Produced by Tapio Riikonen
YHTEISKUNNAN PYLVÄÄT
Nelinäytöksinen näytelmä
Kirj.
HENRIK IBSEN
Suom. Joel Lehtonen
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1916.
Oy Hämeenlinnan uusi kirjapaino.
HENKILÖT:
Konsuli Bernick. Rouva Bernick, hänen vaimonsa. Olavi, heidän 13-vuotias poikansa. Neiti Bernick, konsulin sisar. Juhani Tönnesen, rouva Bernickin nuorempi veli. Neiti Hessel, saman vanhempi sisarpuoli. Hilmar Tönnesen, rouva Bernickin serkku. Kolleega Rörlund. Tukkukauppias Rummel. Kauppias Vigeland. Kauppias Sandstad. Dina Dorf, konsulin perheessä asuva nuori tyttö. Prokuristi Krap. Telakkamestari Aune. Tukkukauppias Rummelin rouva. Postimestari Holtin rouva. Tohtori Lyngen rouva. Neiti Rummel. Neiti Holt.
Kaupungin porvareita ja muita asukkaita, vierasta meriväkeä, höyrylaivain matkustajia j.n.e.
(Tapahtumapaikka: konsuli Bernickin talo pienessä norjalaisessa rantakaupungissa.)
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Tilava sali puutarhan puolella konsuli Bernickin talossa. Etualalta johtaa ovi vasemmalle konsulin huoneesen; peremmällä samalla seinämällä samanlainen ovi. Keskellä vastapäätä olevaa seinää suurempi ulko-ovi. Taustaseinä on melkein kokonaan peililasia ja siitä vie avoin ovi leveille puutarhan portaille, joiden päälle on levitetty purjekatos. Portaiden alapuolella näkyy osa puutarhaa, jota ympäröi pienellä portilla varustettu aitaus. Aitauksen ulkopuolella ja sen varrella on katu, jonka toista puolta reunustavat pienet, kirkasväriset puutalot. On kesä ja lämmin päiväpaiste. Ihmisiä kulkee tuontuostakin yksitellen kadulla ohitse; he pysähtyvät ja puhelevat keskenään; rihkamapuodissa kadun kulmassa tehdään kauppaa, j.n.e.)
(Salissa istuu pöydän ympärillä joukko naisia. Pöydän keskikohdalla rouva Bernick. Hänen vasemmalla puolellaan rouva Holt sekä hänen tyttärensä; heitä lähimpänä rouva Rummel ja neiti Rummel. Rouva Bernickin oikealla puolella istuu rouva Lynge, neiti Bernick ja Dina Dorf. Kaikki naiset askaroivat käsitöissä. Pöydällä on suuret pinkat keskentekoisia ja jo leikattuja liinavaatteita sekä muita pukukappaleita. Peremmällä, pienen pöydän ääressä, jolla on kaksi kukkaruukkua ja lasi sokerivettä, istuu kolleega Rörlund lukien ääneen kultareunaista kirjaa, kuitenkin niin hiljaa, että katsomoon kuuluu ainoastaan yksityisiä sanoja. Ulkona puutarhassa juoksentelee Olavi Bernick ammuskellen maaliin jousipyssyllä.)
(Hetken päästä tulee telakkamestari Aune vitkastellen sisään oikealla olevasta ovesta. Lukeminen häiriytyy hiukan; rouva Bernick nyökkää telakkamestari Aunelle päätään ja viittaa vasemmanpuoliseen oveen. Aune menee hiljaa konsulin ovelle ja naputtaa pari kertaa ja väliaikoja pitäen siihen. Prokuristi Krap, hattu kädessä ja papereja kainalossa, astuu ulos huoneesta.)
PROKURISTI KRAP. Jaha, Tekö siellä kolkutitte?
TELAKKAMESTARI AUNE. Konsuli kutsutti minua luokseen.
PROKURISTI KRAP. Kyllä; mutta hän ei voi ottaa Teitä vastaan; jätti minun tehtäväkseni —
TELAKKAMESTARI AUNE. Teidän? Minä olisin mieluummin —
PROKURISTI KRAP. — tehtäväkseni sanoa se asia Teille. Teidän täytyy lakata pitämästä noita lauantai-esitelmiä työväelle.
TELAKKAMESTARI AUNE. Vai niin? Minä luulin, että saisin käyttää loma-aikaani —
PROKURISTI KRAP. Te ette saa käyttää loma-aikaanne siten, että teette työväen kelvottomaksi työaikana. Viime lauantaina olette puhunut vahingosta, joka muka koituu työväelle uusista koneistamme ja uudesta työtavasta telakalla. Miksi puhutte sellaista?
TELAKKAMESTARI AUNE. Teen sen tukeakseni yhteiskuntaa.
PRORURISTI KRAP. Sepä merkillistä! Konsuli sanoo, että se hajoittaa yhteiskuntaa.
TELAKKAMESTARI AUNE. Minun yhteiskuntani ei ole konsulin yhteiskunta, herra prokuristi! Työväenyhdistyksen esimiehenä täytyy minun —
PROKURISTI KRAP. Te olette ennen kaikkea esimies konsuli Bernickin telakalla. Teidän on ennen muuta täytettävä velvollisuutenne sitä yhteiskuntaa kohtaan, jota nimitetään konsuli Bernickin firmaksi, sillä juuri siitä me kaikki saamme leipämme. — Niin, nyt tiedätte, mitä konsulilla oli Teille asiaa.
TELAKKAMESTARI AUNE. Konsuli ei olisi sanonut sitä sillä tavalla, herra prokuristi! Mutta minä huomaan kyllä, ketä minun on tästä kiittäminen. Se on se vietävän amerikalainen, jonka laiva teki haaksirikon. Sikäläiset tahtovat, että työn pitää käydä täällä sillä tavoin kuin he ovat tottuneet siellä meren takana, ja se —
PROKURISTI KRAP. Niin, niin, niin; minä en voi antautua pitkiin puheisiin. Nyt tiedätte konsulin tahdon; se riittää! Ehkäpä nyt menette takaisin telakalle; sitä kai tarvitaan; minä tulen itse sinne hetken päästä. — Anteeksi, arvoisat naiset!
