YHTEISKUNNAN PYLVÄÄT

Nelinäytöksinen näytelmä

Kirj.

HENRIK IBSEN

Suom. Joel Lehtonen

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1916.

Oy Hämeenlinnan uusi kirjapaino.

HENKILÖT:

Konsuli Bernick. Rouva Bernick, hänen vaimonsa. Olavi, heidän 13-vuotias poikansa. Neiti Bernick, konsulin sisar. Juhani Tönnesen, rouva Bernickin nuorempi veli. Neiti Hessel, saman vanhempi sisarpuoli. Hilmar Tönnesen, rouva Bernickin serkku. Kolleega Rörlund. Tukkukauppias Rummel. Kauppias Vigeland. Kauppias Sandstad. Dina Dorf, konsulin perheessä asuva nuori tyttö. Prokuristi Krap. Telakkamestari Aune. Tukkukauppias Rummelin rouva. Postimestari Holtin rouva. Tohtori Lyngen rouva. Neiti Rummel. Neiti Holt.

Kaupungin porvareita ja muita asukkaita, vierasta meriväkeä, höyrylaivain matkustajia j.n.e.

(Tapahtumapaikka: konsuli Bernickin talo pienessä norjalaisessa rantakaupungissa.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Tilava sali puutarhan puolella konsuli Bernickin talossa. Etualalta johtaa ovi vasemmalle konsulin huoneesen; peremmällä samalla seinämällä samanlainen ovi. Keskellä vastapäätä olevaa seinää suurempi ulko-ovi. Taustaseinä on melkein kokonaan peililasia ja siitä vie avoin ovi leveille puutarhan portaille, joiden päälle on levitetty purjekatos. Portaiden alapuolella näkyy osa puutarhaa, jota ympäröi pienellä portilla varustettu aitaus. Aitauksen ulkopuolella ja sen varrella on katu, jonka toista puolta reunustavat pienet, kirkasväriset puutalot. On kesä ja lämmin päiväpaiste. Ihmisiä kulkee tuontuostakin yksitellen kadulla ohitse; he pysähtyvät ja puhelevat keskenään; rihkamapuodissa kadun kulmassa tehdään kauppaa, j.n.e.)

(Salissa istuu pöydän ympärillä joukko naisia. Pöydän keskikohdalla rouva Bernick. Hänen vasemmalla puolellaan rouva Holt sekä hänen tyttärensä; heitä lähimpänä rouva Rummel ja neiti Rummel. Rouva Bernickin oikealla puolella istuu rouva Lynge, neiti Bernick ja Dina Dorf. Kaikki naiset askaroivat käsitöissä. Pöydällä on suuret pinkat keskentekoisia ja jo leikattuja liinavaatteita sekä muita pukukappaleita. Peremmällä, pienen pöydän ääressä, jolla on kaksi kukkaruukkua ja lasi sokerivettä, istuu kolleega Rörlund lukien ääneen kultareunaista kirjaa, kuitenkin niin hiljaa, että katsomoon kuuluu ainoastaan yksityisiä sanoja. Ulkona puutarhassa juoksentelee Olavi Bernick ammuskellen maaliin jousipyssyllä.)

(Hetken päästä tulee telakkamestari Aune vitkastellen sisään oikealla olevasta ovesta. Lukeminen häiriytyy hiukan; rouva Bernick nyökkää telakkamestari Aunelle päätään ja viittaa vasemmanpuoliseen oveen. Aune menee hiljaa konsulin ovelle ja naputtaa pari kertaa ja väliaikoja pitäen siihen. Prokuristi Krap, hattu kädessä ja papereja kainalossa, astuu ulos huoneesta.)

PROKURISTI KRAP. Jaha, Tekö siellä kolkutitte?

TELAKKAMESTARI AUNE. Konsuli kutsutti minua luokseen.

PROKURISTI KRAP. Kyllä; mutta hän ei voi ottaa Teitä vastaan; jätti minun tehtäväkseni —

TELAKKAMESTARI AUNE. Teidän? Minä olisin mieluummin —

PROKURISTI KRAP. — tehtäväkseni sanoa se asia Teille. Teidän täytyy lakata pitämästä noita lauantai-esitelmiä työväelle.

TELAKKAMESTARI AUNE. Vai niin? Minä luulin, että saisin käyttää loma-aikaani —

PROKURISTI KRAP. Te ette saa käyttää loma-aikaanne siten, että teette työväen kelvottomaksi työaikana. Viime lauantaina olette puhunut vahingosta, joka muka koituu työväelle uusista koneistamme ja uudesta työtavasta telakalla. Miksi puhutte sellaista?

TELAKKAMESTARI AUNE. Teen sen tukeakseni yhteiskuntaa.

PRORURISTI KRAP. Sepä merkillistä! Konsuli sanoo, että se hajoittaa yhteiskuntaa.

TELAKKAMESTARI AUNE. Minun yhteiskuntani ei ole konsulin yhteiskunta, herra prokuristi! Työväenyhdistyksen esimiehenä täytyy minun —

PROKURISTI KRAP. Te olette ennen kaikkea esimies konsuli Bernickin telakalla. Teidän on ennen muuta täytettävä velvollisuutenne sitä yhteiskuntaa kohtaan, jota nimitetään konsuli Bernickin firmaksi, sillä juuri siitä me kaikki saamme leipämme. — Niin, nyt tiedätte, mitä konsulilla oli Teille asiaa.

TELAKKAMESTARI AUNE. Konsuli ei olisi sanonut sitä sillä tavalla, herra prokuristi! Mutta minä huomaan kyllä, ketä minun on tästä kiittäminen. Se on se vietävän amerikalainen, jonka laiva teki haaksirikon. Sikäläiset tahtovat, että työn pitää käydä täällä sillä tavoin kuin he ovat tottuneet siellä meren takana, ja se —

PROKURISTI KRAP. Niin, niin, niin; minä en voi antautua pitkiin puheisiin. Nyt tiedätte konsulin tahdon; se riittää! Ehkäpä nyt menette takaisin telakalle; sitä kai tarvitaan; minä tulen itse sinne hetken päästä. — Anteeksi, arvoisat naiset!

(Hän kumartaa naisille ja menee puutarhan kautta ulos kadulle. Telakkamestari Aune lähtee hiljaa ulos oikealle. Kolleega, joka on edellisen matala-äänisen keskustelun aikana jatkanut lukemistaan, saa kohta sen jälkeen kirjan loppuun ja lyö sen kiinni.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Kas niin, rakkaat kuulijani, niin se loppui.

ROUVA RUMMEL. Ah, miten opettavainen kertomus!

ROUVA HOLT. Ja niin moraalinen!

ROUVA BERNICK. Sellainen kirja antaa tosiaankin paljon ajattelemista.

KOLLEEGA RÖRLUND. Tosiaan; se on terveellinen vastakohta kaikelle sille, mitä me valitettavasti joka päivä saamme nähdä sekä sanomalehdissä että aikakauskirjoissa. Tuo kullattu ja maalattu ulkokuori, joka suurilla yhteiskunnilla on näkyvissä, — mitä sen alla oikeastaan piilee? Onttoutta ja mädännäisyyttä, jos niin saan sanoa. Ei mitään moraalista perustaa jalkain alla. Sanalla sanoen, ne ovat ulkoakalkittujen hautain kaltaisia nuo nykyaikaiset suuret yhteiskunnat.

ROUVA HOLT. Niin, se on totisesti totta.

ROUVA RUMMEL. Meidän tarvitsee ainoastaan ajatella tuota amerikalaista laivaväkeä, joka oleksii täällä nykyään.

KOLLEEGA RÖRLUND. No, moisista ihmiskunnan hylkiöistä ei kannata edes puhua. Mutta yksinpä korkeammissakin piireissä, — miten on siellä asianlaita? Epäilystä ja kuohuvaa levottomuutta joka taholla, tyytymättömyyttä mielissä ja epävarmuutta joka suhteessa. Miten perhe-elämän perusta on siinä maailmassa järkytetty! Kuinka julkeata kumoushalua ilmenee kaikkein vakavimpiinkin totuuksiin nähden!

DINA (Katsomatta työstään.) Mutta eikö siellä tehdä myöskin niin paljon suurta.

KOLLEEGA RÖRLUND. Suurta —? Minä en ymmärrä —

ROUVA HOLT (Hämmästyneenä.) Mutta, hyvä Jumala, Dina —!

ROUVA RUMMEL. (Samallaikaa.) Mutta Dina, miten sinä voit —?

KOLLEEGA RÖRLUND. Enpä luule, että olisi terveellistä, jos sellaiset suuret teot alkaisivat saada jalansijaa meillä. Ei, kyllä saamme täällä kiittää Jumalaa, että meillä on sellaista kuin on. Kasvaahan toki täälläkin rikkaruohoa nisujen seassa, valitettavaa kyllä; mutta mehän koetamme kitkeä sitä pois rehellisesti ja mikäli voimme. Yhteiskunta on pidettävä puhtaana, siinä tehtävä, arvoisat naiset, — pysytettävä sen ulkopuolella kaikki tuo epävarma, jota kärsimätön aika koettaa meille tyrkyttää.

ROUVA HOLT. Ja sellaista on siellä valitettavasti yllin kyllin.

ROUVA RUMMEL. Niin, viime vuonnahan olimme nipin napin saada tänne rautatien.

ROUVA BERNICK. No sen sai Karsten kuitenkin estetyksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kaitselmus, rouva Bernick. Te voitte olla vakuutettu, että miehenne oli ase korkeamman kädessä, kun hän kieltäytyi huolimasta sellaista vehjettä.

ROUVA BERNICK. Ja kuitenkin sai hän kuulla niin paljon pahaa sanomalehdiltä. Mutta mehän aivan unohdamme kiittää Teitä, herra kolleega. Olette tosiaan enemmän kuin ystävällinen, kun uhraatte niin paljon aikaa meille.

KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, mitä; nyt kesäloman aikana —

ROUVA BERNICK. Niin niin, mutta onhan se kuitenkin uhraus, herra kolleega.

KOLLEEGA RÖRLUND. (Siirtää tuolinsa lähemmäksi.) Sitä ei toki kannata mainita, hyvä rouva. Ettekö kaikki Tekin tuo uhrianne hyvälle asialle? Ja ettekö tuo sitä mielellänne ja ilolla? Nuo moraalisesti turmeltuneet, joiden parantamiseksi me teemme työtä, nehän ovat ikäänkuin haavoittuneita sotilaita taistelutantereella. Te, arvoisat naiset, olette diakonissoja, laupeudensisaria, jotka nypitte liinannukkaa noille onnettomille vahingoittuneille, kiedotte kääreen hellästi haavoille, lääkitsette ja parannatte heitä —

ROUVA BERNICK. Lieneepä tosiaan suuri armonlahja, että voitte nähdä kaikki niin kauniissa valossa.

KOLLEEGA RÖRLUND. Paljon on siinä suhteessa synnynnäistä; mutta paljon saattaa itsekin tehdä saavuttaakseen sitä. Täytyy vaan nähdä asiat vakavan elämänkatsomuksen valossa. Niin, mitä Te siihen sanotte, neiti Bernick? Eikö Teistä tunnu ikäänkuin olisitte saavuttanut turvallisemman perustan jalkainne alle sen jälkeen kuin uhrauduitte opetustyölle?

NEITI BERNICK. Ah, en tiedä mitä vastaisin. Usein, kun olen siellä koulusalissa, toivoisin olevani kaukana myrskyisellä merellä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, katsokaas, ne ovat kiusauksia, neiti hyvä. Mutta sellaisilta levottomilta vierailta on suljettava ovi. Myrskyisellä merellä — Te ette tietysti tarkoita sitä kirjaimellisesti; Te tarkoitatte tuota suurta, aaltoilevaa ihmisyhteiskuntaa, jossa niin monet joutuvat haaksirikkoon. Mutta annatteko tosiaankin niin paljon arvoa sille elämälle, jonka kuulette hurisevan ja pauhaavan tuolla edessänne? Katsokaa vaan tuonne kadulle. Siellä kulkevat ihmiset auringonpaahteessa ja hikoilevat ja häärivät pikkupuuhissaan. Ei, meidän on totisesti parempi, meidän, jotka istumme täällä siimeksessä ja käännämme selkämme sinne, josta häiriö tulee.

NEITI BERNICK. Niin, hyvä Jumala, Te olette kyllä täysin oikeassa —

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja sellaisessa talossa kuin tämä, — hyvässä ja puhtaassa kodissa, jossa perhe-elämä esiintyy kauneimmassa muodossaan, — jossa rauha ja sopu vallitsee — (Rouva Bernickille.) Mitä kuuntelette, rouva?

ROUVA BERNICK. (Kääntyneenä vasemmalle etummaiseen oveen päin.) Miten kovaäänisiksi ne tuolla tulevat.

KOLLEEGA RÖRLUND. Onko jotain erikoista tekeillä?

ROUVA BERNICK. En tiedä. Kuulen vain, että siellä on joku mieheni luona.

(Hilmar Tönnesen, sikari suussa, tulee sisälle oikealla olevasta ovesta, mutta pysähtyy nähdessään suuren naisseuran.)

HILMAR TÖNNESEN. Oh, anteeksi — (aikoo vetäytyä takaisin).

ROUVA BERNICK. Ei, Hilmar; tule vaan tänne; et sinä häiritse. Tahdotko jotain?

HILMAR TÖNNESEN. En, minä vaan aioin vilkaista tänne. — Hyvää päivää, hyvät naiset. ( Rouva Bernickille.) No, mitä siitä nyt tulee?

ROUVA BERNICK. Mistä niin?

HILMAR TÖNNESEN. Onhan Bernick kutsuttanut herrat kokoukseen.

ROUVA BERNICK. Niinkö? Mistä sitten on kysymys?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, se on vaan taas lörpöttelyä tuosta rautatiestä.

ROUVA RUMMEL. Niinkö, onko se mahdollista?

ROUVA BERNICK. Karsten-parka, pitääkö hänen nyt saada yhä lisää ikävyyksiä —

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miten on tämä ymmärrettävä, herra Tönnesen? Osoittihan konsuli Bernick viime vuonna aivan selvästi, ettei hän tahdo tänne rautatietä.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, sitä minäkin; mutta minä tapasin prokuristi Krapin, ja hän kertoi, että rautatieasia on otettu uudestaan esille ja että Bernick pitää neuvottelua kolmen täkäläisen rahamiehen kanssa.

ROUVA RUMMEL. No, ilmankos minä olin sieltä kuulevinani Rummelin äänen.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, herra Rummel on tietysti mukana, ja muut ovat kauppias Sandstad ja Mikko Vigeland, — pyhä Mikko, niinkuin häntä kutsutaan.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm —

HILMAR TÖNNESEN. Anteeksi, herra kolleega.

ROUVA BERNICK. Ja täällä kun oli jo niin hiljaista ja rauhallista.

HILMAR TÖNNESEN. No, minulla puolestani ei olisi mitään sitä vastaan, jos he alkaisivat hiukan kinastella taas. Se olisi ainakin vaihtelua.

KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, sellaista vaihtelua emme kai täällä kaipaa.

HILMAR TÖNNESEN. Riippuu taipumuksista. Eräät luonteet vaativat silloin tällöin reimaa taistelua. Mutta sitä ei pikkukaupungin elämä, sen pahempi, voi paljoa tarjota, eikä kaikkien ole sallittu — (selailee kolleegan kirjaa). »Nainen yhteiskunnan palvelijattarena», mitä roskaa tämä on?

ROUVA BERNICK. Hyväinen aika, Hilmar, niin et saa sanoa. Sinä et ole varmaankaan sitä kirjaa lukenut.

HILMAR TÖNNESEN. En; enkä aio sitä lukeakaan.

ROUVA BERNICK. Sinä et kai voi oikein hyvin tänään.

HILMAR TÖNNESEN. En, minä en voi.

ROUVA BERNICK. Etkö nukkunut hyvin viime yönä?

HILMAR TÖNNESEN. En, minä nukuin hyvin huonosti. Olin eilisiltana kävelemässä tautini vuoksi. Siinä jouduin sattumalta klubille ja luin erään matkakertomuksen pohjoisnavalta. On jotain karkaisevaa tuollaisessa: seurata ihmisiä heidän taistelussaan elementtejä vastaan.

ROUVA RUMMEL. Mutta se ei varmaankaan tehnyt Teille hyvää, herra Tönnesen.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, se teki minulle hyvin pahaa; minä kääntelehdin ja vääntelehdin koko yön puolivalveilla ja näin unta, että minua ajoi iljettävä mursu.

OLAVI, (joka on tullut ulkoa puutarha-portaille). Eno, ajoiko sinua mursu?

HILMAR TÖNNESEN. Näin unta, senkin pöllö! Mutta yhäkö sinä täällä leikit tuolla lapsellisella jousella? Miksi sinä et ota oikeaa pyssyä?

OLAVI. Niin, minä kyllä tahtoisin, mutta —

HILMAR TÖNNESEN. Sillä oikea pyssy, siinä on jotain järkeä, siinä; on jotain hermoja jännittävää aina, kun pitää se lauaista.

OLAVI. Ja sitten minä voisin ampua karhujakin, eno. Mutta isä ei anna lupaa.

ROUVA BERNICK. Sinä et tosiaankaan saa panna hänen päähänsä tuollaista, Hilmar.

HILMAR TÖNNESEN. Hm, — on se kaunista sukua, jota nykyaikaan kasvatetaan! Puhutaan urheilusta ja urheilusta, — jumal'avita, — mutta kaikki on vain pelkkää leikkiä. Ei missään totista intoa siihen karkaisevaan, mikä piilee vaaran miehekkäässä uhmailussa. Älä sinä ojentele pyssyäsi minua kohti, pöllö; se voi laueta.

OLAVI. Eikä, eno, ei siinä ole nuoltakaan.

HILMAR TÖNNESEN. Mistä sinä sen tiedät; siinä voi kuitenkin olla nuoli. Otatko pois sen, kuuletko! — Miksi hiidessä sinä et ole koskaan lähtenyt Amerikaan jollakin isäsi laivalla? Siellä näkisit oikean puhvelinmetsästyksen taikka taistelun punanahkoja vastaan.

ROUVA BERNICK. No mutta, Hilmar —

OLAVI. Niin, sitä minä tahtoisinkin, eno; ja sitten minä ehkä saisin nähdä Juhani-enon ja Lona-tädinkin.

HILMAR TÖNNESEN. Hm —; hölynpölyä.

ROUVA BERNICK. Nyt saat mennä jälleen puutarhaan, Olavi.

OLAVI. Äiti, saanko minä mennä kadullekin?

ROUVA BERNICK. Saat, mutta et vaan hyvin etäälle.

( Olavi juoksee puutarhaan ja portista ulos kadulle.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Teidän ei pitäisi ajaa lapsen päähän sellaisia oikkuja, herra Tönnesen.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, se on tietty, hänen täytyy kai pysyä täällä ja tulla kotinurkissa nahjustelijaksi, kuten niin monet muut.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miksi Te ette itse matkusta Amerikaan?

HILMAR TÖNNESEN. Minä? Jolla on tauti? No, senhän tietää, siitä ei suuria välitetä tässä kaupungissa. Mutta sitäpaitsi — ihmisellä on toki eräitä velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa elää. Täytyyhän täälläkin olla joku, joka pitää korkealla aatteen lippua. Uh, nyt se taas huutaa!

ROUVAT. Kuka huutaa?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, ei, en tiedä. Ovat hiukan kovaäänisiä tuolla sisällä, se tekee minut niin hermostuneeksi.

ROUVA RUMMEL. Se on kyllä minun mieheni, herra Tönnesen. Mutta tietkääs, että hän on niin tottunut puhumaan suurissa kokouksissa —

KOLLEEGA RÖRLUND. Eivät nuo toisetkaan tunnu olevan kovin hiljaisia.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, Jumala paratkoon, kun vaan kukkaro on suojeltava, niin —; kaikkihan täällä tarkoittaa vaan pikkumaisia aineellisia laskelmia. Uh!

ROUVA BERNICK. Olihan se kuitenkin parempi kuin ennen, jolloin kaikki tarkoitti vain huvittelua.

ROUVA LYNGE. Oliko täällä tosiaan ennen niin huonosti?

ROUVA RUMMEL. Oli kuin olikin, rouva Lynge. Kiittäkää onneanne, ettette asunut täällä siihen aikaan.

ROUVA HOLT. Niin, täällä on todellakin tapahtunut muutoksia! Kun muistan tyttöpäiviäni —

ROUVA RUMMEL. Oi, ajatelkaas vaan neljä-, viisitoista vuotta sitten! Herra Jumala, millaista elämää täällä oli silloin! Silloin oli sekä tanssiyhdistys että musiikkiyhdistys —

NEITI BERNICK. Ja draamallinen yhdistys. Sen minä muistan hyvin.

ROUVA RUMMEL. Niin, juuri siellähän Teidänkin näytelmänne esitettiin, herra Tönnesen.

HILMAR TÖNNESEN (menee näyttämön taustalle). Oh, miten, mitä —!

KOLLEEGA RÖRLUND. Ylioppilas Tönneseninkö näytelmä?

ROUVA RUMMEL. Niin, se tapahtui kauan ennen Teidän tänne tuloanne, herra kolleega. Se meni muuten ainoastaan yhden kerran.

ROUVA LYNGE. Eikö se ollut juuri se kappale, jossa Te kerroitte näytelleenne rakastajatarta, rouva Rummel?

ROUVA RUMMEL (vilkaisee kolleega Rörlundiin). Minäkö? Sitä minä tosiaan en voi muistaa, rouva Lynge. Mutta minä muistan vallan hyvin sen humuavan seuraelämän perheissä.

ROUVA HOLT. Niin, minä tiedän sellaisiakin koteja, joissa annettiin kahdet suuret päivälliset viikossa.

ROUVA LYNGE. Ja silloinhan täällä oli se kiertävä teatteriseuruekin, olen kuullut.

ROUVA RUMMEL. Niin, se se nyt oli kaikkein pahinta —!

ROUVA HOLT (rauhattomana). Hm, hm —

ROUVA RUMMEL. Niin näyttelijätkö? Ei, sitä minä en todellakaan muista.

ROUVA LYNGE. Niin, ne ihmisethän kuuluvat tehneen niin paljon hullutuksia, kertovat. Mitenkä onkaan oikeastaan niiden juttujen laita?

ROUVA RUMMEL. Oh, ei niissä ole mitään perää, rouva Lynge.

ROUVA HOLT. Dina, rakas, annappas minulle tuo paita.

ROUVA BERNICK (yhtaikaa kuin rouva Holt). Dina kulta, meneppäs ja pyydä Katria tuomaan meille kahvia.

NEITI BERNICK. Minä tulen sinun kanssasi, Dina.

( Dina ja neiti Bernick menevät takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

ROUVA BERNICK (nousee ylös). Ja nyt saatte antaa anteeksi, että jätän teidät hetkiseksi, hyvät rouvat; ajattelen, että juomme kahvin tuolla ulkona. (Hän menee ulos puutarhaportaille ja kattaa pöydän; kolleega seisoo kynnyksellä ja puhelee hänen kanssaan. Hilmar Tönnesen istuu tupakoiden portailla.)

ROUVA RUMMEL (hiljaa). Siunatkoon, rouva Lynge, kuinka Te minua säikähytitte!

ROUVA LYNGE. Minä?

ROUVA HOLT. Niin, mutta itsehän Te alotitte, rouva Rummel.

ROUVA RUMMEL. Minäkö? Miten Te niin voitte sanoa, rouva Holt? Enhän minä hiiskunut niin ainoaa sanaa.

ROUVA LYNGE. Mutta mitä se sitten on?

ROUVA RUMMEL. Miten Te saatoitte ruveta puhumaan siitä, että —! Ajatelkaas, — ettekö sitten nähnyt, että Dina oli läsnä?

ROUVA LYNGE. Dina? Mutta, Jumalan tähden, onko jotain tapahtunut —?

ROUVA HOLT. Ja juuri tässä talossa! Ettekö tiedä, että se oli rouva Bernickin veli —?

ROUVA LYNGE. Mitä hänestä? Minähän en tiedä kerrassaan mitään; minähän olen aivan tulokas täällä —

ROUVA RUMMEL. Ettekö ole sitten kuullut —? Hm — (tyttärelleen) sinä voit mennä vähän puutarhaan, Hilda.

ROUVA HOLT. Mene sinäkin sinne, Netta. Ja ole hyvin ystävällinen Dina-parkaa kohtaan, kun hän tulee.

( Neiti Rummel ja neiti Holt menevät ulos puutarhaan.)

ROUVA LYNGE. No, mikä rouva Bernickin veljellä oli?

ROUVA RUMMEL. Ettekö Te tiedä, että se oli hän, jolla oli se ruma juttu?

ROUVA LYNGE. Onko ylioppilas Tönnesenillä ollut jokin ruma juttu?

ROUVA RUMMEL. Ei, herra Jumala, ylioppilashan on hänen serkkunsa, rouva Lynge. Minä puhun veljestä —

ROUVA HOLT. Siitä tuhlaajapojasta —

ROUVA RUMMEL. Juhanista nimeltään. Hän pakeni Amerikaan.

ROUVA HOLT. Täytyi paeta, voitteko kuvitella.

ROUVA LYNGE. Ja hänellä se oli siis se ruma juttu?

ROUVA RUMMEL. Niin, se oli jotakin tuommoista —; miten sitä nyt nimittäisin? Jotain — tiedättehän — Dinan äidin kanssa. Voi, minä muistan sen kuin eilisen päivän. Juhani Tönnesen palveli siihen aikaan vanhan rouva Bernickin konttorissa; Karsten Bernick oli äsken palannut kotiin Parisista, — ei ollut vielä kihloissa —

ROUVA LYNGE. No niin, mutta tuo ruma juttu?

ROUVA RUMMEL. Niin, näettekös, — sinä talvena oli Möllerin teatteriseurue täällä meillä —

ROUVA HOLT. — ja siinä seurueessa oli näyttelijä Dorf vaimoineen. Kaikki nuoret miehet olivat suorastaan hullaantuneet tuohon rouvaan.

ROUVA RUMMEL. Niin, Jumala ties, mitenkä he voivat pitää häntä kauniina. Mutta kun näyttelijä Dorf eräänä iltana myöhään tulee kotiin —

ROUVA HOLT. — aivan odottamatta —

ROUVA RUMMEL. — niin hän näkee —; ei, sitä ei todellakaan voi kertoa.

ROUVA HOLT. Ei, rouva Rummel, hän ei nähnyt mitään, sillä ovi oli sisäpuolelta lukossa.

ROUVA RUMMEL. No sitähän minä juuri sanoinkin; hän näki oven lukossa. Ja ajatelkaapas, sen, joka oli sisällä, täytyi hypätä ikkunasta ulos.

ROUVA HOLT. Korkealta ullakon ikkunasta!

ROUVA LYNGE. Ja se oli rouva Bernickin veli?

ROUVA RUMMEL. Niin juuri.

ROUVA LYNGE. Ja sitten hän pakeni Amerikaan?

ROUVA HOLT. Niin, hänenhän täytyi, senhän ymmärrätte.

ROUVA RUMMEL. Sillä jälkeenpäin tuli ilmi jotakin, joka oli melkeinpä yhtä paha; ajatelkaas, hän oli vienyt kassasta —

ROUVA HOLT. Mutta sitähän ei tiedetä aivan varmaan, rouva Rummel. Kenties se oli vain juorua.

ROUVA RUMMEL. Oh, sepähän nyt —! Eikö se ollut tietty asia kaikkialla kaupungissa? Eikö vanha rouva Bernick ollut vähällä joutua konkurssiin sentähden? Sen olen kuullut itseltään Rummelilta. Mutta Jumala varjelkoon minun suutani.

ROUVA HOLT. No ainakaan rouva Dorfille eivät rahat menneet, sillä hän —

ROUVA LYNGE. Mutta kuinkas kävi Dinan vanhempien välien sitten?

ROUVA RUMMEL. Ka, Dorf matkusti tiehensä hyljäten sekä vaimonsa että lapsensa, mutta rouva oli kyllin julkea jäädäkseen tänne vielä koko vuodeksi. Teatterissa hän ei tietystikään enää tohtinut näyttäytyä; mutta hän elätti henkeään pesemällä ja ompelemalla vaatteita ihmisille —

ROUVA HOLT. Ja koettipa panna pystyyn tanssikoulunkin.

ROUVA RUMMEL. Se ei tietystikään mennyt. Mitkä vanhemmat olisivat uskoneet lapsensa sellaisen huostaan? Mutta eipä hänen aikansa ollutkaan pitkä; hieno rouva ei maar ollut tottunut työhön; se kävi rintaan, ja hän kuoli.

ROUVA LYNGE. Uh, olipa se tosiaan ruma juttu!

ROUVA RUMMEL. Niin, sen saatte uskoa, että se on ollut karvas pala Bernickeille. Se on musta pilkku heidän onnensa auringossa, kuten Rummel kerran vertasi. Älkää siis koskaan puhuko tässä talossa niistä asioista, rouva Lynge.

ROUVA HOLT. Älkääkä Jumalan nimessä myöskään sisarpuolesta!

ROUVA LYNGE. Niin, onhan rouva Bernickillä sisarpuolikin?

ROUVA RUMMEL. Onneksi — on ollut; sillä nyt on se sukulaisuus heidän kahden väliltä lopussa. Niin, kyllä sekin oli olento! Ajatelkaas, kun hän leikkasi tukkansa pois ja käveli miehen saappaat jalassa sateella.

ROUVA HOLT. Ja kun velipuoli — tuo rappiolle joutunut mies, oli karannut ja koko kaupunki tietysti oli kuohuksissaan hänen tähtensä, — arvaattekos, mitä sisarpuoli silloin tekee? Hän matkustaa Amerikaan veljensä luokse!

ROUVA RUMMEL. Niin, mutta entäs se skandaali, minkä hän teki ennen lähtöään, rouva Holt!

ROUVA HOLT. Hyst, älkää puhuko siitä.

ROUVA LYNGE. Taivas, tekikö hän vielä skandaalinkin?

ROUVA RUMMEL. Tekipä, minä kerron sen teille, rouva Lynge. Bernick oli juuri silloin mennyt kihloihin Betty Tönnesenin kanssa; ja juuri kun hän astuu morsian kainalossa ilmoittamaan siitä Betyn tädille —

ROUVA HOLT. Tönnesenit olivat näet orpoja, huomatkaa —

ROUVA RUMMEL. — niin kavahtaa Lona Hessel ylös tuolilta, jolla istuu, ja lyö hienoa, sivistynyttä Karsten Bernickiä korvalle niin että soi.

ROUVA LYNGE. Älkää, onko nyt koskaan mokomaa —!

ROUVA HOLT. Niin, mutta se on ihan totta.

ROUVA RUMMEL. Ja sitten pisti hän pillit pussiin ja meni Amerikaan.

ROUVA LYNGE. Mutta niinollen mahtoi Bernick olla hänestä itsestään mieluinen.

ROUVA RUMMEL. Sen nyt arvaa, että oli. Hän kuvitteli täällä itsekseen, että heistä tulisi pari, kun Bernick saapuisi takaisin Parisista.

ROUVA HOLT. Niin, ajatelkaas, että hän voi sellaista kuvitellakaan! Bernick, — tämä nuori, mukana ollut maailman mies, täydellinen kavaljeeri, — kaikkien naisten suosikki —

ROUVA RUMMEL. Ja kumminkin niin siveä, rouva Holt; ja niin moraalinen.

ROUVA LYNGE. Mutta mitä tuo neiti Hessel on tehnyt siellä Amerikassa?

