Ruotsalainen uhkapurjehtija / Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla

RUOTSALAINEN UHKAPURJEHTIJA

Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla

Kirj.

H. AF TROLLE

Helsingissä 1905, G. W. Edlund, 1905.

ENSIMÄINEN LUKU.

Isä ja poika. — Perheen hylky. — Mailman tapaus tekeillä.

V. 1854 eli ja oli Geflen kaupungissa Ruotsin maalla kunnallisraatimies, nimellä Gaabriel Evert, joka muuten ammatiltansa oli puutavarain kauppias. Häntä pidettiin arvossa rehellisen ja kunniallisen luontonsa tähden ja kaupungin hallitus oli kutsunut hänet neuvoskuntansa jäseneksi. Sangen hyvin ymmärsi hän kaikki mitä koski metsä- ja puutavara-asioita, mutta lain monimutkaisia kaaria ei hän voinut saada päähänsä; toisenlaiset olivat ne kaaret, mitkä hän tunsi kyllin ja tarkoin. Mutta kuten sanottu, oli hän rehellinen ja selväjärkinen ja näillä ominaisuuksillaan hän useimmiten osasi oikeaan, esiin tuoden lauseensa oikeammin kuin lakia oppimattomalta olisi voinut odottaakaan.

Raatimies Evert ei ollut rikas, eikä varakaskaan, mutta hän oli hyvinvoipa, kuten sanotaan, teki jokaiselle oikein, oli velaton, ja osaansa tyytyväinen ja tyytyväisyys onkin, kuten tiedetään, maallisen onnen parhaita perustuksia.

Mutta raatimiehellä oli toisentapainen arvaamaton rikkaus. Hänellä oli hyvä vaimo ja lukuisa lapsiparvi, seitsemän poikaa ja kuusi tytärtä, siis kolmetoista perillistä, joten hänellä oli se iloinen vakuutus, ettei Evertin nimi pitkään aikaan kuole, vaan että se tulisi vielä kestämään monet sukupolvet puhki.

"Varhaiset aviot eivät ole edullisia", sanoi raatimiehen lapsiparvea nähdessään muuan hänen setänsä. "Kolmentoista luku on sitä paitse onneton luku, joku sinun lapsistasi joutuu varmaan hunningolle."

Raatimies naurahti, katseli veitikkamaisesti reipasta ja kunnollista vaimoansa ja arveli, että jos Herran tahto niin olisi, voi kolmentoista luku kylläkin muuttua neljäksi- tai viideksitoista. Mutta siitäpä ei tullut mitään; perheensä ei enää lisääntynyt, raatimies ja hänen vaimonsa vanhenivat ja kertomuksemme alussa oli ukko jo täyttänyt 60 ikävuotensa. Hänen korkea vartalonsa oli köyristynyt, tukka silminnähtävästi harmaantunut ja näkö niin heikontunut, että hänen oli tarvis ruveta käyttämään sinisiä silmälasia. Rouva, joka oli miestänsä kymmenkunnan vuotta nuorempi, oli säilynyt paljoa paremmin. Viisikymmentävuotisena oli hän lihava, punaposkinen rouva, joka vallan kepeästi hoiti taloutensa ja monilukuisen perheensä.

Sedän ennustus kolmentoista luvun onnettomuudesta raatimiehen jollekulle lapselle, ei näyttänyt käyvän toteen. Kaikki kasvoivat vanhempaansa iloksi. Opintonsa päätettyä saivat pojat hyviä paikkoja eri ammateissa ja kolme tytärtä tuli hyviin naimisiin. Lyhyesti sanoen: kaikki kävi hyvin Evertin monelle lapselle. Nuorin pojista, Yrjö Evert oli vanhempainsa lemmikki.

Kertomuksemme alussa oli Yrjö kuusitoista vuotias. Hän oli kaunis, pulskea nuorukainen, ruumiiltansa terve ja väkevä. Hänen korkean otsan alla loisti vilkkaat silmät. Käyntinsä oli kevyt ja jäntevä, koko olentonsa reipas ja uljas. Sellaisesta kyllä sopi toivoa, että hän mailmassa menestyisi ja toimeentulisi, vieläpä saavuttaisi suosiotakin, koska hän oli hyväluontoinen ja rehellinenkin.

Mutta vaikka kaikki tämä oli Yrjön eduksi, oli hänellä muita huonompiakin ominaisuuksia, mitkä saivat hänen isänsä myöntämään, että sedän ennustus valitettavasti voisi käydä toteen ja juuri Yrjölle hänen lempilapsellensa. Varhain pantuna kouluun, Yrjö osoitti ilmeistä haluttomuutta lukuihin, mutta sitä suurempaa mieltymystä nuorison ajanvietteisiin. Hän oli kumppaneistansa etevin voimistelija, paras uimari, pallon lyöjä ja se, joka rohkeimmin kiipesi maston huippuun suurimmillakin laivoilla, joita tuli kaupungin vilkkaaseen satamaan. Kerran näki hänen isänsä suureksi kauhukseen, miten poika kiivenneenä suurimman laivan keskimastoon, oli asettunut siellä seisomaan päälaelleen ja siinä tilassa heilutteli jalkojansa ilmassa. Raatimies ei tohtinut hengittääkään, sitä vähemmin huutaa, jott'ei pelättäisi poikaa putoamaan. Uhkarohkea nuorukainen tuli onnellisesti alas ilmamatkaltaan. Isä kutsui hänet luoksensa ja nuhteli häntä vakavasti hänen teostansa.

Yrjö naurahti ja sanoi:

"Tiedä isä, että minä opettelen merimieheksi, sillä merille hehkuu koko haluni ja mieleni. Oppineeksi mieheksi en minä kelpaa enkä myös kauppiaaksi, tai käsityöläiseksi. Minä olen täyttänyt 14 vuotta enkä ole vielä muuta kuin ison koulun toisella luokalla. Anna minun mennä kajuuti-vartijaksi Presioosaan, Geflen pulskimpaan laivaan, niin saat nähdä, että Yrjö Evertistäkin aikaa voittain tulee kunnon mies. Olethan itse sanonut, ettei miehen tarvitse hävetä mitään kunniallista tointa ja että siihen pitää ryhtyä mihin tuntee taipumusta. Ei minusta ole muuksi kuin merimieheksi; päivällä ajattelen minä merille menoa ja yöllä näen siitä unta."

Raatimies säikähti ja katsahti uljasta poikaansa. Vanhempi Evert ei ensinkään suosinut merta. Hänen isänsä oli ollut merikapteini ja uponnut laivoineen päivineen jo pojan lapsuudessa. Mutta hän muisti vallan hyvin äitinsä, omansa ja siskojensa surun ja tuskan, kun saivat tiedon isän onnettomasta lopusta. Siitä hetkestä asti kauhistutti heitä meri. Kaikilla hänen muilla pojillaan oli toimeentulo maalla ja nyt tahtoi hänen armain poikansa erota kodista ja antautua tuon petollisen elementin valtaan.

Vaieten kävivät isä ja poika rinnatusten kotia kohden. Vasta pitkän ajan kuluttua tuli raatimies lausuneeksi: "sinun sanasi, Yrjö, tuottavat minulle haikean mielen, sillä minä toivoin sinulle valoisaa ja onnellista tulevaisuutta, vaan en luule sitä löytyvän merimiehen ammatissa, johon sanot itselläsi olevan taipumusta ja halua. En kumminkaan tahdo estää sinua rupeemasta merimieheksi, mutta et ennen kuin täytettyäsi 16 vuotta, saa ruveta laivan kantta polkemaan. Sinulla siis vielä on kaksi vuotta aikaa päätöksesi vakaannuttamiseen ja tarpeellisten tietojen kartuttamiseen. Käytä se aika hyvin ja niitten kahden vuoden kuluttua sano suoraan, vieläkö sittenkin haluat merille. Silloin saat vapaasti valita urasi. Siihen asti ei huolita tästä sanaakaan hiiskua."

Mutta povessansa tunsi Evertin Yrjö sulaa iloa ja riemua. Pianhan ne kaksi vuotta kuluivat ja silloin oli isäkin pitävä sanansa. Kahden vuoden kuluttua pääsisi hän vihdoinkin merelle, jota hän nyt ikävöiten katseli joka päivä. Koulussa oli hän hyvin ahkera ja kokosikin vähän tietoja, mutta kirjalliset toimet kävivät kehnosti, vaikka hän olikin ahkera. Lukemisessa oli Evertin Yrjö sama paksupää kuin ennenkin; epäilemättä Jooseppi sedän ennustus toteutuisi häneen nähden.

Yrjön koetusajaksi määrätyt kaksi vuotta kuluivat vihdoinkin loppuun ja hänen riemuksensa kirjoitettiin nyt vuosiluku 1854. Sota oli syttynyt Venäjän sekä länsivaltain ja Turkin välillä ja tämä tärkeä tapaus jännitti kaikkein mieliä. Ruotsi oli vahvasti vakuuttanut pysyvänsä kenenkään puolta pitämättä. Odotettiin Itämerelläkin tähdellisiä sotatapauksia ja heti vetten auettua varrottiin siellä saada nähdä yhdistetty Ranskan ja Englannin sotalaivasto. Ruotsin pohjanmaan satamissa oli vilkas liike ja hälinä. Suomen satamat tietysti tulisivat suljetuiksi ja ankarasti vartioituiksi. Kauppamiehille ja rohkeille seikkailijoille Ruotsin pohjoisosassa, mikä on Suomea niin lähellä, kai koituisi oikea kultainen aika. Niihin satamiin täytyi vierasten sotalaivain tulla hakemaan ruokavaroja, vettä, hiiliä ja muita tarpeita. Suomalaiset taas pian joutuisivat pahan aikaisen puutteen alaiseksi. Tarpeeksi rohkea ja Suomen saaristoa hyvin tunteva salapurjehtija ja sotasalpauksen särkijä voisi ansaita suuret rahat. Englannin sterling-puntia ja shillinkiä, Ranskan kultarahoja ja frankin kappaleita karttuisi yltäkyllin Pohjois-Ruotsin kauppamiesten ja asioitsijain kirstuihin, uhkapurjehtijain ja merimiesten taskuihin. Odotettiin syntyvän vallan verraton liike ja rahoja ansaittavan tukuttain. Näin haaveksittiin ja toivottiin, ja toiveet tosiaankin melkein täyttyivätkin, sotavuosina ansaitsivat Ruotsin-pohjan kauppiaat, tehtailijat, tavarain hankkijat ja merimiehet hyvästi rahaa. Melkoisesti sitä tuli Suomestakin.

1854 vuoden talvi oli ankara. Vasta huhtikuulla lähti jää pohjanmaan satamista, jotka siten tulivat meriliikkeelle vapaiksi. Evertin Yrjön suureksi iloksi paljastuivat vihdoin Geflen molemmat sataman suut ja tähän vilkkaaseen merikaupunkiin tuli laivoja ei ainoastaan useammista Euroopan satamista, vaan vieläpä Amerikasta, Itä- ja Länsi-Intiasta sekä Välimerestä. Vapaasti lainehtivat vedet välkkyivät kevätpäivän paisteessa. Lintujen viserrykseen yhtyi merimiesten raikas laulu ja viimeiset jäät ajeltuivat merelle, missä saivat joko upota taikka sulaa. Liittolaisten sotalaivastoa odotettiin joka päivä Pohjanlahden vesille. Englannin- ja Ranskankieliset sanakirjat kävivät ahnaasti kaupoiksi. Smoolannista ajetut lihavat härät odottivat surmaansa, muuttuakseen maukkaiksi häränpaisteiksi ja kaikki myymälät olivat tavaroita täynnä. Ruotsin-pohjan kauppamiesten sydämet sykkivät yhä vilkkaammin. Majakkapaikoilta toivat luotsit tietoja, että vieraita sotalaivoja jo oli nähty. Mutta ajojäät Itämeressä viivyttivät meriliikkeen yleisempää alkamista. Tästä kiukuteltiin ja toivottiin jäitten joutuvan hiiteen. Rikkautta ja kultaa toivovalla harvoin on riittävää kärsivällisyyttä.

Tuli vihdoin se ilon sanoma, että Englannin Itämeren laivasto sir Charles Napierin johtamana maaliskuun 20 p:nä oli tullut Isosta-Beltistä. Hänellä oli 42 laivaa, kaikki höyryvoimalla kulkevia, ja yhteensä 16 tuhannen hevosen voimaisia, joissa oli 2,200 kanuunaa ja 22 tuhatta merisotamiestä. Ranskalaisten kanssa oli liittolaisten sotalaivoja Itämeressä yhteensä 76. Toukokuun lopulla salpasivat nämä Venäjän laivaston; Suomen satamissa jo tiedusteltiin mihin varustuksiin Itämeren rannoilla oli ryhdyttävä. Jo varemmin olivat liittolaiset ryöstäneet ja kotiin lähettäneet muutamia Suomen kauppalaivoja. Venäjän laivasto oli harmaakivisten varustustensa turvissa ja vältti nähtävästi joutumasta tappeluun vihollistensa kanssa.

Oltiin siis jo toukokuun keskivaiheilla, mutta keinottelijat Geflessä eivät vielä olleet saaneet englantilaisille myydyksi naulaakaan lihaa eivätkä kaduillansa kuulleet ainoatakaan alkuperäistä yes tai oui. Satama oli täynnä laivoja, mutta niistä ei yksikään ollut sotalaiva. Yrjö Evert oli taaskin keskustellut isänsä kanssa merille lähtemisestään. Hän ei ollut siinä kohdin mieltänsä muuttanut, vaan oli päätöksessänsä yhä vakaantunut, jonka vuoksi hän nyt muistutti isäänsä hänen lupauksestaan. Isän ei muu auttanut kuin antaa suostumuksensa; Yrjö erosi koulusta. Hänelle ostettiin merimiehen kirstu ja siihen nuorelle merimiehelle sopivat tarpeet. Evertin Yrjö oli valmis lähtemään milloin hyvänsä, mutta vaikka hän kyllä ahkeraan oli hakenut, ei hänen vielä ollut onnistunut saada paikkaa. Kaikilla laivoilla oli täysi miehistö, etenkin pitkille matkoille lähtevillä, ja juuri sellaiselle pitkälle matkalle hehkui hänen mielensä. Ei sekään auttanut että hän koetti käydä heiluvasti, niinkuin merimiehet tavallisesti, että hän näytti tupakkarullaa taskustansa ja että kiiltohattunsa oli kallellansa ja ikäänkuin ihan putoamassa. Kapteinit eivät tarvinneet kajutinvartiaa eikä nuorta merimiestä. Yrjöllä nähtävästi oli huono onni.

