Produced by Tapio Riikonen

KUNINKAAN-ALUT

Historiallinen näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

HENRIK IBSEN

Suomensi Ellei

Werner Söderström, Porvoo, 1884.

JOHDATUS.

Henrik Ibsen syntyi 20 p. Maaliskuuta v. 1828 pienessä Skien-nimisessä kaupungissa Etelä-Norjassa. Hänen isänsä, Knud Ibsen, oli kauppias; äitinsä nimi oli Marie Cornelia Altenburg.

Isän kauppatoimi ei menestynyt hyvin ja pojan jo varsin nuorena täytyi itsensä hankkia elatustansa. Hän tuli siis 16-vuotiaana apteekkarin-oppilaaksi vielä pienempään naapurikaupunkiin Grimstadiin, joka siihen aikaan oli melkein nykyisen Kajaanin tahi Kaskisen suuruinen.

Nuoren oppilaan aikomus ei kuitenkaan ollut koko elämänsä ajaksi jäädä pilleriä kiertelemään, vaan hän toivoi saavansa tilaisuuden oppia niin paljon, että hän apteekkarista voisi päästä lääkäriksi. Mutta hänellä oli apteekkitoimessa niin paljon työtä, että, niinkuin hän itse kertoo, hänen täytyi melkein varastaa joutohetkiä lukemiseen. Ja pian toinen seikka uhkasi vielä enemmän häiritä hänen opintojansa. Lukiessansa latinaa hän tutustui Ciceron puheisin Catilinaa vastaan sekä Sallustion kertomukseen Catilinan salaliitosta; ja ne kirjat herättivät hänessä halun draaman sepittämiseen, jonka pääsankari tuo onneton Catilina olisi. Sitä varten hän nyt varastetuista opintotunneista varasti minuutteja runoilemiseen ja tällä tapaa syntyi v. 1849 hänen ensimäinen näytelmänsä Catilina.

Niinkuin nuori runoilija ainakin, Ibsen tähän ensimäiseen kokeesensa perusti suuria tulevaisuuden toiveita, ja samoin tekivät ne kaksi hänen ystävistänsä, joille hän oli uskonut muilta huolellisesti salatun seikan, että hän oli kirjoittanut draaman. Vaan tosi-olot — niinkuin usein käy — eivät vastanneet niitä toiveita: Kristianian teaatteri ei ottanut "Catilinaa" näyttääksensä eikä kukaan kustantaja painattaaksensa; viimein toinen ystävistä rupesi kustantajaksi — lainatuilla rahoilla — ja kirja ilmestyi keväällä v. 1850.

Kohta sen jälkeen Ibsen itsekin tuli Kristianiaan. Hän oli jo niin edistynyt opinnoissansa, että hän uskalsi koettaa suorittaa ylioppilastutkintoa. Ja sen hän tekikin, vaan kauemmaksi akateemiallisella uralla hän ei koskaan päässyt — ennenkuin hän Upsalan yliopiston riemujuhlassa v. 1877 nimitettiin kunniatohtoriksi filosofiian tiedekunnassa.

Runous yhä edelleen houkutteli Ibseniä pois tieteen teiltä — vaikkapa ensimäinen kokemus ei juuri ollut ilahuttavaa laatua. Toivottu suuri voitto Catilinasta meni surkeasti myttyyn: kirjaa myytiin ainoastaan noin 30 kappaletta. Vaan eivätpä kuitenkaan jäännökset painoksesta olleet aivan hyödyttömiä. Kustantaja-ystävä ja runoilija asuivat yhdessä ja eleskelivät miten kuten; kerran tuli heidän yhteisen taloutensa tila liian arveluttavaksi; silloin Catilinan täytyi siirtyä kauppapuotiin, lähteäksensä siitä ulos maailmaan toisenmuotoisena: katkerat sanat turmeltuneesta Roomasta lievennettiin sokurilla ja rusinoilla, joita synkät lehdet saivat sulkea syliinsä — ja "seuraavina päivinä emme kaivanneet mitään", sanoo Ibsen itse.

Vaan vähät siitä, jos kärsittiin vähän nälkääkin; nuoruuden into helpotti kaipausten kuormaa. Ystävykset usein eivät voineet hankkia itsellensä päivällistäkään, vaan olematta siitä millänsäkään menivät aina päivällisen aikana ulos kaupungille luulotellaksensa isäntäväellensä, että menivät syömään; kahvin aikana palasivat taas kotiin ja joivat silloin kahvinsa leivän kanssa — siinä oli koko heidän "runollinen" päivällisensä.

Vihdoin parempi aika koitti. Norjassa heräsi monella taholla kansallisia pyrintöjä, ja muun muassa mainio viulunsoittaja Ole Bull, kun tuli kotiin voitettuansa koko maailman suosion ja runsaasti kultaa, perusti kansallisteaatteria Bergeniin. Siihen otettiin Ibsen v. 1851 johtajaksi ja näytelmäin kirjoittajaksi ja kaikenlaiseksi muuksi, ja sitä varten hän seuraavana vuonna teki matkustuksen Tanskaan ja Saksaan.

Bergenissä hän sen jälkeen teki ahkerasti työtä: joka vuosi hän näytteli omatekoisen näytelmän: 1853 tilapää-näytelmä "Juhannusilta" (Sankthansnatten), 1854 pieni yksinäytöksinen näytelmä "Sankarin hautakumpu" (Ksempehöjen), joka jo varhemmin oli ollut Kristianiassa näytelty, 1855 "Inger Östrootin rouva" (Fru Inger til Östråt), 1856 "Solhougin kemut" (Gildet på Solhoug) ja 1857 Olaf Liljekrans.

Ibsenin olo Bergenissä on luettava hänen runolliseksi oppimisajaksensa; tähän aikaan kuuluvat näytelmät osoittavat kyllä muutamissa kohden edistystä, vaan ovat toiselta puolen taas paljoa heikommat kuin seuraavat.

Bergenistä Ibsen myös (1858) löysi puolisoksensa Susanne Thoresenin (kirjailija Magdalene Thoresenin tytärpuolen). Jo sitä ennen hän oli (1857) muuttanut takaisin Kristianiaan, tullaksensa siellä "Norjalaisen teaatterin" johtajaksi. Kohta seuraavana vuonna ilmestyi "Helgelannin sankarit" (Hærmændene på Helgeland), joka on luettava tekijän ensimäiseksi tositaiteelliseksi näytelmäksi. Siinä ovat ensikerran nähtävinä se mutkaton toiminta, se lyhyt mutta voimakas lausetapa ja ne syvät draamalliset ristiriidat, joita sittemmin olemme tottuneet löytämään Ibsenin draamoista.

"Helgelannin sankarien" jälkeen kului Ibseniltä noin neljä vuotta ilman uuden draaman julkasemista; sitä vastaan ilmestyi niinä vuosina pari suurta runoelmaa, joista "Terje Vigen" on erittäin huomattava. Tämä kertomus köyhän kalastajan vaiheista on koristamattoman pukunsa ja kuitenkin mahtavan sisällyksensä puolesta sukua "Vänrikki Stoolin tarinain" kanssa.

Se teos, jolla Ibsen v. 1862 taas palasi draaman alalle, näytti hänet aivan uuden muotoisena. "Rakkauden komedia" (Kærlighedens komedie) ei enää liiku synkkinä muinaisaikoina, vaan täydessä nykyisyydessä; ja aseina runoilija ei enää käytä noita syviä mahtisanoja kuin ennen, vaan leikillisiä värssyjä, joilla hän ruoskii aikamme heikkouksia ja proosaa. Ei kummaa siis että tämä teos suututti hyvin monta, kun se muka oli suoraa pessimismiä, sekä vielä sisälsi hyökkäyksen kirkkoa vastaan. Viimeksi mainittu kohta oli vaikuttaa hyvin paljon Ibsenin elämän oloihinkin.