ROUVA RUMMEL. Ah, katsokaas, sitä peittää, kuten Rummel kerran vertasi, harso, jota tuskin sopii kohottaa.

ROUVA LYNGE. Mitä se tarkoittaa?

ROUVA RUMMEL. Hän ei tosin ole enää missään tekemisissä omaistensa kanssa, luonnollisesti; mutta sen nyt tietää koko kaupunki, että hän on laulanut rahan edestä siellä ravintoloissa —

ROUVA HOLT. — ja pitänyt julkisia esitelmiä —

ROUVA RUMMEL. — ja julkaissut pähkähurjan kirjan.

ROUVA LYNGE. Älkää nyt —!

ROUVA RUMMEL. Niin, niin, Lona Hessel on kanssa yksi noita auringon pilkkuja Bernickien perheonnessa. Mutta nythän tiedätte, miten asianlaita on, rouva Lynge. Minä olen Jumala tietköön, puhunut tämän ainoastaan siksi, että osaisitte olla varuillanne.

ROUVA LYNGE. Se on tietty, siitä voitte olla huoletta. — Mutta voi tuota Dina Dorf-raukkaa! Minun käy ihan sääliksi häntä.

ROUVA RUMMEL. No, hänelle se oli vain onneksi. Ajatelkaas, jos hän olisi jäänyt vanhempainsa käsiin! Me tietysti otimme hänet hoitoomme, me kaikki, ja ohjasimme häntä niin hyvin kuin voimme. Sitten sai neiti Bernick hommatuksi hänet tähän perheeseen.

ROUVA HOLT. Mutta tukala lapsi hän on aina ollut kasvattaa. Voittehan arvata — kaikki nuo huonot esimerkit. Sellainenhan on aina toista kuin omat lapsemme; hänet on voitettava hyvällä, rouva Lynge.

ROUVA RUMMEL. Hst, — hän tulee. (Ääneen.) Niin, Dina, se on oikein ketterä tyttö. Kas, siinäkö sinä olitkin, Dina? Me juuri tässä panimme töitämme kokoon.

ROUVA HOLT. Ah, miten sinun kahvisi tuoksuu ihanalta, Dina kulta. Kuppi sellaista puolipäiväkahvia —

ROUVA BERNICK (ulkoa puutarhaportailta). Olkaa niin hyvät, arvoisat naiset!

( Neiti Bernick ja Dina ovat sillävälin auttaneet palvelustyttöä tuomaan kahvivehkeitä pöytään. Kaikki naiset asettuvat portaille; he puhelevat ylen ystävällisesti Dinalle. Hetken päästä tulee Dina saliin ja ottaa esille käsityönsä.)

ROUVA BERNICK (ulkoa kahvipöydän äärestä). Dina, etkö sinä sitten tahdokaan —?

DINA. Ei kiitos; minä en tahdo.

(Hän istuutuu ompelemaan. Rouva Bernick ja kolleega vaihtavat pari sanaa keskenään; hetken päästä tulee kolleega saliin.)

KOLLEEGA RÖRLUND (keksii itselleen jotain asiaa pöydän luo ja sanoo matalalla äänellä). Dina.

DINA. Niin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Miksi Te ette tahdo olla tuolla ulkona?

DINA. Kun minä toin kahvin, näin tuosta vieraasta naisesta, että he olivat puhelleet minusta.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja ettekö nähnyt sitäkin, miten ystävällinen hän oli tuolla ulkona Teitä kohtaan?

DINA. Mutta sitä minä en kärsi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Teillä on uhitteleva luonne, Dina.

DINA. On.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miksi se on sellainen?

DINA. Kun minä en ole toisenlainen.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ettekö saata koettaa tulla toisenlaiseksi?

DINA. En.

KOLLEEGA RÖRLUND. Minkätähden ette?

DINA (katsoo häneen). Minähän kuulun moraalisesti turmeltuneihin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hyi, Dina!

DINA. Äitikin kuului moraalisesti turmeltuneihin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuka on puhunut Teille tuollaisia?

DINA. Ei kukaan; he eivät koskaan puhu. Miksi eivät he puhu! Kaikki he käsittelevät minua niin varovasti kuin hajoaisin siruiksi, jos —. Oh miten vihaan tätä sydämellisyyttä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Rakas Dina, minä ymmärrän hyvin, että Teistä tuntuu olonne täällä tukalalta.

DINA. Niin, kun minä pääsisin kauas pois. Minä tulisin kyllä toimeen omin päin, kun minun vaan ei tarvitseisi olla näiden ihmisten parissa, jotka ovat niin — niin —

KOLLEEGA RÖRLUND. Mitenkä niin?

DINA. Niin siveellisiä ja moraalisia.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta Dina, sitä Te ette tarkoita.

DINA. Oh, Te tiedätte kyllä, mitä minä tarkoitan. Joka päivä tulevat Hilda ja Netta tänne sitä varten, että minun pitäisi ottaa heidät esikuvikseni. Minä en voi koskaan tulla niin kiltiksi kuin he. Minä en tahdo tulla sellaiseksi. Oh, jospa minä olisin kaukana muualla, niin minusta kyllä tulisi hyvä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Olettehan Te hyvä, rakas Dina.

DINA. Mitä se hyödyttää täällä?

KOLLEEGA RÖRLUND. Siis lähteä pois —. Ajatteletteko tosissanne sitä?

DINA. Minä en olisi enää päivääkään täällä, ellei Teitä olisi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Sanokaa, Dina, — miksi Te oikeastaan olette niin mielellänne minun seurassani.

DINA. Siksi, että Te opetatte minulle niin paljon kaunista.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kaunista? Kutsutteko sitä, mitä minä voin Teille opettaa, kauniiksi?

DINA. Kutsun. Taikka oikeastaan — Te ette opeta minulle mitään; mutta kun minä kuulen Teidän puhuvan, johdun näkemään niin paljon kaunista.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mitä Te siis oikeastaan tarkoitatte kauniilla?

DINA. Sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. No, ajatelkaa sitä nyt. Mitä Te kauniilla Tarkoitatte?

DINA. Kaunista on jokin, joka on suurta — ja kaukana.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm — rakas Dina, minä olen niin kovin huolissani tähtenne.

DINA. Sitäkö vaan?

KOLLEEGA RÖRLUND. Te tiedätte kyllä hyvin, miten sanomattomasti rakas Te olette minusta.

DINA. Jos minä olisin Hilda tai Netta, niin Te ette pelkäisi, että muut sen huomaavat.

KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, Dina, Te ette saata käsittää niitä tuhansia syitä —. Kun mies on pantu sen yhteiskunnan moraaliseksi tueksi, jossa hän elää, niin —; ei voi olla tarpeeksi varova. Jos vaan olisin varma siitä, että kyettäisiin selittämään oikein minun tekojeni vaikuttimia —. Mutta se olkoon samantekevä. Teitä täytyy auttaa pystyyn ja Teitä autetaan. Dina, onko päätetty asia, että kun minä tulen — kun olosuhteet sallivat minun tulla — ja sanon: tässä on minun käteni, — tahdotteko silloin ottaa sen ja tulla vaimokseni? — Lupaatteko sen, Dina?

DINA. Lupaan.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kiitos, kiitos! Sillä minullekin —. Oi, Dina, minä rakastan Teitä niin —, Hst; joku tulee. Dina, minun tähteni, — menkää ulos toisten luo.

(Dina menee ulos kahvipöydän luo. Samassa tulevat tukkukauppias Rummel, kauppias Sandstad ja kauppias Vigeland saliin etumaisesta ovesta vasemmalta, konsuli Bernickin seuraamana, jolla on tukku papereita kädessä.)

KONSULI BERNICK. No niin, asia on siis päätetty.

KAUPPIAS VIGELAND. Jumalan nimessä, olkoon niin.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se on päätetty, Bernick! Norjalaisen sana seisoo kuin Dovrefjeldin kallio, sen tiedät!

KONSULI BERNICK. Eikä kukaan horju; yksikään ei luovu, tulkoon meille minkälainen vastustus tahansa.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Me seisomme ja kaadumme yhdessä, Bernick!

HILMAR TÖNNESEN (joka on tullut esiin puutarhaovelta). Kaadutte? Anteeksi, eikö se kaatumaan tuomittu ole rautatie?

KONSULI BERNICK. Ei, päinvastoin, se lähtee käyntiin —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. — höyryn voimalla, herra Tönnesen.

HILMAR TÖNNESEN (tullen lähemmäksi). Oho?

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuinka?

ROUVA BERNICK (puutarhaovella). Mutta, Karsten hyvä, mitä se oikeastaan on —?

KONSULI BERNICK. Oh, rakas Betty, mitä se sinua intresseeraisi? (Muille herroille.) Mutta nyt meidän täytyy valmistaa listat, kuta pikemmin, sen parempi. On itsestään selvää, että me neljä panemme nimemme ensimäisiksi. Asema, joka meillä on yhteiskunnassa, tekee meidät velvollisiksi menemään niin pitkälle kuin mahdollista.

KAUPPIAS SANDSTAD. Se on tietty, herra konsuli.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Sen täytyy onnistua; se on varma.

KONSULI BERNICK. Niin kyllä, minä en ole ollenkaan peloissani tuloksesta. Meidän tulee pitää huoli siitä, että vaikutamme kukin tuttavapiirissämme; ja kun ensin voimme viitata oikein vilkkaaseen osanottoon yhteiskunnan kaikissa kerroksissa, niin seuraa itsestään, että kunnankin täytyy osaltaan avustaa.

ROUVA BERNICK. Mutta, Karsten, tule nyt viimeinkin tänne ja kerro meille —

KONSULI BERNICK. Oh, rakas Betty, se on vaan sellaista, jota naiset eivät voi ymmärtää.

HILMAR TÖNNESEN. Sinä aiot siis kumminkin ottaa rautatieasian ajaaksesi?

KONSULI BERNICK. Tietysti.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta viime vuonna, herra konsuli —?

KONSULI BERNICK. Viime vuonna se oli aivan toinen asia. Silloin oli kysymys rantaradasta —

KAUPPIAS VIGELAND. — joka olisi ollut aivan tarpeeton, herra kolleega; sillä meillähän on höyrylaivat —

KAUPPIAS SANDSTAD. — ja joka olisi tullut niin suunnattoman kalliiksi —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. — niin, ja olisi suorastaan vahingoittanut huomattavia etuja tässä kaupungissa.

KONSULI BERNICK. Pääasia oli, ettei siitä olisi koitunut hyötyä yhteiskunnalle laajassa merkityksessä. Sentähden asetuin minä sitä vastaan, ja niin päätettiin rakentaa sisämaan linja.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, mutta eihän se tule koskemaan tämän ympäristön kaupunkeja.

KONSULI BERNICK. Se tulee koskemaan meidän kaupunkiamme, rakas Hilmar; sillä nyt me rakennamme sieltä sivuradan tänne.

HILMAR TÖNNESEN. Ahaa; siis uusi keksintö.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, eikö se ole mainio keksintö? Mitä?

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm. —

KAUPPIAS VIGELAND. Ei voi kieltää, että kaitselmus on ikäänkuin varustanut maaperän tälle sivuradalle.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niinkö Te tosiaan ajattelette, herra Vigeland?

KONSULI BERNICK. Niin. minun täytyy myöntää, että minäkin pidän ikäänkuin sallimana, että viime kevännä kuljin asiamatkoilla siellä ylämaassa ja jouduin silloin sattumalta erääseen laaksoon, jossa en aikaisemmin ollut käynyt. Kuin salama iski päähäni ajatus, että sitä kautta me voisimme johtaa sivuradan tänne meille. Minä annoin erään insinöörin tutkia alueen; tässä ovat ennakkolaskelmat ja arviot; ei ole minkäänlaisia esteitä.

ROUVA BERNICK (joka on tullut toisten naisten kanssa puutarhaovelle). Mutta rakas Karsten, että sinä olet pitänyt tämän kaiken salassa meiltä.

KONSULI BERNICK. Voi, hyvä Betty, ettehän te olisi kuitenkaan voinut ymmärtää asian oikeaa laitaa. Minä en muuten ole puhunut siitä yhdellekään ainoalle ihmiselle ennenkuin tänään. Mutta nyt on ratkaiseva hetki tullut; nyt on toimittava julkisesti ja täydellä voimalla. Niin, vaikka minun pitäisi panna koko olemassaoloni peliin, minä toteutan sen asian.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja me samoin, Bernick; siihen saat luottaa.

KOLLEEGA RÖRLUND. Toivotteko sitten tosiaan niin paljon tästä yrityksestä, hyvät herrat?

KONSULI BERNICK. Toivomme, sen uskallan sanoa. Mikä vipu siitä tuleekaan koko meidän yhteiskuntamme kohottamiseksi! Ajatelkaa vaan suuria metsäseutuja, jotka siten tehdään luopäästäviksi; ajatelkaa kaikkia noita runsaita malmisuonia, jotka voidaan ottaa käyttöön; ajatelkaa jokea, jossa on putous toisensa vieressä! Minkälainen tehdastoiminta siellä saattaakaan syntyä?

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja Te ette pelkää, että entistä vilkkaampi yhteys turmeltuneen ulkomaailman kanssa —?

KONSULI BERNICK. En, olkaa Te ihan rauhassa, herra kolleega. Meidän pieni, eteenpäin pyrkivä paikkakuntamme lepää, Jumalan kiitos, nykyisin terveellä moraalisella perustalla; mehän olemme kaikki osaltamme olleet sitä tasoittamassa, jos niin tohdin sanoa; ja sen teemme vastakin, kukin tavallaan. Te, herra kolleega, jatkatte siunauksellista toimintaanne koulussa ja kotona. Me, käytännöllisen työn miehet, tuemme yhteiskuntaa levittämällä hyvinvointia niin laajoihin piireihin kuin mahdollista; — ja meidän naisemme, — niin, tulkaa vaan lähemmäksi, hyvät naiset; saatte kyllä tätä kuulla —; naisemme, sanon, meidän vaimomme ja tyttäremme, — niin, vaikuttakaa te täydessä rauhassa hyväntekeväisyyden palveluksessa, naiset, ja olkaa lisäksi apuna ja sulona lähimmillenne, sillä tavoin kuin minun rakas Bettyni ja Marttani ovat minulle ja Olaville (katselee ympärilleen). Niin, missä Olavi nyt on?

ROUVA BERNICK. Oh, näin kesälomalla on mahdotonta saada häntä pysymään kotona.

KONSULI BERNICK. Sitten hän on taas varmaan rannassa! Saathan nähdä, hän ei siitä lakkaa ennenkuin sattuu jokin onnettomuus.

HILMAR TÖNNESEN. Pyh — pikku leikittely luonnonvoimien kanssa —

ROUVA RUMMEL. Miten kaunista, että Teillä on niin luja perhevaisto, herra Bernick.

KONSULI BERNICK. No, onhan perhe yhteiskunnan ydin. Hyvä koti, rehellisiä ja uskollisia ystäviä, pieni lujasti suljettu piiri, johon eivät mitkään häiritsevät ainekset luo varjoaan —

( Prokuristi Krap tulee oikealta, tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä.)

PROKURISTI KRAP. Ulkomaan posti, herra konsuli; — ja sähkösanoma New-Yorkista.

KONSULI BERNICK (ottaa sähkösanoman). Ah, »Indian Girlin» isännistöltä.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Jaha, posti tuli? Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa hyvästi.

KAUPPIAS VIGELAND. Niin minunkin.

KAUPPIAS SANDSTAD. Hyvästi, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Hyvästi, hyvästi, herrat. Ja muistakaa, että meillä on kokous iltapuolella kello viisi.

KAIKKI KOLME VIERASTA HERRAA. Kyllä, kyllä muistamme; se on selvä.

(Lähtevät ulos oikealle.)

KONSULI BERNICK (luettuaan sähkösanoman). No tämäpä on vasta aito amerikalaista! Suorastaan mieltä kuohuttavaa —

ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, Karsten, mitä se on?

KONSULI BERNICK. Katsokaa nyt tuota, herra Krap; lukekaa!

PROKURISTI KRAP (lukee ääneen). »Tehkää mahdollisimman vähän korjauksia; lähettäkää 'Indian Girl' matkalle tänne heti kuin se on vedenpitävä; hyvä vuodenaika; ui hätätilassa lastin varassa.» No, sitä kelpaa sanoa —

KONSULI BERNICK. Ui lastin varassa! Nuo herrat tietävät hyvin, että siinä lastissa menee laiva pohjaan kuin kivi, jos jotain sattuu.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, siinä nyt näkee taas, millainen on tuo kehuttu suuri maailma.

KONSULI BERNICK. Siinä olette oikeassa; eivät pidä lukua edes ihmishengistä, kun vaan oma etu on kysymyksessä. (Krapille.) Voiko »Indian Girl» lähteä matkalle neljän — viiden päivän päästä?

PROKURISTI KRAP. Voi, jos kauppias Vigeland suostuu siihen, että keskeytämme siksi aikaa työn hänen »Palmupuullaan».

KONSULI BERNICK. Hm, sitä hän ei tee. No ehkäpä nyt silmäilette postin. Kuulkaa, ettekö nähnyt Olavia siellä laiturilla?

PROKURISTI KRAP. En, herra konsuli.

(Poistuu etummaiseen huoneeseen vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (katselee jälleen sähkösanomaa). Noita herroja ei arveluta panna alttiiksi kahdeksantoista ihmishenkeä —

HILMAR TÖNNESEN. No, merimiehen tehtävä on uhmata elementtejä; siinä on varmaan jotakin hermoja jännittävää — jaa-a, ainoastaan ohut lankku itsensä ja syvyyden kuilun välillä —

KONSULI BERNICK. Mutta haluaisinpa nähdä sen täkäläisen laivanvarustajan, joka taipuisi moiseen! Ei yksikään, ei yksi ainoakaan — (huomaa Olavin) No, Jumalan kiitos, hän on toki hyvässä tallessa.

( Olavi, ongensiima kädessä, on juossut ylös katua ja sisään puutarhaportista.)

OLAVI (huutaa jo puutarhasta). Hilmar-eno, minä olin rannassa ja näin höyrylaivan.

KONSULI BERNICK. Olitko sinä taas laiturilla.

OLAVI. En, minä olin vaan venheellä soutelemassa. Mutta kuules, Hilmar-eno, sieltä tuli laivalla koko sirkusseurue ja hevoset ja elukat ja kaikki; ja sitten siellä oli niin paljon matkustajia.

ROUVA RUMMEL. Älkää, saammeko nyt tosiaan nähdä sirkustaiteilijoita!

KOLLEEGA RÖRLUND. Me? Sitä en toki oleta.

ROUVA RUMMEL. Ei, emme tietystikään me, mutta —

DINA. Minä tahtoisin mielelläni nähdä ratsastajia.

OLAVI. Niin minäkin.

HILMAR TÖNNESEN. Sinä olet pöllö. Mitä siinä on näkemistä? Pelkkää dressyyriä. Ei, aivan toista olisi nähdä gaucho-paimenten kiitävän yli Pampaksen korskuvilla mustangeillaan. Mutta jumal'avita, täällä pikkukaupungissa —

OLAVI (nykii neiti Bernickiä). Martta-täti, — katso tuolla ne tulevat!

ROUVA HOLT. Niin taivas, tuolla ne tulevat.

ROUVA LYNGE. Ush, nuo kauheat ihmiset!

(Paljon matkustajia ja koko joukko kaupungin väkeä tulee katua ylös.)

ROUVA RUMMEL. No, ne ovat oikean sortin ilveniekkoja. Katsokaas tuota naista, jolla on harmaa hame, rouva Holt; hän kantaa käsilaukkua seljässään.

ROUVA HOLT. Niin, ajatelkaas, kantaa sitä päivänvarjonsa varressa! Se on tietysti tirehtöörin rouva.

ROUVA RUMMEL. Ja tuo on varmaan itse tirehtööri; tuo parrakas tuolla. No kyllä on näöltään kuin metsärosvo. Älä katsele häntä, Hilda.

ROUVA HOLT. Äläkä sinäkään, Netta!

OLAVI. Äiti, tirehtööri tervehtii meitä.

KONSULI BERNICK. Mitä se on?

ROUVA BERNICK. Mitä sinä sanoit, lapsi.

ROUVA RUMMEL. Niin, taivas varjelkoon, nyt tervehtii tuo nainenkin!

KONSULI BERNICK. Oh, tämä on jo liian karkeaa!

NEITI BERNICK (huudahtaen tahtomattaankin). Ah —!

ROUVA BERNICK. Mitä se on, Martta?

NEITI BERNICK. Oi, ei mitään; minusta vain näytti —

OLAVI (ilosta huudahtaen). Katsokaa, katsokaa, tuolla tulevat toiset ja tuovat hevosia ja eläimiä! Ja tuolla ovat amerikalaisetkin! Kaikki »Indian Girlin» matruusit —

(Kadulta kajahtaa »Yankee Doodle» klarinetin ja rummun säestyksellä.)

HILMAR TÖNNESEN (pitelee korviaan). Uh, uh, uh!

KOLLEEGA RÖRLUND. Luulenpa, että vetäydymme tuokioksi erillemme, hyvät naiset; tämä ei ole meitä varten. Palatkaamme työhön.

ROUVA BERNICK. Ehkäpä vedämme ikkunaverhot eteen?

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, sitä minäkin tarkoitin.

(Naiset asettuvat paikoilleen pöydän ääreen; kolleega Rörlund sulkee puutarhaoven ja vetää verhot sen ja ikkunain eteen; salissa tulee puolihämärää.)

OLAVI (pilkistellen ulos). Äiti, nyt seisoo tirehtöörin rouva pumppukaivon luona ja pesee silmiään.

ROUVA BERNICK. Mitä? Keskellä toria!

ROUVA RUMMEL. Ja keskellä kirkasta päivää!

HILMAR TÖNNESEN. No, jos minä olisin erämaamatkalla ja löytäisin kaivon, niin en minäkään kursailisi —. Uh, tuota kamalaa klarinettia!

KOLLEEGA RÖRLUND. Tässä olisi tosiaan poliisilla täysi syy puuttua asiaan.

KONSULI BERNICK. Oh, eikö mitä; ulkomaalaisten käytöstä ei pidä arvostella niin ankarasti; eihän heillä ole sitä juurtunutta sopivaisuuden tunnetta, joka pitää meitä oikeissa rajoissa. Antaa niiden vaan hummastella. Mitä se meitä liikuttaa. Kaikki tuollainen roivaus, joka nousee hyviä tapoja ja siivoutta vastaan, se ei onneksi ole sukua meidän yhteiskunnallemme, jos niin voin sanoa. — Mitä kummaa!

(Kadulla nähty vieras nainen astuu reippaasti sisään oikeanpuolisesta ovesta.).

NAISET (peljästyneinä, mutta matalalla äänellä). Sirkusratsastajatar! Tirehtöörin rouva!

ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, mitä tämä on?

NEITI BERNICK (hypähtää ylös). Ah —!

VIERAS NAINEN. Terve, rakas Betty! Terve, Martta! Terve, sinä lanko!

ROUVA BERNICK (huudahtaen). Lona —!

KONSULI BERNICK (horjahtaa askeleen taaksepäin). Niin totta kuin elän —!

ROUVA HOLT. Mutta, Jumala armahtakoon —

ROUVA RUMMEL. Se ei voi olla mahdollista —!

HILMAR TÖNNESEN. No tämähän — Uh!

ROUVA BERNICK. Lona —! Onko se tosiaan —?

NEITI HESSEL. Että minäkö se olen? Niin, kautta sieluni, minä se olen; saatte huoletta siitä ilosta hypätä kaulaani.

HILMAR TÖNNESEN. Uh!

ROUVA BERNICK. Ja nyt sinä tulet tänne noin —

KONSULI BERNICK. — ja aiot todellakin esiintyä —?

NEITI HESSEL. Esiintyä? Mitä esiintyä?

KONSULI BERNICK. Niin, minä tarkoitan — sirkusratsastajien kanssa —

NEITI HESSEL. Ha, ha haa —! Oletko sinä hullu, lanko? Luuletko, että minä kuulun sirkusjoukkoon? Ei; tosin minä olen harjoittanut jos jonkinlaisia temppuja ja ollut narrina monella tavalla —

ROUVA RUMMEL. Hm —

NEITI HESSEL. — mutta hevosen seljässä minä en vielä koskaan ole tehnyt temppuja.

KONSULI BERNICK. Et siis toki —

ROUVA BERNICK. Oi, Jumalan kiitos!

NEITI HESSEL. Ei, me tulimme kuin muutkin oikeat ihmiset, — tosin ainoastaan toisessa luokassa, mutta siihen olemme tottuneet.

ROUVA BERNICK. Me, sanot?

KONSULI BERNICK (tullen askeleen lähemmäksi). Ketkä me?

NEITI HESSEL. Minä ja lapsi, tietysti.

ROUVAT (huudahtaen kaikki yhtaikaa). Lapsi!

HILMAR TÖNNESEN. Mitä!

KOLLEEGA RÖRLUND. No tämähän vasta —!

ROUVA BERNICK. Mutta mitä sinä tarkoitat, Lona?

NEITI HESSEL. Minä tarkoitan tietysti Johnia; eihän minulla muuta lasta ole, tiedän mä, — tai Juhania, kuten Te häntä nimititte.

ROUVA BERNICK. Juhania! —

ROUVA RUMMEL (hiljaa rouva Lyngelle). Tuo tuhlaajapoika!

KONSULI BERNICK (vitkalleen). Onko Juhanikin tullut kotimaahan?

NEITI HESSEL. On tietysti; tietysti; enhän minä toki ilman häntä matkustele. Mutta te näytätte niin surullisilta. Ja istutte täällä hämärässä, ja mitä ommellette valkeaa. Ei suinkaan perheessä ole sattunut kuolemantapaus?

KOLLEEGA RÖRLUND. Neiti, Te olette täällä yhdistyksessä moraalisesti turmeltuneitten —

NEITI HESSEL (matalammalla äänellä). Mitä sanotte? Nämä siistit, hiljaiset naisetko olisivat —?

ROUVA RUMMEL. Oh, onko nyt mokomaa —!

NEITI HESSEL. Ah, minä ymmärrän, ymmärrän! Mutta, hitto vie, rouva Rummelhan se on! Ja tuossahan istuu myöskin rouva Holt! No me kolme emme ole viime näkemästä nuorentuneet. Mutta kuulkaas nyt, hyvät ihmiset; antakaa nyt noiden moraalisesti turmeltuneitten odotella yksi päivä; ne eivät siinä ajassa ehdi sen enempää paheta. Sellainen ilonhetki kuin tämä —

KOLLEEGA RÖRLUND. Kotiintulon hetki ei ole aina ilon hetki.

NEITI HESSEL. Vai niin? Niinkö tunnette raamattunne, herra pastori?

KOLLEEGA RÖRLUND. En minä ole pastori.

NEITI HESSEL. No sitten Teistä tulee. — Mutta hyi, hyi, hyi: nämä moraaliset paidat löyhkävät niin pilaantuneilta, — aivan kuin ruumislakanat. Minä olen tottunut preeriain raittiiseen ilmaan, tietkää se.

KONSULI BERNICK (pyyhkii hikeä otsaltaan). Niin, täällä on tosiaan tukehuttavan kuuma.

NEITI HESSEL. Malta, malta, kyllä pian pääsemme hautakellarista. (Vetää verhot oven ja ikkunain edestä.) Kirkas päivänvalo täällä olkoon, kun poika tulee. Niin, siinä saatte nähdä pojan, joka on putsautunut.

HILMAR TÖNNESEN. Uh!

NEITI HESSEL (avaa oven ja ikkunat). — nimittäin, jos hän saa pestä itsensä — tuolla hotellissa; sillä höyrylaivassa hän tuli likaiseksi kuin sika.

HILMAR TÖNNESEN. Uh huh!

NEITI HESSEL. Uhko? Eikös totta totisesti se ole —! (Osoittaa Hilmaria ja kysyy muilta.) Yhäkö tuo täällä vetelehtii ja sanoo: uh?

HILMAR TÖNNESEN. En minä vetelehdi; minä olen täällä tautini vuoksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm, hyvät naiset, luullakseni ei —

NEITI HESSEL (joka on huomannut Olavin). Onko tuo sinun, Betty? — Paiskaapa käpälää, poika! Vai pelkäätkö vanhaa, rumaa tätiäsi?

KOLLEEGA RÖRLUND. (pistäen kirjan kainaloonsa). Hyvät naiset, luullakseni tämä ei ole sopiva tunnelma jatkaaksemme tänään työtä. Mutta huomenna kai kokoonnumme uudestaan?

NEITI HESSEL (vieraiden naisten noustessa ylös hyvästelemään). Niin, tehkäämme se. Minä kyllä saavun paikalle.

KOLLEEGA RÖRLUND. Te? Anteeksi, hyvä neiti, mitä on Teillä tekemistä meidän yhdistyksessämme?

NEITI HESSEL. Minä aion sitä tuuleuttaa, herra pastori.

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama sali puutarhan puolella konsuli Bernickin talossa. Rouva Bernick istuu yksinään ompeluksineen työpöydän ääressä. Hiukan myöhemmin tulee konsuli Bernick hattu päässä ja hansikkaat ja keppi kädessä sisään oikealta.)

ROUVA BERNICK. Joko sinä tulet kotiin, Karsten?

KONSULI BERNICK. Jo. Minun täytyy saada tavata erästä miestä.

ROUVA BERNICK (huokaisten). Niin, Juhani tulee kai taas tänne tänään, ajattelen.

KONSULI BERNICK. Erästä miestä, sanon minä. (Laskee hattunsa pois.) Missä kaikki naiset ovat tänään?

ROUVA BERNICK. Rouva Rummelilla ja Hildalla ei ollut aikaa.

KONSULI BERNICK. Oho! Lähettivät sanan?

ROUVA BERNICK. Niin; heillä oli niin paljon puuhaa kotona.

KONSULI BERNICK. Tietysti. Eivätkä muutkaan luonnollisesti tule?

ROUVA BERNICK. Eivät, heilläkin oli tänään esteitä.

KONSULI BERNICK. Sen minä olisin voinut sanoa jo etukäteen. Missä Olavi on?

ROUVA BERNICK. Minä annoin hänen mennä vähän ulos Dinan kanssa.

KONSULI BERNICK. Hm; Dina; se huikenteleva lepakko —. Että hän heti eilen saattoi antautua niin paljon Juhanin seuraan —!

ROUVA BERNICK. Mutta, rakas Karsten, eihän Dina tiedä ollenkaan —

KONSULI BERNICK. No sitten olisi ainakin Juhanilla pitänyt olla sen verran tahtia, ettei olisi osoittanut hänelle huomaavaisuutta. Minä näin kyllä, millä silmin kauppias Vigeland sitä katsoi.

ROUVA BERNICK (laskien ompeluksen syliinsä). Karsten, voitko ymmärtää, mitä varten he ovat tulleet tänne?

KONSULI BERNICK. Hm; Juhanillahan on siellä farmi, joka ei menestyne kovinkaan hyvin; ja Lonahan viittasi eilen siihen, että heidän täytyi matkustaa toisessa luokassa —

ROUVA BERNICK. Niin, valitettavasti, jotakin sellaista se lienee. Mutta että Lona tuli mukaan! Hän! Niin verisesti sinua silloin loukattuaan —!

KONSULI BERNICK. Oh, älä ajattele noita vanhoja asioita.