Ihana oli toukokuu. Merimiesten hatuissa oli sinivuokkoja sekä kevät esikkoja; kovasti rähisten valmistelivat vesilinnut pesiänsä karille ja luodoille. Iltasilla vähä ennen auringonlaskua oli satamanrannalla runsaasti kävelijöitä katselemassa vilkasta elämää reidillä. Ehtimiseen oli puheena sama aine, se näetten, eivätkö ne vieraat sotalaivat jo pian tulisi Gefleä tervehtimään. Tästä puhuttaessa näkyi savu höyrylaivasta, joka pyrki satamaan. Kaikkein silmät kääntyivät sitä kohti. Olisikohan se joku noista jo mainetta saavuttaneista Englannin laivoista Beagle tai Figer! Mitä hartaasti odotetaan ja toivotaan, sitä mielellään uskotaankin ja muutama kaupungin nuori herra pani jo veikkaa että laiva, minkä runko jo rupesi näkymään veden yli, olisi joku ikävöityistä vieraskansalaisista.

Laiva tuli yhä likemmäksi. Sen pitkä musta runko korkeni yhä. Höyrylaiva oli takeloittu kuunariksi ja sen korkeat mastot hyvin takanojassa. Lippua ei se vielä näyttänyt mastonsa nenästä. Kahdesta valkeaksi maalatusta savutorvesta tuprusi paksu kivihiilien savu, jota tuuli hajoitti merelle, minne se kärmeen tapaisena jäi taivaan rannalle. Keulan ympäri, terävä kuin partaveitsi, kuohui vesi valkoisena kuin vispilöitty kerma. Se oli propellihöyrylaiva vahvimpaa laatua ja parhaimmista aineista. Kaikki purjeet olivat hyvin sidotut ja ulkomuodoltaan se oli ihan sotalaivan muotoinen.

"Se keula on ensimäisen kerran kastunut Hudson Riverissä", sanoi muuan amerikalainen merikapteeni parille lähellä seisovalle kansalaiselleen. "Sille on Watson tai Scott tehnyt piirustuksen, toisin ei voi olla."

"Se on englantilainen, siitä voin lyödä 100 punnan vedon", lausui muuan Albionin punapartainen merikarhu. "Sen kyljissä on englantilaista plootua ja se on laskettu vesille Blackwallin varvista Tyne-virran rannalla."

"Se on joko Figer tai Beagle, jotka ovat englantilaisia sotalaivoja", sanoi muuan englantilaisen kauppalaivan kapteeni. "Minulla on kuvalehti Illustrated London News ja siinä olen nähnyt sekä Figerin että Beaglen kuvan. Mutta kas, jopa se nostaa lippunsa. Hiisi vieköön! onhan se ruotsalainen", huusi englantilainen tuntuvasti nolostuneena, kun hän näki hyvin tunnetut siniset ja keltaiset värit maston huipusta.

"Aivan niin, se on ruotsalainen höyrylaiva, rakennettu Motalan konepajassa; sen runko on parasta Ruotsin rautaplootua, sen kone 300 hevosen voimainen, se vetää 1,500 tonnia lastia, kulkee vähintäin 12 solmuvälin nopeudella tunnissa ja sen nimi on Salama. [Oikeastaan ruotsiksi 'Blixten', mutta lausumisen helpoittamiseksi ja jotta sanan oikea merkitys olisi suomalaiselle lukijalle tietty, kirjoitamme sen tässä suomeksi. Suoment. muistutus.] Nyt, herrat, olette saaneet täydet tiedot laivasta, mikä juuri laskee ankkurinsa."

Hyvällä englanninkielellä lausui nämä sanat eräs vanhan puolinen mies. Hymyillen nosti hän hattuansa nolostuneille ulkomaalaisille ja astui kiireesti rantaan missä häntä odotti vene ja siinä kuusi vahvaa soutajaa. Mies astui veneesen, otti peräsimen ja käski laskea rannasta.

Nämä käskyt annettiin ruotsiksi. Nuolen tapaisesti lensi vene sitä paikkaa kohti, missä Salama oli ankkuroituna. Viidentoista minuutin perästä oli vene höyrylaivan kupeella. Tämä vanhanpuoleinen mies kiipesi nuorukaisen ketteryydellä köysirappusia myöten laivalle. Kannella oli häntä vastassa solakkavartaloinen komea mies soreassa merimiehenpuvussa. Se oli laivan kapteini, joka nähtyänsä tuon vanhanpuolisen miehen, kurotetuin käsin kiiruhti häntä vastaan.

"Terve tulemastanne; patruuna"! ratkesi Salaman päällikkö lausumaan, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. "Olen jo tässä; miten Mimmi voi?"

"Tyttäreni on ihan terve ja on ikävöinyt teitä yhtäpaljon kuin minä teitä ja Salamaa. Millainen on laiva?" vastasi ja kysyi patruuna.

"Se on kilpajuoksija, joka täyttää mitä nimensä sanoo", vastasi katteini. "Plootu on parasta rautaa eikä koukistu, vaikka laiva 10 solmun vauhdilla törmähtäisi karille. Eilen oli aika myrsky ja meri aaltoili valtavasti, mutta Salama leijaili kuin myrskypääsky aalloilla ja kulki 8 solmun nopeudella, kokka suoraan myrskyä vastassa. Meidän oivallisen laivanrakentajan Carlsundin on paras kunnia laivasta. Motalan konepaja ei koskaan ennen ole tehtäväänsä paremmin tehnyt. Salama ei pelkää mennä kilvoittelemaan englanti- ja ranskalaisten parhaimpainkaan kanssa."

Patruuna naurahti hyvillä mielin.

"Se on hyvä, katteini! käydäänpä nyt salonkiin vähän keskustelemaan", sanoi hän. "Salaman lasti on valmis; minä tahdon, että te kahdeksan päivän kuluttua purjehditte Suomeen."

Miehet menivät salonkiin. Juuri silloin laski toinen vene laivan kupeelle. Siitä nousi yksi ainoa nuori mies laivan kannelle. Se oli Yrjö Evert. Hän pyysi varapäälliköltä saada puhutella katteinia.

"Milenius katteinilla ei nyt ole aikaa", vastasi hänen sijaisensa. Viimeinen höyry tuprusi ulos ja laivamiehet rupesivat laskemaan veneitä mereen.

TOINEN LUKU.

Patruuna, katteini ja Salama. — Mistä hinnasta merimies voi saada Geflen rikkaimman ja kauniimman neidon. — "Kummi, tehän autitte minua kasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa suolaisessa vedessä." — Jopa tulivat.

Kiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla pöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen puoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta, ja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli kielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat olla kahdenkesken ja häiritsemättä.

Patruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen rikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa hyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli suuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä kaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama, tuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa, korkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi häntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa tähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita sitä enemmän.

Patruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa muoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei vielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä olivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli tämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset kuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja todenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa metsissänsä.

Ken viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi ollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut nähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri tuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva keppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan maamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja kauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa taskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan poika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja tulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi sopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin, ett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.

Tämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän tuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät käsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja kuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä kuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei pannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli sen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas Wulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan ansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. "Työ on elämän höyste, se on paras keino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset", oli hänellä tapana sanoa. "Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet, sillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala vedessä." Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen. Kauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä, mitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin ja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen tuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia pidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia toimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet yleistä mielipidettä.

Kun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi, se on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi laivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen käyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on hyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia vaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti ja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja rikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen vaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta taloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon. Hän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha. Varoihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta runsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan varojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen ja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle tässäkin kohdin oli suotuinen.

Laura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran. Lapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä varttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret tulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa, kävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin kaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen oli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja sievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.

Mutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa kuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu kuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui murheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli ollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen. Hänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi toimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan. Hän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän kaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia välttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä tyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa — niin arveli hän kumminkin itse — mutta rikkaus lumosi häntä erityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään katala saituri eikä "kultaisen vasikan" palvelija ollut; ei suinkaan. Mutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta ei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän hankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen ajoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka työtä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos huonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen kunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.

Kertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen viehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli kosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät näitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei tähän asti ollut saavuttanut.

Mutta eräänä päivänä tapasi Elviira sisarensa istuvan syvästi miettivänä ikkunan luona, pää alaspäin ja käsi poskella. Muuten iloinen kuin visertävä leivo, Mimmi oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen ja miettivä. Sisarukset rakastivat toisiaan rehellisesti eikä heillä ollut minkäänlaisia salaisuuksia. Elviira muisti nyt, että sisar viime aikoina vältti häntä ja etsi yksinäisyyttä, ettei hän enää ollut niinkuin ennen ja että kyyneliä usein näkyi hänen silmissänsä. Elviira tuli levottomaksi ja rupesi ajattelemaan. Sisaren tila arvelutti häntä ja hän tuli siihen päätökseen, että Mimmin raskasmielisyys ja mielenmuutos oli alkanut siitä päivästä, jolloin patruunan Pääsky-niminen laiva, jonka päällikkönä oli kapteeni Kaarle Milenius, Välimereltä tuli kotikaupunkiin Gefleen.

Kapteeni Kaarle Milenius ei ainoastaan ollut Geflen kelvollisimpia merikapteeneja, vaan luonteensakin puolesta jalo. Halvasta merimiehestä hän asteettain oli kohonnut kapteeniksi ja 26 vuoden iällä päässyt Pääskyn päälliköksi. Hän oli rohkea, uljas ja kestäväinen, ja kapteeneista se, jota kauppamies piti suurimmassa arvossa. Hänen muotonsa oli miehuullinen ja miellyttävä, katsanto uljas, vartalo solakka ja kaunis. Elviira pian huomasi, että sisarensa rakasti tuota uljasta kapteenia, ja kun tällä usein oli asiaa patruunalle, kävi hän tervehtimässä hänen tyttäriänsäkin, joten Elviira huomasi, että kapteenissa liikkui vastaavat tunteet. Heidän silmänsä puhuivat, mitä suu ei rohjennut lausua.

Heikosti hymyillen Mimmi oli vastannut sisaren tervehdykseen, ja taaskin vaipunut unelmiinsa. Elviira päätti saavuttaa sisarensa luottamuksen, sillä, arveli hän, iloa samoinkuin suruakin on kahden helpompi kantaa.

Hän nousi, astui Mimmin luokse, kääri käsivartensa hänen kaulansa ja suuteli hellästi sisarensa otsaa.

"Mimmi, sinulla on joku murhe kaivelemassa sydäntäsi, sen olen jo kauan huomannut", sanoi hän. "Entinen ilosi on kadonnut, samoin luottamuksesi minuun. Minä aavistan, mikä sinut tekee haaveelliseksi ja vähäpuheiseksi; sinä olet antanut pois sydämesi, sinä rakastat Kaarle Mileniusta. No niin, elä siitä punastu eläkä itke, luota vain minuun, kyllä asia isän kanssa hyvälle kannalle saadaan kun vain herra kapteeni itse on sinulle suosiollinen."

"Hän rakastaa minua", kuiskasi Mimmi, "mutta pidä mielessäsi, että minä olen rikas ja Kaarle varaton. Me olemme molemmin puolin tunnustaneet rakkautemme, mutta Kaarle pelkää isän halveksien hylkäävän hänet. Ihan äsken näin hänen menevän konttooriin. Hän ehkä tällä hetkellä pyytää minua. Oi miten sydämeni sykkii. Armas sisareni, jos en saa Kaarle Mileniusta puolisokseni, en milloinkaan mene naimisiin."

"Turhaan sinä pelkäät isää, sillä hän rakastaa meitä molempia hellästi, eikä muuta toivo kuin meidän onnea", lohdutteli Elvira sisartaan. "Sinun, joka aiot merimiehen puolisoksi, pitää olla rohkea ja luottavainen ja ajoissa tottua elämän koviinkin kohtaloihin, sillä meri on oikullinen ja ottaa saaliinsa, milloin ei luulisikaan. Malta nyt mielesi, odotetaan mitä seuraa rakastettusi keskustelusta isämme kanssa."

Sill'aikaa kuin sisarukset pakisivat keskenänsä ja Mimmi kokonaan purkasi sydämensä, oli kapteeni Milenius patruunan luona konttoorissa tekemässä samaa rikkaalle laivan reitaajalle, tunnustaen rehellisesti rakkautensa Mimmiin ja pyytäen häntä puolisoksi.

Patruuna kuunteli häntä tyyneesti ja keskeyttämättä. Kun kapteeni lakkasi, vastasi hän:

"Te sanotte, että te herra kapteeni, ja minun tyttäreni rakastatte toisianne eikä minun ole siihen mitään muistuttamista. Onhan se voimakas luonnon laki, että miehen ja vaimon pitää yhdistyä ja minä olen kylläkin tietänyt sen ajan tulevan, jolloin minunkin tyttäreni joutuvat sen lain alaisiksi. Enkä minä ole senlainen isä, joka vaatisin tyttäreni naimaan minun, eikä heidän mielensä mukaan. Niinikään en vaadi tulevalta vävyltäni rikkautta ja korkeaa säätyä, sillä rikkautta saa työllä ja toimella. Ja mitä säätyyn tulee, olen minä itse köyhän työmiehen poika. Niiltä puolin ei siis ole mitään estettä. Te olette nuori, kunnollinen ja uskalias, mutta…"

"Te sanotte kuitenkin 'mutta'; mitä se tietää?" kysyi kapteeni vilkkaasti.

"Se tietää sitä, että vaikk'ei minulla ole mitään muistuttamista tarjoukseenne tulla minun vävykseni, tahdon kuitenkin koetella intoanne ja kuntoanne", vastasi patruuna. "Tahdon tulla täysin vakuutetuksi siitä, että te ansaitsette tyttäreni ja sen rikkauden minkä hän kerran perii. Tähän asti olette laivan päällikkönä ollut minulle mieliksi, mutta se, minkä nyt uskon teidän tehtäväksenne, kysyy yhtäpaljon neroa ja rohkeutta kuin kokenutta merimiestäkin."

"Ja mikä se koetus on?" kysyi kapteeni uteliaana.

"Kuulkaa", vastasi patruuna, "minä olen kauppamiehenä tehnyt laskun, joka on hyvin rohkea, mutta jos se menestyy, antaa se hyvää voittoakin. Tiedot ulkomailta osottavat että sota pian syttyy toisella puolen Venäjän ja toiselta länsivaltain ja Turkin välillä. Silloin tulee Ranskan ja Englannin sotalaivasto Itämereen, Suomen ja Venäjän satamat tulevat saarretuiksi. Siitä seuraa elintarpeitten puute Suomen ja Venäjän Itämeren rantaisissa kaupungeissa. Ettekö luule niin käyvän?"

