Döbeln, porilaisten urhoollinen päällikkö ja toisen osaston johtaja. Ilman käskyä marssii hän Lapuan kirkonkylään päin. Juoksumarssissa ryntäävät porilaiset mäkeä alas. Hurraa! rohkeutta vaan, te urhoolliset. Pataljoonat seuraavat kintereissä. Tykkien jyskettä, kiväärien pauketta, jääkärien tulta ja hurraahuutoja kuuluu kaikkiaalla. Kasvava ruispelto muuttuu äkkiä eläväksi, siihen piiloutuneet "viheriätakkiset" räiskyttävät tappavia laukauksia. Sotamiehet säikähtivät hetkiseksi. Silloin kaikuu porilaisten marssin sävelet:

"Eespäin, miehet uljahat! Meit' uskollisten isäin henget seuraavat. Kas kunnian Kun tähti meille hohtaa! Tuttavahan On verityö, mi kohtaa. Eespäin kaikki rientäkää! Vapautemme ikivanha tie on tää. Voittoisa lippu meitä johtaa, Muinahis-aikain taisteluista liuskainen. Eespäin, sä jalo vaate verinen! Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."

"Eespäin, eespäin", komentavat upseerit. Blume ja Ramsay ryntäävät ruispeltoon paljastetut sapelit kädessä. Ranck ja hänen kumppaninsa hyökkäävät taas eteenpäin. Majuri Eek huutaa Ranckille, että hän säästäisi henkeänsä, mutta hän ei kuule sitä. Hän on huomannut erään vanhan miehen kaatuvan maahan ja hän kiiruhtaa peittämään sitä ruumiillansa. Kaatunut on Taavetti Koiskinen, joka taas nousee jaloilleen. Hän ei ole haavoittunut ja huutaa Ranckille: "Kiitos kumppani!" Hän on heti uudelleen taistelussa. Hän näyttää etsivän kuolemaa, mutta kuolema ei tahdo häntä tällä kertaa uhriksensa.

Sotahuuto kaikuu vihollisen puolelta. Tiainen vapaajoukkoneen ryntää vihollista vastaan. Vanha Akka valkoisine hapsineen, joita tuuli häilyttelee, seuraa heitä lyöden taikarumpuansa aivankuin siivekäs velho. Hirveä on heidän hyökkäyksensä. Ikäänkuin metsän jättiläinen syöksee Alarik ja hakkaa vihollisia läjiin leveällä kirveellään. Hän ei huoli, vaikka veri vuotaa useammista haavoista. Kitulangan yhdeksäs poika taistelee kuin uros. "Kuole", oli hänen äitinsä sanonut, "mutta älä häpäise itseäsi." Döbeln huutaa hänelle kiitossanoja. Pataljoonat hurraavat ja kaikki vastustaminen on turhaa. Vihollinen vetäytyy takaisin Lapuan kirkon kylään.

Ilmoitus Alapään kylässä ympäröivästä vihollisesta oli kokonaan perätön. Se oli onnetoin erehdys —, sillä jos sitä ei olisi tapahtunut ja kolmas osasto olisi saanut olla neljännen apuna, niin olisi voitto ollut ratkaiseva ja Kuortaneen yhtähyvin kuin Waasankin tie olisi joutunut suomalaisten käsiin. Se erehdys oli Rajevskin pelastus.

Kun Gripenberg tuli takaisin Alapäästä käskettiin hän Loden kanssa auttamaan Döbelniä. Pataljoonat ryntäävät hurraahuutojen kaikuessa Lapualle. Venäläiset ovat miehittäneet ja puolustavat hurjasti jokaista huonetta kylässä. Raivokas taistelu alkaa. Pajunetit ja pyssyntyvet alkavat verisen leikkinsä. Vapaajoukon nuijat ja kirveet samoin. Blume ja Ramsay kaatuvat kuolleina maahan. Urhoolliseen Aminoffiin käy kanuunankuula ja hän huokaa viimeisen kerran. Hänen sotilaansa, savolaiset, päästävät, nähdessänsä tämän, raivokkaan kostonhuudon. He kaatavat kaikki viholliset, jotka tulevat heidän tiellensä. Niistä 120 jääkäristä, jotka alkoivat hyökkäyksen, ei ole kuin 50 jälellä. Porin rykmentti on kärsinyt hirveästi. Von Qvanten kaatuu, Gripenberg, Lagermark, Wirsen, Uggla ja Jägersköld, kaikki upseereja Porin rykmentistä, loikovat haavoitettuina taistelutanterella. Venäläiset sytyttävät tuleen Liuhtarilan kylän, se leimuaa liekeissä ja samalla myös venäläisten haavoitetut ja sairaat. Onnettomat päästävät hirveän hätähuudon. Oi, Jumalani, miten sota sentään on hirmuinen.

Karjalainen vapaajoukko Tiaisen johdolla tekee ihmeitä urhoollisuudessa. Akka ei liikuta enää rumpuansa, hän on kaatunut, saatuaan keihään piston rintaansa. Mitä hän ennusti muille, on tapahtunut hänelle itselleen. Missä on nuori Kitulanka?

Katso oikealle puolelle tuota suurta kartanoa! Näet hänen siellä lähellä Lapuan pappilaa raivokkaassa kaksintaistelussa erään miehen kanssa, jota hän rajattomasti vihaa ja jonka hän on taistelun aikana onnistunut tapaamaan. Nämät miehet taistelevat kuin kaksi gladiatoria. Alarikin vastustajan sapeli liikkui kuin nuoli nuoren miehen pään ympäri, mutta hän väisti iskut kirveellänsä. Vasemmassa kädessänsä piti Alarik pitkää puukkoansa ja oikeassa kirvestä. Kitulangan poika on saanut useita haavoja, mutta se ei merkitse mitään. Eikös hän ole silmä silmää vastaan kasakkaupseeri Barbarisoffin kanssa, joka viekotteli hänen nuoren morsiamensa? Rauta ja teräs paukkuvat toisiansa vastaan. Lähimäisen rakennuksen ikkunassa näkyy nuori, kalvakka nainen vääntelevän käsiänsä tuskasta ja epätoivosta. Hän ei voi irroittaa silmiänsä taistelevista miehistä. Se on Savilahden Olga, Barbarisoffin puoliso. Hän käsittää hyvin, että tämä taistelu päättyy joko molempien eli ainakin toisen kuolemalla. Alarikin näkeminen, jonka hän oli pettänyt elämän onnen ja autuuden lupauksella, on pannut hänen sydämensä sykkimään katumuksesta ja omantunnon soimauksesta. Hän oli unhottanut Alarikille antamansa lupauksen ja velvollisuutensa isänmaatansa kohtaan kuin meni naimisiin vihollisen kanssa. Turhamielisyydestä rikkoi hän valansa ja lupauksensa ja hän kärsii jo senkin tähden. Hän parkaisee. Alarikin puukko sattuu Barbarisoftiin ja tämä vaipuu kuolleena maahan. Alarik on täyttänyt vannomansa koston. Hän huutaa Olgalle — "petturitar" ja Olga vaipuu tunnotonna alas. Alarik heittäytyy uudelleen taisteluun.

Venäläisten vasen sivu on täydessä pa'ossa Liuhtarilan siltaan päin. Heti ylitse ehdittyänsä sytyttävät he sillan tuleen. Rajevski käyttää vaarallisessa asemassansa viisaasti tilaisuuksia hyväksensä. Erinomaisella nopeudella peräyttää hän ratsuväen ja näyttäytyy, taitavasti järjestettyään rintaman, uudelleen taistelujärjestyksessä, vasen sivu Liuhtarilan kylää päin, oikea metsän suojassa, joten hän rauhassa vallitsee eteläistä eli Kuortaneen tietä, jota Adlercreutz — onnettomasti kyllä — ei aikanaan ottanut haltuunsa, luultavasti sen tähden, ettei hän tietänyt sen tärkeyttä.

Pataljoonat käyvät taas taisteluun. Lapuan kirkonkylä on meidän hallussamme. Nyt on vihollisen sytyttämä, palava Liuhtarilan kylä valloitettava. Cronstedtin jääkärit tunkeutuvat metsään ja Gripenbergin urhoolliset hämäläiset kylää kohden. Oi mikä näky kohtaa hyökkääviä! Liuhtarila on yhtenä tulipatsaana, josta venäläisten haavoitetut ja sairaat koettavat pelastautua. Jalot Suomen sotilaat koettavat auttaa noita onnettomia, mutta hirveä kuumuus ja sakea savu estävät heitä siitä. Odotetaan tulipalon päättymistä. Kohta on koko kylä tuhkaläjänä, mutta kadonnut on vihollinenkin.

Savun peittämänä on Rajevski joukkonensa mennyt Liuhtarilan suon ylitse ja asettunut tykistöineen, kuormastoineen ja varastoineen turvapaikkaan. Viha ja harmi kuvautuu jokaisen kasvoille. Koko päivän ankaroista ponnistuksista siis ei ole ollut muuta hyötyä, kuin että jonkun peninkulman ala isänmaasta on hetkiseksi pelastettu.

Voittaneet suomalaiset seuraavat vihollista, joka kiitettävässä järjestyksessä peräytyy Kuortaneelle, mutta kello on jo kahdeksan iltasella, taistelu oli kestänyt kolmetoista tuntia, sotajoukko on väsynyt ja tarvitsee levätä. Käsketään luopumaan takaa-ajosta ja sotajoukko kuleksii verisellä, kalliisti ostetulla taistelutantereella. Toinen osasto, von Döbeln ja hänen porilaisensa, jotka ovat olleet päivän sankaria, seisattuvat Isoonkylään, neljäs osasto on taistelutantereella; kolmas osasto asettuu Lapualle ja ensimmäinen, joka on ollut apujoukkona, jää Kuortaneen puolelle vahtiin. Niin loppui taistelu Lapualla ja Suomen sotilaitten keskuudessa oli se suuressa kunniassa, joka voi sanoa:

" Minä olin mukana Lapuan kirkonkylässä 14 päivänä Heinäkuuta 1808."

Jos Klingspor päivän eli parin levon perästä olisi uudelleen hyökännyt vihollisen päälle, olisi hän, sen myöntävät venäläiset itsekin, varmaan ja lopullisesti voittanut. Mutta hän odotti tapausten selviämistä; urhoollisella Adlercreutzilla ei ollut vapaata valtaa, vaan hänen täytyi totella omaa ja sotajoukon ylipäällikköä, ja tämä vanha ja tuumaileva toivoi voittavansa tarkoituksen vähemmillä ponnistuksilla. Hän toivoi piakkoin saavansa ne suuret apulähetykset, jotka kuningas oli luvannut. Adlercreutzin äly sai joskus vanhan marsalkan pakoitetuksi antamaan suostumuksensa toimintaan. Silloin oli tavallisesti päätös jo taattu; mutta kuin voitto oli täydennettävä, saivat Klingsporin arvelut taas vallan ja jo voitetut edut menivät turhaan. Hän pelkäsi joutuvansa suljetuksi ja asettavansa siten mahdollisesti sotajoukon aseman vaaraan; tämä näyttäytyi hänelle lakkaamatta uhkaavana aaveena. Siinä tuo todellinen syy, jota ei koskaan voida muuten selvittää.

Klingspor seisattui pääjoukon kanssa työttömänä Lapualle useiden viikkojen ajaksi. Sillä aikaa päästi tuo voimakas ja etevä kenraali Kamenski suureen pulaan joutuneen Rajevskin päällikkyydestä. Silloin valvoi Wenäjän suojelushenki ja Ruotsin aurinko laski. Tästä hetkestä ilmaantui aivan toinen henki Wenäjän sotaväen liikkeissä ja sotaseikat saivat toisellaisen, Ruotsin aseille onnettoman käänteen.

* * * * *

On yö. Ihmistappo on jo aikaa sitte loppunut. Kuolemalla on ollut runsas sato. Mitkä hirveät kuvat eikö kohtaa täällä silmiäsi! Katso tuota nuorta miestä, joka loikoo tuossa kalpeana ja silmätönnä! Hänen kuolemantuskansa on ollut kauhea, sillä tuskissansa on hän käsillään raastanut kasvavan ruohon ympäriltänsä. Tuolla makaavat suomalainen ja venäläinen. Kuolinhetkelläkään ei viha ole paennut heidän rinnoistaan. Viimeisillä voimillaan ovat he haavoittaneet toisiaan ja makaavat nyt kylminä, syleillen toisiansa. Tuo on kauheata, julmaa, hirveätä. Taistelutantereen näkeminen saa veren suonissa hyytymään. Ei kenenkään helläsydämisen pidä ruveta sotilaaksi, ja se ajatus, että ihminen on pedon kaltainen luonteeltaan, tunkeutuu väkisinkin mieleen.

Eräästä ruumisläjästä kaivautuu esille mies. Se on verinen haamu, joka nousee yön hiljaisella hetkellä. Hänen valkoiset hiuksensa ovat verestä tahraantuneet. Hänen kasvonsa ovat haavoja täynnä, ruumiinsa revittynä ja läpiammuttuna. Hän on ollut yksi päivän sankareista. Hän oli yksi ensimäisistä, jotka tunkeusivat Lapuan kylään. Hänen nimensä on Alarik Kitulanka.

Hän hoipertelee eteenpäin muutamia askelia, vaan äkkiä huudahtaa hän hiljaa. Hän on joutunut vastakkain nuoren naisen kanssa, joka tarkastellen ruumiita hitaisilla askelilla kulkee kuolleiden seassa.

Myös hän, tuo nuori nainen, huudahtaa.

"Etsitkö minua vai häntä?" kysyi Alarik.

"Sinua", vastaa hän. "Minä olen hirveästi rangaistu. Isäni talo on poltettu ja itse on hän palanut liekkeihin. Puolisoni on kuollut. Onko sinun kostosi, Alarik, tyydytetty, voitko antaa anteeksi minulle?"

"Voin, antakoon myös Jumala anteeksi rikoksesi. Minä olen tuonelan portilla ja Tuonen neitsyt on sydämmelläni."

"Minne vien sinun? ehkä sairashuoneesen sidottavaksi?"

"Haavojani ei voi kenkään sitoa, vaan koetan kämpiä kotiani metsään, kuollakseni sen oven edessä."

Kuu ja nuo vaaleat tähdet ovat todistajina, miten haavoitettu mies hiljaa kulkee eteenpäin, tukien nuoren naisen käteen. Se on Alarik ja Savilahden Olga. Mitä he puhelevat keskenänsä, sen kuulee yksin Jumala. Hän tunnustaa Alarikille rikoksensa, syntinsä ja näyttää samalla, että hän rakastaa ainoastaan Alarikkia. Elämä ja kuolema antavat toisillensa rauhan ja sovinnon suutelon.

On aamu. Taas lennättää aurinko kultaisia säteitään metsän lehdistöjen välitse. Yö on mennyt majoillensa. Päivän tuliroihu on sytytetty, leivonen on taas alkanut laulaa ja puiden väräjävät lehvät liikkuvat. Taivas on purppuroittu, tuhansia värejä leikittelee pilvissä, laaksoissa läikkyen kasteen kyynelissä ja kukan silmässä, jonka se on kohottanut aurinkoa kohti.

Alarik ja nuori nainen, Savilahden Olga-raukka, ovat ehtineet metsäpirtille.

Oven edessä ulkona istuvat Kitulanka, hänen vaimonsa ja kirkkoherra, arvokas Kelloniemi.

He keskustelevat edellisen päivän tappelusta Lapualla.

Vanhat odottavat tietoja pojastansa. Katso tuolla hän tuleekin, kalpeana kuolevana, nojautuen naisen käteen. Vielä joitakuita askelia ja hän on heidän luonansa, jotka antoivat hänelle elämän.

Vanha isä kiinnittää synkän, uhkaavan katseensa pojan kasvoihin. Hän ei huomaa, että Alarik jo on kuoleman oma.

"Mitä, oletko sinä taas kotona, istuaksesi tuvassa? Tuliko taistelu sinulle liika kuumaksi, kuin jätit taistelevat veljesi?" kysyi vanhus ankaralla äänellä.

Hymy ilmaantui Alarikin kalpeille kasvoille. "Isä ja äiti, en ole häväissyt itseäni", vastasi hän. "Döbeln on huutanut minua nimeltä — sankari. Suomelle, maalleni olen uhrannut vereni ja nuoren elämäni. Hyvästi! Tahdoin kuolla teidän luonanne ja rukoilla sijaa kodissanne Olgalle."

Hän vaipui maahan kukkaisten ja kanervien päälle. Hänen rintansa paljastettiin ja ammottavista haavoista tippuivat viimeiset veripisarat hänen ruumiistansa. Hänen vieressänsä oli polvillansa Savilahden Olga ja kirkkoherra luki siunauksen kuolevalle. Vanha Kitulanka ja hänen vaimonsa pitivät kumpikin yhden poikansa käsistä suljettuna omiinsa.

Samassa tuokiossa kuultiin torven kajahdus ja pari minuuttia sen jälkeen syöksyi esiin ratsujoukko. Joukon etunenässä ratsasti mustalla hevosella hän, jolla oli nuo elävät silmät, tuntuvat kasvojen piirteet ja leveä, musta side parantumattoman haavan ympäri, tuo sotilasryhtinen, ja sotamiesten epäjumala — Yrjö Kaarlo von Döbeln.

Hän ratsasti pirtin edessä olevan joukon luokse. Hän kiinnitti terävän silmäyksensä kuolleen kasvoihin ja heti tunsi hän nuoren urhoon eilisestä taistelusta. Döbeln laskeusi hevoselta, meni Alarikin luokse, polvistui ja painoi suutelon hänen veriselle otsallensa.

Kuoleva loi viimeisen, selkeän katseensa evestin kasvoihin. Sanomattoman ilon ja rauhan väre ilmaantui hänen kasvoillensa.

"Isä, äiti", kuiskasi hän; "en ole häväissyt teitä enkä itseänikään, kysykää häneltä, joka nyt juuri painoi huulensa otsalleni."

Hänen päänsä painui hitaasti Olgan rinnoille. Vienosti huokasi vielä kerran tuo heikosti tykkivä rinta. Alarik Kitulangan elämänlanka oli katkenut.

"Hän oli kelpo Suomen poika", huudahti von Döbeln vienolla äänellä. "Sallittakoon meille, hyvät herrat", lisäsi hän kääntyen seurassansa oleviin upseereihin, "lopettaa yhtä kunniakkaalla tavalla kuin hänkin. Mikä onkaan ihanampaa kuin kuolla isänmaan edestä?"

Hän nousi uudelleen hevosen selkään. Hyvästi-jätöksi tervehtivät hän ja hänen kumppaninsa miekoilla kuollutta Alarikkia. Vanhalla Kitulangalla oli nyt ainoastaan muisto yhdeksästä pojastansa, sillä paitsi Alarikkia, joka kuoli haavoistansa, kaatui viimeinen Alarikin jälellä olevista veljistä Lapualla. Kun sota päättyi, istuivat vanha Kitulanka ja hänen vaimonsa lapsettomina pirtissänsä. Ei yksikään heidän pojistansa ollut häväissyt itseänsä, vaan sankareina olivat he kaikki kaatuneet isänmaan puolustuksessa. Savilahden Olga hoiti vanhuksia heidän vanhuuden päivinään ja sulki vihdoin heidän silmänsä.

Niin paloi isänmaan rakkaus suomalaisen sydämessä, niin uhrasi hän kaikki rakkaan maansa edestä.

* * * * *

Lapuan tappelun jälkeisenä päivänä kiiruhti Ranck etsimään majuri Eekiä, Kelpo majuri otti hänen vastaan avoimin sylin lausumalla: terve tuloa taas! joka osoitti, että hän todellisella mielihyvällä ja elävällä ilolla näki taas Ranckin.

"Missä Jumalan nimessä olette olleet koko pitkän poisolo-aikanne?" kysyi majuri. "Jos en vähäsen tuntisi teidän mieltänne ja luonnettanne, luulisin teidän jo kyllästyneen sotaan. No niin, eipä siinä olisi kummastelemistakaan, kuin näkee, miten täällä kaikki asiat menevät aivan päättömästi. Mutta ennenkuin vastaatte, niin sallikaa minun lausua kummastukseni teidän eilen-päivällisestä käytöksestänne taistelun aikana. Olemme kadottaneet joukon upseereja ja minä olen ilmoittanut rykmenttimme päällikölle teidän ylennettäväksi. Luutnantin valtakirja teille on varma."

Ranck punastui ilosta. Tämä koroitus oli ollut hänen toiveittensa päämäärä ja sen saavuttamiseksi hän olisi uhrannut vaikka sata elämää, jos hänellä vaan olisi ollut. Päästä upseeriksi urhoolliseen porilaiseen rykmenttiin oli suurin kunnia, jonka suomalainen sotilas voi saavuttaa ja se annettiin ainoastaan sille, joka oli osoittanut loistavimmat miehuuden ja urhoollisuuden näytteet.

"Kiitän kaikesta sydämestäni siitä suuresta kunniasta, jonka tahdotte minulle osoittaa," lausui Ranck ilosta säteilevin poskin. "Voimaini mukaan olen koettanut täyttää velvollisuuteni ja siinä kaikki. Mutta epäilen, että evesti von Döbeln pitää minua sellaisen kunnian ansainneena."

"Se epäilys on aivan väärä", vastasi majuri. "Samalla kuin Döbeln on ankara vaatimuksissaan, on hän oikeudellinen. Te ette ainoastaan pelastaneet vanhan Koiskisen henkeä, vaan myös joukon haavoitettuja venäläisiä tuossa hirveässä Liuhtarilan palossa ja te otitte vielä päälliseksi kaksi sotalippua viholliselta. Ah, herrani, vähemmästäkin on oikeus vaatia upseerin poletteja, ja paitsi sitä ei teidän paikkanne olekkaan rivissä. Mutta kylliksi tästä, nyt olen valmis kuulemaan teidän kertomustanne ja saamaan tietää, missä olitte pitkällisen poissa-olomme aikana."

Peittelemättä mitään kertoi Ranck kaikki ne vaarat ja seikkailut, joissa hän oli ollut sittenkuin hän kenraali Klerckerin sananviejänä jätti sotajoukon. Majuri kuunteli häntä tarkalla huomaavaisuudella, ja kun Ranck lopetti kertomuksensa, ojensi majuri syvästi liikutettuna hänelle kätensä.

"Ja kaiken tämän olette kärsineet isänmaamme tähden", lausui Eek. "Todellakin olette te ihmeteltävä, sillä teidän tekonne todistavat suurinta miehuutta ja samalla älyä ja viisautta. Teidän suostumuksellanne menen heti evesti Döbelnin luo ja kerron hänelle mitä nyt olette minulle kertoneet. Saanko sanoa vielä vähän lisää?" lisäsi majuri ja osoitti samalla Ranckin rintaan.

"Jumalan tähden, ette, herra majuri", vastasi Ranck. "Se on salaisuus, joka toistaiseksi saa jäädä ainoastaan meidän kesken. Minulla on siihen omat syyni ja teidän lupauksenne on sitova."

"Tapahtukoon tahtonne, minä ainoastaan kysyin ja sen tein mieltymyksestä teidän persoonaanne", vastasi majuri. "Menen nyt keskustelemaan evestimme kanssa. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä vastaan, jos syötte päivällistä kanssani. Sitte saamme puhella enemmän keskenämme."

"Tarjoumuksenne otan vastaan suurimmalla kiitollisuudella", vastasi Ranck, "varsinkin kuin ystäväni, vääpeli Roth, ei ole enää sotajoukossa, eikä siis kauvemmin ruokavarojeni hankkijana. Kummastelen vaan minne se rohkea uros on mahtanut mennä."

"Hänestä on tullut päivän sankari, eikä mikään pienempi", vastasi majuri. "Roth on viisas mies ja on itseksensä suunnitellut, miten hän vahingoittaa vihollista ja tekee sille kaikenmoisia mahdollisia kepposia, Se suunnitelma, jonka Adlercreutz hyväksyi, on onnistunut paremmin kuin osattiin toivoakkaan. Noin 14 päivää sitte läksi Roth 40 vapaaehtoisen kanssa sotajoukosta. Tällä vähäisellä joukolla on hän raivaamattomia teitä, erämaiden halki, soiden, rämeiden ynnä suurempien ja pienempien järvien ylitse tunkeutunut Ruoveden seuduille, ryöstänyt ja polttanut vihollisten kuormastoja ja varastoja ja anastanut pienempiä vahtipaikkoja sekä koonnut ympärillensä joukon talonpoikia, joiden avulla hän häiritsee venäläisiä sekä takaa että sivuilta, estäen niitä kuljettamasta ruoka-aineita ja siten katkaisten yhteyden Rajevskin kanssa. Roth on, kuten sanottu, yhtä älykäs kuin rohkeakin ja venäläiset pelkäävät häntä paljon enemmän kuin koko meidän järjestettyä sotajoukkoamme."

Majuri ja Ranck erosivat. Kun viimeksi mainittu tuli telttaansa, oli vanha Koiskinen siellä odottamassa hänen tuloansa.

"Olen odottanut teitä kau'an", lausui veteraani, "sillä tahdoin saada kiittää teitä hyvästä kumppanuudesta paremmin kuin mitä eilen olin tappelun aikana tilaisuudessa. Jos ette olisi tulleet avukseni, niin olisi vanha Taavetti saanut purra nurmea. Olen kertonut majuri Eekille minulle tekemänne palveluksen. Ei sentähden, että elämä olisi minulle niin haluttu, vaan minulla on vanha vaimo kotona, joka kaipaisi minua, sillä hän jäisi yksin maailmaan."

"Saman palveluksen olisitte tekin tehneet minulle, jos olisi tarvittu, ja siis se asia ei maksa puhuakkaan", vastasi Ranck hyvin liikutettuna. "Taistelun aikana sattuu monta ja pikaista vaihettelevaa tapausta, ett'ei ole aikaa niitä edes ajatellakkaan. Puolestani olin jo kokonaan unhottanut tapaamisemme kahakan aikana."

"Mutta en minä", vastasi vanhus. "Minä aivan kummastuin kuin näin teidät äkkipikaa tappelun aikana. Molemmat, sekä minä että ystävänne Roth, olemme luulleet teidän kuolleeksi. Missä olette olleet koko tämän ajan, kuin teitä ei ole näkynyt sotajoukossa?"

Ranck kertoi seikkailunsa ja lopetti puheensa:

"Huomaatte siis, ett'ette ole pienimmässäkään kiitollisuuden velassa minulle. Teidän läheisiä sukulaisianne, molempien Tiaisen sisaruksien hellää hoitoa ja huolenpitoa on minun lähinnä sallimuksen apua kiittäminen elämästäni. He ovat tavallansa erinomaisia ihmisiä, joiden kanssa on kunnia olla sukulaisena."

Samoin kuin majuri Eek kummasteli myös vanha Koiskinenkin näitä kertomuksia. Varsinkin isänmaanrakkaus herätti hänessä osanottavaisuutta ja mielihyvää. Hän ei ollut toimittanut suuria urotöitä eikä älyniekan tehtäviä, vaan hän oli osoittanut miehuutta ja kestäväisyyttä velvollisuutensa täyttämisessä, joka samoin kuin hänen rakkautensakin isänmaahan olivat erinomaisinta laatua.

"Huolimatta kaikista teidän uhrauksistanne ei Wiapori kumminkaan tullut pelastetuksi", huudahti vanhus. "Mitä vastaavat nämä petturit tuomiopäivänä, jolloin heidän on tehtävä tili töistänsä? Oi, raukka isänmaani, kuinka eikö olisikaan nyt asiat, jos nämä miehet olisivat täyttäneet velvollisuutensa."

Hänen harmaa päänsä vaipui alas rinnoille ja sanomatoin suru kuvautui hänen jaloille kasvoillensa. Tuo suru ansaitsee kunnioitusta eikä sille löytynyt lohdutuksen sanoja.

"Tiainen ja hänen vapaajoukkonsa oleksivat leirimme lähistössä ja minä käyn tapaamaan sukulaistani, kuin hän odottamatta on aivan läheisyydessäni. Ollilla oli jo poikana joukko hyviä ominaisuuksia, jotka eivät ole sittemminkään hävinneet. Minullakin oli poika", sanoi vanhus syvästi huoaten, "josta olisi voinut jotakin tulla, ellei hän olisi joutunut Jägerhornin perheen kynsiin. Mutta älkäämme puhuko enää tästä, sillä sitä, joka kerran on kadotettu, ei voida enää saada takaisin."

Vanhus läksi. Ranck katsoi ajattelevaisena ja haaveilevana hänen jälkeensä. — — —

Puolenpäivän aikana yhtyivät majuri ja Ranck.

Majurin kasvot loistivat ilosta,

"Kaikki on käynyt niinkuin pitääkin silloin, kuin se koskee henkilöä, jolla on teidän ansioluettelonne", lausui hän. "Evesti mielellään edistää teidän määräystänne ja jo huomenna menee teidän ylentämisestänne ehdoitus kuninkaalle Ahvenanmaalle. Kohta toivon saavani tervehtää teitä upseerikuntamme jäsenenä. Kaikki, joille olen puhunut korotuksestanne, myöntävät sen olevan oikeudenmukaista ja tervehtävät teitä mielellään kumppaninaan. Teidän sanansaattaja-matkanne oli varsin von Döbelnin mieleen. Siinä seikkailussa, sanoi hän, olisi hän kernaasti tahtonut olla osallisena. Tiainen ja teidän seuraajanne Ojan Paavo ovat molemmat saaneet ansiomitaljin. Itse olen koroitettu evesti-luutnantiksi, joka kunnia oli sekä odottamaton että ansaitsematon. Nyt olette saaneet tietää paljon ja hyviä uutisia, niin että käymme rauhassa päivällispöytään."

Noin 14 päivää sen jälkeen tuli kuninkaan sanansaattaja, tuoden mukanansa enemmän eli vähemmän tärkeitä käskyjä ja asioita. Viimeksi mainittujen joukossa oli kuninkaan allekirjoittama valtakirja Ranckille, että olla luutnanttina Porin rykmentissä. Kun von Döbeln, lausuen muutamia ystävällisiä sanoja, antoi Ranckille tämän todistuksen hänelle tunnustetuista ansioistansa, ei tämä voinut pidättää liikutustansa vaan alkoi katkerasti itkemään. Hän kumarsi vaan kiitokseksi ja kiiruhti yksinäisyyteen, saadaksensa rauhassa heittäytyä tunteittensa valtaan. Kummasteltiin hänen tunteellisuuttansa, jonka luonne oli tullut karaistuksi hurjissa sodan leikeissä, vaan sitä ei sen kauemmin mietitty.

"Toinen puoli tarkoituksestani on saavutettu" lausui Ranck itseksensä, "mutta vaikein on vielä voittamatta. Kuninkaan tunnettu vilpittömyys voi siihen panna voittamattomia esteitä. Minä kumminkin valmistan ja pidän varalla anomuksen kuninkaalle. Ehkäpä ilmestyy odottamatta joku sopiva tilaisuus, jolloin voin tavata kuninkaan ja saan persoonallisesti hänelle antaa anomuksen. Kaikki riippuu tilaisuuksista ja millaisella tuulella hän sattuu olemaan. Hanna Tiainen, jota rakastan enemmän kuin elämääni, ei yhdistä kohtaloansa kanssani, ennenkuin olen puhdas ja virheetön hänen edessänsä."

Hän nojasi päänsä kättänsä vastaan ja istui siinä kau'an ajattelevaisena ja haaveilevana. Hän varmaan oli tehnyt jonkun rikoksen eli alhaisen te'on, joka rasitti hänen omaatuntoansa? Hänen sanansa varsinkin ilmaisivat jotakin sellaista. Vasta myöhään läksi hän teltasta ottaaksensa jäähyväiset Tiaiselta ja lähettääksensä hänen mukanansa tervehdyksiä sille, joka nyt oli hänen ajatustensa rakkain esine.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada aikoihin.

Pyydämme lukijan seuraamaan meitä Ahvenanmaalle. Tänne oli, kuten jo mainitsimme, kuningas asettanut päävartionsa Grälsbyhyn. Täällä piti hän paraatia ja harjoituksia sinne kerättyjen, noin 500 miehen, tuon peljättävän eteläisen Suomen armeijan kanssa, joka oli tekevä oikein ylistettäviä urotöitä. Mitä nämä urotyöt tulivat olemaan, sitä ei tiennyt muut kuin kuningas yksin. Täällä aprikoi hän vihaansa Napoleonia vastaan, täällä harmitteli hän Aleksanterin kiittämättömyyttä, täällä vaipui hän Jung Stillingin hengellisiin haaveiluihin, täällä eli hän ilmestyskirjan enkelien seassa ja täällä keksei hän yhden toistansa hullumaisemman teon; näissä häntä kernaasti auttoivat kurjat onnenhakijat Tibell ja Melin y.m. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän rohjennut käydä maan keräytyneiden joukkojen etunenään etelä Suomessa ja siten auttamaan taistelevaa Klingsporin sotajoukkoa. Hänen turhamaisuutensa ei sallinut kenenkään muun kuin hänen itse johtaa n.k. sotavehkeitä, jotka olivat pieniä, järjestämättömiä, turhia, joidenkuiden satain miesten maallenousuja. Nämät joukot ajettiin venäläisiltä taas takaisin laivoihinsa sitte kuin olivat menettäneet useita kuolleita ja haavoitettuja.

Kun menemme kuninkaan kortteeriin, tapaamme hänen vilkkaassa keskustelussa suosikkiensa, Tibellin ja Melinin kanssa. Kustaa Adolfin jäykkä ruumis, ikäänkuin olisi hakattu marmoriin, oli puettu kaarlolaiseen pukuun. Keskustelun aineena olivat uudet sotavehkeet, jotka tällä kertaa olivat laajemmat ja tärkeämmät kuin tavallisesti.

"Niinkuin minulla on ollut armo kertoa teidän majesteetillenne, on venäläinen saarilaivasto Wiaporista, jota Hjelmstjerna koko kesän on estänyt Neitsytsalmessa pääsemästä Turkuun, nyt onnistunut kulkemaan hänen ohitsensa siten, että on antanut puhdistaa kanavan, joka on mantereen ja Kemiön välillä, ja sillä tavoin on se päässyt Turkuun", lausui Tibell mielitettävällä hymyllä. "Sölfverarmilla on ollut pienempi, mutta onnellinen kahakka amiraali von Heidenin kanssa Neitsytsalmessa; amiraali haavoitettiin ja uusi päällikkö Dodt varusteleikse 80 tykkiveneellä tunkeumaan Sandöön salmen kautta, jota puolustaa evestiluutnantti Jönsson. Mitä suunnitelmia on teidän sodanjohto-opillinen älynne tehnyt näiden vihollisten liikkeiden estämiseksi?"

Kuninkas (viisaan näköisenä): "Jönssonin asema on vahva ja hän kyllä voi puolustaa itseänsä. Keskellä salmea Ryövärisaaressa on hänellä tykistö, jossa on 4 kappaletta 24-naulaista kanuunaa ja 22 tykkivenettä sen molemmin puolin. Hänen täytyy puolustaa itseänsä armoni menettämisen uhalla."

"Teidän majesteettinne sanat sisältävät suurinta viisautta", lausui imarteleva suosikki, joka tulleista ilmoituksista hyvin tiesi Jönssonin vaarallisen aseman. "Teidän majesteetillanne on aivan oikein, että Jönssonin pitäisi voida puolustaa itseänsä. Kreivi Buxhövden on kumminkin asettanut 5 suurta tykistöä Kemiönsaaren puolelle, niin että ne kaikki ulettuvat laivaväylälle, ja miehittänyt rannat suurilla jääkäri- ja jalkaväki-joukoilla, helpoittaaksensa hyökkäystä. Hän on niin varma voitostaan, että on itse mennyt sinne, saadaksensa paremmin iloita voitosta."

"Siitä hän saa vähän iloa", lausui kuningas, "Minä annan amiraali Dodtille kovan pähkinän pureksittavaksi. Valmistakaa heti käsky Hjelmstjernalle, että hän 15 laivan kanssa kiiruhtaa Jönssonille avuksi. Käskekää vielä, että evesti Pahlén jalkaväen kanssa koettaa anastaa vihollisen rantatykistöt ja valloittaa sen maajoukot. Mitäs tästä sanotte?"

"Se on oivallista!" huudahtivat molemmat suosikit ja kumarsivat syvään.

"Mitkä joukot käskee teidän majesteettinne evesti Pahlénin käytettäväksi?" kysyi Melin.

Kuningas näytti miettivän.

"Asettakaamme 900 miestä Uplannin nostoväkeä", vastasi hän. "Nostoväki ei vielä ole ollut tulessa, eikä ole haitaksi, jos hekin vähän haistavat ruudin savua."

"Aivan oikein, joukko on hyvin varustettu, eikä, kuten sanottu, nostokkaille ole haitaksi, jos he saavat olla vähän liikkeellä", vastasi Tibell, joka oli siksi halpamielinen, ett'ei ilmoittanut kuninkaalle, että nuo nostokas-raukat, joiden piti "saada vähän olla liikkeessä", olivat nälistyneitä, ryysyisiä, peräti harjoittamattomia, eivätkä koskaan olleet pyssyä lau'aisseet. Kun tähän vielä lisätään, että päällikkökunta suurimmaksi osaksi oli kelvoton, kerätty kaikista maan ääristä ja että alapäälliköt olivat saksalaisia sotamiehiä, jotka päivää ennen olivat pistetyt pataljooniin, niin helposti voi jo edeltäkäsin huomata; minkä päätöksen tämä homma oli saava.

Sekä Tibell että Melinkin tiesivät nämä seikat, mutta ei kumpaisellakaan ollut niin paljon kunniantuntoa ja isänmaanrakkautta, että olisivat siitä sanoneet kuninkaalle. Ei kumpainenkaan tahtonut totuutta puhumalla pahoittaa kuningasta. Suosikkielämä oli heille siksi suloinen ja omat edut niin tärkeät, että he antoivat asiain mennä menoaan. Kuinka taisikaan sitten käydä muulla tavalla, kuin että Suomi, kolmas osa valtakunnasta oli menetettävä? Jos tuohon määrättyyn lähetykseen olisi käsketty vaan pari komppaniaa kaartilaisia tuon lukuisan nostokasjoukon sijaan, niin olisi tämä lähetys luultavasti ollut loistavimpia koko sodassa ja olisi mahdollisesti suuresti vaikuttanut myös sen päättymiseen.

Elokuun 1 päivänä läksivät Grälsbystä nostokkaat 18 Ahvenanmaalaisella aluksella ja päällikkökunta tykistön kanssa, jossa oli 6 kappaletta 3-naulaista kanuunaa, kolmen tykkiveneen suojelemana. Elokuun 2 päivänä ennen auringon nousua onnistuivat laivat huomaamatta pääsemään perille ja joukot laskettiin maalle Metsäkylään pohjoisessa Pitkässälahdessa. Suurella vaivalla ja vasta usean tunnin kuluttua saatiin harjoittamattomat joukot järjestetyiksi ja kanuunat kuntoon. Sill'aikaa kuultiin vilkasta kanuunanpauketta Sandöön puolelta. Joukko läksi liikkeelle. Suuret talonpoikais-joukot tervehtivät riemulla ruotsalaisia, sillä niiden avulla he toivoivat pääsevänsä venäläisistä. Talonpoika-raukat ja heidän vaimonsa siunaten seurasivat joukkoa; ja jos lähetys olisi ollut viisaasti järjestetty, niin nämä vapauttamisen toiveet eivät olisikkaan joutuneet häpiään.

Kuinka olisi taistelu päättynyt Sandöön salmessa, josta kaukainen kanuunan jyske, vaikka heikonevana, vieläkin kuului?

Jo Elokuun 1. päivänä oli venäläisillä kaikki valmiina taisteluun. Kenraali Buxhövden ynnä kenraalit Kunovnitzin ja Suchtelen olivat tulleet sinne Turusta, ollaksensa läsnä tässä tärkeässä tappelussa. Elokuun 2 päivänä kello 3 aamusella alkoivat maatykistö ja jääkärit hävittävän tulensa tykkiveneitä kohti; koko venäläinen laivasto Dodtin johdolla kulki Sandöösalmeen tunkeutuaksensa siitä läpi. Venäläiset koettivat ensin kaksikin kertaa salmen kapeimmassa kohdassa asettua linjaan, mutta ruotsalaisten tykkivenheiden murhaava tuli pakoitti heidät molemmilla kerroilla peräytymään; mutta ruotsalaisetkin tykkivenheet saivat kestää yhtä ankaraa ristitulta. Vihdoin onnistui viholliselle Kemiönmaan puolelta, jonne Ruotsin venheet eivät voineet lähestyä venäläisten jääkäritulen tähden, tunketa esille joukon venheitänsä, jotka sitten ympäröivät ruotsalaisten oikean sivun ja hätyyttävällä tulellansa pakoittivat sen kääntymään takaperin, niin että se tuli linjaan Sandöön ja Ryövärisaaren välille. Tämän kautta pääsi koko venäläinen voima levenemään. Kun vihollisen tykkituli nyt oli paljon voimakkaampi ja ruotsalaiset olivat menettäneet paljon miehiä ja loppu joukkoa oli väsyksissä kuin myös tykkivenheet suurimmaksi osaksi vahingoittuneet, niin järjesteli Sölfverarm, joka kuolettavasti haavoitetun Jönssonin sijaan tuli päälliköksi, paluumatkaa, joka alkoi kello 8 aamusella. Kapteeni de Brunk suojeli sitä 4 tykkivenheestä laaditulla jälkiväellä. Ryövärisaaren tykistön valloitti vihollinen raivokkaalla hyökkäyksellä. Venäläiset jääkärit kahlasivat Sandööhön ja ajoivat ruotsalaiset sieltä.