ROUVA BERNICK. Mitä muuta voin ajatella nykyään? Onhan Juhani toki veljeni; — niin, en minä hänen tähtensä; mutta mitä ikävyyksiä hän voikaan tuottaa sinulle —. Karsten, minä pelkään niin hirveästi, että —

KONSULI BERNICK. Mitä pelkäät?

ROUVA BERNICK. Eikö hän voisi joutua kiinni niiden rahojen tähden, jotka katosivat sinun äidiltäsi?

KONSULI BERNICK. Mitä joutavia! Kuka voi todistaa, että rahoja katosikaan?

ROUVA BERNICK. Herra Jumala, senhän tietää koko kaupunki, ikävä kyllä; ja olethan sinä itse sanonut —

KONSULI BERNICK. Minä en ole sanonut mitään. Kaupunki ei tiedä mitään niistä asioista; ne olivat kaikki pelkkää juorua.

ROUVA BERNICK. Oi miten sinä olet jalomielinen, Karsten!

KONSULI BERNICK. Jätä nuo muistelemiset, kuuletko! Sinä et tiedä, miten sinä kiusaat minua kaivelemalla esille kaikkea tätä. (Hän kävelee edestakaisin; sitten hän heittää kepin kädestään.) Että heidän pitikin tulla kotiin juuri nyt, — nyt, jolloin minä tarvitsen sekoittamattoman hyvää mielialaa sekä kaupungissa että sanomalehdissä. Täältä tullaan kirjoittamaan kirjeitä naapurikaupunkien sanomalehtiin. Otinpa heidät vastaan hyvin tai huonosti, niin kaikkea pohditaan ja selitellään johonkin suuntaan. Vanhat asiat käännellään nurin, — niinkuin sinäkin teet. Sellaisessa yhteiskunnassa kuin meidän —. (Nakkaa hansikkaat pöydälle.) Eikä ole ainoaa ihmistä, jonka kanssa voisin puhua ja jolta hakea tukea.

ROUVA BERNICK. Eikö yhtään, Karsten?

KONSULI BERNICK. Ei, kukapa se olisi? — Saada heidät vastuksikseen juuri nyt! Ei ole epäilemistäkään, että he aikovat tehdä skandaalin jollakin tavalla, — varsinkin Lona. Eikö nyt olekin onnettomuus, että on mokomia sukulaisia!

ROUVA BERNICK. Niin, enhän minä mitään voi sille, että —

KONSULI BERNICK. Mille sinä et voi mitään? Että olet sukua heille? Ei, se on kyllä hyvin totta.

ROUVA BERNICK. Ja enhän minä ole pyytänyt heitä tulemaan kotiin.

KONSULI BERNICK. Kas niin; siinä se taas on! en ole pyytänyt heitä tulemaan kotiin; en ole kirjoittanut heille, että tulkaa; en ole vetänyt heitä tukasta tänne! Oh, minä osaan jo koko lorun ulkoa.

ROUVA BERNICK (hyrskähtää itkuun). Mutta kyllä sinäkin olet tyly. —

KONSULI BERNICK. Kas niin, noin sitä pitää; ala nyt itkeä, niin että kaupunki saa vielä puhumista siitäkin. Jätä nyt tuo hassuttelu, Betty. Mene istumaan tuonne portaille; tänne voi tulla joku. Vai pitääkö heidän saada nähdä konsulin rouva punaisin silmin? No se vasta olisi kaunista, jos ihmiset saisivat tietää, että —. Kas niin, tuolla eteisessä kuuluukin joku tulevan. (Kolkutetaan ulko-oveen.) Sisään vaan!

( Rouva Bernick menee ompeluksineen ulos puutarhaportaille. Telakkamestari Aune tulee sisään oikealta.)

TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvää päivää, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Päivää. No, Te arvaatte kai, mitä asiaa minulla on Teille?

TELAKKAMESTARI AUNE. Prokuristi kertoi eilen, ettei konsuli olisi muka tyytyväinen —

KONSULI BERNICK. Minä olen tyytymätön koko hommaan siellä telakalla, Aune. Tehän ette saa mitään aikaan niillä haaksirikkoutuneilla aluksilla. »Palmupuun» olisi pitänyt olla lähtövalmis jo kauan sitten. Kauppias Vigeland käy täällä joka päivä minua kiusaamassa; hän on tukala mies liiketoveriksi.

TELAKKAMESTARI AUNE. »Palmupuu» voi lähteä matkalle ylihuomenna.

KONSULI BERNICK. No viimeinkin. Mutta se amerikalainen sitten, »Indian Girl», joka on lojunut täällä viisi viikkoa ja —

TELAKKAMESTARI AUNE. Amerikalainenko? Minä ymmärsin, että me ensin kävisimme kaikin voimin käsiksi Teidän omaan laivaanne.

KONSULI BERNICK. Sellaiseen luuloon minä en ole antanut Teille aihetta. Amerikalaistakin alusta piti jouduttaa kaikin tavoin; mutta sitä ei ole tehty.

TELAKKAMESTARI AUNE. Alus on pohjasta läpilaho, herra konsuli; kuta enemmän sitä paikkaamme, sitä hullummaksi se tulee.

KONSULI BERNICK. Ei se johdu siitä. Prokuristi Krap sanoi minulle, miten asia oikein on. Te ette ymmärrä käyttää työssä niitä uusia koneita, jotka olen tänne hankkinut, — tai paremminkin sanoen, Te ette tahdo niitä käyttää.

TELAKKAMESTARI AUNE. Herra konsuli, minä olen jo viisikymmen-vuotias mies; aina pojasta saakka minä olen tottunut vanhaan työtapaan —

KONSULI BERNICK. Se ei meille kelpaa nykyaikaan. Älkää luulko, Aune, että minä vaadin sitä oman hyötyni vuoksi; sitä minun onneksi ei tarvitse tehdä; mutta minun on otettava huomioon se yhteiskunta, jossa elän, ja se liike, jonka johtajana olen. Edistyksen täytyy lähteä minusta, muuten sitä ei tule ollenkaan.

TELAKKAMESTARI AUNE. Edistystä minäkin tahtoisin, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Niin, omalle ahtaalle piirillenne, työväen luokalle. Oh, minä tunnen kyllä Teidän agitatsiooninne; Te pidätte puheita; Te yllytätte työväkeä; mutta kun kouraantuntuva edistysaskel on tarjolla, niinkuin nyt koneitten avulla, niin ette tahdo olla mukana, silloin Teitä peloittaa.

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, minua tosiaankin peloittaa, herra konsuli; minua peloittaa niiden monien kohtalo, joilta koneet riistävät leivän. Konsuli puhuu niin usein, että on otettava huomioon yhteiskunta; mutta minun mielestäni yhteiskunnallakin on velvollisuutensa. Kuinka uskaltaa oppi ja pääoma ottaa työssä käytäntöön uusia keksintöjä ennenkuin yhteiskunta on saanut kasvatetuksi polven, joka osaa niitä käyttää?

KONSULI BERNICK. Te luette ja tuumiskelette liikaa, Aune; se ei ole Teille hyväksi; se juuri tekee Teidät tyytymättömäksi asemaanne.

TELAKKAMESTARI AUNE. Se ei ole se, herra konsuli; mutta minä en siedä nähdä, miten yksi kunnon työmies toisensa jälkeen eroitetaan työstä ja saatetaan leivättömäksi noiden koneitten tähden.

KONSULI BERNICK. Hm; kun kirjapainotaito keksittiin, jäi monta kirjuria leivättömäksi.

TELAKKAMESTARI AUNE. Olisiko konsuli ollut kovin ihastunut siihen keksintöön, jos olisi silloin ollut kirjuri?

KONSULI BERNICK. Minä en kutsuttanut Teitä tänne väittelemään. Minä kutsutin teidät sanoakseni Teille, että haaksirikkoutunut laiva »Indian Girl» on oleva valmis lähtemään ylihuomenna.

TELAKKAMESTARI AUNE. Mutta, herra konsuli —

KONSULI BERNICK. Ylihuomenna, kuuletteko; samalla aikaa kuin meidän omakin laivamme; ei tuntiakaan myöhemmin. Minulla on hyvät syyt jouduttaa sitä asiaa. Oletteko lukenut tämän aamun lehteä? No, sittenpä tiedätte, että nuo amerikalaiset ovat taas täällä mellastelleet. Vääntäähän se kelvoton joukkio koko kaupungin nurin; ei kulu ainoatakaan yötä, jolloin ei tapeltaisi ravintoloissa ja kaduilla; muusta inhoittavasta menosta en huoli edes puhuakaan.

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, kyllähän se on totta, että he ovat huonoa väkeä.

KONSULI BERNICK. Ja kuka saa syyn kaikesta tästä mellastuksesta? Minäpä juuri! Niin, juuri minuun se kaikki kohdistuu. Nuo sanomalehti-tuhertajat parjaavat koristellulla tavalla, että me kiinnitämme koko työvoimamme »Palmupuuhun». Minun, jonka asia on vaikuttaa esimerkin voimalla kansalaisiini, täytyy antaa heittää itselleni moista päin kasvoja. Sitä minä en kärsi. Minä en tahdo, että minun nimeäni sillä tavalla tahrataan.

TELAKKAMESTARI AUNE. Oi, konsulin nimi on niin hyvä, että se voi kestää sen ja vielä enemmänkin.

KONSULI BERNICK. Eipä nyt; juuri näinä aikoina minä tarvitsen kaiken kunnioituksen ja suopeuden, jota kansalaiseni voivat minulle antaa. Minulla on tekeillä suuri yritys, kuten kai olette kuullut; mutta jos pahansuopain onnistuu järkyttää ihmisten ehdoton luottamus minuun, saattaa se tuottaa minulle mitä suurimpia vaikeuksia. Senvuoksi tahdon kaikin mokomin säästyä noilta pahansuovilta ja panettelevilta sanomalehti-kyhäyksiltä, ja siksi olen määrännyt laivan lähtöajan ylihuomiseksi.

TELAKKAMESTARI AUNE. Herra konsuli, te olisitte yhtä hyvin voinut määrätä sen täksi iltapäiväksi.

KONSULI BERNICK. Arvelette, että vaadin mahdottomia?

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin; sillä työvoimalla mikä meillä nyt on —

KONSULI BERNICK. Jaha, hyvä; — no saammepa sitten katsella muualta.

TELAKKAMESTARI AUNE. Aiotteko tosiaan eroittaa yhä lisää entisiä työmiehiänne?

KONSULI BERNICK. En, sitä minä en aio.

TELAKKAMESTARI AUNE. Sillä luulenpa tosiaan, että se herättäisi paheksumista sekä kaupungilla että sanomalehdissä, jos sen tekisitte.

KONSULI BERNICK. Sangen mahdollista; siksi jätämmekin sen tekemättä. Mutta ellei »Indian Girl» ole selvä matkalle ylihuomenna, niin eroitan minä Teidät.

TELAKKAMESTARI AUNE (hätkähtäen). Minutko! (Hän hymyilee.) Nyt laskette leikkiä, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Älkää luottako siihen.

TELAKKAMESTARI AUNE. Tekö aikoisitte eroittaa minut? Minut, jonka isä ja isoisä ovat olleet telakan palveluksessa koko ikänsä, ja samoin minäkin —

KONSULI BERNICK. Kuka sitten pakottaa minut siihen?

TELAKKAMESTARI AUNE. Te vaaditte mahdottomia, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Oh, hyvä tahto ei tunne mahdottomuuksia. Joko tai ei; antakaa minulle varma vastaus, tai saatte eron heti paikalla.

TELAKKAMESTARI AUNE (askeleen lähempänä). Herra konsuli, oletteko oikein tarkemmin ajatellut, mitä on vanhan työmiehen eroittaminen työstä? Arvelette, että hakekoon jotakin muuta tointa? Kyllä niinkin, sen hän voikin tehdä; mutta onko se sillä selvä? Olisittepa kerran läsnä tuommoisen eroitetun työmiehen kotona sinä iltana, jolloin hän tulee kotiin ja laskee kalulaatikkonsa oven suuhun.

KONSULI BERNICK. Luuletteko, että minä eroitan Teidät kevyellä mielin? Enkö ole ollut aina kohtuudenmukainen isäntä?

TELAKKAMESTARI AUNE. Sen pahempi, herra konsuli. Juuri siksi ei kotiväkeni usko, että syy on Teissä; he eivät minulle sano mitään, sillä sitä he eivät uskalla tehdä; mutta he katselevat minuun, kun en sitä huomaa, ja ajattelevat, että kai se oli ansiosta. Katsokaas, sitä — sitä minä en jaksa kestää. Niin halpa mies kuin olenkin, olen aina tottunut siihen, että minua pidetään ensimäisenä omieni joukossa. Minun köyhä kotini on myöskin pieni yhteiskunta, herra konsuli. Tätä pientä yhteiskuntaa olen minä voinut tukea ja pitää yllä siksi, että vaimoni on luottanut minuun, ja siksi että lapseni ovat luottaneet minuun. Ja nyt pitää sen kaiken luhistua kokoon.

KONSULI BERNICK. Niin, jos ei muu auta, niin luhistukoon pienempi suuremman hyväksi; yksityinen asia uhrattakoon, Herran nimessä, yleisen tähden. Muuta en voi Teille vastata, ja toisin ei käy muuallakaan tässä maailmassa. Mutta Te olette itsepäinen mies, Aune! Te vastustatte minua, ette sentähden, ettette voisi muuta tehdä, vaan siksi, että Te ette tahdo myöntää koneitten paremmuutta käsivoiman rinnalla.

TELAKKAMESTARI AUNE. Ja Te pysytte tässä vaatimuksessanne, herra konsuli, koska tiedätte, että jos ajatte minut pois, niin saatte joka tapauksessa näytetyksi sanomalehdille, miten taipuvainen olette niiden tahtoon.

KONSULI BERNICK. Entäpä jos niin olisikin? Kuulettehan, mikä minulla on edessä, — joko saada sanomalehdistö kimppuuni tai itseäni kohtaan suopeaksi hetkellä, jolloin minulla on tekeillä suuri työ yhteishyvän edistämiseksi. Mikä neuvoksi? Voinko menetellä toisin kuin teen? Minä voin Teille sanoa, että tässä on kysymys siitä: pitääkö Teidän kotianne yllä, kuten tuota mainitsitte, tai painaako alas satoja uusia koteja, satoja koteja, joita ei koskaan voida perustaa, jotka eivät koskaan saa leimuavaa liettä, jollei minun onnistu toteuttaa sitä, mitä nyt aion. Siksi minä annan Teidän valita.

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, jos sillä tavoin on, ei minulla ole mitään sanomista.

KONSULI BERNICK. Hm —; rakas Aune, minuun todellakin koskee, että meidän täytyy erota.

TELAKKAMESTARI AUNE. Me emme eroa, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Kuinka niin?

TELAKKAMESTARI AUNE. Halvallakin miehellä on jotain vaalittavaa tässä maailmassa.

KONSULI BERNICK. No hyvä, hyvä; — ja Te siis luulette tohtivanne luvata —?

TELAKKAMESTARI AUNE. »Indian Girl» on ylihuomenna valmis matkalle.

(Hän kumartaa ja menee ulos oikealle.)

KONSULI BERNICK. Ahaa, jokos sain tuon niskurin taipumaan. Sitä pidän hyvänä enteenä —

( Hilmar Tönnesen, sikaari suussa, tulee portista puutarhaan.)

HILMAR TÖNNESEN (puutarhaportailta). Hyvää päivää, Betty! Hyvää päivää, Bernick.

ROUVA BERNICK. Hyvää päivää!

HILMAR TÖNNESEN. No, sinä olet itkenyt, näkyy? Sinä siis sen tiedät?

ROUVA BERNICK. Mitä tiedät?

HILMAR TÖNNESEN. Että skandaali on täydessä menossa? Uh!

KONSULI BERNICK. Mitä tarkoitat?

HILMAR TÖNNESEN (tulee saliin). Niin, nuo kaksi amerikalaista kuljeksivat pitkin katuja ja esiintyvät Dina Dorfin seurassa.

ROUVA BERNICK (tulee myöskin portailta sisään). Mutta, Hilmar, voiko se olla mahdollista —?

HILMAR TÖNNESEN. Voi; ikävä kyllä, se on aivan totta. Lona oli niinkin tahditon, että huusi jälkeeni; mutta minä en tietysti ollut kuulevinani.

KONSULI BERNICK. Ja se ei kai mennyt ihmisten huomaamatta.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, sen nyt arvaat. Ihmiset pysähtyivät ja katselivat heidän kulkuaan. Se näytti levinneen kuin kulovalkea kaupungille, — suunnilleen kuin tuli lännen ruohoaavikoilla. Joka talossa oli ihmisiä ikkunoissa odottamassa, että matkue kulkisi ohitse; pää pään vieressä uutimien takana — uh! Niin, saat luvan suoda anteeksi, Betty: minä sanon uh; sillä tämä tekee minut hermostuneeksi; — jos tätä jatkuu, niin olen pakoitettu ajattelemaan jotakin pitempää matkaa.

ROUVA BERNICK. Mutta olisit puhunut hänelle ja huomauttanut —.

HILMAR TÖNNESEN. Keskellä katua? Ei, kiitos, saat luvan antaa anteeksi. Mutta että tuo olento ylimalkaan uskaltaa näyttäytyä tässä kaupungissa! No, saadaanpa nähdä, eivätkö sanomalehdet saa häntä aisoihinsa; niin, anna anteeksi, Betty; mutta —

KONSULI BERNICK. Sanomalehdetkö, sanot? Oletko kuullut vihjauksia siihen suuntaan?

HILMAR TÖNNESEN. Enpä aivan ilmankaan. Kun minä läksin täältä eilisiltana, jouduin sattumalta klubiin, tautini tähden. Minä huomasin heti vaikenemisesta, joka siellä syntyi, että nuo amerikalaiset olivat olleet laudalla. Sitten tulee tuo hävytön toimittaja Hammer sisään ja onnittelee minua aivan ääneen rikkaan serkkuni kotiintulon johdosta.

KONSULI BERNICK. Rikkaan —?

HILMAR TÖNNESEN. Niin, sitä sanaa hän käytti. Minä tähtäsin tietysti häntä hyvin ansaitulla katseella ja annoin hänen ymmärtää, etten minä tiennyt mitään Juhani Tönnesenin rikkauksista. »Oho», sanoo hän, »sepä merkillistä; onhan Amerikassa tapana päästä jaloillensa, kun on vaan millä alkaa, ja eihän Teidän serkkunne matkustanut sinne tyhjin käsin».

KONSULI BERNICK. Hm, tee minulle palvelus —

ROUVA BERNICK (huolissaan). Siinä sen nyt näet, Karsten.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, minä sain joka tapauksessa unettoman yön tuon olennon tähden. Ja kuljeskelee vielä kadulla sellaisin naamoin kuin hänellä ei olisi tuon taivaallista. Miksi hän ei jäänyt sinne ikipäiviksi? On aivan sietämätöntä, miten eräät ihmiset ovat sitkeähenkisiä.

ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, mitä sanot, Hilmar?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, en sano mitään. Mutta että hän pääsee ehjin nahoin rautatieonnettomuuksista ja Kalifornian karhujen ja mustajalka-indiaanien kynsistä; ei saanut edes skalpiaan nyljetyksi —. Uh, tuolla ne taas tulevat.

KONSULI BERNICK (katsoo ulos kadulle). Olavikin on siellä!

HILMAR TÖNNESEN. Tietysti; tottahan he tahtovat muistuttaa ihmisille, että kuuluvat kaupungin ensimäiseen perheeseen. Katsokaa nyt, tuolla tulevat kaikki vetelehtijät ulos apteekista ja töllistelevät heitä ja tekevät huomautuksiaan. Tämä ei tosiaan ole minun hermojani varten; miten voi mies tällaisissa olosuhteissa pitää korkealla aatteen lippua, sitä en —

KONSULI BERNICK. He tulevat suoraan tänne. Kuules nyt, Betty, ehdoton toivomukseni on, että kaikella muotoa osoitat heille ystävyyttä.

ROUVA BERNICK. Sallitko sen, Karsten?

KONSULI BERNICK. Sallin kyllä; aivan niin; ja sinäkin, Hilmar. He eivät toivottavasti viivy täällä kovin kauan; ja sitten, kun olemme omin joukoin —; ei mitään viittauksia: meidän ei pidä millään tavoin loukata heitä.

ROUVA BERNICK. Oi Karsten, kuinka sinä olet jalomielinen.

KONSULI BERNICK. No, no, anna olla.

ROUVA BERNICK. Ei, salli minun kiittää itseäsi; ja anna anteeksi, että äsken niin kiivastuin. Oi, olihan sinulla täysi syy —

KONSULI BERNICK. Anna olla; anna olla, kuule!

HILMAR TÖNNESEN. Uh!

( Juhani Tönnesen ja Dina sekä heidän jälkeensä neiti Hessel ja Olavi tulevat sisään puutarhan kautta.)

NEITI HESSEL. Päivää, päivää, hyvät ihmiset.

JUHANI TÖNNESEN. Nyt me on oltu kaupungilla katselemassa vanhoja paikkoja, Karsten.

KONSULI BERNICK. Niin, sen olen kuullut. Paljon muutoksia; vai kuinka?

NEITI HESSEL. Konsuli Bernickin suuria hyviä töitä kaikkialla. Me kävimme armeliaisuus-laitoksessa, jonka sinä olet lahjoittanut kaupungille —

KONSULI BERNICK. Oikein sielläkin?

NEITI HESSEL. »Karsten Bernickin lahja», kuten portin päällä seisoo. Niin, sinä olet tosiaan ensimäinen mies täällä.

JUHANI TÖNNESEN. Ja mainioita sinulla on laivojakin. Minä kohtasin »Palmupuun» kapteenin, entisen koulutoverini —

NEITI HESSEL. Ja uuden koulutalonkin sinä olet rakennuttanut; ja sekä kaasu- että vesijohto luetaan sinun ansioksesi, kuulemma.

KONSULI BERNICK. No, täytyyhän toimia yhteiskunnan hyväksi, jos elää.

NEITI HESSEL. Niin, se on kaunista, lankoni; mutta onkin ilo nähdä, miten ihmiset kunnioittavat sinua. Minä en ole turhamainen, tietääkseni; mutta en voinut olla muistuttamatta muutamille, joiden kanssa juttelimme, että mekin olemme sinun sukuasi.

HILMAR TÖNNESEN. Uh —!

NEITI HESSEL. Sanotko siihen uh?

HILMAR TÖNNESEN. Ei, minä sanon vaan hm —

NEITI HESSEL. No, se olkoon suotu sinulle, raukka. Mutta tänäänhän Te olette aivan yksin?

ROUVA BERNICK. Niin, tänään me olemme yksin.

NEITI HESSEL. Me tapasimme pari noita moraalisiakin torilla; heillä näytti olevan sangen kiire. Mutta emmehän ole saaneet vielä oikein pakistakaan keskenämme; olivathan nuo uranuurtajat eilen täällä, ja sitten vielä se pastori —

HILMAR TÖNNESEN. Kolleega.

NEITI HESSEL. Minä sanon häntä pastoriksi. Mutta miltäs minun työni näinä viitenätoista vuonna näyttää? Eikö hänestä ole tullut pulska poika? Kuka tuntisi häntä enää tuoksi villityksi, joka karkasi kotoa?

HILMAR TÖNNESEN. Hm —!

JUHANI TÖNNESEN. Oh, Lona, älä nyt viitsi kehuskella!

NEITI HESSEL. Niin, siitä minä olen suorastaan ylpeä. Herra Jumala, onhan se ainoa, mitä minä olen maailmassa toimittanut; mutta sehän antaa minulle jonkinlaisen oikeuden olla olemassa. Niin, Juhani, kun muistan, kuinka me kaksi siellä meren takana aloimme paljailla kourillamme.

HILMAR TÖNNESEN. Käsillänne.

NEITI HESSEL. Minä sanon kourillamme; sillä liassakin ne olivat —

HILMAR TÖNNESEN. Uh!

NEITI HESSEL. — ja tyhjät ne myöskin olivat.

HILMAR TÖNNESEN. Tyhjät? Ei, nyt minun täytyy sanoa —!

NEITI HESSEL. Mitä sinun täytyy sanoa?

KONSULI BERNICK. Hm!

HILMAR TÖNNESEN. Nyt minun täytyy sanoa — uh —!

(Menee ulos puutarha-portaille.)

NEITI HESSEL. Mikä tuolle nyt tuli?

KONSULI BERNICK. Oh, älä huoli hänestä, hän on nykyään hiukan hermostunut. Mutta etkö tahdo katsella vähän puutarhaakin? Tuolla alhaallahan sinä et vielä ole käynyt ja minulla on nyt juuri tunti joutoaikaa.

NEITI HESSEL. Kyllä, sen teen mielelläni; arvaattehan, että sangen usein olen ollut ajatuksissani tuolla puutarhassa luonanne.

ROUVA BERNICK. Sielläkin on tehty suuria muutoksia, saat nähdä.

( Konsuli, hänen vaimonsa ja_ neiti Hessel_ menevät alas puutarhaan, jossa heitä näkyy tuontuostakin seuraavan keskustelun aikana.)

OLAVI (puutarhaovella). Hilmar-eno, arvaappas, mitä Juhani-eno kysyi minulta? Hän kysyi, tahtoisinko lähteä hänen kanssaan Amerikaan.

HILMAR TÖNNESEN. Sinäkö, pöllö, joka täällä riiput äitisi helmoissa —

OLAVI. Mutta sitä minä en tahdo tehdä enää. Saathan nähdä, kun minä tulen isoksi —

HILMAR TÖNNESEN. Oh, himphamppua; sinulla ei ole mitään vakavaa pyrkimystä tuollaiseen karkaisevaan, joka on siinä että —

(He menevät alas puutarhaan.)

JUHANI TÖNNESEN ( Dinalle, joka on ottanut hatun päästään ja seisoo oikeanpuolisella ovella pudistellen tomua hameestaan). Teille tuli aivan kuuma kävelymatkalla.

DINA. Niin, se oli ihana matka; niin ihanaa matkaa en ole koskaan ennen tehnyt.

JUHANI TÖNNESEN. Eikö Teillä ole usein tapana käydä aamupäivin kävelyllä?

DINA. Kyllä; mutta ainoastaan Olavin kanssa.

JUHANI TÖNNESEN. Niinkö. — Ehkä mieluummin haluatte mennä puutarhaan kuin jäädä tänne?

DINA. Ei, ei, haluan mieluummin jäädä tänne.

JUHANI TÖNNESEN. Niin minäkin. Ja onhan nyt sovittu, että joku aamu teemme yhdessä sellaisen kävelymatkan?

DINA. Ei, herra Tönnesen, sitä Te ette saa tehdä.

JUHANI TÖNNESEN. Mitä en saa? Lupasittehan jo.

DINA. Niin, mutta kun nyt sitä oikein ajattelen, niin —. Te ette saa kävellä minun kanssani.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta minkä vuoksi en?

DINA. Oi, Te olette täällä vieras; Te ette voi sitä ymmärtää; mutta kun minä sanon Teille —

JUHANI TÖNNESEN. No?

DINA. Ei, en minä sitä Teille sanokaan.

JUHANI TÖNNESEN. Tottahan toki sanotte; minulle Te voitte sanoa kursailematta, mitä se on.

DINA. No niin, tietkää sitten, että minä en ole sellainen kuin muut tytöt; minussa on jotain — jotain tuommoista. Siksi ette saa sitä tehdä.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta minä en ymmärrä tästä kerrassaan mitään. Ettehän ole tehnyt mitään pahaa?

DINA. Ei, en minä, mutta —; ei, nyt minä en sano enää mitään. Te saatte sen kyllä tietää muilta.

HILMAR TÖNNESEN. Hm.

DINA. Mutta oli eräs toinen seikka, jota halusin Teiltä kysyä.

JUHANI TÖNNESEN. Ja mikä se oli?

DINA. Siellähän kuuluu olevan niin helppo tulla oikein kunnolliseksi, siellä Amerikassa.

JUHANI TÖNNESEN. No, niin varsin helppoa se ei aina ole; saa usein alussa paljon kärsiä ja tehdä kovasti työtä.

DINA. Niin, sitä minä juuri haluaisinkin.

JUHANI TÖNNESEN. Te?

DINA. Minä osaan kyllä tehdä työtä; minä olen vahva ja terve, ja Martta-täti on lukenut paljon kanssani.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta peijakas, lähtekää sitten sinne meidän kanssamme.

DINA. Oi, nyt Te laskette vain leikkiä; niin Te sanoitte Olavillekin. Mutta sitähän minä tahdoin tietää, ovatko ihmiset siellä hyvin noin, — moraalisia?

JUHANI TÖNNESEN. Moraalisia?

DINA. Niin, minä tarkoitan, ovatko he niin — säädyllisiä ja siveitä kuin täällä.

JUHANI TÖNNESEN. No, ainakaan eivät he ole niin huonoja kuin täällä luullaan. Sitä Teidän ei tarvitse peljätä.

DINA. Te ette ymmärrä minua. Minä juuri tahtoisin, etteivät he olisi niin ylen siveitä ja moraalisia.

JUHANI TÖNNESEN. Etteivät? Millaisia heidän sitten Teidän mielestänne pitäisi olla?

DINA. Mielestäni heidän pitäisi olla luonnollisia.

JUHANI TÖNNESEN. Ah, niin; sitä juuri he siellä taitavat ollakin.

DINA. Niin, silloin olisi hyvä, jos minä pääsisin sinne.

JUHANI TÖNNESEN. Varmasti se olisi! Siksi Teidän täytyy lähteä meidän kanssamme.

DINA. Ei, Teidän kanssanne minä en tahtoisi lähteä; minun olisi matkustettava yksin. Oh, minä kyllä saisin siellä jotakin aikaan; minusta tulisi siellä kyllä kunnollinen —

KONSULI BERNICK (naisten seurassa portaitten edustalla). Jää tänne vaan; minä tuon sen, rakas Betty. Sinä voit helposti vilustua.

(Konsuli tulee saliin ja etsii vaimonsa saalia.)

ROUVA BERNICK (ulkoa puutarhasta). Tule sinäkin tänne, Juhani; me lähdemme alas luolaan.

KONSULI BERNICK. Ei, Juhanin on jäätävä tänne. Kas tässä, Dina, ota vaimoni saali ja mene heidän kanssaan. Juhani jää tänne minun seuraani, rakas Betty. Täytyyhän minun hiukan saada kuulla sen puolen oloista.

ROUVA BERNICK. Hyvä, hyvä; mutta tulkaa sitten perästä; tiedäthän, mistä meidät löydät.

( Rouva Bernick, neiti Hessel ja Dina kulkevat puutarhassa alas vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (katselee hetken heidän jälkeensä, menee sitten vasemmalle takimmaiselle ovelle ja sulkee sen ja tulee vihdoin Juhanin luokse, tarttuu hänen molempiin käsiinsä, pudistaa ja puristaa niitä). Juhani, nyt me olemme yksin; nyt minä saan viimeinkin sinua kiittää.

JUHANI TÖNNESEN. Oh, mitä!

KONSULI BERNICK. Varoistani ja kodistani, perhe-onnestani, koko porvarillisesta asemastani yhteiskunnassa, — kaikesta olen kiitollisuuden velassa sinulle.

JUHANI TÖNNESEN. No, siitä minä iloitsen, rakas Karsten; niinpä johtui siitä hulluttelusta jotain hyvääkin.

KONSULI BERNICK (pudistaa jälleen hänen käsiään). Kiitokset, kiitokset kuitenkin! Ei yksi kymmenestä tuhannesta olisi tehnyt sitä, mitä sinä minun hyväkseni silloin teit.