Norjalainen teaatteri Kristianiassa, jonka johtajana Ibsen oli, teki v. 1862 konkurssin, ja Ibsen oli sen jälkeen ilman vakavata elatuskeinoa. Pian hänen ulkonainen elämänsä taivas synkistymistään synkistyi, samassa kuin hänen ystäväinsä piirikin harveni: pienessä maassa ei ole mahdollista koskea ajan heikkouksiin suututtamatta monta ystävääkin. Eikä Ibsen säästänytkään kansalaisiansa. Tanskan sodan aikana, kun norjalaiset eivät lähteneet Tanskan avuksi, hän kirjoitti tuon innokkaan runon "Veli hädässä" (En broder i nöd), joka sisältää ankarampia sanoja kuin mitä ehkä mikään runoilija on kansallensa lausunut.

Tuli siis Ibsenille viimein liian ahtaaksi Kristianiassa. Mutta oli hänellä vielä niin monta ystävää jäljellä, että hänelle voitiin hankkia apurahaa matkaa varten, ja siten hän v. 1864 pääsi lähtemään pois Norjasta ensiksi Roomaan.

Mutta vielä sen jälkeen oli hänellä kotimaassaan taistelu taisteltava. Hän oli hakenut "runoilijan-apurahaa" (digtergage), mitä jo oli Björnsonille annettu, vaan kirkollistoimiston päällikkö ensin ei tahtonut siihen suostua, koska muka Ibsen "Rakkauden komediassa" oli solvaissut kirkkoa. Onnistui kuitenkin Ibsenin ystäville lieventää valtioneuvoksen intoa, ja kun kerran hallitus oli apurahaa ehdottanut, niin valtiopäivät myönsivät sen melkein yksimielisesti (1866).

Ennenkuin Ibsen lähti pois kotimaastansa, oli hän jäähyväisiksensä kirjoittanut "Kuninkaan-alut" (Kongsemnerne, 1863). Ja tultuansa Roomaan hän pian lähetti kotiin toisen suurenlaisen teoksen, jonka nimi oli Brand (1866), ja joka hankki hänelle taatun ja pysyväisen paikan pohjoismaiden runoilijain joukossa. Brandia seurasi samanlaatuiset syväaatteiset kappaleet Peer Gynt (1867) sekä "Keisari ja Galilealainen" (_Keiser og Galilæer, 1873).

Yhä edelleen oleskellen ulkomailla, milloin Italiassa, milloin Saksassa, on Ibsen viimeisenä 15 vuotena julistanut ryhmän draamoja, jotka ovat herättäneet mitä suurinta huomiota ja mitä vilkkainta keskustelua, ne kun usein liikkuvat ajan "palavien kysymysten" alalla. Nämä kappaleet ovat "Nuorison liitto" (De unges förbund, 1869) "Yhteiskunnan tukeet" (Samfundets stötter, 1877), "Nora" (Et dukkehjem, 1879), "Haamuja" (Gengangere, 1881), "Kansan vihollinen" (En folkefiende, 1882) ja "Metsäsorsa" (Vildänden, 1884).

Niinkuin jo tästä lyhyestä elämäkerrasta näkyy, on Ibsenin, varsinkin elämänsä alkupuolella, täytynyt kärsiä jotensakin kovaa kohtaloa, ja nämä kokemukset ovat tietysti vaikuttaneet hänen runolliseen katsantotapaansakin. Tämä on ylipäätään synkkä: tekijä havaitsee etupäässä ihmisten puutteita ja heikkouksia. Sitä merkillisempi on siis, että kuitenkin se teos, joka yleisesti myönnetään hänen tositaiteellisimmaksi, "Kuninkaan-alut", syntyi juuri siihen aikaan kuin runoilijan olot olivat mitä ahtaammalla. Ilmestyypä tässä draamassakin kerran se katkeruus, joka silloin täytti runoilijan mielen, ja sen Nikolaus piispa lausuu viimeisissä säkeissään. Mutta toiselta puolen esiintyy juuri tässä kappaleessa se henkilö, joka selvemmin kuin kukaan muu Ibsenin luomista henkilöistä osottaa saavutettuna sen harmonian, joka muissa draamoissa enimmiten esitetään ainoastaan vaadittuna.

Nähtävästi Ibsenin katsantotapa siis on ollut toisenkin vaikutuksen alaisena. Hän on näet elänyt aikakaudella, joka on ollut suuria maailman tapauksia täynnä, ja jolloin Norjassa tapahtui kansallinen herääminen, jossa Ibsen on myös varsinkin nuoruutensa aikaan ollut osallisna. Jo Catilinaansa kirjoittaessaan hän, niinkuin hän itse kertoo, vilkkaasi harrasti aikansa pyrintöjä. Helmikuun vallankumous Ranskassa, Unkarilaisten vapaussota ja Tanskan sota Saksaa vastaan, kaikki ne tapaukset vaikuttivat syvästi häneen: hän kirjoitti hehkuvia lauluja Unkarilaisille kehoittaaksensa heitä urhoollisesti taistelemaan tiranneja vastaan; samaten koko joukon sonetteja kehoittaaksensa kuningas Oskaria rientämään Tanskalaisten avuksi. Ja samalla aikaa oli hän itse sotatilassa rehellisiä Grimstadilaisia vastaan, joita hän oli suututtanut ivakuvilla ja pilkkarunoilla.

Kummako siis että hänen Catilinansakin taistelee "vapauden ja oikeuden", vieläpä "muinaisen roomalais-hengen" edestä, kummako että draaman pääsankari on kuvailtu rohkeaksi ja jalomieliseksi, jota vastoin hänen toverinsa ovat kurjia ja pettureja?

Samaten on, niinkuin äsken mainittiin, tekijä mitä hartaimmalla myötätuntoisuudella seurannut Tanskan sotaa Saksaa vastaan 1863-64, ja näihin tapauksiin viittaavat muutamat paikat Brandissa ja Peer Gyntissä.

Mutta juuri tämä valtiollinen harrastus on epäilemättä monessa kohden kehittänyt Ibsenin historiallista katsantotapaa. Olkoonpa että Catilinan kuva välistä on liian paljon kaunisteltu, mutta toiselta puolen jo tämä Ibsenin draamallinen esikko osottaa merkillistä kykyä historiallisten ristiriitaisuuksien ymmärtämisessä ja kuvailussa. Samaten "Inger Östrootin rouva" liikkuu historiallisella alalla, ja sekä Norjan valtiollinen asema, että kansan ja sen eri luokkien mieliala 1500-luvun alkupuolella ovat siinä kuvaillut aivan historian mukaisiksi.