Sölfverarm oli jo tuntikaudet hitaasti vetäytynyt takaisin, vaikka vihollinen kiireesti seurasi kintereissä, kuin Hjelmstjerna k:lo 9 e.p.p. tuli hänelle avuksi 6 kalierilla ja 9 tykkivenheellä ja silloin alkoi uusi taistelu venäläisten kanssa. Vastatuuli ja korkeat aallot olivat estäneet häntä joutumasta taisteleville maanmiehillensä avuksi. Venäläiset muodostivat heti linjan Hinstholman ja mantereen välille, mutta eivät rohjenneet ulommaksi, kuin ei heillä ollut turvaa maatykistöstänsä. Tämän tähden päättyi taistelu k:lo puoli 12 e.p.p. ja Hjelmstjerna vetäysi takaisin Holmööhön, ensin turvattuaan Sölfverarmin paluumatkani ja estettyään vihollisen ottamasta heidän venheitänsä, joista useampaa enää voitiin soutaa ainoastaan 3 eli 4 airolla. Ruotsalaiset menettivät tänä tärkeänä päivänä 173 miestä kuolleita ja haavoitettuja ja venäläiset 330 miestä; molemmin puolin oli menetetty 1/6 osa koko voimasta. Ruotsalaisilla oli 12 ja venäläisillä 22 toistaiseksi käytäntöön kelvotonta venhettä, ja muut laivat olivat joko enemmän eli vähemmän vikaantuneet.

Sandöön-salmen taistelun jälkeen oli Ruotsin saarilaivasto pakoitettu jättämään Turun saariston ja Kustaa Adolfin täytyi luopua toivostansa maalle nousullansa Turun läänissä häiritä venäläistä sotaväkeä Suomessa. Hän sai nyt toisia suunnitelmia tehtäväkseen.

Mutta palaamme Metsäkylään asetettuun nostoväkijoukkoon.

Lähetettyjen kautta sai Pahlén tiedon taistelun onnettomasta päättymisestä Sandöö-salmessa ja siten oli myös hänenkin matkansa tarkoitus mennyt myttyyn. Hän oli juuri aikeissa käskeä palautumaan venheisiin, kuin eräs pitkä, hoikkakasvuinen talonpoikaistyttö, jolla oli ruskeat silmät, musta ja vahva tukka ja oli muuten erittäin hyvännäköinen, kainosti astui Pahlénin luokse ja niijasi syvään evestille.

"Mitä tahdot, lapseni?" kysyi Pahlén ystävällisellä äänellä.

"Tahdon kysyä onko hän kenraali?"

"En ole vielä päässyt kenraaliksi", vastasi Pahlén myhäillen, "mutta tämän joukon päällikkö kyllä olen."

"No, sitten taitaa olla sama", vastasi tyttö hypistellen esiliinaansa. "Mutta olen lautamiehen Miina ja minulla on tärkeätä sanomista hänelle."

"Puhu pian, lapseni, sillä minulla on kiire."

"Onko hänellä kiire. No niin, sitten tietäköön, että suuri joukko ylhäisiä venäläisiä, joilla on niin paljon koristuksia rinnoillansa, pitää par'aikaa Westanskärin tilalla kemuja saavuttamansa voiton johdosta. Heidän mukanansa oleva vahtijoukko ei ole suurempi kuin 50 miestä. Minä, olen itse lukenut 'viheriätakkiset' ja tiedän myös, että Westanskärin inspehtorin Hagmanin rouva on nämä kemut toimittanut. Jos hän tahtoo vangita koko joukon, niin lähden minä tien oppaaksi."

Tätä uutista kuunteli Pahlén suurella tarkkuudella. Tuo ilmoitus on aivan todellinen. Ei ollut epäilemistäkään, ett'ei kenraali Buxhövden päällikkökuntansa, kenraalien Bagrationin, van Suchtelenin, evesti Anselm de Giboryn ja useiden ylhäisten venäläisten upseerien kanssa olisi päävartiossa Westanskärin tilalla. Pahlénilla oli 900 miestä ja hän oli ainoastaan 1/4 peninkulmaa siitä. Yhdeksänsataa miestä kyllä voittaisivat 50. Venäläisen ylipäällikön vangitseminen päällikkökuntansa kanssa on kylliksi suuri kiusaus. Sellainen onnellinen tilaisuus on niin harvinainen sodassa, että itse onnettarella näytti olevan osansa leikissä. Jos Buxhövden ja hänen etevimmät upseerinsa joutuisivat vangiksi, niin varmaan vihollisen hommat laimentuisivat, johtava henki häviäisi ja venäläisen sotaväen poistuminen ainakin Turun seuduilta olisi aivan varma seuraus. Pahlén ja hänen upseerinsa innostuivat tästä ajatuksesta ja päättivät äkkiluulematta karata juhlivien venäläisten päälle.

Juuri silloin saapui luutnantti Ranck, joka pohjoisesta Suomesta matkusti sanansaattajana kuninkaan luokse, ja tarjoutui heti yritykseen osalliseksi. Porilaisen upseerin univormu, jota hän kantoi, puhui kyllin hänen puolestaan. Pahlén käski hänen kiirehtimään edeltäkäsin etujoukon kanssa. Pian ehtikin hän puiden luokse, jotka peittivät huoneuksen. Kartano oli korkealla mäellä ja ikkunoista oli näköala salmelle ja siellä olevaan muona- ja sotalaivastoon. Joukot jaettiin kolmeen osaan siten, että 100 miestä lähetettiin metsän kautta vasemmalle, 50 oikealle puolelle kartanoa ja Ranck jäännösten kanssa etupuolelle vahtimaan vihollista. Kaikkien osastojen piti, merkin annettua, hyökätä yht'aikaa.

Westanskärin suuressa salissa istui kaikessa rauhassa Buxhövden ja hänen ylhäinen päällikkökuntansa, nauttien hyvällä halulla noita herkullisia ruokija ja hienoja viinejä.

Päällikön vieressä oikealla puolella istui neiti Jägerhorn loistavana viehätyksestä ja kauneudesta. Hänen tuliset silmänsä hempeyden verhoomina katselivat muhkeata evesti Giborya, joka yhä edelleen oli hyvin kohtelias hänelle ja näytteli mieltyneen ja ihastuneen rakastajan roolia. Gibory oli Wenäjän sotaväen urhoollisimpia upseeria, hän oli rikas, hänellä oli toivottavana loistava tulevaisuus ja neiden silmissä oli se aivan hänelle sopiva naimiskauppa.

Buxhövden kohotti lasinsa.

"Hyvät herrat, juokaamme malja Sandöösalmella saavuttamamme voiton kunniaksi ja aseittemme edelleen edistymiseksi", lausui ijäkäs kenraali hiukan kumartaen päätänsä. "Tähän maljaan suljen myös teidän, kaunis neitiseni, joka olette olleet meille niin ahkerana ja uskollisena liittolaisena. Keisari on kutsunut teitä Pietariin, mutta te kernaammin jäätte meidän läheisyyteemme, vieläkin työskennelläksenne meidän hyvän asiamme eduksi."

Lasit tyhjennettiin pohjaan.

"Minun aikomukseni on", vastasi kavaltajatar, "mennä pohjoiseen ja siellä kehoittaa kansaa heittämään aseensa, antautumaan välttämättömyyden lain alle, eikä turhaan vuodattamaan vertansa mitättömissä taisteluissa. Tämän tehtäväni toimitettua menen isäni ja setäni luokse Pietariin ja heidän kanssansa vietän hiljaista elämää."

"Viimeksi mainitsemastanne ei tule mitään", lausui ruhtinas Bagration. "Pietarin ylhäisimmät salongit tulevat kilvoittelemaan siitä kunniasta, kuka saisi huoneihinsa vastaanottaa niin arvoisan vieraan ja Keisarillisen hovin salit tulevat loistamaan kuin kirkkain tähti teidän kunniaksenne. Teidän neronne ja hyvät lahjanne vasta siellä tulevat oikein arvostelluiksi."

Neiti Jägerhornia miellytti tämä väärä ja valheellinen imarteleminen. Hänen kasvonsa hehkuivat rusottavasta punasta ja hän katsoi Giboryyn ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"Sinä kuulet, mikä kunnia minua odottaa ja keisarillisen armon auringon saat jakaa minun kanssani, jos vaan ymmärrät oman onnesi. Sinä olet kunnianhimoinen ja minun kauttani voit saavuttaa suurimpien toiveittesi päämäärän."

Oli juuri ehditty jälkiruokaan, kuin inspehtori Hagmanin rouva kalpeana ja säikähtyneenä syöksyi saliin.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Buxhövden rauhatonna.

"Ruotsalaiset ovat täällä ja ovat ympäröinneet kartanon", huusi hän. "Kaikkiaalla vilisee sotamiehiä, me olemme hukassa."

Buxhövden ja kaikki muut vieraat hyppäsivät säikähtyneenä pöydästä. Gibory kiiruhti ikkunasta katsomaan. "Se on totta", huusi hän. "Me olemme vihollisen ympäröiminä. Ei hetkeäkään ole menetettävä, jos mielimme onnistua pakenemaan."

Vanha Buxhövden oli kokonaan kadottanut miehuutensa. Neiti Jägerhorn tiesi, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, jos hän joutuisi ruotsalaisten kynsiin, ja sentähden hiipi hän kuollonkalpeana Giboryn luokse.

"Pelastakaa minut ja ikuinen kiitollisuuteni on oleva palkintonne."

Hän oli katsahtanut ikkunasta kartanolle ja tuntenut siellä Ranckin, joka ryntäsi joukkoneen eteenpäin, ollen varmana voitostaan ja luullen kaikki tehdyksi parissa minuutissa.

"Siellä näkyy olevan minun pahahenkeni, jonka jo luulin kuolleeksi, mutta joka kumminkin vielä elää", mumisi neiti. "Hän ei säästä minua, jos vaan joudun hänen kynsiinsä."

Urhoollinen Gibory otti päällikkyyden, hän olikin ainoa koko loistavassa joukossa joka ei kadottanut miehuuttansa. Hän antoi heti sulkea portin ja kehoitti noita harvoja, mutta uljaita sotilaitansa. Kohta paukkuikin jokaisesta ikkunasta hyökkääviä ruotsalaisia vastaan vilkas ja tarkka kiväärintuli. Nyt ei ollut aikaa viipymiseen. Ranck ryntäsi esiin joukkonensa. Yksi ja toinen nostokas keikahti maahan venäläisten kuulista. Säikähtyneinä seisahtuivat äkkiä jälellä olevat, tunkeutuivat yhteen läjään ja ampuivat laukauksen toisensa perästä ilmaan. Nyt tuli toiset kaksi osastoa lisäksi, mutta heille ei käynyt sen paremmin. Ne lisäsivät vaan häiriötä. Järjestystä ei ollut ollenkaan ja tottelemisesta ei ollut puhettakaan; kaikki huusivat toisiansa. Kurjempaa ei voi ajatellakkaan. Turhaan sekä rukoili että kiroili ja käski tuo urhoollinen Ranck; ei mikään auttanut. Ranck hyökkäsi joukkoon ja koetteli sapelillansa ajaa niitä eteenpäin. Turhaa vaivaa! Ne antoivat ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, mutta paikaltansa eivät liikahtaneet. Nämä nostokkaat olivat kurjimpia pelkuria, mitä kernaasti voi ajatellakkaan.

Äkkiä avautui portit. Päällikkökuntansa ja korpraalikunnan sotamiehiä ympäröimänä hyökkäsi Buxhövden ja pajunetit oikastuina murtausi hän ruotsalaisten pataljoonien, lävitse ja hävisi metsään hurraahuutojen kaikuessa. Buxhövdenin sivulla, Giboryn, Bagrationin ja Suchtelenin ympäröimänä näkyi kaunis, hymyilevä nainen. Se oli Brahelinnan neiti, joka onnellisesti pääsi Ranckin kynsistä.

Vihollisen mentyä saivat nostokkaat miehuutensa takaisin, vaikk'ei kuuliaisuuttansa. Tiedustamatta päällikkökunnalta ryntäsivät he hyljättyyn kartanoon. Täällä ryöstettiin oikein taitavuudella. Ei siinä kyllä, että Buxhövdenin muhkea päivällinen meni heidän nälkäisiin vatsoihinsa, sillä se oli paikallaan, mutta nuo pulskat venäläiset univormut olivat heille erittäin mieleen ja kohta näkyikin joukko mitä hulluimmassa maskeraatipuvussa. Täällä eräs loistavassa kenraalin hännystakissa ja rääsyisissä, harmaissa housuissa, tuolla toinen kolmikolkkasessa hatussa, suurissa saappaissa, riippuva sapeli ja pistoolit kupeilla, mutta paljaat kyynäspäät pilkistivät kuluneen nutun sisästä; siellä taas kolmas ylpeillen hopeakauluksisella palvelijan takilla ja paljain jaloin. Sanalla sanoen, koko joukko oli pikemmin italialaisten latsaroonien kuin Ruotsin sotilasten näköisiä. Buxhövdenin arkisto, hänen koristuksensa y.m. olivat ainoat saaliit, jotka joutuivat ruotsalaisten käsiin ja jotka Ranck otti jättääksensä kuninkaalle.

Kenraalien Tutschkoffin ja Kunovnitzin johdolla lähestyvät venäläiset lopettivat kuitenkin nostokkaiden ilon ja olivat vähällä ympäröitä heidät kaikilta puolin. Evesti Pahlén oli saanut ruhjevamman ja oli mennyt alukseensa. Nyt tuli ruotsalaisten vuoro murtautua venäläisten joukkojen lävitse. Suurella vaivalla saatiin tämä opettamaton joukko järjestetyksi, mutta vieläkin suuremmalla vaivalla onnistuttiin murtaumaan vihollisen rivien lävitse ja pääsemään rantaan. Vähäisellä mieshukalla se kumminkin onnistui ja suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasotkussa kiiruhti miehistö venheisiin ja tuli aluksiin, joiden ankkurit heti nostettiin, purjeet levitettiin ja niin mentiin ulapalle. Venäläinen tykistö oli sill'aikaa ehtinyt rannalle ja alkoi vilkkaan raehaulisateen laivoja kohti. Aluksia ohjaavat laivurit säikähtyivät tätä ja menettivät kaiken kykynsä. He törmäsivät toisiinsa, sekaantuivat ja ainoastaan tykkivenheiden avulla pelastettiin, mikä vielä oli pelastettavaa. Tykkikaljaasi oli tarttunut toiseen, jossa oli 150 nostokasta, ja molemmat ajoivat karille. Molempien täytyi vetää lippunsa alas ja antautua. Jäännökset tästä lähetyksestä, joka oli yksi noista tämän sodan aikuisista surullisenhauskoista yrityksistä, tulivat seuraavana päivänä Korppoon.

Jos Pahlén olisi saanut käytettäväkseen edes ainoankin, heikoimmankin kaartin pataljoonan niistä, jotka nyt työttömänä loikoivat Ahvenanmaalla, olisi leikki epäilemättä loppunut siten, ett'ei ainoakaan Westanskärin päivällisseurueesta olisi päässyt pakenemaan, vaan olisivat saaneet ruokailla ruotsalaisissa aluksissa. Kuten olemme nähneet, oli loppu nyt toisellainen. Pahlén kirjoitti erittäin kummallisen ilmoituksen kuninkaalle, se oli oikea mestariteos, jossa annettiin kaunein muoto myöskin kurjimmalle asialle. Hän tuhlasi kiitoksia, joista Ranck oikeuden mukaan myös sai osansa, mutt'ei maininnut sanallakaan nostokasten pelkurimaisesta käytöksestä. Sillä tavoin kuningasraukan omat suosikit pitivät häntä tietämättömyydessä asiain oikeasta suhteesta. Imartelu tulikin niiksi turmiollisiksi okaiksi, joita he kylvivät hänen tiellensä, ja vahingollisemmaksi kuin julkisesti lausuttu moite.

Kun Ranck tuli päävartioon Ahvenanmaalle, ilmoitutti hän heti itsensä kuninkaalle, jättääksensä hänelle mukanansa olevat asiakirjat. Hänen astuessansa kuninkaan luo, käveli Kustaa Adolf, kädet selän takana, edestakaisin lattialla. Huolimatta Pahlénin loistavasta ilmoituksesta oli kuningas erittäin huonolla tuulella tapahtuneiden vastusten tähden. Verta oli vuodatettu, laivoja ja joukkoja menetetty, ja ainoastaan tappioita ja häpeää oli voitettu.

"Asiakirjoja ja taas asiakirjoja!" lausui kuningas ja tempasi kiivaasti käärön, jonka Ranck syvästi kumartaen ojensi hänelle. "Kaikki ne kirjoittavat laajasti ja leveästi te'oistansa, mutt'ei sittenkään saavuteta mitään päättävää. Evesti Jönsson tappeli kuin miesten mies, mutta Pahlén sitä vastaan kuin akka."

"Mitä tuommoisella miehistöllä, kuin nostokkaat ovat, voikaan juuri saada toimeen", rohkeni Ranck lausua. "Ah, teidän majesteettinne, ne ovat huonommat kuin eläimet. Turhaan koettelin minä sapelillanikin ajaa heitä eteenpäin. Niitä oli aivan mahdotoin saada taisteluun. Tässä tapauksessa olen velvollinen puhumaan totta teidän majesteetillenne ja vapauttamaan Pahlénin koko syytöksestä."

"Mutta siitä ei Pahlén mainitse sanaakaan", vastasi kuningas ja katsoi terävästi Ranckin kasvoihin. "Mitenkä te, herrani, joka tulette pohjoisesta sotajoukosta, tulitte osalliseksi Vestanskärin kahakkaan?"

"Vapaaehtoisena, teidän majesteettinne", vastasi Ranck ja kertoi muutamilla sanoilla osallisuudestansa tuohon surullisen naurettavaan kahakkaan. "Teidän nimenne?"

"Kustaa Ranck, teidän majesteettinne."

"Sittenhän olen joku aika takaperin allekirjoittanut teille upseerin valtakirjan", lausui kuningas.

"Josta armonosoituksesta minä alamaisimmasti saan lausua hartaimman kiitollisuuteni", vastasi Ranck. "Tämä teidän majesteettinne hyvyydenosoite on tuleva minulle voimalliseksi kiihoittajaksi vast'edeskin toimimaan siten, että saan olla kuninkaani suosiossa."

"Tehkää se, herrani, enkä unhota teitä. Mutta mitä enemmän tarkastelen kasvojanne ja kuta enemmän muistelen, niin ei taida olla ensikerta kuin näen ja puhuttelen teitä. Olenko siinä erehtynyt?"

"Teidän majesteettinne muisti ei ole pettänyt. Viime maaliskuussa oli minulla armo sanansaattajana jättää teidän majesteetillenne kenraali Klerckerin asiakirjoja. Silloin teidän majesteettinne suvaitsitte vastaanottaa minun Tukholman linnassa ja lausua minulle muutamia sanoja."

"Aivan oikein, herrani. Nyt muistan tarkoin. Te olitte silloin korpraali. Teidän ylenemisenne on käynyt nopeasti, mutta teidän esimiestenne arvolauseet urhoollisuudestanne ja kelvollisuudestanne olivat erittäin hyvät. En koskaan olisi luullut, että nostokkaat olivat sellaisia kurjia pelkuria. Jos niin ei olisi ollut, olisi meillä nyt kunnia nähdä Buxhövden ja hänen päällikkökuntansa vankeinamme."

"Joitakuita muistoja tuosta onnistumattomasta yrityksestä oli minulla kumminkin onni saada haltuuni", lausui Ranck. "Ne ovat tosin halppoja, sillä ne ovat ainoastaan Wenäjän ylipäällikön arkisto ja hänen kunniamerkkinsä."

"Hänen arkistonsa ja kunniamerkkinsä, mikä riemu! ja niitäkö te sanotte halvoiksi?" huudahti kuningas ilosta loistavin kasvoin. "Ne ovat voitton-merkkejä, jotka minusta ovat suurimmasta arvosta. Missä ne ovat?"

"Täällä ulkona, sillä annoin kantaa ne mukanani tänne", vastasi Ranck, joka ainoastaan suurella tuskalla voi pidättää nauruansa tuon heikon kuninkaan melkein hupsumaisesta ilosta.

Antakaa heti kantaa ne tänne. Tahdon persoonallisesti tarkastaa hänen paperinsa ja itse säilyttää hänen koristuksensa, lausui kuningas vilkkaasti. "Jahah, siis meidän lähetyksellämme oli loistavakin puolensa. Nyt saa kreivi kävellä koristuksitta ja näyttää vaan tavalliselta ihmiseltä, ha, ha, ha!"

Muutamien minuuttien kuluttua oli kuninkaan huoneessa suuri kirstu, joka sisälsi Buxhövdenin arkiston, ja laatikko, jossa oli hänen kunniamerkkinsä. Kustaa Adolf avasi itse laatikon, levitti kunniamerkit pöydälle ja nauroi niitä katsellessansa useita kertoja.

"Te teitte oikein hyvin, herrani, erittäin hyvin," huudahti kuningas kääntyen Ranckiin. "Teillä on oikeus pyytää jotakin armoa minulta."

Armoa — kuninkaalta. Kun Ranck kuuli tämän odottamattoman lauselman, vapisi hän ilosta. Kirjoittamansa anomuksen, joka hänellä oli mukanansa, tuon hänelle tärkeän paperin rohkenisiko hän antaa majesteetille? Kyllä, sillä tällaista tilaisuutta kuin tämä ei luultavasti hänelle koskaan enää sattuisi. Mutta hänen anomuksensa oli sitä laatua, että kuningas helposti voisi vihastua ja hänen tarjoomansa armo voisi muuttua hirveimmäksi armottomuudeksi. Ranck oli epäilevä ja arka. Tällöin, kuin juuri hänen miehuuttansa tarvittiin, oli hän neuvoton ja vapiseva. Kuningas huomasi Ranckin vaihettelevat mielenliikunnot ja lausui ystävällisellä äänellä:

"Teidän ei tarvitse peljätä mitään, herrani. Te olette toiminneet suureksi mielihyväkseni ja voitte sentähden vapaasti ilmoittaa, jos tahtoisitte jotakin toivoanne täytetyksi." Nämät ystävälliset sanat vahvistivat Ranckia. Hän otti anomuksen taskustansa, polveutui ja ojensi sen kummastuneelle kuninkaalle.

"Armoa, kuninkaani, anteeksi antamusta ja lempeyttä siitä, mitä olen rikkonut ja väärintehnyt", mumisi Ranck ja samalla tarttuen kuninkaan käteen suuteli hän sitä kunnioittavasti. Kustaa Adolf katseli rukoilevan kalpeita kasvoja yhtä hämmästyneenä kuin kummastuneenakin. Tuo urhoollinen upseeri olisi siis rikoksellinen. Kuningas hetkisen luuli, että Ranck oli tullut mielipuoleksi, mutta tuo peräti surullinen ja epätoivoinen katse, jolla Ranck häntä katseli, ilmaisi enemmän syvää surua kuin sekoittunutta järkeä.

"Nouskaa ylös, herrani, sillä ainoastaan Jumalan edessä ollaan polvillaan", lausui kuningas. "Minä tarkastan pitkän kirjoituksenne sisällön, ehkä se selvittää teidän kummallisen käytöksenne syyn."

Ranck nousi ylös. Kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, kääri hän hitaasti paperin kokoon ja katsoi kau'an ja tutkivasti Ranckiin, joka ei rohjennut kohottaa silmiänsä hallitsijaan, vaan tuijotti alas.

"Nyt ymmärrän kaikki", lausui kuningas, "te olitte niiden joukossa, jotka tahtoivat melkein kukistaa minun autuaallisen isäni. Te olitte maanpetturi, vapausraivio, vallankumooja. Te tulitte oikeudenmukaisesti rangaistuksi, vai miten?"

"Aivan oikeudenmukaisesti, teidän majesteettinne", vastasi Ranck, "minun rikokseni oli suuri, mutta minä olin silloin vielä niin nuori, ajattelematon ja helposti viekoteltu toisilta, joiden olisi pitänyt sääliä nuoruuttani. Maanpakolaisuuteen tuomittuna olen kahdeksantoista vuotta etsinyt kuolemaa, mutta se on minua tähän asti säästänyt. Kun kuulin sodan raivoavan isänmaassani, niin kiiruhdin takaisin vieraalla nimellä taistelemaan veljieni rinnalla synnyinmaani edestä. Miehuudella ja kuolemaa-pelkäämättömyydellä toivoin voittavani takaisin kuninkaani armon ja puhdistavan itseni siitä häpeästä ja kunniattomuudesta, joka on nimeeni liittynyt, kuin myös miehenä korvaavani sen, minkä nuorukaisena rikoin."

Kuningas oli liikutettuna. Ranck oli puhunut vakavuudella ja nöyrällä arvollisuudella, joka näytti miellyttäneen tuota jäykkää kuningasta.

"Ja missä olitte niinä vuosina, jotka olette ollut poissa?" kysyi kuningas.

"Koko sen ajan taistelin Ranskan lippujen alla", vastasi Ranck. "Yksinkertaisesta sotamiehestä palvelin aste asteelta evestiksi 15:sta linjarykmentissä. Keisari koristi minua kunnialegioonan komentaja-arvomerkillä ja italialaisella rautakruunu-tähdellä. Vieläkin olen evestinä Ranskan sotajoukossa."

Kuninkaan kasvot olivat Ranckin puhuessa muuttuneet kalpeiksi ja ankaran näköisiksi. Hänen silmänsä säteilivät ja paksut huulensa vapisivat vihasta.

"Siis olette minun pahimman viholliseni, tuon suurimman villipedon palveluksessa", huusi kuningas ja polki kiivaasti jalkaansa. "Te olette palvelleet kuninkaan murhaajaa. Tuolta Bonapartelta te olette vastaan ottaneet virkanimityksiä ja armonosoituksia. Se on minusta suurempi rikos kuin osallisuutenne Anjalanmiesten joukossa."

"Teidän majesteettinne, ketä olisin sitte palvellut?" lausui Ranck myöntäen. "Enhän voinut lisätä rikoksiani käymällä Wenäjän palvelukseen. Sitten en koskaan olisi voinut palata maahani, vaan olisin tullut kokonaan vihattavaksi henkilöksi. Ranskanmaa on aina ollut liittolaisemme. En ole taistellut enemmän tasavallan kuin vallankumouksenkaan puolesta, vaan ainoastaan saavuttaakseni arvokkaan aseman yhdyskunnassa ja korjatakseni sotilaana sen, jonka kansalaisena olin rikkonut. Kun tulin tasavallan sotajoukkoon, eli silloin vielä teidän majesteettinne korkea isä. Jos teidän majesteettinne olisi silloin ollut Ruotsin hallitsijana, olisin kenties, jos olisin tuntenut teidän majesteettinne mielipiteet, toiminnut toisella tavoin."

Viimeinen lauselma näytti sekä miellyttävän että lepyttävän kuningasta, sillä hänen kasvonsa muuttuivat taasen levollisen ja hyväntahtoisen näköiseksi ja hän vielä kerran luki Ranckin antaman paperin.

"Sanoin teille, että saatte pyytää jonkun armon, enkä ota sanaani takaisin, sillä kuninkaan lupaus on peruuttamaton", lausui kuningas totisena. "Te olette esittäneet toiveenne, että teille langetettu tuomio peruutettaisiin ja te taas oikealla nimellänne saisitte astua sotaväkeen. No niin, minä myönnän pyyntönne, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla." Ranck ei voinut hillitä tunteitansa, jotka nämä kuninkaan sanat hänessä herättivät. Hänen liikutuksensa oli niin kiivas, että se melkein kauhistutti kuningasta.

"Armoa, anteeksi antamusta, sovitusta!" huudahti hän vapisevin huulin ja syvästi huokuen. "Oi käskekää, kuninkaani, ja jos se on minulle mahdollista, niin koetan täyttää teidän majesteettinne käskyn."

"Teidän tulee antaa vieläkin enemmän aihetta esittämänne rukouksen täyttämiseksi", vastasi kuningas. "Sotatantereella näyttämänne urhoollisuus ja miehuus ovat tiettävästi kylliksi suuret tullaksensa palkituksi enemmälläkin, kuin mitä olette jo saaneet, mutta toivoisin, että te lisäisitte ansioluetteloanne jollakin merkillisellä te'olla, joka ei olisi jokapäiväisiä; joku tuommoinen erittäin kaunis 'affääri' vihollisen kanssa, joka vieläkin kohottaisi jo saavuttamaanne arvoa, niin että ylpeydellä voisin sanoa: tuo mies ansaitsee harvinaisen armon erinomaisen työn tehtyään."

"Minä koetan täyttää tämän ehdon", vastasi Ranck muutaman minuutin mietittyään. "Kokemus on osoittanut minulle, ett'ei mikään ole tässä maailmassa mahdotonta. Teidän majesteettinne ehdon täyttämisestä riippuu kaikki, mitä minulle on kalliinta: arvo, kunnia, maine ja hyvä nimi. Jos se ei onnistuisi, niin on minulla jälellä ainoastaan yksi tehtävä."

"Ja se on?" kysyi kuningas matalalla äänellä.

"Se on — kuolla, teidän majesteettinne, sillä ainoastaan kuolema on silloin minun ainoa ja paras voittoni."

Kuningas hiukan värähti, sillä Ranckin ääni ilmaisi, ett'ei hän puhunut hetken sanoja.

Kuningas viittasi kädellään Ranckille merkiksi, että hän sai mennä. Hän kumarsi syvään ja läksi huoneesta. Ranckin antaman anomuksen pani kuningas kirjalaukkuunsa ja mumisi itseksensä:

"Tuo upseeri oli harvinainen mies ja minä melkein kadun, että vaadin hänen urhoollisuudeltansa vieläkin näytteitä. On kumminkin hauskaa kuulla, mihin toimiin hän aikoo ryhtyä."

Hän meni pöydän luokse ja alkoi leikitellä Buxhövdenin kunniamerkkien kanssa.

VIIDESTOISTA LUKU.

"Styrbjörn" ja "Hjalmar". Taistelu yöllä.

Nykyajan ajattelijat ovat saattaneet epäilyksen alaiseksi, josko urhoollisuus on katsottava hyveeksi. He väittävät, että tämä ominaisuus, persoonallisen miehuuden osoittajana, on yhtähyvin raa'oilla villeillä kuin sivistyneilläkin kansalaisilla; että se on ainoastaan harjoitettu luonnonlahja, röyhkeys, joka ei pelkää vaaroja, kuin hyveet sitä vastaan ovat ihmisvoiman koko työskentelemisen ja järjen lainlaatimisen osoituksia.

Kun urhoollisuus ilmaantuu ainoastaan villinä himona, voittaa vastustajaansa, silloin tiettävästi sille ei voi omistaa hyve-nimeä, mutta kun mies vapaasta tahdostansa, saavuttaaksensa jotakin suurta, tärkeätä, alttiiksi panemalla elämänsä ja onnensa, kestävyydellä antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla vaarojen alaiseksi, siinä esiytyy sankarimainen urhoollisuus, jonka Kreikan filosoofit lukivat päähyveiden joukkoon ja omistivat ainoastaan sankareille.

Ruotsin sekä armeijassa että meriväessäkin on kaikkina aikoina löytynyt sellaista urhoollisuutta, joka on omituinen arvokkaalle sotilaalle, sellaista uhrausta kuninkaan ja valtion, kansakunnan ja kansalaisten pelastamisen edestä uhkaavasta vaarasta, urhoollisuutta, joka tyyneenä käy omaa perikatoansa kohti, kun hän tietää sillä hyödyttävänsä yhteistä parasta.

Venäläiset olivat Wiaporin antaumisessa heidän käsiinsä joutuneesta laivastosta varustaneet ja miehittäneet saaristolaivaston, johon kuului kaksi saaristo-rekattia, muutamia kuunaria eli pieniä prikiä ja 12 tykkivenhettä, ja olivat niiden kanssa asettuneet eteläpuolelle Turun saaristoon, ottaaksensa kiini ruotsalaisia kauppalaivoja ja vast'edes, lisävoimia saatuansa, mennäksensä jos mahdollista aina Ahvenanmaalle asti. Ruotsin sotalaivasto oli purjehtinut eteläisillä ja läntisillä purjehdusvesillä estääksensä tanskalaisten ja ranskalaisten joukkojen Skånessa aikomaa maallenousua; mutta kun huomattiin, ett'ei sillä puolella ollut mitään vaaraa ja että paitse sitä Englannin laivasto oli tullut Juutinraumaan, niin saivat ruotsalaiset, Gotlannin takaisin otettuaan viholliselta, käskyn mennä Suomenlahdelle. Täällä yhdistyi heihin seuraavana päivänä nyt kerrottavamme tapauksen jälkeen englantilainen amiraali Samuel Hood, johtaen laivoja Gentaur ja Implacable.

Erikoinen osasto Ruotsin laivastosta oli asettunut Neitsytsalmelle, mutta ei voinut päästä venäläisen laivaston luokse, sillä edellinen oli hyvin syvässä kulkeva ja sentähden sen täytyi jäädä kau'aksi saaristosta, josta venäläisten tykkivenheet sopivassa tilaisuudessa näyttäytyivät, kuitenkin tekemättä mitään enempää vahinkoa, paitse että kaksi miestä siinä tuli ammutuksi Fäderneslandet -nimiseltä laivalta, näistä toinen niin omituisella tavalla, että siitä ansaitsee mainita.

Toinen noista miehistä oli piiloutunut laivan vihollisesta käännettyyn puolisen palokassiin, jossa luuli olevansa suojassa vihollisen kuulilta, mutta eräs kuula, joka oli kulkenut kannen yli ja tunkeutunut pastingin läpi ja siten menettänyt voimansa, putosi omasta painostaan alempana olevaan parkassiin ja musersi siinä istuvan merimiehen pään.

Ruotsin päälaivasto oli Örössä ja kun laivasto Neitsytsalmella ei voinut mitään toimittaa, niin päätti Ruotsin amiraali kutsua sen takaisin, mutta sitä ennen koettaa hävittää venäläisen saaristolaivaston. Hyökkäys oli tehtävä äkki-arvaamatta, sillä ruotsalaisilla ei ollut muita kuin parkasseja, joilla voitiin vihollista lähestyä.

Evestiluutnantti von Krusenstjerna, joka oli laivaston lippukapteeni, uskottiin tekemään hyökkäyksen suunnitelmaa ja järjestämään sen. Eri laivoista määrättiin upseerit ja vapaaehtoinen miehistö valittiin, sillä kaikki ruotsalaiset matroosit ja laivamiehet tahtoivat päästä mukana. Öröön laivastosta lähetettiin 7 parkassia, jokaisessa 50 miestä meriväkeä ja 4 vapaaehtoista — merisotamiehiä — ynnä 5 miehitettyä venhettä 17 päivänä kello 6 iltasella menemään Neitsytsalmen päällikkölaivalle kuningas Adolf Fredrikille, jonne niiden piti saapua kello 9 samana iltana. Jokaista parkassia johti yksi nuorempi upseeri ja yksi eli kaksi aliupseeria.

Määrätyllä tunnilla saapui kapteeni Nordenskjöld soutuvenheillä kokouspaikalle, jossa hän yhdistyi laivasto-osastosta lähetettyjen alusten kanssa, niin että nyt koko matkuessa oli yhteensä 14 parkassia ja 10 venhettä. Kun osa Kronoborgin rykmenttiä vielä vastatuulen tähden oli jälellä ja harjautuneita ampujia tarvittiin tällaisessa tilaisuudessa, niin pyydettiin päällikön majuri Hederstjernan komentamaan jokaiseen suurempaan parkassiin 10 ja pienempään 6 sotamiestä, joten miehistö lisääntyi 132 miehellä ja niille tarpeellisella päällystöllä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kutsuttiin upseerit neuvottelusaliin ja evestiluutnantti von Krusenstjerna ilmoitti heille, että ai'otulla hyökkäyksellä oli tarkoitus valloittaa molemmat venäläiset saaristorekatit, joka oli tapahtuva kahdessa kolonnassa, joista toista tuli johtamaan kapteeni Nordenskjöld, jonka piti hätyyttää Styrbjörniä, ja toista luutnantti Dreyer, jonka oli määrä valloittaa Hjalmar. Ensimäiseen kolonnaan määrättiin 7 parkassia ja 3 venhettä, toiseen 6 parkassia ja 4 venhettä; varakolonnana seuraisi 1 parkassi ja 3 venhettä. Kuusi parkassia ja venhettä käskettiin menemään, 2 kunkin prikin luokse ja iskeä niihin. Kolonnien piti hyökätä rinnakkain ja jokaisen seurata aivan toisensa, perässä; reservikolonna jälkimäisenä. Sotahuudoksi tuli: Jumalan varjelus! ja tunnussanaksi: Antaa voiton! Senjälkeen kehoitettiin jokaisen upseerin käymään päällikkyyteensä. Kapteenit Klint ja Rundqvist määrättiin päällikön virkaatekeviksi ajutanteiksi.

Kello oli puoli 11, kun kolonnat läksivät liikkeelle. Välttääksensä venäläisten tykkivenheiden huomiota menivät kolonnat kaakon puolelle kulkuväylää Löfölahteen, sillä puolen peninkulman päässä tästä olivat venäläiset venheet ja 2 veden päällä kulkevaa tykistöä kahtena edellisenä päivänä kahakoineet laiva Fäderneslandetin ja rekatti Belionan kanssa — Gaubineau oli taas yhtynyt laivastoon, turhaan purjehdittuaan ja saavuttamatta ainoatakaan kaapparia —. Yö ei ollut oikein pimeä, vaikka taivaan kansi oli jokseenkin pilvinen ja ainoastaan airojen liikutus värähteli peilikirkkaan veden pintaa. Kolonnat jatkoivat soutamista parhaimmassa järjestyksessä, kunnes kääntyivät Löfölahteen ja huomasivat vihollisten rekatit tuskin 100 kyynärän päässä toisistansa ja niin rivissä, että ruotsalaiset melkein luulivat niitä yhdeksi laivaksi. Vasemmalla puolella oli linjassa kaksi kuunariprikiä ja oikealla yksi. Tykkivenheitä ei ollut ollenkaan näkyvissä. Juuri kun kolonnat kääntyivät Löfön niemestä, kohosi kuu vuoren ylitse vihollisen laivojen takaa, ikäänkuin vartiorovio, valmisna valaisemaan heti alkavaa kuumaa taistelua.

Vasta noin englannin peninkulman päässä voi huomata, että venäläiset olivat huomanneet lähestyvän vihollisen. Äkkiä hyökkääminen kiihotti kaikkia. Kapteeni Nordenskjöld jatkoi soutamista etunenässä ja lähestyi nuolen nopeudella Styrbjörnin keulaa; toiset venheet ja parkassit seurasivat perästä, mutta 2:sessa kolonnassa katkesi linja sen kautta, että Tapperhet nimisen laivan parkassi, joka oli kolmas järjestyksessä, oli niin raskas soutaa, ett'ei se voinut seurata edellä kulkijoita, ja sentähden jälestä tulevien täytyi hiljentää soutamista. Dreyer ja von Horn eivät huomanneet, että jälestä tulevat hiljensivät kulkuansa, josta seurasi, että jälestä tulevat puolipimeässä eivät nähneet edellisiä ja kuin toisen kolonnan upseerit eivät tienneet kumpanen laivoista oli Styrbjörn, kumpanen Hjalmar eivätkä huomanneet Styrbjörnin sivulla muutamia ensimäisen kolonnan soutulaivoista, mutta kuulivat vaan taistelun jo alkaneeksi, niin kiiruhtivat he iskemään Styrbjörniin kun heidän olisi pitänyt iskeä Hjalmariin. Jos olisi otettu vaarin tuo yksinkertainen varokeino, että olisivat joka aluksen välille asettaneet hinaustouvin, niin olisi koko häiriö ollut autettu ja koko seikka saanut toisen käänteen. Mutta hyökkäyssuunnitelman ilmoittamisen aika eri johtajille oli niin lyhyt ja laivoista lähteminen niin kiiruullinen, ett'ei siinä ehditty miettiä tuota varustusta, jonka hyödyn jälestäpäin niin helposti huomaa. Venäläiset olivat vihdoin viimein huomanneet vaaran ja kiireimmiten valmistauneet ankarasti vastustamaan hyökkääviä. Kun kapteeni Nordenskjöld ohjasi vihollisen rekatin sivulle, tervehdittiin häntä, ainoastaan muutaman sylen päästä, kivääritulella, joka ruotsalaisten onneksi oli niin huonosti tähdätty, ett'ei ainoatakaan edes haavoittunut. Parkassi ohjasi rekatin vasemmalle sivulle ja joukkonsa etunenässä kiipesi kapteeni nuorarappusia ylös ja hyppäsi ensimäisenä laivan portaan yli kannelle.