"Varsin varmaan", vastasi kapteeni.

"No niin, ettekö niinikään luule, että parhain pikakulkija höyrylaiva, jota johtaa rohkea ja taitava päällikkö, sekä luotsi, joka tarkoin tuntee Suomen saariston kaikki mutkat, voisi pettää satamain piirittäjiä ja viedä suomalais-poloisille suolaa, sokeria, kahvia, teetä, ryytejä y.m. sekä sitä paitse vähän rautaa ja lyijyä, ruutia ja kivääriä, jos ranskalaiset ja englantilaiset aikoisivat astua maalle? Luuletteko?" kysyi patruuna, salaperäisesti nauraen.

"Luulen ihan varmasti", vastasi kapteeni, "kun vain saatte kelvollisen höyrylaivan ja kapteenin sellaisen josta puhutte."

"Höyrylaivan hankkii Motalan konepaja vuoden kuluessa ja päälliköksi rupeette te ja tämä on se koetus, mille teidät panen", vastasi patruuna.

"Ja mikä on palkka, jos onnistun?"

"Tyttäreni avioksi."

"Mutta jos saarroksen särkijänä onnistun kymmenen kertaa ja yhdennellätoista joudun pinteesen?"

"Jos teitä silloin ei hirtetä, saatte kuitenkin tyttäreni, sillä tottahan kymmenen voittoa palkitsee yhden häviön", vastasi naurahtaen kauppias.

"Minä suostun tarjoukseenne", vastasi kapteeni. "Saadakseni tyttärenne, ei mikään yritys ole liian vaikea. Kyllä minä velvollisuuteni teen, se on varma."

"Se on hyvä; nyt sopii teidän mennä Mimmille kertomaan, että teillä on hyvä toivo päästä hänen herraksensa ja mieheksensä, mutta sopimuksestamme ette saa sanaakaan hiiskua. Tämä asia jääköön meidän kesken. Parin päivän kuluttua lähdette Motalaan tekemään sopimuksen höyrylaivasta. Siinä kohdin annan teille rajattoman valtakirjan. Se vain muistakaa: laivan pitää olla valmis tulevan vuoden ensi avovedeksi ja sen pitää olla lujarakenteinen pikakulkuinen ja paljon lastia vetävä. Minä ristin sen nyt jo Salamaksi ja salaman tapaisesti on se lentävä laineilla ja jättävä kaikki saarroslaivat taaksensa."

"Se tapa ja kyky millä te kehitätte aikeitanne, elähyttää ja kiihoittaa minua oikein kutkuttamalla, etenkin kun olen merimies. Minä soisin sodan jo olevan riehumassa ja Salaman valmiina alkamaan kiistansa Englannin ja Ranskan sotataivain kanssa."

"Minun puheeni on kauppamiehen tapaista, rohkean ja arastelemattoman keinottelijan tapaista, joka suuren voiton toivossa panee paljon alttiiksi", vastasi patruuna. "Rauhan kuten sodankin aikana tulee kauppamiehen olla valpas ja pitää vaaria mistä hyvää voittoa on saatavana. Sitä paitse teen minä suomalais-poloisille suoranaisen hyvän työn, olen jalona ihmisystävänä samalla kuin itse tahdon ansaita rahaa".

Kapteeni kiiruhti Mimmille kertomaan miten onnellisesti hänen keskustelunsa patruunan kanssa oli päättynyt. Hän sai toivoa, ja sillä oli jo paljon voitettu. Lempivä pari oli onnesta ja riemusta ihastuksissa, mutta kauan he eivät saaneet sitä nauttia. "Motalaan valmistelemaan Salaman rakentamista", käski patruuna, "siellä viivytte valvomassa sen valmistamista ja varustamista." Tämä käsky ei sietänyt vastaan sanomisia.

Kuten lukija tietää, oli Salama nyt valmis ja onnellisesti saapunut Gefleen. Ennen sanotusta syystä kysyi kapteeni patruunalta heti Mimmiä, jota hän ei ollut vuoteen nähnyt: sen vuoksi koetti hän kaikin tavoin lyhentää keskustelua patruunan kanssa, päästäksensä maihin morsiantaan tapaamaan, mutta kauppamies ei näyttänyt huomaavan hänen levottomuuttansa. Vitkaan ja vähittäin särpi hän viiniänsä ja tarinoi laveasti asioitansa.

"Kuten sanottu, minulla on kelvollinen miehistö valmiina astumaan laivaan", sanoi kauppias. "Niitä on 20 uljasta miestä, joitten joukossa kaksi varapäällikköä. Pekka Nord, paras luotsi ja peränpitäjä koko meidän seudulla, on teitä varten palkattu. Hän tuntee jok'ainoan lymypaikan, sataman, ankkuroimispaikan, luodon ja karin niin Suomen kuin Ahvenankin saaristossa. Mutta yrityksemme onnistuminen riippuu vähemmin miehistöstä, vaikka kyllä tarvitaan uljasta mereen tottunutta väkeäkin. Laivan nopeus, koneitten voima, rungon rakennus ja päällikön silmä ja kunto ovat pää-asia. Millaiset ovat koneenkäyttäjänne?"

"Oivalliset miehet molemmat. Carlsund itse antoi heille suosituslauseen", vastasi kapteeni.

"Hyvä; kun Salama nyt on lastissa, lähtee se Haaparantaan. Se on tarpeellista, jos joku sotalaiva saavuttaisi teidät ja rupeisi teitä tutkistelemaan. Silloin ovat paperinne selvät, mutta te ette menekään Haaparantaan vaan Helsinkiin, missä teidät avosylin otetaan vastaan, myytte lastinne ja tulette tänne ottamaan toista. Nyt tyhjennetään lasit ja noustaan maalle, sillä minä huomaan levottomuudestanne teidän ikävöitsevän Mimmiä yhtä paljon kuin hänkin ikävöitsee teitä."

Herrat lähtivät salongista ja nousivat kannelle, aurinko oli laskemaisillaan, lähettäen kultasateitaan maalle ja merelle. Väkijoukko satamassa oli lisääntynyt ja keskustelu eri ryhmissä ei muuta koskenut, kuin sitä uutta, komeata höyrylaivaa, mikä äsken oli siihen tullut. Sen tarkotuksesta oltiin eri mieltä, mutta oikein ei arvannut kukaan.

Tuskin olivat patruuna ja kapteeni päässeet kannelle; kun jo Yrjö Evert kiiruhti esille ja lakki kourassa asettui kauppamiehen eteen.

"Hyvää iltaa, kummi, nyt en laske teitä niinkään helposti", sanoi tuo rohkeapuheinen nuorukainen vähän ällistyneelle patruunalle. "Te tiedätte minun koko haluni ja taipumukseni hehkuvan merille ja että minä olen kelvoton lukemaan mutta ensimäinen kiipeemään taklinkiin; niinikään tiedätte minun turhaan hakeneen paikkaa. Nyt teidän pitää auttaa minua pääsemään merimieheksi!"

"Millä tavoin, poikaseni? Ovathan kaikki laivani pitkillä matkoilla, mutta minä olen luvannut sinulle paikan heti kohta, kun joku niistä tulee kotiin", vastasi patruuna.

"Eiköhän tämä komea höyrylaiva ole teidän, vai mitä?" kysyi Yrjö säihkyvin silmin.

"Onpa niinkin, sillä ei ainoakaan muu Geflen kauppiaista voi tällaista kustantaa."

"Te olitte kummini kun minä kastettiin suolattomalla vedellä, teidän pitää olla samoin kun nyt aion koetella, miltä tuntuu suolainen vesi. Kirstuni ja muut tarpeeni ovat valmiit. Elkää kieltäkö, sillä jos sen teette, ei laivallanne ole onnea."

Kauppamies naurahti, sillä nuorukaisen sanat huvitti häntä. Hän oli todellakin ollut Yrjön kummina ja oli hänen isänsä ystävä ja piti pojasta hänen uljaan ja nuortean käytöksensä tähden. Patruuna kuiskasi muutaman sanan kapteenille ja sanoi sitte Yrjölle:

"Kapteeni Milenius, jonka tässä näet ja joka on tämän laivan päällikkö, on minun puoltosanastani luvannut ottaa sinut laivaan ja tehdä sinusta miehen. Ole nyt reipas, nöyrä ja tarkkaava, kyllä kummisi näillä välipuheilla sinun toimeentulosi takaa. Varo, sinä riiviö, tiedä huutia eläkä noin kaulaani karkaa. Kiitä kapteenia, joka sinut otti, siinä kaikki."

"Sulimmat kiitokset molemmille", sanoi Yrjö äärettömästi ihastuneena. "Hei! nyt olen saanut merimiehen paikan ja huomenna varhain tulen minä kirstuineni laivalle."

Hän ryntäsi veneeseensä ja souti reippaasti kaupunkiin onneansa vanhemmilleen kertomaan.

"Reipas ja vilkas poika, tuo Yrjö Evert", sanoi patruuna kapteenille. "Vahinko olisi ollut, jollen olisi auttanut häntä toiveittensa perille pääsemään. Isä tahtoi häntä kirjamieheksi, mutta pojalla ei ollut halua siihen. Lähdetään nyt maalle, kapteeni!"

Sillä välin oli liittoutuneitten länsivaltain, Englannin ja Ranskan mahtava laivasto jo saapunut Itämereen. Ruokavarain ja hiilien ostoa varten tuli erityisiä niitten laivoja Pohjanlahden vilkasliikkeisimpien kaupunkien satamiin. Sellaisilla asioilla oli äsken kerrottujen tapahtumain aikana Geflen satamassa englantilainen Miranda niminen sotalaiva. Sen päällikkö, katteini Hall, ja I:nen luutnantti Cutler ynnä muutamia miehistöstä, oli tullut maihin. Kuten sanottu, oli patruuna Wulff'in Salamakin satamassa.

Seuraavana aamuna tuli Yrjö Evert, tuo "hylky", kirstuinensa Salamaan. Laiva siirrettiin rantasillan partaalle ja sitä ruvettiin lastaamaan. Katteini Hall, Mirandan päällikkö, katseli nähtävällä mielihyvällä tuota soreata laivaa. Kääntyen herra Cutlerin, Mirandan ensimäisen luutnantin puoleen, sanoi hän, osottaen Salamaa: "Oletteko huomanneet tuota laivaa?"

"Olen; se on Rattlerin luokkainen, vaikka vähän kookkaampi", vastasi Cutler.

"Se on rakennuksensa puolesta parhaimpia", lausui Hall, "ja minä olisin ylpeä, jos oman maani lippu liehuisi sen mastossa. Tuollaiset ovat oivallisia satamain sulkijoiksi ja rantain vartijoiksi."

"Samoin sulun särkijöiksikin", vastasi herra Cutler.

"Hm, sellaisten kanssa emme näissä vesissä joudu tekemisiin", vastasi katteini; "ruotsalaiset ovat liian toimettomia ajattelemaan tai yrittämään semmoista. Huomenna hankimme hiiliä ja ruokavaroja, sillä jo kolmen päivän kuluttua pitää meidän olla vartiopaikallamme. Varokaa, että pyöräköydet pannaan uudet. Jos elän ja mahdollista on, hankin tuon ruotsalaisen höyrylaivan piirustuksen. Kutsukaa soutomiehiä, sillä nyt lähden maalle."

KOLMAS LUKU.

Pekka Nord. — Miten Salaman kävi sen ensimäisellä matkalla. — Nenätön venäläinen. — Suudelma on hyvä, kun se vain ei haise kynsilaukalta eikä pistä kuin karrikka. — "Pojat vartioikaa tarkoin!"

Kahdeksan päivää oli Salaman katteini saanut "purjehtia lemmen merellä", s.o. saanut nähdä ja puhutella Mimmiä, mutta kahdeksannen päivän iltana oli Salama lastattu, sen paperit suoritetut ja kaikki valmiina matkaan lähdettäväksi. Patruuna oli kirjottanut venäläiselle kauppiaalle Ivan Bodukov'ille Helsinkiin Salaman tulosta ja pyytänyt häntä laivan toimimieheksi. Milenius katteini puristi Mimmin pientä, hienoa ja valkoista kättä jäähyväisiksi, lupasi kirjottaa hänelle Haaparannasta, sai patruunan viimeiset käskyt ja höyrysi varhain yhdeksännen päivän aamulla Geflen satamasta, välttäen vaaralliset Finn-karit ja suunnaten pohjoista kohden eteläisen merenkurkun lävitse. Aurinko nousi kauniina ja kirkkaana eikä ainoakaan pilvenhattara varjonnut sen säteitä, mutta kuitenkin oli aamu purevan kylmä, vaikka jo oltiin toukokuussa, kuten sanottu on. Kolkko pohjoistuuli puhalsi yli meren. Mutta jos kannella sai vilua kärsiä, kyllä konehuoneessa sen sijaan oli kuuma; siellä poltettiin parhaimpia Englannin kivihiiliä. Salaman koneet olivat suoraan vaikuttavat, sen vaakasuorat sylinterit yksinkertaisimpaa laatua. Konehuone ei ollut avarampi kuin 16 jalkaa pitkä, pannut olivat rakennetut 15 naulan paineelle joka neliötuumalta ja kun liian suuri lasti ei rasittanut laivaa, oli sen vauhti 12 solmuväliä. Miranda oli lähtenyt Geflestä neljä päivää varemmin kuin Salama. Sen luultiin yhtyvän päälaivastoon, jota johti vanha Napier ja oli nyt Hankoniemen lähellä Suomenlahdessa.

Sanoimme, että patruuna vakinaiseksi luotsiksi Salamallensa oli saanut taitavan ja paljon kokeneen Pekka Nordin. Pekka oli syntynyt pienellä Prestö-saarella Ahvenanmaan saaristossa, tuossa saari-, luotoja kariryhmässä, joita tuskin 25 penikulman matkalla Tukholmasta, on yhteensä 80 ihmisten asumaa ja 200 asumatonta saarta. Viittä penikulmaa lavea Ahvenanmeri eroittaa sen Ruotsista ja 3 penikulmaa leveä n.s. Kihti Suomesta. Niitten 15,000 reipasta ja hilpeää asukasta saa elatuksensa osittain maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, mutta suurimmaksi osaksi kalastuksesta ja luotsaamisesta. He eivät mielestänsä ole ruotsalaisia eikä suomalaisia, vaan kerskaten olevansa ahvenanmaalaisia "aalantilaisia." He sanovat 10 neliöpenikulman suurta pääsaartansa mantereeksi; koko saariston ala tekee 110 neliöpenikulman paikoilla. N.s. manner-Ahvenalla on monta hyvää satamaa, joitten joukossa turvallinen ankkuroimispaikka Lumparen, johon voi mahtua koko Venäjän sotalaivasto. Sen rannalla oli luja Bomarsund'in linnoitus, johon saattoi sijoittaa 60,000 miestä. Vuosina 1742 ja 1808 valloittivat venäläiset Ahvenanmaan, mutta jälkimmäisellä kerralla karkoittivat saarelaiset venäläiset ja vangitsivat heidän päällikkönsä, majuri Neidhardtin. V. 1809 valloittivat venäläiset taaskin Ahvenanmaan ja siitä asti on se heidän vallassaan pysynytkin.