(Hän kumartaa naisille ja menee puutarhan kautta ulos kadulle. Telakkamestari Aune lähtee hiljaa ulos oikealle. Kolleega, joka on edellisen matala-äänisen keskustelun aikana jatkanut lukemistaan, saa kohta sen jälkeen kirjan loppuun ja lyö sen kiinni.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Kas niin, rakkaat kuulijani, niin se loppui.
ROUVA RUMMEL. Ah, miten opettavainen kertomus!
ROUVA HOLT. Ja niin moraalinen!
ROUVA BERNICK. Sellainen kirja antaa tosiaankin paljon ajattelemista.
KOLLEEGA RÖRLUND. Tosiaan; se on terveellinen vastakohta kaikelle sille, mitä me valitettavasti joka päivä saamme nähdä sekä sanomalehdissä että aikakauskirjoissa. Tuo kullattu ja maalattu ulkokuori, joka suurilla yhteiskunnilla on näkyvissä, — mitä sen alla oikeastaan piilee? Onttoutta ja mädännäisyyttä, jos niin saan sanoa. Ei mitään moraalista perustaa jalkain alla. Sanalla sanoen, ne ovat ulkoakalkittujen hautain kaltaisia nuo nykyaikaiset suuret yhteiskunnat.
ROUVA HOLT. Niin, se on totisesti totta.
ROUVA RUMMEL. Meidän tarvitsee ainoastaan ajatella tuota amerikalaista laivaväkeä, joka oleksii täällä nykyään.
KOLLEEGA RÖRLUND. No, moisista ihmiskunnan hylkiöistä ei kannata edes puhua. Mutta yksinpä korkeammissakin piireissä, — miten on siellä asianlaita? Epäilystä ja kuohuvaa levottomuutta joka taholla, tyytymättömyyttä mielissä ja epävarmuutta joka suhteessa. Miten perhe-elämän perusta on siinä maailmassa järkytetty! Kuinka julkeata kumoushalua ilmenee kaikkein vakavimpiinkin totuuksiin nähden!
DINA (Katsomatta työstään.) Mutta eikö siellä tehdä myöskin niin paljon suurta.
KOLLEEGA RÖRLUND. Suurta —? Minä en ymmärrä —
ROUVA HOLT (Hämmästyneenä.) Mutta, hyvä Jumala, Dina —!
ROUVA RUMMEL. (Samallaikaa.) Mutta Dina, miten sinä voit —?
KOLLEEGA RÖRLUND. Enpä luule, että olisi terveellistä, jos sellaiset suuret teot alkaisivat saada jalansijaa meillä. Ei, kyllä saamme täällä kiittää Jumalaa, että meillä on sellaista kuin on. Kasvaahan toki täälläkin rikkaruohoa nisujen seassa, valitettavaa kyllä; mutta mehän koetamme kitkeä sitä pois rehellisesti ja mikäli voimme. Yhteiskunta on pidettävä puhtaana, siinä tehtävä, arvoisat naiset, — pysytettävä sen ulkopuolella kaikki tuo epävarma, jota kärsimätön aika koettaa meille tyrkyttää.
ROUVA HOLT. Ja sellaista on siellä valitettavasti yllin kyllin.
ROUVA RUMMEL. Niin, viime vuonnahan olimme nipin napin saada tänne rautatien.
ROUVA BERNICK. No sen sai Karsten kuitenkin estetyksi.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kaitselmus, rouva Bernick. Te voitte olla vakuutettu, että miehenne oli ase korkeamman kädessä, kun hän kieltäytyi huolimasta sellaista vehjettä.
ROUVA BERNICK. Ja kuitenkin sai hän kuulla niin paljon pahaa sanomalehdiltä. Mutta mehän aivan unohdamme kiittää Teitä, herra kolleega. Olette tosiaan enemmän kuin ystävällinen, kun uhraatte niin paljon aikaa meille.
KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, mitä; nyt kesäloman aikana —
ROUVA BERNICK. Niin niin, mutta onhan se kuitenkin uhraus, herra kolleega.
KOLLEEGA RÖRLUND. (Siirtää tuolinsa lähemmäksi.) Sitä ei toki kannata mainita, hyvä rouva. Ettekö kaikki Tekin tuo uhrianne hyvälle asialle? Ja ettekö tuo sitä mielellänne ja ilolla? Nuo moraalisesti turmeltuneet, joiden parantamiseksi me teemme työtä, nehän ovat ikäänkuin haavoittuneita sotilaita taistelutantereella. Te, arvoisat naiset, olette diakonissoja, laupeudensisaria, jotka nypitte liinannukkaa noille onnettomille vahingoittuneille, kiedotte kääreen hellästi haavoille, lääkitsette ja parannatte heitä —
ROUVA BERNICK. Lieneepä tosiaan suuri armonlahja, että voitte nähdä kaikki niin kauniissa valossa.
KOLLEEGA RÖRLUND. Paljon on siinä suhteessa synnynnäistä; mutta paljon saattaa itsekin tehdä saavuttaakseen sitä. Täytyy vaan nähdä asiat vakavan elämänkatsomuksen valossa. Niin, mitä Te siihen sanotte, neiti Bernick? Eikö Teistä tunnu ikäänkuin olisitte saavuttanut turvallisemman perustan jalkainne alle sen jälkeen kuin uhrauduitte opetustyölle?
NEITI BERNICK. Ah, en tiedä mitä vastaisin. Usein, kun olen siellä koulusalissa, toivoisin olevani kaukana myrskyisellä merellä.
KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, katsokaas, ne ovat kiusauksia, neiti hyvä. Mutta sellaisilta levottomilta vierailta on suljettava ovi. Myrskyisellä merellä — Te ette tietysti tarkoita sitä kirjaimellisesti; Te tarkoitatte tuota suurta, aaltoilevaa ihmisyhteiskuntaa, jossa niin monet joutuvat haaksirikkoon. Mutta annatteko tosiaankin niin paljon arvoa sille elämälle, jonka kuulette hurisevan ja pauhaavan tuolla edessänne? Katsokaa vaan tuonne kadulle. Siellä kulkevat ihmiset auringonpaahteessa ja hikoilevat ja häärivät pikkupuuhissaan. Ei, meidän on totisesti parempi, meidän, jotka istumme täällä siimeksessä ja käännämme selkämme sinne, josta häiriö tulee.
NEITI BERNICK. Niin, hyvä Jumala, Te olette kyllä täysin oikeassa —
KOLLEEGA RÖRLUND. Ja sellaisessa talossa kuin tämä, — hyvässä ja puhtaassa kodissa, jossa perhe-elämä esiintyy kauneimmassa muodossaan, — jossa rauha ja sopu vallitsee — (Rouva Bernickille.) Mitä kuuntelette, rouva?
ROUVA BERNICK. (Kääntyneenä vasemmalle etummaiseen oveen päin.) Miten kovaäänisiksi ne tuolla tulevat.
KOLLEEGA RÖRLUND. Onko jotain erikoista tekeillä?
ROUVA BERNICK. En tiedä. Kuulen vain, että siellä on joku mieheni luona.
(Hilmar Tönnesen, sikari suussa, tulee sisälle oikealla
olevasta ovesta, mutta pysähtyy nähdessään suuren naisseuran.)
HILMAR TÖNNESEN. Oh, anteeksi — (aikoo vetäytyä takaisin).
ROUVA BERNICK. Ei, Hilmar; tule vaan tänne; et sinä häiritse. Tahdotko jotain?
HILMAR TÖNNESEN. En, minä vaan aioin vilkaista tänne. — Hyvää päivää, hyvät naiset. (Rouva Bernickille.) No, mitä siitä nyt tulee?
ROUVA BERNICK. Mistä niin?
HILMAR TÖNNESEN. Onhan Bernick kutsuttanut herrat kokoukseen.
ROUVA BERNICK. Niinkö? Mistä sitten on kysymys?
HILMAR TÖNNESEN. Oh, se on vaan taas lörpöttelyä tuosta rautatiestä.
ROUVA RUMMEL. Niinkö, onko se mahdollista?
ROUVA BERNICK. Karsten-parka, pitääkö hänen nyt saada yhä lisää ikävyyksiä —
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miten on tämä ymmärrettävä, herra Tönnesen? Osoittihan konsuli Bernick viime vuonna aivan selvästi, ettei hän tahdo tänne rautatietä.
HILMAR TÖNNESEN. Niin, sitä minäkin; mutta minä tapasin prokuristi Krapin, ja hän kertoi, että rautatieasia on otettu uudestaan esille ja että Bernick pitää neuvottelua kolmen täkäläisen rahamiehen kanssa.
ROUVA RUMMEL. No, ilmankos minä olin sieltä kuulevinani Rummelin äänen.
HILMAR TÖNNESEN. Niin, herra Rummel on tietysti mukana, ja muut ovat kauppias Sandstad ja Mikko Vigeland, — pyhä Mikko, niinkuin häntä kutsutaan.
KOLLEEGA RÖRLUND. Hm —
HILMAR TÖNNESEN. Anteeksi, herra kolleega.
ROUVA BERNICK. Ja täällä kun oli jo niin hiljaista ja rauhallista.
HILMAR TÖNNESEN. No, minulla puolestani ei olisi mitään sitä vastaan, jos he alkaisivat hiukan kinastella taas. Se olisi ainakin vaihtelua.
KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, sellaista vaihtelua emme kai täällä kaipaa.
HILMAR TÖNNESEN. Riippuu taipumuksista. Eräät luonteet vaativat silloin tällöin reimaa taistelua. Mutta sitä ei pikkukaupungin elämä, sen pahempi, voi paljoa tarjota, eikä kaikkien ole sallittu — (selailee kolleegan kirjaa). »Nainen yhteiskunnan palvelijattarena», mitä roskaa tämä on?
ROUVA BERNICK. Hyväinen aika, Hilmar, niin et saa sanoa. Sinä et ole varmaankaan sitä kirjaa lukenut.
HILMAR TÖNNESEN. En; enkä aio sitä lukeakaan.
ROUVA BERNICK. Sinä et kai voi oikein hyvin tänään.
HILMAR TÖNNESEN. En, minä en voi.
ROUVA BERNICK. Etkö nukkunut hyvin viime yönä?
HILMAR TÖNNESEN. En, minä nukuin hyvin huonosti. Olin eilisiltana kävelemässä tautini vuoksi. Siinä jouduin sattumalta klubille ja luin erään matkakertomuksen pohjoisnavalta. On jotain karkaisevaa tuollaisessa: seurata ihmisiä heidän taistelussaan elementtejä vastaan.
ROUVA RUMMEL. Mutta se ei varmaankaan tehnyt Teille hyvää, herra
Tönnesen.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, se teki minulle hyvin pahaa; minä kääntelehdin ja vääntelehdin koko yön puolivalveilla ja näin unta, että minua ajoi iljettävä mursu.
OLAVI, (joka on tullut ulkoa puutarha-portaille). Eno, ajoiko sinua mursu?
HILMAR TÖNNESEN. Näin unta, senkin pöllö! Mutta yhäkö sinä täällä leikit tuolla lapsellisella jousella? Miksi sinä et ota oikeaa pyssyä?
OLAVI. Niin, minä kyllä tahtoisin, mutta —
HILMAR TÖNNESEN. Sillä oikea pyssy, siinä on jotain järkeä, siinä; on jotain hermoja jännittävää aina, kun pitää se lauaista.
OLAVI. Ja sitten minä voisin ampua karhujakin, eno. Mutta isä ei anna lupaa.
ROUVA BERNICK. Sinä et tosiaankaan saa panna hänen päähänsä tuollaista,
Hilmar.
