Produced by Tapio Riikonen

RAKENTAJA SOLNESS

Kolminäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

HENRIK IBSEN

Suom. Joel Lehtonen

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.

HENKILÖT:

Rakennusmestari Halvard Solness. Rouva Aline Solness, hänen vaimonsa. Tohtori Herdal, perheen kotilääkäri. Knut Brovik, entinen arkkitehti, nykyään Solnessin apulainen. Ragnar Brovik, Knut Brovikin poika, piirustaja. Kaija Fosli, Solnessin sisarensa tytär, konttoristi. Neiti Hilde Wangel. Eräitä vallasnaisia. Väkeä kadulla.

(Tapahtumapaikka: rakennusmestari Solnessin talo.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Vaatimattomasti sisustettu työhuone rakennusmestari Solnessin talossa. Vasemmalla kaksoisovi, joka vie eteiseen. Oikealla ovi talon sisähuoneisiin. Taustalla ovi auki piirustushuoneeseen. Etualalla vasemmalla pulpetti, jolla on kirjoja, papereita ja kirjoitusneuvoja. Ovea taempana uuni. Nurkassa oikealla puolella sohva, pöytä ja pari tuolia. Pöydällä vesikarahvi ja laseja. Pienempi pöytä, keinutuoli ja nojatuoleja etualalla oikealla. Piirustushuoneen pöydällä, nurkkapöydällä ja pulpetilla lamput, joihin on jo pantu tuli.)

Piirustushuoneessa istuvat Knut Brovik ja hänen poikansa Ragnar, laatien piirustussommitelmia ja laskelmia. Työhuoneessa pulpetin ääressä seisoo Kaija Fosli, kirjoitellen pääkirjaan. Knut Brovik on vanha, heikonnäköinen mies; tukka ja parta valkeat. Hänellä on yllään musta, hieman nukkavieru, mutta hyvin hoidettu takki. Päässä silmälasit, kaulassa valkea, hiukan kellastunut liina. Ragnar Brovik on noin kolmekymmen-vuotias, hyvin puettu, vaaleatukkainen: hänen asentonsa on hieman kumara. Kaija Fosli on heikonnäköinen, nuori tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, siististi puettu, mutta sairaloisen näköinen. Hänellä on silmiensä suojana viheriä varjostin. — Kaikki kolme työskentelevät jonkin aikaa ääneti.

KNUT BROVIK (nousee yhtäkkiä, aivan kuin kovassa tuskassa, piirustuspöydän äärestä, hengittää raskaasti ja vaivaloisesti ja tulee taustaovelle). Ei. nyt minä en jaksa tätä enää!

KAIJA (menee Knut Brovikin luokse). Sinä voit varmaan hyvin huonosti tänä iltana, eno?

BROVIK. Oh, minusta tuntuu kuin kävisin huonommaksi päivä päivältä.9

RAGNAR (on noussut paikaltaan ja tulee lähemmäksi). Sinun pitäisi mennä kotiin, isä. Koettaa hiukan nukkua —

BROVIK (kärsimättömästi) Sänkyynkö muka? Pitäisikö minun mielestäsi suorastaan tukehtua!

KAIJA. Mutta menisit hiukan kävelemään.

RAGNAR. Niin, teepäs se. Minä tulen sinun kanssasi.

BROVIK (kiivaasti). Minä en mene ennenkuin hän tulee. Tänä iltana minä tahdon puhua hänelle suorat sanat —. (Piintyneellä katkeruudella.) Hänelle — päämiehelle.

KAIJA (tuskissaan). Oi ei, eno, — odota nyt vielä.

RAGNAR. Niin. parempi on odottaa, isä.

BROVIK (vetäen henkeään vaivaloisesti). Ha, ha! Minulla ei ole enää liioin aikaa odottaa!

KAIJA (kuunnellen). Hyst! Tuolia hän kuuluu jo tulevan portaissa!

(Menevät kaikki kolme takaisin työnsä ääreen. Hetki hiljaisuutta Rakennusmestari Halvard Solness tulee sisään eteisen ovesta. Hän on jo iäkäs mies, terve ja voimakas; hänellä on lyhyeksi leikattu, kiharainen tukka, tummat viikset ja tummat, tuuheat kulmakarvat. Yllä harmaan-viheriä takki, kaikki napit kiinni; takissa on pystykaulus ja leveät rintapielet. Päässä on hänellä pehmeä, harmaa huopahattu ja kainalossa pari piirustussalkkua.)

RAKENNUSMESTARI SOLNESS (seisoo ovella, osoittaa piirustushuoneeseen ja kysyy kuiskaten). Ovatko he lähteneet?

KAIJA (hiljaa, pudistaen päätänsä). Eivät.

(Ottaa verhon silmiltään pois.)

(Solness menee läpi huoneen, heittää hattunsa tuolille, asettaa piirustussalkut sohvapöydälle ja lähestyy jälleen pulpettia. Kaija jatkaa yhä kirjoittamistaan, mutta näyttää hermostuneelta ja levottomalta.)

SOLNESS (kuuluvasti). Mitä Te nyt merkitsette kirjoihin, neiti Fosli?

