KUN SILMÄT AUKENEVAT
Kirj.
Henry Bordeaux
Alkuteoksen 123:Sta painoksesta tekijän luvalla suomennettu
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
SISÄLLYS
ENSI OSA
I. Oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja.
II. Ensimäiset tuomarit.
III. Kantaja.
IV. Vastaaja.
TOINEN OSA
I. Maailman nurjapuoli.
II. Valvottu yö.
III. Albertin päiväkirja.
IV. Anna de Sézery.
V. Elisabetin herääminen.
KOLMAS OSA
I. Ensi taival.
II. Elisabetin päivä.
III. Rouva Molay-Norrois.
IV. Uusi elämä.
V. Kummittelija.
VI. Rouva Derize.
NELJÄS OSA
I. Palmusunnuntaina.
II. Philippe Lagier'n salaperäinen matka.
III. Elisabet Pariisissa.
IV. Paluu.
V. Haamu.
VI. Prémolin luostari.
VII. Auenneet silmät.
ENSI OSA
I.
OIKEUDENKÄYNNIN ENSIMÄINEN ASIAKIRJA
Avioeron tai pesäeron haku alkaa oikeuden puheenjohtajalle osoitetulla anomuksella: aviomies, joka pyytää aviositeen katkaisemista tai löyhentämistä, esittää siinä lyhyesti valituksensa ja vaatii virkamiestä, kuten laki määrää, ennen lopullisia vihamielisyyksiä tekemään — melkein aina turhan — sovitteluyrityksen. Tämä oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja herättää maaseudulla yleisesti tavatonta huomiota asianajajain toimistoissa. Apulaiset kiiruhtavat jättämään pulpettinsa rientääkseen asiakirjan kimppuun, jonka he kohta saavat jäljennettäväkseen, ja maistellakseen ikänsä mukaisella mielihalulla häväistysjuttua, jonka esittäjät ovat heille tunnettuja. Pieni kuuma jahtisaalis tuodaan siinä aivan heidän eteensä, mutta heidän julmuutensa on ajattelematonta.
Täten Derizen juttu, joka aamulla tuli Tabourinin asianajotoimistoon Grenoblessa, hra Salvagen, asianajajain vanhimman, lähettämässä kuoressa, aiheutti, että isännän poissaollessa hänen neljä apulaistaan kirjanoppinut Vitrolle, Dauras, Lestaque ja juoksupoika Malaunay, kokoontuivat yhteen. He ryhtyivät lukemaan hartaan näköisinä, mikä aiheutui siitä, että riitapuolet olivat niin huomattavia henkilöitä, ja kunniasta, jonka tämä varsin pariisilainen juttu tuotti asianajotoimistolle.
— Taas uusi miehisen itsekkyyden uhri! huudahti Vitrolle johtopäätöksen tapaan.
Ensimäinen apulainen oli ritarillinen, naisten puolustaja ja täynnä nurkka-isänmaallisuutta, jota hänen arkistojentuntemuksensa yllytti. Olihan hän eräästä tilastollisesta julkaisusta huomannut — mistäpä ei tilasto käy ottamaan selvää? — että »Dauphinén maakunnassa petettyjen aviomiesten lukumäärä on pienempi kuin kaikkialla muualla», arvelu, jonka eräs vanha kirjailija nimeltä Châteaumières de Grenaille oli lausunut jo kuudennellatoista vuosisadalla, vakuuttaen, että »Grenoblessa puhutaan melkein ihmeenä naisesta, joka lemmenseikoissa hairahtuu ja pilaa mainettaan»? Ei tarvittu mitään vähempää kuin nämä oppineet tuet, jotta ensimäinen apulainen rohkenisi lausua jotain epäedullista hra Derizesta, jonka nauttima suuri historiantutkijan maine uhkasi vaikuttaa hänen arvosteluunsa.
— Pyh! odottakaamme vasta-iskua, väitti nuori Malaunay, joka seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäisenä kierreltyänsä monissa toimistoissa oli jo ehtinyt omaksua mitä syvimmän epäilyn kannan siveysasioihin nähden.
Mutta hänen epäilyjänsä siedettiin huonosti, ja hän sai pitää puoliansa kolmea virkatoveriansa vastaan, jotka olivat nähneet sievän ja levollisen rva Derizen kadulla, yleisessä puistossa ja Isère-joen rantakäytävillä ja vakuuttivat liikutetuin ja yksimielisin lausein uuden suojattinsa viattomuutta:
— Olkoon menneeksi minun puolestani, myönnytteli juoksupoika välinpitämättömästi. Muuten aavistin tämän jutun ennakolta.
Hän esitti tämän taantuvan ennustuksensa arvovallalla, jonka antaa lukematon määrä, ei virallisesta paperista, vaan ristiinrastiin retkeillyn kaupungin kohtauksista ammennettuja huomioita.
— Minkä johdosta? tiedustivat Dauras ja Lestaque, joilla ei ollut kuin yksi ajatus kahta miestä kohti.
— Katsokaas eräänä päivänä museossa …
— Mitä sinulla oli tekemistä museossa?
— Minä kenties jäljensin jotain asiakirjaa. Eräänä päivänä hra Derize museossa näytteli tauluja vaimolleen. Minä olin heidän takanaan. He olivat pysähtyneet erään vanhan aivan kurttuisen taulun eteen, joka minusta oli näyttänyt hyvin rumalta ensi silmäyksellä …
— Minkä taiteilijan nimi siinä oli, kysyi Vitrolle, ennenkuin hän uskalsi ryhtyä sitä arvostamaan.
— Sitä en tiedä. Se on minulle yhdentekevää.
— Sinulla ei ole makua.
— Hän sanoi: »Katsokaa [Ranskassa kuten tunnettu aviopuolisot usein teitittelevät toisiaan] tätä muotokuvaa: miten siihen sisältyy kokonainen talonpojan elämä, jokapäiväisine taisteluineen, murheineen, ainaisine kihnuttamisineen, joka tuntuu sen sierettymistä näkyvän; miten sen lasimaisesta silmästä näkyy hänen unelmansa, ja kenties myös vähän alkohoolia …» Kaikki tämä esitettynä innostuksella. Ja vielä paljon muuta, jonka olen unohtanut. Minä näistä luennoista hyödyin. Rva Derize pysyi liikkumatonna kuin rajapyykki. Hän on kaunis, totta kyllä, mutta minusta hän on eloton. Näin toden totta tuon vanhuksen ilmielävänä seinälle ripustetun kehyksen sijasta.
— Entä sitten?
— Odottakaa. Vanhuksen vieressä oli nainen avokaulaisessa puvussa. Punainen puku, jossa oli kaikenmoisia hetaleita hihansuissa ja vyötäisillä. Rva Derize tutkisteli vaatetusta, te ymmärrätte; hän vastasi: »Silkki näyttää sametin päällä hyvin hyvältä». Silloin mies kiukustuneena lopetti puheensa sanomatta sanaakaan enää.
— Ja sitten? kysäsi Vitrolle.
— Sitten? ei mitään. Avioero, se siitä.
Kuulijakunta puhkesi ylenkatseelliseen nauruun, mikä loukkasi Malaunayta, joka kerskasi tarkkanäköisyydellään ja oli kovin arkatuntoinen. Nämä esteetiset esitykset olivat hämmästyttäneet kirjurijoukkoa, jotka odottivat uskalletumpaa kaskua. Isännän saapuminen lopetti mielipiteiden vaihdon. Olematta iäkäs oli hra Tabourin iäkkään näköinen, koska hänen ulkoasunsa oli laiminlyöty ja ikäänkuin hänen salkkujensa tomun peitossa. Monasti hän oli kadehtinut useimpien virkatoveriensa kaljupäätä, nopeasti kammalla sukaistessaan liian runsasta tukkaansa, joka itsepintaisesti pysyi rumassa taitteessaan kuten epäkiitollinen maa joka menee umpeen auran jälkeen. Huolenpito toimistostaan vallitsi hänen mieltään, niin ettei hän joutanut pitämään kunnossa pukuaan, joka miten kuten verhosi hänen ruumistaan ja epämääräisesti otti osaa hänen eleihinsä. Liiketoimilla oli häneen sellainen lumoava vaikutus, ettei hän niitä koskaan sekoittanut niihin inhimillisiin murhenäytelmiin, joita ne verhosivat: hän tarkasteli niitä sellaisinaan, ikäänkuin erikoisina tärkeinä henkilöinä, jotka elivät jokainen käärössään, niin ettei hänen tarvinnut ottaa huomioonsa tuomioiden ja oikeudenkäynnin heijastuksia häväistyissä tai hävitetyissä kodeissa. Ammatti-ihmiset ovat melkein kaikki näin rakennettuja, ja sentähden ei heitä ammattinsa kuluta.
— Mitä uutta? kysyi hän ensimäiseltä apulaiselta. Vitrolle ojensi asiakirjan.
— Anomus Derize.
— Ahaa!
Tämä uutinen sytytti hra Tabourinin kasvoilla kaikenmoisia pyyteitä, niinkuin valo, tunkeutuessaan huonosti tuuletettuun huoneeseen, vetää puoleensa ja panee tanssimaan hiutaleiden lauman. Hän lähestyi ikkunaa voidakseen paremmin lukea hra Salvagen pientä käsialaa. Apulaiset tarkastivat häntä uteliaina, paitsi Malaunay, joka haki tilaisuutta päästäkseen ulos. Ulkona oli kaunis kesäkuinen päivänpaiste, joka houkutteli kävelylle.
Tabourinin toimisto sijaitsee Saint-André aukealla, ensi kerroksessa vastapäätä oikeuspalatsia. Sinne johtaa pimeä ja likainen käytävä, joka päättyy alastomiin portaisiin: ylelliset sisäänkäytävät, jotka ovat ominaiset Pariisille ja monille ulkomaan kaupungeille, useimmiten puuttuvat ranskalaisella maaseudulla. Avarat huoneustot, korkeakattoiset, väljät ja mukavat, ottavat tulijan surkean kehnosti vastaan.
Sensijaan kuin Grenette aukea ennen oli ja vieläkin pääasiassa on Grenoblen liikekeskus, tämä Saint-André aukea taas on sen sydän, koska uskonnollinen, yhteiskunnallinen ja oikeudellinen elämä on keskittynyt sinne ja lisäksi on kuvapatsaitten kautta edustettu. Dauphinen menneisyys elää siellä, mutta sitä täytyy jonkunverran hakea, sillä tässä entisessä pääkaupungissa vanha kaikkialla häviää uuden alle. Kun saavutte asemalle, ette näe muuta kuin äskettäin rakennettuja kaupunginkortteleita, taloja, jotka tuskin ovat valmiit, ja väljiä valtakatuja, joiden näkemä poikkeuksetta päättyy kaukaisten vuorten kehään. Se on kukoistava tehdaskaupunki, arvelette, eilispäivän lapsi vailla jaloa verhoa ja historiallista väriä. Katujakin on nimitetty uudestaan: täten Vanhain Jesuiittain katu jonka varrella Stendhal syntyi nykyään käy nimellä Jean Jaques Rousseaun katu. Muutamat varustetut portit, jotka aukenivat valleille on säälimättä purettu, mutta jälelläolevat kiinnittävät kulkijan mieltä, joka vähitellen, noudattaessaan Vihreänsaaren mutkittelevia puistokäytäviä, keksi ympärysmuurin jäljet, huomaa Mont-Rachais'n rinteelle takertuneet vallitukset, aavistaa tästä puolustuskoneistosta entisyyden taistelut ja valmistautuu, keskellä selkeätä sisäkaupunkia, kohtaamaan jonkun noista todistuskappaleista, jotka tulkitsevat rodun tunnelaatua vuosisatojen kuluessa ja joiden itsepintaisuus on kyennyt vastustamaan arkkitehtien ja insinöörien yrityksiä. Saint-André aukealla hänen tulisi lopulta olla tyydytetty, mutta itse asiassa hän ei ole sitä kuin puoleksi. Äärimäisenä lännessä on kaupungintalon paksu torni, joka oli konnetaabeli de Lesdiguières'n palatsi, ja sitten, kohoten yläpuolelle matalien talojen, jotka sitä puristavat ja peittävät sen oven, on kirkko, jonka kunnianarvoisaan, kahdeksankulmaiseen kivitorniin on taitehikkaasti tehty kaksinkertaiset ikkuna-aukot suippokaaren muotoon. Mutta oikeuspalatsilla, jossa Dauphinen maapäivät kokoontuivat, on puoleksi gootilainen, puoleksi renessanssityylinen etusivu, jonka pinta on täällä kaavittu, tuolla korjattu ja joka auringossakin hohtaa sitä uutuuden kylmyyttä, jonka vasta ajan patina sulattaa: korkeintaan pikkunen esiinpistävä kappeli lämmittää silmää onnellisen koristelunsa kautta. Ja taas patsas, joka esittää Bayardia kuolevana puunrunkoa vastaan nojaten, on tiellä tällä ahtaalla aukealla eikä siihen sovi.
