ISIEN PERINTÖ
Kirj.
Henry Bordeaux
Suomentanut [»Les Roquevillards»]
Eino Voionmaa
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
SISÄLLYS.
ENSIMMÄINEN OSA.
I. Viininkorjuu.
II. Yhteentörmäys..
III. Lémencin kukkula.
IV. Notario Frasnen kosto.
V. Perhe vaarassa.
TOINEN OSA.
I. Raunioiden tekijä.
II. Vuosipäivä.
III. Rauniot.
IV. Paluu.
KOLMAS OSA.
I. Asekumppani.
II. Perheneuvottelu.
III. Notario Frasnen taitava temppu.
IV. Maan neuvo.
V. Margueriten kihlaus.
VI. Puolustaja.
VII. Jeanne Sassenay.
VIII. Vainajien ääni.
IX. Elinvoima.
ENSIMMÄINEN OSA.
I.
VIININKORJUU.
Viinimäen laelta kiiri herra François Roquevillardin ääni päin poimijattaria, jotka pitkin kaltevaa rinnettä riipivät köynnöksistä niiden mustia rypäleitä.
— Päivä päättyy! Viimeinen ponnistus vielä! Ääni oli hyvänsävyinen, mutta komentava. Se pani näppäryyttä joka sormeen ja painoi kumaraan joutilasten naisten hartiat. Leikkisänä isäntä lisäsi:
— Aamulla liverrellään kuin leivot, illalla räkätellään kuin harakat.
Tämä havainto herätti yleistä naurua.
— Niin tosiaankin, herra asianajaja.
La Vigien isäntää ei milloinkaan puhuteltu toisin. La Vigie on arvokas tila, metsä, pellot ja viinitarhat kaikki yhtenä lohkona Cogninin kunnan ulkolaidalla, noin kolmen, neljän kilometrin päässä Chambérystä. Sinne mennään maantietä myöten ja Hyèren poikki kulkevan vanhan sillan yli. Se vallitsee Lyonin tietä, joka Echellesin kalliovuorten poikki kulkien yhdisti Savoijin Ranskaan. Sen nimi — la vigie = tähystyspaikka —johtuu tornista, joka muinoin oli vuoren huipulla, mutta josta ei nyt ole jälkeäkään. Se on useita vuosisatoja kuulunut Roquevillard-suvulle, joka sitä on suurentanut vähitellen; sitä osottavat vallaskartano ja erityyliset talousrakennukset, kaikkinensa sopusuhtaisuudelta kyllä kiistanalaiset, mutta ilmeikkäät kuin vanhuksen kasvot, joista kuvastuu kokonainen elämä. Tämä elämä on voimakkaan, syntymäseudulleen uskollisen rodun historiaa. Roquevillardit ovat isistä poikiin olleet lakimiehiä. He ovat antaneet esimiehiä asianajajien ammattikunnalle, tuomareita, presidenttejä entiselle maakuntasenaatille, ja uudelle ylioikeudelle neuvoksen, joka hylkäsi virkaylennyksen voidakseen kuolla kotiseudullaan. Mutta maakunta nimittää heitä kaikkia eroituksetta asianajajiksi, ja tähän puhuttelutapaan sisältyy epäilemättä tietoisuutta siitä, että nämä asiamiehet ovat oikeuden suojelijoita. Lähes nelikymmenvuotinen kokemus, tarkka laintuntemus, hehkuva ja ponteva puhetapa lisäsivät erikoisesti La Vigien nykyisen isännän arvovaltaa.
Viinimäen säännölliset köynnösrivit tekivät poiminnan valvomisen vaivattomaksi. Lehtien väri syytti jo syksyä ja rinteen heleä kirjopeite väreili vaalenevan taivaan vastakohtana. Eri sarat erotti hyvin värivivahteista: Mondeuse-laji oli vihreän ja kullan, mustantumma ja vaaleantumma vihreän ja purppuran vivahteista. Heleiden lehvien välissä kiinnittivät katsetta rypäleiden tummemmat rykelmät. Veitsi maassa ja kädet verissä intoutuneiden uhripapittarien tavoin seurasivat poimijattaret kiireisinä rykelmiä kuin uhriteuraita, leikkasivat ne tottuneella nykäyksellä ja heittivät koriin. He olivat yhtäläisesti nostaneet ylös hameidensa liepeet ja kiinnittäneet ne taakse ollakseen vapaampia liikkeissään tahmeassa mullassa, nenäliina tai kirjava kaulahuivi solmittuna pään ympäri sen suojelemiseksi päivänpaahteelta. Aika ajoin joku heistä suoristihe kohoten esiin köynnösmerestä kuin rautakala, joka nousee vedenpinnalle hengittämään, heti taas sukeltaakseen uudelleen. Siinä oli vanhoja, kyhmyisiä ja ryppyisiä, hitaita ja kangistuneita, mutta sitkeitä kestämään ja tarkkasilmäisiä, sillä työnsaannin käydessä yhä vaikeammaksi he taistelivat säilyttääkseen viimeiset työnantajansa. Nuoret, notkeammat ja näppärämmät kaksikymmenvuotiaat neidot antoivat pelkäämättä kasvojensa ja paljaiden käsivarsiensa helteessä päivettyä ja vielä keskenkasvuiset tytöt, jotka olivat vähemmän vastustuskykyisiä, vaihtelivat paikkaa, häiritsivät järjestystä tai istahtivat ilman muuta huolettomina kesävieraiden tavoin, häilähdellen notkeina kuin köynnökset, joita heidän kätensä taivuttivat. Pienet lapset taas, jotka äitien poistuessa kotoa oli otettu mukaan, poimiskelivat rypäleitä omiksi tarpeikseen tuupiskellen toisiaan ja töhrien huulensa ja poskensa kuin alaikäiset mässääjät ainakin.
Rinteen keskellä kulkevalla tiellä odottivat vankkurit kärsivällisesti puristimoon lähtemisen hetkeä, edessään kaksi ruskeanpunaista härkää, joiden sarvet oli lyyran muotoon taivutettu. Viinitarhurit kuormittivat niitä tärkeän näköisinä. Heidän ei kuultu nauravan kuten tyttöjen, vaan ainoastaan vaihtavan lyhyitä huomautuksia. Nuoremmilla oli valkoiset päähineet ja flanellivyöt, sentapaiset kuin alppimetsästäjillä — muotijäljittely näkyy leviävän nuorten miesten keskuudessa myöskin Savoijin maakunnassa. He pistivät kovapuisen korentonsa poikkipäät yli laitojensa täyden korin korviin, nostivat sen olalleen ja heilauttivat keveällä hartialiikkeellä kuormansa vankkurien laariin. Vanha, harmaapartainen mies, joka vankkurien vierellä seisten heitä ohjasi, paineli jo muutenkin täyden vasun rypälesisällystä tiiviimmäksi. Mutta niinpä olivatkin, joka kerta kun hän selkänsä oikaisi, hänen kätensä punaiset ja viiniverta tihkuvat.
