E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KLASSILLINEN KIRJALLISUUS YLEISTAJUISESTI ESITETTYNÄ

Kirj.

H. Grey

"The Classics for the Millions" nimisestä englanninkielisestä teoksesta mukaillut t:ri V. E. Öman

Suomensi F. Lamminen

K. E. Edlund, Helsinki, 1887.

SISÄLLYS:

Homeros.
Iliadi
Odysseia
Hesiodos.
Työ ja päivät
Teogonia
Herakleen kilpi
Pindaros.
Oodeja
Anakreon.
Lauluja
Aiskylos.
Vangittu Prometeys
Turvaa etsiväiset
Persialaiset
Seitsemän ruhtinasta
Theben ulkopuolella
Oresteen vaiheet:
1. Agamemnon
2. Uhrinkantajattaret
3. Eymenidit
Herodotos.
Mytillinen kertomus
Assyrian valta
Babylon
Egypti
Kambyses
Dareios
Kreikan valtiot
Persialais-sota
Sofokles.
Kuningas Oidipos
Oidipos Kolonossa
Antigone
Aijas
Trakialais-immet
Filoktetes
Elektra
Eyrypides.
Alkestis
Medeia
Ifigeneia
Ifigeneia Tauriissa
Bachon palvelijattaret
Ion
Kyklopi
Aristofanes.
Ritarit
Akarnailaiset
Rauha
Lysistrate
Pilvet
Ampiaiset
Linnut
Sammakot
Naisten juhla
Nais-valtiopäivät
Plutos
Tukydides.
Kreikan historia
Xenofon.
Anabasis
Memorabilia
Kyropaideia
Muut teokset
Platon.
Luentoja
Puheenvaihteluja
Jumaluustarut
Aristoteles.
Elämäkerta
Organon
Retorika
Runous
Etika
Valtio-oppi
Luonnonfilosofia
Elo-opillisia kirjoituksia
Kertomus eläimistä
Metafyysillisiä tutkimuksia
Demostenes.
Elämäkerta
D. asianajajana
Valtiollisia puheita
Lukianos.
Elämäkerta
Jumalten puheenvaihtelut
Jumalten neuvottelu
Kuolleiden puheenvaihtelut
Karonin käynti ylämaailmassa
Filosofien myynti
Kuolleista nousseet opettajat
Vieraskemut
Hermotimos
Uusi Ikaros
Ivallisia kuvauksia yhteiskunnallisista oloista
Kertomusrunoelmia
Plautus.
Aarre
Kerskuri
Kummitus
Haaksirikko
Sotavangit
Kaksoisveljekset
Amphitryo
Kultaruukku
Pseudolus
Kartagolainen nuorukainen
Terentius.
Tyttö Androsta
Kuohilas
Phormio
Kaksi veljestä
Katullus.
Runoelmia
Lukretius.
Aineiden luonnosta
Caesar.
Kommentarioita Gallialais-sodasta
Kommentarioita sisällisestä sodasta
Cicero.
Elämäkerta
Kaunopuheliaisuudesta
Kirjeitä
Vanhuudesta
Ystävyydestä
Elämän oikeasta tarkoituksesta
Akatemiallisia kysymyksiä
Tuskulanumilaisia tutkimuksia
Velvollisuuksista
Jumalten olemuksesta
Ennustamisesta
Scipion uni
Sallustius.
Roman historia
Sota Jugurthaa vastaan
Katilinan salaliitto
Virgilius.
Bucolica
Georgica
Aeneis
Horatius.
Ensimmäiset runokokeet
Roman elämästä
Yksinkertaisesta elämästä
Rakkaudenrunoja
Kirje Pisoille
Livius.
Aikakirjat
Tibullus.
Elegioja
Propertius.
Rakkaudenrunoja
Historiallisia runoelmia
Arethusan kirjeet
Kornelian puhe
Ovidius.
Sankarirunoelmia
Lemmen elegioja
Rakastamisen taito
Lemmen lääkitys
Metamorfosit
Fasti
Valitusvirret
Kirjeitä Pontosta
Ibis
Martialis.
Tapakuvauksia ja komparunoja
Juvenalis.
Satiireja
Plinius nuorempi.
Kirjeitä
Tacitus.
Agrikola
Germania
Roman aikakirjat
Ajantietoja
Puhujat

Alkulause.

Ei paljon tarvitse tutkia vanhojen kirjailijoiden teoksia huomatakseen, että me kaikessa, mikä koskee viisaustieteellistä mietiskelyä, valtiolaitosta ja taidetta, emme ole päässeet paljoakaan pitemmälle, kuin mihin tultiin jo ammoin aikoja sitten meidän aikalukumme alkua ennen. Ajatuksia, joita me nyt pidämme ihan uusina, löytyi ja lausuttiin jo silloin; yhteiskunnalliset kysymykset, joita me koetamme ratkaista, olivat myöskin Kreikan ja Roman lahjakkaimpien miesten ajatusten esineenä, ja tämän aatteelliselta ylevyydeltään verrattoman muinaisuuden kaunokirjallisuudessa ja taiteessa löytyy "realisuus", jonka tuskin voittaa nykyaikuisen ranskalaisen koulun "realismi". Roman siveellistä turmelusta keisarivallan aikana Petronius kuvaa yhtä suurella "ohjektivisuudella", kuin Ranskan keisarikunnan mätäisyyttä Zola. Lukretius on nykyaikuisten luomisjärjestelmien muinainen edeltäjä, sellainen, joka ajatuksen terävyyteen katsoen ei jää meidän aikamme mainioimmista ajattelijoista jälkeen, vaikka hän onkin jälempänä "tieteellisten kokeitten" suhteen.

Mutta kynän tuotteet eivät ole kaikkein käsitettäviä, kuten veistimen ja värisiveltimen luomat; sillä kun oppimatonkin pystyy käsittämään ja arvossa pitämään kaikkien sukupolvien ja kaikkien maiden kuvanveistäjäin ja maalarien tuotteita, saattavat ainoastaan ani harvat niistäkin, jotka korkeamman sivistyksen ovat saaneet, taiten lukea ja hyväkseen nauttia mainioiden Kreikkalaisten ja Romalaisten kirjailijain teoksia alkukielellä, eivätkä he myöskään käsitä nykyajan kirjallisuudessa tuon tuostakin tavattavia viittauksia vanhojen runoteoksiin ja käytännöllisiin opetuksiin.

Sen vuoksi on käännöksiä muille kielille ja myös suomenkin kielelle julkaistu, ja on tämän kirjan tarkoituksena antaa niin paljon katsahdusta näiden kirjoitusten sisältöön, että lukijoissa kaiken säätyisissä heräisi halu lähemmin tutustua ihmisneron ensimmäisiin ja suurimpiin kirjallisiin voimanilmauksiin, teoksiin, jotka ylevyydessä ja ihanuudessa ovat voittamattomat ja lähes kolmen tuhannen vuoden kuluttua yhä vielä hurmaavat mielikuvituksen verrattomalla viehkeydellään ja puhtaudellaan.

Tekijä.

Siitä tehokkaasta avusta, jota herra Ylioppilas R. Roine tämän suomennostyön kestäessä kaiken matkaa on minulle osoittanut, on minun suotuisa velvollisuus tässä lausua sulimmat kiitokseni.

Työn puutteellisuuden, varsinkin epätasaisuuden nimien kirjoituksessa, kunnioitettu lukija hyvänhtahtoisesti suokoon minulle anteeksi.

Suomentaja.

Homeros.

Eli vuoden 850 vaiheilla ennen Kristuksen syntymää.

Oppineiden kesken ei vielä ole tultu mihinkään varmaan päätökseen siitä, onko Homeroa, runoilijoiden ruhtinasta, todenperään koskaan ollut olemassa. Ei myöskään varmuudella tiedetä, onko hän todellakin kirjoittanut ne runoelmat, joita pidetään hänen sepittäminään, vai ovatko ne useampien eri runoilijain tekemiä, joiden tuotteet joku kekseliäs entis-aikuinen "kustantaja" on yksijaksoisiksi kertomarunoiksi kerännyt. Tarkempaan arvosteluun kykenemättömiä lukijoita kuitenkin viehättää enemmän taru sokeasta, ikivanhasta runoilijasta, joka laulaa säkeensä istuen ihastelevan kuuntelijapiirin keskellä.

Kunniasta olla Homeron syntymäseutuna kilpailevat useat kaupungit, vaikka tosin eräässä elämäkertomuksessa, jota sanotaan Herodoton kirjoittamaksi, tämä kunnia suodaan Smyrnalle. Nuoruudessaan kerrotaan hänen matkailleen Egyptissä, Italiassa, Espanjassa ja käyneen Välimeren saarillakin, kunnes joutui sokeaksi, jolloin palasi kotiseudulleen ja sepitti molemmat suuret runoteoksensa, joita hän sitten retkeilevänä runoilijana lauleskeli Vähän Aasian kaupungeissa ja Athenassa. Miten nämät runoelmat ovat saattaneet säilyä aikana, jolloin kirjoitustaito tuskin vielä oli keksittykään, on oppineille antanut paljon ajattelemisen aihetta, mutta kopioita niistä näyttää löytyneen jo kreikkalaisen sivistyksen ensi aikoina, ja niitä on siitä lähtein aina pidetty vanhan ajan historian ja sukututkimuksien vara-aittana, samalla kuin ne ovat olleet kertoma- ja sankarirunouden valtalähteenä, josta romantillinen taide on aina meidän päiviimme asti aineksiansa ammentanut.

Iliadi.

Iliadissa (Ilias) on noin viisitoista tuhatta säeriviä, ja tapausten, joista se kertoo, luullaan tapahtuneen noin kaksi tuhatta vuotta ennen Kristusta.

Iliadi jättää kertomatta syyt Troijan sotaan: Priamon pojan Pariin ilkeä teko, kun hän ryösti Helenan, joka oli Spartan kuninkaan Menelaon puoliso; loukatun Menelaon kehoitus veljelleen Agamemnonille, Argon ja Mykenen kuninkaalle, antamaan apua; varustukset koko Kreikassa retkeä varten Troijaa eli Ilionia ja sen kuningasta Priamoa vastaan; laivaston lähtö; maallenousu Troijan rannikolla — kaikki tämä jätetään kertomatta, mutta ajatellaan tapahtuneeksi.

Yhdeksän vuotta oli jo tuo vaihettelevalla onnella käyty sota kestänyt, kun runoilija, rukoiltuaan "taivaallisen runottaren" apua, alkaa laulunsa kuvaamalla suuttuneen Akilleyn vihaa, kun hän oli Agamemnonin kanssa kiistellyt vangiksi otetusta naisesta, kaunisposkisesta Kryseistä, jonka viimemainittu oli omaksensa anastanut. Tästä suutuksissaan lähettää Apollo Kreikkalaisten leiriin tuhoovan kulkutaudin. Agamemnon suostuu luopumaan saaliistansa, mutta vaatii nopeajalkaista Akilleytä sen sijaan jättämään hänelle kaunisposkisen Brisein, jonka Agamemnon itse lupaa noutaa Akilleyn teltasta, näyttääksensä kuinka paljoa mahtavampi hän on. Vihasta vimmastuen paljastaa Peleyn poika — Akilleys — miekkansa antaakseen Atreyn pojalle — Agamemnonille — kuoliniskun, mutta samassa kirkassilmäinen jumalatar Athene ilmestyy ja hillitsee väkivaltaisen teon. Akilleys työntää mahtavan miekkansa takaisin tuppeen ja menee tapaamaan äitiänsä, meren jumalatarta Thetistä. Tämä neuvoo häntä, ettei hän luopuisi vihastansa, vaan pysyisi erillään taistelupaikasta siksi kuin hän olisi saanut puhutella Olympon kuningasta Zeytä, joka silloin oli juhlailemassa Etiopialaisten luona. Kun Thetis seuraavana päivänä tapaa jumalten valtiaan Ja pyytää häntä suomaan menestystä Troijalaisten aseille kunnes Akaijalaiset — Kreikkalaiset — osoittaisivat hänen pojallensa sitä kunniaa, jota hän ansaitsi, niin vastaa Zeys tyytymättömänä pelkäävänsä soimaavia sanoja puolisoltaan Hereltä, Kreikkalaisten suojelijattarelta, mutta lupaa kuitenkin auttaa Troijalaisia ja vahvistaa lupauksensa "mustia kulmakarvojaan rypistäin" ja päännyökkäyksellä, jolloin ambrosiaväriset kiharat vierähtävät alas kaikkivaltiaan pään ympäri ja koko Olympos perustuksillaan vapisee.

Mutta Heren — Junon — vakoileva silmä oli nähnyt Thetiin Zeyn luona, ja hän ahdistaa korkea-arvoista puolisoansa, pilvienkokoojaa Zeytä, niin pisteliäillä sanoilla, että tämä viimein käskee häntä vaikenemaan ja tottelemaan, uhaten muuten ryhtyä häneen "voittamattomilla käsillään". Nyt Heren täytyi pitää suunsa kiinni; mutta surumielisinä olivat taivaiset jumalat, ja alakuloisuus haihtui vasta kun Hefaistos — Vulkanus — ojensi äidilleen kaksoispikarin ja maljasta kaatoi suloista nektaria muillekin läsnäolevaisille, jotka loppumattomalla naurulla katselivat, kuinka hän ontua linkutti käydessään ympäri salia.

Unessa yllyttää nyt Zeys Agamemnonia rynnäkköön kaupunkia vastaan. Agamemnon neuvottelee ensin muiden valtikkaa kantavien ruhtinasten kanssa ja ehdottaa, paremman puutteessa, että he heti laittaisivat laivansa matkakuntoon ja lähtisivät kotiin. Kreikkalaiset luulevat hänen todella lähtöä hommaavan ja riemuhuudoin syöksyvät he maalle vedettyjen laivojensa luo raahatakseen niitä mereen. Troijan sota olisi nyt saanut kurjan lopun, ellei Here olisi tarttunut asiaan ja lähettänyt Athenea Odysseyn luoksi. Jumalattaren kehoituksesta syöksyi hän Agamemnonin valtikka kädessä alas laivaleirille ja sai pyynnöillä ja pakolla kotiin ikävöivät Kreikkalaiset toisille tuumille. Kaikki vaikenivat vihdoin paitsi Tersites, suurisuinen lörpöttelijä, vääräsäärinen, ontuva ja kyttyräselkäinen mies, joka, oikein mainiona pahannäköisyydestään, oli rumin mies kaikista Troijan luo tulleista Kreikkalaisista. Kun tämä vihdoin puheissaan rupesi käymään liian rivoksi ja kerskaavaksi, löylytti Odysseys valtikalla niin tuntuvasti suulasta kyssäniskaa selkään ja hartioihin, että tämä peloissaan istuutui maahan, vaikeni ja "silmiään pyyhki" kaikkien läsnäolevien nauraessa. Heidän mielestään oli Odysseyn paras työ se, että hän pakoitti herjaavan räyhääjän vaikenemaan. Sen jälkeen puhui ensiksi Odysseys ja sitten Nestor kansalle kiihoittavia sanoja. Viimeiseksi kehoitti Agamemnon sotilaitansa heti aterioittuaan tarttumaan aseisin, ja puheen loputtua kaikui valtava riemuhuuto. Aterian kestäessä valmisti miesten ruhtinas — Agamemnon — polttouhrin, johon oli kutsuttu kuusi ruhtinasta, niiden joukossa myös Menelaos. Mitään voiton ennusmerkkiä ei Zeys antanut, mutta kuitenkin annettiin käsky rynnäkköön. Runoelmassa seuraa nyt pitkä luettelo ruhtinaista ja väestöstä, ensin Kreikkalaisista ja sitten Troijalaisista.

Taistelu alkaa — Troijalaiset ryntäävät eteenpäin mahtavalla sotahuudolla, Kreikkalaiset sitä vastoin äänettöminä. Jumalallisena kauneudessaan astuu Paris esiin Troijalaisten riveistä ja vaatii jaloimpaa vastustajistaan kanssaan miekan mittelöön. Iloisena kuin nälkäinen jalopeura, joka tapaa hirven, hypähtää Menelaos vaunuistaan; mutta nyt Pariin rohkeus murtuu ja hän pistäikse piiloon sotatoveriensa joukkoon. Hektor huomaa tämän ja pakoittaa soimaavilla sanoilla kurjan pelkurimaista veljeänsä suostumaan kaksintaisteluun.

Sillä aikaa istui Helena palatsissaan ja kirjasi kankaasen kuvia taisteluista, joihin hän oli ollut syynä. Äkkiä tulee jumalatar Iris ja kertoo hänelle kaksintaistelusta. Helena rientää heti Skaijalaiselle portille, jossa vanha kuningas Priamos istuu kansan vanhimpain keskellä. Hänen ihanuutensa lumoo vanhukset, jotka kaikki yhteen suuhun virkahtavat, ettei ole häpeällistä taistella moisen naisen tähden. Hän istuutuu kuninkaan viereen ja osoittaa tälle muutamia Kreikkalaisten etevimpiä miehiä, siksi kuin Priamos kutsutaan pois aselepoa vahvistamaan. Kaksintaistelu, joka tapahtuu molempien sotajoukkojen keskellä, alkaa, ja Menelaos, joka on tarttunut vastustajansa jouhitöyhtöiseen kypärään, laahaa paraikaa alle kynsin joutunutta Parista Kreikkalaisjoukkoa päin, kun Afrodite — Venus — katkaisee kypärän leukahihnan, niin että Menelaos seisoo siinä tyhjä rynnäkköhytyrä lujajänteisessä kädessään. Kauniin Alexandros-Pariin jumalatar sitä vastoin verhoo utupilvellä ja vie hänet suojaan sulotuoksuiseen makuukammioon, johon hän myöskin pian johtaa ihanan Helenan, ja tämä lausuttuansa muutamia katkeria sanoja kumminkin vihdoin laskeutuu koruveistoksiselle vuoteelle nauttimaan unen suloutta Pariin rinnalla.

Zeys tahtoo nyt, että Troijaa säästettäisiin, mutta Here on yhä vain vihoissaan, ja hänen pyynnöstänsä lähetetään taivaasta Athene, ja tämä houkuttelee Troijalaisia välirauhaa rikkomaan. Hän viekottelee Pandaron ampumaan Menelaoa, joka varmaan olisi ollut kuoleman oma, ellei jumalatar olisi johtanut nuolta toisanne, niin että uros ainoastaan helposti haavoittui. Nyt herää Kreikkalaisissa halu kostaa kavallusta; väki jakautuu joukkoihin Nestorin neuvon mukaan, ja taistelu alkaa uudelleen. Nyt syntyy jono kaksintaisteluja, joissa molemmilta puolin taistelevat uljaat uroot. Athene kiihoittaa Kreikkalaisia, Apollo Troijalaisia. Pandaros haavoittaa urheaa Diomedestä, mutta kun Athene on parantanut haavan, palaa tämä taas taisteluun, kaataa vastustajansa ja musertaa kivenheitolla Aineaan lannejänteen, ja uroon hänen äitinsä Afrodite kantaa pois taistelutelmeestä. Jumalatartakin Diomedes haavoittaa käteen keihäällään, ja Iriin seuraamana täytyy hänen vaikertain paeta Areen hevosilla Olympoon. Sillä aikaa vie Apollo Aineaan turvaan ja parantaa hänen haavansa. Nyt kutsuu Ares Hektorin avukseen, ja Aineas palaa taisteluun; Kreikkalaiset väistyvät — silloin laskeutuvat Here ja Atene taistelukentälle. Jumalten kuningatar, joka on pukeutunut vaskiäänisen Stentorin muotoon, moittii Kreikkalaisten arkuutta, ja sinisilmäinen Athene etsii taistelusta Diomedeen ja kehoittaa häntä otteluun itse sodan jumalan, Areen, kanssa. Taistelussa sattuu Diomedeen keihäs Areesen ja haavoittaa hänen ihanaa rumistaan niin pahasti vyötäisiin, että jumala tuskissaan päästää niin valtavan karjunnan, jotta se kaikuu kuin kymmenen tuhannen sotilaan sotahuuto. Ares pakenee sen jälkeen Olympoon ja valittaa hätäänsä Zeylle, joka ensiksi sättii häntä aika lailla hänen äidiltänsä peritystä halusta synnyttää riitaa ja tappelua, mutta antaa sitten parantaa hänen haavansa.