Akkunastaan ei hra Tabourin ollut koskaan huomannut näitä monia muistomerkkejä. Siitä saakka kun hän asettui tähän asuntoon ei hän ollut välittänyt muusta kuin oikeuspalatsin läheisyydestä, mikä oli hänelle arvokas varsinkin silloin kun hänen leininsä häntä rääkkäsi. Hyvä oikeusjuttu, johon kuuluu arvioiminen, uloshaku, pakkoluovutus, »koko sävelasteikko» sanoi hän innostuneesti, ja joka aiheuttaa runsaita maksuja, sisältää, esiintyessään asianajotoimiston siniseen kuoreen suljettuna, kiinteämpää viehätystä kuin maakunnallinen menneisyys ja kaikki sen muistot. Hän luki siis asianajajan lähetyksen ilman tunteilevaa uteliaisuutta ja huomautti ainoastaan, että rva Derizen tarkoitus näytti olevan vaatia pesäeroa de piano, s.o. ilman edelläkäypää anomusta, mikä seikka halventaisi taksaa.
— Oletteko saanut todisteet? tiedusti hän.
— En, herra asianajaja.
— On kysymys jostain kirjeestä?
— Se luultavasti säilytetään esitettäväksi vasta sovitteluyrityksen jälkeen.
— Hyvä. Te teette virallisen paperin valmiiksi, Vitrolle, viivyttelemättä.
Hän piti selvänä, että oikeusjutun olemassaolo alkaa vasta kun se on pantu käyntiin. Sitten hän siirtyi omaan työhuoneeseensa, ja asetti yksitellen pöydälle riviin kääröt, joita hän arveli tarvitsevansa oikeussalissa kello yhdeksän. Tämän koneellisen työn aikana hänen sisäinen tyytyväisyytensä saattoi hänet hymyilemään: tämä Derizen juttu, koko Grenoble oli odottanut sitä kaksi kuukautta, siitä saakka kuin rva Derize, syntyisin Molay-Norrois, oli jättänyt Pariisin, asettuakseen asumaan vanhempiensa luo. Ensi viikkoina olivat ihmiset pidättäneet itseänsä; sitten suupaltit ystävät tahtoivat esittää selityksiä: hra Derize matkusteli, todetakseen jonkun teoksen lähteitä, hän ei ollut voinut ottaa vaimoaan ja lapsiaan mukaansa, mutta hän tulisi viettämään lomansa Uriagessa, kuten hänen tapansa oli. Vähitellen toinen tarinan muunnos oli levinnyt. Asioita tuntevat henkilöt ennustivat avioeroa. Tuleeko hän käymään oikeutta Grenoblessa vaiko Pariisissa? kysyivät heti itseltään lakimiehet. Hra Tabourinille tätä kysymystä ei enää esiintynyt: hän näyttelisi kaikkein miellyttävintä osaa jutussa, joka epäilemättä tuottaisi vähän, mutta saisi suuren kuuluisuuden, koska siinä oli osallisena tunnettu historioitsija Albert Derize ja Molay-Norrois'n perhe. Tyytyväisenä hän siis avasi oven, joka eroitti hänet yksityisasunnostaan, ilmoittaakseen asiasta rva Tabourinille, joka oli mielissään tästä tuoreesta uutisesta — siitä hän sai keskustelunaihetta kokonaiseksi päiväksi. Ja hra Tabourinin mielestä tämä aviollisen arvonannon aiheuttama tekonsa lisäsi oikeusjutun lainvoimaisuutta: jo ennen kuin se oli tullut julkisuuteen oli se pantu käyntiin, ja hyvin!
Palatessaan hän tapasi hra Lagier'n, joka odotti häntä toimistossa. Philippe Lagier, joka ei vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, oli Grenoblen mainehikkaimpia asianajajia siviilioikeudessa. Hän oli pieni ja hento, väri hänen kasvoillaan oli kuihtunut, mutta piirteet olivat hienot, hiukset jo harmahtavat; hän näytti veltolta, mutta oikeudessa hän piti puoliaan kaikkein voimakkaimpia vastaan. Läpeensä hermostuneena ja kuihtuneena hän kuitenkin oli väsymätön julkisessa esiintymisessään, ja yksinäisten hetkiensä masennuksesta hän vaikeni. Hänen virkatoverinsa tiesivät, miten työ hänelle oli helppoa, he tunsivat hänen nykyaikaisuutensa, joka yksinkertaistuta vanhat menettelytavat, poisti lauseparsien koristukset, eleet, aineesta poikkeamiset, lyhensi, täsmällisenti, selventi puolustuspuheen siihen määrään, että se olisi kelvannut valmiiksi tuomioksi; mutta yleisesti moitittiin hänen epäkunnioittavaa tapaansa keskustella, jota korosti silmään puristettu nauhaton monokkeli, hänen liioiteltua ylenkatsettaan ammattiasioita kohtaan, vieläpä hänen melkein vimmaista harrastustaan veistotaiteita kohtaan, joka anasti kaikki hänen joutilaat hetkensä, ja jonka tyydyttämiseksi, hän kiersi Italian ja Flanderin museot heti kun loma oli alkanut, voidakseen näiltä retkiltä tuoda tauluja, piirroksia ja kuvia, joita hänen työhuoneensa oli tulvillaan — seikka joka hänen ammattitoveriensa suureksi hämmästykseksi ei vähentänyt hänen liiketuttaviensa määrää. Tiedettiin että hän oli Albert Derizen läheinen ystävä, koulu- ja yliopistotoveri; tämä senvuoksi epäilemättä antaisi hänelle asiansa ajettavaksi. Pörröisenä, mutta suutansa hienostelevasti muikistaen hra Tabourin riensi häntä kunnioittavasti tervehtimään:
— Hyvää päivää, herra asianajaja.
Hän liehakoi mielellään niitä, jotka saattoivat suosia häntä toimessaan. Philippe Lagier tapansa mukaan meni suoraan asiaan:
— Olen tavannut virkaveljeni Salvagen. Hän on teille lähettänyt
Derize-asiakirjan. Vaikkakin asianosaiset ovat kirjoissa Pariisissa,
olemme yksimieliset siitä, että pyydämme saada ottaa asian esille
Grenoblessa.
— Kiitän teitä, selitti asianajaja, ikäänkuin tähän toimenpiteeseen, jonka kautta oli tarkoitus välttää sanomalehtien julkisuutta, olisi ryhdytty yksinomaan hänen miellyttämisekseen.
Lagier asetteli monokkeliansa todetakseen vastauksen vakavuuden. Se oli sana, jonka hän aikoi lisätä lainopilliseen varastoonsa.
— Tahdotteko näyttää minulle asiakirjan?
— Se on jäljennettävänä.
— Haluan nähdä sitä tähdellisistä syistä. Pyyntöni ei ole sopimaton, koska se huomenna esitetään puolustettavalleni. Olen ilmoittanut haluni hra Salvagelle.
— Vitrolle, antakaa tänne anomus.
Täytyi olla loukkaamatta näin arvovaltaista ja luottamusta nauttivaa miestä. Ensimäinen apulainen nousi ja ojensi paperin hra Lagier'lle, jonka hra Tabourin vei työhuoneeseensa jättäen hänet sinne. Asianajaja vaipui heti lukemaan seuraavaa:
»Grenoblen alioikeuden hra puheenjohtajalle rva Albert Derize, syntyisin Elisabet Molay-Norrois, asuva Pariisissa, Bara-katu 9, hra Albert Derizen puoliso, jonka luona hän oikeudellisesti asuu, mutta todellisuudessa oleskellen Grenoblessa, Quai de la République, vanhempiensa hra ja rva Molay-Norrais'n luona, saa kunnian esittää seuraavaa:
»Että hän on solminut avioliiton 25 päivänä toukokuuta 1897 hra Albert
Derize'n kanssa Grenoblen määrin edessä; Että tästä avioliitosta on
syntynyt kaksi lasta, Marie-Louise, 10 päivänä kesäkuuta 1898, ja
Philippe 8 päivänä tammikuuta 1901.
»Että 6 päivänä viimekulunutta huhtikuuta kantaja, jonka hänen puolisonsa aikaisemmin oli oikeuttanut avaamaan kaikki hänelle hänen poissaollessaan saapuneet sähkösanomat ja pikakirjeet, täten tuli saamaan tietoonsa erään kirjeen, jonka hra Derizelle tässä muodossa oli lähettänyt nti A. de S.; että tämä kirje, sekä itse siinä käytettyjen sanojen että siihen sisältyvien viittausten kautta aikaisempiin kohtauksiin ja kirjevaihtoon sisälsi ilmeisen todistuksen kirjeenvaihtajien välillä olevasta suhteesta; Että hra Derize, kutsuttuna antamaan selityksiä, heti tunnusti rikollisen tunteensa ja loukkaavan käytöksensä kautta pakoitti vaimon lapsineen jättämään perheasunnon ja vetäytymään vanhempiensa luo Grenobleen.
»Että puoliso sen jälkeen, tehtyänsä matkan Saksaan yhdessä rakastajattarensa kanssa, on asettunut Pariisiin tämän läheisyyteen ja jatkuvasti ylläpitää hänen kanssaan aviorikollista yhteyttä.
»Että kantaja näiden olosuhteiden vallitessa aikoo puolisoaan vastaan esittää pesäeron pyynnön: näiden syiden perusteella kantaja päättää … jne, jne».
Sitten seurasivat sovittelukohtausta koskevat lainopilliset kaavat, ja päivämäärä, kesäkuu 1905, ilman päivää, jonka paikka oli jätetty täyttämättä.
Philippe Lagier ei katsellut oikeusjuttuja samalta kannalta kuin talon isäntä hra Tabourin, joka ei ottanut huomioon muuta kuin niiden ulkokuoren ja niistä saamansa tulon. Hän kernaasti kuvitteli mielessään, mitä ne kätkivät sisäänsä, se on, ne inhimilliset ristiriidat, joita ne esittävät, ja teki sen enemmän uteliaisuudesta kuin myötätunnosta, sillä nämä ristiriidat kiinnittivät hänen mieltään ilman että ne yhtään järkyttivät hänen epäilyänsä, johon sisältyi pohjalla piilevää välinpitämättömyyttä, suuri annos kyllästymistä ja myöskin sellaisen levottoman ja pettyneen hengen salaista kapinaa, joka paremmin tietää arvonsa kuin mitä hän osaa kykyjään käyttää. Hän nousi. Puoleksi avoimesta ovesta hän näki asianajajan, joka jakoi tehtäviä apulaisilleen, ja välillä rauhoitteli kahta eräälle penkille painautunutta ja kovin nolostuneen näköistä talonpoikaa, joiden omaisuutta hän pakkoluovutti, ja jotka hänen ystävällisten ilmeittensä ja köyhän asunsa vaikutuksesta epäröivät päästää kuuluville valituksiaan ja huokauksiaan. Miksi hyväksi häiritä häntä muurahaispuuhissaan? Lagier meni ikkunan luo, päättäen odottaa häntä kärsivällisesti. Kaksi kyyhkystä, jotka nokkivat aurinkoisella aukealla, lähti lentoon erään käräjöitsijäjoukon jalkain edestä, joka saapui oikeuspalatsiin ennen ovien avaamista, ja asettuivat suippokaarien apilaskoristeelle, joka kaunistaa Saint-Andrén kirkontornia. Katsellessaan tätä hänen edessään kohoavaa liiallisesti korjailtua muistomerkkiä, joka muistutti hänen mieleensä Albert Derizen kiihkeät soimaukset arkkitehtejä vastaan, hän palautti mieleensä asiakirjan raskaiden ja vanhentuneiden lauseparsien läpi sen näytelmän kolme henkilöä, joka lähipäivinä, huvitettujen virkamiesten edessä, saisi ratkaisunsa. Omituisen yhteensattuman kautta kaikki kolme olivat hänen elämässään esittäneet jotain osaa, vaikka erilaista.