JUHANI TÖNNESEN. Mitä joutavia! Emmekö me molemmat siihen aikaan olleet nuoria ja huikentelevia? Täytyihän toisen meistä ottaa syy osakseen —

KONSULI BERNICK. Mutta kuka oli siihen lähempi kuin itse syyllinen?

JUHANI TÖNNESEN. Seis! Sillä kertaa oli syytön siihen lähempi. Minähän olin vapaa ja irtain kuin lintu, minulla ei ollut vanhempia; päästä pois konttorityössä kitumasta oli pelkkä onni. Sinulla sitävastoin oli elossa vanha äiti, ja olithan sitäpaitsi juuri mennyt salakihloihin Betyn kanssa, joka piti niin paljon sinusta. Kuinka hänen olisi käynyt, jos hän olisi saanut tietää —?

KONSULI BERNICK. Totta, totta, aivan totta; mutta —

JUHANI TÖNNESEN. Ja etkö sinä juuri Betyn vuoksi lopettanut tuota salasuhdetta rouva Dorfin kanssa? Sinähän olit hänen luonaan sinä iltana nimenomaan katkaistaksesi ne välit —

KONSULI BERNICK. Tuona onnettomana iltana, jolloin tuo juoppo tuli kotiin —! Niin, Juhani, minä tein sen Betyn vuoksi; mutta kuitenkin — että sinä niin jalomielisesti saatoit ottaa häpeän omaksesi ja lähteä maasta —

JUHANI TÖNNESEN. Ei joutavaa aprikoimista, rakas Karsten. Mehän sovimme silloin, että niin oli tehtävä; täytyihän sinun pelastua, ja sinähän olit ystäväni. Niin, siitä ystävyydestä minä olin suorastaan ylpeä! Täällä minä nuhjustin kuin mikä raukka kotinurkissa; ja sitten sinä tulet takaisin hienona maailmanmiehenä pitkältä ulkomaanmatkalta; olit käynyt sekä Lontoossa että Parisissa. Ja sitten valitset seuratoveriksesi minut, vaikka olin neljä vuotta sinua nuorempi; — no, se nyt johtui siitä, että hakkailit silloin Bettyä; nyt minä sen kyllä ymmärrän. Mutta mitenkä minä olinkaan siitä ylpeä! Ja kuka ei olisi sitä ollut? Kuka ei olisi mielellään uhrautunut sinun puolestasi; varsinkin, kun ei ollut muuta peljättävää kuin kuukauden päivät pikkukaupungin juoruja, ja kun sain samalla lentää ulos suureen maailmaan.

KONSULI BERNICK. Hm, rakas Juhani, sanon suoraan, ettei juttu ole vieläkään aivan unohdettu.

JUHANI TÖNNESEN. Eikö? No, mitä se minuun kuuluu, kun istun jälleen siellä farmillani —

KONSULI BERNICK. Sinä siis lähdet sinne takaisin?

JUHANI TÖNNESEN. Tietysti.

KONSULI BERNICK. Mutta ethän aivan heti, toivoakseni?

JUHANI TÖNNESEN. Niin pian kuin mahdollista. Minähän tulin tänne ainoastaan Lonan mieliksi ja hänen seurakseen.

KONSULI BERNICK. Niinkö? Mitenkä niin?

JUHANI TÖNNESEN. Niin, näetkös, Lonahan ei ole nuori enää, ja viime aikoina alkoi koti-ikävä kiusata ja vetää häntä tänne; mutta hän ei tahtonut koskaan tunnustaa sitä; (hymyilee). Miten hän olisi uskaltanut jättää minut, huikentelevan huitukan, sinne yksin, minut, joka jo yhdeksäntoistavuotiaana olin vienyt —

KONSULI BERNICK. Ja siksi?

JUHANI TÖNNESEN. Niin, Karsten, nyt minun on tehtävä tunnustus, jota häpeän.

KONSULI BERNICK. Ethän vaan ole uskonut hänelle koko asiaa?

JUHANI TÖNNESEN. Olen, siinä tein väärin: mutta minä en voinut muuta. Sinä et saata kuvitellakaan, mitä Lona on minulle ollut. Sinä et ole koskaan voinut sietää häntä; mutta minua kohtaan hän on ollut kuin äiti. Ensimäisinä vuosina, jolloin meillä oli siellä niin ahtaat olot, — kuinka hän tekikään työtä! Ja kun minä sitten olin pitkän aikaa sairaana, enkä kyennyt ansaitsemaan mitään, enkä voinut häntä estää, niin ryhtyi hän esittämään lauluja kahviloissa, pitämään esitelmiä, joille ihmiset ilkkuivat; ja sitten hän kirjoitti kirjan, jota hän itse perästäpäin sekä itki että nauroi, — kaiken vaan pitääkseen minua hengissä. Saatoinko minä nähdä, että hän viime talvena siellä kaukana riutui koti-ikävästä, hän, joka oli niin paljon kärsinyt ja tehnyt työtä puolestani? En, minä en voinut sitä, Karsten. Ja niinpä sanoin: Lähde sinä vaan, Lona; sinun ei tarvitse olla peloissasi minusta; minä en ole niin kevytmielinen kuin sinä luulet. Ja silloin — hän sai sen tietää.

KONSULI BERNICK. Ja mitä hän siitä arveli?

JUHANI TÖNNESEN. Hän arveli, niinkuin asia onkin, että koska tiesin olevani syytön, niin ei minustakaan voinut olla vastenmielistä pistäytyä hänen kanssaan täällä. Mutta ole rauhassa; Lona ei ilmaise asiaa ja minä kyllä tiedän pitää vastedes vaarin suustani.

KONSULI BERNICK. Niin, niin; siihen minä luotan.

JUHANI TÖNNESEN. Tässä käteni. Ja nyt me emme puhu enää tuosta vanhasta jutusta; onneksi se on ainoa hullutus, mihin kumpikaan meistä on tehnyt itsensä syypääksi — arvelen. Nyt tahdon oikein nauttia ne harvat päivät, joiksi tänne jään. Sinä et voi aavistaa, millaisen ihanan kävelymatkan me teimme aamupäivällä. Kuka olisi uskonut, että tuo pieni tytön-typykkä, joka täällä juoksenteli ja esiintyi näytelmissä enkelinä —! Mutta kerroppas, — kuinka kävi sitten hänen vanhempainsa?

KONSULI BERNICK. Oi, veli hyvä, minä en tiedä kertoa enempää kuin kirjoitin sinulle heti sitten kuin olit lähtenyt. Niin, sinä kai sait nuo kaksi kirjettä?

JUHANI TÖNNESEN. Kyllä sain; minulla on ne molemmat. Tuo juoppohan karkasi hänen luotaan?

KONSULI BERNICK. Ja menetti sitten henkensä juovuspäissään.

JUHANI TÖNNESEN. Ja rouva Dorf kuoli myöskin kohta sitten? Mutta kai sinä teit hänen hyväkseen, mitä noin kaikessa hiljaisuudessa voit?

KONSULI BERNICK. Hän oli ylpeä; hän ei ilmaissut mitään, eikä tahtonut ottaa mitään lahjaksi.

JUHANI TÖNNESEN. No, siinä teit kuitenkin oikein, että otit Dinan perheeseesi.

KONSULI BERNICK. Tietysti, se on totta. Muuten, sen asian hommasi oikeastaan Martta.

JUHANI TÖNNESEN. Vai Martta se oli? Niin, Martta — tosiaankin — missä hän on tänään?

KONSULI BERNICK. Niin, hän — silloin kun hänellä ei ole koulu valvottavanaan, hoitelee hän sairaitaan.

JUHANI TÖNNESEN. Siis Martta se on pitänyt hänestä huolta.

KONSULI BERNICK. Niin, Martallahan on aina ollut eräänlainen heikkous kasvatustoimiin. Siksi hän ottikin viran kansakoulussa. Siinä hän teki suuren tyhmyyden.

JUHANI TÖNNESEN. Niin, hän näytti eilen kovin huonolta; minäkin pelkään, ettei hänen terveytensä sitä kestä.

KONSULI BERNICK. Oh, mitä terveyteen tulee, niin se kai sentään menettelisi. Mutta se on ikävää minulle: näyttää siltä kuin minä, hänen veljensä, en tahtoisi elättää häntä.

JUHANI TÖNNESEN. Elättää? Minä luulin, että hänellä olisi sen verran omaisuutta itsellään —

KONSULI BERNICK. Ei killinkiä. Muistat kyllä, mikä ahdas aika äidillä oli silloin, kun sinä läksit. Hän jatkoi sitten jonkun aikaa minun avullani; mutta sehän ei tietysti ajan pitkään minulle sopinut. Niinpä annoin minä ottaa itseni osakkaaksi liikkeeseen; mutta se ei onnistunut silläkään tavalla. Minun täytyi senvuoksi ottaa liike kokonaan omiin nimiini, ja kun me teimme tilinpäätöksen, ilmeni, ettei äidin osalle jäänyt enää suorastaan mitään. Joten, kun äiti kohta senjälkeen kuoli, Marttakin luonnollisesti joutui puille paljaille.

JUHANI TÖNNESEN. Martta-raukka!

KONSULI BERNICK. Raukka? Kuinka niin? Et kai luule, että minä annan hänen kärsiä jollakin tavoin puutetta. En suinkaan; sen minä ainakin uskallan sanoa, että minä olen hyvä veli. Hän asuu tietysti täällä meillä ja syö pöydässämme; opettajapalkallaan hän voi hyvin pukeutua, ja yksinäinen nainen — mitä hän enemmällä tekee?

JUHANI TÖNNESEN. Hm; sillä tavoin me emme ajattele Amerikassa.

KONSULI BERNICK. Ette kai, sen minä kyllä uskon; sellaisessa ärsytetyssä yhteiskunnassa kuin Amerika. Mutta täällä meidän pikkupiirissämme, jossa turmelus, Jumalan kiitos, ei ainakaan toistaiseksi ole saanut jalansijaa, täällä tyytyvät naiset heille soveliaaseen, joskin vaatimattomaan asemaan. Se on muuten Martan oma syy; hän olisi kyllä saanut aikoja sitten huolettoman olon, jos itse olisi sitä tahtonut.

JUHANI TÖNNESEN. Tarkoitat, että hän olisi päässyt naimisiin?

KONSULI BERNICK. Sitäpä niin. Hän olisi tullut sijoitetuksi suorastaan edullisesti; hän on saanut monta hyvää tarjousta, merkillistä kyllä; varaton tyttö, ei enää nuorikaan, ja sitäpaitsi aivan vähäpätöinen.

JUHANI TÖNNESEN. Vähäpätöinen?

KONSULI BERNICK. No, en lue sitä hänelle suinkaan viaksi. En ylimalkaan toivoisikaan häntä toisenlaiseksi. Ymmärräthän, — sellaisessa suuressa taloudessa kuin meidän, — on aina tarpeen tuollainen tasainen ihminen, jota saa käyttää kaikkeen, mitä sattuu.

JUHANI TÖNNESEN. Niin, mutta hän —?

KONSULI BERNICK. Hänkö? Kuinka? No niin, hänellä on luonnollisesti yllin kyllin harrastuksen aihetta; onhan hänellä minä ja Betty ja Olavi. Eihän ihmisten pidä etusijassa ajatella vain itseään, ja kaikkein vähimmin naisten. Meillähän on kaikilla suurempi tai pienempi yhteiskunta, jota tuemme ja jonka eteen työskentelemme. Niin teen ainakin minä. (Osoittaa prokuristi Krapia, joka tulee oikealta.) Kas tuossa näet todistuksen. Luuletko sinä, että omat asiani vievät nytkin aikaani? Eipä suinkaan. (Vilkkaasti Krapille.) No?

PROKURISTI KRAP (hiljaa, näyttäen paperipinkkaa). Kaikki kauppakontrahdit valmiit.

KONSULI BERNICK. Erinomaista! Mainiota! — Niin, nyt, lanko, saat suoda minulle anteeksi, minun täytyy lähteä. (Hiljaisella äänellä ja puristaen Juhani Tönnesenin kättä.) Kiitos, kiitos, Juhani; ja ole vakuutettu, että kaikki, millä suinkin voin sinua palvella, — no, sinä ymmärrät minut kyllä. — Tulkaa, herra Krap. (He poistuvat konsulin huoneeseen.)

JUHANI TÖNNESEN (katsoo hetkisen hänen jälkeensä). Hm — (Aikoo lähteä puutarhaan. Samassa tulee neiti Bernick pieni kori käsivarrella sisään oikealta.) Kas, sinäkö, Martta.

NEITI BERNICK. Ah — Juhani, — sinäkö?

JUHANI TÖNNESEN. Niin varhain liikkeellä sinäkin.

NEITI BERNICK. Niin. Odotappas vähän; nyt tulevat varmaan toisetkin pian. (Aikoo mennä vasemmalle ulos.)

JUHANI TÖNNESEN. Kuule, Martta, onko sinulla aina noin kiire?

NEITI BERNICK. Minullako?

JUHANI TÖNNESEN. Eilen sinä ikäänkuin kartoit minua, niin etten saanut puhua sanaa kanssasi, ja tänään —

NEITI BERNICK. Niin, mutta —

JUHANI TÖNNESEN. Ennen me toki olimme aina yhdessä, — me, vanhat leikkitoverit.

NEITI BERNICK. Oi Juhani, siitä on monta, monta vuotta.

JUHANI TÖNNESEN. No, Herra Jumala, siitä on viisitoista vuotta, ei enemmän eikä vähemmän. Olenko minä mielestäsi niin paljon muuttunut?

NEITI BERNICK. Sinä? Kyllä; kyllähän sinäkin, vaikka —

JUHANI TÖNNESEN. Mitä tarkoitat?

NEITI BERNICK. Oi, en mitään.

JUHANI TÖNNESEN. Sinä et näytä liioin ihastuneen tulostani.

NEITI BERNICK. Minä olen odottanut niin kauan, Juhani, liian kauan.

JUHANI TÖNNESEN. Odottanut? Että tulisin?

NEITI BERNICK. Niin.

JUHANI TÖNNESEN. Ja mitä varten minun olisi mielestäsi pitänyt tulla?

NEITI BERNICK. Sovittamaan, mitä olet rikkonut.

JUHANI TÖNNESEN. Minäkö?

NEITI BERNICK. Oletko unohtanut, että eräs nainen kuoli puutteeseen ja häpeään sinun tähtesi? Oletko unohtanut, että sinun tähtesi katkeroitui kasvavan lapsen kaunein ikä?

JUHANI TÖNNESEN. Ja tämä minun pitää kuulla sinun suustasi? Martta, eikö sitten veljesi ole milloinkaan —?

NEITI BERNICK. Mitä hänestä?

JUHANI TÖNNESEN. Eikö hän ole milloinkaan —; no niin, tarkoitan, eikö hän milloinkaan ole edes sanalla puolustanut minua?

NEITI BERNICK. Ah, Juhani, tunnethan sinä Karstenin ankarat periaatteet.

JUHANI TÖNNESEN. — Hm —, kyllä, kylläpä niin; tottahan tunnen vanhan ystäväni Karstenin ankarat periaatteet. — Mutta, tämähän on —! No niin. Minä puhelin äsken hänen kanssaan. Minusta hän näytti kelpolailla muuttuneen.

NEITI BERNICK. Kuinka sinä voit sanoa niin? Karsten on aina ollut erinomainen mies.

JUHANI TÖNNESEN. No, en minä juuri sitä tarkoittanut; mutta olkoon menneeksi. — Hm; nyt minä siis huomaan, missä valossa sinä olet minut nähnyt; tuhlaajapojan kotiinpalaamista sinä olet odottanut.

NEITI BERNICK. Kuule, Juhani, minä sanon sinulle, millaisessa valossa sinut olen nähnyt. (Viittaa alas puutarhaan.) Näetkö tuon tytön, joka leikkii tuolla ruohistossa Olavin kanssa? Se on Dina. Muistatko sen sekavan kirjeen, jonka kirjoitit minulle silloin, kun läksit täältä? Sinä kirjoitit, että minun piti luottaa sinuun. Minä olen luottanut sinuun, Juhani. Kaikki se paha, josta täällä perästäpäin huhu kertoi, lienee tapahtunut hairahduksesta, ajattelemattasi, harkitsematta —

JUHANI TÖNNESEN. Mitä tarkoitat?

NEITI BERNICK. Oi, kyllä sinä ymmärrät minua; ei sanaa siitä enää. Mutta poishan sinun täytyi päästä, alkaa alusta — alkaa uutta elämää. Katso, Juhani, minä olen ollut täällä sinulle viransijainen, minä, vanha leikkitoverisi. Ne velvollisuudet, joita sinä et muistanut tai joita et voinut valvoa täällä, niistä olen minä pitänyt huolen puolestasi. Minä sanon sen sinulle, ettei sinun edes siitä tarvitsisi itseäsi soimata. Tuolle vääryyttä kärsineelle lapselle olen minä ollut äitinä, olen kasvattanut häntä niin hyvin kuin voin —

JUHANI TÖNNESEN. Ja hukannut koko elämäsi siihen —

NEITI BERNICK. Se ei ole hukattu. Mutta sinä tulit liian myöhään. Juhani.

JUHANI TÖNNESEN. Martta, — jos minä saisin sanoa sinulle —. No, anna minun ainakin kiittää sinua uskollisesta ystävyydestäsi.

NEITI BERNICK (hymyilee raskasmielisesti). Hm —. Niin, nyt siis olemme puhuneet selväksi asian, Juhani. Hst; tuolta tulee joku. Hyvästi; minä en voi nyt — (Hän poistuu vasemmalle takimmaisesta ovesta. Neiti Hessel tulee puutarhasta ja hänen perästään rouva Bernick.)

ROUVA BERNICK (huudahtaa puutarhassa). Mutta Jumalan tähden, Lona, mitä sinä ajattelet!

NEITI HESSEL. Anna minun se tehdä, sanon minä; minä tahdon ja minun täytyy puhua hänen kanssaan.

ROUVA BERNICK. Mutta sehän olisi pahin skandaali! Voi, Juhani, vieläkö sinä olet täällä?

NEITI HESSEL. Ulos, poika; älä ummehdu täällä sisäilmassa; mene puutarhaan Dinan kanssa pakinoimaan.

JUHANI TÖNNESEN. Niin, sitä minä juuri aioin.

ROUVA BERNICK. Mutta —

NEITI HESSEL. Kuules, Juhani, oletko sinä oikein katsellut tuota Dinaa?

JUHANI TÖNNESEN. Ehkä.

NEITI HESSEL. No, katselisit häntä vielä oikein kaupan päälle, poika. Siinä olisi jotain sinulle!

ROUVA BERNICK. Mutta — Lona!

JUHANI TÖNNESEN. Jotain minulle?

NEITI HESSEL. Niin, katsomista, tarkoitan. Mene nyt!

JUHANI TÖNNESEN. Kyllä menen, oikein mielelläni. (Lähtee alas puutarhaan.)

ROUVA BERNICK. Lona, minä olen aivan ymmällä sinusta. Sinä et voi mitenkään tarkoittaa täyttä totta.

NEITI HESSEL. Kautta sieluni, sitä tarkoitan. Eikö Dina ole terve ja puhdas ja vilpitön? Siinä juuri on Juhanille sopiva vaimo. Juuri sellaista hän tarvitsee siellä meren takana; se on toista kuin vanha sisarpuoli.

ROUVA BERNICK. Dina! Dina Dorf! Ajattele vähän —

NEITI HESSEL. Minä ajattelen ennen kaikkea pojan onnea. Sillä auttaa häntä, se minun täytyy; itse hän ei ole liioin etevä näissä asioissa; nuoriin tyttöihin ja naisväkeen ei hänellä ole ollut koskaan silmää.

ROUVA BERNICK. Hänelläkö? Juhanilla! Minun mielestäni meillä päin vastoin on siitä sangen surulliset todistukset —

NEITI HESSEL. Ah, helkuttiin nuo vanhat, tuhmat jutut! Missä on Bernick? Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

ROUVA BERNICK. Sinä et sitä tee!

NEITI HESSEL. Mutta minä teen. Jos poika pitää Dinasta, — ja Dina hänestä, — niin täytyy heidän saada toisensa! Onhan Bernick niin älykäs mies; hän keksiköön jonkin keinon —

ROUVA BERNICK. Ja sinä luulet, että tällaisia amerikalaisia sopimattomuuksia kärsittäisiin täällä —

NEITI HESSEL. Pyh, lorua, Betty —

ROUVA BERNICK. — että sellainen mies kuin Karsten, jolla on niin ankarat moraaliset periaatteet —

NEITI HESSEL. Hai hai, eivät ne mahda olla kovinkaan ankarat.

ROUVA BERNICK. Mitä uskallat sinä sanoa?

NEITI HESSEL. Minä uskallan sanoa, ettei Bernick taida olla sen moraalisempi kuin muutkaan miehet.

ROUVA BERNICK. Niin syvälle on siis viha häntä kohtaan sinuun juurtunut! Mutta miksi sinä sitten tulit tänne, kun et ole voinut unohtaa, että —? Minä en ymmärrä, kuinka sinä uskallat astua hänen silmäinsä eteen sen jälkeen, kun sinä loukkasit häntä niin halpamaisesti.

NEITI HESSEL. Niin, Betty, sillä kertaa minä jouduin liian suunniltani.

ROUVA BERNICK. Ja kuinka jalomielisesti hän on antanut anteeksi sinulle, hän, joka ei koskaan ole rikkonut mitään! Sillä eipä hän sille mitään voinut, että sinä täällä rakentelit turhia toiveita. Mutta siitä lähtien sinä olet vihannut minuakin. (Puhkeaa itkuun.) Sinä et olisi koskaan suonut minulle onneani. Ja nyt sinä tulet tänne vierittämään tämän kaiken minun päälleni, — näyttääksesi kaupungille, millaiseen sukuun minä olen Karstenin saattanut. Niin, minuun, minuun se sattuu, ja sitä juuri sinä tahdot. Oi, miten ilkeästi sinä teet!

(Poistuu itkien takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

NEITI HESSEL (katselee hänen jälkeensä). Betty-parka.

( Konsuli Bernick tulee huoneestaan.)

KONSULI BERNICK (ovellansa). Niin, niin, hyvä on, herra Krap; se on erinomaista. Lähettäkää 400 kruunua köyhille ruokaan. (Kääntyy saliin päin.) Lona! (Tulee lähemmäksi.) Sinä olet yksin? Eikö Betty tule tänne?

NEITI HESSEL. Ei. Pitääkö minun hänet noutaa?

KONSULI BERNICK. Ei, ei, ei, anna olla! Oi, Lona, sinä et tiedä, kuinka suuresti olen kaivannut saada puhua suoraan sinun kanssasi, — saada kerjätä sinulta anteeksi.

NEITI HESSEL. Kuule, Karsten, älkäämme ruvetko senttimentaaleiksi; se ei sovi meikäläisille.

KONSULI BERNICK. Sinun täytyy kuunnella minua, Lona. Minä tiedän, miten syyllinen minä nyt olen mielestäsi, nyt, kun sinä olet saanut kuulla tuon Dinan äidin asian. Mutta minä vannon sinulle, se oli ainoastaan lyhytaikainen hairahdus; minä olen tosiaan, aivan suoraan tunnustaen, kerran pitänyt sinusta.

NEITI HESSEL. Mitä varten sinä luulet minun tänne tulleen?

KONSULI BERNICK. Mitä sinulla liekin mielessä, rukoilen sinua, ettet ryhdy mihinkään ennenkuin minä olen puhdistanut itseni. Minä voin sen tehdä, Lona; voin ainakin puolustaa tekoani.

NEITI HESSEL. Nyt sinä pelkäät. — Olet kerran pitänyt minusta, sanot. Niin, samaa vakuutit sinä kyllä usein kirjeissäsikin; ja ehkä se olikin totta — tavallaan, sen aikaa kuin sinä olit ulkomailla, suuressa ja vapaassa maailmassa, joka antoi sinulle itsellesikin rohkeuden ajatella vapaasti ja suuresti. Ehkä näit minussa vähän enemmän luonnetta ja tahtoa ja itsenäisyyttä kuin enimmissä muissa täällä kotona. Ja olihan se sitäpaitsi vielä salaisuus meidän välillämme; ei ollut ketään, joka olisi voinut tehdä pilaa huonosta maustasi.

KONSULI BERNICK. Lona, miten voit luulla —?

NEITI HESSEL. Mutta sitten, kun tulit takaisin; kun kuulit pistopuheet, joita minuun sateli; kun kuulit naurettavan kaikkea, mitä nämä täällä nimittivät minun hassutteluikseni —

KONSULI BERNICK. Sinä olit siihen aikaan häikäilemätön.

NEITI HESSEL. Enimmin vain ärsyttääkseni näitä hame- ja housuniekkoja sippanoita, jotka luutivat pitkin kaupunkia. Ja kun sitten kohtasit tuon nuoren ja lumoavan näyttelijättären —

KONSULI BERNICK. Se oli poikamaisuutta; ei mitään enempää; minä vannon, ettei kymmenes osakaan niistä huhuista ja juoruista ollut totta, joita levitettiin.

NEITI HESSEL. Olkoon; mutta kun sitten Betty palasi kotiin, kauniina, kukoistavana, kaikkien jumaloimana, ja kun tuli tunnetuksi, että hän saisi tädin kuoltua periä kaikki hänen rahansa ja etten minä saisi mitään —.

KONSULI BERNICK. Niin, nyt tullaan asiaan, Lona; ja nyt saat sen kuulla peittelemättä. Minä en rakastanut Bettyä siihen aikaan; minä en purkanut kihlausta sinun kanssasi minkään uuden tunteen vuoksi. Sen tein pelkästään rahojen tähden; minun oli pakko se tehdä; minun täytyi saada ne.

NEITI HESSEL. Ja noin sanot minulle vasten silmiä?

KONSULI BERNICK. Niin, sen sanon. Kuule minua, Lona.

NEITI HESSEL. Ja kuitenkin kirjoitit minulle silloin, että sinut oli vallannut voittamaton rakkaus Bettyyn, vetosit jalomielisyyteeni, vannotit minua olemaan Betyn tähden hiiskumatta siitä, mitä oli ollut meidän välillämme —

KONSULI BERNICK. Minun täytyi tehdä niin, sanoin.

NEITI HESSEL. No enpä siis, kautta elävän Jumalan, kadu, että silloin jouduin niin suunniltani.

KONSULI BERNICK. Anna minun kylmästi ja rauhallisesti kertoa sinulle, miten asianlaita siihen aikaan oli. Äitini toimi, kuten muistat, liikkeen johtajana; mutta hänellä ei ollut kerrassaan yhtään liikeälyä. Minut kutsuttiin kiireesti Parisista kotiin; aika oli kriitillinen; minun piti saada liike jälleen kuntoon. Mitä täällä näinkään? Näin seikan, joka oli pidettävä mitä tarkimmin salassa, nimittäin että kauppahuoneemme oli suorastaan perikadon partaalla, Niin, se oli suorastaan perikadon partaalla, tämä vanha ja arvokas liike, joka oli toiminut kolme sukupolvea. Mitä oli minulla, pojalla, ainoalla pojalla, muuta neuvona kuin etsiä pelastuksen keinoa?

NEITI HESSEL. Ja sitten sinä pelastit Bernickien liikkeen naisen kustannuksella.

KONSULI BERNICK. Sinä tiedät hyvin, että Betty rakasti minua.

NEITI HESSEL. Entä minä?

KONSULI BERNICK. Usko minua, Lona, — sinä et olisi koskaan tullut onnelliseksi minun kanssani.

NEITI HESSEL. Minun onneni tähdenkö sinä sitten jätit minut pulaan?

KONSULI BERNICK. Luuletko sinä siis, että minä tein itsekkäistä syistä niinkuin tein? Jos olisin siihen aikaan ollut yksin, niin olisin rohkein mielin alkanut alusta. Mutta sinä et ymmärrä, kuinka liikemies kasvaa, edesvastuun suunnattoman painon alla, kiinni siihen liikkeeseen, jonka hän saa perinnöksi. Tiedätkö sinä, että satojen, jopa tuhansienkin onni tai onnettomuus riippuu hänestä? Etkö ajattele, että koko se yhteiskunta, jota sekä sinä että minä kutsumme kodiksemme, olisi mitä tuntuvimmalla tavalla saanut kärsiä, jos Bernickien liike olisi joutunut vararikkoon?

NEITI HESSEL. Yhteiskunnanko vuoksi sinä nämä viisitoista vuotta olet pysynyt valheessa?

KONSULI BERNICK. Valheessa?

NEITI HESSEL. Mitä tietää Betty kaikesta siitä, mitä tapahtui ennen avioliittoanne ja mikä on sen perustana?

KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä aivan hyödyttömästi olisin mennyt häntä loukkaamaan paljastamalla niitä asioita?

NEITI HESSEL. Hyödyttömästi, sanot. Niin, sinä olet liikemies; kyllähän sinä hyödyn ymmärtänet. — Mutta kuule nyt, Karsten, nyt minäkin tahdon puhua kylmästi ja rauhallisesti. Sanoppas, — oletko sinä nyt sitten oikein onnellinen?

KONSULI BERNICK. Perheessänikö?

NEITI HESSEL. Niin.

KONSULI BERNICK. Olen, Lona. Oi, sinä et ole turhaan ollut niin uhrautuva ystävätär minua kohtaan. Minä uskallan sanoa, että olen tullut vuosi vuodelta yhä onnellisemmaksi. Betty on sekä hyvä että mukautuvainen. Ja kuinka hän onkaan oppinut vuosien kuluessa taivuttamaan olemustaan sen mukaan, mikä minulle on erikoisesti ominaista —

NEITI HESSEL. Hm. KONSULI BERNICK. Ennen hänellä oli koko joukko liiallisia kuvitelmia rakkaudesta; hän ei voinut sopeutua siihen ajatukseen, että se vähitellen muuttuisi lauhkeaksi ystävyyden liekiksi.

NEITI HESSEL. Mutta nyt hän siihen sopeutuu?

KONSULI BERNICK. Täydellisesti. Arvaathan, ettei jokapäiväinen seurustelu minun kanssani ole ollut jättämättä häneen kypsyttävää vaikutustaan. Ihmisten täytyy itse kunkin oppia vähentämään vaatimuksiaan, jos mieli täyttää tehtävänsä siinä yhteiskunnassa, johon on asetettu. Sen on Bettykin vähitellen oppinut huomaamaan, ja siksi onkin kotimme nykyään mallikoti muille kansalaisille.

NEITI HESSEL. Mutta nuo kansalaiset eivät tiedä mitään sinun valheestasi?

KONSULI BERNICK. Valheesta?

NEITI HESSEL. Niin, valheesta, jossa olet pysynyt viisitoista vuotta.

KONSULI BERNICK. Ja sitä sanot sinä —?

NEITI HESSEL. Valheeksi sitä sanon. Kolminkertaiseksi valheeksi. Ensin valhe minua kohtaan; sitten valhe Bettyä kohtaan; ja viimein valhe Juhania kohtaan.

KONSULI BERNICK. Betty ei ole koskaan vaatinut minua puhumaan.

NEITI HESSEL. Siksi, ettei ole mitään tiennyt.

KONSULI BERNICK. Ja sinäkään et sitä vaadi; — Betyn vuoksi sinä et sitä vaadi.

NEITI HESSEL. Oh, en. Minä kyllä osaan kestää pilkkanaurut: minulla on leveä selkä.

KONSULI BERNICK. Eikä Juhanikaan sitä vaadi; sen hän lupasi minulle.