Tässä oli vastassa eräs venäläinen, antaaksensa ensimäiselle kuoloniskun, mutta pistoolin laukaus ennätti ennen oikaista hänen. Sapeli kädessä raivasi Nordenskjöld sijaa itsellensä, siksi kun muutamat hänen miehistänsä ehtivät kannelle hänen avuksensa. Venäläiset vetäysivät vähäisen takaperin, mutta kuin toiset parkassit eivät ehtineet iskeä rekattiin pikemmin kuin ennättivät päästä perille ja jo sitä ennen alkoivat ampua venäläisiä, jotka siten havaitsivat vihollisen hätyyttävän ainoastaan yhdeltä puolelta ja vähempilukuisina, niin työnsi venäläisten ylivoima hyökkäävät takaisin. Harmissaan kuultiin Nordenskjöldin, joka ei vieläkään nähnyt toisia kumppaniaan, huutavan: "Pitääkö minun täällä seisoa aivan yksin ja tulla ammutuksi kuin koira?" Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä syöksyi peräkeulan oikealta puolelta alaluutnantti Lagerberg, vasemmalta puolen Melander, etukeulan puolelta Uggla ja peräkeulan purjeen kohdalta parooni Rehbinder, jokainen joukkonsa etunenässä ja kaikuvalla hurraahuudolla ilmoittaen tuloansa. Näistä kuuluivat Lagerberg ja Melander toiseen kolonnaan, joiden olisi pitänyt iskeä Hjalmariin. He pääsivät kannelle ilman suurempaa vastustusta. Nyt pakenivat venäläiset kannelta, joka heti valloitettiin. Luutnantit Cavallius ja Ruthensparre Kronobergin rykmentistä kiipesivät jääkärinensä kannelle merimiehen taitavuudella ja lävistivät tarkkoina ampujina jokaisen venäläisen, joka koetteli paeta paikasta toiseen kannella. Rohkea Ruthensparre kaatui heti kannelle päästyään, kuolettavasti haavoitettuna. Ruotsalaisia tuli enemmän ja enemmän kannelle, jolloin suuri osa venäläisistä kiipesi vanttiin [mastotouvi], märssyyn ja hytteihin, joista he lakkaamatta ampuivat. Kuin huomattiin, että ylhäältäkin päin ammuttiin, niin käskettiin jääkärien "ampumaan vanttiin", mutta kuin he eivät tietäneet merinimityksiä, niin huudettiin: "ampukaa ilmaan!" Käskyä toteltiin ja jokaisella laukauksella nähtiin venäläisiä roiskahtavan kannelle. Kumminkin oli vasta kansi valloitettu. Luutnantti Melander huomasi, että venäläiset ampuivat hytistä, jonne osa heistä oli paennut. Hän luuli heti voivansa valloittaa sen ja meni sentähden sinne, mutta hän työnnettiin takaisin. Tultuaan takaisin kannelle, huomautti hän kapteeni Nordenskiöldille hytin valloittamisen tärkeyden. Kapteeni huusi silloin Lagerbergille ja Melanderille, jotka olivat häntä lähinnä: "Tulkaa, seuratkaa minua!" Sanottu ja tehty! Nämä kolme upseeria hyökkäsivät hyttiin ja alkoivat taistelun 16 venäläistä vastaan, jotka heittivät pois kiväärinsä ja tarttuivat piikkeihinsä. Tämän taistelun aikana näkyi Lagerberg kaatuvan Nordenskjöldin sivulta, jolloin viimeksi mainittu surkeasti huudahti: "No niin, nyt on Lagerberg vainaja", mutta tämä nousikin heti ylös ja selvitti, ett'ei se ollut vaarallista. Eräs venäläinen oli pistänyt häntä piikillä, kuin hänen sapelinsa sysäystä väistäessä oli luiskahtanut kädestä. Hän pian sitoi haavan nenäliinallansa ja jatkoi kannelta saamallansa sapelilla taistelua. Samassa kuin hän tuli haavoitetuksi tulivat Kronobergiläiset, jotka huomasivat taistelun hytissä, ja nyt vetäysivät jälellä olevat venäläiset, huomattuaan olevansa vähempivoimaiset, peräpuolelle ja pyysivät armoa, jonka kapteeni Nordenskjöld kovalla äänellä heille myönsikin. Vangit vietiin parkasseihin.

Kajuuttaan oli suurin osa venäläisistä upseereista ja paljon, miehistöäkin paennut ja sulkeneet oven. Se avattiin ja eräs vanhempi venäläinen upseeri tuli esille ja pyysi saksankielellä, että ruotsalaiset ottaisivat heidät vangiksi, sillä he tahtoivat antautua. Kapteeni Nordenskjöld vastasi, että hän myönsi heille armon, kun samassa tuon venäläisen upseerin takana pyssy laukesi Nordenskjöldiä kohti. Luoti lensi aivan hänen päänsä ohitse ja haavoitti luultavasti jonkun takana olevista; se venäläinen upseeri, joka oli ampunut, vedettiin esille ja ovi suljettiin, eikä enempää tarvinnut ärsyttämistä suuttuneiden ruotsalaisten taistelunakin kiihottamiseksi. Samassa tuokiossa ovi murrettiin ja sisään tunkeuva joukko, joka nyt hyökkäsi kajuuttaan, alkoi hirvittävän hävitystyönsä. Luutnantti Melander ehti parahiksi tunkeutua esille juuri kuin kaksi vapaaehtoista aikoivat lyödä kuoliaaksi erään vanhan, haavoitetun ja aseettoman venäläisen upseerin, joka pyysi armoa ja oli sama, joka juuri oli keskustellut ruotsalaisten kanssa. Melander esti noita hurjia soturia siten, että heittäysi heidän väliin ja väisti sapelillaan niitä lyöntiä, jotka olivat vanhusta vastaan osoitetut, joka kiitollisuudesta tarttui Melanderin käteen ja sukkelasti painoi sen huulillensa. Hän vietiin ruotsalaisen päällikön luokse, jolta hän saksaksi kysyi:

"Ette kaiketi te tapa aseetonta?"

Nordenskjöld vastasi:

"Me emme taistele kuin murhaajat, vaan teidän ei näy tietävän taistella niinkuin kunniallisen sotilaan on velvollisuus, jonkatähden myös seuraukset olivat teille vahingollisia." Kapteeni antoi viedä parkassiin vanhuksen, joka oli venäläisten maasotamiesten päällikkö, evesti Herbusch.

Näiden tapausten tapahtuessa kannella valloitettiin tykistö, josta ammuttiin ympärillä olevia parkasseja ja venheitä, vaikk'eivät kuulat sattuneet sentähden, että nämä soutualukset olivat niin lähellä, että kuulat menivät ylitse, Jääkärit asetettiin luukkujen ympärille ja ampuivat alas siten raivaten sijaa, niin että ruotsalaiset voivat mennä alas, pantuaan ensin muutamia lyhtyjä piikkien nenään palamaan paremmin nähdäksensä. Tästä taas oli toinen haitta, sillä kun ympärillä olevat ruotsalaiset parkassit näkivät tykistön lyhdyillä valaistuksi, vielä tietämättä kumppaniensa olevan siellä, ampuivat he tarkasti kanuunaluukuista ja tapasivat siten sekä ystäviin että vihollisiin. Lyhdyt sammutettiin taas ja sitten taisteltiin pimeässä. Hirmuinen oli taistelu täällä, sillä venäläiset käyttivät kavalaa taistelutapaansa siten, että ensin loikoen kanuunien takana pyysivät armoa, mutta pistivät eli löivät sitten äkkiarvaamatta ohitse kulkevia ruotsalaisia. Tämän kautta katkeruus vaan lisääntyi. Helposti voi taistelun melskeessä tuossa ahtaassa kanuunahuoneessa kuulla ruotsalaisten varoittavan toisiansa, antamasta armoa, sanoen: "kumppani, elä usko venäläistä!" Täällä kaatui ripeä ja urhoollinen ruotsalainen upseeri, alaluutnantti Front. Kaikki venäläiset täällä kaatuivat. Nyt oli rekatti valloitettu ja kello oli noin kaksi aamusella, kun ympärillä olevat soutualukset kuulivat kapteeni Nordenskjöldin voittohuudon: "Eläköön kuningas!" johon ruotsalaiset kaikuvalla hurraalla vastasivat.

Luutnantti Dreyer, joka johti toista kolonnaa, oli Svalan'in parkassilla — yksi pienemmistä — ohjannut suoraan Hjalmarin etukeulaan, mutta kun häntä seurasi ainoastaan Tapperhet laivan venhe, näki hän mahdottomaksi ryhtyä hyökkäykseen, sillä siten hän vaan olisi pannut alttiiksi itsensä ja miehistönsä tarpeettomasti, sentähden kääntyi hän takaisin Styrbjörnin ympärille keräytyneiden soutualusten luokse. Saavuttuansa tänne ilmoitti hän asian evestiluutnantti Krusenstjernalle pyynnöllä, että tämä pakottaisi toiseen kolonnaan kuuluvat alukset tottelemaan annettuja määräyksiä ja kieltäisi heitä käymästä taisteluun Styrbjörnin kanssa. Vilkas tuli parkasseista sekä nuorten upseerien kiihko ja taistelunhalu tekivät kuitenkin Dreyerin ja päällikön ajutanttien ponnistukset hyödyttömiksi, varsinkin kuin toisen kolonnan suurin osa jo oli taistelussa Styrbjörnillä ja kaikki hyökkäsivät sinne. Sill'aikaa olivat toinen priki ja Hjalmar -laiva, käännettyään runkoaan ja asetettuaan poikittain Styrbjörn -laivasta alkaneet kanuunatulensa parkasseja vastaan, jotka suojatta olivat altisna hävitykselle. Eräs kuula sattui Wladislav -laivan parkassissa olevaan ruutikirstuun; se räjähti ja poltti sekä haavoitti alaluutnantti Erlandsonnin ja noin 18 miestä. Tämän häiriön aikana sattui alaluutnantti kreivi Cronstedt kuulemaan evestiluutnantti Krusenstjernan äänen. Hän sai käskyn Adolf Fredrik laivan parkassilla hyökätä Styrbjörnin oikealla puolella olevaa prikiä vastaan. Käskyä toteltiin; parkassit ohjasivat kulkunsa prikiä kohti, hyökkäsivät kiini ja muutamien minuuttien kuluttua oli pieni laiva valloitettu. Kun hurraahuudot Styrbjörniltä ilmoittivat muille venäläisille laivoille, että rekatti oli valloitettu, niin käänsi Hjalmar -laiva kiivaan tulensa Styrbjörniä kohti. Siihen vastasivat luutnantit Uggla ja Holmqvist Styrbjörnin peräkanuunilla.

Evestiluutnantti Krusenstjerna antoi nyt raketeilla palaumis-merkin, kun ei enää voitu ryhtyä Hjalmar -laivan kimppuun, sillä tykkivenheet olivat tulossa kumppaniensa avuksi. Parkassit ja venheet läksivät, vetotouvin kiinnitettyä, hinaamaan ryöstettyjä laivoja Hjalmarin tulta pakoon. Kanuunissa työskentelevät valittivat ampumavarojen puutosta, jonka johdosta muutamat ruotsalaiset kiiruhtivat ruutisäiliöön, jonka ovi särettiin, ruutitokkia tuotettiin ylös ja asetettiin kannelle, samalla kuin palavia etulatinkeja Hjalmar -laivan kanuunista, joita ammuttiin pistoolinlaukauksen päässä, lenteli Styrbjörnin tykistöön. Kumminkaan ei tapahtunut mitään räjähdystä. Tuota ryöstettyä laivaa nyt hinattiin mukana, sillä se ai'ottiin viedä Ruotsin laivastoon. Tällä välin ilmestyi paksu sumu, joka ynnä ruudin savun kanssa esti näkemästä kulkuväylää, ja siitä seurasi, että rekatti ennen pitkää törmäsi karille, johon sen myös täytyi jättää. Nyt olivat venäläiset tykkivenheetkin tulleet, ja kun ei rekattia voitu kuljettaa, niin annettiin palaumiskäsky. Neuvoteltiin, josko olisi parempi polttaa eli upottaa rekatti, mutta kuin joukko haavoitettuja, sekä omia että vihollisia, oli laivalla, niin hyljättiin kumpainenkin laivan hävittämistuuma, etenkin kun se kaikessa tapauksessa oli vahingoittunut niin paljon, ett'ei siitä koskaan enää voitu saada käytettävää. Useammat ruotsalaisista olivat parkasseissa ja venheissä, mutta suurin osa oli myös vielä laivallakin, ja paukuttivat kanuunia. Kun Lagerberg luuli jo kylliksi antaneensa ruutia säiliöstä, meni hän taas kannelle, mutta huomasikin kaikkien ruotsalaisten soutualusten jo jättäneen rekatin, paitsi Bellonan parkassin, jossa oli päällikkönä luutnantti Melander, ja joka myös jo oli irroittanut itsensä rekatin kupeesta. Lagerberg huusi, että ottaisivat hänen mukaan, mutta väestö, joka näki edessänsä selvän kuoleman, ei tahtonut kuulla sitä, sillä venäläiset tykkivenheet antoivat niin vilkasta tulta, että meri lennätetyistä kuulista rekaatin ympärillä oli kuin kiehuva kattila. Melanderilla oli kumminkin niin paljon kykyä, että sai itsensä kuulluksi, ja rohkeutta, että vaarasta huolimatta pelasti kumppaninsa. Onnellisesti pääsivät he pakoon ilman tuntuvampaa vahinkoa. Kun Lagerberg jätti laivan, huusi hän Ugglalle, että kiiruhtaisi palaumistaan, ja kun hän huomasi Styrbjörnin parkassin, joka oli ahterissa, antoi hän Ugglalle sen neuvon, että vetäisi sen luoksensa ja tulisi perässä jälellä olevien ruotsalaisten kanssa, jonka Uggla myös tekikin. Kun sumu esti venäläisiä näkemästä, että ruotsalaiset olivat jättäneet tuon karilla olevan laivan, niin ampua paukuttivat he vielä tuntikauden sitä, joten se tuli niin rikkiammutuksi, ett'ei enää kelvannut käytettäväksi, vaan särjettiin vähää myöhemmin venäläisiltä.

Useat ruotsalaisista parkasseista ja venheistä sattuivat sumussa yhteen venäläisten tykkivenheiden kanssa, jotka ampuivat heitä, mutta ruotsalaisten onneksi niin taitamattomasti, ett'ei sanottavaa vahinkoa tullut. Melander aluksineen ynnä kolme muuta parkassia joutuivat aivan rinnakkain erään venäläisen tykkivenheen kanssa; hän käänsi heti toiseen suuntaan, mutta venäläiset käänsivät myös ja ojensivat kanuunansa häntä kohden. Parkassin ympäri lentelevistä kuulista sattui kuitenkin vaan yksi, joka meni perä peilin lävitse teljan alle ja tappoi siellä olevan, jo ennestään pahoin haavoitetun miehen Kronobergin jääkäreistä ja ajoi sieltä pois luotsin, joka oli piiloutunut teljan alle, luullen siellä välttävänsä venäläisten kuulia. Paksu sumu esti myös ruotsalaisia näkemästä toisiansa ja pysymästä koossa. Kumminkin olivat jo kello 8 aamusella kaikki alukset tulleet päällikkölaivan luokse, eikä yhtään ollut poissa, ehkä useat vähemmän vahingoittuneina. Valloitettu kuunaripriki Eglée oli varustettu 10:llä kolminaulaisella kanuunalla ja Styrbjörnin parkassi, jolla Uggla ja Holmqvist tulivat, sekä Styrbjörnin vene, 5 pienellä tykillä. Vangiksi oli otettu evesti Herbusch ja 8 miestä Styrbjörnin miehistöä ja kuunariprikin päällikkö luutnantti Zabulatoff väkineen, luvultaan 13 miestä. Ruotsalaiset menettivät tässä 62 kuollutta ja kaivattua, niiden joukossa luutnantti Ruthensparre Kronobergin rykmentistä ja luutnantti Front sotalaivastosta, sekä 111 haavoitettua, joiden seassa on alaluutnantit Lagerberg ja Erlandson ja vähemmin haavoitetut kapteeni Nordenskjöld sekä alaluutnantit Uggla ja Rehbinder kuin myös luutnantti Cavallius Kronobergin rykmentistä. Venäläisten kärsimä tappio oli luultavasti paljon suurempi, sillä paitse vangiksi otettuja joutuivat kuoleman omaksi kaikki Styrbjörnillä olevat upseerit ja miehistö.

Ilmoituksessansa tästä kahakasta lausuu evestiluutnantti Krasenstjerna: "Kun tätä rohkeata vihollisten laivojen valloittamisen tapaa tähän asti ei ole ainoakaan meidän nyt elävistä, sotalaivastossa palvelevista upseereista ennen käyttänyt, niin pitäisi tuo osiksi epätarkka järjestys ja tottelemattomuus, jonka tähden ei täydellistä voittoa saavutettu, oikeuden mukaan olla anteeksi annettava, ja huomioon otettaman se harvinainen urhoollisuus ja uskomaton into, jolla nuoret upseerit taistelivat ja voittivat."

Lippukapteeni antaa koko päällikkyydelle kauniin kiitoslauseen. "Osasto Kronobergin rykmentistä luutnantti Cavalliuksen johdolla", sanoo hän, "osoitti tässä tilaisuudessa yhä edelleen näytteitä Ruotsin sotilaan oivallisesta urhoollisuudesta, joka jo kauemmin aikaa on tehnyt tämän rykmentin kuuluisaksi ja voittanut usein Ruotsin aseille loistavan sotakunnian."

Siten päättyi se persoonallisesta miehuudesta riippuva, kahakka, joka oli loistokohtia 1808 vuoden merisodassa, ja joka, jos se olisi ollut tarkemmin valmistettu, olisi tuottanut paljon muhkeamman voiton ruotsalaisille ja suuremman vahingon venäläisille.

Kunnioittaaksensa urhoollista luutnanttiansa oli Gaubineau kutsunut Melanderin ynnä Bellonan muut upseerit luoksensa oikein "hienon-hienolle" päivälliselle. Kanahäkin jäännös-asukkaat olivat menettäneet henkensä, jauhoista, rusinoista ja munista oli "mestari-kokin" tottunut käsi laatinut putingin; tuoreiden ruoka-aineiden saanti maalta oli aivan mahdoton, sillä rannat olivat vihollisen vallassa ja ne estivät kaiken yhteyden. Sentähden täytyi tyytyä niihin ruoka-varoihin, joita Hasselbergin varastossa oli tarjona eivätkä ne suinkaan olleet herkkusuita varten. Liha ja läski, joita useita vuosia oli säilytetty makasiinissa, oli niin kivettynyttä, että niitä olisi voinut käyttää ampuma-aineena. Leivässä eleli iloisimpia matoja ja — voi, "vaiti! siitä älä puhu koskaan." Metsän nälkäinen susi olisi kiitollisuudella kieltäytynyt syömästä ainoatakaan voileipää tuosta hirveästä tavarasta. Mutta kaikki tämä oli pienestä arvosta. Gaubineau oli isäntä. Gaubineaun rikas kuvitusvoima ja nopea kieli sai jokaisen uskomaan että "Lucullo söi Lucullon luona." ja kun pursseri vakuutti, että päivällinen voi ja piti kelvata mille ruhtinaalle hyvänsä, silloin haihtui epäilys ja laitokset maistoivat oikein hyvin.

"Maljanne, luutnantti Melander", lausui Gaubineau ja kohotti lasinsa oikean silmän korkeuteen. "Se apu, jonka annoitte evesti Herbuschille, kunnioittaa teitä. Itse olen saavuttanut ansioluettelooni samallaisen työn. Minä olin kolmantena upseerina Pallas -nimisellä laivalla, joka kuului englantilais-länsi-intialaiseen laivastoon. Jamaikan edustalla joutui Pallas kahakkaan erään ranskalaisen laivan kanssa. Muutamien hyvin tähdättyjen kanuunan laukausten perästä päätti meidän päällikkömme lopettaa kahakan hyökkäämällä. Meillä oli kiire, sillä Pallaksella oli mukanansa tärkeitä asiakirjoja amiraalille, ja siis ei meillä ollut hetkeäkään menettää. Me iskimme kokka-puumme ranskalaisen mesaanivantin väliin ja noin puolituntisen taistelun jälkeen oli la belle Poule meidän käsissämme. Sen päällikkö markiisi de Brissot loikoi haavoitettuna kannella ja minä huomasin, miten eräs merisotamiehistämme aikoi juuri antaa hänelle kuoliniskun. Minä estin lyönnin ja pelastin markiisin hengen. Vuoden perästä sain häneltä — hän oli äärettömän rikas — kalliin serviisin, joka oli 30,000 frankin arvoinen ja yhden tynnyrin portviiniä niiltä ajoilta, kun maanjäristys hävitti Lissabonin, ynnä erikoisen kiitollisuuskirjeen. Olettehan te Hasselberg juoneet sitä viiniä; minä vaan kysyn?"

"Ja minä vastaan, herra kapteeni, että se viini kelpaa vaikka itse jumalille", lausui pursseri. "En tahdo vannoa, mutta kahdeksantoista miljoonan ylös ja alas käännettyjen meritähtien kautta on se viini erinomaista, Mutta te tuhlaatte sitä, sillä kun minä viimeksi tarkastelin teidän viinikellarissanne, ei ollut tuota jaloa nestettä enää kuin 50 putelia jälellä."

"Niitä oli vaan 30 putelia jälellä ja ne olen testamentissani määrännyt lahjaksi Lordi Francis Camdenille, joka on tirehtöörinä englantilais-itä-intialaisessa komppaniassa ja jonka kanssa minulla on ollut kaikenmoisia asioita", lausui kapteeni. "Mutta eikös tämä lioitetusta lihasta tehty häränpaisti, hyvät herrat, ole erinomaisen hyvää? Vähäisen murempaa se tosin saisi olla, mutta kyllä se hyvällä purukoneella murenee suussa. Mitä! putinkia, elämmehän todellakin aivan ylöllisyydessä. Stevart! te saatte antaa kokille kiitoslauseen minun puolestani."

Vahtiupseeri tuli sisään ja ilmoitti, että päällikön laivalta puhallettiin merkkiä, jotka sisältävät käskyn rekaatille mennä uudelle risteilymatkalle samassa tarkoituksessa kuin edelliselläkin kerralla.

"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Tuo Cort Adeler kummittelee yhtämittaa asianomaisten päässä, mutta sen kaapparilaivan kanssa lienee olla samoin kuin tuon 'lentävän hollantilaisen.' Yksi ryyppy, hyvät herrat, rappusilla ja sitte pois. On paljon hauskempaa saada purjehtia ominpäin kuin loikoa käskyn alaisena. Minä olen nähnyt hyviä unia ja ehkä onni on meille nyt suotuisampi kuin viime kerralla."

Puolituntia myöhemmin levitti Bellona kaikki purjeensa matkalla eteläänpäin. Joku aika jälkeen läksi myös laivasto Öröstä ja meni Itämerelle.

KUUDESTOISTA LUKU.

Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle.

Kun Ranck tuli takaisin sotajoukkoon oltiin siellä yhtä työttömänä kuin ennenkin ja joka silmänräpäys hyökkäystä joll'ei todellista tappiota Alavuudella odottava Rajevski sai olla rauhassa Suomen sotaväen sotamarskilta, joka mukavassa rauhassa lepäili niillä seppeleillä, joita hänen alusväkensä olivat hänelle hankkineet. Matkallansa sotajoukkoon Ranck suunnitteli yhtä ja toista, miten hän voisi tehdä jonkun rohkean kepposen viholliselle, jonka kautta hän saisi kuninkaan täyttämään antamansa lupauksen. Mutta kaikki tekemänsä suunnitelmat hän yhtä pikaa hylkäsi epäkäytännöllisinä. Hän huomasi aivan mahdottomaksi yksin tehdä mitään tärkeämpää eli arvokkaampaa. Hänen täytyi hankkia itsellensä apulaisiksi urhoollisia ja yhtä vähän kuolemaa pelkääviä miehiä, kuin itsekin oli, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä mihin vaaraan hyvänsä ja antaumaan hänen johtonsa alle.

"Ainoastaan Tiaisen ja hänen miestensä avulla voin saada aikaan jonkun loistavan urotyön", sanoi Ranck itseksensä. "Minun pitää ruveta pieneen sotaan ja siellä etsiä jotakin tilaisuutta toimimiseen. Tämä on ainoa mahdollinen ja käytännöllinen suunnitelma, jonka kautta saavutan tarkoitukseni."

Ensiksi etsei Ranck rykmenttinsä päällikön von Döbelnin. Hänen kehotuksestansa kertoi Ranck lyhyesti, mitä hänelle Ahvenanmaa-matkalla oli tapahtunut. Döbeln kuunteli häntä tarkasti ja teki sitten hänelle joukon kysymyksiä kuninkaasta ja etelä Suomen asemasta. Ranck puhui suoraan ja vapaasti, ja kun hän lopetti kertomuksensa, huudahti Döbeln innoissaan:

"Kaikki menee hiiteen. Kuningas on enemmän kuin puolihullu eikä kelpaa johtamaan minkäänlaisia sotapuuhia. Ne suosikit, joihin hän luottaa, ovat kunniattomia miehiä, jotka pilaavat kaikki viisaammat hankkeet. Meillä ei ole enää muuta tekemistä, kuin kaatua kunnialla. Minun on käsketty osastoni kanssa mennä Ilmajoelle ja Kauhajoelle majuri von Otterin osaston lisäksi, joka nyt on meidän äärimäisin oikea sivumme. Ehkä voimme siellä toimittaa jotakin ja sitä tarvittaisikin."

"Ilolla seuraisin urhoollisia asekumppaniani tälle matkalle", vastasi Ranck, "mutta sain kuninkaalta yksityisen tehtävän ja sentähden pyytäisin virkalomaa kuukaudeksi eli niille seuduin."

"Tavallisesti sanotaan, että kuninkaan palvelus on tehtävä ennen jumalanpalvelusta, ja vaikka kernaasti olisinkin tahtonut teitä mukaamme, täytyy minun kumminkin myöntää pyyntönne", vastasi Döbeln. "Mutta sanokaa minulle, mitä kuninkaan tehtävä koskee? En suinkaan ole utelias, mutta minua huvittaisi tietää, mikä älyn leimaus hänelle nyt on juontunut mieleen."

"Minun täytyy tunnustaa, että Hänen majesteettinsa antama toimi etunenässä koskee minun omaa onneani", vastasi Ranck suoraan. "Kuningas tarjosi minulle erään armonosoituksen määrätyillä ehdoilla, ja sitä koettaisin nyt täyttää. Jos se minulle onnistuu, niin olen saavuttanut koko maallisen pyrintöni päämaalin. Ellei se taas onnistuisi, niin minulla ei ole muuta neuvoa, kuin etsiä kuolemaani. Uskokaa minua, herra evesti, että ainoastaan välttämättömimmät asianhaarat vaativat minun pyytämään virkalomaa."

"Sitä en epäilekkään, enkä enää tahdo sitä tutkiakkaan", vastasi Döbeln. "Te olette esittäneet itsenne kylliksi niin urhoollisena sotilaana, ett'ei vähääkään voi epäillä teitä virkaloma-kuumeesta, niinkuin muita sotajoukkomme upseereja. Kaikenmoisilla syillä on moni niistä hakenut ja saanut lomaa matkustella sinne ja tänne. Ne ovat huonoja oireita eivätkä ennusta hyvää. Työttömyys on heikontanut ja tehnyt heidät välinpitämättömiksi. Toivon teille onnea ja menestystä edesottamisissanne!"

Ranck tarttui kunnioittavasti Döbelnin käteen, jonka tämä ojensi jäähyväisiksi. Vasta Juuttaan tappelutantereella tapasivat he sitten taas toisensa.

Evestiluutnantti Eek otti Ranckin vastaan avoimin sylin ja hänen luonansa tapasi Ranck vanhan Koiskisen, joka oli hyvin iloinen, kun taas näki hänet.

"Te olette hyvin paljon muuttolintujen kaltainen, sillä heidän tavallansa menette tekin usein luotamme, niin ett'ei kenkään tiedä minne aina matkustatte", lausui veteraani hymyillen. "Nyt toivon teidän toki jäävän luoksemme, vaikka vähemmäksikin aikaa. Voin teitä ilahuttaa sillä, että kumppaninne erittäin paljon kaipaavat teitä."

"Erään kuninkaan antaman toimituksen tähden täytyy minun taas jo huomenna lähteä täältä", vastasi Ranck, "ja sen syyn tähden olen pyytänyt ja myös saanutkin virkalomaa. Olen tullut tänne ilmoittamaan tuloani ja sanomaan jäähyväisiä."

Eek ja Koiskinen katsoivat molemmat kummastuneina Ranckiin. Se oli luonnollista, ett'ei Ranckin pikainen lähtö miellyttänyt heitä.

"Ettehän ole vielä näyttäneet uusia olkapolettiannekaan taistelutantereella", lausui Eek ivallisella äänellä, "ja tilaisuus siihen kohta ilmestyy, jos vaan viivytte vähän aikaa sotajoukossa. Kuninkaan antama toimitus ei liene niin tärkeä, ett'ei se myöntäisi teille kahakkaa vihollisen kanssa, vai miten?"

Ranck tunsi itsensä vähän loukatuksi Eekin sanoista, mutta hän muisti ne suuret hyvät työt, jotka Eek oli hänelle tehnyt, ja vastasi sentähden tyynesti:

"Saamani toimitus koskee juuri kahakkaa vihollisen kanssa, kentiesi oikein ankaraakin. Huomenna menen etsimään Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa, ja niiden avulla on aikomukseni täyttää minulle annettu tehtävä. Jos jään henkiin enkä kaadu taistelussa, niin sitten tulen lakkaamatta ottamaan osaa sotajoukon kohtaloista. Uskokaa minua, ett'en etsi lepoa enkä iloa, vaan päinvastoin menen etsimään vaaroja ja kentiesi kuolemaa."

Hän puhui totisena ja tyynesti, joka syvästi vaikutti molempiin kuulioihin. Paino hänen sanoissansa ilmaisi, että hän puhui totta. Koiskisen kasvoissa näkyi syvä liikutus. Hän katsoi Ranckiin sellaisilla katseilla, että ne ilmaisivat sydämellisintä osanottavaisuutta ja Eek ojensi hänelle kätensä samalla kuin hän lausui:

"Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä sanoillani. En ole aina hyvällä tuulella ja silloin kieleni puhuu usein suun vieressä. Älkää huoliko mitään lauseistani. Terve tuloa, kun taas saatte aikaa siihen. Nykyjään ei täällä olekkaan tilaisuutta seppeleiden hankkimiseen."

"Ja minulla olisi hyvä halu seurata teitä Tiaisen luo, saadakseni vähän hengittää ruudinsavua, josta täällä on puutos", lausui Koiskinen. "Mutta vanha ukko olisi kentiesi teille vaan haitaksi. Paras on, että nuoret hoitavat itse itseänsä. Tervehtäkää kumminkin sukulaistani ja sanokaa hänelle, että hän on mies, joka saattaa maallensa kunniata."

Paavon seuraamana jätti Ranck seuraavana aamuna leirin ja ohjasi matkansa sinnepäin, missä tiesi Tiaisen pitävän pääkortteeria. Heidän hyvät ja vahvat hevosensa juoksivat aika kyytiä eteenpäin. Siellä ja täällä leirin lähistössä harjoitettiin mäkilöillä miehistöä ja rumpun pärinä sekaantui lintujen viserryksiin. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Toivo, että kuningas myöntäisi hänen pyyntönsä, joka tuottaisi hänelle niin sanomattoman paljon onnea ja suloisuutta, kuvitteli hänen eteensä ihanimmin hymyileviä tauluja, joissa Hanna Tiaisella oli etevin sija. Hän oli Ranckin ihanne, se piste jonka ympärille hänen toiveensa keräytyivät ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat.

Ilman mitään häiritseviä seikkailuja saapui hän Karjalais-päällikön pääkortteeriin, mutta se oli tyhjä. Eräältä vanhalta talonpojalta, joka asui lähistössä, sai hän kuulla, että Tiainen miehinensä noin viikko sitten oli lähtenyt niiltä seuduilta, mutta minne hän oli mennyt, sitä ei ukko tietänyt. Hän luuli Tiaisen joko liittyneen Sandelsin joukkoon eli omin neuvoin tekevän partioretkiä vihollista vastaan. Siitä paikasta, jossa Ranck oli nyt, oli Sandelsin osastojen luo lähemmäs 50 peninkulmaa, sillä Sandels vehkeili Kuopion seuduilla. Tämä matka veisi häneltä paljon kallista aikaa. Hän hylkäsi sentähden Tiaisen etsimisen ja päätti sen sijaan kääntyä eteläänpäin, etsiäksensä ystävänsä ja aseveljensä, vanhan tuttavamme vääpeli Rothin, jonka hän luuli oleskelevan Ruoveden seuduilla, ja saada häneltä tarvittavansa avun. Sillä tiellä, jota hänen täytyi kulkea sinne päästäksensä, oli paljon suuria vaaroja. Rajevskin joukot täyttivät ne seudut ja hänen miehiänsä kuleksi kaikkiaalla. Sentähden vaadittiin suurta varovaisuutta ja viisautta, jos mieli hätyyttämättä päästä niiden ohitse. Mutta Ranck luotti älykkäisyyteensä ja onneensa ja alkoi miehuullisesti matkansa.

Pihlajavedellä sai hän kaikellaisia ilmoituksia Rothista, jonka urotyöt olivat jokaisen suussa. Roth oli juuri hiljakkoin hävittänyt kaksi kuormastoa Ruovedellä ja yhden Kurussa, jonkatähden Rajevski joutui erittäin tukalaan asemaan. Rothin toimesta oli Wirtain silta hävitetty, niin ett'ei vihollinen sen hautta voinut saada mitään apua. Hämeenlinnan tie oli Rothin vapaajoukkojen vallassa, jotka estivät vihollisen peräytymistä siltä suunnalta. Keräämällä kaikki venheet ja alukset, jotka olivat Ruoveden rantamilla, oli hän hankkinut itsellensä melkoisen laivaston, jolla kokonaan hallitsi sen seudun suurija vesistöjä, nousi maalle milloin halutti ja ryösti kuin muinoiset viikingit. Tämän merivoiman päälliköksi oli Roth nimittänyt urhoollisen ja kokeneen Spof-nimisen miehen. Ilmoituksissaan ylipäällikölle mainitsi Rajevski, että maalla häntä häiritsi kenraali Spuff ja vesillä amiraali Roth, jotka arvonimet molemmat urhoolliset asekumppanit saivat pitää jälestäkin päin niinhyvin omilta maanmiehiltään kuin vihollisiltakin.

Pihlajavedellä kulkevan huhun mukaan oli Roth viimeksi ollut näkyvissä Kurun lähistössä, ja Ranck päätti etsiä häntä sieltä. Suurella vaivalla onnistui hän vuokraamaan venheen, jonka omistaja korkeasta maksusta otti viedäksensä hänen Kuruun. Muutamia päiviä varustettuaan, oli Ranck valmis lähtemään tälle pitkälle vesimatkalle. Venheen kuljettaja, Taavi, oli ottanut kaksi miestä mukaansa miehistöksi ja soutajiksi. Paavon toimena oli ruokavarain hoitaminen ja ruoan valmistus. Aseita ja ampumavaroja oli otettu mukaan kylliksi, ja siten varustettuina alkoivat he matkansa Ruoveden ihanilla vesistöillä, joiden monet lahdelmat, koivujen koristamat rannikot ja lukemattomat, suurempia ja pienempiä puita kasvavat, viheriöitsevät saaret eivät ainoastaan luoneet mitä miellyttävämpää vaihettelevaisuutta, mutta tarjosivat myös turvaa ja suojaa näillä vesillä vehkeilevälle voimalle, jolla täältä oli tilaisuus lukemattomiin väijymisiin, piilottelemisiin ja hyökkäyksiin. Venheestä nähtiin, miten useita kasakkaparvia käveli ympäri rautoja, joka todisti, että vihollinen oli varoillaan, peläten Rothin ja hänen kumppaninsa tekevän taas jonkun kepposen. Väliin ampuivat kasakat muutamia laukauksia venettä kohden, mutta he aina kulkivat niin kaukana rannasta, ett'ei pyssyt kantaneet heidän luoksensa, vaan kuulat putoilivat veteen. Näitä turhia yrityksiä tervehtivät venheessä olijat naurun rähätyksellä ja hattujen huiskuttamisella, väliin myös laukauksella takaisin, jolla oli yhtä vahingoittamaton vaikutus kuin vihollisenkin kuulilla.

Kolmantena päivänä Pihlajavedeltä lähdettyä tavattiin eräs venhe, jota huudettiin luokse, että saataisiin tietää uutisia. Sen perämies kertoi, että Roth muutamia päiviä sitten oli valloittanut suuren leipä- ja jauhokuormaston ja toisen 73 hevoskuormaa suuruisen Orivedeltä tulevan kuormaston. Viimeksi mainittua suojelemassa ollut majuri, nuorempi upseeri ja 19 miestä, oli hän osiksi vanginnut, osiksi tappanut; saman oli hän tehnyt vesillä eräälle toiselle upseerille soutajineen. Muutamia päiviä senjälkeen otti hän erään suuren venäläisen aluksen, johon oli lastattu 500 kulia jauhoja. Rajevskin asema tuli yhä tuskallisemmaksi, hän oli melkein ilman ruokavaroja, ilman määräyksiä ylemmistä paikoin, ilman yhteyttä muiden joukkojen kanssa, niin ett'ei ensinkään tietänyt siitä, mitä heillä tapahtui. Jos Ruotsin ylipäällikössä olisi ollut vähänkin päättäväisyyttä, olisi Rajevski joukkoneen ollut perin pohjin hukassa. Turhaan ilmoitti Roth tästä seikasta ja kehoitti hyökkäykseen vihollista vastaan. Pelkurimainen Klingspor ei kuunnellut näitä, vaan jäi samallaiseksi alusta loppuun asti.

Neljännen päivän aamuna Pihlajavedeltä, lähdettyä, kun oltiin noin neljä peninkulmaa Kurusta, kuultiin etelästä päin vilkasta kiväärinpauketta, josta Ranck päätti, että siellä kahakoittiin vihollisen kanssa. Hän kiiruhti matkaa ja purjeen sekä airojen avulla kiitikin venhe aika vauhtia. Noin puolen tunnin kulkemisen perästä huomattiin nuo mustat linjat aluksiksi, jotka olivat kiivaassa taistelussa. Liput näyttivät, että ne olivat suomalaisia ja venäläisiä, jotka tässä taistelivat toisiansa vastaan, ja Ranck otaksui, että hänen ystävänsä Roth taas oli vihollisen jäljillä ja toimittamassa uutta, loistavaa urotyötä. Ranck kiirehti soutajiaan, sillä hän hehkui innosta, saada ottaa osaa taisteluun. Hän antoi hinata Ruotsin lipun mastonhuippuun. Kiväärit ja välkkyvät aseet olivat valmiit ja Ranck ohjasi venheensä täydessä vauhdissa erästä yksimastoista vihollisen alusta vastaan, jonka syvässä oleva runko näytti, että se oli täyteen lastattu kuormastoalus.