Hänelle Albert Derize oli noita ystäviä, joita koulu lapsuudenaikana antaa ja jotka vaisto valitsee varmuudella, mitä meidän myöhemmillä, liian harkituilla ja epäröivillä etsiskelyillämme tuskin enää on. Mikä loistava ura hänellä jo oli takanaan kolmenkymmenen yhdeksän vuotiaana! Opintonsa päätettyään hän vähäksi aikaa tuli Arsenaalin alakirjastonhoitajaksi. Pysyen kaukanakin uskollisena maakunnalleen hän julkaisi toisen toisensa jälkeen: Lesdiguières'n, vuorten kuninkaan historian, jossa tämä kuudennentoista vuosisadan ovela ja taipumaton veijari oli kuvattu havainnollisesti kuin romaanihenkilö, ja vuonna 1789 Vizillessä pidetyn kokouksen historian, joka sisälsi läpileikkauksen mielten ja olojen tilasta Dauphine'ssa vallankumouksen aattona. Siitä lähtien seurasi häntä menestys. Akademia antoi hänelle Gabert'in suuren palkinnon hänen nuoruudestaan huolimatta. Muuan kustantaja, joka luotti hänen vakuutukseensa puuhan menestyksestä, pani hänet erään kirjakaupallisen yrityksen etunenään, jonka tarpeellisuutta hän kauan oli julistanut kirjallisissa piireissä: se oli kuukausittain ilmestyvä sarja suurten miesten elämäkertoja, joiden piti olla lyhyitä, selviä, kaunopuheisia ja samalla tarkkoja, sekä halpoja, minkä yrityksen kautta hän aikoi puistaa nuoren polven hereille ja näiden esikuvien kautta yllyttää sitä täyttämään päivänsä paremmalla sisällöllä. Itse hän mielensä monensuuntaisuudessa, jota jokainen kaunis elämän työ viehätti, aikoi käsitellä muutamia kaikkein vaikuttavimmista ja kaikkein yllyttävimmistä, Pascalia, Lavoisier'ta, Marceauta, Beethovenia. Ja tästä johtajan toimestaan huolimatta hän jatkoi vuodesta vuoteen uupumattomalla uutteruudella tieteellisiä töitään: hän kirjoitti Työmiehen historian nykyaikaisessa yhteiskunnassa, joka valmiina käsitti kuusi nidosta ja joka oli suuremmoinen esitys yhtymien, työvälineiden, käsityön, taloudellisten ja siveellisten olosuhteiden muutoksista; Talonpojan historian yhdeksännellätoista vuosisadalla, jossa hän päästi valloilleen rakkautensa maahan, maanviljelystöihin, maaelämään, minkä hän oli perinyt maanmuokkaaja-esi-isiltään; sommittelemalla uudelleen kokoon hävinneet yhteiskunnat, ranskalaiset ja ulkomaalaiset, ja vertailemalla niitä uusiin yhteiskuntiin tämä esitys näytti isänperinnön ja perhesiteen vaikuttavan voiman. Teoksen tuli käsittää neljä nidosta: toinen oli juuri ilmestynyt. Oppineet sellaiset kuin Le Play, Fustel de Coulange, Taine olisivat ilolla tervehtineet tätä oppilasta, joka jo oli mestari; heitä olisi miellyttänyt hänen todellisuuden pohjalla pysyttelevä menetelmänsä, hänen oppineisuutensa, hänen kunnioituksensa tosiseikkoja kohtaan, ja Tainea, joka oli enemmän taiteilija kuin muut, olisi viehättänyt hänen hehkuva kirjoitustapansa ja hänen historiallisten kuvauksiensa väritys.
Ajatuksissaan kiitämällä tämän niin täyteläisen elämänuran läpi, ja kun me tällaisissa kuvitteluissa lopulta aina päädymme itseemme, Philippe Lagier päätteli:
— Hänellä on ollut menestystä. Ja kuitenkaan hän ylipäänsä ei ollut minua etevämpi:
Sillä vaikka tämä ystävyys oli niin vanha ja syvä, tuntui siinä pieni kateuden oka. Liian usein hän surkutteli näköpiirinsä ahtautta, ympäristönsä viheliäisyyttä, voidakseen olla kadehtimatta sitä ilmavampaa, vapaampaa elämää, jonka Albert Derize oli osannut itselleen valloittaa. Hän oli tämän veroinen järjen terävyydessä, ja häntä etevämpi kyvyssä yllättää tilanteita ja luonteita irooniselta puolelta ja heti nähdä, minkä verran niissä oli totuutta. Mutta kuinka tämä osasikaan antaa laajakantoisuutta kaikelle mitä hän käsitteli ja havaitsi, kuinka hänestä säteili tarttuva elämänrakkaus, mikä sisäinen hehku alituisesti loisti hänen silmistään! Kaikki tämä auttamattomasti siirsi Lagier'n toiseen riviin. Ja kun hänen innostuksensa antoi aihetta odottaa jotain erehdystä, liioittelua, virhettä, kuten milloin tähystellään liian kirein purjein kulkevan laivan vaarallista menoa, hän jollakin tarkkanäköisellä peräsimen käännöllä taas tavoitti oikean suunnan. Täytyi tunnustaa, että tässä harkitsevassa järjessä ja hehkuvassa sydämessä asui harvinainen voima, ja kyky elävöittää hetket pelkällä läsnäolollaan, kuten hänen kirjansa elävöittivät ne hänen lukijoilleen.
Philippe Lagier'n puolueeton vertailu keskeytyi siihen, että hra
Tabourin pistäytyi sisään.
— Olen heti käytettävinänne, hra asianajaja. Nuo ihmiset tuolla tahtoisivat säilyttää pakkoluovutetut maansa.
Hän puhui mainituista sinipuseroisista talonpojista. Hän hävisi uudelleen heitä vakuuttamaan. Asianajaja saattoi taas solmia ajatuslankansa ehjäksi. Hänen mieleensä muistui, mitenkä epämiellyttävästi hän oli hämmästynyt saadessaan tiedon Albertin ja Elisabet Molay-Norrois'n kihlauksesta. Hänellä oli itsellään tähän aikaan aikomus pyytää nuoren naisen kättä, mutta hän epäröi, koska hän piti häntä liian nuorena — tämä oli yhdeksäntoista vuotta — ja liiaksi maailmannaisena, päättäen hänen puvuistaan, liian säännöllisen sievänä pehmeävärisine ihoineen, ihmettelevine silmineen ja raikkaasti kukoistavine poskineen, mikä oli tulevan lihavuuden viehättävä, mutta uhkaava merkki. Hän arveli epävarmuutensa haihtuvan ajan mukana, ja hänen olisi täytynyt väkisin voittaa itsensä, mikä aina on vaikeata. Kuitenkin hän pian oli karkoittanut mielestään tämän pienen sentimentaalisen unelman; vieläpä hän itseään erikoisesti pakoittamatta oli saattanut hääpäivänä pitää maljapuheen, jossa hän tavanomaiseen puheenparteen mukautuen julisti aviopuolisot toinen toistansa varten luoduiksi. Ja olihan se tottakin! Tämä jo kuuluisa nuori mies, jonka Molay-Norrois'n perhe oli turhamaisuudesta hyväksynyt, vaikka hän perheasemaltaan oli heitä alempana, vei kotiinsa Pariisiin naisen, joka oli pystyvä tuottamaan hänelle kunniaa ja auttava häntä hänen helpossa nousussaan kohti mainetta.
Miksei hän, Lagier, ollut ensimäisenä esittäytynyt? Hän oli varakkaampi, hienompaa sukua, Grenoblen asukas — mitä etuja hänellä olikaan. Alituisesti häntä kutsuttiin taloon. Ja Albert oli tullut sinne vain sattumalta eräänä päivänä. Kohtalo tahtoi, että Albert joka kohdassa pääsi hänen edelleen. Avioero-anomus, joka saattoi Albertin alakynteen elvytti hänen entisen kaunansa. Hän tunsi houkutusta nauttia tästä onnettomuudesta, joka huomenna annettaisiin julkisuudelle alttiiksi. Mutta ankarana itselleen hän heti tuomitsi itseään tästä.
»Tulenko minä pettämään hänet, sen sijaan että minun tulee häntä puolustaa? Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut. Olin luullut ymmärtäväni että heidän avioliittonsa ensi aikoina Albert ei ollut onnellinen. Aivan nuoret tytöt ovat liian houkkoja, jotta voisi olla onnellinen avioliiton ensi aikoina. Tuttavallisuudestamme huolimatta ei hän koskaan antanut pienintäkään viittausta hankauksesta, jonka minä aavistin, sitä surematta. Surematta, se on totta! ihminen ei ole täydellinen. Sitten heidän taivaansa on kirkastunut. Olen voinut huomata, että hän on ympäröinyt vaimonsa vähän alentuvaisella, mutta herkällä huolenpidolla, olen lakannut kiinnittämästä huomiota heidän onneensa ja olen suostunut olemaan heidän toisen lapsensa kummina …»
Näiden muistojen ärsyttämänä hän sysäsi oven auki ja ehti näkemään, mitenkä talonpojat poistuessaan hyvästelivät hra Tabourinia, puristellen käsissään hattujaan ja moneen kertaan häntä kiittäen. Mistä he häntä kiittelivät? Siitäkö, että hän oli karkoittanut heidät konnuiltaan? Tämä paholainen miehekseen ei ollut tyytyväinen siihen, että oli pakkoluovuttanut heidän maansa, vaan vaati vielä heidän kiitollisuuttaan.
— He ovat ymmärtäneet, sanoi hän palatessaan.
— Mitä sitten?
— Etten tahtonut muuta kuin heidän parastaan.
Philippe Lagier luuli tätä kyynilliseksi pilaksi, mutta toimistossaan hra Tabourin ei koskaan puhunut muuta kuin vakavasti.
— Ilmeisesti, vastasi hän. Tässä on teidän paperinne.
— Kiitos. Juttu tulee luistamaan hyvin. Te tulette olemaan puolustaja?
— Odottakaahan. On ensinnäkin muutettava kotipaikkailmoitus. Hra Salvage ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että aiomme ottaa asian esille Grenoblessa, välttääksemme pariisilaisia selittelyttä; mutta jotta tämä siirto kävisi mahdolliseksi, on teidän merkittävä hra Derizen kotipaikaksi Saint-Martin d'Uriage, jossa hän omistaa maata ja joka kuuluu tähän tuomiopiiriin.
— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, myönnytteli asianajaja, ojentaen käsivartensa ikäänkuin kääröä tavoittaakseen.