Vastapäätä La Vigietä peitti jo illan varjo Viminesin ja Saint-Sulpicen rinteet lähellä Lépinen vuorijonoa, jonne päivä menee mailleen, ja alempana Saint-Thibaud-de-Couxin ja Echellesin mutkaisen laakson. Mutta viinitarhaan valoi aurinko vielä purppuraa ja kultaa. Se otti sädekehäänsä kirjavahuiviset poimijattaret saroilla, leikkasi härkien sarvilla, hiveli vankkureilla seisovan päätarhurin harmaata partaa ja punaista naamaa, kirkasti hatun reunojen alla hra Roquevillardin tarmokkaita kasvoja ja kimmelteli vielä korkeammalla Montagnolen ylvään kirkontornin yllä asettuakseen vihdoin kuin kruunuksi Graniervuoren tarunomaisen kallion huipulle.
Ryhmittyen muutamien jäljelläolevien köynnösten ympärille poimivat naiset viimeisiä rykelmiä. Vielä yksi kori nostettiin rattaille ja kuorman päällä seisten lausui vanha Jeremias riemuiten:
— Valmis on, herra asianajaja.
— Montako vankkuria? kysyi isäntä.
— Kaksitoista.
— Se on hyvä sato.
Hän lisäsi, kun härät lähtivät liikkeelle koko tarhurijoukon seuraamina:
— Nyt on minun vuoroni. Tulkaahan tänne.
Koppa käsivarrella, veitsi tai vesuri kädessä nousivat poimijattaret mäenlaelle herra Roquevillardin ympärille. Hän painoi rautapäisen keppinsä maahan, kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä kupari- ja hopearahoja. Heti vaikenivat suulaimmatkin. Oli juhlallinen hetki, maksun hetki. Joukon takana kimmelsivät ikkunat ja kallioliuskeet, peileinä heijastaen auringonsäteitä.
Ystävällisen tutunomaisesti puhutteli asianajaja jokaista nimeltä, jopa sinuttelikin, sillä vanhemmat oli hän nähnyt joka päivä ja toiset tuntenut pienestä pitäen. He saivat päiväpalkkansa lisäksi herttaisen sanan ja vastasivat vuorostaan:
— Kiitoksia, herra asianajaja.
Yksi ja toinen, joka oli ollut laiska, sai nuhteen, ja tämä vaikka leikkisävyllä sanottuna, sattui paikalleen, sillä isännällä oli tarkka silmä. Lapset, jotka jo olivat ottaneet palkkansa luonnossa, saivat häneltä kukin pari lanttia, sillä hän rakasti heitä.
— Jos ne, jotka ovat palkkansa saaneet, menisivät tuosta vasemmalta, sanoi hän kesken toimitusta, muuten minä joudun loppumattomasti alkamaan alusta.
— Ei se pahitteeksi olisi, vastasi eräs kaunis kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias tyttö.
Tämä oli jättänyt kietomatta huivinsa päähineeksi, ikäänkuin uhmatakseen aurinkoa nuoruudellaan. Osa hajalle irtauneita hiuksia oli valahtanut hänen otsalleen. Hänellä oli suurehko suu eikä kasvojen ilme ollut erikoinen, mutta hän uhkui terveyttä, silmät olivat eloisat ja ennenkaikkea iho kullanvärinen kuin täyteläisillä valkoisen viinin rypäleillä, joita lämpö on ruskettanut ja jotka näyttävät sisältävän auringon ydinmehua.
— Oletpas sinä nopeaan kasvanut, Katariina! Milloin sinut viedään miehelään?
Näin vakaasti kohdeltuna julkisesti tyttö punastui mielihyvästä:
— Saa nähdä.
— Hm. Sinua katselee ilokseen, Katariina. Ja rahaan, jonka hän antoi tytölle, lisäsi hän vakaasti lausutun neuvon:
— Ole viisas, tyttö: Siveys on kauneutta arvokkaampi.
Tyttö lupasi empimättä.
— Kyllä, herra asianajaja.
Toimituksen loputtua isäntä silmäsi väkeänsä ja kysyi:
— Ovatko kaikki tyytyväisiä? Kaksikymmentä hilpeätä ääntä vastasi kiittäen. Mutta muuan lapsi osoitti sormellaan erästä vanhaa vaimoa, joka pysytteli syrjässä häveliään ja tyytymättömän näköisenä:
— Fauchois.
Hänen sanansa hukkui hälinään eikä kukaan kiinnittänyt siihen huomiota, ikäänkuin vaimo ei olisi ansainnut mitään palkkaa.
— Niinpä hyvää yötä, kuului jälleen herra Roquevillardin sointuva ääni.
Aamulla sitten tulette Saint-Cassiniin ja Viminesiin.
— Hyvää yötä, herra asianajaja.
Jääden seisomaan tarkastuspaikalleen näki hän poimijattarien kulkevan päivänlaskun hämärään, häipyvän ja hälvenevän. Alhaalta kuului vielä heidän äänensä. He olivat hajaantuneet kahteen ryhmään, Viminesin ja Saint-Cassinin joukkoon. Jälkimmäiset, jotka olivat kääntyneet vasemmalle, alkoivat laulaa loppusäkeitä pitkäveteistä kansanlaulua. Ilta ruskotti jo vuorenhuipulla.
Fauchois ei hievahtanut isännän rinnalta eikä puhunut mitään.
— Pierrette, sanoi äkkiä herra Roquevillard.
Vaimo liikahti. Hän ei ollut niin vanhentunut, kuin murheellinen ja masentunut.
— Herra François, mutisi hän.
— Tuossa viisi frangia. Mene kartanoon syömään keittoa.
— Siinähän on kolmesta päivästä, lausui vaimoparka katsellen karkeassa kädessään kiiltävää hopearahaa; eikä minulle tule kuin yhdeltä.
— Otahan kuitenkin. Kuinkas tyttäresi laita on?
— Se on mennyt Lyoniin.
— Onko hän siellä töissä?
Vanhalta vaimolta hervahtivat käsivarret alas eikä hän vastannut.
— Hänen pitää ruveta työhön.
— Ei se tuomion jälkeen saa paikkaa. Varas!
Asiamies selitteli lieventäviä asianhaaroja:
— Hän varasti ajattelemattomuuttaan, lapsellisuuttaan, turhamielisyyttään. Huono hän ei ole. Hänen iällään voi itsensä parantaa. Mistä hän elää?
— Jaa mistäkö elää? Miehistä tietenkin.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Ensi aikoina minä lähetin sille pienen postivekselin avittaakseni. Se lähetti sen takaisin ja mukana toisen, ison, jonka minä poltin.
