Elämän pelko

ELÄMÄN PELKO

Kirj.

Henry Bordeaux

92:sta ranskalaisesta painoksesta suomentanut

Aino Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

ENSIMMÄINEN OSA.

I. Marcel Guibert'in paluu.
II. Veli ja sisar.
III. Kukkataistelu.
IV. Aamupäivä Chênaie'ssa.
V. Alice'n salaisuus.
VI. Herra ja rouva Dulaurens.
VII. Kosinta.
VIII. Rikostoverit.
IX. Hyvästijättö.
X. Lähtö.

TOINEN OSA.

I. Kolmetoista pöydässä.
II. Poliisin tehtävä.
III. Niobe.
IV. Kuoleman paraati.
V. Jean.
VI. Isabella.
VII. Paulan salaisuus.
VIII. Rouva Guibert.
IX. Ruusujen ihme.
X. Nioben viimeinen lapsi.
XI. Iltarauhaa.

ESIPUHE.

Kun kesäkuussa 1902 lähetin Elämän Pelon julkisuuteen, en osannut aavistaakaan, että se saisi niin suurta suosiota yleisön puolelta osakseen. Perhetragediat eivät olleet muodissa, ja minä olin uskaltanut ottaa sankarittareksi vanhan, paljon kokeneen naisen.

Joka vuosi on siitä lähtien uusia painoksia ilmestynyt. Olen saanut useampia satoja kirjeitä — joihin olen vastannut usein kuinka on sattunut ja muutamalla rivillä — joista olen nähnyt, että useat lukijoista ovat ystäviäni. Vihdoin, kun minua sekä Ranskassa että ulkomailla pyydettiin esittämään niitä periaatteita, jotka olivat teokseni johtolankoina — vaikkakaan tämä romaani ei suinkaan pyydä todistaa mitään väitelmää, vaan ainoastaan enentää elämän halua ja rohkeutta — oli minun koetettava lyhyesti määritellä niitä eri katsantokantoja, joita meillä nykyajan ihmisillä on elämästä. Pidettyäni esitelmäni, pyydettiin minua niitä julkaisemaan.

Tässä esitän nyt ne muistiinpanot, joiden johdolla esitelmiäni valmistin. Kun neljän vuoden kokemuksen jälkeen saatan todeta, että yhä herättää yleisön mielenkiintoa tämä teokseni, jonka taiteellisuus on vain sen luonnollisuudessa ja vilpittömyydessä, tulee minun kiittää siitä kaikkia niitä tuntemattomia ystäviä, joiden osoittama myötätunto on tehnyt sen niin elinvoimaiseksi.

I.

Elämän pelko on sairaus, joka tekee tuhojaan varsinkin vanhojen sivistyskansojen keskuudessa, — jollainen meidän kansammekin on tämän henkisen keuhkotaudin oireet voivat esiintyä aivan päinvastaisina, sillä elämän pelko ilmenee kahdella eri tavalla, kuten on kahta lajia itsekkyyttäkin.

Ensimmäisestä, meidän päivinämme kaikkein tavallisimmasta ja kaikkein raukkamaisimmasta lajista elämän pelkoa puhuu jo Dante, joka Helvetin kolmannessa laulussa painaa siihen halveksintansa poltinmerkin. Vergiliuksen opastamana saapuu runoilija Kyynelten kaupungin portille. Hän ei ole vielä astunut portista sisään, mutta hän kuulee syvyyden kuilusta nousevan valituksia, huokauksia ja epätoivon huutoja kohti taivasta, jota ei yksikään tähti valaise. Keiden suusta tulevat nuo valitushuudot, jotka kuuluvat niin läheltä helvettiä, mutta eivät kuitenkaan tule sieltä? Hämmästyneenä Dante pyytää selitystä opastajaltaan:

— Mestari, sanoin minä, mitä vaikerrusta minä kuulen, ja mikä on tuo lauma, jota tuska noin kuuluu ahdistavan?

— Tuosta surkeasta kohtalosta osallisiksi joutuvat kaikkien niiden kurjat sielut, jotka elivät elämäänsä ansaitsematta moitetta ja ansaitsematta kiitosta. Heidät on pantu yhteen niiden pahojen enkelien kanssa, jotka eivät olleet uskollisia Jumalalle, eivätkä kapinoinneet häntä vastaan, vaan olivat olemassa vain itseään varten. Heidät karkoitti taivas, sillä he tahrasivat sen kauneutta, ja helvetin syvyys työntää heidät pois, sillä syylliset omaksuisivat itselleen kunniaa heidän läsnäolostansa.

— Mestari, mikä piina heitä vaivaa ja saa heidät valittamaan noin haikeasti?

Hän vastasi minulle:

— Minä sanon sen lyhyesti sinulle. He eivät voi toivoa kuolemaa, ja heidän pimeä elämänsä on niin alhaista, että he kadehtivat jokaista muuta kohtaloa. Maailma ei ole säilyttänyt heidän muistoaan, armeliaisuus ja oikeus halveksii heitä. Älkäämme puhuko heistä, vaan katso ja kulje ohitse…

Ankarampiakin rangaistuksia kuvatessaan ei Helvetti käytä ylenkatseellisuudessaan loukkaavampia sanoja kuin ne, jotka kohdistuvat noihin "velttoihin ihmisiin, jotka eivät ole mieluisia Jumalalle eivätkä hänen vihollisilleen". Saiturit, jotka vierittävät kuormia, kiukkuiset, jotka tappelevat suossa, hekumoitsijat, jotka lentävät loppumattomassa tuulenpyörteessä, varkaat ja roistot, jotka mulskivat kiehuvassa pikijärvessä, ovat teoilla ansainneet rangaistuksensa, ovat kaikki osoittaneet olevansa pahoja. Mutta veltot eivät ole osoittaneet olevansa hyviä eivätkä pahoja. He eivät ole olleet hyveellisiä eivätkä paheellisia, ei tiedetä, mitä he ovat olleet. Värittöminä, tarmottomina ja pehmeinä he eivät ole jättäneet persoonallisuuden muistoa, he ovat tuskin eläneetkään: he ovat pelänneet elämää.

Sillä elämän pelko, se juuri tietää sitä, ettei ansaitse moitetta eikä kiitosta. Elämän pelko on alituista, yksinomaista huolenpitoa levostansa ja rauhastansa. Se on vastuunalaisuuden, taistelujen, vaarojen, ponnistusten pakenemista. Se on vaivannäön, hurmaantumisen, intohimon, innostuksen, uhrautumisen huolellista karttamista, sillä ne ovat kaikki voimakkaita, rauhaa häiritseviä toimintoja. Joka pelkää elämää, se kieltää elämältä raadantansa ja sydämensä, hikensä ja verensä, joita elämä vaatii. Ja hän luulee elävänsä rajoittaessaan elämää, kutistaessaan kohtaloansa. Elämän pelko on passiivista itsekkyyttä, joka ennemmin vähentää ruokahaluansa, kuin sovittaa ateriaansa sen mukaan, ja salpautuu harmaan ja tympeän elämän mitättömyyteen, kunhan vain saa olla rauhassa iskuilta ja kolauksilta, vaivoilta ja vastuksilta, aivan kuin matkustaja, joka tahtoisi matkustaa vain tasaisella tiellä ja kumipyörillä.

Tarvinneeko mainita esimerkkejä? Elämän pelko se johtaa nuorta miestä toiminta-alan valitsemisessa ja näyttää hänelle virkamiesuran yksinomaiset edut, sillä uralla kun saa kohtuullista työtä vastaan pysyväisen palkan ja turvapaikan, — mikä vaatimaton unelma jo sai Goncourt veljekset ivallisesti huudahtamaan: "Ranska on maa, jossa kylvetään virkamiehiä ja niitetään veroja". Ja eikö juuri elämän pelko, useammin kuin elävä oikeuden tunne, aja heikkoja ja kateellisia sosialismin helmaan, joka johtaisi yhdenvertaisuuteen keskinkertaisuudessa?

Elämän pelko se myös varmasti, milloin se ei pidätä ihmistä mukavassa, itsekkäässä ja utilistisessa naimattomuudessa, kehoittaa noihin avioliittoihin, joita solmiessa enemmän kysytään neuvoa notaareilta kuin omalta sydämeltä ja pannaan enemmän arvoa talletuskirjoihin ja arvopapereihin, kuin kauneuden, ruumiillisen ja siveellisen terveyden, kasvatuksen, rohkeuden, henkevyyden ja hienotunteisuuden etuihin. Muutamat nykyaikaiset teoriat, jotka arvosteluina eivät suinkaan ole aiheettomia, luulevat puhdistavansa avioliiton lähteet poistamalla vanhempien suostumuksen, — vanhemmat kun useimmiten ovat liiaksi kärkkäät ulkonaisten etujen vuoksi jättämään huomioonottamatta henkilökohtaiset ansiot —, ja helpottamalla avioliittoon menoa samoinkuin avioeronkin saantia, lyhyesti sanoen saattamalla avioliittoa enemmän noiden toisten liittojen kaltaiseksi, jotka eivät ole missään tekemisissä yhteiskuntajärjestyksen kanssa, vaan tuovat siihen vain sekasortoa. Avioliitto, joka on perheen perustamista, kotilieden pystyttämistä, jonka tarkoitus on, että kaksi ihmistä täydentää toinen toistaan ja antaa elämän uusille olennoille, ei saata yksinomaan rakentua rakkaudelle, jota tavallisesti kuvataan silmät sidottuina; sillä ei ole pelkästään yksilöä koskeva teko se, joka säilyttää traditsionia ja jatkaa sukua. Mutta pidetäänkö tätä suvun jatkamista ja tätä traditsionin säilyttämistä todellakin tärkeänä? Vai onko määräävänä jokin käytännöllisen onnen alhainen ihanne, onnen, joka tuottaa mukavuuksia ja kutistaa, ikäänkuin mies ei enää tuntisi pystyvänsä turvaamaan ja ylläpitämään perheensä elämää, ikäänkuin nainen ei enää voisi tulla toimeen ilman turhaa tai ainakin toisarvoista ylellisyyttä, ikäänkuin elämä, vapautettuna niin paljosta turhasta ja toisarvoisesta, yksinkertaisempana, mutta ei suinkaan ahtaampana, ei olisi elämisen arvoista, ja ikäänkuin aineellinen isän tai äidin perintö voisi korvata siveellistä voimaa — mikä ei ole todellisuuden mukaista?

Lisäksi tapaamme elämän pelkoa lasten saamisen karttamisessa ja isyyden rajoittamisessa. Elämän antaminen tuntuu liian raskaalta edesvastuulta, liian vaikealta velvollisuudelta, ja ennenkaikkea liian hankalalta ja vaivalloiselta, ja siten on Ranskaa voitu ruveta kutsumaan ainoiden poikien maaksi. Poistamalla testamentinteko-vapauden on siviililaki antanut kuolin-iskun koossa pysyväisyydelle, päämiehen ympärille ryhmittyneen perheen yhteydelle, joka saa maatilasta ylläpitonsa. Mutta tuo laki on saanut aikaan sen, että sitä kierretään. Isän tai tavan määräämän perillisen sijaan on tullut ainoa perillinen. Se on ollut aikaisemmin tapana porvarillisissa piireissä, ja nyt se alkaa olla yleistä maalaisväestönkin keskuudessa. Savoijin vuoristossa näkee matkustaja usein pienillä kummuilla teiden varsilla tai joskus yksinäisten laaksojenkin pohjukassa Pyhälle Äidille Synnyttäjälle pyhitettyjä kappeleita. Lasta toivovat nuoret vaimot tekivät niihin pyhiinvaelluksia. Meidän päivinämme naiset pikemmin kiittävät Herraa hedelmättömyydestä, jota ennen vanhaan pidettiin häpeänä.

Lapsi on niin harvinainen, että sitä hemmotellaan ja vartioidaan. Siten elämän pelko painaa niitäkin, jotka vain elämään valmistuessaan ovat meistä riippuvaisia. Niin monet isät ja äidit eivät voi suostua eroamaan lapsistansa, eivät anna heidän antautua laajakantoisemmalle, mutta vaaranalaisemmalle uralle, estävät heitä menemästä avioliittoon, joka veisi heidät kauas, mutta josta olisi heille siveellistä hyötyä, heikontavat, laimentavat, veltostuttavat heidän rohkeuttaan sensijaan että sitä innostuttaisivat, pakottavat heidät tunteellisella itsekkyydellään alentavaan vallanalaisuuteen.

Mutta tämä elämän pelko painaa leimansa meidän julkiseen ja yhteiskunnalliseen elämäämmekin, taiteeseen, joka ilmaisee meidän aikamme tuntemistapaa, yhteiskunnallisiin laitoksiin, vieläpä meidän terveyteemmekin.

Minkätähden julkisessa elämässä pidetään äänestämättä olemista ominaisena maltillisille puolueille, niille, joita kutsutaan tai jotka kutsuvat itseään kunnon ihmisiksi, ikäänkuin olisi kielteistä kunnollisuutta? Äskettäinkin kerskailivat eräisiin piireihin kuuluvat, että he eivät koskaan äänestä. Ja jolleivät he ole äänestämättä, niin he tekevät äänensä riippuvaiseksi metsästys- tai huviretkestä, ja yhä ovat kaikki osoittavinaan mitä suurinta ylenkatsetta politiikkaa kohtaan. Nykyaikaisten kansojen elämässä kumminkin, syystä tai syyttä, kaikki päätyy politiikkaan tai joutuu sen vaikutuksen alaiseksi. Se on tosiasia, jota vastaan ei kannata tehdä vastaväitteitä. "Todella hyödyllistä työtä", on sanonut Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt, "ei tee arvostelija, joka pysyy syrjässä taistelusta, vaan toiminnan mies, joka uljaasti ottaa osaa taisteluun, pelästymättä verta ja hikeä." Meillä on paljon noita arvostelijoita, jotka pysyttelevät syrjässä taistelusta ja lukevat joka aamu sanomalehtiä vain arvostellakseen mahtipontisesti tapauksia ja hallitusta, ruikuttavat turhaan mennyttä aikaa, ovat epätoivoisia tulevaisuudesta ja koettavat masentaa niiden rohkeutta, jotka yrittävät suunnata asioiden kulkua.