— Sitten …
Mutta uusien liiketuttavien saapuminen keskeytti sananvaihdon, ja koska heillä oli tähdellisiä asioita, kävi hra Tabourin vaivantuneen näköiseksi. Philippi Lagier'n kävi häntä sääli, vaikka hän tavallisesti ei ollut kärsivällinen. Näytelmän kolmas henkilö, jonka hän tähän saakka oli pitänyt syrjässä, otti nyt hänen mielensä niin valtoihinsa, että hän sulki toimistoon vievän oven, tullakseen vähemmän häirityksi tässä kuvitellussa kohtauksessaan. Hän täydensi avioero-anomuksen paljastavat nimikirjaimet kokonaiseksi nimeksi. Anna de Sézery. Ja hän sai selvän kuvan nuoresta tytöstä, jonka hiuksilla oli tuo ruskea väri, mikä on kastanjan hedelmillä, kun ne putoavat puusta ennen korjuuta, jonka kasvoja oli mahdoton unohtaa suun pettyneen ilmeen takia, mikä oli niin omituisena vastakohtana heleiden poskien raikkaudelle, ja varsinkin soikeiden silmien takia, joista kultakipinät sädehtivät ja joiden hehkuvat pyyteet olivat niin vastakkaiset sille jonkummoiselle varhaisväsymykselle, jota hänen esiintymistapansa ilmaisi; vaikka hän oli solakka, kaunismuotoinen, voimakas, näytti hän uupuneena syntyneeltä, ikäänkuin hän pitäisi turhana yritystä tyydyttää liian suuria kaipauksiaan. Isänsä kera hän asui perhelinnassa Saint-Ismier'ssä, kylässä, joka on rakennettu kukkulalle, mikä vallitsee Granivaudanin avaraa laaksoa. Hänen vapaa käytöksensä, hänen uhkarohkeutensa ratsastusretkillä, hänen keskustelunsa, jossa hän toi julki laajan ja esteettömän lukeneisuutensa ja ilmaisi melkein oudoksuttavaa innostusta tämän maailman asioihin, hänen varsin epäiltävä, mutta näennäinen varallisuutensa, kaikki se kokosi hänen ympärilleen kirjavan ihailijaparven nuoria miehiä, johon Lagierkin kuului. Monen vuoden kuluessa hän oli Lagier'ssa herättänyt kiihkeän tunteen: häntä näytti miellyttävän tämän kylmä järki, joka kernaasti riipi maailman yltä pois valheellisen runoverhon ja toisinaan myöskin todellisen, ja kuitenkaan Lagier ei voinut uskoa olevansa suosittu enemmän kuin muut. Kuka saattoi sitä uskoa? Hän oli rakastanut häntä omalla tavallaan, täynnä empimistä ja epäluuloa, ja jos olisi ollut kysymys naimisiinmenosta hänen kanssaan, olisi hänessä herännyt lukemattomia vastasyitä. Mutta tuota naista ei silloin tyydyttänyt niin vähäpätöinen sielu, ja olisiko Lagier taas myöhemmin hänestä välittänyt? Albert Derize, jonka hän joskus saattoi ottamaan osaa kutsuihinsa, vaipui linnassa tutkimaan vanhoja asiakirjoja, jotka auttoivat häntä luomaan itselleen käsitystä muinaisesta Dauphinesta, ja kun hän otti osaa puheluun, kohteli hän nuorta tyttöä, hänen yltiöpäisyyksiään ja paradoksejaan toverin suorasukaisuudella ja vilpittömyydellä, jonka mielestään ei tarvitse osoittaa erikoista huomaavaisuutta. »Hän ajatteli jo silloin, muisti Philippe, pikku Elisabet Molayta, jota hän kohtasi kadulla tuntematta häntä. Ja vieläpä se oli hän, joka tytöstä puhumalla, saattoi minut kiinnittämään huomioni häneen.»
Isänsä kuollessa Anna de Sézerylle äkkiä selvisi pesän vararikko, joka jo oli vanha, mutta lykkäytynyt eteenpäin sen erikoisen voiman vaikutuksesta, mikä jonkun aikaa ylläpitää mureiksi käyneitä seiniä ja tilanteita, joiden perustus on ontto; päivästä päivään se kuitenkin oli käynyt yhä väistämättömämmäksi, ja siihen antoi selityksen eräs taitavasti salattu vanhuksen intohimo. Ihailijaparvi hajosi, linna myytiin, velkojat tyydytettiin melkein kokonaan — ja Anna de Sézery katosi. Ylväs kun oli, ei hän kenellekään antanut tietoa itsestään. Kerrottiin hänen ansaitsevan elatuksensa Englannissa antamalla soitto- ja kirjallisuustunteja eräässä ylhäisön tyttöjen täyshoitolassa. Vähitellen hänestä lakattiin puhumasta. Milloinkaan ei hän ollut käynyt kotiseudullaan. Kymmenen vuotta oli kulunut. Oliko siitä todella kymmenen vuotta? Ja jos niin oli, mitenkä saattoi hän niin suurella selvyydellä nähdä nämä liikuttavat, samalla kertaa surulliset ja kiihkoiset kasvot, niin nuoret ja niin epätoivoiset? Hänen täytyi nyt olla kolmenkymmenen kahden tai kolmen ikäinen. Ja nyt hän astui hänen elämäänsä tyvenesti kuin ainakin lapsuudenaikaiset vaikutelmat, jotka tuntevat lumousvoimansa.
Ja palatessaan hänen muistiinsa tämä outo kummittelija valitsi välittäjäkseen hänen parhaan ystävänsä. Kuinka Albert Derize oli mahtanut hänet löytää? Minkä äkillisen mielenmuutoksen kautta hän oli oppinut niin myöhään käsittämään tämän omituisen sekoituksen intomieltä ja masennusta? Hänet tunsi siitä intohimosta, jota hän herätti. Eivätkä hänen kullanvälkkyvät silmänsä muinoin vaatineet ehdotonta rakkautta, joka ei saanut pelätä kestettäviä tuskia eikä uhkaavia vaaroja? Ja keskellä huoneen vihreitä koteloita, jotka oli järjestetty säännöllisesti kuin ahdas porvarillinen elämä, Philippe Lagier, kyllästyneenä kohtaloonsa, kadehti sitä säälimätöntä onnea, jonka tämä nainen antoi.
Tämän onnen todistus hänellä oli mukanaan. Koneellisesti hän otti salkustaan ne kaksi kirjettä ja sähkösanoman, jotka hän oli saanut ystävältään avioliiton särkymisen jälkeen. Ne olivat kaksi lyhytsanaista lappusta, ilman mitään valituksia, mutta Albert oli liian ylpeä päästääkseen sellaisia näkyviin. Ensimäisessä hän pyysi Lagierta toimimaan hänen puolustus-asianajajanaan, siinä tapauksessa että vaaditaan avioeroa. Ja toisessa hän pyysi häntä välttämään Anna de Sézeryn nimen mainitsemista oikeudenkäynnin kuluessa ja tarjoutui vastapalveluksi alistumaan täydellisesti kaikkeen, mitä rva Derize lapsien suhteen vaati. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa hän asetti uuden intohimonsa kaikkien perhetunteittensa yläpuolelle, mutta halusi estää nuoren tytön nimeä tulemasta julkisuuteen, sillä hän ei tahtonut heittää varjoa hänen maineeseensa, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan aikoi tästä lähtien elää laeista ja yhteiskunnasta riippumatta. Samana aamuna hän, saatuansa tietää vaikeuksista, jotka olivat hänen ehdotuksensa tiellä, oli sähköttänyt saapuvansa iltapikajunalla ja osoitteekseen ilmoittanut äitinsä asunnon, boulevard des Adieux.
Nämä olivat näytelmän kolme henkilöä. Saadakseen käsityksen itse näytelmästä riitti kenties lukea tuo todistuskappale, josta avioero-anomus sisälsi viittauksen. Niinpian kuin hra Tabourin taas ilmestyi, pyysi Philippe, jonka mielikuvitus oli joutunut liikkeelle, sitä häneltä.
— Entä tuo kirje, josta on kysymys?
— En ole vielä saanut sitä. Te saatte tutustua siihen aikanansa.
— Hyvä. Sallikaa minun nyt suorittaa eräs tehtävä, jonka olen saanut.
— Palvelijanne!
— Aiotteko päästää skandaalia leviämään laajemmalle?
— Mitä skandaalia?
— Tähän juttuun on kolmas henkilö sekaantunut.
— Kukaan ei häntä tunne. Minäkään en tiedä hänen nimeään.
— Erehdytte. Huomenna tämä nimi on kaikkien huulilla.
— Valitettavasti.
— Emmekö voisi, kuten usein tehdään, sopia jostain muusta avioeron syystä? Me hyväksymme sen edeltäkäsin. Emme aio puolustautua.
— Te tiedätte, että oikeuden puheenjohtaja ei salli tällaista asian verhoamista molemminpuolisen suostumuksen kautta ja sitäpaitsi hra Salvage ei suostuisi vilpistelyyn. — Jospa puhuttelisin rva Derizeä?
— Hänen asianajajansa ilmoittaa minulle, ettei hän tahdo sekaantua mihinkään.
— Minun on kuitenkin tavattava häntä ennenkuin oikeudenkäynti on alkanut. Odottakaa huomiseen, ennenkuin laaditte anomuksenne valmiiksi. Sovittu, eikö niin?
Hra Tabourin teki pelästyneesti vastaan väittävän eleen:
— Ettehän toki sitä ajattele. Juttu, joka minun on pantava käyntiin.
— Hyvä, hyvä: ette te sitä menetä. On oikeuden istuntoaika. Tulkaa mukaani. Minun on puhuttava teidän kansanne kahdesta tai kolmesta muusta asiakirjasta.
Ja molemmat suuntasivat kulkunsa kohti oikeuspalatsia. Heti heidän mentyään kokoontuivat apulaiset vaihtamaan mielipiteitä.
— Huomasitteko, miten hra Lagier oli huolestuneen näköinen? kysyi
Vitrolle.
Ja haaveileva Malaunay vakuutti umpimähkään:
— Hän on rakastunut rva Derizeen eikä tahdo voida ryhtyä ajamaan asiaa häntä vastaan.
Molemmat muut väittivät vastaan:
— Mitä sinä siitä tiedät?
— Mies rakastaa aina parhaan ystävänsä vaimoa. Sillä juoksupojan ihmistuntemus oli pessimistinen.
— Odottaessaan hän on ottanut haltuunsa anomuspaperin, lopetti Vitrolle.
— Se ei tule takaisin, sutkautti pikku mies.
— Lyökäämme vetoa, huusivat kuorossa Dauras ja Lestaque.
Ja he löivät vetoa Derizen avioerosta kuten kilpa-ajoista. Malaunay yksin pani vetoa sen puolesta, että aviomies voittaisi.
Täten katsojain välttämätön kuoro nauruillaan säesti kolmen ihmisen murhenäytelmää, jonka lakimiehet ryhtyivät laatimaan virallisen asiakirjan muotoon, yhtä ammattimaisella kaavamaisuudella kuin välinpitämättömyydellä.
II
ENSIMÄISET TUOMARIT
Molay-Norrois'n perheellä oli hallussaan Quai de la Républiquen varrella, ensi kerroksessa, avara huoneusto, jonka ikkunoista kahdeksan oli Isèreen päin. Joen vesi, joka virtaa nopeaan ja korkeudeltaan alituisesti muuttuu, milloin ollen matala, milloin pyrkien yli äyräiden, on peräisin suuren Aiquille Roussen jäätiköiltä eikä ole läpikuultavaa, mutta näyttää raikkaalta ja kylmältä. Sillan toisella puolen alkaa ahdas joen oikeanpuolinen kaupunginosa, jonka selustana on Rachais-vuoren muuri ja jota vallitsevat Sainte-Marie d'En-Haut'n linnakkeet ja luostari. Vercarsin vuori vasemmalla ja Saint-Eynardin oikealla ovat jokseenkin avaran taivaanrannan päätepisteinä. Tuntee olevansa suljettu niiden kehään, mutta tilavuutta ja hyvää ilmaa on silti.
Tämä huoneusto kuului vanhaan taloon, jonka Lesdiguières oli pannut kuntoon rakastajatartaan, Marie Vignonia varten; tämä oli erään silkkikauppiaan vaimo: mies, joka ei tähän ylellisyyteen suostunut, sai surmansa, Ja vaimo, joka siihen suostui mielellään, tuli myöhemmin konnetaabelin puolisoksi ja asettui asumaan hänen palatsiinsa. Mutta kuten Grenoblessa käy, ei menneisyys ollut jättänyt jälkiä, vaan taloa saattoi luulla uudeksi, tämä historiallinen muisto, joka muinoin oli houkutellut Albert Derizeä, oli saattanut hänet löytämään Elisabet Molayn, joka silloin vielä oli melkein lapsi.
