KUNINGAS RENÉ'N TYTÄR
Lyyrillinen drama yhdessä näytöksessä
Kirj.
HENRIK HERTZ
Suomentanut
J. Enlund
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1878.
Henkilöt:
Kuningas René, Provence'n kreivi.
Jolantha, hänen tyttärensä.
Tristan, Vaudemont'in kreivi.
Ritari Jauffred Orangelainen.
Ritari Almerik.
Ebn Jahia, maurilainen lääkäri.
Bertrand.
Martha, hänen vaimonsa.
Kreivi Tristanin seura.
Asia tapahtuu Provence'ssa eräässä Vaucluse'n laaksossa, ja kestää jälestä puolenpäivää auringon laskuun asti.
Aika: 15:unen vuosisadan keskikohta.
Vasemmalla puolella (näytteliöistä katsoen) on soma ykskerroksinen huoneus, jonka seiniä myöden kasvaa muratteja ja ruusuja, ja akkunoissa on alaslasketut akkunapeitteet. Huoneuksen ja lähimmän perä-alan välissä kasvitarhan osa, jossa runsas, etelämainen kasvuisuus vihannoi; lähellä huoneusta muutamia taatelipalmuja. Kasvitarhan takana jotenkin korkea, metsäpensaita kasvava vuorenrinne, jossa on sala-ovi sammalien ja kivien peitossa, joka tulee vaan silloin näkyviin, kuin se avataan. Vuorenrinteen takaa näkyy vielä korkeampia, kaukaisempia vuoria.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
BERTRAND. Kohta sen jälkeen Ritari ALMERIK. Sitte MARTHA.
BERTRAND (tulee ulos huoneesta, puhuen hiljennetyllä äänellä jollekulle sisäpuolella).
Ma kuulin kellon soivan. Kuninkaalta
Tuleepi sana.
(Alenee näyttämön poikki sala-ovelle ja avaa sen, tulee kohta takaisin,
Almerik muassaan, mutta seisauttaa hänet oven suuhun.)
Herra Almerik!
Te? Teköhän se ootte? Vartokaa!
Hei, pysätkää! — Ei tänne pääse kenkään.
ALMERIK.
Mut minä pääsen.
BERTRAND (estää häntä tulemasta).
Herra ritari!
Todesti niin. Ei tänne pääse kenkään.
Te minut petitte kun soititten.
Kun merkin annoitte. Ma luulin teitä
Raouliks'.
ALMERIK.
Ei Raoul voi tulla. — Suo mun
Sanoa, Bertrand! Kuningas on minut
Lähettänyt. Kas, täss' on sormuksensa
Ja täss' on kirje, joku sana sullo.
BERTRAND.
Hänenkö sormuksensa? Näyttäkääs —
Niin oikein, sormus kuninkaan. Ja kirje —
Anteeksi suokaa, lukea mun täytyy.
(Lukee.)
Vakaasti luota ritar' Almerikiin,
"Ja tarpeelliset tiedot hälle anna."
— No, se on toista… älkää paheksiko!
Jos, herra, paikka tää on teille tuttu,
Niin tiedätten te: olla varovainen
Velvollisuuten' on.
ALMERIK (astuessaan esille Bertrandin kanssa).
Jos paikka tää
On mulle tultu? Ei, ei suinkaan. Opas,
Jon kuningas mun mukahani antoi,
Vuorille näille minut kaimas', saatti
Luo portin, joka rotkoin piiloss' on,
Toi myöten himmeätä käytävää,
Mi kalliohon kaivettuna on,
Luo oven tään; ja kummastuksella
Välissä vuorten, joita umpinaisiks'
Ma luulin, näen mä viljeltyä maata,
Näin kauniin kasvitarhan, huoneuksen —
Kuink' oivasti, kuink' ihanasti kaikk'
On laitettu! Ma aivan hämmästyn!
Sä selitäppä mulle pulma tää.
BERTRAND (pahaa varoen)
Siis kuningas René ei sanonut —
ALMERIK.
Ei, eihän mitäkään.
BERTRAND.
Sep' oli paha.
Sen ymmärrätte itse, että vielä
Vähemmin voitte multa odottaa…
ALMERIK.
Hei, oiva Bertrand! leikkiä sa puhut.
BERTRAND.
Ei, täyttä totta.
(Martha tulee ulos huoneuksesta.)
MARTHA (ovessa vielä).
Kenen kanssa puhut…
Vaan mitä näen mä! Herra Almerik!
BERTRAND (Marthalle).
Häll' ompi sormus kuninkaan, ja merkin
Hän tietää tänne päästäksensä, mut
Ei tiedä muuton mistäkään. Ei käy
Se päinsä — hänen täytyy poijes taas.
ALMERIK.
Pois? Kuningas kun minut lähettää?
BERTRAND.
Kuin sanoin.
MARTHA.
Bertrand, annas minä —
(Almerikille.) Mikäs
On asianne?
ALMERIK.
Tulen sanomaan,
Ett' tuokiossa tulee kuningas,
Ett' Ebn Jahia, lääkäri —
MARTHA.