Ja kumminkin jo yksin se tosiasia, että elämme yhteiskunnassa, nautimme yhteiskuntajärjestyksen etuja, asettaa meille yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kellään ei ole oikeutta elää elämäänsä muista erillään, sillä kukaan ei voi tulla ilman muita toimeen. Ei riitä se, että maksamme veromme, muuten nuristen. Rikkaus, joka edustaa koottua työtä, ei vapauta työnteosta. Kun sen avulla saa aikaan enemmän ja parempaa, ei se suinkaan saisi tehdä meistä nautitsijoita, vaan päälliköitä, ja päällikkö on se, joka on osannut ottaa omalle osalleen suurimman määrän työtä ja edesvastuuta. Mutta kokemuksesta päättäen, näyttää rikkaus enimmäkseen vain kehittävän itsekkyyttä, suovan tilaisuutta alhaisiin tai tyhjänpäiväisiin huvituksiin, aivan kuin olisi ihmisen vaikeampi kestää rikkautta kuin köyhyyttä. Köyhyys antaa alinomaa esimerkkejä solidaarisuudesta ja uhrautumisesta. Emmekö esim. työlakoissa, joita niiden johtajat liian usein panevat toimeen, näe työläisten kärsivän nälkää ja kurjuutta toistensa puolesta, tai maksavan veroa vaatimattomista palkoistaan, tukeakseen toisissa kaupungeissa asuvia tai toisiin ammattikuntiin kuuluvia tovereita? Emmekö erikoista mielenliikutusta tuntien tapaa uudelleen noita Victor Hugo'n Köyhiä, lukiessamme uutisia, jotka lyhyesti kertovat, että sen ja sen suuriperheisen köyhän raukan kuoleman jälkeen, naapurit olivat kilvan ottaneet hoitoonsa turvattomat lapset, jo ennenkuin köyhäinhoitolaitos tai yksityinenkään hyväntekeväisyys oli ennättänyt antaa apuaan?

Epäilemättä kurjuutta on vaikea katsella. Se häiritsee meidän rauhaamme, meidän huolettomuuttamme, estää meitä unhottamasta, kuten mielemme tekee, kaikkea sellaista, mikä ei koske meidän huviamme ja hauskuuttamme. Haluammehan me tietysti olla jalomielisiäkin, mutta vain välillisesti, niin ettei meidän tarvitse vaivaantua kiusallisten näkyjen näkemisellä. Onhan meillä hermomme, kauneuden tuntomme, kauhumme kaikkea ikävää kohtaan, ja me kartamme taitavasti sääliväisyyden aiheuttamaa tuskallista tilaa, joka ei hellitä niitä, joihin se kerran on tarttunut. — "Minä en tahdo nähdä sairautta enkä kuolemaa", sanoi miehelleen Ibsen'in kaikkein sairaalloisin sankaritar Hedda Gabler. "Säästä minua näkemästä mitään, mikä on rumaa." Ja tappaessaan itsensä elämään kyllästyneenä, elettyään vain itseänsä varten, huomaa tuo kaunosieluinen olento, että naurettavuus ja rumuus on kirouksena tarttunut kaikkeen, mihin hän on koskenut.

Taiteen alalla elämän pelko on tunteen pelkoa. Se vaivaa dilettantteja, jotka eivät tahdo valita eivätkä antaa itseänsä, jotka ryhtyvät kaikellaisiin älyllisiin tai plastillisiin kokeiluihin, koskaan antautumatta innostuksen valtaan, ja pitävät itseään muita etevämpinä, syystä että yrittävät sitä ja tätä, ja syvällisinäkin, vaikka rakkaus yksin kykenee tunkeutumaan läpi pinnan. Se vaivaa vielä niitäkin taiteilijoita, jotka muka puhtaan taiteen nimessä hylkäävät inhimillisyyden ja runouden, jotka siveellisten ja perheristiriitojen, noiden antiikin tragedian aiheitten, sijasta tarjoavat meille somaa mutta haurasta taidenautiskelua, jotka tyytyvät vain sievistämään tekotapaansa, kuin kallisarvoisen ja tyhjän maljakon sisäseiniä, aavistamattakaan, että taiteessa kuten kaikessa, on järjestystä ja arvoasteita, ja että he ovat alimmalla asteella. Samoin inspiroi elämän pelko noita hempeämielisiä romaaninkirjoittajia, noita voimattomia näytelmänkyhääjiä, jotka eivät kykene enää vaikuttamaan muihin kuin pintapuolisiin ihmisiin, joiden luonne karttaa syventymistä. Esittämällä marionettiensa tyhjänpäiväisiä vaiheita, näyttävät he meille, että kaikki selviää ja ettei mitään tarvitse ottaa vakavalta kannalta, sensijaan että neuvoisivat meitä käymään käsiksi kohtaloomme. Taiteessakin suuret inhimilliset huudot ovat rohkeuden ja voiman huutoja, ja usein saa ne purkautumaan esille onnettomuus, aivan kuin onnellisissa oloissa elävältä nerolta puuttuisi sitä syvyyttä, joka paljastaa elämän kuiluja.

Vielä saa arkuus, pelokkuus, toisinaan oikeutettu ja usein liiallinen varovaisuus ilmaisumuodon, jopa meidän yhteiskunnallisissa laitoksissammekin, jotka yhä enentävät holhouksia ja ohjauksia ja luottavat siihen, että valtio pitää huolta meidän taluttamisestamme ja auttamisestamme joka tilaisuudessa. Vanha sallimuskin on ikäkuluna pantu pois viralta. No mitä sen sijalle sitten on saatu? Vakuutusyhtiöt tietysti. Nyt vakuutetaan tapaturmia, vaaroja, kuolemaakin vastaan, ja se on sangen viisasta huolenpitoa. Miksei vakuuteta pelkoakin vastaan?

Pelon merkkiä kantavat kasvoillaan nekin uudenrotuiset nuorukaiset, jotka näyttävät huolehtivan vain terveydestään, jotka saavat ruokansa sulamaan vain kivennäisvesien ja kamomillin avulla eivätkä avaa suutansa muuta kuin arvostellakseen ja halventaakseen, eivät kehu mitään, eivät rakasta mitään, eivätkä toivo mitään, ikäänkuin olisi heillä kalan verta suonissansa. Mitä kannattaa heidän niin säilyttää ja suojella itseään, kun eivät kerta sen kummempaan käytä elämäänsä?

Tunteekohan nuoriso vähemmän elämän arvoa? Erään Lyon'in lyseolaisen äskettäinen itsemurha muodostaa kokonaisen luvun, ja lisäksi kaikkein kauneimman, Juurettomien syytöskirjassa sitä kasvatusta vastaan, joka unohtaa perheen, suvun, kotiseudun, isänmaan tosiasiat. Ennen kuolemaan menoaan oli poika parka kirjoittanut mustalle taululle: minä olen nuori, olen puhdas ja menen kuolemaan. Hänen filosofian opettajansa opetus oli saanut hänen inhoamaan elämää.

Mitä oli hänelle opetettu? Puhtaan järjen, tieteen, yleishyvän harrastusten kauneutta. Sensijaan, että hän olisi saanut astua paikalleen rivissä, olisi hänen pitänyt repiä kaikki maahan, rakentaakseen kaikki uudestaan, julistaa mitättömäksi menneisyys, traditsioni, kohtalon määräys, joka oli antanut hänen syntyä siinä ja siinä maassa sinä ja sinä aikana ja luoda itselleen uusi persoonallisuus, uusi maailmankaikkeus, uusi Jumala. Paitsi valmistautumista aineellista tulevaisuutta varten, vaadittiin häneltä vielä lisäksi kuten jokaiselta ranskalaiselta, että hän muodostaisi uuden metafysiikan, politiikan, moraalin. Hän sortui niin monien raskaiden tehtävien taakan alle. Elämä kadotti selväpiirteisyytensä, hän ei nähnyt enää sen kauniita valoja ja synkkiä varjoja, sen ponnistuksia, iloja, tuskia, kaiken luodun ja olevaisen ihanuutta, hän ei ymmärtänyt enää, miksi ahertaa, hän ei tuntenut enää takanaan menneisyyttä, jota jatketaan, eikä nähnyt edessään tulevaisuutta, johon voi luottaa. Elämä oli hänelle kuin paksua sumua, jonka läpi hänen järkensä turhaan koetti tunkeutua, jossa hän ei kuullut Jumalan ääntä, ei suvun eikä isänmaan kutsua. Hän ei ymmärtänyt omaa merkitystään, joka ei ollut pelkästään yksilöllistä, vaan kollektiivista laatua, eikä hän käsittänyt, että jokaisen on vain asetuttava paikalleen rivissä, että jokaisen voiman ja harrastuksen määräävät ne olot, joista hän on riippuvainen ja jotka taas, välillisesti, riippuvat hänestä. Ja hän tunsi uutta elämän pelkoa.

Noilla uudenaikaisilla nuorilla miehillä on myös sisaria. En uskalla kumminkaan ruveta heitä tässä kuvailemaan. Muuan persialainen sananlasku sanoo, ettei naista saa lyödä, ei edes kukkasella. Mutta runoilijat, joilla on erikoisia vapauksia rakkaudenkin suhteen, ovat ottaneet piirtääkseen meille heidän kuvansa. Kenpä ei muistaisi Musset'n muistosäkeitä nuorelle naiselle?

… Hän hyvä oli, hyvyyttä jos on,
Kun käsi ohimennen aukeaa,
Vaan sydän tyly on ja tunteeton —
Jos kylmä kulta almun nimen saa.

Hän ajatteli, ajattelua
Jos on, kun huulet hempeet toistelee,
Kuin opittua ulkolukua,
Mi kevätpuron lailla solisee.

Hän rukoili, jos rukousta on,
Kun silmät hartahina harhailee:
Kun milloin kohoaa ne taivohon.
Ja milloin maata katse tapailee.

Hän kuoli — elänyt ei konsanaan.
Ol' elon varjoa vain elämänsä.
Kun kirja kirpos' hänen kädestänsä,
Ei ollut lukenut hän sanaakaan.

Ol' elon varjoa vain elämänsä! Kuinka moni kuoleekaan meidän päivinämme, joka elänyt ei konsanaan!

Meidän terveyteemmekin on siveellinen heikkoutemme vaikuttanut. Hermosairaudet, jotka viime vuosina ovat levinneet niin huolestuttavassa määrässä, eivät muuta todista kuin tahdon höltymistä, persoonallisuuden heikontumista. Tohtori Grasset, Montpellier'n lääketieteellisen tiedekunnan opettaja, joka hermotautien tutkijana on saavuttanut maailman maineen, lausuu selvin sanoin, että on turvauduttava siveelliseen hoitotapaan, joka ilmenee siinä, että heikontunutta persoonallisuutta lujennetaan, veltostunutta tahtoa vahvistetaan.

"Sairaassa on herätettävä, hän sanoo, halua ja pyrkimystä parantumaan, ja senvuoksi on näytettävä hänelle, mitä elämä vielä häneltä odottaa, mikä tehtävä hänellä vielä on täytettävänä tässä maailmassa.

"Hermostunut, joka ei ymmärrä elämää, joka ei myönnä, että sitä kannattaa elää, joka nukkuu illalla haluamatta ajatella huomispäivää, iloiten vain siitä, että hänellä on yksi päivä vähemmän elettävänä… se hermostunut ei koskaan parane.

"Lääkärin tulee herättää ja kehittää potilaassaan velvollisuuden, uhrautumisen, seurallisuuden halua… kaikkien tuollaisten ylevien ajatusten tulee astua sairaalloisten mielikuvien sijaan.

"Sairasta on kiellettävä hyödyttömästi mielessään hautomasta menneisyyttä, jota kukaan ei voi muuttaa. Olkoon vain, että hän on saanut kokea vääryyttä, luuloteltua tai todellista, elämässä, niin on hänellä kuitenkin tehtävä täytettävänä, vaatimaton tai korkea: hänen tulee koettaa hyödyttää lähimmäisiänsä ja ihmiskuntaa.

"Täytyy saada sairaan ajatukset temmatuiksi pois hänestä itsestänsä ja koettaa kääntää häntä yhä enemmän ja enemmän altruismin puoleen, osoittamalla hänelle että siinä ja vain siinä on hänen pelastuksensa.

"Terve ihminen on altruistinen eläin. Itsekkyys ja itsekylläisyys liittyvät sairauteen; ne ovat sairauden syitä ja tuntomerkkejä. Niin kauan kuin pysyy itsekkäänä, ei ole parantunut eikä voikaan parantua."

Käsittääksemme näiden sanojen merkitystä, on meidän muistettava, että niitä ei ole lausunut mikään teoreetikko, vaan lukemattomien tosiasioiden tarkkaaja. Sellaiseen fyysilliseen vaaraan elämän pelko saattaa ihmisen, ja sellaista psyykillistä hoitotapaa on käytettävä sen parantamiseksi.

II.

On toisenlaistakin elämän pelkoa.

Se ei, totta kyllä, pelkää ponnistusta, eikä vaivaa, eikä taistelua. Passiivisen itsekkyyden jälkeen tulee meidän vetää päivänvaloon, kuten Apolloon veti Marsyaan, tuo aktiivinen itsekkyys, joka kykenee kehittämään mitä suurinta pontevuutta, mutta vain tyydyttääkseen yksilöllistä tarkoitusta, omaa nautintoaan. Se käyttää väärin meidän parasta asettamme, tarmoa. Se luulee voivansa mielensä mukaan käskeä elämää, voivansa alistua siihen vain toistaiseksi: siis se sitä pelkää.

Epäilemättä tämä meidän raukkamaisuutemme odottamaton muoto vaikuttaa arvokkaammalta kuin ensimmäinen, ja houkuttelee näennäisellä osallisuudellaan niinkuin sireenit petollisella viehätyksellään. Sen tunnuslauseeksi sopisi Mérimée'n kuuluisa määritelmä: Elämä on pelipöytä, jonka ääressä huvitellaan vain sen mukaan, kuinka korkeista panoksista pelataan. Sitä uhmaa, jota se osoittaa elämää kohtaan, osoittaa se toisinaan myös kuolemaakin kohtaan, emmekä me voi olla tuntematta jonkinlaista ihailua, kun näemme don Juan'in, tuon uskaliaan itsekkyyden loistavimman ruumistuman, don Juan'in, kaikkien valojen rikkojan ja kaikkien hyveiden kurjan viettelijän, yksinään pitosalissa, jossa valot ja kukkaset vielä kertovat ilon huumauksesta ja josta hänen seuralaisensa kauhuissaan ovat paenneet, kun näemme hänen nousevan ja astuvan soihtu kädessä ja iva huulilla päällikön kuvapatsasta vastaan, jonka rutistus on hänet musertava.