— Jonka sinä poltit?
— Niin, herra François, häpeän rahan.
Ja suuttumus oikaisi äkkiä vaimon, joka ojentaen kättään ruskon heijettä kohti kuin kohtaloa syyttäen sanoi:
— Minä en käsitä, mitenkä minä olen sen tehnyt. Meidän suvussamme on ollut vain kunnon ihmisiä. Nyt minä saan hävetä.
— Se ei ole sinun syysi, Pierrette.
Tämä ravisti päätään päättävästi:
— Se on aina suvun syy, te tiedätte sen hyvin. Tepä sen itse olette sanonut.
— Minäkö?
— Niin, minun kuulteni Juliennelle ennen tuomiota. Tyttö oli herättänyt minussa levottomuutta. Niinpä toin hänet teidän puheillenne.
— Minä muistan. Ja mitä minä hänelle sanoin?
— Että kun on onni kuulua kunnon sukuun, täytyy pitää itsestään sitä parempi vaari. Sillä suvulle ja perheelle lasketaan kaikki yhteiseksi, varat ja velat, hyvä käytös ja huono.
— Ei kukaan voi sinua kivellä heittää.
— Heittävät kuitenkin. Ja oikeassa ovat. Onneksi ehti mieheni kuolla ennen.
— Hän olisi sinua puolustanut.
— Tappanut olisi tytön.
— Ja sinä rakastat häntä yhä?
— Hän on minun lapseni.
— Niinpä, Pierrette, älä masennu. Ei mitään ole menetetty ennen kuin kuolemassa. Palaa kartanoon; minä menen vielä puristimoon katsomaan ammeita.
— Kiitoksia, herra François.
Pierrette oli kaiket ajat ollut La Vigiessä apuna pyykinpesussa, viininkorjuussa, jopa välillä keittiössäkin: siitä hänen tapansa puhutella isäntää ristimänimeltä.
Hänen lähdettyäänkään ei herra Roquevillard vielä pitänyt kiirettä. Hyväilevällä silmällä katseli hän koko tilustensa piiriä edessään: riivittyjä viinitarhoja, joiden purppura- tai kultasävyn hän tapaisi jälleen virkistävässä viinissä, kahteen kertaan niitetyitä niittyjä, hedelmäpuutarhoja,- ja kauempana pientä nimetöntä puroa, joka erottaa Cogninin ja Saint-Cassinin kunnaat, tammi-, pyökki- ja lehmusmetsää, jonka syys oli kirjaillut kuin kukkavihoksi. Tällä eri viljelyslajien maalla hän ei lukenut tänä hetkenä eri vuodenaikojen, vaan oman sukunsa historiaa. Se ja se esi-isä oli ostanut tuon alan, se ja se istuttanut tuon viinitarhan, ja hän itse, hänpä oli tunkenut yli kunnanrajan päästäkseen käsiksi noihin liian tiheässä seisoviin puihin, jotka vaativat harvennusta. Kääntyen tilan rakennuksiin päin katseli hän vaunuliiteriksi muutettua kantarakennusta, jonka ensimmäiset Roquevillardit, talonpojat, olivat rakentaneet, ja vertasi sitä omaan jyhkeään ja tilavaan asuinrakennukseensa, jota koristi verraton villiviiniköynnös. Oli siis yhäkin samoilla paikoilla sama rotu, vain kunniassa, työssä ja toimellisuudessa kuluneen menneisyyden voimistamana aineellisesti ja henkisesti. Hän antoi sen merkitykselle tunnustuksen toistamalla Fauchoisin sanat:
— Se on aina suvun syy.
Hänen sukunsa oli tosiaan antanut maalle yhteistä asiaa hyödyllisesti palvelemaan kykeneviä miehiä, niinkuin he olivat hoitaneet omaakin omaisuuttaan. Näin sukupolvet tukevat toinen toistansa yhteiseksi hyväksi. Eivätkö kaukaisimmatkin esi-isät olleet valmistaneet hänen työtänsä? Tämä maa, jota hän viljeli, oli askarruttanut heidän ajatuksiaan ennen häntä. Tämä näköpiiri oli ennen häntä kiehtonut ja innostanut heitä. Ja hän käänsi katseensa vaikkakin vähän vastahakoisesti omasta kartanostaan silmätäkseen sitä, mitä he olivat katselleet, sitä piiriä maisemassa, johon he olivat kiintyneet samaten kuin nyt hän. Sillä viljelykset voivat muovailla maan välitöntä muotoa, mutta itse luontoa ei ihminen pysty muuttamaan: hän voi lisätä siihen vain joitakin liikuttavia muistomerkkejä, talon, joka savuaa ja palauttaa mieleen tulisijan sulouden, tien tai aidan, jotka panevat muistamaan yhteisöelämää, kellotapulin, joka kuvaa rukousta.
Hänen seisoessaan yksin kummulla lisäsi hänen mielessään illan kauneutta tyydytys, jota tuottaa kosketus omaan heimoon. Hän tunsi aina hämärään muinaisuuteen saakka tämän maakulman merkityksen. Hänen edessään olevia Lépinen vuorijonoa, jonka yksitoikkoisuuden katkaisee Signalin huippu, reunusti iltarusko. Hänen katseensa lipui alemmaksi, seurasi hetken Echellesin tien siroja mutkia, joille vuorten viimeiset liepeet näyttävät kummallakin puolen muodostavan saattueita, hipoi taas Corbeletin, Joignyn ja Granierin kylkiä palatakseen jälleen lähemmille rinteille ja kerrostumille, joiden ääriviivat ovat sopusuhtaisemmat. Tässä vastakohtaisessa, vuoroin kovassa, vuoroin pehmeässä luonnossa näki hän edeltäjiensä luonteita: isoisänsä rohkeuden, kun tämä vallankumouksen aikana toimi armeijain palveluksessa, isänsä leväperäisyyden, hän kun mietiskelyihin vaipuneena antoi varaansa pitämättä pyhän sukukartanonkin joutua vaaraan.
»Ei kukaan», ajatteli hän, »voi tältä paikalta sillä tavoin katsella auringonlaskua. Kerran, kun minua ei enää ole, palaa joku minun lapsistani näihin vertailuihin. Lapsistani, jotka jatkavat meidän työtämme ja joista tulee hyvän palveluksessa olevia ihmisiä.»
Menneisyyden nojalla, joka ulottui häneen itseensä, hän ajatteli tulevaisuutta turvallisesti. Mietelmiinsä vaipuneena ei hän huomannut naista, joka kartanosta tullen saapui hänen luokseen. Se oli jo iäkäs nainen, hartioilla tumma liina ja kädessä keppi, jota hän väsyneenä ja uupuneen näköisenä käytti tukenaan. Hänen kasvonsa, joille illan rusko loi heijastusta, olivat aikoinaan varmaan olleet kauniit. Vuodet olivat niitä uurtaneet poistamatta kuitenkaan puhtauden ilmettä, joka heti ensi hetkestä kiinnitti huomiota ja sitten veti puoleensa. Se oli suoran, kaikesta pahasta kirvonneen ja kukaties hiukan mystillisyyteen taipuvan sielun näkyvä leima.