KAIJA (hätkähtää). Oh, se on vain eräs asia, joka —

SOLNESS. Antakaas minun katsoa, neiti. (Kumartuu konttorineidin puoleen, on katsovinaan pääkirjaan ja kuiskaa:) Kaija!

KAIJA (kirjoittaen, hiljaa). Niin?

SOLNESS. Miksi Te otatte aina pois verhon, kun minä tulen?

KAIJA (samaan tapaan kuin äskenkin). Siksi, että minä näytän se silmillä niin rumalta.

SOLNESS (hymyillen). Ettekö sitten tahdo siltä näyttää. Kaija?

KAIJA (vilkaisee hiukan ylös Solnessiin). En millään ehdolla maailmassa. En Teidän silmissänne.

SOLNESS (silittää hieman hänen tukkaansa). Pikku, pikku Kaija-rukka —

KAIJA (painaa päänsä kumaraan). Hyst, — he voivat kuulla.

(Solness menee verkalleen oikealle puolelle huonetta, kääntyy ja pysähtyy piirustushuoneen ovelle.)

SOLNESS. Onko täällä käynyt ketään minua tiedustamassa?

RAGNAR (nousee ylös). On, se nuori pari, joka aikoo rakennuttaa huvilan sinne Lehtirantaan.

SOLNESS (murahtaen). Nekö? No, he saavat odottaa. Minä en ole vielä siitä suunnitelmasta aivan selvillä.

RAGNAR (tullen lähemmäksi; hieman vitkastellen). Heistä oli niin tärkeää saada piirustukset pian.

SOLNESS (kuten äskenkin). Niin. Jumala paratkoon, — sitähän ne tahtovat kaikki.

BROVIK (katsoo ylös työstään). Sillä he kaipaavat niin kovasti muuttaa omaan kotiinsa, sanoivat.

SOLNESS. Kyllä, tietysti. Se nyt on tuttu asia. Ja siksi he ottavat ensimäisen kodin, mitä eteen sattuu. Saavat itselleen jonkinlaisen — asunnon. Jonkin tyyssijan ainoastaan. Mutta eivät mitään kotia. Ei, koreat kiitokset! Sitä varten kääntykööt jonkun toisen puoleen. Sanokaa heille niin, kun he tulevat uudestaan.

BROVIK (työntää silmälasit otsalleen ja katsoo ällistyneenä Solnessiin). Jonkun toisen puoleen? Aiotteko Te antaa sen työnne toisille?

SOLNESS (kärsimättömästi) Aion; niin juuri, piru vie! Jos nyt ei kerran muu ole edessä, niin —. Parempi sekin kuin rakennella tuuleen! (Välittömästi purkaen.) Sillä enhän minä edes tunnekaan vielä noita ihmisiä!

BROVIK. He ovat kyllä vankkaa väkeä. Ragnar tuntee heidät. Hän käy siinä perheessä. Varsin vankkaa väkeä.

SOLNESS. Oh, vankkaa — vankkaa. Sitä minä en laisinkaan tarkoita. Herra Jumala, ettekö Tekään edes minua nyt ymmärrä? (Kiivaasti.) Minä en tahdo olla missään tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Kääntykööt minusta nähden kenen muun puoleen tahansa.

BROVIK (nousee ylös). Onko tämä täyttä totta?

SOLNESS (yrmeästi). On, ihan totta. — Kerta kaikkiaan sanottu.
(Astelee edestakaisin.)

(Brovik ja Ragnar katsahtavat toisiinsa; Ragnar tekee
varoittavan merkin. Sitten tulee Brovik etumaiseen huoneeseen.)

BROVIK. Saanko minä puhua pari sanaa Teidän kanssanne?

SOLNESS. Saatte.

BROVIK (Kaijalle). Mene sinä siksi aikaa tuonne.

KAIJA (levottomana). Oh, mutta eno —

BROVIK. Tee niinkuin sanon, lapsi. Ja sulje ovi mennessäsi.

(Kaija menee vitkastellen piirustushuoneeseen, vilkaisee tuskissaan ja rukoilevasti Solnessiin ja sulkee oven.)

BROVIK (alentaen hieman ääntänsä). Minä en tahdo, että lapsi-raukat tietävät, miten huonosti minun laitani on.

SOLNESS. Niin. Te olette näyttänyt kovin heikolta viime päivinä.

BROVIK. Minä olen pian mennyttä miestä. Voimat vähenevät — päivä päivältä.

SOLNESS. Istukaahan.

BROVIK. Kiitoksia, — saanko minä?

SOLNESS (tempaisee nojatuolin ja kääntää sen sopivammin esille). Tässä on. Olkaa hyvä. — No?

BROVIK (on asettunut vaivaloisesti istumaan tuolille). Niin, sehän se on, se Ragnarin asia. Se se on minusta kaikista vaikein. Mihinkä hän vielä joutuu?

SOLNESS. Poikanne? Hän jää tietysti tänne luokseni, niin kauan kuin hän vain tahtoo.