Sillä välin jatkuu taistelu, ja kun Troijalaisia kovasti ahdistetaan, rientää Hektor kaupunkiin ja lähettää äitinsä Hekahen uhramaan Athenelle sillä aikaa kuin hän itse lähtee etsimään Parista, joka istuu kotonaan palatsissa Helenan rinnalla. Kun Hektor ankarilla sanoilla on kehoittanut veljeänsä palaamaan taisteluun, johon hehkuva halu häntä itseään kutsuu, rientää hän tapaamaan puolisoansa Andromakea, jonka vihdoin löytää Skaijalaisella portilla katselemasta taistelua valittaen ja itkeä vetistellen.

Lujasti pusertaen hänen kättänsä valittaa Andromake:

"Mieletön voi, sinut urhoutes pian kuolohon saattaa. Etkä sä armahda poikaas pientä ja et mua, kurjaa puolisoas, pian leskeä, kun sinut Argivit surmaa."

Muisteltuaan isäänsä, joka korkeaporttisen Theben luona oli sortunut jumalaisen Akilleyn peitseen, seitsemää veljeään, jotka kaikki yhtenä päivänä kaatuivat saman sankarin kalvasta, ja äitiään, joka, palattuaan vankeudesta, heitti henkensä Artemiin nuolista, virkahtaa hän:

"Hektor, sä yksin nyt oot enää taattona, äitinä mulla, yksin sä veikkoni myös, ja puolisoin oot sinä uljas. Jää siis säälistä turvaan tornihin tänne, sä ett'et lastasi turvattomaksi ja leskeksi vaimoas saattais."

Hektor koettaa lohduttaa puolisoaan, mutta tämä lohdutus vain lisää
Andromaken murhetta. Aavistaen tulevaa kohtaloaan virkahtaa tämä:

"Sieluin, mielenikin tää aavistus varma jo valtaa:
kerranpa koittavi päivä, jok' Ilionin pyhän sortaa,
Priamon itse ja kansan tuon ruhtinaan peitseltä kuulun,
Ei toki huoleta nyt mua Troijan turmiopäivä,
— — — — —
vaan sun kohtalos, kun sinut pois vie Kreikkalais-sankar'
vaskehen haarniskoittu ja orjuuteen sinut saattaa."

Kun Hektor oli suudellut ja käsillään keinutellut pientä poikaansa, pani hän taas päähänsä jouhiliehuisen kypärän, jonka oli ottanut päästään, ettei pelottaisi poikaansa, ja erosi puolisostaan, jota hän ei enään koskaan ollut näkevä.

Palattuaan taistelupaikalle vaatii Hektor Kreikkalaisten uljaimpia miehiä kanssansa miekkasille. Yhdeksän ruhtinasta tarjoutuu, niiden joukossa Telemonin poika Aijas, joka arvanheitolla valitaan taistelemaan Hektorin kanssa. He taistelevat uljaasti kunnes pimeä heidät siinä yllättää, jolloin välirauha tehdään kuolleiden hautaamista varten. Alakuloiset Troijalaiset pitävät sotaneuvottelua, jossa Antenor kehoittaa että luovuttaisiin Helenasta ja hänen aarteistaan ja sen kautta tehtäisiin loppu pitkällisestä piirityksestä. Paris suostuu antamaan pois aarteet, vaan tahtoo pitää Helenan, mutta tämän ehdotuksen Kreikkalaiset hylkäävät katsoen sitä solvaukseksi. Zeys kieltää muita jumalia vastedes sekaantumasta taisteluun ja itse katselee hän taistelukenttää Ida vuorelta. Epätietoisena kelle hän apuaan soisi punnitsee hän vaa'assa taistelevien kohtalot, ja päättää auttaa Troijalaisia, sentähden että heidän vaakansa, joka on keveämpi, nousee taivasta kohden. Hän ahdistaa sen vuoksi Kreikkalaisten leiriä salamalla ja ukkosen jyrinällä. Salamanisku pakoittaa Nestorin ja Diomedeen väistämään Hektoria, joka kiitää eteenpäin kaksivaljakollansa ja ajaa heidät varustuksien sisäpuolelle. Teukros, Aijaan veli, surmaa Hektorin vaunujenajajan, mutta kaatuu itse maahan pahasti murskaantuneena kivenlohkareesta, jonka Hektor viskaa voimakkaalla kädellään. Yön tulo pelastaa Kreikkalaisten laivaston hävityksestä, ja Trojalaiset leiriytyvät taistelukentälle odotellen, että vihollinen yön pimeässä purjehtisi tiehensä.

Varsin tyytymättöminä lähettävät Kreikkalaiset Nestorin neuvosta lähetystön Akilleyn luo saadakseen häntä uudestaan ryhtymään taisteluun; mutta tämä kieltäytyy jyrkästi. Vasta kun Hektor miekalla ja tulella on tunkeutunut Kreikkalaisten laivoille asti, rupee hän ajattelemaan verileikkiin ryhtymistä. Sydänyön aikana pitää Agamemnon neuvottelun, jossa Diomedes ehdottelee että hän ja Odysseys yhdessä tunkeutuisivat vihollisten leiriin ja siellä tekisivät mahtavan urotyön, jota Troijalaiset tulisivat surulla muistelemaan. Hektor puolestaan esittää samanlaisen tuuman, ja Dolon, rikas ja ruma, mutta nopeajalkainen mies, suostuu rupeamaan vakoilijatoimeen, ehdolla että hän palkinnoksi saisi Akilleyn mainiot hevoset. Hän joutuu kuitenkin onnettomuudekseen juuri Odysseyn ja Diomedeen käsiin, jotka ottavat hänet vangiksi ja pakoittavat hänet antamaan heille ne tiedot, joita he haluavat, lyövät häneltä sitten pään poikki ja tunkeutuvat Trakialaisten leiriin, jossa surmaavat nukkuvan kuninkaan ja kaksitoista soturia sekä vievät mukanaan heidän lumivalkeat hevosensa.

Seuraavana aamuna uudistetaan tappelu, ja Kreikkalaisia ahdistetaan kovasti. Akilleys lähettää Patrokleen tiedustelemaan millä kannalla asiat ovat, ja Nestor pyytää häntä taivuttamaan herraansa tulemaan avuksi. Troijalaiset ryntäävät Kreikkalaisten varustuksia vastaan, ja samalla kotka pudottaa ilmasta purppurapunaisen jättiläiskäärmeen taistelevien keskelle. Tätä pitävät Troijalaiset vaarallisena ennusmerkkinä, mutta Hektor selittää, ettei hän vähääkään huoli ennuslinnuista, lentäkööt ne oikealle aamunkoita ja aurinkoa tahi vasemmalle sumuista hämärää kohden: "Paras ennuslintu on se, joka kehoittaa meitä isänmaata puolustamaan!"

Kauan taistellaan vaihtelevalla onnella, kunnes Hektor tempaa valtavan suuren kiven ja sillä murskaa varustusten puuportin, jonka läpi Troijalaiset syöksyvät vihollisten leiriin, ja Kreikkalaiset pakenevat päin päätimysten laivoilleen. Mutta nyt esiintyy Poseidon — Neptunus — ennusmiehen Kalkaan hahmossa, kokoo pakenevaiset ja pakoittaa Hektorin pysähtymään. Kuitenkin ovat Kreikkalaisten laivat vähällä tulla poltetuiksi, ja ainoastaan suurella vaivalla saadaan kumotuksi tehty ehdotus työntää laivat mereen ja paeta pois yön pimeässä.

Here lainaa nyt Afroditelta sulouden vyöhyen, ja hänen onnistuukin vyön tenhokkaalla voimalla siihen määrään hurmata puolisoaan, että tämä unohtaa Troijalaiset, ja Poseidon itse johtaa Kreikkalaiset taisteluun. Aijas tapaa Hektorin ja viskaa kiven vasten hänen rintaansa. Hektor kaatuu tainnuksiin maahan, ja Kreikkalaiset rientävät esiin ryöstääkseen hänen varusteensa; mutta Troijalaisten johtajat suojelevat Hektoria ja vievät hänet pois omiin vaunuihinsa.

Zeys herää sillä välin juuri parhaiksi poistaakseen Troijalaisilta uudet uhkaavat vaarat. Suuttuneena kääntyy hän "parantumattoman" Heren puoleen ja muistuttaa häntä siitä kurituksesta, jonka tämä on hänen valtavasta kädestään saanut, ja selittää että Kreikkalaiset vastedeskin tulevat jäämään tappiolle taistelussa, kunnes ovat sovittaneet Akilleylle tehdyt vääryydet.

Sentähden lähetettiin Apollo innostuttamaan Hektoria ja saattamaan häntä taisteluun. Nopeana kuin kyyhkyishaukka kiitää Apollo Hektorin luo, joka jo "oli istuallaan" levolla "voimiaan virkistäen", sytyttää hänessä "valtavaa uhka-uljuutta", vie hänet takaisin taisteluun ja suojelee häntä heidän kulkiessaan, pakoittaen kauhealla Egidi kilvellään vihollisten rivit taantumaan. Kreikkalaiset väistyvät ensimmäisen laivarivin taakse.

Akilleys, joka kuulee lähestyvän tappelumelskeen ja jo pelkää että vihollinen polttaa laivat, sallii Patrokleen pukeutua varuksiinsa ja lähteä auttamaan Kreikkalaisia. Troijalaiset, jotka luulevat häntä itse Akilleyksi, väistyvät kauhistuneina; mutta Patrokles tunkeutuu uhkarohkeudessaan liian pitkälle. Apollo astuu häntä vastaan ja ryöstää häneltä aseet, Euforbos haavoittaa häntä selkään ja Hektor lävistää hänen ruumiinsa keihäällään. Kuolinhetkellään ennustaa Patrokles, että Hektor itse pian on kaatuva Akilleyn kostavan käden kautta. Patrokleen ruumiista syntyy nyt pitkällinen vimmattu taistelu, mutta vihdoin onnistuu Menelaon Merioneen avulla korjata se kotiin.

Akilleys raivoo vihan vimmassa, surren aseveikkonsa kuolemaa. Hän sirottaa tuhkaa päänsä päälle, heittäytyy pitkälleen maahan, repii tukkaansa ja hehkuu kostonhalusta. Hänen äitinsä Tetis muistuttaa häntä, että kun Hektor kaatuu, ei Akilleyn omakaan kuolema ole kaukana; mutta se ei vaikuta Akilleyyn vähääkään. Eihän sankarivoimainen Herakleskaan voinut kuolemata välttää. Mutta aseitta ei hän voi taistella, ja äiti lupaa hankkia seuraavaksi päiväksi hänelle varusteet, jotka Hefaistos yön kuluessa takoisi.

Sillä välin kehoittaa Iris Akilleytä antamaan Troijalaisten kuulla ääntänsä, ja seisten varustuksilla Athenen kilven suojassa huudahtaakin tämä mahtavasti kolme kertaa. Troijalaiset valtaa kauhu, ja he luopuvat rynnäköstä Kreikkalaisia vastaan, jotka kantavat Patrokleen ruumista Akilleyn telttaan.

Tetis lähtee sillä aikaa jumalaisen takojan Hefaiston luo, joka lupaa hankkia hänen pojalleen uudet varusteet ja heti ryhtyy työhön. Uljain näistä uljaista aseista on kilpi, johon taitehikas mestari kuvaa maan ja kaksi kaunista kaupunkia, taivaan aurinkoineen, kuineen ja tähtineen, sekä meren.

Siten uudelleen varustettuna taisteluun lähtee Akilleys Agamemnonin telttaan, tiellä kehoittaen Kreikkalaisia valmiiksi varustautumaan. Hän ja Agamemnon myöntävät molemmat käyttäytyneensä moitittavasti, ja sopivat keskenään. Odysseys neuvoo parhaaksi, että väki ensin virkistäisi itseänsä vahvalla aterialla, ja sen kestäessä istuu Akilleys erillään, ja Athene ravitsee häntä nektarilla ja ambrosialla. Kun kaikki on valmiina, astuu hän sotavaunuihinsa, joita vetävät hänen isänsä maan kuulut hevoset Xantos ja Balios.

Useat jumalat ja jumalattaret ottavat osaa tähän viimeiseen taisteluun, mikä Kreikkalaisten, mikä Troijalaisten puolella. Keskellä tappelun tuoksinaa riehuu Akilleys uljaissa urotöissä iskien Troijalaisten rivien läpi, nakaten maahan miehiä joukoittain, ajaen toisia Skamander virtaan ja pakoittaen muut pakenemaan vallien suojaan. Ainoastaan Hektor jää seisomaan ulkopuolelle Skaijalaista porttia, jota Apollo vartioi.

Kun Akilleys lähestyy Hektoria, pakenee rohkeus tämän rinnasta, ja kolme kertaa kääntyy hän pakosalle vastustajansa häntä takaa ajaessa. Nyt jättää Apollo Hektorin, jolle sen sijaan Athene tulee avuksi. Hektor asettuu vastarintaan ja vaatii taisteluun Akilleytä, ehdotellen, että voittaja jättäisi voitetun ruumiin hänen sukulaisilleen. Akilleys kieltäytyy rupeamasta sopimukseen ja tekee ensiksi hyökkäyksen. Hektor syöksyy häntä vastaan ja kaatuu Akilleyn raskas-vaskisella peitsellä kuolettavasti haavoitettuna. Kaatunut rukoilee, että hänen isänsä Priamon sallittaisiin lunastaa hänen ruumiinsa, mutta Akilleys vastaa: "Älä polvistu eteeni, sinä koira, äläkä rukoile vanhempieni kautta — — — Koirat ja petolinnut tulevat repimään sinun ruumiisi kappaleiksi!" Kuolevana lausuu Hektor ennustavalla äänellä: "Minä tunsin sinut hyvin, enkä ole koskaan toivonut voivani taivuttaa sinua, sillä todellakin sinulla on rautainen sydän rinnassasi. Mutta varo nyt, ettet herätä jumalten vihaa ja ettei se päivä koita, jolloin Paris ja Foibos Apollo, vaikka oletkin urhoollinen, kaatavat sinut Skaijalaisen portin luona kuolleena virumaan!" Mutta heltymättä kiinnittää julma Akilleys ruumiin sotavaunuihinsa ja antaa sen Priamon ja Andromaken nähden laahata vaunujen jälessä Kreikkalaisten laivaleiriin.

Kun Akilleys on tullut laivojen luo, viskaa hän kuolleen ruumiin tomuiseen maahan Patrokleen paarin viereen. Näiden ponnistusten jälkeen näkee Akilleys yöllä unessa Patrokleen hahmon, joka moittii häntä siitä, että on jättänyt ystävänsä ruumiin niin pitkäksi aikaa hautaamatta. Seuraavana päivänä rakennetaan tulirovio ja hautajuhlallisuudet pidetään. Akilleys teurastaa kaksitoista Troijalaista nuorukaista, ja heidän ruumiinsa ynnä yhdeksän "pöytäkoiraa" ja muita uhriaineita viskataan roviolle, joka sitten sytytetään. Seuraavana päivänä, kun on luotu hautakumpu poltetun luiden peitteeksi, vietetään taisteluleikkejä kuolleen kunniaksi kilvan ajolla, nyrkkitaistelulla, painin lyönnillä, kilpajuoksulla, kaksintaistelulla, jossa aseina on kilpi ja keihäs, diskus(kiekon) heitolla, jousiammunnalla ja peitsen heitolla.

Mutta vielä hehkuu Akilleys vihasta, vielä hän on surusta sortuneena. Kahdentoista päivän kuluessa laahaa hän joka aamu Hektorin ruumista Patrokleen haudan ympäri. Vihdoin tulee Priamos Hermeen seurassa Akilleyn telttaan, ja hänen onnistuu sydäntä särkevillä rukouksilla saada lunastetuksi poikansa ruumis, joka Akilleyn käskystä pestään puhtaaksi, voidellaan öljyllä ja puetaan kauniisen vaippaan ja alusvaatteisin. Itse laskee Akilleys kuolleen paaripatjalle ja auttaa ruumista nostettaessa kirkasloisteisiin sotavaunuihin, joilla se viedään Troijaan. Katkerasti surraan kaikkialla kuollutta, ja Helenakin, tuon onnettoman sodan alkusyy, valittaa surkeasti suruaan.

Runoelma päättyy lyhyellä kertomuksella Hektorin hautajaisista, joidenka viettämistä varten Akilleys itsestään tarjoo kahdentoista päiväistä aselepoa.

Odysseia.

Uroona siinä Homeron kertomarunossa, jota sanotaan Odysseiaksi, on viisas ja urhoollinen Odysseys, eräs osanottajista Troijalaiseen sotaan ja kotoisin kreikkalaisesta Itaka saaresta. Runoelma on siis tavallaan jatkona Iliadiin, vaikka se käsittelee yksinään tämän miehen vaiheita sodan loputtua ja Trojan tultua hävitetyksi. Kreikkalaisten voittoa ei Akilleys saanut nähdä. Hän kaatui Pariin nuolesta, ja Odysseys toi sinne hänen poikansa Neoptolemon, joka johti viimeistä rynnäkköä Trojaan ja kaupungin hävitystä.

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kuin kreikkalaiset soturit työnsä toimitettuaan palasivat kotiin. Odysseyn yksin ei vielä ollut onnistunut saapua pieneen valtakuntaansa Itakaan, jossa häntä niin kauan ovat odottaneet hänen isänsä Laertes, puolisonsa Penelope ja poikansa Telemakos. Sillä aikaa kiusaavat Penelopea hävyttömät kosijat, jotka kutsumattomina tulevat ja nauttivat vieraanvaraisuutta Odysseyn talossa. Kuningatar ei kumminkaan tahdo suostua keneenkään; hän ei voi luopua siitä luulosta, että Odysseys vielä elää.

Ainoastaan jumalat tietävät, että Odysseys, joka on suututtanut Poseidonin, seitsemän vuotta on ollut vankina Ogygian saarella ihanan luonnottaren Kalypson vallassa. Lyhyen alkupuheen jälkeen alkaa runoelma jumalten neuvottelukokouksella Olympossa. Athene käyttää hyväkseen Poseidonin poissa-oloa ja muistuttaa Zeytä siitä turmiosta, johon hänen lemmikkinsä Odysseys on joutunut, ja Zeyn suostumuksella päätetään, että Hermes lähtisi ilmoittamaan kauniskutriselle luonnottarelle, ettei tämä enään saisi pitää luonaan rohkeamielistä Odysseytä. Itse lähtee Athene Menteen hahmossa — Mentes oli Odysseyn perheen vanhoja tuttuja — Itakaan ja neuvoo Telemakoa karkoittamaan pois hävyttömät kosijat ja menemään Pyloon ja Spartaan saadakseen tietoja isästään. Telemakos, näin saatuaan rohkeutta, menee äitinsä luo ja käskee häntä pysymään huoneessaan ja hoitamaan askareitaan; sillä, sanoo hän, "minunhan tässä talossa isännyysvalta on". Sitten käskee hän kosijoita suorastaan menemään tiehensä muiden kestittäviksi. Hävyttömät kestivieraat hämmästyivät nuorukaisen rohkeita sanoja, mutta jäivät kuitenkin taloon ja huvittelivat iltahämärään, jolloin lähtivät kukin kotiinsa.