NEITI HESSEL. Mutta entä sinä itse, Karsten? Eikö sinussa itsessäsi ole jotakin, joka vaatii vapautusta valheesta?

KONSULI BERNICK. Minäkö uhraisin ehdoin tahdoin perheonneni ja asemani yhteiskunnassa!

NEITI HESSEL. Mikä oikeus on sinulla siihen asemaan, jossa olet?

KONSULI BERNICK. Viidentoista vuoden kuluessa minä olen joka päivä ostanut vähin erin sitä oikeutta — omalla elämälläni, ja tiedä se, minä olen tehnyt työtä ja toimittanut paljon hyvää.

NEITI HESSEL. Niin, sinä olet tehnyt työtä ja toimittanut paljon sekä itsesi että muitten hyväksi. Sinä olet kaupungin rikkain ja mahtavin mies; sinun tahtoosi ei kukaan uskalla muuta kuin taipua, sillä sinun luullaan olevan vailla vikaa ja tahraa; sinun kotiasi pidetään mallikotina, sinun elämääsi esimerkiksi kelpaavana. Mutta kaikki tämä komeus ja sinä itse seisotte kuin hyllyvällä nevalla. Hetki voi tulla, sana sattua lausutuksi, — ja sekä sinä että kaikki loistosi uppoatte pohjaan, ellet ajoissa pelasta itseäsi.

KONSULI BERNICK. Lona, mitä sinä täällä tahdot —?

NEITI HESSEL. Minä tahdon auttaa sinut jälleen lujalle pohjalle, Karsten.

KONSULI BERNICK. Kostaa! Sinä aiot kostaa kohtalosi? Minä jo arvasin sen. Mutta sinä et onnistu! Täällä on ainoastaan yksi, jolla on valta puhua, ja hän on vaiti.

NEITI HESSEL. Juhani?

KONSULI BERNICK. Niin, Juhani. Jos joku muu astuu syyttäjäkseni, niin minä kiellän kaikki. Jos minut tahdotaan tuhota, niin taistelen henkeni kaupalla. Mutta sinun ei koskaan sitä onnistu tehdä, tiedä se! Hän, joka voisi minut kukistaa, hän on vaiti — ja hän matkustaa takaisin pois.

( Tukkukauppias Rummel ja kauppias Vigeland tulevat oikealta.)

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Päivää, päivää, veli Bernick; sinun täytyy tulla kanssamme kauppaseuraan; meillä on kokous rautatie-asiasta, tiedäthän.

KONSULI BERNICK. Minä en voi. Mahdotonta nyt.

KAUPPIAS VIGELAND. Teidän täytyy todellakin, herra konsuli —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Sinun täytyy, Bernick. Siellä on miehiä, jotka toimivat meitä vastaan. Toimittaja Hammer ja nuo muut, jotka kannattivat rannikkorataa, väittävät, että uuden ehdotuksen alla piilee yksityiskeinotteluja.

KONSULI BERNICK. No selitä nyt heille sitten —

KAUPPIAS VIGELAND. Ei se auta, mitä me selitämme, herra konsuli —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, ei, sinun täytyy itsesi tulla; sinua ei tietysti kukaan uskalla epäillä sellaisesta.

NEITI HESSEL. Eipä, senhän arvaa.

KONSULI BERNICK. Minä en saata, johan sanoin; minä voin pahoin; — tai ainakin, odottakaa — antakaa minun vähän levähtää.

( Kolleega Rörlund tulee oikealta.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Anteeksi, herra konsuli; te näette minut mitä kiihtyneimmässä mielentilassa —

KONSULI BERNICK. Kyllä, kyllä, mikä Teillä on?

KOLLEEGA RÖRLUND. Minun täytyy tehdä teille eräs kysymys, herra konsuli. Teidän luvallanneko tuo nuori tyttö, joka on saanut turvapaikan kattonne alla, näyttäytyy julkisesti kadulla sellaisen ihmisen seurassa, joka —

NEITI HESSEL. Minkä ihmisen, herra pastori?

KOLLEEGA RÖRLUND. Ihmisen, josta hänen, jos kenestä maailmassa, pitäisi olla kaikkein loitoimpana.

NEITI HESSEL. Ohoo!

KOLLEEGA RÖRLUND. Teidänkö luvallanne, herra konsuli?

KONSULI BERNICK (haeskellen hattuaan ja hansikkaitaan). Minä en tiedä mistään. Anteeksi; minulla on kiire, minun täytyy lähteä kauppaseuraan.

HILMAR TÖNNESEN (tulee puutarhasta ja menee takimmaiselle ovelle vasemmalle). Betty, Betty, tule tänne!

ROUVA BERNICK (ovella). Mitä sinä tahdot?

HILMAR TÖNNESEN. Sinun täytyy mennä tuonne puutarhaan ja tehdä loppu lepertelystä, jota eräs henkilö harjoittaa tämän Dina Dorfin kanssa. Minä tulin aivan hermostuneeksi sitä kuullessani.

NEITI HESSEL. Oho? Mitä se henkilö sanoi?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, ei muuta kuin että Dinan on lähdettävä hänen kanssaan Amerikaan. Uh!

KOLLEEGA RÖRLUND. Voiko se olla mahdollista!

ROUVA BERNICK. Mitä sanot?

NEITI HESSEL. Mutta sehän olisi mainiota.

KONSULI BERNICK. Mahdotonta! Sinä olet kuullut väärin.

HILMAR TÖNNESEN. Kysy sitten häneltä itseltään. Tuossa se pari tulee. Mutta annahan vaan minun pysyä syrjässä.

KONSULI BERNICK (Rummelille ja Vigelandille). Minä tulen sitten myöhemmin, — hetken päästä — ( Tukkukauppias Rummel ja kauppias Vigeland lähtevät ulos oikealle. Juhani Tönnesen ja Dina tulevat saliin puutarhasta.)

JUHANI TÖNNESEN. Eläköön, Lona, hän tulee meidän kanssamme!

ROUVA BERNICK. Mutta Juhani, — sinä ajattelematon —!

KOLLEEGA RÖRLUND. Onko tämä totta! Sellainen suunnaton skandaali! Millä viettelytaidolla Te olette —

JUHANI TÖNNESEN. So, so, mies; mitä Te sanotte?

KOLLEEGA RÖRLUND. Vastatkaa, Dina; onko tämä Teidän aikomuksenne, onko se Teidän oma, vakaa päätöksenne?

DINA. Minun täytyy päästä täältä pois.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta tuon kanssa — tuon kanssa!

DINA. Sanokaa joku muu täällä, joka uskaltaisi ottaa minut mukaansa.

KOLLEEGA RÖRLUND. No, sittepä saattekin tietää, mikä hän on.

JUHANI TÖNNESEN. Älkää puhuko!

KONSULI BERNICK. Ei sanaa enää!

KOLLEEGA RÖRLUND. Silloinpa palvelisin huonosti yhteiskuntaa, johon minä olen pantu moraalin ja tapojen vartiaksi; ja anteeksiantamaton olisi käytökseni tätä nuorta tyttöä kohtaan, jonka kasvatuksessa minullakin on ollut oleellinen osa ja joka on minulle —

JUHANI TÖNNESEN. Varokaa, mitä teette!

KOLLEEGA RÖRLUND. Hänen täytyy saada se tietää! Dina, tämä mies on se, joka on syynä Teidän äitinne kaikkeen onnettomuuteen ja häpeään.

KONSULI BERNICK. Herra kolleega —!

DINA. Hän! (Juhani Tönnesenille.) Onko se totta?

JUHANI TÖNNESEN. Karsten, vastaa sinä.

KONSULI BERNICK. Ei sanaa enää! Nyt te olette hiljaa.

DINA. Totta siis.

KOLLEEGA RÖRLUND. Totta, totta. Ja vielä enemmänkin. Tuo ihminen, johon Te luotatte, ei karannut kotoa tyhjin käsin; — leskirouva Bernickin kassa —; konsuli voi todistaa sen!

NEITI HESSEL. Valhetta!

KONSULI BERNICK. Ah! —

ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

JUHANI TÖNNESEN (mennen kolleegaa kohti käsi koholla). Ja sellaista sinä julkenet —!

NEITI HESSEL (estellen Juhani Tönneseniä). Älä lyö häntä, Juhani!

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, satuttakaa Te vaan kätenne minuun. Mutta totuuden pitää tulla ilmi; ja se on totuus; konsuli Bernick itse on sanonut niin, ja koko kaupunki tietää sen. — Nyt, Dina, nyt sinä hänet tunnet.

JUHANI TÖNNESEN (hiljaa, tarttuu Bernickiä käsivarteen). Karsten, Karsten, mitä sinä olet tehnyt!

(Lyhyt hiljaisuus.)

ROUVA BERNICK (matalalla äänellä ja puhjeten itkuun). Voi Karsten, että minun piti saattaa sinut tällaiseen häpeään.

KAUPPIAS SANDSTAD (tulee kiireesti oikealta ja huutaa käsi oven rivassa). Nyt Teidän täytyy viimeinkin tulla, herra konsuli! Koko rautatieasia riippuu hiuskarvasta.

KONSULI BERNICK (hajamielisesti). Mitä se on? Mitä on minun —?

NEITI HESSEL (vakavasti ja painolla). Sinun täytyy mennä tukemaan yhteiskuntaa, lanko.

KAUPPIAS SANDSTAD. Niin, tulkaa, tulkaa jo; me tarvitsemme koko Teidän painavaa moraalista arvoanne.

JUHANI TÖNNESEN (astuen aivan lähelle Bernickiä). Bernick, — me kaksi puhumme keskenämme huomenna. (Hän poistuu puutarhaovesta; konsuli Bernick menee aivan kuin tajuttomana ulos oikealle kauppias Sandstadin kanssa.).

KOLMAS NÄYTÖS.

(_Sama sali konsuli Bernickin talossa.)

( Konsuli Bernick, rottinki kädessä, tulee kovin vihoissaan ulos takimmaisesta ovesta vasemmalta ja jättää oven raolleen.)

KONSULI BERNICK. Kas niin; nyt siitä kerrankin tuli tosi; sen löylyn hän luullakseni muistaa. (Jollekulle taakseen huoneeseen.) Mitä sinä sanot? — Ja minä sanon, että sinä olet ymmärtämätön äiti! Sinä puolustelet häntä, annat hänelle myötä kaikissa koirankujeissa. — Eivätkö koirankujeita? Mitä ne sinusta sitten ovat? Hiipiä yöllä pois kotoaan, mennä merelle kalastajain venheessä, jäädä sinne myöhään päivään asti ja saattaa minut sellaiseen kuolemantuskaan, minut, jolla on niin paljon muuta huolta. Ja uskaltaa, nulikka, vielä uhata, että hän karkaa! Niin, koettakoonpas vaan! — Sinäkö? Kyllä; sen minä kyllä uskon; sinä et tosiaan paljoa välitä, kuinka hänen käy. Luulen, että vaikka hän menettäisi henkensä —! — Vai niin? Niin, mutta minulla on elämäntyö jätettävä tänne maailmaan jälkeeni; minä en halua joutua lapsettomaksi. — Älä väitä vastaan. Betty; se on niin kuin minä sanon; hän saa olla arestissa — (Kuuntelee.) Hst; älä anna kenenkään huomata.

( Prokuristi Krap tulee sisään oikealta.)

PROKURISTI KRAP. Onko Teillä silmänräpäys aikaa, herra konsuli?

KONSULI BERNICK (heittää rottingin pois kädestään). Kyllä, kyllä. Tuletteko telakalta?

PROKURISTI KRAP. Sieltä suoraan. Hm —

KONSULI BERNICK. No? Ei kai ole mitään estettä »Palmupuulla»?

PROKURISTI KRAP. »Palmupuu» voi lähteä huomenna, mutta —

KONSULI BERNICK. Siis »Indian Girl»? Enkös aavistanut, että tuo niskuri —

PROKURISTI KRAP. Myöskin »Indian Girl» voi lähteä huomenna; mutta se ei varmaan pääse pitkälle.

KONSULI BERNICK. Mitä tarkoitatte?

PROKURISTI KRAP. Anteeksi, herra konsuli; tuo ovi on raollaan, ja minä ajattelin, että jos siellä on joku —

KONSULI BERNICK (sulkee oven). Kas niin. Mutta mitä se sitten on, jota ei kukaan saa kuulla?

PROKURISTI KRAP. Sitä, että telakkamestari Aune aikoo antaa »Indian Girlin» mennä miehineen päivineen pohjaan.

KONSULI BERNICK. Mutta, Jumala varjelkoon, kuinka Te saatatte uskoa —?

PROKURISTI KRAP. En osaa muuksi sitä nimittää, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. No, mutta selittäkää edes parilla sanalla —

PROKURISTI KRAP. Sen teen. Itse tiedätte, miten hitaasti työ on telakalla edistynyt sen jälkeen kuin saimme nuo uudet koneet ja uuden, tottumattoman työväestön.

KONSULI BERNICK. Niin, niin.

PROKURISTI KRAP. Mutta kun minä tänä aamuna menin sinne alas, huomasin, että korjaus amerikalaisella laivalla oli edistynyt silmäänpistävän pitkälle; se suuri halkeama pohjassa, — tiedättehän, — se läpilahonnut paikka —

KONSULI BERNICK. Niin, niin; mitä siitä?

PROKURISTI KRAP. Täydellisesti korjattu, — päältäkatsoen tietysti; vuorattu; näytti aivan uudelta; kuulin, että Aune itse oli tehnyt siellä työtä tulenvalolla koko yön.

KONSULI BERNICK. Niin, niin, entä sitten —?

PROKURISTI KRAP. Minä kummastelin sitä; työväki oli juuri aamiaislevollaan, ja niinpä sain tilaisuuden tarkastella kenenkään huomaamatta laivaa sekä ulkoa että sisältä; oli vaikea päästä alas lastattuun ruumaan; mutta sain kuin sainkin asiasta selon. Siellä tapahtuu kataluuksia, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Minä en voi tuota uskoa, herra Krap. Minä en voi, minä en tahdo uskoa sellaista Aunesta.

PROKURISTI KRAP. Ikävä kyllä, — mutta se on sula totuus. Siellä tehdään kataluuksia, sanon minä. Ei yhtään uutta hirttä pantu entisten sijaan, mikäli minä saatoin huomata; ainoastaan niittailtu, tilkitty ja paikkailtu peltilevyillä ja purjekankaalla ja jos jollakin. Pelkkää hutiloimista! »Indian Girl» ei pääse milloinkaan New-Yorkiin; menee pohjaan kuin haljennut pata.

KONSULI BERNICK. Sehän on kauheaa! Mutta mitä luulette hänellä olevan mielessä?

PROKURISTI KRAP. Tahtoo tietysti saattaa koneet huonoon huutoon; tahtoo kostaa; tahtoo vanhan työväestön jälleen armoihin.

KONSULI BERNICK. Ja sentähden uhraa ehkä niin monta ihmishenkeä.

PROKURISTI KRAP. Hän sanoi äskettäin: »Indian Girlin» miehistössä ei ole ihmisiä, he ovat elukoita.

KONSULI BERNICK. Niinpä niin, vaikka he olisivatkin; mutta eikö hän sitten ajattele suurta pääomaa, joka menee hukkaan?

PROKURISTI KRAP. Aune ei katsele suopein silmin suuria pääomia, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Aivan totta, hän on yllyttäjä ja rauhattomuuden herättäjä; mutta näin tunnoton teko —. Kuulkaa, herra Krap, tämä asia täytyy tutkia kahteen kertaan. Ei sanaakaan kenellekään siitä. Mikä häpeä telakallemme, jos ihmiset saavat sen tietää.

PROKURISTI KRAP. Sen ymmärrän, mutta —

KONSULI BERNICK. Päivällislevon aikana täytyy teidän koettaa päästä uudestaan laivaan; täysi selko minun on saatava.

PROKURISTI KRAP. Sen saatte, herra konsuli; mutta anteeksi, mitä aiotte sitten tehdä?

KONSULI BERNICK. Tietysti ilmoittaa asian viranomaisille. Emmehän voi antautua osallisiksi sellaiseen rikokseen. Minun omantuntoni pitää olla puhdas. Sitäpaitsi on tekevä hyvän vaikutuksen sekä sanomalehtiin että yhteiskuntaan kokonaisuudessaan, kun nähdään, että minä lykkään kaikki persoonalliset pyyteet syrjään ja annan oikeuden tehdä tehtävänsä.

PROKURISTI KRAP. Varsin totta, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Mutta ennen kaikkea täysi selko. Ja oltava vaiti sen aikaa —

PROKURISTI KRAP. Ei niin sanaa, herra konsuli; ja selko, sen Te saatte.

(Menee ulos puutarhaan ja sieltä kadulle.)

KONSULI BERNICK (puoliääneen). Mieltä kuohuttavaa! Mutta ei, sehän on mahdotonta, — aivan uskomatonta!

(Kun hän aikoo poistua huoneeseensa, tulee Hilmar Tönnesen oikealta.).

HILMAR TÖNNESEN. Päivää, Bernick! No, minä onnittelen eilisen voiton johdosta kauppaseurassa.

KONSULI BERNICK. Kiitos, kiitos.

HILMAR TÖNNESEN. Sehän on loistava voitto, olen kuullut, älykkään kansalaisvaiston voitto itsekkyydestä ja ennakkoluuloista, — suunnilleen kuin ranskalainen razzia kabyleja vastaan. Merkillistä, että sinä sen epämiellyttävän kohtauksen jälkeen täällä —

KONSULI BERNICK. Niin, niin, anna olla.

HILMAR TÖNNESEN. Mutta päätaistelu on vielä edessä.

KONSULI BERNICK. Rautatie-asiassako, tarkoitat?

HILMAR TÖNNESEN. Niin, tiedäthän kai, mitä soppaa toimittaja Hammer nyt keittää?

KONSULI BERNICK (jännityksessä). En! Mitä se sitten on?

HILMAR TÖNNESEN. Hän on iskenyt kiinni siihen juoruun, joka nyt on liikkeellä, ja siitä hän nyt aikoo kyhätä kirjoituksen lehteen —

KONSULI BERNICK. Mihinkä juoruun?

HILMAR TÖNNESEN. Tietysti siihen noista suurista tilanostoista pitkin sivuradan vartta.

KONSULI BERNICK. Mitä sinä sanot? Onko täällä liikkeellä sellainen juoru?

HILMAR TÖNNESEN. On, kaikkialla kaupungissa. Minä kuulin sen klubilla, jonne sattumalta jouduin. Eräs meidän asianajajistamme kuuluu muka kaikessa hiljaisuudessa toisten puolesta ostaneen kaikki metsätilat, kaikki malmipaikat, kaikki putoukset —

KONSULI BERNICK. Ja eikö mainita, kenen puolesta?

HILMAR TÖNNESEN. Klubilla arveltiin, että kai jonkin ulkolaisen yhtiön, joka on saanut vihiä siitä, mitä sinulla on tekeillä, ja joka on kiiruhtanut puuhaan ennenkuin maatilain hinnat kohoavat —. Eikö se ole halpamaista — Uh!

KONSULI BERNICK. Halpamaistako?

HILMAR TÖNNESEN. Niin, että vieraat sillä tavoin tunkeutuvat meidän metsästysmaillemme. Ja että joku kaupungin omista asianajajista antaa pestata itsensä sellaiseen! Nyt siis tulevat ulkolaiset ja vievät voiton.

KONSULI BERNICK. Mutta sehän on vain kulkupuhetta.

HILMAR TÖNNESEN. Mutta sitä uskotaan kuitenkin, ja huomenna tai ylihuomenna toimittaja Hammer julistaa tietysti sen tosiasiaksi. Siellä klubilla vallitsi jo yleinen suuttumus. Minä kuulin monien sanovan, että jos se huhu osoittautuu todeksi, niin ne pyyhkivät nimensä listoista pois.

KONSULI BERNICK. Mahdotonta!

HILMAR TÖNNESEN. Vai niin? Mistä syystä sinä luulet näiden poroporvarien niin halukkaasti yhtyneen yritykseesi? Etkö sinä luule, että heille itselleen valahti vesi suuhun, kun —?

KONSULI BERNICK. Mahdotonta, väitän minä; sen verran toki meidänkin pienessä yhteiskunnassamme on kunnallishenkeä —

HILMAR TÖNNESEN. Tässäkö? Niin, sinä nyt olet optimisti ja arvostelet toisia itsesi mukaan. Mutta minä, joka olen aikamoisen hyvä huomioiden tekijä —. Täällä ei ole ainoaakaan, — niin, tietysti meitä lukuun ottamatta, — ei ainoaakaan, sanon minä, joka pitää korkealla aatteen lippua. (Menee näyttämön taustalle.) Uh, tuolla ne taas ovat!

KONSULI BERNICK. Ketkä?

HILMAR TÖNNESEN. Nuo kaksi amerikalaista. (Katsoo oikealle ulos.) Ja kenen kanssa he kävelevät? Hm, jumal'avita, eikö se ole »Indian Girlin» kapteeni. Uh!

KONSULI BERNICK. Mitä he hänestä?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, hehän sopivat niin hyvin toistensa seuraan. Kapteenihan kuuluu olevan orjakauppias tai merirosvo; ja kuka tietää, mitä nuo toiset ovat harjoittaneet näinä monina vuosina.

KONSULI BERNICK. Kuuleppas, on kovin väärin ajatella heistä sellaista.

HILMAR TÖNNESEN. No, sinä nyt olet optimisti. Mutta nyt me saamme tietysti taas heidät kimppuumme; siksi minä ajoissa —

(Menee ovea kohti vasemmalle. Neiti Hessel tulee oikealta.)

NEITI HESSEL. No, Hilmar, minäkö sinut säikytin ulos?

HILMAR TÖNNESEN. Eipä suinkaan; minä vain tässä seisoskelin, kun oli tässä kiire; minun piti puhua pari sanaa Betyn kanssa.

(Menee takimmaiseen huoneeseen vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (lyhyen vaitiolon jälkeen). No, Lona?

NEITI HESSEL. Niin.

KONSULI BERNICK. Minkälainen olen nyt tänään mielestäsi?

NEITI HESSEL. Samanlainen kuin eilen. Yksi valhe lisää ei haittaa —

KONSULI BERNICK. Sinun täytyy saada selitys tähän. Minne Juhani jäi?

NEITI HESSEL. Hän tulee tänne; hänellä oli puhumista erään miehen kanssa.

KONSULI BERNICK. Kun nyt tiedät sen, mitä eilen sait kuulla, ymmärrät, että koko elämäni tuhoutuu, jos totuus tulee ilmi.

NEITI HESSEL. Ymmärrän.

KONSULI BERNICK. On luonnollisesti itsestään selvää, että minä en ole syypää siihen rikokseen, josta juorut täällä puhuivat.

NEITI HESSEL. Se on luonnollista, se. Mutta kuka sitten oli varas?

KONSULI BERNICK. Varasta ei ollutkaan. Rahoja ei varastettu; killinkiäkään ei kadonnut.

NEITI HESSEL. Kuinka?

KONSULI BERNICK. Ei killinkiäkään, tiedä se.

NEITI HESSEL. Mutta se juoru? Kuinka se häpeällinen juoru pääsi liikkeelle, että Juhani —?

KONSULI BERNICK. Lona, sinun kanssasi uskon voivani puhua asioista, joista en muille puhu; minä en tahdo salata sinulta mitään. Minulla on osani sen juorun levittämisessä.

NEITI HESSEL. Sinulla? Ja niin voit tehdä häntä kohtaan, joka sinun tähtesi —?

KONSULI BERNICK. Sinä et saa tuomita ennenkuin muistat, miten asiat olivat siihen aikaan. Minähän selitin sen sinulle eilen. Minä tulin kotiin ja näin äitini sekautuneen kaikenmoisiin epäviisaihin yrityksiin; monenlaisia onnettomuuksia sattui lisäksi; näytti kuin kaikki paha olisi yhtäkkiä hyökännyt kimppuumme; meidän liikkeemme oli perikadon partaalla. Minä olin osaksi kevytmielinen ja osaksi epätoivoissani. Lona, minä luulen, että minä antauduin enimmäkseen vaan ajatuksiani tukehduttaakseni silloin siihen suhteeseen, joka sitten saattoi Juhanin lähtemään maasta.

NEITI HESSEL. Hm —.

KONSULI BERNICK. Sinä tietysti voit kuvitella, miten kyhättiin kaikenlaisia huhuja, kun hän ja sinä läksitte. Tämä ei muka ollut hänen ensimäinen kevytmielisyytensä, sanottiin. Dorf oli muka saanut suuren summan rahaa häneltä, että olisi ollut vaiti ja matkustanut tiehensä, kertoi yksi; toiset väittivät, että tuo nainen se olisi ne rahat saanut. Siinä samalla tuli ilmi, että meidän liikkeemme oli vaikea täyttää sitoumuksiaan. Mikä oli luonnollisempaa kuin että kielikellot liittivät nämä kaksi eri huhua toistensa yhteyteen? Kun tuo nainen jäi tänne ja eli köyhyydessä, niin väitettiin, että mies oli vienyt rahat kanssaan Amerikaan, ja huhun levitessä suureni summa suurenemistaan.

NEITI HESSEL. Entä sinä, Karsten —?

KONSULI BERNICK. Minä käytin tätä huhua pelastuksen keinona.

NEITI HESSEL. Sinä yhä sitä levitit?

KONSULI BERNICK. Minä en sitä kumonnut. Velkojat olivat alkaneet käydä meille aivan kurkkuun kiinni; minun oli välttämättä heidät rauhoitettava; kaikki riippui vain siitä, saisinko aikaan sen, ettei liikkeen pohjan lujuutta epäiltäisi; meitä oli kohdannut muka ainoastaan satunnainen onnettomuus, selitin; meitä ei vaan pitänyt ahdistella; meille tuli vaan antaa aikaa; jokainen oli saava liikkeeltä omansa takaisin.

NEITI HESSEL. Ja jokainen sai omansa?

KONSULI BERNICK. Niin, Lona, tämä huhu pelasti meidän liikkeemme ja teki minusta sen miehen, mikä nyt olen.

NEITI HESSEL. Sinusta on siis valhe tehnyt sen miehen, mikä nyt olet.

KONSULI BERNICK. Kenelle siitä oli silloin vahinkoa? Juhanilla ei ollut aikomus tulla koskaan takaisin.

NEITI HESSEL. Sinä kysyt, kenelle siitä silloin oli vahinkoa. Tarkasta itseäsi ja sano, etkö sinä itse ole saanut siitä vahinkoa.

KONSULI BERNICK. Tarkasta ketä miestä hyvänsä, niin näet, että jok'ainoassa on vähintäin yksi musta kohta, jota hänen täytyy salata.

NEITI HESSEL. Ja Te olette olevinanne yhteiskunnan tukipylväitä.

KONSULI BERNICK. Yhteiskunnalla ei ole parempia.

NEITI HESSEL. Ja mitä toimittaa, tuetaanko mokomaa yhteiskuntaa vai ei? Mille täällä annetaan arvoa? Ulkokuorelle ja valheelle — ei millekään muulle. Tässä sinä elät, kaupungin ensimäinen mies, komeudessa ja ilossa, vallassa ja kunniassa, sinä, joka olet painanut rikollisen leiman viattoman otsaan.

KONSULI BERNICK. Etkö sinä luule minun kyllin syvästi tuntevan vääryyttäni häntä kohtaan? Ja etkö luule, että olen valmis antamaan hänelle hyvityksen?

NEITI HESSEL. Millä tavoin? Sitenkö, että puhut.

KONSULI BERNICK. Ja sitä sinä voisit vaatia?

NEITI HESSEL. Millä muulla voi hyvittää sellaisen vääryyden?

KONSULI BERNICK. Minä olen rikas, Lona; Juhani saa tehdä mitä vaatimuksia tahtoo —

NEITI HESSEL. Niin, tarjoapa hänelle rahaa, niin saat kuulla, mitä hän vastaa.

KONSULI BERNICK. Tiedätkö, mitä hän aikoo?

NEITI HESSEL. En. Eilisestä saakka hän on ollut vaiti. Tuntuu kuin tämä olisi yhtäkkiä tehnyt hänestä aikamiehen.

KONSULI BERNICK. Minun täytyy puhua hänen kanssaan.

NEITI HESSEL. Tuossa hän tulee.

( Juhani Tönnesen tulee oikealta.)

KONSULI BERNICK (mennen häntä vastaan). Juhani —!

JUHANI TÖNNESEN (torjuen konsuli Bernickiä luotaan). Minä ensin. Eilisaamuna lupasin sinulle sanallani, että olen vaiti.

KONSULI BERNICK. Sen sinä teit.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta silloin minä en vielä tiennyt —

KONSULI BERNICK. Juhani, anna minun parilla sanalla valaista silloista asiaintilaa —

JUHANI TÖNNESEN. Ei tarvita; minä arvaan koko asiaintilan aivan hyvin. Kauppaliike oli silloin vaikeassa asemassa; ja kun minä olin poissa, ja sinulla oli vallassasi turvaton nimi ja maine —. No, minä en pidä sitä niin kovin suurena vikana; me olimme nuoria ja kevytmielisiä siihen aikaan. Mutta nyt minä tarvitsen totuutta ja sinun täytyy nyt puhua.

KONSULI BERNICK. Ja nyt juuri minä tarvitsen koko moraalisen arvoni, ja siksi minä en voi puhua.

JUHANI TÖNNESEN. Minä en välitä paljoa sepustuksista, joita olet sittemmin levittänyt minusta; vaan se vanha asia, siitä sinun pitää ottaa syy omaksesi. Dinan täytyy tulla minun vaimokseni, ja täällä, tässä kaupungissa minä tahdon asua ja olla ja elää hänen kanssaan.

NEITI HESSEL. Niinkö tahdot?

KONSULI BERNICK. Dinan kanssa! Hän vaimonasi? Tässä kaupungissa!

JUHANI TÖNNESEN. Niin, juuri tässä; minä tahdon jäädä tänne, uhmatakseni kaikkia noita valhettelijoita ja panettelijoita. Mutta voittaakseni hänet on välttämätöntä, että sinä vapautat minut.

KONSULI BERNICK. Oletko ajatellut, että jos minä myönnyn toiseen, niin otan samalla toisenkin niskoilleni? Sinä voit sanoa, että minä saatan kirjojemme avulla todistaa, ettei mitään kavallusta silloin tapahtunut? Mutta sitä minä en voi tehdä; meillä ei pidetty kirjaa niin tyydyttävästi siihen aikaan. Ja vaikka sen voisinkin, mitä sillä voitettaisiin? Enkö kaikessa tapauksessa joutuisi mieheksi, joka kerran pelasti itsensä valheella ja joka oli antanut viisitoista vuotta sen valheen ja tuon kaiken muun juurtua ihmisten vakaumukseen, kohottamatta kättäni sitä hävittääkseni. Etpä tunne liioin yhteiskuntaamme, muuten tietäisit, että se murskaisi minut perinpohjin.

JUHANI TÖNNESEN. Minä voin vastata sinulle ainoastaan, että minä tahdon rouva Dorfin tyttären vaimokseni ja tahdon asua hänen kanssaan tässä kaupungissa.

KONSULI BERNICK (pyyhkii hikeä otsaltaan). Kuule, Juhani, — ja sinäkin, Lona. Minä en ole näinä päivinä aivan tavallisessa asemassa. Asia on niin, että jos tämä isku annetaan minulle, niin tuhoatte minut, ettekä ainoastaan minua, vaan koko suuren ja hedelmällisen tulevaisuuden siltä yhteiskunnalta, joka on toki teidänkin lapsuutenne koti.