Mä tiedän,
Tuo ylistetty maurilainen.
ALMERIK.
Tulee
Muassa kuninkaan: ja että teidän
Tuleepi muistaa, — juuri niin hän lausui —
Valmiina ett' on kaikki niinkuin lääkär'
On määrännyt.
BERTRAND.
No hyvä! Meihin voipi
Kuningas luottaa. Muuten Ebn Jahia
Ol' äsken tääll'.
MARTHA.
Eik' ole teille muuten
Kuningas mitään vihkaa antanut?
ALMERIK.
Häll' oli kiire, aivan liikutettu
Hän oli. Juur' ol' Ebn Jahia tullut,
Raoul on sairasna. Siis mua kutsui
Kuningas puheillensa kahden kesken.
"Ma uskon sua — lausui hän — ma luotan
Vait'-olohos. Sa seuraa johtajaa,
Jonk' annan oppaakses, ja toimita
Mun asian'."
MARTHA.
Ja siinä kaikki, mitä
Kuningas teille sanoi?
ALMERIK.
Siinä melkein.
Se, mitä lisäksi hän lausui, oli
Minusta hämärää. Hän viiväht' ensin,
Ja vitkan sitte sanoi: "muista tarkoin,
Uskollisuutehes ma luotan. Siellä,
Johonka sinut lähetän, sa kohtaat
Mun tyttäreni" — tähän juuri hänen
Puheensa katkaistiin ja kiiruin vaan hän
Kirjotti kirjeen, jonka teille toin,
Ja laski minut lähtemään.
MARTHA.
Kuink', kirjeen?
BERTRAND (muistuttaen mieleensä).
Niin kirjeen, kirjeen!
MARTHA (luettuansa kirjeen).
Kuinka saattaisimme
Epäillä? Kuninkaan käsialaa tää on.
BERTRAND.
Niin oikein, — kirjeen unhotin ma.
ALMERIK.
Siispä,
Kirjeestä näette kuninkahan tahdon,
Ett' tarpeelliset tiedot mulle suotte,
Tarpeelliset sit' enemmän, kun ompi
Poloisen ystävän Raoulin eestä
Mun tekeminen hänen virkatointaan,
Jok' aivan oudonlainen mulle on.
— Mist' tyttärestä puhui kuningas?
Margretha Englannissa on, Jolantha —
MARTHA.
On täällä.
ALMERIK.
On Espanjassa, sen tiedän.
Siell' on hän pienest' asti kasvatettu
Eräässä luostariss'.
BERTRAND.
Ei, herra, täällä
Jolantha elelee. Se ompi pulma,
'Kuin juuri sanoitten; ja kummanlainen.
Mut salassa maailman silmiltä
Kosk' on, ett' onkaan moista pulmaa, niin
Sen selitystä huolien odotamme.
ALMERIK.
Oi, kaikki kertokaa.
BERTRAND.
Niin teen, se kosk'
On tahto kuninkaan. — Kas, herra, hyvin
Kai muistatten te, että kuningas
René ja Vaudemont'in kreivi Anton
Kovassa ovat olleet riidassa
Lothringista.
ALMERIK.
Mä tiedän sen. Mut nyt
Tuo vanha riita on jo unhotettu.
Sovinnon johdosta, jonk' aikaan saatti
Burgnnd, se liitto tehtiin, että poika
Kreiv' Antonin — sen kaikki tietää — nai
René-kuuinkaan tyttären — ja juuri
Jolanthan. Näinpä sovittiin, kun tyttö
Ol' aivan pieni vielä.
BERTRAND.
Amen, niin
Tapahtukoon! — Siis, herra ritar', ehk
On sekin muistossanne, että vähän
Tuon sopimuksen jälkeen valkea
Pääs' irti linnassa. Yht'äkkiä
Se ilmi leimahti, ja sydän-yöllä.
Palossa tuossa kuninkahan tytär
Jolantha — vuoden vanha silloin — aivan
Vähältä oli, ett' ei palanut.
Ylt' ympär' pienokaisen kammion
Jo liekki oli levinnynnä. Tässä
Hädässä hirveässä tarjona
Ol' yksi keino vaan: hän ikkunasta
Pihalle lasketettiin, jossa vastaan
Patjoilla, peittehillä varoen
Hän otettiin. Hän hengiss' sieltä, pääsi.
Mut, paratkoon! — hän peljästyikö tulta,
Vai tuskansako hänen pudotessaan
Lie syynä ollut — vähä tämän jälkeen
Me huomasimme, että kadonnut
Hält' oli näkö.
ALMERIK.
Näkö kadonnut!
MARTHA.
Niin, ritari! Te tajuatte meidän
Tuskamme, isän epätoivon. Lapsi,
Noin kaunoinen, noin säyseä ja armas,
Kadottanunna näkönsä! Tuo toivo,
Mi hänen elämääns' ol' liittynyt,
Nyt tyhjiin rauenneena! Uudelleen
Taas riehumaan tuo vanha kova riita
Lothringista — ja uudistettuna
Kai vielä kovemmaksi entistänsä.