Aamulla kutsuu Telemakos kansan kokoon ja valittaa, ettei kukaan tahdo auttaa häntä karkoittamaan pois kosijoita, jotka teurastavat ja syövät hänen nautaeläimensä, lampaansa ja lihavat vuonansa sekä häpeämättä juovat hänen säkenöivän viininsä. Itkien vihasta viskaa hän valtikan maahan; kansa tulee liikutetuksi säälistä, mutta ei kukaan uskalla vastata. Silloin rupee julkea Antinoos, eräs kosijoista, puhumaan ja lykkää pakkovierailemisen syyn Penelopen niskoille, joka muka oli pettänyt heitä lupauksilla valita joku heistä puolisokseen niin pian kuin olisi ennättänyt kutoa valmiiksi vanhan appivaarinsa Laerteen kääriliinat; mutta palvelijattarilta ovat he saaneet tietää hänen öisin purkavan mitä päivällä on loitonut. Telemakos vetoo jumaliin, ja ennusmerkkinä näyttää hän kahta kotkaa, jotka raivoisasti tappelevat keskenään. Viisas ennustaja Haliterses ennustaa, ettei Odysseys ole kaukana, vaan on pian palaava kotiin; mutta hänet pakoittaa Eyrymakos vaikenemaan. Mentoria, joka puolustaa nuorta ruhtinasta, kohtelee Leiokritos ivalla. Telemakos lähtee nyt meren rannalle ja rukoilee Athenea, joka ilmestyy hänelle Mentorin hahmossa, hankkii hänelle laivan miehistöineen matkaa varten ja istuutuu hänen viereensä, kun hän yöllä lähtee vesille, varustettuna ruokavaroilla, jotka vanha imettäjä Eyrykleia äidin tietämättä oli hankkinut.

Pyloon tullessa tervehtii heitä Nestorin nuorin poika Peisistratos, joka ojennettuaan Mentorille kultaisen pikarin pyytää häntä ensiksi kanssaan rukoilemaan Poseidonia; "sillä kaikki ihmiset tarvitsevat jumalten apua". Nestor kysyy, onko heillä mitään toimitettavaa, vai ovatko he merirosvoja, johon Telemakos vastaa ilmoittamalla asiansa ja pyytämällä tietoja isästään. Sen kautta sai Nestor tilaisuuden kertoa Troijan hävityksestä ja Agamemnonin surullisesta kohtalosta kotiin tulon jälkeen. Valhehahmoinen Mentor ilmaisee nyt jumaluutensa hävitessään kiitävänä kotkana. Nestorin kehoituksesta lähtee Telemakos Peisistraton seurassa Spartaan.

Siellä vietetään juuri suurella komeudella kaksoishäitä Helenan tyttären Hermionen ja Akilleyn pojan Neoptolemon sekä Menelaon erään pojan Megapenteen ja Spartalaisen Alektorin tyttären välillä. Vieraat otetaan ystävällisesti vastaan, ja vaaleatukkainen Menelaos herättää Telemakon mielessä kaipausta ja surua, kun hän tulleita vielä tuntematta kertoo kaivatusta aseveikostaan Odysseystä. Helena astuu sisälle ja tuntee Telemakon Odysseyhyn vivahtavasta ulkonäöstä. Surua lievittääkseen sekoittaa hän viiniin tuskaa haihduttavia yrttejä, joita on saanut Egyptiläiseltä naiselta Polydamnalta.

Seuraavana päivänä kertoo Menelaos, miten hän houkutteli Proteyltä, vanhalta merenhaltijalta, tiedon paikasta, missä Odysseytä pidettiin vankina.

Kun Telemakos on saanut tämän tietää, hehkuu hän halusta palata laivalleen.

Kertomus palaa nyt Penelopeen, joka tuskissaan poikansa poissa-olosta rukoilee Athenen apua; jumalatar vakuuttaa hänelle unessa, että Telemakolla on luotettava seurakumppali. Nyt seuraa kertomuksessa jumalten neuvottelu, jossa Athene ehdottelee määrättäväksi, ettei yksikään valtikkaa kantava kuningas vastedes osottaisi lempeyttä ja oikeamielisyyttä, vaan ennemmin aina olisi julma ja harjoittaisi hävyttömintä väkivaltaa. Sillä Odysseys oli lempeä alamaisilleen kuin isä lapsilleen; mutta minkä palkan oli hän siitä saanut? Zeys lähettää nyt Hermeen Kalypson luo käskyllä, että tämä päästäisi Odysseyn irralleen, niin että hän onnellisesti pääsisi omaistensa luo ja tulisi takaisin korkeaholviseen kotitaloonsa ja rakkaasen isänmaahansa. Hän tottelee ja lähtee etsimään Odysseytä, joka istuu itkein ja valittain meren rannalla. Häntä vaivaa kalvava koti-ikävä, "koska luonnotar ei enään ollut hänelle mieleen".

Vihdoin lähtee Odysseys vesille kaatamistaan puista yhteenliitetyllä lautalla; mutta Poseidon, joka vielä on hänelle vihoissaan, antaa myrskyn raastaa lautan hajalleen. Odysseys, joka on käynyt kiinni irtautuneesen pölkkyyn, ajelehtii nyt kauan ympäri merta ja on jo henkensä heittämäisillään, kun hänen vihdoinkin onnistuu pelastua erääsen saareen. Hän valmistaa itselleen vuoteen lehdistä ja käy siihen nukkumaan. Unestaan hänet herättää huudollaan lauma nuoria tyttöjä, jotka huvitteleivat pallon heitolla. Kun Odysseys astuu esiin alastomuudessaan ainoastaan lehväkkään puunoksan vaillinaisesti suojaamana, pakenevat kaikki tytöt; ainoastaan Nausikaa, jonka isän Alkinoon, Faiakien kuninkaan, alueelle tuuli ja aallot olivat Odysseyn ajaneet, jää seisomaan paikoilleen. Hän huutaa takaisin kauniskutriset immet, muistuttaa heitä, että "kaikki muukalaiset ja kerjäläiset ovat Zeyn suojeluksen alaisia", ja käskee heitä ensin kylvettämään vierasta ja sitten hankkimaan hänelle ruokaa ja juomaa.

Kun Odysseys, saatuaan lainaksi vaatteita varastosta, jonka naiset ovat pestäkseen tuoneet alas meren lahdelmalle, pestynä ja kiiltävällä öljyllä voideltuna uudestaan astuu esiin, hämmästyy Nausikaa hänen jumalallista kauneuttaan ja toivoo saavansa sellaisen puolison. Hän kutsuu Odysseytä kotiinsa isänsä palatsiin, mutta käskee häntä seuraamaan vähän taampana, jotta eivät Faiakit saisi tilaisuutta tehdä ivallisia huomautuksia ja kummeksia, mistä hän lienee tavannut tuon uhkean muukalaisen, josta luultavasti olisi tuleva hänen puolisonsa. Athenen avulla tulee Odysseys utupilveen verhottuna kaupunkiin ja saatetaan sitten kuninkaan palatsiin. Täällä esiintyy hän ensin tuntemattomana, turvaa etsivänä muukalaisena, nauttii sellaisena hyvin ystävällistä kohtelua ja asetetaan kunniasijalle Alkinoon viereen. Vieras miellyttää kuningasta siihen määrään, että tämä ehdottelee Odysseylle, että hän jäisi hänen vävykseen, ja kuningatar Arete käskee palvelijattaria valmistamaan hänelle oivallisen makuusijan pylvässaliin. Seuraavana päivänä pannaan toimeen taisteluleikit, ja Alkinoos ehdottaa että lykättäisiin "synkkä laiva suolavirtaan", miehitettynä kahdellakuudetta reippaalla nuorukaisella, jotka ottaisivat huolekseen laittaa muukalaisen niin pian kuin mahdollista takaisin kotiinsa. Juhla-aterian kestäessä laulaa sokea runolaulaja Demodokos "miesten mainioista uroteoista" ja erittäinkin kiistasta Troijan luona Odysseyn ja Akilleyn välillä. Muistojen voiman valtaamana peittää Odysseys kasvonsa salatakseen kyyneliään. Kun Alkinoos huomaa vieraansa liikutuksen, käskee hän alkamaan kilpaleikkejä. Eyryalon ärsyttämällä, joka Odysseyn antaessa kierteleviä vastauksia sanoo pitävänsä häntä kauppaa harjoittavana laivurina, vaan ei minään kilpataistelijana, sieppaa Odysseys raskaan diskuskiekon ja viskaa sen kauas toiselle puolelle sitä maalia, johon Faiakien reippaimmat miehet jaksoivat kiekkonsa heittää. Sitten vaatii hän kokoontuneista ketä tahansa rupeamaan mihin kilpailuun vain haluaa. Kun kaikki ovat ääneti, huomauttaa Alkinoos yleistä hämmästystä haihduttaakseen, että Faiakit eivät nyrkkitaistelussa ja paininlyönnissä ole mestareja; mutta sitä vastoin ovat he kilpajuoksijoina nopeita kuin tuuliaispää ja oivallisia merimiehiä, jotka muuten pitävät paljon juhlakesteistä, huvinäytelmistä ja tanssista, mielellään pukeutuvat monivärisiin vaatteihin sekä rakastavat lämpimiä kylpyjä ja pehmeitä vuoteita. Nyt pannaan toimeen tanssit, ja sillä aikaa rientää airut hakemaan lyyräsoitinta Demodokolle. Kun tämä laulettuaan Areesta, Afroditesta ja Hefaistosta sittemmin juhla-aterian kestäessä loihe laulamaan Troijan valloituksesta, kuuntelee Odysseys taas liikutettuna kyynelsilmin. Alkinoos huomaa tämän, käskee Demodokoa lopettamaan laulunsa ja pyytää vierasta ilmaisemaan nimensä. Sitten vastaa tämä rohkeasti ja suoraan: "Minä olen Odysseys, Laerteen poika, joka kaikellaisen viekkauden kautta olen hankkinut itselleni arvoa ihmisten kesken ja maineeni kohoaa taivaasen asti". Sitten kertoo Odysseys vaiheensa Troijasta lähdön jälkeen. Ensiksi tuli hän toverineen Kikonien kaupunkiin Ismaroon, joka valloitettiin ja hävitettiin. Mutta Kikonit yllättivät voittajat, jotka taistelun jälkeen olivat juoneet liiaksi simaa, ja karkoittivat heidät tulisen taistelun perästä takaisin laivoille. Kymmenen päivää kestävän myrskyisen merimatkan jälkeen tulivat he lotos-syöjien maahan. Ken vain söi tätä "kukkaisravintoa", se unohti kaiken muun eikä enään tahtonut sieltä lähteä. Väkisin täytyi Odysseyn kulettaa miehistään monta, jotka olivat lotos-ruokaa syöneet, takaisin laivoille, ja niin taas jatkettiin matkaa läheiselle Kyklopien saarelle. Kyklopit olivat julkeaa kansaa ilman mitään lakeja, oikein ihmishahmoisia hirviöitä yksi silmä keskellä otsaa. Yksi niistä, Polyfemos, Poseidonin poika, asui yksin luolassaan, jossa Odysseys ja muutamia hänen toverejansa kerran kävivät hänen luonaan. Vähääkään huolimatta heidän pyynnöstään saada nauttia ystävällistä kohtelua, nielasi hän heti kaksi heistä karvoineen päivineen. Vielä suuruspalakseen seuraavana päivänä söi hän taas kaksi. Sillä välin keksi Odysseys keinon: hän tarjosi Kyklopille muassa tuotua viiniä, ja tämä huumautui sitä juotuaan niin, että kaatui selälleen maahan ja nukkui. Nyt syöksi Odysseys päästä teroitetun palavan puunrungon jättiläisen silmään, ja sillä aikaa kuin hirviö ulvoi tuskasta käyttivät Kreikkalaiset tilaisuutta pelastautuakseen luolasta siten, että asettuivat riippumaan Kyklopin lampaiden mahan alle, kun tämä aamusella laski ne laitumelle. Polyfemos heitti heidän jälkeensä kivenlohkareen, joka ei kuitenkaan ketään vahingoittanut.

Kyklopien saaresta (Siciliasta) tulivat he harhaillessaan saareen, jossa asui Eolus, tuulien kuningas ja kuolemattomien jumalten ystävä. Lähtiessään sieltä sai Odysseys lahjaksi härännahkaisen säkin, johon kaikki tuulet, paitsi se, jota hän tarvitsi kotimatkalla, olivat suljetut. Yhdeksän päivää purjehtivat he suoraan Itakaa kohden ja näkivät jo vartiotulet sen rannalla, kun toverit, Odysseyn kotvaksi aikaa nukahdettua, uteliaisuudesta avasivat säkin. Irtautuneet tuulet alkavat riehua ja raivoisa "tuulenpyöriäinen" kuletti heidät takaisin tuulten jumalan saareen. Hän lähetti heidät luotaan, koska tahtoi pysyä erillään miehistä, jotka nähtävästi olivat jumalten kirouksen alaisia, ja niin tulivat he Lastrygonien maahan, jossa uudestaan joutuivat jättiläisten ahdistettaviksi, jotka syövät heistä yhden, heittelevät heidän laivojaan kivillä ja seivästävät ikäänkuin kaloja tuulastettaissa miehistön, joka koettaa pelastua uimalla.

Odysseys, joka on ankkuroinnut laivansa turvalliseen paikkaan sataman ulkopuolelle, pääsee pakoon ja jatkaa matkaansa erääsen saareen, jossa asuu loitsutaitoinen Kirke. Eyrylokos lähetetään kahdenkolmatta miehen kanssa tiedustusretkelle. He tulevat palatsille, ja kauniskutrinen jumalatar kutsuu heidät sisälle. Kaikki noudattavat kutsumusta, ainoastaan Eyrylokos, joka aavistaa pahaa, jää ulkopuolelle. Kirke muuttaa sisään tulleet sioiksi, sulkee heidät karsinoihin ja ravitsee heitä sellaisella ruoalla, "kuin mitä siat kaikkina aikoina ovat saaneet syödäkseen". Ihmisjärkensä saavat he kuitenkin pitää.

Kun Odysseys saa tämän tietää, rientää hän heidän avukseen ja tapaa matkalla Hermeen, joka antaa hänelle ihmeellisen mustajuurisen ja valkeakukkaisen kasvin, jota jumalat nimittävät moly-yrtiksi, ja tällä hän pelastuu Kirken loitsutempuista. Jumalattaren rakkautta hän ei kuitenkaan voi vastustaa, vaan jää vuodeksi hänen luoksensa. Toverit pääsevät sikana-olostaan heti hänen tulonsa jälkeen.

Lähdettyään Kirken luota purjehtii Odysseys jumalattaren neuvon mukaan kuolleitten maahan, Hadeen ja Persefoneian valtakuntaan, saadakseen loihtusanoja sokealta ennuspapilta Teiresiaalta, joka vielä kuolemankin jälkeen, yksinään harhailevien varjojen keskellä, oli saanut pitää ajatusvoimansa ja viisautensa. Hän löytää tämän maan syväaaltoisen okeanin ääriseudussa, jossa aurinko ei koskaan loista, jossa aina vallitsee kimerialainen yö. Täällä uhraa hän Kirken kehoituksesta mustan oinaan ja juoksuttaa veren maahan kaivettuun kuoppaan. Tästä kuopasta nousevat ilmoille kuolleitten sielut, mainioiden naisten ja miesten, joita Odysseys puhuttelee. Siinä Akilleys muun muassa selittää mieluummin tahtovansa palvella renkinä maalla, kuin kantaa valtikkaa mädäntyneiden kuolleiden valtakunnassa. Teiresiaalta saa hän tietää ne vaiheet, jotka häntä uhkaavat ennen kotiintuloa. Hänen äitinsä Antikleia sanoo kuolleensa surusta, ja hänen isänsä viettää kurjaa, ilotonta elämää. Kun kuolleet vihdoin suurella jyrinällä tuhansittain kokoontuvat hänen ympärilleen, valtaa pelko Odysseyn, hän palaa laivalleen ja purjehtii takaisin Kirken luoksi. Tämän ennustuksen mukaan joutuu hän Sirenien saareen, ja ettei hän hurmautuisi näiden sisarusten tenhoovasta laulusta, pistää hän vahaa seuralaistensa korviin ja sidotuttaa itse itsensä mastoon. Menetettyään kuusi miestä, pääsee hän sitten ohi merihirviöiden Skyllan ja Karybdiin ja saapuu rannikolle, jossa auringon jumalan härät käyvät laitumella. Kun harhailijat eivät pääse täältä lähtemään vastatuulelta, loppuvat heiltä ruoka-aineet, ja Eyrylokon neuvosta teurastavat miehet uhkeimmat häristä. Tästä suuttuu auringon jumala, ja kun laiva taas laskeutuu vesille, syntyy myrsky, joka murtaa maston; samassa iskee salama laivaan, valtava laine pyyhkäisee toverit kannelta mereen "kuin merivarikset vain", ja Odysseyn yksin onnistuu pysyttäytyä laivahylyssä. Kauan aikaa ajelehdittuaan haahden mastolla saapuu hän, kuten jo ennen on mainittu, Kalypson saareen ja sieltä Faiakien maahan.

Kun Odysseys kaikkien läsnäolevien äänettöminä istuessa oli kertonut kaiken tämän ja tavanmukaiset tarkat valmistukset oli tehty, astuu hän saatuaan runsaasti lahjoja faiakilaiseen laivaan, joka vie hänet Itakaan, jonne hän saapuu nukuksissa ja jossa soutajat, jotka heti palaavat, asettavat hänet öljypuun siimekseen. Kun hän herää, ei hän tunne paikkaa kotiseudukseen, ennen kuin Athene ilmestyy hänelle nuoren lammaspaimenen hahmossa. Athene muuttaa hänet vanhan kerjäläisen muotoon ja neuvoo häntä etsimään suojaa hänen sikopaimenensa Eymaion luona. Tältä uskolliselta palvelijalta, joka, vaikka onkin orja, on ruhtinaallista alkuperää ja hyvin mieltynyt herransa perheesen, saa Odysseys nauttia mitä ystävällisintä kohtelua. Aluksi sanoo Odysseys olevansa kretalainen ruhtinas ja olleensa osallisena Troijan sodassa, jossa oli nähnyt Odysseynkin. Huhuna sanoo hän sittemmin kuulleensa hänestä ja vakuuttaa olevansa varma siitä, että Odysseys pian palaa, "jumalallinen sikopaimen" valmistaa vihdoin Odysseylle oivallisen makuusijan lieden luona, mutta asettuu itse yöksi erinäiselle paikalle kallioseinämän viereen sikakarjan läheisyydessä.

Telemakoa, joka sillä välin on viettänyt kuukauden Spartassa, kehoittaa Athene unessa palaamaan kotiin, sillä muutoin olisi pelättävä, että Penelope ehkä taipuisi Eyrymakon runsaista lahjoista. Tunnetaanhan, millainen naisen sydän on. Seuraavana aamuna palaa hän. Noustuaan maalle Itakassa menee hän sikopaimenen majaan; vahtikoirat, jotka tuntevat hänen astuntansa, juoksevat häntä vastaan heiluttaen häntäänsä, ja Eymaios painaa hänet syliinsä ja suutelee häntä sydämellisesti. Odysseys tarjoo nuorukaiselle istumapaikkansa; mutta Telemakos ei tahdo riistää mieheltä vanhemman oikeutta, vaikka tämä onkin ryysyihin puettu. Kun Telemakos on syönyt, pyytää hän Eymaiolta tietoa muukalaisesta. Sikopaimen kertoo, mitä ennen on kuullut Odysseyltä. Telemakos lähettää paimenen kertomaan Penelopelle hänen kotiintulostaan, ja nyt kun isä ja poika ovat kahden kesken, kehoittaa Athene Odysseytä ilmaisemaan, kuka hän on. Rääsyt putoovat hänen yltään: hämmästyneen Telemakon edessä seisoo vanhan kerjäläisen asemesta hyvin puettu mies täysissä voimissaan, verevillä poskilla ja terässinervällä leukaparralla. "Totta tosiaankin, sinä olet varmaankin joku avarakaartoisessa taivaassa asuvista jumalista!" sanoo Telemakos. "Minä en ensinkään ole mikään jumala — minä olen sinun isäsi", vastaa Odysseys. Telemakos, joka oli aivan pieni lapsi kun Odysseys lähti Troijaan, ei ota hevillä uskoakseen; mutta vihdoin täytyy hänen kuitenkin uskoa. Syleillessä itkevät molemmat yhdessä syvästä liikutuksesta ja kertovat toisilleen vaiheitaan. He suostuvat etteivät kertoisi mitään Penelopelle ennenkuin ovat varmat riittävästä avusta kosijoita vastaan. Hämmästynyt Telemakos pelkää, etteivät he kahden voisi tehdä mitään niin monelle; mutta Odysseys, joka tuntee itsessään että koston päivä on tullut ja joka tietää, että hänen puolellaan ovat Zeys ja Athene, kysyy pojalta pilkallisesti: "Etkö luule, että heidän apunsa riittää, vai tarvitseeko minun hakea muita aputaistelijoita?"