Asianajajalle antamansa lupauksen mukaan saapui Philippe Lagier iltapäivällä suorittamaan arkaluontoista asiaansa rva Derizen luokse, kun hän portaissa kohtasi hra Molay-Norrois'n, joka oli tulossa niitä alas.
— Mikä miellyttävä yllätys! Vihollisen vieraskäynti.
Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei hra Molay-Norrois ollut mikään vanhus. Hänen harvat hiuksensa ja Henrik IV tyyliin leikattu partansa reunustivat valkoisella hänen vereviä ystävällisen näköisiä kasvojaan. Vaaleansinisistä silmistä pilkahti pieni alakuloisuus, jota hymy ja ilmeiden ja eleiden luontainen iloisuus yritti peittää. Hän oli puettu huolellisesti, harmaaseen pitkääntakkiin, harmaaseen sylinterihattuun, kiiltokenkiin, joita puoleksi peittivät harmaat säärystimet, ja sotilaallisesta tottumuksesta — hän oli ollut ratsuväen upseeri — hän piti vartalonsa suorana ja melkein jäykkänä. Hänen laihuutensa teki hienon vaikutuksen ja auttoi häntä säilyttämään nuorekkaan ulkonäön, jota hän naisvalloituksissa käytti hyväkseen.
— Minä en tule vihollisena, sanoi Philippe. Tahtoisin keskustella rva tyttärenne kanssa välttääksemme tätä onnetonta oikeusjuttua. Te voisitte siinä olla meille apuna.
— Tyttäreni ei ole kotona. Talon naiset ovat rva Passerat'n luona, jolla tänään on vastaanottopäivänsä.
Philippe Lagier, joka oli alemmalla partaalla, nosti katseensa nähdäkseen puhuteltavaansa. Tämän ilme oli miellyttävä ja päivänpaisteinen, viaton kuin lapsen. Olihan hänen tunnettu suhteensa rva Passerathan ajan kuluessa tullut melkein kunnioitusta herättäväksi, ja hän kai tiesi paremmin kuin kukaan muu, mikä on sopivaisuuden sääntöjen mukaista ja mikä ei!
»Talossa kenties ei oteta vastaan», ajatteli asianajaja.
— Mutta jos tahdotte tulla minun kanssani, sanoi hra Molay-Norrois, niin menkäämme yhdessä. Meidän tarvitsee vain mennä Isèren poikki.
— Mielihyvällä.
Tosiaankin oli vain mentävä Iséren poikki. Passerat-huvila on rakennettu joen toiselle rannalle, melkein kivisillan suuhun. Siihen kuuluu päärakennus, oikealla kyljellä siipirakennus ja vasemmalla pieni torni. Tämä ahdas torni, joka näytti turhalta ja rakennustaiteellisesti epäilyttävältä, oli kuitenkin saanut esittää vaatimatonta osaansa hälyytyspaikkana: väitettiin, että eräs sen ikkunoista, joka tavallisesti oli suljettu, merkitsevästi avautui, kun poissa oli hra Passerat, joka oli erään paikallisen Akademian esimies ja erinäisten tehdasyhtiöiden johtaja: Quai de la Républiquelta näkee varsin hyvästi vastapäätä olevalle Quai de Francelle. Talo, nuorena ja sirona keskellä vanhaa kaupunginosaa, ei ole vailla viehätystä, jonka sen asema sille antaa ja joka olisi voittanut, jos tätä yksinkertaisella tavalla olisi käytetty hyväksi. Se ikäänkuin takertuu kiinni kallioon, joka suojelee sitä tuulelta. Sinne tullaan ristikkoportin kautta, josta päästään kellarikerrokseen ja joka holvikäytävän kautta on yhteydessä taloushuoneiden ja autovajan kanssa. Tuore viiniköynnös verhoaa seiniä. Joenpuoleinen pengermä on muodostettu puutarhaksi, ja koko etusivun ikkunoista, varsinkin ylemmistä kerroksista, koska muutamat joen äyräälle istutetut akasiat jonkunverran häiritsevät katsetta, aukeaa Dauphinéen alppien mahtava näkemä, Belledonnan ja Sept-Laux'n koko vuorimassa, joiden lunta kesä ei aina sulata ja jotka aurinko panee hehkumaan. Kirkkaina talvi-iltoina, kun lumi auringonlaskussa alkaa välkkyä ja vaihtelee mantelikukan väreissä, hyväilee tämä näytelmä katsetta suloisemmilla soinnuilla kuin kaikki kevään merkit.
Sillalla hra Molay-Norrois pysähtyi avatakseen päivänvarjonsa ja lausui mietteensä:
— Kun ennenaikaan naitti tyttärensä, vapautui samalla kaikesta vastuunalaisuudesta. Nykyään lapset alituisesti mullistavat kotejansa eivätkä vanhemmat koskaan voi olla rauhallisia.
— Niin, myönsi Philippe, mikään ei enää ole pysyvää.
— Avioeron mahdottomuus merkitsi perheiden turvallisuutta. Avioliittoa pidettiin kunniassa silloinkin, kun siihen lyötiin haavoja. Sitä kohdeltiin huomaavaisuudella, kohteliaisuudella. Mutta ei ole enää olemassa kohteliaisuutta. Demokratia on hävittänyt sen.
— Kenties se johtuu siitä, että meillä on vähemmän aikaa käytettävissä sen hyväksi.
— Se aika ei olisi hukkaan heitetty, nuori mies. Mielissään tästä puhuttelutavasta asianajaja tunsi halua olla samaa mieltä. Komea vanhus puheli taas:
— Hienotuntoisuus, sivistynyt käytöstapa, elämäntaito ovat kadonneita ominaisuuksia. Huudetaan kaduilla sellaista mikä olisi salattava. Saatte nähdä, minkälaisen paperin teidän virkaveljenne, tuo jäykkä Salvage, perheeni vanha ystävä, on laatinut. Oli noita vanhoja ystäviä, virkamiehiä, asianajajia, lääkäreitä, mikä maanvaiva, hyvä ystävä! Heidän kanssaan täytyy neuvotella ja he käyttävät sitä hyväkseen, noiden vanhojen menettelytapojen nimessä, joita he ylläpitävät, saattaakseen teidät perikatoon, raahatakseen heidät oikeuteen, tehdäkseen teistä lopun.
— Olen nähnyt anomuskirjan.
— No mitä ajattelette siitä? Totuus! kaikki he ovat sen puolella. Ikäänkuin totuus saattaisi olla epähieno! Ikäänkuin yhteiskunta, joka on jonkunverran monimutkainen ja huolehtii elämänilostaan, voisi tulla toimeen ilman ulkokultaisuutta. Ja koko maailman he panevat noihin tunnustuksiin. Ennen aikaan vaiteliaisuus kuului hyvään tapaan.
— Sovittakaa heidät.
— Mahdotonta. Pistäysin Pariisissa tapaamassa vävyäni; hän oli livistänyt Saksaan neitinsä kanssa. Poikani, Olivier ja Victor, tahtoivat haastaa hänet kaksintaisteluun. Se oli ajattelematonta, mutta jalosti tarkoitettu. Vaivoin sain heidät pidätetyiksi. Eikö se ole uskomatonta. Oppinut mies, kunnianhimoinen ihminen, menee turmelemaan tulevaisuutensa, kadottamaan mahdollisuutensa päästä Akademiaan. Tyhmyyksiensä kautta ei saa kotia turmella. Ja hän rakasti Elisabetia. Hän rakastaa häntä kenties vieläkin. Kuka ei ole rakastanut kahta naista yhtaikaa? Mutta kas tämä, hän on ylpeä. Kun hän kömpelyydessään on saattanut itsensä kiikkiin, niin hän sensijaan että kieltäisi, rupeaa itsepäiseksi. Minä tunnen hänet: hän ei palaa. Sitä sanotaan luonteen lujuudeksi — ja elämä ei ole muuta kuin tinkimistä!
— Entä rva Derize?
— Naiset ovat hyvin kiihtyneitä. He yllyttävät toinen toistaan: he puhuvat asiasta kaiken aikaa. Minä olen ylläpitänyt heidän kärsivällisyyttään kaksi kuukautta, mutta nyt se on lopussa.
— Asia on siis lopullisesti ratkaistu?
- Se on valitettavasti luultavaa.
He saapuivat Passerat-huvilan edustalle. Philippe ei olisi halunnut tulla sisään.
— Ettekö voisi ilmoittaa rva tyttärellenne, että haluan häntä tavata?
Kello on neljä; kello kuusi tulen hänen luokseen.
— Ei, ei, käykää sisään: saatte järjestää asianne hänen kanssaan.
Hän hoiti talonisännän tehtäviä, kuin olisi hän kotonaan. Rva Tabourin ei näyttänyt hukanneen aikaa: rva Passerat'n salongissa oli harvoin nähty niin suurta vierastulvaa kesäkuussa, jolloin ihmiset jo alkavat poistua kaupungista helteen takia, jonka vuorten kehä tuntuu sinne keskittävän; siirrytään ympäröiviin linnoihin, varjoisen Uriageen tai kaukaisempiin paikkoihin. Aviomies, jolla oli vain yksi intohimo, arkeologia, ei edes yrittänyt seurassa peittää pelästyneen kirjastorotan ilmettään, jota on häiritty nakertelemasta vanhoja kirjojaan: mutta torstaikutsussa hänellä kuitenkin oli vähän helpompi tulla toimeen, koska hän oli kiitollinen kaikille näille henkilöille siitä, että he tyytyivät lasiin mehua tai teetä ja johonkin leivokseen, kun hän sensijaan iltakutsuissa laski menojen suuruutta — sillä varallisuus ei estänyt häntä olemasta saita — mikä teki hänet toraiseksi. Puhumattakaan siitä että hän olisi ollut talon herra ei hänen mieltään enää kysytty missään asiassa, sillä tekosyyllä että hänen määräyksensä olivat vanhanaikaisia, kun sensijaan hra Molay-Norrois'n taipumusta perintömuotoihin miedonsi nykypäiväisten tarpeiden tarkka taju, ja hän sentähden nautti luottamusta, joka osaltaan oli vaikuttanut yllämainitun akkunatarinan leviämiseen. Ja molemmat olivat erikoisesti joutuneet pyörteeseen senjälkeen kun rva Passerat vihollisten ympäröimänä sai taistella yhtaikaa vuosia vastaan, joita kaikkiaan oli neljäkymmentäviisi ja kuihduttavaa laihuutta vastaan, joka samalla kun se oli edullinen korkeakaulaisissa puvuissa, oli suureksi vahingoksi avokaulaisissa. Hän hoiti itseään lihotakseen, mutta menetti saavutuksensa ruumiillisen levottomuutensa ja sisäisen kiintymyksensä kautta. Hän oli kaunis nainen, tukka ruskea, nenä käyrä, hän oli päättäväinen ja voimakasääninen. Häntä miellytti levittää iloa ympärilleen otettuaan ensin siitä hyvän osan itselleen. Itsevaltiaana ja hyväsydämisenä hän käsitteli elämää suoruudella, joka juuri häneltä itseltään puuttui, ja hänen arkaileva puolisonsa tuli, tahtoi tai ei, temmatuksi mukaan tämän häikäilemättömän menettelyn kautta, joka ratkaisi hänen epäröintinsä.
Molemmat tulokkaat tapasivat täyden salin. Keskipiste oli rva Derize, jota onniteltiin, syleiltiin, mieliteltiin, joka ei tiennyt, ketä hänen tuli kuunnella, hukkumaisillaan näihin rakas ystävä, pikku raukka, mieshirviöt huudahduksiin, jotka hän otti vastaan ilman ihastusta. Ei hänen äitinsä, joka ei mielellään jättänyt häntä yksin koettelemukseensa, eikä hän itse ollut aavistanut asianajajan petosta. He olivat tulleet kutsuun aavistamatta mitään.
— Seuramaailma panee aina syyn poissaolevaan niskoille, oli rva
Molay-Norrois vakuuttanut tyttärelleen. Säilytä asemasi mukainen
arvokkuus. Mutta pidä lujasti kiini siitä, että oikeus on puolellasi.