Sill' eihän suinkaan ollut Vaudemont
Itselleen valitseva miniää,
Jok' oli sokea. Hän saattoi, sen
Kyll' arvas', epäellä kuningasta
Petollisesta sovinnosta, väittää,
Ett' tyttö ol' jo ennen sokea.
ALMERIK.
Se Vaudemont'in kaltaist' ollut ois. —
Mut kuningas, hän kuinka tästä selkes'?
BERTRAND.
No, ensiksi hän piti salassa,
Ett' tyttö oli sokea, jot' ei
Yksvuotisesta kenkään juuri huoman;
Ja sitte tuotti hän Cordovasta
Tuon kuulun parantajan, Ebn Jahian,
Jon taito käypi melkein ilmiöisin.
Hän tuli, käytti keinoj' useoita.
Hän määräs' erityisen menetyksen
Käytettäväksi tytön kasvaessa.
Ja päätteheksi on hän tutkinut
Jolanthan syntyhetken tähtiä.
ALMERIK.
Ja niin?
BERTRAND.
Sen toivon antoi, että tyttö
Näentävoiman taasen saa, kun hän
Kuustoista vuott' on täyttänyt. Siks' on
Jo silmäin heikot hermot jällen saaneet
Sen voiman, jota ovat puuttuneet.
Kuustoista näinä päivinä hän täyttää.
Taas Ebn Jahia kuninkaan on luona.
Käytettäväksi lääkkeitä hän määrää, —
Mut mikä hyöty niistä on, en tiedä.
Hän sanoo: aika viel' ei ole tullut.
Jumala ties', se tulleneeko!
ALMERIK.
Mut
Jolantha, sokeudessaan kuink' on
Hän mielin?
MARTHA.
Hän ei arvaakaan, ett' on
Hän sokea.
ALMERIK.
Ei arvaa? Leikkiä
Te puhutten.
MARTHA.
Ei, herra ritari!
Sen heti nähdä saatte, että totta
Ma puhun. Mutta ennen sitä suokaa
Mun tarkoin painaa mielellenne, ett'
Ei sanaakaan, mi näkö-aistin kanssa
On yhteydessä tai siihen koskee,
Saa päästä hänen kuultens' suustanne.
Se jokaiselle tänne tulevalle
Ehdoksi pannaan. Mitäkään siis ette
Saa mainita, mit' ainoasti silmän
Näentävoimalla voi käsittää,
Ei päiväkullan kirkkautta, yön
Ei kuutamoa lempeätä, ei sen
Iloloita tähtiä. Ah, yö tuo synkkä,
Hän kussa vaeltaa, on tähditönnä.
ALMERIK.
Ja tuohon pakotitte itseänne?
BERTRAND.
Me tottuneet jo siihen oomme hänen
Lapsuudestansa asti, jolloin haitta
Ei suuri ollut, josko erhettyikin.
ALMERIK.
Mut miksi hält' on salattu, ett' on
Hän sokea, ja kenen määräyksest'?
MARTHA.
Tuot' emme tarkoin tiedä, kuninkaanko
Omasta määräyksestä, vai Ebn
Jahian neuvostako. Syy kai siihen
On tämä: hänen, niinkuin tiedätten,
On määrä kerran tulla kreivinkruunun
Osalliseksi. Iällä loistosa
On vastaisuus, jos kaikki onnistuu.
Peljätty ompi, että, jos hän tietäis'
Sokea olevansa, tavallansa
Merkitty virheell' ylen surkealla,
Syvästi vaikuttais' se hänen nuoreen
Miel'alahansa, nyreyttäis' sielun,
Ja riistäis' hältä luonteen tasaisuuden
Ja vilkkaan ilomielen, jotka ovat
Valt'istuimella paras kaunistus, —
Ja hänt' on koettu estää saamasta
Tuot' tietoa.
ALMERIK.
Ja tää siis syy on, miksi
Maailmasta ja kaikist' erillään
Hän elää, jotka saattaisivat hälle
Sen ilmottaa, mik' aisti hältä puuttuu?
BERTRAND.
Se syy on. Kenkään tätä laaksoa,
Vaucluse'n vuorten keskellä, ei tunne.
Sen tiedätten te, että kuninkaan
On suurin huvi puita istuttaa
Ja kasvatella kukkasia. Kaikki
Nyt pantiin täällä toimeen, niinkuin näette.
Tääll' yrttein, puiden kanssa kasvanut
Jolantha on ja joka paikan tuntee.
Tien, kumman vakavasti, omin päin
Hän osaa. Hänen kasvatuksestaan
On huolta pidetty. Hän kehrää, kutoo,
On moneen käsityöhön pystyvä,
Hän kasvitarhast' itse pitää huolen.
Siis on hän aina askareissa, aina
lloisna mielin. Joutohetkinä
Hän joko soittavi tai runoilee.
ALMERIK.
Vai runoilee?
BERTRAND.
Niin oikein. Kuningas
On itse trubadurin taitohon
Jolant' ohjaellut. Päässään värsyjä
Hän laatii, joit' ei minkään mestarinkaan
Ois tarvis hävetä.