— Eivätkö he vielä tule? kysyi rouva Roquevillard puolisoltaan.
— Tulevat, Valentine, tuolla.
Molemmat ymmärsivät puhuvansa lapsistaan. Herra Roquevillard viittasi mäen alle, mistä suurehko joukko juuri alkoi nousta rinnettä ylös. Etumaisina kaksi pikkulasta, jotka heidän isoäitinsä tunsi:
— Pierre ja Adrienne. Ne tulevat oikotietä. En näe pikku Julienia.
— Se pitää kai tätinsä Margueriten kädestä kiinni. Siitähän se ei luovu.
— Tosiaankin. Minä näen hänet Margueriten ja hänen sulhasensa välissä.
Se erottaa heidät, paha poika. Mutta missä hänen äitinsä on?
— Heidän takanaan tyynenä tapansa mukaan, veljensä Hubertin kanssa.
— Meidän vanhin poikamme. Erotatko hänen kunniamerkkiään?
Herra Roquevillard hymyili katsahtaessaan puolisoonsa.
— Kuinka nyt näin kaukaa?
Rouva vuorostaan nauroi viehättävästi.
— Onhan siinä suuri punainen solmuke merkin yläpuolella.
— Ja merkistä ehkä luet: Hubert Roquevillard, 28-vuotias, merijalkaväen luutnantti, saanut kunniamerkin urotöistä sodassa, esitetty ylennettäväksi, ollut mukana sotaretkellä Kiinassa, Pei'tangin puolustuksessa.
— Luenpa tietenkin, tarkasti luenkin. Hän tähysti uudelleen tietä.
— Entä Maurice? En näe Mauricea.
— Hän tulee perässä, luullakseni jonkun toisen kanssa.
Rouva Roquevillard laski tyytyväisenä kätensä puolisonsa olalle.
— Se on kai vävymme, Charles Marcellaz. Lasku on toimitettu. Minä lasken aina, niinkuin silloin kun he vielä olivat pieniä: Germaine, Hubert, Maurice, Marguerite.
— Ja aina vain puuttuu laskusta Félicie, vastasi mies. Hänen kasvojansa pimensi varjo: hän ei tottunut toisen tyttärensä poissaoloon, joka laupeudensisarena oli mennyt merten taakse Hanoin sairaalaan.
Rouva nojautui lujemmin mieheensä:
— Ei François, ei hän ole kaukana meistä. Hänen ajatuksensa ovat meidän luonamme: tiedän sen, tunnen sen. Hubert, joka palatessaan Kiinasta näki hänet, tapasi hänet onnellisena. Ja kerranhan kuitenkin yhdymme jälleen kaikki.
Mies ei antautunut tälle alalle, vaan jatkoi laskemista:
— Se ei olekaan Charles, joka on Mauricen rinnalla. Se on joku nainen.
He ovat poikenneet oikotieltä ja tulevat pääkäytävää.
— Se on ehkä rouva Frasne. Näetkö hänen miestään?
— Niin näkyy olevan. Mutta notariota en huomaa.
— Hän tulee myöhemmin Charlesin kanssa. He viipyvät töissään aina klo kuuteen saakka.
— Syövätkö Frasnet meillä tänä iltana päivällistä? Rouva näytti pyytelevän sitä anteeksi ikään kuin jotakin sopimattomuutta.
— Maurice, joka on usein heidän luonaan, pyysi minua kutsumaan heidät.
He olivat hetken ääneti, kummallakin sama huoli.
— Minä en rakasta sitä naista, sanoi vihdoin rouva.
Hämmästyneenä, ei itse asiasta, vaan siitä että sen lausui hänen puolisonsa, joka tavallisesti oli pelkkää suvaitsevaisuutta, kysyi mies:
— Miksikä et?
Rouva Roquevillard katseli kuultavan kirkkailla silmillään iltaruskoa.
— En tiedä. En tunne mistä hän tulee, enkä uskalla ajatella minne hän menee. Hän ei ole kaunis, mutta hänet nähdessään ovat äidit levottomia pojistaan ja vaimot miehistään.
— Mikä huolenpito! Kuka sinulle siitä on puhunut?
— Ei kukaan. Minulle vain sanoo vaisto, on semmoinen aavistus. Ne, jotka rukoilevat paljon, eivät ole kaikkein tietämättömimmät. Hänellä on oudot silmät, sameat ja tuliset. Hän herättää minussa pelkoa.
— Ah!… Niin, kaupungissa puhutaan hänestä ja meidän pojastamme.
— Se täytyy sanoa Mauricelle. Se täytyy sanoa hänelle heti.
— Mutta, rakas ystävä, minkä nojalla? Emmehän tiedä mitään varmaa.
Jokin juoru, mitä se merkitsee?
— Se ei ole vain juorua. Minä tunnen sen, minä olen siitä varma. Hän on vaarassa.
Herra Roquevillard vastasi:
— Joskus on intohimon vastustaminen sen vahvistamista. Sinä olet sen hyvin käsittänyt: sinä olet suostunut kutsumaan Frasnet. Toiseksi eivät nuoret hevin siedä sellaista sekaantumista heidän elämäänsä. Varsinkaan Maurice, joka on sangen ylpeä. Hän ei ole vielä neljäkolmattavuotias, on lainopin tohtori ja luottaa vain itseensä. Hänellä on jyrkkä mielipide oikeudesta onneen, omakohtaisen kehityksen välttämättömyydestä. Pariisi antaa heidät meille takaisin hienostuneina, mutta kapinallisina. Tarvitaan kokemusta, jos tahtoo palauttaa heidät järkiinsä.
— Sinä olet siis asiaa jo harkinnut! Etkä ole minulle mitään puhunut.
— Miksi olisin sinua surettanut, joka ennestäänkin olet niin rasittunut.
— Niin, minun pitäisi olla voimakas. Äidin tulee olla voimakas. Mutta sinähän olet sitä meidän molempien puolesta.
Herra Roquevillard jatkoi:
— Oli erehdys sijoittaa hänet notario Frasnen luo. Minä halusin hankkia hänelle käytännöllistä kokemusta, varsinkin perintö- ja pesänselvitysasioissa, ennenkuin hän esiintyisi asianajajana. Notario Frasne on notario Clairvallin seuraaja, joka oli minun ystäväni ja meidän notariomme. Tahdoin noudattaa perinnäistapaa. Tällä kertaa se oli erehdys. Se korjataan pian.
— Pianko?