Pekka Nord oli siis Venäjän alamainen, mutta ei liioin rehellinen, sillä omasta mielestänsä hän oli ruotsalainen. Hänen asuntonsa oli Prestön-saarella ja ijältään hän oli jo kuudenkymmenen. Hänen ammattinaan oli laivojen luotsaaminen ja monta vuotta oli hän jo ollut luotsina niillä höyrylaivoilla, jotka matkailivat Tukholman, Helsingin ja Pohjois-Ruotsin kaupunkien väliä.

Vanha Nord seisoo jäykkänä Salaman komentosillalla, missä raikas pohjoistuuli liehuttelee hänen tuuheata, harmaata tukkaansa ja hänen vilkkaat silmänsä tähystelivät merelle. Tämä vankka ja harteva ukko on sellaisen saarimaan asukkaan oikea perikuva, jonka kasvot lapsuudesta asti ovat ahavoittuneet Itämeren tuulista ja joka siitä ajasta saakka on tutustunut vaaraan ja kuolemaan. Tuo ukko, vaikkei olekaan muuta kuin halpa luotsi, ei milloinkaan kiroo; hän juo lasinsa, kun joutuu koko yöksi valvomaan aaltojen loiskinnassa laivan kannelle, mutta juovuksissa ei kukaan ole häntä nähnyt. Hänen äänensä on voimakas, puheensa lyhyt. Hän on tyynimielinen silloinkin, kun moni merimies vapisee; hän tekee velvollisuutensa viimeiseen silmänräpäykseen asti, sillä hän on jumalinen ja rehellinen, täyttäen velvollisuutensa velvollisuuden tähden. Tämmöinen on Pekka Nord, ukko, joka seisoo uhkapurjehtija-laivan komentosillalla halvassa merimiespuvussaan.

Katteini Milenius tuli nyt laivan kannelle. Salama teki 12 solmun väliä vauhtia ja katteinin muoto loisti mielihyvästä. Olihan se hyvä vauhti, kun oltiin kulkemassa suoraan tuulta ja meren hyökyä vastaan. Valkeat pilvenhattarat varjostivat tuon tuostakin aurinkoa ja lunta rupesi pyryyttämään, joka siinä ilmapiirissä ei ole toukokuussakaan tavatonta.

Katteini astui luotsin luokse ja tervehti häntä ystävällisesti.

"Hyvää huomenta, luotsi, vieläkö näette maanrantaa lumipyryssä?" kysyi katteini. "Luultavasti on nyt rajuilma tulossa?"

"Kun kuu nousee, muuttuu tuulikin; luultavasti alkaa silloin lounainen", vastasi luotsi: "vasemmalla on Korkeakarin, oikealla Merihaaran majakka. Nyt sopii muuttaa suuntaa idemmäksi, jotta tulee näkyviin Matalakarin majakka. Jos ilma vastoin luuloani tulisi myrskyiseksi, niin me Matalakarin, Uussataman ja Korkeakarin majakkain johdolla vietämme yötä Ahvenan merellä."

"Mutta jos tulee hyvä sää ja esteetön näkö, mitä ehdottelette silloin?"

Luotsi heitti pitkän tiedustelevan silmäyksen kapteeniin. Häntä lienee miellyttänyt se minkä näki, sillä hän hymyili mielihyvillään ja vastasi:

"Silloin, katteini, käännetään suunta Ahvenan saaristoon, ei maataksemme yötä Sottungassa, kuten Suomeen menevät matkailija-laivat tekevät, vaan pyrkiäksemme yhä Hankoniemelle, ollaksemme auringon noustessa Helsingissä."

Nyt tuli katteinin vuoro tutkistellen katsella luotsia. Sen hän tekikin ja sanoi sitte:

"Te olette uskalias mies, luotsi, ja hyvin varma teidän pitää olla asiastanne kun rohkenette ehdottaa laivan johtamista yöaikana näitten lukemattomien saarien, luotojen ja karien välitse. Te lausuitte suuret sanat; saadaanpa nähdä, miten ne täytätte. Minä hyväksyn ehdotuksenne, joka kuitenkin riippuu säästä ja tuulesta."

"Minä luotan Jumalaan ja tarkkaan silmääni sekä siihen, että varmasti tunnen nämä vedet", vastasi, luotsi. "Muistakaa se, että olette sellaisen laivan päällikkö, jonka tarkoitus on pettää satamansulkijat sotalaivat ja onnistuaksensa täytyy sellaisen olla uskalias. Jos sotalaivat ennättävät oppia tuntemaan vedet ja väylät, kyllä sitte jo tulee vaikeaksi heitä pettää."

Katteinin keskustellessa luotsin kanssa oli lumipyry kiihtynyt ja ilma käynyt sakeammaksi. Etumastossa istui Yrjö Evert, komennettuna sinne tarkkaa vaaria pitämään. Siellä istui hän lumiäijän muotoisena, mutta mielensä oli reipas ja iloinen. Olihan toivonsa toteentunut ja hän päässyt merille, minne mielensä niin kauan oli hehkunut. Ilo lämmitti hänen sydäntänsä ja sai hänet unohtamaan sekä pyryn että pohjoistuulen.

"Onhan tämä oikein lystiä", jupisi hän itseksensä, "ja vielä lystimpi on, että vaikka kiikun täällä korkealla ilmassa, ensinkään en tunne merikipua. Mutta oikein susimainen nälkä minun on, ja olisipa jo mielestäni aika, että Edvard Ryd tulee päästämään minut, jotta saisin maistaa merimiehen muonaakin."

Edvard Ryd oli kuten Yrjökin nuorimpia miehiä laivalla. Mutta hän oli jonkun vuoden vanhempi kuin Yrjö ja kun hän jo oli tehnyt kaksi pitkää matkaa, toisen Amerikaan, toisen Välimerelle, oli hänen todistekirjassansa sanat: "hyvin kokenut", jommoista mainetta Yrjö ei voinut odottaa ennen kuin monta vastusta nähtyänsä. Ryd oli luotettava ja rivakka merimies ja oli Salamalla ottanut Yrjön erityiseen suojelukseensa.

Aamulla oli Ryd sanonut Yrjölle:

"Sinä ja minä saamme vuorotellen olla vartijoina mastossa. Ylös etumaston märsiin eläkä siellä huoli silmiäsi ummistella. Jos laiva tulee näkyviisi, huuda siitä ulos kannelle. Kun sinun tulee nälkä, hotki mahaasi meri-ilmaa; muuten tulen minä sinut päästämään, kun sopiva aika tulee. Iske kyntesi kiivetessä hyvin kiinni eläkä näytä arkurilta."

Se joka oli päälaellaan seisonut Presiosa-laivan ison maston huipulla, eihän se arastellut Salaman etumastoa. Kevyenä kuin orava ja vikkelänä kuin kissa, kiipesi hän köysiä myöten korkealle paikallensa ja lauloi siellä:

Koska ärjyvä tuuli käy purjehisin, Sepä mulle on riemua vaan. Josko kävisi purtenikin karihin, Sen saan kyllä irtaumaan.

Merirosvo jos tielleni sattuvi, sen Kiinni laivani kylläkin saa; Kita tykkien kuulia tuiskuvien Tuolle kuoloa tuo kamalaa.

"Tuosta tulee aikanansa kunnon merimies, se nyt on varsin varma", sanoi Edvard Ryd, joka kummastellen oli katsellut Yrjön reipasta mastoon kiipeemistä. "Siinä en pety, että tuo kerran on herra omalla laivallaan, jos vain saa elää ja pitkittää samoin kuin nyt alottaa."

Jopa nähtiin Yrjön kädellä varjostavan silmiänsä ja tarkoin tähystävän suoraan eteensä.

"Tuo suuri valkoinen pilvi, mikä näkyy kokasta suoraan, on joku laiva tai siirtyvä lumisade. Hiisi vieköön, se onkin purjeellinen höyrylaiva, sillä nyt näen savunkin. Julman suuri se onkin. Höyrylaiva suoraan edessä!" huusi hän alas kannelle.

"Höyrylaiva suoraan edessä!" kertoi kansivartija katteinille, joka vielä oli komentosillalle.

"Kiireesti, Willner, katsomaan, millainen sen asema on!" komensi katteini apumiestänsä, joka heti kiipesi ylös, mutta; ei ennättänyt edemmäksi kuin jo huusi:

"Peräsin tiukasti vasemmalle, sillä olemme toisiamme jo vallan lähellä."

Salaman peräsin muutettiin silmänräpäyksessä, kuten käsketty oli. Peräsimelleen kuuliainen laiva kääntyi heti oikealle. Se valkoinen pilvi, minkä Yrjö oli huomannut, näkyi nyt ihan lähellä Salaman toisella puolella. Se oli Miranda, katteini Hall, joka avoimilla purjeilla ja puolella höyryllä liikkui vartija-asemallansa, joka ulottui Ahvenanmeren suusta lähes Ruotsin rantaan, Svartklupin majakkaan asti.

Salamaan kuului laivapillien ja komentosanojen ääni vastaantulevalta sotalaivalta. Samalla jymähytti Miranda merkkilaukauksen ja nosti englantilaisen pysäyskäskylipun — tämä kaikki käskyksi Salamalle tulla sotalaivan viereen tutkittavaksi, mitä laivassa oli ja millä asioilla se liikkui.

Salaman katteini noudatti heti meren valtiaan vaatimusta. Olivathan sen paperit täydessä kunnossa ja oltiinhan oikeassa kulkuväylässä eikä epäluuloisessa suunnassa, sillä hyväksi onneksi ei Salama vielä silloin kuin Miranda nähtiin, ollut suuntaansa muuttanut siksi kuin luotsi oli ehdotellut.

Somaa oli nähdä nämä molemmat laivat näin toinen toisensa vieressä. Pyry oli vähentynyt ja himmeän lampun tapaisena valaisi aurinko, jonka valossa lumihiutaleet välkkyivät. Aallot tanssivat, ei nyt enää hurjasti, mutta sen verran vilkkaasti, että näky oli kyllin elävä. Salaman komentosillalla seisoi sen katteini ja luotsi. Ei pienintäkään levottomuutta näkynyt näitten miesten katseissa eikä muodossa. Molemmat näkivät miten Mirandan sivuvene laskettiin veteen, miehiä astui siihen, miten se jonkun minuutin kuluttua laski irti ja souti Salamaa kohden.

"Ne tulevat nyt jo", sanoi katteini luotsille. "Meillä on kaikki hyvässä kunnossa eikä mitään pelkäämistä."

"Varo, Willner, että tarttumisköysi on selvillä laivan oikealla puolella. Kutsu vartijapalvelijani tänne."

Palvelija tuli kiireesti katteininsa luokse.

"Pane salongin pöydälle lasia ja pullo parasta sherry-viiniä ynnä juustoa ja makeisia", käski katteini. "Lasin ääressä käy keskustelu parhaimmin ja vilkkaimmin", lisäsi hän, hymyillen luotsille.

"Teidän tyyneytenne ilahuttaa minua", sanoi Pekka Nord, pistäessään uuden tupakkamällin leveään suuhunsa. "Minä palvelen mielihyvällä teidän käskynne alaisena."

Tämä yksinkertainen, koruton ylistys sai nuoren päällikön punastumaan mielihyvästä. Hän kiiruhti alas komentosillalta vastaanottamaan englantilaista upseeria laivan sivurappujen luo, sillä Mirandan vene oli jo vallan lähellä. Jonkun hetken kuluttua suhisi ilma köyden heitännöstä. Veneen väki tarttui siihen, vene tuli laivan kupeelle ja rappusia myöten kiipee laivalle keski-ikäinen mies Englannin meriupseerin virkapuvussa. Hänen muotonsa on niitä, joita ei helposti unhota, hänellä on tuuhea vaaleanlainen poskiparta ja rintaansa koristaa useampi kunniaraha sekä Viktoria-risti mikä osottaa, että hän on ollut todellisessa sotaleikissä osallinen. Tämä ei ole kukaan muu kuin Mirandan päällikkö, katteini Hall, Englannin sotalaivaston etevimpiä nuorempia päällikköjä. Hän ja Salaman päällikkö esittelivät itsensä toisilleen. Minuutin ajan katselivat nämä miehet toinen toistaan, aivan kun vaistontapaisesti aavistaen, ett'ei tämä yhtymys ollut heidän viimeinen, vaan että heillä vast'edes tulisi olemaan yhtä ja toista tekemistä toistensa kanssa. Eikä tämä aavistus pettänytkään.

Molemmat katteinit kävivät laivan peräkantta kohden.

"Minne on laiva matkalla?" kysyi yhtäkkiä Mirandan päällikkö.

"Haaparantaan, ja lastina on sekatavaraa", vastasi katteini Milenius.

"Sallikaa minun nähdä laivan paperit."

"Aivan mielelläni, sir (herra). Suvaitsetteko astua salonkiin?"

Katteini Hall kiitti ja molemmat astuvat Salaman soreaan salonkiin, jonka yksinkertainen, mutta miellyttävä sisustus vaikutti vieraassa upseerissa ihmettelyä.

"Tämä on oikein oivallinen laiva", sanoi katteini Hall, "minä olen sitä jo ennenkin ihmetellyt, kun joku aika sitten Mirandan kanssa olin Geflessä. Arvattavasti tekee se tehtävänsä kunnollisesti myrskyssäkin?"

"Oikein oivallisesti, sir, meren kovimmastikin lainehtiessa ui se kuin myrskypääsky aalloilla. Suvaitsetteko lasillisen sherryä?"

"Vallan mieluisasta. Sen sanon rehellisesti, sir, että minä niin ihastuin teidän laivaanne, että lujasti olen päättänyt hankkia sen piirustukset."

Katteini Milenius viivytteli vastaustansa, sillä hän ajatteli itsekseen, että englantilainen piirustusten sijaan voisi saada ehkä koko laivan. Mutta hän varoi sanomasta, mitä ajatteli; sanoi vain, että katteinin halu siinä kohdin helposti voisi tulla täytetyksi. Sitte näytti hän laivan paperit.