Vaikutusvaltainen rva Passerat on meille hyväntahtoinen.
Rva Molay-Norrois, miellyttävä, suora luonne ja niin ehdottoman uskollinen, että se saattoi tuottaa vaivaa ja tuntua sokeudelta, ei koskaan ollut harjaantunut tarkkanäköisyyteen. Hän oli varsin hyvin säilynyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta, asultaan varsin hieno huolimatta liiaksi puuteroiduista kasvoistaan, ja hänen esiintymisessään ilmeni samalla kertaa, mikä ei ole harvinaista, paljon ulkonaista toimeliaisuutta ja vähän persoonallisuutta, Hän saattoi huomaamattaan lukea uudelleen kirjan, jonka hän oli lukenut muutamia viikkoja aikaisemmin. Ylenmäärin herkässä vastaanottavaisuudessaan hän oli alttiina kaikille vaikutuksille, asioiden arvoasteet menivät häneltä sekaisin, ja täten hänestä vieraskäynti saattoi näyttää yhtä tähdelliseltä kuin joku lastensa tulevaisuutta koskeva päätös. Tällä hetkellä Elisabetin oikeusjuttu, jota hän yllytti taisteluun, kokonaan vallitsi hänen mieltään, mikä seikka ilmaisi hänen liikuttavaa luottamustaan omaan kohtaloonsa.
Vähän ymmällä näin suuresta menestyksestä hän kuitenkin saattoi todeta tyttärensä triumfin, ja koska hänellä oli hyvin suuri kunnioitus yleistä mielipidettä kohtaan, oli hän mielissään siitä että hän oli tietämättään aikaansaanut tämän pienen kansanäänestyksen seuramaailmassa. Oli vielä olemassa oikeus, joka puolusti viattomia ja häpeäpilkulla merkitsi syylliset. Sankarittareksi muuttunut rva Derize punasteli kuin nuori tyttö. Mutta naiset tottuvat nopeasti juhlatapoihin: näin kenties oli tapana menetellä avioero-tapauksissa, kuten tunkeudutaan sakaristoon vihkimyksen jälkeen, kuten murheellisin ilmein puristetaan omaisten kättä hautajaisten jälkeen. Hän mukautui niinhyvin kuin taisi tähän odottamattomaan juhlamenoon, ja hänen pidättyväisyytensä herätti hyväksymistä. Rakas lapsi ei valittanut, ei syyttänyt ketään. Hänen kauneutensa puhui hänen puolestaan. Hän oli vähän suurehko ja hänen pieni lihavuutensa pyöristi hänen olkapäidensä, hänen rintansa, hänen lanteidensa viivan; hänen pukunsa ja hattunsa olivat tummaa sinipunaista, jonka sävyä yksityisissä keskusteluissa kehuttiin erinomaisen maukkaaksi: hänen vaatimattoman hieno asunsa oli naisen, joka jotakuta omaista surematta tunsi huolen, murheen, kohtalon kovuuden. Hänen pieni päänsä, hänen silkkiset hiuksensa, lapsen hiukset, luonnostaan kiharat, mutta kammattuina liian kireälle, väriltään tuota vaalean tukan sävyä, joka on suloinen kuin hyväily, mustat silmät, joiden tummuutta tukan vastakkainen väri miedonsi, kaunismuotoinen, vaikka vähän ohut ja terävä nenä, englannittarien ihonväri, piirteet puhtaat ja ikäänkuin äsken pestyt, kasvoilla terveyden ja toimettoman kunniallisuuden ilme, tällaisena hän ei ilmaissut juuri muuta kuin hämmästynyttä ja tyytyväistä nuoruutta, tyytyväistä itseensä ja hämmästynyttä elämän odottamattomasta mutkallisuudesta, — elämän jonka hän epäilemättä oli aikonut suorittaa rauhallisesti, kuten yhtämittaisen matkan hyvissä ajoneuvoissa. Kahdenkymmenenseitsemän vuotiaana hän näytti kahdenkymmenen ikäiseltä, ja uraansa vasta alkavalta. Todellakin täytyi rva Passerat'lla olla suuri luontainen hyvyys tai ratkaiseva vaikutusvalta voidessaan ponnistuksetta suosia tätä lasta, joka omisti niin kadehdittavia iän ja ulkomuodon etuja.
Huomatessaan Philippe Lagier'n armottoman monokkelin rva Molay-Norrois ja rva Derize kokivat samaa vaivautuneen kainouden tunnetta ja sen vaikutuksesta lempeästi irroittautuivat lukuisien ja liian innokkaiden ystävättäriensä kehästä. Philippe koetti päästä kahdenkesken nuoren naisen kanssa, mutta onnistui vasta monen tempun jälkeen juuri kun tämä oli pois lähdössä.
— Keskusteluako haluatte? vastasi hän Philippe'n pyyntöön pienellä kurkkuäänellä, joka niin pian käy hermostuttavaksi, sopimattomalta kun se tuntuu kaikkeen vakavaan sananvaihtoon. Mutta te ette ole meidän puolellamme.
Hän ei käsittänyt miksi keskustelu olisi tarpeen, koska hänellä kerta kaikkiaan oli oma mielipiteensä, vieläpä sama kuin kaikkien muiden. Philippe ei hellittänyt: hänen vanha ystävyytensä antoi hänelle oikeuden sitä pyytää.
— Minulla on eräs tiedonanto teille.
— Kenen puolelta?
— Albertin.
— En tunne häntä enää.
Tämä sanottiin kuivakiskoisella ja ratkaisevalla äänellä.
— On kysymys lapsistanne, jatkoi yhä Philippe, heidän huolenpidostaan.
Eikö teillä enää ole luottamusta minuun?
Rva Derize ei todellakaan saattanut epäillä hänen aikomustensa vilpittömyyttä. Kenties uteliaisuus, kenties se seikka, että hän oli katkaissut välit menneisyytensä kanssa vähemmän kuin itse aavistikaan, saattoi hänet äkkiä antamaan suostumuksensa ilman että asianajajan tarvitsi sen enempää ponnistella.
— Olkoon menneeksi. Tunnin kuluttua tapaatte minut vanhempieni luona, kotonani …
Ja hänen lähtönsä häntä innokkaasti kaitsevan äidin ja isän seurassa, joka oli ymmärtänyt välttämättömäksi antaa hänelle julkista tukeansa, oli oikea riemukulku, kuten sopii henkilöille, jotka päivän kuosi on korottanut kunniasijalle.
Tämä lähtö oli myös helpotus. Seurassa, jossa tuhlataan onnitteluja ja mielistelyjä, esiintyy aika ajoin tarve vapautua tästä kaikkia uuvuttavasta tunneliikutuksen tilasta. Mutta silti ei pyritä takaisin totuuden pohjalle. Seuramaailma elää liioitteluissa ja menee toisesta äärimäisyydestä toiseen; ensin tuhlattuaan niitä puolustukseen se nyt käyttää niitä iskeäkseen uhrejaan.
— Tiedetäänkö hänen nimensä, kysyi arkana rva Bonnard-Basson, jonka sementillä hankittu rikkaus polveutui eilispäivältä, ja joka oli päästetty seuraelämään varallisuutensa, hyväntahtoisuutensa ja nöyryytensä takia.
— Kenen nimi?
— Tarkoitan … rikostoverin.
Anna de Sézery; koko maailma sen tiesi, ainakin koko maailma tahtoi olla sen tietävinään, koska se jää alakynteen, joka vasta saa uutisen tietää.
Joku mainitsi hänen nimensä, ja kaikki hyväksyivät sen tietäväisen näköisinä. Kuinka oli häntä arvosteltava? Hänen aateluutensa aiheutti hetkisen epäilyä. Ennenkuin mitään puhuttiin, syntyi salaperäinen yhteisymmärrys, ja se määräsi mielipiteiden suunnan. Joku naisista muisti miten hän nuorena tyttönä ennen oli riippumaton ja ylpeä ja mielellään asettui ennakkoluulojen yläpuolelle. Hän ei ollut jättänyt miellyttävää muistoa jälkeensä. Sittenhän hän oli vararikkoutunut ja sortunut niin syvälle, että hänen täytyi ottaa vastaan opettajan, niin, opettajan, melkein palvelijan paikka eikä hän enää ollut puolustettavissa. Hän oli itse säädystään vaipunut. Hänet kuvailtiin juonittelijaksi. Ihmiset, jotka elämässä saavat taistella suuria vastuksia vastaan ja hakea paikkoja ja suosituksia, tulevat helposti juonittelusta epäillyiksi. Väitettiin että hän suunnattomasti mielitteli miehiä, tietysti vaan päästäkseen naimisiin. Hän muka näet oli kiukuissaan siitä, että hän oli jäänyt vanhaksipiiaksi; kolmenkymmenenneljän tai -viiden vuotiaana — seura oli jalomielinen — käy vaikeaksi saada mies. Tämä liioiteltu luku jonka joku tomppeli oli esittänyt loukkaamisen tarkoituksessa, osui tuntuvaan osaan läsnäolijoita. Mutta kukaan ei ottanut sitä itseensä.
— Kolmekymmentä yksi, oikaisi ilman muuta Philippe Lagier. Sehän on nuoruutta nykyaikana.
Hän sai muutamia pahansuopia silmäniskuja, ja kerrottiin juttu eräästä vanhasta, leinin vaivaamasta miljonainomistaja lordista, jota hän muka oli saattanut tämän matkoilla; mutta kertojatar sekoitti mielivaltaisesti paikat ja päivämäärät eikä maininnut lähteitään, joten häneen lankesi epäilyn varjo. Ja koko tämän suunpurkamisen ajan Philippellä oli silmäinsä edessä, vielä selvempänä kuin eilen, nuo kauniit surumieliset kasvot, murheelliset silmät, joista kultakipinät sädehtivät.
Häneltä tiedusteltiin neidin tulevaisuutta.
— Saattaako hän naida hänet? kysyivät häneltä yhteisestä sopimuksesta rvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, jotka hellä ystävyys yhdisti toisiinsa senjälkeen kuin jälkimäisen työteliäs puoliso oli edellisen tyhjäntoimittajamiehelle hankkinut edullisen johtajanpaikan.
— Kenet?
— Tietysti hra Albert Derizen.
— Rva Derize ei pyydä muuta kuin pesäeroa, selitti joku.
— Ah, niin, sehän on tapa. Järjetön tapa, laukaisi eräs nuori närkästynyt nainen. Täytyy voida alkaa elämänsä uudelleen.
— Useampiako kertoja?
— Niin monta kuin on tarpeen.
Eräs entinen oikeudenneuvos hra Prémeraux, joka kuului rva Passerat'n salonkiin kiinteästi kuin joku sen nojatuolista, kiiruhti tarjoamaan viisauttaan:
— Pesäero muuttuu nykyään avioeroksi määräajan kuluttua.
— Siinäpä näette, huudahdettiin. Te huomaatte, että neiti ymmärtää asiansa.
Virkamies selitti tarkemmin:
— Pykälä 298, joka siinä tapauksessa että ero johtui aviorikoksesta, kielsi syyllisen aviovaimon naimasta rikostoveriaan, on äskettäin kumottu.
— Hän tiesi sen, vakuutti eräs naisista varmana.
Silmiään räpäyttämättä Philippe Lagier lisäsi:
— Tietysti. Nykyään kysytään lakimiehen neuvoa, ennenkuin ruvetaan rakastamaan.
Hra Prémeraux, jonka mielen kolme tai neljäkymmentä oikeuden palvelukseen käytettyä vuotta oli rauhoittanut, kadehti tätä nenäkkäisyyttä. Naiset, jotka huonosti ymmärsivät ironiaa, eivät kiinnittäneet mitään huomiota tähän lauseeseen, vaan keskustelu luisui luonnostaan Albert Derizeen. Voitaisiinko häntä arvostella ystävänsä läsnäollessa? Mitä vielä! Hra Lagier oli juuri hiljaisella äänellä puhutellut kaunista rva Derizeä: olihan se jo puolinainen petos? Vainuttiin, aavistettiin, toivottiin hänellä olevan salaista taipumusta rouvaa kohtaan, samalla ennustuskyvyllä, joka on muutamilla rouvilla, kun he pöytäsijoja valitsemalla osaavat yllättää sympatioja, herättää tunteita, ja tämän menettelyn kautta onnistuvat tekemään vastaanottonsa huvittavammiksi. Ennenkuin ryhdyttiin käsittelemään miestä, ylistettiin rouvaa. Hänen älykkäisyyttään kiitettiin vielä enemmän kuin hänen kauneuttaan, hänen alistuneisuuttaan enemmän kuin hänen nuoruuttaan.