Penelopelle lähetetään tieto hänen poikansa kotiintulosta. Kosijat siitä suuresti hämmästyvät ja pelästyvät. Sikopaimen saattaa kerjäläiseksi pukeutunutta Odysseytä palatsiin. Tiellä tapaavat he vuohipaimenen Melanteyn, joka on ruvennut vetämään yhtä köyttä kosijoiden kanssa, ja tämä potkaisee vanhusta ja kutsuu häntä koiraksi. Portilla tuntee Odysseyn hänen koiransa Argos, joka makaa heikkona, huonosti hoidettuna, kykenemättömänä herraansa edes lähestymäänkään. Silloin kääntää Odysseys kasvonsa toisanne ja pyyhkäisee silmästään kyynelen. Hän astuu sisälle saliin ja kerjää ruoan muruja niiltä, jotka lähinnä istuvat. Ei kukaan kieltäy antamasta, paitsi Antinoos, joka nakkaa jalkajakkaralla köyhää vanhusta. Iros, tuntematon, Itakaa kiertelevä kerjäläinen, uhkaa ajaa ulos Odysseyn ja lupaa iskeä hampaat hänen kidastaan, mutta saa itse sankarilta niin aimo iskun korvansa alle, että veri syöksähtää hänen suustaan ja hän kaatuu selälleen lattialle.

Nyt astuu Penelope saliin puhutellakseen poikaansa. Eyrymakos tervehtii kuningatarta kohteliailla sanoilla, joihin tämä vastaa valittain surullista tilaansa ja kosijoiden julkeutta. He tarjoovat hänelle kalliita lahjoja, jotka hän vie mukanaan huoneesensa; mutta kun seura on lähtenyt pois makuulle menoa varten, palaa hän taas kuullakseen mitä vieraalla on kerrottavaa. Odysseys ilmoittautuu Kretan kuninkaan Idomeneon veljeksi, sanoo Odysseyn kerran vierailleen hänen luonaan ja kuvaa tarkalleen hänen pukunsa, jonka Penelope omakätisesti oli valmistanut. Hän sanoo myöskin, ettei Odysseys ole kaukana Itakasta, josta Penelope ihastuu niin, että laittaa kerjäläiselle kylvyn, jossa häntä palvelee vanha imettäjä Eyrykleia. Eukko kummastuu nähdessään, miten suuresti mies on Odysseyn näköinen, ja kun hän vielä näkee hänen jalassaan samanlaisen arven, kuin kuninkaallakin oli ollut, haihtuvat kaikki hänen epäilyksensä. Vavisten riemusta ja tuskasta pudottaa hän jalan käsistään, niin että kylpyamme käännähtyy kumoon. Runsas kyynelvirta valuu hänen silmistään, ja tarttuen Odysseytä leukaan virkahtaa hän: "Totta tosiaankin, rakas lapseni, sinä olet Odysseys!" Tämä käskee häntä pitämään asiaa salassa.

Seuraavana aamuna kokoontuvat kosijat taas taloon ja jatkavat kemunpitoa. Hän on jälleen heidän solvaustensa esineenä, mutta juhlan kestäessä tapahtuu useita enteitä. Kosijat kääntyvät Telemakoa kohden, joka kuitenkaan, odottaen aikaansa, ei vastaa mitään. Sillä aikaa on Penelope keksinyt uuden keinon viivyttää puolison vaalia. Hän tuo mukanaan Odysseyn jousen ja lupaa mennä vaimoksi sille, joka voi ampua nuolen kahdentoista riviin asetetun kirveensilmän läpi, kuten Odysseyllä oli ollut tapana tehdä. Telemakos ottaa ensiksi jousen, mutta selittää, saatuaan isältä viittauksen, olevansa liian nuori ja heikko. Kosijat koettavat nyt kukin vuorostansa, mutta turhaan. Vihdoin kerjäläinenkin, kärsittyään monta solvausta, saa luvan koettaa. Keveästi ja notkeasti jännittää hän mahtavan kaaren, jonka jänne "vetäessä kirkkaasti soi kuin pääskyn viserrys", sieppaa siivekkään vasaman ja lennättää sen kiitävää vauhtia kirveensilmien läpi. Tämä on merkki taisteluun. Nyt paljastaa Telemakos kalvan, sieppaa keihään ja asettuu isänsä viereen, joka on viskannut päältään valhepukuiset ryysyt. Odysseyn jäntevästä kädestä lähtenyt nuoli kohtaa Antinoota kurkkuun, juuri kun tämä kohottaa pikaria huulilleen. Pöytäveikot tyrmistyvät kauhusta, kun Odysseys ilmoittaa, kuka hän on ja mitä hän aikoo tehdä. He tarjoovat sovintoa, mutta saavat kieltävän vastauksen. Poikansa ja kahden uskollisen ystävän avulla kaataa Odysseys koko kosijajoukon veriinsä, ja saman surkean lopun saavat ne palvelijattaret, jotka ovat liittäytyneet tunkeilijoihin, sekä tuo julkea vuohipaimen, jolta ensiksi silvotaan nenä ja korvat ja sitten viedään henki.

"Ylt'ympär' salin katsahtaa nyt Odysseys, siell' elehillään oiskohan miehistä kenkään kätkössä, karttaen surmaa. Hurmeiseen tomuhun hän jo kaatunehen näki kaikkein, siinä nyt loikoovan kuin kalat pyytäjäin saamat."

Kun imettäjä näkee ruumiit ja verivirrat, on hän valmis puhkeamaan riemuhuutoihin, mutta Odysseys hillitsee häntä sanoen: "Salaa riemu sydämeesi, eukko. On syntiä iloita kaatuneista miehistä." Eukko rientää Penelopea ja naisia kutsumaan. Penelope iloitsee näkemästään, vaan ei voi tulla vakuutetuksi, että kosijoiden kostaja on hänen puolisonsa. Hän myöntää, että miehellä on Odysseyn vartalo ja kasvonpiirteet; mutta kuitenkin hän epäilee; saadakseen varmaa vakuutusta panee hän Odysseyn koetukselle. "Tee hänelle sija makuhuoneen ulkopuolelle siihen vuoteesen, jonka hän omilla käsillään on valmistanut," sanoo hän imettäjälle. "Nyt sinä sanoit soimaavan sanan", keskeyttää Odysseys. "Kukapa vuoteeni muuttanut lienee toiseen paikkaan? Sen tein minä maaperäiselle öljypuun kannolle." Ei tarvittu enempää; kaikki Penelopen epäilykset olivat haihtuneet. Itkien kiitää hän puolisonsa luo, kietoo kätensä hänen kaulaansa, suutelee häntä otsaan ja virkahtaa: "Ällös olko minulle enään vihoissasi, Odysseys — nyt sinä olet saanut sydämeni uskomaan, vaikka se olikin kovin jäykkä!"

Hesiodos.

Kuoli vuoden 730 vaiheilla ennen Kristusta. Hesiodos kertoo itse kaitsiessaan lampaita Helikonin vuoren läheisyydessä Boiotiassa saaneensa runottarilta käskyn ruveta opetusrunon (didaktisen runotaiteen) sepittäjäksi, samoin kuin Homeros oli ollut epillisen eli kertomarunon isä, ja puhuessaan heidän runollisista tuotteistaan lausuu Platon; "Kenpä ei mieluummin tahtoisi olla sellaisten lapsien isä, kuin tavallisten ihmissikiöiden?"

Teoksensa "Työ ja päivät", jonka hän omistaa Perses nimiselle veljelleen, joka oli hänelle tehnyt suurta vääryyttä, alottaa hän vertaamalla toisiinsa kunniallista työtä ja laiskuutta, rehellistä uurastusta ja kateellista kiistakilvoittelua. Hän esittää sitten pitkän jonon maanviljelystä koskevia havaintoja ja luettelee lopuksi ne päivät, joita pidetään suotuisina tai epäsuotuisina maatöihin ja toimituksiin vesillä.

Esittäessään Prometeyn tulenryöstöä kertoo hän, kuinka Zeys käskee Hefaistoa ja muita jumalia luomaan Pandaro naista, joka lippaastaan päästää kaikki haikeat huolet, mitkä ihmiskuntaa vaivaavat, mutta toivolta, joka pohjalla piilee, sulkee kannen kiinni. Sitten kuvaa hän viisi maailman aikakautta ja kasvavan pahuuden, jonka ne tuovat mukanaan.

Ensin tulee kultakausi. Suruttoman elämän perästä tuli kuolema sen ajan ihmisille kuin suloinen uni, ja heidän haamunsa jäivät maailmaan tehden hyvää, pitäen silmällä oikeutta ja vääryyttä sekä levittäen hedelmällisyyttä. Hopeakautena elävät ihmiset viattomuudessa vielä sata vuotta, mutta he eivät suo jumalille näille tulevaa kunniaa, ja sentähden muuttuvat he kuoltuaan tosin onnellisiksi hengiksi, vaan alempi-arvoisiksi. Pahemmin käy vaskikautena. Sen ihmiset eivät ole ensinkään edellisten kaltaisia. Niillä on

sydän kuin timantti, vahvat, valtavat käsivarret vastustamattomin voimin. He toisiaan surmaten tuonen synkkiin kauhuihin vaipuvat mainetta ilman.

Kun multa on peittänyt tämänkin sukupolven, seuraa neljäs sukupolvi, oikeamielisempi ja jalompi kuin edellinen ja rikas sankareista, joita kutsutaan puolijumaliksi ja jotka käyvät kauheaa sotaa seitsenporttisen Theben ja Troijan luona. He joutuvat kuolemansa jälkeen "autuaitten saarille", jossa heille kolme kertaa vuodessa suodaan mitä herttaisimpia hedelmiä.

Viimeksi tulee rautakausi, runoilijan oma aikakausi, jolloin ihmiset ovat perin turmeltuneita ja "sikiöt" harmaantuvat heti syntymänsä jälkeen, jolloin uskollisuus on kadoksissa ja lapset julkeasti saattavat vanhempansa häpeään, jolloin

"nyrkki on vallan määränä, toinen ryöstävi toistaan, vilpittömyyttä ei kärsitä, jumalten pelkoa ei myös, hurskautt' ei ees".

Runoilija neuvoo valitsemaan maanviljelys-töitä varten sopivinta aikaa tähtien liikunnon mukaan. Elon korjuu on alettava kun Pleiadit (seulaset) nousevat Toukokuussa taivaalle, ja touon aika on silloin kuin ne Marraskuussa laskeuvat, ja sekä eloa korjattaessa että kylvöä tehtäessä on oltava alasti. Maanviljelijä olkoon itse varustettu tarpeellisilla työkaluilla, niin ettei hänen tarvitse muilta lainata, ja hän ei saa tuonnemmaksi lykätä mitään, jos tahtoo saada aittansa täyteen. Vieläkin hänelle ilmoitetaan, milloin metsä on kaadettava ja millaista puuta hänen tulee käyttää työkaluihinsa. Kynnettäessä käytettävät härät olkoot yhdeksän vuotisia, itse kyntäjä neljänkymmenen vuotias, ja ennen kylvölle menoa tulee hänen syödä kahdeksan palaa nelijuovaista leipää. Nuoremmat miehet eivät kelpaa tähän toimeen, sillä he "vilkuvat rauhattomasti toveriensa jälkeen."

Samalla tarkkuudella luetellaan joka vuodenajalla tehtävät maanviljelys-työt. Ei mitään unhoteta; karjaa on suojeltava talvikylmältä, työmiehet ovat varustettavat lämpöisillä vaatteilla ja hyvin ruokittavat, viiniköynnökset oikeaan aikaan karsittavat ja silmästettävät, talonväen on elonkorjuu-aikana noustava aikaisin makuulta, ja tarpeellista lepoa ja virkistystä on suotava kesän kuumimpana aikana. Kun vilja on puhdistettu, voi palvelusväkeä vähentää tai vaihtaa, ja terävähampainen koira on pidettävä varastoja vartioimassa.

Vielä neuvotaan, milloin on paras vesillelähtö-aika, miten miehen tulee käyttäytyä puolisoa valitessaan — tämä ei saa iältään olla kolmeakymmentä vuotta vanhempi — miten on seurusteltava ystävien kanssa, ja kaikellaisia pikkuseikkoja, joita jokapäiväisessä elämässä on noudatettava. Erittäin merkitään, mihin työhön kukin kuukauden päivä parhaiten sopii. Niin esimerkiksi ei kelpaa kuun kolmastoista päivä koskaan kylvöpäiväksi, mutta sopii erinomaisen hyvin istuttamiseen. Kuudes päivä keskeltä kuukautta on turmiollinen kasveille, mutta synnyttää uhkeita poikalapsia; sitä vastoin se ei ole edullinen tyttöjen syntymäpäiväksi eikä myöskään hääpäiväksi.

Runoelmassaan "Teogonia" koettaa Hesiodos yhtäjaksoiseen järjestykseen yhdistää, mitä tarut ja laulut kertovat jumalten alkuperästä. Maailman luomisesta alottain esittää hän kaoksen (järjestämättömän ainepaljouden) ensimmäiseksi olomuodoksi. Sitten tulee Gaia (maa) "leveällä rinnalla", Tartaros, Eros (rakkaus), yö, päivä, tähtitaivas, vuoret, meri, Titanit, joista Kronos (aika) oli viimeinen, Kyklopit j.n.e. Runoelma on itsessään hämärä, mutta siinä on paikoittain kauniita, voimakkaita kuvauksia, niinkuin esimerkiksi taistelu jumalten ja jättiläisten välillä j.m.s.

Kolmas runoteos, "Herakleen kilpi," joka tavallisesti luetaan Hesiodon teoksien joukkoon, nähtävästi ei ole hänen kirjoittamansa. Se kertoo Herakleen taistelusta Kyknos rosvon kanssa, ja runoelman täyttää suureksi osaksi tarkka kuvaus sankarin taitehikkaasti kirjaillusta kilvestä.

Pindaros.

Kuoli 442 e.Kr.

Vaikka Kreikkalaiset pitivät Pindaroa etevimpänä lyyrillisenä runoilijanaan, mainitsevat häntä ainoastaan harvat senaikuiset kirjailijat, ja kaikki mitä me tiedämme hänen elämästään on saatu elämäkertomuksista, jotka ovat kokoon kyhätyt satoja vuosia jälkeen hänen kuolemansa. Hän syntyi noin v. 520 e.Kr. Boiotian pääkaupungissa Thebessä tahi jossakin sen läheisyydessä. Hänen sukunsa jäsenien kerrotaan olleen taitavia huilun soittajia, ja itse kehuu hän, että hänen isänsä synnyltään oli Spartalainen ja äitinsä Arkadialainen luonnotar. Opittuaan eräältä sukulaiseltaan soitannon ensi alkeet tuli hän vielä nuorukaisena Athenaan, siellä täydellisesti harjaantuakseen kielisoitin-taiteesen. Kahdenkymmenen vuotisena palasi hän kotiinsa ja perusti runoilijamaineensa oodilla, jossa hän laulaa erään nuoren Thessalialaisen mainehikkaasta osanotosta Pytialaisiin juhlaleikkeihin. Tämän perästä leveni hänen maineensa ympäri Kreikanmaata ja Siciliaa. Itse oleskeli hän enimmiten syntymäkaupungissaan, sepitellen runoja, joissa tavallisesti ylisti juhlataistelujen voittajoita; niitä pidettiin Olympiassa, Pytossa (Delfossa), Nemeassa ja Istmon kannaksella Korinton luona. Taru kertoo, kerran kun Pindaro lapsena makasi nukkuneena, mehiläisparven laskeutuneen hänen huulilleen ja täyttäneen hänen suunsa hunajalla. Hänen luultiin myös olleen likeisessä yhteydessä Delfon pappien kanssa, ja siellä näytettiin temppelin merkillisyyksien joukossa rautatuolia, jota hänen sanotaan käyttäneen, ja Athenassa hänelle pystytettiin muistopatsas, ja Rodos saarella piirrettiin yksi hänen oodeistaan kultakirjaimin Athenen temppeliin.

Jotta voitaisiin ymmärtää hänen runoelmainsa muotoa ja laatua, on kuorilaulun yleisen luonteen tunteminen välttämätön. Lyhyesti lausuttuna ovat kuorit taiteellisia runouden, soitannon ja tanssin yhdistyksiä, jotka tarkoittivat jumalanpalveluksen juhlallisuuden koroittamista ja ihmisten tekojen ylistämistä ja joita muutenkin juhlamuodon saavuttamiseksi käytettiin yleisissä sekä yksityisissä tilaisuuksissa. "Paion" oli hymni Apollonille, jota lyyrää soittain esitettiin; "dityrambi" oli laulukertomus huilun säestyksellä Dionyson kunniaksi, ja "hyporkema'lla" esitettiin musiikin soidessa miimillisesti joku suurenmoinen tapaus. Laulujen rakennuksessa oli kolme osaa eli sointujaksoa, joista ensimmäistä sanottiin "stroofiksi" (säkeistöksi), toista antistroofiksi (vastasäkeistöksi) ja kolmatta "epoodiksi", joista molemmat edelliset riveiltään ja runojaloiltaan olivat aivan yhtäläisiä, kun sitä vastoin kolmas rytmiltään (poljennoltaan) poikkesi toisista. Tulee myöskin ottaa huomioon, että oodin esittivät tanssijat, jotka lauloivat stroofin ja antistroofin kulkien eteenpäin ja taantuen taaksepäin, kun sitä vastoin epoodi laulettiin istualta. Mitä soitantoon tulee, niin ei tiedetä muuta, kuin että käytettiin sekä kieli- että huulisoittimia. Kreikkalaiset eivät näy tunteneen sointu-oppia, mutta heidän soitannollisissa skaaloissaan oli neljännes-ääniäkin, ja heidän tahtinsa ja rytminsä olivat paljoa monimutkaisempia kuin meidän aikanamme. Oodien aineet otettiin eri tahoilta: melkein mikä tapaus tahansa yksityisessä ja yleisessä elämässä saattoi antaa sellaiseen aihetta, ja useimmissa Kreikan valtioissa elätettiin laulajia ja tanssijoita näiden juhlarunoelmien esittämistä varten. Ne kertovat enimmiten jumalten lempiseikkailuja ja taisteluja sekä vanhojen sankarisukujen mainehikkaita muistoja, ja niihin oli sovitettu hienoja viittauksia sen aikuisiin henkilöihin, joiden töitä ja toimituksia niillä oikeastaan tahdottiin ylistää.

