SEETRIEN ALLA

Romaani

Kirj.

HENRY BORDEAUX

Suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Jamile seetrien alla.

ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT.
I. Bšarressa.
II. Khalil Khuri.
III. Seetrien alla.
IV. Kisat.
V. Vuorella.

TOINEN OSA.

JAMILEN TARINA.
Khalil Khurin kertomus.
I. Kihlajaiset.
II. Karkelot seetrien alla.
III. Morsiamen-ryöstö.
IV. Akkarin mailla.
V. Hunnutettu Jamile.
VI. Haukkajahti.
VII. Omarin yrttitarhoissa.
VIII. Tripolissa.
IX. Haukat ja viiriäinen.
X. Suvun tuomio.
XI. Jamilen sydän.
XII. Viimeinen kohtaus.

KOLMAS OSA.

PALUU VUORELTA.
I. Muntaha.
11. Jamilen hauta.

JAMILE SEETRIEN ALLA.

Heidän nimensä olivat Omar ja Jamile. Arabialainen nimi Jamile — tai oikeammin Zamile, mutta Jamile sointuu korvaan kauniimmalta — merkitsee kauneutta. Hän, josta tässä kerrotaan, ansaitsi nimensä; minulla on sitä todistavia seikkoja tiedossani. Sen vanhuksen silmissä, joka kertoi hänestä minulle viidenkymmenen vuoden kuluttua, näin liekkinä leimahtavan hänen tuntemattoman kuvansa heijasteen. Auringon laskettua nähdään vuoristossa huippujen lunten syttyvän uuteen hehkuun, päivänsäteitä kevyemmän salaperäisen kajasteen hyväileminä: se on valon palautumista. Vanhuksen väsähtäneeseen, melkein värittömään ja hämyiseen katseeseen lankesi haudan takaa varhaisen aamuhetken valohohde, kun hän muisteli nuorta tyttöä ja hänen kiellettyä ja traagillista rakkauttansa.

Minä en lähtenyt itämaille etsimään romaaniaiheita, joita meillä kirpoaa irti elämästä joka askelella niinkuin viiriäisiä pyrähtelee ilmoille viljavainiosta elonkorjuun aikana. »En kerrokaan tässä mitään romaania, vaan samoinkuin Kuolleessa talossa ja Michelangelonkadun haamussa todellisen tapahtuman, jonka yksikään yksityiskohta ei ole keksitty. Minun teki mieleni käydä katsomassa Libanonia ja Syyriaa, jotka nälän ja sodan jälkeen syntyivät uudestaan Ranskan suojeluksen ja kenraali Gouraud’n valppaan valvonnan alaisina, ja julkaista monien kuuluisain matkustajain esimerkkiä noudattaen vaatimattomat muistiinpanoni. Ja kuinka olikaan, minä sain mitä odottamattomimmalla tavalla kuulla kertomuksen tästä häikäisevästä intohimosta Libanonin seetrimetsän rajalla.

Jos niistä korkeuksista kumartuu katsomaan alas, näkee kallioiden juurella Kadisan, pyhän joen, joka hypähdellen virtaa uomassaan kiihkeästi pyrkien kohti hautaansa, Tripolin merta. Kahden rakkauteen uponneen sydämen kuilu on paljon syvempi. Tätä Akkarin Romeota ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojansa ja heimojansa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen vihamielisyys, joka oli vallinnut tuskin parin kolmen sukupolven ajan. Muhamettilaisten ja maroniittien kesken on verta vuodatettu kolmentoista vuosisadan aikana.

Libanon on nykyjään enimmältä osalta maroniittien asuttama lukuunottamatta rannikon kyliä, druusilaisia kyläkuntia, jotka sijaitsevat Bekkan tasangolla, ja Akkarin seudun muhamettilaisia kyliä. Niinä aikoina, jolloin kristinuskon julistajat käännyttivät Syyrian, asustivat maroniitit, jotka ovat aramealaista sukujuurta, Orontes-virran varrella sijaitsevissa Antiokian ja Haman seuduissa. Nämä ensimmäisiin kristinuskoon käännytettyihin kuuluvat ihmiset työnsi sitten arabialainen valloittaja kohti vuoristoa, Nahr Ibrahimin pohjoispuolelle. Heitä johti heidän päällikkönsä Johannes Maron. Käyttäen suojanaan kallioiden muodostamia luonnonvarustuksia, rotkoja ja metsiä, he loivat Libanonista linnoituksen, joka kykeni vastustamaan hyökkäyksiä. Heidän pappinsa ja šeikkinsä järjestivät heidän elämäänsä, joka kului mietiskelyssä, työssä ja sodassa: eristetty asema ja uhattu tila tekivät heistä erakkoja ja sotilaita. He olivat luonnollisia liittolaisia ristiretkeläisille, jotka näyttivät heistä ihmeellisiltä pelastajilta ja rakensivat heidän jylhien tyyssijojensa ympärille kehän linnoituksia: Tortosen, Markabin, Safitan eli Valkoisen linnan, Jammurin eli Punaisen linnan sekä sen kuuluisan kotkanpesän, joka vallitsee Homsin ja Aleppon tietä. Ranskan ja Flanderin kelpo talonpojat, jotka siirtyivät herrojensa keralla itämaille vapauttamaan Pyhää hautaa, opettivat heitä käyttelemään muurauslastaa, viljelemään viiniköynnöstä ja mulperipuuta, kutomaan silkkiä ja korvaamaan ne kalistimet, joilla he kutsuivat uskovaisia jumalanpalvelukseen, iloisesti soivilla pronssikelloilla. Vielä nytkin, kun jossakin korkealla sijaitsevien laaksojen kylässä, Zghortassa, Edenissä tai Bšarressa pysähtyy hämmästyneenä jonkun vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen pojan tai tytön eteen, joutuu muistelemaan sitä seikkaa, että ristiretkeläiset valtauksensa aikana ja myöhemminkin, Jerusalemin kuningaskunnan jo kukistuttua, elivät täällä vuoristossa maan naisten keralla. Näistä seka-avioista syntyneitä lapsia nimitettiin varsoiksi. Joku vaalean Jamilen esi-isä oli varmaan saapunut Loiren tai Oisen rannoilta.

Saint-Jean-d’Acren menetyksen jälkeen maroniitit, joiden tyyssijoja uhkasivat kauheat bibarit, joutuivat kiusaukseen liittyä viimeisiin ristiretkeläisiin, jotka lähtivät Kypros-saarelle. Muutamat heistä tosiaankin poistuivat siten Levantista. Mutta useimmat jäivät paikoilleen suostuen mieluummin uhkaavaan vaaraan kuin maanpakoon. Ja niistä ajoista asti on meren äärellä sijaitseva Libanon ollut kuin saarelma, jota ovat piesseet kaikki muhamettilaiset hyökylaineet. Sen valloittaminen ja kukistaminen ei ole johtanut mihinkään tulokseen: sen luoliin ja sydämiin ei väkivalta ole ulottunut. Se on vastustanut ottomaaneja samoinkuin mamelukkeja ja metualeja ja on suoriutunut niistä usein kamalista sisäisistä ristiriidoista, joita on ilmennyt eri kyläkuntien, Edenin ja Bšarren, Edšbehin ja Baslukitin välillä.

Ne suuret heimot, jotka ovat johtaneet Libanonin kohtaloita, maanit, joista polveutui Fahred-Din, šehabit, joiden viimeisiä oli yhdeksännellätoista vuosisadalla elänyt emiiri Bešir, jonka Tuhannen ja yhden yön palatseja muistuttavassa vuorilinnassa Lamartine kävi, ovat haltioittaneet Libanonia siinä määrin, ettei se ole milloinkaan lakannut pyrkimästä vapauteen ja silmäilemästä rantavuoriltaan ulos merelle, eikö näkyisi tulevan Ranskan laivastoa. Sen avuksi näet ovat tulleet toinen toisensa jälkeen Frans I, Ludvig XIV, Bonaparte, Napoleon III ja vihdoin suuri toiskätinen Champagnelainen. Olen nähnyt omin silmin kazenien luona Kesruanissa lähettiläämme hra de Nointelin allekirjoittamia asiakirjoja, joissa oli kuninkaittemme vaakunat.

Siihen aikaan, kun Omar ja Jamile toisensa näkivät ja toisiaan rakastivat, maroniittien maa oli vielä kuuma Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen jäljeltä. Nämä verilöylyt olivat epäilemättä druusien työtä, mutta turkkilainen varusväki oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein suurimpaan konnamaisuuteen jättämällä kiihkoilijain valtaan maan asukkaat, sitä ennen riistettyään heiltä aseet. Kun Deir-el-Kamarissa, Libanonin sydämessä, ei ollut enää elossa ainoatakaan miespuolista kristittyä — naisten hengen ja kunniankin druusit säästävät — antoi Khursid Pašša, Beirutin kuvernööri, julkisen kuuluttajan ilmoittaa, että maroniitit voivat elää siellä rauhassa, koska vihollisuudet olivat päättyneet. Ja kun sitten ilmaantuivat kenraali markiisi de Beaufort d’Hautpoulin sotilaat, kiiruhtivat hävitetyn kaupungin naiset heitä vastaan, käsissään isien, puolisoiden ja poikien pääkalloja ja luita, joita toisiaan vastaan takoen he saivat aikaan kaameata kostomusiikkia.

Tämä tapahtui vuonna 1860. Jamilen tarinan tapahtuma-aika on sijoitettava hieman myöhemmäksi, kenties kymmenen tai kaksitoista vuotta sen jälkeen. Se asian todistaja tai pikemmin näytelmän esittäjä, joka tarinan minulle kertoi, oli pitänyt sen omana tietonaan puolen vuosisadan ajan. Hän ilmaisi salaisuutensa yhtäkkiä, seetripuiden alla, muukalaiselle kuuntelijalle, sen auttamattoman vietin voimasta, joka pakottaa rakastavaisen samoinkuin rikoksentekijänkin vihdoin vapautumaan mieltärasittavasta salaisuudesta…

ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT.

I.

BŠARRESSA.

Syyriaan saapumista, pilvettömänä iltahetkenä, sopii verrata ainoastaan siihen lemmenkohtauksen tuokioon, jona tien käänteestä vilkahtaa näkyviin kärsimättömästi odotettu valkea hamonen. Ja eikö meillä olekin sellaisia lemmenkohtauksia eräiden erikoisesti ikävöityjen tienoiden kanssa?

— Kuinka nimitätte tuota lumikupolia, joka hohtelee auringon laskiessa mantelikukan värisenä? Ah, sehän vaihtaa värivivahdustaan, muuttuu malvanvärisestä purppuraiseksi, ikäänkuin sen lumihanget vuotaisivat verta. Kuinka sitä nimitätte? Minä tahdon sinne nousta.

Luulenpa tuon olleen ensimmäisenä kysymyksenäni, kun astuin maihin Beirutissa, vieläpä jo Lotuksen kannella, ennen laivaveneeseen astumista. Ihminen kuljettaa mukanansa kaikkialle, kuin aina avautumaan valmista kuvakudelmaa, lapsuusikänsä maisemia ja levittää ne elämän tarjoamien uusien ihanuuksien ylle. Kasvaneena sellaisen järven rannalla, jota syksyiset sumut näyttävät avartavan äärettömiin, tottuneena etsimään näköpiiristäni vuoria, en olisi tuntenut itseäni vieraaksi itämailla, ellei valon runsaus olisi hämmästyttänyt. Beirut, jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa, synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä, muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa. Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja esineiden väliin työntyisi värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja raskaasta sametista irroittuen.

— Se on Sannin, vastattiin minulle. Se on yhdeksän tuhannen jalan korkuinen. Sen valkoinen verho häipyy pois ainoastaan elokuun lopussa ja vain vähäksi aikaa. Sannin ei kuitenkaan ole vuorijonon korkein huippu. Libanonin kuningas on Kornetes-Sauda. Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.

»Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.» Eräät lausumat nostattavat näkyviimme kokonaisia kuvasarjoja. Tripoli: Kaukainen prinsessa tähystelee parvekkeeltaan Geoffroy Rudelin aluksen saapumista. Seetripuut: eikö Dorén kuvittama Raamattu, joka tutustutti minut jo lapsena itämaihin, eikö se — olen asiasta varma, vaikka en ole sitä todentanut — näytä noita jättiläisiä kumoon raastettuina ja voitettujen kuninkaitten tavoin riemusaatossa Jerusalemin temppelin rakennuspuiksi kuljetettuina? Minä lähden varmaan Tripolin ja seetrien tietä Kornetes-Saudaan, uskollisena alppienkävijänä, joka ei mielellään hylkää tarjoutuvia huippuja. Mutta toiset matkat olivat kauan aikaa tuon retken esteenä: Damaskus, joka raikkaan kertaansa lippaassa muistuttaa viheriä- ja punervavivahteista opaalia; erämaassa sijaitseva tuhottu Palmyra pylväs- ja kaarikäytävineen, joihin aurinko luo kultaisen patinan; Aleppo, sormuksen rikkaan kehysteen tavoin siselöity linnakkeensa ympärille, jonka rauniot hohtelevat keltamullan ja tulen karvaisina; Deir-ez-Zor, jonka vieritse virtaa Eufrat, leveänä kuin Niili, laulavine lehtoineen, satakielten tyyssijoineen; Hama, jonka noriat, vettä johtoihin vivutessaan, soivat kuin kaukaiset urut tai mehiläisten hymisevät parvet; Antiokia vilkkaan Orontes-virran rannalla, karun, varustusten täyttämän Habib-en-Neddjârin varjossa, ja merenrannan kaupungit, Saint-Jean-d’Acre punaisine muurivöineen, jotka uhmasivat Leijonamieltä ja Bonapartea; Saida, muinainen Sidon, jonka varusti Ludvig pyhä ja jota ei ollenkaan halveksinut kelpo Joinville uteliaasti ja kepein elein kohottaessaan arabialaisten tapojen verhoa, Saida, johon sen ylen lukuisat oranssilehdot tuovat kevätaikana sellaisen tuoksurunsauden, että pää siitä huumaantuu; ristiretkeilijäin linnat, jotka ovat rakentamisvoimamme ja säilymistahtomme ylväitä todistajia ja sijaitsevat vuoren kupeessa koskemattomina, niin ihmeen koskemattomina, että kun ratsun askelet kajahtelevat porttiholvissa, johtuu itseltään kysymään, eikö ole joutunut aistiharhan valtoihin ja eikö kohta ilmaannu johanniittien ritarikunnan suurmestari koko komeudessaan, munkkisotilaittensa etunenässä; Tortosen varustus ja uhkaavana merta vartioiva Markab ja vuorenhuipulla sijaitseva Kal'at-eš-Šekif laakeriruusujen reunustaman kapean Litanyn sinivihreiden vetten yläpuolella…

Vihdoin, eräänä toukokuun päivänä, saavuin Tripoliin. Siihen kuuluvia kolmea eri kaupunkia ei tarkoin erota, ellei seiso Toulousen Raymondin rakennuttaman linnoituksen pengermällä. Sieltä näkyy El Mina, jota huuhtelee satamansuun aluksia keinutteleva aalto ja joka maan puolella häipyy melkein näkymättömiin sitruuna- ja oranssilehtojensa varjoon, näkyy varustuksen juurella sijaitseva keskimmäinen kaupunki, iältään vanhin ja kuvanomaisine toreineen, kapeine kujineen ja sokkeloineen, ja näkyy vihdoin Kubbe, ylinnä sijaitseva melkein uusi kaupunki, joka seppelen tavoin kaartaa kukkulaa. Melissinden muinainen palatsi on nyt vain ruskea muurirykelmä, jonka alkuperäistä hahmoa on vaikea mieleensä kuvata. Mutta se tarjoaa niin kauniin näyn, ettei tee mieli lähteä pois. Vuorten huiput syttyvät täällä, samoinkuin Beirutissa, illan tullen valohehkuun. Kadiša-joki kiiruhtaa uurtamaan ahdistavan solan sulkua ja kiertää puolittain oranssilehtoon peittyvää viehättävää dervišien tyyssijaa. Aurinko painuu harkiten hitaasti mereen, joka sen kahdentaa. Onpa vielä prinsessakin olemassa: niin ainakin huhuillaan.

