Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
RAKKAUDEN KOMEDIA
(1862)
3-NÄYTÖKSINEN KOMEDIA
Henrik Ibsen
Suomentanut
Aarni Kouta
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1915.
Esittämisehdoista sovittava suomentajan kanssa.
Os. Rautalampi.
HENKILÖT:
ROUVA HALM, virkamiehen leski.
SVANHILD, }
ANNA, } hänen tyttäriään.
FALK, nuori kirjailija. }
LIND, jumaluusopin ylioppilas. } hänen asukkaitaan.
GULDSTAD, tukkukauppias.
STYVER, kopisti.
NEITI SKÄRE, hänen morsiamensa.
STRÅMAN, maalaispappi.
ROUVA STRÅMAN, hänen vaimonsa.
YLIOPPILAITA, VIERAITA, PERHEITÄ ja KIHLATUITA PAREJA.
PAPIN PERHEEN KAHDEKSAN TYTÄRTÄ.
NELJÄ TÄTIÄ, SISÄKKÖ, PALVELIJA, PALVELIJATTARIA.
(Tapahtuu *rouva Halmin* maakartanossa Drammensvejenin varrella.)
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Kaunis puutarha epäsäännöllisine, mutta aistikkaine laitteineen; taka-alalla vuono saarineen. Vasemmalla päärakennus lasiseinäkuisteineen, ja sen yläpuolella avoin ullakko-ikkuna; oikealla etu-alalla avonainen huvimaja pöytineen ja penkkeineen. Voimakas iltavalaistus. Alkukesä; hedelmäpuut kukkivat.
Esiripun noustessa istuvat kuistilla ROUVA HALM ja ANNA tehden käsitöitä sekä NEITI SKÄRE kirja kädessään. Huvimajassa FALK, LIND, GULDSTAD ja STYVER; pöydällä punssikannu ja laseja, SVANHILD istuu yksin taka-alalla vuonon rannalla.
FALK
nousee, kohottaa lasinsa ja laulaa:
Riemun, leikin lempee paikka puisto tää on paahteinen; mitä siitä, syksy vaikka murtaa toivot keväimen. Ylläsi kuin valkosumu häilyy kukat oksillaan, — huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.
HERROJEN KUORO.
Huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.
FALK.
Miksi kesken kukoistusta ajatella hedelmää? Miks on mieles murheen-musta, huokaat elon hyörinää? Linnunpelätit miks soivat päässä rumain riukujen? Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!
HERROJEN KUORO.
Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!
FALK.
Suojasta miks kukkatarhain karkoittaisit lintusen? Suo sen viedä toivees parhain palkaks sulo-laulujen. Heelmä myöhäinen jos vaihtuu lauluun, niin sa voitat vaan: muista, että hetket haihtuu; kohta halla hyytää maan.
HERROJEN KUORO.
Muista, että hetket haihtuu, kohta halla hyytää maan.
FALK.
Tahdon elää, riemurinnoin laulaa, kunnes kuihtuu maa, — heittää sitten nuoruus-innoin, mi ol' kerran ihanaa! Portti auki; laitumelle käykööt laumat nälkäiset; kukan taitoin; sama kelle jäävät kuolleet tähtehet!
HERROJEN KUORO.
Kukan taitoin; sama kelle jäävät kuolleet tähtehet!
He kilistävät ja tyhjentävät lasit.
FALK
naisille.
Kas tässä laulu, jota pyysitte; — ei juossut aatos, anteeks suokaa se.
GULDSTAD.
Vähät, kun soi ei vain se sorakielin.
NEITI SKÄRE
ympärilleen katsoen.
Mut läksiköhän Svanhild lentohon —? Alussa kuunteli hän intomielin; *nyt* on hän poissa.
ANNA
osoittaa taka-alalle.
Ei, hän *tuolla* on.
ROUVA HALM
huoaten.
Ei koskaan käyttäydy hän muiden tavoin!
NEITI SKÄRE.