Ainoastaan pieni osa Pindaron oodeista on jälkimaailmalle säilynyt; ne kertovat pääasiallisesti voitoista, joita uljaat kilpataistelijat saivat Kreikkalaisten kansajuhlissa, ja viehättävät meitä enemmän niissä esiintyvän voiman ja laulu-innon kuin niiden historiallisena pohjana olevien tapauksien kautta. Kreikkalaisten keskuudessa oli näillä kilpataisteluilla suuri kansallinen merkitys, ja eipä edes niinkään arveluttavana hetkenä, kuin milloin Kreikkaa uhkasi Persialaisten tuhoava hyökkäys, voitu laiminlyödä Olympilaisten taisteluleikkien viettämistä. Muinais-ajan sodissa oli voiton määrääjänä ruumiin voima ja notkeus, jotka molemmat kehittyivät uutteran harjoituksen kautta, ja suurena kiihoituksena tähän olivat ne julkiset kunnian osoitukset, jotka voittajat saivat osakseen näissä kilpaleikeissä, joita lakkaamatta Kreikassa pidettiin milloin missäkin. Sentähden olivatkin nuot jo ennen mainitut neljä kilpaleikkiä joita vietettiin määrättyihin aikoihin, Kreikkalaisten mieluimmat kansajuhlat, ja niihin kokoontui loistava joukko kilpataistelijoita, joiden taisteluja päivällä ja juhlakemuja yöllä suurella mieltymyksellä katseli lukuisa, kaikista Kreikan valtioista ja siirtokunnista kokoontunut kansan joukko. Voittaja sai astua kolmijalkaiselle pronssituolille öljypuu-lehväinen, kultasirpillä pyhistä lehdoista leikattu seppele käärittiin hänen päähänsä; hänen nimensä, sukuperänsä ja syntymäseutunsa mainittiin julkisesti, ja hänen voittamastaan kunniasta tulivat osallisiksi myöskin hänen isänsä ja kotiseutunsa.

Voittajia näissä kilpailuleikeissä ylistää Pindaros niissä runoissaan, jotka ovat meille säilyneet. Monissa hänen oodeissaan ei ole mitään silmun pistävää yhteyttä jumaluustarullisten tavottelujen ja niiden erityisten tapauksien välillä, jotka ovat laulun aineena. Toisessa jätetään kokonaan mainitsematta sankarin nimi ja kotipaikka, toiset taas vaihtelevat niin ajatusjuoksussaan, että tapauksien juonta runoelmissa on hyvin vaikea seurata. Itse sanookin Pindaros laulustaan, että hän kuten mehiläinen liitelee kukasta kukkaan.

Vaikka Pindaron runoissa löytyy niin monta ihanaa kohtaa, tapaa ani harvoin otteita hänen lauluistaan muiden kirjailijain teoksissa, luultavasti sentähden että hänen neronsa pääasiallisesti kuvastaa ainoastaan piirteitä hänen omasta aikakaudestaan ja kertoo tapauksia, jotka miellyttivät enemmän niitä, joita hän ylisti, kuin nousevia sukupolvia. Hänen tuotteitaan tosin siihen aikaan pidettiin hyvin suuressa arvossa, sentähden että niiden sointuisat rytmit niin hyvin soveltuivat musiikkiin ja tanssiin; mutta nyt, kun ei enään vietetä näitä kansallisjuhlia, joidenka kanssa runous, lyyrä ja tanssi olivat niin likeisessä yhteydessä, ovat ne kadottaneet arvonsa, ja rohkeat käänteet runoilijan ajatusjuoksussa vaikuttivat, kuten äsken jo mainittiin, etteivät hänen tuotteensa muistossa säilyneet.

Anakreon.

Syntyi noin 550 e.Kr.

Lempeästä lempirunoilijasta Anakreonista tiedämme ainoastaan sen, että hän syntyi kreikkalaisella Theos saarella, mistä muutti ensiksi Samoon ja sitten Athenaan jossa hänen sanotaan kuolleen hyvin vanhaksi elettyään. Hän lauloi yksinkertaisissa säkeissä lemmen, viinin ja hiljaisen nautinnon ylistystä. Näytteenä hänen sittemmin usein mukaillusta runoilutavastaan olkoon tässä pieni laulu "lyyrälle":

Mä tahdoin Atreyn poikia, mä tahdoin Kadmoa laulaa; vaan kielet kanteloisen vain kaikui lemmen kieltä. Mä äsken kieliä vaihdoin ja tartuin toiseen lyyraan, mä aioin sankartöitä Herkuleen laulaa. Kielet taas lemmenkieltään kuiskaa. Oo vait', niin kuulet — mun lyyrän vain lemmen lauluja soittaa.

Runoilija tahtoisi mielellään, lausuu hän tässä, ottaa aineen runoonsa Troijan ja Theben sankarisaduista; mutta hänen lyyränsä ei soi korkeakaikuista säveltä, se haluaa sävelin ylistää vain lemmen jumalia.

Aiskylos.

Kuoli v. 456 e.Kr.

Aiskylos, Kreikkalaisten ensimmäinen murhenäytelmän kirjoittaja, oli syntynyt Eleysiissä v. 525 e.Kr. ja otti itse osaa vapautustaistelukin Maratonin, Salamiin ja Plataian luona. Tyytymättömänä kotiseutunsa oloihin lähti hän sieltä pois kaksi kertaa ja tuli Siciliaan, jossa sitten kuolikin.

Oikein ymmärtääksemme kreikkalaista murhenäytelmää tulee meidän ottaa huomioon, että näytelmätaide vanhassa Hellaassa oli luonteeltaan niin perin kansallinen ja uskonnollinen. Näytäntöjä toimeen pantiin kolme kertaa vuodessa Bakkos-juhlissa, ja niihin tuli kymmentuhansittain katselijoita. Teaatterissa ei ollut kattoa, ja näytelmät pidettiin siis taivasalla. Kapea näyttämö oli puoliympyrän muotoisten katselija-istuinten etupuolella; sivuilla ja perällä oli maalattuja koristuksia, jotka sopivat näyteltävään kappaleesen. Kustannukset itse kappaleesta, kuorilaulajista ja näyttelijöistä maksoivat rikkaat pohatat.

Muistettava on myös, että kansa piti näitä näytelmiä jonkinlaisina pyhinä toimituksina ja samalla kaunotaiteen kehitystä edistävänä kilvoitteluna, ja Kreikkalaisten synnynnäinen kauneuden aisti, hienostuneena taiteellisissa ja tieteellisissä harjoituksissa, saattoi heidät helposti käsittämään runoilijoiden tuotteissa tavattavat ihanat käännökset ja historialliset viittaukset.

Aiskylos kirjoitti näytelmänsä vilkkaana ja yleväaatteisena aikana, ja senpä tähden niissä kuvastuvatkin selvästi näiden aikojen ominaisuudet.

Vangittu Prometeys.

Kappale alkaa sillä hetkellä kuin Hefaistos, joka ei uskaltanut vastustaa Zeyn käskyä, kahlehtii Prometeyn kallionlohkareesen Kaukasos vuorella. Kun se on tehty, jätetään Prometeys yksikseen. Korkeapontisilla sanoilla rukoilee hän luonnon voimien jumalia ja valittaa tukalaa tilaansa. Okeanon tyttäret, aallottaret, kiitävät sisälle siivekkäissä vaunuissa, surkuttelevat Prometeyn onnettomuutta ja pyytävät häntä kertomaan rikoksensa, jonka hän myös tekeekin.

Kun isäns' jälkeen valtaan nousi Zeys, soi taivaisille kullekin hän kunniaa, mi suuruudellaan määräs' vallan jokaisen. Vaan mailman kurjaa kansaa halveksuin hän päätti sukupuuttoon tappaa sen ja luoda kansan uuden, toisenlaatuisen. Tät' tuumaa vastaan yksin nousin mä. Mä uskalsin sen; ihmissuvun turmastaan ja tuonelaankin joutumasta pelastin. Näet, siksi sorrun näihin vaivoihini mä niin tuskaa tuottaviin, jo nähdä kauheisin.

Kuolettavasta rauhattomuudesta, jatkaa vielä Prometeys, olen minä pelastanut kuolevaiset ja valanut heidän sieluihinsa toivon lumoovaa rauhaa — ja sitä paitsi olen hankkinut heille tulen, jota he tuhansin tavoin voivat käyttää apukeinonaan. Sentähden oli Zeys määrännyt hänelle tämän kauhean rangaistuksen. Kun aallottaret ovat poistuneet, tulee meren jumala (Okeanos) ja tarjoo apuaan. Kuorilaulajille kertoo sitten Prometeys lähemmin, mitä hän on opettanut ihmisille: rakennustaidon, ajanlaskun, kirjoitustaidon, hevoskesytyksen, purjehduksen, lääke- ja ennustustaidon. Äkkiä ilmestyy lehmäksi muutettu kuninkaan tytär Io ja valittaa surkeata kohtaloaan. Prometeys tuntee hänet, ja hänelle Io ennustaa, että Herakles on hänet pelastava. Kun Io katoo, moittii kuori hänen sopimatonta lemmenliittoaan Zeyn kanssa, jonka perikatoa Prometeys kauheilla sanoilla ennustaa, ja tästä Hermes häntä uhkaa vieläkin suuremmilla kärsimyksillä. Prometeys osoittaa uhkamielisyyttä, aallottaret surkuttelevat häntä; Hermes moittii heitä ankarasti; Prometeys manaa avukseen emoaan, maata; vuori avautuu ja kallionlohkare, johon hän on kiinni kahlehdittu, vaipuu syvyyteen.

Se Aiskylon näytelmä, jossa hän esittää Prometeyn vapauttamisen, on hävinnyt.

Turvaa etsiväiset.

Kuningas Danaon viisikymmentä tytärtä ovat saapuneet Argon rantaan ja astuvat sisälle pyytäin Zeytä estämään heitä joutumasta avioliittoon serkkujensa, kuningas Aigypton viidenkymmenen pojan, kanssa, joita heidän isänsä välttämättömästi tahtoo heitä pakoittaa miehikseen ottamaan. Danaos käskee tyttäriään istuutumaan "puhtaalle pohjaperustalle"; he asettuvat alttarin ympärille. Nyt astuu esiin Pelasgos, Argon kuningas, seurueineen, kuuntelee tyttöjen kertomusta ja epäröi antaisiko, peläten Aigypton vihaa, heille apuaan, vaan suostuu kun naiset uhkaavat muuten hirttäytyä temppeliin. Sillä aikaa kuin Danaos lähtee ulos päästäksensä porvarien tuttavuuteen ja suosioon, rukoilevat hänen tyttärensä uudelleen Zeyn apua, vedoten kantaäitiinsä Iohon, jonka elämäkerran ja retket he kertovat. Argon kansa lupaa auttaa pakolaisia, jotka rukoilevat jumalia Argivilaisten puolesta. Nyt tulevat takaa-ajajien laivat näkyviin, ja naiset uudistavat avunpyyntönsä. Airut käskee heitä lähtemään laivoille kosijoineen. Kuningas Pelasgos tulee heille avuksi, ja airut lähetetään pois.

Persialaiset.

Näytelmä esittää tapausta Persian pääkaupungissa Susassa. Kuori, jossa laulajina ovat suurkuninkaan valtioneuvokset — uskollisten neuvosto — laulaa laulun, jossa ilmaisee suruaan siitä, ettei ole saatu odotettuja sanomia Persian sotajoukolta Kreikassa, ja surkuttelee niiden jalojen sankarien kohtaloa, jotka ovat sinne lähteneet. Laulussa kuvataan myöskin Xerxeen suuren sotajoukon lähtöä. Nyt astuu sisälle kuningatar Atossa, kertoo pahaenteisen unen ja kysyy ylenkatseellisesti, missä maailman sopukassa Athena lienee. Sanansaattaja tulee ja kertoo, että koko yritys on rauennut tyhjiin. Hän luettelee pitkän rivin kaatuneita, kuvaa taistelun Salamiin luona — tuhannen laivaa kolmeakymmentä vastaan.

Kuningatar poistuu viedäksensä juomauhria vainajille ja rukoillaksensa jumalten apua. Kuori laulaa valitusvirren Xerxeen suuruuden onnettomasta häviöstä. Kuningatar palaa uhrilla manatakseen Dareiota tuonelasta, ja kuori yhtyy hänen kanssaan rukoukseen. Dareion haamu nousee haudasta; hän sanoo syyksi tappioon poikansa nuorekasta tulisuutta ja hurjaa, jumalia suututtavaa menettelyä; neuvoo ettei Kreikkaa enään ahdistettaisi; pyytää äitiään lohduttamaan ryysyisenä palaavaa nöyristynyttä poikaansa ja katsoo sitten taas tuonen pimeään valtakuntaan. Kuori laulaa menneen ajan kunniaa juuri kuin Xerxes astuu sisälle valittain kaatuneitten sankarittensa kuolemaa. Xerxes rupee nyt kertomaan onnettomia vaiheitaan. Ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi, oli — nuolikotero. Sitten kuin kuningas ja kuorilaulajat ovat lukemattomilla valitushuudoilla ilmaisseet tuskaansa, palaavat he palatsiin, ja kappale loppuu.

Seitsemän ruhtinasta Theben ulkopuolella.

Kuningas Eteokles ja Theben porvarit ovat kokoontuneet palatsin pihaan. Kuninkaan karkoitettu veli Polyneikes, jolla on apuna kuusi Argolaista ruhtinasta, piirittää kaupunkia. Heitä vastaan kiihoittaa Eteokles porvareja urheaan vastarintaan. Sanansaattaja tuo sanoman, että Argivilaiset puuhaavat rynnäkköä kaupunkia vastaan, ja kuningas lähtee tekemään puolustusvarustuksia. Kuori, jossa laulajina on Thebeläisiä tyttöjä, astuu sisälle ja rukoilee jumalten apua. Eteokles tulee silloin ja moittii naisia heidän menettelystään, joka ainoastaan lannistaa puolustajien rohkeutta.

On miesten tehtävä, kun uhkaa vihamies, rukoillen, uhrin turvaa pyytää jumalten; vaan teidän vaieten on kotiin jääminen.

Hän sallii heidän kuitenkin lopuksi rukoilla, mutta ainoastaan ilman haikeaa huokaustulvaa, ja kuori huutaa vilkkain vertauslausein jumalia avuksi, ettei ikivanha kaupunki joutuisi heittokeihään, kuluttavan tulen, väkivallan, hillittömyyden ja hävityksen uhriksi.

Sanansaattaja tulee toistamiseen, kertoo vihollisparvien eri päällikköjen johdolla kokoontuvan mikä millekin portille ja Polyneikeen aikovan rynnätä seitsemättä porttia vastaan, lujalla päätöksellä joko kaataa veljensä tahi itse hengetönnä vaipua veriinsä. Eteokles määrää, ketä vihollispäällikköä vastaan kukin Thebeläinen sankari lähtee; itse tahtoo hän asettua veljeään Polyneikestä vastaan. Kuori ilmaisee pitkänlaisessa laulelmassa kansan tuskaa ja kertoo Oidipon perheen menneet surulliset vaiheet: miten Oidipos nai tuntemattoman äitinsä ja hänestä synnytti neljä lasta, pojat Eteokles ja Polyneikes sekä tyttäret Antigone ja Ismene; kuinka hän, kauhean sukurutsauksen vihdoinkin ilmi tultua, surusta puhkaisi silmänsä, j.n.e. Sanansaattaja palaa vieläkin kerran ja ilmoittaa kaupungin pelastuneen: veljekset ovat surmanneet toinen toisensa. Kuorin laulaessa murhelaulua kannetaan kaatuneiden ruumiit esiin, Antigone ja Ismene yhtyvät saattokulkueesen, ja kun ruumiit ovat lasketut maahan, ilmaisevat he suruaan haikeilla valitushuudoilla. Airut ilmoittaa kansanneuvoston päätöksen, että Eteokles on saava kunniallisen hautauksen, vaan Polyneikeen ruumis heitettävä lintujen syötäväksi. Antigone lupaa haudata Polyneikeen, ja toinen puoli kuorilaulajia lähtee kantamaan pois viimeksi mainitun ruumista, kun sitä vastoin toinen puoli kantaen Eteoklesta seuraa Ismeneä.

Oresteen vaiheet.

1. Agamemnon.

Agamemnonin palatsin katolla Argossa astuelee vartija ja tähystää tutkivasti yön pimeään. Kymmenen vuotta peräksyttäin on hän odottanut nähdäkseen tulimerkin välähtävän, joka ilmoittaisi Troijan kukistuksen ja kuninkaan pikaisen kotiintulon. Äkkiä ilmestyy leimahteleva tuli taivaan rannalle. Riemuissaan astuu vartija alas katolta mennäkseen kertomaan Agamemnonin puolisolle Klytemnestralle tätä iloista sanomaa. Kuori, jossa laulajina on vanhoja ukkoja, kokoontuu palatsin ulkopuolelle ja kertoo laivaston lähdöstä Troijaan. Kuningatar tulee ja toimittaa uhrin. Kuori jatkaa lauluaan piirityksen historiasta Ifigeneian kuolemaan asti, kun Klytemnestra esiintyy ja ilmaisee iloisen uutisen, joka myrskyn nopeudella on kiitänyt vartioroviosta toiseen, kertoen millaiseksi hän kuvittelee Troijan tilaa. Kuori puolestaan valittaa sodan syytä ja Kreikan uljaimman nuorison kaatumista Troijan luona ja lausuu pelkäävänsä, että voitettujen kirous on hurjille voittajille saattava jumalten koston. Airut ilmoittaa Agamemnonin tulon. Hän kertoo kuvaavasti piiritysjoukkojen kärsimyksistä. Mutta mitäpä nyt enään valituksista? Nyt on kaikkien kärsimysaika loppunut, kaatuneidenkin, jotka onnellisina lepäävät ajattelematta kotiinpalaustaan. Ei, nyt sanotaan iloiset jäähyväiset kaikille vaivoille.

Kuningatar astuu esille ja sanoo jo kauan odottaneensa nyt lähestyvää ilon hetkeä; mutta kuori alkaa taas laulaa kurjuutta, minkä Helenan turmiokas kauneus on aikaan saanut, ja sitä onnettomuutta, joka vainoo suurta valtaa, ja hiljaista, halvassa, nokeutuneessa mökkisessä viihtyvää onnea. Nyt saapuu Agamemnon, ja kuori tervehtii häntä:

Oi terve sä sortaja Ilionin!

Kuningas tervehtii Argoa ja kotijumalia, puhuu Troijan häviöstä ja kateudesta, jolla aina katsellaan menestyneitä sankaritöitä, ja aikoo juuri astua asuntoonsa, kun Klytemnestra tulee häntä vastaan ja puhuttelee häntä upeilevin, ilettävää hellyyttä osoittavin sanoin. Agamemnon ei ole kuulevinaan hänen mairitteluansa. Kunnioita minua ihmisenä, äläkä jumalana, lausuu hän, eikä tahdo mielellään asettaa jalkaansa levitetyille "kirjaville korukudoksille". Vihdoin myöntyy hän kuitenkin ja astuu kotinsa purppuramatolle, ensin suljettuaan puolisonsa suosioon Kassandran, Priamon vangitun tyttären, jonka hän oli tuonut mukanaan Troijasta.

Kuningatar kutsuu Kassandraa perheen jäseneksi — orjattarena. Syvästi loukattuna rukoilee Kassandra Apollonin apua. Haltioihinsa joutuneena ennustaa hän aiottua murhaa, ja kauheissa näyissä kiitävät hänen silmiensä ohi kaikki Pelopon sukua tahraavat rikokset. Ennustaen Oresteen palausta ja rukoillen kostoa menee hän sisälle kärsimään kohtaloansa. Kuori alottaa juuri laulun kun sisältä kuullaan Agamemnonin huutavan:

Voi mua! Murhaajalta kuolon-iskun sain!

Palatsin portit avautuvat, ja ulos astuu kuningatar kirves olalla. Jälestä kannetaan Agamemnonin ja Kassandran peitteillä verhotut ruumiit. Klytemnestra puolustaa tekoaan pitkällä puheella. Suuresti hän kerskuu siitä, että on surmannut avionrikkojan — "puolisonsa häpeän" — ja riettaan jalkavaimon, jonka tämä oli tuonut mukanaan; mutta kuori kiroo hänen konnantyötään. Nyt esiintyy kuningattaren rakastelija, Aigistos, ja iloitsee siitä, että hänen isänsä, Thyestes, on kostettu. Kuori uhkaa, että hänet on kansa kivittävä, mutta hän ylönkatsoo heidän uhkauksensa ja vakuuttaa olevansa valmis tarttumaan valtikkaan sekä kahleilla ja vankeudella kurittamaan jokaista vastustajaansa. Kun kuorilaulajat paljastavat miekkansa, välittää kuningatar sopua ja saa Aigiston palaamaan kanssansa palatsiin, kun sitä vastoin kuori, joka uhaten ennustaa Oresteen palausta, lähtee kaupunkiin.