Pieni kalmisto, jossa ei ole aitaa eikä mitään määrättyjä rajoja, johtaa Mekkaa kohti suuntautuvat hautakivensä, kuin valkoisen lammaskatraan, aina linnan portille saakka. Se on rauhallinen paikka, jossa käy ihanasti uneksiminen elämän tyhjyydestä ja turhuudesta. Minulle on kerrottu, että Jamile, muhamettilaisten naisten tavoin hunnutettuna, tapasi tulla sinne istumaan haaremikumppaniensa keralla. Arabialaiset naiset viipyvät siinä mielellään tuntikausia jutellen kaikenlaisista naapuristossa sattuneista vähäpätöisistä tapauksista ja kuoleman rauhasta. Yksinäisyyden herättäessä heissä turvallisuuden tuntoa he paljastavat kasvonsa voidakseen paremmin hengitellä, ja, jos ovat kauniita, tunteakseen poskillaan vapaan ilman tuulahdukset. Hypähtelevä Kadiša-joki tuskin häiritsee vettensä hyminällä näiden aikoinaan kukoistavien, mutta nyt laiminlyötyjen tienoiden hiljaisuutta. Lieneekö Jamile sitä kuunnellessaan muistanut Bšarren, kotikylänsä, jota joen alkujuoksu huuhtelee, ja ne ihmiset, joiden luota hän oli hulluudessaan karannut? Tämä kalmisto sopi tosiaankin mainiosti olosijaksi, kun kuusitoistavuotias siinä mietiskeli nuoruuden lyhytaikaisuutta…

* * * * *

Seuraavana päivänä lähdin seetrien luo. Voimavaunujeni oli määrä kuljettaa minut Bšarreen, missä minua oli odottamassa hevossaattue. Tie kohoaa erittäin nopeasti merentason yläpuolelle saavuttaen ensimmäisen, oliivipuita kasvavan tasanteen. Se on parveke, josta sopii kumartua katselemaan puutarhojensa peitossa kellehtivää hempeätä Tripolia. Sitten sivuutetaan Zghorta, hyvinrakennettu aimo kauppala, johon Edenin arvohenkilöt laskeutuvat talvea viettämään; aljetaan nousta paljasta vuoren rinnettä ja saavutaan Kadišan laaksoon. Joki virtaa syvällä, äkkijyrkkien äyräittensä välissä, ja värikkäät kylät sen kummallakin puolen riippuvat kalliorinteillä kuin köynnöksen rypäletertut. Kalliorinteisiin on toisinaan uurrettu luolia luostariasunnoiksi. Eden, paratiisin nimeä kantava paikkakunta, on mittasuhteiltaan kaupungin veroinen. Eden vaatielee itselleen pääkaupungin arvoa, Edenillä on oma sankarinsa ja pyhimyksensä, Josef Karam, joka johti — ylen onnettomasti — maroniitteja druusien kapinan aikana vuonna 1860 ja nostatti kapinaan — yhtä kovaonnisesti — Kesruanin vuonna 1866. Maanpaossa kuolleen muumio on tuotu takaisin suurin touhuin, ja sitä säilytellään jossakin sakaristossa, kunnes hautakammio ehtii valmiiksi.

Edenin korkeudella, mutta vastakkaisella rantatörmällä, Dimanissa, jota nimitetään myös Uudeksi Kannobiniksi rotkon pohjalla olevan vanhan asuinpaikan vastakohtana, tienoossa, jonka nimi on Kannobin (nimi säilyttää niiden ’kenobiittien’ eli luostarimunkkien muistoa, jotka elelivät pitkät ajat laakson luolissa), sijaitsee maroniittien patriarkan kesäpalatsi. Patriarkka on sekä papiston että koko kansakunnan päämies. Piispojen kokous nimittää hänet, ja Rooma vahvistaa vaalin lähettämällä patriarkanviitan, hänen arvonsa symbolin, hänen sitä ennen vannottuaan uskollisuutta katoliselle uskonnolle. Hän on riippuvainen ainoastaan kirkon ylipaimenesta, ja hänen kirkossaan noudatetaan yhä erikoista liturgiaa ja käytetään syyrialaista kieltä, samaa, jota Kristus puhui; vain evankeliumitekstit luetaan aina arabiankielellä, jotta sanankuulijat ne ymmärtäisivät.

Vihdoin saavutetaan Bšarre, Edenin kanssa kilpaileva kauppala. Minulle tuo kilpailu selvisi heti, kun tulin lausuneeksi Josef Karamin nimen; libanonilainen patriootti joutui kohta arvostelun esineeksi ja häntä syytettiin petturiksi. Bšarre, jossa on kolme tai neljä tuhatta asukasta, on lähinnä seetrejä sijaitseva kylä, korkein asuttu paikka Kadišan laaksossa. Siellä sataa lunta kuukauden tai kahden kuluessa talvella, ja läheisillä huipuilla melkein koko kesän säilyvä lumi pitää ilman raikkaana. Asumusten punaiset katot ja rinteen pengermät kohoavat somasti toinen toistaan korkeammalle yli virran. Kaikkialta kumpuilevat vedet kehittävät runsasta kasvullisuutta. Minä näin siellä meikäläisiä puita, hopeapoppeleita ja uljaina kohoavia pähkinäpuita. Siellä kasvavat maissi, peruna, ohra, silkkiäispuu, vieläpä viiniköynnöskin. Se on viimeinen keidas erämaisen vuoriston kynnyksellä.

II

KHALIL KHURI.

Minut otti vastaan erään kuuluisan heimon, Daherien, jälkeläinen. Feodaalinen järjestys on vielä voimassa Libanonin mailla: läänitysherrat ovat kyläkuntien valtiaina, ja talonpojat työskentelevät heidän laskuunsa; mutta nämä herrat ovat yleensä hyvänsuopia ja jalomielisiä. Isäntäni talo, toisin kuin ne Damaskuksen tai Haman palatsit, joiden ulkopuoli on rappeutunut ja joiden sisäpuolella kohtaa odottamatonta loisteliaisuutta ja suloa, oli rakennettu lujaan eurooppalaiseen tapaan. Sen muodosti kaksi tiilikattoista siipirakennusta, jotka suorassa kulmassa puolittain rajoittivat avaraa pihamaata, missä solisi suihkulähde suuressa marmorialtaassaan. Mutta sisustuksessa ilmeni merkillistä sekasortoisuutta: upeita itämaisia mattoja ja kehnoja, pronssista valettuja pöytäkelloja ja riippulamppuja. Suurimman suojan seinällä riippui Napoleonia esittävä piirros kenraali Gouraud’n valokuvaa vastapäätä.

Minun täytyi maan tavan mukaan nauttia sitruunajuomaa ja kahvia saattueen sillävälin satuloidessa ratsujamme, joiden kavioiden kopina ja hirnunta kuului ulkoa. Sitten Nassib-ed-Daher esitteli minulle sen henkilön, jolta sain kuulla Omarin ja Jamilen tarinan.

— Khalil Khuri tulee teitä saattamaan, sanoi hän minulle. Hän ei ole käynyt seetristössä viiteenkymmeneen vuoteen.

Minä silmäilin ihmetellen vanhusta, joka oli elänyt viisikymmentä vuotta seetrien läheisyydessä ja oli pitänyt turhana käydä niitä toiste katsomassa. Toiset seurassaolijat erosivat vaatetuksessaan meistä vain sikäli, että heillä oli yllään tarbuš, mutta Khalil Khuri oli puettu arabialaiseen pukuun, vieläpä tavallaan upeilevastikin: hänellä oli yllään tummanpunainen, kultareunusteinen abaje, hartioilla silkkiburnus ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal. Tämä puku, jota kokonaisuudessaan harvoin käyttelevät maroniitit luovuttaen sen beduiineille, sopi hänelle erinomaisesti; hän näet oli pitkä ja iästään huolimatta suoravartinen, kasvojenpiirteet olivat hienot ja valkea parta oli leikattu suipoksi. Hänen ihonsa ei kumminkaan ollut varsin ahavoitunut, ja hänen katseestaan puuttui se loiste, joka on tavallinen kauas tähystelevien metsästäjien ja nomaadien silmissä, ja niinmuodoin jouduin sittenkin ajattelemaan jotakin naamiaishuveja varten pukeutunutta rannikon kauppiasta. Isäntäni lienee ohimennen huomannut hämmästyneen ilmeeni, sillä hän selitti minulle:

— Khalil Khuri lähti maasta minun syntymäni aikoina, viisikymmentä vuotta sitten. Libanonin köyhä maaperä näet pakottaa meitä muuttamaan maasta, lähinnä Egyptiin, Amerikkaan ja Australiaan. Khalil Khuri lähti Transvaaliin Hame-veljesten keralla. Hän hankki siellä itselleen omaisuuden ja on palannut takaisin kotimaahan. Kukaan meikäläinen ei ole odottanut niin kauan, ennenkuin on lähtenyt takaisin. Hän rakennuttaa palatsia yksin itseänsä varten, hänellä ei ole enää vaimoa, lasta eikä nuorisoa vaiheellaan, ja hän asuu luonani, kunnes rakennus on valmis. Me olemme sukulaisia.

Tuo puolen vuosisadan takainen aave, joka oli puettu menneiden aikojen upeaan asuun, oli huomannut keskustelumme ja kävi kohteliaasti ottamaan siihen osaa, kun samassa ilmoitettiin, että ratsut olivat meitä odottamassa.

Bšarren kapealla kylätiellä vilisi eläimiä ja ihmisiä. Kyläkunta kerääntyi katselemaan lähtöämme, ja kärsimättömät ratsut olivat niin levottomat, että meidän oli hieman vaikea nousta satulaan. Vilkkaat ja levottomat syyrialaiset ratsut tepastelevat ja hypähtelevät, ennenkuin lähtevät kulkemaan tavanomaista kulkuansa, mutta niiden liikkeet ovat niin peittelemättömät ja sulavat, että keskinkertainenkin ratsastaja helposti sopeutuu niiden tahdikkaaseen rytmiin, kunhan ei yritä niitä vastustella. Ne ovat maailman kauneimpia hevosia, en ole nähnyt sellaisia missään muualla. Niissä on itsensä elämän liikkuvaisuus, huimuus ja värähtely: silmät säihkyvät, sieraimet laajenevat, kupeet, joita alinomaa hyväilee pitkä häntä, nousevat ja laskevat lakkaamatta. Ne kantavat päätään korkealla, ja heittävät sen usein taaksepäinkin. Otsa on pitkä, säkä korkea, ruumis hintelä, jalat hoikat, varsinkin polvitaipeesta ja vuohisesta. Niiden isännät niitä mairittelevat, pukevat niitä monenkirjavin, taitehikkaasti kirjaelluin satulaloimin, hohtelevin päitsin, monivärisin tupsuin ja punaisin tai sinisin kaulavöin. Siinä asussaan ne upeilevat kuin naiset tanssiaispuvussaan ja suorittavat tuhansia keimailevia liikkeitä. Ja nämä samat hevoset kulkevat uskomattoman pitkiä matkoja ilmaisematta vähintäkään väsymystä, kiipeävät huimaaviin korkeuksiin milloinkaan kompastumatta tai astumatta harhaan, jos ratsastaja suostuu luottamaan niihin ja heittämään valtoimeksi ainoan ohjaksen, jotta ne voivat ojentaa kaulaa ja arvioida esteen laajuutta. Alppien vuorikauriit ja niiden huimat retket kallioilla tai jääkentillä eivät herätä minussa entistä ihastusta nyt, kun olen noussut Libanonissa näiden syyrialaisten hevosten selkään. Köyhimmänkin talonpojan hevonen, huonosti hoidettu ja huonosti ruokittu, ilmaisee yhä jalouttaan ja rotuaan niinkuin vallasta syöksynyt ja kerjäläiseksi puettu ruhtinas. Mutta šeikin tai emiirin hevoset ovat verrattoman kauniita.

Isäntäni oli jättänyt käytettäväkseni kimon, josta minun epäilemättä sopi ylpeillä. Kun olin päässyt jotenkuten tasapainoon, se alkoi tanssia, heristellä korviaan ja terhennellä aivan vimmatusti.

— Se on sadan kultanaulan veroinen, kertoi minulle palvelija, joka sitä piteli minun sovittaessani jalkaani jalustimeen.

Oli miten oli, missään tapauksessa sen arvo ei ollut puoltakaan Khalil Khurin ratsun arvosta. Viimeksimainittu, jonka rautias pinta kiilteli päivänpaisteessa ikäänkuin jokainen karva olisi ollut valoahehkuva, oli kuin ilmiliekissä, siinä määrin se oli kuuman kiihkon vallassa. Sen katse oli intohimoista iloa tulvillaan, ja sen ruumiissa näkyivät pitkät onnen väreet. Minä onnittelin vanhaa šeikkiä, joka näytti ratsunsa selässä kerrassaan nuorelta.

— Niin, vastasi hän, se on Selman sukua. Mutta te ette ole Selmaa tuntenut.

Hän mainitsi minulle tuon Selman niinkuin punnitusaituuksessa mainitaan jokin kuuluisa Suuren palkinnon voittaja. Sitten hän sääli minua, joka en Selmasta mitään tietänyt, ja suvaitsi mainita lisäksi tämän salaperäisen selityksen:

— Se oli Butros Hamen, minun ystäväni ja veljeni tamma. Sen selässä hän on palannut Tripolista lyhyenä kesäisenä yönä kantaen Jamileä käsivarrellaan.

Suoritus oli tosiaankin ollut merkittävä: tarvittiin mainio ratsu voidakseen saavuttaa muutamassa tunnissa niin etäisen päämäärän kaksinkertaisin taakoin. Minä en kumminkaan kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota. Ja ensi kerran kuulemani Jamile-nimen kolme tavua eivät nekään olisi minuun vaikuttaneet, ellen olisi samassa nähnyt vanhuksen kasvojen kirkastuvan. Hänen katseensa oli syttynyt hehkuun niinkuin Libanonin huiput auringon laskiessa, ja minä näin niissä väikähtävän erään niistä naiskuvista, jotka jäävät lähtemättömiksi leimoiksi ihmisen elämään.

— Jamile? toistin minä. Kuka oli tuo Jamile?

Kysymykseni näytti häntä hämmästyttävän ikäänkuin se olisi ollut tungetteleva tai ikäänkuin hän olisi pahoitellut tunnustusta, jonka oli tullut tahtomattaan lausuneeksi. Hän painoi kantapäänsä ratsunsa kupeeseen, ja herkkä ratsu hypähti eteenpäin ohjaksen äkkinäisen nykäisyn sitä hillitessä. Tuo äkillinen eteneminen vapautti hänet minulle vastaamasta.

Me asetuimme johtamaan karavaania, jonka huomattavimmat henkilöt olimme minä, muukalainen, ja hän, aaveen tavoin palannut ihmeellinen vanhus, jonka perintöä koko Bšarre jo ennakolta nautti. Pian kauppalasta lähdettyä, pähkinäpuiden muodostaman holvin alla, polku lähtee ylenemään pitkin kallioseinämää, joka kohoo Kadišan lähteiden yli. Hevosemme lähtivät nousemaan niinkuin sotilasjoukko jonona kiipee hyökkäykseen, ja niiden kaviot kapsahtelivat kivisellä tiellä. Raudikollaan ratsastava Khalil Khuri kuljetti minua nopeasti mukanaan, ja me saavuimme pian kallion laelle, josta avautuu näköala joen lähteille. Vanhus tuntui tahtovan välttämättä päästä kokemaan hurjaa pyörrytystä, sillä hän kiiti mielin määrin äkkijyrkänteen reunaa, ikäänkuin vaaraa uhitellen, ja minun oli vaikea pidättää ratsuani, joka tarkoin seurasi hänen hevostaan saattaen minut alttiiksi samoille vaaroille. Kohta havaitsimme joukon suuria puita autioitten vuorten kehässä, joiden rinteet näyttivät sinipunervilta ja joiden varjopaikoissa ja huipuilla vielä hohtelivat hanget. Khalil Khuri osoitti niitä juhlallisin elein:

— Seetrit!

Hän kiihdytti ratsunsa laukkaan ehtiäkseen pikemmin perille. Minä sitävastoin hillitsin hevostani voidakseni keräytyä ja katsella ympärilleni.

III

SEETRIEN ALLA.

Notkelmassa edessäni olivat Libanonin metsäisen maineen viimeiset elossaolevat edustajat, maailman tapahtumien vanhimmat todistajat, puut, joita Lamartine on nimittänyt kaikkeuden ylevimmiksi luonnollisiksi muistomerkeiksi. Salomo piti vain niitä kelvollisina ainoalle Jumalalle pystytettävän temppelin rakennusaineeksi, ja profeetat viittasivat niiden suurenmoisuuteen innoittuneissa vertauksissaan. Etäältä näytti kuin niiden oma varjokin olisi niitä tummentanut; ne olivat kuin suuria lintuja, jotka liihottelevat aution maiseman yläpuolella, siivet levällään.

Aivan pian saavutin ensimmäiset, eräänlaisen etuvartion. Sen muodostivat eräät yksityiset puut, joiden ylenemistä ja laajenemista ei ollut mikään estänyt ja jotka niinmuodoin olivat voineet vapaasti kehitellä suoria runkojansa ja ojentaa joka suuntaan pitkiä vaakasuoria oksiansa. Khalil Khuri ei ollut minua odottanut. Minä jatkoin matkaani yksin, onnellisena nauttien yksinäisyydestä, joka salli minun painua syviin mietteisiin. Saattue seurasi muutaman sadan askelen päässä. Niin saavuin muurien ympäröimän alueen luo, jossa kolme- tai neljäsataa majesteettista vankia on suojassa paimenten ja heidän laumojensa aiheuttamalta tuholta ja pyhiinvaeltajien ahnaalta innolta. Vartija oli ennakolta saanut tiedon tulostamme ja oli avannut ristikkoportin. Minä astuin hartain mielin, niinkuin astutaan kirkkoon, näiden puiden alle, jotka muistuttivat rukoilevaa munkkijoukkoa, käsivarret ojennettuina siunaamaan. Paljastin vaistomaisesti pääni ja tervehdin niitä.. Kukaan ei ollut näkemässä tätä kunnioituksenosoitusta, mutta eivätkö nämä ylpeinä ylenevät tai tuuheiksi turvonneet puut, toiset pelottavan ja tuskaisen näköiset maasta kohonneine ja vääntyneine juurineen, jotka muistuttavat Laokoonin ja hänen lastensa ympärille kietoutunutta käärmettä, useiden puiden, yhdynnästä syntyneine suunnattomine runkoineen, salamansilpomine latvoineen, toiset selvin ja puhtain ääriviivoin solakammin kohoavat, eivätkö ne olleet ihmeellisiä olentoja, jotka olivat kuluneiden vuosisatojen aikana saaneet oikeuden suhtautua ylenkatseellisesti niihin tungettelijoihin, jotka tulivat niitä näkemään vailla hehkuvaa hartautta ja vailla loihtuisia muisteloita? Minä puolestani yritin suostutella heitä itselleni suopeiksi ja houkutella heidän muistinsa kätköistä tuhatvuotisen menneisyyden näkyjä. Kuinka monia kansojen liikkeitä, kuinka monia uskonnollisia salamenoja, kuinka monia verisiä kapinoita he olivatkaan olleet näkemässä vanhoina ja vaiteliaina todistajina tällä vuorella; joka vallitsee Tripolin sinistä ulappaa!