HILMAR TÖNNESEN. Hm, — on se kaunista sukua, jota nykyaikaan kasvatetaan! Puhutaan urheilusta ja urheilusta, — jumal'avita, — mutta kaikki on vain pelkkää leikkiä. Ei missään totista intoa siihen karkaisevaan, mikä piilee vaaran miehekkäässä uhmailussa. Älä sinä ojentele pyssyäsi minua kohti, pöllö; se voi laueta.
OLAVI. Eikä, eno, ei siinä ole nuoltakaan.
HILMAR TÖNNESEN. Mistä sinä sen tiedät; siinä voi kuitenkin olla nuoli. Otatko pois sen, kuuletko! — Miksi hiidessä sinä et ole koskaan lähtenyt Amerikaan jollakin isäsi laivalla? Siellä näkisit oikean puhvelinmetsästyksen taikka taistelun punanahkoja vastaan.
ROUVA BERNICK. No mutta, Hilmar —
OLAVI. Niin, sitä minä tahtoisinkin, eno; ja sitten minä ehkä saisin nähdä Juhani-enon ja Lona-tädinkin.
HILMAR TÖNNESEN. Hm —; hölynpölyä.
ROUVA BERNICK. Nyt saat mennä jälleen puutarhaan, Olavi.
OLAVI. Äiti, saanko minä mennä kadullekin?
ROUVA BERNICK. Saat, mutta et vaan hyvin etäälle.
(Olavi juoksee puutarhaan ja portista ulos kadulle.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Teidän ei pitäisi ajaa lapsen päähän sellaisia oikkuja, herra Tönnesen.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, se on tietty, hänen täytyy kai pysyä täällä ja tulla kotinurkissa nahjustelijaksi, kuten niin monet muut.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miksi Te ette itse matkusta Amerikaan?
HILMAR TÖNNESEN. Minä? Jolla on tauti? No, senhän tietää, siitä ei suuria välitetä tässä kaupungissa. Mutta sitäpaitsi — ihmisellä on toki eräitä velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa elää. Täytyyhän täälläkin olla joku, joka pitää korkealla aatteen lippua. Uh, nyt se taas huutaa!
ROUVAT. Kuka huutaa?
HILMAR TÖNNESEN. Oh, ei, en tiedä. Ovat hiukan kovaäänisiä tuolla sisällä, se tekee minut niin hermostuneeksi.
ROUVA RUMMEL. Se on kyllä minun mieheni, herra Tönnesen. Mutta tietkääs, että hän on niin tottunut puhumaan suurissa kokouksissa —
KOLLEEGA RÖRLUND. Eivät nuo toisetkaan tunnu olevan kovin hiljaisia.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, Jumala paratkoon, kun vaan kukkaro on suojeltava, niin —; kaikkihan täällä tarkoittaa vaan pikkumaisia aineellisia laskelmia. Uh!
ROUVA BERNICK. Olihan se kuitenkin parempi kuin ennen, jolloin kaikki tarkoitti vain huvittelua.
ROUVA LYNGE. Oliko täällä tosiaan ennen niin huonosti?
ROUVA RUMMEL. Oli kuin olikin, rouva Lynge. Kiittäkää onneanne, ettette asunut täällä siihen aikaan.
ROUVA HOLT. Niin, täällä on todellakin tapahtunut muutoksia! Kun muistan tyttöpäiviäni —
ROUVA RUMMEL. Oi, ajatelkaas vaan neljä-, viisitoista vuotta sitten! Herra Jumala, millaista elämää täällä oli silloin! Silloin oli sekä tanssiyhdistys että musiikkiyhdistys —
NEITI BERNICK. Ja draamallinen yhdistys. Sen minä muistan hyvin.
ROUVA RUMMEL. Niin, juuri siellähän Teidänkin näytelmänne esitettiin, herra Tönnesen.
HILMAR TÖNNESEN (menee näyttämön taustalle). Oh, miten, mitä —!
KOLLEEGA RÖRLUND. Ylioppilas Tönneseninkö näytelmä?
ROUVA RUMMEL. Niin, se tapahtui kauan ennen Teidän tänne tuloanne, herra kolleega. Se meni muuten ainoastaan yhden kerran.
ROUVA LYNGE. Eikö se ollut juuri se kappale, jossa Te kerroitte näytelleenne rakastajatarta, rouva Rummel?
ROUVA RUMMEL (vilkaisee kolleega Rörlundiin). Minäkö? Sitä minä tosiaan en voi muistaa, rouva Lynge. Mutta minä muistan vallan hyvin sen humuavan seuraelämän perheissä.
ROUVA HOLT. Niin, minä tiedän sellaisiakin koteja, joissa annettiin kahdet suuret päivälliset viikossa.
ROUVA LYNGE. Ja silloinhan täällä oli se kiertävä teatteriseuruekin, olen kuullut.
ROUVA RUMMEL. Niin, se se nyt oli kaikkein pahinta —!
ROUVA HOLT (rauhattomana). Hm, hm —
ROUVA RUMMEL. Niin näyttelijätkö? Ei, sitä minä en todellakaan muista.
ROUVA LYNGE. Niin, ne ihmisethän kuuluvat tehneen niin paljon hullutuksia, kertovat. Mitenkä onkaan oikeastaan niiden juttujen laita?
ROUVA RUMMEL. Oh, ei niissä ole mitään perää, rouva Lynge.
ROUVA HOLT. Dina, rakas, annappas minulle tuo paita.
ROUVA BERNICK (yhtaikaa kuin rouva Holt). Dina kulta, meneppäs ja pyydä
Katria tuomaan meille kahvia.
NEITI BERNICK. Minä tulen sinun kanssasi, Dina.
(Dina ja neiti Bernick menevät takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
ROUVA BERNICK (nousee ylös). Ja nyt saatte antaa anteeksi, että jätän teidät hetkiseksi, hyvät rouvat; ajattelen, että juomme kahvin tuolla ulkona. (Hän menee ulos puutarhaportaille ja kattaa pöydän; kolleega seisoo kynnyksellä ja puhelee hänen kanssaan. Hilmar Tönnesen istuu tupakoiden portailla.)