Ranckin ja hänen miestensä oli helppo hypätä tuon matalan laidan yli vihollisen laivan kannelle, varsinkin kuin siellä oltiin kokonaan säikähtyneinä. Ainoastaan muutamat kasakat koettivat piikeillänsä työntää takaisin tunkeuvia, mutta suurempi osa miehistöstä, äkillisen pelvon valtaamina, pakkautuivat yhteen läjään vastakkaiselle puolelle, koettivat hypätä venheesen ja paeta lähimmäiselle rannalle. Ranck ja hänen miehensä ampuivat noita onnettomia joukottain ja pian oli alus heidän vallassansa sekä jälellä oleva miehistö ajettu kannen alle. Ruotsin lippu nostettiin ja oli todistajana Ranckin voitosta. Samaan aikaan olivat suomalaiset venheet anastaneet kaikki muut vihollisten kuormastoalukset ja venheet, niin että heidän voittonsa oli täydellinen. Voittohuutoja kaikui ympäristöllä ja melkein tyynellä vedenpinnalla näkyi tuossa sellainen elon ja merkillisyyden kuva, että sitä mielihyvällä katseli.

Kun Ranck juuri oli tarkastamassa saalista ja vankeja, tuli eräs venhe aluksen sivulle ja kohta senjälkeen näkyi pyöreä, pienenläntä mies astuvan laidan yli kannelle. Punaset posket, lystikäs hymyily suun ympärillä, pönähkä maha, hyväluontoisesti tirrottavat pienet silmät eivät olleet kenenkään vähemmän henkilön kuin itse "amiraali" Rothin, jonka Ranck heti tunsi ja jota hän ilosta huudahtaen ja avoimin sylin kiiruhti ystävällisesti ottamaan vastaan.

Roth tirritti kummastuneena vieraasen upseeriin, jolle hän teki kunnian-osoituksen, tuntematta vanhaa tuttavaansa. Ranck nauroi.

"Mitä! ettekö tunne enää minua, oletteko unhottaneet entisen ystävänne ja aseveljenne?" huudahti hän. "Onko nimi Ranck kokonaan unhottunut mielestänne, eli olenko näöltäni niin muuttunut, ett'ette tunne enää kuka minä olen, vaan seisotte ja katselette minua suu selällään ja silmät tirrallaan?"

"Kah, todellakin se olette te, jonka minä luulin jo olevan sekä kuollut että haudattu", huusi Roth ja vastasi Ranckin ystävälliseen tervehdykseen. "Missä herran nimessä te olette olleet? Huomaan, ett'ette ole olleet työtönnä, sillä olette vaihtaneet korpraalin univormun upseerin poletteihin, jonkatähden en teitä heti tuntenutkaan. No, olkaa sydämellisesti tervetullut, herra upseeri. Te varmaan otitte tämän venäläisten suurimman aluksen?"

"Aivan niin, herra amiraali ", vastasi Ranck, "en kumminkaan yksin, vaan Ojan Paavon ja kolmen muun ripeän miehen avulla. Olin juuri etsimässä teitä yksityisten asiain tähden, kun kuulin kiväärin pauketta ja tulin parhaasen aikaan, että sain minäkin osani taistelusta. Koko kahakka oli vaan leikin tekoa ja täytyy suoraan tunnustaa, että venäläiset tappelevat paljon paremmin maalla kuin muutamaa jalkaa syvällä vedellä."

"Te olette aivan kun ennen, mutta huolimatta siitä ei teidän urotyötänne unhoteta", vastasi Roth. "Jos olisin kuningas, niin sanoisin teille: saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Nyt voin ainoastaan sanoa kiitoksen hyvästä avusta ja kutsua teitä maalle, jossa minulla on tarjota teille hyvä aamiainen ja jossa saamme puhella enemmän keskenämme. Tämän kuormaston nappaaminen tekee varmaan Rajevskille suuremman vahingon, kuin jos olisi menettänyt kokonaisen tappelun, sillä hänen täytyy luopua nykyisistä paikoistansa ja vetäytyä Hämeenlinnaan."

Ranck katseli kummastuksella tuota vaatimatonta miestä, joka, älykkäästi käyden tuota pientä sotaansa, oli saattanut kokonaisen sotajoukon mitä tukalampaan asemaan, tuottanut Rajevskille enemmän surua ja pannut hänen sotajoukkonsa täällä suurempaan vaaraan, kuin Klingspor ja kaikki hänen yrityksensä tähän asti ja vastedeskin.

Ystävykset menivät "amiraalin" venheesen ja nousivat vasemmalle rannalle, johon vapaajoukko Spofin johdolla oli asettanut leirinsä. Täällä oli koolla noin 1,500 miestä, suurimmaksi osaksi talonpoikia, joilla parhaasta päästä oli aseina vanhoja pyssyjä, nuijia viikatteita ja heinähankoja. Tällä aivan harjoittamattomalla miehistöllä olivat Roth ja hänen kumppaninsa Spof voittaneet lukemattomia voittoja, hävittäneet, polttaneet ja ryöstäneet vihollisen varastoja ja kuormastoja, häirinneet venäläisiä takaapäin, sivuilla ja kokonaan katkaisseet heidän keskenäisen yhteytensä. Roth oli herättänyt joukossaan samallaisen sankarihengen ja isänmaan rakkauden, kuin hänellä itselläänkin oli. Nyt saadusta voitosta iloittiin koko leirissä sanomattomalla riemulla. He syleilivät toisiansa ja ilmoittivat ilonsa jos jollakin tavoin. Spof tervehti ensimäiseksi kumppaneitaan. Hän oli pitkä, laihanpuolinen mies ja noin 40 vuoden vanha. Hänen parrakkaista kasvoistansa säteili pari suurta mustaa silmää, jotka ilmaisivat miehuutta ja päättäväisyyttä. Hänellä oli oikein pulska sotilaan vartalo. Varmaa on, että useita sellaisia alempi-arvoisia miehiä, kuin Roth ja Spof, löytyi Suomen sotajoukossa, vaikk'eivät saaneet tilaisuutta näyttää ja ilmaista itseänsä, vaan nukkuivat, veltostuivat, sekoittuivat joukkoon ja tulivat samallaisiksi tyhjäntoimittajiksi kuin kumppaninsakin. Heillä ei ollut mitään ylenemisen toivoa, jonkatähden useat kävivät alakuloisiksi. Heidän nimensä jätettiin unhotuksiin ja kiittämättömyyteen, sen sijaan että heitä olisi pitänyt elähyttää toivolla ja vakuutuksella, ett'ei heidänkään uhraustansa kuninkaan ja isänmaan edestä unhotettaisi historiassa, tuossa todellisen kunnian temppelissä, vaikka se jäisikin muitta palkinnoitta.

Kun aamiainen oli syöty, jossa Spof myös oli osallisena, ja Ranck oli jäänyt kahdenkesken isäntänsä kanssa, kertoi hän Rothille matkansa tarkoituksen ja kuninkaalle antamansa lupauksen.

"Koko toivoni riippuu teihin", lopetti Ranck, "ja jos ette auta minua toimittamaan jotakin oikein seikkailumaista sankarityötä, niin ei kuningas luultavasti koskaan täytä minun pyyntöäni. Se koskee kokonaan minun yksityistä asiaani, mutta on niin tärkeä, että koko elämäni onni ja suloisuus riippuvat siitä."

"Hm! jos asiat ovat sillä kannalla, niin miettikäämme, mitä voisimme tehdä", vastasi Roth. "Sellaisten kepposten tekeminen, joita olen tähän asti toimitellut, ei riitä teidän tarkoitukseenne. Kumminkin olen niin hyvin itse kuin joukkonikin teidän käytettävänänne ja käskettävänänne, sillä, jos jotain saamme toimitetuksi, on se tapahtuva teidän nimessänne, jos teille siitä on tuleva jotakin hyötyä. Olen iloinen nähdessäni teidän luonani ja yhtä iloisena näen teidän arvonne kohonneen, olkaa siitä vakuutettu. Älkää olko epätoivoisena, sillä sodassa aina sattuu arvaamattomia seikkoja ja onni on rohkean kumppanina."

Vilpittömällä ilolla otti Ranck vastaan vääpelin lupauksen ja samana päivänä esitettiin sankarimme vapaajoukon miehille, jotka tervehtivät häntä kaikuvilla riemuhuudoilla. Muutamat Ranckin johtamat onnistuneet hyökkäykset vihollisten vartioita vastaan saavuttivat hänelle joukkojen luottamuksen. Viimeisen kuormaston menettäminen pani Rajevskin sellaiseen epätoivoiseen asemaan, että hän oli pakoitettu kutsumaan kokoon etevimmät päällikkökunnasta, kuullaksensa heidän neuvojansa. Kokous pidettiin Alavuudella. Yksimielisesti päätettiin palautua Hämeenlinnaan. Tuo alhainen vääpeli oli voittanut venäläisen kenraalin ja läksyttänyt ruotsalaista sotamarskia, joka sitä ei ollut käsittävinään. Roth vetäysi vapaajoukkoneen aina Harjuun asti ja Spof laivastollaan vartioitsi läheisiä järviä.

Eräänä päivänä meni Ranck noin 70 miehen kanssa oikealle rannalle tarkastelemaan vihollisen liikkeitä, kun varmuudella tiedettiin, että venäläiset varustausivat lähtemään matkalle. Puolenpäivän aikana odotti joukko metsässä erään mäen rinnassa lähellä maantietä, kuin kiiruussa huomattiin tulevan useita vaunuja, vahvan kasakkajoukon saattamana. Ranck komensi heti lähtöön, lähetti osan joukostansa vastakkaiselle suunnalle sulkemaan tietä ja hyökkäsi itse jälellä olevien etunenässä vihollisen päälle. Ranck huomasi, että toisesta vaunusta rivissä hyppäsi ulos nuori mies ja jakoi käskyjä kovalla äänellänsä. Hän oli puettu kenraalin univormuun ja hänen rinnoillansa kiilteli useita kunniamerkkejä. Hänen miehuutensa ja kuolemaa-pelkäämättömyytensä vaikutti sähkön tavoin hänen joukkoonsa. Kasakit taistelivat tavattomalla urhoollisuudella ja Ranckin täytyi vetäytyä takaisin. Niin pian kuin tie oli vapaa, jatkoi matkue kulkuansa. Ell'ei Ranck olisi jakanut joukkoansa, vaan hyökännyt koko joukollaan, niin olisi taistelu saanut toisellaisen lopun. Haavoitetuilta venäläisiltä, jotka joutuivat Ranckin käsiin, saatiin tietää, että tuo onnellisesti pakoon päässyt kenraali ei ollut mikään vähempi henkilö, kuin nuori kenraali-luutnantti kreivi Kamenski, joka meni päästämään Rajevskia päällikkyydestä ja ottamaan itse pohjoisläntisessä ja keski Suomessa olevien vihollisjoukkojen päällikkyyttä. Kamenskin kahtena edellisenä vuonna Preussin sodassa tekemät loistavat urotyöt olivat hankkineet hänelle hyvin ansaitun maineen. Tultuansa sotajoukkoon vapautti hän heti Rajevskin suurista murheistansa. Mutta Rothin lakkaamattomat hyökkäykset pakoittivat hänen kuitenkin vetäymään kahdessa kolonnassa takaisin Hämeenlinnaan. Tätä peräytymistä koetteli hän peittää siten, että oli teettävinään hyökkäysliikkeitä evesti Wlastoffilla Saarijärvelle ja evesti Sabanejeffillä Orivedelle ja onnistuikin siten pitämään Klingsporin työttömänä kuin myös asettamaan Rothin hyvin tukalaan asemaan, kun tämä ei voinut kau'emmin turvautua sotajoukkoon.

"Meidän täytyy — ikävä kyllä — jättää ryöstöasemamme ja vetäytyä takaisin sotajoukkoon", lausui Roth surullisella äänellä Ranckille, joka oli hänen seurassansa. "Sabanejeffin suurempi voima ahdistaa meitä joka puolelta ja selvästi näkyy, että meidän hyvät päivämme ovat loppuneet. Mutta sitä ennen on meidän tehtävä se loistava urotyö, jota te niin suuresti olette ikävöineet. Kau'an mietittyäni on vihdoinkin päähäni pöllähtänyt hyvä aate."

Ranck, joka kättänsä vastaan nojautuneena ja hyvin alakuloisena ajatteli kuninkaalle täyttämätöntä lupaustansa, katsoi näitä sanoja kuullessaan äkkiä ylös ja loi kysyvän silmäyksensä Rothin kasvoihin.

"Antakaa minunkin kuulla suunnitelmanne", lausui hän. "Minun on jo aika toimia ja olen valmis mihin seikkailuun tahansa."

"Meidän pitää hyökätä ja valloittaa Tampere viholliselta", vastasi Roth totisena ja vakavana, joka sai Ranckin silmät säteilemään.

"Oivallinen aate, jos se vaan olisi mahdollinen", lausui Ranck. "Tampereella on vahva puolustusväki ja luultavasti on sen komentaja varoillaan."

"Oletteko jo menettäneet itseenneluottamuksen ja pidättekö asian mahdottomana, niin älkäämme puhuko siitä enää", lausui Roth myhäillen. "Mutta muuten sanon teille, että tiedustelijaini kautta olen saanut varman tiedon, että Tampereen miehistönä ei ole enempää kuin tuhat miestä, että evesti Froloff on siellä komentajana, ja hän on vanha ruutiukko, joka juo paloviinaa aamusta iltaan ja makaa öillä kuin tukki. Neljällä sadalla joukostamme valitulla otamme Tampereen yhtä helposti kuin jos ottaisimme näppeen nuuskua. Siellä kau'emmin oleminen on meille aivan mahdoton, sillä Kamenski on kintereissämme. Mutta kun vaan olemme neljäkymmentä-kahdeksan tuntia kaupungin herroina, niin olette täyttäneet kuninkaalle antamanne lupauksen ja siten on tarkoitus voitettu. Että aivan vihollisen nenän edessä anastaa häneltä linnoitetun kaupungin, on sellainen urotyö, että minun mielestäni sotamarskin sauva pitäisi olla teidän palkintonne siitä."

Ranck ojensi vääpelille kätensä.

"Te olette uskollinen ystävä, joka rohkealla ehdotuksellanne tarkoitatte ainoastaan minun onneani", lausui hän. "Jumalan nimessä koetelkaamme, minä en siinä säästä enemmän henkeäni kuin vertanikaan. Milloin teemme koetuksen?"

"Jo aamulla pitää meidän lähteä liikkeelle, päästäksemme yön tullessa sinne, ja silloin alkaa hyökkäyksemme", vastasi Roth. "Meidän pienet aluksemme eivät kannata muuta kuin noin 400 miestä tavaroineen tarpeineen. Niinpian kuin kaupunki on vallassamme, lähetämme heti siitä tiedon sotajoukon päällikölle ja pyydämme apua. Klingsporin nimi ja maine ovat takauksena, ett'ei sieltä apua tule, mutta teidän urotyönne tulee tunnetuksi ja ilmoitetuksi kuninkaalle."

Heti tehtiin valmistukset tuota rohkeata yritystä varten ja Spof keräsi kaikki kelpaavat alukset, joilla joukko oli kuletettava. Seuraavana aamuna oli kaikki valmisna ja lähdettiin kulkemaan oikeanpuolista rantaa, jossa labyrinttimaiset metsittyneet saaret sulkivat rannalta näköalan ja estivät siten huomaamasta noita piiloteitä kulkevia aluksia. Koko matka oli niin tarkasti mietitty ja tehtiin niin varovasti ja viisaasti, että kuin pimeän tultua laivasto joutui rannalle noin neljännes peninkulmaa Tampereelta, niin ei kenkään ollut huomannut sitä, eikä kaupungin komentajalla ollut pienintäkään aavistusta uhkaavasta vaarasta, vaan tapansa mukaan joi hän itsensä humalaan ja nukkui sen jälkeen kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa.

Seisahduttiin lähelle rantaa siksi kuin pimeys täydelleen peitti seudut. Rothin suunnitelman mukaan jaettiin joukot kahteen osaan, joista yhden piti hyökätä maan puolelta Ranckin johdolla ja toisen Rothin johdolla järven puolelta. Kun molemmat osastot olivat paikoillaan, niin oli raketilla annettava merkki hyökkäyksen alkamiseen yht'aikaa. Kaikki seikkailussa osalliset olivat hyvin innostuneet sen onnellisesta päättymisestä, joka oli loistavalla tavalla lopettava ne muistorikkaat urotyöt, joita nämä miehet olivat tehneet.

Tampereen ympärillä oleva linnoitus oli hyvin alkuperäistä laatua, pääasiallisesti maavalleja. Järven puolella oli muutamia vähäpätöisiä kivivarustuksia. Vihollinen ei ollut juuri pitänyt huolta tämän tärkeän paikan linnoittamisesta. Luottaen siellä olevaan sotajoukkoon ja nähden miten maan puolustajat lakkaamatta vetäysivät takaisin, luultiin oltavan täydessä turvassa hyökkäyksiä vastaan, eikä löytyvän mitään peljättävää.

Mutta siinä petyttiin.

Ranck tuli ensin joukkoinensa määrätylle paikallensa. Kuu, joka nyt alkoi kolmatta neljännystänsä, kohosi läheisen metsän takaa. Taivas oli tähtikirkas ja vieno koillistuuli puhalsi. Suomalaiset olivat aivan huomaamatta tulleet eteläisen vallin juurelle. Helposti kuuli vahtien askeleet ja näki heidän kiiltävät aseensa välkkyvän. Suurella kärsimättömyydellä odotti Ranck sovittua merkkiä. Vihdoin kohosi raketti ilmaan ja yht'aikaa sen kanssa antoi Ranckikin käskyn hyökkäykseen. Joukkonsa etunenässä kiipesi hän vallille. Ranckin käsi oli vahdin kulkussa ennenkuin se ennätti virkata mitään. Koko kaupunki oli vaipunut syvimpään uneen. Torilla yhdistyivät molemmat osastot toisiinsa. Roth oli miehineen tunkeutunut kaupunkiin järven puolelta yhtä helposti. Mentiin kasarmiin, rynnättiin huoneihin, anastettiin aseet ja tehtiin upseerit ja sotamiehet vangeiksi sänkyissään. Ei mitään linnoitettua kaupunkia ole koskaan niin helpolla valloitettu. Ei veren tilkkaa ollut vuotanut, ja kuin aamu valkeni, näkivät hämmästyneet ja kummastuneet asukkaat Ruotsin lipun liehuvan linnoituksesta. Tulevan koston pelvosta eivät asukkaat vapaasti uskaltaneet näyttää iloansa. He pysyivät piilossa ja sulkeutuivat huoneihinsa. Hekin pitivät varmana, että suomalaisten valta pian oli loppuva, sillä Kamenski, tapauksesta tiedon saatuaan, oli varmaan lähettävä joukkoja valloittamaan kaupunkia takaisin.

Ennenkuin aamu-aurinko nousi olivat kaikki vihollisten varastot ja säiliöt kaupungissa poltetut. Ne aseet, joita ei voitu kulettaa mukana eli muuten käyttää, heitettiin järveen, vallilla olevat kanuunat kiilattiin umpeen ja siten tehtiin viholliselle useampien miljoonien ruplien vahinko. Heti kaupungin valloitettua lähetettiin Paavo sanansaattajana kenraali Adlercreutzin luokse ilmoittamaan hänelle asian onnistumisesta. Ranck lähetti seuraavan kirjeen:

Herra kenraali!

Rothin vapaajoukko on minun johdollani onnistunut hyökkäämään ja valloittamaan Tampereen kaupungin ja linnoituksen. Voittomme on täydellinen. Kaikki vihollisen varastot ovat poltetut; ruudit, ampumavarat ja aseet hävitetyt. Jos tahdotte lähettää meille apua, niin pidämme neljäkymmentä kahdeksan tuntia kaupungin vallassamme. Kamenski on Orivedellä ja me odotamme joka hetki hänen joukkojensa hyökkäystä. Peräytymistämme varten meillä on vaan vähäinen luku pieniä venheitä ja emme sentähden voi kau'an olla asemassamme.

Tampereen asukkaat osoittavat suurta ystävällisyyttä. Vääpeli Roth ja alaupseeri Spof ovat tässä tilaisuudessa esittäneet uusia näytteitä uutteruudestaan ja urhoollisuudestaan. Miehistö ilman eroituksetta on näyttäytynyt kelpo sotilaina ja arvokkaina isänmaan poikina.

Kustaa Ranck. Luutnantti Porin rykmentissä.

Kun Adlercreutz sai tämän ilmoituksen, ei hän aluksi rohjennut uskoakkaan sen sisältöä. Mutta Ojan Paavon suullinen kertomus poisti kohta kaikki epäilykset. Tämä urotyö oli aivan rohkean kenraalin mielen mukainen ja hän kummasteli sitä. Heti lähetti hän Ranckin kirjeen kuninkaalle ja liitti siihen kauniimpia kiitossanoja. Kustaa Adolf itse kummastui suuresti, ja vaikka tuo ahdasmielinen kuningas ei kyllin voinut käsittääkään, mitä nämä sankarit niin pienillä varustuksilla olivat aikoihin saaneet, piti hän kumminkin Tampereen valloittamisen erinomaisempana urotyönä ja mumisi itseksensä:

"Hän on täyttänyt lupauksensa ja minä myönnän sen armon, jota hän niin hartaasti rukoili."

Aivan luonnollista oli, ett'ei Ranck saanut mitään apua. Wenäjän sotaväen asema Tampereen lähellä, Klingsporin päättämättömyys ja toimintakyvyn puute vaikuttivat, että leirissä oltiin tavallisessa levossa ja annettiin Ranckin ja hänen asekumppaninsa hoitaa itseänsä niin hyvin kuin voivat.

Varhain samana aamuna, kuin ruotsalainen vapaajoukko valloitti kaupungin, meni Ranck komentajan evesti Froloffin luokse, kun se juuri, hieroen silmiänsä, huusi palvelijansa tuomaan tavallista aamupaukkuansa, joka oli suuri viinakolpakko.

Vanhan palvelijan sijasta astui Ranck täydessä univormussaan hänen sänkkynsä luokse ja tervehti hymyillen evestiä: "hyvää huomenta, herra komentaja."

Froloff nousi istuallensa sänkyssä ja katsoi Ranckiin suu seljällään ja silmät hurjasti tirrottaen.

"Kaikkien pyhimysten ynnä suurien ja pienien paholaisten nimessä kysyn teiltä, mitä tämä merkitsee?" huudahti evesti ja hänen harmaat viiksensä kohosivat pystyyn niinkuin ärsytetyn villisian harjakset.

"Että te, herra komentaja, samoinkuin kaupungin puolustusväkikin olette minun vankini", vastasi Ranck, "sillä sill'aikaa, kuin te kylliksi uinahditte, olemme me, teidän ystävänne, valvoneet ja valloittaneet teiltä Tampereen."

Komentajan viikset painuivat alas siinä silmänräpäyksessä ja hänen pystyisen nenänsä mansikkamainen väri muuttui aivan liituvalkeaksi.

"Onko se mahdollista!" huusi hän. "Sitte on loppu Gregorius Froloffin kanssa ja Siperia tulee uudeksi kodikseni. Jumala varjele tsaaria, kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Miekkani on tuolla nurkassa. Ottakaa se, herra upseeri, ja ukko Froloff on vankinne." — — —

Mitä Kamenskin luultiin tekevän, tapahtuikin. Kolmantena päivänä kaupungin valloittamisen jälkeen kertoi tiedustelija, että suuri joukko venäläistä sotaväkeä, varustettuna piiritystykistöllä, oli tulossa Tampereelle ja että vihollinen oli odotettavissa tuossa tuokiossa. Sentähden päätettiin jättää kaupunki, oltua siellä herroina viisikymmentä kaksi tuntia. Suuri vahinko oli kumminkin viholliselle tehty polttamalla heidän varastonsa, ja siihen saatiin tyytyä. Kun lähestyvien venäläisten etujoukot alkoivat näkyä, oli koko vapaajoukko venheissä, menettämättä ainoatakaan miestä. Kun Ranck oli omin käsin vetänyt alas ruotsalaisen liehuvan lipun, läksi hän viimeisenä kaupungista. Hurraahuutojen kaikuessa ja kiväärien paukkuessa eteni pieni laivasto rannasta ja saapui leiripaikkaansa ilman esteitä. Täällä hajoitti Roth miehensä ja kiitti näitä urhoollisia, joiden avulla hän oli tehnyt monta loistavaa urotyötä. Avutta ja turvatta Suomen sotajoukolta ja kaikilta puolilta Sabanejeffin joukkojen uhkaamana, täytyi hänen surullisella sydämellä hyljätä ryöstötoimensa ja koettaa pyrkiä taas siihen sotajoukkoon, josta hän oli lähtenyt. Jos Roth olisi voinut jatkaa Kamenskin takapuolen ja sivujen häiritsemistä ja väliin anastaa eli hävittää hänen kuormastojansa, niinkuin oli Rajevskille tehnyt, niin yhtä vähän edellinen kuin jälkimäinenkään olisi voinut oleksia niillä seuduin.

Eron hetki oli käsissä. Vapaajoukon miesten silmistä virtasi kyyneliä, sillä jokainen huomasi, että kun Rothinmoinen mies kerran vetäysi takaisin, niin silloin oli vähän, josko enää ollenkaan toivoa isänmaan pelastamisesta. Yhteinen huuto: eläköön Suomi! eläköön urhoollinen johtajamme! kaikui eron hetkellä, jonka jälkeen he pienissä joukoissa metsien halki vetäysivät kotiseuduillensa, kertoaksensa ystävillensä ja maanmiehillensä kaikista niistä taisteluista, joita olivat taistelleet "amiraali" Rothin ja hänen asekumppaninsa "kenraali" Spofin johdolla. Meidän tietääksemme ei kumpanenkaan näistä uroista saanut minkäänlaista palkintoa niistä töistään, joita olivat tehneet kuninkaalle ja isänmaalle. Heidän nimensä on kumminkin historia säilyttänyt ja siinä kunniantemppelissä ynnä lauluissa ja tarinoissa tulee heidän nimensä ainiaan säilymään seurattavana esimerkkinä tuleville sukupolville. Suurella vaaralla onnistuivat Ranck ja hänen molemmat ystävänsä Roth ja Ojan Paavo välttämään kasakkien kynsiä ja vihdoinkin pääsemään leiriin. Adlercreutz, von Döbeln, Eek ja vanha Koiskinen ottivat avoimin sylin vastaan palaavia sankaria. Järjestettyjen joukkojen rintamassa kiitti Adlercreutz heitä niistä palveluksista, joita olivat tehneet isänmaalle, ja siitä kunniasta ja arvosta, jonka olivat hankkineet Suomen nimelle. "Tässä on teille kirje, jonka eilen sain postissa Ahvenanmaalta", lausui kenraali ja antoi Ranckille kuninkaallisella sinetillä varustetun kirjeen. "Toivon, että se sisältää teille erittäin hyviä uutisia."

Ranck aavisti kirjoituksen sisällön ja tuli kuolonkalpeaksi. Tämä kuori sisälsi hänen elämänsä onnen eli onnettomuuden. Hänen vapisevat kätensä eivät tohtineet murtaa sinettiä. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja avasi sen vasta sitten, kuin saapui omaan telttaansa ja jäi yksin. Hän luki tuon kuninkaallisen kirjoituksen useat kerrat perätysten. Hänen otsastaan valuivat suuret hikipisarat ja hänen kasvonsa muuttuivat väliin punaisiksi väliin kalpeiksi. Hän oli saavuttanut pyrintöjensä tarkoituksen. Verellänsä oli hän ostanut kunniansa ja maanpakolaisen siteet eivät kiinnittäneet enää häntä. Nyt hän voi, milloin tahtoi, taas ottaa oikean nimensä ja sillä nimellä palvella ja kuulua siihen sotajoukkoon, jonka kaunistuksena hän oli.

"En ole enää kunniaton, ylönkatsottu!" huudahti hän silmät kyynelissä ja kädet ristissä. "Nyt voin ilmoittautua ja näyttäytyä pää pystyssä Tiaiselle ja Hannalle. Nyt voin, pelkäämättä häpeällisiä rukkasia, pyytää tuota herttaista naista puolisokseni. Rakkaus viekotteli minun poistumaan kunnian ja arvon tieltä, rakkaus on uudelleen sovittava minua elämän kanssa ja saava minun unhottamaan elämäni synkät puolet ja kovat koettelemukset."

Teltan ovi avautui ja vanhan Koiskisen kunnioitettava vartalo näkyi siinä. Hän katsoi Ranckiin kysyvällä katseella.

"Kun viimeksi erosimme, sanoitte olevan itsellänne jonkun tarkoituksen saavutettavana, josta koko elämänne suloisuus ja onni riippui", lausui veteraani. "Sallikaa minun kysyä, oletteko saavuttaneet sen eli oletteko tulleet taistelutantereella etsimään kuolemaanne?"

"Sotia ja taistella isänmaan edestä tahdon edeskin päin samoinkuin tähänkin asti", vastasi Ranck liikutettuna, "mutta jos sallimus tahtoo säästää henkeäni, niin toivon eläväni omaksi ja rakkaiden ystävieni onneksi ja iloksi." Vanhuksen ruumis tärisi iloisesta liikutuksesta. Hän levitti kätensä ja ilohuudolla vaipui Ranck hänen rinnoillensa ja heidän kyynelensä sekoittuivat.

"Amen! tapahtukoon toivosi ja sanasi mukaan", lausui vanha Koiskinen. "Minä aavistan paljon, mutta en tahdo vielä kysyä sinulta. Ikkunasta näkemäni näky ei ollutkaan mikään petollinen kuva. Sydämmeni sanoi sen minulle ja tämä hetki todistaa, että se oli tosi."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää tämän murheenlaakson.

Tanskanmaa, joka kuten tiedämme oli Ruotsin kanssa sodassa ja riidassa, oli englantilaisten vuonna 1807 Kyöpenhaminaan tekemän ryöväysretken kautta menettänyt koko laivastonsa, paitsi linjalaivaa " prinssi Cristian Fredrikiä ", joka oli asetettu Norjaan, ja muutamia muita pienempiä laivoja. Britanialaiset valloittivat merellä, jo ennen sodan alkua, tanskalaisten ja norjalaisten omaisuutta noin 14 1/2 miljoonan riikintaalerin arvosta ja sittenkuin sota julistettiin olivat kaikki kauppalaivat myös laillisia voittosaaliita. Pienellä maalla ei ole kylliksi voimia olemaan jalomielinen, vaan täytyy seurata yleisiä tapoja ja menoja. Tanska oli pakoitettu ottamaan vahingon korvamisia ja ottikin sentähden takavarikkoon, vihollisuuksien alettua, kaiken rajainsa sisällä olevan englantilaisen omaisuuden, jonka arvo Britanian parlamenttiin ilmoitettiin nousevan yli 2 1/2 miljoonan riikintaalerin.

Itsensä puolustus myös pakoitti Tanskan hallitusta edistämään kaappausta ja Syyskuun 14 päivänä vuonna 1807 tulikin ulos asetus, jonka pääsisältö oli, että vapaalle laivalle on vapaa lastikin, mutta vihollisen laivalla kielletty tavara. Kun sitten sodan aikana tanskalais-norjalaiset kaapparit saavuttivat useita saaliita, niin täytyy tunnustaa, että kaapparitoimi tuotti Tanskalle paljon aineellisia etuja, mutta ei kuitenkaan pidä jättää huomaamatta, että sillä oli paljon pahentavaistakin vaikutusta. Näiden aseellisten hyökkäys turvattomien kimppuun ei ainoastaan vaikuttanut vahingollisesti mielialaan, vaan ne usein helposti ansaitut, suuret palkintorahat, jotka tavallisesti joutuivat raakojen veijarien, ja riettaiden ihmisien kynsiin, jotka harvoin ymmärsivät oikein käyttää niitä, vielä päälliseksi useimmiten tuottivat enemmän onnettomuutta kuin siunausta.

Suurin osa varustetuista kaappareista oli pieniä laivoja, usein ainoastaan avoimia venheitä ja miehitetyt tavallisesti harjoittamattomalla, turmeltuneella miehistöllä, joka oli kokonaan siveellisyyttä ja järjestystä vailla. Maalla oli poliisilla lakkaamaton tekeminen, pitäessänsä näitä laittomia joukkoja kurissa ja järjestyksessä, ja laivanpäälliköiden usein täytyi käyttää kovuutta pakottaessaan heitä merellä tottelemaan lakia.

Mutta oli myös muutamia kaapparia, jotka olivat varustetut sotalaivan tavoin, ja niistä tahdomme erittäin mainita kapteeni Kaspar Wulfsenin kuljettaman ja kapteeni Lindin varustaman 30 kanuunaisen korvetin Cort Adelerin, joka oli suurin tanskalaisista kaapparilaivoista. Kapteeni Wulfsen oli useissa tilaisuuksissa tehnyt itsensä kuuluisaksi miehuudesta ja rohkeudesta, hän anasti muun muassa erään englantilaisen tykkivenheen, ja kapteeni Lind ajoi takaisin suurella urhollisuudella vihollisten miehittämät venheet Helsingöörin sataman suussa. Itse englantilaiset suuresti kunnioittivat Cort Adeleria ja ruotsalaisten seassa oli Kaspar Wulfsen tunnettu vaaralliseksi pöpöksi, sillä hän oli yhtä urhoollinen kuin neuvokaskin, kun vaan oli kysymys jonkun saaliin kaappaamisesta.

Oli kaunis ilta loppupuolella Elokuuta 1808. Hiljainen länsituuli puhalsi lauhkeana ja suotuisana meren ylitse ja pani Itämeren pinnan helposti kohoilemaan. Muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli auringon kiiltävän kehän, ympäri, jonka vinoon lankeevat säteet kiiltävine purppurakimellyksineen valaisivat meren ja nuo hyvin hedelmälliset, uhkeita pyökkipuita kasvavat saaret, Langeland, Laaland ja Falsteri, jotka ovat Suuren Bältin eteläisessä suussa ja yhteensä kuvaavat taulun, joka on yhtä hurmaavan kaunis kuin suloisen lempeä katsella.

Melkein keskellä Bälttiä näkyy eräs laiva vienolle tuulelle levittävän valkoisia purjeitaan. Se on eräs sotalaiva, sillä seitsemäntoista mustaa, kiiltävää kanuunanpiippua pistää esille uhkaavan kitansa laivan sivulta. Tuo on rekatti, joka on malliksi kelpaava loistonsa, soreutensa ja vahvuutensa puolesta. Rekatti on nuoren, ihanan, viehättävän ja keimailevan naisen kaltainen, joka on täynnä suloutta ja kukoistusta. Linjalaiva sitä vastaan on parhaassa miehuuden ijässä olevan miehen kaltainen, vakavana ei sillä ole mitään höyrypäisen hyppäyksiä ansioluettelossaan, se tuntee voimansa ja toimii sen mukaan. Se on yhtä peljätty kuin kunnioitettukin. Sellainen kolmikansinen, jossa on 120 tulikulkkua pulskeassa vartalossaan ja muita uhkeita varustuksia, on sangen muhkea ja väkevä; aaltojen ja tuulen yhdistämä voima työntää sitä majesteetillisesti eteenpäin ja luo kuvan, joka osoittaa ihmisneron korkeinta kehittymistä laivan-rakennus alalla.

Bältissä huomaamamme rekatti on melkein paikallaan, niin hiljainen oli tuuli. Rekatin komantosillalla seisoi nuori upseeri ja katseli Bältin, sen saarien ja sinertävän meren tarjoomaa kaunista taulua. Siellä ja täällä pusauttivat kalat veteen leveitä kiemuroitaan ja keskenään ilmassa kiistelevät kalalokit antoivat kuulua rumaa huutoansa.

Se oli vanha tuttavamme Bellona, joka peilaili hoikkaa vartaloansa Bältin kirkkaassa vedessä. Eräs kadetti herätti vahtiupseerin unelmistaan, kun tuli ilmoittamaan hänelle: "että etukeulasta huomattiin eräs purjehtija suoraan tuulen päällä."

"Hyvä! kiipeä ylös, Lyell, ja katso kiikarilla mikä laiva se on", lausui upseeri kadetille.

Lyell kiiruhti ylös; kiikari riippui nauhasta hänen selkänsä yli. Hän asettui istumaan, pani kiikarin silmiensä eteen ja huomasikin tuon nähdyn purjehtijan. Se oli kolmimastoinen, joka hyvällä pohjaisella tuulella laski etelään päin Bältin lävitse. Ei vielä näkynyt muuta kuin mastot ja purjeet, sillä itse runkoa ei vielä voinut eroittaa, niin ett'ei Lyell voinut nähdä, jos purjehtija oli sota-alus, mutta purjeiden asemasta ja muodosta voi sen siksi ottaa.

Pohjoinen tuuli ei ollut vielä saavuttanut Bellonaa ja sentähden sen purjeet vielä olivat löyhällä. Muutamia keveitä pilviä, jotka ajelehtivat pohjoisesta, vetäysivät auringon kehyksen eteen. Äkkiä puhalsi pohjoinen tuuli Bellonan purjeihin. Väki kutsuttiin kannelle manööveriin. Ahtimet miehitettiin ja hinattiin, raakapuut asetettiin aivan laitatuuleen ja kohta kiiti rekatti ylös salmeen päin.

Tuuli koveni ja nuo alussa pienet kiehkuraiset laineet pian kasvoivat ja tulivat yhä suuremmiksi. Se lisääntyi vähitellen vahvaksi prampurjetuuleksi ja Bellona lensi kohta 7 peninkulman vauhdilla tunnissa.

Äkkiä jätti Lyell paikkansa ja laskeusi alas, kannelle. Hän meni suoraan vahtiupseerin luokse.

"Huomaamamme purjehtija on sotalaiva", ilmoitti kadetti. "Olen selvään nähnyt sen kanuunat ja lukenut oikeanpuolisella sivulla kymmenen mustaa hammasta ja sentähden luulen sen olevan 20 kanuunaisen korvetin."

"Mene päällikön luokse ja ilmoita hänelle, mitä olet huomannut."

Gaubineau istui peräsalongissa ja pelasi lautapeliä pursserin kanssa. Vapaaehtoisten luutnantti istui myös pöydän ääressä ja katseli peliä. Gaubineau, jolla oli aina jano, joi väliin vieressänsä olevasta krogilasista, jota pahaa tapaa myös hänen vieraansakin suosivat ja jota näinä aikoina ahkerasti harjoitettiin meriväessä. Sen vallitsevan pahuuden on korkeampi sivistys, hienommat tavat ja parempi "ajan henki" nykyjään melkein kokonaan hävittänyt useampien kansallisuuksien sotalaivoista.

Päällikön salonki eli n.k. neuvottelusali oli yksinkertainen sekä huonekalujensa että muunkin puolesta. Neljä kappaletta mustaa, kiiltävää, 24-naulaista kanuunaa oli, kaksi kummankin puolisella laivan pituus-sivulla, arvokkaat koristukset sotalaivan päällikön kajuutassa. Kun rekatti oli varustettu sotaa varten eikä miksikään huvipurjehtijaksi, niin oli siinä kaikellainen ylöllinen komeus vältetty. Oikealla puolella oleva hytti oli päällikön makuuhuone ja samallainen vasemmalla puolella oli hänen kylpy ja pukuhuoneenansa, mutta ennen taistelua otettiin näiden hyttien seinät pois, samoinkuin neuvottelusalin ja tykkihuoneen välinen seinäkin, niin että ne tulivat yhdeksi huoneeksi.

"Te tahdotte, pursseri, minut kerrassaan räjäyttää, mutta se ei teille onnistu", lausui Gaubineau ja pudisteli nappeja leveässä kädessään, "Te pelaatte rohkeasti, mutta minä murran teidän sulkunne, pidätän teidät sitten pelistä ja voitan."

Gaubineaulla oli onni. Hän heitti sen heiton, jota juuri tarvitsikin. Gaubineau nauroi helotti ja oli parhaimmalla tuulella, Hän voitti pelin, tyhjensi krogilasinsa ja täytti uudelleen piippunsa.

"Minä olen tunnettu niinhyvin koti- kuin ulkomaillakin yhtä onnelliseksi kuin taitavaksikin laudan pelaajaksi", lausui kapteeni, "ja minä herätin vuonna 1786 suurta huomiota Marseillin klubissa, jossa sain vaatimuksen hyvin taitavalta laudanpelaajalta Markis de Trevorilta käydä hänen kanssansa pelaamaan viisikymmentä erää peräkkäin. Maksu oli 1,000 frankia pelistä. Minä hävesin kymmenen ja voitin neljäkymmentä ja sain siis 30,000 frankia. Minä heti valittiin klubin kunniajäseneksi. Ne voittamani 30,000 frankia lahjoitin hoitolaitoksen perustamiseksi merimiehille, joka teko tiettävästi herätti ranskalaisissa niin suurta ihastusta, että minua ei ainoastaan lähetystö tullut tervehtämään prefektin johdolla, joka antoi minulle Marseillin kunniaporvarin valtuuskirjan, vaan myös sittemmin laiva Ajaxille lähtiessäni siitä hotellista, jossa olin asunut, seurasivat minua haminaan melkein kaikki kaupungin asukkaat, joista kauneimmat, ylhäisimmät nuoret naiset kukittelivat minun tieni."