Anteeksi, herra Falk, mun mielein avoin, niin — runollinen — laulu lopussaan ei ollut kuin sai alku toivomaan.
STYVER.
Sovittaa helposti ois viimeisiin säkeihin voinut vielä lisää hiukan.
FALK
kilistää hänen kanssaan.
Kuin kittiä puun syviin halkeemiin, se kyllä kiillon saa, kun tekee tiukan.
STYVER
antamatta itseään häiritä.
Se hyvin käy; ma kokemuksestain sen tiedän.
GULDSTAD.
Tekin runotarten miesi?
NEITI SKÄRE.
Armaani? Kautta taivaan!
STYVER.
Hiukan vain.
NEITI SKÄRE
naisille.
Romanttinen hän on.
ROUVA HALM.
Niin huhu tiesi!
STYVER.
En enää; pitkät ajat on jo siitä.
FALK.
Ei romantiikan kiilto kauan riitä.
Mut ennen siis —?
STYVER.
Kun rakastunut ma viel' olin.
FALK.
Ehtikö jo sammua sun lemmenkiihkos? vähänpä se kesti!
STYVER.
Olenhan *kihloissa* nyt julkisesti; *se* paljon enemmän on mielestäni!
FALK.
Oot aivan oikeassa, ystäväni! Suur edistys on tapahtunut varmasti, kun lemmityks' se käy, mi ennen armasti.
STYVER
muinaisille muistoille suloisesti hymyillen.
Mitenkä outoa, kun muisto palaa menneeseen aikaan! Tokko uskotkaan?
Falkin puoleen kääntyen.
on siitä seitsemän nyt vuotta vaan, kun konttorissa runoja tein salaa.
FALK.
*Sa?* Pulpetillas?
STYVER.
Luona pöydän parhaan.
GULDSTAD
naputtaa lasiinsa.
Vait, älkää johtako nyt häntä harhaan.
STYVER.
Vapaana varsinkin ma iltaisin runoja suuret määrät kirjoitin, viis, kuuskin liuskaa ilman lepoa!
FALK.
Kun potkaisit vain runohepoa, se laukkaan läks —
STYVER.
Ol' yhtä hyvää sille paperi leimaton ja leimattu.
FALK.
Ain' yhtä hyvin sujui runoilu?
Mut kuinka löysit laulun temppelille?
STYVER.
Avulla lemmen, kuinka sanoisin! Hän mulle temppelihinpääsyn takas, jost' tuli lemmittyni myöhemmin, mut silloin oli —
FALK.
Ainoastaan *rakas*.
STYVER
jatkaen.
Niin kumma aika; unhoon joutui laki; *tunnelmaa* yksinomaan kynä haki juostessaan paperilla rapisten, soi ilmassa kuin sävel vapisten; — ja vihdoin lähetin ma kirjehen hänelle — hän —
FALK.
Jonk' olet sulhanen.
STYVER.
Häneltä saapui heti vastaus; täys selvyys, — hyväksytty hakemus!
FALK.
Ja — luona pulpettis sa kasvoit heti; kuivalle maalle poika lempens veti!
STYVER.
Tietysti.
FALK.
Siihen päättyi runo-virkas?
STYVER.
Sen koommin tarvetta en tuntenut; samassa kuivi laulun lähde kirkas; myöhemmin joskus olen kokeillut, mut synny ei vain riviäkään enää, rupeevat soinnut tekemään nyt tenää, en ymmärtää voi, minkä takia ei synny *runoa*, vaan *lakia*.
GULDSTAD
kilistäen hänen kanssaan.
Mies silti ootte, kautta kunniain!
Falkille.
Te luulette, ett' Teitä varten vain on valmistettu onnen virran pursi; mut varokaa, tuo matka monen mursi. Ma laulustanne väittää tohdi en se runollinen onko kaikin puolin. Mut moraaliltaan, muusta vähät huolin, se tosiaan on *ala-arvoinen*. Millaista taloutta oisikaan, kun kaikki linnut vapahasti saisi hedelmänalut syödä oksiltaan; kun karja puistosta sais laidunmaan, kun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi? Ens kevännä ois täällä ihanaa!