— Niin. Minä otan Mauricen takaisin konttoriini; hän voi päättää koevuotensa siellä. Taikka Marcellazin luona. Ilmoitan sen hänelle kun olemme muuttaneet takaisin kaupunkiin.
— Hyvä, sanoi rouva puristaen miehensä kättä. Hänellä ei tule olemaan niin usein tilaisuutta tavata rouva Frasnea. Mutta se ei riitä. Sinä pidät häntä järkeilijänä; minä luulen häntä pikemmin haaveilijaksi. Minä tahtoisin askarruttaa hänen haaveiluansa.
— Mitenkä?
— Aikaisella kihlauksella, esimerkiksi. Pitkä kihlausaika askarruttaa ja kasvattaa nuoria. Ranskassa hätiköidään liiaksi häillä, sillä avio määrää elämän, perheen, tulevaisuuden.
— Se on totta.
— Marguerite oli ajatellut pikku Jeanne Sassenayta.
— Hänhän on lapsi.
— Kaunis lapsi, hurskaan äidin kasvattama. Tähän keskeyttivät puheen pienet kimakat äänet, jotka piipattivat:
— Hyvää iltaa, mummu. Hyvää iltaa, vaari. Etujoukko, Pierre ja
Adrienne, saapuivat hengästyneinä juosten tienmutkasta mäenlaelle.
He juoksivat kilpaa huolimatta rouva Roquevillardin varoituksista:
»hiljempaa, hiljempaa!», ja isoisä kaappasi heidät kiinni lennosta.
— Tiedätkö, kertoi Adrienne, joka oli sangen puhelias ja sinutteli haikailematta kaikkia, Julien jäi täti Margueriten luo ja äiti oli käskenyt hänen tulla meidän kanssamme.
Puolimäessä huuteli tulossa oleva nuorten joukko vuorostaan:
— Hyvää iltaa.
Ainoastaan Maurice ja rouva Frasne olivat liian kaukana ottaakseen osaa tähän perhetervehdykseen. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta hidastuttivat he askeliaan sitä mukaa kuin lähestyivät mäenkukkulaa, ja noudattaen tien kaikkia mutkia oli heidän onnistunut aikaansaada tuntuva välimatka, vaikka Marguerite oli monta kertaa kääntynyt heitä jouduttamaan. Kun rinteen läheisyys poisti heidän näkyvistään taustan vuoren, näkivät he herra ja rouva Roquevillardin hahmot taivasta vasten. Rouva Frasne loi kaksin-oloa pidentääkseen kumppaniinsa arvoituksellisen katseen.
— Teidän isänne, sanoi hän, on varmaan ollut teitä kauniimpi.
Ja hän lisäsi aivan hiljaa, kuin itsekseen:
— Hän on mies, joka tietää mitä tahtoo.
Nyrpeänä oli nuori mies vaiti. Nainen hymyili, kun huomasi häntä suututtaneensa, ja kysyi:
— Kuinka vanha isänne on?
— Kuusikymmentä vuotta luullakseni
— Kuusikymmentä vuotta. Hän ei saata minua sietää. Jos hän voisi, käskisi hän minun mennä tieheni.
— Te erehdytte, hän ottaa teidät aina ystävällisesti vastaan.
— Semmoisen kyllä tuntee. Hän inhoaa minua ja kuitenkin hän minua miellyttää. Minä rakastan luonteita.
Ennen mäen päälle tulemistaan kääntyy tie, ja uusi näköala aukenee oikealla olevan penkereen ja vasemmalla olevien pensaiden välissä, joiden väreissä nyt oli sekaisin kevään vehreyttä ja syksyn kultaa. Säännöllisine pengerrakenne-piirteineen ilmestyi heidän eteensä äkkiä Nivolet-vuori heijastaen vielä laskeneen auringon ruskoa. Laihat pensaikot sen kallioiden kupeilla saivat tässä valaistuksessa sinertävän, viinin pohjasakkaa muistuttavan vivahteen, kun taas Margerian vuorijono taempana oli kokonaan ruusunpunainen ja ihonvärivivahteineen ihastuttava.
— Katsokaas kulissien vaihdosta, lausui Maurice huomaamatta, että hänen kumppaninsa pani enemmän arvoa heidän yksinololleen kuin illan ihmeille.
Kun rouva pysähtyi, kääntyi Maurice kysymään:
— Mikä teidän on? Oletteko väsynyt?
— En, minä annan teidän rauhassa katsella maisemaa.
— Olisitteko mustasukkainen?
— Olen, te rakastatte maatanne, ja minä…
— Ja te?
— En sitä teille enää sano…
— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.
Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava ja hyväilyiltään kiehtova. Kun hän käänsi vähän päätänsä, näki Maurice puoleksi sulkeutuneiden luomien alta katseen, mustan ja kultaisen, jossa kimmelsi ainaisuuden ja hetken koko pakahduttava hekuma.
— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa onkaan rintaani vasten, ja tuo pieni kappale on minulle enemmän kuin maailmankaikkeus.
Ja kuiskasi:
— Minä rakastan sinua, Edith.
— Tosiaanko? kysyi tämä hänelle ominainen antautuva hymy huulillaan.
— Milloin tulet minulle?
— Kun olen vain sinun.
— Se on mahdotonta.
— Miksikä?
— Sinä olet sidottu.
— Lähdetään yhdessä pois.
— Mistä eläisimme?
— Minun myötäjäisistäni.
— Sitä en tahdo. Eivätkähän ne ole sinun hallussasi.
— Minä hankin ne takaisin.
— Ei, ei.
— Sinä teet työtä.
Hän vaikeni. Melkein suuttuneena lausui rouva Frasne pilkallisesti:
— Ah! Sinä tottelet mieluummin isääsi. Olet kuin hänkin pienen kaupungin suuri mies, jolla on monta lasta.
Mutta hän näki Mauricen kasvoista sellaisen surun, ilmeen, että hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.
— Minä rakastan sinua ja kidutan kuitenkin. Mutta, näes, minä tukehdun sinun Chambéryssäsi. Tahtoisin lähteä pois, rakastaa sinua vapaasti, elää. Minua hirvittää valhe. Mutta sinä, sinä et rakasta minua.
— Edith, kuinka voit sanoa semmoista?
— Et, sinä et rakasta minua. Jos todellakin minua rakastaisit, niin minä olisin jo kauan sitten ollut sinun.
Tämän kohtauksen huumaamina alkoivat he hitaasti jatkaa kulkuansa. Näköala avartui askel askeleelta ja Nivoletin alimman pengermäkyljen takaa tuli esiin Bourgetin järvi, jonka sineä samensivat sen pinnalta nousevat harmaankellervät huurut. Mutta he eivät enää katselleet mitään. Tarvitsiko heidän kuunnella muuten kuin omassa sydämessään tätä vuoden häipyvää hehkua, tätä luonnon levotonta leiskettä, tätä syksy-illan intoumusta, joka oli kuin huikea hekuman huuto?