BROVIK. Mutta siinäpä se juuri onkin, että hän ei tahdo. Ei voi mielestään, — nyt enää.

SOLNESS. No, mutta onhan hänellä luullakseni hyvä palkka. Mutta jos hän toivoisi enemmän, niin en ole taipumaton —

BROVIK. Ei, ei. Siitä ei ollenkaan ole kysymys. (Kärsimättömästi.) Mutta hänen täytyy nyt viimeinkin saada tilaisuus työskennellä omin päin, hänenkin!

SOLNESS (katsomatta Brovikiin). Luuletteko Te, että Ragnarilla on siihen tarvittava kyky?

BROVIK. En, niin, siinähän se kauhea onkin. Se, että minä olen alkanut poikaa epäillä. Sillä Te ette ole koskaan sanonut yhtään — yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa hänestä. Ja kuitenkin tuntuu minusta sekin mahdottomalta. Täytyyhän hänellä olla kykyä.

SOLNESS. Niin, mutta kun hän ei ole mitään opiskellut — perinpohjaisesti, nimittäin. Paitsi piirustamisen.

BROVIK (katsoo Solnessiin salavihaisesti ja virkkaa käheästi). Tekään ette ollut liioin oppinut sillä ammattialalla silloin, kun olitte minulla apulaisena. Mutta Te pääsitte eteenpäin kuitenkin, Te. (Vetää henkeään raskaasti.) Ja kohositte. Ja tempaisitte voiton sekä minulta — että niin monelta muulta.

SOLNESS. Niin, katsokaas, — minulle se nyt sattui onnistumaan.

BROVIK. Te olette oikeassa. Kaikki Teille onnistui. Mutta siksipä Teillä ei voikaan olla sydäntä antaa minun mennä hautaan — näkemättä, mihin Ragnar pystyy. Ja sitäpaitsi minä tahtoisin nähdä heidät mielelläni naimisissakin — ennenkuin menen pois.

SOLNESS (terävästi). Kaijako sitä tahtoo?

BROVIK. Ei niin paljoa Kaija. Mutta Ragnar puhuu siitä joka päivä. (Rukoilevasti.) Teidän täytyy, — Teidän täytyy auttaa häntä johonkin itsenäiseen työhön! Minun täytyy saada nähdä jotain, minkä poika on tehnyt. Kuuletteko Te!

SOLNESS (ärtyneenä). Mutta en suinkaan minä, piru vie, voi hankkia kuusta tilauksia hänelle!

BROVIK. Hän voi saada hyvän tilauksen juuri nyt. Suuren työn.

SOLNESS (levottomana, hätkähtäen). Saisiko hän?

BROVIK. Jos Te puolestanne suostuisitte siihen.

SOLNESS. Mikä työ se on laatuaan?

BROVIK (hiukan vitkastellen). Hän voisi saada rakentaa sen huvilan sinne Lehtirantaan.

SOLNESS. Senkö. Mutta senhän minä rakennan itse.

BROVIK. Oh, mutta eihän se Teitä erikoisesti haluta.

SOLNESS (kuohahtaen). Ei haluta! Minuako! Kuka sitä tohtii sanoa?

BROVIK. Tehän sanoitte itse äsken niin.

SOLNESS. Oh. älkää koskaan kuunnelko, mitä minä joskus — sanon —.
Saisiko Ragnar rakennuttaa sen huvilan?

BROVIK. Saisi. Hänhän on tuttu siinä perheessä. Ja lisäksi on hän, — noin vain huvin vuoksi, — tehnyt jo piirustukset ja laskelmat ja kaikki —

SOLNESS. Ja niihin piirustuksiin he ovat tyytyväisiä? Nuo, jotka rakennuttavat itselleen sitä asuntoa.

BROVIK. Kyllä. Jos Te vaan katseleisitte niitä piirustuksia ja hyväksyisitte ne, niin —

SOLNESS. Niin antaisivat ne Ragnarin rakentaa kodin heille?

BROVIK. He pitivät niin kovasti siitä, mitä hän koetti saada piirustuksissa esille. Heidän mielestään se oli jotakin aivan uutta, tämä, sanoivat he.

SOLNESS. Ohoh! Uutta! Ei mitään vanhanaikaista joutavuutta, kuten ne, joita minä rakennan.

BROVIK. Heidän mielestänsä se oli jotakin toisenlaista.

SOLNESS (masentaen salaista katkeruuttaan). Ragnarin puheille he siis tulivat tänne — sillä välin kuin minä olin kaupungilla.

BROVIK. Tulivat Teitä tervehtimään. Ja kysymään, olisitteko Te halukas vetäytymään —

SOLNESS (kuohahtaen). Vetäytymään! Minä!

BROVIK. Jos Teidän mielestänne Ragnarin piirustukset —

SOLNESS. Minä! Vetäytymään Teidän poikanne edestä!

BROVIK. Vetäytymään sopimuksesta, he tarkoittivat.

SOLNESS. Oh, sehän on sama asia. (Naurahtaen katkerasti.) Vai niin siis! Halvard Solness, — hänen on nyt alettava peräytyä syrjään. Annettava paikka niille, jotka ovat nuorempia. Kaikkein nuorimmillekin ehkä. Ei kuin anna paikka! Tie auki! Auki!