FALK
nousee.
Ens, tulevainen! Kuinka painostaa tuon »tulevainen» sanan veltto aate, se riemun-rikkaalle on mieron vaate! Jos kielen valtiaana olla saisin hetkenkin, sielusta ja mielestä armotta sanan tuon ma karkoittaisin kuin x:än, z:an kirjakielestä.
STYVER.
Sanassa toiveen pahaa en ma nää.
FALK.
Jumalan kauniin maan se pimentää. »Seuraava rakkautemme», »emäntämme», »ens eine», »tulevainen elämämme», — syy on tuon aatteen, opin *varovaisen*, *se* riemun lapsest' tekee mierolaisen. Elomme turmelee se kokonaan, se surmaa nautintomme lyhven hetken; et rauhaan pääse jälkeen päivän retken, venheesi kiitää rantaan »seuraavaan»; levähtää sittenkään ken vielä tohti? Ei, riennä eelleen »seuraavaa» vain kohti. Näin rauhatonna halki elon jatka, — ties päättyykö ees tuollapuolen matka.
ROUVA HALM.
Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!
ANNA
ajatuksiinsa vaipuneena.
Sanansa hyvin ymmärtää ma voin; puheessaan paljon totuutta on varmaan.
NEITI SKÄRE
huolestuneena.
Rakkaani moista kuuntelemaan toin, hän hullummaks vain käy. — Oi, ääntä armaan kuuletko, Styver; joudu!
STYVER
piippuaan puhdistellen.
Paikalla.
GULDSTAD
Falkille.
Ei haittaa varovaisuus, puhetta kuunnelkaa miehen kokeneen ja harmaan; aatelkaa vain, jos laulun loisitte Te tänään, tokkopahan voisitte työhönne käyttää koko varaston, mi Teillä runouden kultaa on, huomenna typö-tyhjä oisitte, kun uutta *luovanne* taas soisitte; — kimppuunne saisitte vain arvostelun.
FALK.
Siit' tokkohan on nostajaksi melun; sovussa samaa tietä rinnakkain astuisin kera arvostelijain.
Keskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen.
Mut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain noin istu, ole iloinen ja vapaa; tutkitko rakennuksen tekotapaa?
LIND
havahtuu ajatuksistaan.
Miks niin?
FALK.
Pois silmiäs et tuolta saa, ne parvekkeelle yhä tuijottaa. Kaarrokset laajat lasiseinä-kuistin vieneetkö sulta ovat mielen, muistin? Uurrettu ovenlukko taitehikas, talonko pääty, koristeista rikas? Syy niidenkö, tää sun ei ole vikas?
LIND
säteilevän näköisenä.
Erehdyt; syleilee mua *elo* kuuma. En muuta vaadi, nykyisyyden huuma mun mielein täyttää. On kuin helmaani maailman kaikki aarteet tulvisi! Laulusta riemun kiitos, ystäväni; sen kirjoitit kuin sydänverelläni!
Kohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät huomaa.
Ma tuoksuvaisen kukan maljan juon, hedelmät kernaasti ma muille suon!
Juo pohjaan.
FALK
katsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään äänilajiin.
Arvoisat naiset, täähän uutta on! Lind kääntynyt on yhteen uskohon. Mies eilen virsikirja käissä kävi, nyt runorumpua hän päristävi. — Arvellaan synnyinlahjaks laulunhenki; mut armotta saa arki-ihminenki, kuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan runonkin roskaa niellä toisinaan, niin että, sisukset jos kaivetaan esille, niin ne tihkuu suurien sanojen ihraa, rasvaa runojen.
Lindille.
Sua kiitän muutoin, pyrintös on oivat; yhdessä kanteleemme vasta soivat.
NEITI SKÄRE.
Kai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ? Maaseudun rauha, — siimes kukkatarhain, se eikö runoniekan paikka parhain — —
ROUVA HALM
hymyillen.