Tämä tarmokkuus, joka vaatii rajua nautintoa, on rosvojen tarmokkuutta. Sitäkin saattaa ylistää. Kuten esimerkiksi tekee rouva Grazia Deledda yhdessä noista raskaista ja kummallisista romaaneistaan, jossa hän kuvailee Sardinian kansaa ja tapoja. Muuan vanha vuoristolais-leski ylistää hoitoonsa ottamalleen Oli nimiselle tytölle miesvainajaansa, joka oli ollut miesten parhaita. — Mitä hän teki, kysyy Oli. — Mitäkö teki? Rosvo hän oli. Ja kun tyttö ihmettelee tuota vastausta, kertoo eukko hänelle, että hänen miehensä rupesi rosvoksi näyttääkseen uljuuttaan ja saadakseen kulumaan aikansa, joka joutilaana ollessa tulee niin huonosti käytetyksi. Eikös se ollut parempaa kuin istua kapakassa? Ja kaunopuheisesti hän ylistelee tuota yritteliästä elämää. "Ne olivat", hän sanoo, "miesten miehiä, rohkeita ja taitavia, valmiita kaikkeen ja varsinkin kuolemaan. Sinä luulet kai, että rosvot ovat huonoa väkeä. Mutta sinä erehdyt, rakkaani. Ne ovat miehiä, joiden täytyy saada osoittaa uljuuttaan, ei muuta. Mieheni oli tapana sanoa: 'Ennen vanhaan miehet menivät sotaan; mutta nyt ei enää käydä sotia, ja miesten täytyy vielä saada tapella. Sen vuoksi he rosvoavat ja ryöväävät, eivät tehdäkseen pahaa, vaan käyttääkseen jollakin tavoin voimaansa ja rohkeuttansa.'" [Tuhkaa, Grazia Deledda.]

Samoin on laita liike-elämässä, politiikassa, hienon maailman keskuudessa, vähin kaikkialla; ne miehet ja naiset, jotka jollakin tavoin panevat liikkeelle voimaansa ja rohkeuttansa, eivät siltä välttämättä ole rosvoja ja ryöväreitä. Mutta kaikki he vaativat elämältä vain iloja ja nautintoja, tai ainakin rajuja tuntemuksia, ja luulevat voivansa sitten heittää sen pois kuin kuiviin puserretun appelsiinin. He ovat hulluja individualisteja, jotka tahtovat nauttia rajattomasti ja joille maailman kaikkeus on vain yksityisomaisuutta, jota mielin määrin saa tuhlata. Tunnen heidät hyvin, sillä olen usein kiihkon kuumeessa katsonut samaan suuntaan. Koskaan ei ole niin röyhkeästi hylätty tulevan elämän mahdollisuutta, eikä koskaan ole niin rajusti riennetty turmiota tuottaviin vaaroihin, ikäänkuin pitäisi polttaa tuhaksi tämä ainoa elämä, jotta siitä leiskahtaisi jokin jumalainen liekki. Heittäydytään kuoleman pyörteeseen, jotta muutamina jännityksen hetkinä voitaisiin tuntea elämää kaikessa voimassaan.

Vaatiessaan oikeutta intohimoon, oikeutta onneen, oikeutta vapauteen, edisti romantismi tätä individuaalisen voiman kehitystä. Meidän päivinämme uusi romantismi sitä kiihoittaa, ja naiset ne sitä nyt etupäässä saarnaavat. Heidän arvoasemansa nykyaikaisessa kirjallisuudessa todistaa vain yhä laajemmalle levinnyttä nais-emansipatsionia. Vähemmän kykenevänä kuin mies käsittämään yhteiskunnallisen ja siveellisen elämän monimutkaista kokonaisuutta, ammentaa uudenaikainen nainen yhdellä kertaa kuiviin kaikki vaatimuksensa, ja ponnahtaa yhdellä hyppäyksellä sen tien päähän, millä luottamus omaan voimaan on oppaana ja tuo rajoitettu käsitys maailmankaikkeudesta, joka supistuu vain omaan itseen. Onpa vidividualismi saanut filosofinsakin eräästä runoilijasta, Nietzschestä — jonka oppeja muuten on huonosti tulkittu — joka myöntää yli-ihmiselle kaikki oikeudet, ja kukapa ei luulisi itseään yli-ihmiseksi, varsinkin jos on uudenaikainen nainen?

Mutta eikö ole kummallista nimittää elämän peloksi oppia, joka ylistää ja kunnioittaa elämää ja tekee sen voiman kaksinkertaiseksi?

Muistuu mieleeni pieni tarina, jonka kuulin lapsena. Se on tarina lankakerästä, jonka eräs haltija — hyvän- tai pahansuopa — antaa pienelle pojalle, sanoen seuraavat salaperäiset sanat:

— Tämä kerä merkitsee sinun elämäsi pituutta, jokainen hetki, jonka elät, lyhentää sitä. Minulla ei ole voimaa pitentää aikaa eikä liioin pysähdyttää sen kulkua, mutta minulla on kyky lyhentää sitä ja sen kyvyn sinä nyt saat minulta. Joka kerta kuin sinä elämässäsi kohtaat tyhjiä, ikäviä tai surullisia hetkiä, joista haluat päästä, vedä vain lankaa, niin ne hetket menevät ohitse. Hyvästi nyt ja ole varovainen.

Pikku poika välitti viisi tuosta kehoituksesta varovaisuuteen. Hän otti nauraen kerän vastaan, ja kun hänen elämänsä tuntui hänestä hauskalta, arveli hän, että lanka kyllä saisi lyhetä itsestään. Mutta sitten hän alkoi toivoa. Koulussa hän toivoi loma-aikoja. Rakastuttuaan halusi hän omakseen rakkautensa esineitä. Kunnianhimon kalvamana toivoi hän, että hänen pyrkimyksensä toteutuisivat. Ja päästäkseen halujensa perille veti hän vetämistään lankaa. Ennätettyään elämänsä päähän, huomasi hän silloin kauhukseen, että hän tuskin oli elänyt enempää kuin muutaman päivän. Niin meidän himomme polttaisi loppuun elomme päivät, jos se saisi määrätä.

Niin nuo individualistitkin, joiden tarmokkuus näyttää meistä niin vankalta, pelkäävät päinvastoin elämää. He pelkäävät elämää, sillä he eivät tahdo elää koko elämää ja siksi että he tottuneina etsimään kiihkeitä vaikutuksia ovat joutuneet harhaan, niin etteivät enää ymmärrä tavallista, jokapäiväistä elämää, vaan kammovat sitä, koska se heistä tuntuu tympäisevältä ja tyhjänpäiväiseltä. Mutta tämä jokapäiväinen elämä se kumminkin anastaa tärkeän osan meidän elämämme hetkistä. Se käsittää melkein koko lankakerän. Elämän rajoittaminen vain nuoruuden aikaan merkitsee sitä, ettemme tunne elämää ja että halveksimme sitä. Sillä elämällä kokonaisuudessaan on arvoa, kunhan vain osaamme antaa sille sisällystä.

Paitsi tätä halua kiihkeisiin tuntemuksiin, jotka rajuudessaan, vaarallisuudessaan ja turmiollisuudessaan tuntuvat hiukan suurenmoisiltakin, tahdon vielä tämän sairauden ilmauksista vetää esille huvitusten etsinnän ja tarpeen. Meidän päivinämme tapaa kaikkialla ja varsinkin Pariisissa, rikkaiden luokkien keskuudessa — sillä köyhissä oloissa tämä halu ei tule kysymykseen — miehiä ja naisia, jotka näyttävät aivan kuin pakenevan itseään, niin he lakkaamatta liehuvat. He luulevat liehuntaa toiminnaksi. Se on hirveä erehdys. Se on vallinnut maailmassa varsinkin kahdeksanneltatoista vuosisadalta alkaen, jolloin aljettiin turmella sisäisen elämämme lähteitä. Maine'n herttuatar sanoi jo silloin, että hän oli saanut "joukko-intohimon". Aika kulutetaan poissa kotoa tai palataan sinne suuressa seurassa, jottei koettaisi hetkeäkään yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Joka aamu laaditaan niin lopen uuvuttava ohjelma, että kieltäydyttäisiin sitä suorittamasta, jos se olisi pakollista. Täytyy huvitella, saada virkistystä, unohtaa itsensä. Hiljainen itseensä syventyminen veisi vain ikävystymiseen, kun ei ole rakkautta eikä uskoa eikä määrättyä päämäärää. Ja sitten luullaan, että eletään sisällysrikasta elämää, ja siksi niin monet pariisilaiset ja pariisittaret, joita nähtävyyksien moninaisuuden ja taiteen runsauden luullaan niin suuressa määrin älyllisesti kehittävän, ovat nähneet niin paljon, jota eivät jaksa säilyttää. Elämä on heille kuin sarja kinematografikuvia, jotka hetken häikäisevät silmiä ja katoavat. He eivät ole näille vaikutelmille omistaneet sellaista työtä, joka yksin käy täydestä.

Siis, ei ole elämää se, ettei koskaan ole kotona, ei koskaan ole itsekseen, ja juuri itsekseen, enempää kuin on matkustamista se, että täyttä vauhtia ajaa automobiililla valtamaanteitä koskaan pysähtymättä. Elämä ei ole lakkaamatonta huvittelemista ja siinäpä meillä on toinen muoto elämän pelkoa.

III.

Ensimmäinen elämän pelon muoto sekoitti toisiinsa passiivisuuden, liiallisen varovaisuuden, itsensä itaran säästämisen, jotka ovat raukkamaisia ominaisuuksia, ja kohtaloonsa alistumisen, joka on rohkeata, kun taas jälkimmäinen, kiihkeä itsekkyys luulee voiman palvomista sen käyttämiseksi. Ei ole todellista tarmoa muuta kuin järjestetty, kuriin tottunut tarmo.

Me olemme syntymästämme saakka riippuvaisuuden tilassa. Me olemme riippuvaisia kaikenlaisista erikoisista olosuhteista, joita muodostavat maa, kansa, perhe, ympäristö, kasvatus, terveys, lahjakkuus, varallisuus, sillä ei ole olemassa riippumattomia ihmisiä, ja siinä on kaikkien suuri yhdenvertaisuus. Ja lisäksi, elämämme edetessä me joudumme riippuvaisiksi olosuhteista, joita emme voineet ennakolta arvata emmekä välttää. Tähän riippuvaisuuteen on päättäväisesti ja rohkein mielin alistuttava.

Se on meidän ensimmäinen sankarillisuuden osoituksemme. Ei sen töyhtökypäräisen ja torvea toitottavan sankarillisuuden, jonka kunniaa individualismi mielellänsä julistaa, siirtääkseen elämän laulun onton mahtipontisuuden korkeampaan äänilajiin, vaan huomaamattoman sankarillisuuden — joka on kaikkein vaikeinta, sillä julkisuus vahvistaa — jonka täytyy jatkua keskeytymättä ja ilmetä kaikkein pienimmissä asioissa. Monikin pöyhkeä olento, joka kykenee sankarillisiin tunteenpurkauksiin, on näyttänyt, jalustaltaan alas astuttuaan, olevansa kerrassaan sietämätön ja täydellinen pelkuri elämän suhteissa, elämän, jota — pitäkäämme se mielessämme — on joka päivä elettävä, ja jostakin toisesta taas, joka on vähäarvoinen ja näköjään vähäpätöinen, saamme tietää, useinkin liian myöhään, että hän on osoittanut ihmeteltävää sankarillisuutta. Ei kenenkään elämä ole vailla tilaisuuksia ansiokkaaseen menettelyyn; täytyy vain osata niihin tarttua.

Mutta jos me toisaalta olemme riippuvaisia elämästä, niin toisaalta taas meidän elämämme riippuu meistä. Meidän tahtomme ja tarmomme voivat ja niiden tuleekin olla mukana vaikuttamassa. Niiden tulee lisätä meidän elämämme perintö-osaa, tehdä se rikkaammaksi, tärkeämmäksi, ansiokkaammaksi, niinkuin viljely enentää maan luonnollista hedelmällisyyttä.

Jokaisen elämä vaatii ponnistusta, kenenkään elämä ei ole vapautettu tuskasta, aniharvat pääsevät vastoinkäymisestä. Ponnistus, tuska, vastoinkäyminen, ne ovat kaikki tilaisuuksia, joissa meidän kuntomme suuruutta koetellaan.

"Tässä elämässä", sanoo vielä presidentti Roosevelt, "emme saavuta mitään ilman ponnistusta… Terve valtio voi vain silloin olla olemassa, jos ne miehet ja naiset, jotka sen muodostavat, viettävät säännöllistä, voimakasta, tervettä elämää; jos lapsia kasvatetaan sillä tapaa, että ne eivät pyri ainoastaan ottamaan selville vaikeuksia, vaan myöskin voittamaan ne; että ne eivät pyri etsimään mukavuutta, vaan kaikin voimin koettavat oppia uskaliaasti yrittämään ja näkemään vaivaa voiton saamiseksi. Miehen tulee nauttia siitä, että hän saa tehdä miehen työtä, uskaltaa, panna itsensä alttiiksi, ahertaa; pitää huolta itsestänsä ja pitää huolta niistä, jotka hänestä riippuvat. Naisen tulee olla perheenemäntä, kodin perustajan kumppani, viisas ja pelkäämätön äiti, joka kasvattaa terveitä ja lukuisia lapsia. Eräässä noista vaikuttavista ja surumielisistä kirjoistaan Daudet puhuu 'äitiyden pelosta, tuosta kauheasta pelosta, joka ahdistaa nykyajan nuoria vaimoja'. Kun sellaisia sanoja voidaan totuudenmukaisesti sanoa jostakin kansasta, on se kansa mädäntynyttä sydänjuuriaan myöten. Kun miehet pelkäävät työtä tai pelkäävät rehellistä taistelua, kun naiset pelkäävät äitiyttä, silloin hoippuvat he kadotuksen partaalla; ja parasta olisi, että he häviäisivätkin maan päältä, jossa heille osoittavat oikeutettua halveksimista kaikki miehet ja kaikki naiset, jotka itse ovat voimakkaita, uljaita ja ylevämielisiä." [Th. Roosevelt, Voimakas elämä.]

Se on toimettoman rikkauden, velttouden kirous. Ja jos nuoren Amerikan kansan päämies pitää tarpeellisena lausua sellaisia sanoja ravistellakseen hereille niin tarmokkaan kansan tahtoa, kuinka monta kertaa ankarampina nuo samat sanat silloin kohdistuvat meidän heikontuneeseen kansaamme? Amerikkalaisten keskuudessa ne tuskin soveltuvat muihin kuin niihin hulluihin itsekkäisiin, joiden tarmoa on helpompi ohjata, kuin elähdyttää meidän kansamme velttoutta ja pelokasta saamattomuutta.

Presidentti Roosevelt on aina tehnyt eron aineellisten aarteiden ja niiden siveellisten aarteiden välillä, joista kansat ja yksityiset ammentavat elinvoimaansa. Eräässä Mistral'illemme kirjoittamassaan kirjeessä — kun tämä oli lähettänyt hänelle runoteoksensa Mireille'n — selittää hän taas kantaansa hänelle ominaisella suoruudella ja sattuvaisuudella: "Teollisuudella ja rautateillä, kirjoittaa hän, on arvoa vissiin määrään saakka; mutta rohkeus ja kestävyys, puolisoittemme ja lastemme rakkaus, kodin ja isänmaan rakkaus, sankarillisuuden ja jalojen ponnistusten rakkaus ja esikuvanaan pitäminen, jokapäiväiset, vaatimattomat hyveet ja urheat hyveet, tällaiset ominaisuudet ovat kaikista korkeimmat; ja jos ne puuttuvat, ei mistään rikkauden kasaantumisesta, ei mahtavasta ja jymisevästä 'industrialismista', ei kuumeisesta toimekkuudesta, ilmetköön se missä muodossa tahansa, ole hyötyä yksityiselle eikä kansalle. En suinkaan vähäksy noita seikkoja, jotka ikäänkuin muodostavat kansan ruumiin; mutta minä vain tahtoisin, etteivät ne saattaisi meitä unohtamaan, että ruumiin ohessa sillä myöskin on sielu."