Kartanon edustalla tapasivat he rouva Roquevillardin, joka itse tuli rouva Frasnea vastaan, vaikka lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos auringonlaskun jälkeen.
* * * * *
… Myöhemmin illalla herra Roquevillard palatessaan odottamatta viinipuristimosta huomasi pimennossa poikansa ja nuoren rouvan. Viininkorjuupäivinä on kartanoissa paljon kulkemista ja se suoritetaan mieluimmin huomiota herättämättä.
— Hän näki meidät, sanoi Maurice.
— Sen parempi, vastasi rouva.
Kulkiessaan vaunuliiterin, esi-isiensä vanhan asunnon ohi iso-isänsä rakentaman ja hänen oman laajentamansa päärakennuksen kynnystä kohti koetti herra Roquevillard karkoittaa levottomuutta, joka äkkiä häntä ahdisti.
»Olinhan minäkin nuori», todisteli hän itselleen.
Mutta ei hänen nuoruutensakaan ollut horjauttanut häntä lujittamasta rotunsa tulevaisuutta. Tiesikö hänen nuorempi poikansa, jonka määrä oli jatkaa sitä, mitä tarmoa ja kieltäymystä vaatii kunnia olla suvun päämies? Vaikka hänen olemuksensa oli sangen vähän vastaanottoinen hetkien vaikutelmille, uumoili hän kuitenkin kuin pahojen lintujen siipien suhinaa ympärillään, hyljeksityn Fauchoisin toivottomuutta ja syksyisen luonnon haurautta. Äskenhän hän, tiluksiaan katsellessaan, oli arvioinut voimalliseksi Roquevillardin nousun. Ja harkinnut sen oman ylväytensä järkähtämättömäksi jousteeksi. Ja nyt satunnainen keskustelu vanhan vaimon kanssa ja vahingossa nähty suudelma vaikuttivat, että hän, epäilemättä järjettömän ja selittämättömän aavistelun vallassa, tunsi kuinka aika huonontuu ja perheet hajoavat.
II.
YHTEENTÖRMÄYS.
Brestin varusväessä palvelevan poikansa Hubertin lähdettyä olivat Roquevillardit muuttaneet maalta talviasuntoonsa Chambéryhyn. Heidän hallussaan oli erään vanhan talon ensimmäinen kerros Boigne-kadun päässä, Linnan puolella. Lokakuu lähestyi loppuaan ja sekä ali- että ylioikeuden istunnot vaativat asianajajan läsnäoloa.
Eräänä päivänä aamiaisen jälkeen, johon hänen vaimonsa sairauden vuoksi ei voinut ottaa osaa, kutsui herra Roquevillard tytärtänsä Margueritea, poikansa Mauricen ollessa syventyneenä sanomalehtiin.
— Tule mukaani. Tarvitsen sinulta neuvoa.
— Mihin, isä?
Herra Roquevillard vilkaisi Mauriceen, joka ei kuunnellut.
— Työhuoneeni järjestelyssä uuteen kuntoon.
Tämä tilava ja korkea työhuone, kahden leveän kadun kulmauksessa oli neljän akkunan valaisema. Kahdesta näitä ikkunoita näkyi kappale Savoijin historiaa: vanhojen herttuoiden linna, neljännellätoista vuosisadalla muurattu rakennus, jonka kivet jo olivat mustuneet ja jonka rakennustyylin kömpelyyttä ja yksitoikkoisuutta muutamat ulkonevat listat eivät riittäneet peittämään. Mutta tätä vanhaa rappeutunutta rakennusta tukee oikealla Sainte-Chapelle-kappeli, hienopiirteinen suippokaaritapuli, jota linnoitustyylinen kivijalkakerros tukevana vartena kannatti. Vasemmalla vallitsee sitä arkistotorni, murattien ja villin viiniköynnöksen peittämä, jonka huippu hiljattain on maalattu valkoiseksi, joten sitä kerskuvan sävynsä vuoksi teki mieli verrata tupsuun tai töyhtöön. Nämä eri-ikäiset ja eriluonteiset rakennukset, jotka olivat surkastuneet tai vaurastuneet aina kunkin rakennuttajaruhtinaan rahavarojen ja makusuunnan mukaan, ovat säännöttömämpiä, mutta kaunopuheisempia kuin yhden ainoan teettäjän yhdenmukaiset rakennukset. Pitkä sarja historiaa on imeytynyt niihin myötä- ja vastoinkäymisineen. Molempia torneja verhoaa hajallinen rykelmä puita, kahdelle perättäiselle pengermälle istutettuja, jotka näyttävät toisiinsa kietoutuneilta. Alemman penkereen plataanien siimeksessä seisovat Joseph ja Xavier de Maistren kuvapatsaat. Näin viettävät pienellä alalla useat vuosisadat muistojansa. Kolkka on autio kuin hauta, mutta se henkii historiaa.
Kun on tottunut johonkin näköalaan, riittää yksi valonheijastus sitä muuttamaan. Herra Roquevillardin ja hänen tyttärensä astuessa tähän huoneeseen yritti aurinko tosin turhaan elähdyttää linnan synkkää seinämää, mutta loi kirkon siroihin goottilaisiin koristeihin ruusuista hohdetta ja yläpuolella puiden, jotka herkempinä jo alkoivat varistaa lehtiänsä, se lisäsi arkistorakennuksen köynnösverhon viehättävyyttä ja sen valkoisen tornin valkeutta.
— Täällä on viihtyisä työskennellä, sanoi Marguerite. Se on toki hyvä!
Isä työskentelee niin paljon.
— Minä olisin toivonut, että äitisi olisi ottanut tämän huoneen salikseen. Hän ei ole sitä koskaan tahtonut. Mutta etkö huomaa mitään, tyttöseni?
Marguerite katseli pitkin seiniä, tunsi kirjahyllyillä lakikirjat, vanhojen virkamiesten, esi-isiensä, muotokuvat, joille keskinkertaiset taiteilijat olivat antaneet vielä ankarammat piirteet kuin heidän edustamansa oikeus, parhaan savoijilaisen maisemamaalarin Hugardin maalaaman taulun Zourgetin järvestä ja vihdoin La Vigien tilusten kartan puitteissaan.
— En, en mitään, selitti hän tarkastuksensa päätyttyä.
— Kun katselet vain pitkin seiniä.
Silloin hän huomasi, että isän tukeva suuri tamminen työpöytä oli siirretty syrjään ja tilalle asetettu pienempi ja sirompi valoisimmalle paikalle, josta oli paras näköala.
— Oh! huudahti hän, miksikä isä siirtyy noin syrjään?
— Vastaanottaakseni veljesi.