Mies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.
NEITI SKÄRE.
Emännän saatuanne rouva Halmista, ma luulin, että syntynyt ois valmista.
Osoittaa oikealle.
Tuo pieni huvimaja kätkössään, sen sopivampaa liekkö ensinkään; se eikö henkeä saa heräämään — —
FALK
menee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten.
Sokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan, niin laulan valkeudesta vapaan taivaan. Minulle hankkikaa ees lainaks muru, tuimimmat tuskat, lannistava suru, niin riemulaulu huulillani soisi. Mut parhainta, jos hankkia ken voisi minulle naisen, jota jumaloisi mun henkein. Rukoillut oon sitä aina, mut yhä viipyy taivaan kallein laina.
NEITI SKÄRE.
Tuo puhe säädytönt' on!
ROUVA HALM.
Liiankin!
FALK.
Oi älkää luulko, että kulkisin ma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi; keskellä riemun ikivarjoihin hän lähteä sais jumalainsa luoksi. Henkistä harjoitusta kaipaan ma, ois tässä tarpeeks voimistelua.
SVANHILD
on edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt; seisoo nyt ihan Falkin vieressä ja sanoo varmasti, vaikkakin äänessään leikillinen sävy:
Ma anon, että taivas Teille antaa tuon osan; — mutta olkaa silloin mies.
FALK
on kääntynyt yllätettynä.
Ah, neiti Svanhild! — Tahdon kaikki kantaa. Mut täysin luottaa voiko, Herra ties, ett' anomuksenne on oikein tehoova? Vain mairitusta, nähkääs, kuulee Jehoova. On Teillä luja tahto, riistää voi se rauhan, jonka tyyni tunto soi; mut tärkein usko on, mi kapinoi ei vastaan.
SVANHILD
puoleksi leikillään ja totisena.
Murhettanne varrotkaa vain, mi hyytäin käy kautt' elon kenttäin aavain, — yöt, päivät jäytää lailla sielun soiman. Te silloin tunnette mun uskoin voiman.
Lähtee naisten joukkoon.
ROUVA HALM
hillitysti.
Te ette sovuss' elä milloinkaan.
Nyt herra Falk on varmaan vihoissaan.
Jatkaa hiljaista ja kehoittavaa puhettaan. Neiti Skäre sekaantuu keskusteluun. Svanhild seisoo kylmänä ja äänettömänä.
FALK
menee hiukan aikaa hiljaa mietittyään huvimajaan ja puhuu itsekseen:
Varmuuden minkä katseessansa näinkään. Mut voinko luottaa hänen uskoonsa, ett' taivas tahtoo —
GULDSTAD.
Ette sinnepäinkään! Niin ei lie taivas poissa suunnilta, se että moiset hupsut toiveet täyttäis. Parempi ois, jos herrat nerot käyttäis liikettä ruumiin hiukan hyväkseen. Te päivät pitkät päilyntää vain veen katsotte; pilkkokaa ees polttopuita, niin hassun-oikkujanne kirotuita ei Teillä parin viikon päästä lie, siit' olen vallan varma, hitto vie.
FALK.
Tienhaarass' seison nyt kuin aasi ihan; mua henki kutsuu, viittoo viehkeys lihan; mi viisaint' ensin valikoida ois.
GULDSTAD
kaataessaan laseihin.
Pien naukku vain, se harmit huuhtoo pois.
ROUVA HALM
katsoo kelloaan.
Jo kahdeksan; on aika kohta lässä, pian pappi perheineen voi olla tässä.
Nousee ja rupee järjestämään parvekkeella.
FALK.
Tännekkö pappi?
NEITI SKÄRE.
Päästä tuokion!
ROUVA HALM.
Kerroinhan, että luottaa tulohon —
ANNA.
Mut herra Falk ol' poissa silloin juuri.
ROUVA HALM.
Niin oikein. Älkää olko onneton; tulonsa kaikille on riemu suuri.
FALK.
Mut ken hän on, tuo tuoja riemun taimen?