IV.

Jos ponnistuksen tulee meitä kannustaa, niin tuska ei saa masentaa meidän mieltämme. Mutta nykyaikana kykenemme kumminkin sitä paljon vähemmän vastustamaan. Ruumiillinen kärsimys varsinkin on käynyt meistä sietämättömäksi. Vähimmässäkin vaivassa me huudamme lievitysainetta. Ja luulemme varmasti, että meille ollaan kiitollisia, jos julistamme, että kova hammassärky on tuskallisempaa kuin kaikki henkiset kärsimykset. Sillä henkinen kärsimyshän on ihmiselämän välttämätön täydennys. Ennen kärsimystä elämä ei esiinny sellaisena kuin se todellisuudessa on, eivätkä heikot aina erotu voimakkaista.

Vain kauniimpana vihannoipi puu, mi oksitaan, sanoi vanha Ronsard'imme.

Mutta elämä antaa korvauksiakin. Jollei se niitä antaisi, niin kuinka voisimmekaan taistella mielemme masentumista vastaan. Monet kasvot kääntyvät pois vastoinkäymisestä, eivät siedä tappiolle joutumista, eivät toisissakaan. Sekin on pelkoa. Kerran eräs hiukan ivamielinen kirjallisuushistorian opettaja, joka luennoi nuorille tytöille Iliadista, sai päähänsä luentojensa lopulla kysyä oppilailtaan, Achilleesko vai Hector oli heidän mielisankarinsa. Achillees sai musertavan enemmistön. Olihan hän voittaja. Ja kumminkin Homeeros oli selvänäköisempänä psykoloogina kuvannut voitetun jalommaksi ja ylevämielisemmäksi luonteeltaan, sillä hän tiesi, mikä osallisuus on jumalilla ihmisten menestymiseen tai vastoinkäymiseen. Ja meidän kaunein ranskalainen eepoksemmekin, Chanson de Roland (Rolandin laulu) ylistää tappiolle joutuneen uljuutta.

Tarmokkuus saattaa meidän kestämään vastoinkäymistä, tuskaa, ponnistusta. Tämä jalo voima vaatii harjoitusta. Sen kelpoisuus riippuu sen käytännöstä. Sen viljeleminen vain sen itsensä vuoksi olisi niiden ihmisten matkimista, joille urheileminen on elämän tarkoitus. Urheilu ylläpitää ja enentää meidän voimakkuuttamme ja terveyttämme, joita tarvitsemme elämämme tehtäviin, mutta niiden itsensä asettaminen elämän tehtäväksemme olisi kaiketi hullunkurista. Luonto kehittyy sokeasti ja rajattomasti. Kaikki mikä koskee ihmistä, on alistettu järjestykseen. Ja samoin kuin ei synny taideteosta ilman alistumista sopusuhtaisuuden sääntöihin, samoin ei voida elää kaunista elämää, suostumatta järjestykseen, joka johtuu meidän riippuvaisuudestamme ja rajoituksestamme. Mutta tarmomme ohjaaminen ei ole sen vähentämistä. Silloin sen päinvastoin omistamme ja käyttelemme sitä kuin ratsumies opetettua ratsuaan. "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään ja hyökkääjät tempaavat sen itsellensä", sanoo Matheuksen evankeliumi. Niin elämääkin vastaan hyökätään. Laimeat ja maltilliset eivät ole mitään saaneet aikaan, vaan ne intomieliset, jotka ovat hillinneet kiihkoansa.

Voidaksemme saavuttaa elämän kokonaisuuden on vielä tärkeätä yhdistää menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Menneisyyden suhteen meidän on tunnustettava traditsioni. Eivät kansat eivätkä yksityiset astu yht'äkkiä valoon. Meidän tulee siis tuntea ne siteet, jotka meitä sitovat siihen maahan, missä olemme syntyneet, kansaan, josta olemme lähteneet. Me olemme siten menneisyyden jatkoa, ja meidän kauttamme jatkuu se, mikä siinä on elinvoimaista.

Mutta vaikutuksien saaminen menneisyydestä ei suinkaan vielä tiedä menneisyyteen asettumista. "Elämä, joka pyrkii avartumaan, välttää kuolleita kohtia," sanoo Spalding. "Ja jos tunnette elävöittävän voiman hehkuvan rinnassanne, älkää ruvetko haudankaivajaksi." Ei mikään ala uudelleen alusta ja kaikki kehittyy. Kaikki kehittyy hitaasti, ja saaden vaikutusta siitä, mikä on aikaisempaa. Jokaisella aikakaudella on uudet tarpeensa, joita tulee ymmärtää. Meidän aikamme vaatii paljon. Monimutkaisempana ja sekavampana se vaatii terävämpää silmää, selvemmin tajuttua yhteisyyden tunnetta ja herkempää käsitystä. Väen kasaantumiset saavat aikaan salaisempaa kurjuutta. Koneellinen työ tehtaissa on persoonattomampaa ja työn erikoistuminen vähentää tuntuvasti työn iloa. On syntynyt uusia olemassaolon ehtoja, jotka herättävät henkiin uutta yritteliäisyyttä.

Tulevaisuus taas, joka meille näkyy lapsiemme muodossa, opettaa meille, että meidän tarkoitusperämme on meitä itseämme edempänä, sekä että elämänsä iltanakin ihmisen tulee valmistaa siimestä jälkeentulevaisillensa. Emme rakenna samoista aineista, jos huoneen tulee seistä muutamia vuosia tai vuosisatoja.

V.

Älkäämme luulkokaan, että kehittäessämme itsessämme rakkautta elämään, koko elämään, kuolema tulee pelottavammaksi. Ihmiselämän arvoa ei määrää sen pituus. Hyvinkin lyhyt elämä levittää usein enemmän tuoksua kuin pitkä, kuivettunut elämänaika. Pääasia ei ole, että elää vanhaksi, vaan että täyttää jokaisen elämänsä hetken viimeiseen saakka, tietäen, että kerta tulee viimeinen hetki, joka antaa lopullisen muodon meidän elämällemme. Sillä alistuessamme elämään kokonaisuudessansa, alistumme myös kuolemaan.

Äskettäin kääntyi Figaro lehti lääkärien puoleen kiertokyselyllä, joka on jokseenkin omituinen ja joka kiinnittää meidän kaikkien mieltämme, jos kerta on totta, että meidän kaikkien on kuoltava. Se tiedusteli useilta "tieteen päämiehiltä", lääkärien tiedeseuran jäseniltä, lääketieteellisten tiedekuntien opettajilta, tunnetuilta kirurgeilta ja käytännöllisiltä lääkäreiltä, joilla kaikilla oli arvonimiä ja kunniamerkkejä, seuraavaa asiaa: Lääkäri hoitaa sairasta; hän toteaa, että tauti on parantumaton, että on kysymys enää vain kuukausista, päivistä tai tunneista: tuleeko hänen se ilmoittaa, tuleeko hänen sanoa se sairaalle itsellensä, vaiko vain perheelle, ja jälkimmäisessä tapauksessa, kenelle perheen jäsenelle?

Vastaukset ovat melkein kaikki samanlaiset. Ne voisivat ottaa yhteiseksi motokseen seuraavan Pascal'in lauselman: "Kun ihmiset eivät ole voineet poistaa kuolemaa, kurjuutta, tietämättömyyttä, ovat he huomanneet parhaaksi, onnellisiksi tullakseen, olla niitä asioita ajattelematta. Siinä kaikki, mitä he ovat voineet keksiä, saadakseen lievitystä niin monista vaivoista." Ja kun lääkärit eivät voi poistaa kuolemaa, haluavat he ehkäistä kuoleman ajattelemisen. He kloroformoivat meidät siveellisesti, jotta Osatar meidät opereeraisi.

Jotkut heistä ovat niinkin arkoja, etteivät he ensinkään soisi tästä asiasta keskusteltavankaan. Se tekee heidän mielestään lukijat suotta levottomiksi, ja he torjuvat sen kaikin voimin luotaan tai sitten he vetäytyvät omantuntonsa turviin, joka — tietysti — on heidän tekojensa ainoa tuomari. Mutta useimmat ovat samaa mieltä. He vetoavat ihmisystävyyteen kuin johonkin uuteen jumalaan, joka vaatii valhetta ja säätää raukkamaisuutta. "Sairaalle ei saa sanoa mitään muuta kuin rauhoittavaa", vakuuttaa yksi heistä; "on armeliasta, että loppuun asti saa säilyä toivon kipinä", lausuu toinen. Kolmas langettaa tämän tuomion: "Kellään ei ole velvollisuutta eikä oikeutta sanoa sairaalle, että hän on kuoleman oma". Ja tohtori Vanlair, Lüttich'in yliopiston professori, julistaa, että kun lääketiede on voimaton, on sen ehdottomin velvollisuus auttaa valheella sairasta, joka uskoo lääkäriinsä. Kaikki, paitsi yksi, vakuuttavat yksimielisesti, että sairaalla, jota asia sentään pääasiallisesti koskee, ei ole oikeutta saada tietää totuutta.

Entä saako sairaan läheisille sitten ilmoittaa totuuden? Kyllä, jossakin määrin. Täytyy kumminkin karttaa tuottamasta liian suurta tuskaa vaimolle, lapsille, isälle tai äidille, jotka sellainen isku voisi saattaa aivan pois suunniltansa. Tahdikkuutta, varovaisuutta, maltillisuutta, neuvoja, viittauksia, ynnä muuta sellaista käyttää hyvä lääkäri sellaisessa tapauksessa. Valitaan joku etäinen sukulainen, uljas ja voimakas, ja hänelle kuiskataan uutinen lievässä muodossa, jottei se häntä maahan masentaisi. Tehköön hän sitten, mitä itse tahtoo. Ei ole moittimista: perhe on saanut tietää asian. Rohkean ihmisen takana salaisuus on hyvässä tallessa. Lääkäri yksin päättää, kenen hän valitsee uskotukseen. Tärkeätä on, ettei siksi oteta ketään läheistä sukulaista, joka voisi siitä pelästyä. Kerrassaan hienotunteista väkeä, nuo lääkärit! Ja me kun luulimme, että he ovat tuskalle turtuneita, välinpitämättömiä, tunteettomia, tylyjä, raakoja. Kylläpä olemmekin heidän suhteensa erehtyneet! Kuinka osaammekaan pyytää heiltä anteeksi? He ovat lempeitä kuin pikku tytöt, sääliväisiä kuin laupeuden sisaret, varovaisia ja hillittyjä kuin naisopistolaiset. He eivät voisi tuottaa surua kenellekään, itse suuresti kärsimättä, ja kun sairas kamppailee kuoleman kanssa, tunnustelevat he varovaisesti, kuka on kaukaisin, kovin, tunnottomin syrjäsukulainen, ilmaistakseen hänelle salavihkaa, että kuolevainen ihminen kyllä voi kuolla.

Siten elämä päättyisi tuskattomasti. Onhan kaikkea pidettävä parempana, kuin sitä kauheaa pelkoa, jota kuolema herättää? Kaikkeako? Ei sentään. Muutamat lääkärit ovat sitä mieltä, että mitään ilmoittamatta voi kyllä antaa lähteä vanhan ukko rähjän, josta ei enää ole hyötyä kenellekään; mutta kun on kysymyksessä joku suuren yrityksen johtaja, joku noista kapitalisteista, jotka ohjaavat suuria liikkeitä, silloin he joutuvat aivan ymmälle. Muuttuuhan asia silloin sangen vakavaksi, onhan se selvää. Kuinka käy noiden suurten liikkeitten? Mihin joutuvat nuo suuret pääomat? Eikö pidä "valvoa perillisten etuja"? Tietenkin, ovathan nämä aineelliset asiat niin tärkeitä, että niiden tähden kyllä kannattaa hiukan kiusata kuolevaa. Se arvo ja merkitys, joka hänellä on ollut maan päällä, sammuu hänen mukanaan. Hänelle tehdään selväksi, ettei hänellä ole oikeutta kuolla rauhassa yksinään ja että hänen täytyy alistua rettelöihin, kunnes hän on tehnyt testamenttinsa, jakanut omaisuutensa, järjestänyt liikkeittensä kohtalon. Sen perästä hänelle kyllä annetaan toivoa, sillä ehdolla tietysti, ettei hän käytä sitä juuri tekemiensä määräysten kumoamiseen.