Englantilainen katseli niitä tarkoin. Satamasulun tähden piti Pohjanmaan satamiin menevillä kauppalaivoilla olla suorimispapereistansa toinen kappale tehtynä joko englannin taikka ranskan kielellä. Mirandan päälliköllä ei ollut mitään muistuttamista, iloisesti hän siis lausui all right, sir (kaikki oikein, herra) ja antoi paperit Salaman päällikölle takaisin. Sitä ennen kirjoitti kuitenkin hän niihin nimensä, todisteeksi, että Salama oli tarkastettu ja ollut oikeilla ja luvallisilla asioilla.

"Ja nyt sallinette anteeksi, että olen viivyttänyt matkaanne", sanoi englantilainen kohteliaasti; "mutta totta puhuen, epäilen minä vähän teidän ruotsalaisten tahtovan rikkoa satamasulkua Suomen ja Ruotsin rannoilla. Pari viikkoa sitten olin Mirandan kanssa Tukholmassa viemässä valtiollisia kirjeitä meidän ministerillemme Ruotsini hovissa. Teidän puolueettomuus määritystenne mukaan minä en laivallani saanut mennä edemmäksi kuin Vaksholmaan, josta muuan teidän sotalaivoista vei minut Tukholmaan. Siellä tapasin moniaita teidän kansalaisianne jotka sanoivat suoraan aikovansa ruveta sulunsärkijöiksi, sillä suomalaiset muka ovat ruotsalaisten veljiä joita kaikin tavoin tulisi auttaa."

"Kaunis aikomus, myöntäkää se, sir", vastasi katteini Milenius kilistäen upseerin kanssa.

"Niinpä kyllä, joll'eivät oma hyöty ja voiton pyynti olisi sen päävaikuttimet. Mutta nyt hyvästi ja onnellista matkaa. Minä toivon, että me vielä monta kertaa tapaamme toisemme, jos ei muun, niin sen huvin vuoksi, että saisin maistaa teidän oivallista vanhaa sherryänne."

"Jota minä annan viedä tusinan verran pulloja teidän veneesenne, ell'ette sitä pahaksenne pane."

"Enpä suinkaan ja kun kuulen teidän laivanne olevan kotoisin Geflestä, minne minä huomispäivänä menen, niin jos haluatte jollekulle siellä jotain tietoa antaa, otan ruvetakseni postinkulettajaksi."

"Siitä kiitän teitä sulimmasti ja lähetän siis pari riviä laivani reitaajalle tukkukauppias Wulffille Geflessä."

Katteini otti paperin ja kirjoitti kiireesti seuraavat rivit:

"Herra tukkukauppias!

Laivalla on kaikki hyvin. Ahvenanmeren suussa pysähytti Miranda-niminen Englannin sotalaiva, katteini Hall meidän Salaman. Me joimme toistemme onneksi sitä oivaa vanhaa sherryä, jota annoitte minulle mukaan matkavirkistykseksi. Ensi yönä toivon vanhan kuun antavan minulle hyvää apua ja jos Jumala suo, toivon huomenna saada tehdä tuttavuutta herra Ivana Budukovan kanssa. Tuhansia terveisiä Mimmille! Katteini Hall on oikea kunnon mies ja ansaitsee teidän luonanne hyvän aterian.

Nöyrimmästi

Kaarle Milenius."

Hyvin suljettuna katosi tämä kirje, pikaisesti Mirandan päällikön taskuun. Eromalja juotiin, astuttiin kannelle ja katteini Hall sanoi jäähyväiset. Mirandan vene lykkäsi irti laivan sivulta. Salama lähti täyttä vauhtia entiseen suuntaansa. Pian nähtiin Mirandankin purjeitten paisuvan ja laivat erkanivat toisistaan lumiryöpyssä.

"Mitä suuntaa käskette nyt, katteini?" kysyi vanha luotsi.

"Matalakarin majakalle; tänä yönä mennään Ahvenanmaan saaristoon."

"Vallan hyvä, katteini." Ja luotsi kääntyi perämiehen puoleen, huutaen: "suunta itä-kaakkoon!"

Salama muutti suuntaa; joku minuutti myöhemmin ilmoitti peräänpitäjä: "suunta kompassin mukaan itä-kaakkonen."

Katteini ja luotsi puristivat toistensa kättä. Salama kiiti aiottua vaarallista suuntaansa.

NELJÄS LUKU.

Ollut linnoitus on olemattomissa. — "Filistealaiset ovat niskoillasi, Simson!" — Tyhjä laivan runko on ryöstämisen vaarassa yhtä paljon kuin sekin, jonka lastiruumassa on kiellettyä tavaraa.

Mitä luotsi ilman muutoksesta oli ennustanut, kävi toteen. Vähää ennen auringonlaskua tuli tyven, minkä vasta kello 9 lopetti heikko lounaistuuli. Salama oli jo silloin onnellisesti päässyt Föglön saaristoon ja oli nyt kolmea peninkulmaa leveässä n.s. Kihtissä, missä sillä oli verrattain avarampi vesi. Aurinko nousi kello 3 ja 55 minuuttia. Siksi pitäisi ennättää salmeen Korpon ja Nauvon pitäjäin välillä. Vasta sitte kun tultiin Kihtiin, meni katteini hakemaan hyvin tarpeellista lepoa. Mutta vanha Nord seisoi järkähtämättä komentosillalla, kääri yön tullessa paksun pörhökankaisen takkinsa tarkemmin ympärilleen, nojasi selkänsä lavankaltaista aitausta vastaan ja katseli terävin silmin merta.

Salama kiiti kuin hauki vedessä. Keulaveden kohina kuului yön tyvennessä kuin jyrkkää kiveä myöten putoava koski. Tähystelijöitä oli asetettu kannelle ja mastoihin. "Pitäkää tarkka vaari, pojat", oli katteini sanonut, ja niin tehtiinkin. Miehet tiesivät matkan tarkoituksen ja mitä oli pelättävänä. Winner, katteinin ensimäinen apulainen, oli kannella vartijana. Joka puolitunti kävi hän tarkastamassa toisia vartijoita. Yökiikari silmän edessä tarkkasi hän ehtimiseen taivaan rantaa. Laivan yövartija on melkein aina kiihkeän levoton, mutta etenkin silloin kun ollaan sellaisilla asioilla kuin nyt Salama. Mutta se tuottaa tavallansa huviakin. Vartijain esimies tuntee olevansa suuresti vastuunalainen. Hänelle on uskottu luottamustoimi ja älykäs mies, jolla on velvollisuuden tunnetta, tuntee tämän hyvin ja menettelee sen mukaisesti.

Salaman suunta käy Airiston aukolle. Katteini ja luotsi seisoivat rinnatusten, kaikki miehet ovat kannella. Suurinta tarkkuutta vaaditaan perän pitämisessä, sillä saaria, luotoja ja karia ilmestyy kaikilta puolin. Ranta on eriskummallisimpia, mitä nähdä saattaa. Toisinaan tullaan kapeaan salmeen, harmaiden kasvittomain karien välissä, missä laiva koukerteleiksen, totellen peräsimensä pienintäkin liikutusta; toisinaan taas kiidetään sinistä vehreärantaista, umpinaisen näköistä vettä niin että luulisi järvellä purjehtivansa. Ilmestyy taas Pohjolan rantamaan luonne kaikessa kolkkoudessaan ja kuuluu meren loiske salakaria vastaan. Luotsin silmät ovat terävät kuin jahtihaukan; ei se enään näytä ukolta, joka käyskelee komentosillalla, vaan pikemmin rivakalta nuorukaiselta? Hänen liikkeensä osottavat sitä mielen jännitystä, minkä hän tuntee. Eikä olekaan lapsen asia luotsata laivaa näissä vesissä. Aivan yhtä vaikea on perän pitäminen. Peränpitäjä ja luotsi ovat ihan kuin sama sielu ja sama ruumis. Kun luotsi huutaa: oikealle, vasemmalle; hiukan oikealle, tiukasti vasemmalle j.n.e., silloin toistaa perämies silmänräpäyksessä hänen sanansa ja yhtä nopeasti täyttää hän käskyn. Silmin seuraa hän luotsin oikeaa kättä, mikä joko kohoo taikka laskee, viittaa oikealle tai vasemmalle sen mukaan kuin hän tahtoo laivalle suunnan. Jos kiertopyörää hiukankin väärin hoidetaan taikka luotsin antamaa merkkiä väärin ymmärretään, ajautuu laiva joko matalikolle tai kalliota vastaan, taikka törmää kovaa vauhtia salakarille ja kaikki on hukassa.

Salama on ennättänyt sivutse Suomen eteläisen niemen, Hankoniemen. Muuan suuri höyrylaiva on nähty. Tosin se vielä on kaukana, mutta Salaman katteini aavistaa sen olevan jonkun niistä Englannin tai Ranskan sotalaivoista, jotka vartioivat Helsingin satamaa: Hän käskee lisäämään tulta höyrykattilain alle. Höyryhevoset päristelevät, puistelevat harjaansa ja enentävät vauhtinsa hurjaksi lennoksi. Ei aikojakaan, kun jo näkyvät Wiaporin harmaakiviset muurit ja hurraa, kulkuväylä Helsinkiin on auki. Salama lentää sitä kohti, mutta satamata vartioiva laiva lähestyy yhä sekin. Ruotsin lippu liehuu Salaman etumastossa. Venäläinen vartijaväki Wiaporissa kurkistelee kanuunareijistä ja huutaa hurraa rohkealle uhkapurjehtijalle:

Se höyrylaiva, mikä nähtiin vähää ulompana merellä, oli englantilainen höyrykorvetti Dragon, katteini Seymour. Sekin huomasi uhkapurjehtijan ja suuntasi sekin satamaa kohti, käyttäen korkeinta höyrypainetta ja raskauttaa venttiilinsä, toivoen saavuttavansa sen, joka ei näkynyt pelkäävän Albionin lippua; estääksensä sen aikeestansa. Mutta se ei onnistunut, sillä Salama oli siksi paljon edellä. Seymour upseerineen ja miehineen kirosivat harmista ja ensimäinen luutnantti herra Troudbrigde, urhoollinen, vankka ja jäykkämielinen mies, vannoi kalliin valan, että "kun hiiri kerran oli satimessa, ei hän siitä niinkään helposti laske sitä irti", tahi toisin sanoen, että tämä rohkea uhkapurjehtija kyllä saisi jäädä Helsingin satamaan, jonne Salama nyt onnellisesti ankkuroitsi, rannalle kokoontuneitten venäläisten ja suomalaisten tuhatkertaisten riemuhuutojen kaikuessa.

Silloin kurotti katteini kätensä luotsille.

"Te olette oivallisesti täyttänyt vaikean tehtävänne ja suorittaneet mitä lupasitte. Te olette aivan yhtä maltillinen ja luotettava kun rehellinenkin mies. Parhaat kiitokset toimestanne. Teidän on ansio ja kunnia siitä, että Salama nyt on tässä ankkuroittuna."

Nyt oli luotsin vuoro punastua mielihyvästä.

"Pannaan se ansio ja kunnia suoraan puoliksi", vastasi Pekka Nord. "Teidän kuntonne, uljuutenne ja rohkeutenne saivat minut uskaltamaan sen minkä tein. Nyt, katteini, tarvitsen minä hyvän aterian ja hyvää unta, sillä minä kaipaan molempia."

"Varastojen hoitaja!"

"Herra katteini!"

"Toimita tälle kunnon miehelle, luotsillemme hyvä ateria, paras, minkä laivalla voi aikaansaada ja aseta hänen eteensä pullollinen parasta vanhaa sherryviiniäni", käski katteini.

Sen jälkeen sanoi hän ensimäiselle varapäällikölle:

"Laske ulos vene ja käske siihen nyt heti miehiä, sillä minä lähden kiireesti maalle hakemaan toimimiestämme, herra Ivan Budukovia. Yrjö Evert tulkoon mukaan; hän saa kantaa laatikon, jossa laivan paperit ovat."

"Toimitan; herra katteini!"

Heti kun Salama oli ennättänyt laskea ankkurinsa, tuli suuri joukko veneitä kaupungista tervehtimään sitä. Helsingin kaunis satamaranta oli katselijoita ihan täynnä. Kaupungin siihen aikaan 20 tuhannesta asukkaasta oli vähintäin kolmas osa, milt'ei puoli liikkeellä satamassa, kadulla tai torilla saadaksensa kuulla tai keskustella sitä suurta uutista, uhkapurjehtijan saapumista. Heti paikalla halventui kahvin, sokerin, teen ja muitten tavarain hinta kauppapuotiloissa, sillä arveltiinpa, ett'eivät sen höyrylaivan lastikomerot suinkaan tyhjiä olleet. Vielä enemmän iloisia oltiin siitä, että englantilainen, tuo niin katkerasti vihattu satamansulkija oli petetty. Ensi innostuksessa aiottiin kaupungissa illalla panna toimeen ilotulitus ja ylioppilaat saivat esteettömästi lauleskella vaikka mitä ruotsinmielisiä lauluja ravintoloissa.

Kun Salaman katteini Yrjön seurassa tuli rantaan ja astui maalle, tervehti kokoontunut väkijoukko heitä raikkailla hurraahuudoilla ja nähtävillä suosionosotuksilla. Katteini kysyi kauppias Ivan Budukoffin asuntoa. Kun hän oli saanut lausutuksi tämän nimen, tunkeusi joukosta pieni mies, jolla oli leveät samettihousut, sopulin nahkainen turkkilakki ja harmaa turkiksilla reunustettu verkatakki. Kaikenlaisilla ilonosotuksilla ryntäsi tämä katteinin luokse, syleili häntä ja painoi harjaksiset huulensa ensin hänen kasvoillensa ja sitte Yrjön, selittäen, että hän, eikä kukaan muu, oli herra Budukoff, Wulff-ystävän ja hänen laivansa toimimies.

Katteini ei heti vastannut, syystä, että hän samoin kuin Yrjökin tunsi Ivanin harjasten vielä kirvelevän kasvoissaan ja väkevän venäläisestä lähtevän kynsilaukan löyhkän melkein huumaavan heitä. Katteini ihmetteli mistä syystä reitaajansa oli toimimieheksensä valinnut juuri tämän pienen nenättömän venäläisen, mutta Budukoff ei antanut hänelle aikaa pitkiin arvelemisiin. Hän näet pisti kätensä katteinin kainaloon ja veti hänet mukaansa kaupunkia kohden, koko ajan rähisten milloin ruotsiksi milloin venäjäksi kaikenlaista sekasotkua. Kaiken sen pakinan päätarkoituksena oli, että katteini sai lukea ja pitää omanansa kaikki mikä muuten oli hänen, venäläisen oma. Yrjö kävi katteininsa perässä ja päätti tarkoin välttää Budukoff-herran suudelmia, joista oli sama seuraus kuin orjantappurain pistelmästä.