Saattue saavutti minut. Me sidoimme ratsumme ja minä lähdin kiertelemään aitauksessa, pysähdellen vanhimpien ja kunnianarvoisimpien luona. Eräässä niistä on merkintö »Julia de Lamartine». Sitä ei kumminkaan ole piirtänyt puun kupeeseen runoilija itse. Hän oli kadottanut lapsensa Beirutissa joulukuussa 1832, muutamia päiviä Pyhästä maasta palaamisensa jälkeen. Lapsi ehti vain yhdentoista vuoden ikään. Tauti tempasi hänet pois kahden päivän kuluessa, vanhempien jo iloitessa hänen toipumisestaan. Lamartine oli siinä määrin epätoivoissaan, ettei voinut neljään kuukauteen poistua siitä Beirutin talosta, jossa oli seurannut Julian kehkeytymistä, nähnyt hänen avautuvan tajuamaan luontoa ja elämää niinkuin kukka avautuu kauniina keväisenä päivänä. Siellä Lamartine sepitti sen kuolemattoman elegian, jossa soimaa itseään siitä, että oli lähtenyt Palestinaan, koska oli siten poissaollen menettänyt muutamia lapsensa viimeisiä päiviä, ja siellä hän kirjoitti ne Itämaa-matkan sivut, joissa palautti mieleensä viimeistä kävelyretkeään hänen kanssaan meren korkealla rannalla. Hänen aikomuksensa oli ennen Syyriasta lähtöä suorittaa pyhiinvaellusretki Salomonin seetrien luo. Eikö hänen ollut pitänyt viedä sinne Julia? Oli huhtikuun alku. Edenissä tiet olivat lumen tukkimat. Siitä huolimatta hän antoi satuloida parhaan ratsunsa, jonka nimi oli »Libanon», otti oppaikseen pari kolme edeniläistä ja eteni kohti sitä piiriä, missä seetripuut pitävät iäistä pyhää kokoustansa. Hevoset vaipuivat vatsaa myöten lumeen, joten hän ei voinut päästä viittä-kuuttasataa metriä lähemmäksi, vaan täytyi tyytyä katselemaan niitä loitolta kuin Luvattua maata. Hän ei niinmuodoin ole kirjoittanut erään vanhimpien joukkoon kuuluvan seetripuun tyveen rakkaan tyttärensä nimeä. Sen on varmaan tehnyt joku hänen libanonilainen ystävänsä, joka runoilijan aikeen tuntien on noussut sinne hänen jo maasta poistuttuaan. Eikö tuo kirjoitus siis olekin tämän itäisen maan harras kunnianosoitus Lamartinen muistolle ja hänen murheellensa?

Minä viivyin kauan aikaa tuon puun luona. Linnut visersivät oksilla. Saattue oli hajaantunut metsikköön. Näin vain tammani, joka kuopi kaviollaan auringonsäteiltä piillyttä tummunutta lumipälveä. Lähdin takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja etsin Khalil Khuria, jota en ollut vielä nähnyt. Astuin pieneen puolittain kätkössä olevaan kappeliin otaksuen hänet sieltä löytäväni. Kuljettuani vihdoin koko aitauksen halki päästäkseni vuoren puolelta näkemään, kuinka vaikea oli mahdollinen Kornet-es-Saudaan nousu, näin hänet muurin vieressä ja kykenin tuskin pidättämään hämmästyksen huudahdusta. Polvistuneena, kuuristuneena, kiertyneenä kokoon kuin nukkuva koira, tuo kookas mies näytti siinä maassa maatessaan aivan pieneltä kääröltä. Minä tunsin hänet vain raudikosta, jonka hän oli jättänyt valtoimeksi, mutta joka oli jäänyt hänen luokseen kuin toveri kumartuen myötätuntoisena hänen puoleensa. Hän ei kuullut tuloani, vaan jäi siihen makaamaan, ja minä kosketin hänen olkapäätänsä. Säpsähdys värähdytti hänen koko ruumistansa, ja hänen kasvonsa olivat siinä määrin tuskan runtelemat, että arvelematta lausuin osaaottavasti:

— Ystäväni, mikä teitä vaivaa?

Hän nousi, jottei ilmaisisi tuskaansa, mutta ei voinut olla puhumatta.
Ja kuinka omituiset olivatkaan hänen sanansa!

— Tässä se tapahtui. Mutta muuria ei ollut.

— Mutta onhan muuri ikivanha, huomautin minä.

— Ei, muuria ei ollut, ja Jamile makasi tuossa, pitkänään.

Yhä tuo salaperäinen Jamile!

— Onko siitä pitkä aika? uskalsin tiedustella.

— Viisikymmentä vuotta. Minä olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. En ole täällä sittemmin käynyt. Luulin voivani huoletta tänne tulla niin monien vuosien kuluttua. Suokaa anteeksi.

Hän pyysi minulta anteeksi maailmanmiehenä, jonka tulee osata hillitä tunteensa, mutta samalla hän oli siinä heikkouden ja hämmennyksen tilassa, jossa ihmisen on mahdoton pitää enää omanansa jo liian kauan ja liian luulevaisesti säilytettyä salaisuutta. Otin tuon huomioon ja tarjouduin hänen uskotukseen. Eikö muukalainen olekin tervetulleempi sellaisessa tapauksessa, henkilö, joka tulee ja menee?

— Kuulkaahan, sanoin, minä aion nousta huomenna Kornet-es-Saudaan.
Lähdettekö kerallani?

— Vuori on korkea, ja minä en ole enää nuori.

— Minulle on sanottu, että hevosemme kuljettavat meidät lähelle huippua. Siellä olemme yksinäisyydessä, asuttujen tienoiden yläpuolella. Siellä voitte minulle kertoa Jamilen tarinan.

— Mitä hyvää olisikaan menneisyyteen palaamisesta?

— Te ette voi enää elää, ellette saa niin tehdä.

— Se on totta. Olette nähnyt minut onnettomuudessani; on oikeus ja kohtuus, että saatte siihen tutustua.

Sitten hän kertasi itsekseen, muisteloonsa vaipuneena:

— Mutta muuria ei silloin ollut.

Me tiedustelimme asiaa eräältä saattueeseen kuuluvalta mieheltä. Hän ei tietänyt. Mutta seetristön vartija, joka keitti meille kahvia, antoi meille tiedon. Suojamuuri oli tosiaankin vain neljänkymmenen vuoden ikäinen. Sen oli rakennuttanut Rustun Pašša, joka oli ollut pitkät ajat Libanonin kuvernöörinä ja oli Konstantinopoliin takaisin kutsuttuna pyhästi luvannut rakennuttaa tämän muurin pyhien puiden suojaksi, jos vielä palaisi rakastamaansa Libanoniin. Tuo selitys todisti omituisella tavalla oikeaksi Khalil Khurin tarkan muistelon.

Paluu oli hiljainen ja suurenmoinen. Me laskeuduimme korkeudesta auringon painuessa. Saavuttuamme Kadišan lähteiden yli kohoavalle vuorenjyrkänteelle jyrkkä rinne pakotti meidät taivuttamaan ruumiimme taaksepäin varautuen leveihin arabialaisiin jalustimiin, jottemme olisi luisuneet hevostemme kaulalle niiden kumartuessa vainuamaan tietään ja etsimään kivipohjalta varmaa kavionsijaa. Sellaiselta hieman pyörryttävältä alustalta me katselimme kukkuloiden välitse, kuinka aurinko painui aaltoihin. Sen koskettaessa meren pintaa olimme melkein ihmeissämme, kun emme kuulleet kosketuksen synnyttävän mitään raikuvaa ääntä. Sitten tulinen kehrä upposi kokonaan aaltoihin ja me näimme selvästi viheriät säteet.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin, kun katselin allani virtaavaa jokea, hieman levottomana vaikean kulkutiemme vuoksi, edelläni ajava Khalil Khuri kääntyi ja viittasi kohti päivänlaskua lausuen nämä arvoituksenomaiset sanat:

— Päivänkoitto oli erinomaisen verinen sinä kuoleman päivänä, jona nousin seetristöön.

Tummansinisen meren palteena väikkyi pitkin näköpiirin rajaa pitkä punainen vyöhyt. Oliko se onnettomuuden enne?

Vihdoin, vuorenseinämän juurelle ehdittyämme, pääsimme kunnollisemmalle tielle, pähkinäpuukujalle, joka osoittaa, etteivät viljellyt seudut ja Bšarren asumukset enää ole aivan kaukana. Tien vieressä pystytti pieni beduiiniheimo yöksi mustia telttojansa. Se oli varmaan menossa Baalbekiin, Libanonin harjanteen toiselle puolelle, Bekkan tasangolle, seetrisolan tietä. Tripolista on matka paljoa lyhyempi, koska siten välttyy Beirutin mutka ja Damaskuksen tie, mutta se on paljoa hankalampi. Riisutut kameelit kävivät vapaasti laitumella aasien ja pienten pitkäkorvaisten vuohten keralla. Elukkain sekava lauma loi haaveellisia varjoja tulen valossa, jonka naiset olivat sytyttäneet keittääkseen ruokaa. Näiden paimentolaisten naiset eivät käytä huntua, mutta rumentavat kasvonsa mitä inhoittavimmin vaaleansinisin ihopiirroksin. Ainoastaan heidän astuntansa on kaunis: tottuneina kävelemään paljain jaloin ja kantamaan taakkoja päälaellaan he etenevät sorean suorina, povi korkeana ja lanteet liikkuen, ja katselija etsii heidän päänsä päältä ruukkua, joka heidät täydentäisi ja suurentaisi. Ruskeapintaiset miehet, joilla oli suippoparta ja säkenöivät silmät, puolittain päähineeseen piiloutuvat, iskivät maahan telttapaaluja huudellen kurkkuäänin ja näyttäen hohtelevia hampaitaan.

Minä katselin heitä uteliaana, mutta Khalil Khuri, joka ratsasti vierelläni, ilmaisi kärsimättömyyttä, jopa kiukkuakin. Minä huomautin, että kyläkuntien asujaimet katselivat karsaasti noita ohikulkevia näpistelijöitä.

— Ei senvuoksi, sanoi hän minulle.

Sitten hän lisäsi, hetken vaiti oltuaan:

— Ne olivat tässä silloinkin.

Tuosta ymmärsin, että hän oli kerrassaan vaipunut muisteloihinsa, niinkuin meitä ympäröivä maisema vähitellen peittyi yön varjoihin. Olin puuttunut asiaan otollisena hetkenä, uskottua kaivattaessa, ja huomenna saisin kuulla Jamilen koko tarinan. Mutta minä olin tuntenut Khalil Khurin ainoastaan muutamia tunteja. Kuinka voinkaan luottaa kertomukseen, joka ennakolta veti minua puoleensa, tenhoisasti minua houkutteli paikkojen ja olosuhteiden voimalla? Eikö pitänyt varoa itämaista liioittelua ja muistaa, mitä Eugène-Melchior de Vogüé oli kirjoittanut maroniiteista matkakertomuksessaan: »He nimittävät pyssynlaukausta sodaksi ja veitseniskua verilöylyksi»? Tosin olin Libanonin sydämessä, Kadišan laaksossa, joka on säilynyt pyhänä varustuksena; siellä elävä heimo on luotettavampi, vähemmän suurenteluun taipuva. Kaikesta huolimatta päätin pyytää isännältäni omituista vanhusta koskevia selityksiä.

IV

KISAT.

Olin vielä niissä mietteissä, kun saavuimme Bšarreen. Koko kauppala oli meitä vastaanottamassa saatuaan vakoilemaan lähetetyltä poikajoukolta tiedon tulostamme. Me ajoimme sinne, edellämme nuorten kuoro, joka veisasi kunniaksemme jotakin tilaisuutta varten sepitettyä yksitoikkoista virttä, hevostemme puolittain upotessa ihmisvirtaan. Parvekkeilta vuodattivat naiset ylitsemme tuoksuvesiä pitkäkaulaisista pirskotinpulloista. Ahdinko oli niin suuri, että vaivoin pääsimme astumaan satulasta lähteäksemme Nassib-ed-Daherin luo, joka johdatti meidät hoikkain pylväiden kannattamalle parvekkeelle pihan puolelle. Piha oli jo täynnä kansaa, sillä talo, jossa asustaa vieras, kuuluu samalla kaikille, ikäänkuin jokin julkinen rakennus. Itse vieras on erinomaisen uteliaisuuden esineenä, jokaisella on oikeus tulla katselemaan häntä ihan kädestä pitäen, ja yksikään ei luovu siitä erioikeudesta.

Iloa ilmaisevia pyssyn laukauksia kajahteli joka taholta, lapset heiluttelivat ja heittelivät bengalitikkujansa, ja tulisoihdut alkoivat syttyä hämärän vähitellen tihentyessä. Kattojen takaa häämötti epäselvästi pähkinäpuiden vaalea lehvistö ja vuorten lumi, joka sinersi ensimmäisten tähtien syttyessä. Tuohusten valossa näkyivät väkijoukon kirjavat puvut ja kasvot: arvohenkilöitä punaisissa tarhureissaan, fellaheja kirjaelluissa paidoissaan, värillisissä keffijeissään tai kameelinkarvalakeissaan, pappeja pitkissä mustissa viitoissaan ja päässään tabie, eräänlainen poimulakki, jonka ympärille on kierretty mustia nauhoja, naisia liivihameineen ja helakkavärisine huiveineen, ryysyisiä ja rähjäisiä tyttöjä ja poikia. Kaikki kirkuivat tai lauloivat. Sitten sekasorto alkoi selvitä. Pihan keskellä sijaitsevan suihkuakaan ympärille muodostui tyhjä paikka. Katselijat keräytyivät, kasautuivat portaille, komeroihin ja ovien pieliin, ja vapaalla alalla alkoi käydä karkelo suuren rummun, huilun ja oboen muodostaman soittokunnan sävelten tahtiin. Mutta tämä orkesteri ei pysynytkään liikahtamatta paikallaan. Se otti itse osaa tanssiliikkeisiin, varsinkin isonrummun lyöjä, joka keveästi hypähteli soiton tahtiin molempien toisten soittoniekkojen jäljitellessä häntä hillitymmin, posket pullistuneina ja iho tummanpunaisena.

Ensimmäisenä oli liinatanssi. Sen tahtia säänteli kookas nuorukainen, paidanrinta avoinna, jaloissa väljät roimahousut, jotka pohkeissa puristuivat puolisaappaitten varsiin. Oikealla kädellään hän kohotti päänsä yläpuolelle, heilutti ja pyöritti nopeasti ilmassa helakanpunaista kierteelle käännettyä silkkiliinaa. Pää ylpeästi pystyssä, iloiten siitä, että sai olla käskijänä, rinta koholla ja koko ruumis kopeana ja voittoisana, hän polki norjalla ja jäntevällä jalallaan kivettyä pihamaata, oikaisi jalkansa taaksepäin syöksyäkseen sitä terhakammin eteenpäin, hillitsi kulkuansa ja aloitti sen uudestaan. Sillä tavoin hän sai sopusointuisesti liikahtelemaan kokonaisen rivin nuorukaisia, jotka olivat järjestyneet puoliympyrään altaan luo, toinen käsi vierustoverin vyötäisillä, toinen hänen olallaan. Esitanssijan arvovallan alaisina he noudattivat tarkoin hänen määräämäänsä poljentoa.

— Se on kansallistanssimme, selitti minulle Nassib-ed-Daher. Sen nimi on dabke. Sitä tanssitaan koko Libanonissa, muhamettilaistenkin keskuudessa.

Sitten hän lisäsi syvämietteisesti:

— Tanssi ei tiedä mitään uskonnosta.

Minä tiedustelin, eivätkö naiset saaneet ottaa siihen osaa, ja sain kuulla, että se tosiaankin on kielletty naisilta muhamettilaisten keskuudessa. Maroniittinaiset sitävastoin tanssivat sitä joko keskenään tai nuorten miesten kanssa, koska vuoriston tavat eivät erota heitä toisistaan niinkuin on muuten laita itämailla. Nuoria tyttöjä liittyi tosiaankin kohta tanssijoihin. Sitten eräs niistä, kaikkein taitavin, jäi yksin näyttämölle. Hän ei liene ollut viittä-kuuttatoista vuotta vanhempi, vaikka olikin hyvin kehittynyt; povi oli pyöreä ja lanteet lujat, vartalo tanakanlainen, mutta erinomaisen notkea ja liikkuva, kasvot olivat ruskeat, vakavat ja selväpiirteiset, silmät säihkyvät, ja tummia hiuksia kiersi punainen nauha. Tuohusten häilyvät liekit näyttivät hänet milloin varjossa, milloin valossa luoden häneen aave% maisen leiman. Hän suoritti juhlakarkelon menot karusti ja majesteettisesti. Hän kohottautui varpailleen ikäänkuin olisi haastanut taisteluun läsnäolijoita, käännähti, oli pakenevinaan, kyyristyi maahan, paneutui pieneksi ja kavahti yhtäkkiä alkuperäiseen ylpeään asentoonsa kohottaen kätensä päänsä yläpuolelle ikäänkuin lisäten siten pituuttansa. Ikuinen kuva naisesta, joka sytyttää sotaa, kiehtoo puoleensa, hurmaa, väistää, häipyy pois ja ilmestyy jälleen voittoisana.

Khalil Khuri kumartui puoleeni; minä arvasin, mitä hän aikoi sanoa, ja minua huvitti ehdättää ennen häntä:

— Tanssiko Jamile paremmin? kysyin minä viattoman näköisenä.