BROVIK. Herra Jumala, on kai täällä nyt tilaa useammallekin, ei ainoastaan yhdelle —

SOLNESS. Oh, ei täällä sitä nyt niinkään avaralta ole. No, oli miten oli. Mutta minä en peräydy koskaan! En väisty kenenkään edestä! En vapaasta tahdostani. En sinä ilmoisna ikänä!

BROVIK (nousee vaivaloisesti paikaltaan). Täytyykö minun siis lähteä elämästä saamatta sitä varmuutta? Ilman iloa? Ilman luottamusta ja uskoa Ragnariin? Näkemättä ainoaakaan hänen työtään? Täytyykö minun tehdä se?

SOLNESS (kääntyy melkein syrjittäin ja mutisee). Hm, — älkää enää kyselkö.

BROVIK. Kysyn, vastatkaa minulle tähän. Täytyykö minun lähteä niin köyhänä elämästä?

SOLNESS (näyttää taistelevan itsensä kanssa; viimein sanoo hän matalalla, mutta lujalla äänellä). Te saatte lähteä elämästä semmoisena kuin itse voitte ja parhaaksi näette.

BROVIK. Olkoon sitten niin.

(Kulkee poikki huoneen)

SOLNESS (menee Brovikin perästä puolittain epätoivossa). Niin, sillä minä en voi muuta, ymmärrättekö! Minä olen nyt kerran se, mikä olen! Ja en kai minä voi itseäni uudestaan luoda.

BROVIK. Ei, — ette tiettävästi voi. (Horjuu ja pysähtyy sohvapöydän ääreen.) Saanko minä tästä juoda lasin vettä.

SOLNESS. Olkaa hyvä.

(Kaataa vettä lasiin, jonka ojentaa Brovikille.)

BROVIK. Kiitoksia.

(Juo ja asettaa lasin eteensä pöydälle.)

SOLNESS (menee ja avaa piirustushuoneen oven). Ragnar, — saatte tulla ja viedä isänne kotiin.

(Ragnar nousee nopeasti. Hän ja Kaija tulevat Solnessin työhuoneeseen.)

RAGNAR. Miten teidän nyt on, isä?

BROVIK. Tue minua, niin menemme.

RAGNAR. Kyllä, isä. Ota vaippa päällesi sinäkin, Kaija.

SOLNESS. Neiti Fosli saa jäädä hiukan tänne. Ainoastaan silmänräpäykseksi. On eräs kirje, joka täytyy kirjoittaa.

BROVIK (katsoo Solnessiin). Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin — jos voitte.

SOLNESS. Hyvää yötä.

(Brovik ja Ragnar poistuvat eteisovesta. Kaija menee pulpetin ääreen. Solness seisoo pää kumarassa oikealla puolella, nojatuolin luona.)

KAIJA (epävarmasti). Oliko Teillä mikä kirje —?

SOLNESS (lyhyesti). Ei, ei tietenkään. (Katsoo tuikeasti neiti Fosliin.) Kaija!

KAIJA (tuskissaan, hiljaa). Niin?

SOLNESS (osoittaa käskevästi eteensä permantoon). Tulkaa tänne! Heti!

KAIJA (vitkastellen). Kyllä.

SOLNESS (samaan tapaan kuin äsken). Lähemmäksi!

KAIJA (tottelee). Mitä Te minusta tahdotte?

SOLNESS (katselee hetken neiti Fosliin). Teitäkö minun on kiittäminen tästä jutusta?

KAIJA. Ei, ei, älkää luulko sitä.

SOLNESS. Mutta naimisiin — sitähän Te nyt tahdotte.

KAIJA (hiljaa). Ragnar ja minä olemme olleet kihloissa neljä, viisi vuotta, joten —

SOLNESS. Joten siis mielestänne siitä pitäisi tulla loppu. Eikö niin?

KAIJA. Ragnar ja eno sanovat, että minun täytyy. Niin että onhan minun taipuminen.

SOLNESS (lempeämmin). Kaija, ettekö Te pohjaltanne pidäkin hiukan
Ragnarista?

KAIJA. Minä pidin Ragnarista hyvin paljon kerran. — Ennenkuin tulin tänne Teille.

SOLNESS. Mutta ette nyt enää? Ette yhtään?

KAIJA (intohimoisesti, panee kätensä ristiin ja ojentaa niitä Solnessia kohti). Oh, tehän tiedätte, että minä pidän nyt vain yhdestä ainoasta koko maailmassa! En tule koskaan kenestäkään toisesta pitämään!

SOLNESS. Hm, niin Te sanotte. Ja kuitenkin Te lähdette minun luotani.
Jätätte minut tänne yksin, keskelle kaikkea.

KAIJA. Mutta enkö sitten saisi jäädä luoksenne, vaikkakin Ragnar —?

SOLNESS (kieltävästi). Ei, ei, se ei käy päinsä. Jos Ragnar menee tiehensä ja ryhtyy töihin omin päin, niin hän tietysti tarvitsee itse teidät.