"Kuninkaan-alut" on kuitenkin tässä kohden edellisiä draamoja vielä etevämpi, sillä monessa yksityiskohdassakin tekijä on tarkasti seurannut vanhan Hookon kuninkaan historiaa eli "tarinaa". Siinä löytyy esim. Dagfinn Bonden neuvo "kylmästä teräksestä", riita jaarlin miesten ja Iivari Bodden välillä, vieläpä Hookonin ja Margaretan yhtyminen kun Skule on ottanut kuninkaan nimen. Tietysti tekijä muuten on käyttänyt semmoisia yksityiskohtia jotensakin vapaasti, draamallisten tarkoitustensa saavuttamiseksi, ja mitä taitavimmin hän on osannut sovittaa ne draamalliseen kokonaisuuteen: niin on tarinassa esim. Vegard Væradalin surma, pyrstötähden ilmestyminen ja hyvä vuodentulo Hookonin hallitus-aikana j.m.s. kerrottu ilman oikeata yhteyttä tärkeämpäin tapausten kanssa, kun ne sitä vastoin draamassa vaikuttavat suoraan pääristiriitaisuuden kehitykseksi taikka luonteiden kuvailemiseksi. Samoin on tekijä, enentääksensä Skulen epäilemistä, itse keksinyt Trondin tunnustuksen, josta historia ei tiedä mitään. Tärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on kuitenkin se seikka, että draama kokonaisuudessaan antaa oikean kuvan niistä historiallisista pyrinnöistä, jotka Hookon Hookoninpojan aikana taistelivat keskenänsä Norjassa. "Norja on valtakunta, se on tuleva kansaksi" sanoo Hookon, ja tämä hänen "kuninkaan-ajatus" on todellakin peräti historiallinen; sehän oli Hookon Hookoninpojan tehtävä historiassa, sentähden hänen hallituksensa oli niin onnellinen ja hyödyllinen Norjalle. Jos lukee Norjan etevimpien historioitsijain kertomukset tästä ajasta, niin täytyy ihmetellä sitä erinomaista taitoa, jolla Ibsen on voinut draamassansa kuvaella taistelua tämän Hookonin edustaman uuden kehitysasteen ja "vanhan tarinan", Skulen ja Nikolauksen pyrintöjen, välillä.

Eipä kuitenkaan Ibsen ole unhottanut että historia on toista kuin taide, ja ett'ei siis historiallinen todenperäisyys yksistään riitä suuren draaman aikaansaamiseen, vaan että henkilöitten täytyy osottaa vilkasta persoonallista sielunelämääkin. Niin onkin laita sekä tässä että Ibsenin edellisissä historiallisissa draamoissa.

Jo Catilinassa esiintyy, niinkuin Ibsen itse sanoo, paljon siitä, jota tekijän myöhemmät teokset koskevat: "taistelu ky'yn ja halun, tahdon ja mahdollisuuden välillä". Samaten tässä ristiriita kolmen kuninkaan-alun välillä ei yksistään synny siitä että Hookon edustaa "uutta", Nikolaus ja Skule sitä vastoin "vanhaa tarinaa", vaan myös siitä että Hookon itse uskoo oikeuteensa, molemmat muut epäilevät ja horjuvat. Tämä Hookonin luottamus kutsumukseensa on hänen väkevyyden-vyö, se vaikuttaa että muutkin häneen luottavat. Hän kuulee "Herran pettämättömän äänen huutavan sisässänsä: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaan-työ Norjassa". Ja kun Skule on ottanut kuninkaan nimen, hän uskaltaa kysyä: "Jumala, Jumala — miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en ole mitään rikkonut?". Mutta pian hän havaitseekin rikkoneensa, Ingaa ja Margaretaa vastaan, joilta hän on sulkenut sydämmensä, voidaksensa muka siten paremmin täyttää kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Nyt hän tunnustaa rikoksensa ja siten yhdistyttyänsä äitiinsä ja vaimoonsa on hän taas vahvistunut. "Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni Herran voiman!".

Vastakohtina Hookoniin ovat Nikolaus, jolla on palava himo hallitsemaan, mutta jolta kyky puuttuu, ja Skule, joka himossa on Nikolauksen vertainen samassa kuin hänellä on kykyäkin. Mutta kuitenkin hänen itsensä täytyy myöntää: "Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin mutta Hookon on täysi kuningas". Luottamus, joka Hookonissa on niin vahva, se puuttuu Skulelta, Ja tähänkin seikkaan näemme persoonallisen syyn: Skule on samaten kuin Hookon kutistanut osan sisällisestä elämästänsä; hänkin jää vieraaksi niille, jotka häntä innokkaasti rakastavat. Mutta koska hän on sen tehnyt itsekkäisessä tarkoituksessa niin tuo synti on hänelle turmiollisempi kuin Hookonille; vasta kun on liian myöhään hän tuntee ja tunnustaa mitä hän on rikkonut.

Täten yhdistämällä kuvailtujen henkilöitten persoonallisen ja historiallisen elämän suurellaiseksi kokonaiskuvaksi on Ibsen luonut teoksen semmoisen että joku arvostelija on voinut sanoa Kuninkaan-alut "ehkä suurimmaksi draamaksi, joka on näyttämölle annettu Shakespearen ajoista saakka".

VALENTIN VASENIUS.

KUNINKAAN-ALUT

Henkilöt:

HOOKON HOOKONINPOIKA, Birkebeinien valitsema kuningas.
Inga VARTEIGIN ROUVA, hänen äitinsä.
SKULE JAARLI.
RAGNHILD ROUVA, hänen puolisonsa.
MARGARETA, hänen tyttärensä.
SIGRID, jaarlin sisar.
GUTHORM INGENPOIKA.
SIGURD RIBBUNG.
NIKOLAUS ARNENPOIKA, Oslon piispa.
DAGFINN BONDE, Hookonin tallimestari.
IIVARI BODDE, hänen sotapappinsa.
VEGARD VÆRADALIN herra, eräs hänen seuruelaisistaan.
GREGORIUS JUHONPOIKA, läänitysmies.
POOL FLIDA, läänitysmies.
INGEBORG, Antero Skjaldarbandin vaimo.
PIETARI, hänen poikansa, nuori pappi.
SIRA VILJAM, Nikolaus piispan huonekappalainen.
SIGARD MESTARI, Brabantilainen lääkäri.
JATGEIR RUNOILIJA, Islantilainen.
BOORD BRATTE, päällikkö Trondhjemin maakunnasta.
Kansaa ja Bergenin, Oslon ja Nidarosin kaupunkien asukkaita.
Ristiveljiä, pappeja, munkkeja ja nunnoja.
Vieraita, asemiehiä ja naisia.
Sotaväkeä j.n.e.

Toiminta tapahtuu kolmannentoista vuosisadan alkupuolella.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Kristuksenkirkon tarha Bergenissä. Taka-alalla kirkko, jonka suun ovi on vastapäätä katsojia. Etualan vasemmalla puolella seisoo Hookon Hookoninpoika, Dagfinn Bonde, Vegard Væradalin herra, Iivari Bodde sekä joukko läänitysmiehiä ja päällikköjä. Vastapäätä niitä seisoo Skule jaarli, Gregorius Juhonpoika, Pool Flida y.m. jaarlin miehiä. Taempana samalla puolen nähdään Sigurd Ribbung seuralaisinensa ja häntä etäämpänä Guthorm Ingenpoika ynnä useampia päällikköjä. Kirkon sisäänkäytäville on asetettu vartioita; kansa täyttää koko kirkkotarhan; useat ovat kiivenneet puihin ja kirkon aidalle; kaikki näyttävät hyvin tuskallisella mielellä odottavan jotakin juuri tapahtuvaa. Kaupungin kirkon torneista kaikuu joka haaralta kellojen soitto.)

SKULE JAARLI (levottomasti, alennetulla äänellä Gregorius
Juhonpojalle). Mitä siellä niin kauvan viivytellään?

GREGORIUS JUHONPOIKA. Hiljaa; nyt virttä alotetaan.

(Suljetusta kirkosta kuuluu pasuunain pauhu sekä:)

MUNKKIEN JA NUNNIEN KUORI. Domine coeli etc. etc.

(Laulun kaikuessa avataan kirkon ovi sisäpuolelta; etuhuoneessa nähdään Nikolaus piispa pappien ja luostariveljien keskellä.)