Lopuksi luiskahti rva de Vimelle takaa-ajon etunenään:
— Kuinka hän varustettuna näin monella oivallisella ominaisuudella, jotka me kaikki tunnustamme, on saattanut naida miehen, joka on niin vaatimatonta sukuperää?
— Aivan niin, yhtyi rva Bonnard-Basson, joka polveutui menestyksen suosimista talokauppiaista.
Kuitenkin myönnettiin, että syytetyllä oli lieventäviä asianhaaroja puolellaan.
— Hän oli tunnettu, palkittu, melkein kuuluisa. Mutta eräs vanha rouva ratkaisi:
— Kirjailijalla ei voi olla muuta kuuluisuutta kuin Akademia.
Olisi kuitenkin voitu käyttää hänen ikäänsä selitysperusteena, mutta se aihe oli jo liiaksi kulunut.
— Ei ole mitään ikävämpää kuin tällaiset säätyeroavaisuudet, lausui taas rikkiviisas rva de Vimelle. Mutta on ihan luonnollista, että alhaissäätyinen ja seikkailijatar yhtyvät ja vetävät toinen toistaan puoleensa.
Ja ollakseen vielä jyrkempi kuin tämänvuotinen ystävänsä rva Bonnard-Basson, joka luonnostaan orjailevana haki tilaisuutta tätä mielistelläkseen, rohkeni kaksinkertaisen nimensä perusteella lausua:
— Sanottakoon mitä tahansa, vain vanhat suvut osaavat olla aiheuttamatta häväistysjuttuja.
Hän unohti, että Sézeryn suku oli esittänyt huomattavaa osaa Dauphiné'n historiassa, ja varsinkin uskonsodissa, joihin he olivat ottaneet osaa Lesdiguières'n kanssa. Mutta logiikka ei ole seurakeskustelujen vahva puoli.
Philippe Lagier'n oli vaikea sietää näitä hyökkäyksiä. Vaikeneminen oli samaa kuin hyväksyminen, mutta miten vastata kaikille yht'aikaa? Hän ymmärsi hyvin, että näiden naisten pääperuste oli Albert Derizen syntyperä. Ja tämä peruste tuntui hänestä mitä omituisimmalta, kun hän tunsi hänen äitinsä, rva Derizen menneisyyden, mikä oli itse järjestys, uutteruus, kunniallisuus, ja sen korkean siveellisen tason, minkä aavisti ympärillään heti, kun astui hänen kotiinsa, jos vain pystyi tajuamaan henkistä ja siveellistä hienoutta.
— Oletteko lukeneet toisen nidoksen Talonpojan historiaa? kysyi hän astuakseen näyttämölle. Häneen voisi sovittaa rva de Staëlin sana maamiehestämme Mounierstä, joka hänen mielestään oli intohimo yhtyneenä järkeen.
— Intohimo todellakin, toisti hienosti eräs naisista.
— Se on värikästä ja se on täsmällistä. Sen menestys on ollut suuri.
Se käännetään kaikille kielille, kuten hänen Työmiehen historiansa.
Rva Passerat puuttui puheeseen:
— Hänen lahjojaan ei kukaan epäile.
— Herttuatar de Béard, joka on oppinut, on ottanut ne lempikirjoikseen.
Derizet seurustelivat heillä.
»Hän osaa puolustaa asiaansa», ajatteli neuvos Prémeraux.
Beardit kuuluvat Ranskan suuriin sukuihin ja kaikkein vanhimpiin. Mutta mistä nykyään tunnetaan vanhat suvut? Älkää aina etsikö heitä arvonimien mukaan, se olisi karkea erehdys. Heidät tunnetaan siitä kunniallisuuden ja jalomielisyyden perinnöstä, jonka he ovat säilyttäneet. Ja juuri nämä ominaisuudet tavataan koskemattomina Derizeillä.
Kuorossa kävivät naiset uskalikon kimppuun:
— Te olette hra Derizen ystävä.
— Hänen asianajajansa.
— Te puolustatte häntä.
— Se kuuluu ammattiinne.
Rva de Vimelle, nenä ohuena kuin partaveitsen terä, ampui tämän viimeisen nuolen.
— Palvelijanne, vastasi Philippe. Kuka ei tarvitse puolustusta?
Ja hän käytti hyväkseen liikettä, joka syntyi virvoketarjottimien ympärillä, ottaakseen jäähyväiset. Hra Prémeraux yhtyi häneen portaissa.
— Pelkään että olette hankkinut itsellenne vihollisia, vihjasi varovainen oikeusneuvos.
Asianajaja, jota taistelu huvitti, hymyily tyytyväisyydestä.
— Kun naiset ovat kysymyksessä on vihollisuus aina parempi kuin välinpitämättömyys.
Jatkaakseen keskustelua hän lisäsi:
— Saatan teitä Grenette aukealle asti.
Ja heti hän taas jatkoi:
— Miksi tämä äkkipikainen tuomio? Toista ylistellään ja toista murjotaan tuntematta kiistan perusteitakaan.
— Se johtuu siitä, että rva Derize on tehnyt vieraskäyntejä, selitti hra Prémeraux. Enempää ei tarvita yleisen mielipiteen muuttamiseksi.
He saapuivat Kaupunginpuistoon, jonka katve, paahteisten katujen jälkeen, vuodatti miellyttävää vilpoisuutta heidän ylitseen. Se on pieni englantilaistyylinen puisto jonka puut, jalavat ja plataanit, ovat päässeet vapaasti kasvamaan ja oksaverkollaan kattavat kosteanvihreitä nurmikoita. Punanokkainen musta joutsen solui pienellä lammikolla pikku saarta kohti, jossa sen pesäpaikka oli. Kuului suihkulähteen solinaa. Kukkiva lehmuskuja levitti huumaavia tuoksuja kuin hienoa pölyä. Tänä helteisenä hetkenä puisto oli kuin rauhan, raukeuden ja suloisen unelmoimisen asumus.
Oikeusneuvos otti hatun päästään tervehtiäkseen tätä miellyttävää aistimusta, mutta Philippe Lagier ei ollut altis luonnonvaikutelmille.
— Ei, jatkoi hän aseita riisumatta, sanonpa teille, mikä se seuramaailmaa ärsyttää: se että yritetään olla ottamatta sitä lukuun.
— Seuramaailma on oikeassa, arveli entinen tuomari. Mutta Philippe ei häntä kuullut.
— Ajatelkaa toki: kohdellaan halveksuvasti yleistä mielipidettä ja taitoa mukauttaa huvi sovinnaisuuden vaatimuksiin! Niinpä seuramaailma kammoaa kaikkea rehellistä intohimoa. Mitä luulette rva Passerat'n siitä ajattelevan, joka yht'aikaa osaa omistaa kaksi aviomiestä, toisen taloudellista asemaansa, toisen ulkonaista edustusta varten?
— Armahtakaa minua ja vaietkaa. Syön päivällistä hänen luonaan joka sunnuntai ja hänen keittiönsä on paras Grenoblessa.
— Entä tuo pyöreä rva Bonnard-Basson, joka etsii hienommista rakastajaa keikaillakseen hänellä?
— Se on kauppamaailman kunnianosoitus ylhäisöä kohtaan.
— Tai tuo kirpeä rva de Vimelle, joka tietää kirpeytensä, joka käyttää sitä hyväkseen puutteenalaisessa taloudessaan.
— Hän on hyvä perheenemäntä.
— Lukuunottamatta kaikkea mitä ei tiedetä. Elämää kokeneen suopealla hymyllä vanhus tyynnytteli kumppaniaan.
— Te kiihdytte. Elämän suuri vaikeus on tyytyminen osaansa. Kukin toivoo toisenlaista kohtaloa itselleen ja pyrkii omaansa muuttamaan, mutta tekee sen vain mutkikkaaksi. Tämä on suuri hairahdusten aiheuttaja. Joku määrä filosofiaa ja tinkimistä, uteliaisuutemme ja mielihalujemme kohtuullinen tyydyttäminen viljelemällä jotakin sellaista harrastusta, joka antaa sisällystä elämällemme ketään vahingoittamatta, taide, lueskelu, matkustus, pöydän ilot, seuraelämä, jopa hurjistelukin, taikkapa kohtuullinen rahapula, jokapäiväinen työ, lasten kasvatus, kas se riittää tyynnyttämään kiihkeimmätkin yltiöpäät. Mutta intohimo, se todellakin on peljättävä. Se riehuu sivistyneen yhteiskuntamme keskuudessa kuin sokea koruesineillä kukkuroidussa salissa. Se on ajettava ovesta ulos. Eipä se edes anna onnea niillekään lapsellisille olennoille, jotka siltä sitä odottavat.
— Onnea siltä ei odotetakaan.
— Vaan mitä sitten?
— Elämän hehkua.
Hra Prémeraux katseli häntä kuin jotain museokalua.
— Te olette nuori.
— Se on minulle sanottu jo tänään.
— Te ette vielä ole saaneet silmiänne auki.
— Minä? huudahti Philippe hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Hän kuvitteli olevansa vapaa kaikista harhaluuloista.
— Juuri te! Tuomari ei saa olla juttuun sekaantunut. Ja te sekoitatte oman itsenne alituisesti arvosteluihinne. Mutta rauhoittukaa, useimmat ihmiset avaavat silmänsä vain kerran elämässä.
— Vain kerran?
— Niin. Se tapahtuu heidän kuollessaan. Ja silloin kiiruhdetaan ne sulkemaan.
III.
KANTAJA
Tuntia myöhemmin Philippe Lagier pyysi päästä rva Derizen puheille. Oliko hän tapaava häntä yksinään vai rva Molay-Norrois'n seurassa? Hän tiesi, etteivät tähän kokemussyyt paljoa pystyneet, kun hän kerran oli piintynyt jyrkkään ja kaavamaiseen käsitykseensä, jota hänen miehensä ei kehdannut ruveta kumoamaan ja jonka häneen oli istuttanut jäykkä hra Salvage, yksi noita maaseudun tietäjiä, joille siveellisyyden valvonta kuuluu. Rva Molay-Norrois saattoi tehdä tyhjäksi suurimman osan hänen vaikutusvallastaan. Sensijaan hänen varsin tuttavallinen suhteensa nuoreen perheeseen, jonka hän usein oli ollut tilaisuudessa pyytämään luokseen Grenoblessa, ja jonka luo hänet ystävällisesti oli otettu asumaan hänen oleskellessaan Pariisissa, oikeuttivat hänet siihen tavattomaan toimenpiteeseen, jota hän juuri oli yrittämässä ja jota vain hän saattoi yrittää — ei suinkaan asianajajana, mikä olisi ollut sopimatonta, vaan ystävänä ennen jutun käyntiinpanoa. Hän aikoi vielä koettaa saada välien katkaisemisen vältetyksi, panna perustuksen sovinnolle. Molemmat asianosaiset olivat antaneet hänelle niin vähän selvitystä erimielisyyden syntymisen jälkeen. Hänen paras tiedonlähteensähän oli oikeuden puheenjohtajalle osoitettu anomus: se sisälsi täsmällisiä aikamääriä ja tosiseikkoja. Mutta ovatko tosiseikat ja aikamäärät koskaan selittäneet mitään tunteiden alalla? Kuinka paljon paremmin joku kasvojen ilme, joku uhmaa, vihaa tai tuskaa tulkitseva sana saattaa kuvastella näiden näytelmien sisäistä todellisuutta!