"Nyt olemme perillä, olkaa siis armolliset ja astukaa matalan kattoni alle", sanoi Ivan-herra vinkuvalla nenä-äänellä, pysähtyen isonlaisen talon portille, kun satamasta oli käyty pari kolme katua. "Minä pyydän, astukaa sisälle", pitkitti Ivan-herra. "Feodora, Olga, Katinka, vaimo ja tytöt kuulkaa! Ei nyt enään ole aikaa meidän suojeluspyhimykselle Pyh. Andreaalle, jonka päivä tänään on, sillä tullut on meidän armas uhkapurjehtija, jota olemme odottaneet."

Tämä tieto vaikutti lumouksen tavalla talon asukkaihin, sillä portti avattiin ja toimimiehellä oli ilo saattaa, tahi oikeammin lykätä katteini ja hänen nuori seuraajansa avaraan etehiseen, jossa katteinia oli vastaanottamassa kolme naista, rouva Feodora Budukoff ja hänen molemmat tyttärensä Olga ja Katinka.

"Vaimo, tiedätkö kenenkä näet ja mitä teet?" tiuskasi toimimies äreästi ja vihellytti nenäreiästänsä. "Oletko sinä ja tytöt paastoten ja pyhää Andreasta rukoillen unohtanut kaikki ihmistavat? Feodora, käpyseni, nämä molemmat herrat ovat meidän rohkeat uhkapurjehtijat!"

Feodora-rouva työntäytyi esille ja sulki kapteenin, joka ei osannut tämmöistä odottaa, pullistuvaa rintaansa vastaan, kääri käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä monta kertaa. Kapteeni oli tukehtua sillä tämä kunnon rouva, joka ei suinkaan itseänsä ankaralla paastoomisella kiusannut, oli niin kookas, että tästä yhdestä olisi jakamalla saanut kolme tavallista hyvinkin arvokasta rouvaa. Vihdoin laski toimimiehen rakas puoliso kiusattavansa, joka oli pahemmassa pulassa kuin jos Mirandan kanuunat olisivat häntä ahdistaneet, ja kävi nyt Yrjön kimppuun. Mutta oi, Feodora-rouva säpsähti pari askelta takaperin ääneensä huutaen pyhää Andreasta.

Mikä voima sai hänessä aikaan tällaisen taaksekohtaisen liikunnon?

Ei mikään muu kuin puolentoista kyynärän pituinen, torvenmuotoinen läkkilaatikko, jossa oli Salaman paperit ja asiakirjat. Nähdessään, missä vaarassa kapteeninsa oli, ja aavistaen itse joutuvansa samaan vaaraan, Yrjö oli, välttääksensä rouvan ensimäistä ryntäystä, aseen tapaisesti ojentanut tämän laatikon eteensä. Innossaan ei Feodora-rouva huomannut tätä estettä, vaan työntäytyi täyttä vauhtia sitä vastaan, josta seuraukseksi tuli se minkä sanoimme eikä hänellä sitten enää ollut halua uudistaa päällekarkaustaan. Hän vain iski Yrjölle kiukkuisesti silmää ja vetäysi vähän pois antaakseen nuorten ja kauniitten tyttäriensä ruusuhuulillaan parantaa niitä haavoja, joita Budukoff, herra ja rouva, olivat kapteenille saattaneet. Olisi vain Mimmi tämän nähnyt, ei hän suinkaan leppein silmin olisi sitä katsellut, etenkin kun kapteeni oli aivan tyytyväinen ja iloisen näköinen.

Tämän välikohtauksen jälkeen astui kapteeni Budukoffin seurassa konttoriin, missä heti tarjottiin teetä ja piippua. Yrjöä pyydettiin talon tyttärien seurassa virvokkeita nauttimaan. Kapteeni huomasi keskustelunsa aikana toimimiehen kanssa, että tämä oli suuri konna, mutta kauppa-asioissa paljon kokenut ja niihin perehtynyt. Vaikka Wulff tavallansa oli antanut tämän venäläisen toimeksi myydä lasti, oli kapteenilla kuitenkin täysi valta itse myydä se, jos hän sen tarpeelliseksi näki. Sen hän suoraan sanoikin Budukoff-herralle, josta tämä tuli vielä enemmän nöyristeleväksi, antaen kalliita vakuutuksia omasta hurskaudestansa, rehellisyydestänsä ja kunnostansa.

Ivana-herra koetti saada kasvoihinsa jonkun tapaista pyhimyksen ja hurskastelijan muotoa ja huudahti sitten: "antakaa, herra, minulle kymmenen prosenttia lastin myyntihinnasta, niin minä, sen vannon pyhän Yrjänän, p. Annan ja p. Vladimirin, sekä jalon suojeluspyhimyksemme p. Andrean kautta, en ota kopeekkaakaan enemmän enkä pienimmälläkään tavalla kisko teitä, sen lupaan ja vannon pyhästi."

"Ja saman lupaan minä", sanoi Feodora-rouva, joka oven takana oli kuunnellut keskustelua ja nyt toi viinapullon, minkä hän jykevästi laski pöydälle. "Ivana, sinä tunnet puolisosi, kopeekkakin yli kymmenen prosentin, kyllä tiedät."

Herra Budukoff päästi nenäreiästänsä vihellyksen ja nyökäytti vain päätänsä. "Olen tehnyt päätökseni", sanoi kapteeni. "Korkeampaa palkkiota kuin kuusi prosenttia lastin hinnasta en anna teille; otatteko sen vai ettekö? Geflessä neuvottiin minua asioitsija Lasareffin luokse täällä Helsingissä; hän sanotaan olevan rehellinen mies…"

"Varas, hylky, petturi, äsken päässyt Siperiasta", kiljui ja rähisi Budukoffin herra ja rouva vuorottain. "Te tahdotte perikatoani, aiotte tehdä minut ja vaimo poloiseni kerjäläisiksi. Oi Lasareffia, sitä hylkyä, eipä konsanaan; tiedän tekeväni vääryyttä perheelleni, mutta…"

"Muista tytär raukkoja, Budukoff", sanoi rouva, "muista Olgaa ja Katinkaa eläkä ota enempää kuin kahdeksan prosenttia."

Ivana herra kurotti nähtävästi liikutettuna kättänsä kapteenia kohti mutta se sai kajoomatta heilua ilmassa. Kapteeni nousi istumasta.

"Minä menen Lasareff'ille, sillä aika kuluu ja minä tahdon pian päästä lastistani", sanoi hän. "Jääkää hyvästi!"

Herra ja rouva Budukoff kiiruhtivat esille ja vaativat kapteenia melkein väkisin uudestaan istumaan sohvalle.

"Minä teen mieluummin työtä ilmaiseksi kuin laskisin tämän toimen Lasareff'ille", huusi Budukoff vinkuen. "Olkoon menneeksi kuudella prosentilla, kosk'en sitä voi auttaa, mutta armoton ja kova te olette, tässä käteni!"

Nyt kapteeni tarttui tarjottuun käteen ja puristi sitä niin kovasti, että Budukoffin pienet silmät vettyivät.

"Nyt ovat asiat selvillä, se on taattu, mutta sen sanon teille, kauppias Budukoff", lausui kapteeni, "että minä toivon tämän sodan aikana useamman kerran tulevani tänne. Jos nyt petätte minut, ette enää milloinkaan pääse kanssani tekemisiin, mutta jos olette rehellinen, saatte erityisen palkkion. Tämän sanon ja siihen saatte luottaa, että se on miehen sana."

Niitten kahdeksan päivän aikana, joina Salaman lastia purettiin ja myytiin, osotettiin sen kapteenille ja miehille suurta huomiota ja suosiota kaupunkilaisten puolelta, jopa itse kenraalikuvernöörikin, ankara kreivi Berg, kutsui kapteenin luoksensa aterialle ja osotti hänelle erityistä huomiota. Bomarsundin linnoitus Ahvenanmaalla oli sill'aikaa valloitettu ja vihollista odotettiin nyt tulevaksi Viaporin edustalle.

Salaman rauhallisesti purkaessa lastiansa Helsingin satamassa, sen vihollinen Dragon, kapteeni Seymour, ei ollut kaukana Helsingistä, odottaen "että hiiri lähtisi piilostansa ja suoraan joutuisi kissan kynsiin." Dragonin miehet toivoivat uhkapurjehtijan sinne, missä ei ollut aurinkoa eikä kuuta, sillä heidän täytyi ehtimiseen kiikkua mastoissa pitämässä vaaria eikö savu ilmaisisi Salaman tuloa. Ensimäinen luutnantti, mainion Froubrigden pojan-poika, tavattoman virkaintoinen ja vankkamielinen mies, toimitti vartiopalvelusta yhtä ahkerasti kuin halvinkin sotamies ja se ei tietänyt Salamalle hyvää. Mutta onneksi sille loppui Helsingin ja muittenkin Suomen satamain vartioiminen ja saartaminen siitä syystä, että kaikki liittolaisten sotalaivat kutsuttiin Bomarsundin linnoituksen valloittamiseen. Siksipä Salamakin, kun oli asiansa suorittanut, lähti helsinkiläisten onnea toivottaessa tiehensä ja pääsi Ahvenanmerelle, missä olisimme toukokuun lopulla taaskin saaneet tavata vanhan tuttavamme pyrkimässä Ruotsia kohden.

Tämä ilta oli kauniimpia, mitä kaukaisessa pohjolassa olla voi. Vieno, maan puolelta tuleva tuuli toi metsän ja nurmien hyvää tuoksua merelle. Joukko kalastaja-veneitä valkoisine purjeineen uiskenteli kuin joutsenet vähän aaltoilevalla veden pinnalla ja kullanpunainen aurinko kasti alista syrjäänsä veteen, muutaman tunnin kuluttua noustaksensa elähyttämään yökasteesta virkistynyttä maata. Lintuja tuli maalta laivan mastoihin ja köysiin, missä levähtäessään visertelivät. Päivän jalo tähti lähettää viinestänsä tuhansia kultanuolia, tulitus jota ei kukaan kuolevainen kykene jälittelemään. Pian jo tulee iltatähti näkyviin.

Muutamalta Ahvenan jaalan päälliköltä sai Salaman kapteeni kuulla, että Bomarsundin valloituksen jälkeen oli satamain sulku uudestaan alkanut. Onneksensa ei hän kuitenkaan tavannut vainoojiansa, sillä luultavasti oli Dragonin päällikkö muille liikkeellä oleville sotalaivoille ilmoittanut, että muuan ruotsalainen höyrylaiva oli päässyt Helsinkiin, ja tietysti oli laivan muoto ja tunnusmerkit samalla annettu tarkoin tiedoksi. Salamalla kyllä nyt ei muuta ollut kuin painolasti, mutta tyhjänäkin oli sillä tämän tähden pelkäämisen syytä. Hyvin iloinen oli siis kapteeni varhain auringon noustessa nähdessään Geflen rannan ja puolta tuntia myöhemmin onnellisesti tekemänsä matkan jälkeen laskiessaan ankkurin sen satamaan.

VIIDES LUKU.

Mirandan ensimäisen luutnantin, herra Cutlerin vangitsee paljoa vaarallisempi vihollinen kuin venäläiset. — Joonas Wulff päättää ulottaa hyvät tekonsa Loviisan kaupunkiin asti. — Katteini Milenius käyttää kavaluutta ja saa Cutler herran petetyksi. — Nuorempi Froubrigde kiukun tuskissa.

Mirandan päällikkö, katteini Hall, oli kuten lukija muistanee, ollut siksi kohtelias, että hän silloin kun tarkasti Salamaa, tarjoutui kirjeenkuljettajaksi sen katteinille. Sen toimen oli englantilainen laivan päällikkö tunnollisesti täyttänyt. Gefleen tultuansa hän itse haki patruunan ja antoi hänelle kirjeen, minkä oli saanut.

Kirjeen luettuansa patruuna loisti mielihyvästä, pilallinen hymy huulillaan. Milenius oli toimittanut asiansa oivallisesti ja etenkin huvitti kauppiasta se, että Mirandan päällikkö oli niin perinpohjin petetty, että hän itse toi siitä tiedon patruunalle. Salaman katteinin arvo kohosi hänen silmissään monta prosenttia. Osottihan sellainen käytös yhtä paljon viisautta kuin kekseliäisyyttäkin. Patruuna puhui englanninkieltä, jos ei sujuvasti niin ainakin hyvästi, ja parhaimmalla tavalla lausui hän kiitollisuuttansa siitä kohteliaisuudesta, mikä hänelle oli osotettu. Hän kutsui katteini Hallin kemuihin, joissa sekä Mimmi että Elviira olivat läsnä, ja selvästi näkyi, että hän erittäin suosi noita nuoria neitosia, varsinkin kun he kumpainenkin haastelivat sujuvasti englanninkieltä.

"Oikein oivallisesti; vallan sukkelasti", jupisi patruuna katteinin pois mentyä. "Milenius on kunnon mies; huonomman vävypojan voisin todellakin saada. Hän sanoo kirjeensä lopussa, että Mirandan päällikkö ansaitsee hyvän päivällisen. Hän ja hänen upseerinsa saavatkin sen mitä herkullisimman, se on varma."