ALMERIK.
No, tuon ma juuri
Voin käsittää. Mut ett'ei arvaakaan
Hän itse, että sokea hän on,
Sit' en mä usko; se on lumetta.
MARTHA.
Te siten puhutten, jonk' kaks on silmää
Johdattamassa joka askeltanne.
Ehdottomasti kohden joka ääntä,
Jonk' kuuletten, te luotte katsantonne.
Pimeydessäkin on luultu valo
Petostamassa valoon tottunutta.
— Ken sokea on synnyltään tai asti
Lapsuudestaan on ollut sokea,
Ei voi mun ymmärtääksen' käsittää,
Mitenkä toinen hänen vieressään
Voi nähdä. Mikä hänestä on näkö?
Mik' ymmärrys on hällä silmäin varsin
Kummallisesta voimasta? Sen, minkä
Helposti näöllä me astaitsemme,
Hän tuntehella huomaa, kuulennolla,
Kautt' ilman painon, jopa vähimmänkin,
Ja tuhansilla muilla keinoin, joit'
On työläs käsittää. — Sen saatte nähdä,
Kun tuokion Jolanthan seurass' ootte.
ALMERIK.
En kiellä, ett' tuot' ikävöin jo kovin.
— Mut yhtä seikkaa viel' en ymmärrä.
Pitääkö tätä laaksoa hän koko
Maailmana?
BERTRAND.
Eip' olekaan hän täällä
Niin ypö yksin, kuni luuletten.
Useinpa Sankta Claran luostarista
— Jok' on, kuin tietty, tuolla puolen vuorta —
Käy abbedissa tääll' ja jotkut nunnat.
Kuningas sallii jonkun vierahankin
Välisti käydä täällä katsomassa.
ALMERIK.
Jolantha siis ei kaipaa mitäkään?
On tyytyväinen, jokukin kun vaan
Käy joskus luonanne? Hän kaikesta
Maailman tavarasta, kaikesta
Sen komeudesta ei mitäkään
Siis tiedä? mitäkään ei kysy koskaan —?
MAHTUA.
No, herra ritari, ei hevin juur'
Voi tuohon vastata. Hän takanaan
Kentiesi pitää monta kysymystä.
Hän portin tietää laaksoss' olevan.
Hän kellon äänen kuulee, tulossa
Kun joku on. Hän silloin ilahtuu,
Hän odotellen hiljan kuuntelee.
Mut hän ei kysy koskaan, missä laakson
On portti, minne siitä pääsee. Mont'
On asiaa, sen tietää hän, joist' ei
Saa kysellä, vaan luottaa vanhempiin.
— Ja niinhän lastenkin on laita. Heille
Kun Jumalasta, hänen kaitselustaan,
Toisesta elämästä kerrotaan,
Niin huomatkaapas, kuinka ihmetellen
He kuuntelevat silmin ällistellen;
Mitenkä katsannossaan ilmestyypi
Epäilys hiljainen, ja mitenkä
Nyt vihdoin heltyneellä mielellä
He iloisena kuuntelevat sitä,
Mik' ymmärrykselle on tolkutonta.
Mut mailmakin Jolanthalle on pulma,
Hän jota useasti mietiskellee.
Vaan abbedissa taikka kuningas
Jos sanoo: "älä huoli lapsen'; tuota
Tajuamaan sa liian nuori oot;
Sä kerran kylki saat sen ymmärtää" —
Niin siivosti hän uskoo sen, eik' arvaa
Näentävoimaa hältä puuttuvan
Maailman tämän ymmärtämiseen,
Mi meille oikullinen on. — Lie, herra
Ritari, mahdollista, että mekin,
Kun toista elämätä aattelemme,
Sokeudessa kaikki vaellamme
Kuin hänkin, huomaamatta, että meiltä
Näentävoima puuttuu oikea,
Mut — uskomme on yössä tähtenämme.
ALMERIK.
Lienette oikeassa, oiva Martha!
Miss' on Jolantha nyt?
MARTHA.
Hän nukkuu.
ALMERIK.
Tät' aikaa? Nukkuu?
BERTRAND.
Tunnin päivääns' on jo kauan,
Neuvosta lääkärin, hän nukkunut.
En oikein tiedä, mitä siitä luulla.
Kun lääkär' muutamat on taiat tehnyt,
On sanat sanonut, niin hiljalleen
Jolantha vaipuu tainnoksiin. Sen jälkeen
Paneepi lääkär' hänen rinnallensa
Hijoiltun, kultaan vajotetun kiven,
Mun luullakseni joku talismani,
Pyhäinen amuletti. Vasta sitte,
Kun pois se taas on otettu, hän tointuu.
Mut, totta puhuin, mua huolettaa se.
ALMERIK.
No, voihan Ebn Jahian taitoon luottaa.
BERTRAND.
Huonosti laita muuten uisi.
(Kelloa kuulee soitettavan.)
MARTHA.
Bertrand,
Nyt soitetaan.
BERTRAM.