KAIJA (vääntelee käsiään). Voi, minä en ymmärrä, miten minä saatan erota Teistä. Se on suorastaan mahdotonta, mahdotonta, tunnen!

SOLNESS. No, pitäkää sitten huoli, että Ragnar heittää nämä typeryydet päästään. Menkää naimisiin hänen kanssaan, miten paljon tahdotte —. (Muuttaa puheensa sävyä.) Niin, niin, tarkoitan, — saakaa hänet pysymään täällä, hyvässä paikassaan luonani. Sillä sitenhän minä saan pitää Teidätkin, rakas Kaija.

KAIJA. Oi, kuinka ihanaa olisi, jos se voisi käydä päinsä!

SOLNESS (sulkee hänen päänsä käsiinsä ja kuiskaa). Sillä minä en voi olla ilman Teitä, käsitättekö. Minun täytyy saada pitää Teidät lähelläni, jok'ainoa päivä.

KAIJA (hermostuneesti, hurmauksissaan). Oi Jumala! Jumala!

SOLNESS (suutelee neiti Foslin tukkaa). Kaija. — Kaija!

KAIJA (vaipuu Solnessin eteen maahan). Voi kuinka kiltti Te olette minulle. Kuinka sanomattoman kiltti!

SOLNESS (kiivaasti). Nouskaa ylös! No, nouskaa nyt, saak…! Olin kuulevinani, joku tulee.

(Auttaa neiti Foslia nousemaan. Neiti Fosli menee horjuen
pulpettinsa luokse.)

(Rouva Solness tulee oikeanpuolimmaiselle ovelle. Hän on laiha ja vaivautuneen näköinen; huomaa hänen ennen muinoin olleen kauniin. Vaaleat riippukiharat korvallisilla. Hienossa, kokonaan mustassa puvussa. Puhuu hieman pitkäveteisesti ja valittavalla äänellä.)

KOUVA SOLNESS (ovelta). Halvard!

SOLNESS (kääntyy). Ah. sinäkö se olit, rakas —?

ROUVA SOLNESS (katsahtaen Kaijaan). Minä tulen kyllä sopimattomaan aikaan, huomaan.

SOLNESS. Et suinkaan, neiti Foslin on kirjoitettava ainoastaan eräs pieni kirje.

ROUVA SOLNESS. Niin näkyy.

SOLNESS. Mitä sinulla sitten oli asiaa. Aline?

ROUVA SOLNESS. Tulin ainoastaan sanomaan, että tohtori Herdal istuu tuolla nurkkahuoneessa. Tuletko sinäkin sinne. Halvard?

SOLNESS (katsoo epäluuloisesti vaimoonsa). Hm, — tahtooko tohtori niin välttämättä puhella minun kanssani?

ROUVA SOLNESS. Ei juuri välttämättä. Hän pistäysi ohimennessään minua katsomaan. Ja silloin hän luonnollisesti tahtoi käväistä sinuakin näkemässä.

SOLNESS (naurahtaa itsekseen). Sen nyt arvaa, tietysti. No, saatpa pyytää häntä odottamaan hiukan.

ROUVA SOLNESS. Ja sitten sinä kai tulet hänen puheilleen?

SOLNESS. Ehkäpä. Sitten, — sitten, hyvä Aline. Hetkisen päästä.

ROUVA SOLNESS (katsahtaen jälleen Kaijaan). Niin, mutta älä nyt vain sitä unohda, Halvard.

(Vetäytyy huoneesta pois ja sulkee oven mennessään.)

KAIJA (hiljaa). Oi hyvä Jumala, — rouva ajattelee varmaan minusta jotakin pahaa!

SOLNESS. Oh. ei suinkaan. Ei ainakaan muuta kuin tavallisesti. Mutta on parasta että nyt menette, Kaija.

KAIJA. Niin, niin, nyt minun täytyy mennä.

SOLNESS (ankarasti). Ja sitten Te muistatte pitää huolen asiasta, josta puhuin. Kuuletteko!

KAIJA. Oi. jos se suinkin minusta riippuisi, niin —

SOLNESS. Minä tahdon nyt sen asian kuntoon, tietkää! Ja sen täytyy tapahtua jo huomenna.

KAIJA (tuskissaan). Jos se ei muuten käy, niin puran mielelläni kihlaukseni.

SOLNESS (kiivastuen). Puratte kihlauksenne! Oletteko suorastaan hullu!
Aiotteko purkaa kihlauksenne?

KAIJA (epätoivoissaan). Niin, parempi sekin. Sillä minun täytyy, — minun täytyy saada olla täällä Teidän luonanne! En voi Teistä erota! Se on aivan — aivan mahdotonta!

SOLNESS (kuohahtaa). Mutta. piru vieköön, — entä Ragnar! Ragnarin tähdenhän minä juuri —

KAIJA (katsoo Solnessiin pelästynein silmin). Etupäässä Ragnarin tähdenkö Te — Te —?