Hänen jo ennestään välinpitämätön ilmeensä muuttui nyt tylyksi, ja hän sylkäsi maahan osoittaakseen ylenkatsettaan:

— Tuo ei olisi kelvannut hänen palvelijattarekseen.

Millainen prinsessa olikaan ollut tuo Jamile?

Sitten tuli miekkatanssin vuoro. Molemmat taistelijat asettuvat vastapäätä toisiaan, oikeassa kädessä käyrä turkkilaistikari, pyöreä kilpi sujutettuna vasemmalle käsivarrelle. He uhkaavat toisiaan huimasti aseitaan heristäen, etenevät, syöksyvät toistensa kimppuun, pistävät, suorittavat seksti- ja kvarttiväistöjä ja kimmahtavat sitten äkkiä takaisin aloittaakseen liikehtimisensä uuteen tapaan. Kilvet kajahtelevat aseiden iskuista, ylen hurjaa hyökkäystä vastaan sanomattoman taitava puolustautuminen, ja molemmat yhdessä luovat inhimillisen taitavuuden ihmenäytteen. Mutta itämaat ihastelevatkin sotasilla-oloa paljon enemmän kuin sotaa itseänsä.

Kisojen siten jatkuessa ulkona kyläläisten huviksi Daher-heimon jälkeläinen vei meidät huoneisiinsa tarjotakseen tavanomaisia pikkuruokia. Pitkälle pöydälle oli sijoitettu lukemattomia kulhoja, — siinä oli oliiveja, vuohenjuustoa, sardiineja, paistettuja ja suolattuja pistasiahedelmiä, tomaatti- ja ruokasalaattia, lihamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia, munuaisia ja lampaanmaksaa. Vieraat nousivat kukin vuorollaan valtaamaan mieliherkkuansa käytellen joko sormiaan tai ainoata käytettävänä olevaa haarukkaa. Palan paineeksi juotiin olutta tai arrakkia.

Tätä aloittelua seuraava varsinainen ateria oli runsas ja loppumaton: lihamuhennosta ja riisiä, murekkeella täytettyjä kurpitsoja, kalaa happaman maidon keralla, kanapaistia kastikkeineen, kylmää liharuokaa; monenlaisia väliruokia, niiden joukossa juustosta ja hunajasta valmistettu »kenefe», ja »kešek el Fukara», hyytelömäinen kermavalmiste, jossa uiskentelee pistasioita; vihdoin jälkiruokia, jauhoista ja sokerista valmistettuja kuivia leivoksia ja kaikenlaisia hedelmiä, Libanonin mainioita hedelmiä: Tripolin oransseja, Edenin päärynöitä ja persikoita, ja Hasrunin luumuja ja aprikooseja. Aterian jälkeen jatkuivat maljapuheet ylenpalttisten kuvien ja määrättömien kohteliaisuuksien täyttäminä varsin myöhään.

Vasta kun aterian päätyttyä oli jälleen siirrytty parvekkeelle, tähtivälkkeisen taivaankannen alle, minun onnistui viedä syrjemmälle Nessib-ed-Daher ja saada hänet suurin piirtein kertomaan Khalil Khurin elämänvaiheista.

— Meidän sukumme ovat samaa alkujuurta, selitti hän. Mutta minä en tunne häntä. Täällä ei häntä tunne kukaan. Hän poistui maasta jo kauan sitten. Hänen kerallaan lähtivät Hame-veljekset, joiden sisar, Muntaha, on vielä elossa. Viimeksimainittu asuu kyläkunnan ylimmässä osassa; hän on leski, hänellä on lapsia ja lastenlapsia. Hänen veljensä eivät ole palanneet. Väitetään, että siihen on hyvä syy: vanhempi veli, Butros, kuuluu aikoinaan surmanneen miehen, joka oli ryöstänyt hänen sisarensa…

— Jamilen?

— Niin. Kuinka tiedätte hänen nimensä? He pitivät parempana lähteä merten tuolle puolen. Siellä he kuuluvat menneen naimisiin jonkun ranskalaisen kaivostenomistajan tytärten kanssa. Khalil Khuri on menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Oletteko huomannut, kuinka hyvin hän puhuu kieltänne? He elivät kaikin eräässä pienessä Ranskan siirtokunnassa. He ovat ansainneet paljon rahaa. Ainakin niin väitetään. Enempää en asiasta tiedä.

Tämä keskustelu muistui jälkeenpäin mieleeni ja osoitti osaltaan minulle, kuinka legenda vääristelee todellisuutta asettamalla aivan helposti vainajan toisen sijaan ja tehden tuomiosta murhan…

V

VUORELLA.

Sopimuksemme mukaan lähdimme seuraavana päivänä, Khalil Khuri ja minä, kohti Kornet-es-Saudan huippua. Saattueeseemme kuului nyt vain kolme, neljä palvelijaa ja opas, kaikki ratsain kuten mekin, aasi, joka kuljetti mattoja ja ruokavaroja sekä karitsa, jonka oli määrä joutua teurastettavaksi vuoren huipulla ateriaamme varten ja joka kulki uhritiensä omin jaloin.

Me kuljimme seetrien ohi, joiden juhlallinen kokouspaikka sijaitsee kaksi tuhatta metriä merenpintaa korkeammalla. Niiden luo ehdittyä on lähdettävä pitkin polkua, joka on vaivoin erotettavissa, uraa, joka johtaa maanvieremien halki ja näyttää toisinaan puhkovan kallioita. Ratsumme tekivät ihmeitä. Me jäimme satulaan, mutta toiset ratsut jätettiin tielle erään fellahin hoiviin, lukuunottamatta tyyntä ja leppoisaa aasia, joka kuljetteli taakkaansa nuoren kuolemaantuomitun rinnalla. Dahrel-Kadibin solaan ehdittyä saavutetaan kapea tasanne, joka huomaamatta kohoten johtaa vuoren laelle. Me kuljimme matkan loppuosan jalan, koska ratsumme upposivat hankeen. Huipulle ehdittyämme saimme korvauksen ponnistuksistamme. Katse kohtaa toisaalla sinisen meren vaihtelevine rantoineen, Batrunin ja Tripolin väliset punaiset rantakalliot ja onnellisen Akkarin lahden rusottavat hiekkarannat; toisaalla leviää Bekkan hedelmällinen tasanko hohdellen jo kypsyneiden vehnä- ja kauravainioittensa kullassa ja leviten mieluisasti Libanonin ja karun ja villin Antilibanonin välimaalla. Pohjoisessa häämöttävä sinipunerva Ansarijen vuorijono osoittaa niitä maita, joissa asuvien allaniittien uskonto ja tavat ovat yhä vielä salaperäisyyden verhoamat.

Mutta suottahan viivyn näissä matkamiehen vaikutelmissa. En ole kumminkaan niitä suotta tähän merkinnyt. Niiden tehtävänä on olla kehyksenä ja tutustuttaa lukijaa maroniittien maahan ja tapoihin, jotka kumppanini otaksui liian tunnetuiksi pitääkseen velvollisuutenaan niitä kuvailla. Tämä Khalil Khurin keralla viettämäni päivä on jättänyt mieleeni erinomaisen selvän muiston. Me palasimme vasta illan tullen pysähdyttyämme matkallamme kaksi kertaa pitkäksi ajaksi, ensimmäisen kerran Dahr-el-Kadibin solassa, missä nautimme aamiaisen — ja millaisen aamiaisen: isäntäni oli varustanut tavallisen suuruksen lisäksi kalkkunan ja pari kanaa tarhastansa, Kadiša-joen kaloja ja kaikkia tasangon hedelmätarhojen hedelmiä — toisen kerran seetristössä, palatessamme. Niin hän kertoi minulle Jamilen koko tarinan, milloin ratsun selässä, kun tie ei ollut aivan huono, joten voimme ratsastaa vieretysten, milloin mainitsemieni pysähdysten aikana. Minä kehoitin häntä kertomaan, ja pitkäaikaisen vaitiolon rikkominen tuntui hänestä itsestään helpotukselta. Jätän nyt sananvuoron hänelle, jotten sopimattoman asiaanpuuttumisen nojalla tärvele tätä herkkää ja murheellista kertomusta, jota hän toisinaan höysti sananlaskuilla arabialaisten kertojien tapaan. Mutta tavannenko hänen äänenpainonsa? Seitsemänkymmenen vuoden ikäisen vanhuksen kertoman tarinan luulisi kuulostavan vanhanaikuiselta ja järjettömältä. Mutta hän kertoi kerrottavansa jälleen henkiin heränneen nuoruuden kiihkein tunnoin. Hän löysi puolen vuosisadan kuluttua sydämestään entisen tunteen, sen ainoan tunteen, joka oli tuonut hänen sydämeensä hurmiota jättäen sen vaille onnea. Ja tämä ikävuosista saatu voitto oli omituisen liikuttava. Siten hän mitä ihmeellisimmällä tavalla osoitti kunnioitustaan Jamilen kielletylle intohimolle…

TOINEN OSA.

JAMILEN TARINA.

Khalil Khurin kertomus.

I

KIHLAJAISET.

Minä olin Jamilen sulhanen. Uskon, että vanhempamme olivat jo aikoja sitten asiasta sopineet. Hänen äitinsä ja minun äitini olivat hellästi toisiinsa kiintyneet ja voivat viettää kokonaisia tunteja keskustellen toistensa kanssa pienistä talousasioista, juoden marjamehuja ja maistellen makeisia. Minä olin menettänyt isäni Deir-el-Kamarin verilöylyssä ollessani tuskin kahdeksan vuoden ikäinen. Myöhemmin sain kuulla hänen sinne lähteneen, koska edeniläinen Josef Karam, maroniittien johtaja, joka oli pikemmin munkki kuin sotilas, oli nukahtanut Kesruaniin sen sijaan että olisi rientänyt druusien uhkaaman kaupunkimme avuksi, ja isäni ei palannut siltä retkeltänsä. Vanhempiemme pellot ja niityt rajoittuivat toisiinsa vuoristossa. Toisinaan vuohet ja lampaat eivät rajoista välittäneet, mutta jos laumain kaitsijat valittivat asiasta isännilleen, heille vain naurettiin. Naapuruussuhde muodostuu vain harvoin sellaiseksi.

Hänen isänsä piti minua kuin omana poikanaan, kenties siitä syystä, ettei minulla enää isää ollut. Rašid-el-Hame oli mahtava ja kunnioitettu šeikki, jonka käskyjä ei ollut hyvä mennä rikkomaan. Hän johti taloansa ja talonpoikiansa oikeamielisesti ja komeasti. Sen seikan, että hän suhtautui kärsivällisesti karjamme aiheuttamiin vahinkoihin, otaksun johtuneen minua koskevista suunnitelmista, sillä tavallisissa oloissa hän vaati oikeuksilleen täyttä tunnustusta. Tulin tuon tietämään eräänä päivänä — kauheana päivänä.

Butros, hänen vanhempi poikansa, oli täsmälleen ikäiseni, vaikka olikin kooltaan, voimiltaan ja päättäväisyydeltään minua melkoisempi. Me olimme kuin veljekset. Ihmisellä on useinkin veljenään henkilö, jota äiti ei ole synnyttänyt. Me leikimme yhdessä, ratsastimme, metsästimme, ammuimme pyssyllä ja pistooleilla. Hän oli minua notkeampi ja voimakkaampi; vain opinnoissa pääsin etusijalle, mutta silloisissa oloissa ei kirjallinen sivistys suuria merkinnyt. Minullakin oli siitä vain se hyöty, että aloin käsittää kaikkea nurinkurisesti. Butros suojeli minua samoinkuin sisariansa Jamilea ja Muntahaa ja pientä veljeänsä Mikhaelia. Suojeleminen oli hänen halunaan samoinkuin johtajana-oleminen. Hän osoitti jo poikaiällään sitä käskemistaitoa, aloitekykyisyyttä ja yritteliäisyyttä, joka luo päälliköitä.

— Jamile on oleva sinun vaimosi, selitti hän minulle eräänä päivänä minun saavuttuani viidentoista vuoden ikään ja Jamilen täytettyä kymmenen.

Niin sovittiin siitä, että Jamile tulisi vaimokseni. Eikö hän ollutkin jo sisareni? Sellainen asian edelleenkehittyminen olisi varsin luonnollista. Ei kumminkaan liene hyvä, jos ne henkilöt, joiden on määrä kerran solmia elämän-liitto, elävät lapsuudessaan liian tuttavallisissa suhteissa. Rakkaus vaatinee enemmän tuntematonta ja tietämätöntä. Rakastava tahtoisi saada omakseen rakastamansa olennon koko menneisyyden, ikäänkuin se olisi häneltä anastettu. Mutta kun tuo menneisyys kokonaisuudessaan kietoutuu oinaan menneisyyteemme aina etäisintä lapsuusikäämme myöten, niin se ei enää herätä meissä uteliaisuutta ja siitä on haihtunut kiehtova tuoksu. Älkää kummastelko näitä mietteitäni! Afrikan öiden aikana, kulkiessani valtausretkillä Rhodesiassa, minä kertailin usein mielessäni Libanonin muistoja tyhjentääkseni sakkaan asti niiden katkeruuden ja uneksin, kuinka olisi voinut käydä ja kuinka ei ole käynyt!

Me olimme viettäneet erossa muutamia vuosia, mutta vuosia, joina sydämet eivät ole vielä valveutuneet: hän sisarten luona Tripolissa, minä Anturan lazaristien luona Beirutin takana. Hän oppi helposti, samoin minä. Me puhuimme kumpikin mielellämme ranskaa. Ranskankielen puhuminen oli hienouden merkki. Ranska oli meitä auttanut verilöylyjen aikana; me olimme nähneet punahousuisia sotilaitanne, joka tapauksessa minä; Jamile lienee ollut liian pieni voidakseen säilyttää heidän muistoansa. Kotiseudullamme tiedettiin, että Ranska oli auttanut meitä aina ennenkin. Me kuvittelimme sitä meren toisella puolen sijaitsevana, itämaiden kristittyjä suosivana ja mainion armeijan omistajana.

Meidän keskuudessamme on tapana, että nuoret tytöt menevät naimisiin neljännentoista ja kuudennentoista ikävuotensa välillä, nuoret miehet suunnilleen kahdenkymmenen ikään ehdittyään. Minä olin saavuttamassa viimeksimainittua iän vaihetta, ja Jamile täytti pian viisitoista. Me olimme yksimieliset emmekä ollenkaan kiirehtineet. Sukulaisemmekin olivat niin varmat tulevaisuudesta, etteivät ollenkaan meitä yllyttäneet. Saamatta asiasta lopullista selkoa olen usein itseltäni kysynyt, kuinka äkkiä muutuin, kuinka aloin yhtäkkiä rakastaa pientä sisartani rakkaudella, joka on useimmille ihmisille tuntematon ja jonka tuntemista ei pidä itselleen toivoella. Kiihkeiden tunteiden portista on helppo astua sisään; ulos pääseminen on vaikeata ja tuskaista. Mutta mitä hyötyä onkaan siitä, että yrittää selittää asioita, kun kaikki peittyy pimeään? Minä muistan, kuinka se tapahtui, mutta minkätähden, ja minkätähden juuri tuona päivänä eikä päivää ennen tai jälkeen?

Butros oli ottanut meidät, hänet ja minut, mukaansa lähtiessään läheiseen Hasrunin kylään hakemaan kuivattuja luumuja ja aprikooseja, jotka ovat Hasrunin erikoisuutena. Oli talvipäivä, jo myöhäinen iltapuoli, ja tie oli lumen peitossa. Paluumatkalla Butros jätti meidät lähtien virittämään satimia sakaaleille. Hänellä oli aina mielessään metsästys- tai kalastussuunnitelmia, ja hän uskoi minun huostaani sisarensa, morsiameni. Olimme odotelleet verrattain kauan, ja kun tulin koskettaneeksi Jamilen kättä — sattumalta, sillä en sitä etsinyt — tunsin sen olevan jääkylmän. Otin hänen molemmat kätensä omiin käsiini, kuin kuolleet pikkulinnut, lämmittääkseni ne ja palauttaakseni ne elämään. Vähitellen niihin palasi lämpö, ja minä pitelin niitä yhä.

— Päästä, virkkoi Jamile nauraen.

— En vielä…

Minä puristin niitä ja painoin huuleni niitä vasten. Hän näytti hieman hämmästyneeltä, mutta pysyi rauhallisena. Se uudenlainen levottomuus, jota sain kokea, ei ollut häntä hipaissutkaan. Suloinen puhe on sydänten side. Ensimmäisiin hyväilyihin sisältyy paljonkin kaunopuheisuutta. Me olimme yksin tiellä, joka hohteli valkoisena jo tummenneessa maisemassa.

— Lähdetään, virkkoi hän.

— Lähdetään, sanoin minäkin

Minä en olisikaan voinut enempää kestää. Tuo pelkkä kosketus oli sytyttänyt minut paloon. Meille oli varattu hehkutettua viiniä. Mutta minä olin muutenkin humaltunut.

Olin löytänyt Jamilen. Tietänette, että Jamile merkitsee kauneutta ja Muntaha norjuutta. Hänessä yhtyivät toisiinsa norjuus ja kauneus. Minä olin siihen asti kohdellut häntä kumppanina, toisena Butrosina, melkein yhtä uskaliaana ja yhtä voimakkaana. Hän kykeni nousemaan raisun ratsun selkään ja ampui peltopyitä ja viiriäisiä meidän pyssyillämme. Minä en kysynyt häneltä milloinkaan, oliko hän väsynyt. Eikö hän ollutkin kookkaampi kuin seutujemme tytöt yleensä, pitempi ja kauniimmin kasvanut? Yhtäkkiä minusta tuntui kuin en olisi häntä milloinkaan ennen nähnyt. Ja kenties en ollutkaan häntä milloinkaan ennen katsellut. Kuinka harvat ihmiset osaavatkaan käytellä silmiänsä! Me voimme nähdä ihmeitä joutumatta häikäistyiksi. Niin olin minäkin elänyt Jamilen vaiheilla välinpitämättömänä, ja nyt minun täytyi alinomaa ajatella, kuinka kaunis hän oli ja kuinka käsittämätöntä, etten ollut sitä aikaisemmin havainnut.