Se siis on kuningas.
(Menee ulos sala-ovesta.)
ALMERIK.
Kuningas käy kai usein täällä.
MARTHA.
Käy;
Alhaalla tuolla linnassaan kun on
Hän olojansa, käy hän täällä usein.
Välisti matkat pitkät, haitat muut.
Kuukausiin ovat häntä estäneet
Käymästä täällä.
ALMERIK.
Tietääkö Jolantha
Maan hallitsian hänen olevan?
MARTHA.
Hyv' oli, että mua muistutitte.
Ei, sitä hän ei tiedä. Isäkseen
Hän häntä nimittää, me toiset herra
Raimbaud'ksi; tämän niminen oi' yksi
Vanhemman ajan trubadureista.
ALMERIK.
Kuningas tulee.
TOINEN KOHTAUS.
KUNINGAS RENÉ, EBN JAHIA ja BERTRAND tulevat sisuun sala-ovesta.
ALMERIK. MARTHA.
KUNINGAS.
Tässä, Marthaseni, Ma tuon nyt lääkärin. Hän kerran tääll' tänään ollut jo, ma kuulin. Kuinka nyt käypi?
MARTHA.
Toivon mukaan tähän asti.
KUNINGAS.
Sä käskyt lääkärin kai muistat, etkä
Unohda mitään? Onko joka yönä
Jolantha maannut side silmillään?
MARTHA.
On oikein.
KUNINGAS (Ebn Jahialle).
Kyllä oli tuossa vastus.
Ei ole haittoihin hän tottunut.
Ol' onni, että pieni mehiläinen
Hänt' otsakulmaan pisti; tuosta syyn
Me saimme. Ah, tuo mehiläinen varmaan
Ol' erhettynyt! Kukastossa tässä,
Jolantha jossa viihtyvi ja kasvaa
Kuin taimet tuossa, viehättyi se näyn
Noin kauniin nähdessään, ja luuli ruusun
Helmassa tuudittavan itseään.
— Anteeksi suokaa! Synti ompi, että
Omasta lapsestani puhun noin. —
Nyt menkää! Tahdottenpa nähdä, mik'
On hyöty ollut taidostanne. Siis
Jolanthan luoksi. — Bertrand, Martha! Menkää
Te myös, jos apuanne tarvitais.
(Lääkäri ynnä Bertrand ja Martha menevät sisään huoneukseen.)
No, Almerik, mik' on sun mieles tästä
Erikko-laaksosesta rauhaisasta?
Vähäinen paratiisi, eiköhän?
ALMERIK.
Niin aivan.
KUNINGAS.
Oi, jos ois mun suotu täällä
Elellä, koota ympärillen' ne,
Ma joita lemmin — elää kaunoisuuden
Ja taiteen, tieteen etehen: kuink' oisin
Halulla luopunut Neapelista,
Lothringista ja riidast' ilkeästä
Tuon Vaudemont'in kanssa…
ALMERIK.
Mut tuo riita…
Sovittu ompi. Varrottenpa pian
Jo kreivi Tristania tänne. Sitte
Kai päättyy kaikki hyvin.
KUNINGAS.
Niin ma toivon.
Ja taannoin juur' tuo toivo vahvistui.
Puhuinko sulle, ett' Orange'n Jauffred
Alun luoman' oli äsken? Tristanin
On linnassa hän jonkun ajan ollut.
On runot aitoon, kielten soitteloon
Ja lauluun ollut häntä ohjaamassa.
Nuorella tuolla kreivill' on, hän sanoo,
Juur' aimo runolahja, tarkka tunto,
Valistunein on miel', ja älyisyyttä
Harvoisten ajatelmain juontehissa.
Mun eessän' Jauffred lauloi muutaman
Sirvente'n, jonka Tristan oli tehnyt;
Se oli jalo, täynnä ihanuutta
Ja miehekästä voimaa. Tuota sanon,
Vaikk' oli vastaan mua itseä
Se laadittu ja Lothringia koski,
Jot' anastaa hän himoitseepi. — Hiljaa!
Sisältä kuuluu puhe.
[Sirventes eli Sirvente on eräs provencelaiuen runoelma riidallista laatua.]
(Menee huoneuksen puoleen ja katsoo ovesta, jota hän raottaa.)
Ebn Jahia
On herättänyt hänet… silmänsä
Hän avaa. Kuuleppas, nyt puhelee
Hän… juur' kuin unissaan, ja tarkoin Ebn
Jahia hänen silmiänsä katsoo.
Nyt laskee hänen rinnalleen hän taas
Tuon amuletin… nytpä uinahtuu
Hän jällen.
ALMERIK.
Sepä kumma!
KUNINGAS.
Niinpä, kumma! —
Avuja lääkärillä tällä on,
Joit' oikein kammoo. — Nyt hän tulee. Yksin
Sä jätä meidät.
(Almerikin lähtiessä huoneuksen taakse:)
Varros! Kotihin
Sä lähde linnaan; — jäädä täytyy mun,
Mut kirjettä mä varron Tristanilta.