2. Uhrinkantajattaret.

Tapaus on vieläkin Argossa, jossa näkyy Agamemnonin hauta palatsin ulkopuolella. Orestes, ystävänsä Pyladeen seurassa, tulee paikalle ja uhraa kaksi hiuskiharaansa isänsä haudalla. Sitten astuvat ystävykset syrjään odottamaan Elektraa, Oresteen sisarta, joka naisseurueen (kuorin) kanssa tulee vuodattamaan juomauhria haudalle. Kuori lausuu pelkäävänsä, että murhatyö jää kostamatta. Elektra ei tiedä miten rukoilla, kun murhaaja, hänen äitinsä, on lähettänyt uhrin. Kuori neuvoo häntä rukoilemaan, että Orestes saapuisi kostajaksi. Uhria toimittaessaan keksii Elektra kiharat, jotka ovat hänen omien kiharainsa väriset. Kun hän siinä seisoo epäillen, astuu Orestes esille Pyladeen seurassa ja ilmaisee, kuka hän on. Elektra ei ota alussa uskoakseen, mutta pian tulee hän vakuutetuksi. Ihastuksissaan tervehtii hän nyt veljeään, johon ainoaan hän nyt on yhdistänyt nelinkertaisen rakkauden isään, äitiin, veljeen ja sisareen. Orestes selittää, että Zeys on lähettänyt hänet kostajaksi. Hän ja Pylades poistuvat ilmestyäkseen uudelleen kuleksivina muukalaisina palatsin portilla. He koputtavat ja pyytävät saada puhutella talon korkeata haltijatarta. Klytemnestra astuu ulos, Orestes sanoo tulleensa Fokiista, jossa hänelle oli annettu toimeksi kuningattarelle tuoda sanoma hänen poikansa Oresteen kuolemasta. Klytemnestra käskee heidän astua sisälle ja menee ilmoittamaan uutista Aigistolle. Jonkun ajan kuluttua kuuluu kauheaa huutoa, ja palvelija syöksähtää palatsista ulos kertoen että Aigistos on murhattu. Orja huutaa ääneensä Klytemnestraa, joka tuleekin ja, saatuaan kuulla uutisen, pyytää "miehiä kaatavaa tapparaa". Orestes ja Pylades astuvat ulos palatsista paljastetuin miekoin. Kun Orestes lausuu uhkaavia sanoja, virkkaa Klytemnestra:

Jo taannu, poikain! Rintaa sitä kunnioi, min luona usein ennen uinahtain sä hennoin huulin makeen äidinmaidon söit.

Orestes epäröi, mutta Pylades varoittaa häntä unohtamasta Apollonin neuvoa; ennen hänellä olkoon vaikka koko maailma vihollisena, kuin jumalat. Orestes laahaa äidin mukaansa palatsiin, ja portit suljetaan. Kun ne taas avautuvat, seisoo hän äitinsä ruumiin vieressä ja koettaa puolustaa tekoaan puhumalla Klytemnestran ja hänen rakastelujansa rikollisuudesta. Kuori ennustaa tulevia onnettomuuksia. Oresteen valtaa rauhattomuus, joka vihdoin saattaa hänet mielettömäksi. Hän näkee harmaapukuisten, gorgonin näköisten, käärmeiden ympärikietomain raivottarien lähestyvän ja syöksyy pois näyttämöltä.

3. Eymenidit (kostottaret).

Delfon temppelin ulkopuolella rukoilee naispappi, mainiten useita jumalia nimeltä. Kun hän on poistunut, näkyy oraakelipyhäkön sisusta. "Omfalolla" (maailman napakivellä) istuu Orestes kalman kalpeana. Hänen vieressään seisoo Apollo, vähän kauempana Hermes. Kuorina ovat kostottaret (raivottaret, erinnyit), jotka uneen vaipuneina istuvat piirissä tuoleilla. Apollo lupaa Oresteelle suojelustaan ja käskee häntä rientämään Athenaan ja siellä kääntymään ikivanhan Pallas Athenen kuvan puoleen. Kun hän on lähtenyt, ilmestyy Klytemnestran haamu ja yllyttää kostottaria vainoomaan Orestesta. Nämät syöksyvät istuimiltaan ja moittivat Apolloa siitä että hän on asiaan puuttunut. He syyttävät Orestesta rikoksesta, mutta Apollo puolustaa häntä; sitten eroovat he osoittaen molemminpuolista uhkamielisyyttä.

Seuraavassa näytännössä nähdään Pallaan temppeli ja Athenan Akropolis linna; Orestes syleilee jumalattaren kuvaa ja rukoilee hänen ratkaisevaa tuomiopäätöstään. Raivottaret, jotka ovat vainuneet hänet siellä, ikäänkuin metsäkoira vainuu haavoittuneen otuksen, saapuvat nyt toinen toisensa perästä paikalle. Pallas Athene tulee ladellen sinne. Pakoittaen raivottaret vaikenemaan kehoittaa hän Orestesta esittämään asiansa, jonka tämä tekeekin. Jumalatar itse ei tahdo lausua mitään tuomiota, vaan asettaa tuomioistuimen Athenan jaloimmista porvareista. Raivottaret alkavat jälleen laulunsa, kuvaten niitä onnettomuuksia, jotka tulevat tapahtumaan, jos heidän vainottavansa rikokset jäisivät rankaisematta.

Kolmas näytäntö tapahtuu Areopagos kummulla Athenassa; Athene astuu sisälle seurassaan kaksitoista tuomaria, jotka istuutuvat alttarin ympäri näyttämön keskelle. Jumalatar käskee airutta vaatimaan hiljaisuutta. Apollo tulee paikalle, ja keskustelut alkavat. Orestes tunnustaa rikoksensa; Apollo rupeaa hänen puolustajakseen. Mahtavilla sanoilla kehoittaa Athene tuomareja ryhtymään ratkaisevaan äänestykseen. Vuoroon nousevat tuomarit istuimiltaan ja ottavat, kuorin uhkaavasti laulaessa, äänestyskivet alttarilta ja panevat ne uurnaan. Kivet luetaan, ja jumalatar itse ilmoittaa päätöksen:

Tään miehen päättää tuomiokunta syyttömäks; molemmin puolin ääniluku tasan on.

Näin sanoen laskee jumalatar syyttömäksi julistavan kivensä muiden joukkoon. Orestes kiittää, lupaa ikuista ystävyyttä Argon ja Athenan välillä ja poistuu. Raivottaret, jotka ensiksi ovat vimmoissaan, rauhoittuvat Athenen kaunopuheliaisuudesta ja saavat häneltä temppelin Athenassa, ehdolla että he vastedes, kirousten asemasta, saattaisivat asukkaille kaikkea hyvää. He toivottavat nyt Athenalle siunausta, ja heidän nimensä muutetaan erinnyistä eymenideiksi, sovintoa rakastavan koston jumalattariksi. Kaikkien riemuitessa saatetaan heitä pyhäkköönsä keskelle Akropolista.

Herodotos.

Kuoli v. 413 e.Kr.

Herodotos, joka on saanut liikanimen "historian isä", syntyi (v. 484 e.Kr.) Halikarnassossa. Hän vietti suuren osan elämäänsä matkoilla vieraissa maissa ja on näistä paljon kertonut historiassaan, jossa kuitenkin ovat pääesiteltävinä ne suuret taistelut, joilla Kreikkalaiset hänen aikanaan onnellisesti puolustivat maatansa Persialaisten hyökkäyksiltä. Herodotos rakastaa totuutta, hänellä on vilkas, terävä käsitysvoima, mutta häntä haittaavat usein aikakautensa esiluulot ja mielipiteet, joten hän toisinaan joutuu harhateille. Hänestä on sanottu, että hänellä oli "viisaan miehen pää, äidin sydän ja lapsen yksinkertaisuus".

Alkaen mytillisten (taru-) aikain taisteluista Euroopan ja Aasian välillä kertoo hän, miten eräs Foinikialainen laivuri ryösti Ion, Argon kuninkaan Inakon tyttären, ja vei sen mukanaan Egyptiin, jonka jälkeen Kreikkalaiset ryöstivät Europan Tyrosta ja Medean Kolkiista. Tämän perästä teki Lydian kuuluisa kuningas Kroisos, joka oli saanut verrattomat rikkautensa Paktolon kultarikkaasta virran-uomasta, hyökkäyksiä useaan Kreikkalaisvaltioon, mutta yhtyi sitten liittoon Spartalaisten kanssa, jotka lupasivat häntä auttaa Persian kuningasta Kyroa vastaan. Päätös tästä oli, että Kroisos joutui vangiksi Sardeessa, tuossa vanhan maailman suuressa markkinapaikassa, jossa ensiksi lyötiin rahaa.

Hän palaa sitten siihen aikaan, jolloin Assyrialaisilla oli valta Aasiassa. Niniven kukistuksen jälkeen saivat tämän vallan Medialaiset, joiden uljas pääkaupunki Ekbatana, Herodoton kertomuksen mukaan, oli pyöreällä kukkulalla seitsemän kehänmuotoisen vallin ympäröimänä, joista kahdella sisimmällä oli hopioitut ja kullatut harjat ja tornit. Hän kertoo myöskin, kuinka Astyageen, Medialaisten viimeisen kuninkaan, joka oli naittanut tyttärensä Persialaiselle Kambyseelle, pani viralta tästä aviosta syntynyt poika Kyros, jonka lapsena pelasti kuolemasta karjapaimen Harpagos ja joka sitten tuli koko Aasian haltijaksi. Hän mainitsee vielä Persialaisilla olleen tapana jättää kuolleensa petojen ja lintujen saaliiksi, kuten vielä nykyaikanakin Indian Parsit tekevät. Harpagos, joka oli kohonnut kenraaliksi, pakoitti tuota pikaa Vähän Aasian kaupungit antautumaan ja peloitti Kreikkalaiset näitä auttamasta. Sillä välin marssi Kyros Babylonia vastaan, jonka ihmeitä Herodotos laveasti kuvaa, ja johtamalla kaupungin läpi juoksevan Eufrat virran toiseen kaivettuun uomaan raivasi hän itselleen tien palatsiin, jonka seinällä profeeta Daniel luki tuon salaperäisen kirjoituksen. Kaupungissa oli tapa sellainen, kertoo Herodotos, että naisia kaupittiin vaimoiksi enimmän tarjooville; mitä siten saatiin maksua kaunottarista, se annettiin palkinnoksi sille, joka suostui ottamaan jolsan naisen. Kyros teki viimeisen sotaretkensä Massageteja vastaan, jotka elivät Kaspian aroilla ja joita hallitsi Amazoni-kuningatar Tomyris. Tämä yllytti joukkonsa niin voimakkaasen vastarintaan, että Kyros voitettiin ja koko hänen sotajoukkonsa hakattiin maahan.

Historioitsija rupee nyt kertomaan ikivanhasta sivistysmaasta Egyptistä. Hän puhuu ensin Nilin lähteistä ja esittää, mitä hän arvelee syyksi virran talvehtimiseen kesällä. Herodotos huomauttaa, että Egyptiläiset uskoivat sielunvaellusta. He luulivat nimittäin vainajien sielun täytyvän vaeltaa kolmetuhatta vuotta eläinten ruumiissa, siten vähitellen taas kehittyäkseen ihmiseksi. Heidän juhlakemuissaan oli aina nähtävänä kuolleen kuva, johon oli liitetty muistutus: "Tällainen sinustakin kerran tulee". Hän johtaa useat kreikkalaiset jumalat egyptiläisestä alkuperästä, kertoo Egyptiläisten pitäneen lehmiä sekä muita nelijalkaisia eläimiä ja lintuja pyhinä olentoina ja viettäneen suruaikaa kissojen ja koirien kuoltua. Pyhää lintua Fenixiä hän ei koskaan saanut nähdä muuten kuin kuvissa, ja niissä se oli puna- ja kullanhohtava sulkaisen kotkan näköinen. Hän puhuu kunnioituksesta, jota nuoret miehet osoittivat vanhemmille, ja Heliopoliin papeilta, jotka olivat hyvin taitavia matemaatikkoja ja tähtien tutkijoita, sai hän tietää ensimmäisten kuninkaiden olleen jumalia ja että viimeisen näistä, Osiriin, kärsimykset ja kuolo olivat heidän uskonsa suuret salaisuudet. Ensimmäinen ihmishallitsija oli Menes, joka perusti Memfiin. Häntä seurasi kolmesataa viisikymmentä ruhtinasta, joista kerrotaan monta merkillistä tarua. Heidän seuraajiaan oli Keops, joka rakensi pyramidit ja käytti sataatuhatta työmiestä neljäkymmentä vuotta. Myöhemmin hallitsi Sethos, alkuaan pappi, jota sodassa Assyrian kuningasta Sanheribia vastaan auttoivat hiiret, nakertain öisin poikki vihollisten jousenjänteet ja kilpirakset. Hänen jälkeensä tuli kaksitoista kuningasta yht'aikaa, ja kun yksi heistä, Necho, oli luovuttanut muut yksitoista, yritti hän kaivamaan kanavaa Punaiseen Mereen. Viimeinen kuningas, jonka hän mainitsee, sääsi lain, joka määrää että jokaisen mieshenkilön Egyptissä piti kerran vuodessa tuleman maakunnan hallitusmiehen luo kuolemanrangaistuksen uhalla näyttämään toteen, että hän kunniallisesti ja rehellisesti hankki elatuksensa. Kuvaus Egyptin oloista päättyy kertomuksella kauniista kreikkalaisesta orjattaresta, jonka toisen kengän kotka ryösti ja vei saaliina kuninkaalle, joka niin ihastui nähdessään pienen kengän, että noudatti luokseen sen omistajan ja otti hänet aviokseen.

Nyt seuraavat ne urostyöt, jotka Kambyses, Kyron poika, teki käydessään sotaa Egyptiläisiä vastaan ja vallottaissaan Memfiin. Herodotos kertoo Kambyseen, Egyptiläisten kauhuksi rääkättyään kuningasvainajan ruumista, tehneen kaksi huono-onnista hyökkäysyritystä, toisen Etiopialaisia, toisen Ammonin temppeliä vastaan. Palattuansa Memfiisen pisti hän omalla miekallaan kuoliaksi Apis härän, jota kansa palveli jumalana. Hän murhautti veljensä Smerdeen, ja saman kohtalon sai hänen sisarensakin, kun tämä suri Smerdeen kuolemaa. Kaksitoista Persialaista ylimystä kaivatti hän rangaistukseksi maahan kaulaan asti ja näännytti heidät siinä nälkään. Väkisin tunkeuduttiin hautoihin, ruumiit — muumiat — viskattiin ulos ja jumalten kuvat poltettiin. Kun Kambyses vihdoin sai tietää pappien hänen kotimaassaan hallitusistuimelle kohottaneen erään miehen, joka sanoi itseään hänen veljekseen, nousi hän ratsaille palataksensa Susaan, mutta loukkasi itseään omalla miekallaan noustessaan niin vaarallisesti, että kuoli Egyptissä jättämättä yhtäkään perillistä.

Kun vale-Smerdes oli hallinnut muutamia kuukausia, kukisti hänet salaliitolla seitsemän Persialaista ylimystä, jotka sopivat keskenään, että se saisi hallituksen, jonka hevonen ensin hirnuisi päivän koittaessa; siten tuli heistä hallitukseen Dareios, Hystaspiin poika. Herodotos luettelee tarkalleen tämän mainehikkaan hallitsijan vuotuiset tulot, jotka hän laskee noin 85 miljoonaksi markaksi. Hän kertoo myöskin laveasti Dareion hallituksesta; muun muassa mainitsee hän tämän lähettäneen vakoojia Kreikkaan ja sen siirtokuntiin. Tärkein tapaus oli kuitenkin Babylonin kapina. Sanottiin, ettei kaupunkia voitaisi valloittaa ennenkuin muuli synnyttäisi varsan. Tuo uskomaton seikka tapahtuikin, ja muulin omistajan, Sopyros nimisen miehen avulla, joka silpoi pois nenänsä ja korvansa pettääksensä Babylonin asukkaita, onnistui Dareion valloittaa kaupunki, johon Sopyros sitten asetettiin kuvernööriksi.

Sitten kääntyi Dareios aseineen Skytialaisia, Pohjois-Wenäjällä asuvaa kansaa vastaan, jonka alkuperää Herodotos seuraa kauas taaksepäin taruaikoihin. Skytialaisista kertoo hän muun muassa, että nämät käyttivät höyrykylpyjä. Täältä täytyi Persialaisten kuitenkin palata takaisin tyhjin toimin.

Vielä saamme tietää, että Dareion erään kenraalin onnistui viedä Peonien koko heimo Makedoniasta Persiaan, joten Persialaiset saivat tilaisuuden oppia käsitöitä. Yritys samoin kohdella erästä toista heimoa, joka eleli keskellä järveä paaluille rakennetuissa asunnoissaan, raukesi tyhjiin. Puhuessaan muista kaukaisista seuduista sanoo Herodotos, ettei hän ole varma, tokko "Tinasaaria" todella löytyneekään, mutta hän oli kuullut kerrottavan tinaa saatavan "maailman loppupäästä."

Kertomuksen näyttämöksi tulevat nyt Kreikan valtiot, ja Herodotos puhuu näiden tyranneista eli yksinvaltiaista, joiden joukossa Polykrates Samos saarella oli kuuluisin. Onni seurasi häntä niin itsepintaisesti, että Egyptin kuningas neuvoi häntä luopumaan rakkaimmasta kalleudestaan poistaaksensa kovaa onnen vaihdosta, joka tavallisesti seuraa liikanaista menestystä. Polykrates viskasi mereen kalliin sormuksen, mutta muutamia päiviä myöhemmin sai hän eräältä kalastajalta harvinaisen kalan, ja kalan vatsasta löydettiin — sormus! Tätä pidettiin uhkaavana ennusmerkkinä. Jonkun aikaa onni vielä kuitenkin yhä hymyili Polykrateelle; mutta vihdoin sai eräs Sardeen satrapi hänet lupaamaan ottaa talletettavakseen aarteen, ja kun hän lähti sitä noutamaan, sai hän siellä surmansa.

Toinen tyranni oli Periander Korintossa, josta puhuessaan Herodotos kertoo sadun eräästä laulajasta ja kitaran soittajasta Arionista, mikä meriretkellä oli vähällä tulla murhatuksi rahojensa tähden, vaan syöksyi mereen ja delfinin selässä pelastui maalle. Seuraa sitten pitkä kertomus Kleistheneestä Sikyonissa; tällä on paljon puuhaa valitessaan miestä tyttärelleen, jonka kosioista yksi on aikansa suurin velttiö, sellainen, että jo voivotteli itsellään olevan paha maata, kun kuihtunut ruusun lehti oli sattunut tulemaan hänen vuoteesensa, ja pyörtyi nähdessään miehen raatavan raskasta työtä. Peisistratoa Athenassa mainitaan kiitoksella siitä, että hän kokosi ja järjesti Homeron runot. Hänen poikansa Hippiaan aikoivat Harmodios ja Aristogeiton murhata. Erehdyksestä tappoivat he hänen veljensä Hipparkon, mutta heitä kunnioittivat kuitenkin kauan suurina isänmaan ystävinä Athenalaiset tasavaltalaiset, jotka pitivät tyrannien murhaamista tarpeellisena ja kiitettävänä.