Hän oli suora ja solakka kuin nuori poppeli. Hänen vaaleanruskeissa hiuksissaan, jotka jakautuivat useiksi nauhoin kierretyiksi palmikoiksi, näkyi vaaleita heijastuksia. Ne ympäröivät pitkää ja soreaa kaulaa. Kenen mieleen onkaan johtunut verrata toisen kaulaa norsunluiseen torniin? Hänen poskensa olivat keltahohtoiset, niissä oli se kullanvivahdus, jonka luo ihoon raikas ilma, mutta siinä, missä iho oli tavallisesti peitossa, hihan suojasta kohoavassa käsivarressa, niskassa, joka tuli näkyviin hänen kohottaessaan taaksepäin häilähtänyttä huntua, minä yllätin sellaisen valkeuden, jota en ollut voinut kuvitellakaan ja jota en ollut nähnyt yhdessäkään elävässä olennossa Libanonillamme, missä kaikkien nuorten tyttöjen hiukset ovat tummat kuin vuohilauman villa. Tuosta valkeudesta aiheutui minulle riemunhurmiota ja kiduttavaa tuskaa, ikäänkuin se olisi hiihtänyt toiveitani ja kohonnut niiden yli, kuin olisin arvannut hänet saavuttamattomaksi, korkeuksien neitseelliseksi lumeksi, jossa ei ole milloinkaan näkyvä ihmisen askelen jälkeä. Koko hänen ruumiissaan näytti nyt ilmenevän uudenlainen sulo, hänen vartensa oli norja kuin viiniköynnös ja liikkuva kuin virtaava vesi, joka paneutuu rantojensa muotoon. En ajatellut häntä enää muuten kuin sellaisessa läpikuultoisessa puvussa ja moitin omaa uskaliaisuuttani, joka ilmeni minulle pyhyydenloukkauksena. Mutta hänen silmänsä olivat ihmeen kirkkaat, siniset kuin tyven meri Tripolin edustalla, nähtynä seetrien luota seesteisenä päivänä. Vasta myöhemmin näin niissä toisenlaisen hohteen, polttavan ja peloittavan. Mutta silloin ei mikään ennustanut sellaista, enempää kuin kukaan voi arvata myrskyn nousevan meren siinnellessä tyynenä.

Hän oli ehtinyt siihen epämääräiseen ja häipyvään vaiheeseen, jossa lapsi ja nainen vielä muodostavat erottamattoman yhteyden, jolloin epävalmis saa meidät kenties sitäkin enemmän uskomaan tulevaan täydellisyyteen, jolloin lapsellinen vilpittömyys lieventää loistoa, joka muuten tuntuisi melkein julkealta. Hänen valkoinen hameensa ja liinansa lisäsivät nekin osaltaan hänen herättämäänsä puhtauden vaikutelmaa. Ja hänen äänensä, joka sekin kuului aivan uudelta, oli niin raikas, että teki mieleni maistaa sitä lähteessään, huulien ja hampaiden välissä. Hänen hampaansa olivat valkoisemmat kuin pesualtaasta nousevat karitsat, huulet kapeat, purppuraisen nauhan kaltaiset.

* * * * *

Hasrunista palattuani sanoin äidilleni:

— Eikö aika ole tullut?

Hän ymmärsi hämmentyneen ilmeeni nojalla, mikä oli kysymyksessä. Naiset näet ajattelevat aina rakkautta, elleivät omaansa niin lastensa rakkautta. Mutta hän vain nauroi asialle, joka ankarasti kuohutti mieltäni:

— Epäilemättä, myönsi hän. Talo on avara. Onhan täällä sijaa. Milloin sinua huvittaa.

Milloin minua huvitti? Oliko tosiaankin kysymyksessä minun huvini? Siihen saakka olin pitänyt Jamilen kanssa solmittavaa liittoa järjellisenä ja mieluisena päämääränä, josta olisi huvia kaikille, minulle, hänelle, molemmille perheille, vieläpä koko Bšarren kylälle, joka oli jo kauan tapahtumaa odottanut, tulisi osaltaan siitä nauttimaan ja järjestäisi juhlia ja kisoja meidän kunniaksemme. Mutta nyt tuo sana »huvi» koski minuun kuin solvaus. Solmittava liitto tuntui nyt värisyttävänä riemuna, jota tuskin uskaltaa odottaa läheisessä tulevaisuudessa.

Minusta tuntui, että äidistäni puuttui vakavuutta ja että hän jutteli sangen kevytmielisesti. Sovimme kuitenkin siitä, että oli käännyttävä seurakunnan papin puoleen ja pyydettävä häntä esittämään kosintamme šeikki Rašid-el-Hamelle. Kosinta oli pelkkä muodollisuus: Jamile oli varattu jo aikoja sitten minua varten. Mutta totunnaiset tavat määräsivät, miten oli meneteltävä.

Sielunpaimenemme oli toivonut minua vävykseen ja olisi mielellään tarjonnut minulle vanhemman tyttärensä Sufian. Te tietänette, että meidän keskuudessamme papeilla on oikeus mennä naimisiin. Meidän paimenemme kasvatti seitsenpäistä pesyettään kaikuvin äänin ja nopein elein. Hänen vilkas ja päättävä käyttäytymisensä oli tuottanut hänelle lisänimen 'kapteeni’. Kookkaille vartaloineen, mustine partoineen, käskevine katseineen ja jyrkkine äänenpainoilleen hän tosiaankin vaikutti voimallisesti. Kun kävimme hänen luonaan, äitini ja minä, luulimme hänen meidät nielaisevan. Hän esitti vastaväitteen toisensa jälkeen:

— Tuo Jamile ei ole kenenkään näköinen. Mistä hän onkaan saanut siniset silmänsä ja maidonkarvaisen hipiänsä? Etkö siis voi valita itsellesi sellaista vaimoa kuin kaikki muut? Eihän näillä main ole puutetta kauniista ruskeista tytöistä. Kukapa etsiikään itselleen vaimon, joka herättää huomiota…

— Se on pojan tarkoitus, vastasi äitini.

Minä olin vaiti ja purin huultani, yhtäkkiä inhoten tuota jumalanmiestä, joka oli uskaltanut tarkoin katsella Jamilea, koska oli keksinyt vertauksen, jota en ollut minäkään kyennyt löytämään ja jonka keksiminen edellytti enemmän kuin hänen kullanhohtoisten kasvojensa näkemistä. Mutta eikö hän sittenkin ollut oikeassa, ja eikö ole sallimuksen kiusaamista, jos uskoo kohtalonsa sellaisen nuoren tytön käsiin, joka eroaa kaikista ikätovereistaan, ja eikö ole parempi valita vaimo niiden tavallisten ihmisten joukosta, joiden kanssa eläen ei tarvitse pelätä yli-inhimillisiä iloja eikä suruja?

Pappi suoritti kuitenkin tehtävänsä tyydytykseksemme, ja me lähdimme, äitini ja minä, Hamen avaraan kartanoon kuullaksemme suostumuksen itse. Jamilen isä ja äiti ottivat meidät vastaan erittäin upeasti, ikäänkuin olisimme olleet hyvinkin vanhat tuttavat. Butros, ystäväni ja veljeni, saapui onneksi kesken tätä virallista vastaanottoa ja syleili minua niin että olin tukehtua. Šeikin pyhästä arvokkuudesta huolimatta hän selitti suorasukaiseen tapaansa:

— Pitää mennä hakemaan Jamile.

Vanhempien suostumus oli siihen aikaan niin tärkeä, ettei joudutettu siihen liittämään itsensä morsiamen myönteistä vastausta. Jamile ilmaantui mitä luontevimpana, samanlaisena kuin oli ollut edellisenä päivänä, ollenkaan hämmentymättä, ihan tyynenä. Ja minua harmitti tuo levollisuus, joka ei tullut ollenkaan minun osakseni. Hän ojensi kuitenkin minulle kätensä ja loi minuun syvän katseen, käsi oli lämmin ja leppoisa, mutta minä kaipasin niitä kylmiä kätösiä, joita olin lämmittänyt.

— Suudelkaa toisianne, komensi Butros.

Oliko se mahdollista, julkisesti? Minä epäröin, mutta Butros osasi käskeä niin, että kaikki vastustus raukeni. Minä kosketin huulillani Jamilen kultahohtoista poskea, kyllin pitkän hetken tutakseni sen sulon, mutta liian vähän aikaa havaitakseni, oliko tyttö vavahtanut. Hän näytti yhä tyyneltä ja huolettomalta, prinsessalta, joka ottaa vastaan kunnianosoituksia suopeasti, mutta kenties välinpitämättömästi.

Meidän ympärillemme kokoontuneet sukulaiset, jotka olivat järjestyneet koko huoneen seinämän täyttäville sohville, haltioituivat ja heltyivät, kuten ainakin sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Minä kuulin heidän sanovan toisilleen: »Katsokaahan, kuinka sopiva pari!…» Meidän kokomme, ikämme, sukumme ja varallisuutemmekin olivat tosiaan hyvin toisiinsa soveltuvat. Entä sydämemme? Kaikki uskoivat varmaan, että nekin olivat sopusointuiset. Minäkään en sitä epäillyt. Ajattelin, että nuorten tyttöjen tulee olla nuoriin miehiin verraten viattomampia ja elellä tietämättä mitään siitä himosta joka meitä kalvaa, — ja varsinkin tuon, jonka tunikka jätti paljaiksi valkoiset, lumihohtoiset käsivarret. Hän hymyili kaikille, ilmeisesti tyytyväisenä siihen, että oli suuren perhetapahtuman sankarittarena. Sillävälin kiertelivät tarjottimet kukkuroinaan virvokejuomia, granaattiomenan mehua, tuoksuvin yrtein höystettyjä viinejä, makeisia, leivoksia, pistasiamanteleja ja säilyhedelmiä ennen illan alku- ja pääateriaa. Syömisen ja juomisen näet oli määrä jatkua aina myöhäiseen yöhön asti.

Kapteeni, toisin sanoen pappi, oli saapunut siunaamaan kihlaustamme. Hän silmäili ärtyneesti Jamilen kauneutta ja minun onneani. Mutta suurenmoiset valmistelut saivat hänet jälleen seestymään: olihan hän saapunut erääseen Bšarren varakkaimpiin kuuluvaan kartanoon suorittamaan virkansa tehtävää.

Minä painoin Jamilen sormeen sen pienen kultarenkaan, joka oli iäisen lupauksemme vertauskuvana. Yleistä tapaa noudattaen lahjoitin hänelle sitäpaitsi rannerenkaan ja kultavanteen, jonka piti kaartaa hänen otsaansa ja hiuksiansa. Korut ihastuttivat häntä, ja hänen silmiensä täysi sulo oli lahjojen! korvauksena.

— Milloin vietetään häät? tiedusteli pappi.

Kevät oli tullut; se tulee meillä huhtikuun lopulla, vuoristossakin. Puutarhojen puut olivat kukassaan. Mutta Hamen talon parvekkeelta voi nähdä Libanonin rinteet, jotka olivat ihan valkoiset aina seetristöön saakka.

— Kun tuolla ei ole enää lunta, selitti šeikki.

Tämä päätös siirsi asian elokuuhun, kentiespä syyskuuhunkin. Rašid-el-Hame ei pitänyt kiirettä; siihen mentäessä hän tulisi korjaamaan kaikki sadot. Maan herrana hän odotti sen paljastumista.

— Siihen on sangen pitkä aika, huomautti Butros, joka piti nopeista ratkaisuista ja inhosi odotuksessa riutumista.

Minä silmäilin Jamilea. Hän ei ilmaissut tyytyväisyyttä enempää kuin tyytymättömyyttäkään: hän hymyili. Näytti siltä kuin hänen mielestään asia ei olisi ollenkaan koskenut meitä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan pysyi rauhallisena. Minä puolestani en uskaltanut kannattaa veljeni Butrosin mielipidettä, koska pelkäsin loukkaavani Jamilea. Ne kirjat, joita olin Anturassa tutkinut, olivat kenties tehneet minulle mitä huonoimman palveluksen totuttamalla minua harkitsemaan sen sijaan että olisin antautunut sen voima- ja vallitsemisvietin johdettavaksi, jonka harjoittaminen tekee meidät onnellisiksi. Ihminen kenties tarvitsee enemmän arvovaltaisuutta herättääkseen naisessa pelon tunnetta ja siihen liittyvää halua tulla valloitetuksi ja alistetuksi. Kenties… mutta ihminen on, mikä on, ja minä rakastin Jamilea siinä määrin, etten voinut käyttäytyä häikäilemättömästi.

Niin määrättiin hääpäivämme. Se riippui auringon kuumuudesta eikä meidän tunteittemme hehkusta. Joka aamu herätessäni minä riensin parvekkeelle yllyttämään taivaallista liittolaistamme: »Aurinko, aurinko, kiiruhda päättämään työsi. Suuntaa kaikkein kuumimmat säteesi vuorten valkoisiin kupeisiin, sytytä ne tuleen kuin metsät ja anna kaivatun sulan veden valua pelloillemme ja puutarhoihimme!…» Ja aurinko teki joka päivä tehtäväänsä, mutta talvi oli ollut ankara ja lunta oli satanut runsaasti. Hanget väistyivät hitaasti, luovuttaen vähitellen vallastaan Libanonin rinteet, mutta säilyen huipuilla ja kruunaten Kornet-es-Saudan laen, jota jalkamme nyt polkevat ja jota silloin kirosin monet kerrat. Vihdoin, eräänä seesteisenä aamuna elokuun alussa, riensin riemuissani ja hypähdellen kuin gaselli Hamen taloon:

— Lumi on poissa, Jamile, lumi on poissa!

Morsiameni oli ihan ihmeissään, kun näki minun pitävän sellaista melua aivan tavallisesta asiasta. Minä en ollut antanut hänelle säännöllisesti tietoa auringon suorittaman työn edistymisestä. Hän ei osannut ilman muuta liittää toisiinsa tuota uutista ja naimisiinmenomme päivää.

— Tosiaankin, lumi on poissa, virkkoi hän tarkasteltuaan vuoria kauniilla merenvärisillä silmillään, vain tuolla alhaalla, eräässä rotkossa, sitä vielä on.

— Rotkoissa sitä on aina, huomautin minä närkästyneenä. Se ei asiaan vaikuta.

— Minä suostun mielelläni, sanoi hän, hymyllään minua hyvittäen.

— Menkäämme ilmoittamaan asiasta isällesi.

— Minkätähden? Näkeehän hän sen itsekin.

Minä selitin hänelle vihdoin sellaisen toteamisen täyden merkityksen. Hän suvaitsi olla yhtä mieltä, mutta minä olin toivonut suurempaa riemastusta. Meidän keskuudessamme kihlautuneet nauttivat sangen suurta vapautta; sukulaiset eivät heitä liiaksi vartioi. Me siis ilmoitimme šeikille, että Libanonin lumet olivat tiessään. Hän tahtoi nähdä asian omin silmin.

— Hyvä, selitti hän sitten, seetrijuhlan jälkeen me teidät naitamme.

Seetri juhlaa vietetään kirkastuksenpäivänä. Minä en aavistanut sen voivan muodostua kohtalokkaaksi onnelleni, kun luulin saaneeni hänet jo omakseni… Mutta kuka rakastavainen onkaan varma onnestaan?…

II

KARKELOT SEETRIEN ALLA.

Kirkastuksenpäivänä koko Bšarren seudun asukkaat lähtevät seetristöön, samoin Edenin tienoon asukkaat ja kaikki ne kyläkunnat, jotka riippuvat rypäleterttujen tavoin Kadišan rotkojen yläpuolella. Kaksi tai kolme tuhatta ihmistä tulee viettämään tätä päivää ikivanhojen puiden siimeeseen; kuunnellaan messua ulkosalla, aterioidaan nurmella, karkeloidaan ja palataan kotiin auringon mennessä mailleen. Siihen aikaan ei ollut olemassa ympärysmuuria, ja väkijoukko levisi vapaasti metsikköön. Patriarkkamme, joka viettää kesää vuoristossa, tuli itse toimittamaan jumalanpalvelusta, jos hänen korkea ikänsä sen salli. Sinä vuonna hän oli luovuttanut tehtävän »kapteenille», joka oli tuonut kerallaan lukuisan poikueensa. Sufia, vanhin tytär, oli kihlautumisestani saakka olevinaan masentunut ja murheellinen, ja tuo seikka huvitti säälimätöntä Jamilea.

Juhlaa suosi helteinen sää. Libanonin rinteillä ei tosiaankaan ollut enää lunta, ei rotkoissakaan. Tuskin löytyi hieman viileyttä seetrien alta, joiden siimes on tumma kuin Bšarren tytärten suortuvat. En puhu Jamilen vaaleista hiuksista. Siimes oli niin suloinen, että teki mieli siitä kiittää suuria puita, jotka levittivät eläviä oksiaan meidän suojaksemme. Te tunnette nyt seetrit ettekä niinmuodoin ihmettele, jos vertaan niitä suojeleviin jumaluusolentoihin, joista kertovat roomalaiset tai kreikkalaiset kirjailijat, kuten Anturan koulussa sain tietää. Vaikka se Libanonin kuvernööri, joka on rakennuttanut niiden ympärille suojelevan muurin, ei kuulukaan maroniitteihin, olen kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan. Mutta vain se, joka on nähnyt ne lasten muodostaman piirin keskellä, tuntee niiden isällisen majesteettisuuden; silloin ne näyttävät hymyilevän vuosisatojen takaista hymyä ja tarjoutuvan noiden pienten käsivartten leikkiin, jotka monin kerroin toisiinsa yhtyen tuskin ulottuvat niiden valtavien runkojen ympäri.