Vapaaehtoisten luutnantti siveli viiksiänsä, peittääksensä sitä epäilyksen hymyä, joka leikitteli hänen suunsa ympärillä; tämän hymyn huomattuaan pursseri vilkkaasti vakuutti kapteenin kertomuksen todeksi.

"Teidän pitää, pursseri, saada korvausta", lausui Gaubineau. "Siihen on teillä oikeus. Mitä on tekeillä?"

Viimeisen kysymyksen teki Gaubineau Lyellille, joka nyt astui salongiin.

"Purjehtija näkyy pohjoisesta päin", ilmoitti kadetti.

"Hyvä! Jos se on tanskalainen kauppalaiva, niin sanokaa vahtiupseerille, että hän menee sen luokse, ottaa sen saaliiksemme ja tutkii sen ohra- ja yrttisäkit, niinkuin Severin Norby muinoin teki lyybeckiläisille aluksille", vastasi Gaubineau, asetteli nappuloitansa uutta peliä varten ja sekoitti sitte itsellensä "kulauksen", joka oli yhtä punainen kuin aurinko ennen myrskyn puuskaa.

"Näkyvissä oleva laiva on luultavasti sotalaiva", lausui kadetti, "ja vahtiupseeri luulee, että se mahdollisesti voi olla kaapparilaiva Cort Adeler, jota olemme niin kau'an vainunneet."

Gaubineau ja hänen seuralaisensa kavahtivat kuin nuoli ylös paikoiltansa.

"Mitä sanotte?" huudahti Gaubineau. "Jos vahtiupseerin luulo on oikea, niin saa kaappari kokea miten Bellonan hampaat purevat, ja miekkani kärjellä liankin itselleni majurinvaltakirjan. Menkäämme, hyvät herrat, ylös kannelle."

Kun kapteeni tuli kannelle, oli purjehtija saapunut siksi näkyville, että selvästi voi eroittaa sen olevan sotalaivan. Gaubineau luki 15 kanuunansuuta sen oikealla puolella, siis sillä oli yhteensä 30 kanuunaa, jonka luvun hän tiesi Cort Adelerilla olevan. Kapteeni käski heti peittämään Bellonan tykistön siten, että jos laiva oli kaappari, se ei saisi huomata vihollisensa voimaa. Rekatin tykistön kanuunien suut sentähden hinattiin sisäpuolelle ja kanuunaluukut laskettiin alas. Samoin käytti Gaubineau myös toistakin juonta. Hän antoi nostaa tanskalaisen lipun ja viirin ja kohta näkikin suureksi iloksensa tanskalaisen lipun liehuvan muukalaisen laivan hankonenästä.

"Lyön vetoa koko suunnattoman suuren omaisuuteni, että tuo seikkailija on Kasper Wulfsen Cort Adelerineen ", lausui Gaubineau ensimäiselle luutnantille, joka myös oli tullut kannelle. "Valmistakaa laiva kahakkaa varten. Tuuli kääntyy paremmin luoteesen ja me kuljemme suoraan ylös Bälttiä."

"Ai ai!" kuului vastaus märssimiehistössä.

"Mitä meteliä ja riitaa on teillä siellä märssissä, olkaa varoillanne, ett'ette saa rangaistukseksi tunnin kaitapurjeharjoitusta. Hiljaa miehet ja heti paikalla! Te tunnette vanhan Gaubineaun, että hänen kanssansa ei ole leikittelemistä. Se mies antaa yhtähyvin hyvälle miehelle lasin krogia kuin lörpöttelijälle — selkään."

Tuo väsymätön lörpöttelijä Gaubineau, jonka kuvittelu oli niin vilkas, että hän itsekin uskoi niitä kertomuksia, joita hän ympärillensä levitteli, antoi käskyjä, jotka todistivat yhtä paljon nerokkaisuutta kuin suurta kokemustakin virassaan. Vilkkaasti ja pirteästi kuin sisilisko oli hän tarkastanut rekatin aina pohjasta kanteen asti ja tullut vakuutetuksi, että hänen käskynsä olivat oikein käsitetyt ja toimitetut. Sill'aikaa hän puhutteli ystävällisesti väkeä, kehoitti heitä olemaan levolliset ja miehuulliset, sillä jos laiva todellakin olisi tuo peljättävä kaappari, niin: "lapseni", sanoi hän, "te saatte kyllin tekemistä, jos tahdotte voittaa ja verhota kolmikielisen lippumme kunnialla."

Bellonan omituinen päällikkö oli tuskin ehtinyt kiertää jokapaikkaa täkillä kuin hän jo käski miehistölle antamaan ylimääräisen annoksen krogia ja hovimestarinsa asettamaan punssimaljan pikarien kanssa peräkannelle. Kapteenin kasvoilla näkyi synkkä alakuloisuus. Nuo pienet, ennen niin elävät ja tirkistelevät silmät katselivat surullisesti ympärinsä ja hän huokasi raskaasti. Ei yksikään hänen upseereistaan ollut ennen nähnyt häntä niin surullisena ja alakuloisena. Näin pikainen muutos tuon iloisen miehen olemuksessa herätti suurta huomiota ja hänen vanha ystävänsä, pursseri, ei voinut olla kysymättä, jos kapteeni oli kipeä.

"Olen terve sekä ruumiin että sielun puolesta", vastasi Gaubineau ja pyyhki hikipisaroita paljaalta pääkalloltaan. "Mutta ainoastaan synkkä alakuloisuus valtasi yht'äkkiä minun. Aavistus sanoo minulle, että Jean Alexis Felix Gaubineau ennen iltaa on ainaiseksi lakannut juomasta krogia, kertomasta historioitansa ja komentamasta kauniimpia rekattejamme. Eikös, niin Hasselberg?"

"Ei, seitsemän sadan miljoonan ylös ja alas käännetyn pienen ja suuren paholaisen kautta, siitä ei tule mitään, te ette kuole", huudahti pursseri koko vakuuttamiskykynsä kiihkolla. "Sen historian kanssa minä en tahdo mitään tekemistä. Te elätte vähintäin sadan vuoden vanhaksi, sen voin vannoa. Muistakaa suuria omaisuuksianne, monia alamaisianne ja kaikkia ystäviänne. Heittäkää hiiteen moiset ajatukset, sitä neuvoo vanha ystävänne."

Gaubineau hymyili, vaan hymy ei ollut tavallinen, iloinen, mutta melkein irvistelevä.

"Omaisuuttani ja ystäviäni minä tällä hetkellä juuri ajattelenkin", vastasi hän. "Tarttukaa lasiinne hyvät herrat, tehkää hyvin! Ennenkuin vielä hyökkäämme vihollisen kimppuun, tahdon laatia testamenttini. Ei ainoatakaan teistä, hyvät herrat, ole vanha Gaubineau unhottava. Jokaisen teistä pitää saada joku muisto minulta, ja jos en voi tehdä teitä rikkaiksi, niin teen kumminkin teidät varakkaiksi miehiksi."

Kapteeni tyhjensi lasinsa ja käski pursserin tuomaan tarpeelliset kirjoituskapineet. Kun pursseri tuli takaisin niiden kanssa, niin käski kapteeni hänen istumaan pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen viimeisen tahtonsa. Itse istui kapteeni lippukirstun päälle ja katseli yhäti ulos merelle, ikäänkuin tahtoisi ottaa ainaiseksi jäähyväiset noilta aalloilta, jotka olivat häntä lukemattomia vuosia kantaneet ja joiden kanssa koko hänen olentonsa näytti olevan yhdistettynä.

Upseerit ja lääkäri seisoivat ympärillä ja odottivat kärsimättömästä tuon naurullisen näytöksen loppua. Kapteenin kasvot ilmaisivat perinpohjaisesti miettivää ja kolkkoa vakaisuutta. Hymy tunkeusi lääkärin suun ympärille ja vapaaehtoisten luutnantti siveli pitkiä viiksiänsä. Gaubineau lopetti vihdoinkin äänettömyyden.

"Pursseri, oletteko valmis?" kysyi hän.

"Valmis, kapteeni!" kuului vastaus.

"Kirjoittakaa sitte näin":

' Kapteeni Jean Alexis Felix Gaubineaun testamentti.

Katsoen siihen hyväntahtoisuuteen, ystävyyteen ja luottamukseen, joka aina on vallinnut esimiesteni, kumppanieni, alamaisteni ja minun välilläni, olen viimeisenä tahtonani ja testamenttinani tahtonut määrätä jälelle jääneestä omaisuudestani sekä irtaimesta että kiinteimestä, niin tiluksistani kuin rahoistanikin seuraavalla tavalla ja alempana mainituille henkilöille lain mukaan jaettavaksi:

1:ksi. Koska ensi kerran katselin päivän valoa tuossa suuressa meri- ja tapuli-kaupungissa Gerlessä, tapaus jota Geflen kaupungin kaikkina aikoina pitäisi kiitollisuudella muistaman, niin testamenttaan usein mainitulle kaupungille Kalakokki korttelissa N:o 27 ja 28 olevat kaksi suurta kaksinkertaista kivikartanoani, joihin on perustettava löytölasten koti, sillä kuin itse olen heitetty maailmaan ikäänkuin harhateille joutunut lintu, olen aina säälinyt noita pieniä orpoja, jotka ovat hoidon ja kaiken hellemmän kohtelun puutteessa.

Sitä paitse lahjoitan sanottuun laitokseen 10,000 riikintaalerin suuruisen pääoman, mainitun laitoksen johtokunnan hoidettavaksi ja josta vuotuinen korko jaetaan palkintoina niille laitoksessa oleville naisille, jotka ovat osoittaneet sen ansaitsevansa.

2:ksi. Minun entiselle laivastopäällikölleni Englannin vara amiraali Sir Hugh Parkerille, jolla on Bathtähdistön suuri risti, testamenttaan sen hopeaisen huutotorven, jonka sain edusvalloilta ja jota toivon amiraalin y.m. vielä kau'an aikaa saavan käyttää huulillansa, kun hän komentaa taistelussa maansa vihollisia vastaan.

3:ksi. Kallis-arvoisen kirjastoni, jossa on useita tuhansia niteitä ja sisältää koti- ja ulkomaalaisten kirjailijain parhaimmat teokset ynnä sangen kallis-arvoisia käsikirjoituksia melkein kaikille kielille, lahjoitan Kuninkaalliselle sotalaivasto-seuralle Karlskroonassa, jonka kunniajäseneksi epäilemättä olisin tullut, jos Herramme olisi sallinut minun kau'emmin elää.

4:ksi. Olen aina suosinut vapaita mielipiteitä, vaikka sotilastoimeni on pakoittanut minun olemaan ankaran vanhalla olijan ja ylenvaltaisesti kohtelemaan kansaa, niin rakastan minä kumminkin sitä ja kunnioitan sen oikeuksia. Kaikki olemme ihmisiä, täynnä vikoja ja heikkouksia ja kerjäläinen sauvanensa tulee yhtä helposti autuaaksi kuin kuningas valtaistuimineen. Näyttääkseni teolla suosivani työmiehiä, testamenttaan Hällenääsin, suuren tehdas- ja maatilukseni, joka on Itägötlannissa, kaikille minun nykyisille työmiehilleni yhteisesti viljeltäväksi ja hoidettavaksi, pojalle aina isänsä jälkeen niin kau'aksi aikaa kuin maapallollamme ihmisiä asuu.

5:ksi. Minun kunniadiploomini saa kaunokirjallisuuden, historian ja muinaistieteen akatemia, univormuni Kuninkaallinen pukuhuone, suosikkipiippuni ja varastoni oikeata Latakian-tupakkaa Vennersborgin koulun rehtori, joka lähinnä minua itseäni on vahvin tupakan polttaja mitä olen tavannut.

6:ksi. Vanhalle ystävälleni, pursseri Josua Hasselbergille, testamenttaan kolme täydellistä ja rakennettua tilaa Wermlannissa ynnä loistotekoisen Kaarlo XII piplian, josta hän päivittäin lukekoon sen luvun, joka käsittelee vannomisen syntiä, ja toivon sydämellisesti, että hän pikemmittäin hylkää tuon ruman tavan. Kun hän rakastaa krogia enemmän kuin hyvää Jumalaa, niin lahjoitan hänelle koko varastoni itäintialaista rommia, mutta varoitan häntä liijemmästä nautinnosta, sillä alkkoholimyrkytys on muuten hänen viimeinen kohtalonsa.

7:ksi. Ensimäiselle luutnantilleni herra Hjalmar Anderssonnille, jonka runollinen kyky on usein minua huvittanut, testamenttaan Shakespearen, Mooren, Miltonin, Petrarcan Cervanten ja Voltairen teokset ynnä todellisen Cremonesari-viulun. Hän saa myös sapelini, jota olen käyttänyt niin monessa taistelussa ja jonka lappeesen on piirretty seuraavat sanat: älä konsana vedä minua ilman syytä, äläkä koskaan pistä minua takaisin kunniatta,

8:ksi. Vaikk'en koskaan ole missään taudissani luottanut lääkkeiden apuun, vaan aina antanut terveen luontoni parantua yksin, niin on minulla kumminkin suuri kunnioitus Aesculapon oppilaita kohtaan. Se on myönnettävä, että joku heistä on joskus onnistunut parantamaan yhden ihmisen, mutta sen sijaan on hän lähettänyt — kymmenen ijäisyyteen. Sellaista kutsutaan harjoittelemiseksi ja sillä on se hyvä puolensa, että kirstuntekijät ja sokurileivoksien myöjät saavat sen kautta toimeentulonsa, eikä maailmakaan tule lii'emmäksi asutuksi. Tohtori Eliasonille annan eläin- ja hyönteiskokoelmani, runsaan ja tavattoman kasvikokoelmani ja kokoelmani eläinten ja ihmisten luurankoja ynnä muinaislöytöjä.

9:ksi. Kuolemani jälkeen muutetaan muut tilukseni ja irtaimistoni rahaksi. Siitä omaisuudesta jaetaan kullekin upseereistani täällä, tohtorikin siihen luettuna, 50,000 riikintalaria ja joka miehelle laivaväessä märssikorpraalista aina touviukkoon asti 100 riikintalaria samaa rahaa. Jäännös pääomasta käytetään rahastoksi voimattomien merimiesten, heidän vaimojensa ja lastensa hyväksi, perustamalla meidän suurimpiin merikaupunkiloihin merimieskotia, niin että tällä kunniallisella, miehuullisella ja karaistulla suvulla, vaikka muuten huikentelevaisilla ja itsestänsä huolehtimattomilla miehillä olisi katto suojana ja iloinen koti tarjona, kuin he tulevat maalle. Muuten vaadin, että näille laitoksille annetaan nimeksi Gaubineaun merimies-koti, niin että ainakin yksi eli toinen pikihousu siunaisi minun muistoani!'

"Pursseri, onko tämä kaikki kirjoitettu?" kysyi Gaubineau kilistäen lasiaan upseeriensa kanssa, ja tyhjentäen sen.

"Kaikki on kirjoitettu!"

"Hyvä! kun nyt olen parhaan ymmärrykseni mukaan määräillyt omaisuudestani, tahdon vielä mainita hautaamisestani."

'Heti kuoltuani käskee kippari pari märssymiestä pesemään ruumistani ja ajamaan partani, sillä hienona "gentlemannina" tahdon tulla autuasten jahtimaille. Kun se on toimitettu, niin ommellaan ruumiini hienoon, valkoiseen purjeliinaan ja pannaan kaksi 26-naulaisen kanuunan kuulaa jalkoihini ja yksi pääpuoleen. Mutta hautausmaalla en tahdo millään ehdolla levätä, sillä siellä en saisi vähääkään rauhaa, vaan tahdon nukkua meressä, jossa jo minua ennen niin monta miehuullista ja reimaa merimiestä on hautansa saanut.

Niinpian kuin ruumis tavallisilla tempuilla on viimeiseen lepoonsa pyhitetty ja laskettu mereen, niin otetaan rekatin märssipurjeesen kaksi kääröä, ett'ei, onnettomuuden välttämiseksi, jää muuta kuin nämä mainitut, viisto ja mesaani purje, sillä miehistöllä pitää hautauspäivänäni olla vapaapäivä ja runsaassa määrin ruokaa ja juomaa. Itselleni on aina ruoka maistunut ja sentähden kernaasti suon merimiehillenikin täyden mahan ja kelpo "tupakan" päähän.

Varmemmaksi vakuudeksi olen tämän testamenttaarisen määräykseni terveellä järjellä ja vapaasta tahdostani kaikkien upseerieni läsnäollessa ja tätä tarkoitusta varten todistajiksi kutsuttuina, omalla nimelläni allekirjoittanut, joka tapahtui H. Majesteettinsa rekatti Bellonan peräkannella 26 p. Elokuuta vuonna 1808.

Jean Alexis Felix Gaubineau, Kapteeni Kunink. Ruotsin sotalaivastossa.'

Kun Gaubineau hyvin totisena ja arvollisuudella oli kirjoittanut nimensä tähän tärkeään paperiin, kehoitti hän myös läsnäolevia piirtämään nimensä vierasmiehiksi. Tämän tehtyä kohotti hän lasinsa ja kiitti heitä vaivastansa.

Ensimäinen luutnantti vastasi, että kapteenin suurenmoisen anteliaisuuden vertaista ei löydy maailmassa. Hänen melkein ruhtinaalliset lahjoituksensa tekivät heidät kaikki rikkaiksi miehiksi, ja lausuen niinhyvin omansa kuin kumppaniensa kiitollisuuden, lopetti hän puheensa, että, vaikka kapteeni luuli kuolevansa, hän ynnä muutkin toivoivat, ett'ei se luulo toteutuisi, vaan he vielä kau'an aikaa saisivat purjehtia ja totella niin ystävällistä ja iloista päällikköä kuin kapteeni Gaubineau. Ensimäinen luutnantti toivoi ei ainoastaan tätä, mutta myös, että kapteeni saisi itsellensä rakkaan puolison ja monta lasta, joille hän kerran saisi testamentata omaisuutensa, varsinkin kun testamentissa muistetut henkilöt kernaasti antaisivat heille etuoikeuden perintöön, sillä he sydämestänsä toivoivat kapteenille onnea ja elämän suloa.

Gaubineau oli jo kau'emman aikaa puhellut suurista omaisuuksistaan, niin että hän itsekin luuli omistavansa testamentissansa mainitsemat omaisuudet, ja sentähden viittasi hän kädellään, ett'ei tahtonut kuulla siitä enempää.

"Minäkö naisin ja saisin perillisiä, sanotte te? Ei kiitoksia, hyvä herra!" vastasi Gaubineau rumasti nauraen. "Olenhan teille, hyvät herrat, kertonut, että olen jo pari kertaa ollut hyvin lähellä vihkimäpallia, mutta siitä ei mitään tullut. Palvellessani Ranskassa olin myös vähällä joutua naimisiin, mutta sitä naimishommaa en helposti unhota ja se tapaus varmaan ikipäiviksi poisti minulta ajatukset sellaisista seikoista. Me olemme vielä kaukana vihollisesta ja sentähden kerron lyhyesti mitä minulle tapahtui Lyonissa. Luutnantti Flygare!"

"Herra kapteeni!"

"Kuinka nopeasti rekatti kulkee?"

"Seitsemän solmuväliä tunnissa."

"Pankaa prampurje oikealle puolelle lisäksi, sillä tuuli on siksi muuttunut että se parahiksi auttaa meitä. Mitä minä ai'oinkaan kertoa? Niin, se oli noista tasavaltaisista häistä. Purjehdittuani kaksi vuotta la Cybelellä ai'oin mennä Ranskan pääkaupungin iloja nauttimaan. Marsseillissa nousin kolmen hevosen vedettäviin vaunuihin ja laskin 3 eli 4 peninkulmaa tunnissa, Tultuani Lyoniin oli siellä kaunein osa kaupunkia rauniona. Fouche, yksi noista yhteishyvän-valiokunnan verenhimoisista asiamiehistä, toimitteli täällä verityötänsä ja satoja uhreja päivittäin joutui mestauslavan saaliiksi.

"Koko kaupunki oli pelvon ja kauhun vallassa. Ei ainoatakaan arvokkaampaa perhettä löytynyt, jossa ei Fouchen pyövelit olleet käyneet. Raadot viskattiin Saónen jokeen, josta ilma täytyi myrkyllisillä höyryillä. Eräänä päivänä oli suuri joukko miehiä ja naisia mestattava. Uteliaana läksin minäkin asunnostani katsomaan tuota hirveätä näytelmää. Lukemattomia roistojoukkoja oli liikkeessä ja kulkivat joelle päin. Saónen rannalle oli tuo kammottava mestauslava rakennettu. Sen ympärillä oli kansalliskaartin vartijapiiri ja sisäpuolella kuolemaan tuomitut. Siinä nähtiin kaiken ikäistä kansaa, ukosta aina imevään lapseen asti. Minä olin ranskalaisessa meriupseerin puvussa ja seisoin aivan lähellä erästä miestä, jonka kasvoilta loisti tiikerin villimäisyys ja silmistä hyenan kavaluus. Verikylpy oli juuri alkanut. Ensimäisenä astui lavalle nuori, kaunis nainen. Rinnoillansa kantoi hän pientä lasta. Sama piilu katkaisi äidin ja lapsen pään. Minä huudahtin kauhusta. Hevosen selässä istuva mies kiinitti petomaiset silmänsä minuun.

"'Tuo on hirveätä, kauheata', huudahdin. 'Niinhän täällä murhataan kuin teurastushuoneessa; tasavalta, vapaus on muuttanut kauniin Ranskan helvetiksi maan päällä.'

"Ympärilläni olevat olivat kuulleet sanani. Samassa katsoi minuun sadottain säihkyviä silmiä. Huumaavia ja raivokkaita huutoja ja rääkymisiä kuului ympäriltäni. Lähellä olevat puristelivat nyrkkiänsä minun silmieni edessä ja minuun osoittaen huudettiin: ' Ah! l'infame aristocrate, qui veut tuer le peuble! A la lanterne, à la lanterne!' [Ah! ilkeä ylimys, joka tahtoo surmata kansaa! Hirsipuuhun, hirsipuuhun!] Useita käsiä tarttui jo minuun toteuttaaksensa uhkauksensa, kun hevosella istuva mies tärisevällä äänellä käski vaikenemaan.

"'Tässä tuomitsen ainoastaan minä eikä kukaan muu!' huusi hän. 'Viekää ylimysmielinen vartijapiirin sisään. Koska hän on pitänyt naisen puolta, niin täytyy hänen mennä naimisiin jonkun naisen kanssa. Naittakaamme kaikki tuomitut keskenänsä, pankaamme toimeen suuret tasavaltalaiset häät.'

"'Eläkoön Fouche, eläköön tasavalta!' rääkyi ja huusi joukko ympärilläni. Hevosen selässä istuva, hirveä kasvoinen mies oli siis Lyonin pyöveli. Minä heitettiin vartijapiirin sisään ja kaikki väitökseni, ett'en ollut ranskalainen, vaan ruotsalainen, enkä siis heidän lakiensa alainen, eivät tulleet kysymykseenkään. Minulle irvisteltiin vaan ja Fouche huusi minulle: että jokainen, olkoon mitä kansallisuutta hyvänsä, joka sanoilla eli töillä moitti suuren ja jakamattoman tasavallan töitä, oli kuoleman oma.

"Mitä sittemmin tapahtui on pian kerrottu. Fouchen apulaiset syöksyivät vartiapiirin sisälle ja sitoivat yhteen miehiä ja naisia hukuttaaksensa heidät yhdessä Saónen jokeen. Tätä nimitettiin tasavaltalaiseksi avioliitoksi. Yhä enemmän pilkatakseen minua, sitoivat he minun erään pahannäköisen ja vanhan akan kanssa, jonka nimi oli la Papillotte ja oli tuomittu kuolemaan varkaudesta. Kädet ja jalat jätettiin vapaiksi ja sidottiin vaan keskiruumiista. Ainoastaan sen johdosta pelastuinkin niin ihmeellisesti. La Papillotte huusi ja pauhasi ynnä haukkui Fouchea ja hänen pyövelijänsä kaikellaisilla soimaus- ja haukkumasanoilla. Turhaan pyysin häntä vaikenemaan ja ajattelemaan kuolemaansa. Hän irvisteli vaan ja sanoi, että olin huonoin sulhanen mitä hänelle osasivat antaa. Kun Fouche antoi merkin, vietiin kaikki sidotut joen rantaan. Siellä pantiin meidät useihin venheisiin ja vietiin keskelle syvää jokea. Täältä viskattiin yksi pari toisensa perästä veteen. Kaikeksi onneksi olin minä hyvä uimari ja olin täydessä tolkussani. Niinpian kuin kohosin vedenpinnalle, vedin heti terävän tikarin, joka minulla on aina mukanani, ja leikkasin sillä nuoran, jolla olin sidottu tunnottomaan morsiameeni. Senjälkeen uin jonkun matkaa veden alla, mutta kohta täytyi minun nousta pinnalle hengittämään, sillä olin melkein tukehtua. Tulin ylös Saónen vastakkaisella rannalla olevaan, korkeata ruohoa kasvavaan saareen. Ei kukaan ollut huomannut minua ja minä peittäysin ruovostoon. Lopun päivää olin siinä. Kun ilta pimeni uin toiselle rannalle ja astuin taasen kaupungin katuja. Kiiruhdin siihen hotelliin, jossa asuin, huomasin kaikki tavarani olevan siellä järjestyksessään ja maksoin isäntäni, joka oli ollut hyvin rauhatonna pitkällisestä poissaolostani. Selvittämättä hänelle, mitä minulle oli tapahtunut, kiiruhdin seuraavana aamuna Lyonista. Olin saanut kylliksi tuosta kiitetystä tasavaltalaisesta vapaudesta, enkä pyrkinyt enää uudelleen tasavaltaiseen avioliittoon."

* * * * *

Sill'aikaa kun rekatti yhä edelleen lähenee vihollistansa, pistäymme tuolle kohtaavalle alukselle vierailemaan, joka luultavasti huvittanee lukijata.

Mitä Bellonalla luultiin, olikin totta. Huomattu laiva oli todellakin tuo peljätty ja rekatin niin kau'an, vaikka turhaan, etsimä tanskalainen kaapparilaiva Cort Adeler. Tämä laiva oli tehnyt Ruotsin kaupalle suurta vahinkoa ja myös saattanut Ruotsin liittolaisille, englantilaisille, suuria häviöitä. Molempien kansakuntien sotalaivat olivat panneet kaiken juonensa ja valppautensa liikkeelle saavuttaaksensa tuota rohkeata kaapparia, mutta se oli aina onnellisesti välttänyt vihollisensa ja ryöväsi, kuten jo ennen kerroimme, myös erään tykkivenheen, joka muiden samallaisten kanssa oli rohjennut hyökätä kaapparin kimppuun.

Kun tulemme Cort Adelerin kannelle, huomaamme laivan sotaisesta ja itsenäisestä asemasta, että päämies- ja päällikkökunta suuresti eroavat muista vertaisistansa. Kansi oli valkoinen, irtaimet kapineet hyvästi asetetut ja kanuunat hyvin hoidetut. Sapelit, piikit ja musköötit olivat kaikki hyvin järjestetyt ja asetetut niille määrättyihin paikkoihin. Tuossa 150 miehen suuruisessa miehistössä esiytyi joukko omituisia, häijyjä ja konnamaisia kasvoja, joissa rikos ja hillitsemättömät himot selvästi kuvautuivat, mutta miehistön olento sentään osoitti laivalla löytyvän jonkullaista kurinpitoa.

Korvetti oli risteillyt Suomen ja Norrlannin kulkuvesillä, sillä matkalla saamatta minkäänlaisia saaliita, paitse erään ruotsalaisen kuunarin, joka, vaikkapa olikin saanut niin kutsutun vapaapassin kulkeaksensa vihollisilta laivoilta häiritsemättä Geflestä Kyöpenhaminaan ja tuoda sieltä takaisin osan vaihdetuista vangeista, kumminkin joutui korvetin kynsiin ja ilmoitettiin saaliiksi, vaikka kuunarissa mukana oleva upseeri, jonka tuli vastaanottaa vangit, ankarimmasti sitä vastusti.

"Hitto vieköön, en välitä teidän väitöksistänne enkä vapaapassistanne, sillä menettelen aivan tahtoni mukaan ja teen tiliä ainoastaan kuninkaalle", vastasi Cort Adelerin rohkea ja häpeämätön johtaja. "Te ja muut laivalla olette vankini ja laiva minun saaliini."

"Mutta kuunari on, kuten näette, ainoastaan painolastissa ja aivan arvoton", lausui upseeri "ja ennen eli myöhemmin täytyy teidän laskea meidät vapaaksi; meidän passimme, että saada häiritsemättä kulkea, on Tanskan laivaston ylikomentajan, kapteeni Kriegerin allekirjoittama."

"Vaikka se olisi itse lentävän pää-enkeli Gabrielin allekirjoittama, niin ei se sittenkään kelpaisi minnekkään", vastasi karskea Wulfsen. "Te sanotte, ett'ei laivalla ole mitään arvokasta. Ettekö luule mitään arvoa olevan tuolla kauniilla nuorella tytöllä, joka kamarineitsyensä kanssa seisoo ahterissa ja katselee hyvin kalpeana ja säikähtyneenä? Oh, hyvinkin suuri arvo, ei ainoastaan hänen kauneudestansa päättäen, vaan noista timanttiloista, jotka kimaltelevat hänen kaulallansa, rinnallansa ja korvissansa, jotka koristukset näinä köyhinä aikoina ilmaisevat erinomaista rikkautta."

Merirosvo nauroi ja upseeri oli nolona.

"Tämä nuori neiti on arvokkaan kauppiaan tytär Geflestä ja läheisessä sukulaisuudessa konferensineuvos Jens Möllerille Kyöpenhaminassa, jonka perheesen vierailemaan hän nyt on matkalla", vastasi upseeri. "Tuo sukulaisuus ehkä saattaa teitä kuulemaan sanojani ja päästämään meidät vapaasti kulkemaan, sillä konferensineuvos on kyllä sellainen mies, että toimittaa teille ansaitun rangaistuksen, jos rikotte kansan oikeuksia ja teette hänen sukulaisensa vangiksi."

"Ne selvitykset, jotka te hyväntahtoisesti olette minulle antaneet kehoittavat minua vielä enemmän pitämään teitä vankina", vastasi merirosvo. "Noin kaunis ja ylhäinen nainen sotaisina aikoina on komeiden lunastusrahain veroinen, jotka teidän pitäisi heti suorittaa. Kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria on hänen vapautensa lunastus ja silloin saatte te muut kaupantekijäisinä seurata perästä. Jos minä, vaatisin vähemmän, niin varmaan tämä nuori neiti tulisi tyytymättömäksi, sillä nyt tulee hän rohkeammaksi ja saavuttaa sadottain kosijoita. Kuten huomaatte, en ole mikään kohtuuton enkä nahjustelija, vaan päinvastoin todellinen 'gentlemanni.' Nyt pian minun korvettiini, joka tulee teidän kodiksenne, kunnes vaatimani lunastusrahat ovat maksetut."

Kuunari miehitettiin muutamilla korvetin miehistöstä ja lähetettiin viemään Ruotsin upseerin kirjettä Kyöpenhaminaan, jossa hän ilmoitti nuoren neiden sukulaisille tapauksesta ja mitä kaapparikapteeni vaati, ennenkuin päästi neiden vapaaksi. Melkein saman sisältöisen kirjeen lähetti neiti Dahl vanhemmillensa Gefleen. Hän rauhoitti heitä siitä kohtelemisesta, jota laivalla hänelle osoitettiin, ja laski leikkiä romantillisesta seikkailustaan.

Wulfsen ohjasi Suureen Bälttiin ja aikoi siellä joko yhdessä tanskalaisten risteilijöiden ja tykkivenheiden kanssa eli omin päin häiritä vihollista. Tällä purjehdusmatkalla tapasi merirosvo Bellonan.

Kun Wulfsen huomasi ruotsalaisen rekatin ja näki tanskalaisen lipun häilyvän sen hangonnokassa, riemastui hän suuresti, sillä hän luuli Bellonaa siksi huvilaivaksi, jonka Englannin kuningas Yrjö oli lahjoittanut sisarensa pojalle, Tanskan perintöprinssille, silloinkuin hän pääsi Herranehtoolliselle, ja jonka englantilaiset jättivät Kyöpenhaminaan, viedessään sieltä muun tanskalaisen laivaston. Wulfsen oli iloinen, kun toivoi heti tapaavansa maanmiehiänsä, ja sentähden toimittikin kajuutassansa juomingit ja kutsui sinne upseerinsa pikaria tyhjentelemään.

Nämä ynnä Wulfsen olivat keräytyneet kajuuttaan ja naukkivat juomiansa oikein hyvällä halulla. Kerskaavia puheita ja röyhkeitä sanoja kuului vaan heidän huuliltansa. He pilkkasivat yhtäpaljon englantilaisia kuin ruotsalaisiakin ja puhelivat pitkään ja laajasti tekemistänsä ja vielä ai'ottavista urotöistä.

Wulfsen, joka nykyisen pitkällisen Tanskan sodan aikana oli tullut kuuluisaksi rohkeudesta ja kavaluudesta ja oli tunnettu taitavaksi merimieheksi, oli kookas-kasvuinen ja vähän yli viidenkymmenen vuoden vanha mies. Hän oli viettänyt seikkailuelämätä kaikissa maailman osissa ja usein liittynyt merirosvoin joukkoihin. Hänen kätensä olivat paljon verta vuodattaneet. Onni oli usein tehnyt hänet rikkaaksi, mutta huimapäisyys uudelleen köyhäksi. Hänellä oli olkapäille riippuva pitkä tukka ja suuret viiksit. Hänen kasvojensa pinta oli karkea, mutta piirteet eivät olleet rumat, vaikk'ei niitä voinut miellyttäviksi eli kauneiksikaan sanoa.

Päällikkyydessä lähinnä kapteenia oli eräs skottilainen nimeltä Tom Clarkson, joka oli huima ja raivokas, mutta samalla niinkuin päällikkönsäkin rohkea ja kuolemaa pelkäämätön. Hän oli syntynyt kunniallisista vanhemmista ja jo lapsena taipuvainen kaikkeen pahuuteen, joka vanhempana muuttui irstaaksi elämäksi ja pakoitti hänen velkainsa tähden pakenemaan maasta. Lukemattomien seikkailujen perästä joutui hän ynnä joukko, jonka kanssa hän oli harjoittanut merirosvoamista, erään englantilaisen risteilijän kynsiin ja tuomittiin hirtettäväksi. Hän vältti nuoran ilmaisemalla missä hänen muutamat rikoskumppaninsa majailivat maalla. Wulfsen oli kulkuretkillään tutustunut häneen ja kun sota alkoi kiiruhti Clarkson etsimään tanskalaista ystäväänsä, suostui palvelemaan hänen laivallansa ja tuli ensimäiseksi luutnantiksi. Päällikkökuntaan kuului vielä kolme upseeria: Rasmus Nilsen, Jörgen Rhode ja Henrik Gude. Ensinmainittu näistä oli lukenut, ollut Jumaluus-opin kokelaana ja aikonut papilliselle uralle. Hänellä oli hyvä pää, mutta rauhaton ja seikkailuun taipuva luonne. Kaksintaistelussa oli hän pistänyt toisen ylioppilaan kuoliaaksi, tuomittu maanpakolaisuuteen, mutta kuuden vuoden kuluttua armahdettu ja saanut palata takaisin. Hän oli täydellinen merimies, mutta hänen siveellisyytensä oli pilaantunut ja tapansa olivat huonot. Hän rupesi Wulfsenin palvelukseen ja kohta kunnioittikin Wulfsen häntä hänen tyvenen miehuutensa ja kunnollisuutensa tähden. Vahdissa ollessaan tutki tuo entinen papinkokelas jumaluusoppia ja Ciceroansa. Kun hän joskus tappoi lähimäisensä, niin lähetti hän sen ijankaikkisuuteen lausumalla jonkun raamatunlauseen. Maanpakolaisuudessa kärsimänsä vaivat olivat tehneet hänen synkäksi ja umpimieliseksi ja ainoastaan lasia kilistellessä hän joskus muuttui iloiseksi ja leikilliseksi.

Rhode ja Gude olivat norjalaisia. Ne olivat kelpo kuvia noista kovettuneista miehistä, joiden kehtona on tuo merenympäröimä Norja ja jotka jo lapsuudesta alkaen ja sitten koko ikänsä taistelevat ankaraa luontoa vastaan ja sitten kehkeytyvät maailman parhaimmiksi merimiehiksi. Heillä oli merimiehen hyvät avut, mutta myös suurimmassa määrässä sen virheetkin. Samaa voitiin sanoa miehistöstä kokonaisuudessaan.

Mutta noiden juomaveikkojen joukossa Cort Adelerin kajuutassa oli vielä eräs henkilö, jonka kanssa ansaitsee tulla tutuksi.

Wulfsenin oikealla puolella istui huolettomassa asemassa nuori, noin 34 vuoden ikäinen mies; hänellä on kitara polvilla, jonka kieliä hän väliin näppäilee. Tämän miehen korkealla otsalla loistaa äly ja nerokkaisuus ja hänen pitkät, mustat kiharansa, aivankuin tumma varjo valuvat kaulalle ja olkapäille; hän ei ole sen enempää merimies kuin merirosvokaan. Hänen mustista silmistänsä säihkyvä tuli ja poskiansa punoittava purppuraliekki kuvastavat hänen vilkasta sieluansa ja suurta intoansa, jotka jo ovat tehneet Risto Gransenin kuuluisaksi merimaalariksi ja jotka muutamien vuosien perästä ojentavat hänelle mestarin seppeleen. Luonnon herra on tuhlannut hänelle parhaimpia lahjojaan. Suuri on hän taiteilijana, mutta myös onnellinen runoilijana ja musiikin taitajana. Taide on hänen ihanteensa, se Jumala, jota hän rukoilee ja palvelee. Hänen mielestänsä ei mikään uhri ole tälle Jumalalle liika suuri ja hän onkin mennyt Cort Adelerille vaan tutkimaan elämää ja tapauksia merirosvolaivalla, voidaksensa sitä sittemmin kuvata liinalle ja lahjoittaa kädestänsä ihmettelevälle maailmalle uusia neron tuotteita.

Nuori maalari oli vilpittömän käytöksensä kautta tullut merirosvojen lemmikiksi. Hänen läsnäolonsa jalostutti noita raakoja luonteita. Mielihyvällä kuuntelivat he hänen soittoansa ja lauluansa; moni kovettunut sydän täytyi hellemmillä tunteilla ja monessa silmässä kimalteli kyynel, kuin sävelet tunkeutuivat syvälle sydämmeen ja herättivät muistoja entisestä onnellisesta, lapsellisesta ja viattomasta ajasta.

Wulfsen kolautti lasiansa maalarin lasiin.

"Maljanne, herra taiteilija", lausui puolijuopunut kapteeni, "ja malja maanmiehillemme, joita kohta tapaamme kuin myös malja omaksi onneksemme ja menestykseksemme. Laulakaa jotakin myrskystä ja raivoavista aalloista. Minua haluttaa kuulla jotakin sellaista. Pikarit pohjaan ja sitten menemme kannelle tervehtämään kansalaisiamme."

Pikarit kallistettiin vastattain. Maalari oli juuri aikeissa alottaa lauluansa, kuin ilo äkkiä keskeytyi. Laulajan käsi oli liikkumattomana kitaran kielillä. Laukaus laukauksen perästä kuului mereltä. Eräs merirosvoista syöksyi kajuuttaan.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Wulfsen.

"Kansalaiseksemme luulema purjehtija onkin vihollinen", vastasi merirosvo. "Se on ruotsalainen rekatti, jossa tanskalainen lippu on muuttunut sinisen-keltaiseksi. Se on yläpuolella ja laskee nyt meitä kohti, paukuttaen laukauksen toisensa perästä. Sillä näyttää olevan 32 kanuunaa."

"Siis kaksi enemmän kuin meillä", huusi Wulfsen nauraen. "Se on vähäpätöinen asia. Pian kumppanit ylös kannelle ja näyttäkäämme viholliselle, että Cort Adelerin miehet osaavat taistella! Vielä pikari laskunuoralla ja sitten menemme taisteluun."

Wulfsen ja hänen miehensä tyhjensivät pikarinsa ja töytäsivät sitten kajuutasta. Nuori maalari jäi yksin sinne.