No niin, ketä tässä petetään, ja mitä komediaa luullaan näyteltävän kuolinvuoteiden ääressä? Tiedämmekö me, vai emmekö tiedä, että meidän kerta on kuoltava? Eikö juuri se tieto, että kuolema meitä odottaa, anna meidän elämällemme erityistä merkitystä? Poistammeko sillä kuoleman, ettemme sitä ajattele? "Toden totta", kirjoitti äskettäin F. Brunetière Rauhoittamisen valheen johdosta, "elämä ei ole suurin hyvä, jos kaiken moraalin perustana on, että on paljon sellaista, mitä tulee pitää elämää parempana; ja tosiaankin kuolema menettää kammottavaisuutensa suurimpana pahana, — voisi sanoa: jos me olemme ihmisiä — vain siinä määrin, kuin kohoamme yläpuolelle kuoleman pelon." Ensimmäinen nuoruutemme, jolle kuolemaa tuskin on olemassakaan, ei ymmärrä elonpäivien arvoa. Se luulee, että meidän voimamme ovat kuolemattomat ja tuhlaa niitä turhaan. Kun alamme huomata ympärillämme ja itsessämme kaiken katoavaisen viehätystä ja surunvoittoisuutta, silloin vasta tunnemme elämää kaikessa sen yltäkylläisyydessä, sillä me käsitämme nyt, että hetket lakkaamatta rientävät. Meidän hetkemme ovat luetut. Mutta noiden hetkien väliajat kuluvat pelkkään sovinnaisuuksien noudattamiseen. Kuinka moni päivä meneekään meiltä hukkaan, jotavastoin koko meidän elämänhehkumme toisinaan keskittyy muutamaan syvästi elettyyn minuuttiin? Elämämme viimeiset hetket saattavat olla kaikkein voimakkaimmin eletyt. Ne yksinään voivat täyttää huomattavan sijan meidän elämässämme, jos tiedämme, että ne ovat viimeiset. Niillä on se ihmeellinen kyky, että ne voivat sisällyttää itseensä kaikki meidän kuluneet päivämme, piirtää valmiiksi elämämme luonnoksen, rajoittaa sen ääriviivat, määrätä ne tarkalleen, vieläpä toisinaan vetää ne valoonkin. Ne antavat meille viimeisen tilaisuuden korjata virheemme, täyttää välttämättömimmät velvollisuutemme, jotka olemme unohtaneet, löytää jälleen se elämän sisin ajatus, joka ajelehtii tuuliajolla tavallisten ajanvietteittemme virrassa. Millä oikeudella ne meiltä varastettaisiin? Sillä varastamista se on, eikä mitään muuta, kun ne annetaan meille ilman todellista merkitystään. Ihmisen, joka on kuolemaisillaan, tulee menetellä kuin sen, joka on kuolemaisillaan, eikä kuin sen, jolla on varmasti aikaa. Te luulette, te lääkärit, tuottavanne hänelle helpotusta salaamalla häneltä, että hän on vaarassa. Te ryöstätte häneltä kokonaisen elämänosan, jonka tärkeyttä ei koskaan ole voitu mitata sen pituuden mukaan. Hän käyttäisi viimeiset voimansa, jos hänen ajatuskykynsä on säilynyt vioittumattomana, oppiakseen ymmärtämään totuutta, tarkatakseen suljettuja kasvoja, koetellakseen suonensa tykintää, sydämensä sykintää. Hän antautuisi kaikkiin epäilyn tuskiin, kun hänellä olisi oikeus täydentää elämäänsä, valmistautuessaan kuolemaan. Millä oikeudella te määräätte, että perintöasiat yksin saavat kiinnittää hänen mieltänsä? Mitä te tiedätte hänen ajatuksistaan, hänen sielustaan, tulevasta elämästä, Jumalasta? Kuka on antanut lopullisen vastauksen näihin kysymyksiin? Ja vaikka olisittekin niihin vastannut omasta puolestanne, niin kuka oikeuttaa teidät vastaamaan niihin muiden puolesta? Älkää ottako tarpeetonta edesvastuuta niskoillenne. Jokaisella on omansa, ja se riittää. Ei teidän sovi ruveta tuomareiksi, tuumiskella, onko kuolevalla vai eikö asioita järjestettävänä — voihan hänellä joka tapauksessa olla sellaisia, joista ette mitään tiedä — etsiä uskottua oman mielenne mukaan ja vedota epäinhimillisyyteen, julmuuteen. Jos jokin on epäinhimillistä, on sellaista juuri elämän turmeleminen, ja elämän turmelemista on se, että karkoitamme kuoleman ajatuksen, joka elämälle antaa kaiken sen merkityksen. Kaunis kuolema on kauniin elämän välttämätön täydennys, ja huonon elämän hyvitys. Niin, meidän täytyy kohota kuoleman pelon yläpuolelle ja siksi meidän on opittava näkemään elämää sellaisena kuin se on, voidaksemme elää sitä täysinäisesti, rohkeasti, jalosti. Kuoleman pelko on yhtä ja samaa kuin elämän pelko, joka saattaa meidän pakenemaan suuria ponnistuksia, uljuuden tekoja, uhrauksia, joita elämä meiltä voi vaatia. Yksi ainoa noista lääkäreistä sen vain on ymmärtänyt, nimittäin sir John Fayrer, Lontoon Tiedeakatemian jäsen ja Intian terveydenhoitolaitoksen päällikkö, joka virkaveljiensä arkana määkivän lauman keskellä on uskaltanut julistaa: "Yli kuudenkymmenen vuoden kokemus saattaa minun teille suoraan sanomaan: Minä en hyväksy sitä, että kuolema saa yllättää sairaan, ilman että hänelle on annettu tietoa asiasta".

VI.

Elämä on siis niin kallisarvoinen, ettei sitä saa työntää kokonansa pois, niinkuin tekevät veltot egoistit, jotka sitä kaventavat ja kutistavat, niin että se menettää kaiken arvonsa; eikä sitä liioin saa torjua osaksikaan luotaan kuten tarmokkaat egoistit, jotka luulevat sitä oman mielensä mukaan määräävänsä.

Maailmaan syntyminen saattaa jo itsessään meidät kiitollisuuden velkaan niitä kohtaan, jotka ovat meille elämän antaneet. Ennen vanhaan ranskalainen perhe ei epäillyt elämän hyvyyttä. Muinainen ranskalainen perhe on antanut meille oman historiansa muistikirjoissaan (livres de raison). Nämä muistikirjat olivat vaatimattomia tilikirjoja, joihin perinnönhoito-tilien oheen pian aljettiin merkitä kotielämän tärkeitä tapahtumia, sellaisia kuin naimisiinmenoja, kuolemantapauksia, syntymisiä. Ennen pitkää ruvettiin noihin tiedonantoihin myös liittämään joitakuita mietteitä, joissa kokonainen tunnemaailma, kokonainen elämänkäsitys aukenee meidän eteemme. Meillä on suuri joukko noita muistikirjoja. Isiemme menneisyys kuvastuu niissä elävänä ja puhuu meille testamentin voimalla. Se on viisasten evankeliumia. Sillä se julistaa uskoa elämään sille, joka ottaa vastaan neuvoa ja kehoitusta esi-isiltään ja tyytyy olemaan heidän arvokas jälkeläisensä.

Vaikka lukee läpi ne kaikki, ei löydä ainoatakaan muistutusta elämän hyvyyttä vastaan. Nuo käsityöläiset, maanviljelijät, kauppiaat tervehtivät aina ilohuudoin uuden pienokaisen syntymää, vaikkapa lapsia olisikin jo koko liuta ennestään. He eivät pidä minään uhrauksiaan ja vaivojaan, kun vain saavat suvun jatkajia. Kastetta koskevat lauselmat todistavat sitä kaikki, kuten esimerkiksi tämä, jonka lainaan tähän Amiens'ilaisen kauppiaan Pagès'n kirjasta ja jossa ylistetään yhdeksännen lapsen syntymää: "Taivaallinen hyvyys, joka yhä edelleen vuodattaa pyhää siunaustaan meidän avioliittoomme, on antanut armossaan meille pojan". Samoin Avignon'ilaisen Joseph de Sudre'n päiväkirja on kertomus — etten sanoisi kertomarunoelma — kaikista hänen ponnistuksistaan, kieltäymyksistään, säästeliäisyydestään, voidakseen kasvattaa suurta lapsiparveaan. Huolimatta vastoinkäymisistä ja huonoista sadoista, ei hän laiminlyö mitään tässä tarkoituksessa. Vanha ranskan kieli käytti vain yhtä sanaa merkitsemään äidin imettämistä ja lapsen siveellistä kasvatusta, nimittäin sanaa nourrir, jonka me olemme materialisoineet. Mainitsemamme Joseph de Sudre menettää poikansa, joka palveli kapteenina kuninkaan sotaväessä ja jonka tulevaisuus kajasti mitä kauneimpana. Lyhyesti ja liikuttavan intomielisesti kerrottuaan poikansa kuolemasta, lisää isä: "Minä köyhdytin itseäni ilolla hänen tähtensä".

Usko elämän hyvyyteen, tyytyväinen alistuminen sen kaikkiin rasituksiin, luottamus tulevaisuuteen oli ennen vanhaan perhe-elämän perustana Ranskassa. Jean-Jacques'in jälkeen emme enää usko elämän hyvyyteen, vaan uskomme nyt ihmisen luontaiseen hyvyyteen: se ei vaikuta samaa.

Jos nyt kysymme suurilta neroilta, jotka edustavat ihmiskuntaa siinä, mikä on kaikkein ylevintä, mitä tulee ajatella elämästä, niin mitähän ne meille vastaavat? Nerot taiteen, kirjallisuuden, historian alalla ovat suuria vain silloin, kun ne elävöittävät ja innostavat, kun ne saavat meidän veremme nopeammin kiertämään ja lujentavat meidän tarmoamme. He kiteyttävät meille maailman vaihtelevan kauneuden ja päivien ohi kiitävän ihanuuden. Ei ole ainoatakaan suurta taiteilijaa, joka ei ole elämää rajattomasti rakastanut. Mainitsen vain yhden esimerkin, liikuttavimman kaikista, Beethoven'in. Aineellista vastoinkäymistä, perheikävyyksiä, julminta sairautta — häntä vaivasi kuurous, joka pakoitti hänen kokonaan sulkeutumaan itseensä — henkistä yksinäisyyttä, toteutumatonta rakkautta, siinä hänen elämänsä pesäluettelo. Heikko sielu olisi sortunut epätoivoon. Mutta tässä kurjuuden kuilussa hän ryhtyi ylistämään iloa ja loi Yhdeksännen Sinfoniansa.

Kerrotaan, että hän kerran meni lohduttamaan erästä naista, joka oli kadottanut tyttärensä, ja kun hän ei löytänyt kyllin voimakkaita eikä kyllin suloisia sanoja osanottoaan ilmaistakseen, istui hän pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän soitti laulun, jossa värisi tuska, mutta jossa myös toivo kajasti. Niin tulevat surussamme ja tuskassamme taiteen suurmestarit meidän avuksemme.

Suurten miesten elämästä voimme ammentaa rohkeutta ja elämän halua. Ei ole virkistävämpää, vahvistavampaa lukemista kuin heidän elämäkertansa, ja minä ymmärrän hyvin Plutarkhon suuren vaikutuksen. Minä tahtoisin, että varsinkin nuoret miehet saisivat lukeakseen hyvin kirjoitettuja, täsmällisiä ja voimakkaita kuvauksia suurten miestemme elämästä. Ne kannustaisivat heitä hyvin elämään. Lakkaamatta ne antavat meille tilaisuutta verrata omia liian keveitä päiviämme noihin taakkojen painamiin kohtaloihin, ja me suremme silloin toimettomuuttamme, laiskuuttamme, tyhjänpäiväistä ja ahdasta elämäämme, jota emme osaa avartaa.

Luin hiljattain Le Play'n, tuon ranskalaisen perhe-elämän ihailtavan puolustajan, elämäkerran, ja siitä muistuu mieleeni seuraava tarina. Hän toipui ankarasta taudista, joka oli vienyt hänet haudan partaalle ja jonka kulkua hän oli seurannut tavallisella selvänäköisyydellään. Kun häneltä parannuttuaan kysyttiin, mitä mietteitä hänessä kuoleman uhkaava läheisyys oli herättänyt, lausui hän vastaukseksi nämä mieleenpantavat sanat, joilla päätän tämän esitykseni:

— Kuoleman partaalla minä en mitannut elämän turhuutta, vaan sen arvokkuutta.

H. B.

Huhti- ja syyskuussa 1905.

Ensimmäinen osa.

Koko maa on kylmillä, sillä kukaan ei ajattele sydämessänsä.

Jeremia XII, 11.

I.

Marcel Guibert'in paluu.

Maupas'n vierassalissa odotti rouva Guibert valmiina lähtemään. Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjo, huolimatta kauniista säästä ja ilmapuntarista, ja toisella kohotti hän kasvoiltaan pitkää suruhuntua, joka valui alas hänen päähineestään. Hän istahti hetkeksi, koettaen malttaa mieltään, mutta alinomaa kääntyi hänen katseensa pöytäkelloon, jonka päällä seisoi uhkaavan näköinen Vercingetorix. Hän nousi seisomaan ja kulki yli lattian väsynein ja laahustavin askelin. Sitten istahti hän uudelleen, ikäänkuin olisi hän tullut ajatelleeksi vanhan kellon oikullisuutta. Mutta hän ei istunut millekään noista monista nojatuoleista, jotka yhtä lailla kuluneina tarjosivat tuttua pehmoista helmaansa, vaan rottinkituolille, josta hän nopeammin ja vähemmän hengästyneenä pääsi nousemaan.

Rouva Guibert, joka jo oli ikäihminen, oli lyhyt ja lihava ja hengitti raskaasti. Hänen kasvonsa kuvastivat sekä lempeyttä että lujuutta. Hänen kirkkaan siniset silmänsä, joiden katse oli sanomattoman lempeä ja niin surullinen, että se näytti kyynelten sumentamalta, ilmaisivat arkaa ja hellää luonnetta, jota ulkonainen elämä helposti saattoi säikähdyttää. Mutta luja leuka ja tanakka ja tukeva vartalo osoittivat tarmoa ja kestävyyttä. Hänen poskensa, jotka vuosista huolimatta olivat säilyttäneet raikkaan värinsä, todistivat hyvää verenkulkua ja lujaa ruumiin rakennetta.

Hetken epäröityään hän teki päätöksen, raotti erästä ovea ja huusi:

— Paula, etkö sinä jo tule? On jo aika lähteä. Selvä ja kirkas ääni vastasi:

— Voi, äiti, meillähän on yllin kyllin aikaa.

— Kello näyttää jo seitsentä, väitti hiljaisesti vastaan rouva Guibert.

— Tiedäthän, että se käy edellä kolme neljännestuntia.

— Mutta ehkäpä se on yht'äkkiä alkanut jätättää. Sehän on niin oikullinen.

Naurunhelähdys, ilman ivallisuuden hiventäkään, oli nuoren tytön vastaus. Hetken perästä hän lisäsi:

— Panen hatun päähäni ja tulen tuossa paikassa. Alistuneena rouva
Guibert kävi jälleen istumaan.

Hänen katseensa kiersi pientä maalaissalia. Kaksinkertaiset valkoiset uutimet, juuri pestyt ja silitetyt, siivilöivät sisään kesäillan kirkkautta, jota läheisten, korkeiden puiden lehvät jo hiukan himmensivät. Huone oli kaikessa vaatimattomuudessaan aistikkaasti kalustettu. Ei ainoakaan ylellisyysesine rikkonut sopusointua. Vanhat, jykevät huonekalut kertoivat hilpeinä menneistä sukupolvista ja muinaisesta makusuunnasta. Kaksi edelliseltä vuosisadalta olevaa etsausta esitti viehättäviä kohtauksia Paul ja Virginia kirjasta. Kylpy nimisessä nuori tyttö piteli kainosti kiinni paitaa, joka oli valumassa alas pyöreältä olkapäältä, ja pisti vitkastellen kylmään veteen pientä, sievää, värisevää jalkaansa. Ja Virta nimisessä, joka oli sen vastaparina, nähtiin nuoren Paulin, pienen ystävättärensä kevyt paino käsivarsillaan, varovaisesti astuvan yli vihaisen virran. Kivipiirros, iältään vähemmän kunnianarvoinen, kuvasi Napoleonin lähtöä Fontainebleau'sta: lähelle tunkevien ja varjossa olevien krenatöörien keskellä loistivat erityisesti, ikäänkuin historiallisen kohtauksen pääasiallisena keskipisteenä, keisarin valkoiset housut. Ja vielä riippui seinällä nykyaikaisemman taiteen edustajana himmentynyt akvarelli, joka luuli kuvaavansa Itämaiden värikästä taivasta ja ranskalaisen ratsuväen valtaamaa Abd-el-Kader'in kirjavaa telttaleiriä. Pianiino, jonka päällystä oli partituurien peitossa ja kaksi täpötäyttä nuottihyllyä ilmaisi kohtuuttoman suurta musiikin rakkautta, mutta flyygeli oli menettänyt soivan sielunsa ja teki nyt pöydän virkaa.