ROUVA RUMMEL (hiljaa). Siunatkoon, rouva Lynge, kuinka Te minua säikähytitte!
ROUVA LYNGE. Minä?
ROUVA HOLT. Niin, mutta itsehän Te alotitte, rouva Rummel.
ROUVA RUMMEL. Minäkö? Miten Te niin voitte sanoa, rouva Holt? Enhän minä hiiskunut niin ainoaa sanaa.
ROUVA LYNGE. Mutta mitä se sitten on?
ROUVA RUMMEL. Miten Te saatoitte ruveta puhumaan siitä, että —!
Ajatelkaas, — ettekö sitten nähnyt, että Dina oli läsnä?
ROUVA LYNGE. Dina? Mutta, Jumalan tähden, onko jotain tapahtunut —?
ROUVA HOLT. Ja juuri tässä talossa! Ettekö tiedä, että se oli rouva
Bernickin veli —?
ROUVA LYNGE. Mitä hänestä? Minähän en tiedä kerrassaan mitään; minähän olen aivan tulokas täällä —
ROUVA RUMMEL. Ettekö ole sitten kuullut —? Hm — (tyttärelleen) sinä voit mennä vähän puutarhaan, Hilda.
ROUVA HOLT. Mene sinäkin sinne, Netta. Ja ole hyvin ystävällinen
Dina-parkaa kohtaan, kun hän tulee.
(Neiti Rummel ja neiti Holt menevät ulos puutarhaan.)
ROUVA LYNGE. No, mikä rouva Bernickin veljellä oli?
ROUVA RUMMEL. Ettekö Te tiedä, että se oli hän, jolla oli se ruma juttu?
ROUVA LYNGE. Onko ylioppilas Tönnesenillä ollut jokin ruma juttu?
ROUVA RUMMEL. Ei, herra Jumala, ylioppilashan on hänen serkkunsa, rouva
Lynge. Minä puhun veljestä —
ROUVA HOLT. Siitä tuhlaajapojasta —
ROUVA RUMMEL. Juhanista nimeltään. Hän pakeni Amerikaan.
ROUVA HOLT. Täytyi paeta, voitteko kuvitella.
ROUVA LYNGE. Ja hänellä se oli siis se ruma juttu?
ROUVA RUMMEL. Niin, se oli jotakin tuommoista —; miten sitä nyt nimittäisin? Jotain — tiedättehän — Dinan äidin kanssa. Voi, minä muistan sen kuin eilisen päivän. Juhani Tönnesen palveli siihen aikaan vanhan rouva Bernickin konttorissa; Karsten Bernick oli äsken palannut kotiin Parisista, — ei ollut vielä kihloissa —
ROUVA LYNGE. No niin, mutta tuo ruma juttu?
ROUVA RUMMEL. Niin, näettekös, — sinä talvena oli Möllerin teatteriseurue täällä meillä —
ROUVA HOLT. — ja siinä seurueessa oli näyttelijä Dorf vaimoineen.
Kaikki nuoret miehet olivat suorastaan hullaantuneet tuohon rouvaan.
ROUVA RUMMEL. Niin, Jumala ties, mitenkä he voivat pitää häntä kauniina. Mutta kun näyttelijä Dorf eräänä iltana myöhään tulee kotiin —
ROUVA HOLT. — aivan odottamatta —
ROUVA RUMMEL. — niin hän näkee —; ei, sitä ei todellakaan voi kertoa.
ROUVA HOLT. Ei, rouva Rummel, hän ei nähnyt mitään, sillä ovi oli sisäpuolelta lukossa.
ROUVA RUMMEL. No sitähän minä juuri sanoinkin; hän näki oven lukossa.
Ja ajatelkaapas, sen, joka oli sisällä, täytyi hypätä ikkunasta ulos.
ROUVA HOLT. Korkealta ullakon ikkunasta!
ROUVA LYNGE. Ja se oli rouva Bernickin veli?
ROUVA RUMMEL. Niin juuri.
ROUVA LYNGE. Ja sitten hän pakeni Amerikaan?
ROUVA HOLT. Niin, hänenhän täytyi, senhän ymmärrätte.
ROUVA RUMMEL. Sillä jälkeenpäin tuli ilmi jotakin, joka oli melkeinpä yhtä paha; ajatelkaas, hän oli vienyt kassasta —
ROUVA HOLT. Mutta sitähän ei tiedetä aivan varmaan, rouva Rummel.
Kenties se oli vain juorua.
ROUVA RUMMEL. Oh, sepähän nyt —! Eikö se ollut tietty asia kaikkialla kaupungissa? Eikö vanha rouva Bernick ollut vähällä joutua konkurssiin sentähden? Sen olen kuullut itseltään Rummelilta. Mutta Jumala varjelkoon minun suutani.
ROUVA HOLT. No ainakaan rouva Dorfille eivät rahat menneet, sillä hän —
ROUVA LYNGE. Mutta kuinkas kävi Dinan vanhempien välien sitten?
ROUVA RUMMEL. Ka, Dorf matkusti tiehensä hyljäten sekä vaimonsa että lapsensa, mutta rouva oli kyllin julkea jäädäkseen tänne vielä koko vuodeksi. Teatterissa hän ei tietystikään enää tohtinut näyttäytyä; mutta hän elätti henkeään pesemällä ja ompelemalla vaatteita ihmisille —
ROUVA HOLT. Ja koettipa panna pystyyn tanssikoulunkin.
ROUVA RUMMEL. Se ei tietystikään mennyt. Mitkä vanhemmat olisivat uskoneet lapsensa sellaisen huostaan? Mutta eipä hänen aikansa ollutkaan pitkä; hieno rouva ei maar ollut tottunut työhön; se kävi rintaan, ja hän kuoli.
ROUVA LYNGE. Uh, olipa se tosiaan ruma juttu!
ROUVA RUMMEL. Niin, sen saatte uskoa, että se on ollut karvas pala
Bernickeille. Se on musta pilkku heidän onnensa auringossa, kuten
Rummel kerran vertasi. Älkää siis koskaan puhuko tässä talossa niistä
asioista, rouva Lynge.