JUHANI TÖNNESEN. Ja jos minä en anna sinulle tätä iskua, niin hävitän koko vastaisen onneni.

NEITI HESSEL. Jatka, Karsten.

KONSULI BERNICK. Kuunnelkaa siis minua. Se liittyy läheisesti rautatieasiaan, ja se ei ole niinkään yksinkertainen kuin luulette. Te olette kai kuulleet mainittavan, että täällä viime vuonna puuhattiin rannikkorataa? Sillä oli monet ja mahtavat äänet puolellaan sekä täällä kaupungissa että ympäristöllä, ja varsinkin sanomalehdissä; mutta minä sain sen suunnitelman estetyksi, sillä se olisi tuottanut vahinkoa meidän laivaliikkeellemme pitkin rannikkoa.

NEITI HESSEL. Oletko itse osakkaana tuossa laivaliikkeessä?

KONSULI BERNICK. Olen. Mutta kukaan ei uskaltanut selittää sitä siltä kannalta; minulla oli kunnioitettu nimeni kilpenä ja suojana. Minä olisin kyllä muuten sen tappion kestänytkin; mutta paikkakunta ei olisi sitä kestänyt. Sitten päätettiin rakentaa sisämaanrata. Kun se oli tapahtunut, otin minä kaikessa hiljaisuudessa varman selon siitä, että sieltä voitaisiin rakentaa sivurata tänne.

NEITI HESSEL. Miksi kaikessa hiljaisuudessa, Karsten?

KONSULI BERNICK. Oletteko kuulleet puhuttavan noista suurista metsätilain, kaivosten ja putousten ostoista —?

JUHANI TÖNNESEN. Kyllä, sehän on ulkolainen yhtiö —

KONSULI BERNICK. Nykyisessä asemassaan ovat nuo tilat suorastaan arvottomat hajallaan asuville omistajilleen; he möivät ne siis verrattain halvalla. Jos he olisivat odottaneet siksi, kunnes kysymys sivuradasta tuli pohdittavaksi, olisivat he vaatineet hävyttömiä hintoja.

NEITI HESSEL. Hyvä, hyvä; mutta entä sitten?

KONSULI BERNICK. Nyt seuraa seikka, jota voi selittää eri tavoilla, — seikka, jonka mies meidän yhteiskunnassamme voi tehdä ainoastaan silloin, kun hänellä on tahraton ja kunnioitettu nimi tukenaan.

NEITI HESSEL. No niin?

KONSULI BERNICK. Minä olen ostanut kaikki ne tilat.

NEITI HESSEL. Sinä?

JUHANI TÖNNESEN. Itsellesi?

KONSULI BERNICK. Itselleni. Jos sivurata saadaan aikaan, olen miljonääri; jos sitä ei saada aikaan, joudun vararikkoon.

NEITI HESSEL. Tuo on uskaliasta, Karsten.

KONSULI BERNICK. Minä olen pannut koko omaisuuteni tähän peliin.

NEITI HESSEL. Minä en tarkoita omaisuutta; mutta kun tulee ilmi, että —

KONSULI BERNICK. Niin, siinä onkin ydinkohta. Sen tahrattoman nimen avulla, joka minulla tähän saakka on ollut, saatan minä ottaa tämän asian hartioilleni, kantaa ja edistää sitä ja sanoa kansalaisilleni: katsokaa, tämän minä olen uskaltanut yhteiskunnan hyväksi.

NEITI HESSEL. Yhteiskunnanko?

KONSULI BERNICK. Niin; ja kukaan ei ole epäilevä tarkoituksiani.

NEITI HESSEL. Onhan täällä toki miehiä, jotka ovat menetelleet suoremmin kuin sinä, ilman taka-ajatuksia, ilman sivutarkoituksia.

KONSULI BERNICK. Kuka?

NEITI HESSEL. Tietysti Rummel ja Sandstad ja Vigeland.

KONSULI BERNICK. Saadakseni heidät puolelleni oli minun pakko uskoa asia heille.

NEITI HESSEL. Ja sitten?

KONSULI BERNICK. He vaativat minulta itselleen viidennen osan voitosta.

NEITI HESSEL. Ah. näitä yhteiskunnan pylväitä!

KONSULI BERNICK. Ja eikö se ole juuri yhteiskunta itse, joka pakottaa meitä mutkateille? Miten täällä olisi käynyt, jos minä en olisi toiminut salassa? Kaikki olisivat rynnänneet siihen yritykseen, jaelleet keskenään, hajoittaneet, sekoittaneet ja hutiloineet koko homman. Tässä kaupungissa ei ole ainoaakaan miestä, paitsi minä, joka ymmärtää johtaa niin laajaa liikettä kuin tästä tulee; näillä main on ylimalkaan ainoastaan ulkomaalaisilla kykyä suuriin liikehommiin. Siksi minut omatuntoni tässä suhteessa vapauttaa. Ainoastaan minun käsissäni voi näistä maatiloista tulla pysyvää siunausta niille monille, joille ne tuottavat leipää.

NEITI HESSEL. Siinä minä uskon sinun olevan oikeassa, Karsten.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta minä en noita monia tunne, ja minun elämäni onni on vaarassa.

KONSULI BERNICK. Myöskin sinun synnyinseutusi onni on vaarassa. Jos tulee ilmi seikkoja, jotka luovat varjoa minun entiseen elämääni, niin karkaavat vastustajani yhdistetyin voimin kimppuuni. Nuoruuden mielettömyyksiä ei meidän yhteiskunnassamme pestä koskaan pois. Tullaan tutkimaan koko minun elämäni sen jälkeen, kaivetaan esiin tuhansia pikkutapahtumia, tulkitaan ja selitellään niitä tuon ilmitulleen valossa; minut muserretaan huhujen ja panettelujen painon alle. Rautatie-asiasta täytyy minun vetäytyä syrjään; ja jos minä otan siitä käteni, niin se kukistuu, ja minä olen samalla kertaa sekä vararikkoon joutunut että kansalaisena kuollut.

NEITI HESSEL. Juhani, nyt, kun olet tämän kuullut, täytyy sinun matkustaa pois ja vaieta.

KONSULI BERNICK. Niin, niin, Juhani, sinun täytyy!

JUHANI TÖNNESEN. Kyllä, minä matkustan ja vaikenen; mutta minä tulen takaisin, ja silloin minä puhun.

KONSULI BERNICK. Jää sinne, Juhani; vaikene, ja minä olen halukas antamaan sinulle osan —

JUHANI TÖNNESEN. Pidä rahasi, mutta anna minulle minun nimeni ja kunniani takaisin.

KONSULI BERNICK. Ja uhraa omani!

JUHANI TÖNNESEN. Sinä ja yhteiskuntasi saatte pitää itse huolen, miten siitä selviätte. Minun täytyy ja minä tahdon ja minä voitan Dinan omakseni. Siksi matkustan minä jo huomenna yli meren »Indian Girlillä».

KONSULI BERNICK. »Indian Girlillä?»

JUHANI TÖNNESEN. Niin. Kapteeni lupasi ottaa minut mukaan. Minä matkustan sinne, sanon minä: minä myön farmini ja järjestän siellä asiani. Kahden kuukauden kuluttua olen uudestaan täällä.

KONSULI BERNICK. Ja silloin sinä aiot puhua?

JUHANI TÖNNESEN. Silloin saa syyllinen ottaa itse syyn niskoilleen.

KONSULI BERNICK. Unohdatko, että minun täytyy silloin ottaa niskoilleni sekin, johon minä en ole syyllinen?

JUHANI TÖNNESEN. Kuka se viisitoista vuotta sitten käytti hyväkseen tuota häpeällistä juorua?

KONSULI BERNICK. Sinä syökset minut epätoivoon! Mutta jos sinä puhut, niin minä kiellän kaikki! Minä sanon, että se on vaan katalaa salajuonta minua vastaan; että se on kostoa; että sinä tulit tänne kiristääksesi minulta rahaa!

NEITI HESSEL. Häpeä, Karsten!

KONSULI BERNICK. Minä olen epätoivoissani, sanon minä; ja minä taistelen henkeni edestä. Minä kiellän kaikki, kaikki!

JUHANI TÖNNESEN. Minulla on sinun kaksi kirjettäsi. Löysin ne matka-arkustani muitten papereitten joukosta. Minä luin ne tänä aamuna; ne ovat tarpeeksi selviä todistuskappaleita.

KONSULI BERNICK. Ja ne sinä aiot näyttää?

JUHANI TÖNNESEN. Jos sitä vaaditaan.

KONSULI BERNICK. Ja kahden kuukauden kuluttua tulet takaisin tänne?

JUHANI TÖNNESEN. Niin toivon. Tuuli on hyvä. Kolmen viikon päästä olen New-Yorkissa — ellei »Indian Girl» uppoa.

KONSULI BERNICK (hätkähtäen). Uppoa? Miksi »Indian Girl» uppoaisi?

JUHANI TÖNNESEN. Aivan niin, sitä minäkin.

KONSULI BERNICK (tuskin kuultavasti). Uppoa?

JUHANI TÖNNESEN. Niin, Bernick, nyt siis tiedät, mikä on edessä; saat koettaa keksiä sillä aikaa keinoja. Hyvästi! Betylle voit sanoa terveiseni, vaikkei hän ottanutkaan minua vastaan sisaren tavoin. Mutta Marttaa minä tahdon tavata. Hänen pitää sanoa Dinalle —; hänen pitää luvata —

(Poistuu takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (ajatuksissaan). »Indian Girl» —? (Nopeasti.) Lona, sinun täytyy estää tämä!

NEITI HESSEL. Näet itse, Karsten, — minulla ei ole enää mitään valtaa häneen.

(Menee_ Juhanin_ perästä takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (rauhattomissa ajatuksissa). Uppoa —?

(_Telakkamestari Aune tulee oikealta.)

TELAKKAMESTARI AUNE. Anteeksi, sopiiko konsulille —?

KONSULI BERNICK (käännähtää kiivaasti). Mitä Te tahdotte?

TELAKKAMESTARI AUNE. Pyytää kysyä konsulilta erästä asiaa.

KONSULI BERNICK. Hyvä, joutuin. Mitä aioitte kysyä?

TELAKKAMESTARI AUNE. Aioin kysyä, että onko se varma, — aivan peruuttamattoman varma, — että minä saan eron telakalta, jos »Indian Girl» ei voisi lähteä huomenna?

KONSULI BERNICK. Mitä nyt? Laivahan joutuu lähtökuntoon.

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, — se joutuu. Mutta, jos se nyt ei joutuisikaan, — saanko silloin eron?

KONSULI BERNICK. Mitä tuollaiset turhat kyselyt hyödyttävät?

TELAKKAMESTARI AUNE. Minä tahtoisin sen niin mielelläni tietää, herra konsuli. Vastatkaa minulle: saisinko silloin eron?

KONSULI BERNICK. Onko minun tapani pitää sanani vai ei?

TELAKKAMESTARI AUNE. Minä siis huomenna menettäisin aseman, joka minulla on kotona ja niiden keskuudessa, joille lähinnä kuulun, — menettäisin vaikutukseni työväen piirissä, — menettäisin kaiken tilaisuuden tehdä hyötyä yhteiskunnan alhaisille ja halpa-arvoisille.

KONSULI BERNICK. Aune, siitä asiasta olemme selvillä.

TELAKKAMESTARI AUNE. No, niinpä saa »Indian Girl» lähteä.

(Lyhyt hiljaisuus.)

KONSULI BERNICK. Kuulkaa nyt; minä en voi pitää silmällä kaikkea; en voi olla vastuunalainen kaikesta; — Te uskallatte kai vakuuttaa minulle, että korjaus on suoritettu moitteettomasti?

TELAKKAMESTARI AUNE. Te annoitte minulle liian niukan määräajan, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Mutta korjaus on tyydyttävä, sanotte?

TELAKKAMESTARI AUNE. Onhan nyt hyvät ilmat ja kesäaika.

(Jälleen hiljaisuus.)

KONSULI BERNICK. Onko Teillä muuta sanottavaa minulle?

TELAKKAMESTARI AUNE. En tiedä muuta, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Siis, — »Indian Girl» lähtee —.

TELAKKAMESTARI AUNE. Huomenna?

KONSULI BERNICK. Niin.

TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvä. (Hän kumartaa ja poistuu.)

( Konsuli Bernick seisoo hetken epäröivänä; sitten menee hän nopeasti ulko-ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua Aunen takaisin, mutta pysähtyy rauhattomana, käsi oven rivassa. Samassa avataan ovi ulkoapäin ja prokuristi Krap astuu sisään.)

PROKURISTI KRAP (matalalla äänellä). Ahaa, hän kävi täällä. Tunnustiko?

KONSULI BERNICK. Hm —; oletteko Te saanut mitä selville?

PROKURISTI KRAP. Mitä siinä enää tarvitaan? Eikö konsuli nähnyt, miten paha omatunto vilkkui hänen silmistään?

KONSULI BERNICK. Oh, sellaista; — sellaista ei nähdä. Oletteko saanut mitään selville?

PROKURISTI KRAP. En päässyt enää tarkastamaan; jouduin liian myöhään; ne haalasivat laivaa jo pois veistämöltä. Mutta juuri tuo kiire osoittaa selvästi, että —

KONSULI BERNICK. Ei osoita mitään. Tarkastus on siis toimitettu?

PROKURISTI KRAP. Tietysti, mutta —

KONSULI BERNICK. Kas niin. Eikä luonnollisesti löydetty mitään moittimisen aihetta?

PROKURISTI KRAP. Herra konsuli, Te tiedätte hyvin, miten tuollaiset tarkastukset ylimalkaan tapahtuvat, varsinkin telakalla, joka on niin hyvässä maineessa kuin meidän.

KONSULI BERNICK. Yhdentekevä; me emme siis ole vastuunalaisia.

PROKURISTI KRAP. Herra konsuli, ettekö Te tosiaan huomannut Aunesta, että —?

KONSULI BERNICK. Aune rauhoitti minut täydellisesti, tietäkää se.

PROKURISTI KRAP. Ja minä taas sanon, että minä olen moraalisesti vakuutettu, että —

KONSULI BERNICK. Mitä tämä merkitsee, herra Krap? Minä huomaan kyllä, että Teillä on kaunaa tuota miestä kohtaan; mutta jos aiotte häneen iskeä, on Teidän valittava parempi tilaisuus. Te tiedätte, miten tärkeää se on minulle — tai oikeammin sanoen, laivan isännistölle — että »Indian Girl» lähtee matkalle huomenna.

PROKURISTI KRAP. Hyvä, hyvä; lähteköön sitten; mutta mitähän pian saamme kuulla siitä laivasta — hm!

( Kauppias Vigeland tulee oikealta.)

KAUPPIAS VIGELAND. Nöyrimmästi hyvää päivää, herra konsuli. Onko Teillä silmänräpäys aikaa?

KONSULI BERNICK. Olkaa hyvä, herra Vigeland.

KAUPPIAS VIGELAND. Niin, minä tahdoin vaan tiedustella, ettekö Tekin ole sitä mieltä, että »Palmupuun» on lähdettävä huomenna?

KONSULI BERNICK. Sehän on päätetty asia!

KAUPPIAS VIGELAND. Mutta nyt tuli kapteeni luokseni ja ilmoitti, että on annettu myrskymerkkejä.

PROKURISTI KRAP. Ilmapuntari on kovin laskeutunut tästä aamusta.

KONSULI BERNICK. Niinkö? Onko odotettavissa myrsky?

KAUPPIAS VIGELAND. Ainakin kovia puuskatuulia; mutta ei suinkaan vastatuulta; päinvastoin —

KONSULI BERNICK. Hm; niin, mitä Te sanotte?

KAUPPIAS VIGELAND. Minä sanon, niinkuin jo sanoin kapteenillekin, että »Palmupuu» on kaitselmuksen kädessä. Ja sitäpaitsi, onhan matka ensin ainoastaan Pohjanmeren poikki; ja Englannissahan näiden kuljetettavain tavarain hinnat ovat niin tavattoman korkeat, että —

KONSULI BERNICK. Niin, meille tulisi nähtävästikin tappio, jos odottaisimme.

KAUPPIAS VIGELAND. Ja onhan laiva luja ja sitäpaitsi täydestä vakuutettu. Ei, uskalletumpaa on sen sijaan, jos siitä puhe tulee, »Indian Girlin» —

KONSULI BERNICK. Mitä Te tarkoitatte?

KAUPPIAS VIGELAND. Sehän lähtee myöskin huomenna.

KONSULI BERNICK. Niin, laivan isännistö on pitänyt sellaista kiirettä, ja sitäpaitsi —

KAUPPIAS VIGELAND. No, jos se vanha arkku uskaltaa lähteä, — ja päällepäätteeksi sellaisen miehistön käsissä, — niin olisi häpeä, jos emme me —

KONSULI BERNICK. Hyvä, hyvä. Teillä on varmaankin laivapaperit mukana?

KAUPPIAS VIGELAND. Tässä näin.

KONSULI BERNICK. No niin; pyydän, ehkä menette tuonne sisään herra Krapin kanssa?

PROKURISTI KRAP. Olkaa hyvä; se on pian tehty.

KAUPPIAS VIGELAND. Kiitos. — Ja tuloksen heitämme Kaikkivaltiaan käteen, herra konsuli.

(Hän menee prokuristi Krapin kanssa etummaiseen huoneeseen vasemmalle. Kolleega Rörlund tulee sisään puutarhan kautta.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Kas, oletteko kotona tähän aikaan päivästä, herra konsuli?

KONSULI BERNICK (ajatuksissaan). Niinkuin näette.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, minä pistäysin tänne oikeastaan Teidän vaimonne vuoksi. Arvelin, että hän ehkä kaipaisi lohdutuksen sanoja.

KONSULI BERNICK. Sitä hän kyllä kaipaakin. Mutta minäkin tahtoisin puhua hiukan Teidän kanssanne.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ilolla, herra konsuli. Mutta mikä Teillä on? Tehän näytätte aivan kalpealta ja tyrmistyneeltä.

KONSULI BERNICK. Minäkö? Vai näytän? Niin, mitenkäpä muuten, — tällaisena aikana, kun niin paljon kerääntyy huolta? Koko suuri liikkeeni — ja sitten tuo rautatie-suunnitelma —. Kuulkaas; sanokaa minulle eräs asia, herra kolleega; antakaa minun tehdä Teille eräs kysymys.

KOLLEEGA RÖRLUND. Sangen mielelläni, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Minun päähäni pisti tässä ajatus. Kun juuri on ryhtymässä sellaiseen suurisuuntaiseen yritykseen, jonka määränä on edistää tuhansien onnea —. Jos se nyt vaatisi jonkin yksityisen uhrin —?

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuinka Te tarkoitatte?

KONSULI BERNICK. Oletan esimerkiksi, että joku aikoo perustaa suuren tehtaan. Hän tietää varmasti — sillä sen on pitkä kokemus hänelle opettanut — että ennemmin tai myöhemmin menee tässä tehdasliikkeessä hukkaan ihmishenkiä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, se on liiankin todennäköistä.

KONSULI BERNICK. Tai että joku ryhtyy harjoittamaan kaivosliikettä. Hän ottaa palvelukseensa sekä perheenisiä että nuorta, elinvoimaista väkeä. Eikö voi varmuudella sanoa, etteivät kaikki nämä säily siinä hengissä?

KOLLEEGA RÖRLUND. Kyllä, valitettavasti on asia niin.

KONSULI BERNICK. No niin. Sellainen mies tietää siis jo edeltäkäsin, että yritys, jonka hän aikoo toteuttaa, epäilemättäkin kerran maksaa ihmishenkiä. Mutta tuo yritys on yleishyödyllinen; joka ihmishengen sijaan, minkä se maksaa, edistää se epäilemättäkin satojen onnea.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ahaa, Te ajattelette rautatietä, — kaikkia noita vaarallisia kaivannoita ja vuoren louhimisia ja muuta sellaista —

KONSULI BERNICK. Niin; niin kyllä; minä ajattelen rautatietä. Ja sitäpaitsi, — rautatiehän saa syntymään sekä tehtaita että kaivosliikettä. Mutta eikö Teistä sittenkin —?

KOLLEEGA RÖRLUND. Rakas herra konsuli, Teillä on melkein liian herkkä omatunto. Minun mielestäni, kun Te jätätte asian kaitselmuksen huomaan —

KONSULI BERNICK. Niin; aivan niin: kaitselmus —

KOLLEEGA RÖRLUND. — niin olette syytön. Rakentakaa Te vaan huoletta rautatietänne.

KONSULI BERNICK. Niin, mutta nyt esitän aivan erikoisen tapauksen. Oletan, että on porattu johonkin vaaralliseen vuoren paikkaan reikä ja siihen ladattu panos, joka on laukaistava; mutta ellei tätä panosta laukaista, ei rautatiestä tule mitään. Oletan: insinööri tietää, että se vie hengen siltä mieheltä, jonka on panos sytytettävä; mutta sytyttää se täytyy, ja insinöörin velvollisuus on lähettää joku työmies sitä tekemään.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm — KONSULI BERNICK. Arvaan, mitä siihen voisitte sanoa. Että olisi suurta, jos insinööri itse ottaisi sytyttimen ja menisi ja sytyttäisi panoksen. Mutta sellaista ei yleensä tehdä. Hänen täytyy siis uhrata joku työmiehistä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Sitä ei mikään insinööri koskaan meillä tekisi.

KONSULI BERNICK. Minkään insinöörin päähän suurissa maissa ei pälkähtäisi tehdä sellaista.

KOLLEEGA RÖRLUND. Suurissa maissa? Ei, sen kyllä uskon. Noissa turmeltuneissa ja tunnottomissa yhteiskunnissa —

KONSULI BERNICK. Oh, niissä yhteiskunnissa on yhtä ja toista hyvääkin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja Te voitte sanoa niin, Te, joka itse —?

KOLLEEGA RÖRLUND. Suurissa yhteiskunnissa on toki tilaa toimia hyödyllisten yritysten hyväksi; siellä uskalletaan uhrata jotakin suurelle asialle; mutta täällä kiedotaan ihminen kaikenlaisiin vähäpätöisiin huomioonottoihin ja arveluksiin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Onko ihmishenki mikään vähäpätöinen huomioon otettava?

KONSULI BERNICK. Kun tuo ihmishenki on tuhansien onnen uhkana.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta Tehän esitätte aivan mahdottomia tapauksia, herra konsuli! Minä en ollenkaan Teitä ymmärrä tänään. Ja lisäksi Te viittaatte noihin suuriin yhteiskuntiin. Niin, siinä maailmassa, — mitä arvoa on ihmishengellä siellä? Siellä tehdään laskelmia ihmishengellä kuin pääomilla. Mutta me seisomme toki aivan toisella moraalisella perustalla, arvelen. Katsokaa meidän kunniallista laivanvarustaja-säätyämme! Mainitkaa yksikin ainoa meikäläinen laivanvarustaja, joka kurjan liikevoiton tähden uhraisi yhdenkään ihmishengen! Ja ajatelkaa sitten noitten suurten yhteiskuntain konnia, jotka oman etunsa tähden lähettävät matkaan yhden kulkuun kelvottoman laivan toisensa jälkeen —

KONSULI BERNICK. Minä en puhu kulkuun kelvottomista laivoista!

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta minä puhun, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Niin, mutta mitä varten? Eihän se kuulu asiaan. — Oh, näitä pieniä arkamaisia arveluita! Jos joku meikäläinen kenraali veisi miehensä kuulasateeseen ja ne kaatuisivat häneltä, niin hän viettäisi unettomia öitä sen jälkeen. Niin ei ole muualla. Kuulisittepa, mitä tuo tuolla sisällä kertoo —

KOLLEEGA RÖRLUND. Tuo? Kuka? Se amerikalainenko —?

KONSULI BERNICK. Niin. Kuulisittepa, miten Amerikassa —

KOLLEEGA RÖRLUND. Hän on siis tuolla? Ja sitä ette ilmoittanut minulle. Minä heti —

KONSULI BERNICK. Siitä ei ole hyötyä. Te ette häneen pysty.

KOLLEEGA RÖRLUND. Senpähän saamme nähdä. No, tuossa hän nyt tulee.

( Juhani Tönnesen tulee takimmaisesta huoneesta vasemmalta.)

JUHANI TÖNNESEN (puhuu taakseen avonaisesta ovesta). Niin, niin, Dina, vaikkapa vaan; mutta minä en luovu Teistä kuitenkaan. Minä tulen takaisin ja silloin täytyy väliemme muuttua jälleen hyviksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Luvallanne, mitä Te noilla sanoillanne tarkoitatte? Mitä Te oikein tahdotte?

JUHANI TÖNNESEN. Minä tahdon, että tuo nuori nainen, jolle Te eilen minua mustasitte, tulee minulle vaimoksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Teille —? Ja Te voitte kuvitella, että —?

JUHANI TÖNNESEN. Minä tahdon hänet vaimokseni.

KOLLEEGA RÖRLUND. No, sittenpä saattekin tietää — (Menee puoliavoimen oven luo.) Rouva Bernick, oletteko hyvä ja tulette todistajaksi. — Ja Tekin, Martta-neiti. Ja antakaa Dinan tulla tänne. (Näkee neiti Hesselin.) Ah, oletteko Tekin täällä?

NEITI HESSEL (ovella). Pitääkö minunkin tulla?

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuka hyvänsä haluaa; kuta useampi, sen parempi.

KONSULI BERNICK. Mikä Teillä on mielessä?

( Neiti Hessel, rouva Bernick, neiti Bernick, Dina ja Hilmar Tönnesen tulevat huoneesta.)

ROUVA BERNICK. Herra kolleega, minä en ole voinut parhaalla tahdollanikaan estää Juhania —

KOLLEEGA RÖRLUND. Minä estän hänet, rouva. — Dina, Te olette ajattelematon tyttö. Mutta minä en voi moittia siitä juuri Teitä. Te olette ollut liian kauan täällä ilman sitä moraalista tukikohtaa, joka pitäisi Teitä yllä. Minä syytän itseäni, etten jo ennen ole hankkinut Teille sitä tukea.

DINA. Te ette saa nyt puhua!

ROUVA BERNICK. Mutta mitä tämä on?

KOLLEEGA RÖRLUND. Nyt juuri täytyy minun puhua, Dina, vaikka Teidän käytöksenne eilen ja tänään on tehnyt sen minulle kymmentä kertaa vaikeammaksi. Mutta väistykööt kaikki arvelukset, kun Te vaan pelastutte. Te muistatte, mitä lupasin Teille. Te muistatte, mitä lupasitte vastata, kun minä olin näkevä ajan tulleeksi. Nyt minä en tohdi enää vitkastella, ja siksi — ( Juhani Tönnesenille ) tämä nuori tyttö, jota Te tavoittelette, on minun kihlattuni.

ROUVA BERNICK. Mitä Te sanotte?

KONSULI BERNICK. Dina!

JUHANI TÖNNESEN. Hän! Teidän —?

NEITI BERNICK. Et, ethän ole, Dina!

NEITI HESSEL. Valhetta!

JUHANI TÖNNESEN. Dina, — puhuuko tuo mies totta?

DINA (lyhyen vaikenemisen jälkeen). Totta.

KOLLEEGA RÖRLUND. Täten ovat toivottavasti kaikki viettelyksen taidot tehdyt tehottomiksi. Se askel, jonka olen Dinan hyväksi päättänyt tehdä, saakoon nyt joutua koko yhteiskuntamme tietoon. Minä elän siinä varmassa toivossa, ettei sitä selitetä väärin. Mutta nyt, hyvät naiset, arvelen parhaaksi, että viemme Dinan täältä ja koetamme saada hänen mielensä jälleen rauhaan ja tasapainoon.

ROUVA BERNICK. Niin, tulkaa. Oi Dina, mikä onni sinulle!

(Hän vie Dinan ulos vasemmalle; kolleega Rörlund seuraa heitä.)

NEITI BERNICK. Hyvästi, Juhani! (Poistuu.)

HILMAR TÖNNESEN (puutarhaovella). Hm — minun täytyy tosiaankin sanoa —

NEITI HESSEL (joka on seurannut katsein Dinaa). Ei pää riipuksiin, poika! Minä jään tänne pitämään pastoria silmällä! (Hän menee ulos oikealle.)

KONSULI BERNICK. Juhani, nyt et matkusta »Indian Girlillä».

JUHANI TÖNNESEN. Nyt juuri matkustankin.

KONSULI BERNICK. Mutta ethän tule takaisin enää?

JUHANI TÖNNESEN. Minä tulen.

KONSULI BERNICK. Tällaisenko jälkeen? Mitä sinulla on täällä tekemistä tämän jälkeen?

JUHANI TÖNNESEN. Kostaa Teille kaikille; murskata niin monta kuin voin teistä. (Hän poistuu oikealle.)

( Kauppias Vigeland ja prokuristi Krap tulevat konsulin huoneesta.)

KAUPPIAS VIGELAND. No. nyt on paperit kunnossa, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Hyvä, hyvä —

PROKURISTI KRAP (matalalla äänellä). Ja se päätös siis pysyy, että »Indian Girl» lähtee huomenna?

KONSULI BERNICK. Se lähtee.

(Hän poistuu huoneeseensa. Kauppias Vigeland ja prokuristi Krap menevät ulos oikealle. Hilmar Tönnesen aikoo seurata heitä, mutta samassa pistää Olavi päänsä varovasti ulos takimmaisesta ovesta vasemmalta.)

OLAVI. Eno! Hilmar-eno!

HILMAR TÖNNESEN. Uh, sinäkö se olit? Miksi sinä et pysy siellä ylhäällä huoneessasi? Sinähän olet arestissa.

OLAVI (pari askelta lähempänä). Hst! Hilmar-eno, tiedätkö mitä?

HILMAR TÖNNESEN. Kyllä; tiedän, että sait tänään selkääsi.

OLAVI (luo uhkaavan katseen isänsä huoneeseen päin). Hän ei lyö minua enää vasta. Mutta tiedätkö, että Juhani-eno matkustaa huomenna amerikalaisten kanssa?

HILMAR TÖNNESEN. Mitä se sinua liikuttaa? Joudukin vaan takaisin ylös huoneeseesi.

OLAVI. Minäkin pääsen ehkä vielä puhveleita metsästämään, eno.

HILMAR TÖNNESEN. Roskaa; sellainen vätys kuin sinä —

OLAVI. Odotahan vaan; saatpahan huomenna kuulla!

HILMAR TÖNNESEN. Pöllö!

(Hän menee ulos puutarhaan, Olavi juoksee takaisin huoneeseen ja sulkee oven, kun huomaa prokuristi Krapin, joka tulee oikealta.)

PROKURISTI KRAP (menee konsulin ovelle ja aukaisee sen raolleen). Anteeksi, herra konsuli, että tulin takaisin, mutta nousee tavaton rajuilma. (Odottaa hetkisen; ei kuulu vastausta.) Lähteekö »Indian Girl» kuitenkin?

(Lyhyen vaikenemisen jälkeen vastaa:)

KONSULI BERNICK (huoneestaan). »Indian Girl» lähtee kuitenkin.

( Prokuristi Krap sulkee oven ja poistuu jälleen oikealle.)

NELJÄS NÄYTÖS.

(Sama sali konsuli Bernickin talossa. Työpöytä on siirretty salista pois. On myrskyinen iltapäivä ja jo hämärä, mikä yhä pimenee näytöksen kuluessa.)