Ikkunasta katsellessaan, miten vuolas ja liejuinen Isère virtasi ohi, Philippe käytännön miehen tavoin, joka valmistuu kohtauksiin ja aavistaa esteet, tahtoi saada mielikuvan rva Derizen luonteensuunnasta. Ja hän huomasi, ettei hän tätä tuntenut. Persoonallisuus ilmenee siinä, että yksilö välittömästi vastaa olosuhteiden asettamiin kysymyksiin. Niistä voi aavistaa luonteen suoruuden tai vilpillisyyden, tyyneyden tai intomielen, ratkaisujen ylevämielisyyden tai oveluuden, paitsi kun ovat kysymyksessä sellaiset monimutkaiset luonteet, joita liialliset mietiskelyt ja epäröinnit ovat muovailleet ja jommoinen harvoin esiintyy nuorissa ihmisissä. Mutta useampivuotisesta seurustelusta huolimatta ei Albertin puoliso ollut hänelle antanut minkäänlaista tietoa itsestään, mikä ei johtunut erikoisesta pidättyväisyydestä, vaan siitä, että oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöksiä näistä jokapäiväisistä, rakastettavista, kepeän pariisilaisen sulon sirostamista keskusteluista, jotka eivät milloinkaan olleet syviä eivätkä luontaisesti pulpahtelevia. Turhaan hän silmäänsä tavoitteli hänen rva Derizen henkisen olennon ääriviivoja — ne karttoivat hänen erittelyään, haihtuivat kuin savu tuuleen.
Rva Derize saapui hänen luokseen. Hän tuli yksinään, mutta heti hän turvautui rva Molay-Norrois'han.
— Äitini saapuu kohta. Otaksun, että hän voi ottaa osaa keskusteluumme.
— Tietysti, rauhoitteli Philippe, päättäen viivyttelemättä käyttää hyväkseen tätä lyhyttä kahdenoloa, jonka sattuma hänelle tarjosi.
Hän ei saanut hukata aikaa, ja kuitenkin he aluksi vaihtoivat muutamia tuollaisia joutavia vuorosanoja, jotka aina käyvät kiistan edellä — välttämättömältä näyttävä johdanto kuten kahakka ennen taistelua. Rva Derize kertoi rauhallisesti omasta ja lastensa terveydestä, ilmaisi pian lähtevänsä Uriageen, missä hän viettäisi kesänsä Grenoblen helteitä välttääkseen. Philippe tutkisteli häntä hämmästyneenä ja myös vähän ärtyneenä. Rva Derizellä oli yllään se hieno tumman sinipunainen puku, jota hän rva Passerat'n luona oli kuullut kehuttavan, ja nyt hän paremmin huomasi, miten hieno se oli. Mutta näitä arvoituksellisia ja viehättäviä kasvoja hän enimmin tutki. Ei elämä eikä viimeisten kuukausien suru ollut jättänyt niihin mitään jälkeä. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa taaksepäin, oli hän aina nähnyt rva Derizen samanlaisena, kauniinvärisenä, puhtaana ja sileänä kuin kukka, ilman yhtäkään varjoa tai uurretta. Ei edes hänen vaaleain hiuksiensa ja mustain silmiensä vastakohta kyennyt herättämään erikoisuuden vaikutusta ja hänen olentonsa arvoitus tuntui yhä odottavan ratkaisuaan tulevaisuudelta eikä piilevän menneisyydessä.
Huomatessaan, että toinen häntä tarkasteli, rva Derize lievästi punastui. Veri tulvi helposti hänen poskilleen. Philippe selitti:
— Teidän tavaton nuoruutenne hämmästyttää minua joka kerran kuin tapaan teidät. Teitä varmaankin nimitetään neidiksi myymälässä.
Tämä kohteliaisuus miellytti häntä.
— Se on totta, sanoi hän, ja minulla on suuria lapsia ja olen ollut kahdeksan vuotta naimisissa.
Philippe Lagier ei lisännyt, että jokainen kohtaus hänessä herätti melkein ärtyneen vaikutelman, johon sekaantui mielipahaa, itsepäistä myötätuntoa, ylenkatsetta ja vastustushalua; sitten koko tämä ristiriitaisten tunteiden hyöky taantui ritarillisesti suojelevaksi suopeudeksi ystävän kaunista rouvaa kohtaan.
Näiden jokapäiväisyyksien jälkeen Philippe tapansa mukaan äkisti kävi asiaansa.
— Te olette tehnyt päätöksenne?
— Minkä suhteen? kysyi rva Derize, vaikka oli ymmärtänyt.
— Että eroatte Albertista.
Hän näytti puusta pudonneelta.
— Oh tietysti, senjälkeen mitä on tapahtunut. Heti asianajaja ilmaisi aikeensa:
— Miestä ei saa arvostella yhden tapauksen, vaan koko elämän mukaan.
Rva Derize huomautti ettei hän puhunut anteeksiannosta, vaan oikeudesta ja hämmästyneenä hän toisti:
— Koko elämän?
— Se on selvä. Minä olen tuntenut hänet ennen teitä. Oletteko koskaan tiennyt, miten vanha rva Derize, teidän anoppinne, oli velkaantuneessa asemassa miehensä kuoleman jälkeen. Onko Albert koskaan kertonut teille niistä uhrauksista ja itsekieltäymyksistä, joihin tämä ihailtava nainen sai alistua, voidakseen antaa pojalleen kunnon kasvatuksen, ja tämän omasta työteliäästä nuoruudesta, joka oli hyödyllinen ja tuloksekas jo silloin, kun me muut vain haaskasimme aikaamme. Miksi ette ole mennyt neuvottelemaan rva Derizen kanssa?
Hän oli innostunut, enemmän kuin oikeuden edessä. Se todisti ettei nuori nainen ollut hänelle yhdentekevä. Ja jos hän ei ollut hänelle yhdentekevä, miksi hyväksi tämä kömpelö yritys? Tunteillamme on omituiset tapansa purkautua ilmoille. Luonnollisella äänellä lausutulla sanalla rva Derize palautti keskustelun sävyn tavalliseksi:
— Minulla on vanhempani. Sitäpaitsi en ole sekaantunut perheasioihin.
Hän saattoi Philippen takaisin asiaan. Tämä katseli häntä, hänen ruusuisia kasvojaan, tarkkapiirteisiä ja rauhallisia, hänen liian hyvin siveltyjä hiuksiaan, hänen kauniita tyyniä silmiään ja tuota pientä ahdasta otsaa, joka oli suljettu kuin kielletty ovi. Ja tästä hetkestä alkaen, tuon ratkaisevan äänensävyn ja muistojensa ärsyttämänä hän ajoi ystävänsä asiaa käyttämättä tavallisia aseitaan, ivaa, terävyyttä, johdonmukaisuutta, vaan purevasti, mielikarvaudella, melkein suuresti kammoomallansa kaunopuheisuudella.
— Mennessään teidän kanssanne naimisiin, Albert lahjoitti teille nimen, joka oli miltei kuuluisa, — se on tullut siksi senjälkeen — sekä hänen työnsä että hänen lahjakkaisuutensa kautta, joka on samanarvoinen kuin omaisuus. Nuorelle runsaslahjaiselle naiselle merkitsee jotakin päästä näin väljään elämään, näin vaihtelevaan ja alati uudistuvaan, päästä tutustumaan aikamme ensi maisiin neroihin, nykyajan kaikkien suurten virtausten keskelle. On jonkun arvoista se että kaikkialla missä kulkeekin on uteliaisuuden ja myötätunnon esineenä, ettei tarvitse muuta kuin avata silmänsä ja korvansa saadakseen hengenravintoa, se minkä saamme tutustumalla suuriin henkiin, että täten saa ottaa osaa aikamme koko yleiseen elämään. Näyttää tuskin voivan olla kadehdittavampaa kohtaloa. Olen varma siitä, että monet ystävättäristänne viettävät uinuvaa elämää keskinkertaisuudessa.
— He saavat pitää puolisonsa kokonaan.
Olihan se naisen luonnollinen vastaus. Yleinen elämä, nykyajan suuret virtaukset, mitä ne ovat muuta kuin merkityksettömiä ja onnen rinnalla vähän naurettavia sanoja. Elisabet ei ollut mennyt naimisiin auttaakseen puolisoaan saamaan vaikutusvaltaa, esittämään jotain osaa, vaan yksinkertaisesti ollakseen onnellinen. Mitä tahtoi tämä asianajaja liioitteluineen? Tämäpä vaan jatkoi:
— Puoliso, jonka vaimo kokonaan omistaa, on vähäpätöinen mies, hyvä rouva. Naisen elämä voi saada täyden sisällön rakkaudesta. Mutta me miehet tarvitsemme muita päämääriä. Eikä ole toista innostuttavampaa kuin se mikä Albertilla on.
— Totta on, että hänellä on kaunis elämän ura.
Saadakseen häneltä jonkun selityksen Philippe Lagier uskalsi sanoa:
— Hän oli enemmän näkyvissä, alttiimpana lähestymisille kuin muut.
Kenties onnenne tarvitsi suurempaa valvontaa.
Rva Derize torjui kuivasti tämän tunkeilevan hyökkäyksen:
— En suvaitse poliisia perheessäni.
Philippe teki masentuneen eleen.
Rva Derize palautti Albertin ystävän mieleen kaikki hänen omaksi hyväkseen puhuvat seikat, jotka tämä epäoikeutetusti unohti: hänen perheensä aseman, hänen suhteensa, hänen varallisuutensa. Hän ei mennyt naimisiin tyhjin käsin. Hänellä oli oikeus puolellaan. Koko Grenoble oli sitä mieltä. Albert Derize, joka oli halpaa syntyperää ja vailla omaisuutta, oli kaikkien mielestä tehnyt hyvän naimiskaupan ottaessaan puolisokseen nti Molay-Norrois'n. Molay-Norrois'n suvulla oli arvossapidetty nimi, ja he elivät jokseenkin komeasti. Totta kyllä hän kahden veljen takia, jotka kuluttivat paljon rahaa ja joista toinen oli upseeri, toinen lähetystön sihteeri, ei ollut saanut myötäjäisinä kuin kaksisataatuhatta frangia, joista neljäsosa vielä oli perimättä; ja hänen totunnaiset tapansa eivät sallineet hänelle mitään kieltäymyksiä asunsa, asuntonsa, palveluskuntansa suhteen, joten hänen puolisonsa niillä kolmella tai neljälläkymmenellä tuhannella frangilla, jotka hän vuosittain ansaitsi, jaksoi ainoastaan pitää hänet sillä tasolla, johon hän kuului. Mutta tuttuahan oli, että perheen varallisuus oli peräisin hänestä tai ainakin oli oleva: se oli tunnustettu tosiseikka, jota oli mahdoton kumota ja jota kaikki maailman työt eivät muuttaisi.
Huonosti vakuutettuna Philippe ravisti päätään. Albertin maineesta tuli tie huipuille ja hänen työnsä velvoitti. Ja melkein ärtyneenä hän katseli itsepäistä otsaa, joka puoleksi peittyi lapsentukan alle, näitä niin tyyniä, niin laupeita silmiä, joista heijastui järkähtämätön vakaumus.
Puolestaan vakuuttaakseen vastustajansa rva Derize lausui heidän yksinkertaisen väittelynsä ponsilauseena:
— Minä olen täyttänyt omat velvollisuuteni, ja hän on pettänyt omansa.
Näin esitettynä ristiriita kylläkin yksinkertaistui. Mutta asianajaja ei tahtonut sitä siten esitetyksi:
— Kuulkaa, rouva, puhun teille ystävänä, vilpittömänä ystävänä. Olen ollut asianajajana monessa avioerossa: enkä ole koskaan, kuuletteko, en koskaan nähnyt, että viat olisivat kokonaan toisen asianomaisen.
Hän ei lisännyt, mitä hänen kokemuksensa jo ammoin oli osoittanut; että kodin turvallisuus, sopu, eheys riippuu vaimosta enemmän kuin miehestä; vaimo rakentaa tai hajoittaa perheen kuten varallisuudenkin.
— Viat? Mitkä ovat minun vikani? kysyi rva Derize hymyillen. Olisin utelias tietämään sen.
— Minä en vielä tunne niitä, mutta olen varma siitä, että niitä on.