Oikeanpuolinen kajuutan ovi aukeni ja neiti Dahl näyttäytyi siitä kuollon kalpeana. Hän oli kuullut merirosvon ilmoituksen ja vapisi kauhusta ja pelvosta.

Kanuunan laukaukset kuuluivat kovemmin ja merirosvon kanuunat alkoivat vastata vihollisen tulta. Silloin tällöin kuului kumeaa jymisemistä, kuin joku kuula sattui korvetin sivulle.

"Jumalani, miten minulle käynee tämän kauhean, hirveän taistelun aikana!" huudahti nuori tyttö kädet ristissä. "Miten hirveästi paukkaavat kanuunan kuulat ja meren aallot heittelevät laivaa kuin palloa. Minä olen hukassa."

Nuori maalari meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.

"Jumala kyllä pitää huolen teistä ja teidän pitää vaan turvautua häneen", lausui hän. "Teidän kansalaisenne ovat hyökänneet korvetin päälle ja jos ne voittavat, niin olette vapaa ja piina-aikanne on silloin loppunut. Koko laivalla vihollisen kuulia vastaan suojaisin paikka on tämän kajuutan alla. Siellä säilyttävät rosvot kalliimmat tavaransa ja kun se on vedenpinnan alla, niin eivät kuulatkaan voi sinne tunkeutua. Minä vien teidän palvelijanne kanssa sinne, sillä sen avain on Wulfsenin hytissä. Odottakaa muutamia minuuttia ja minä olen heti takaisin."

"Oi, kuin te, herra, olette hyvä!" huudahti nuori tyttö kiitollisesti katsahtaen, "ilman apuanne olisin varmaan ollut hukassa."

Hän ei kuunnellut enempää neiden sanoja, vaan kiiruhti kajuutasta. Hetkisen perästä tuli hän takaisin.

"Taistelu näyttää päättyvän maanmiestenne eduksi", sanoi hän hoidokkaalleen. "Rekatin kanuunat ovat suuresti vahingoittaneet meitä. Wulfsen samoinkuin hänen väkensäkin taistelevat kuin miehet. Rekatti tulee lähemmäksi ja aikoo luultavasti hyökätä kiini. Ennenkuin he saavat korvetin kynsiinsä, tekee Wulfsen luultavasti jonkun rohkean työn. Kutsukaa palvelijanne ja kiiruhtakaa piilopaikkaanne."

Maalari aukaisi luukun lukon ja nosti ylös sen. Siitä läksi rappuset, jotka veivät säilytyshuoneesen. Tuo pelvosta puolipyörtynyt palvelija tuli nyt kajuutaan. Maalari vei heidät molemmat turvapaikkaan ja käski heidän olemaan hiljaa, kunnes hän uudelleen tulee takaisin, katsottuaan taistelun menoa. Jos jotakin erinomaista tapahtuisi, voisivat he helposti avata luukun alhaalta päin ja tulla ylös kajuuttaan, mutta hän kehoitti heidän siihen ryhtymään vasta aivan viimeisessä pakossa ja kokonaan luottaumaan häneen.

"Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei hiuskarvaakaan liikuteta päässänne, niin kau'an kuin minä olen laivalla ja hengissä", sanoi hän. "Hyvästi hetkiseksi, saatte kohta taas kuulla minulta mitä ylhäällä tapahtuu."

Hän puristi neiden kättä ja katsoi hänen silmiinsä niin palavalla innolla, että se sai punan heloittamaan neiden poskilla. Tuollaisissa tapauksissa heräävät sellaiset tunteet eloon, jotka muuten kentiesi torkkuisivat. Pimeässä piilohuoneessa istui Emma Dahl ja mietti ei itseänsä vaan häntä, joka nyt juuri oli hänen jättänyt ja jonka elämää hän rukoili sallimuksen suojelemaan.

Seuratkaamme maalaria kannelle.

Täällä tapaamme hyvin vilkkaan ja juhlallisen sotaisan näyttämön. Rekatti ja korvetti ovat, vaihdettuaan laukauksia, tulleet aivan toistensa luokse. Käytetään ainoastaan käärittyjä märssipurjeita, sillä on melkein myrsky. Aaltoileminen läheisen maan suojaamassa Bältissä ei kuitenkaan ole läheskään niin ankara, kuin ulkona merellä ja sentähden, kovasta tuulesta huolimatta, voidaankin tarkkuudella käyttää tykistöä ja helposti johtaa laivoja. Taklinki oli enemmän vahingoittunut rekatissa ja korvetissa runko. Gaubineau oli saanut lääkäriltä tiedon, että 30 haavoitettua on hänen hoidettavanaan ja kymmenkunta miehistöstä on kaatunut. Cort Adelerilla on 25 haavoitettua ja useita kuolleita. Vanha Gaubineau on johtanut laivaansa erittäin hyvin ja antanut vastustajilleen useita laukauksia pitkin laivaa. Taivas ei ole enää kirkas ja sininen. Mustat synkät pilvet kiitävät auringon kehän päällitse. Myrskypääskyt kiikkuvat vaahtoavilla laineilla, auringon säteet pistelevät teräviä piikkijään ja kalalokit lentelevät suurissa parvissa mannerta kohti. Gaubineau kutsuu ensimäisen luutnantin luoksensa.

"Saamme tänään ankaran myrskyn, sillä ilmapuntari laskeuu sanomattoman nopeasti", sanoi hän. "Kohta pakoittaa myrsky meidän ulos Bältistä yöksi merelle. Kaappari silloin pääsisi meiltä pakenemaan. Tahdon sentähden lopettaa taistelun hyökkäyksen kautta. Kutsukaa hyökkäysosasto kannelle ja te, Lund, ohjatkaa laiva siten, että meidän laivamme kärki tulee heidän mesaanivantin väliin."

Tämän viimeisen käskyn antoi hän rekatin yliperämiehelle, joka lyhyellä "ai, ai, kapteeni!" ilmaisi, että hän käsitti käskyn.

Rekatti syöksyi nyt täyttä vauhtia vastustajansa päälle. Kipparipillit kutsuivat hyökkäysosastoa paikoillensa. Vapaaehtoiset seisoivat päällikköineen perän puolella kovasti ladattuine muskööttineen ja marssissa olevat miehet olivat valmiit heittämään käsikranaatteja ja kiväärin kuulia vihollisen laivan kannelle. Varsinainen hyökkäysjoukko seisoi päällikköineen kokkapenkereellä varustettuna piiluilla, hukareilla ja pistooleilla. Cort Adeler tiukotti purjeitaan, nähtävästi päästäkseen pakoon. Molemmat laivat ohjasivat tuulen kiihtyessä kulkuansa Bältin lävitse lounaan päin. Jos ei Gaubineau olisi kiiruhtanut lopullista taistelua, niin olisivat varmaan Neptuno ja Aeolo voittaneet Marssin ja tehneet taistelun tyhjäksi.

Tänä päättävänä hetkenä nostaa Gaubineau huutajatorven huulillensa.

"Ruori ylös ja ampukaa tykistöä!" Rekatti syöksee kärkensä suoraan Cort Adelerin mesaanivantin väliin. Hyökkäysjoukon etunenässä syöksee ensimäinen luutnantti ja hänen miehistöstänsä leviää laivan kokkapuuhun ja aina raakamaston luokse ja tekevät hyökkäyksen. Merimiehet sitovat kuulasateessa rekatin kokkapuun Cort Adelerin mesaanivanttiin. Kannelta, märssystä ja kansiampujilta lentelee käsikranaatteja ja kiväärin kuulia.

Hurraa! miehuutta, sinitakkiset, miehuutta merirosvot! Hyökkäyspiilut välkkyvät, sapelit kalisevat vastakkain ja komentohuutoa vaan kuuluu kaikkiaalla. Märssyistä tippuu haavoitettuja ja kuolleita kuin kärpäsiä. Laivat tempaisevat ja repäisevät toisiansa, päästäksensä vapaaksi moisesta murhaavasta syleilystä. Risteilijät taistelevat henkensä ja omaisuutensa edestä, sotalaivalaiset kunnian ja isänmaan tähden. Miehuutta sinitakkiset! älkää hellittäkö rosvot. Hurja, kauhea on taistelu. Rekatin hyökkäysosasto työnnetään takaisin. Merirosvot riemuitsevat ilosta.

Lisäjoukkoa tulvaa Bellonan kannelta korvetin kannelle. Päättävä hetki on käsissä, kun yhtäkkiä Cort Adelerin mesaanivantti putoaa alas. Laivat irtautuvat toisistansa ja suurella vaivalla onnistuvat Bellonan miehet pääsemään rekattiinsa. Ikäänkun kaarnapaloja lennättää tuuli molempia vastustajia lounaan päin alas Baltista. Päivä on muuttunut mustan harmaaksi hämäräksi. Punaisia salamoja risteilee ilmassa. Rekatti kiitää eteenpäin. Kaikki miehet ovat komennetut asemilleen. Cort Adeler häviää sysimustaan horisonttiin. Se saa Neptunoa ja Aeloa kiittää pelastumisestaan.

Gaubineaun ennustukset ovat toteutuneet. Silloinkuin kaapparin mesaanivantti putosi alas ja molemmat laivat irtautuivat toisistansa, sattui kapteenin rintaan musköötin kuula, joka oli ammuttu Cort Adelerin suuresta märssystä. Hän vaipui kuolettavasti haavoitettuna huutajatorvi kädessä komentopallillansa, joka on laivanpäällikölle kunniallinen kuolinpaikka.

Ensimäinen luutnantti, lääkäri ja useita upseereja kiiruhtivat hänen avuksensa. Hän kannettiin peräkannelle ja asetettiin matrassin päälle. Lääkäri tahtoi tarkastaa hänen haavaansa, mutta kapteeni hymyillen nyykäytti kieltävästi päätään ja lausui:

"Tarpeetonta Eliason, sillä minä olen saanut niinpaljon rautaa itseeni, että tunnen ikäänkuin sydämeni ympärillä olisi kokonainen rautakaivos. No pursseri, mitäs sanoin ennen iltaa kuolemisestani? Siitä te olisitte saaneet huoleti vannoa. Gaubineau puhui totta silloin niinkuin — ainakin. Niin helppo on kuolla! Ei ole mitään tuskia, ainoastaan ruumis on turtona. Älkää, hyvät herrat, unhottako valvoa, että määräykset testamentissani täytetään. Jääkää hyvästi ja kiitos hyvästä kumppanuudesta ynnä monivuotisesta valtionpalveluksesta. Pursseri, muistakaa lukea teille lahjoittamaani Kaarlo XII raamattua."

Hän veti muutamia syviä huokauksia, veri pullahti hänen suustansa, jolloin hän äkkiä kohosi ylös ja huiskutti käsiään. Sitten vaipui hänen päänsä raskaasti rinnalle.

"Hän on kuollut", lausui pursseri kyynelsilmin. "Urhoollinen ja hyvä mies hän oli, mutta valhetteli kuin oikea gaskonilainen."

Tuo luultu kuollut nousi taas äkkiä ylös. "Kuollutko? Erehdyitte pursseri ja hyvä ett'ette vannoneet sen päälle!" mumisi hän korisevalla äänellä. "Vie—lä on mi—nulla yk—si tunti elä—mi—sen ai—kaa." Hänen päänsä painui alas rinnalle, korisemista kuului ja Gaubineau oli kuollut.

"Erehtyipä hän kumminkin", lausui pursseri. "Gaubineau petti itseänsä vielä viimeiselläkin."

Ensimäinen luutnantti otti nyt päällikkyyden. Hän onnistui ilman seikkailuja pääsemään merelle ja muutamilla purjepalasilla kestämään myrskyn. Yhtä raivokkaasti kuin myrsky oli alkanut, yhtä pikaisesti se kokonaan loppuikin, kestettyään kaksitoista tuntia yhtämittaa salamoiden ja sadetta antaen. Kello 8 seuraavana aamuna oli rekatti taas täydellisessä sotalaivan asussa. Kansi oli taasen valkoinen, vaikka kumminkin siellä täällä näkyi joku mustempi pilkku, joka oli kaatuneiden eli haavoitettujen verestä syntynyt. Kaikki purjeet olivat levitetyt ja tuuli, joka myrskyn aikana oli ollut itäpohjaisessa, oli nyt kääntynyt etelälänteen. Puolikannella valkoisen palttinan sisään ommeltuina olivat taistelussa kuolleet. Gaubineaun ruumis oli ensimäisenä tuossa äänettömässä, kamalan näköisessä kuollutjoukossa; kaikilla oli Ruotsin lippu paarien peitteenä. Kanuunan laukasijat olivat paikoillansa palavat sytykkeet käsissä ja valmisna antamaan kaatuneille kumppaneillensa viimeisen, säännön mukaisen kunnialaukauksen. Juhlapuvuissaan olivat kaikki miehet keräytyneet kannelle. Ruumiit asetettiin nyt kaltevaan asemaan tuulen alapuolelle ja lukemalla lyhyen rukouksen siunasi upseeri heidän ruumiinsa viimeiseen lepoonsa. Merimiehet olivat asettuneet ruumisten ympärille pääpuoleen, kohottivat vähäisen yläpäätä paariloista ja niin kanuunain paukkuessa ruumiit hitaasti liukuivat mereen. Aurinko vielä valaisi kirkkailla säteillään suloisen kaunista merta. Aallot kujersivat surullista nuottiansa ja rekatin taklingissa viserteli muutamat, maalta tulleet linnut valittavia sävelijään.

Suurella vaivalla onnistui Wulfsen pelastamaan pahoin särkyneen korvettinsa satamaan. Ei koskaan ennen ollut merirosvo saanut niin kuumaa löylytystä ja onnettomuutensa piti hän kokonaan noiden kahden naisen syynä, jotka olivat hänen laivallansa. Kauniimpaa sukupuolta ei hän koskaan ollut suosinut ja kun hän kertoi taistelustansa Bellonan kanssa, lopetti hän sen aina vähemmän kohteliaalla toiveella: "että hitto saisi ottaa koko naisväen."

Noin puoli vuotta tämän jälkeen vietti taiteilija Risto Gransen ja neiti Emma Dahl häänsä Kyöpenhaminassa. Ne pidettiin konferensineuvoksen muhkeassa kartanossa. Hän oli onnistunut saamaan ilman lunnaita vapauden nuorelle sukulaiselleen, mutta Wulfsen, joka katsoi parhaaksi ett'ei olla mistään huolivanansa, kirjoitti Risto Gransenille hänen hääpäivänänsä kirjeen, jossa hän lausui:

'Hyvä ystäväni!

Todistukseksi siitä kunnioituksesta ja suosiosta, jonka te saavutitte Cort Adelerilla ollessanne, pyytää sen päällikkökunta ja miehistö, että te häälahjana ottaisitte vastaan ne kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria, jotka meidän tulee saada teidän morsiamenne lunnaita. Lahja ei ole suuri, verraten sen miehen arvoon ja maineesen, kenelle se annetaan. Jos te mestarikädellänne tahdotte luoda vaatteelle Cort Adelerin taistelun sen ruotsalaisen rekatin kanssa, niin olemme teille erittäin kiitolliset, sillä muisto sotaisasta kahakoimisestamme jää silloin jälkimaailmalle silmin nähtäväksi, eikä Cort Adelerin risteilijät jää unhotuksiin.'

Maalari täytti kiitettävimmällä tavalla tämän pyynnön ja teos oli parhaita mitä hänen kädestänsä on lähtenyt. Se on saanut sijansa Kristianborgin linnan suuressa taulukokoelmassa ja on yksi sen parhaimmista koristuksista.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei kenkään ota kruunuasi.

Syksy lähestyi lähestymistään. Kustaa Adolf oli viettänyt kesänsä Ahvenanmaalla ja tehnyt päättömiä suunnitelmia niinhyvin Suomen kuin Norjankin sotien johtamiseen, mutta nyt läksi hän Kastelholmasta, kun myrskyt alkoivat raivota siellä, ja meni Ruotsin pääkaupunkiin, jonka asujamet näyttivät hänelle tyytymättömyyttänsä ja sellaista kylmäkiskoisuutta, että sen olisi pitänyt, ell'ei kuningas olisi ollut kokonaan so'aistu, ilmaista hänelle yleisön mielipiteen. Mutta kun hänen suosikkinsa peittivät häneltä asiain oikean laidan, luuli hän kaikki olevan hyvin ja hyvässä kunnossa.

Pääkaupunkiin saapui saaristolaivasto Suomen purjehdusvesiltä, mutta millaisessa kunnossa oli sen miehistö! Suurempaa kurjuutta tuskin lienee laivoilla koskaan nähty. Suurin osa laivaston miehistöä oli niinkutsuttuja nostokkaita. Tämän meidän historiassamme myöhempinä aikoina onnettoman kuuluisaksi tulleen sotajoukon määräsi Kustaa Adolf 1808 vuoden sodan alkaessa. Kuningas näet luuli, väärin selittämällä vakuutuskirjaa, itsellänsä olevan oikeuden säätyjä kuulematta laatia sellaisen lain sekä kiskoa sotaveroja. Koko sotavoima oli, paitse ylioppilaita, 30,000 naimatonta nuorukaista 18 ja 25 ikävuoden välillä. Tällä sotavoimalla, joka oli maan etevin, olisi oikein käytettynä ja vakinaiseen väkeen yhdistettynä voinut paljon toimittaa. Mutta nostokkaita hoidettiin kaikin puolin huonosti. Niistä tehtiin eri joukkoja maakuntien mukaan ja niiden päälliköiksi nimitettiin joko virasta eronneita upseeria eli nuorukaisia, jotka olivat yhtä taitamattomia ja kokemattomia kuin miehistökin. Sen lisäksi eivät ne saaneet ollenkaan vaatteita, sillä sellaisia ei ollut valmiina, ja jos niitä joskus valmistuikin, niin ei niitä jaettu miehistölle, joka oli niiden puutteessa, sillä ne vaatteet, jotka olivat kotoansa tuoneet, olivat jo kuluneet; läntiselle sotajoukolle oli lähetetty muutamia kuormastoja vaatetuksia, mutta niitä ei jaettu, vaan kuljetettiin laatikoissa joukkojen perässä, mihin ne kulloinkin muuttivat kortteerinsa. Tuhansittain kuoli tätä nuorta miehistöä viluun ja huonoon hoitoon. Kun saaristolaivasto, kuten jo mainitsimme, nyt tuli kotia Tukholmaan, niin ei useassa tykkivenheessä niistä 40 miehestä, jotka olivat niihin määrätyt soutajiksi, ollut kuin 5 eli 6 miestä kykenevässä kunnossa. Väliin loikoivat kuolleet ja kuolevat sekaisin elävien kanssa. Heidän mukanansa tuli pääkaupunkiin ja levisi sen asujamiin rutto, jota nimitettiin nostokastaudiksi ja joka kolmeen eli neljään viikkoon tappoi enemmän kuin 1,000 ihmistä. Kerrotaan, että kun eräs nostokasjoukko Uutta-siltaa myöten horjuen kulkea retusti ja tuskin jaksoi kantaa kivääriänsä eli pysyä pystyssä, niin huomasi Kustaa Adolf sen linnan ikkunasta ja kysyi läsnäolevalta suosikiltansa, kenraaliajutantti, vapaaherra Tibelliltä, mikä tuohon mahtoi olla syynä. Sen sijaan että olisi selvittänyt kuninkaalle asian todellisen laidan ja miten tämä joukko tarpeettomalla, kentiesi tarkan mietinnön perästä varta vasten ai'otulla huonolla hoidolla oli pilattu, sanoi hän hymyillen, että nuoren miehistön isännät olivat luultavasti hyvin kestittäneet vasta saapuneita vieraitansa, jotka sen johdosta ehkä olivat vähän liikutettuna, jonka hän toivoi kuninkaan heille antavan anteeksi. Mikä halpa iva, mikä aikainen pilkka noista onnettomista olennoista, ja se lähinnä kuningasta olevalta sotajoukon korkeimmalta päälliköltä! Tibellin itse sanotaan kertoneen tämän historian näytteeksi nerokkaisuudestansa ja miten hän helposti osasi pelastua tukalasta pulmasta. Tyytymättömyys nostokkaiden kohtelusta ja se suru, jonka tämä kohteleminen synnytti kotona olevissa vanhemmissa ja sukulaisissa, oli suurena syynä vuoden 1809 vallankumoukseen ja teki sen mahdolliseksi. Tämä oli yksi niitä okaita, joita ilmestyi onnettoman hallitsijan kruunun koristuksien sekaan ja jotka tukahduttivat Ruotsin kansan rakkauden kuningastansa kohtaan.

Tänä synkkänä aikakautena tuli pääkaupunkiin eräs ranskalainen matkailija kreivi Georges Melfort, joka oli oikea täysiverinen ylimysystävä. Hänellä oli suosituskirje kreivi Artois'ilta, joka sittemmin tuli Kaarlo X:ksi ja oli mestatun Ludvig XV:sta nuorin veli. Enempää kreivi ei tarvinnut tullaksensa avoimin sylin vastaanotetuksi pääkaupungin ylhäisissä piireissä, Melfort oli vähän yli neljänkymmenen vuoden vanha, ihastuttava, kookas kasvuinen, kaunis vartaloinen ja erittäin hieno-käytöksinen mies. Hän tuli heti naisten suosikiksi ja muuten synkkä hovikin muuttui iloisen kreivin tultua heti toisellaiseksi. Heti tehtiin rekiretkiä Drottningholmaan ja Haagaan, toimitettiin silloin tällöin naamiohuvia, vieläpä kreivi osasi järjestää seuranäytelmiäkin, joissa muun muassa esiteltiin "Windsorin iloiset rouvat." Sanalla sanoen oli kreivi Melfort heti hovin ja ylhäisemmän piirin johtava henki ja seurakausi, joka alkoi hyvin synkästi, muuttui pian iloisemmaksi, joka on luettava kreivi Melfortin tottuneen tavan, miellytyskyvyn ja seurustelulahjain ansioksi. Kreivi Melfort oli maailman mies ja sentähden häntä suuresti kunnioittivat ne, jotka sellaisia henkilöitä ihailevat. Kun hän kertoi omista ja Ranskan valtakunnan onnettomuuksista, oli hän surkuteltava, sillä siinä hän sivumennen mainitsi miten vallankumouksen kautta hänen ruhtinaallinen omaisuutensa, ja tulonsa olivat hävinneet; silloin kyyneleet vierivät naisten silmistä ja herrat tarjosivat hänelle rahojansa siinä toivossa, että kreivi vielä kerran oli saava tiluksensa takaisin ja silloin ehkä maksava myös saamansa pikkulainat.

Itse tuo synkkä, surumielinen kuningaskin alussa suvaitsi kreivin vilkasta pilapuhetta ja iloisia vehkeitä, jota seikkaa herrat Tibell ja Melin pitivät taivaan lähettämänä ihmetyönä, ja lopulta alkoi kuningas mieltyä ja ihastuakin häneen. Olematta mikään Cagliostro, tuo suurin pettureista, oli kreivillä paljon salaoppisia tietoja, jotka hän ilmaisi haaveilevalle kuninkaalle, ja seurauksena siitä tuli läheinen ystävyys heidän välillensä. Suurilla ja loistavilla juhlamenoilla otettiin kreivi ruotsalaisten vapaamuurarien joukkoon. Kuningas itse oli esimiehenä tässä tilaisuudessa ja siitä hetkestä tuli kreivi kuninkaan jokapäiväiseksi seuralaiseksi. He sulkeutuivat kahdenkesken huoneesen ja työskentelivät yksin neuvoin henkien esiin käskemisessä. Muutoin säästäväinen kuningas lahjoitteli kreiville kallisarvoisia lahjoja ja tarjosi hänelle suuria rahasummia. Kustaa III:nen entinen suosikki Armfelt oli antanut kauniin Frescattinsa Eläintarhassa kreiville asunnoksi ja kerrottiin, että kreivi siellä toimeenpani yöllisiä juomakarkeloita rikkaan ja ylhäisen "kukoistavan nuorison" kanssa, joka kevytmielisenä ja nautinnon himoisena tunkeusi kreivin siipien suojaan, jonka tarkoitus näytti olevan: "nauttia elämätä miten ja millä keinoin hyvänsä."

Eräänä iltapuolena Joulukuun loppupuolella oli 12 henkinen joukko, kreivikin siihen luettuna, keräytynyt Frescatiin. Vieraat, jotka kuuluivat parhaimpiin pääkaupungin "kukoistavasta nuorisosta", istuivat herkukkaan ja hienoimmilla viineillä täytetyn päivällispöydän ympärillä. Kolme eli neljä kuninkaallisen operan tanssiatarjoukkoon kuuluvaa naista istui kukilla koristettuina ja poskivärillä punattuina vierasten välissä. Frescati heloitti, sillä vaikka kello vasta oli kaksi päivällä, olivat ikkunan verhot alas lasketut ja vahakynttilät sytytetyt kruunussa ja haarakynttiläjaloissa. Viini säkenöi pulloissa; iva ja ilo, kevytmielinen ja ruokoton pilkka kaikesta siveellisyydestä vaihtelivat toistensa kanssa niissä raivokkaissa keskusteluissa, joita Melfort vieraineen piti.

"Onnittelen, kreivi, kun olet päässyt meidän kruunatun pöllöpäämme suosioon", lausui korkealla äänellä parooni Aleksi M., samalla nyökäyttäen päätään ja kohottaen lasiansa. "Sinusta mahtaa olla helkkarin hauskaa kahdenkesken seurustella kuninkaan kanssa, joka on epäilemättäkin ikävin ihminen, mitä konsana on maailmassa tavattu. Millä pirun tavalla voit sopia sen miehen kanssa?"

Kreivi nykäytti hartioitaan ja imarteli pilkallisesti.

"Minä annan hänen nähdä kummituksia keskellä valoisaa päivää josta saan kiittää niitä silmänkääntäjä-keinoja, joita opin saksalaisilta silmänkääntäjiltä", vastasi hän nauraen. "Huomenna on meillä suuri kummituskohtaus ja olen miettinyt laatia niin, että hän saa nähdä itse — paholaisen."

"Laita sitte myös niin, että tämä ylimys vie hänet mukanansa poismennessään", sanoi Alfred K., joka oli erään laivalaiturin ylimyksen poika. "Se olisi sinulta pelkkä hyvätyö, josta Ruotsin kansa ja maa siunaisi sinua."

"Ja me laulaisimme yhteen ääneen: mene, mene niin kau'as kuin pippuri kasvaa, eläkä konsana palaa takaisin", lausui yksi tenhottarista, jolle typeryydelle muut taputtivat käsiänsä.

Hämärä oli tullut ja taivaan täyttävät, paksut lumipilvet tekivät ilman vieläkin pimeämmäksi.

Asuinhuoneen ulkopuolella, kasvot kiinnitettyinä ikkunaan, jonka verhot olivat vaan puoleksi lasketut, seisoi kaksi miestä, joilla oli leveät kauhtanat yllänsä ja niiden kaulukset nostetut pään ylitse. Kasvoilla oli niillä silkkiset puolinaamiot ja kädet miekkojen kahvoissa. Yksi miehistä oli keskikokoinen ja toinen pitkä, vankka ja ruumiikas kasvultaan.

"Sellainen kunniaton roisto", lausui pienempi mies. "Olen kuullut hänen jokaisen sanansa. Tuo on majesteetin rikos ja minä olisin valmis syöksemään sisään ja työntämään miekkani hänen sydämeensä."

"Taivaan tähden, ei mitään malttamattomuutta! Olettehan sen luvanneet minulle", kuiskasi hänen seuraajansa; "se vaan alentaisi teidän korkeata arvoanne ja herättäisi pilkkaa ja naurua."

"Tunnetteko te miestä?"

"Tunnen. Hän on puolalainen Gregorius Michailoffski ja petturi parasta lajia. Hän kävi luonani kuin olin lähettiläänä Warschaussa, ja koetti pettää minua, saadaksensa rahoja, ilmoittaen päässeensä erään salaliiton perille. Mutta hiljaa, he puhuvat taas!"

"Kustaa on luvannut minulle tuhat kiiltävää tukaattia siitä tuttavuudesta, jonka hän saa tehdä Belsebubin kanssa", lausui kreivi. "Ne rahat lähetän minä muuttolaiskomitealle Lontoosen. Ennen eli myöhemmin pitää minun saada tilukseni ja miljoonani takaisin. Monsieuri vaihtaa liljat kolmeväriseen ja silloin, hyvät herrat, olkaa tervetulleet linnaani Melfortiin, jossa palkitsen teidän ystävyytenne ja vieraanvaraisuutenne."

"Eläköön kreivi!" huusivat vieraat ja tyhjensivät lasinsa.

"Ovatko naiset myös, herra kreivi, tervetulleita vieraitanne?" kysyi hymyillen tanssiatar Clotilda ja katsoi tummilla silmillänsä kreivin kasvoihin.

"Luonnollisesti, ruotsalaiset naiset ovat ihastuttavia ja te varsinkin", vastasi kreivi kohteliaasti.

"Kertooko huhu siinä totta, kun sanoo teidän menevän naimisiin tuon nuoren, kauniin ja rikkaan kreivitär Heiden W:n kanssa?" kysyi eräs nuori tilanomistaja.

"Kyllähän sitä niin tahdottaisiin", vastasi kreivi hymyillen. "Liina W. on kuitenkin liika laiha, herättääksensä minussa mitään tunteita."

"Tuo hävitön!" mumisi pienempi vakoilijoista. "Olemme kuulleet ja nähneet kylliksi", lausui hän sitten seuraajallensa, "sentähden menkäämme täältä!"

Hiljaisilla askelilla menivät he nuuskija-paikastansa. Talvi-ilta oli jo alkanut. He menivät korkeita puita kasvavaan metsään, joka oli noin pari tuhatta syltää Frescatista; siellä odottivat heidän hevosensa. He nousivat rekeen ja kuski ajoi sieltä vahvaa juoksua. Ehdittyään kaupunkiin kääntyivät he kuninkaalliseen linnaan ja seisattuivat pihalle. Molemmat nousivat reestä ja astuivat kuninkaan huoneukseen. He tulivat kuninkaan huoneesen ja riisuivat siellä viittansa ja naamionsa.

Nuo vakoilijat olivat Kustaa Adolf ja Skånen kenraalikuvernööri, hänen ylhäisyytensä Toll.

"Petetty, alinomaa petetty", lausui kuningas synkän näköisenä. "Kiitän teidän ylhäisyyttänne, että te paljastitte tuon kurjan seikkailijan ja näytitte minulle totuuden. En voinut aavistaakkaan, että tuolla tavoin kenkään rohkenisi pettää ja pilkata kruunattua päätä. Melfortin eli Michailoffskin täytyy viipymättä lähteä maasta. Kuinka tulitte ajattelemaan, että tuo teeskennelty kreivi oli kehno lurjus?"

"Tultuani pari päivää sitte Tukholmaan, kuulin puhuttavan tuosta kelpo kreivistä ja hänen hyvästä suhteestansa hoviin", vastasi Toll. "Halusin päästä tuon mainion matkailijan tutuksi ja onnistuinkin tapaamaan hänen illallisella parooni Höpkenin luona. Annoin esittää itseni hänelle ja huomasin, että hän säikähti ja vaaleni kuullessaan nimeni. Sen johdosta aloin tarkastella hänen kasvojansa ja ne näyttivät minusta tutuilta. Kohta aloinkin muistella missä ja milloin olin häntä nähnyt. Se oli, kuten jo mainitsin, Warschaussa. Tuo teeskennelty kreivi ei ole muu kuin seikkailija ja rohkea petturi. Velvollisuuteni vaati siitä ilmoittamaan teidän majesteetillenne. Teidän majesteettinne vihastui ja Te epäilitte sanojani, vaan ne ovat nyt todistetut täysiksi."

"Sanon vieläkin, ett'en voinut uskoa, että minua kohtaan uskallettaisiin käyttää moista rohkeutta", vastasi kuningas. "Vielä kerran kiitän teitä, kun olitte niin miehuullinen, että ilmoititte minulle moisen petoksen, jolla minua petettiin helppouskoisuuteni tähden. Te olette arvon mies, kreivi Toll, ja minä toivon, että tapaus tuon niin kutsutun kreivin kanssa jää vaan meidän välillemme. Poliisimestari saa käskyn viedä kreivin pois maasta; hallitusta ei saa jättää pilkan ja naurun esineeksi."

"Olkaa vakuutettu, teidän majesteettinne, minun vaitiolostani", vastasi Toll; "mutta jos minä rohkenisin puhua suoraan teidän majesteetillenne, niin olisi minulla paljonkin sanottavaa, ja sentähden läksin maakunnastani varoittamaan ja kuninkaalleni lausumaan sanat: Pitäkää se, mikä teidän majesteetillanne on, ett'ette menettäisi kruunuanne."

Kuningas vaaleni ja nousi kiiruusti paikaltansa.

"Mitä rohkenette te lausua?" huusi hän tärisevin huulin. "Mitä, minäkö, Ruotsin kruunattu kuningas ja syntynyt Waasan suvusta, menettäisin — kruununi? Oletteko tullut hulluksi, mies? Te olette luvatta uskaltanut jättää kuvernöörin paikkanne ja teille uskottujen joukkojen päällikkyyden. Matkustakaa heti maakuntaanne ja se tapahtukoon armoni menettämisen uhalla!"

Kuningas oli saanut vihan puuskan, jota ei ollut helppo hillitä. Sellaisia sanoja, kun Toll oli lausunut, ei kukaan ennen ollut uskaltanut sanoa. Hänen ylhäisyytensä oli noussut ylös samalla kuin kuningaskin ja nyt seisoi Skånen korkeakasvuinen, totisen näköinen kuvernööri suorana ja arvokkaana suuttuneen majesteetin edessä.

"Teidän majesteettinne suvaitsi juuri lausua minusta, että olin arvon mies", vastasi Toll vakavana, "mutta itsestäni tiedän, että olen uskollinen alamainen, joka kunnioitan kuningastani ja rakastan suuresti isänmaatani. Tämä maa on perikatonsa partaalla ja siitä en syytä teidän majesteettianne, vaan niitä neuvonantajia, jotka ympäröivät valtikkaa ja salaavat asiain todellisen laidan. Suomi, kolmas osa valtakunnasta, on, ihmisellisesti päättäen, menetetty, ell'ei heti ryhdytä voimakkaihin puuhiin vihollisen maasta ajamiseksi. Sotajoukko ja varsinkin nuoret nostokkaat ovat perki huonosti varustetut ja kärsivät puutosta kaikesta, jopa aivan välttämättömimmistäkin. Tämä ynnä uusi sotaveroitus on suututtanut kansakuntaa sanomattomasti; ja rohkenen syvimmässä alamaisuudessa lausua luulottelemani pelon, että, ell'ei heti tapahdu muutosta parempaan päin, voi tapailtua tapauksia, jotka tärisyttävät valtaistuinta perustuksia myöten. Minun onneni ja onnettomuuteni on teidän majesteettinne vallassa, mutta kerron ne sanani, jotka kerran lausuin tuomarilleni, kun minua syytettiin osalliseksi parooni Armfeltin salaliittoon: minun elämästäni tuomitsee ainoastaan kaikkivaltias, kunniastani historia, ja hyvä omatunto on ainoa omaisuuteni, jonka olen itselleni hankkinut pitkällisessä valtion palveluksessa."

Kuningas oli keskeyttämättä kuunnellut puhujan sanoja. Tollin arvokas ryhti ja totiset sanat näyttivät tekevän syvän vaikutuksen kuninkaasen. Hänen vihansa asettui ja hän kysyi pikaisesti: "mitä minun teidän mielestänne pitäisi sitte tehdä?"

"Tehdä rauha Ranskan kanssa, koettaa Napoleonin välityksellä voittaa Suomi takaisin — ja luovuttaa kruunu kruununprinssille", vastasi Toll epäilemättä.

Kuningas vapisi vihasta.

"Mitä", huusi kuningas polkien jalkaa laattiaan, "mitä, oletteko te, kuten äsken itse sanoitte, se uskollinen alamainen, joka rakastatte kuningastanne ja isänmaatanne? Tahdotteko te, että minä nöyryyttäisin itseni tuon villipedon, ruhtinasmurhaajan, laittoman hallitsijan Bonaparten edessä, minä, joka olen syntynyt ruhtinaana ja kuninkaana? Tahdotteko te, että minä kiittämättömältä langoltani Wenäjällä kerjäisin, mitä voin asevoimallakin valloittaa, ja tahdotteko te lopullisesti minun luopumaan kruunustani ja kurjasti vetäytymään syrjään, silloinkuin maatani uhataan joka puolelta? En! te olette yhtä huono neuvonantaja kuin häijy alamainen, ja ell'ette 24 tunnin kuluessa jätä pääkaupunkia ja matkusta Skåneen, niin annan vangita teidän."

Kuningas viittasi kädellänsä ovelle. Toll kumarsi tylysti ja jätti arvokkaalla ryhdillä tuon villityn ja itsepäisen kuninkaan, jota hän ei koskaan enää sittemmin tullut näkemään.

Seuraavana aamuna läksi Toll pääkaupungista.

Kun hän istui rekeensä, mumisi hän:

"Asiat eivät millään tavalla voi useampia kuukausia olla tällä kannalla."

Hänen ennustuksensa toteutuikin.

Samana päivänä, kun Toll jätti Tukholman, matkusti sieltä myös toinenkin ylhäisyys, mutta poliisin saattamana.

Se oli kreivi Melfort, toisin sanoen Michailoffski, joka kuninkaan käskystä vietiin ulos valtakunnasta. Hänen pikainen katoamisensa herätti suurta huomiota hovissa ja ylhäisissä piireissä. Tämän johdosta arveltiin yhtä ja toista, mutta ei kukaan voinut aavistaa oikeata syytä. Kreivin useat "pikkulainat" tietysti jäivät maksamatta, mutta puhe hänestä lakkasi niiden suurten ja tärkeiden tapausten johdosta, jotka kohta tapahtuivat Ruotsissa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa ja Oravainen, Ylös pohjolaan.

Vielä pitkinä aikoina senjälkeen, kuin Englannin, Rankan, Hispanian ja Hollannin laivastot jo olivat taistelleet herruudesta merellä, ei Wenäjällä ollut ainoatakaan sotalaivaa. Vasta seitsemännentoista vuosisadan lopulla Pietari suuri, jonka nero teki sanomattoman paljon työtä isänmaansa kohottamiseksi suurempaan arvoon kansakuntien joukossa, käänsi huomionsa meriliikkeesen.

On kummasteltavaa se pikaisuus, millä tsaari loi itsellensä laivaston, ja tuon luomisen historia on siksi huvittava, että se kannattaa lyhykäisesti kertoa.

Pietari suuren isän, Aleksei Michaelovitschin viimeisinä hallitus vuosina oli eräs hollantilainen laivanrakentaja, nimeltä Brandt, kutsuttu Wenäjän hoviin Moskovaan, jossa hän rakensi venheen ja sen taklauksen mallin. Tämä malli herätti nuoren tsaarin huomion, ja kun kysyi kuvernööriltänsä, mihin käytettiin tuota venhettä, joka ei ollut hänen ennen näkemiensä kaltainen, niin ilmoitettiin hänelle, että sillä voi purjehtia myös vastatuuleenkin, jota maan raskailla ja tasapohjaisilla laivoilla ei koskaan oltu koetettukaan. Tästä heräsi tsaarin uteliaisuus ja hän kutsutti heti Brandtin luoksensa, sillä hän tahtoi nähdä Brandtin purjehtivan venheellänsä. Hän mieltyi heti koetuksesta, niin että meni venheesen, opettelihe ohjaamaan ja hoitamaan sitä ja käski Brandtin kiiruusti tekemään hänelle jahdin, joka myös samana vuonna valmistuikin. Sitten rakennutti hän useita pieniä, erisuuruisia laivoja, otti palvelukseensa taitavia merimiehiä ja huvitteli itseänsä antamalla pienen laivastonsa harjoitella Perislovan järvellä. Mutta pian oli järvi riittämätön hänen kasvavalle tiedonhalulleen, jonkatähden hän matkusti Arkankeliin ja purjehti Vienan merellä. Seuraavana vuonna palasi hän näille purjevesille ja hankki itsellensä siten täydelliset tiedot meritoimessa.

Se kokemus, jonka hän näissä nuoruuden huvituksissaan saavutti itsellensä, oli hänelle suureksi avuksi, pannessaan toimeen kunniakkainta yritystään. Vuonna 1695, kun piiritettiin turkkilaista linnoitusta Azovia, näki hän sen valloittamisen ilman merivoimaa mahdottomaksi, jonkatähden hän heti antoikin rakentaa useita sotalaivoja, joiden avulla hän seuraavana vuona alkoi piirityksen ja, kulkien Donista Mustaan mereen, voitti turkkilaiset galejat sekä valloitti sittemmin Azovin. Tätä menestystänsä viettääksensä kulki Pietari juhlakulussa Moskovaan, jolloin hän oli puettu kuin muinoiset roomalaiset riemuvoittajat, ja antoi sen johdosta painattaa mitaljin seuraavalla lauseella: Salamoiden ja aaltojen kautta voittaja.