ROUVA HOLT. Älkääkä Jumalan nimessä myöskään sisarpuolesta!
ROUVA LYNGE. Niin, onhan rouva Bernickillä sisarpuolikin?
ROUVA RUMMEL. Onneksi — on ollut; sillä nyt on se sukulaisuus heidän kahden väliltä lopussa. Niin, kyllä sekin oli olento! Ajatelkaas, kun hän leikkasi tukkansa pois ja käveli miehen saappaat jalassa sateella.
ROUVA HOLT. Ja kun velipuoli — tuo rappiolle joutunut mies, oli karannut ja koko kaupunki tietysti oli kuohuksissaan hänen tähtensä, — arvaattekos, mitä sisarpuoli silloin tekee? Hän matkustaa Amerikaan veljensä luokse!
ROUVA RUMMEL. Niin, mutta entäs se skandaali, minkä hän teki ennen lähtöään, rouva Holt!
ROUVA HOLT. Hyst, älkää puhuko siitä.
ROUVA LYNGE. Taivas, tekikö hän vielä skandaalinkin?
ROUVA RUMMEL. Tekipä, minä kerron sen teille, rouva Lynge. Bernick oli juuri silloin mennyt kihloihin Betty Tönnesenin kanssa; ja juuri kun hän astuu morsian kainalossa ilmoittamaan siitä Betyn tädille —
ROUVA HOLT. Tönnesenit olivat näet orpoja, huomatkaa —
ROUVA RUMMEL. — niin kavahtaa Lona Hessel ylös tuolilta, jolla istuu, ja lyö hienoa, sivistynyttä Karsten Bernickiä korvalle niin että soi.
ROUVA LYNGE. Älkää, onko nyt koskaan mokomaa —!
ROUVA HOLT. Niin, mutta se on ihan totta.
ROUVA RUMMEL. Ja sitten pisti hän pillit pussiin ja meni Amerikaan.
ROUVA LYNGE. Mutta niinollen mahtoi Bernick olla hänestä itsestään mieluinen.
ROUVA RUMMEL. Sen nyt arvaa, että oli. Hän kuvitteli täällä itsekseen, että heistä tulisi pari, kun Bernick saapuisi takaisin Parisista.
ROUVA HOLT. Niin, ajatelkaas, että hän voi sellaista kuvitellakaan! Bernick, — tämä nuori, mukana ollut maailman mies, täydellinen kavaljeeri, — kaikkien naisten suosikki —
ROUVA RUMMEL. Ja kumminkin niin siveä, rouva Holt; ja niin moraalinen.
ROUVA LYNGE. Mutta mitä tuo neiti Hessel on tehnyt siellä Amerikassa?
ROUVA RUMMEL. Ah, katsokaas, sitä peittää, kuten Rummel kerran vertasi, harso, jota tuskin sopii kohottaa.
ROUVA LYNGE. Mitä se tarkoittaa?
ROUVA RUMMEL. Hän ei tosin ole enää missään tekemisissä omaistensa kanssa, luonnollisesti; mutta sen nyt tietää koko kaupunki, että hän on laulanut rahan edestä siellä ravintoloissa —
ROUVA HOLT. — ja pitänyt julkisia esitelmiä —
ROUVA RUMMEL. — ja julkaissut pähkähurjan kirjan.
ROUVA LYNGE. Älkää nyt —!
ROUVA RUMMEL. Niin, niin, Lona Hessel on kanssa yksi noita auringon pilkkuja Bernickien perheonnessa. Mutta nythän tiedätte, miten asianlaita on, rouva Lynge. Minä olen Jumala tietköön, puhunut tämän ainoastaan siksi, että osaisitte olla varuillanne.
ROUVA LYNGE. Se on tietty, siitä voitte olla huoletta. — Mutta voi tuota Dina Dorf-raukkaa! Minun käy ihan sääliksi häntä.
ROUVA RUMMEL. No, hänelle se oli vain onneksi. Ajatelkaas, jos hän olisi jäänyt vanhempainsa käsiin! Me tietysti otimme hänet hoitoomme, me kaikki, ja ohjasimme häntä niin hyvin kuin voimme. Sitten sai neiti Bernick hommatuksi hänet tähän perheeseen.
ROUVA HOLT. Mutta tukala lapsi hän on aina ollut kasvattaa. Voittehan arvata — kaikki nuo huonot esimerkit. Sellainenhan on aina toista kuin omat lapsemme; hänet on voitettava hyvällä, rouva Lynge.
ROUVA RUMMEL. Hst, — hän tulee. (Ääneen.) Niin, Dina, se on oikein ketterä tyttö. Kas, siinäkö sinä olitkin, Dina? Me juuri tässä panimme töitämme kokoon.
ROUVA HOLT. Ah, miten sinun kahvisi tuoksuu ihanalta, Dina kulta. Kuppi sellaista puolipäiväkahvia —
ROUVA BERNICK (ulkoa puutarhaportailta). Olkaa niin hyvät, arvoisat naiset!
(Neiti Bernick ja Dina ovat sillävälin auttaneet palvelustyttöä tuomaan kahvivehkeitä pöytään. Kaikki naiset asettuvat portaille; he puhelevat ylen ystävällisesti Dinalle. Hetken päästä tulee Dina saliin ja ottaa esille käsityönsä.)
ROUVA BERNICK (ulkoa kahvipöydän äärestä). Dina, etkö sinä sitten tahdokaan —?
DINA. Ei kiitos; minä en tahdo.
(Hän istuutuu ompelemaan. Rouva Bernick ja kolleega vaihtavat
pari sanaa keskenään; hetken päästä tulee kolleega saliin.)
KOLLEEGA RÖRLUND (keksii itselleen jotain asiaa pöydän luo ja sanoo matalalla äänellä). Dina.
DINA. Niin.
KOLLEEGA RÖRLUND. Miksi Te ette tahdo olla tuolla ulkona?