Jumalanpalveluksen jälkeen olimme asettuneet nauttimaan eväsvarojamme matoille siihen metsänlaitaan, josta avautuu näköala vuoren karuille ja violetiltavivahtaville kupeille sen solan puolella, joka johtaa Baalbekiin. Lähellä odottelevat ratsumme hirnuivat ja kuopivat aika ajoin. Olimme riisuneet päällysnuttumme, Butros ja minä ja samoin šeikki. Nuoret tytöt, morsiameni ja hänen sisarensa Muntaha, joka oli kahta vuotta nuorempi, ruskeahipiäinen, poski kuin granaattiomenan puolikas, aina naurusuinen ja jo keimaileva, ja muutamat heidän ystävättärensä, Abla, Nala ja Rahil, olivat ripustaneet valkoiset huntunsa puiden oksiin antaakseen hiustensa nauttia vapaasta ilmasta. Heidän joukossaan oleva Jamile oli kuin kuningatar hoviseuransa keskellä. Hän ei näyttänyt sitä huomaavan, mutta huomasi sen kuitenkin: arvasin sen hänen kaikkien teittensä luontevuudesta. Ja riemuisin tunnoin ajattelin, että hän tulisi omakseni muutaman päivän kuluttua. Jottei kiihkeä kaipaukseni olisi minua kerrassaan riuduttanut, yritin kääntää katsettani pois tuosta liian hurmaavasta näystä, jonka minulle tarjosi hänen pelkkä olemassaolonsa.

Minun ollessani niissä mietteissä kosketti kyynäspäätäni Butros, joka lepäsi vieressäni aasin kuljettamilla tyynyillä.

— Muukalaisia, sanoi hän aivan hiljaa osoittaen erästä ryhmää, joka ilmaantui puiden alle ja nähtävästi etsi paikkaa, mihin sijoittua.

Etunenässä ratsasti kaksi nuorta miestä oivallisilla hevosilla, joiden harjat oli palmikoitu. Kullankirjaellut satulat olivat punaiset, satulaloimet silkkiä, kudotuissa silavöissä kimalteli erivärisiä helmiä, ja jalustinten vaski välkkyi. Nuorten miesten puku oli upeampi kuin maroniittisessa Libanonissamme, missä oli jo aljettu luopua perinnäistavoista ja hylätä vanhat vaatekappaleet abaije ja kumbaz. Palattuani kotimaahani olen yrittänyt ottaa jälleen käytäntöön entisiä pukuja siten esittäen vastalauseeni sellaista välinpitämättömyyttä vastaan, mutta huomaan hyvin, että nuoriso pitää yritystäni pelkkänä naamiohuvina. Muistojeni nojalla minulla kuitenkin oli siihen omat syyni. Molemmat päälliköt olivat niin kauniit, että oli mahdoton olla heitä huomaamatta. Ryhti oli ylväs, hieno musta parta suipoksi leikattu, pitkulaiset silmät tummat ja samalla säihkyvät, kasvojen soikio piirtyi keffijen valkoisten laskosten väliin, joita piti koossa aghal-vanne, voimakas ja täyteläinen rinta paisutti silkkistä abaije-nuttua, joka oli toisella sinipunerva, toisella punainen ja tuli näkyviin hulmuavien harsojen peitosta. Sinipunerva vaikutti emiiriltä, toinen vain hänen kumppaniltaan. Osittain ratsain, osittain jalan kulkeva seurue toi mukanaan telttoja, mattoja ja ruokavaroja. Metsästyspalvelijat, jotka kuljettivat koiria talutusnuorassa, päättivät kulkueen. Oksien lomitse sattui valonsäteitä tuohon liikkuvaan jonoon, jonka kaikki varukset hohtelivat kuin jalokivet.

— Muhamettilaisia, lisäsi Butros katsellen heitä jo vihan ilmein. Mitä niillä on täällä tekemistä?

Mutta šeikki Rašid-el-Hame, joka hänkin oli silmäillyt tulijoita levottomasti, kohotti sormen huulilleen luoden Butrosiin käskevän katseen. Zahlen ja Deïr-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet vasta suunnilleen kaksitoista vuotta sitten; Josef Karamin Kesruanissa nostattama kapina oli vieläkin äskeisempi. Ei voinut toivoa apua Ranskastakaan, joka juuri silloin oli ollut tuhoisassa sodassa, eikä olisi voinut tulla itämaisten ystäviensä avuksi. Tunnussana oli kärsivällisyys. Meidän piti sietää vanhoja vihollisiamme, joilla oli valta käsissään, vieläpä ottaa heidät arvokkaasti vastaan, jos he saapuivat kyliimme. Eräänlainen Jumalan rauha oli vallitsemassa kristityn väestön ja muhamettilaisten välisissä suhteissa. Oli ennen kaikkea tärkeätä, ettei sitä rikottu. Kuumaverisen Butrosin piti niinmuodoin esiintyä sopuisana ja vieraanvaraisena.

Hänellä oli kyllin tilaisuutta hillitä luonnollista vihaan taipumusta, sillä upea kulkue sijoittui läheisyyteemme ja levitti mattonsa ja korinsa samoinkuin me. Nuorten tyttöjen ryhmässä se oli herättänyt vilkasta mielenkiintoa, mutta minä olin ilokseni huomannut, että Jamile yksin ei ollut siitä ollenkaan välittänyt. Hän näytti tuntevan suoranaista pettymystäkin havaitessaan yleisen huomion kääntyvän pois hänestä itsestään, kun luuli oikeudenmukaisesti sitä kiinnittävänsä ja tyydyttävänsä. Hänen isänsä osoitti suurta tyytymättömyyttä tämän uteliaisuudenpuuskan johdosta. Hänen mielestään olisi ollut soveliasta osoittaa muukalaisille ainoastaan välinpitämättömyyttä. Sitten hän viittasi eräälle ikäiselleen miehelle, joka kuului puiden alle läheisyyteemme sijoittuneeseen seurueeseen ja jonka tunsin erääksi Akkarin seudun maroniitiksi; hän oli käynyt toisinaan kauppamatkoilla meidän puolessamme. Mies totteli viittausta, lähestyi ja kuului antavan pyydettyjä tietoja.

— Niin, muhamettilaisia, Akkarin seudulta. Erittäin hyvää väkeä, jalosukuisia. Sinipunervan nimi on Omar-bei-el-Hussein, punaisen Abdulrašak-bei-el-Osman. He ovat harhaantuneet tieltään. Eivät tahdo mitään pahaa kristityille. Ajattelevat vain matkansa jatkamista. Me elelemme hyvässä sovussa heidän kanssaan kotipuolessani. Siellä on laita toisin kuin teidän laaksossanne.

Meidän laaksomme, Kadišan laakso, on maroniittien uskon tyyssija, Libanonin linnoitus. Siinä asuu yksinomaan kristittyjä. Muhamettilaisen olisi mahdoton elää täällä. Mutta Akkarin maassa on asia toinen. Tripolin pohjoispuolella sijaitseva Akkarin seutu alenee vuoristosta porrasmaisesti kohti merta. Viimeisinä porrasaskelmina ovat matalahkot kukkulat pengermänä sen laajan tasangon yläpuolella, missä kasvaa koko Syyrian paras vilja, vehnä, ohra ja maissi. Siinä on se vilja-aitta, josta ammentavat rannikon kaupungit. Minä olin käynyt siellä kerran ostamassa hevosta ja mattoja, ja muistiini oli jäänyt omituinen äkkijyrkkien kallioiden ja laakeriruusutarhojen sekava rykelmä. Akkarin maa näet kasvattaa rotevia ja kestäviä hevosia, joiden kauneus on moitteeton, ja korkealla sijaitsevien laaksojen kylissä naiset valmistavat kotonaan punapohjaisia mattoja reunusteineen ja ruusuke- tai kukkakoristeineen, karkeata kudelmaa, mutta halpahintaisia ja käytännöllisiä. En ollut käynyt siellä kuin yhden ainoan kerran, mutta minun oli onnettomuudekseni määrä palata sinne aivan pian.

Nuo Akkarin nuoret jalosukuiset, jotka parhaillaan aterioivat ja joivat puhdasta vettä, joutuivat varmaan mieluisan hämmästyksen valtaan nähdessään šeikin tyttäret paljastettuine kasvoineen ja hiuksineen. He katselivat vähän väliä meihin päin. Minä en ajatellut ilmaista mitään mustasukkaisuutta, sitä vähemmän, kun arastelevampi, punainen ratsumies, näytti kiintyneen pikku Muntahan pyöreihin poskiin ja somiin ilmeisiin. Yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen oli sinipunerva uppoutunut unelmiin, joiden esineenä näyttivät olevan seetrien viheriät holvit. Mutta sitten tuo haave yhtäkkiä haihtui, ikäänkuin hän olisi joutunut paljoa ihmeellisemmän lumouksen valtoihin, ja hänen silmänsä, joiden säihkyvä ilme esti minua heti huomaamasta niiden esinettä, laajenivat ja saivat erinomaisen ja epäilyttävän hohteen. Hänen silmänsä eivät olleetkaan mustat, kuten olin luullut, vaan ruskeat ja kullantäplikkäät. Koko silmäterä oli kullan kiertämä. Niiden katse oli tähdätty kuin jousi, josta kohta nuoli sinkoaa. Hän tahtoi, vaati, määräsi. Hän käski matkan päästä. Tai pikemmin näytti kuin hän olisi houkutellut luokseen vallatakseen, siepatakseen, ryöstääkseen, omistaakseen, kuin hänellä olisi ollut pelottavat sieppoelimet, joita ei kukaan kyennyt väistämään, kuin hän olisi vaikuttanut lumoavasti, taiallisesti, vastustamattoman houkuttelevasti. Hänessä hehkui riuduttava intohimo, joka näkyi silmiini kuin etäinen tulipalo sumun seasta. Minä tiesin kokeneeni itse samaa intohimoa eräänä talvi-iltana, lumessa ja pakkasessa, tuntien koko olemukseni olevan tulessa. Sitten sen väkivaltaisuus näytti vähitellen hiipuvan pois ja sen tulisuus muuttuvan tuskalliseksi aneluksi, hurjanhartaaksi rukoukseksi. Minäkin olin kokenut tuon epäilyn ja rukoilun vaiheen. Ja siitä syystä en voinut nyt erehtyä.

Minun ei tarvinnut etsiä tuon katseen esinettä. Yksin Jamile voi aiheuttaa tuon kaksoisilmeen. Oliko ketään toista naista olemassakaan hänen rinnallaan? Muukalainen uskalsi himoita ja hartaasti pyytää omakseen minun morsiantani. Hyvä; tuolle koiralle oli siitä koituva hämmennys ja häpeä. Muhamettilaisen osoittama kunnioitus on maroniittitytölle pelkkää nöyryytystä, sitäkin enemmän jalosyntyiselle maroniittitytölle, joka tuntee heimonsa historian ja sen vihan määrän, joka on kasautunut vuosisataisissa taisteluissa ja verilöylyissä. Minä en ollenkaan pelännyt, mielessäni oli vain salainen kiihtymys, verrattava siihen, jonka oli aiheuttanut pappi halveksien puhuessaan Jamilen liian valkoisesta hipiästä. En voinut pelätä, koska minua suojeli vallihauta, syvempi kuin Kadišan jyrkkäreunaiset rotkot, vallihauta, jonka olivat kaivaneet ammoin menneet ajat jättäen sen meille perinnöksi. En voinut ollenkaan pelätä siirtäessäni katseeni sinipunervasta ja kääntyessäni näkemään sen olennon tyyniä ja seesteisiä kasvoja, joka oli lapsuudestaan saakka minulle määrätty ja joka tulisi muutaman päivän kuluttua omakseni. Siitä näystä odotin turvallisesti itselleni vahvistusta ja mielenrauhaa.

Jamile lepäsi matolla nojaten patjoihin, jotka kohottivat hänen tenhoisaa poveansa. Voidakseen paremmin pitää päätään koholla hän tuki sitä oikealla kädellään. Hänen ruskeat palmikkonsa, joissa oli tavallisten nauhatupsujen sijassa hohtelevia sekiinejä, hyväilivät hänen olkapäitänsä. Auringonsäde näkyi pilkahtavan hänen sormiensa lomitse poskea kultaamaan. Minua hämmästytti hänen jännittyneiden kasvojensa ankara ilme. Hetken, yhden ainoan tuokion ajan, luulin hänen tuolla leppymättömällä ankaruudellaan ilmaisevan muukalaiseen kohdistuvaa ylenkatsetta. Mutta kuinka pian huomasinkaan erehdykseni! Jamilekin katseli häntä. Myrsky oli myllertänyt kauniit silmät, joissa olin nähnyt tyvenen meren sinen. Kaikki aikaisemmat herkät ja hellät tunnot, vanhempiin kohdistuva rakkaus, naimisiinmenon mielihyvä, tulevaiset toiveet, pakenivat täysin purjein kuin hajaantuneet alukset, jotka eivät enää milloinkaan palaa satamaan. Minä näin niiden häipyvän ulapalle toisen toisensa jälkeen. Niitä kiidättivät valkoharjaiset aallot, loistavat ja valovälkkeiset. Niin katselin hämmästyneenä ja epätoivoisena uutta näkyä, joka oli edellistä odottamattomampi ja traagillisempi: tuota hämyistä ja kiihkeätä Jamilea, joka oli muutaman tuokion kuluessa joutunut kerrassaan intohimonsa valtaan, ruumiineen, sieluineen, sydämineen, niinkuin on laita naisten, jotka syöksyvät kaikkineen rakkauteen, onnensa ja vaadittaessa henkensäkin uhalla.

Minä olin järkytyksen vallassa ja kuin paikalleni naulittu tuon nähdessäni. En kyennyt huutamaan enkä apua kutsumaan. Kuivunut kurkkuni ei olisi antanut ääntä. Ja kidutukseni jatkui yhä. He eivät kääntäneet katseitaan toisistaan, he tarttuivat toisiinsa silmin niinkuin ruumis tarttuu toiseen, he kietoutuivat toisiinsa, ottivat toisensa omakseen, vaikka näkemässä oli satoja ihmisiä, jotka aterioivat seetrien varjossa ja olivat kyllin tylsät sietääkseen sellaista häpeätä tai ollakseen sitä huomaamatta…

Olen kuullut pitkän elämäni aikana paljonkin kertomuksia, joiden aiheena ovat olleet lemmenseikat. Niissä kerrotaan usein naisista, jotka voittaa viettelijä kärsivällisesti juoniansa punoen. En ole milloinkaan uskonut sellaisia juttuja. Nainen voitetaan ensimmäisellä katseella tai häntä ei voiteta milloinkaan. Hänen sydämensä kutsuu toista sydäntä; hänen ruumiinsa huutaa luokseen toista ruumista. Jos hän ne kohtaa, hän voi puolustautua miten mielii, salata itseltään oman häviönsä, mutta on sittenkin voitettu. Tuona hetkenä arvasin heti, ettei morsiameni ollut enää minun. Mutta hän ei voinut kuulua kenellekään toiselle. Meidän loukkaamattomat vuoremme olisivat kauhusta vavahtaneet.

He olivat nyt innoittuneet toisistaan, kysyneinä tai kauhistuneina. Omituinen ilmiö: minä aloin heti epäillä näkemääni. Puheeseen liittyy määrätty merkitys, josta on hankala etääntyä, vaikka lausuma olisi sekava ja hämäräkin. Mutta katse? Mikä on katseen määrätty merkitys? Katse voi aina kieltää itsensä, se voidaan aina selittää eri tavoin. Uskaliainkin katse voi väittää esineen osuneen sattumalta tielle tai selittäytyä oman mielen ajatuksesta johtuvaksi. Enkö ollut joutunut harha-aistimuksen uhriksi? Herättikö liian kauan hillitty tunteeni minussa raivoisaa mustasukkaisuutta? Jamilen piirteiden jännitys oli lauennut, hän painoi päänsä alas näyttäen siinä asennossa, pitkine silmäripsineen ja otsalta jaettuine hiuksineen, madonnalta. Minä soimasin itseäni väärämieliseksi: teki melkein mieleni pyytää häneltä anteeksi. Mutta heidän katseensa olivatkin jo jälleen rajusti yhtyneet.

Butros, joka oli kysynyt minulta jotakin monet kerrat saamatta mitään vastausta, kosketti olkapäätäni:

— Oletko kuuro? Oletpa hupsun näköinen! Aivan kuin seisova lintukoira.
Minkä riistan oletkaan löytänyt?

Minä olin löytänyt melkoisen riistan. Mieltäni ahdisti siinä määrin, etten voinut valehdella.

— Jamile katselee muukalaista, sanoin minä.

Butros puhkesi raikuvaan nauruun, joka sai tytöt kääntymään päin.

— Katselkoon! Ovathan silmät vapaat. Meidän naisemme eivät ole hunnutetut kuten heidän. Sopiihan heidän katsella saastaisia otuksia.

Oliko Jamile ymmärtänyt vihjauksen? Hänen kullanhohtoiset poskensa punastuivat; eikö tuo puna merkinnyt tunnustusta?