Ja niin kävikin. Jo seuraavana päivänä kutsui patruuna katteini Hallin ja hänen upseerinsa kotiinsa päivälliselle. Miljoonain omistaja Wulff ei mitään kulunkia säästänyt saadaksensa pitonsa mahdollisimman loistaviksi. Mimmi ja Elviira tekivät emännän virkaa. Toinen heistä istui katteinin vieressä, toisen sivukumppalina pöydässä oli herra Cutler. Herkullisista ruuista ja oivallisista viineistä syntyi iloinen mieli. Herra Cutler kahmasi tuuheata poskipartaansa; iski silmää kauniille pöytäkumpanillensa, otti lautaselleen kalkkunan paistia ynnä herkkusieniä ja jupisi: "Soma muoto, komea vartalo." Näillä sanoillaan tarkoitti hän Elviiraa; herra Cutler oli nähtävästi ihastunut suloiseen naapuriinsa. Merimiehen sydän on arempi tuleen syttymään kuin minkään muun miespuolisen olennon maaemomme lapsista. Tämä on tosi-asia, ja Cutler, joka laivalla oli niin maltillinen ja kylmä, leimahti ilmituleen, kun sai jalkansa maalle ja joutui kauniin naisen seuraan. Herra Augustus Cutler oli iältään neljänkymmenen viiden vuoden mies; isänsä oli satamavartija Portsmouthissa. Järkähtämättömällä velvollisuutensa täyttämisellä ja oivalla merimieskunnolla oli hän ansainnut nykyisen arvonsa: 21 vuoden ikäisenä hän oli sen aikaisen katteini Napierin seurassa osallinen Portugalin merisodassa, ansaitsi siellä mainetta, tuli takaisin Englantiin ja korotettiin luutnantiksi, mutta ei sitä askeltakaan korkeammaksi. Päällikköherrain, täysiveristen vapaasukuisten mielestä oli satamavartijan poika tarpeeksi palkittu, kun oli päässyt upseeriksi eikä hänen ollut ajattelemistakaan päästä päälliköksi eli katteiniksi. Cutlerin kävi siinä kohdin samoin kuin monen muun ansiollisen aatelittoman meriupseerin. Hänen luutnanttipalkkansa ei sallinut hänen naimista ajatellakaan, mutta se ei estänyt häntä pitämästä naista kovin ihastuttavana olentona, ei estänyt häntä sitä lempimästä ja suosimasta, vaikka ei saanutkaan sitä ainaiseksi matkakumppaniksi elämänsä laivalle.

Sotalaivan ensimäisellä luutnantilla on niin paljo erilaisia virkatoimia, että hänellä harvoin on aikaa mennä maalle jaloittelemaan. Cutler ja moni hänen vertaisensa sai sentähden oleskella kuukausmääriä laivalla näkemättä kukkivia nurmia, vehreitä maita ja metsiä likemältä kuin kiikarinsa lävitse; he söivät leipänsä tietämättä millainen viljatähkä todellisesti oli, he uneksivat naisia ja lempivät niitä, tuntematta millaisia ne sydämen, mielen ja luonteen puolesta oikeastaan ja yleisesti olivat. Ei siis kumma että luutnanttipoloset, kun maihin pääsivät ja joutuivat ihanain, miellyttäväin ja hyvästi kasvatettujen neitosten seuraan, heti rakastuivat oikein silmittömästi ja huomasivat että hyvä Jumala oli heillekin antanut lempivän sydämen.

Elviira oli sitä paitse niin kaunis, hänen käytöstapansa niin iloinen ja reipas, että hän saavutti jokaisen suosion, joka vaan hänen tuttavuuteensa joutui. Ja jos siihen vielä lisätään, että hän oli rikas, josta Cutler ei ollut tietämätön, niin jopa myöntänet, hyvä lukija, että luutnantti Cutlerilla oli useampi kuin yksi syy jo ensi tuttavuudessa rakastua tuohon nuoreen neitoseen.

Cutler koetti olla hauska. Hän tiesi aivan vähän elämästä maalla, sen huvista ja hauskuuksista, mutta sitä paremmin hän tunsi olot laivalla. Hän puheli Elviiralle merestä, kuvaili hänelle merimiehen työt ja toimet laivalla. Kohteliaana emäntänä Elviira oli harras kuulija, vaikka hyvin vähän ymmärsi kaikkia siihen kuuluvia selityksiä.

Katteini Hall tunsi ensimäisen luutnanttinsa ja hymyili. Hän nosti lasinsa, kilisti isännän kanssa, joka istui hänen oikealla puolellaan ja sanoi kuiskaten:

"Teidän armas tyttärenne, herra Wulff, on tehnyt sen mitä venäläiset eivät ole voineet tehdä, hän on valloittanut ensimäisen luutnanttini, ha, ha, ha."

Patruuna hymyili ja katsoi Elviiraan. Tämä huomasi sen ja punastui, sillä hän arvasi isänsä ajatukset. Cutler rakastui yhä kiivaammin. Tulinen viini vaikutti hänessä, hän tuli yhä puheliaammaksi ja kun yleinen keskustelu kerran vähän hiljeni, lausui Cutler kaikkien kuultavasti Elviiralle:

"Minä vakuutan, ettei naisten suinkaan käy laivalla niin ikäväksi kun he yleisesti luulevat. Kun vain esimiehet korottavat minut laivan päälliköksi, nain minäkin ja otan vaimoni laivaan."

"Tehdäksenne hänestä varapäällikön tai laivan järjestäjän, vai miten, herra Cutler", keskeytti katteini Hall.

Vieraat, jotka kuulivat sekä Cutlerin että katteinin sanat, nauroivat makeasti. Lemmen haaveilussa oleva luutnantti joutui nyt jonkinmoisen pilan alaiseksi. Naiset katsoivat parhaaksi nousta pöydästä ja jättää herrat hoitamaan itseänsä ja jälkiherkkuja.

Seuraavana päiväni kävi Cutler vieläkin patruunan luona ja silloin oli Elviira hänen mielestänsä entistään viehättävämpi. Se on varma, että jollei katteini Hall olisi antanut nostaa lippua, olisi herra August Cutler todellakin jäänyt maihin. Nyt oli hänen alistuminen kovaan kohtaloonsa ja lähteminen Geflestä Mirandan mukana sen vartiopaikalle. Mutta hän päätti siitä huolimatta olla unohtamatta suloista Elviiraa. Hänestä eikä kenestäkään muusta, oli tuleva Cutlerin rouva ja suloistava hänen päivänsä laivan päällikkönä.

Noin neljätoista päivää oli kulunut näistä päivällistä. Patruuna ja Mimmi laskivat usein Elviiran kanssa leikkiä siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt Cutler-herran helposti syttyvään sydämeen. Patruuna alkoi tulla levottomaksi, kun Salamaa ei kuulunut, vaikka sen jo olisi ollut aika tulla takaisin. Mimmi kyseli joka päivä tietoja laivasta. Vaikka Milenius oli luvannut hänelle kirjoittaa, ei kirjettä kuulunutkaan. Miten oli käynyt hänelle ja hänen kuljettamalleen upealle laivalle?, Näitä miettien, istui patruuna konttorissansa samana aamuna, jona Salama onnellisesti palasi Gefleen takaisin. Oli tullut tietoja, että satamansulkijat olivat anastaneet monta laivaa. Olisiko Salama niitten joukossa? Patruunan muoto synkistyi ja otsa kävi ryppyihin. Höyrylaiva lastineen oli 300 tuhannen riksin arvoinen, eikä semmoista summaa ajatella menettäneeksi saamatta ryppyä otsaan ja alakuloisuuden vivahdusta silmiin. Patruunan ajatukset muuttuivat sanoiksi ja hän jupisi: jos se on hukassa, tuli siitä paha lovi rahakirstuuni. Mielelläni antaisin tyttäreni Mileniukselle, kun hän vain olisi täällä.

Hänen näin lausuttua kuului askelia etehisessä, ne lähenivät ovea, ovi aukeni ja sisään astui tuo ikävöitty katteini, virkeänä ja iloisena kuten ainakin.

Patruuna tuijotti ällistyneenä eteensä, hyppäsi sitte kepeästi kuin höyhen alas pulpetti-istuimeltaan katsoi terävästi Mileniusta silmiin ja kysyi: "Salama?"

"Ankkuroittu puoli tuntia sitten tänne satamaan, on onnellista ollut Helsingissä, myynyt lastin 200 prosentin puhtaalla voitolla, on nyt kuten sanoin täällä ottamassa toista ja minä puolestani toivon olleeni teille mieliksi."

Patruunan sydän sykki riemusta. Iloissaan oli hän jo sanoa: "ottakaa tyttäreni ja puolet rikkauksistani", mutta Joonas Wulff osasi hillitä tunteensa. Ei katteini vielä ollut aikaansa palvellut ansaitakseen Raakelinsa; hän siis vastasi:

"Minä olen teihin tyytyväinen, katteini, ja minun suosiostani saatatte odottaa parasta. Näinä viimeisinä päivinä olen odottanut teitä joka hetki. Ovatko laivamiehenne kelvollisia?"

"Jok'ainoa mies on tehnyt velvollisuutensa: varsinkin on luotsi mainio. Kaikki ansaitsevat teidän suosionne."

"Entäs Ivan Budukoff, toimimies?"

"Oli suuri lurjus, mutta hänen ei onnistunut tehdä mitään petosta; lastin hinta on minulla mukanani kelvollisissa vekseleissä."

"Vallan hyvä; 8 tai 10 päivän kuluessa on Salama uudestaan lastattu; tällä kertaa yritetään Lovisaan, meidän tulee jakaa hyviä lahjojamme; käykää nyt tervehtimään tyttäriäni; keskustellaan sittemmin asioistamme."

Tuota ei tarvittu katteinille kahdesti sanoa. Hän poukahti ulos ovesta, lensi ylös rappuja, jotka johtivat perheen asuntoon ja siitä saliin. Mikä ilo; siellä istuivat sisarukset keskustelemassa juuri hänestä. Hän kuuli Mimmin sanovan:

"Oi, jos Kaarleni olisi täällä, luulen totisesti, että vaikka isä sanoo, ettemme ole kihlatut vaan ainoasti saamme toivoa, että kerran niin käy, antaisin minä iloissani hänelle suudelman."

"Jopa olenkin täällä, pidä nyt puheesi. Armas Mimmi, olenhan minäkin sinua ikävöinnyt, siitä saat olla varma."

Näitten kolmen nuoren ihmisen ilon voi jokainen arvata, joka itse nuoruuden keväänä on rakastanut ja ollut rakastettu. Tässä kerrottiin uutisia ja juteltiin jos jotakin. Sisaruksilta sai katteini tietää englantilaisten upseerien käynnin ja sen huomion, jota herra Cutler oli osottanut Elviiralle.

Katteini näytti hetkiseksi vähän miettivältä.

"Mitä ajattelet, Kaarleni?" kysyi Mimmi. "Sopimatonta on olla totinen, kun olet istumassa kahden nuoren naisen välissä."

"Minä vain ajattelen sen luutnantin osottamaa lempeä Elviiralle", vastasi hän. "Se on hyvä pitää muistissa."

Molemmat katsoivat kummastellen katteinia.

"Mitä on sinun tekemistä Cutlerin kanssa?" kysyi Elviira. "Tuskin tulette te toisiansa tapaamaan."

"Eipä sitä tiedä, merimiehen elämä on vaiheista rikas ja hän kohtaa ihan odottamatta niitä, joista ei voinut uneksiakaan. Miranda luovailee Merenkurkussa ja mahdollista on että minun laivani ja se englantilainen sotalaiva yhtyvät."

"Ja sitten?" kysyi Elviira.

"Sanon minä Cutler-herralle terveisiä kälyltäni sorealta Elviira-neideltä — siinä kaikki", vastasi Milenius naurahtaen.

* * * * *

Vanhempainsa kodissa istui Yrjö Evert kertoellen ensimäisestä merimatkastansa ja mitä tunteita se oli hänen povessaan herättänyt. Hän oli jo mielestänsä koko mies ja luuli tämän sisämeri-matkan tehneen hänet kokeneeksi merimieheksi. Raatimies nauroi näille lapsellisille ajatuksille, sillä hän hyvin tiesi tarvittavan vuosikausia työtä, malttia, kovia kohtaloita ja kaikenlaisia vaaroja ennenkuin voitetaan tämä nimi täysi-arvoisesti. Äiti likisti lempilastansa syliinsä ja hänen silmistänsä putosi kyynel Yrjön vaaleaan tukkaan. Paremmin kuin sanat selitti tämä mitä äiti tunsi ajatellessaan, että hänen poikansa oli valinnut meren elättäjäksensä.

Mutta tämä, nuorukainen oli täynnä toivoa ja iloa. Vilkkaan mielikuvituksensa avulla purjehti hän täyttä vauhtia kultaisten unelmain ruusunkarvaisella merellä. Pian luuli hän pääsevänsä katteiniksi, ja oman laivansa päälliköksi, jolla toisi tavaroita ja aarteita maan rikkaimmista paikoista. Vähimmän osan pitäisi hän itse, mutta runsaimman antaisi armahillensa kotona.

"Päällä sinilaineen Kuljen merta, Käyn nyt maita maineen Hakemaan. Vaikka aaltoon kuolla Saisin kerta, Haluni on tuolla Sentään vaan. Niin ikävä, vaikea mulle ol' olla Tuon maan tyvenessä, Kun kulkea poukaman tuon kivikolla Sain vaan venehessä. Vaan vuohien kanssa sain leikkiä lyödä. Tai laiskana maata Ei, hitto vie! moista en tehdä mä työtä Täst' alkaen saata. Jää nyt vuona pieni! Jää nyt uuhi! Ulapalle tieni Mua vie. Laivaan kiiruhulla Lennä ruuhi! Hauska matka mulla Kohta lie. Hyvästi maa ja sun loistehes, varjos! Mun mennä jo suo, maa! Ol' aika, kun lemmetär mullekin tarjos Makeimpata juomaa. Useestipa riehua paimenetarten Kans' sain ihanitten Useestikin sain kavaloitakin varten Mä itkeä sitten Pois nyt huoli vaiva! Kyllä rauhaa Saan, kun mua laiva Tuudittaa. Riemun on, kun myrsky Oikein pauhaa, Jotta aaltoin hyrsky Vaahtoaa."

* * * * *

Salama on uudestaan lastattu. Kaikki sen miehet ovat jo laivassa ja se höyryämässä. Asiat maalla ovat päätetyt ja jäähyväiset ystäville sanotut. Tällä erää pyrkii uhkapurjehtija Lovisaan, siihen kauniiseen Suomen merikaupunkiin, mikä ennen oli Ruotsin rajavartijoita Venäjätä vastaan, mutta nyt sen varustuksista ei ole muuta jälellä kuin muutama jykevä muuri ampumareikineen.

Geflen satamarannalla liikkuu sadottaan katselijoita, jotka kaikki haluavat nähdä rohkean uhkapurjehtijan lähtöä, sillä nyt jo hyvin tiedetään miksi eli mihin sitä laivaa käytetään. Ainoastaan Mimmi ja Elviira eivät sitä vielä tiedä. Ankkuri on nostettu, "hiljaa eteenpäin" komentaa katteini konehuoneesen. Juhlallisesti liikkuu komea laiva eteenpäin, hurraa-huutoja kuuluu katselijain joukosta rannalla; hatuilla lakeilla ja valkoisilla taskuliinoilla heiluttavat ystävät ja omaiset jäähyväisensä poislähteville.

Jo käskettiin "täys vauhti"; Salama kiitää eteenpäin ja sen kiiltävät metallikanuunat laskevat jyryävän laukauksen. Laiva joutui yhä enemmin näkyvistä ja pian ei mikään muu kuin musta kivihiilisavu osoita sitä kohtaa merellä, missä laiva jo on.