Jos tulee sitä, tuo se mulle. Kai
Sä merkin tiedät sekä soittopaikan.
ALMERIK.
Sen tiedän, kuninkaani!
(Menee Ebn Jahian ulos tullessa.)
KUNINGAS.
Ebn Jahia!
Ah, kyyhkysenä, lehdell' öljypuun sa
Tuletko? Totinen on katsantos
Ja umpinen, kuin laitos. Lukea
Sen salamerkkejä en taida. Puhu!
EBN JAHIA.
Hyv' on mun toivon', jalo kuninkaani!
KUNINGAS.
Todella? Pelastuksen viesti oot sa!
Sun kasvos,— synkät, kuin sen maurilaisen,
Jok' eessä Kristus-lapsen polvistui —
Suruni yössä tähden nousua
Ne ennustavat. Sano, mihin siis
Sun toivos perustuu. Mik' on sun aikees?
Mit' oot nyt. päättänynnä? Kotona
Mull' ompi muuan kirja, jossa seisoo,
Ett' uskaliaalla leikkauksella,
Aseella terävällä silmän virhe
Välisti parataan. Sit' et sä tahdo?
No hyvä, Ebn Jahian'! Jäsen kallis
On silmä ihmisess', sen tiedät, etkä
Jolanthan sulosilmiä sä henno
Aseella vaarallisell' lähetä.
Sua huolettaisi hämmennyttää niiden
Siniä heleväistä, tuota tummaa,
Vähäisen synkkämielistä, mut sentään
Säteistä lähdettä. Oi silmiään!
Sit' ymmärtää ei saata, kuinka silmät
Niin kirkkahat yön peittehessä ovat!
EBN JAHIA.
Sen puolest' aivan huolet' olla saatte.
Aseisin turvaaminen tässä sangon
Vähäisen auttais'.
KUNINGAS.
Mikä siis on aikees?
EBN JAHIA.
Siit' älkää huoliko. Mun keinoni,
Se taitohoni kuuluu salaiseen.
Työläästi vaan sen voisin selittää.
Sit' ompi kauan valmisteltu, ei
Se ole tuote tämän hetken, vaan on
Vähittäin saatu siihen, missä se,
Jos Jumala sen suo, on onnistuva,
Ja onnistuva on se vielä tänään,
Jos tänään ei, ei milloinkaan.
KUNINGAS.
Jo tänään?
EBN JAHIA.
Kun päivä juur' on vuorten taakse mennyt,
Mut vielä tänne laaksoon heittää vienon
Hämärän tuon, jon hänen silmänsä,
Viel' oudot valon valtaan, voivat sietää.
Silloinpa aik' on mulle myötäinen.
KUNINGAS.
Siis nyt! — Ah Ebn Jahia! Levotonna
Mä päivä päivältä ja hetki hetkelt'
Odottanut tät' aikaa oon. Nyt, kun
Se tulee, sydäntäni huolettaa,
Ja viivytystä tahtoisin ma. — Mutta,
Tapahtukoon se! Pian jo päivä laskee,
Sen kanssa ehkä kalliin toivoni. —
Tapahtukoon se!
(Katselee häntä.)
Miettiväisnä oot sa.
Kadutko aiettasi?
EBN JAHIA.
Enpä suinkaan.
KUNINGAS.
Vai varoitelko? Etkö ole varma
Tuost' asiasta? Neuvotellut oot
Sa kanssa noiden vaiteljaitten tähtein,
Joit' taitos puhumaan voi pakottaa;
Ja vastaus, se oli myöntäinen —
Ja tähtein asema hyv'-enteinen?
EBN JAHIA
Niin. Nuot jo teille ilmotin. Mut - astra
Inclinant, non necessitanl. Ne voivat
inehmolaisen onneen vaikuttaa,
Mut pakkovoimin ei ne sitä muuta,
Ei vastoin luonnon järjestystä. — Mut
En mitäkään mä sieltä puolen pelkää.
Mun taitoani toinen este hiiaa.
KUNINGAS.
Vai este?
EBN JAHIA.
Ja ma varon, kuninkaani,
Ett' aatkela on teidän tuota poistaa.
Jolanthan täytyy tietää, ennen kun
Voin käydä toimeen, mitä hältä puuttuu.
(Pontevasti:)
Täytyypi tänään saada kuulla, että
Hän ompi sokea.
KUNINGAS.
Kuink', Ebn Jahia!
Ei, ei, sen sanon; sitä ei hän saa!
EBN JAHIA.
Se on se ehto, jota paitsi taiton
On voimaton.
KUNINGAS.
Ei milloin, milloinkaan!
Noin säälimättömäks' sä mua vaadit?
Tuo tietämättömyys, jok' ompi hänen
Onnensa, riistetään nyt kerrallaan;
Ei vitkan, vähittäin, vaan kerrallaan
On hirmuinen tuo totuus kouristava
Sen raukan sielua! Ja jos tuo keino
Nyt pettää? Unhottanut ootko, kuinka
Vuos' vuodelt', arvaamattomalla huolell',
Olemme varjelleet Jolanthaa tuota
Totuutta surkeata tuntemasta?