— Tuleeko Maurice pois Frasnen konttorista?
— Tulee. Hän asettuu tuon akkunan ääreen. Katsos tästä, kuinka syksy riipii plataanien lehtiä. Minä pidän enemmän keväästä. Kun ihminen vanhenee, suosii hän enemmän kevättä. Tuolla tornin luona on eräs Judeasta tuotu puu, joka silloin saa hehkeän punaisen värin, ja kukkivia luumupuita.
Marguerite ei kuunnellut. Hän näytti surulliselta.
— Maurice, niin. Mutta te?
— Tyttöseni, nuorella miehellä tulee olla viihtyisää kotonaan. Etkö sinä voisi vähän täydentää tätä pöytää siinä suhteessa? Hankkia hiukan kukkasia esimerkiksi.
— Nyt ei ole se vuodenaika, isä. Minulla on vain päivänkukkia.
— Ota niitä. Yksi tai pari, ei paljoa, korkeaan maljakkoon. Ne palaavat Pariisista, nämä lakitieteen tohtorit, koru- ja kauneusherkkinä, ja niistä vaatimuksista minä en ymmärrä hölynpölyä. Mutta sinä, joka olet meidän talomme makuneuvos, osaat auttaa meitä kodin järjestämisessä sellaiseksi, että hän viihtyy.
Herra Roquevillard hymyili hiukan teennäistä hymyä ikäänkuin hyväksymistä pyytäen. Sitten hän astui tyttärensä luo ja laski kätensä tämän kauniille kastanjanruskeille hiuksille pelkäämättä niitä hämmentävänsä:
— Sinä jätät pian tämän kodin, Marguerite. Menetkö ilomielin naimisiin?
Vastauksen sijasta neito nojautui isänsä olkaa vasten ja sydän raskaana alkoi itkeä. Hän muistutti herra Roquevillardia, vaikkei kasvoissa ollutkaan yhdennäköisyyttä. Suora ja joustava vartalo, hiukan kyömy nenä, suora leuka antoivat hänelle kuten isällekin turvallisen luotettavuuden ilmeen, johon suuret ruskeat silmät, sangen avonaiset ja sangen puhtaat — äidin silmät — lisäsivät syvää suloa, kun taas hänen isänsä silmät, syvälläolevat ja pienet, välähtivät niin terävästi, että oli vaikea kestää niiden katsetta.
Tämä itkunpuuska huolestutti herra Roquevillardia:
— Miksi itket? Eikö tämä avio sovellu sinulle? Raymond Bercy on kunnon poika, hyvästä perheestä. Hän on suorittanut lääkärintutkintonsa ja on lopullisesti kiinnitetty meidän kaupunkiimme. Onko sinulla mitään muistuttamista häntä vastaan? Ei sinun vastahakoisesti pidä mennä naimisiin.
Tyttö voitti liikutuksensa ja virkkoi:
— Ei, ei minulla ole mitään moittimista… vaikka…
— Puhu tyttöseni. Puhu turvallisesti.
Marguerite loi isäänsä ihailevan katseen:
— Vaikka hän ei ole sellainen mies kuin isä.
— Sinä olet mieletön.
Tyyntyneenä tyttö selitti vielä:
— En tiedä miksi itken. Minun pitäisi olla onnellinen. Mutta enkö ole onnellinen täällä? Nyt muistuu mieleeni lapsuuteni ilot ja päivänpaiste. Ja ajatus, että lähden pois, tuntuu niin surulliselta.
Isä lohdutti häntä vakaasti:
— Älä katsele taaksepäin, Marguerite. Äitisi ja minä, me voimme sen tehdä. Ajattele sinä tulevaisuuttasi vaimona. Antaudu lujana tälle tulevaisuudelle.
Marguerite koetti hymyillä:
— Minun tulevaisuuteni on minun perheeni.
— Niin, se jonka perustat.
— Te neuvoitte minua usein, isä, yhteisillä talvikävelyillämme, säilyttämään meidän perheemme perimyksiä.
— Mutta perimyksiä, sinä riikinviisas, ei säilytetä kaapissa, naapurimme varakreivi de la Mortellierien tapaan, joka sulkeutuu huoneeseensa korjaamaan vaakunakilpiä ja täydentämään sukutietoja ja kummastelee, että hänen arentimiehensä rohkenevat käyttää saappaita. Niitä ei säilytetä edes vanhassa talossa tai vanhalla tilalla, vaikka säilyttämisellä on merkityksensä. Ne punoutuvat meidän elämäämme, meidän tunteisiimme, antaakseen niille tukea, suurempaa arvoa ja kestävyyttä.
Uudelleen katsoi Marguerite isäänsä suurin, haltioitunein silmin ja huokasi:
— Minä olen liiaksi kiintynyt tähän kotiin.
— Ei, ei, sanoi isä lujasti. Avioliitossa on aina jotakin tietämätöntä, ja minä ymmärrän, että sellainen elämänmuutos ajatteluttaa sinua. Mutta ole uljas ja iloinen meidät jättäessäsi, kun ei sydän eikä harkinta aseta vakavia esteitä. Sinä olet ollut onnellinen meidän kanssamme, se on minun tyydytykseni. Mutta sinä voit ja sinun tulee olla onnellinen ilmankin meitä… Mene tuomaan minulle kukkia ja Maurice.
— Minä menen, isä.
Muutaman hetken kuluttua neito palasi mukanaan koko kimppu kukkasia. Kädenkäänteessä oli hänen veljellensä aiottu pöytä muuttunut silmää hiveleväksi.
— Minulla oli vielä muutamia ruusuja, viimeiset. Katso, maljakko vaihtaa väriään auringossa kuin opaali. Se on oikein kaunista.
Herra Roquevillard vahvisti tyytyväisenä:
— Ei sovi moittia.
Mutta tällä hän leikkisästi tarkoitti tytärtänsä. Tämä nauroi ja riensi pois:
— Nyt minä juoksen sanomaan Mauricelle.
Nuori mies saapuikin viipymättä.
— Oliko isällä jotakin sanomista minulle? kysyi tämä astuessaan sisään, lakki ja keppi kädessä, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire lähteä pois.
Hän oli kookas vartaloltaan kuten hänen isänsäkin, mutta laihempi ja hintelämpi. Vaikka hän samalla oli sulavampi käytökseltään ja liikkeiltään, ei hänen kasvoissaan ja olennossaan ollut sitä suuruuden leimaa kuin isässä. Tätä luontaista isännyyttä koetti herra Roquevillard tällä hetkellä lieventää tavoittaen sen sijaan tuttavallisen toverillisuuden sävyä.
— Katso kuinka hyvin Marguerite on somistanut sinun pöytäsi.
— Minunko pöytäni?
— Niin, tuon, missä ruusut ovat. Sinä olet siinä linnan ja päivän puolella. Etkö halua suorittaa koeaikaasi loppuun minun luonani?