Sellainen oli venäläisen merivoiman ja sen laivaston alku, joka kerran oli ottava Ruotsilta herruuden Itämerellä.

Kronstadtin valloituksen jälkeen ja Wenäjän tulevan pääkaupungin Pietarin perustettua toimitettiin Itämerelle laivasto melkein yhtäpikaisesti kuin muinoin Mustalle Merelle. Suomen sodan alkaessa vuonna 1808 oli Wenäjän merivoima 30 linjalaivaa, 20 rekattia, 3 korvettia ja 12 prikiä, paitse suurta joukkoa saaristo- ja kuletusaluksia. Linjalaivoilla oli 50 aina 110:n kanuunaan ja rekattiloilla 32 aina 44:n ja muutenkin kaikki valmisna menemään merelle, vaikka miehistön harjoituksessa ja kurissa oli vielä paljon parannettavaa.

Kolme päivää Neissytsalmen kahakan jälkeen, kun laivaston parkassit ja venheet valloittivat Styrbjörnin, näyttäytyi 20 päivänä elokuuta taas 10 eli 12 venäläistä tykkivenhettä, joiden tarkoituksena luultavasti oli tutkia Hyxoralahteen vetäytynyttä ruotsalaista laivastoa; ne ampuivat muutamia laukauksia, joihin lähinnä olevalta ruotsalaiselta Äran -nimiseltä laivalta vastattiin niin vakavia laukauksia, että erään venheen esikeulan katolla kiikaroivat herrat näkivät parhaaksi kääntyä takaisin, kuin muu'an keulan laitaan käynyt kuula muistutti heitä siitä. Elokuun 22 päivänä läksi Öröösen se laivaston osasto, joka evesti Jegerfeldtin johdolla oli ollut asetettuna Neissytsalmen seuduille, yhdistyäksensä siellä päälaivaston kanssa; se oli vahvikkeeksensa saanut englantilaiset linjalaivat Centaur ja Implacable amiraali Sir Samuli Hoodin johdolla. Saman kuun 26 päivänä kello 5 aamusella purjehti yhdistynyt laivasto Hankoniemeen, saatuansa kuulla, että venäläinen laivasto amiraali Kanikoffin johdolla oli siellä. Viimeksi mainitulla laivastolla oli, paitse pienempiä aluksia, 10 linjalaivaa, 3 rekattia ja 2 korvettia ynnä kaksi kolmikantista 120 ja 118 kanuunalla.

Yhdistyneessä ruotsalais-englantilaisessa laivastossa oli yhteensä 12 linjalaivaa — joista 2 englantilaista — ja 5 rekattia. Kuningas Kustaa IV Adolf nimisellä laivalla liehui vara-amiraali Nauckhoffin ja Centaurilla amiraali Hoodin arvokkaat liput. Edellisen laivapäällikkönä oli evestiluutnantti Lagerstråle ja kapteeni Webley oli lähinnä amiraali Hoodin päällikkyydessä Centaurilla. Urhoollinen kapteeni Martin komensi Implacablea.

Kun laivasto nosti ankkurinsa, niin puhalsi alussa melkein kaakkoistuuli, mutta vetäysi sitten itään; kello 4 iltasella oli koko laivasto saariston ulkopuolella, alkaen enennetyillä purjeilla ajamaan venäläistä laivastoa, joka alkoi näkyä. Centaurin vahtiupseeri ilmoitti amiraalille, että hän näki 23 vihollista purjehtiaa. "Vanha Sam", joksi englantilaiset merimiehet nimittivät Hoodia, hieroi ihastuneena käsiänsä. Hänestä oli tuo ilmoitus sentähden iloinen, että hän ainoastaan voimakkaampaa vihollista piti sen arvoisena, että sen kanssa kehtasi käydä kahakkaan.

Kello 1/2 8 muodostettiin linja; mutta kun se esti ajoa, annettiin kello 10 merkki purjehtia täysillä purjeilla, huonoista purjehtijoista huolimatta. Kello 1/2 3 sai laiva Prinssi Fredrik Adolf käskyn purjehtia Karlskroonaan viemään sairaita, joita laivoilla oli suuri joukko. Tuo hirveä tauti, joka sittemmin niin säälimättä riehui, oli jo laivaston Örössä ollessa alkanut muuttua uhkaavaksi ja olikin kohta niittävä satoja onnettomia uhria.

Molemmat englantilaiset laivat, jotka olivat kuparoitut ja erittäin hyvät purjehtijat, lähenivät lähenemistään venäläisiä, jotka yhtämittaa peräytyivät, niin että auringon laskun aikoina oli vaan 2 eli 3 peninkulmaa [Englannin peninkulmaa] väliä, Yön aikana kuljettiin ilman mitään merkkiä enennetyillä purjeilla. Kaikki miehet laivastolla olivat miehuuden ja taistelunhalun elähyttäminä. Kaikki tahtoivat kohottaa kolmikielisen lipun kunniata ja taistella isänmaan edestä.

Päivän valjetessa oli Implacable ja heti sen jälessä amiraali Hood _Centaurilla _ehtinyt aivan vihollisen viimeisen laivan vanaveteen. Ruotsin laivastosta oli Tapperhet, majuri Fischerströmin johdolla, paras kulkija, mutta jäi kumminkin 1 1/2 peninkulmaa jälelle englantilaisista. Kello 5 aikaan kulki kapteeni Martin Implacablella vihollisen jälkimäisen 74 kanuunaisen laivan Vsevolodin sivulle, joka sitä vastaan ampui laukauksensa. Implacable kulki kuitenkin edelleen samaa suuntaa, päästäksensä edelle ja kääntyäksensä vihollisen laivan etupuolella etukeulaa kohti, jota vastaan hän laukasi yhden kanuunakerroksensa, toisen kerroksen sivulle ja, käännyttyään ympäri, kolmannen peräpuoleen. Englantilaisten merimiesten hurraahuudot kaikuivat yli meren. Venäläinen laivasto häpäisi itsensä, sillä se täysillä purjeilla pakeni kahta linjalaivaa. Amiraali Hood oli myös jo ehtinyt vihollisen laivan läheisyyteen, mutta ei voinut ampua sitä, kuin _Implacable _oli vihollisen laivan edessä ja olisi voinut vahingoittua. Venäläinen laiva puolusti itseänsä urhoollisesti, mutta sen täytyi 20 minuuttia kestäneen taistelun jälkeen, pahoin vahingoittuneena ja heiluvilla purjeilla, lakata ampumasta ja antautua. Mutta nyt piti koko vihollisen laivasto myötä tuuleen, tullaksensa sille avuksi. Amiraali Hood antoi silloin merkin Implacablelle, että se pysyisi syrjässä, kun kolme vihollista laivaa jo oli ammuttavilla. _Gentaur _käänsi purjeet tuuleen, odotellakseen 10 eli 15 minuuttia ruotsalaista laivastoa, joka täysillä purjeilla pyrki eteenpäin.

Tapperhet -niminen laiva ja rekatit ennättivät jo englantilaisten laivain vanaveteen ja jo annettiin merkki niille laivoille, jotka olivat ampuma-matkan päässä, että alkaisivat paukuttaa, mutta venäläiset laskivat heti, kun näkivät englantilaisten kääntävän purjeet tuuleen, purjetuulessa pakoon ja välttivät siten taistelun, vaikka englantilaiset laivat heitä kuinkakin siihen pakoittivat. Se olisikin viimein onnistunut, ell'ei tuuli k:lo 9 aamulla olisi muuttunut kaakkoiseksi, joten peräytyminen kävi mahdolliseksi Baltischportiin, johon koko venäläinen laivasto, paitse Vsevolod, joka joutui salmessa karille, k:lo 12 aikana purjehti ja kävi ankkuriin. Venäläinen amiraali lähetti kyllä yhden rekatin hakemaan Vsevolodia, mutta englantilaiset pakoittivat sen heti jättämään hinattavansa. Kun lainehtiminen oli ankara, niin toivottiin että se täydentäisi sen, minkä englantilaiset jo olivat alkaneet, nimittäin tuon karilla olevan venäläisen laivan täydellisen hävityksen; mutta kun illaksi meri asettui, niin nähtiin sen käyvän ankkurinsa nojaan ja venäläisiä venheitä tulevan hinaamaan sitä haminaan. Mutta tätä eivät englantilaiset sallineet, jonkatähden kapteeni Webley sai käskyn Centaurilla estää se. Venheet olivat jo hyvin onnistuneet hinaamisessa ja Vsevolod oli jo melkein sataman suussa, kuin Centaur saavutti sen. Silloin Vsevolod peräytyi, niin että Centaurin kanuunain suut tulivat edellisen keulalaitaa kohti, jolloin kanuunat alkoivat tulensa; seuraus tästä oli hirveä. Vsevolodin upseerit ja merimiehet kaatuivat sekaisin kannella. Kun venäläisen laivan kärki joutui Centaurin mesaanitaklauksen kohdalle, niin käski amiraali Hood kiinnittämään laivat toisiinsa, jonka pelkäämättömät englantilaiset upseerit ja merimiehet muskötinkuulasateessa tekivätkin.

Vsevolodin päällikkö, kapteeni Budneff, vastusti urhoollisesti. Märssystä ja raakapuista satoi kiväärinkuulia ja käsikranaatteja hyökkäävien englantilaisten ylitse. Mutta nyt ryntäsi myös Centaurin hyökkäysosasto ja toisen kerran täytyi Eudneffin jättää laivansa vihollisen käsiin. Niinhyvin Centaur kuin hänen vastustajansakin olivat molemmat törmänneet karille; mutta kapteeni Martin Implacablella, jonka hän oli ankkuroinut sellaiseen asemaan, että voi auttaa Centauria irralleen, oli juuri toimittanut tämän, kun kaksi venäläistä laivaa nähtiin purjehtivan englantilaisten luokse; kuitenkin vetäysivät ne heti takaisin, nähtyään englantilaisten päässeen tukalasta asemastaan. Saalis oli kumminkin niin runneltu ja kovasti pohjassa kiini, ettei sitä voitu, ottaa mukaan, vaan miehistön pelastettua, pistettiin se tuleen. Kuolleiden englantilaisten ruumiit vietiin sitä ennen Centaurille. Englantilaisella amiraalilaivalla oli 37 kuollutta ja 45 haavoitettua. Implacablella 6 kuollutta ja 26 haavoitettua. Venäläisellä laivalla oli 323 kuollutta ja kadonnutta ynnä 80 haavoitettua; tästä nähdään miten kiivas taistelu oli ollut.

Jos ruotsalaiset laivat olisivat olleet kuparoitut, että olisivat purjehtineet paremmin, niin olisivat epäilemättäkin pakoittaneet venäläiset taisteluun. Englantilainen amiraali kiittää ruotsalaisten laivojen ponnistuksia ja tunnustaa: "että englantilaisten laivojen edistymisen teki mahdolliseksi ainoastaan se vireys ja ahkeruus, millä ruotsalainen laivasto lakkaamatta ponnisteli, joka vahvisti englantilaisilla laivoilla olevien upseerien ja miehistön luottamusta ja vakuutusta."

Yhdeksän ruotsalaista laivaa oli ankkurissa Baltischportin ulkopuolella; Tapperhet laiva ja rekatit risteilivät ankkurissa olevien ympärillä. Amiraali Hood lähetti kuningas Kustaa Adolfille Vsevolodin lipun ja viirin, jonka voittosaaliin kuningas kuitenkin lähetti Hänen Britannialaiselle Majesteetillensa, koska hänen sotalaivansa olivat ne valloittaneet. Ilman merkillisempiä tapauksia piti laivasto venäläisiä suljettuna aina syyskuun loppuun, jonka jälkeen lokakuussa suurin osa siitä palasi Karlskroonaan. Sairaus miehistössä oli suuressa määrässä lisääntynyt, niin että melkein kaikki tilapäisesti varustetut sairashuoneet olivat riittämättömät. Sata, 150 jopa 200:kin sairasta jokaisella laivalla ei ollut mikään tavattomuus. Kuolema anasti päivittäin suuren joukon uhria eikä säästänyt laivaston upseereitakaan. Todistukseksi tästä mainittakoon esimerkiksi että Jaramas nimiselle rekatille oli taistelun alusta Joulukuuhun, jolloin se läksi Karlskroonasta, ollut toinen toisensa perästä komennettuna 6 päällikköä ja 7 upseeria. Mutta antakaamme peitteen laskeutua tämän taulun eteen, joka esittää ainoastaan ne kauhistavat tapaukset, mitkä tämän onnettoman vuoden lopulla tapahtuivat ja olivat niin onnettomat Ruotsin kansalle. Siitä on saatu kalliisti ostettu kokemus, miten perin tärkeä huolenpito sotaväen terveydestä ja vaatteista on sodan aikana. Tuosta onnettomasta, ryysyisestä ja kaikin tavoin huonosti hoidetusta nostokasjoukosta levisi tauti vihdoin myös laivastoon, jossa se keripukista ja koti-ikävästä sai uskolliset liittolaiset.

* * * * *

Kertomuksemme vie meidät taas Suomen sotanäyttämölle.

Jätimme Klingsporin sotajoukon heti Lapuan tappelun perästä. Kesä oli kulunut ja Suomen sotajoukko oli voittanut useita tappeluita, niinkuin Kauhajoella, Alavudella, Nummijärvellä, Lapväärtissä, Kuortaneella y.m. ja tunkeutui eteläänpäin. Kamenski oli näiden voittojen kautta joutunut suureen ahdinkoon ja olisi epäilemättä koko joukkonensa ollut hukassa, jos vaan, kuten jo usein ennen olemme maininneet, toinen mies, kuin tuo kunnoton Klingspor olisi ollut Suomen urhoollisen sotajoukon johtajana. Tämän miehen pelkurimaisuuden ja neuvottomuuden kautta tulivat kaikki voitot hyödyttömiksi. Evestiluutnantti von Fieandtin tappio saatti vanhan sotamarskin kokonaan mielettömäksi. Tämä uljas upseeri Fieandt oli nimittäin pääjoukon vasemman sivun kanssa Karstulassa. Kerrotaan Sandelsin usein huomauttaneen sotamarskia siitä vaarasta, kun tämä tie, joka oli lyhin Kokkolaan ja Ouluun ja ainoa palaustie, jätettiin niin vähän voiman, 1,000 miehen, suojeltavaksi. Tappio siellä saattaisi koko sotajoukon aseman vaaraan. Kamenski huomasikin sen ja hänen päähyökkäyksensä olikin sentähden siihen suuntaan. Elokuun 21 päivänä hyökkäsi venäläisten 3,000 miehinen etujoukko Wlastoffin johdolla Fieandtin päälle. Suomalaiset, jotka puolustivat itseänsä tavattomalla miehuudella, joutuivat 16 tuntisen taistelun perästä ylivoimaa vastaan tappiolle; koko joukko hajoitettiin. Kun Fieandt saapui Lintulahteen, oli hänellä ainoastaan 300 miestä ympärillänsä. Täältä täytyi hänen myös väistyä pohjoiseen päin; mutta vähitellen keräytyi hänen hajaantunut joukkonsa, niin että todellinen tappio oli vaan joku satakunta miestä. Tämä vähäpätöinen seikka näytti kuitenkin sodan suunnan, sillä saatuansa ensimäisen ilmoituksen tästä luopui Klingspor kaikista voitetuista eduista. Hän peräytyi niin nopeasti, että se näytti pakenemiselta. Salmilla ja Ruonassa taistelivat suomalaiset taas Adlercreutzin johdolla kuin sankarit, estääksensä ahdistavaa Kamenskia, mutta huuto — peräytykää kaikui lakkaamatta ruotsalaisesta päävartiosta ja taas uudelleen aljettiin peräytymistä Lapin erämaille. Sotamiehet, jotka olivat miehuullisesti kestäneet kaikellaisia vaaroja niin kauan kuin mentiin eteenpäin ja tultiin lähemmäksi rakkaita kotiseutuja, alkoivat nyt joutua hyvin käsiteltävän epätoivon valtaan. Tästä olivat luonnollisena seurauksena alakuloisuus ja karkaukset ynnä kansan sotajoukkoon tulemisen lakkaaminen. Suomen sotajoukon täytyi taas kulkea tuota häpeällistä, okaita kasvavaa peräytymistietä, joka ei ollut loppuva ennen kuin äärimäisessä pohjolassa.

Kamenski koetti nyt kaikin voimin pikamarsseissa saavuttaa pakenevaa Klingsporin joukkoa pakoittaaksensa sitä taisteluun, ennenkuin ne joukot, jotka hän oli pannut sulkemaan palaamismatkaa, ehdittäisiin lyödä maahan. Ensimäinen niistä kenraali Wlastoffin johdolla, joka Karstulan taistelun jälkeen oli yhtä mittaa seurannut Fieandtia, oli pakoittanut hänen vetäymään Kaukkoon ja valloittanut Kokkolan; toinen kenraali Kosatschoffskin johdolla oli seurannut Reuterskjöldiä Härmän kautta ja seisoi nyt Juuttaalla Uuden-Kaarlepyyn lähistössä. Suomen sotajoukko oli siis kokonaan suljettuna, mutta sen urhoolliset päälliköt eivät kadottaneet miehuuttansa.

Oli 13 päivä Syyskuuta 1808. Adlercreutz on seisattunut Oravaisiin odottamaan Kamenskia, tarjotaksensa hänelle taistelua, jota hän niin innokkaasti halusi, ja, jos sota-onni olisi suotuisa, avataksensa suljetulle sotajoukolle tien pohjoiseen päin. Kylmä syksytuuli puhaltaa puiden ja ketojen ylitse. Kello 10 aamulla pilkistää aurinko pilvien takaa ja valaisee ruotsalaisten toisen osaston, joka Döbelnin johdolla seisoo Juuttaalla. Ruotsalaisten vasen sivu ulettuu jokeen ja oikea metsään, johon jääkärit ovat piiloutuneet. Ikäänkuin väijyvä ja hiipivä kettu lähenee Kosatschoffski valvovaa osastoa. Äärettömän rankasti on useita viimeisiä päiviä satanut, niin että kedot ja tiet ovat veden vallassa. Vahti huomaa lähestyvät venäläiset. Se vetäytyy hitaasti takaperin ja houkuttelee vihollisen perässänsä metsään. Sinne piiloutuneet jääkärit syöksevät esiin niinpian kuin venäläiset kanuunat ja tiheät joukot ovat ehtineet kulkea maantietä heidän ohitsensa ja ampumamatkan päähän ruotsalaisista kanuunista, jotka nyt alkavat paukkua. Taistelu käy raivokkaaksi, ankaraksi ja hirveäksi. Kosatschoffskin kasakat pienillä, vilkkailla hevosillansa kiertelevät ympäri ja väijyvät saalista ja ryöstöä.

Döbelnin osasto ja Gyllenbögelin Ahvenanmaalainen vapaajoukko vastustavat vihollista kuin sankarit. Täällä taistelevat Ranck ja vanha Koiskinen toistensa rinnalla. Mutta häntä, sotamiesten epäjumalaa von Döbelniä ei näy taistelussa, kenraali ei itse johda, joukkojansa niin kuin tavallisesti. Huonona sairaana makaa von Döbeln Uudessa Kaarlepyyssä. Ankara kuume raivoaa hänen suonissansa. Hän kuulee jyskeen Juuttaalta, hän tuntee sen vaaran, missä Adlercreutzin joukko on. Kahteen vuorokauteen ei Döbelnin urhoollinen osasto ole levännyt. Hänen aseveljensä on pelastettava. Döbeln ei voi enää loikoa työttömänä. Hän nousee ylös sänkystä, astuu hevosensa selkään, kiiruhtaa taistelutantereelle, ottaa rakkaiden porilaistensa ja Gyllenbögelin vapaajoukon päällikkyyden, järjestää puolustuksen, menee pelkäämättä Kosatschoffskin ankaroita ja uudistettuja hyökkäyksiä vastaan, lyö kokonaan suurempijoukkosen vihollisen ja seuraa sitä kunnes pimeys lopettaa taistelun. Tämän kaiken tekee hän joukoilla, jotka 14 päivää melkein yhtä mittaa ovat marssineet, niistä viimeiset kaksi vuorokautta lepäämättä, ja nyt verisen taistelun perästä koko yön valmiina taisteluun seisovat polviin asti vedessä. Venäläiset pakenevat läpi yön Ala-Härmään. Tämän kunniakkaan työn jälkeen palautuu von Döbeln tautivuoteellensa, josta hän ei enää sinä vuonna jaksa nousta.

Adlercreutz oli, kuten jo mainitsimme, pääjoukon kanssa seisahtunut Oravaisiin, siellä ruvetaksensa ankarimpaan kahakkaan venäläisten pääjoukon kanssa. Täällä oli viimeinen verinen, epätoivoinen vastus tehtävä, täällä oli lopullinen kunnia voitettava Suomen sotajoukon lannistumattomalle urhoollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle, täältä oli tuo vastuksista runsas peräytyminen alkava, loppuaksensa vasta pohjan kinosten ja tunturien seassa.

Döbeln on voittanut Juuttaalla, Gripenberg lyö Wlastoffin Kruunupyyssä, Fieandt lyö venäläiset takaisin Kaukossa, ja Gripenbergin seuraamina pakoitetaan ne peräytymään ja vetäymään Kokkolaan. Sotajoukon paluu-matka on turvattu ja yhteys Ruotsinmaan ja Sandelsin joukkojen välillä on taas entisellään. Kunnia tästä on etupäässä tuleva Döbelnille ja Gripenbergille, mutta myös Adlercreutzille, joka epätoivoisella vastustuksellansa Oravaisissa otti viholliselta kaiken mahdollisuuden päästä ahdinkoon joutuneiden osastojensa avuksi.

Arvokas lukija, ellet jo ole väsynyt kertomuksiini verisistä taisteluista, niin seuraa minua vielä kerta, viimeinen kerta katselemaan urhoollisten Suomen sankarien viimeistä kunniakasta taistelua.

Syyskuun 14 päivä, tuo Oravaisten verinen päivä on alkanut.

Nuori, kunnianhimoinen, sotaa sodan tähden rakastava Kamenski hehkui kärsimättömyydestä saada tapella Adlercreutzin kanssa ja, maksakoon mitä hyvänsä, voittaa hänen. Hän tahtoi, jos suinkin mahdollista, yhdellä ainoalla iskulla, elämästä ja kuolemasta päättävällä taistelulla, luottaen onneensa ja suurempiin sotavoimiinsa, lopettaa hänen nuorelle luonteellensa muka pitkällisen sotaretken, jonka nyt tuleva vuoden aika, hänen joukkojensa väsymys ja sotajoukossa lisääntyvä sairastuminen muutoin voisivat tehdä mahdottomaksi, eikä hän saavuttaisikaan useampia seppeleitä, eikä voittaisi sitä kunniaa ja kuuluisuutta, joka oli hänen innokkaimpien pyrintöjensä päätarkoitus.

Iltasella 13 päivänä yhtyi hän Wörössä kenraali von Vegesackin kanssa, joka vetäysi Oravaisiin, jonka kylän asukkaat olivat kokonaan jättäneet. Siihen asetettiin neljäs osasto. Maantie kulkee kahden lahdelman välitse, joihin kumpaankin pienet purot laskevat. Pohjoisen lahdelman rannalla on aukea niitty, jossa on joukko heinälatoja, joita käytettiin miehistölle suojaksi. Niityn yläpuolella on mäki, jonne ruotsalaiset kenttätykit asetettiin. Oikealla puolella on korkea vuori, joka ulettuu aina rantaan saakka. Vasemmalla puolella suuri niitty ja sen yläpuolella vesiperäinen suo. Maa lahdelmien välillä on metsäinen ja vuorinen.

Eteläisen puron ja lahdelman rannalle asetettiin Helsingin rykmentin etujoukko evesti von Platen johdolla. Muut suomalaiset ja ruotsalaiset joukot järjestettiin siten, että pataljoona von Vegesackin ruotsalaisia joukkoja asettui oikeanpuoliselle vuorelle ja siitä järveen päin; alhaalla olevaa ketoa suojeli sitä paitse mäelle asetetut kanuunat, niin että oikeanpuolinen sivu oli melkein voittamaton. Kanuunien vasemmalla puolella olevalle nurmelle, joka oli taistelukentän keskus, asetettiin toinen pataljoona samaa joukkoa evesti Brändströmin johdolla; loitommaksi vasemmalle asetettiin niitylle metsän rintaan Westerbottenin osasto evesti von Essenin johdolla ja äärimäiseksi vasemmalle puolelle suon rantaan savolaiset evesti Cedergrenin johdolla, jonka yksi jalkaväki ja kaksi jääkäripataljoonaa saivat laajan, mutta heinälatojen suojaaman paikan. Jälellä olevat von Vegesackin joukosta, osa pohjolaisia ja vähälukuinen ratsujoukko asetettiin valmiiksi kenttätykkien takapuolelle, jotka olivat mäellä molemmin puolin maantietä.

Tiaisen ja vanhan karjalaisen Pohjan Pojan johdolla oli suuri joukko vapaaehtoisia liittynyt sotajoukkoon tilaisuuden sattuessa syöstäksensä esiin auttamaan säännöllistä sotaväkeä. Sotamarski Klingspor pysyy tapansa mukaan kaukana taistelupaikalta.

Miehuullisena ja hyvässä toivossa odottaa tämä pieni joukko taistelua. Suuren tykistön luona mäellä istuu Adlercreutz hevosen selässä päällikkökuntansa ympäröimänä; siinä myös näkyy Ranckikin, joka oli vähän tullut haavoitetuksi Juuttaalla. Kylmäverisenä ja tarkkaavaisena katselee kenraali ympärillensä. Kanuunan jyske kuuluu matkan päästä. Adlercreutz tarkastelee levottomilla silmäyksillä Waasan tielle, josta kanuunan laukaukset kuuluvat. Mitä tapahtunee siellä?

Siellä Kamenski rientomarssissa kulkee eteenpäin 11 pataljoonan, 4 ratsujoukon ja 20 kanuunan, eli yhteensä 8,000 miehen kanssa Platenin johdolla olevia ruotsalaisia etujoukkoja vastaan, jotka ovat puolen peninkulmaa lähempänä vihollista Pienenjärven ja siitä mereen laskeuvan puron rannalla. Nuori, viisitoista vuotias kreivi Schwerin kahdella kanuunalla suojeli siinä olevaa siltaa. Kello 5 aamulla hyökkäsi Kamenski etujoukkojen päälle. Ne puolustavat itseänsä miehuullisesti. Pitkin puroa kuuluu vilkasta jääkäritulta; kanuunat lakaisevat siltaa; mutta aseman säilyttäminen kävi Platenille mahdottomaksi. Hän lähettää sanan osastonsa päällikölle von Vegesackille ja pyytää käytöskäskyä. Urhoollinen rohkea, mutta karski Vegesack lausuu sanantuojalle nämä tunnetut sanat:

"Se tekee Helsingin voinsyöjille hyvää; kestäkööt vielä vähäisen aikaa." Sen he tekevätkin. Platen haavoitetaan, ampuma-varat loppuvat, vihollisen haja-ampujat ryntäävät joen ylitse ja ahdistavat Helsinkiläisiä takapuolelta. Ainoastaan Schwerinin kanuunat pitävät vihollista tarpeellisen matkan päässä. Ylevä on tämä nuori sankari. Tyyneenä, iloisena ja pelkäämättömänä paukuttelee hän molempia kanuuniansa. Pitkin tietä ryntää hurraten eräs vahva venäläinen joukko. Schwerin antaa vihollisten tulla 50 askeleen päähän, niin että hyvästi eroittaa heidän kasvojensa piirteet. Nyt suuntaa hän itse kanuunansa. "Virittäkää!" kamala huuto kuuluu, koko kolonnan etupää kaatuu, loput pakenevat. Kuulan toisensa perästä purkavat Schwerinin kanuunat. Venäläiset jääkärit ovat aivan hänen lähellänsä ja ampuvat monta hänen miehistänsä. Kanuunat nostetaan ylös ja vedetään vähän taaksepäin. Ne alkavat uudelleen soida. Vihollinen koettaa päästä eteenpäin, mutta saa yhtä verisen tervehdyksen. Niin jatketaan taistelua mäeltä mäelle. Nuorukainen, urhoollinen Schwerin kaatuu kuolettavasti haavoitettuna, mutta hänen rakkaat kanuunansa pelastuvat. Kunnia nuorelle sankarille.

"Kuustoist' ei vuotta viel' ollutkaan Nuor' urho tää, Mut' ikää siinäkin, työ jalo vaan, Jos on elämää, Moni harmeni loistossa kunnian, Mut voitonkruununsa kirkkaimman Tuon nuoren poikasen kanssa Ois altis vaihtamahan."

Karjalan jääkärit tulevat pulassa olevien joukkojen avuksi. Peräytyminen pääjoukkoon tapahtuu onnellisesti kanuunien, haavoitettujen ja vieläpä muutamien vankienkin kanssa.

Venäläiset kolonnat syöksevät keskusta kohti ja varsinkin Adlercreutzin oikeata sivua vastaan, tykki ja haupitsi tulen suojaamina. Molemmin puolin jyskivät kanuunat ja ratisevat kiväärit. Kamenski käskee urhoollisen kasakkaupseerin Kulneffin ympäröimään ja valloittamaan suomalaisten vasemman sivun. Tämä asettuukin heti joukkojensa etunenään ja kohta on joka mies käsikahakassa. Kulneff on mainio sotilas ja uhkea päällikkö. Äly loistaa hänen silmistänsä ja miehuus vallitsee hänen korkealla otsallansa. Hän on peljättävä kiivaan hyökkäyksen tekemisessä. Hänen pataljoonansa ryntäävät eteenpäin myrskytuulen tavalla. Kamenski enentää heitä vähitellen ja kohta on koko venäläinen väki tulessa; sen täytyy levetä maan epätasaisuuden mukaan. Seitsemän tuhatta venäläistä työskentelee hajalla-ampujina. Adlercreutz huomaa, kuinka Kamenski yhä enemmän heikontaa keskustaansa, saadaksensa suuremmalla joukolla ryntätä ja ajaa takaisin suomalaisten vasemman sivun. Nyt on Adlercreutzilla toimimisen hetki käsissä. Hän käskee evesti Brändströmin kahdella ruotsalaisella pataljoonalla ja luutnantti Ranckin kahdella 6-naulaisella kanuunalla käymään vihollisen keskuksen kimppuun ja murtamaan sen. Rummut käskevät hyökkäykseen, upseerit kiiruhtivat miehistönsä etupäähän ja vastustamattomalla voimalla murtavat Uplannin ja Vestmanlannin urhiot eteenpäin. Hurjan huudon kaikuessa hyökkää Tiainen vapaajoukkonensa vihollisen päälle. Muutamien silmänräpäyksien kuluessa ovat 7,000 venäläistä voitetut. Ei mikään voi pidättää ruotsalaisia joukkoja; kaikki pakenevat Vegesackin pajunettia ja voittaen tunkeutuvat ruotsalaiset eteenpäin puoli peninkulmaa, Tiaisen vapaajoukon auttamina. Adlercreutz ja Vegesack kilpailevat keskenänsä miehuudesta ja loistava voitto näyttääkin palkitsevan heidän ponnistuksensa. Viimeksi mainittu on saanut kanuunan kuulasta ruhjevamman vasemmalle puolelle ruumistansa, samalla kuin hänen hevosensa on haavoitettu, mutta sittenkään ei hän jätä taistelua. Hän tietää, että tämä päivä on tärkeä, sillä Suomen kohtalo riippuu siitä.

Evesti Brändström kaatuu haavoitettuna maahan ja ruotsalaiset sekä suomalaiset vuodattavat runsaasti vertansa tässä huimassa sotaleikissä. "Eteenpäin, eteenpäin, ei ollenkaan armoa!" huutavat sotamiehet toisillensa. Adlercreutz ja Vegesack näkyvät keskellä taistelunmeteliä. Nyt ryntää myös vasen sivu voitokkaasti eteenpäin. Westerbottenin joukko, savolaiset ja vapaajoukon miehet hyökkäävät eteenpäin ja voittavat kaikki esteet. Koko venäläinen sotajoukko on täydessä pa'ossa Pienenjärven toiselle puolelle ja ihanin voitto näyttää olevan saavutettuna.

Seisahdu tähän Kaarlo Juhana Adlercreutz ja Suomi on kentiesi pelastettu. Mutta ei, tuo urhoollinen, tulinen mies seuraa väsyneillä joukoillaan vihollista ja käy puroa ylitse.

Täällä kohtaa heitä hirveä kuulasade, murhaava lyyjytuisku. Joukot säikähtyvät. Vihollinen seisoo uudelleen täydessä taistelujärjestyksessä. Kamenski on saanut avuksensa varaväkensä, jonka hän jo taistelun alussa on käskenyt kiiruhtamaan Waasasta Oravaisiin. Se saapuu juuri päättävässä silmänräpäyksessä ja siinä on Litouenin ja Mohilevin rykmentit, 2,000 miestä, jotka ovat Kamenskin ainoa jälellä oleva toivo. Hän on kiiruhtanut niitä vastaan. Hän on kehoittanut heitä Jumalan ja tsaarin nimessä pelastamaan Wenäjän sotakunnian. Hän elähyttää heitä rukouksilla ja kaunopuheliaisuudella, jonka vaara hänessä synnyttää. Sotamiehet vastaavat hänelle huraahuudoilla ja kiitävät oikomarssissa. Sankarikiihkon innostuttamana asettuu Kamenski joukkojensa etupäähän ja hyökkää ruotsalaisia vastaan, joiden väsyneiden joukkojen täytyy väistyä ylivoiman edessä.

Turhaan koettavat urhoolliset päälliköt elähyttää sotamiesten miehuutta. Vihollisen koko voima, 10,000 miestä, on kolme kertaa suurempi, kuin Adlercreutzin ja Vegesackin 3,000 mieheen nouseva joukko. Epätoivolla näkee Adlercreutz voiton verisen seppeleen riistettävän hänen kädestänsä. Oravaisten mäkilöille vierii uudelleen taistelun aallot. Urhoollisella ryntäyksellä viivyttää Helsingin rykmentti tappiota, mutta kaikki vastustaminen on turhaa, sillä ampumavarat ovat lopussa ja voimat ovat väsyneet. Evestiluutnantti Drufva ja majuri vapaaherra Sture vapaajoukon kanssa suojelevat paluumatkaa. Ne taistelevat vihan vimmassa. Tiainen ja vanha Pohjan Poika hakkaavat nuijillansa vihollisia kuin tähkiä. Hurjimmassa epäjärjestyksessä ovat ystävät ja viholliset sekaisin sullottuina. Veteraanit vanhan Koiskisen kanssa keräytyvät yhteen ja taistelevat kuin muinoiset spartalaiset Leonidaan johdolla. Veri vuotaa useista Ranckin haavoista ja hän on enemmän verisen haamun kuin ihmisen näköinen. Laukauksia, pyssyn perällä lyöntiä, pajunetti-sysäyksiä, sapeliniskuja ja piikin pistoja jaetaan ja satelee kuin rakeita. Tämä urhoollinen puolustus pelastaa Suomen sotajoukon vasemman sivun ja se vetäytyy hyvässä järjestyksessä takaisin. Oikea sivu sitä vastaan on ympäröitty joka puolelta ja ahdistettu rantaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset ovat sekaisin, sekasorto, huuto ja aseitten kalske on ylimmillään. Hetkiseksi elähtyy näiden joukkojen miehuus ja voimat. Ne keräytyvät yhteen ja tekevät ankaran pajunettihyökkäyksen vihollisen joukkoja vastaan. Kaiken täytyy väistyä kourantäytisen miesjoukon edessä, joka ennen uhraa henkensä, kuin jättää sen viholliselle. Ruumisläjät peittävät teitä, kun he lävistäen tunkeutuvat vihollisten joukkoja vastaan; ne, jotka eivät kaadu, onnistuvat yhdistymään pääjoukkoon. Aurinko, joka jo neljätoista tuntia on valaissut tätä veristä ja rajattoman hurjaa taistelua, on nyt laskeutunut. Paksu ja kylmä sumu, pimeys ynnä ruudin savu estävät kahden kyynärän päästä eroittamasta mitään esinettä. Tämä pimeys lopettaa taistelun. Sekä ystävät että viholliset ovat käyttäneet kaikki patruunansa. Adlercreutz ja Vegesack käyttävät lopun yöstä jälellä olevien joukkojensa, kanuunainsa ja kuormastojensa pelastamiseen. Venäläiset ovat taistelusta yhtä väsyneet eivätkä kykene ajamaan takaa ja siten pääsee Adlercreutz Uuteen Kaarlepyyhyn.

On aamu. Sumun lävitse paistaa aurinko kuin harmaa, kammoittava pallo. Kolmetuhatta kuollutta ja haavoitettua peittää Oravaisten taistelutantereen. Ruotsalaissuomalaisella sotajoukolla on näiden uhrien joukossa 35 upseeria ja 1,200 miestä. Täällä makaa ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä rivittäin kauneimmassa epäjärjestyksessä, tuolla ovat he sullotut läjiin. Nyrkissä olevat sormet näyttävät vielä itse kuolemassakin puristavan niitä aseita, joita he käyttivät taistelussa. Mikä kamala, kauhea taulu, hirveä kertoakin, mutta paljon kammottavampi nähdä. Ja Oravaisten verinen päivä, tuo viimeinen suurempi taistelu Suomen niemellä tämän sodan aikana, on kumminkin uljaimpia tapauksia meidän sotahistoriassamme ja ansaitsee olla jokaisen isänmaatansa rakastavan, kansalaisen muistossa.

Döbeln tahtoo vielä, jos suinkin mahdollista, pelastaa Suomen emämaalle. Hän tekee yhtä nerokkaan kuin rohkeankin suunnitelman vihollisen tapaamiseen ja voittamiseen uusilla sotavehkeillä. "Minun perus-aatteeni on se", sanoi sankari, "että, jos meidän lopullisesti täytyy menettää kaikki, niin on paikka, missä se tapahtuu, juuri yhden tekevä kun vaan aikaa voitetaan. Pietari ja Tornio ovat yhtä hyvät."

Döbelnin suunnitelmaa ihmeteltiin, mutta se kumminkin hyljättiin. Peräytyminen pohjoiseen alkoi taas. Lohtajalla tehtiin epämääräinen aselepo Klingsporin ja Buxhövdenin välillä. Kuningas vihdoinkin huomasi Klingsporin kelpaamattomuuden ja otti häneltä päällikkyyden, mutta se oli — myöhään. Kaikki kuninkaan uudistamat maallenousut olivat onnistumattomia ja hän kutsui sotajoukosta pois tuon urhoollisen Vegesackin, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa. Klingsporin jälkeen tuli vanha Klercker korkeimmaksi päälliköksi. Urhoollisen Sandelsin, joka alinomaa oli voittanut Karjalassa, täytyi avun puutteessa lähteä maasta, sitte kun hänellä nyt oli ainoastaan 1,400 miestä 9,000 venäläistä vastaan.

" Pietari eli Tornio " oli Döbeln ennustanut ja pohjoiseen kiiruhti Ruotsin pääsotajoukko. Sodan vaivojen ja tautien rasittamana kulki sotajoukko kuluneilla vaatteilla pitkin rantaa 64 leveys-asteella autioiden ja hävitettyjen seutujen läpi lumessa, pakkasessa, kohmettuneena ylös Lappiin. Toivottoman ja synkkämielisen sotilaan pään päällä liekitsi revontulet ja säteilevät tähdet, hänen kurjuutensa oli rajaton ja ikipäiviksi täytyi hänen jättää rakastettu isänmaansa, kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, kaikki seurauksia erehtyneen, itsepäisen kuninkaan mielettömästä päätöksestä.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja okaita.

Menemme muutamia kuukausia ajassa eteenpäin. On Maaliskuu 1809, kun käymme Ruotsin pääkaupunkiin. Yhtä ankarasti kuin edellisenäkin vuonna levittää talvi rautavaltikkaansa pohjolan yli. Pohjanlahti on jäätynyt ja jää Ruotsin ja Suomen välillä kannattaa. Puutos ja kurjuus vallitsee kaikkiaalla maassa. Se kunnottomuus, jolla Suomen sotaa käytiin, ne suuret varain tuhlaukset, nostokasten huono hoito y.m., kaikki herättivät suurinta tyytymättömyyttä kansassa ja sotajoukossa. Mielet kuohuvat ja vallankumous on aivan ovella.