NIKOLAUS PIISPA (kohotettu sauva kädessä, astuu esiin kirkon ovelle, ja julistaa). Nyt Inga Varteigin rouva kokee raudankannantaa kuninkaan-alun Hookonin edestä!

(Kirkko suljetaan jälleen; laulua jatketaan yhä.)

GREGORIUS JUHONPOIKA (alennetulla äänellä jaarlille). Rukoile pyhää
Olavi kuningasta oikean asian avuksi.

SKULE JAARLI (äkisti ja poistavaisesti). Ei nyt. Parasta ett'ei minua hänelle muistuteta.

IIVARI BODDE (tarttuu Hookonin käsivarteen). Rukoile Jumalaa, Hookon
Hookoninpoika.

HOOKON. Ei ole tarpeen, minä olen varma hänestä.

(Laulu kirkossa kaikuu kovemmin; kaikki paljastavat päänsä,
moni lankeaa polvillensa ja rukoilee.)

GREGORIUS JUHONPOIKA (jaarlille). Ankara on tämä hetki sinulle ja monelle.

SKULE JAARLI (katsoo kiinteästi kirkkoa kohti). Ankara hetki Norjalle.

POOL FLIDA (jaarlin lähellä). Nyt hän pitelee rautaa.

DAGFINN BONDE (Hookonin puolella). Tullaan kirkon lattiata alaspäin.

IIVARI BODDE. Kristus varjelkoon sinun kirkkaita käsiäsi, Inga kuninkaan-äiti!

HOOKON. Totisesti palkitsen minä häntä koko elinaikani tästä hetkestä.

SKULE JAARLI (joka on tarkasti kuunnellut, huudahtaa äkisti). Parkasiko hän? Päästikö hän raudan?

POOL FLIDA (menee ylöspäin). En tiedä mitä se oli.

GREGORIUS JUHONPOIKA. Vaimot itkevät ääneensä etuhuoneessa.

KUORI KIRKON SISÄLLÄ (alkaa riemuiten). Gloria in excelsis deo!

[Ovi aukeaa. Inga astuu ulos, nunnat, papit ja munkit jäljessä.]

INGA (kirkon-portailta). Jumala on tuominnut! Katsokaa näitä käsiä; näillä olen raudan kantanut!

ÄÄNI KANSASTA. Ne ovat kirkkaat ja valkoiset, niinkuin ennen!

TOISIA ÄÄNIÄ. Vielä ihanammat!

KOKO KANSA. Hän on totisesti Hookon Sverrenpojan poika!

HOOKON (syleilee häntä). Ole kiitetty, kiitetty, sinä iäti siunattu!

NIKOLAUS PIISPA (käyden jaarlin ohitse). Mieletöintä oli panna toimeen raudankannanta.

SKULE JAARLI. Ei niinkään, herra piispa, Jumalan täytyi tässä asiassa puhua.

HOOKON (syvästi liikutettuna pitäen Ingaa kädestä). Nyt se siis on tapahtunut, jota koko sieluni on niin kiivaasti vastustanut, — jota odottaessa sydämmeni on vaikeroinut ja tuskitellut —

DAGFINN BONDE (kansaa kohti). Niin, katsokaa tätä vaimoa ja ajatelkoon itseänsä jok'ainoa läsnä oleva! Kuka on epäillyt hänen sanaansa, sillä moniaat pitivät epäilemisen hyödyllisenä?

POOL FLIDA. Epäilys on kuiskannut joka mökissä siitä hetkestä saakka, kun Hookon kuninkaan-alku lasna kannettiin Inge kuninkaan kartanoon.

GREGORIUS JUHONPOIKA. Ja viime talvena se yleni huudoksi ja leveni korkeaäänisenä maan ylitse pohjoiseen ja etelään; sen voi luullakseni joka mies todistaa.

HOOKON. Paraiten minä itse voin sen todistaa. Senpä vuoksi olenkin noudattanut monen uskollisen ystävän neuvoa ja nöyristänyt itseni syvempään kuin pitkään aikaan kukaan muu kuninkaaksi valittu. Minä olen raudankannannan kautta todistanut syntyperäni, todistanut oikeuteni, Hookon Sverrenpojan poikana perimään maan ja valtakunnan. Minä en tahdo tarkemmin tiedustella, kuka on epäilyksen pannut alkuun ja tehnyt sen niin korkeaääniseksi, kuin jaarlin heimolainen sanoo; sen vaan tiedän, katkerasti olen minä sen alla kärsinyt. Minä olen ollut kuninkaaksi valittu lapsuudesta saakka, mutta vallan niukasti minulle kuninkaan kunniaa on osotettu, vieläpä siltäkin taholta, jolta luulisi voivan sitä vakaimmin odottaa. Muistutan ainoastaan viimeisestä palmusunnuntaista Nidaros'issa, kun astuin alttarin eteen uhraamaan ja arkkipiispa käänsi selkänsä eikä ollut minua näkevinään, päästäksensä minua tervehtimästä niinkuin tapa on kuninkaita tervehtiä. Kuitenkin olisin semmoista helposti jaksanut kärsiä, mutta ilmi sota oli syttymäisillään maassa ja sitä minun täytyi estää.

DAGFINN BONDE. Hyvä voi kuninkaitten olla noudattaa viisaita neuvoja; mutta jos minun neuvoani tässä asiassa olisi kuultu, niin olisi Hookon Hookoninpoika kylmällä teräksellä eikä kuumalla raudalla ratkaissut kiistan vihamiestensä kanssa.

HOOKON. Hillitse itses, Dagfinn; se on soveliasta miehelle, jonka tulee ylimpänä valtakuntaa hallita.

SKULE JAARLI (pienellä hymyllä). Helppo on sanoa kuninkaan vihamieheksi jokaista, joka kuninkaan tahtoa vastustaa. Minun mielestäni on se kuninkaalle pahin, joka kieltelee häntä vakuuttamasta oikeuttansa kuninkaan nimeen.

HOOKON. Kuka tiesi. Jos tässä olisi kysytty ainoastaan minun oikeuttani, niin on mahdollista kyllä, ett'en sitä olisi niin kalliisti ostanut; mutta meidän on korkeammalle katsominen; tässä kysytään, kutsumusta ja velvollisuutta. Minulla on siitä ylevä ja lämmin tunto rinnassani, enkä minä häpeä sitä lausua, — minä olen ainoa, joka tällä ajalla voi onnellisesti ohjata maata; — kuninkaan-synty siittää kuninkaan velvollisuuden —

SKULE JAARLI. On niitä täällä toisiakin, jotka antavat itselleen yhtä kauniita puoltolauseita.

SIGURD RIBBUNG. Minä teen niin, ja yhtä täydellä syyllä. Minun isoisäni oli kuningas Maunu Erlinginpoika —

HOOKON. Niin, jos sinun isäsi, Erling Steinvæg, oli Maunukuninkaan poika; mutta useammat sitä epäävät, eikä kukaan ole vielä raudankannantaa siitä asiasta kokenut.

SIGURD RIBBUNG. Ribbungit ottivat minun kuninkaaksensa ja vapaasta tahdosta, samalla kuin Dagfinn Bonde ja muut Birkebeinit pakolla toimittivat kuninkaan nimen sinulle. Hookon. Juuri niin surkeaan tilaan olette Norjan saattaneet, että Sverren sukuperäisen täytyy väkisin astua paikkaansa.

GUTHORM INGENPOIKA. Sverren sukuperäinen olen minä yhtä hyvin kuin sinäkin —

DAGFINN BONDE. Et kuitenkaan yhtenäisessä polvijaksossa miehestä mieheen.

NIKOLAUS PIISPA. Vaimonpuolinen polvi on välissä, Guthorm.