Se on sun omaa työtäs. Itse veit
Sa mua tielle, tuolle vaikealle,
Jot' olen kulkenut. Nyt kukistaa
Sa tahdot, mitä rakentanut oot.
Ja mistä syystä?
EBN JAHIA.
Syyn mä selitän,
Jos halajatte tyynin mielin kuulla.
— Te arvelette, että näkö-aisti
On pantu silmään, välikappale
Kun vaan se onkin. Näkö virtaa sielun
Syvyydestä, ja silmän hienot hermot,
Ne käyvät aivoin salakammioista.
Jolantha tietäköhön kohtans' selvään.
Sisäinen silmäns' avatkaamme ennen.
Kuin ulkosilmään valo lasketaan.
Jokainen tarve sielullansa tulkoon
Ja valkeuden aavistus ja kaipuu.
Sill' onhan huomattava, kuninkaani,
Ett' ihmiselle mitäkään ei suoda,
Joll' ei hän tunne siihen tarvetta
Ja sielunpohjukkaista kaipausta,
Mi vaatii tyydykettä, kaikkialta
Esinettänsä etsiellen. Suokaa
Mun selittää se esimerkillä,
Mi teitä läsnä on. Tuo hauska tiede,
Runollisuuden kaunis taide, josta
Provence on kuulusa, se runotarten
Avulla meille annetahan. Eikö?
Mut annetaanko sitä kaikille?
Ei! Niille vaan, jotk' ovat ennen jo,
Kuin unissansa, runollisen mailman
Rintaansa kätkeneet ja kohden tuota
Nyt valpuisena ikävöivät.
KUNINGAS.
Ebn
Jahia, riidellä en tahdo kanssas.
Opissa sinun rinnalles en tule.
Mut sydämessän' sääli kovin ääntää
Ja perusteesi voiman hämmentää.
— Sit' en mä voi — ei, mahdotonta on se!
EBN JAHIA.
Tahtonne mukahan. Mull' ompi valta
Vaan neuvoa. Jos neuvohoni ette
Voi luottaa, oon mä täällä tarpeeton.
Hyvästi siis! Mä lähden luostariin;
Mun sieltä voipi löytää, mielenne
Jos muuttuvi. Mut muistakaatte vaan:
Kun mailleen aurinko on mennyt pois,
Ijäksi hukkui, mitä taiton' vois'.
(Lähtee pois sala-ovesta.)
KUNINGAS (yksin).
Oi kauheaa! Noin kalliist' ostaisinko
Tuon epävarman toivon, moisen toivon,
Mi kuitenkin voi pettää? Kuinka voisin
Suruttomuutens' nähdä kerrassansa
Suruksi vaikeaksi muuttuvan,
Nuoruutens' surkastuvan, riutuvan
Tuon tiedon tähden? Jäykkä ompi Ebn
Jahia; hänen täytyy myöntyä.
En lepäjä mä ennen, kun hän on
Mua kuunnellut ja myöden mulle antaa.
(Menee ulos lääkärin jälestä. Vähän ennen ovat Bertrand ja Martha tulleet sisään.)
MARTHA.
Kuningas lähti pois ja, kuten kuului,
Vihoissa mielin; enkä näe mä Ebn
Jahiaa. Miten lienee täällä käynyt?
BERTRAND
Jumala ties, — mut huolestunut oon
Mä tästä. Pelkään, että lääkär' meidät
Lopuksi jättää pulahan.
MARTHA.
Sa luulet —?
BERTRAND.
Jumala suokoon, että hairahdun.
Mut ihmiset noin umpimieliset,
Noin harvapuheiset, kuin Ebn Jahia,
Mua kammottavat. Suoraan sanoen,
Mä pelkään moista, jolla mahti on
Niin kauhea kuin hällä. Sijallansa
Makaapi lapsi tuolla, kuin kuollut.
Tän miehen yksi vihka vaan, — ja tyttö
Kuin ihmeen kautta, hengetönnä taintuu.
Ei kelpaa se.
MARTHA.
Tok' ole huoletonna.
Äläkä kiusaa itseäsi tyhjän
Pelolla! Unhottanut ootko, kuinka,
Kun saatetaan hän jällen heralle…
Ja amuletti rinnalt' otetaan,
Hän hohtaa, kuin ois terveys halli' uusi?
Ja onhan kummallista, että paljon
Enemmän uni tää, kuin öinen huokuu,
Virvottaa häntä, vahvistaa ja saapi
Mielensä hilpeäksi. Silmissäänkin
On joka kerta, kun hän heräjää,
Sen näen mä usein, loisto heleämpi.
On niin, kuin valon säde tien jo oisi
Osannut niihin hänen uinaillessaan.
Se hyvä merkki ompi, toivon ma.
BERTRAND.
No, ehk' oot oikeassa; saadaan nähdä!
— Nyt. lähtekäämme. Niitull' ompi yht
Ja toista toimimista väen kanssa.
Ja tytön jättää saa: hän nukkuu, eikä
Herätä voikaan ennen tuloamme.