SOLNESS (jälleen hilliten itsensä). Oi, ei suinkaan, ei! Kun tekään ette nyt ymmärrä mitään! (Lempeästi ja hiljaa.) Teitähän minä luonnollisesti tahdon. Ennen kaikkea Teitä, Kaija. Mutta juuri siksi Teidän täytyy saada Ragnar jäämään paikkaansa. No, kas niin, — menkää nyt kotiin.

KAIJA. Niin, niin; hyvää yötä sitten.

SOLNESS. Hyvää yötä. (Kun neiti Fosli aikoo mennä.) Ah. kuulkaas!
Ovatko Ragnarin piirustukset tuolla?

KAIJA. Kaiketi, en nähnyt hänen ottavan niitä mukaansa.

SOLNESS. No menkää ja hakekaa ne minulle. Voisinhan kuitenkin hiukan niitä silmäillä.

KAIJA (iloisena). Oi niin, tehkääpä se!

SOLNESS. Teidän tähtenne, rakas Kaija. No, tuokaa ne nyt, tuossa paikassa!

(Kaija rientää piirustushuoneeseen, kaivelee siellä hädissään pöytälaatikkoa, löytää erään piirustusvihkon ja tuo sen Solnessille.)

KAIJA. Tässä ovat ne kaikki piirustukset.

SOLNESS. Hyvä. Pankaa ne tuonne pöydälle.

KAIJA (asettaa salkun pöydälle). Hyvää yötä sitten. (Rukoilevasti.) Ja ajatelkaa kauniisti ja kiltisti minua.

SOLNESS. Oh, niinhän teen aina. Hyvää yötä, rakas, pikku Kaija.
(Vilkaisee oikealle.) Menkää nyt!

(Rouva Solness ja tohtori Herdal tulevat sisään oikealla olevasta ovesta. Tohtori Herdal on ikämies, täyteläinen ja pyöreä; hänen kasvonsa ovat tyytyväiset, parrattomat; hänellä on ohut, vaalea tukka, ja kultasankaiset silmälasit.)

ROUVA SOLNESS (virkkaen jo ovelta). Halvard, nyt minä en voi viivyttää tohtoria enää.

SOLNESS. No, tulkaa vain sisään.

ROUVA SOLNESS (Kaijalle, joka kääntää paraikaa pulpettilamppuaan sammuksiin). Kirje on jo valmis, neiti?

KAIJA (sekaannuksissaan). Kirje —?

SOLNESS. Niin, se oli aivan lyhyt.

ROUVA SOLNESS. Se mahtoi olla kovin lyhyt.

SOLNESS. Nyt Te voitte mennä, neiti Fosli. Ja tulkaa säntilleen huomenna.

KAIJA. Kyllä minä tulen. — Hyvää yötä, rouva.

(Poistuu eteisovesta.)

ROUVA SOLNESS. Lienee hyvä sinulle, Halvard, että sait toimeesi tämän neidin.

SOLNESS. Kyllä. Hän kelpaa kaikenlaiseen, hän.

ROUVA SOLNESS. Siltä hän näyttää.

TOHTORI HERDAL. Pystyvä kirjanpitäjäkin?

SOLNESS. No, — on jo oppinut melkoisesti näinä kahtena vuotena. Ja lisäksi hän on kiltti ja taipuisa mihin vain tarvitaan.

ROUVA SOLNESS. Niin, se kyllä mahtaa olla hyvin mukavaa —

SOLNESS. On se. Varsinkin, jos ei ole siinä suhteessa tottunut liikoihin.

ROUVA SOLNESS (lempeän moittivasti). Voitko sinä sanoa niin, Halvard?

SOLNESS. Oh, en, en, rakas Aline. Minä pyydän anteeksi.

ROUVA SOLNESS. Ei mitään. — Niin, tohtori, Tehän tulette siis sitten takaisin, juomaan teetä kanssamme?

TOHTORI HERDAL. Kun olen vain käynyt sen sairaan luona, niin tulen.

ROUVA SOLNESS. Kiitoksia siitä.

(Rouva Solness poistuu oikealle.)

SOLNESS. Onko Teillä kiire, tohtori?

TOHTORI HERDAL. Ei suinkaan.

SOLNESS. Saanko niin ollen puhua hiukan Teidän kanssanne?

TOHTORI HERDAL. Kyllä; varsin mielellänne.

SOLNESS. No istutaanpa sitten vähän. (Viittaa tohtoria asettumaan keinutuoliin ja istahtaa itse nojatuoliin. Katsoo tutkivasti tohtori Herdaliin.) Sanokaapas, — huomasitteko Te mitään Alinessa?

TOHTORI HERDAL. Nytkö, kun hän oli täällä, tarkoitatte?

SOLNESS. Niin, minuun nähden. Huomasitteko Te mitään?

TOHTORI HERDAL (hymyillen). No, peijakas vie, — eihän sitä voinut olla huomaamatta, että Teidän vaimonne, — hm —

SOLNESS. Hm?

TOHTORI HERDAL. — että Teidän vaimonne ei pidä erikoisesti tuosta neiti Foslista.

SOLNESS. Ettekö muuta. Sen minä olen itsekin huomannut.

TOHTORI HERDAL. Eikähän se ole kummakaan.