Ensimmäiset enteet suureen Persialais-sotaan alkoivat jo ilmestyä. Samoin kuin useimpien suurten tapausten oli senkin alkusyynä vähäpätöinen sattuma. Dareios oli vienyt Miletolaisen Histiaion vastoin tämän tahtoa Susan hoviin. Salaa lähetti Histiaios lähettilään vävynsä Aristagoraan luo ja kehoitti häntä kiihoittamaan kreikkalaisia valtioita luovuttamaan hallitsijansa ja vaatimaan kansanvaltaa. Hänen ei onnistunut saada Spartalaisia aseisin tarttumaan, mutta Athenalaiset suostuivat ja lähettivät sotajoukon Sardesta vastaan. Athenalaisten täytyi peräytyä, mutta kapina Persiaa vastaan oli saatu alkuun ja leveni nopeasti. Dareios syytti Histiaioa että tämä oli tietänyt kapinan hankkeista, mutta kavala Kreikkalainen osasi kuninkaan niin pettää ja tekeytyä niin viattomaksi, että tämä vielä lähetti hänet kapinaa tukahuttamaankin. Kun hän tuli Sardeesen, lausui kuninkaan veli Artafernes: "Sinä olet kengän tehnyt ja Aristagoras on sen pannut jalkaansa." Sillä välin onnistui Histiaion täälläkin poistaa, kaikki epäluulot, kunnes omin päin ryhtyi sotapuuhiin, joista seurauksena oli että hän joutui vangiksi ja mestattiin. Nyt tekivät Persialaiset hyökkäyksen Ionialaisia vastaan, aikoen valloittaa koko Kreikanmaan. Syntyi sitten useita taisteluja maalla ja merellä, riitaisuuksia liittolaisten kesken y.m.; Persialaisten laivastokin hukkui, vaan sota ei siitä vähääkään edistynyt.

Mutta tärkeä tapaus maailman historiassa lähestyi. Persian kuningas lähetti 600 laivalla toisen sotajoukon, joka ryöstettyään Naxos saarta ja poltettuaan Eretrian kaupungin nousi maalle Marathonin kentille. Miltiadeen johdolla taistelevilla Athenalaisilla ja Plataialaisilla oli 20,000 miestä Persialaisten 110,000:tta vastaan, mutta sittenkin voittivat he täydellisesti vihollisensa ja karkoittivat heidät 6,000 miehen tappiolla takaisin laivoilleen, kun sitä vastoin Kreikkalaisilta kaatui ainoastaan 200 miestä. Omasta pyynnöstään sai Miltiades 70 soutulaivaa ja lähti niillä ahdistamaan Paros saaren asukkaita, joille hän kantoi yksityistä vihaa. Haavoitettuna palasi hän taas Athenaan, jossa häntä syytettiin isänmaan kavalluksesta ja tuomittiin maksamaan kustannukset hyödyttömästä sotaretkestä.

Dareios varustautui juuri sotaretkelle Athenalaisia vastaan, kun Egyptissä syntynyt kapina käänsi hänen huomionsa toisaalle. Tuumaillessaan, mihin ensiksi tulisi kääntyä joukkoineen, sairastui hän ja kuoli. Hänen poikansa Xerxes oli ensiksi sitä mieltä, että jos hän jättäisi Kreikkalaiset rauhaan, kestäisi kauan ennenkuin he saattaisivat tunkeutua Susaan; mutta vähitellen muutti hän mielipidettä ja keräeli kokonaista neljä vuotta sotajoukkoa, jossa tosin lasketaan olleen kaksi miljoonaa soturia, mutta joka oli huonosti varustettu ja harjoitettu. Komeasti kulki tämä mahtava sotajoukko Hellesponton yli Abydosta Sestoon laivasiltaa myöten, ja sitä seurasi rantaa pitkin 1,200 sotalaivaa. Kreikkalaiset pelästyivät suuresti, ja pohjoiset valtiot heittäytyivät heti valloittajan valtaan. Mutta Athenalaiset, joita oraakeli oli rohkaissut sanoen, että he löytävät turvaa "puisten vallien takana", lähettivät avunpyynnön naapureilleen, ja päätettiin, että he laivaston avulla, joka asetettaisiin läheiseen salmeen, ensiksi asettuisivat vastarintaan Termopylen ahtaassa vuorisolassa. Kun Persialaisten sotajoukko marssi esiin Tessaliasta, hukkui heiltä 400 laivaa kovassa myrskyssä. Mutta Xerxes kulki kuitenkin eteenpäin maa-sotajoukolla vuorisolaa kohti, joka oli niin kapea, että tuskin yhdet sotavaunut mahtuivat siitä kulkemaan. Paikkaa oli puolustamassa 300 Spartalaista kuningas Leonidaan johdolla. Muut Kreikkalaiset — ne viettivät juhlaleikkejään Olympiassa! Persialainen keisarikaartti hyökkäsi ensiksi solaan, mutta urheat Spartalaiset ajoivat heidät pakoon ja hakkasivat maahan joka kynnen. Kolmantena päivänä saivat Persialaiset kuitenkin tietää löytyvän toisen solan, josta saattaisi hyökätä Kreikkalaisten selkään, ja pian ilmestyikin täältä päin uhkaava vihollinen. Päivän koittaessa antoi Xerxes käskyn yleiseen ryntäykseen. Persialaisia kaatui joukoittain. Neljä tuntia torjuivat Kreikkalaiset vielä Persialaisten hyökkäykset ja kantoivat pois kaatuneen kuninkaansa ruumiin; mutta vihdoin pääsi vihollisten ylivoima voitolle. Viholliset kävivät joka taholta Kreikkalaisten kimppuun, ja nämät kaatuivat urheasti taistellen joka mies. Nyt koettivat Persialaiset sulkea saarroksiin Kreikkalaisten laivastoa, jota johti Temistokles, ja taistelu jatkui myöhään iltahämärään. Mutta sydänyön aikana nousi myrsky, ja aallot ajoivat monta Persialais-laivaa Eyboian kiviselle rannikolle. Seuraavana päivänä tekivät Kreikkalaiset hyökkäyksen, ja kolmantena päivänä taas Persialaiset. Ei kummallakaan puolella saatu ratkaisevaa voittoa, mutta Kreikkalaiset kuitenkin vetäytyivät täältä pois. Valloittajat kulkivat nyt eteenpäin kahdessa joukossa, joista toinen kulki Delfoa, toinen Athenaa kohti. Delfon oraakeli lausui: "kykenevänsä omiaan puolustamaan", ja juuri kun Persialaiset olivat päässeet temppeliylängölle, syntyi ukkosen ilma, valtavia kalliolohkareita vieri alas Parnassolta, ja Delfolaiset, jotka olivat saaneet avukseen kaksi taivaallista soturia, syöksyivät esiin piilopaikoistaan ja karkoittivat valloittajat pakosalle.

Kreikkalaiset olisivat voineet asettua vastarintaan Boiotiassa, mutta Spartalaiset, jotka toivoivat Athenan kukistuvan itse päästäkseen ylivaltaan Kreikassa, vetäytyivät Korinton kannaksen taakse, kun sitä vastoin Athenalaiset etsivät turvaa laivastossaan, joka oli ankkuroittuna Salamiin saaren luona. Niin muodoin tapasivat Persialaiset Athenan kaupungin autiona, ja kun he olivat ryöstäneet sen ja polttaneet Athenen temppelin, lähetti Xerxes kotiin sanoman, että hän oli täyttänyt kostotyönsä. Kauhu ja pelko valtasi Kreikkalaiset; vihollisten maa-sotajoukko marssi eteenpäin kannasta pitkin, ja Persialaisten laivasto varustautui rynnäkköön. Temistokles kiihoitti innokkailla puheilla laivaväestöjään, ja Artemisia, Halikarnasson kuningatar, kehoitti rohkeuteen Persialaisia, joiden riveissä hän taisteli. Molemmin puolin upposi laivoja, ja taistelua kesti sydänyöhön saakka: päätökseksi tuli, että Persialaiset joutuivat kokonaan tappiolle, ja jälelle jääneet heistä peräytyivät talveksi Tessaliaan. Xerxes itse palasi kotiinsa.

Seuraavana keväänä marssitti Mardonius Persialaisen sotajoukon jäännökset uudestaan esiin. Ensi yhteentörmäyksessä voitettiin hänen alapäällikkönsä Maxistios, ja Kreikkalaiset asettuivat yhdistyneine sotajoukkoineen Plataian kentälle. Yksitoista päivää odotettuaan suotuisaa ennusmerkkiä antoi Mardonios Kreikkalaisia kolminkertaisesti lukuisammalle sotajoukolleen käskyn rynnäkköön. Herodotos kuvaa taistelun hyvin tarkasti ja mainitsee, että Kreikkalaisten aluksi oli vaikea kestää Persialaisten hyökkäystä. Vihdoin rukoili Pausanias Hereä, hyviä enteitä ilmestyi, Thebeläiset ja Spartalaiset ryntäävät esiin, ja voitto on Kreikkalaisten. Mardonios taisteli urheasti, mutta kaatui, ja vaikka alussa Kreikkalaisten voittoa viivyttivät vihollisten vallitukset, onnistui kuitenkin Athenalaisten, jotka olivat taitavimmat vallien valloittamisessa, karkoittaa Persialaiset heidän varustuksistaan. Voitto oli niin täydellinen, että ainoastaan 3,000 miestä koko Persialais-sotajoukosta pääsi hengissä pakoon. Pausaniasta kehoitettiin toimittamaan Mardoniolle kunniallinen hautaus, mutta hän vastasi; "Tahdotteko, että niin kovin halventaisin isänmaatani juuri nyt, kun sen olen kohottanut maineesen?"

Samana päivänä kohtasi kreikkalainen laivasto joukon Persialaisia, jotka olivat astuneet maalle Mykalen luona Ioniassa. Kreikkalaiset menivät myöskin maalle, hyökkäsivät Persialaisten kimppuun, karkoittivat heidät leiriin ja tappoivat viimeiseen mieheen.

Herodotos kertoo lopuksi muutamia häväistysjuttuja Susan hovista, mutta kertomuksensa tärkein osa on kuvaus niiden kahden vuoden ikimuistettavista tapauksista, jolloin Kreikkalaisten suuret voitot saattoivat Eurooppalaisen sivistyksen kaikiksi ajoiksi Aasiaa vallitsemaan.

Sofokles.

Kuoli v. 406 e.Kr.

Sofokles, vanhan Kreikan kuuluisin murhenäytelmän kirjoittaja, oli syntynyt Attikalaisella Kolonos alueella v. 496 e.Kr. 28 vuoden ikäisenä kilpaili hän Aiskylon kanssa ja voitti palkinnon. Niin suuressa arvossa piti häntä kansa, että se valitsi hänet yhdessä Perikleen kanssa päälliköksi Samolaiseen sotaan. Hänen murhenäytelmänsä osoittavat Kreikkalaisten mielten luopuneen sokeasti uskomasta kohtaloon ja sen sijaan ruvenneen luottamaan jumalalliseen kostantoon. Ihmisen teot, joihin häntä saattavat taipumukset ja tunteet, esitetään johdonmukaisemmassa yhteydessä ja vapaampina korkeampain voimain hämäristä ja edeltäpäin aavistamattomista määräyksistä.

Kuningas Oidipos.

Tämän murhenäytelmän aine on kauhea: eräs mies on tappanut isänsä ja nainut äitinsä; ja kuitenkin on kappale sellainen, että Aristoteles piti sitä traagillisen näytelmätaiteen mestariteoksena.

Laios, Theben kuningas, jolla ei ollut yhtään lasta puolisostaan Iokastesta, kysyy Delfon oraakelilta neuvoa ja saa vastaukseksi, että hänelle on syntyvä poika, mutta että hän on kuoleva poikansa käden kautta. Välttääksensä tätä onnettomuutta panettaa äiti lapsen erämaahan; mutta eräs paimen tapaa lapsen ja vie sen Korinton kuninkaalle Polybolle, jonka lapseton puoliso ottaa pienokaisen kasvattipojakseen, ja tämä kasvaa mieheksi siinä luulossa, että hän on kuningas Polybon poika. Kolmeakymmentä vuotta myöhemmin lähtee Laios jälleen Delfoon, ja hänet murhaa kotimatkalla tuntematon mies. Hänen jälkeensä tulee valtaistuimelle Kreon, mutta tämä hallitsee vain vähän aikaa. Thebeen ilmestyy nimittäin Sfinx — naiskasvoinen, siivekäs hirviö jalopeuran hännällä ja kynsillä — ja esittää arvoituksen, jota ei kukaan Thebeläinen voi selittää. Ne, jotka turhaan koettavat arvata, menettävät henkensä. Silloin tarjoo Kreon kruunun ja sisarensa Iokasten avioksi sille, joka saattaa arvoituksen selittää. Arvoitus oli tällainen: Nelijalkaisella olennolla on kaksi jalkaa ja kolme jalkaa, mutta vain yksi ääni, mutta jalkojen lukumäärä vaihtelee, ja milloin sillä on useimmat jalat, silloin on se heikoin — mikäpä se on?

Oidipos tulee Korintosta ja selittää arvoituksen: "Sinä olet kuvannut ihmisen, ensiksi pienenä lapsena, kun hän konttaa neljällä jalalla, sitten vanhempana, kun hän käy kahdella jalalla, ja lopuksi iäkkäänä, kun hän käyttää sauvaa kolmantena jalkana".

Oidipos valitaan kuninkaaksi ja nai tuntemattoman äitinsä Iokasten, joka hänelle synnyttää poikia ja tyttäriä. Kauan ovat taivas ja maa asiasta hiiskumatta, mutta sitten ne yhdessä rupeevat rikollisen syyttäjiksi. Rutto tappaa karjan, kulo ja kuivuus hävittävät viljan ja lapset kuolevat syntyessään. Turhaan rukoillaan jumalia. Näytelmän alussa istuu joukko lapsia, nuorukaisia ja pappeja näyttämön ulkopuolella kantaen öljypuun lehviä, rukouksen vertauskuvia, käsissään. Oidipos ilmoittaa heille jo lähettäneensä Kreonin Delfoon kysymään oraakelilta neuvoa. Kreon tuo vastauksen, että Laion murhaaja on saatava ilmi ja rangaistava ennenkuin onnettomuudet lakkaavat. Oidipos ottaa itse toimekseen rikollisen ilmi saattamisen ja uhkaa murhaajalle kauheaa kostoa. Hän kysyy neuvoa sokealta Tiresiaalta, joka kauan arveltuaan julistaa itse Oidipon etsityksi murhamieheksi. Oidipos on vakuutettu viattomuudestaan, kunnes kuningatar häntä muistuttaa, että murha tapahtui paikalla, missä kolme tietä yhtyy. Silloin Oidipos kertoo, miten hänen tullessaan Korintosta tiellä häntä sysäsi syrjään vanhus, joka airueen ja palvelijan seurassa ajoi vaunuissa. Hän surmasi heidät kaikki. Nyt huomaa hän, kuinka oli niskoilleen koonnut pääsemättömän kirouksen. Iokaste epäilee yhä ja lähettää noutamaan luoksensa orjaa, joka kerran toi sanoman että Laios oli joutunut rosvojoukon käsiin ja murhattu. Väliajoilla laulaa kuori laulun ylpeyden rikollisuudesta ja kostosta, jota jumalia halveksivaiset ansaitsevat. Korintosta tulee nyt sanansaattaja, joka ilmoittaa että Polybos on kuollut ja Oidipos valittu hänen jälkeensä hallitsijaksi. "Mitäpä on teidän ennustuksistanne?" lausuu Iokaste; mutta kun sanansaattaja vieläkin kertoo Korinton kuningattaren ottaneen Oidipon kasvattipojakseen, ja kun ruvetaan tarkemmin tutkimaan lapsen oikeata sukuperää — silloin syöksyy Iokaste epätoivoissaan sivu-oven kautta ulos. Nyt tuodaan paikalle vanha paimen, joka löysi lapsen, ja kun Oidipos on kuullut hänen todistuksensa, huudahtaa hän musertunein mielin:

Voi kauheaa, voi kaikki ilmi tullut on!

Hänen poistuttuaan ja kuorin laulettua laulun onnen epäluotettavuudesta, tulee palvelija ja ilmoittaa Iokasten hirttäytyneen ja Oidipon puhkaisseen silmänsä kultasoljilla, jotka oli siepannut kuolleen puoliso-äitinsä puvusta. Portit avautuvat ja Oidipos tuodaan esiin. Veri valuu virtanaan hänen silmistään, ja kuori kauhuissaan kysyy, mikä mielettömyys on saattanut hänet tähän turmiokkaasen tekoon. Oidipos syyttää Apolloa, mutta ei kadu viimeistä tekoaan:

Miks' näkö sillä ois,
Jon nähtäväks' ei löydy mitään suloisaa?

Nyt astuu esiin Kreon. Oidipos pyytää, että Iokaste saisi kunniallisen hautauksen ja ettei tyttäriä jätettäisi ilman hoitoa. Itse haluaa hän lähteä vuorille. Tyttäret tuodaan sisälle, ja hellin, sydäntä särkevin sanoin heidän synkkää tulevaisuuttaan surkuteltuaan katoo Oidipos Kreonin saattamana palatsiin, kuorin valittaessa ja lopettaessa laulunsa tuolla ikivanhalla viisauslauseella, ettei pidä ylistää ketään onnelliseksi, ennenkuin hän on surutonna nähnyt viimeisen elonpäivänsä laskevan.

Oidipos Kolonossa.

Vastoin aikomustaan jäi Oidipos useaksi vuodeksi Thebeen, jossa häntä hellästi hoitivat tyttärensä Antigone ja Ismene, jossa hän toivoi saavansa rauhassa kuolla. Mutta hänen omien poikainsa Eteokleen ja Polyneikeen neuvosta ajoi Kreon, joka uudestaan oli noussut Theben valtaistuimelle, Oidipon ulos maailmaan. Uskollisen ja alttiin tyttärensä Antigonen seurassa tulee hän kauan harhailtuaan luonnonihanuudestaan ylistettyyn Kolonoon Athenan läheisyydessä, missä kostottarilla oli pyhä lehtonsa. Kun hän ohikulkevilta oli saanut tietää tulleensa juuri tähän lehtoon, lausuu hän hartaan toivonsa saada siellä lopettaa surullisen elämänjuoksunsa — jo riutuneena entisen Oidipon surkuteltavaksi varjokuvaksi. Mutta kuori, jossa on laulajina vanhuksia Kolonosta, lausuu suuttumuksensa siitä, että hän on astunut pyhään lehtoon. Antigonelta saavat he tietää, kuka hän on, ja vaativat häntä lähtemään heidän lehdostansa. Oidipos turvautuu Athenan kuninkaasen Teseyhyn, mutta äkkiä Ismene tulee kertoen veljiensä kiistelevän Theben valtikasta ja Kreonin olevan tulossa Oidipoa vangitsemaan. Kuori kehoittaa Oidipoa uhrilla lepyttämään kostottaria. Koska itse on sokea, antaa hän tyttärilleen toimeksi suorittaa määrätyt uhritemput. Sillä aikaa saapuu Teseys, ja tälle kertoo Oidipos Kreonin vainoovan hänen henkeänsä, voidakseen haudata hänet Thebeen ja siten lepyttääkseen jumalat. Teseys lupaa hänelle kansalaisoikeuden ja turvaa Athenassa. Kukkaistuoksuisilla säkeistöillä ylistää kuori Kolonoa, Attikan ihaninta nurminiittyä, mutta samassa Kreon saapuu aseellisin seuruein ja kutsuu Oidipoa takaisin Thebeen. Kun Oidipos kieltäytyy sinne palaamasta, tarttuu seurue Antigoneen ja Ismeneen viedäksensä heidät pois panttivangeiksi, ja Kreon itse on juuri käynyt kiinni Oidipoon, kun Teseys tulee paikalle. Tämä käskee joukkojaan vapauttamaan vangitut naiset ja moittii Kreonia hänen käytöksestään. Kreon puolustaa itseänsä mainitsemalla ne kauheat rikokset, joihin Oidipos ja hänen puolisonsa, Kreonin oma sisar, olivat tehneet itsensä syypäiksi. Oidipos taas puolestaan koettaa torjua häpeällisiä syytöksiä, lausuen ettei hänellä eikä hänen onnettomalla puolisollansa ollut vähäistäkään aavistusta vasten heidän tahtoaan tehdyistä rikoksista. Teseys vaatii Kreonia lähtemään mukaan vangittuja etsimään, ja lupaa Oidipolle toimittaa hänen lapsensa takaisin. Kuori kuvaa elävillä, ylevämielisillä sanoilla ryöstettyjen etsimistä ja pelastusta. Teseys palaa heidän seurassaan ja ilmoittaa Oidipolle, että hänen vanhin poikansa Polyneikes pyytää saada häntä puhutella. Polyneikes kertoo, miten hänen veljensä oli häntä loukannut, ja pyytää isältänsä anteeksi sopimatonta käytöstään; mutta tämä ei ota leppyäkseen, vaan uudistaa kiroukset, joilla jo ennemmin oli kironnut poikaansa. Syvästi liikutettuna näistä ankarista sanoista aikoo Polyneikes palata takaisin Thebeen, mutta rukoilee ensiksi sisarilleen siunausta ja pyytää heitä pitämään huolta siitä, että hän kuoltuaan saa kunniallisen hautauksen. Kauhea ukkosen ilma syntyy, ja pelästynyt kuori kutsuu Teseystä. Oidipos tuntee kuoleman enteitä ja pyytää Teseystä sekä tyttäriään saattamaan häntä sinne, mihin Hermes ja manalan jumalatar (Persefone) oppaina edellä kulkevat. Kuori laulaa murhelaulun, ja sanansaattaja kertoo lopputapaukset. Oidipos on saapunut jyrkänteelle, josta vaskiportaat johtavat "maan poveen". Siellä hän kylpee ja pukeutuu tuonen pukuun. Syvyyksistä kuuluu pauhua, tytöt pakenevat pelästyneinä isänsä syliin. Silloin jumalain äänet huutavat Oidipoa. Hän käskee tyttäriänsä poistumaan; ainoastaan Teseys saapi jäädä katsomaan, miten jumalat ihmeellisellä tavalla tempaavat hänet huokauksetta, kärsimyksettä pois maailmasta.