Rouva Guibert ei nähnyt enää noita esineitä, hän oli niihin liiaksi tottunut. Mutta hänen silmäänsä pisti kukkamaljakko, joka ei ollut oikealla paikallaan. Järjestykseen tottunut kun oli, ei hän voinut sietää tuota erehdystä, vaan kiirehti sitä korjaamaan. Tämä maljakko oli uhrilahja, jonka hän ruusujen kukkimisen aikana asetti rakkaiden kuviensa eteen, joihin hänen ilojensa ja surujensa muistot liittyivät. Sillä tapaa hän joka päivä uhrasi kotinsa alttarille. Ei hän kuitenkaan ylenmäärin surrut laiminlyöntiään, sillä olihan hänellä niin paljon ajattelemista tänään. Siinä ne riippuivat kuvaamattomissa kehyksissään, hänen rakkaitten vainajiensa suurennetut valokuvat, hänen miehensä, tohtori Maurice Guibert'in, joka pannen itsensä alttiiksi oli kuollut raivoavan lavantaudin uhrina edellisen vuoden alussa, ja hänen tyttärensä Thérèse'n, joka kahdentoista vuoden vanhana oli kutsuttu Jumalan luo, ja eivätkö ne aivan kuin hymyilleet hänelle tänään, tänä suruhuoneen juhlapäivänä? Hänen toinen poikansa, Marcel, palasi Ranskaan, otettuaan osaa Madagaskarin retkeen ja Fahavalo heimon kukistamiseen. Kahdeksankolmatta vuotiaana kapteenina ja koristettuna kunnialegioonan ristillä hän saapui kotiin oltuaan poissa kolme vuotta. Aamulla Marseille'sta lähetetty sähkösanoma, jota oli luettu yhä uudestaan ja uudestaan ja joka vielä oli avaistuna salin pöydällä, ilmoitti hänen saapuvan Chambéry'hin illalla puoli kahdeksan junalla. Siksi rouva Guibert oli valmiina kahta tuntia liian aikaisin, lähteäkseen maalta kaupunkiin poikaansa vastaanottamaan. Ja jo kiiti hän ajatuksissaan poikaansa vastaan pitkin Lyon'in rataa, jota juna kulki.

Mutta hän aavisti, että kohdatessaan poikansa, hän tulisi niin liikutetuksi, että kaikki hänen mielenlujuutensa olisi tarpeen. Sinne kauas, epäterveellisen Betsibokan rannalle, Marcel oli saanut sanoman isänsä kuolemasta. Ja kun kuolema kohtaa kaukana niitä, joita rakastamme, kuinka paljon katkerammilta, kuinka paljon kovemmilta sen iskut silloin tuntuvatkaan!

Heti ensimmäiseksi sattuisi hänen poikansa silmä hänen surupukuunsa ja hänen vanhuutensa uusiin merkkeihin. Varjo asettuisi heidän välillensä. Hän arvioi voimiansa ja ajatteli:

"Koskaan eivät lapset saapuneet, ilman että isä oli heitä vastassa asemalla. Minä tahdon olla siellä, hänen sijassaan."

Sillä hetkellä Paula astui sisään. Kaunis kiiltävän musta tukka ympäröi hänen pyöreitä tummahiveisiä kasvojansa. Hänen musta pukunsa hoikensi häntä. Mutta siltä hän ei näyttänyt ensinkään hennolta. Hänen ylväs ryhtinsä ja luja katseensa ilmaisi päättäväisyyttä ja mielenuljuutta. Nuoruuden hehkeys valoi välkettä hänen tummaan katseeseensa, kuten laivan tulien valovana valaisee meren synkkää syliä. Tämä kahdenkymmenen vuotias neitonen oli jo saanut kokea, mitä on kärsimys, siinä iässä, jolloin hartaimmin halutaan nauttia elämästä. Ja jottei hän lannistuisi, oli hän jäykistänyt mielensä, ja tämä salainen taistelu oli painanut leimansa hänen olentoonsa.

Nyt hänen mustat silmänsä kumminkin loistivat tavallista valoisempina. Hänen kasvojaan kirkasti uusi ilo kuten ruusupensasta ensimmäinen ruusu. Hänen äitinsä, joka huomasi hänen olevan vielä hatutta, närkästyi.

— Etkö ole vielä valmis? Oletko mieletön?

— Ethän sinäkään ole valmis, vastasi tytär iloisesti hymyillen.

Hänellä oli kädessään valkoreunuksinen surupäähine, jommoista lesket käyttävät, ja hän lähestyi nopeasti ja kevyin askelin:

— Jää istumaan, äiti, älä nouse. Pitäähän sinun olla hieno, kun menet poikaasi vastaan. Minä laitoin sinulle tämän kapotin. Eikö se olekin soma? Sinun päähineesi on jo vallan kulunut.

Ja niin suloisesti, että se teki lopun äidin vastustelemisista, hän lisäsi:

— Anna minun olla kamarineitinäsi. Onhan sinun käsivartesikin kipeä.

— Se on sitä reumatismia, mumisi rouva Guibert. Vaihdettuaan päähinettä, peiliin katsahtamattakaan, kysyi hän arasti tyttäreltään, jottei pahoittaisi hänen mieltänsä:

— Ja nyt, lapsi kulta, etkö luule, että meidän pitää lähteä?

— Kyllä, sanoi Paula, minä menen sanomaan Trélaz'lle.

Trélaz oli arentimies, jonka oli määrä kyyditä heidät Chambéry'n asemalle.

Tyttärensä poissaollessa rouva Guibert katseli lastensa yhteiskuvaa. Niitä oli silloin vielä kuusi. Nyt niitä oli enää viisi elossa: Etienne, vanhin, joka oli insinöörinä Tonkin'issa; Marcel, upseeri siirtomaasotaväessä; Margareeta, laupeuden sisar; François, joka saatuaan reput tutkinnossa, oli lähtenyt veljensä luokse Kaukaiseen Itään; ja lopuksi Paula, viimeinen kukka tässä elämän seppeleessä. Kuinka monta kertaa hän oli saanut sanoa hyvästi — iäksikin — kuudenkymmenen vuoden kuluessa!

Paula tuli ilmoittamaan, että Trélaz oli valmis, ja pani käden käänteessä hatun päähänsä.

Hän ei voinut olla hiukan vastustamatta äitinsä lähtöintoa, katsahdettuaan vanhaan pöytäkelloon, joka välitti viisi kellosepistä ja korjauksista ja piti aina vain oman päänsä.

— Saamme odottaa melkein tunnin asemalla.

— En mitenkään tahtoisi myöhästyä, vakuutti rouva Guibert.

Ja astuessaan ovesta ulos, kääntyi hän vanhan palvelijattaren puoleen, joka asetti silmälaseja nenällensä, voidakseen paremmin seurata matkalle lähdön vaiheita.

— Mari, muistathan pitää huolta leivoksista.

Hän kiipesi vaivalloisesti maalaisvaunuihin, jotka odottivat portaiden edessä. Päästyään istumaan koetti hän hymyillä tyttärelleen, ja tämä hymyn häive palautti hetkeksi hänen kasvoilleen sen suloisuuden, joka oli hänet nuorena tehnyt niin, viehättäväksi. Paula hypähti kevyesti hänen viereensä.

— Antakaa mennä, Trélaz. Ja pitäkää hiukan kiirettä. Mutta älkää lyökö hevostanne ja ajakaa varovaisesti alamäessä.

— Kyllä perille päästään, vastasi talonpoika levollisesti.

Ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ne olivat vanhanaikaiset ajopelit, jommoisia ei enää näe. Pitkinpäin kulkevilla penkeillä istuttiin selitysten, jalat puukehän sisällä. Niiden eriskummaisuuden vuoksi ei niihin koskaan noustu leikkiä laskematta.

Vaunuhevonen ei ollut sekään vähemmän kunnianarvoinen iältänsä; käyden ja jarrurauta kitisevässä pyörässä, ajettiin viettävää tuuheata hevoskastanja- ja plataanitietä, tultiin ulos aina avoimesta porttaalista — joka pakostakin oli auki, sillä sen saranat olivat niin ruostuneet, ettei niillä ollut mitään virkaa — käännyttiin Vimines'in tielle, jota tammimetsät siimestävät ja tultiin rautatien yli ajettua Lyon'ista Chambéry'hin vievälle valtamaantielle, joka kulkee läpi Cognin'in kylän. Siellä, paremmalla tiellä alkoi vanha, ruskea tamma huolimattomammin heitellä jalkojansa, ikäänkuin siitä olisi ollut itsestäkin yhdentekevää, kuinka juoksi. Ja lopulta se rupesi hiljakseen hölkkäämään, jota arka rouva Guibert piti liian kiivaana menona.

Päivä oli jo painunut Signal'in kukkulan taakse, joka kohoaa Lépine'n vuorijonosta. Mutta suvi-iltojen vaalakka valo viipyi vielä kauan mailla.

— Äiti, katso vuoria, sanoi Paula.

Ne kiertävät Chambéry'ta laajassa ympyrässä, ja niiden kallioharjanteet hohtivat häikäisevässä ruusunpunassa, samalla kun niiden juurella ja kupeella leijaili kuin hienon hienona vyöhyeenä tuota sinertävää utua, joka on kesäajalle ominaista. Mutta rouva Guibert oli liiaksi huolissaan antautuakseen katselemaan laskevan auringon värileikkiä kukkuloilla; ja yht'äkkiä hän ilmaisikin tyttärelleen, mikä häntä huolestutti:

— Jos juna saapuu ennen määräaikaa!

Ja vaikka hän kaikessa vakavuudessa lausuikin tämän arvelun, niin hän ensimmäisenä sille hymyili.

Hän huomasi vihdoin pehmeän, vaalean varjon, joka juuri sai kiivenneeksi vuorille, ja hetken loisti kirkkaana Nivolet'n risti. Hän näytti tyttärelleen tuota näkyä, joka hänestä oli valaisevan uskon vertauskuva. Sitten sama tyyni rauha verhosi koko luonnon ja kuvastui ensi kerran pitkästä aikaa kahden surupukuisen naisenkin kasvoilla.

Lähestyttäessä Chambéry'ta ajoivat Trélaz'n vaunujen ohitse kahden oivan juoksijan vetämät englantilaiset rattaat.

— Ne ovat Dulaurens'in rattaat, Paula sanoi. He menevät Aix'iin. He eivät tervehtineet meitä.

— He eivät varmaankaan tunteneet meitä.

— Vielä vai! Mutta meitähän tervehditäänkin paljon harvemmin sen perästä, kuin sedän tähden menetimme omaisuutemme.

Hän viittasi perheonnettomuuteen, joka oli heitä kohdannut vähän ennen isän kuolemaa. Rouva Guibert tarttui tyttärensä käteen:

— Mitäs siitä, lapsi kulta. Ajattele, että hetken perästä saamme nähdä
Marcel'in.

Mutta hiukan aikaa vaiti oltuaan kysyi Paula:

— Eikös isä hoitanut ja parantanut Alice Dulaurens'ia, kun Cognin'issä raivosi se lavantauti, jonka viimeinen uhri isä itse oli?

— Kyllä, vastasi hiljaa vanha rouva, jonka mielen tämä muisto teki murheelliseksi.

Ja hän jatkoi tyynesti, valittamatta:

— Ja he ovat jättäneet maksamattakin isäsi palkkion. Se on hyvin rikasten tapaista. He eivät tiedä, mitä leivän ansaitseminen merkitsee.

— He eivät osaa muuta kuin huvitella.

Rouva Guibert näki katkeran rypyn tyttärensä kasvoilla, jonka kaikki ilmeet hän tunsi.

— Kuule lapsi, sanoi hän. Älkäämme heitä kadehtiko. Huvitellessaan he unohtavat elämän. He eivät tiedä mitään siitä, mikä täyttää meidän sydämemme. Minä tulen kohta kuudenkymmenen vuotiaaksi. Ajattele, mitä kuolema on minulta riistänyt, mitä uhrauksia olen saanut tehdä. Olen kadottanut tyttäreni Thérèsen ja mieheni, joka oli minun tukeni ja turvani. Sinun vanhempi sisaresi, Margareeta, on luostarissa, enkä ole nähnyt häntä viiteen vuoteen. Etienne ja François ovat Tonkin'issa, enkä minä tunne pientä poikani poikaa, joka juuri siellä kaukana on syntynyt. Marcel tulee kotiin oltuaan poissa kolme vuotta, jona aikana olen ollut kauhean levoton. Ja kumminkin minun osani on ollut hyvä. Minä kiitän Jumalaa, joka on minua koetellut, annettuaan minulle ensin ylenmäärin lahjojansa. Joka päivä minä olen saanut tuntea hänen hyvyyttänsä. Onnettomuudessanikin hän on antanut minulle tuen, sinut, lapseni.

Pienellä hansikattomalla kädellään Paula pusersi äitinsä sierettynyttä ja ryppyistä kättä.

— Olet oikeassa, äiti, en enää valita.

Ne kolme kilometriä, joiden päässä Maupas on Chambéry'sta, oli viimein ajettu. Trélaz jätti naiset asemalle ja meni viemään ajopelinsä asemapihan syrjäiseen kolkkaan, kauaksi hotellien omnibuseista, ajurinvaunuista ja muista ajoneuvoista. Mutta rivissä seisovat hevoset kadehtivat hänen tammaansa, jonka eteen hän asetti täysinäisen heinäsäkin.

Paula katsoi heti aseman kelloa ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan jo kymmentä yli seitsemän. Hänen äitinsä näki hänen ihmettelevän eleensä:

— Sanoinhan minä sinulle, että me myöhästymme. Tytär hymyili:

— Vai myöhästymme, kun meidän tarvitsee odottaa vain kaksikymmentä minuuttia?

He menivät odotussaliin. Heti oven avattuaan rouva Guibert peräytyi. Mutta Paula työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Sali oli täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Chambéry'n hienosto siellä odotti Aix-les-Bains'in junaa, teatterijunaa. Äiti ja tytär tunsivat Dulaurens'it.

Hämillään rouva Guibert aikoi vetäytyä takaisin ja kuiskasi Paulan korvaan:

— Mennään kolmannen luokan odotussaliin. Siellä meidän on parempi olla.

— Minkätähden, sanoi tytär.

Silloin miellyttävän näköinen nuori mies erkani eräästä naisparvesta ja tuli heidän luokseen. He tunsivat luutnantti Jean Berlier'n, joka oli Marcel'in ystäviä. Hän tervehti heitä tuolla ritarillisella kohteliaisuudellansa, joka heti sai ihmiset häneen mieltymään.