GUTHORM INGENPOIKA. Sen kuitenkin tiedän, että isäni, Inge
Boordinpoika, laillisesti otettiin Norjan kuninkaaksi.

HOOKON. Sen vuoksi, ett'ei ollut ketään, joka tiesi Sverren pojanpojan olevan elossa. Siitä päivästä saakka, kun se tuli ilmi, hallitsi hän valtakuntaa minun holhojanani, eikä muuten.

SKULE JAARLI. Se ei ole toden mukaan kerrottu; Inge oli koko aikansa kuninkaana täydellä laillisella vallalla ja ilman ehtoja. Totta voi kyllä olla, että Guthorm'illa on vähän oikeutta; sillä hän on äpärälapsi; mutta minä olen Ingen veli, aviossa syntynyt, ja laki on puolellani, kun minä vaadin ja otan täyden perinnön hänen jälkeensä.

DAGFINN BONDE. Niin, herra jaarli, te olette todella ottanut täyden perinnön, ettekä ainoastaan oman isänne sukuomaisuuden, vaan päälliseksi kaiken sen, minkä Hookon Sverrenpoikakin jätti jälkeensä.

NIKOLAUS PIISPA. Eipä kaikkia, hyvä Dagfinn. Pidä totuutta kunniassa; — Hookon kuningas on pitänyt yhden soljen ja sen kultavanteen, joka on hänen käsivarressaan.

HOOKON. Olkoon kuinka tahansa; Jumalan avulla voitan jälleen omaisuutta. Ja nyt, läänitysmiehet ja laamannit, kirkkoveljet ja päälliköt ja asemiehet, nyt on aika pitää valtakokousta vanhan tavan mukaan. Tähän päivään saakka olen istunut kädet sidottuna; enkä luulisi kenenkään oudoksuvan, että ikävöin päästä siteistä.

SKULE JAARLI. Monella on sama mieli kuin teillä, Hookon Hookoninpoika.

HOOKON (tullen tarkkaavaiseksi). Herra jaarli, mitä tarkoitatte?

SKULE JAARLI. Minä tarkoitan, että kaikilla meillä kuninkaan-aluilla on sama syy ikävöimiseen. Kaikki olemme olleet yhtä lujasti sidottuina; sillä ei kukaan meistä ole tiennyt, kuinka kauvas hänen oikeutensa on ulottunut.

NIKOLAUS PIISPA. Epävakaisina ovat sekä kirkolliset että maalliset olot olleet; mutta ratkaiskoon nyt pyhän Olavi kuninkaan laki.

DAGFINN BONDE (puoliääneensä). Uusia juonia!

(Hookon ja miehet lähestyvät toisiaan.)

HOOKON. (pakoittaa itsensä levolliseksi ja astuu pari askelta jaarlia kohden). Tahdon uskoa, ett'en ole tarkoitustanne käsittänyt. Raudankannanta on todistanut minun perintöoikeuteni valtakuntaan, enkä siis voi muuta arvata, kuin että valtakokous vaan voi antaa lainvoiman minun kuninkaanvaalilleni, joka jo tapahtui keräjillä kuusi vuotta sitten.

USEAT JAARLIN JA SIGURDIN MIEHISTÄ. Ei, ei, — me emme myönnä sitä!

SKULE JAARLI. Ei koskaan niin ajateltu, kun valtakokous määrättiin pidettäväksi täällä. Raudankannannan kautta te ette vielä ole valtakuntaa voittanut, vaan ainoastaan todistanut oikeutenne astua tänä päivänä meidän toisten kuninkaan-alkujen rinnalle koettamaan saada hyväksytyksi vaatimusta, jonka luulette voivanne tehdä —

HOOKON (hillitsee itsensä). Lyhyesti ja suoraan sanottuna, olisin minä siis vastoin oikeutta kuusi vuotta kantanut kuninkaan nimeä, ja kuusi vuotta olisitte te, herra jaarli, vastoin oikeutta hallinnut maata minun holhojanani.

SKULE JAARLI. Ei suinkaan. Yhden täytyi kantaa kuninkaan nimeä, kun veljeni oli kuollut. Birkebeinit, ja Dagfinn Bonde etupäässä, toimivat teidän asianne puolesta ja saivat teidän vaalinne toimitetuksi, ennenkuin me toiset ehdimme tuoda esiin vaatimuksiamme.

NIKOLAUS PIISPA (Hookonille). Jaarli tarkoittaa, että se vaali antoi teille ainoastaan käytäntöoikeuden, mutta ei omistamisoikeutta kuninkaan valtaan.

SKULE JAARLI. Te olette pitänyt omananne kaikki oikeudet; mutta sekä Sigurd Ribbung että Guthorm Ingenpoika ja minä pidämme itsemme yhtä likeisinä perillisinä, kuin te itse, ja nyt on laki ratkaiseva meidän kesken ja lausuva kenen tulee iäksi päiviksi omistaa perintö.

NIKOLAUS PIISPA. Totta sanoen on jaarlilla hyvät syyt käsitykseensä

SKULE JAARLI. Useasti on näinä vuosina puhuttu sekä raudankannannasta että valtakokouksesta, mutta aina on joku este ilmaantunut. Ja jos te Hookon herra piditte oikeutenne peruuttamattomasti vahvistettuna ensimmäisen kuninkaanvaalin kautta, miksi nyt annoitte suostumuksenne raudankannantaan?

DAGFINN BONDE (vihaisena). Käyttäkää aseitanne, kuninkaan miehet, ja antakaa niiden ratkaista!

USEAT SEURUEESTA (ryntäävät esiin). Lyökäät kuninkaan vihamiehet!

SKULE JAARLI (huutaa miehillensä). Elkää tappako! Elkää haavoittako ketään! Torjukaa heidät vaan päältänne.

HOOKON (pidättää miehiänsä). Miekka tuppeen, joka mies joka siihen tarttui! — Miekka tuppeen, sanon minä! (levollisena.) Tällaisella käytöksellä pahennatte asiani kymmenkertaisesti.

SKULE JAARLI. Sillä tavoin nousee mies miestä vastaan ympäri koko maata. Siitä näitte, Hookon Hookoninpoika; nyt arvatakseni paraiten näkyi, mitä teidän on tekeminen, jos maan rauha ja miesten henki on teille kallis.

HOOKON (kotvasen mietittyään). Niin — minä näen sen (ottaa Ingaa kädestä ja kääntyy lähellä seisovaan mieheen.) Torkel, sinä olit uskollinen mies isäni seurueessa; ota tämä vaimo kotiisi ja ole lempeä häntä kohtaan; — Hookon Sverrenpoika häntä hellästi rakasti. — Jumala siunatkoon sinua, rakas äitini, — nyt minun on käyminen valtakokoukseen. (Inga likistää hänen kättään ja menee Torkelin kanssa. Hookon on hetken vaiti, astuu sitten esiin ja lausuu selvästi:) Tuomitkoon laki; laki yksinänsä. Te Birkebeinit, jotka olitte läsnä Örekeräjillä ja otitte minut kuninkaaksi, te olette nyt vapaat valastanne, jonka siellä minulle vannoitte. Sinä Dagfinn, et enää ole minun tallimestarini; en tahdo käydä kokoukseen tallimestarin tahi seurueen, kuninkaan miesten tahi vannottujen soturein kanssa; minä olen köyhä mies; koko perintöni on tämä solki ja tämä kultarengas; — se on vähäinen omaisuus palkitakseni niin monen kunnon miehen palvelusta. Nyt, te toiset kuninkaan-alut, nyt on meidän välimme yhtäläinen; minä en tahdo mitään edeltä käsin, paitse sitä oikeutta, jonka olen ylhäältä saanut, — sitä min'en voi, enkä tahdo jakaa kenenkään kanssa. — Antakaa torvien soida valtakokoukseen, ja tuomitkoon sitten Jumalan ja pyhän Olavi kuninkaan laki.