SOLNESS. Mikä?

TOHTORI HERDAL. Ettei hän ole aivan mielissään, että Teillä on alinomaa seurassanne toinen nainen.

SOLNESS. Ei kyllä; siinä saatatte olla oikeassa. Ja samoin Alinekin.
Mutta se seikka, — se ei nyt voi toisin olla.

TOHTORI HERDAL. Ettekö sitte voisi ottaa miehistä konttoristia?

SOLNESS. Ensimäisen hölmön, mitä eteen sattuu? Ei. kiitoksia, — sellaisista minulle ei ole apua.

TOHTORI HERDAL. Mutta kun nyt Teidän vaimonne —? Niin heikko kuin hän on —. Koska hän kerran ei siedä nähdä tätä?

SOLNESS. Niin; se on, Jumalan nimessä, yhdentekevää, — olin vähällä sanoa. Minun täytyy pitää Kaija Foslia. En voi käyttää siinä toimessa muita kuin juuri häntä.

TOHTORI HERDAL. Ette ketään muita?

SOLNESS (lyhyesti). En; en ketään.

TOHTORI HERDAL (nykäisee tuolinsa lähemmäksi Solnessia). Kuulkaahan nyt, rakas herra Solness. Saanko minä tehdä Teille erään tuttavallisen kysymyksen?

SOLNESS. Olkaa hyvä.

TOHTORI HERDAL. Naisilla, — niillä on, nähkääs, eräissä asioissa niin peijakkaan tarkka vainu —

SOLNESS. Kyllä. Se on varsin totta. Mutta —?

TOHTORI HERDAL. No niin. Kuulkaa minua. Kun nyt vaimonne ei mitenkään vai sietää tuota Kaija Foslia —?

SOLNESS. Niin mitä sitten?

TOHTORI HERDAL. — eikö hänellä silloin ole joku — sellainen pienen pieni syy suureen vastenmielisyyteensä?

SOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin ja nousee paikaltaan). Ohoo!

TOHTORI HERDAL. Älkää nyt panko pahaksenne. Mutta eikö hänellä ole?

SOLNESS (lyhyesti ja jyrkästi). Ei.

TOHTORI HERDAL. Ei pienintäkään syytä?

SOLNESS. Ei minkäänlaista muuta kuin oma epäluulonsa.

TOHTORI HERDAL. Tiedän, että Te olette tuntenut yksiä ja toisia naisia elämässänne.

SOLNESS. Kyllä, olenhan.

TOHTORI HERDAL. Ja pitänytkin eräistä heistä melkoisesti.

SOLNESS. Aivan, sekin on totta.

TOHTORI HERDAL. Mutta tämä, mitä neiti Fosliin tulee —? Tässä ei siis ole mitään sellaista alla?

SOLNESS. Ei. Ei yhtään mitään — minun puoleltani.

TOHTORI HERDAL. Mutta entä hänen?

SOLNESS. Sitä ei Teillä mielestäni ole lupa minulta kysyä, tohtori.

TOHTORI HERDAL. Me alotimme pakinamme puolisonne vainusta.

SOLNESS. Kyllä, sen teimme. Ja mitä siihen tulee —. (Alentaa ääntänsä.) Alinen vainu, kuten sanoitte, — se on tavallaan kestänyt kokeensa.

TOHTORI HERDAL. Kas niin, — siinäpä se oli!

SOLNESS (asettuu jälleen istumaan). Tohtori Herdal, — nyt kerron Teille erään kummallisen tarinan. Jos nimittäin haluatte sitä kuunnella.

TOHTORI HERDAL. Minä kuuntelen mielelläni kaikkea kummallista.

SOLNESS. No hyvä, Te muistatte kai, että minä otin Knut Brovikin ja hänen poikansa luokseni työhön, — siihen aikaan kuin ukon asiat menivät niin takapajulle.

TOHTORI HERDAL. Sen minä tiedän jossakin määrin.

SOLNESS. Sillä he ovat pohjaltaan sangen pystyviä miehiä, nuo kaksi, ymmärrättekös. Heillä on kykyä, kummallakin omalla tavallaan. Mutta sitten pisti pojan päähän mennä kihloihin. Ja sitten, luonnollisesti, piti hänen mennä naimisiin, — ja alkaa itse rakentaa. Sillä kaikkihan ne ajattelevat sitä, ne nuoret.

TOHTORI HERDAL (naurahtaen). Niin, heillä nyt on se paha tapa, että haluavat yhteen.

SOLNESS. No niin; mutta se ei mitenkään sopinut minulle, sillä minähän tarvitsin itse Ragnaria. Ja hänen isäänsäkin. Hän osaa näet erinomaisesti laskea kuormitukset ja kuutiosisällykset, — ja kaiken muun penteleen, näettekös.

TOHTORI HERDAL. Kyllä: ja kai sekin asiaan kuuluu.

SOLNESS. Kuuluu kyllä. Mutta Ragnar, hänen piti ja hän aikoi alkaa omin päin. Siinä ei mikään auttanut.

TOHTORI HERDAL. Mutta kuitenkin hän jäi Teidän toimistoonne.