Kustaa Adolf, jota muutamat kavalat viettelijät pitivät onnettomassa tietämättömyydessä, luuli kaikki vielä olevan hyvin. Kuningas luotti oikeutettuun asiaansa ja että englantilaiset lopuksi auttaisivat häntä runsailla joukoilla ja lisätyillä apuvaroilla. Mutta Englannin ministerillä oli suuri kokemus kuninkaan päättömistä ja heille hyödyttömistä hommista, niin ett'ei se enempää tahtonut auttaa häntä. Ulkoasiain ministeri vapaaherra von Ehrenheim koetti useita kertoja vakuuttaa kuninkaalle, että oli tarpeellista ryhtyä rauhan hankkeihin, vieläpä vakaisimmilla sanoillakin, mutta ei mikään vaikuttanut tuohon onnettomaan kuninkaasen, joka vaan vastasi: "Minä taistelen kaikkia ja etupäässä englantilaisia vastaan, sillä ne ovat ylpeitä ja nenäkkäitä; kyllä minä heidän lannistan", lisäten: "Olen kyllä huomannut, miten minua jo kau'an aikaa on koetettu peloittaa rauhaan; mutta minä näytän, ett'en pelkää ketään, en teitäkään, hyvä parooni", jolloin hän puristi nyrkkiä Ehrenheimin silmien edessä.

Ehrenheim läksi kuninkaan luota ja kohta sen jälkeen ilmoitettiin sanansaattajan tulleen Suomesta. Kustaa Adolf käski tuomaan hänen sisään. Se oli majuri Björnstjerna, joka toi mukanansa asiakirjoja, jotka sisälsivät sopimukset Ruotsin ja Wenäjän päällikköjen välillä, joidenka mukaan ruotsalaiset suostuivat lähtemään Suomesta. Majuri jätti ikäviä seikkoja sisältävät paperinsa kuninkaan käsiin. Tämä tuskin lukikaan niitä läpi, mutta loi sitä vastaan tuiman silmäyksen sanansaattajaan. Vihdoin huusi hän:

"Kuinka Björnstjerna rohkenee näyttäytyä minulle sapelilla, joka ei kuulu univormuunne?"

Majuri säpsähti kummastuksesta. Tämä merkillinen ihminen ei ollut millänsäkään siitä, että kolmas osa hänen valtakunnastansa oli menetetty, vaan kiinnitti huomionsa vähäpätöiseen sapeliin. Ei kaipauksen äännähdystä, ei pienintäkään kysymystä sotajoukon asemasta tulleet hänen huuliltansa. Majuri vastasi:

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne, mutta tämä sapeli Pyhäjoella pelasti minun henkeni. Mainitussa taistelussa olin juuri aikeissa pakoittaa hevoistani menemään kaatuneen aidan yli, kun näin vihollisen jääkärin juoksevan esiin ja tähtäävän minua aivan lähelläni. Laukaus kuului; minä tunsin kovaa kipua jalassani. Se oli harmillinen silmänräpäys. Mutta verta ei näkynyt ja ihmeekseni huomasinkin, että kuula oli sattunut takkini liepeen alla olevaan messinkiseen sapelin tuppeen. Minä olin pelastettu. Sen jälkeen olen aina kantanut sapelin, joka pelasti henkeni, mukanani. Se lakkaamatta muistuttaa minua nöyrään kiitokseen sitä kohtaan, joka tähän asti kaikissa tilaisuuksissa on suojellut minua."

Kuningas näytti hyvin huvitetulta ja katsoi kuulan jättämää merkkiä.

"Sepä hyvin erinomainen kummitus", lausui hän. "Minä käsken Tibellin antamaan julkisen käskyn, jossa majurin armosta sallitaan ajutantti-univormussaan kantaa tätä sapelia. Hyvästi!"

Sillä tavoin vastaanotti Kustaa Adolf ilmoituksen Suomen menettämisestä. Viikko sen jälkeen alkoi vallankumousliike, joka riisti häneltä sen kruunun, joka maalle ja kansalle oli tuottanut vaan okaita.

* * * * *

Pietarissa vietettiin Suomen valloitusta kaikella mahdollisella komeudella ja loistolla. Talvipalatsissa oli pantu toimeen loistava juhla, jonne kaikki, mitä Wenäjän pääkaupungissa oli ylhäistä, oli kutsuttu ja jossa rikkaus ja mahtavat sukuperät olivat suuremmoisella tavalla edustetut.

Juhlan edellisenä päivänä seisattui vaunut sen kartanon eteen, jossa asui kenraali ja valtiomies van Suchtelen, joka oli ollut onnellisena välittäjänä Wiaporin antaumisessa. Vaunusta nousi hunnulla verhottu, pitkänläntäinen nainen ja astui kartanoon. Kun hän portinvartijalta kysyi, jos kenraali oli tavattavana, sai hän myöntävän vastauksen. Kreivi oli yksin ja palvelija kiiruhti ilmoittamaan naista.

Kun palvelija ilmoitti vieraan nimen, näkyi ivallinen hymy ilmestyvän kreivin suun ympärille.

"Ahaa! se on hän?" mumisi hän. "Sano, että ilolla otan hänet vastaan."

Muutama minuutti sen jälkeen astui tuo verhottu nainen van Suchtelenin työhuoneesen. Kreivi meni kohteliaasti ja hymyillen häntä vastaan.

Nainen otti hunnun silmiltänsä. Se oli kavaltajatar, Brahelinnan neiti, Katarina Jägerhorn.

"Erittäin tervetullut, armollinen neiti", lausui kreivi ja vei hänen kätensä huulillensa. "Minua ilahuttaa nähdä teitä yhtä kauniina ja viehättävänä kuin ennenkin. Onhan siitä jo kokonainen kuukausi, kun viimeksi tapasimme toisemme, ja paljon on senjälkeen tapahtunut."

"Teidän ystävällinen vastaanottonne huvittaa minua erinomaisesti", vastasi neiti. "Teidän usein kertomat kehoituksenne, että kävisin Pietaria katsomassa, olen nyt täyttänyt. Isäni myös toivoi näkevänsä minun. Työ on nyt täydellisesti tehty. Suomi on nyt Wenäjän omaisuus, eikä kuulu enää Ruotsille. Pyrintömme ovat saavuttaneet toivotun menestyksen."

"Meidän aseemme ovat olleet voittoisat ja sotamiestemme urhoollisuutta ei voi kyllin kiittää", vastasi kreivi painavalla äänellä. "Tsaari on hyvin tyytyväinen, sen voin teille vakuuttaa."

Neiti katsoi terävästi puhujaan. Valtiomiehen kolkoista kasvoista ei hän voinut lukea, mitä tämä tarkoitti sanoillansa. Mutta kylmä väre ympäröi silloin neiden sydäntä. Hän ei enää polkenut Suomen maata, hän oli yksinvaltiaan hallitsemassa maassa, jossa hänen täytyi vai'eta.

"Tehdyt palvelukset helposti unhotetaan", vastasi hän. "Minä kumminkin olen työskennellyt rehellisesti ja uskollisesti."

"Jota myöskään ei unhoteta", vastasi van Suchtelen totisena. "Katsokaa, tässä saatte, jos suvaitsette ottaa, kortin, jossa pyydetään teitä huomenna siihen suureen juhlaan, jonka hänen keisarillinen majesteettinsa viettää talvipalatsissa. Tässä on myös yksi herra isällenne. Olette molemmat olleet meille uskollisia ystäviä ettekä saa millään tavoin jäädä pois juhlasta, joka pidetään Suomen voittamisen kunniaksi. Itse esittelen teidät Keisarille, johon silloin saatte persoonallisesti tutustua."

"Kuinka hyvä ja kohtelias te olette", vastasi neiti punastuen ilosta ja hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty. "Luulin olevani unhotettu, mutta huomaan, että olenkin erehtynyt. Korkein palkintoni on oleva, kuin saan nähdä ja puhella keisarin kanssa."

"Minun on kerrottava teille eräs uutinen, joka ehkä huvittaa teitä, varsinkin kuin olette niin hyvät ystävät evesti Giboryn kanssa", lausui kreivi.

"Ja se on?"

"Että keisari on nimittänyt tuon urhoollisen evestin kenraalimajuriksi ja antanut hänelle Wladimirin tähdistön suuren nauhan."

"Se todistaa, että tsaari käsittää ja palkitsee ansion mukaan", vastasi neiti. "Evesti on mainio kavaljeeri ja naisten suosittu ritari."

"Jonka kautta hän myös on päässyt loistavaan avioliittoon rikkaassa ja ylhäisessä maailmassa", vastasi kreivi ivallisella hymyllä. "Neljätoista päivää sitten vietti hän häänsä 18-vuotiaan kaunottaren, neiti Olga Jupisoffin kanssa, joka lahjoitti miehellensä myötäjäisinä tiluksen 40,000 sielun kanssa ja rahoissa yli kaksi miljoonaa ruplaa."

Neiti vaaleni, vaan koetti suurella vaivalla salata liikutustansa. Tuo uutinen oli musertavaa lajia. Gibory oli, kuten hän luuli, lämpimästi ja rehellisesti lempinyt häntä, niin että neiti luuli kokonaan kiinnittäneen häneen itseensä. Evestin tapaaminen oli ollut hänen tärkein asiansa Pietariin. Se erehdys, jonka hän evestin tunteita arvostellessaan oli tehnyt, syvästi kalvoi hänen sydäntänsä, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi, tahtoen näyttää kylmältä ja välinpitämättömältä: "että toivoi heille kaikkea onnea", jonka jälkeen hän nousi ylös ja otti jäähyväiset kreiviltä, joka kohteliaasti seurasi häntä aina vaunuihin saakka.

"Me tapaamme, kuten toivon, huommeisiltana toisemme juhlassa keisarin luona", lausui kreivi erotessa. "Hyvästi siksi, armollinen neiti, ja tervehtäkää isäänne minulta."

Neiti veti hunnun kasvoillensa. Vaunu vieri pois ja kulki Nevalle päin, jonka varrella oli tuo pienonen rakennus, missä petturi Jägerhorn asui.

Kun isä ja tytär tapasivat toisensa, kysyi edellinen kiihkeästi millä tavoin kreivi oli hänen ottanut vastaan.

Neiti kertoi lyhyen keskustelunsa valtiomiehen kanssa ja antoi isälle kutsumakortin keisarilliseen juhlaan, jonka hän oli saanut isällensä annettavaksi.

Jägerhornin kasvot loistivat ilosta.

"Mikä kunnia ja mikä hieno kohteliaisuus", huudahti hän. "Ainoastaan korkeampi-säätyisiä henkilöitä on sinne kutsuttu ja meidän siellä olomme on kohottava arvomme ja tekevä meidät huomatuiksi. Onnemme aurinko on nousemassa, meidän työmme tulevat palkituiksi ja me saamme niittää niitä hedelmiä, joita työmme ansaitsee. Mutta sinä olet alakuloisen ja synkän näköinen. Onko jotakin tapahtunut, jota et tahdo kertoa?"

"Minä luulen, että toiveemme venäläisestä kiitollisuudesta eivät tule täytetyiksi siinä määrässä, kuin olemme odottaneet", vastasi neiti katkeralla äänellä. "Kreivin vastaanotto oli tosin kohtelias ja ystävällinen, mutta minä en oikein pitänyt hänen puhelutavastansa. Hän antoi koko kunnian Suomen valloittamisesta venäläiselle sotajoukolle eikä tahtonut puhua mitään suomalaisten ystäviensä tekemistä hyvistä töistä. Kun työkalua ei enää voida käyttää, niin heitetään se pois."

"Ei suinkaan, sinä erehdyt kokonaan", vastasi isä vakuuttaen. "Suchtelen on sotamies ja pitää ankarasti sotakunniastansa eikä tahdo muille suoda mitään ansioita. Keisari ei voi minulle antaa vähempää kuin kuvernöörin paikan jossakussa läänissänsä. Sellainen paikka tekee omistajansa rikkaaksi muutamissa vuosissa, jos hän ymmärtää hoitaa virkaansa."

"Kyllä pian käy selville, jos teidän toiveenne ovat perustetut eli ei", vastasi neiti. "Se tapa, millä keisari huomenna ottaa meitä vastaan, on määräävä siitä. Minäkin olen uneksinut kunniasta, vallasta ja rikkauksista ja paljon olen uhrannut sen tarkoitukseni voittamiseksi, kaikki, jopa kunniani ja arvonikin."

Isä tahtoi vastata hänelle, mutta hän nousi ylös ja meni omiin huoneisiinsa. Giboryn menettäminen vaivasi häntä sanomattomasti. Hän oli rakastanut häntä eikä voinut unhottaa eikä sydämmestään reväistä sitä rakkautta.

"Petetty, häväisty, eikä hän edes sanallakaan antanut minun aavistaa asian todellista kantaa", sanoi hän itseksensä. "Tuo Ranck uhkasi minua kerran kostaa, kentiesi oli hänellä oikein, minä melkein pelkään sitä."

Hän alkoi järjestellä vaatteustansa seuraavan päivän suureen juhlaan. Hän tahtoi eduksensa näyttäytyä kaikessa komeudessansa ja koetteli sentähden parastansa.

Seuraavan päivän ilta oli käsissä. Tähdet loistivat kaikessa komeudessansa, mutta vieläkin loistavampi oli Talvipalatsi, jonka ikkunat valomerenä häikäisivät silmiä. Joukko komeita vaunuja kulki lakkaamatta linnan rappusia kohti ja jätti sinne yhden toisensa perästä noita keisarillisia vieraita.

Salit ja kammarit pian täytyivät. Komeus näissä huoneissa, se hienous ja erinomainen loisto, joka täällä vallitsi, herrojen loistavat univormut, naisten korukivistä ja timanteista loistavat puvut enensivät juhlallisuuden vaikutusta ja miellyttivät silmää. Aasialainen ja europalainen loisto sekaantuivat täällä toisiinsa ja tekivät sellaisen lumoavan vaikutuksen, ett'ei sitä ole helppo kertoa.

Niin kutsutussa ritarisalissa otti keisari puolisoinensa vastaan vieraitansa ja täällä ne heille esiteltiin. Aleksanteri oli tähän aikaan vielä kaunis mies, ja pulskempaa hallitsijaa oli vaikea löytää. Hänen lempeiden, surullisten silmäinsä katse oli miellyttävä. Uskonnolliset haaveilut eivät vielä olleet saaneet valtaa hänessä. Kun hän oli suora ja kaikkeen hyvään ja jaloon taipuvainen, uneksui hän vielä nuoruuden unelmaansa, miten voisi niin hyvin hengellisessä kuin aineellisessakin suhteessa tehdä kansansa onnelliseksi. Nuoruudessansa oli Aleksander kasvatettu vapaissa mielipiteissä, jotka hän omisti parantajan koko innolla. Hän tahtoi hallita vapaata kansaa eikä orjia. Hän vihasi valhetta, petollisuutta ja kavaluutta. Hänen jalo luonteensa vasta niiden vastusten kautta, mitkä kohtasivat hänen vapaamielisiä parannuspuuhiansa ja sen salaliiton tähden, jolla uhattiin hänen henkeänsä, muuttui ja tuli itsevaltiaaksi.

Nyt astui sisään Jägerhorn tyttärensä kanssa. Hänen epävarma katseensa ja sokerinmakea, mairitteleva hymynsä tekee katsojaan inhottavan vaikutuksen. Petturin kuva on painettu hänen kasvoihinsa ja Kainin merkki näkyy hänen otsallansa. Eikö hän ole auttanut murhaamaan, mitä ihmisellä on pyhintä — synnyinmaatansa. Hänen tyttärensä sitä vastaan kantaa päänsä pystyssä. Hänen mustat silmänsä säkenöitsevät ja rohkeasti katselee hän ympärillensä. Hänen pukunsa on loistava ja kaunistaa hänen ulkomuotoansa. Van Suchtelen, joka on aivan keisarin läheisyydessä, menee heitä vastaan ja esittää heidät keisarille.

"Majuri Jägerhorn ja hänen tyttärensä, Suomesta", lausui valtiomies. "Näistä henkilöistä jo olen kertonut teidän Majesteetillenne."

Aleksanterin otsalle heti ilmestyi synkkä, uhkaava pilvi. Vihainen katse säihkyi hänen silmistänsä ja ankarasti katsoi hän isään ja tyttäreen.

"Vai niin, te olette siis salaisesti vehkeilleet maatanne ja kuningastanne vastaan", sanoi hän kovasti, niin että lähellä olevat hyvin kuulivat hänen sanansa. "Minulle te ette ole tehneet mitään hyviä töitä ja tietäkää, että minä vihaan kaikkea petosta, tapahtukoon se missä muodossa ja millä nimellä hyvänsä. Hyvästi!"

Hänen antamansa isku oli musertava ja murtavat olivat ne katseetkin, jotka hän loi isään ja tyttäreen. Horjuvin askelin ja puoli horroksissa läksivät he salista ja kiiruhtivat kotiinsa. Musiikin sävelet ja vierasten iloinen hälinä kaikuivat kuin paholaisen pilkkanauru heidän korvissansa. Jägerhorn heittäysi muserrettuna ja voimatonna sohvaan samalla kuin hänen tyttärensä mielettömässä raivossaan riisti päältänsä kalliin pukunsa ja polki sen jalkainsa alle.

"Mikä ääretön pilkka, mikä hirveä häpeä on kohdannut meitä", huusi hän kasvot kuollonkalpeina. "Se olette te, isäni, joka ensin johdatitte ja viekottelitte minun petturiksi maatamme kohtaan, joka myöskin kiroaa ja ylenkatsoo meitä. Minne hyvänsä käännymme, niin meitä ylenkatsotaan ja pidetään synnyinmaan kavaltajina. Elämämme tulee kurjimmaksi maailmassa. Oi, mikä hirveä kohtalo."

Niinkuin hän sanoi, myös tapahtuikin.

Piakkoin sen jälkeen saivatkin ruotsalaiset kavaltajat keisarillisen käskyn lähteä Pietarista. Jägerhorn meni Lontooseen, jossa hän, ranskalaiseksi vakoojaksi epäiltynä, pistettiin Towernin linnaan. Useampien vuosien tuskallisen vankeuden perästä hän vihdoinkin päästettiin vapaaksi ja palasi syntymäseuduillensa, jossa hän, ylenkatsottuna kaikilta, kuoli Porvoossa 6 päivänä Maaliskuuta 1825.

Yhtä paljon vihattuna kaikilta eli hänen tyttärensäkin, tuo ylpeä, kunnianhimoinen "Brahelinnan neiti." Ei koskaan näyttäytynyt hän ulompana, vaan eli yksin ja hyljättynä sillä maatilalla, jossa hän oli syntynyt. Joskus voi kulkija, käydessänsä kartanon pihalla, ikkunassa huomata mustan vartalon, jolla on lumivalkoinen tukka, silmät syvään painuneet ja aavenmoiset kasvot, tirrottaen katselevan tyhjään avaruuteen. Mitä hän lienee ajatellut? kentiesi Jumalan tuomiota ja sitä oikeuden mukaista palkintoa, joka oli häntä kohdannut.

Mutta se synnyinmaa, jonka hän ja hänen kaltaisensa olivat pettäneet ja unhottaneet, oli vielä niin jalomielinen, että avasi sylinsä ja lahjoitti hänelle — haudan, jossa hän vihdoinkin sai levätä.

* * * * *

Sairashuoneet ja joukko yksityisiä asuntojakin Uudessa-Kaarlepyyssä olivat Oravaisten verisen tappelun perästä täytetyt haavoitetuilla. Viimeksi mainittujen joukossa oli myös vanha Koiskinen, Ranck ja Tiainen. Heidän haavansa eivät tosin olleet hengelle vaarallisia. He olivat kaikki sijoitetut samaan kartanoon. Hanna Tiainen oli heti taistelun, jälkeen tullut kaupunkiin ja hoiti nyt huolellisimmin sairaita. Ranckin ja hänen uudelleen tapaaminen oli ollut mitä sydämellisin. Nyt voi hän vapaasti ja pakotta kätkeä Hannan kuvan sydämmeensä ja sanomattoman ilon tunteella luuli hän huomaavansa, ett'ei Hannakaan ollut välinpitämätön. Vanha Koiskinen huomasi että "kala oli merrassa", hymyili itseksensä, kun hän kompuroi sauvansa varassa eteenpäin.

"Kaikki on loppunut, kaikki on menetetty, paitse kunnia", lausui hän Ranckille ja Tiaiselle. "Kasakat tulevat uittamaan hevosiansa Pohjanlahden rannikolla ja moskovalaiset tulevat herroiksi maassa. Suomen poikina olemme tehneet velvollisuutemme ja uhranneet veremme, emmekä enempää voineetkaan tehdä."

"Teillä, eno, on oikein", vastasi Tiainen, "ja niin pian kuin haavani ovat parantuneet palaan kotiseutuuni Karjalaan. Siellä tahdon rauhassa viljellä isältäni perittyä maata ja odottaa vapauttamisen päivää. Sillä vielä kerran luulen huudon: taisteluun, kamppailuun, taas kaikuvan aina Kemistä mereen saakka ja isänmaan taasen tulevan vapautetuksi."

"Ja silloin ymmärrämme paremmin ja uskollisemmin pysyä yhdessä", lausui Ranck. "Tämä kokemuksen ja kärsimyksen koulu, jonka nyt olemme läpikäyneet, on oleva meille hyödyksi. Sorto on saattava meidät enemmän ja paremmin pitämään arvossa vapautta ja tuleva suku on oikaiseva ja sovittava sen, mikä on rikottu ja väärin tehty."

Koiskinen ja Tiainen menivät edellisen huoneesen. Ranck jäi yksin Hannan kanssa. Hän istui ikkunassa ja katsoi miten syys-aurinko vähitellen laskeusi etäisten metsien taakse.

Ranck meni hiljaa hänen luoksensa ja pani kätensä hänen ympärillensä.

Hanna kääntyi ympäri ja katsoi hänen silmiinsä iloisella, kysyvällä katseella.

"Minä rakastan sinua, Hanna, syvästi ja sydämellisesti", kuiskasi hän. "Voinko toivoa mitään?"

"Voit", vastasi hän, "sillä kau'an aikaa sitten olet jo voittanut sydämeni. Sinulle tahdon kuulua ja sinua rakastaa koko ikäni. Sinä olet kelvollinen Suomen poika, totisen kunnian ja arvon mies."

"Mutta jos nimeni ei olisikaan Ranck, vaan kokonaan toinen, voisitko sittenkin sanoa sitä samaa?" kysyi hän levottomasti katsoen hänen silmiinsä.

"Voin, sillä olen vakuutettu, että sinä millä nimellä hyvänsä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi sama todellinen, ylevämielinen mies", vastasi hän.

"Sitten rohkenen myös serkkunasi, onnettomana ja maanpakolaisena Kaarlo August Koiskisena uudistaa pyyntöni: tahdotko ruveta vaimokseni?"

Kylmä väre kävi Hannan ruumiin lävitse. Hänen silmänsä tirrottivat kummastuksesta ja kauhusta Ranckin kasvoihin.

"Kavaltaja, häväisty", mumisi hän. "Oi, ei, ei, en voi!"

Hän nousi kiiruusti ja läksi huoneesta.

Kyynelsilmin katsoi Ranck hänen jälkeensä.

"Oi, Jumalani! mikä rangaistus seuraa minua", mumisi hän. "Minun täytyy puhua Döbelnin kanssa ja ilmaista hänelle kaikki. Armahdukseni on taskussani ja hyvitys ynnä sovitus on minulle myönnettävä."

Noin 14 päivää tämän jälkeen voivat jo haavoitetut jättää huoneensa. Tällä ajalla olivat Ranck ja Hanna välttäneet toisiansa eivätkä enää yhtyneet. Synkkä alakuloisuus vallitsi ja vanha Koiskinen aavisti jotakin ikävää tapahtuneen Ranckin ja Tiaisen sisaren välillä sekä koetteli turhaan saada siitä selkoa.

"Solmu on tullut lankaan", mumisi hän. "Mutta kaikki täytyy vielä muuttua hyväksi. Ne molemmat ovat luodut toisillensa. Siinä on vaan joku väärä käsitys, eikä mitään muuta. Minun pitää ensin puhua Ranckille ja sitten Hannalle. Niiden täytyy kuulla minun sanojani ja sopia, se on aivan varma."

Kaikki joukot olivat lähteneet Uudesta-Kaarlepyystä ja olivat matkalla pohjoiseen päin. Ainoastaan Döbeln rykmenttineen oli vielä jälellä, ottaaksensa mukaansa haavoitettuja ja varjellaksensa peräymismatkaa. Ranck oli käynyt evestin luona ja keskustellut hänen kanssansa kau'an ja ystävällisesti. Kun he erosivat, niin ojensi Döbeln hänelle kätensä ja lausui:

"Huomenna täytän pyyntönne. Tarkastus-aikaan keräytyy rykmentti torille ja pitäkää huolta, että ystävänne silloin ovat saapuvilla."

Kun Ranck tuli kotia, olivat Koiskinen, Tiainen ja hänen sisarensa yhdessä.

"Ylihuomenna alkaa rykmenttimme marssia pohjoiseen päin", lausui Ranck lyhyesti tervehdittyään. "Kello kymmenen huomeis-aamuna tarkastaa von Döbeln rykmenttiä. Ehkä tulette tekin silloin saapuville lausumaan aseveljillemme viimeiset jäähyväiset."

"Kyllä tulemme", vastasivat Koiskinen ja Tiainen. "Porin rykmentin urhoot ansaitsevat kunniallisen kädenlyönnin ja sydämellisen kiitoksen hyvästä kumppanuudesta", lisäsi veteraani. "Sellaisia sotamiehiä ei löydy missään sotajoukossa."

"Totta varmaan tekin, Hanna, saavutte sinne?" kysyi Ranck vähän liikutetulla äänellä. "Minä luonnollisesti seuraan rykmenttiä ja sitten emme enää näe toisiamme."

Hannan kasvot olivat kuolon kalpeat eikä hän kohottanut silmiänsä kuin vastasi:

"Minä tulen tarkastukseen, sillä heti sen jälkeen lähden veljeni kanssa kaupungista."

Synkkämielisesti kuunteli vanha Koiskinen näitä sanoja. Hetkisen näytti, kuin hän tahtoisi puhua, mutta hän hillitsi itsensä ja mumisi:

"Odotan vielä huomiseen, mutta sitten puhunkin sanoja, enkä laske leikkiä."

Huomispäivä valkeni ja syksyinen aurinko kohosi selkeälle taivaalle. Kaupungin asukkaat virtasivat joukoissa torille katsomaan tarkastusta ja lausumaan joukolle viimeiset jäähyväisensä. Tiedettiin tämän eron olevan pitkällisen. Tuo tunnettu univormu ei ollut enää ilahuttava heidän silmiänsä. Kasakkia ja venäläisiä odotettiin jokapäivä ja heidän kanssansa koettelemuksia ja sortoa.

Tukien Tiaisen käteen ja Hanna oikealla puolellansa, on vanha Koiskinenkin asettunut joukon sekaan. Nyt kuuluu etäältä tunnetut Porin marssin sävelet. Rykmentti on tulossa. Sotamiehet ovat veteraaneja useista kunniakkaista taisteluista. Ylpeänä liehuu rykmentin ruudin savusta mustunut lippu. Joukon etunenässä ratsastaa von Döbeln tuo kunniakas side otsallansa ja kiiltävä miekka kädessä. Juuttaan sankaria tervehditään paljain päin ja hurraahuutojen kaikuessa. Hän tervehtää ystävällisesti takaisin. Seis! komennetaan ja joukko järjestyy kahteen riviin.

Von Döbeln on asettunut rintaman etupuolelle. Kuolon hiljaisuus vallitsee. Vanha Koiskinen ja hänen seurueensa on asettunut lähelle evestiä. Rykmentti tekee kunnioitusta kiväärillänsä.

Döbeln lausuu:

"Sotamiehet, aseveljet! Olemme valmisna muutamien tuntien kuluttua lähtemään täältä, yhtyäksemme armejaan. Sitä ennen olen halannut nähdä teidät kokoontuneina, isänmaan ynnä omassa nimessäni kiittääkseni teitä niistä säästämättömistä vaivoista ja siitä urhoollisuudesta, jota kaikissa tilaisuuksissa olette osoittaneet. Sotamiehet! kiitän ja ihmettelen teitä ja kehoitan teidän olemaan kestävät viimeiseen asti."

"Eläköön urhoollinen Porin rykmentti!" huusivat katsojat.

Döbeln jatkoi.

"Mutta yksi tehtävä on minulle annettu, jonka täytän ylpeydellä ja ilolla. Aseveljiemme joukkoon luemme myös urhoollisen luutnantti Ranckin, jota me kunnioitamme ja rakastamme. Ennenkuin hän astui meidän riveihimme, oli hän palvellut Ranskalaisessa sotajoukossa ja siellä paljaasta sotamiehestä kohonnut evestin arvoon ja rykmentin päälliköksi ynnä kunnialegionan komentajaksi, jotka kaikki todistavat urhoollisuutta, miehuutta ja kuntoa. Kun sota alkoi pohjoisessa, kiiruhti hän synnyinmaansa suojelemiseksi vapaaehtoisena tarjoamaan palvelustansa. Hänen urotyönsä tunnemme kaikki ja ylpeydellä luemme hänen aseveljeksemme urhoollisten porilaisten rivissä.

"Mutta se nimi, jolla hän on tunnettu ja kunnioitettu joukossamme, ei ole hänen oikea nimensä. Kuningas on käskenyt hänen ottamaan todellisen, hänelle kuuluvan nimensä, samalla kuin se tuomio, joka kau'an aikaa sitten hänelle langetettiin, on peruutettu. Mitä hän nuorukaisena rikkoi, sen hän miehenä runsaimmasti ja kunniakkaimmasti on sovittanut. Luutnantti Ranckia ei ole enää meidän rykmentissämme, mutta sen sijaan luutnantti Kaarlo Aukusti Koiskinen, jota minä omassa, rykmenttini ja koko Suomen sotajoukon nimessä lausun tervetulleeksi todellisena ja jalona sotilaana. Eläköön luutnantti Koiskinen!"

Loppumaton riemu valtasi läsnäolijat ja sotamiesten hurraahuudot sekaantuivat katsojien ääniin. Vanha Koiskinen syöksyi esiin unhottaen haavansa, ja heittäysi poikansa syliin.

"Minun poikani, minun poikani", huusi hän. "Sinä olet voittanut hyvityksen ja sovinnon, sinä olet sotinut ja taistellut, sinä olet saavuttanut voiton seppeleen. Ole siunattu! Tämä silmänräpäys autuaallisesta ilosta tekee minun jälleen nuoreksi ja saa minun unhottamaan kaikki kärsimykset ja surut!"

Tämä näky teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin. Kaikki kiiruhtivat puristamaan Ranckin kättä ja lausumaan hänelle ystävällisiä sanoja. Kun Döbeln huomasi, että Ranck kernaasti tahtoi välttää kaikellaista hyväilemistä, kiitti hän rykmenttiä, jonka jälkeen se marssi kasarmiinsa.

Kun Ranck eli Koiskinen, kuten häntä nyt tahdomme nimittää, palasi asuntoonsa, tapasi hän siellä runsaasti varustetun päivällispöydän katettuna. Hänen ystävänsä tahtoivat yksinkertaisella juhlallisuudella pyhittää tätä päivää ja vanhalla ystävällänsä Rothilla oli ollut kaikki tehtävät toimitettavana. Kun Koiskinen oli vastaanottanut läsnäolevien onnentoivotukset, meni hän etsimään Hannaa. Kun hän astui huoneesen, nousi tämä ylös ja meni Koiskista vastaan avoimin sylin ja hehkuvin poskin.

"Ja nyt Hanna, minkä vastauksen sinä lopullisesti minulle annat?" kysyi hän. "Tuleeko minun onneni täydelliseksi, tuleeko se kruunu, jonka saavuttamiseksi olen työskennellyt, minulle eli vieläkö ainoastaan okaita on kasvava minun tielläni?"

Hanna nojasi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:

"Olen sinun ikuisesti. Koiskisen nimi on nyt minulle yhtä rakas kuin ennen Ranckin. Entisyys peittyköön ikipäiviksi unhotuksen hautaan ja me yhteisesti työskennelkäämme uuden, autuaallisen ja onnellisen ajan saavuttamiseksi."

Venäläiset ovat valloittaneet koko Suomen, rohkeasti tunkeutuvat he jo Ruotsiinkin ja heidän joukkonsa seisovat Uumeossa. Aselepo on sovittu, joka oli kestävä vakituiseen rauhaan saakka. Ruotsalaiset joukot ovat palanneet kotiseuduillensa ja von Döbeln on vastaanottanut jälellä olevan sotajoukon päällikkyyden, johon kuului yksi pataljoona Itägöötiläisiä krenatieriä, Kalmarin rykmentti ja — suomalaiset.

Syyskuun 17 päivänä tehtiin Haminassa rauha, jonka kautta Ruotsi menetti kolmannen osan aluestansa ja antoi Suomen Tornion ja Muonion jokiin asti, jotka tulivat rajaksi, jota venäläiset olivatkin himoinneet aina Pietari Suuren ajoista asti. Wenäjän kansa iloitsi saavuttamastansa voitosta. Wiapori ja sittemmin linnoitettu Bomarsuntti Ahvenanmaalla tulivat vastaisuudessa suojelemaan rajaa sekä maan että meren puolelta ja suomalaiset tulivat miehittämään Wenäjän sotalaivoja.

Lokakuun 8 päivänä oli Döbeln kerännyt johtamansa ruotsalaiset ja suomalaiset Uumeon torille. Täällä seisovat veteraanit, sankarit niin monesta kunniakkaasta taistelusta, miehet, jotka olivat olleet uhraavan isänmaan rakkauden elähyttämät. Rääsyisinä ja kurjuuden todellisena kuvana seisovat siellä jäännökset Suomen sotajoukosta, joka on ollut ihmeteltävä alusta loppuun saakka tässä surullisessa sota-näytelmässä. Tuolla tulee Döbeln, puettuna harmaasen, veriseen takkiin ja samallaisessa puvussa on hänen päällikkökuntansakin. Hän asettuu upseerinensa keskelle sotamiesten muodostamaa neliötä. Veteraanit tervehtävät häntä vilkkailla riemuhuudoilla. Kanuunat jyskäävät, liput liehuvat ja musiikki soittaa tehdyn rauhan kunniaksi. Kun vihdoinkin saavutetaan hiljaisuus, paljastaa Döbeln päänsä. Kyynelsilmin kohottaa hän voimakkaan äänensä ja lausuu:

"Sotilaat! olen kerännyt armeijan ilmoittaakseni, että rauha on tehty Ruotsin ja Wenäjän valtojen välillä. Tämä rauha kokonaan poistaa sodan kaikki onnettomuudet. Tämä varmaan on oleva ilosanoma, sillä Ruotsin tyhjennetyt varat eivät myönnä enää sellaisen sodan pitkittämistä, joka on alotettu valtiollisesta hairahduksesta ja joka kahtena vuotena on niellyt kaikki sen voimat. Mutta Suomi tulee eroamaan Ruotsista — valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki. Suomalaiset! tässä rauhassa kadotetaan kolmas osa Ruotsin kruunun alueesta; Ruotsi kadottaa ikipäiviksi uljaan Suomen kansakunnan, vankimman tukensa. Ei siinä kylliksi, vaan Ruotsin sotajoukko kadottaa sydämensä, parhaan osan sotavoimastansa. Emämaa on murrettu, vaipunut suruun ja kaipaukseen äärettömistä häviöistä ja uhrauksista; mutta viisas kaikkivaltias on siten päättänyt kohtaloistamme, ne ovat kärsivällisyydellä vastaan otettavat.

"Sotamiehet! Kumppanit! Veljet! Te, jotka nyt päätetyssä sodassa niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisen lukuisuudesta, luonnollisella aseiden voimalla olette Siikajoella, Revolahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Alavudella, Lapväärtissä, Ähtärissä, Nummijärvellä, Juuttaalla, Iisalmella y.m. voittaneet vihollista, Te, jotka omin käsin olette takaisin voittaneet puolen Suomea, Te jotka vihdoinkin monikertaisen ylivoiman edessä olitte pakotetut jättämään Suomen rajan, Te olette sittemmin kestävyydellä taistelleet ruotsalaisen emämaan edestä. Te täällä olevat kallisarvoiset jäännökset Suomen uljaasta kansakunnasta ja sen urhoollisesta sotakansasta, teillekin olen velvollinen, liikutetulla sydämellä, lausumaan kuninkaan, säätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin sotajoukon, kanssaveljieni, omani — meidän kaikkein vilpittömimmät kiitoksemme.

"Suomalaiset! Veljet! Teidän sankarityönne ovat suuret ja se kiitollisuus, jonka teille kaikkien nimessä julistan on samassa suhteessa. Tämän kiitoksen lausumiseksi vaadittaisiin koko kaunopuhelijaan kyky, mutta minä olen sotilas — sotilas! mikä uljas nimistys kuin sen saan teiltä — teidän edessänne ja teidän kanssanne. Sentähden vastaanottakaa liikutetun sydämeni mutkattomat ajatukset, ja Te ruotsalaiset joukot, jotka tässä tilaisuudessa olette läsnä, olkaa elävänä todistuksena Ruotsin emämaan rajattomasta kiitollisuudesta. Ruotsalaiset! olkaa ylpeät, että olette nähneet nämä suomalaiset jäännökset! muistakaa heitä! kunnioittakaa heitä! katsokaa heidän laihtuneita ruumiitansa, heidän kalpeita kasvojansa, ne kantavat merkkejä heidän uskollisista, vaikka hyödyttömistä ponnistuksistaan pelastaa synnyinmaansa edesmenneinä vuosina. Ja Te, suomalaiset! kuin tulette synnyinseuduillenne, niin viekää Ruotsin kansan kiitollisuus teidän kansakunnallenne. Muistakaa, että vaikka palaattekin kuluneissa vaatteissa, ammutuilla eli ruhjotuilla jäsenillä, viette Te kumminkin mukananne oikean sotilassielun kauniimman koristuksen. Vihollisiksi Ruotsin emämaalle Te ette koskaan voi tulla, siitä olen vakuutettu, mutta jäätte ikipäiviksi sen ystäviksi! Jos uusi valtiaanne estäisi teidän toiveittenne ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa sydäntenne ja ajatustenne äänettömän siunauksen tulla emämaalle! Muistuttakaa siitä teidän lapsillenne; me tulemme suku suvulta siunaamaan teitä, kunnioittamaan teitä.

"Yhtä pyydän teiltä, että kuin tulette niille seuduille, missä voitimme vihollistamme, ja kun siellä näette nuo halvat hiekkaläjät, jotka peittävät kaatuneet kumppanimme, antakaa heille siunauksen huokaus; he ovat kuolleet sankareina ja kunnianhaamut hoitavat heidän tomuansa. Te tunnette ihmissydämen monenmoiset mutkat, sen taipumuksen pikaisesti valitsemaan esineitä, joita ei luule koskaan, unhottavansa: mutta tuskin on muutama viikko kulunut, ennenkuin vaihettelevaisuus on valinnut uudelleen. Aika muuttaa kaikki; mutta sen vakuutan teille ja te itsekin huomaatte sen, että sotilasside, solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan katkea. Siis olemme molemmin puolin vakuutetut toistemme rakkaudesta. Sotilasveljeys ulettuu koko elämän läpi, ja se kiitollisuus, jonka olen teille lausunut ja vieläkin lausun, on meidän liitollemme katkeamaton yhdysside. Suomalaiset! Veljet! Jos nämä sanat voitaisiin vahvistaa verikyynelillä silmistäni, niin niitä vuotaisi ja jokainen pisara niistä vakuuttaisi minun kunnioitustani, ystävyyttäni!"

Niin puhui hän, tuo sankari monista kunniarikkaista taisteluista. Veteraanien syys-auringon valaisemille kasvoille vieri kyyneliä, jotka läksivät sydämen syvimmästä sopukasta. Döbelnin surulliset kiitollisuus- ja jäähyväis-sanat olivat ainoa tunteen todistus, jonka Suomen sotajoukko julkisesti sai emämaan hallitukselta, tuo sotajoukko, joka oli taistellut enemmän kuin kahdeksassakymmenessä suuremmassa ja pienemmässä taistelussa.

"Riehuissa sodan, vaaroissaan, Mi miehuus väellä tuolla, Maa raukka, kuinka taisitkaan Niin rakastettu olla, Näin kallis kuinka olla voit, Kun pettua vaan leiväks soit!"