(Menee miehinensä ulos vasemmalle; torvien toitotus kuuluu kaukaa.)

GREGORIUS JUHONPOIKA (jaarlille, kansan poismennessä). Kun rautaa kannettiin, näytit pelkäävältä, ja nyt olet iloisen ja luottavaisen näköinen.

SKULE JAARLI (mielissään). Näitkös, hänellä oli Sverren silmät, kun hän puhui? Vaali on onnellinen, tehkööt kumman tahansa meistä kuninkaaksi.

GREGORIUS JUHONPOIKA (levottomasti). Elä vaan väisty. Muista niitä kaikkia, jotka lankeevat sinun asiasi kanssa.

SKULE JAARLI. Tässä seison oikeuden pohjalla; nyt en lymyy pyhimysten edestä.

(Menee ulos vasemmalle seurueensa kanssa.)

NIKOLAUS PIISPA. Kyllä onnistuu, kelpo Dagfinn, kyllä onnistuu; — mutta pidä vaan jaarli kaukana kuninkaasta, sittenkuin hän on valittu; — pidä hänet vaan kaukana!

(Kaikki menevät ulos vasemmalle kirkon taa.)

* * * * *

(Sali kuninkaan kartanossa. Vasemmalla kädellä etualalla on matala akkuna, oikealla kädellä ovi ulkoa; perällä on isompi ovi kuninkaan valtasaliin. Akkunan edessä on pöytä; muuten on huone sisustettu tuoleilla ja penkeillä.)

(Ragnhild rouva ja Margareta tulevat pienemmästä ovesta; Sigrid seuraa kohta heitä jäljissä.)

RAGNHILD ROUVA. Tänne sisään.

MARGARETA. Niin täällä on hämärin.

RAGNHILD ROUVA (menee ikkunan luo). Ja täältä voimme nähdä alas keräjäkentälle.

MARGARETA (Katsoo varovasti ulos). Niin, tuolla kirkon takana ovat he kaikki koossa, (kääntyy itkien.) Tuolla alhaalla nyt tapahtuu se, joka on tuottava niin paljon seurauksia.

RAGNHILD ROUVA. Kuka hallitsee huomenna tässä salissa?

MARGARETA. Oi hiljaa. En koskaan olisi arvannut näin raskasta päivää kohtaavani.

RAGNHILD ROUVA. Sen täytyi tulla; kuninkaanholhojan toimi ei riittänyt hänelle.

MARGARETA. Niin — sen täytyi tulla; kuninkaan nimi yksinänsä ei voinut olla hänelle kylläksi.

RAGNHILD ROUVA. Kenestä puhut?

MARGARETA. Hookonista.

RAGNHILD ROUVA. Minä puhuin jaarlista.

MARGARETA. Etevämpiä miehiä kuin ne kaksi, ei maailmassa ole.

RAGNHILD ROUVA. Näetkö Sigurd Ribbungia? Kuinka kavalana hän istuu, — juuri kuin susi kahleissa.

MARGARETA. Niin katso —! Hän pitää kätensä miekan nupilla ja nojaa niihin leukaansa.

RAGNHILD ROUVA. Hän puree huulipartaansa ja hymyilee —

MARGARETA. Kuinka ilkeästi hän hymyilee.

RAGNHILD ROUVA. Hän tietää, ett'ei kukaan tahdo puollustaa hänen asiaansa; — se tekee hänet vihaiseksi. — Kuka se laamanni on, joka nyt puhuu?

MARGARETA. Se on Gunnar Grjonbak.

RAGNHILD ROUVA. Onko hän jaarlin puolella?

MARGARETA. Ei, kyllä hän on kuninkaan miehiä —

RAGNHILD ROUVA (katsoo häneen). Kenen miehiä sinä sanot?

MARGARETA. Hookon Hookoninpojan.

RAGNHILD ROUVA (katsoo ulos hetken päästä). Missä Guthorm Ingenpoika istuu, — en näe häntä.

MARGARETA. Miestensä takana, tuolla alimpana, — pitkässä viitassa.

RAGNHILD ROUVA. Niin tuolla.

MARGARETA. Hän näyttää ikäänkuin häpeävän —

RAGNHILD ROUVA. Niin, äitinsä puolesta.

MARGARETA. Niin ei tehnyt Hookon.

RAGNHILD ROUVA. Kuka nyt puhuu?

MARGARETA (katsoo ulos). Tord Skolle, Ranafylkin laamanni.

RAGNHILD ROUVA. Onko hän jaarlin miehiä?

MARGARETA. Ei, — Hookonin.

RAGNHILD ROUVA. Kuinka järkähtämättömänä jaarli istuu ja kuuntelee.

MARGARETA. Hookon näyttää hiljaiselta, — mutta kuitenkin voimakkaalta, (elävästi.) Jos tässä seisoisi kaukaisilta mailta tullut mies, niin hän tuntisi ne kaksi noiden tuhansien toisten joukosta.

RAGNHILD ROUVA. Katso, Margareta; Dagfinn Bonde asettaa esiin kullatun tuolin Hookonille.

MARGARETA. Pool Flida asettaa samankaltaisen jaarlin taa —

RAGNHILD ROUVA. Hookonin miehet tahtovat sen estää!

MARGARETA. Jaarli pitää kiinni tuolista —!

RAGNHILD ROUVA. Hookon puhuu vihaisesti hänelle — (pakenee kirkaisten akkunasta.) Oi Jesus Kristus! Näitkös silmät — ja hymyilemisen —! Ei, se ei ollut jaarli!

MARGARETA (joka pelvolla on seurannut häntä). Ei se ollut Hookonikaan!
Ei jaarli eikä Hookon.

SIGRID (akkunassa). Oi kurjaa, kurjaa!

MARGARETA. Sigrid!

RAGNHILD ROUVA. Oletkos sinä täällä!

SIGRID. Niin alhaista polkua täytyy heidän käydä, kiivetäksensä ylös kuninkaan istuimelle.

MARGARETA. Oi, rukoile meidän kanssamme, että kaikki kääntyisi paraaksi.

RAGNHILD ROUVA (vaaleana ja peljästyneenä Sigridille). Näitkös hänet —? Näitkös minun isäntäni —? Silmät ja hymyilemisen, — en olisi häntä tuntenut!

SIGRID. Oliko hän Sigurd Ribbungin näköinen!

RAGNHILD ROUVA (hiljaa). Oli, hän oli Sigurd Ribbungin näköinen!

SIGRID. Hymyilikö hän niinkuin Sigurd?

RAGNHILD ROUVA. Niin juuri!

SIGRID. Silloin tulee meidän kaikkien rukoilla!

RAGNHILD ROUVA (epätoivon voimalla). Jaarlin täytyy tulla valituksi kuninkaaksi! Hänen sielunsa turmeltuu, jollei hän tule maan ylimmäiseksi mieheksi!

SIGRID (voimakkaammin). Siis tulee meidän kaikkien rukoilla!

RAGNHILD ROUVA. Hiljaa, mitä se on! (akkunassa.) Mikä huuto! Kaikki miehet ovat nousseet; kaikki liput ja sotamerkit liehuvat tuulessa.

SIGRID (tarttuu hänen käsivarteensa). Rukoile, vaimo! Rukoile isäntäsi edestä!

RAGNHILD ROUVA. Niin, pyhä Olavi, suo hänelle kaikki valta tässä maassa!