SOLNESS. Niin; nyt sen saatte kuulla. Eräänä päivänä tuli hän, Kaija Fosli, heidän luokseen asialle. Ei ollut käynyt koskaan ennen täällä. Ja kun minä huomasin, miten tavattoman hullaantuneet he olivat toisiinsa, pälkähti aivoissani yhtäkkiä ajatus: jos voisin saada Kaijan tänne konttoriin, niin ehkä Ragnarkin jäisi tänne luokseni.

TOHTORI HERDAL. Se oli varsin käsitettävää.

SOLNESS. Mutta minä en hiiskunut ainoaakaan sanaa siitä — sillä kertaa. Minä seisoin vain ja katsoin neitiin — ja toivoin oikein hellittämättä, että saisin hänet tänne. Sitten puhelin minä hetkisen hänen kanssaan ystävällisesti sitä ja tätä, aivan tavallisista asioista. Ja sitten hän meni pois.

TOHTORI HERDAL. No, entä sitten?

SOLNESS. Mutta seuraavana päivänä, tuossa iltapuolella, kun ukko Brovik ja Ragnar olivat menneet kotiin, silloin tuli Kaija takaisin tänne luokseni ja käyttäytyi kuin minä olisin tehnyt hänen kanssaan sopimuksen.

TOHTORI HERDAL. Sopimuksen. Mistä asiasta?

SOLNESS. Juuri siitä, jota minä olin ainoastaan itsekseni ja mielessäni toivonut. Mutta josta minä en ollut virkkanut yhtään ainoaa sanaa.

TOHTORI HERDAL. Se oli koko omituista.

SOLNESS. Niin, eikö ollut? Ja nyt tuli neiti kysymään, mitä hän täällä tekisi. Ja saisiko hän alottaa kohta seuraavana aamuna. Ja muuta siihen tapaan.

TOHTORI HERDAL. Ettekö luule hänen tehneen sitä saadakseen vain olla sulhasensa seurassa?

SOLNESS. Niin ajattelin minäkin ensin. Mutta ei, asia ei ollut sillä tavoin. Hänestä Kaija ikäänkuin luisui erilleen, — kohta, kun oli ehtinyt tänne luokseni.

TOHTORI HERDÄL. Luisui Teidän puoleenne?

SOLNESS. Aivan täydellisesti. Olen huomannut, että hän tuntee, kun katson takaa häneen. Hän värisee ja vavahtaa, kun minä vain joudun hänen läheisyyteensä. Mitäs Te sellaisesta arvelette?

TOHTORI HERDAL. Hm, — sen nyt kyllä voi selittää.

SOLNESS. Niin, mutta entä se toinen seikka? Se, että hän luuli minun puhuneen jotakin sellaista, jota minä olin ainoastaan toivonut ja tahtonut — aivan vaiti. Omissa ajatuksissani. Itsekseni. Mitäs siitä sanotte? Voitteko Te sellaisen selittää, tohtori Herdal?

TOHTORI HERDAL. En, siihen yritykseen en puutu.

SOLNESS. Sen minä jo arvasinkin. Siksi minä en ole siitä koskaan ennen tahtonut puhuakaan. — Mutta ajan pitkään se käy minulle kirotun kiusalliseksi, ymmärrättekö. Täällä minun täytyy olla alinomaa, ikäänkuin minä —. Ja sehän on synti häntä kohtaan, raukkaa. (Kiivaasti.) Mutta minä en muuta voi! Sillä jos hän karkaa minun luotani, — niin menee myöskin Ragnar matkaansa.

TOHTORI HERDAL. Ja Te ette ole puhunut vaimollenne, miten tämän asian laita oikeastaan on?

SOLNESS. En.

TOHTORI HERDAL. Minkä ihmeen tähden Te ette sitä tee?

SOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin lujasti ja sanoo hillitysti). Sentähden, että minusta tuntuu ikäänkuin — ikäänkuin jonkinlaiselta terveelliseltä itseni kiduttamiselta, se nimittäin, että annan Alinen tehdä itselleni vääryyttä.

TOHTORI HERDAL (pudistaen päätään). Tästä minä en ymmärrä tuon taivaallista.

SOLNESS. Niin, katsokaas, — sillä se on hiukan kuin loppumattoman, suunnattoman velan lyhennystä.

TOHTORI HERDAL. Velan vaimollenne?

SOLNESS. Niin. Ja sehän keventää mieltä. Saa hengähtää edes hetkisen, ymmärrättekö?

TOHTORI HERDAL. En, jumaliste, en rahtua —

SOLNESS (keskeyttää, nousee jälleen paikaltaan). No, niin niin, — emme nyt puhu siitä enää. (Kuljeksii edestakaisin, palaa äskeiselle paikalleen ja pysähtyy pöydän ääreen. Katselee tohtoriin tyynesti hymyillen). Te luulette kai saaneenne minun nyt oikein luisuvalle pinnalle, tohtori?

TOHTORI HERDAL (hiukan harmissaan). Luisuvalle pinnalle? Tästäkään en ymmärrä mitään, herra Solness.