— Te olette varmaankin tulleet kapteenia vastaan, eikö niin, rouva
Guibert? Sillä tehän ette mielellänne lähde liikkeelle.

— Aivan niin.

— Kuinka iloiseksi hän tuleekaan hetken perästä, kun näkee teidät täällä.

— Ennen muinoin hänen isänsä oli aina häntä vastassa, sanoi vanha rouva nuorelle miehelle, jonka oli lapsena tuntenut. Tiedättehän.

— Kyllä, minä tiedän.

Ja jottei tässä yleisessä paikassa syvennyttäisi suruun, lisäsi Jean
Berlier:

— Saan varmaankin pusertaa Marcel'in kättä ennen lähtöäni.

— Tulettehan Maupas'han häntä tervehtimään. Lähdettekö pois?

— Vain yhdeksi illaksi. Menemme Aix'iin. On Kulkurielämän ensi-ilta.
Mutta tehän ette välitä teattereista.

Vilpittömänä kuten aina, vastasi rouva Guibert:

— En ole koskaan ollut teatterissa. Enkä totta puhuen, sitä kaipaakaan.

Vaikka hän puhuikin puoliääneen, oli kaksi vaaleapukuista nuorta neitosta kuitenkin saattanut kuulla, mitä hän sanoi, ja toinen heistä, rohkeakatseinen, tumma tyttö, purskahti nauruun. Muuan rakuunaluutnantti, joka par'aikaa puheli heille, oli ehkä naurunpurskahduksen aiheuttanut. Paula katsoi halveksivasti nuoreen tyttöön tummilla silmillänsä, joiden teruset välähtivät kuin salaman leimahdus.

— Ettekö istuisi, rouva Guibert, sanoi taas Jean.

Vanha rouva istui nurkan pimentoon tyhjän nojatuolin viereiselle tuolille, vaatimattomien tai arkojen ihmisten tavalla.

— Mutta istuhan toki nojatuoliin äiti, sanoi hiukan jyrkästi Paula, joka juuri oli kylmäkiskoisesti vastannut toisen neitosen ystävälliseen tervehdykseen, sen, joka ystävättärensä nauraessa oli punastunut.

Puheltuaan vielä hetkisen, nuori mies jätti heidät ja palasi äskeisen seuransa luo.

Paula, joka katsoi hänen jälkeensä, kuuli, kuinka hän antoi tietoja rouva Dulaurens'ille.

— On, se on rouva Guibert. Hän odottaa poikaansa, joka palaa
Madagaskarista.

— Ketä? Niitähän on niin monta.

— Upseeria, Marcel'ia.

— Mikä arvo?

— Kapteeni, ristin saanut, kuuluisa, luetteli kiireisesti Jean Berlier, jota hiukan tuskastutti tämä kuulustelu, sillä tumma neitonen kutsui häntä.

Mutta rouva Dulaurens ei hellittänyt otettaan.

— Kuuluisa? Mitä hän sitten on tehnyt?

— No mutta, ettekö ole kuullut Andriba'n taistelusta, jossa hänen komppaniansa liike vaikutti ratkaisevasti voiton saantiin?

— Ihanko totta?

— Ihan totta. Marcel Guibert'in nimi tunnetaan kautta koko Ranskanmaan.

Ilmeisesti hän liioitteli aika lailla. Meidän päiviemme Ranska ei kerskaile sotilastensa mainetöillä.

Luutnantti Berller'n sanat saivat aikaan sen, että rouva Dulaurens heti lähestyi rouva Guibert'iä. Sopihan nyt olla tuttava tuon lesken kanssa, vaikka hän oli joutunutkin puille paljaille, kun hänen poikansa oli niin mainehikas.

— Kapteenihan saapuu tänä iltana, rouva Guibert. Kaikkien meidän sydämemme ovat olleet hänen mukanaan tämän kauhean sotaretken aikana, hänen taistellessaan siellä kaukana ja tuottaessaan kunniaa isänmaallensa. Sanomalehdet ovat meille tuoneet tietoja hänen uroteoistaan Andriba'n taistelussa.

Vaimonsa takana herra Dulaurens, kuuliainen ja juhlallisen kohtelias pieni mies nyökkäili päällään hyväksymisensä merkiksi, mutta nuori Clément, lihava ja lystikäs kahdeksantoista vuotias veitikka, joka ällistyneenä oli kuunnellut äitinsä puhetta, veti hiasta Jean Berlier'ta ja supatti:

— Eipä se äiti häikäile. Hän ei lue mitään muuta kuin hienoston kronikkaa Gaulois lehdestä. Kuinka kummassa hän saattoi muistaa sen madagaskarilaisen nimen? Minä kyllä ne osaan, kaikkein vaikeimmatkin. Olen niillä urheillutkin toverieni parissa, sillä sotaretkestä itsestä en tiedä tämän taivaallista. Kuulkaahan: Ankerramadinika…

Siten piiritettynä rouva Guibert oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka pistikään silmään noiden komeiden iltapukujen rinnalla hänen yksinkertainen ja koruton surupukunsa, vaikka hänen tyttärensä käsi olikin sitä korjaillut. Hän tunsi, ettei ainoakaan ajatus yhdistänyt häntä noihin suurmaailman ihmisiin. Koko joukko oli tullut hänen lähellensä ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Rouva Dulaurens'in jälkeen onnitteli häntä rouva Orlandi, vanha italialainen kreivitär, joka oli vetäytynyt Chambéry'hin, minkä lääkäri oli hoitanut paljon hermotauteja. Herra de Marthenay, rakuunaluutnantti, tarkasteli häntä monokkelinsa läpi melkein hävyttömän uteliaasti. Hän vastaili vaatimattomasti ja arasti, posket punaisina, ja hänen tyttärensä, joka huomasi sen, auttoi häntä parhaansa mukaan. Tyttären käytös oli luontevampaa, vieläpä hiukan jäykkääkin, vaikkakin hänelle osoittivat kilvan ystävällisyyttään nuo molemmat nuoret neitoset: tumma Isabella Orlandi, jonka puhe oli yhtä teeskenneltyä kuin koko hänen olentonsakin, ja varsinkin toinen, Alice Dulaurens, joka oli vaaleaverinen ja luonnollisen suloinen. Hän oli Paulaa kohtaan aivan ylenmäärin kohtelias ja herttainen. Hänellä oli pieni sievä ääni, joka viserteli ja sorahteli, lieventäen kovat tavut ja lausuen kaikki sanat yhtä suloisen pehmeästi.

— Saapuuko veljesi? Olet varmaan iloinen? Siitä on jo vuosia, kun olen häntä nähnyt. Muistatko sitä aikaa, kun yhdessä leikittiin Maupas'sa tai Chênaie'ssa?

— Kyllä muistan, Paula sanoi, mutta nyt ei enää leikitä. Maupas'n puutarha on jäänyt hoitamatta ja Chênaie'n puutarha on liian hyvin hoidettu.

— Mikset ole enää käynyt Chênaie'ssä? Sinun pitää pian tulla.

Ja Paula ihmetteli itsekseen, miksi tämä hänen entinen koulutoverinsa, josta elämä hänet oli erottanut, osoitti niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan. Hän katseli mustaa pukuansa, joka oli aivan sileä ja yksinkertainen, ja ihaili kadehtimatta vaaleansinistä, valkoisilla pitseillä koristeltua ja hiukan avokaulaista miehustaa, josta kohosi kuin hento kukka Alice'n valkoinen, hoikka ja notkea kaula. Vaatteista hänen silmänsä siirtyi kasvoihin, joiden piirteet olivat hienot ja puhtaat ja joiden moitteeton hipiä vienosti punersi. Hän ei voinut olla sanomatta:

— Kuinka sinä olet kaunis, Alice!

Helakat posket lehahtivat purppuran punaisiksi. Ja Alice'n astuessa muutamia askeleita syrjään, antaakseen tietä ohikulkevalle matkustajalle, huomasi Paula, että hänen veltto ja ikäänkuin väsynyt käyntitapansakin vain lisäsi raukealla suloudellaan tämän viehättävän ja hennon tytön kauneutta, jonka rinnalla hän itse selvemmin tunsi oman voimakkaan nuoruutensa.

— En suinkaan, sinä kaunis olet, Paula…

Lyon'in pikajunan kohina keskeytti kovakouraisesti tämän pakinan. Koko joukkue ryntäsi ulos odotussalista. Dulaurens'it ja heidän seurueensa hakivat ensimmäisen luokan vaunuja asemasillan eteen muodostuvasta teatterijunasta, ja solan kautta, joka jäi tahalla katkaistun junan osien väliin matkustajat jo kiirehtivät kohden odotussalin ovea.

Ensimmäisenä kaikista riensi pitkä ja laiha, uljasryhtinen nuori mies, jonka pää oli ylpeästi kenossa. Kädessään kantoi hän vihreällä sarssilla päällystettyä sapelia. Heti rouva Guibert'in huomattuaan, hän riensi häntä kohden ja pian oli poika äitinsä sylissä.

— Poikani! huudahti äiti ja purskahti itkuun, vaikka oli päättänyt pysyä lujana.

Suoristauduttuaan syleilystä poika katseli hellästi ja liikutettuna vanhaa äitiään, jonka olentoon koettelemukset olivat painaneet jälkensä. Hänen pronssinruskeat, melkein kovat kasvonsa kävivät surullisiksi. Nimi, jota heidän ei tarvinnut lausua, saattoi heidän huulensa värisemään, ja sama kallis muisto järkytti heidän mieltään. Jälleennäkemisen ilo aukaisi uudelleen heidän arpeutuneen surunsa haavat.

Silmät lempeinä Paula katseli isoa veljeänsä ja äitiänsä. Vaunuosastonsa astuimen edessä seisoivat Alice Dulaurens ja Isabella Orlandi, jotka olivat kääntyneet päin ja katselivat myös äidin ja pojan hellää kohtausta: edellisen silmät tarkastivat täynnä myötätuntoa nuorta upseeria, ja jälkimmäinen silmäili ivallisesti rouva Guibert'iä, syystä että tämä oli pyylevä ja liikutettu.

Hiukan syrjempänä odotti kunnioittavaisesti Jean Berlier. Hän lähestyi
Paulaa:

— Kuinka he ovatkaan onnellisia! Ja hiukan surumielisesti hän lisäsi:

— Kun minä palaan Algeriasta, ei minua kukaan odota.

Marcel tuli jo suutelemaan nuorta sisartansa. Iloisesti astui silloin
Jean esiin:

— Minä myös tahdon osani.

— Kas Jean, Marcel sanoi.

Ja sydämellisesti syleilivät molemmat miehet toisiansa. Jean, joka oli hetkeksi heltynyt, sai taas takaisin valoisan hymynsä.

— Näkemiin asti! Minä livistän. Junani lähtee.

— Minne sinä menet?

Nuori mies käännähti poistuessaan puoleksi päin ja sanoi hilpeästi:

— Me menemme Aix'iin vähän hulluttelemaan. Ja hän viittasi umpimähkään teatterijunaa piirittäviin joukkoihin.

Marcel Guibert katsahti ohimennen noihin juhlapukuisiin nukkiin, jotka kiitivät junaan. Mutta Paula kääntyi heihin päin ja näki Alice'n, joka kurotti päätään ikkunasta ja sanoi hänelle hyvästi. Hän nyökkäsi vastaan nopeasti ja kankeasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut jonkinlaista epäluuloa tai taikauskoista pelkoa tuota viehättävää kuvaa kohtaan. Liian aikaiset onnettomuudet olivat tehneet hänen hehkuvan ja herkän mielensä ylpeän araksi. "Miksi meitä nyt näin lähennellään", mietti hän. Hänen mustat silmänsä kääntyivät veljeen, joka poistui taluttaen äitiänsä. Ja hän lisäsi itsekseen: "Liian paljon rikkautta, eikä kylliksi rohkeutta".

— Kas, meidän vanhat vaunumme, huudahti Marcel, nähdessään Trélaz'n ajopelit.

— Nämä me vain olemme jättäneet itsellemme, selitti rouva Guibert, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Huudahtaessaan ei Marcel ollut odottanut saavansa tällaista vastausta. Vanhat vaunut muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa, ja ne ilmaisivatkin nyt perheen häviöön joutumista. Hänen kasvonsa synkistyivät: hänelle selveni yht'äkkiä kuinka aineelliset vastoinkäymiset olivat mahtaneetkaan lisätä surun ja murheen taakkaa Maupas'sa. Omasta puolestaan hänellä ei ollut suuria vaatimuksia, hän oli tottunut tyytymään vähään, mutta äitinsä ja sisarensa tähden suretti häntä tämä puutteenalaisuus, jota hän aavisti, ja rouva Guibert sanoi itsekseen:

— Meidän olisi pitänyt ottaa asemalta vaunut hänen kunniakseen.

He ajoivat läpi Chambéry'n, Savoijin uinuvan pääkaupungin, jonka yli kohoaa kuin kypärintöyhtö sen historiallinen linna, ylväänä ja kepeänä kohti taivasta. Marcel veti mielihyvällä sisäänsä kotiseutunsa ilmaa. Kaupungin piiristä päästyä Trélaz'n kunnianarvoisat vaunut herättivät hänessä kokonaisen sarjan muistoja. Maisema, joka aukeni hänen silmiensä eteen, kertoi hänelle hänen onnellisesta ja intomielisestä nuoruudestaan. Kuinka usein hän olikaan Vimines'in mäeltä ihaillut sen jylhiä ääriviivoja ja kaunista valaistusta. Keskustassa yli läheisten vuorten kohoavan Granier'n ja Pas-de-la-Fosse'n paljaiden kallioseinien eteen muodosti metsä kuin laajan viheriän kaaren, jonka sopusointuista rauhaa kolme kirkontornia täydensi. Kuin lammas laitumella kyykötti vehmaan vehreyden keskellä Belle-Combette'n kirkko, korkeinna kaikista kohosi synkkä ja vallitseva Montagnol, joka muistutti linnoitusta, ja puoleksi piiloutuneena metsän helmaan, osoitti vaatimattomampi ja heiveröisempi Saint-Cassin taivasta kohden. Kuinka kaunis olikaan vastakohtaisuudessaan tämä maisema, jossa tuon rauhaisan rinteen lempeys lievensi uhkaavien ja karujen kallioiden ankaruutta.