SIGRID (raivoisasti). Ei, — ei ollenkaan! Muutoin hän ei pelastu!

RAGNHILD ROUVA. Hänen täytyy saada valta. Kaikki hyvä hänessä itää ja hedelmöi, jos hän sen saa. — Katso ulos, Margareta! Kuuntele tarkkaan! (peräytyy askeleen taapäin.) Kaikki kohottavat kätensä valaan!

MARGARETA (kuuntelee akkunassa).

RAGNHILD ROUVA. Jumala ja pyhä Olavi, ketä se tarkoittaa?

SIGRID. Rukoile!

MARGARETA (kuuntelee ja käskee kohottamalla kätensä vaikenemaan).

RAGNHILD ROUVA (hetken päästä). Puhu!

(Keräjäkentältä kuuluu kova torvien toitotus.)

RAGNHILD ROUVA. Jumala ja pyhä Olavi, ketä se tarkoitti? (lyhyt äänettömyys.)

MARGARETA (kääntää päänsä ja sanoo). Nyt he ottivat Hookon
Hookoninpojan kuninkaaksi.

(Kuninkaansaaton soitto alkaa kuulua, ensin hiljemmin, sitten yhä lähemmältä. Ragnhild rouva turvautuu itkien Sigridiin, joka vie hänet ulos oikealle. Margareta jää liikkumattomana nojaamaan akkunan pieleen. Kuninkaan hovipojat aukaisevat suuret ovet; näky on vapaa valtasaliin, jonka keräjäkentältä tuleva saatto vähitellen täyttää.)

HOOKON (kääntyy ovessa Iivari Bodden puoleen). Tuo mulle kynä ja vahaa ja silkkiä, — pergamenttia on minulla täällä sisällä. (Menee hyvin liikutettuna pöydän luo ja laskee muutamia pergamenttikääryjä esille.) Margareta, nyt olen kuningas!

MARGARETA. Minä tervehdän herraani ja kuningastani.

HOOKON. Kiitos! — (katsoo häneen ja ottaa häntä kädestä.) Suokaa anteeksi; minä en tullut ajatelleeksi, että se varmaan loukkaa teitä.

MARGARETA (vetää kätensä pois). Ei se minua loukannut; — Te olette varmaan kuninkaaksi syntynyt.

HOOKON (elävästi) Niin eikö täydy jokaisen niin sanoa joka muistaa, kuinka ihmeellisesti Jumala ja kaikki pyhät ovat minut pelastaneet kaikesta pahasta? Vuoden vanhana kantoivat Birkebeinit minut vuorten yli pakkasessa ja pahassa säässä ja niitten keskeltä, jotka minun henkeäni vainosivat. Nidarosissa pääsin minä eheänä Baglein käsistä, silloin kuin he polttivat kaupungin ja surmasivat niin monta meidän puoluelaistamme, ja kuin Inge kuningas itse hädintuskin pelastui laivalle kiipeämällä ankkuriköyttä ylös.

MARGARETA. Te olet kokenut kovan kasvatuksen.

HOOKON (katsoo häneen tarkasti). Minusta tuntuu nyt, että te olisitte voinut sitä huojentaa.

MARGARETA. Minäkö?

HOOKON. Te olisitte voinut olla minulle hyvä kasvatussisar niinä vuosina, jolloin yhdessä kasvoimme.

MARGARETA. Mutta niin ei käynyt.

HOOKON. Niin, — niin ei käynyt; — me katselimme toiseemme, kumpikin nurkastansa, mutta harvoin me puhuttelimme toisiamme — (kärsimättömästi.) mihinkä hän jäi! (Iivari Bodde tulee kirjoitusneuvot kädessä.). Siinäkös olet; anna tänne!

(Hookon istuu pöytään ja kirjoittaa. Vähän jälkeen tulee Skule jaarli sisään, sitten Dagfinn Bonde. Nikolaus piispa ja Vegard Væradalin herra.)

HOOKON (katsoo ylös ja laskee kynän). Herra jaarli, tiedättekö mitä kirjoitan? (jaarli lähestyy.) Minä kirjoitan äidilleni; minä kiitän häntä kaikesta hyvästä ja annan hänelle tuhat suudelmaa — kirjeessä, ymmärrättehän. Hän tulee lähetettäväksi itäkulmalle Borgasysseliin, jossa hän saa asua kaikessa kuninkaallisessa kunniassa.

SKULE JAARLI. Te ette tahdo pitää häntä kuninkaan kartanossa?

HOOKON. Hän on minulle liian rakas, jaarli; — kuningas ei saa pitää luonansa ketään, joka on hänelle liian rakas, kuninkaan täytyy toimia kädet vapaina, olla yksinänsä, eikä ohjattuna, viekoteltuna. Täällä Norjassa on niin paljon parannettavata (jatkaa kirjoitustansa.)

VEGARD VÆRADALIN HERTTUA (hiljaa Nikolaus piispalle). Se oli minun neuvoni, tämä kuninkaan äidistä Ingasta.

NIKOLAUS PIISPA. Minä tunsin teidät kohta neuvostanne.

VEGARD VÆRADAL. Mutta verta verrasta nyt.

NIKOLAUS PIISPA. Odottakaa. Minä pidän lupaukseni.

HOOKON (antaa pergamentin Iivari Boddelle). Kääri se ja vie se itse hänelle, sekä paljo rakkaita terveisiä —

IIVARI BODDE (joka on luonut silmäyksen pergamenttiin). Herra, — jo tänä päivänä, kirjoitatte te!

HOOKON. Nyt on myötätuuli alaspäin matkustajalle.

DAGFINN BONDE (vitkaan). Muistakaa, herra kuningas, että hän on koko yön rukoellen ja paastoten maannut alttarin juurella.

IIVARI BODDE. Ja mahdollisesti on hän väsynyt raudankannannasta.

HOOKON. Totta kyllä, totta kyllä; — hyvä armas äitini —! (päättäen.)
Niin, jos hän on liian väsynyt, niin odottakoon huomiseksi.

IIVARI BODDE. Teidän tahtonne on tapahtuva, (panee uuden pergamentin esille.) Mutta sitten toinen, herra.

HOOKON. Toinen? — Iivari Bodde, minä en voi.

DAGFINN BONDE (osottaen Ingan kirjettä). Tuon te kuitenkin voitte.

IIVARI BODDE. Kaikki, joka on syntistä, on rikottava.

NIKOLAUS PIISPA (joka tällä aikaa on lähestynyt). Sitokaa nyt jaarlin kädet, Hookon kuningas.

HOOKON (matalammalla äänenä). Pidättekö sen tarpeellisena?

NIKOLAUS PIISPA. Ette koskaan voi maan rauhaa ostaa huokeampaan hintaan.

HOOKON. Silloin voin sen tehdä. Kynä tänne! (kirjoittaa.)

SKULE JAARLI (piispalle, joka käy näkymön yli oikealle). Teillä näkyy olevan kuninkaan korva vallassanne.

NIKOLAUS PIISPA. Teidän eduksenne.

SKULE JAARLI. Niinkö sanotte?

NIKOLAUS PIISPA. Ennen iltaa olette minua kiittävä.

(Astuu etäämmälle.)

HOOKON (tarjoo pergamenttia). Lukekaa tämä, jaarli.

SKULE JAARLI (lukee, katsoo kummastuneena kuninkaasen ja sanoo puoliääneensä). Te rikotte kaiken yhteyden nuoren Kangan kanssa?

HOOKON. Kangan kanssa, jota olen rakastanut yli kaiken maailmassa. Tästä päivästä saakka hän ei enää saa näkyä sillä tiellä, jota kuningas käy.