DINA. Kun minä toin kahvin, näin tuosta vieraasta naisesta, että he olivat puhelleet minusta.
KOLLEEGA RÖRLUND. Ja ettekö nähnyt sitäkin, miten ystävällinen hän oli tuolla ulkona Teitä kohtaan?
DINA. Mutta sitä minä en kärsi.
KOLLEEGA RÖRLUND. Teillä on uhitteleva luonne, Dina.
DINA. On.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miksi se on sellainen?
DINA. Kun minä en ole toisenlainen.
KOLLEEGA RÖRLUND. Ettekö saata koettaa tulla toisenlaiseksi?
DINA. En.
KOLLEEGA RÖRLUND. Minkätähden ette?
DINA (katsoo häneen). Minähän kuulun moraalisesti turmeltuneihin.
KOLLEEGA RÖRLUND. Hyi, Dina!
DINA. Äitikin kuului moraalisesti turmeltuneihin.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kuka on puhunut Teille tuollaisia?
DINA. Ei kukaan; he eivät koskaan puhu. Miksi eivät he puhu! Kaikki he käsittelevät minua niin varovasti kuin hajoaisin siruiksi, jos —. Oh miten vihaan tätä sydämellisyyttä.
KOLLEEGA RÖRLUND. Rakas Dina, minä ymmärrän hyvin, että Teistä tuntuu olonne täällä tukalalta.
DINA. Niin, kun minä pääsisin kauas pois. Minä tulisin kyllä toimeen omin päin, kun minun vaan ei tarvitseisi olla näiden ihmisten parissa, jotka ovat niin — niin —
KOLLEEGA RÖRLUND. Mitenkä niin?
DINA. Niin siveellisiä ja moraalisia.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta Dina, sitä Te ette tarkoita.
DINA. Oh, Te tiedätte kyllä, mitä minä tarkoitan. Joka päivä tulevat Hilda ja Netta tänne sitä varten, että minun pitäisi ottaa heidät esikuvikseni. Minä en voi koskaan tulla niin kiltiksi kuin he. Minä en tahdo tulla sellaiseksi. Oh, jospa minä olisin kaukana muualla, niin minusta kyllä tulisi hyvä.
KOLLEEGA RÖRLUND. Olettehan Te hyvä, rakas Dina.
DINA. Mitä se hyödyttää täällä?
KOLLEEGA RÖRLUND. Siis lähteä pois —. Ajatteletteko tosissanne sitä?
DINA. Minä en olisi enää päivääkään täällä, ellei Teitä olisi.
KOLLEEGA RÖRLUND. Sanokaa, Dina, — miksi Te oikeastaan olette niin mielellänne minun seurassani.
DINA. Siksi, että Te opetatte minulle niin paljon kaunista.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kaunista? Kutsutteko sitä, mitä minä voin Teille opettaa, kauniiksi?
DINA. Kutsun. Taikka oikeastaan — Te ette opeta minulle mitään; mutta kun minä kuulen Teidän puhuvan, johdun näkemään niin paljon kaunista.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mitä Te siis oikeastaan tarkoitatte kauniilla?
DINA. Sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.
KOLLEEGA RÖRLUND. No, ajatelkaa sitä nyt. Mitä Te kauniilla
Tarkoitatte?
DINA. Kaunista on jokin, joka on suurta — ja kaukana.
KOLLEEGA RÖRLUND. Hm — rakas Dina, minä olen niin kovin huolissani tähtenne.
DINA. Sitäkö vaan?
KOLLEEGA RÖRLUND. Te tiedätte kyllä hyvin, miten sanomattomasti rakas
Te olette minusta.
DINA. Jos minä olisin Hilda tai Netta, niin Te ette pelkäisi, että muut sen huomaavat.
KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, Dina, Te ette saata käsittää niitä tuhansia syitä —. Kun mies on pantu sen yhteiskunnan moraaliseksi tueksi, jossa hän elää, niin —; ei voi olla tarpeeksi varova. Jos vaan olisin varma siitä, että kyettäisiin selittämään oikein minun tekojeni vaikuttimia —. Mutta se olkoon samantekevä. Teitä täytyy auttaa pystyyn ja Teitä autetaan. Dina, onko päätetty asia, että kun minä tulen — kun olosuhteet sallivat minun tulla — ja sanon: tässä on minun käteni, — tahdotteko silloin ottaa sen ja tulla vaimokseni? — Lupaatteko sen, Dina?
DINA. Lupaan.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kiitos, kiitos! Sillä minullekin —. Oi, Dina, minä rakastan Teitä niin —, Hst; joku tulee. Dina, minun tähteni, — menkää ulos toisten luo.
(Dina menee ulos kahvipöydän luo. Samassa tulevat tukkukauppias Rummel, kauppias Sandstad ja kauppias Vigeland saliin etumaisesta ovesta vasemmalta, konsuli Bernickin seuraamana, jolla on tukku papereita kädessä.)
KONSULI BERNICK. No niin, asia on siis päätetty.
KAUPPIAS VIGELAND. Jumalan nimessä, olkoon niin.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se on päätetty, Bernick! Norjalaisen sana seisoo kuin Dovrefjeldin kallio, sen tiedät!
KONSULI BERNICK. Eikä kukaan horju; yksikään ei luovu, tulkoon meille minkälainen vastustus tahansa.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Me seisomme ja kaadumme yhdessä, Bernick!
HILMAR TÖNNESEN (joka on tullut esiin puutarhaovelta). Kaadutte?
Anteeksi, eikö se kaatumaan tuomittu ole rautatie?
KONSULI BERNICK. Ei, päinvastoin, se lähtee käyntiin —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. — höyryn voimalla, herra Tönnesen.
HILMAR TÖNNESEN (tullen lähemmäksi). Oho?
KOLLEEGA RÖRLUND. Kuinka?
ROUVA BERNICK (puutarhaovella). Mutta, Karsten hyvä, mitä se oikeastaan on —?