Kun vaunut jättivät valtamaantien ja rautatien yli mentyään kääntyivät jyrkälle Vimines'in tielle, joka painuu metsän pimentoon ja kulkee ohi Maupas'n avonaisen ristikkoportin, nousi Marcel vaunuista, helpottaakseen hevosen kuormaa. Ensimmäisenä hän saapui perille, tuohon maalaistaloon, joka, kuten ennenkin, oli soijaköynnösten, jasmiinien ja ruusujen peitossa. Kuten ennenkin seisoivat käytäväin puut juhlallisina ja hartaina illan hämärässä. Ja pihan santa narskui niinkuin ennenkin jalkojen alla. Ovella hän odotti äitiänsä ja auttoi häntä ylös portaita. Ja kun he pääsivät sisään, pusersi hän rintaansa vastaan itkevää vanhaa naista. Paulakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan antautui tunteittensa valtaan. Perheen pää oli poissa, ja seisoessaan kodin kynnyksellä oli hänen poikansa manannut esiin hänen tarmokkaan hahmokuvansa, hänen hyvän hymyilynsä, hänen luottamusta herättävän olentonsa. Yhtyessään jälleen nämä kolme tunsivat ihmiselämän sen koko syvyydessä, ilon ja surun sekoituksessa…

Samaan ensimmäisen luokan vaununosastoon olivat asettuneet Dulaurens'it, rouva Orlandi, hänen tyttärensä ja luutnantti Armand de Marthenay. Isabella oli vallannut yhden nurkkapaikan ja sai töintuskin toisen säilymään liehittelijällensä, Jean Berlier'lle. Kun tämä viimein tuli vaunuun, juuri junan liikkeelle lähtiessä, otti nuori tyttö hänet jokseenkin huonosti vastaan:

— Jääkää toki asemasillalle suutelemaan ohikulkevia herroja.

Jean hymyili:

— Suutelen myöskin naisia. Isabella ei lakannut ahdistamasta:

— Te pistitte itsenne noiden Guibert'ien joukkoon kaikkien katseltavaksi. Se oli kerrassaan naurettavaa.

Alice Dulaurens punastui, mutta ei rohjennut sanoa vastaan. Nuori mies ei joutunut niin vähästä ymmälle. Hän käytti liehitellessään mielellään ivallista ja naljailevaa puhetapaa, joka samalla kertaa ärsytti ja veti puoleensa hänen vastapariaan, tuota sievää ja piloille hemmoteltua lasta.

— Se on kyllä totta, hän sanoi, että Guibert'it eivät välittäneet virallisista kaavoista, kohdatessaan toisensa kolmen vuoden erossa olon ja surun jälkeen. Eikä edes teidän pukunne saanut katsettakaan kauniilta kapteenilta.

— Tosiaankin, kauniilta kapteenilta!

— Hän on kalju, sanoi de Marthenay, jonka taaja tukka törrötti päässä kuin harja.

— Niin on, hän on tullut kaljuksi siirtomaissa. Jos hän olisi pysynyt Ranskassa, olisi hän varmaankin saanut pitää aikamoisen peruukin päässänsä.

Isabella ei vain herjennyt. Salainen kiukku saattoi hänen ahdistamaan
Jean'in ystäviä, vieläpä menetti hän kaiken malttinsakin:

— Kuulitte kai? Hänhän vasta on eriskummallinen otus, tuon teidän kapteeninne äiti. Ei ole koskaan astunut jalallansa teatteriin. Mitä hän sitten on tehnyt elämänsä aikana?

Jean, joka kunnioitti rouva Guibert'ia, kävi pisteliääksi:

— Hän on tehnyt sellaista, mitä te ette koskaan tee: hän on elänyt muita varten.

— Se ei ole elämää.

— Niinkö luulette? Mutta minäpä luulen, että hänen elämällään on ollut enemmän sisällystä kuin koskaan on teidän elämällänne, vaikka tulisitte sadan vuoden vanhaksi.

— Vai niin! Minä vasta tulisesti elänkin, siitä saatte olla varma.

— Te liehutte paikasta toiseen, ei se ole samaa. Mutta mihin ponnistukseen te pystytte?

Ja katkaistakseen tämän nuhdesaarnan nuori mies lisäsi nauraen:

— Voisitteko edes mennä rakkaudesta naimisiin?

— Kas vaan! Köyhän kanssa, kai tarkoitatte? Ei kiitoksia! Elää kituuttaakseni huonolla ruualla ja pumpulihameissa.

Ja hän näytti kauniita hampaitaan, jotka hohtivat terävinä ja saaliinhimoisina.

— Kas niin, sovitaan pois, sanoi Jean. Tuohon käteen!

— Isabella ojensi hänelle hienon, hansikattoman kätensä. Jean oli tutkivinaan sitä tarkasti:

— Minä näen, että te menette naimisiin ruman ja upporikkaan nelikymmenvuotiaan kanssa. Mutta häiden jälkeen hän näyttää oikean luontonsa, inhottavan itaruutensa. Synti saa aina palkkansa.

Hän lausui tämän ennustuksen juhlallisella ja saarnaavalla äänellä, joka herätti hilpeyttä koko vaunussa.

Kun keskustelun langat taas olivat hajaantuneet, kuiskasi hyväntuulensa takaisin saanut Isabella iloisesti vastakumppanilleen:

— Syyttäköön silloin saituri itseänsä! Minä rupean pettämään häntä.

— Minun kanssani, eikö niin, sanoi Jean huvitettuna.

— Teidänkö kanssanne? Ehkäpä. Kyllä, mielelläni. Ja taas hän purskahti nauruun näyttäen valkoisia hampaitaan, jotka olivat vankat kuin nuorella koiralla, ja katseli rohkeasti nuorta miestä, joka häntä miellytti.

Alice'n oli tämä julkea lörpöttely saattanut aivan hämille, ja hän punastui kumppaninsa puolesta. Pian hän omiin ajatuksiinsa vaipuneena rupesi torkkumaan, uneksien tuollaisesta Isabellan ylenkatsomasta rakkausavioliitosta, jota hänen saattoivat haaveksimaan äsken asemalla näkemänsä kasvot.

Rouva Dulaurens, jolle kesäkutsujensa onnistuminen tuotti päänvaivaa, sanoi pojallensa, joka hänelle toisteli eriskummallisia madagaskarilaisia nimiä:

— Kaikesta päättäen kapteeni Guibert on sankari. Meidän pitää kutsua hänet luoksemme.

Ja hänen miehensä, joka pitkään ja rauhallisesti oli keskustellut rouva
Orlandin kanssa, lausui molempien yksimielisenä loppupontena:

— Ennen kaikkea pitää katsoa, että pysyy rauhallisella mielellä. Siinä on elämisen taidon koko salaisuus…

II.

Veli ja sisar.

Veljen ja sisaren välinen ystävyys on yksinkertaisen ja luontevan suloista, mikä erottaa sen kaikista muista tunteista. Se on tietenkin turvassa rakkauden rajuilta ailahduksilta ja sen kiihkeiltä tunteenpurkauksilta, jotka ovat liian huumaavia voidakseen olla pysyväisiä. Kuitenkin se on toisenlaista kuin tavallinen ystävyys, jota tuntevat toisiaan kohtaan samaa sukupuolta olevat henkilöt. Siihen tulee lisäksi jotakin häveliästä, herkkätunteista ja hellää, jota nainen siihen tuo. Vielä enemmän erottaa sen kaikista muista tunteista noiden molempien ystävysten ihmeellinen kyky ajatella ja tuntea samalla tapaa. Se johtuu yhteisestä alkuperästä ja yhteisestä lapsuudesta, mikä saattaa ymmärtämään puolesta sanasta, muistamaan samoja tapahtumia samalla hetkellä, hengittämään alituisesti samaa kotoista ilmaa ja samaa menneisyyden tuoksua. Ei edes rakkaudella ole tätä erikoista ominaisuutta, ja se voi sitä kadehtia…

Oljesta punotuissa korituoleissa istuivat Marcel ja Paula Guibert Maupas'n puutarhassa ja iloitsivat, tekemättä toisilleen turhia tunnustuksia, huomatessaan, että elämä oli heitä samalla tavalla kypsyttänyt ja muovaillut, vaikka he olivatkin olleet niin pitkän aikaa erossa ja niin kaukana toisistansa. He tunsivat toisin kuin taannoin, mutta kuitenkin samalla tapaa.

— Minun on niin hyvä olla tässä, oli nuori mies sanonut, että laiskottelen tässä koko päivän.

Hän oli laiha. Hän tarvitsi lepoa. Huolimatta lujasta terveydestään oli hän kuitenkin heikontunut siirtomaan retkellä. Kuume ahdisti häntä yhä, vaikka sen puuskat kyllä harvenemistaan harvenivat. Ja hän toivoi pian reipastuvansa Savoijin terveellisessä ilmassa.

Oli tuollainen tyyni suvi-iltapäivä maalla, jolloin aivan luulee kuulevansa, kuinka ilma väräjää. Ei tuulenhengähdyskään hipaissut heidän kasvojansa. Puiden latvoissa vain silloin tällöin vieno tuulahdus liikutteli lehmusten hentoja lehtiä, jotka lepattivat ja näyttivät vuoronperään tummanvihreitä yläpintojaan ja vaaleampia alapintojansa.

Pyöreällä puutarhapöydällä, joka oli hakattu yhdestä ainoasta liuskakivimöhkäleestä, oli hajallaan sanomalehtiä ja kirjeitä. Paula rupesi tarkastamaan postia, josta hänen veljensä ei välittänyt:

— Yhä kirjoittavat sanomalehdet sinusta. Tahdotko lukea, mitä sinusta sanoo Alppitorvi ja Tasavaltalainen Savoiji?

— En, en, anna olla, pyysi kapteeni.

— Sitten tässä on kutsukortteja, jatkoi sisar. Sinun ikäluokkasi sotilaat pitävät kemut sinun kunniaksesi. Pääsylippu Aix-les-Bains'in kasinoon. Toinen Kukkahuvilaan. Vapaaherratar Vittoz ottaa vastaan tiistaina.

— Mitä se minuun koskee? Minä en tahdo tavata ketään, en yhtään ketään.

— Sinä olet muodissa. Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi. Muut supistavat vapauttasi. He omistavat sillä tapaa osansa sinun uljuudestasi.

— Olemmehan sopineet, ettemme siitä puhu, pikku sisko.

— Mutta kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nykyään on muodissa olla mainehikas. Ennen pitkää saamme Dulaurens'it luoksemme ja vielä monet muut, joita emme ole tavanneet sen jälkeen kuin levisi huhu meidän köyhtymisestämme.

Hänen sileään otsaansa, jota musta tukka varjosti, oli tämä koettelemusten aika uurtanut katkeruuden vaon.

Marcel oli ääneti. Hän antautui muistojen valtaan, joita oli täynnä tämä hänen esi-isiensä maa. Hän näki menneiden tapahtumien nousevan maakamarasta ja lentelevän ympärillään kuin visertelevät linnut. Lapsirikkaiden perheiden lapsissa vain näkee tuota onnellista tunteiden herkkyyttä ja intomieltä, joka kehittyy raittiissa, iloisessa ja avomielisessä sisarusparvessa. Se tekee lapsuuden ihmeelliseksi taika-ajaksi, joka valaisee miehuuden ikää ja luo vielä vanhuuteenkin hohdettansa. Ja tämä onni on niiden palkintona, joilla on ollut rohkeutta elää ja luoda elämää ympärilleen. Niin Marcel'kin hymyili toiselle, pikku Marcel'ille, jonka hän näki selvästi silmiensä edessä, juoksentelevan läheisillä niityillä mukanaan kokonainen liuta ilakoivia veljiä ja sisaria. Ja Paulan ja hänen keskensä alkoi sarja kysymyksiä: Muistatko… Hän eteni muistelmissaan aina noihin kaukaisiin vuosiin saakka, jolloin sielu vielä on salaperäisyyden verhoama, ja hän sanoi lopuksi:

— Muistatko?… Mutta ethän sinä voikaan sitä muistaa, et ollut silloin vielä syntynyt. Me olimme pitkällämme ruohikossa. Olimme silloin ensimmäistä kertaa kesälomalla kotona, muistaakseni. Isä kertoi meille tarinoita Iliadista ja Odysseiasta. Ja me elimme nuo runot leikeissämme. Minä olin vuoron perään Hector, vuoron perään sukkela Odysseus. Mutta siihen aikaan minä pidin enemmän Hectorista, jonka jalomielisyys ja alakuloinen urheus voimakkaasti vaikuttaa lapsen mieleen. Myöhemmin, kun luin Homeerosta, oli se minulle kuin vanha ystävä. Ja kukapa tietää, vaikka juuri noista vaikutelmista olisi seikkailuhaluni peräisin.

— Mutta ethän sinä enää lähde? kysyi Paula levottomana. Äiti on niin vanhentunut. Eikö sinunkin mielestäsi?

— On kyllä, hän on mennyt hiukan kumaraan, ja hänen poskensa ovat kalpeat toisinaan. Mutta sinähän pidät hänestä huolta. Sinuun me luotamme, Paula, me kaikki maailman rannan matkalaiset.

Sisar ei vastannut. Ja veli katui sanojaan, joiden itsekkyyden hän tunsi. Kaikista tohtori Guibert'in lapsista oli Paulaa raskaimpana kohdannut tämä varallisuuden häviö, johon sedän onnettomuus oli koko perheen saattanut. Hän oli siinä menettänyt myötäjäisensä, ja senkautta hänen naimisiin menonsa mahdollisuudet olivat melkoisesti vähentyneet. Ja vielä veljet odottivat, että hän jäisi hoivaamaan heidän äitinsä vanhuuden päiviä, ikäänkuin hänen alati tulisi unohtaa oma persoonallinen elämänsä ja tuntea turhaan nuoren sydämensä paisuvan hellyydestä.

Marcel katseli häntä pitkään, kunnioittavasti ja hellästi. Hän ihaili hänen solakkaa vartaloansa, jossa ilmeni notkeutta ja tulevaa voimaa, hänen kasvojensa hipiää, jonka hehkeyttä musta puku vielä herkensi, hänen syviä ja tummia, mutta kuitenkin lempeitä silmiänsä — naisen silmiä, joka tuntee elämää, on mitellyt voimiaan sen kanssa eikä sitä pelkää, — koko tuota arvostaan aran ja siveän immen hurmaavaa viehkeyttä. Kuinka tuollainen tyttö voisi olla herättämättä rakkautta?

Ja kun hän huomasi hiusten varjon tuolla huolestuneella otsalla, koetti hän saada Paulan hymyilemään: — Kuinka minä pidän sinun mustista hiuksistasi! En ole nähnyt kellään niin mustia. Sinä kannat ylpeästi niiden raskasta painoa. Muistatko? Kun sinä olit pieni ja kuljit hiukset hajalla, niin tukkasi oli niin suuri ja tuuhea, että maalaiseukot torilta palatessaan pysähtyivät sinua katselemaan ja mumisivat: "Kyllä on surkeata, että kiusaavat lapsiparkaa mokomallakin tekotukalla!" Ja närkästyneenä huusi heille hoitajasi-: "Vai tekotukalla! Tulkaahan vetämään, niin saatte nähdä, lähteekö se käteenne!" Ja todellakin eukot tulivat ja vetivät sinua tukasta, ja sinä itkit liiallisen kauneutesi tähden.