Butros oli kavahtanut seisaalleen ja keräsi nuorisoa karkeloon. Eri tahoilta tuli soittoniekkoja kuuntelemaan hänen määräyksiään. Seetristöön johtavan tien hankaluuden vuoksi ei ollut tuotu isoa rumpua, mutta huiluja ja jouhisoittimia oli ja lisäksi laulajoita, jotka olivat tottuneet esittämään niitä loputtomia ja haikeita laulelmia, joiden tehtävänä on tuuditella karavaaneja. Butros kiihti heidän intoansa, järjesti nuorison jonoksi jälkeensä, otti oikeaan käteensä punaisen liinan ja aloitti. Te tunnette kansallistanssimme, dabken! Koko jono siirtyy paikaltaan nykäyksittäin, peräytyy puolen askelta askelen edettyään ja liikkuu hitaasti kaaressa. Ystäväni, veljeni oli verraton kaikissa ruumiinharjoituksissa. Hän johti tanssin kulkua niin arvovaltaisesti, että kaikki kumppanit taipuivat häntä tottelemaan. Jalka ojennettuna, rinta koholla, vapaana, voittajan ilmein, hän oli kuin metsien kuningas, joka majesteettisesti johti joukkoaan suurten puiden alla ajasta toiseen siirtyneiden pyhien menojen mukaisesti.

Kaikki olivat nousseet matoiltaan ja muodostivat laajan kehän karkelevien ympärille. Ainoastaan muhamettilaisten ryhmä jatkoi kemujaan näennäisesti ollenkaan välittämättä meidän juhlastamme. Samassa minä käsitin, että Butrosilla oli oma suunnitelmansa. Hän oli ollut laskevinaan leikkiä sisarensa muukalaiseen kohdistamasta huomiosta, mutta todellisuudessa hänen ylpeytensä oli loukattu; hän oli ajatellut heti kostaa, ja minä näin hänen kostonsa lähestyvän. Hän suuntasi karkelevan joukon pettämättömän varmasti kohti Akkarin miehiä ja heidän saattuettaan. Liikkeen hitaus ja puolittainen peräytyminen saattoi johtaa harhaan, mutta he lähestyivät sittenkin. Ei kestäisi kauan, kun Butros ensimmäisenä tälläisi jalkoihinsa heidän mattonsa, heittäisi nurin heidän ateriansa ja saattaisi sekasortoon heidän seuransa. Hän olisikin toteuttanut tuon uskaliaan aikeensa hämmästyttävän huolettomasti. Hän näytti innoittuneena unohtaneen maankamaran, katse suunnattuna ikivanhojen puiden latvuksiin.

Eräs toinenkin oli asian arvannut. Punaisen muukalaisen kurtistaessa kulmiaan ja alkaessa osoittaa vilkasta kiihtymystä — Butrosin jalka näet uhkasi murskata hänen jälkiruokanaan olevat hedelmät, ellei hän kiireen kaupalla väistyisi loitommaksi — sinipunerva etsi vielä kerran Jamilen katsetta, hypähti sitten seisaalleen käyttämättä käsiä apunaan ja käski rauhallisesti palvelijoita kokoamaan matot ja korit. Vetäydyttyään kauemmaksi ja jätettyään siten liikkumisalan vapaaksi hän itse jäi seisomaan, ikäänkuin olisi ottanut osaa kisoihimme ja niistä hyvinkin nauttinut meidän kerallamme. Hänen kumppaninsa, jota sellainen heikkous kovin loukkasi, ei kumminkaan uskaltanut häntä vastustella. Minä käännyin morsiantani katsomaan: hänkin oli vaaran oivaltanut, ja minä luulin havaitsevan! hänen suupielessään nopeasti häipyvän kiitollisen hymyn.

Butros, joka oli toivonut laskelmiensa mukaan saavuttavansa päämäärän, hämmästyi kovin onnistuessaan tallaamaan ainoastaan nurmea ja katsoi hyväksi laskea katseensa maahan. Liian helppo voitto herätti hänessä sellaista pettymystä, että hän karusti lopetti karkelon. Hänen luultiin väsyneen, vaikka hän ei väsymystä tuntenutkaan. Hän oli otaksunut voivansa Akkarin miesten ylpeyden nojalla aiheuttaa riidan. Eikö paikka ollutkin hyvin valittu? Voitiinko sietää, että muukalaiset tulivat häiritsemään seetrijuhlaa? Yleinen mielipide olisi varmaan ollut hänen puolellaan. Hän voi vaaratta laskea sen valloilleen. Mutta nyt oli perivihollisen arkamaisuus saanut tilaisuuden livahtamaan käsistä. Tanssin äkillinen loppuminen sitäpaitsi antoi hänet ilmi, ja hänen isänsä, šeikki Rašid-el-Hame, joka oli kehoittanut häntä olemaan varovainen, ei mielellään suostunut siihen, ettei häntä toteltu. Tämän arkaluontoisen tilanteen selvitti Jamile.

Hän riensi tyhjälle alueelle, josta nuoriso oli poistunut nolostunein ilmein, mutisten ja voimatta oikein selittää johtajansa mielialan muutosta. Jamile viittasi soittajille, jotka alkoivat esittää häntä varten entistä haikeata ja yksitoikkoista veisuansa. Te näitte erään nuoren tytön tanssivan Bšarressa ettekä kyennyt salaamaan kummastustanne, kun sanoin teille, ettei hän olisi kelvannut Jamilen palvelijattareksikaan. Minä puhuin kuitenkin totta. Ne, jotka eivät ole nähneet häntä silloin tanssimassa seetrien alla, eivät voi sitä tietää. Hänen kuvansa on vieläkin kirkkaana vanhoissa silmäraukoissani. Ettekö te häntä näe? Niinpä koetan kuvailla hänet sanoin.

Hän aloitteli verkalleen noudatellen hidasta rytmiä. Hänen askelensa muistuttivat dabke-tanssin askelia, mutta eivät tallanneet nurmea, vaan tuskin sitä hipoivat — niin kevyt hän oli ponnahdellessaan ilman maankamaran suomaa tukea. Sitten hän luopui säännönmukaisesta liikehtimisestä, ikäänkuin olisi kuunnellut enää vain sisäistä rytmiä, joka oli hänen karkelonsa lakina. Hänen liehuvan tunikkansa hihat häilähtivät syrjään jättäen näkyviin paljaat valkoiset käsivarret, ne käsivarret, joiden lumen olisi pitänyt kuulua yksin minulle. Ne taipuivat toisinaan kohti maata ikäänkuin kutsuen siitä luokseen kaikki kukkaset, toisinaan taas kohosivat pään yläpuolelle pidentäen vartalon amforaa muistuttavaksi. Toisinaan tuikahti oksien lomitse auringon säde hipaisten niitä ja painaen niihin kiireesti kirkkaita suuteloltaan. Oikeaa rannetta kiersi se kultarengas, jonka olin hänelle lahjoittanut kihlautuessamme. Otsalla oli hänellä kultavanne puristamassa hiuksia, jotka valuivat pitkinä palmikkoina, kohoilivat ja helisyttivät kultasekiinejä, jotka koskettivat toisiaan tämän riemumarssin kestäessä. Kasvot jännittyivät, jäykistyivät joko ponnistuksen tai mielijohtumain vaikutuksesta; mutta kullanhohtoinen hipiä värjäytyi, siihen ilmaantui se punaisen kullan patina, jonka illan rusko luo Baalbekin kallioihin. Säihkyvien silmien katse ei suuntautunut mihinkään määrättyyn esineeseen; se seuraili tuntematonta haavetta. Mutta vähitellen rytmi kiihtyi. Hän kierteli, käännähteli, pyöri ja kiiteli niin nopeasti ja varmasti kuin tuulessa liitävät merilinnut. Sitten, kesken tätä hurjaa rientoa, kuin arabialaiset ratsumme, joiden laukan pysähdytämme toisella kädellä, hän jäi ikäänkuin riippumaan, jähmettyen äkkiä liikkumattomaksi, ja minusta tuntui kuin hän olisi pysähtynyt maankamaran yläpuolelle kaartunein varsin ja jalat ojennettuina.

Minä muistan, että Raamatussa, josta opimme kappaleita ulkoa Anturan koulussa, Absalom, kuningas Davidin poika, isäänsä paetessaan jäi pitkistä hiuksistaan riippumaan puun oksaan ja että häntä vainoava Joab lävisti hänet siinä kolmella keihäällä. Jamile, joka väikkyi ilmoilla erään kaikkein vanhimpiin kuuluvan seetripuun varjossa, hajallinen tukka kuninkaallisen diadeemin kruunaamana, näytti näiden kaikkein vanhimman menneisyyden todistajien joukossa nuoruuden, kauneuden ja rakkauden vertauskuvalta. Ja omituinen ajatusyhtymä sai minut näkemään hänet Absalomina, joka kauhistuneena odottaa lähestyvää surmaa. Voinemmeko siten nähdä aikojen taakse ja voinko jo silloin arvata, että hänen voitonriemunsa tyyssija tulisi olemaan kerran hänen viimeisten tuskiensa todistajana?

Läsnäolijat osoittivat hänelle tuhlaten suosiotaan. Hän ei näyttänyt siitä välittävän, ja olisi voinut luulla, ettei hän ollut ihminen, ellei olisi nähnyt hikikarpaloita kihoavan hänen ihostaan ja kostuttavan hänen ohimoitaan niinkuin vesikarpaloita kihoaa esiin lumen sulaessa. Nuo karpalot, jotka osoittivat hänen väsyneen, vetivät minua hänen luokseen, hellyttivät minua. Mielelläni olisin ne pyyhkinyt, kunhan hän olisi sallinut. Minä lähestyin häntä onnitellakseni. Hän katseli sinipunervaa muukalaista; kenties hän olikin tarjonnut tanssinsa hänelle sanattomaksi kunnianosoitukseksi. Käännyin heti toisaalle. Mutta samassa huomasin suureksi ihmeekseni hänen isänsä saapuvan Akkarin miesten luo ja kohteliaana kuten ainakin jalosukuinen mies toivottavan heidät tervetulleiksi. Hän tahtoi epäilemättä itämaista diplomaattisuutta noudattaen — me näet osaamme kohdella ystävällisesti vihamiehiämmekin — hälventää sen huonon vaikutelman, jonka Butrosin uhkaava menettely oli aiheuttanut. Omar-bei-el-Hussein otti hänet vastaan suopeasti — haluaisinpa sanoa mielistellen, ellen olisi aikoja sitten vannonut olevani oikeamielinen sen kauhean näytelmän jälkeen, jonka olen joutunut kokemaan.

Heidän keskustelunsa lähti sujumaan luontevasti. Rašid-el-Hame kiitteli elein ja äänin raudikkotammaa, jonka selässä sinipunerva muukalainen oli saapunut. Minun nykyinen ratsuni, jota eilen lähtiessämme ihastelitte, on samaa sukua, ja te saatte kuulla sen alkuperän.

— Minä nimitän sitä Tadmoriksi, vastasi Omar-bei vilpittömästi. — Olen näet ratsastanut sillä Baalbekin ja Damaskuksen tietä aina erämaan raunioille saakka.

Minulta ei jäänyt kuulematta ainoakaan heidän sanansa. Šeikkimme tiedusteli, eikö Akkarin seuduilla ollut hevosia myytävänä, ja nuoret miehet lupasivat niitä hänelle tuoda.

— Minulla on toinen samanlainen, lisäsi Omar tammaansa silitellen.

— Mikä on sen hinta?

— Sitä en vielä tiedä, vastasi Omar-bei.

Niin tuovat taloon onnettomuuden kutsuttuna vieraana ne, joiden asiana olisi sulkea siltä ovi. Jamilen isä tuotti meille tuhon osoittamalla liiallista kohteliaisuutta ja varovaisuutta. Hän kutsui muukalaisen luokseen ja avasi hänelle asumuksensa. Hänen kutsunsa sai minut kerrassaan masentumaan, ja Butros kykeni huonosti salaamaan kiukkuansa. Tyynnyttävä seikka oli morsiameni käyttäytyminen. Hänkin näytti olevan ankaran levottomuuden vallassa eikä enää suunnannut katsettaan sinipunervaan vieraaseen.

Me palasimme Bšarreen illalla. Muhamettilaiset metsästäjät olivat poistuneet seetristöstä ennen meitä. Alas laskeutuessamme me, Jamile ja minä, olimme vaiti, ikäänkuin meillä olisi ollut jotakin syytä vihoitella toisillemme. Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Rakastavien riidat herättävät mielenkiintoa ainoastaan heissä itsessään.

Äitini ja minun piti palattua aterioida Hamen talossa. Kun sijoituimme paikoillemme, löysin edestäni sidotun käärön. Retki oli irroittanut kielten kannat ja lisännyt ruokahalua, ja ateriallaolijat juttelivat äänekkäästi, joten voin avata tuon salaperäisen käärön huomiota herättämättä. Siinä olivat sormus, rannerengas ja kultainen otsavanne — minun Jamilelle antamani lahjat. Meidän keskuudessamme morsiamella on oikeus rikkoa avioliittolupauksensa, mutta hän käyttää harvoin hyväkseen tätä oikeutta, koska hänen isänsä arvovalta vaikuttaa määräävästi, ja myöskin siitä syystä, että sellainen rikkoutuminen aiheuttaa pahoja vaikutuksia loitontamalla hänestä toisia kosijoita. Jos hän kuitenkin päättää uhmata vanhempiansa ja julkista mielipidettä, niin hänen tulee luovuttaa takaisin saamansa korut. Sanaakaan sanomatta, pelkän takaisinjätön nojalla, Jamile otti takaisin minulle antamansa lupauksen.

Minä ihmettelin, etteivät läsnäolijat kuulleet sydämeni särkyvän; niin ankara oli saamani isku. Mutta sydämet särkyvätkin ihan äänettömästi. Kun ei kukaan näyttänyt olevan liikutuksen vallassa, kykenin vaikenemaan ja piilottamaan mainitsemani kolme esinettä. Tahdoin varjella tytön šeikin välittömältä vihanpuuskalta. Jamile yksin silmäili minua, ja kuinka tuskainen, säälivä, murheellinen olikaan hänen katseensa! Hän oli minuun kiintynyt — niin, kiintynyt, mutta ei rakastanut minua. Hän oli minulle kiitollinen tästä itsehillinnästä, joka karttoi hälinää ja väkivaltaisuutta. Hänen päätöksensä näet oli hänet ihan kalventanut, ja hän pelkäsi isäänsä ja Butrosia.

Minä ajattelin selvittää asian hänen kanssaan. En kumminkaan ollut erikoisten toiveiden vallassa. Auringon säteitä ei käy peittäminen eikä totuutta sammuttaminen. Eikö intohimomme aavista ennakolta onnen ja murheen kohtaloita?

III

MORSIAMEN-RYÖSTÖ.

Välillämme tapahtunut asiainselvitys oli vilpitön, ja sen katkeruuteen liittyi eräänlaista viehätystäkin. Se tapahtui šeikin kartanossa sisäpihalla, kaivon reunalla. Nuori tyttö odotti minua siellä. Olin päättänyt olla valittamatta. Valittelu alentaa meitä ja on sitäpaitsi hyödytöntä. Rakkautta ei käy komentaminen; riittää, kun voi sietää sen iestä.

— Minä ymmärrän, Jamile, sanoin minä. Sinä et enää minua rakasta.

Meidän keskuudessamme sinuttelu on aivan luonnollista, silloinkin, kun puhutellaan hallitsijoita ja pappeja. Jamile kumarsi päänsä kohti altaan vettä ja oli vaiti, ikäänkuin olisi pitänyt parempana olla mitään virkkamatta. Ja vaitiolo lieneekin ainoa arvokas käyttäytymismuoto niille, joita ei enää rakasteta. Kun sanoin »Sinä et enää minua rakasta», hän vastasi vihdoin:

— Rakastanhan.

En ollut odottanut tuota vastausta, joka heti herätti minussa toivoa.
Me olemme kovin kärkkäät toivomaan sitä, mikä on meille mieluista.

— Sinä rakastat minua, mutta et tahdo enää mennä kanssani naimisiin? En ymmärrä.

Hänen huulillaan väikkyi alakuloisen hymyn häivä.

— En minäkään.

— Täytyy yrittää ymmärtää, Jamile. Me emme osaa valehdella, me molemmat. Selvittelemme yhdessä, mikä meitä erottaa. Eilinen tapahtuma, eikö totta?

Hän väitti heti vastaan kohottaen päätänsä.

— Eihän eilen mitään tapahtunut.

Oli totta, ettei ollut mitään tapahtunut. Silmät eivät lausu sanoja. Silmät eivät elehdi. Mutta siitä huolimatta silmät puhuvat ja koskettavat toisiaan. Minkätähden hän kielsikään tuon silmien sopusoinnun, hän, joka oli edellisenä iltana uhmannut isäänsä ja pelottavaa Butrosia, hän, joka oli arvelematta särkenyt sydämeni? Aloin udella uudelleen, hieman närkästyneenä:

— Ylhäällä seetristössä, ennen tanssia ja sen jälkeen, Akkarin bei silmäili sinua.

Hän yritti väistää täsmällistä kysymystäni.

— Kaikki katselivat minua. Enhän käytä harsoa kuten muhamettilaisnaiset. Oletko mustasukkainen kaikille?

— En ole mustasukkainen kaikille, Jamile, vaan Omar-bei-el-Husseinille.

Hänen koko ruumiinsa hykähti. Yksin tuo säpsähdys merkitsi jo tunnustusta. Mutta hänen suunsa tarjosi minulle sitäkin ehdottomamman ja karumman todistuksen.

— Ah, virkkoi hän, sekö on hänen nimensä!