KONSULI BERNICK. Oh, rakas Betty, mitä se sinua intresseeraisi? (Muille herroille.) Mutta nyt meidän täytyy valmistaa listat, kuta pikemmin, sen parempi. On itsestään selvää, että me neljä panemme nimemme ensimäisiksi. Asema, joka meillä on yhteiskunnassa, tekee meidät velvollisiksi menemään niin pitkälle kuin mahdollista.
KAUPPIAS SANDSTAD. Se on tietty, herra konsuli.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Sen täytyy onnistua; se on varma.
KONSULI BERNICK. Niin kyllä, minä en ole ollenkaan peloissani tuloksesta. Meidän tulee pitää huoli siitä, että vaikutamme kukin tuttavapiirissämme; ja kun ensin voimme viitata oikein vilkkaaseen osanottoon yhteiskunnan kaikissa kerroksissa, niin seuraa itsestään, että kunnankin täytyy osaltaan avustaa.
ROUVA BERNICK. Mutta, Karsten, tule nyt viimeinkin tänne ja kerro meille —
KONSULI BERNICK. Oh, rakas Betty, se on vaan sellaista, jota naiset eivät voi ymmärtää.
HILMAR TÖNNESEN. Sinä aiot siis kumminkin ottaa rautatieasian ajaaksesi?
KONSULI BERNICK. Tietysti.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta viime vuonna, herra konsuli —?
KONSULI BERNICK. Viime vuonna se oli aivan toinen asia. Silloin oli kysymys rantaradasta —
KAUPPIAS VIGELAND. — joka olisi ollut aivan tarpeeton, herra kolleega; sillä meillähän on höyrylaivat —
KAUPPIAS SANDSTAD. — ja joka olisi tullut niin suunnattoman kalliiksi —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. — niin, ja olisi suorastaan vahingoittanut huomattavia etuja tässä kaupungissa.
KONSULI BERNICK. Pääasia oli, ettei siitä olisi koitunut hyötyä yhteiskunnalle laajassa merkityksessä. Sentähden asetuin minä sitä vastaan, ja niin päätettiin rakentaa sisämaan linja.
HILMAR TÖNNESEN. Niin, mutta eihän se tule koskemaan tämän ympäristön kaupunkeja.
KONSULI BERNICK. Se tulee koskemaan meidän kaupunkiamme, rakas
Hilmar; sillä nyt me rakennamme sieltä sivuradan tänne.
HILMAR TÖNNESEN. Ahaa; siis uusi keksintö.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, eikö se ole mainio keksintö? Mitä?
KOLLEEGA RÖRLUND. Hm. —
KAUPPIAS VIGELAND. Ei voi kieltää, että kaitselmus on ikäänkuin varustanut maaperän tälle sivuradalle.
KOLLEEGA RÖRLUND. Niinkö Te tosiaan ajattelette, herra Vigeland?
KONSULI BERNICK. Niin. minun täytyy myöntää, että minäkin pidän ikäänkuin sallimana, että viime kevännä kuljin asiamatkoilla siellä ylämaassa ja jouduin silloin sattumalta erääseen laaksoon, jossa en aikaisemmin ollut käynyt. Kuin salama iski päähäni ajatus, että sitä kautta me voisimme johtaa sivuradan tänne meille. Minä annoin erään insinöörin tutkia alueen; tässä ovat ennakkolaskelmat ja arviot; ei ole minkäänlaisia esteitä.
ROUVA BERNICK (joka on tullut toisten naisten kanssa puutarhaovelle). Mutta rakas Karsten, että sinä olet pitänyt tämän kaiken salassa meiltä.
KONSULI BERNICK. Voi, hyvä Betty, ettehän te olisi kuitenkaan voinut ymmärtää asian oikeaa laitaa. Minä en muuten ole puhunut siitä yhdellekään ainoalle ihmiselle ennenkuin tänään. Mutta nyt on ratkaiseva hetki tullut; nyt on toimittava julkisesti ja täydellä voimalla. Niin, vaikka minun pitäisi panna koko olemassaoloni peliin, minä toteutan sen asian.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja me samoin, Bernick; siihen saat luottaa.
KOLLEEGA RÖRLUND. Toivotteko sitten tosiaan niin paljon tästä yrityksestä, hyvät herrat?
KONSULI BERNICK. Toivomme, sen uskallan sanoa. Mikä vipu siitä tuleekaan koko meidän yhteiskuntamme kohottamiseksi! Ajatelkaa vaan suuria metsäseutuja, jotka siten tehdään luopäästäviksi; ajatelkaa kaikkia noita runsaita malmisuonia, jotka voidaan ottaa käyttöön; ajatelkaa jokea, jossa on putous toisensa vieressä! Minkälainen tehdastoiminta siellä saattaakaan syntyä?
KOLLEEGA RÖRLUND. Ja Te ette pelkää, että entistä vilkkaampi yhteys turmeltuneen ulkomaailman kanssa —?
KONSULI BERNICK. En, olkaa Te ihan rauhassa, herra kolleega. Meidän pieni, eteenpäin pyrkivä paikkakuntamme lepää, Jumalan kiitos, nykyisin terveellä moraalisella perustalla; mehän olemme kaikki osaltamme olleet sitä tasoittamassa, jos niin tohdin sanoa; ja sen teemme vastakin, kukin tavallaan. Te, herra kolleega, jatkatte siunauksellista toimintaanne koulussa ja kotona. Me, käytännöllisen työn miehet, tuemme yhteiskuntaa levittämällä hyvinvointia niin laajoihin piireihin kuin mahdollista; — ja meidän naisemme, — niin, tulkaa vaan lähemmäksi, hyvät naiset; saatte kyllä tätä kuulla —; naisemme, sanon, meidän vaimomme ja tyttäremme, — niin, vaikuttakaa te täydessä rauhassa hyväntekeväisyyden palveluksessa, naiset, ja olkaa lisäksi apuna ja sulona lähimmillenne, sillä tavoin kuin minun rakas Bettyni ja Marttani ovat minulle ja Olaville (katselee ympärilleen). Niin, missä Olavi nyt on?