(Eräs miespalvelija sytyttää kynttiläkruunua; pari palvelustyttöä tuo sisään kukka-astioita, lamppuja ja kynttilöitä, jotka he asettavat peilipöydille ja hyllyille pitkin seiniä. Tukkukauppias Rummel hännystakissa, hansikkaat kädessä ja valkea kaulaliina kaulassa, seisoo salissa jaellen määräyksiä.)

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (miespalvelijalle). Ainoastaan joka toinen kynttilä, Jaakko. Se ei saa näyttää liian juhlalliselta; se on tuleva yllätyksenä. Ja tällainen joukko kukkia —? No niin; antaa niiden vaan olla; voihan näyttää siltä kuin olisivat ne siinä arkipäivisinkin —

( Konsuli Bernick tulee huoneestaan.)

KONSULI BERNICK (ovella). Mitä tämä merkitsee?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ai ai, jokos tulet? (Palvelijoille.) Niin, nyt te voitte joksikin aikaa poistua.

(Miespalvelija ja palvelustytöt menevät vasemmalle takimmaisesta ovesta.).

KONSULI BERNICK (tulee lähemmäksi). Mutta, Rummel, mitä tämä merkitsee?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se merkitsee sitä, että sinun suurin hetkesi on tullut. Kaupunki kunnioittaa tänä iltana lippukulkueella ensimäistä miestään.

KONSULI BERNICK. Mitä sinä sanot?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Lippukulkue ja soittoa! Soihdutkin me olisimme tuoneet; mutta sitä emme uskaltaneet tehdä tällaisella myrsky-ilmalla. No, ilotulitus ainakin pannaan toimeen; ja näyttääpä sekin joltakin, kun se joutuu sanomalehtiin.

KONSULI BERNICK. Kuule, Rummel, tätä minä en ollenkaan tahdo.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, nyt se on liian myöhäistä; puolessa tunnissa he ovat jo täällä.

KONSULI BERNICK. Mutta miksi sinä et puhunut siitä minulle ennen?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Juuri siksi, että pelkäsin sinun tekevän vastaväitteitä. Mutta minä rupesin yhteistuumiin vaimosi kanssa; hän antoi täällä minun hiukan järjestellä, ja itse hän pitää huolta virvokkeista.

KONSULI BERNICK (kuuntelee). Mitä tuo on? Joko he tulevat? Minä olin kuulevinani laulua.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puutarhaovella). Lauluako? Oh, ne ovat vaan ne amerikalaiset. »Indian Girliä» hinataan satamasta.

KONSULI BERNICK. Hinataan satamasta! Niin —; ei, minä en jaksa tätä tänä iltana, Rummel; minä olen sairas.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin; sinä näytät tosiaan huonolta. Mutta sinun täytyy ponnistaa voimiasi. Sinun täytyy, helkkari soikoon, ponnistaa! Sekä minä että Sandstad ja Vigeland olemme pitäneet mitä tärkeimpänä saada tämän kulkueen toimeen. Meidän täytyy musertaa vastustajamme niin painavan yleisen mielipiteen ilmauksen alle kuin suinkin. Huhut kaupungilla lisääntyvät; tietoa maatilojen ostoista ei voida enää salata. Sinun täytyy välttämättä jo tänä iltana, laulun ja juhlapuheitten kaikuessa, lasien kilistessä, lyhyesti sanoen: juhlatunnelman korkeimmillaan pauhatessa, antaa heidän tietää, mitä sinä olet uskaltanut panna peliin tämän yhteiskunnan hyväksi. Sellaisessa pauhaavassa juhlatunnelmassa kuin sanoin, voidaan täällä meillä saada aikaan äärettömän paljon. Mutta se onkin välttämättä tarpeen, muuten ei mistään tule mitään.

KONSULI BERNICK. Niin, niin, niin —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja varsinkin, kun niin arkaluontoinen ja polttava kysymys on esitettävä. No, sinulla on, Jumalan kiitos, nimi, joka sen kestää, Bernick. Mutta kuules nyt; meidän pitäisi kai kuitenkin sopia vähän etukäteen. Ylioppilas Tönnesen on kirjoittanut sinulle runon. Se alkaa sangen kauniisti näillä sanoin: »Sa aattees lippu korkealla kanna». Ja kolleega Rörlund on saanut tehtäväkseen pitää juhlapuheen. Siihen sinun luonnollisesti täytyy vastata.

KONSULI BERNICK. Minä en voi tänä iltana, Rummel. Etkö sinä saattaisi —?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mahdotonta, niin mielelläni kuin haluaisinkin. Omistetaanhan puhe, kuten ymmärrät, erikoisesti juuri sinulle. No, ehkä siinä lausutaan pari sanaa meille muillekin. Minä olen jo neuvotellut siitä Vigelandin ja Sandstadin kanssa. Me olemme ajatelleet, että sinä voisit vastata nostamalla eläköön-huudon yhteiskunnallisille pyrinnöille. Sandstad aikoo puhua jonkun sanan eri kansanluokkain keskinäisestä hyvästä sovusta; Vigeland jälleen mainitsee jotain siihen suuntaan, miten toivottavaa on, ettei tämä uusi yritys riistä altamme sitä moraalista perustaa, jolla nyt seisomme, ja minä aion muutamin sopivin sanoin muistaa naista, jonka vaatimaton vaikutus ei myöskään ole yhteiskunnalle merkitystään vailla. Mutta sinähän et kuuntele —

KONSULI BERNICK. Minä — kyllä.. Mutta sano, luuletko sinä, että meri on kovin uhkaava tänään?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Oh, sinä olet peloissasi »Palmupuusta»? Sehän on hyvässä vakuutuksessa.

KONSULI BERNICK. Niin, vakuutuksessa, mutta —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja hyvässä kunnossa: se on tärkeintä.

KONSULI BERNICK. Hm —. Jos laivalle jotain tuleekin, niin eihän silti ole sanottu, että ihmishenkiä menee hukkaan. Laiva ja lasti voivat mennä pohjaan, — ja matka-arkut ja paperit voidaan menettää —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Hitto soi, matka-arkuilla ja papereilla ei silloin ole suurta arvoa.

KONSULI BERNICK. Niinkö luulet! Ei, ei, minä tarkoitin vaan — Hst; — nyt ne laulavat taas.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. »Palmupuun» miehistö laivalla.

(_Kauppias Vigeland tulee oikealta.)

KAUPPIAS VIGELAND. Niin, nyt hinataan »Palmupuuta» merelle. Hyvää iltaa, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Ja Te, joka olette tottunut merimies, pysytte yhä kiinni siinä ajatuksessa, että —?

KAUPPIAS VIGELAND. Minä pysyn kiinni kaitselmuksessa, herra konsuli; minä kävin sitäpaitsi itse laivalla jakelemassa miehille eräitä pieniä hartauskirjasia, joista, niin toivon, on oleva siunausta.

(_Kauppias Sandstad ja prokuristi Krap tulevat oikealta.)

KAUPPIAS SANDSTAD (vasta ovella). Niin, jos se onnistuu, niin mikä tahansa onnistuu. Ah. Tekö, hyvää iltaa, hyvää iltaa!

KONSULI BERNICK. Onko jotain tapahtunut, herra Krap?

PROKURISTI KRAP. En sano mitään, herra konsuli.

KAUPPIAS SANDSTAD. Koko »Indian Girlin» miehistö on juovuksissa; minä en ole kunnon mies, jos ne elukat pääsevät elävinä perille.

( Neiti Hessel tulee oikealta.)

NEITI HESSEL (konsuli Bernickille). Niin, nyt tuon sinulle häneltä terveiset.

KONSULI BERNICK. Joko hän on laivassa?

NEITI HESSEL. Ainakin piakkoin. Me erosimme hotellin edustalla.

KONSULI BERNICK. Ja hän pysyi päätöksessään?

NEITI HESSEL. Kovana kuin kallio.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puuhaillen ikkunain ääressä). Hitto näitä uusmuotisia laitoksia; minä en saa verhoja alas.

NEITI HESSEL. Pitääkö ne saada alas? Minä luulin, että ne päinvastoin —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ensin alas, neiti. Niin, tiedättehän, mitä on tekeillä?

NEITI HESSEL. Kyllä. Antakaa minun auttaa; (tarttuu nauhoihin) minä annan siis verhojen langolleni laskeutua, — vaikka mieluummin tahtoisin että ne nousisivat.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Senkin saatte tehdä myöhemmin. Kun puutarha on täynnä lainehtivaa joukkoa, nousevat verhot ja sisällä nähdään hämmästynyt ja iloinen perhe; — porvarin koti olkoon kuin lasikaappi.

( Konsuli Bernick näyttää aikovan sanoa jotain, mutta käännähtää sitten ja menee kiireesti huoneeseensa.)

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, pidetään nyt viimeinen neuvottelu. Tulkaa Tekin mukaan, herra Krap. Teidän täytyy auttaa meitä eräillä asiallisilla tiedonannoilla.

(Kaikki herrat menevät konsulin huoneeseen. Neiti Hessel on vetänyt verhot ikkunain eteen ja aikoo vetää ne myöskin pienen avonaisen lasioven eteen, kun Olavi hyppää ylhäältä alas puutarhaportaille; hänellä on vaippa hartioilla ja nyytti kädessä.)

NEITI HESSEL. Oh, herra siunatkoon, sinua, poika, miten peljästyin!

OLAVI (salailee nyyttiään). Hyst. täti!

NEITI HESSEL. Hyppäsitkö sinä ulos ikkunasta? Minne sinä menet?

OLAVI. Hyst; älä sano mitään. Minä tahdon Juhani-enon luokse — ainoastaan alas laiturille, ymmärräthän; — ainoastaan sanomaan hänelle hyvästi. Hyvää yötä, täti!

(Juoksee puutarhan kautta ulos kadulle.)

NEITI HESSEL. Ei, älä mene, Olavi! Olavi — Olavi!

( Juhani Tönnesen, matka-asussa, laukku olalla, tulee varovaisesti sisään oikeanpuolisesta ovesta.)

JUHANI TÖNNESEN. Lona!

NEITI HESSEL (kääntyen hänen puoleensa). Mitä? Tuletko sinä takaisin?

JUHANI TÖNNESEN. On vielä joku minuutti aikaa. Minun täytyy saada nähdä hänet vielä kerta. Me emme voi erota näin.

( Neiti Bernick ja Dina, kummallakin vaippa hartioilla ja viimemainitulla pieni matkalaukku kädessä, tulevat takimmaisesta ovesta vasemmalta.)

DINA. Hänen luokseen: hänen luokseen!

NEITI BERNICK. Sinä pääset hänen luokseen!

DINA. Tuossa hän on!

JUHANI TÖNNESEN. Dina!

DINA. Ottakaa minut mukaanne!

JUHANI TÖNNESEN. Kuinka —!

NEITI HESSEL. Sinä tahdot?

DINA. Niin, ottakaa minut mukaanne! Tuo toinen kirjoitti minulle, sanoi, että tänä iltana se julkaistaan kaikille ihmisille —

JUHANI TÖNNESEN. Dina, — Te ette rakasta häntä?

DINA. Minä en ole koskaan rakastanut sitä ihmistä. Minä heittäydyn vuonoon, jos minun täytyy mennä kihloihin hänen kanssaan! Oh, miten hän masensi maahan minua eilen pöyhkeillä sanoillaan! Miten hän osoitti minulle, että hän kohotti halveksittavan olennon rinnalleen! Minä en tahdo enää, että minua halveksitaan. Minä lähden pois. Saanko tulla kanssanne?

JUHANI TÖNNESEN. Saatte, saatte — vaikka maailman ääriin!

DINA. Minä en kauan ole Teille taakaksi. Auttakaa minut vaan perille; auttakaa minua ensin vaan vähän alkuun.

JUHANI TÖNNESEN. Hurraa, se käy hyvin, Dina!

NEITI HESSEL (osoittaa konsulin ovea). Hst; hiljaa, hiljaa!

JUHANI TÖNNESEN. Dina, minä kannan Teitä käsilläni!

DINA. Sitä Te ette saa tehdä. Minä tahdon päästä omin voimin eteenpäin ja siellä meren takana osaan sen kyllä tehdä. Kunhan vaan pääsen pois täältä. Oh, nämä naiset, — Te ette tiedä sitä, — hekin kirjoittivat tänään minulle; he neuvoivat minua ymmärtämään onneani, osoittivat minulle, miten jalomielinen hän on ollut minua kohtaan. Huomisesta alkaen tulevat he jok'ainoa hetki pitämään minua silmällä, ansaitsenko minä teoillani sellaista onnea. Minä pelkään tätä tällaista siveyttä!

JUHANI TÖNNESEN. Sanokaa, Dina, vaan senkö tähden Te lähdette? Enkö minä ole Teille mitään?

DINA. Olette. Juhani, Te olette minulle enemmän kuin kukaan muu ihminen.

JUHANI TÖNNESEN. Oi, Dina —!

DINA. Kaikki he täällä sanovat, että minun täytyy vihata ja inhota Teitä; että se on minun velvollisuuteni; mutta minä en ymmärrä, mitä sellainen velvollisuus on; minä en tule koskaan sitä ymmärtämään.

NEITI HESSEL. Sitä sinun ei tarvitsekaan, lapseni!

NEITI BERNICK. Ei, sitä sinä et saakaan tehdä; ja siksi sinun on seurattava häntä hänen vaimonaan.

JUHANI TÖNNESEN. Niin. Dina!

NEITI HESSEL. Kuinka? Nyt minun täytyy antaa sinulle suuta, Martta! Tätä minä en olisi odottanut sinulta.

NEITI BERNICK. Et kai, sen kyllä uskon; minä en olisi itsekään sitä odottanut. Mutta kerran täytyy sen päästä minussakin purkautumaan. Oh, kuinka me kärsimme täällä sovinnaisuuden ja tottumusten kahleissa! Nouse kapinaan sitä vastaan, Dina. Mene hänen vaimokseen. Tee jotakin, jolla uhmaat näitä tottumuksia ja vanhoja tapoja.

JUHANI TÖNNESEN. Mitä vastaatte, Dina?

DINA. Niin, minä tahdon tulla Teidän vaimoksenne.

JUHANI TÖNNESEN. Dina!

DINA. Mutta ensin tahdon minä tehdä työtä, tulla joksikin itse, sillä tavoin kuin Tekin olette. Minä en tahdo olla mikään esine, joka vain otetaan.

NEITI HESSEL. Se on oikein; niin pitääkin tehdä.

JUHANI TÖNNESEN. Hyvä; minä odotan ja toivon —

NEITI HESSEL. — ja voitat, poika! Mutta nyt laivaan!

JUHANI TÖNNESEN. Niin, laivaan! Ah, Lona, rakas sisko, sananen vielä, kuules nyt —

(Hän vie neiti Hesselin taustalle ja puhelee kiireesti hänen kanssaan.)

NEITI BERNICK. Dina, sinä onnellinen, — anna minun katsella itseäsi, suudella sinua kerran vielä, viimeisen.

DINA. Ei viimeisen; ei, rakas, kallis täti, me näemme kyllä vielä toisemme.

NEITI BERNICK. Emme koskaan! Lupaa se, Dina, älä tule koskaan takaisin. (Ottaa häntä molemmista käsistä ja katselee häntä.) Nyt sinä lähdet onnesi helmaan, rakas lapsi; — poikki meren. Oi, kuinka usein minä olen koulusalissa kaivannut sinne meren taakse! Siellä mahtaa olla ihana elää; avarampi taivas; pilvet kulkevat korkeammalla kuin täällä, vapaampi ilma liehuu ihmisten pään päällä —

DINA. Oi, Martta-täti, kerran sinäkin tulet jälkeemme.

NEITI BERNICK. Minä? En koskaan; koskaan. Täällä on minun pieni elämäntehtäväni, ja nyt luulen, että minusta voi tulla täydellisesti ja eheästi se, mitä minun on oltava.

DINA. Minä en jaksa ajatella eroa ainaiseksi sinusta.

NEITI BERNICK. Ah, ihminen voi erota niin paljosta, Dina. (Suutelee häntä.) Mutta sitä et sinä saa koskaan kokea, lapsi kulta. Lupaa minulle, että teet hänet onnelliseksi.

DINA. Minä en tahdo luvata mitään; minä vihaan lupaamisia; tulkoon kaikki ikäänkuin itsestään.

NEITI BERNICK. Niin, niin se on oleva; sinun on vaan oltava sellainen kuin olet, — suora ja uskollinen itsellesi.

DINA. Se tahdon olla, täti.

NEITI HESSEL (pistää taskuunsa eräitä papereita, jotka Juhani on hänelle antanut). Hyvä, hyvä, kunnon poika. Mutta nyt matkaan.

JUHANI TÖNNESEN. Niin, nyt ei ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Lona; kiitos kaikesta rakkaudestasi. Hyvästi, Martta, ja kiitokset sinullekin uskollisesta ystävyydestä.

NEITI BERNICK. Jää hyvästi, Juhani! Jää hyvästi, Dina! Ja onnea kaikkina elonpäivinänne!

(Hän ja neiti Hessel työntävät lähteviä taustalle ovea kohti. Juhani Tönnesen ja Dina poistuvat nopeasti puutarhan kautta. Neiti Hessel sulkee oven ja vetää verhot sen eteen.)

NEITI HESSEL. Nyt olemme yksin, Martta. Sinulta meni Dina ja minulta Juhani.

NEITI BERNICK. Sinulta — Juhani?

NEITI HESSEL. Hän oli mennyt minulta puolittain jo siellä meren takana. Poika ikävöi jo niin kovin saada seistä omilla jaloillaan; siksi uskottelin hänelle, että minua vaivasi koti-ikävä.

NEITI BERNICK. Siksikö? No, nyt ymmärrän, miksi sinä tulit. Mutta hän vaatii kyllä sinut takaisin, Lona.

NEITI HESSEL. Vanhan sisarpuolenko, — mitä hän nyt hänellä enää? — Miehet repivät niin paljon rikki ympäriltään saavuttaakseen onnensa.

NEITI BERNICK. Niin käy joskus.

NEITI HESSEL. Mutta me pysymme yhdessä, Martta.

NEITI BERNICK. Voinko minä olla mitään sinulle?

NEITI HESSEL. Kuka olisi enemmän? Me kaksi kasvatti-äitiä, — emmekö me molemmat nyt ole menettäneet lapsiamme? Nyt me olemme kumpikin yksin.

NEITI BERNICK. Niin, yksin. Ja siksi sinun pitää saada tietää kaikki, — että olen rakastanut Juhania enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

NEITI HESSEL. Martta! (Tarttuu häntä käsivarteen.) Onko tämä totta?

NEITI BERNICK. Koko elämäni sisältö on niissä sanoissa. Minä olen rakastanut häntä ja odottanut häntä. Joka kesä olen odottanut, että hän tulisi. Ja sitten hän tuli; — mutta hän ei minua nähnyt.

NEITI HESSEL. Rakastanut häntä! Ja itse annoit hänelle kuitenkin hänen onnensa.

NEITI BERNICK. Enkö antaisi onnea hänelle, kun olen häntä rakastanut? Niin, minä olen rakastanut häntä. Koko elämäni olen pyhittänyt hänelle, aina siitä saakka, jolloin hän matkusti pois. Mitä syytä minulla oli toivoa, ajattelet? Oi, minä luulen kyllä, että minulla oli jotakin syytä. Mutta kun hän tuli takaisin, — silloin näytti kuin kaikki muistot olisivat olleet pyyhityt pois hänen mielestään. Hän ei nähnyt minua.

NEITI HESSEL. Dina sinut saattoi varjoon, Martta.

NEITI BERNICK. Hyvä, että hän sen teki. Siihen aikaan, jolloin hän läksi maasta, me olimme yhdenikäisiä; nyt, kun näin hänet uudestaan, — oi, sitä hirveää hetkeä, — silloin selveni minulle, että nyt olin kymmenen vuotta vanhempi häntä. Siellä hän oli elänyt toisissa maissa kirkkaassa, häikäisevässä auringonpaisteessa ja vetänyt nuoruutta ja terveyttä suoniinsa joka henkäyksellä; ja täällä minä sillä aikaa kehräsin, kehräsin —

NEITI HESSEL. — hänen onnensa lankaa, Martta.

NEITI BERNICK. Niin, se oli kultainen lanka. Ei katkeruutta! Eikö niin, Lona, me olemme olleet hänelle kaksi hyvää sisarta?

NEITI HESSEL (sulkee neiti Bernickin syliinsä). Martta!

( Konsuli Bernick tulee huoneestaan.)

KONSULI BERNICK (sisällä oleville herroille). Niin, niin, tehkää vaan kaikki niinkuin tahdotte. Kun aika tulee, niin minä kyllä — (sulkee oven.) Ah, täälläkö olette? Kuule, Martta, sinun täytyy pukeutua hiukan hienommin. Ja sano Betylle, että hän tekee samoin. Minä en tahdo mitään komeutta, tietystikään; ainoastaan sievä, kotoinen asu. Mutta kiiruhtakaa nyt.

NEITI HESSEL. Ja tyytyväinen ja onnellinen katsanto, Martta; ja silmiin iloinen loiste.

KONSULI BERNICK. Myöskin Olavin on tultava alas; minä tahdon hänet tänne rinnalleni.

NEITI HESSEL. Hm, Olavi —

NEITI BERNICK. Minä vien sanan Betylle.

(Menee takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

NEITI HESSEL. Niin, nyt on siis se suuri juhlahetki tullut.

KONSULI BERNICK (kulkien levottomana edestakaisin). Niin, nyt se on.

NEITI HESSEL. Tällaisella hetkellä mahtaa mies olla ylpeä ja iloinen, arvaan.

KONSULI BERNICK (katsoo häneen). Hm!

NEITI HESSEL. Koko kaupunkihan tulitetaan, olen kuullut.

KONSULI BERNICK. Niin, sekin on niille pistänyt päähän.

NEITI HESSEL. Kaikki yhdistykset tulevat lippuineen tänne. Sinun nimesi on loistava tulikirjaimilla. Tänä yönä sähkötetään ympäri maata: »Onnellisen perheensä ympäröimänä otti konsuli Bernick vastaan kansalaistensa kunnioituksen yhtenä yhteiskuntansa pylväistä.»

KONSULI BERNICK. Niin; ja ulkona huudetaan eläköötä, ja väki riemuitsee ja vaatii minua esiin ovelle, jossa minun on pakko kumartaa ja kiittää.

NEITI HESSEL. Kuinka, pakko —

KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä olen onnellinen tällä hetkellä?

NEITI HESSEL. Ei, minä en luule, että sinä voit olla aivan onnellinen.

KONSULI BERNICK. Lona, sinä halveksit minua.

NEITI HESSEL. En vielä.

KONSULI BERNICK. Sinulla ei olekaan oikeutta siihen. Ei oikeutta halveksia minua! — Lona, sinä et voi aavistaa, kuinka sanomattoman yksin minä olen tässä ahtaassa ja vääristyneessä yhteiskunnassa, — kuinka minä vuosi vuodelta olen saanut tinkiä vaatimuksestani kokonaiseen ja henkeni täyttävään elämäntyöhön. Mitä olen minä saanut aikaan, miten moninaiselta se näyttäneekin? Sitä ja tätä, — pikkunäperrystä. Mutta muuta tai enempää ei täällä kärsitä. Jos minä astuisin askeleenkin etemmäksi sitä näkökantaa ja mielialaa, joka on päiväjärjestyksessä, niin tulisi vallastani loppu. Tiedätkö, mitä me olemme, me, joita pidetään yhteiskunnan pylväinä? Me olemme yhteiskunnan välikappaleita, siinä kaikki.

NEITI HESSEL. Miksi huomaat sen vasta nyt?

KONSULI BERNICK. Siksi, että olen ajatellut paljon näinä viimeaikoinani, — sen jälkeen kuin sinä tulit takaisin kotimaahan, — ja enimmän tänä iltana. — Oi, Lona, miksi en tuntenut sinua perinpohjin silloin — ennen muinoin.

NEITI HESSEL. Mitä sitten?

KONSULI BERNICK. Koskaan en olisi sinua päästänyt; ja jos sinä olisit ollut minulla, en olisi nyt siinä tilassa, jossa olen.

NEITI HESSEL. Ja etkö ajattele, mitä tuosta toisesta olisi voinut tulla sinulle, hänestä, jonka valitsit minun sijaani?

KONSULI BERNICK. Tiedän ainakin, ettei hänestä ole tullut minulle sitä, jota minä kaipasin.

NEITI HESSEL. Siksi, että sinä et ole milloinkaan jakanut elämäntyötäsi hänen kanssaan; siksi, että sinä et ole milloinkaan antanut vapauden ja totuuden pyhittää suhdettanne; siksi, että sinä annat hänen täällä nääntyä itsekseen sen häpeän taakan alle, jonka sinä olet pannut hänen omaistensa hartioille.

KONSULI BERNICK. Niin, niin, niin; kaikki johtuu valheesta ja onttoudesta.

NEITI HESSEL. Ja miksi sinä et hylkää tuota valhetta ja onttoutta?

KONSULI BERNICK. Nytkö? Nyt se on liian myöhäistä, Lona.

NEITI HESSEL. Karsten, sano, mitä tyydytystä tämä ulkokiilto ja petos sinulle tuottaa.

KONSULI BERNICK. Minulle ei mitään. Minun täytyy syöksyä perikatoon niinkuin tämä koko pilaantunut yhteiskunta. Mutta meidän jälkeemme kasvaa uusi sukupolvi; minä teen työtä poikani hyväksi; hänelle minä valmistan oikean elämäntehtävän. On koittava aika, jolloin yhteiskunta-elämään tunkeutuu totuus, ja sille on hän perustava onnellisemman elämän kuin hänen isällään oli.

NEITI HESSEL. Mutta valheen pohjalle? Ajattele, mitä annat pojallesi perinnöksi.

KONSULI BERNICK (masentaen epätoivoaan). Minä annan hänelle tuhat kertaa pahemman perinnön kuin arvaatkaan. Mutta lakkaahan kirouskin kerran. Ja kuitenkin — kaikitenkin — (kuohahtaen) miten Te voitte tehdä minulle kaiken tämän! Mutta nyt se on tullut. Nyt minun täytyy vain eteenpäin. Teidän ei onnistu murskata minua!

( Hilmar Tönnesen, avattu kirjelappu kädessä, tulee kiireesti ja hätääntyneenä oikealta.)

HILMAR TÖNNESEN. Mutta tämähän vasta. — Betty, Betty!

KONSULI BERNICK. Mitä nyt? Joko he tulevat?

HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei, mutta minun täytyy saada välttämättä puhua jonkun — (Menee takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

NEITI HESSEL. Karsten; sinä sanoit, että me tulimme sinua tänne murskaamaan. Näytänpä siis sinulle, mitä maata tuo mies on, tuo tuhlaajapoika, jota Teidän siveellinen yhteiskuntanne kammoaa kuin ruttotautista. Hän tulee toimeen ilman Teitäkin, sillä nyt hän lähti pois.

KONSULI BERNICK. Mutta tulee takaisin.

NEITI HESSEL. Juhani ei tule takaisin koskaan. Hän matkusti iäksi, ja Dina lähti hänen kanssaan.

KONSULI BERNICK. Ei tule takaisin? Ja Dina lähti hänen kanssaan?

NEITI HESSEL. Niin, ruvetakseen hänen vaimokseen. Sillä tavalla iskevät nuo kaksi Teidän siveydellä koristeltua yhteiskuntaanne päin kasvoja, niinkuin minäkin tein kerran — no —!

KONSULI BERNICK. Lähti; — Dinakin — »Indian Girlillä» —!

NEITI HESSEL. Ei; niin kallista kuormaa ei Juhani uskaltanut antaa tuon kelvottoman joukkion huostaan. Juhani ja Dina matkustivat »Palmupuulla».

KONSULI BERNICK. Ah! Niinollen — turhaan — (Menee kiireesti huoneensa ovelle, tempaisee auki sen ja huutaa sisälle.) Krap, pysäyttäkää »Indian Girl»; sen ei tarvitse lähteä tänä iltana!

PROKURISTI KRAP (konsulin huoneesta). »Indian Girl» on jo merellä, herra konsuli.

KONSULI BERNICK (sulkee oven ja sanoo heikolla äänellä). Liian myöhään, — ja aivan hyödyttä —!

NEITI HESSEL. Mitä tarkoitat?

KONSULI BERNICK. En mitään, mitään. Väisty minusta —!

NEITI HESSEL. Hm; katsoppas näitä, Karsten. Juhani lähetti sinulle terveiset, että hän uskoo minun käsiini sen nimen ja maineen, jonka hän kerran lainasi sinulle, ja myöskin sen, jonka sinä varastit häneltä, kun hän oli poissa. Juhani on vaiti; ja minä voin tehdä tai jättää siinä asiassa tekemättä miten tahdon. Katso, tässä ovat nuo kaksi kirjettä kädessäni.

KONSULI BERNICK. Ne ovat sinulla! Ja nyt — nyt sinä aiot — jo tänä iltana, — kenties, kun lippukulkue —

NEITI HESSEL. Minä en tullut tänne ilmiantamaan sinua, vaan ainoastaan pudistamaan sinua hereille, niin että sinä puhuisit omasta halustasi. Se ei ole onnistunut. Jää siis valheen valtaan. Katso tänne; näin revin minä nuo sinun kirjeesi palasiksi. Ota kappaleet; tuossa ne ovat. Nyt ei löydy mitään todistusta sinua vastaan, Karsten. Nyt olet turvassa; ole nyt sitten onnellinenkin, — jos voit.

KONSULI BERNICK (järkytettynä). Lona, — minkätähden et tehnyt tätä ennen! Nyt se on myöhäistä; nyt on minun koko elämäni hukattu; minun on mahdotonta elää tämän päivän jälkeen.

NEITI HESSEL. Mitä on tapahtunut?

KONSULI BERNICK. Älä kysy. — Mutta minun täytyy elää kuitenkin! Minä tahdon elää — Olavin vuoksi. Hän sovittaa kaikki ja hyvittää kaikki —

NEITI HESSEL. Karsten —!

( Hilmar Tönnesen tulee kiireesti takaisin.)

HILMAR TÖNNESEN. Ei ketään löydy; poissa; ei Bettyäkään!

KONSULI BERNICK. Mikä sinulla on?

HILMAR TÖNNESEN. Minä en tohdi sitä sinulle sanoa.

KONSULI BERNICK. Mitä se on? Sinun täytyy se sanoa minulle!

HILMAR TÖNNESEN. Hyvä; Olavi on karannut »Indian Girlissä».

KONSULI BERNICK (horjahtaa askeleen takaperin). Olavi — »Indian Girlissä!» Ei, ei!

NEITI HESSEL. On, hän on! Nyt minä ymmärrän —; minä näin, kun hän hyppäsi ulos ikkunasta.

KONSULI BERNICK (huoneensa ovella, huutaa epätoivoissaan). Krap, pysäyttäkää »Indian Girl» millä hinnalla tahansa.

PROKURISTI KRAP (tulee saliin). Mahdotonta, herra konsuli. Miten voitte ajatella —?

KONSULI BERNICK. Meidän täytyy se pysäyttää; Olavi on laivassa!

PROKURISTI KRAP. Mitä sanotte!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (tulee saliin). Olavi karannut? Eihän se ole mahdollista!

KAUPPIAS SANDSTAD (tulee). Lähettävät luotsin kanssa hänet takaisin, herra konsuli.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei; hän kirjoitti minulle; (näyttää kirjettä) hän sanoo, että hän aikoo piiloutua lastin joukkoon, kunnes he joutuvat avomerelle.