Uskon varmaan, että hän toisteli aivan hiljaa, huuliensa hyväilyksi, niitä tavuja, jotka oli kuullut ja kuullut minulta: Omar-bei-el-Hussein. Kamalaa on tietää, ettei saa osakseen toivomaansa rakkautta, mutta se tieto, että tuo onni on toisen, muuttaa koko elämän pelkäksi kauhuksi. Minä olin itse antanut nimen kilpakosijalleni. Paremmin itseäni raadellakseni, ravitakseni itseäni tuskallani, jatkoin hellittämättä, jotta hän ilmaisisi kaikki:

— Ethän voi, Jamile, rakastaa vihamiestä, muhamettilaista!

— Kuka on sinulle sanonut, että häntä rakastan?

— Maroniittinainen ei tee sellaista rikosta, se olisi luonnotonta.

— Olenko sen tehnyt, Khalil?

Hän oli kuin suunniltaan. Hän kysyi itseltään, missä määrin oli syyllinen. Minä sain hänen mielensä lopullisen levottomuuden valtaan ja ilmaisin hänelle sen intohimon syvyyden, jonka voimaa hän ei vielä arvannut. Tämä harhautuminen, tämä sekasorto, tämä heikkous herätti minussa eräänlaista säälintuntoa. Butrosin lainen henkilö olisi epäilemättä kohdellut vihaisesti, ehkäpä lyönytkin sellaista niskoittelevaa morsianta, jonka muukalaisen katse oli hetkessä valloittanut. Sellainen menetelmä lieneekin paras itämailla, missä pelko ei ole ainoastaan viisauden alku vaan sen loppukin. Voipa se olla kaikkiallakin paras. Anturassa tutkimani kirjat olivat tehneet sen käyttelemisen minulle mahdottomaksi, ja ylpeä Jamile ei olisi sietänyt sellaista solvausta. Se avuton tila, jossa näin hänen olevan, herätti minussa suojelemishalun, joka on onnettoman rakkauden viimeinen jalomielisyyden osoitus.

— Sinä et voi mennä kenellekään toiselle, Jamile.

— Minä tiedän.

— Voit vielä tulla minun vaimokseni.

Ehdotukseni hämmästytti häntä; minä tarjouduin puolustamaan häntä, häntä itseään vastaan.

— En tiedä, sanoi hän.

Sitten hän virkkoi:

— En, minä en ole enää mikään sinulle.

Hän arvosteli itseään erittäin ankarasti tai kertoi totuudenmukaisesti sisäisistä vaurioistaan. Osoittaen sitä luontaista suloa, joka kuului hänen suurimpiin viehätyksiinsä ja tahtoen osoittaa minulle kiitollisuuttaan tunteesta, joka sai minut tulemaan hänen avukseen, hän kumartui kohti käsiäni ja vei ne huulilleen niinkuin minä olin vienyt huulilleni hänen kätensä sinä talvi-iltana, jona olin yhtäkkiä havainnut häntä rakastavani. Se hellytti minut lopullisesti.

— Kuulehan, Jamile, minä en ilmoita kenellekään kihlauksemme purkautumisesta. Sinä kenties otat muutaman päivän kuluttua takaisin palauttamasi korut?

— En sitä usko, virkkoi hän. Mutta sittenkin pidän sinusta, sinä olet hyvä.

Tuollainen hyvyyden ylistäminen on rakastavalle kaikkein katkerinta. Suotta sananlasku tehostaa, ettei ole mitään verrattavaa hyvyyteen, jonka maku on suloinen ja jonka kasvot ovat lumoavat. Hyvyydestä ei ole hyötyä rakkaudelle, joka ravitsee itseään kyynelillä ja verellä. Minun teki mieleni saattaa asia päätökseen, ja karkeus olisi kenties tosiaankin ollut parempi. Mutta minä näyttelin jalomielisen osaa enkä tahtonut siitä luopua. Me olemme omien sisäisten murhenäytelmiemme esittäjiä ja luomme niihin usein kuolinmenojen komeutta. Sopersin siis jalosti:

— Minä odotan, Jamile.

Niin me erosimme minun annettuani tuon odottamisen lupauksen, jota hän ei ollut minulta pyytänyt. Meidän oli määrä mennä naimisiin kahden viikon kuluessa, ja tapahtumat alkoivat seurata nopeasti toisiaan. Olen myöhemmin usein ajatellut, että olisin voinut välttää onnettomuuden, jos olisin ilmoittanut šeikille hänen tyttärensä harhautumisesta. Hän olisi pitänyt silmällä tytärtään. Mutta minusta olisi tuntunut halpamaiselta ilmiantaa hänet.

* * * * *

Akkarista saapui sanansaattaja tuoden tietoa, että nuoret beit saapuisivat aivan pian šeikin luo tuoden šeikille hevosia seetristössä antamaansa lupausta noudattaen. Minä en ollut läsnä hänen saapuessaan enkä tiedä, millainen liikkumisvapaus hänelle myönnettiin. Rašid-el-Hame osoittaa suurenmoista vieraanvaraisuutta eikä työnnä vieraita takaisin kynnykseltään. Butros, joka oli epäluuloisempi ja selvänäköisempi, sattui olemaan vuoristossa metsästämässä. Olen aina otaksunut, että tuo sanantuoja jätti kirjeen Jamilelle. Minua taivuttavat niin otaksumaan hänen sinä päivänä lausumansa sanat:

— Nyt voit puhua.

— Kenelle?

— Isälle. Minä en tule vaimoksesi, Khalil, suo anteeksi.

Hän, ylen ylpeä, pyysi minulta anteeksi. Tällä kertaa hänen kieltäytymisensä oli ehdoton. Se heikko toivon säde, joka oli vielä tuikkinut pimeydessäni, häipyi olemattomiin. Minä sopersin kuitenkin:

— Isäsi on kiivas, Jamile. Hän raivostuu. Hän lyö sinua.

— Lyököön, virkkoi hän niinkuin marttyyri, Joka tunnustaa uskoaan.

Hän oli kenties suorittanut valintansa jo tuona päivänä. Hän oli kenties jo silloin tuhon oma. Tai voipa olla niinkin, että hän yritti itse asettaa viimeiseksi suojakseen isän vihaa sen kuilun eteen, joka häntä pyörrytti. Siitä ajankohdasta, jona hän teki päätöksensä, voin lausua ainoastaan arveluita.

* * * * *

Päätin kuitenkin puhua hänen isälleen, kun seetristössä vierailleet muukalaiset, sinipunerva ja punainen, Omar-bei-el-Hussein ja Abdulrašak-bei-el-Osman saapuivat juhlallisin ratsusaattuein Bšarreen, mukanaan palvelijoita, jotka pitelivät ohjaksista myytäväksi tarjottavia hevosia. Kylässä vallitsi ankara liike, kun kaikki tahtoivat nähdä ja arvostella Akkarin kuuluisia hevosia. Väkijoukon mielessä oli toisaalta muukalaisiin kohdistuvaa vuosisataista vihaa, toisaalta uteliaisuutta saada olla näkemässä niin hienoa ja tärkeätä kaupantekoa. Butroskin, joka oli palannut metsästysretkeltään, unohti vihankaunan ja tutki ja taputteli leikille tuotujen oivallisten hevosten otsaa, lautasia ja polvitaipeita.

Toinen tamma oli valkoinen, metallisen valkoinen kuin hopeainen haarniska, toinen oli niitä raudikkoja, joiden karva näyttää auringossa sitäkin ruskeammalta. Molempien laajentuvista sieraimista näytti tuiskahtelevan tuli, ja niiden pyöreät silmämunat loivat haluisia ja kiihkoisia katseita. Raudikko oli kuitenkin kauniimpi.

— Se on Tadmoun sisar, selitti Omar. Teidän on varmaan vaikea erottaa niitä toisistaan. Tämä, jota nimitän Selmaksi, on nuorempi. Se on kenties vielä hieman hitaampi, mutta kestävyydeltään ne ovat toistensa veroiset.

— Minä valitsen sen, selitti Jamilen isä. Mutta ennenkuin sen otan, haluan tietää hinnan.

Nuori Akkarin bei näytti kokoavan ajatuksiaan ja vastasi sitten vältellen:

— Sanon sen teille huomenna.

Rašid-el-Hame käytteli turhaan koko oveluuttaan ja diplomaattisuuttaan, jotka ominaisuudet olivat hänessä erinomaisesti kehittyneet, saadakseen kuulia jotakin varmempaa. Summa jäi epämääräiseksi. Sen piti tulla tunnetuksi vasta seuraavana päivänä ja olla suurempi kuin oli milloinkaan maksettu kaikkein nopeimmastakaan juoksijasta.

Vieraanvaraisuuden lait pakottivat šeikkiä ottamaan vastaan ja pitämään luonaan vieraita. Minut kutsuttiin heidän kunniakseen järjestetylle aterialle. Enkö ollutkin perheen jäsen? Enhän ollut vielä virallisesti luopunut tuosta oikeudesta, jonka nyt itselleni anastin. Naiset eivät olleet läsnä kemuissa. Menetetty morsiameni ei niinmuodoin tullut näkyviin, ei myöhemminkään, tanssittaessa. Juhla näet jatkui sangen myöhään soittoineen ja kisoineen. Mutta Butros lausui minulle illan kuluessa nämä sanat, jotka minua kiduttivat:

— Hän on puhunut Jamilen kanssa. Jamile ei tule enää häntä näkemään, olen sen kieltänyt. Sitäpaitsi vieras lähtee huomenna eikä tule enää takaisin.

Voimansa tunnossa elävä Butros luuli voitavan rakastavia estää kohtaamasta toisiaan. Minä en ollut yhtä varma asiasta. Nuo sanat »hän on puhunut Jamilen kanssa» olivat saaneet minut hurjaan epätoivoon. Ja minä lähdin tähtiyöhön tuskan viiltäessä olemustani.

* * * * *

Seuraavana päivänä, varhain aamulla, näin luokseni saapuvan Butrosin, joka työnsi syrjään palvelijani ja syöksyi sisään kuin mieletön. Hän tempasi minut syleilyynsä, ja minä luulin siihen murskautuvan!.

— Tule! käski hän. Sinua odotetaan. Jamile on poissa.

Minä olin syönyt onnettomuuden leipää aina seetristössä vietetystä päivästä saakka. Mutta tuo tieto kukkuroi kärsimysteni maljan. Kaikkein synkimmätkään aavistukseni eivät olisi voineet sitä keksiä. Jos minut olisi tuomittu ilottomaan ja yksinäiseen elämään ja jos Jamilea olisi kalvanut onneton rakkaus — yhtä onneton kuin minun rakkauteni — olisimme olleet samassa kadotuksessa. Mutta kaikkein uskaliainkin mielikuvitus joutui hämmennyksiin, kun ajatteli, että hän oli suostunut hylkäämään kotinsa, sukulaisensa, kotiseutunsa ja uskonsa ja pakenemaan heimomme ja uskontomme vihollisen keralla, että nuori hurskas ja ylpeä tyttö, joka oli aina käyttäytynyt pidättyvästi nuorten miesten, jopa oman sulhasensakin seurassa, oli muitta mutkitta suostunut lähtemään vain kaksi kertaa näkemänsä muukalaisen matkaan. Antauduttuani rakkauden virran vietäväksi luulin tuntevani sen koko juoksun. Mutta nyt se kuljettikin naissydäntä nopeammin ja kauemmaksi kuin katseeni kantoivat. Jamilen intohimo oli minun tunnettani voimallisempi. Siitä huolimatta mieleni kapinoi, ja minä puolustelin häntä yhä:

— Jamile ei ole lähtenyt; hänet on viety väkisin.

Butros nauroi ylenkatseellisesti.

— Eipä suinkaan! huudahti hän. Nainen viedään harvoin väkivalloin.
Hänen on täytynyt olla samassa juonessa.

— Nouskaamme ratsuille, rukoilin minä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme ajamaan heitä takaa.

— Se on liian myöhäistä. Tulehan, niin saat kuulla kaikki.

Hän vei minut mukanaan isänsä luo, joka oli kiireesti kutsunut koolle perheneuvoston. Yksityisiä rikoksia tuomittiin silloin siten, ikivanhan perintätavan mukaisesti. Sellainen tuomioistuin on kaikkia muita kamalampi. Läheisten sukulaisten vihamielisyys on skorpionin pistoa tuimempi. Sohvassa istui kaksi valkopartaista vanhusta, jotka minusta näyttivät iän tai ikävystymisen uuvuttamilta, Nametallah Kazzi ja Nešib Daud, šeikin sedät, ja Bšarren pappi, 'kapteeni’, jonka täytyi välttämättä olla läsnä kaikissa tärkeissä neuvotteluissa. Astuessani sisään kuulin valitusta ja huokauksia naisten huoneista. Merjem, Jamilen äiti, ja Muntaha, hänen sisarensa, ilmaisivat siellä äänekkäästi epätoivoansa, kuten on tapana keskuudessamme. Herkän Merjemin epätoivo oli niin syvä, että hänen täytyi siihen menehtyä. Mutta Muntahaa minun täytyy hieman epäillä. Hän elää vieläkin, ja minä olen päättänyt häneltä, kysyä, muistaako hän asian vielä näiden pitkien vuosien kuluttua, ja jos muistaa, suostuuko puhumaan totta. Naiset osaavat helposti suosia toisten rakkausseikkoja, ja valhetteleminen on heille helpompaa kuin meille.

Minut havaitessaan pappi loi minuun heti musertavan katseen. Eikö hän ollut minulle ennakolta sanonut, että Jamile tulisi olemaan petollinen, tuo Jamile, jonka vaaleanruskeat hiukset ja maidonvalkea hipiä erottivat liian ilmeisesti kaikista muista? Seuraava katse oli lohduttava: hän tarjosi minulle Sufiaansa, joka oli yhä vapaa ja aina valmis minua palvelemaan. Minä käännyin kauhistuneena toisaalle. Rašid-el-Hame näytti suoristautuvan häpeänsä painon alla ja viittasi minua istumaan viereensä.

— Khalil Khuri, virkkoi hän, me olemme odottaneet sinua käydäksemme tuomitsemaan. Sinä olet minun ohellani lähin sukulainen. Avioliiton helläin siteiden piti liittää sinut Jamileen muutaman päivän kuluttua. Meidän sanamme, sinun ja minun, ovat tässä painokkaimmat.

Hän säilytti pahimpaan onnettomuuteen saakka arvokkuutensa, taitavan puhetapansa, luonteeseemme kuuluvan taipumuksen verhoutua suurenmoiseen esitettävään osaan. Minun olisi pitänyt rehellisesti käyttäytyen kieltäytyä siitä murheellisesta kunniasta, joka oli langennut osakseni. Rakkaus pitää pilkkanaan rehellisyyttä. Sen sijaan, että olisin šeikille näyttänyt sormuksen, rannerenkaan ja otsavanteen, jotka olin saanut takaisin ja jotka epäämättömästi todistivat kihlauksemme purkautuneen, minä kumarsin ja kävin istumaan hänen viereensä. En voinut olla edelleenkin tuntematta Jamilen kohtaloa koskevaa mielenkiintoa; tahdoin olla siitä selvillä, maksoi mitä maksoi, ja toivoin voivani lieventää niitä toimenpiteitä, joihin hänen tuomarinsa tulisivat ryhtymään. Minun läsnäoloni saattoi olla Jamilelle hyödyllinen; minä tulisin häntä suojelemaan etäältä ja hänen säälimättömyydestään huolimatta.

Kokoontuneiden joukossa oli vielä Butros. Šeikki esitti meille asian:

— Seikka on tämä. Jamile nukkui huoneessaan sisarensa Muntahan keralla. Puolenyön aikaan Muntaha kuuli hänen nousevan. Unenhorroksissa ollen hän kysyi, mitä hän aikoi. 'Minä olen nähnyt unta’, selitti Jamile, 'mutta paneudun kohta jälleen makuulle.' Sen sanottuaan hän suuteli Muntahaa, joka vaipui jälleen uneen. Tänä aamuna Muntaha heräsi tavallista myöhemmin. Hän otaksui vanhemman sisarensa jo poistuneen huoneesta. Kun Merjem, hänen äitinsä, häneltä asiaa tiedusteli, hän ei tietänyt mitään sanoa. Jamilea etsittiin koko kartanosta, pihalta ja puutarhasta. Hän ei ollut missään, ja kukaan ei ollut häntä nähnyt. Akkarilaisten vieraittemme hallussa olevat huoneet olivat yhä suljetut: kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ennenkuin he itse kutsuivat, sillä he olivat niissä ehdottomia käskijöitä. Minä ihmettelin vain heidän hiljaisuuttaan: olimmehan illalla sopineet siitä, että päättäisimme kaupat varhain aamusella! Butros lähti talliin, josta hevoset olivat poissa, lukuunottamatta Selmaa, raudikkotammaa, jonka olin mielinyt saada omakseni. Me etsimme vieraittemme palvelijoita, mutta he olivat tiessään. Päätimme tunkeutua vieraittemme huoneisiin — ne olivat tyhjät. Ei ollut enää epäilemistäkään; he olivat lähteneet yöllä, ja Jamile heidän kerallaan.

— Vapaaehtoisesti, lisäsi pappi.

— Epäilemättä, koska oli vastustelematta poistunut huoneestaan. Emme voi ajatellakaan heitä saavuttaa. Heidän ratsunsa ovat liian nopeat. Ja eivätkö he ole turvassa jo Edenin kylään saavuttuaan? Edeniläiset vihaavat meitä; he eivät suostuisi väkivallan käyttämiseen alueellaan. Pakolaiset ovat niinmuodoin toistaiseksi välttäneet meidän kostomme. Asianamme on vain täyttää velvollisuutemme ja tuomita Jamile.