SKULE JAARLI. Suuri on työnne, Hookon; — itsestäni hyvin tiedän, miltä se tuntuu —

HOOKON. Pois täytyy jokaisen, joka on kuninkaalle liian rakas. — Sido kirje, (antaa sen Iivari Boddelle.)

NIKOLAUS PIISPA (kumartaa tuolin yli). Herra kuningas, nyt lähestytte suuren askeleen jaarlin ystävyyttä.

HOOKON (ojentaa hänelle kätensä). Kiitos, Nikolaus piispa; paraasen neuvoitte minua. Pyytäkää joku armo, ja se on teille myönnetty.

NIKOLAUS PIISPA. Tahdotteko?

HOOKON. Sen lausun kuninkaan-sanallani.

NIKOLAUS PIISPA. No, tehkää Vegard Væradal Hoologalannin käskynhaltijaksi.

HOOKON. Vegard? Hän on milt'ei uskollisin ystäväni; en mielelläni lähettäisi häntä niin kauvas luotani.

NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan ystävä on kuninkaallisesti palkittava.
Sitokaa jaarli niinkuin olen neuvonut, niin olette ijäksi turvattu.

HOOKON (ottaa pergamenttilehden). Vegard saakoon viran Hoologalannissa. (kirjoittaen.) Tässä annan hänelle kuninkaallisen kirjeeni vahvistukseksi.

(Piispa väistyy etäämmälle.)

SKULE JAARLI (lähestyy pöytää). Mitä kirjoitatte?

HOOKON (ojentaa hänelle lehden). Lukekaa.

SKULE JAARLI (lukee ja katsoo tarkasti kuninkaasen). Vegard Væradal?
Hoologalantiin?

HOOKON. Pohjanpuoliseen, joka on avoinna.

SKULE JAARLI. Ette siis muista, että Antero Skjaldarband myös on käskynhaltijana pohjoisessa? He ovat katkeria vihollisia; — Antero Skjaldarband on minun miehiäni —

HOOKON (hymyilee ja nousee seisoalle). Ja Vegard Væradal minun. Siis katsokoot että sopivat mitä pikemmin, sitä parempi. Tästä lähtein poistukoon viha kuninkaan ja jaarlin miesten väliltä.

NIKOLAUS PIISPA. Hm, tässä voi pian käydä hullusti! (lähestyy levottomana.)

SKULE JAARLI. Te ajattelette älykkäästi ja syvästi, Hookon.

HOOKON (lämpimästi). Skule jaarli, tänään otin teiltä valtakunnan, — mutta antakaa tyttärenne jakaa se minun kanssani!

SKULE JAARLI. Tyttäreni!

MARGARETA. Jumala!

HOOKON. Margareta, — tahdotteko olla kuningatar?

MARGARETA (pysyy äänettömänä).

HOOKON (ottaa häntä kädestä). Vastatkaa minulle.

MARGARETA (hiljaa). Tahdon kernaasti olla teidän vaimonne.

SKULE JAARLI (lyöden kättä). Rauha ja sovinto sydämmestäni!

HOOKON. Kiitos!

IIVARI BODDE (Dagfinnille). Jumalan kiitos; nyt päivä koittaa.

DAGFINN BONDE. Melkeinpä luulen niin. En koskaan ennen ole jaarlista niin pitänyt kuin nyt.

NIKOLAUS PIISPA (taempana). Olkaa aina varoillanne, hyvä Dagfinn, —, olkaa aina varoillanne.

IIVARI BODDE (Vegardille). Nyt olette käskynhaltija Hoologalannissa; tässä on teille kuninkaan vahvistus, (antaa hänelle kirjeen.)

VEGARD VÆRADAL. Sitten kiitän kuningasta hänen armostaan, (aikoo mennä.)

NIKOLAUS PIISPA (seisottaa hänet). Antero Skjaldarbandilla on kankea niska, elkää antako kukistaa itseänne.

VEGARD VÆRADAL. Se ei ole kellenkään ennen onnistunut, (menee.)

NIKOLAUS PIISPA (seuraa jäljestä). Olkaa kiven kova Antero
Skjaldarbandia vastaan, — ja ottakaa muuten siunaukseni matkallenne.

IIVARI BODDE (joka on kuninkaan takana odottanut, pergamenttikääryt kädessä) Tässä ovat kirjeet, herra —

HOOKON. Hyvä; anna ne jaarlille.

IIVARI BODDE. Jaarlille? Ettekö te ensin pane sinettiä päälle?

HOOKON. Sehän on jaarlin toimi; — hänellä sinetti on.

IIVARI BODDE (hiljaisemmalla äänellä). Niin tähän saakka, — niin kauvan kuin hänellä oli holhojavalta; — mutta nyt!

HOOKON. Nyt niinkuin ennen; sinetti on jaarlilla, (poistuu.)

SKULE JAARLI. Antakaa kirjeet minulle, Iivari Bodde.

(Menee kirjeet kädessä pöydän luo, ottaa esiin valtasinetin, jota pitää kätkettynä vyössään, ja sulkee seuraavana aikana kirjeet.)

NIKOLAUS PIISPA (puoliääneen). Hookon Hookoninpoika on kuningas — ja kuninkaan sinetti on jaarlilla; — ei ole hätää, ei ole hätää.

HOOKON. Mitä sanotte, herra piispa?

NIKOLAUS PIISPA. Minä sanon, Jumala ja pyhä Olavi varjelevat pyhää kirkkoansa. (Menee sisään kuninkaan saliin.)

HOOKON (lähestyy Margaretaa). Viisas kuningatar voi valtakunnassa suuria vaikuttaa; teidät voin vakaasti valita, sillä minä tiedän, että te olette viisas.

MARGARETA. Enkö muuta!

HOOKON. Mitä tarkoitatte?

MARGARETA. En mitään, en mitään, herra.

HOOKON. Ettekä te kanna vihaa minua kohtaan, vaikka minun tähteni olette luopuneet ihanista toiveista?

MARGARETA. Minä en ole teidän tähtenne luopunut mistään ihanista toiveista.

HOOKON. Ja te tahdotte olla minua lähellä, ja antaa minulle hyviä neuvoja?

MARGARETA. Sydämmestäni haluan olla teitä lähellä.

HOOKON. Ja antaa minulle hyviä neuvoja. Kiitos siitä; vaimojen neuvot ovat hyvät joka miehelle, ja minulla ei tästä lähin ole muuta kuin te; — minun täytyi lähettää pois äitini —

MARGARETA. Niin, hän oli teille liian rakas.

HOOKON. Ja minä olen kuningas. Hyvästi siis, Margareta! Te olette vielä niin nuori; mutta tulevana kesänä vietämme häämme, — ja siitä hetkestä lupaan pitää teidät luonani kaikessa kohtuullisessa uskollisuudessa ja kunniassa.

MARGARETA (hymyilee surumielisesti). Niin, minä tiedän, että pitkä aika kuluu, ennenkuin lähetätte minut pois.

HOOKON (elävästi). Lähettää teidät pois? Sitä en koskaan tee!

MARGARETA (kyynelsilmin). Ette, niin tekee Hookon ainoastaan niille, jotka ovat hänelle liian rakkaat. (Menee ovea kohti. Hookon katsoo miettiväisenä hänen jälkeensä.)

RAGNHILD ROUVA (oikealta). Kuningas ja jaarli niin kauvan täällä sisällä! Levottomuus minut tappaa; — Margareta, mitä on kuningas sanonut ja tehnyt?

MARGARETA. Oi, niin paljon! Viimeksi hän otti käskynhaltijan ja kuningattaren.

RAGNHILD ROUVA. Sinun, Margareta!

MARGARETA (äidin kaulassa). Niin!