(Menevät huoneuksen taakse.)
KOLMAS KOHTAUS.
Vaudemont'in TRISTAN. Orange'n JAUFFRED, kummallakin kitara olalla.
JAUFFRED (perällä, sala-oven takana).
Kavahtakaatte. Pilkku pimeä
Tääll' ompi.
TRISTAN (myöskin sala-oven takana).
Päisin vaan… Mut seiskaa! tääll'
On ovi.
JAUFFRED.
Ovi?
TRISTAN.
Vartokaas… ja lukku.
Se aukee.
(Tulevat sisään.)
Mitä nä'enkään!
JAUFFRED.
Oi taivas!
Mi kukkain tuoksu!
TRISTAN.
Kasvitarha — täällä?
Välissä vuorten autioin! Ja kas
Tät' ihanuutta, — mikä järjestys!
JAUFFRED.
Ma aivan hämmästyn.
TRISTAN.
Ken paikan tään
On omistaja? Tehän täällä seuduin
Olette tuttu, lähell' asuttenkin.
JAUFFRED.
Jokapa tietäis! Tätä kasvitarhaa
Unissakaan en olo nähnyt koskaan.
Mi troopillinen kyllyys! Ontoin kasvein
Vihanta! Palmuja kas korkeoita!
TRISTAN.
Ja asuinhuoneusta! Kuinka soma!
Puoliksi murattein ja ruusuin peitoss'!
— Entäspä asukkaat?
JAUFFRED.
En näe mä ketä;
Tän huvipuiston luulen kokonansa
Ilmaantuneeksi joskus kesäyönä,
Jolloinka Luna suostui tulemaan
Endymionin luo, ja kätki puhtaan
Vuon onnensa Vaucluse'n vuoristoon.
Näin ollen, asukkaat kyll' ovat menneet.
TRISTAN.
Ei, kyllä tääll' on niitä, jotka aina
Tääll' ovat, asuvat, ja liikkuvat.
Kas tuoss' on käytävällä jäljet tuoreet.
JAUFFRED.
Niin oikein, pienten sieväin jalkain. Tulkaa!
Nuot johtanevat, meitä tolalle.
Ne vievät tuonne alas huoneen taakse.
TRISTAN.
Ei, vartokaamme, kunnes joku tulee.
Älkäämme rohjetko. Jo paha kyll',
Ett' omin valloin tänne tunkeilimme.
JAUFFRED.
No, olkoon. Niin jos onni meitä noutaa.
Kuin tähän asti, olen tyytyväinen. —
Sill' ompahan tää onneks' sanottava:
Viel' emme kauhan' olleet luostarista,
Hilpeinä kulkein, vuoroin lauleskellen,
Kun vilkaselta kuningas René'n
Mä näin; hän miettiväisnä astui haussa
Cordovalaisen lääkärin. Te välttää
Tahdoitte kuningasta, kanssanne
Mua veditten, ja yli puitten, pölkkyin
Pakoillessamme, vuoren juurella
Yht'äkkiä me huomaitsemme aukon,
Jok' ilmeisesti oli tehty. Tuota
Me tutkimme ja, ensin pimeässä
Hapuillen, tänne vihdoin jouduimme.
— Mut sanokaas yks seikka mulle: miksi
Tahdoitte karttaa kuningas René'tä?
Hänenpä tähtensä te tulittenkin;
Mua pyysitten te luoksi hänen käymään
Myötänne huomenna: ja olettenpa
— Niin, kaikkihan sen tietää — olettenpa
Kihlattu hänen tyttärensä kanssa.
TRISTAN.
Kihlattu? Niinpä sanotaan. Ma tuskin
Yhdeksän vuoden vanha olin, kun
Ma kihlattiin. Mun isän' ja Burgund
Niin saivat päätetyksi, silloin kuin tuo
Sovinto tehtiin kanssa kuninkaan.
Mut, Jauffred, nyt ma olen vanhempi.
Ja niinkuin moinen sovinto, mi kesken
Paraimman voiton oikeuten' alttiiks'
On pannut, niinkuin tuo mua suututtaa,
Niin suututtaa myös naittaminen moinen.
Mä ylemnielin tänne tullut oon;
Ja ylemnielin hieman vaan ma aion
Täss' asiassa tehdä.
JAUFFRED.
Kuningasta
Mun sääli on. Mä tiedän, että kauan
Iloinnut on hän tuosta sovinnosta,
Mi vahvistettiin tällä liitolla.
TRISTAN.
Niin, hällä siitä hyöty lie sen uskon.
— Te tämän tyttären kai tunnetten?
JAUFFRED.
En: hänt' on muutamassa luostarissa
Espanjan sydänmailla kasvatettu.
Hän sieltä tuodaan teidän tullessanne.
Mut älkää unhottako, missä oomme.
Sisälle tänne kyllä pääsimme,
Ja paikan ihanuutta ei voi kieltää.
Mut pääsemmekö yhtä hyvin pois,
On toinen seikka.
TRISTAN.
Hoo, ei ole vaaraa.