On jo kesäkuu; vielä vähän aikaa, niin aurinko, pohjois-napapiirin kohdilla ei enää laskekaan. Yöt ovat melkein yhtä valoisat kuin päivätkin. Aurinko, taivaan suuri soihtu, sammuttaa tähän aikaa valonsa ainoastaan parin tunnin ajaksi, sitte taas syttyäksensä. Purjehtijan ei tarvitse pelätä yön pimeyttä ja sen salaista väijymistä, vaan saa pelkäämättä kulkea uraansa.

Kultakruunun aukolla Suomen saaristossa oli Miranda ankkuroittuna ja sen soma runko kuvastihe veteen. Sen sivulla oli englantilainen kuormalaiva, josta Mirandaan purettiin hiiliä. Katteini Hall oli pienemmällä haahdellansa edellisenä päivänä lähtenyt Bomarsundiin tiedustelemaan, miten oli niitten englantilaisten merimiesten laita, jotka olivat sinne jääneet linnoituksen valloittamisen jälkeen. Cutler-herra oli siis tätä nykyä Mirandan päällikkö ja istui rauhallisena kajuutassansa syöden paistia ja juoden kahviansa. Pöytävieraana oli hänellä laivan toinen luutnantti, lääkäri, merisotamiesten päällikkö ja pursuri eli laivan ruokavarain esimies. Kolmas upseeri oli vartijana kannella ja neljäs oli katteinin seurassa. Käyntinsä jälkeen Geflestä oli Cutler yhä tulisemmin rakastanut Elviiraan; hänen sorea muotonsa seurasi häntä alati ja nytkin aamiaistansa syödessä olivat hänen ajatuksensa Elviiran luona.

"Jos vain todella olisin laivan päällikkö", ajatteli hän, "niin viivyttelemättä naisin sen kauniin ruotsalaistytön. Hm, minä ajattelen häntä niin paljon, että virkatoimille tulee siitä haittaa. Mitä sanoitte, pursuri? Rohkenetteko moittia vanhaa laivapäällikköäni, amiraali Napieria? hääh!"

Nämä viimeiset sanat kiljasi Cutler kiukkuisella äänellä. Vanha Napier oli hänen epäjumalansa ja Jones pursuri ärsytti useasti Cutleria päästäen joitakuita pistesanoja amiraalista.

"Minä sanoin, etten luule tänä vuonna enää tulevan mitään tähdellisiä sotatapauksia täällä Itämerellä", vastasi Jones naurahtaen. "Meidän suuri voimain ponnistuksemme oli Bomarsundin valloittaminen. Meillä ei ole matalakulkuisia laivoja, sentähden on mahdoton näillä matalilla vesillä saada kanuunia venäläisten linnoituksia niin lähellä, että ampumisesta lähtee hyötyä. Talveen asti saamme huviksemme vain pitää Suomen ja Venäjän satamat suljettuina."

Cutler tuli harmista tulipunaiseksi. Joneksen lause loukkasi liian paljon sen mainetta, jota hän, Cutler piti merisankarin ja soturin esikuvana. Vai amiraali Napier olla toimettomana. Tätä ei hän nyt enää vaitiollen voinut kuunnella.

"Te suvaitsette tehdä päätöksiä toimista ja asioista, joita ette ymmärrä", sanoi Cutler pursurille. "Te soditte merimiesten mahain kanssa eikä teidän silmänne muuta tajua kuin punnuksia, mittoja ja suuhun pantavaa. Oletteko te ehkä nähneet vanhan Charleyn ansioluetteloa, olitteko mukana silloin kuin hän käden käänteessä otti koko miguelilaisen laivaston S:t Vincent-nokan luona?"

Jo nyt oli pursurin vuoro kiukustua. Jones tarttui oikealla kädellä kiiltävään nenäänsä ihankuin sieltä odottaen neuvoa ja valaistusta.

"Jos vaikka en ollutkaan mukana, tiedän toki, että Vincentin niemen luona saitte kelpo selkäsaunan." sanoi hän uhallisesti kiusaa tehden. "Oikeinhan te juoksitte raippakujaa Miguelin laivojen keskitse. Kas niin; kiitos merimiesten mahoista ja suuhun pantavista."

Cutler raivostui. Toisten nauru sapetti häntä sitäkin häijymmin; hän löi kätensä pöytään ja ärjäsi pursurille: "jumal-avita, te valehtelette."

"Mitenkä se asia oikeastaan oli herra Cutler?" kysyi sotamiesten päällikkö. "Minä tunnen huonosti sen historiaa enkä siis osaa sanoa onko Jones oikeassa vai väärässä."

Jopa nyt seurasi "the figting Charleyn" kunniaksi pitkä ylistyspuhe, jossa herra Cutler mielihyväksensä sai tilaisuuden kehuskella itseänsäkin, koska hänkin oli osallisena samassa meritappelussa. Ylvästelevästi lopetti hän puheensa sanoen: "tällainen hyvä pursuri, oli se, minkä te suvaitsette sanoa raippakujan juoksuksi ja sellainen se mies, jonka te luulette toimettomasti aikaansa tuhlaavan."

Jones-herra oli jo laskemaisillaan pilkallisen vastauksen, mutta silloin tuli muuan miehistä ilmoittamaan, että näkyvissä oli outo höyrylaiva.

"Onko se näyttänyt lippunsa?" kysyi herra Cutler.

Ei, sir, mutta vartija-upseeri luulee tuntevansa sen Salamaksi, samaksi ruotsalaiseksi höyrylaivaksi jonka joku aika sitten tapasimme Ahvenan meren suussa. Sen savutorvet ovat nyt maalatut mustiksi sen sijaan, kun ennen olivat epäluulon alaisia. Kun se ensin huomasi meidät, pysähtyi se ja oli alallansa, sitten se lähti liikkeelle ja suuntaa nyt suoraan meidän ankkuripaikkaa kohti.

Cutler-herra kimmahti paikaltaan. Oli höyrylaiva luvallisilla tai luvattomilla asioilla, ainakin saisi hän sen katteinilta tietoja Elviirasta, sydämmensä lemmitystä. Hän käski miesten valmistaa vene, sillä hän aikoi itse käydä tarkastamassa laivaa ja sen papereja.

Cutler-herra meni hyttiinsä asettamaan pukuansa kuntoon. Salaman liikkuminen näillä vesillä oli hänen mielestänsä kovasti epäluulon alaista ja hän päätti sentähden tarkoin tiedustella kaikki asiat ja ankarasti tarkastaa laiva. Tie Haaparantaan ei mennyt Ahvenan saariston ja Kultakruunun aukon kautta. Epäilemättä siinä piili vilppiä ja Cutler päätti siitä ottaa selvän. Kun hän tuli kannelle, oli Salama jo melkein kolmen luomaköyden [yhden luomaköyden eli kaapelin mitta on 120 syltä eli 213 metriä 60 centimetriä] päässä Mirandasta, sillä tuo laiva oli todellakin uhkapurjehtija. Höyryä purskui sen höyryputkista ja Ruotsin lippu liehui ylpeästi sen mastonhuipussa. Mitähän tuumaili sen päällikkö, kun noin rohkeasti juoksi suoraan vihollisensa kitaan? Olihan sen katteini joko houru taikka oli hänellä päteviä syitä niin tehdä.

Irti laivansa sivulta oli laskenut englantilaisen vene, jossa oli herra Cutler, ja se suuntaisi suoraan Salamaa kohti, jonka katteini kiikarin lävitse tarkasti tähysteli venettä, ja erittäinkin siinä olevaa upseeria.

"Se on hän eikä kukaan muu; minä tunnen hänet sen mukaan, mitä tytöt hänestä kertoivat", jupisi katteini, lykäten kiikarinsa kokoon. Sitte käski hän Yrjö Evertin luoksensa.

Heti paikalla tulikin tuo nuori merimies. Hänen ja katteinin kesken syntyi kuiskutteleva keskustelu. Molemmat nauroivat ja katteini silitteli käsin Yrjön vaaleata tukkaa.

"Se sopii oikein oivallisesti, poikaseni", sanoi hän iloisesti Yrjölle. "Sinä pukeudut kuten sanoi: vartia-palvelijani auttaa sinua. Koko puku on valmiin, minun hytissäni. Kun olet puettu, menet siihen paikkaan, minkä minä osotin. Mutta sinun pitää olla totinen etkä saa sanaakaan lausua. Joudu nyt, sillä ei tässä kannata aikaa tuhlata."

Yrjö katosi salonkiin; katteini meni köysirappusilta vastaan-ottamaan Mirandan vanhinta luutnanttia.

Englantilainen ja katteini tervehtivät kohteliaasti toisia ja esittivät kumpikin itsensä.

"Minun nimeni on Cutler ja minä olen päällikön sijainen laivalla niin kauan kun katteini Hall on poissa Bomarsundissa", lausui Cutler seuraten katteinia laivan kannelle.

"Vai on katteini Hall poissa, se oli ikävä uutinen", vastasi Milenius, "minä paki parastaan tulin tänne päin saadakseni, jos mahdollista, tavata hänet, ei niin paljon itse tähteni, kuin toisen laivallani olevan henkilön."

Cutler-herra näytti kummastelevalta.

"Oletteko todellakin hakeneet Mirandaa?" kysyi hän.

"Tietysti, sir, sillä kun matkani määrä, kuten tavallisesti, on Haaparanta, huomaatte helposti, ett'ei tämä suunta minulle sovi. Hyvin ikävä, ett'en saanut tavata katteinia. Nyt saan tyhjäntoimittajana palata takaisin."

"Vaikka laivan todellinen päällikkö on poissa, olen minä hänen sijaisensa, jos siis suvaitsette minulle sanoa asianne, ja jos minun apuni auttaa, teen sen ilomielellä", sanoi Cutler.

"Kiitoksia, sir, mutta parasta lienee, etten minä tai oikeammin se henkilö, joka on tällä laivalla, vaivaa teitä. Minulla oli muuan pyyntö reitaajaltani herra Wulffilta, hänen tyttärensä, neiti Elviira…"

"Te sanotte Elviira-neiti", keskeytti luutnantti nähtävällä mielenkiinnolla. "Mitenkä jaksaa se nuori neiti, toivottavasti hyvin?"

"Ei vallan hyvin, sir", vastasi katteini. "Mutta johan minä viivytän teitä liian kauvan. Suvaitsetteko tarkastaa paperejani, muuten ehkä oudontapaisen suuntani tähden rupeette epäilemään minua sulunsärkijäksi, ha, ha, ha."

"Ha, ha, ha", toisti Cutler-herrakin. "Eihän sulunsärkijä rupee hakemaan vartijalaivaa, joka on estämässä hänen hankkeitansa. Te mainitsitte Elviira-neitiä se soma nuori nainen ja hänen voimisensa liikuttaa minua hyvinkin paljon. Olen hänen tuttavansa. Te sanoitte ei vallan terve; millainen on hänen sairautensa?"

"Se ilmestyy syvänä raskasmielisyytenä, eli sellaisena, mitä te englantilaiset sanotte spleeniksi", vastasi katteini. "Sellainen synkkä mieli on vasta näinä viime päivinä havaittu hänessä. Lääkärit ovat neuvoneet häntä menemään Lovisan kaupunkiin kylpemään."

Herra Cutler kävi miettiväiseksi. Elviira-neito raskasmielinen! Hm, sehän jotakin tiesi. Luutnantti luuli olevansa hyvin sievä mies. Tuo nuori neiti oli halukkaasti kuunnellut hänen puheitansa. Itse hän oli ensituttavuudessa rakastunut tyttöön. Luutnantti oli kuullut puhuttavan sielujen heimolaisuudesta. Eihän mikään ollut mahdotonta. Elviiralle oli saattanut käydä niinkuin hänelle itselle. Cutlerin sydän ihan lämpeni: hän kääntyi katteinin puoleen ja sanoi:

"Eihän Lovisaan pääseminen mikään mahdottomuus ole. Viikon kuluttua tai niillä paikoin menemme taaskin Gefleen; minä hankin katteini Hall'ilta luvan, että se nuori neiti pääsee Mirandan kanssa johonkin Suomen satamaan, josta hän sitte voi matkustaa kylpykaupunkiinsa Lovisaan."

"Kummallista on, että Elviira-neitiä ei huvita lukea muuta kuin englantilaisia lauluja", sanoi katteini, joka ei ollut kuulevinaan mitä luutnantti viimeksi lausui. "Hänen lempilaulunsa on Jeanot ja Jeanette, hyvin soma englantilainen laulu. Tunnettehan sen sir, vai miten?"

"En nimeksikään, en rahtuakaan, sir, minä en ole kuullut muita lauluja kuin niitä, joita merimiehet lauleskelevat laivalla, sellaisia kun The yong Susanna, Old Jloe, Rule Britannia ja joitakin muita", vastasi Cutler, ihan vakuutettuna siitä, että Elviira oli kiihkeästi rakastunut häneen. "Mutta te ehkä osaatte sanella minulle ne värsyt, se olisi minulle suuri huvi."

"Vallan mieluisasti", vastasi katteini, jonka oli vaikea pidättää nauruansa englantilaisen lemmenkiihkosta. "Minä kun olen hankkeissa tulla Wulff-patruunan vävyksi, niin…"

"Oletteko ehkä Elviira-neiden kosija?" kysyi Cutler hyvin levottomana.

"Enpä suinkaan, minun mielitiettyni on Mimmi" vastasi katteini. "Mutta näin kuuluu Elviira-neiden lempilaulu." Ja katteini kertoi pienen englanninkielisen pätkän jostakin lemmenlaulusta.

Cutler kuunteli hengittämättä. Olihan se laulu selvä rakkauden tunnustus. Lause: "But my heart will be with you" täytti Augustus Cutlerin toivolla ja riemulla.

"Suloinen, iki-soma", ratkesi hän lopullisesti sanomaan hehkuvin poskin.

"Kiitoksia, sir, mutta te ette huomannutkaan, että minä sanoin Elviira-neiden Mirandan muassa pääsevän Suomeen, mitä sanotte siitä?"

"Olkoon menneeksi, minä luotan täydellisesti teihin, sir, jonka vuoksi sanon suoraan, että Elviira-neito on tällä laivalla ja että minä olen hakenut katteini Hall'ia saadakseni häneltä passin teidän sotalaivojenne estämättä päästä Lovisan satamaan veneelläni laskemaan neiden ja hänen kapineensa maalle" vastasi katteini. "Jos se onnistuisi; olisi patruuna Wulff päällikölle suuresti kiitollinen, sillä häntä huolettaa tyttärensä terveys enemmän kuin kaikki hänen miljoonansa."