KONSULI BERNICK. Minä en näe häntä enää koskaan!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Oh, joutavia; vahva, hyvä laiva, juuri korjattu —-

KAUPPIAS VIGELAND (joka on myöskin tullut saliin). — Teidän omassa telakassanne, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Minä en näe häntä koskaan, niin, niin! Minä olen kadottanut hänet, Lona, ja — nyt sen huomaan — minä en ole häntä koskaan omistanutkaan. (Kuuntelee.) Mitä tuo on?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Soittoa. Nyt tulee lippukulkue.

KONSULI BERNICK. Minä en voi, minä en tahdo vastaanottaa ketään!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mitä ajattelet? Se ei käy mitenkään päinsä.

KAUPPIAS SANDSTAD. Mahdotonta, herra konsuli; ajatelkaa, miten yrityksenne riippuu siitä.

KONSULI BERNICK. Mitä se minuun nyt kuuluu! Kenen hyväksi minä nyt enää teen työtä?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja sitä sinä kysyt? Onhan sinulla me itsemme ja yhteiskunta.

KAUPPIAS VIGELAND. Se oli oikea sana, se.

KAUPPIAS SANDSTAD. Ja ei kai konsuli unhota, että me —

( Neiti Bernick tulee takimmaisesta ovesta vasemmalta. Soitto kuuluu heikosti kaukaa kadulta.)

NEITI BERNICK. Nyt tulee kulkue; mutta Betty ei ole kotona; minä en ymmärrä, minne hän —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Verhot pois ikkunoista! Tulkaa minua auttamaan, herra Krap. Ja tekin, herra Sandstad. Synti ja häpeä, että perheen juuri pitää olla niin hajalla; aivan vasten ohjelmaa.

(Verhot vedetään ikkunain ja oven edestä. Ulkona nähdään koko katu tulitettuna. Vastapäätä olevan talon seinällä on suuri kuultoilmoitus, jossa on lauselma: »Eläköön Karsten Bernick, yhteiskuntamme pylväs!»)

KONSULI BERNICK (väistyy arkana takaisin). Pois nuo kaikki! Minä en tahdo tätä nähdä! Sammuttakaa, sammuttakaa!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Kaikella kunnioituksella, oletko sinä täysissä järjissäsi?

NEITI BERNICK. Mikä häntä vaivaa, Lona?

NEITI HESSEL. Hst! (Puhuu hiljaa neiti Bernickin kanssa.)

KONSULI BERNICK. Pois tuo ilkkuva kirjoitus, sanon minä! Ettekö näe, että kaikki nuo liekit irvistelevät meille?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, nyt sanon minä suoraan —

KONSULI BERNICK. Oh, mitä Te siitä ymmärrätte —! Mutta minä, minä! Kaikki nuo tulet ovat kynttilöitä ruumishuoneessa.

PROKURISTI KRAP. Hm —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, kuules nyt, — sinä otatkin sen kovin raskaalta kannalta.

KAUPPIAS SANDSTAD. Poika tekee vaan huvimatkan Atlantin poikki ja sitten saatte hänet takaisin.

KAUPPIAS VIGELAND. Ainoastaan luottamusta Kaikkivaltiaaseen, herra konsuli.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja laivaan, Bernick; ei kai se ole tehty uppoamaan, tiedän mä.

PROKURISTI KRAP. Hm —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, jos se olisi tuollainen uiva ruumisarkku, joista kerrotaan siellä suuressa maailmassa —

KONSULI BERNICK. Tunnen, että pääni tällä hetkellä harmaantuu.

( Rouva Bernick, suuri saali päässä, tulee sisälle puutarhaovesta.)

ROUVA BERNICK. Karsten, Karsten, tiedätkö sinä?

KONSULI BERNICK. Kyllä, minä sen tiedän —; mutta sinä, — sinä, joka et näe mitään, — sinä, jolla ei ole äidin silmää häntä kohtaan —

ROUVA BERNICK. Oi, kuulehan nyt —

KONSULI BERNICK. Miksi sinä et ole häntä vartioinut? Nyt minä olen kadottanut hänet. Anna hänet minulle takaisin, jos voit!

ROUVA BERNICK. Ja minä voin; hän on minulla.

KONSULI BERNICK. Hän on sinulla!

HERRAT. Ah!

HILMAR TÖNNESEN. No, sen minä jo arvasin.

NEITI BERNICK. Sinä olet saanut hänet takaisin, Karsten.

NEITI HESSEL. Voitakin hänet nyt itsellesi.

KONSULI BERNICK. Hän on sinulla! Onko totta, mitä puhut? Missä hän on?

ROUVA BERNICK. Sitä et saa tietää ennenkuin olet antanut hänelle anteeksi.

KONSULI BERNICK. Oh, mitä, anteeksi —! Mutta kuinka sait tietää, että —?

ROUVA BERNICK. Etkö luule äidin näkevän? Minä olin kuolontuskassa, että sinä saisit siitä vihiä. Pari sanaa, jotka häneltä pääsi eilen —; ja kun hänen huoneensa oli tyhjä, ja laukku ja vaatteet poissa —

KONSULI BERNICK. Niin, niin; entä —?

ROUVA BERNICK. Minä juoksin; sain käsiini Aunen; menimme merelle hänen purjevenheellään; se amerikalainen laiva oli lähtemäisillään. Jumalan kiitos, me ennätimme kuitenkin vielä, — nousimme laivaan, — tutkimme ruuman, löysimme hänet. — Oi, Karsten, sinä et saa rangaista häntä.

KONSULI BERNICK. Betty!

ROUVA BERNICK. Etkä Auneakaan!

KONSULI BERNICK. Aunea? Mitä tietoja sinulla on hänestä? Onko »Indian Girl» nyt taas matkalla?

ROUVA BERNICK. Ei, sepä se juuri onkin —

KONSULI BERNICK. Puhu, puhu!

ROUVA BERNICK. Aune oli yhtä kauhistunut kuin minäkin; etsiminen vei aikaa; tuli jo pimeä, joten luotsi alkoi tehdä esteitä; ja niinpä uskalsi Aune — sinun nimessäsi —

KONSULI BERNICK. No?

ROUVA BERNICK. Pysäyttää laivan huomiseen.

PROKURISTI KRAP. Hm —

KONSULI BERNICK. Oi, mikä sanomaton onni!

ROUVA BERNICK. Sinä et ole vihainen?

KONSULI BERNICK. Oi, mikä ylenpalttinen onni, Betty!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. No, kyllä sinulla on herkkä omatunto.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, heti, kun kysytään pientä taistelua luonnonvoimia vastaan, niin — uh!

PROKURISTI KRAP (taustalla ikkunan ääressä). Nyt tulee kulkue sisään puutarhaportista, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Niin, nyt he saavat tulla.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Koko puutarha on kohta täynnä väkeä.

KAUPPIAS SANDSTAD. Koko katu tulvillaan.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Koko kaupunki on liikkeellä, Bernick. Tämä on tosiaan innostuttava hetki.

KAUPPIAS VIGELAND. Ottakaamme se nöyrin mielin vastaan, herra Rummel.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Kaikki liput käsillä. Minkälainen kulkue! Tuolla on juhlakomitea, kolleega Rörlund etunenässä.

KONSULI BERNICK. Antaa heidän tulla, sanon minä.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mutta kuule; noin kiihtyneessä mielentilassa kuin olet —

KONSULI BERNICK. Niin, mitä sitten?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Minä en ole taipumaton puhumaan puolestasi.

KONSULI BERNICK. Ei, kiitos; tänä iltana minä tahdon puhua itse.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mutta tiedätkö sinä myöskin, mitä sinun pitää sanoa?

KONSULI BERNICK. Kyllä, ole varma siitä, Rummel, — nyt minä tiedän, mitä minun pitää sanoa.

(Soitto on sillävälin vaiennut. Puutarhaovi avataan. Kolleega Rörlund, juhlakomitea jälessään, astuu sisään, parin miespalvelijan seuraamana, jotka kantavat peitettyä koria. Heidän perästään tulee kaupunkilaisia, kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia, niin paljon kuin saliin mahtuu. Lukematon joukko lippuja ja viirejä liehuu ulkona puistossa ja kadulla.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Korkeasti kunnioitettava herra konsuli! Minä huomaan siitä hämmästyksestä, joka kuvastuu kasvoillanne, että me tunkeudumme täten odottamattomina vieraina Teidän luoksenne, Teidän onnelliseen perhepiiriinne, Teidän rauhallisen lietenne ääreen, jossa kunnialliset ja toimeliaat ystävät ja kansalaiset Teitä juuri ympäröivät. Mutta meitä on vaatinut sydämen pakko osoittamaan Teille kunnioitustamme. Tämä ei ole ensi kertaa, jolloin sellaista tapahtuu, mutta kuitenkin on se ensimäinen kerta näin suuressa mittakaavassa. Me olemme monta kertaa tuoneet Teille kiitoksemme siitä vankasta moraalisesta pohjasta, jolle Te olette niin sanoakseni yhteiskuntamme rakentanut. Tällä kertaa kunnioitamme Teitä eritoten sinä selvänäköisenä, väsymättömänä, epäitsekkäänä, niin, itsensä uhraavana kansalaisena, joka on pannut alkuun yrityksen, mikä, kaikkien asiantuntijain mielipiteen mukaan, on antava valtavan sysäyksen tämän yhteiskuntamme ajalliseksi hyväksi ja menestykseksi.

ÄÄNIÄ ULKOA KANSAN JOUKOSTA. Hyvä, hyvä!

KOLLEEGA RÖRLUND. Herra konsuli, Te olette pitkien vuosien kuluessa ollut kaupungillemme loistavana esimerkkinä. Minä en puhu tässä Teidän mallikelpoisesta perhe-elämästänne, enkä myöskään Teidän nuhteettomasta moraalisesta vaelluksestanne ylimalkaan. Tällaisten asiain paikka olkoon kätketty salakammio eikä juhlasali! Mutta minä puhun Teidän kunnallisesta toiminnastanne sellaisena kuin se on nähtävänä kaikkien meidän silmiemme edessä. Hyvin varustettuja laivoja lähtee maailmaan Teidän telakoistanne ja liehuttaa lippuamme kaukaisimmillakin merillä. Lukuisa ja onnellinen työväenjoukko katsoo Teidän puoleenne niinkuin isäänsä. Herättämällä uusia elinkeinonhaaroja eloon, Te olette perustanut satojen perheitten onnen. Lyhyesti sanoen — Te olette tämän meidän yhteiskuntamme peruspylväs sanan ylevimmässä merkityksessä.

ÄÄNIÄ. Kuulkaa, kuulkaa; hyvä!

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja juuri tuo epäitsekkyyden hohde, joka lepää kaikissa Teidän teoissanne, se juuri vaikuttaa niin hyväätekevästi erikoisesti näinä meidän aikoinamme. Te olette nyt aikeissa hankkia meille — niin, minua ei arveluta mainita tuota sanaa aivan proosallisesti ja suoraan — rautatien.

JOUKKO ÄÄNIÄ. Hyvä! Hyvä!

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta tätä yritystä vastaan näyttää nousevan joukko vaikeuksia, varsinkin kierojen ja itsekkäiden syitten luomia.

ÄÄNIÄ. Kuunnelkaa; kuulkaa!

KOLLEEGA RÖRLUND. Ei ole nimittäin pysynyt tuntemattomana, että eräät oliot, jotka eivät kuulu meidän yhteiskuntaamme, ovat ehättäneet tämän paikkakunnan toimekkaiden porvarien edelle ja anastaneet omakseen eräitä etuja, joiden oikeuden mukaan olisi pitänyt tulla meidän oman kaupunkimme hyväksi.

ÄÄNIÄ. Niin juuri! Kuulkaa!

KOLLEEGA RÖRLUND. Tämä valitettava tosiasia on luonnollisesti myöskin tullut Teidän tietoonne, herra konsuli. Mutta siitä huolimatta Te jatkatte horjumatta yritystänne, tietäen hyvin, ettei valtion kansalaisella pidä olla ainoastaan oman kuntansa etu silmämääränä.

ERÄITÄ ÄÄNIÄ. Hm! Ei; ei! Kyllä; niin!

KOLLEEGA RÖRLUND. Siis ihmiselle valtion kansalaisena, — miehelle sellaisena kuin miehen pitää olla, — me tuomme tänä iltana kunnioitustamme. Olkoon Teidän yrityksenne totiseksi ja pysyväksi siunaukseksi tälle yhteiskunnalle! Rautatiestä voi tosin tulla tie, jonka hankittuamme saatamme itsemme alttiiksi ulkoapäin tunkeutuville turmiollisille vaikutuksille, mutta myöskin tie, joka meidät nopeasti niistä päästää. Ja emmehän edes nytkään voi varjella itseämme ulkoapäin tulevilta huonoilta aineksilta. Mutta että me olemme juuri nyt, tänä juhla-iltana, mikäli huhu kertoo, onnellisesti ja nopeammin kuin odotimmekaan, vapautuneet eräistä sellaisista aineksista —

ÄÄNIÄ. Hst! Hst!

KOLLEEGA RÖRLUND. — sitä pidän minä hyvänä enteenä koko yritykselle. Se, että kosketan tätä kohtaa täällä, osoittaa, että olemme nyt talossa, jossa eetillinen vaatimus asetetaan korkeammalle perhesiteitä.

ÄÄNIÄ. Kuulkaa! Hyvä.

KONSULI BERNICK (samaan aikaan). Sallikaa minun —

KOLLEEGA RÖRLUND. Ainoastaan pari sanaa vielä, herra konsuli. Sitä, mitä Te olette tehnyt tämän kaupungin hyväksi, ette Te tosin ole tehnyt sillä sala-ajatuksella, että se tuottaisi Teille jotakin kouraantuntuvaa hyötyä. Mutta pientä osoitusta siitä, että kiitolliset kansalaiset Teitä muistavat, ette toki voi olla vastaan ottamatta, ette varsinkaan tällä merkittävällä hetkellä, jolloin me, käytännöllisten miesten vakuutusten mukaan, seisomme uuden ajan kynnyksellä.

USEITA ÄÄNIÄ. Hyvä! Hyvä! Kuulkaa!

(Kolleega Rörlund antaa merkin palvelijoille, jotka nyt tuovat korin lähemmäksi. Eräät juhlakomitean jäsenet ottavat seuraavan puheen aikana käsille ja näyttävät esineitä, joista tässä puhutaan.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Niinpä on meillä, herra konsuli, kunnia tarjota Teille tämä hopeinen kahvikalusto. Suokaa sen kaunistaa pöytäänne silloin, kun meillä vastaisuudessa, kuten niin usein ennen, on ilo kokoontua tähän vierasvaraiseen taloon. Ja Teitäkin, arvoisat herrat, jotka olette niin auliisti avustaneet kaupunkimme ensimäistä miestä, pyydämme ottamaan vastaan pienen muistolahjan. Tämä hopeinen pokaali on Teille, herra tukkukauppias Rummel. Te olette niin usein kaunopuheisin sanoin maljojen kilistessä taistelleet tämän yhteiskunnan kunnallisten etujen puolesta. Ilmestyköön Teille monta sopivaa tilaisuutta kohottaa ja tyhjentää tätä maljaa. — Teille, herra kauppias Sandstad, annan minä tämän albumin, täynnä kansalaisten kuvia. Teidän tunnettu ja tunnustettu inhimillisyytenne on Teidät saattanut siihen miellyttävään asemaan, että Teillä on ystäviä yhteiskunnan kaikissa puolueissa. — Ja Teille, herra kauppias Vigeland, on minulla tarjottavana, salakammionne kaunisteeksi, tämä kotipostilla liitupaperille painettuna ja korukansiin sidottuna. Vuosien kypsyttävän vaikutuksen alaisena olette Te saavuttanut vakavan elämänkatsomuksen. Teidän toimintaanne päivän askareissa on kirkastanut ja aateloinut vuosikaudet ajatus korkeammasta ja tuolla puolen olevasta. (Kääntyen kansanjoukon puoleen.) Ja nyt, ystävät, kohottakaamme eläköön-huuto konsuli Bernickille ja hänen taistelutovereilleen! Eläkööt yhteiskuntamme pylväät!

KOKO KANSANJOUKKO. Eläköön konsuli Bernick! Eläköön, yhteiskunnan pylväät! Eläköön, eläköön, eläköön!

NEITI HESSEL. Onneksi, lanko!

KONSULI BERNICK (alkaa vakavasti ja hitaasti). Kansalaiset, — puheenjohtajanne lausui tässä, että me seisomme tänä iltana uuden ajan kynnyksellä, — ja minä toivon, että on niin käypä. Mutta että siten voisi käydä, ottakaamme vastaan ja omaksemme totuus, — totuus, joka tähän iltaan saakka on kaikkialla ja joka suhteessa ollut tässä yhteiskunnassa koditon.

(Hämmästystä läsnäolijain joukossa.)

KONSULI BERNICK. Minun täytyy niinollen kieltäytyä ottamasta vastaan niitä kiitoslauseita, joita Te, herra kolleega, olette, tällaisissa tiloissa vallitsevan vanhan hyvän tavan mukaan, minulle niin runsaasti jaellut. Minä en ansaitse niitä; sillä minä en ole tähän päivään asti ollut mikään epäitsekäs mies. Jos en aina olekaan tavoitellut rahallista voittoa, niin olen nyt kuitenkin vakuutettu, että vallan, vaikutuksen, maineen himo on ollut useimpien minun tekojeni perussyynä.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puoliääneen). Mitäs tämä on?

KONSULI BERNICK. Näin kansalaisteni edessä en minä siitä itseäni millään tavoin moiti; sillä luulenpa vielä rohkenevani asettua täkäläisten ansiokkaiden miesten joukossa ensimäisten riviin.

USEITA ÄÄNIÄ. Kyllä, kyllä, hyvä!

KONSULI BERNICK. Mutta se, minkä minä luen itselleni viaksi, on, että minä olen niin usein ollut kyllin heikko poiketakseni syrjäpoluille, siksi, että minä pelkäsin, koska sen seikan tunsin, yhteiskuntamme taipumusta nähdä halpoja perussyitä kaiken takana, mitä mies täällä yrittäneekin. Ja nyt tulen kohtaan, joka koskee tätä.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (rauhattomana). Hm — hm.

KONSULI BERNICK. Täällä kulkee huhuja suurista maatilan-ostoista ylämaassa. Ne tilat olen minä ostanut, kaikki tyyni, minä yksinäni.

HILLITTYJÄ ÄÄNIÄ. Mitä se sanoi? Konsuliko? Konsuli Bernick?

KONSULI BERNICK. Ne ovat toistaiseksi minun käsissäni. Luonnollisesti minä olen uskonut asian työtovereilleni, herroille Rummelille, Vigelandille ja Sandstadille, ja me olemme sopineet, että —

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se ei ole totta! Näyttäkää — näyttäkää toteen —!

KAUPPIAS VIGELAND. Me emme ole sopineet mistään!

KAUPPIAS SANDSTAD. Ei, onko nyt mokomaa —

KONSULI BERNICK. Aivan oikein; me emme ole vielä sopineet siitä, mitä minä aioin mainita. Mutta minä olen varma, että nämä herrat ovat yhtä mieltä kanssani, kun ilmaisen, että minä olen tänä iltana ajatellut itsekseni, että nämä maatilat tarjotaan yleiseen osakkeiden merkintään; jokainen, ken tahtoo, saa ottaa siihen osaa.

USEITA ÄÄNIÄ. Huraa! Eläköön konsuli Bernick!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (hiljaa konsuli Bernickille). Sellainen katala petos —!

KAUPPIAS SANDSTAD (samoin). Puijasit meitä —

KAUPPIAS VIGELAND. Voi saatana soikoon, — oh siunaa, mitä sanon?

KANSANJOUKKO (ulkona). Huraa, huraa, huraa!

KONSULI BERNICK. Hiljaisuutta, hyvät herrat. Minulla ei ole mitään oikeutta saada tätä kunnioitusta; sillä se, mitä nyt olen päättänyt, ei alun pitäen ollut minun aikomukseni. Minun aikomukseni oli pitää itse ne kaikki, ja minä olen yhä edelleenkin sitä mieltä, että näitä taloja voidaan parhaiten käyttää yhteiskunnan hyödyksi, jos ne säilytetään yksissä käsissä. Mutta sopii valita. Jos sitä toivotaan, niin olen minä taipuisa hoitamaan niitä parhaan taitoni mukaan.

ÄÄNIÄ. Niin juuri! Toivotaan! Tahdotaan!

KONSULI BERNICK. Mutta ensin täytyy kansalaisteni saada tuntea minut pohjia myöten. Tarkastakoon sitten jokainen omaa itseään, ja olkoon sitten päätetty, että tästä illasta lähtien me alotamme uutta aikaa. Vanha aika, sen ulkokiilto ja teeskentely, sen onttous ja valheellinen siveys ja töittemme surkeat perussyyt, olkoot meille vasta ikäänkuin museona, joka on avattu jokaisen meidän opiksemme; ja tähän museoon me lahjoitamme, eikö niin, hyvät herrat? — sekä kahvikaluston että pokaalin ja albumin ynnä tuon liitupaperille painetun, korukansiin sidotun postillan.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se on tietty.

KAUPPIAS VIGELAND (mutisee). Kun kerran olette muunkin vienyt, niin —

KAUPPIAS SANDSTAD. Tehkää niin hyvin.

KONSULI BERNICK. Ja nyt päätili yhteiskunnan kanssa. Tässä mainittiin, että me olimme tänä iltana päässeet eräistä huonoista aineksista. Minä voin siihen lisätä seikan, jota ei tiedetä: se mies, jota tuo vihjaus koski, ei matkustanut täältä yksin; häntä seurasi, ruvetakseen hänen vaimokseen —

NEITI HESSEL (kovalla äänellä). Dina Dorf!

KOLLEEGA RÖRLUND. Mitä!

ROUVA BERNICK. Mitä sanoit!

(Suurta hämmästystä läsnäolijain joukossa.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Paennut? Karannut — hänen kanssaan! Mahdotonta!

KONSULI BERNICK. Ruvetakseen hänen vaimokseen, herra kolleega. Ja minä lisään vielä jotakin. (Hiljaa.) Betty, rohkaise luontosi ja kestä mitä nyt saat kuulla. (Ääneen.) Minä sanon: hattu päästä sen miehen edessä! Sillä hän on ylevästi ottanut toisen miehen rikoksen omaksi syykseen. Kanasalaiset, minä tahdon vapautua valheesta; se on ollut vähällä myrkyttää jok'ainoan solun olennossani. Teidän täytyy saada tietää kaikki. Minä se olin viisitoista vuotta sitten se syyllinen.

ROUVA BERNICK. (hiljaa ja vavahtaen). Karsten!

NEITI BERNICK (samoin). Oi, Juhani —!

NEITI HESSEL. Nyt voitit vihdoin itsesi!

(Mykkää hämmästystä läsnäolijain joukossa.)

KONSULI BERNICK. Niin, kansalaiset, minä olin silloin syyllinen, ja hän lähti maasta pois. Niitä ilkeitä ja valheellisia huhuja, joita sitten jälkeenpäin levitettiin, ei mikään maallinen mahti nykyään enää voi todistaa vääriksi. Mutta siinä suhteessa ei ainakaan minulla ole valittamista. Viisitoista vuotta sitten nousin minä ylös siivilleni niiden huhujen avulla; onko minun nyt suistuttava alas niiden vuoksi, sen saa jokainen itse harkita.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuin salama kirkkaalta taivaalta! Kaupungin ensimäinen mies —! (Hiljaisella äänellä rouva Bernickille.) Voi, miten minä surkuttelen Teitä, rouva.

HILMAR TÖNNESEN. Semmoinen tunnustus! No, nyt minä sanon —

KONSULI BERNICK. Mutta ei ratkaisua tänä iltana. Pyydän jokaista menemään kotiinsa, — kokoamaan ajatuksiaan, — tutkimaan itseänsä. Kun mielet ovat rauhoittuneet, on ilmenevä, olenko minä hukannut vai voittanut sillä, että puhuin. Jääkää hyvästi. Minulla on vielä paljon, paljon katumista; mutta se koskee ainoastaan minun omaatuntoani. Hyvää yötä! Pois kaikki juhlakomeus. Me tiedämme kaikki, ettei sellainen ole tässä paikallaan.

KOLLEEGA RÖRLUND. Tosiaan ei. (Hiljaa rouva Bernickille.) Karkasi! Hän oli siis kuitenkin minulle täydellisesti arvoton. (Puoliääneen juhlakomitean jäsenille.) Niin, hyvät herrat, tämän jälkeen taitaa olla parasta, että poistumme kaikessa hiljaisuudessa.

HILMAR TÖNNESEN. Kuinka ihminen tällaisen jälkeen voi pitää korkealla aatteen lippua, sitä en —. Uh!

(Tieto asiasta on sillävälin siirtynyt kuiskeena suusta suuhun. Kaikki lippukulkueeseen kuuluvat poistuvat puutarhan kautta. Rummel, Sandstad ja Vigeland lähtevät salista kiivaassa, joskin matalaäänisessä sanasodassa. Hilmar Tönnesen hiipii ulos oikealle. Äänettömyyden vallitessa jäävät saliin konsuli Bernick, rouva Bernick, neiti Bernick, neiti Hessel ja prokuristi Krap.)

KONSULI BERNICK. Betty, voitko antaa minulle anteeksi?

ROUVA BERNICK (katsoo hymyillen häneen). Tiedätkö, Karsten, nyt annoit sinä minulle iloisimman tulevaisuuden näyn kuin koskaan ennen.

KONSULI BERNICK. Kuinka —?

ROUVA BERNICK. Monta vuotta minä luulin, että olin kerran sinut omistanut ja sitten kadottanut. Nyt minä tiedän, etten ole omistanut sinua koskaan; mutta minä olen sinut voittava.

KONSULI BERNICK (sulkee vaimonsa syliinsä). Oi Betty, sinä olet minut voittanut! Lonan avulla minä olen vasta oppinut oikein tuntemaan sinua. Mutta anna nyt Olavin tulla.

ROUVA BERNICK. Niin, nyt sinä hänet saat. — Herra Krap —!

(Rouva Bernick puhelee prokuristi Krapin kanssa hiljaa näyttämön perällä. Prokuristi Krap menee puutarhaovesta ulos. Seuraavan keskustelun kuluessa sammutetaan vähitellen kaikki kuultokirjoitukset ja kynttilät taloissa kadun varrella.)

KONSULI BERNICK (matalalla äänellä). Kiitos, Lona, sinä pelastit parhaan minussa — ja minulle.

NEITI HESSEL. Mitä muuta sitten tahdoin?

KONSULI BERNICK. Niin, tahdoitko sitä, — vai etkö tahtonut? Minä en saa selvää sinusta.

NEITI HESSEL. Hm —

KONSULI BERNICK. Ei siis vihaa? Ei kostoa? Miksi sinä siis tulit tänne?

NEITI HESSEL. »Vanha rakkaus ei ruostu.»

KONSULI BERNICK. Lona!

NEITI HESSEL. Kun Juhani kertoi minulle tuosta valheesta, silloin vannoin kautta sieluni: nuoruuteni sankari olkoon vapaa ja puhdas.

KONSULI BERNICK. Voi, miten huonosti minä kurja olento olen sen sinulta ansainnut!

NEITI HESSEL. Jos me naiset vaan ansioita vaatisimme, Karsten, —

( Telakkamestari Aune tulee Olavin kanssa puutarhasta.)

KONSULI BERNICK (mennen häntä vastaan). Olavi!

OLAVI. Isä, minä lupaan, että minä en koskaan enää —

KONSULI BERNICK. — pakene?

OLAVI. Niin, minä lupaan, lupaan, isä.

KONSULI BERNICK. Ja minä lupaan sinulle, ettet sinä koskaan saa siihen syytä. Tästä lähtien on sinun suotu varttua mieheksi ei minun elämäntyöni perijänä, vaan ihmisenä, jota itseään oma elämäntyö odottaa.

OLAVI. Ja saanko minä myös tulla, miksi tahdon?

KONSULI BERNICK. Saat varmasti.

OLAVI. Kiitos. Silloin minusta ei tule yhteiskunnan pylvästä.

KONSULI BERNICK. Vai niin? Miksi ei?

OLAVI. Ei, sillä minun mielestäni se on niin ikävää.

KONSULI BERNICK. Sinusta on tuleva oma itsesi, Olavi; sitten saa muu käydä miten voi. — Ja Te, Aune —

TELAKKAMESTARI AUNE. Minä tiedän jo sen, herra konsuli; minut eroitetaan toimestani.

KONSULI BERNICK. Me pysymme yhdessä, Aune; ja antakaa minulle anteeksi —

TELAKKAMESTARI AUNE. Kuinka? Laiva ei tänä iltana lähde.

KONSULI BERNICK. Se ei lähde huomennakaan. Minä annoin Teille liian lyhyen määrä-ajan. Se täytyy tarkastaa perinpohjaisemmin.

TELAKKAMESTARI AUNE. Se tehdään, herra konsuli — ja niillä uusilla koneilla.

KONSULI BERNICK. Se on oikein, Aune. Mutta perinpohjin ja rehellisesti. Täällä meillä on niin paljon, joka vaatii perinpohjaista ja rehellistä korjausta. Hyvää yötä nyt, Aune.

TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvää yötä, herra konsuli; — ja monet, monet kiitokset! (Poistuu ulos oikealle.)

ROUVA BERNICK. Nyt he kaikki ovat menneet.

KONSULI BERNICK. Ja me olemme yksin. Minun nimeni ei loista tulikirjaimin enää; kaikki kynttilät on sammutettu ikkunoista.

NEITI HESSEL. Tahtoisitko, että ne jälleen sytytettäisiin?

KONSULI BERNICK. En mistään hinnasta maailmassa. Missä minä olenkaan harhannut! Te kauhistutte, kun saatte sen tietää. Nyt tuntuu kuin olisin selvinnyt tajuihini myrkytyksestä. Mutta minä tunnen sen, — minä voin tulla vielä nuoreksi ja terveeksi uudestaan. Oi, tulkaa luokseni, — lujemmin ympärilleni. Tule, Betty, tule Olavi, poikani! Ja sinä, Martta; — on aivan kuin en olisi sinua nähnyt moneen vuoteen.

NEITI HESSEL. Et, sen minä uskon. Teidän yhteiskuntanne on vanhainpoikain yhteiskunta; Te ette näe naista.

KONSULI BERNICK. Totta, totta; ja juuri siksi, — niin, se on päätetty, Lona, — sinä et matkusta Betyn ja minun luotani pois.

ROUVA BERNICK. Niin, Lona, sitä sinä et saa tehdä!

NEITI HESSEL. En toki. Kuinka voisin antaa anteeksi itselleni, jos lähtisin Teidän, nuoren parin luota, joka juuri perustaa kotiaan? Enkö minä ole kasvattiäiti? Minä ja sinä, Martta, me vanhat tädit —. Mitä katselet?

NEITI BERNICK. Kuinka taivas selkenee. Mikä kirkkaus merellä! »Palmupuulla» on onni matkallaan.

NEITI HESSEL. Ja onni matkassaan.

KONSULI BERNICK. Ja me — meillä on pitkä ja vakava työpäivä edessä; varsinkin minulla. Mutta tulkoon se vaan; liittykää lujasti ympärilleni, te uskolliset, totuutta rakastavat naiset. Senkin olen näinä päivinä oppinut: Te naiset, te olette yhteiskunnan tukipylväät.

NEITI HESSEL. Silloinpa olet oppinut huonon viisauden, lanko. (Laskee painavasti kätensä hänen olalleen.) Ei, tiedätkös; totuuden ja vapauden henki, — ne ovat yhteiskunnan pylväät.