ROUVA HALM.
Rovasti Stråman, kuulu sielunpaimen.
FALK.
Hereille nimi muistini nyt sai, suurkäräjille valittu on kai hän hyödyttämään kansaa, isänmaata.
STYVER.
Suur puhuja.
GULDSTAD.
Mut rykimäst' ei laata hän voi.
NEITI SKÄRE.
Hän myötään vaimon tuo —
ROUVA HALM.
Ja lapsia —
FALK.
Armaitaan huvittaakseen ensin hiukan, — myöhemmin saa toimi-alan tiukan, mietinnöt, kysymykset kokoon rapsia; ymmärrän.
ROUVA HALM.
Miesten mies on rovasti!
GULDSTAD.
Vain nuoruudessaan aika vekkuli.
NEITI SKÄRE
loukkaantuneena.
Mut, herra Guldstad! Lapsuudesta asti ihmisten arvokkaiden vakavasti puhuvan kuullut olen rovastin vaiheista, tunnen miehen romaanin.
GULDSTAD
hymyillen.
Romaanin?
NEITI SKÄRE.
Romantiikaks sitä sanon, mi tuskin mahtuu arki-aivoihin.
FALK.
Valtaavan herätätte tiedon janon minussa.
NEITI SKÄRE
jatkaen.
Ainahan on joitakuita häikäilemättömiä irvisuita! Muistatte kai tuon ylioppilaan, mi kehno uskoi julkeudessaan neronsa pieneen, naurettavaan voimaan, ja ryhtyi »Russelia» mestaroimaan.
FALK.
Rovasti lienee runo valtainen, näytelmä hurskas tai sen kaltainen?
NEITI SKÄRE
hiljaisiin kyyneliin liikutettuna.
Ei lainkaan, — mies on vain hän sydämen. Mut tällainen kun seikka eloton näin paljon pahaa aikaan saanut on ja herättänyt intohimot väärät ja syvät näin —
FALK
osaa-ottaen.
Ja moiset suuret määrät —
NEITI SKÄRE.
Niin tarkka silmänne jo eikö nää, mitenkä —
FALK.
Täss' ei mitään hämärää. Mut epäselväks yhä, aioin sanoa, romaanin sisältö ja laatu jää. Tyydyttää varmaan nautinnon se janoa; mut nopeammin loppuun tirkistää —
STYVER.
Tärkeimmät seikat kerron tuota pikaa.
NEITI SKÄRE.
Ellei vain muistissasi ole vikaa; suo minun —
ROUVA HALM.
Osaisinhan minäkin!
NEITI SKÄRE.
Ei, rouva Halm, jo pääsin vauhtihin. Hänt' ylioppilaana pidettiin pääkaupunkimme parhaimpana päänä, omaksui uudet aatteet, kyvykkäänä —
ROUVA HALM.
Ja otti osaa seuranäytelmiin.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaa hetkinen! Hän maalas, soitti, —
ROUVA HALM.
Ja tarinoillaan kaikki haltioitti.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaa hiukan; muistan tismalleen. Myös perehtynyt säveltaiteeseen hän oli — julkaisikin nuotteineen teoksen »Sonetteja sulo Marjan». Niin hempeästi soitti hän tuon sarjan.
ROUVA HALM.
Hän nero oli kerta kaikkiaan!
GULDSTAD
hillitysti.
Epäili jotkut hänen aivojaan.
FALK.
Mies käytännön, ei kirjatoukka mikään, ties väittää, että katsomatta ikään ja arvoon, rakkaus tehnyt on Petrarkoja kuin rikkaus ja laiskuus patriarkkoja. Mut ken on Marja?
NEITI SKÄRE.
Rouva Stråman, johon koht' tutustutte, kuten kohtalohon tään parin. Yhtiön ol' tytär hän —
GULDSTAD.
Puunlastausliikkeen.
NEITI SKÄRE
lyhyesti.
Siitä vähät huolin.
GULDSTAD
Hollantiin vei se tuotteit' enimmän.