Päivänsäde hyväili kukkia ja ulkona sekä Arkistotorni että tapuli hekumoivat valossa. Päivä itse tuli liittolaiseksi herra Roquevillardille, joka kosieli poikaansa liikuttavan kömpelösti. Mutta pojat älyävät vasta myöhemmin isien pitkämielisyyden, ja ainoastaan oman isyyden opettamina.
— Siiskö, sanoi Maurice, minun ei enää olisi palattava Frasnen toimistoon?
— Ei, se on tarpeetonta. Sinä tunnet riittävästi perintöoikeuden. Täällä sinun on parempi seurata asiain käytännöllistä menoa ja ruveta käymään oikeudenistunnoissa. Jos niin haluat, voit olla muutaman kuukauden lankosi Charlesin luona, joka sinut perehdyttää lainkäyttöjärjestyksen ihanuuksiin. Hän on meidän eniten käytettyjä asianajajiamme siviiliasioissa. Sitten aloitat oman urasi asianajajana. Jos haluat, on minulla soveltuva juttu sinulle tarjottavana. Se on sangen mielenkiintoinen oikeustapaus. Se koskee erään kaupan sitovuutta.
Milloinkaan ennen hän ei ollut esiintynyt näin arastelevasti ja alentuvasti. Mutta nuorukainen antoi hänen puhua. Hän mietti.
— Minä luulin sovituksi, sanoi hän, että olisin kuusi kuukautta maitre
Frasnen toimistossa.
— No, melkein kuusi kuukautta on kulunutkin. Sinä aloitit kesäkuussa ja nyt ollaan jo lokakuun lopulla.
— Mutta minä otin lomaa elokuun alussa. Se on vastikään päättynyt. Ja minä tutkin juuri näinä Päivinä tärkeitä tilitysjuttuja.
— Tilitysjuttusi sinä tapaat taas alioikeudessa, vastasi herra
Roquevillard liukkaasti. Ne palautetaan useimmiten sinne. Minulla on
tällä syyskaudella joukko poikkeuksellisia juttuja. Sinä autat minua.
Mene hakemaan salkkusi Frasnen toimistosta ja asetu tänne.
— Maitre Frasne on matkalla. Eihän voi poistua hänen poissaollessaan.
Maurice etsi estelyitä, mutta isällä ei ollut niistä huolta.
— Hän palaa huomenna. Minä olen muutoin ilmoittanut hänelle asian ennen hänen lähtöänsä.
Maurice kimmastui tästä uutisesta. Hän oli hakenut siihen tilaisuutta.
— Onko isä ilmoittanut sen hänelle minulle mainitsematta? Minä olisin täällä siis aina vain pikkupoika. Minua käsitellään kuin jotakin esinettä. Mutta minä en anna riistää itsenäisyyttäni. Minä olen vapaa ja minä vaadin, että minulta ainakin kysytään, vaikkei tehtäisikään minun tahtoni mukaan.
Tämän purkauksen edessä, jonka hän oli aavistanut ja jonka salaisen syyn hän tiesi, säilytti herra Roquevillard mielenmalttinsa, huolimatta siitä epäkohteliaasta käänteestä, minkä keskustelu sai. Hän tiesi, että rotuvarsoja on vaikein taltuttaa ja samoin lujimpia luonteita.
— Pikku poika tai suuri, sanoi hän koruttomasti, sinä olet minun poikani ja minä autan sinua tulevaisuutesi raivaamisessa.
Mutta nuorukainen tarrasi esteeseen, jota molemmat tähän saakka olivat karttaneet.
— Miksikä teeskennellä? Minä tiedän hyvin, minkävuoksi te tahdotte minua pois Frasnen toimistosta.
Mieltänsä hillitsevä isä yritti välttää törmäystä.
— Olisiko sinusta sitten niin paha olla minun toimistossani ja voitko niin keveästi hylätä minun ohjaukseni? Mitenkä sinun itsenäisyyttäsi uhkaisi se, että käytät hyväksesi minun neljänkymmenen vuoden aikana hankittua ammattikokemustani? En ymmärrä sinua.
Tuntien pojan horjuvan luuli hän saavuttaneensa voiton koskettamalla herkempiä kieliä.
— Äitisi on sairas. Siskosi jättää meidät pian. Kun sinä olisit täällä, en minä olisi niin yksin.
Hetken toivoi hän jo torjuneensa myrskyn. Epäröityänsä — sillä pohjimmaltaan hän ihaili isäänsä — Maurice tahtoi saada voiton teeskentelystä ja ryhtyi uudelleen jo menettämäänsä rynnäkköön.
— Niin, mutta teidät on käännytetty minua vastaan rouva Frasnen vuoksi. Mitä teille on sanottu? Minä tahdon sen tietää, minulla on oikeus saada se tietää. Ah, maaseudulla on elämä sietämätöntä! Täällä ihmistä vakoillaan, vaanitaan, väijytään, estetään vapaasti toimimasta, ja kaikki, mitä kaupungissa on tekopyhiä kadehtijoita ja hurskasnaamaisia myrkynsekoittajia, ovat vetämässä lokaan jaloimpia tunteita. Mutta en toki oleta, että te, isä, kuuntelisitte niin halpamielisiä parjauksia, jotka haikailematta häpäisevät mitä kunniallisinta naista.
Herra Roquevillard heitti myöskin naamarin pois.
— Minä olen antanut sinun puhua, Maurice. Nyt kuule sinä minua. Minä en kuuntele juoruja enkä kysy sinulta, onko totta vai ei, että esimiehesi poissaollessa monien toimiensa vuoksi sinä olet useammin salongissa kuin toimistossa. Syyt, jotka sinulle ilmoitin, ovat kaikki päteviä. Mutta koska sinä kärtät minua tällä tavalla, en karta tätäkään keskustelua. No niin, myöskin mainitsemasi rouvan tähden pyydän sinua päättämään koeaikasi minun luonani, kuten luonnollista on. Eikä minun ole tarvis kallistaa korvaani parjauksille: minulle riittää, mitä itse olen nähnyt.
— Mitä sitten?
— Se on tarpeetonta, älä kärtä.
— Te olette minua härnännyt, minä tahdon tietää.
— Olkoon. Kun äitisi, sinun pyynnöstäsi, otti vastaan kutsuvieraita, olisi sinun tullut pitää ainakin meidän talomme kunniassa. Nyt tiedät, mihin viittaan.
Mutta kiihtymyksen harhauttamana Maurice uudelleen meni yli laitain yrittäen järkeilyllä selitellä intohimoansa:
— Minun persoonallinen elämäni on moitteeton. En salli, että siihen sekaannutaan. Minä olen täyttänyt vaatimukset kaikissa kohdin, missä saatan olla teille tilivelvollinen.