Antigone.

Jos "Kuningas Oidipos" oli näytelmä, jota muinaisaikoina enimmin ihailtiin, niin pidetään sitä vastoin nykyisinä aikoina "Antigonea" parhaimpana, jaloimpana naisen ylevyyttä esittävänä tuotteena, mikä koskaan on runoilijan kädestä lähtenyt.

Antigone ja Ismene elävät Kreonin holhouksen alaisina, kun Thebeä tulee piirittämään Polyneikes, toivoen voivansa riistää valtikan nuoremmalta veljeltään Eteokleelta, joka on hänet karkoittanut valtaistuimelta. Näytelmä alkaa aamulla Polyneikeen kaaduttua ja tappiolle joutuneiden Argivilaisten paettua. Ensimmäisessä näytöksessä nähdään Theben palatsi. Sisaret astuvat sisälle puhuen Kreonin käskystä, että ainoastaan Eteokles — molemmat veljet olivat taistelussa kaatuneet — saa kunniallisen hautauksen, mutta Polyneikeen ruumis jätetään itkemättä ja hautaamatta — joka viimemainittu seikka oli rikos Kreikkalaisten pyhimpiä velvollisuuksia vastaan, oli haudattava sitten vihollinen taikka ystävä. Ismene koettaa saada Antigonea luopumaan niskoittelustaan kuninkaan käskyä vastaan, mutta tämä vastaa:

Tee niinkuin tahdot, itse hänet hautaan mä.
On kuolo teon moisen eestä ihanaa,

ja menee päätöstään toimeen panemaan. Kuori laulaa voittohymnin. Kreon esiintyy täydessä kuninkaan asussa ja selittää komealla isänmaallisella puheella, miksi hän niin eri tavalla on päättänyt kohdella veljesten ruumiita. Kun hän on lopettanut puheensa, syöksyy vartija huoneesen ja kertoo jonkun salaa mullalla peittäneen Polyneikeen ruumiin ja suorittaneen tavanmukaiset uhritoimitukset. Kuningas raivostuu ja uhkaa hirttää kuorilaulajina olevat Thebeläiset vanhukset, jos eivät ilmaisisi kavaltajaa. Kuori laulaa laulun, ja sitten astuu sisälle vangittu Antigone Kreonin seurassa. Nyt kertoo vartija, että Antigone vangittiin juuri sirottaessaan multaa ja vuodattaessaan juomauhria kuolleen yli. "Tunnustatko vai kiellätkö tämän teon?" kysyy Kreon. "Minä tunnustan enkä suinkaan kiellä sitä tehneeni", vastaa Antigone, joka yhä koettaa puolustaa käytöstään. Kreon, vielä vimmastuneempana, lupaa ettei hän pääse rangaistuksesta. Kun Kreon hänelle selittää, että kunnia, jonka hän on osoittanut Polyneikeelle, isänmaan viholliselle, on loukkaus toista veljeä, isänmaan puolustajaa, kohtaan, vastaa Antigone:

"Vain rakkautta suoda voin, vaan vihaa en".

Nyt saapuu Ismene ja pyytää päästä kuolemaan sisarensa kanssa, mutta
Antigone vastaa:

Et kuolla kanssain voi. Sä toisen teost' et
Voi mennä kuolemaan; mun surmain tarpeeks' on.

Kuningas käskee vartijaa viemään heidät molemmat pois. Kuori laulaa laulun, ja Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen, astuu sisään ja rukoilee kihlatun morsiamensa puolesta. Kreon vastaa, että pojan tulee totella isäänsä, ja toivoo, ettei hän ole menettänyt järkeään rakkaudesta naiseen. Turhaan koettaa Haimon herättää eloon isänsä jähmettyneitä tunteita; Kreon pysyy vakavasti päätöksessään: "Hänen pitää kuoleman!" Kuori laulaa laulun rakkauden kaikkivoivaisuudesta ja puhkee liikutuksesta kyyneliin, kun Antigone viedään ulos elävänä haudattavaksi. Itse valittaa impi surkeaa kohtaloaan, kun hänen täytyy vaeltaa manalan majoille turvatonna, kenenkään itkemättä ja naimatonna, mutta lohduttaa itseään sillä, että uskollisesti on täyttänyt velvollisuutensa omaisiaan kohtaan. Kun Antigone on viety pois, astuu ennustaja Teiresias esille, uhkaa Kreonille vastaisia onnettomuuksia ja neuvoo häntä vapauttamaan Antigonen ja hautaamaan Polyneikeen. Kreon ivaa ja pilkkaa vanhusta, joka nyt suoraan ennustaa hänelle veren tulevan kostettavaksi verellä. Vihdoin myöntyy pelästynyt Kreon ja lähtee raskain mielin noudattamaan annettuja neuvoja. Kuori pyytää Dionysoa suojelemaan kaupunkia, ja nyt avautuu solmu solmulta surullinen päätös. Sanansaattaja kertoo Kreonin tullessaan "tuonen morsiuskamariin", jonka sisään Antigone oli muurattu, tavanneen vangin hirttäytyneenä. Tämän nähdessään syöksi Haimon miekan rintaansa ja kaatui maahan morsiamensa viereen. Kun kuningatar Eyrydike saa sen kuulla, rientää hän palatsiin, ja Kreonille, joka astuu sinne kantaen poikansa ruumista, tulee vastaan toinen sanansaattaja kertoen kuningattaren kuolleen: omalla kädellään pisti hän tikarin rintaansa. Kreon toivottaa itsellensä kuolemaa, kuori ylistää nöyrää mielialaa parhaaksi, ja kappale loppuu.

Aijas.

Aijas, Telamonin poika ja Akilleyn serkku, oli kookkain ja voimakkain Kreikkalaisista sankareista Troijan luona. Kuitenkin oli hänen ylpeä ja jumalaton käytöksensä herättänyt jumalten vihaa; sentähden sai Akilleyn kuoltua Odysseys kaatuneen sankarin varusteet, jotka Aijas oli vaatinut itselleen.

Kappaleen alussa ilmestyy Athene Odysseylle, kun tämä Troijan kentällä seuraa tuntemattoman miehen jälkiä, joka yöllä oli tappanut karjalaumat ja niiden vartijat. Jumalatar sanoo hänelle, että vimmastunut Aijas varmaankin olisi surmannut Atreyn pojat, ellei hän olisi viekoitellut raivostunutta urosta pitämään lampaita ja härkiä vihamiehinään. Hän kutsuu Aijaan ulos teltasta, ja sankari astuu esille yhä vielä hehkuen koston himosta ja lupaa laittaa Odysseys "ketulle" saman lopun, kuin minkä hän härkiä ja lampaita tuhotessaan luuli vastikään saattaneensa Atreyn pojille. Odysseys säälii häntä, mutta Athene kieltää suosikkiaan asettumasta taivaallisten tahtoa vastaan. Kuori, jossa laulajina on Salamiilaisia sotureja, astuu sisälle ja etsii johtajataan Aijasta. Huhuna ovat he kuulleet hänen tuhonneen voittosaaliin, karjan, ja kehoittavat häntä korppikotkana saattamaan kauhua kateellisten panettelijani lintuparveen. Tekmessa, Aijaan puoliso, tulee ulos teltasta ja kertoo sankarin taivaallisten tahdosta käyneen mielettömäksi. Edellisenä yönä oli Aijas vastoin puolisonsa varoitusta, johon hän oli vastannut kreikkalaisella sananparrella: "Vaiti olo on naisen kaunistus", lähtenyt aseissa ulos ja palatessaan tuonut useita eläimiä, jotka sitten tappoi ja nylki siinä luulossa, että ne olivat hänen ihmis-vihollisiansa. Vihdoin tuli hän taas järkiinsä ja kärsi kauheita omantunnon vaivoja. Tekmessa avaa teltan, ja Aijaan nähdään mietiskelevänä istuvan tapettujen eläinten vieressä. Hän huutaa kuorille: "Tappakaa myöskin minut, minä kurja murhaaja!" Hän muistelee mennyttä elämäänsä, joka hänen maanmiestensä kateuden ja jumalten vihan kautta oli kunniasta vaipunut häpeään. Tekmessa ja kuori koettavat häntä lohduttaa, mutta turhaan. Muistuttaen heitä, ettei kokenut lääkäri koskaan käytä parantavia loihtusanoja missä syvä leikkaus on tarpeen, pyytää hän saada jäädä yksin. Kuori valittaa kovaa kohtaloa, joka on urheata sankaria kohdannut. Vihdoin selittää Aijas tehneensä päätöksen: hän on kulkeva sitä tietä, jota hänen tulee kulkea, ja pian saadaan kuulla hänen kärsimystensä lopun olevan lähestymässä. Kuori iloitsee tästä. Mutta nyt tulee sanansaattaja, joka kysyy Aijasta ja sanoo tämän veljen Teukron saapuneen ja ennustajan Kalkaan neuvoneen, että Aijasta ei pidä päästää ulos ennen auringon laskua. Seuraavassa kohtauksessa istuu sankari meren rannalla katsellen miekkaansa, jonka on asettanut maahan kärki ylöspäin. Hän rukoilee jumalia, joita hän tahtoo lepyttää verellään, sanoo elämälle jäähyväiset ja syöksyy miekkaansa. Teukros valittaa veljensä kuolemaa ja arvelee kohtalon määränneen, että kuten Hektor oli sidottu Akilleyn vaunuihin Aijaalta saadulla vyöllä, niin kaatui nyt Aijas Hektorilta saamaansa kalpaan. Teukron tehdessä valmistuksia Aijaan ruumiin hautaamista varten, tulee Menelaos ja vaatii että se jätettäisi hietarannalle lintujen syötäväksi. Teukros kieltäytyy tottelemasta hänen käskyään, ja sillä aikaa kuin Menelaos on poissa noutamassa veljeänsä Agamemnonia, kaivaa hän haudan. Agamemnon tulee ja herjaa Teukroa loukkaavilla uhkasanoilla. Syntyy kiista, josta olisi saattanut tulla ikäviä seurauksia, jos ei Odysseys olisi saapunut sitä keskeyttämään ja ruvennut välittäjäksi, kehoittaen Agamemnonia seuraamaan jalon mielenlaatunsa ja hyvän järkensä neuvoja. Kääntyen Teukron puoleen tarjoo Odysseys apuaan hautaukseen, mutta tästä veli kiitollisena kieltäytyy, koska se ehkä saattaisi olla vainajasta vastenmielistä.

Trakialais-immet.

Kappale, joka on saanut tämän nimityksen sentähden että kuorilaulajoina siinä on Trakialaisia impiä, kertoo Herakleen rakkaudesta Deianeiraan, ja tapauspaikkana on Tessalian kaupunki Trakis. Deianeira astuu esille ja kertoo katselijoille huolensa. Monien koettelemusten jälkeen on hän päässyt Herakleen puolisoksi. Herakles on hyvänluontoinen ja heillä on monta lasta; mutta sankari ei koskaan pysy kotosalla: hänen elämänsä on "ikuista menoa ja tuloa", ja nyt hän on jo viisitoista kuukautta ollut poissa. Deianeiran vanhin poika, Hyllos, tulee sisälle ja kehoittaa äitiään rohkaisemaan mielensä: isä on nyt Eyrytossa Eyboian saarella jokseenkin lähellä Trakiin kaupunkia. Hän lähettää poikansa sinne, ja kuori aloittaa laulun auringolle, pyytäen sitä ilmoittamaan, missä Herakles oleskelee. Kuorin koettaessa lohduttaa Deianeiraa, vastaa tämä, että niin nuoret immet, kuin kuorilaulajat ovat, eivät vielä aavistakaan puolison ja äidin nuolia. Sanansaattaja tulee ja kertoo Herakleen loistavana voittokunniassaan olevan matkalla kotiin, ja Likas, sankarin airut, saattaa sisälle joukon vangittuja naisia. Yhä rauhattomampana kääntyy Deianeira useilla kysymyksillä erään orjattaren puoleen. Tämä ei vastaa mitään; Likas selittää, ettei nainen halua puhua, ja viepi vangit pois. Nyt tulee sanansaattaja takaisin ja ilmoittaa Herakleen rakastuneen naiseen, ja kun airut uudelleen esiintyy, houkuttelee Deianeira, ollen säälivinään orjatarta, hänet ilmoittamaan totuuden. Sukkamielisenä muistaa Deianeira itsellään olevan tallella veri, jota Herakleen surmaama kentauri Nessos kehoitti häntä kätkemään rakkautta herättävänä taikakeinona. Tähän vereen hän kastaa uuden puvun ja antaa sen Likaalle ankaralla käskyllä, ettei sitä saa kukaan muu kuin hänen miehensä käyttää. Kuitenkin rupee hän epäilemään Nesson rehellisyyttä ja häntä huolettaa ajatus, että veressä ehkä on Hydran myrkkyä, johon Herakles oli kastanut nuolensa. Äkkiä syöksyy Hyllos sisälle syyttäen äitiään isänsä murhasta. Hyllos on juuri nähnyt ne kauheat tuskat, joita isä kärsi myrkytyksestä, kun tämä paluumatkalla oli pysähtynyt uhratakseen Zeylle. Kykenemättä häätämään pahaa, jonka tietämättänsä on saattanut rakastetulleen, kuuntelee Deianeira äänettömänä poikansa moitteita, peittää kasvonsa ja lähtee, kuten imettäjä sitten kertoo, murhaamaan itsensä. Kuorin surkutellessa hänen kohtaloaan kannetaan sisälle Herakles makaavana paareilla. Hän herää; tuskat palautuvat, ja niiden poltetta kärsiessään käskee hän poikaansa paljastamaan miekkansa ja säälimättä syöksemään sen isänsä niskaan. Kun Hyllos ei suostu tätä tekemään, puhkee Herakles uudelleen valituksiin ja pyytää, että Deianeira tuotaisiin hänen luokseen, jotta hän saattaisi musertaa tämän. Hyllos puolustaa äitinsä viattomuutta, kuvaa kuinka kaikki on tapahtunut ja kertoo Deianeiran hengellään koettaneen sovittaa tietämättömyydessä tekemäänsä rikosta. Nyt Herakles huomaa, että kaikki on tapahtunut jumalten tahdosta. Oli ennustettu, että hänet oli surmaava "synkkään tuonen valtakuntaan kuuluva kansalainen", ja nyt olikin ennustus käynyt toteen, kun hurja Nessos vielä kuoltuaan murhasi elossa olevan sankarin. Nyt Herakles rauhoittuu, pyytää poikaansa käsivarsillaan kantamaan hänen ruumiinsa Oita vuorelle ja siellä polttamaan sen öljypuusta ja tammesta tehdyllä roviolla.

Filoktetes.

Herakles lahjoitti jousensa ja myrkytetyt nuolensa aseenkantajalleen Filokteteelle, joka Kreikkalaisen sotajoukon mukana seurasi Troijaan. Mutta matkalla puri häntä hänen onnettomuudekseen Kryse saarella myrkyllinen käärme jalkaan. Hänen kärsimyksensä olivat niin suuret, että Kreikkalaiset Odysseyn neuvosta veivät hänet maalle ja jättivät Lemnos saareen, joka on kappaleen tapahtumapaikkana.

Koko yhdeksän vuotta oli Filoktetes yksinään oleskellut tällä autiolla saarella, kärsien haavaansa. Ainoastaan silloin tällöin toi hänelle ruokaa ja vaatteita joku ohikulkeva laiva, joista ei yksikään kuitenkaan ottanut viedäkseen häntä takaisin Kreikkaan. Sillä välin oli Priamon vangiksi joutunut poika ilmoittanut oraakelin ennustuksen, ettei Troijaa koskaan voitaisi valloittaa ilman Herakleen jousta ja nuolia. Jotta nämät saataisiin lähetettiin laiva Lemnos saareen, ja laivassa olivat muiden muassa myöskin Odysseys ja Neoptolemos, Akilleyn poika. Kappaleen alkaessa ovat nämät kaksi sankaria nousseet maalle saareen ja löynneet luolan, jossa Filoktetes oleskelee. Odysseys tahtoo lähettää Neoptolemon sinne ja neuvoo häntä käyttämään valhetta ja viekkautta. Nuorukainen ei halua käyttää tällaisia keinoja, mutta Odysseys hänelle vakuuttaa kielen saavan aikaan enemmän kuin parhaatkaan toimet. Valehteleminen ei ole häpeällistä, kun se pelastaa vaarasta. Jousi on saatava, jotta Troija voitaisiin kukistaa, ja jos Neoptolemos voi sen viekkaudella hankkia, niin hän, Odysseyn mielestä, saavuttaa itselleen kaksinkertaisen kunnian, sekä viisaudesta että urhoollisuudesta. Olkoon menneeksi, virkkaa nuorukainen, minä en huoli hävetä mitään! Kuori, jossa on laulajina Neoptolemon seuralaisia, laulaa, vakoellen, laulua juuri kun Filoktetes astuu esille. Riemuissaan nähdessänsä maanmiehiään ja kuullessaan äidinkielensä suloista sointua kertoo hän vaiheensa ja kuuntelee ihastuksissaan uutisia, joita hänelle kerrotaan, erittäinkin sitä että Odysseys, hänen vanha vihamiehensä, oli itselleen anastanut ne aseet, jotka olivat olleet Neoptolemon isän Akilleyn omat. Yhtäkkiä on Neoptolemos haluavinaan taas palata laivoille ja jatkaa matkaa kotiin; hän lausuu Filokteteelle jäähyväiset ja toivottaa hänelle pikaista parantumista. Sairas raukka hätääntyy nähdessänsä uudelleen jäävänsä yksikseen ja hylätyksi, ja pyytää päästä matkaan. Vihdoin suostuukin Neoptolemos. Kulkiessaan laivalle rupee Filoktetes taas tuntemaan haavassaan niin kovia tuskia, että hän jättää jousensa Neoptolemon haltuun siksi kuin ennättäisi lyhyellä unella virkistää vaivoista riutuneita voimiaan. Kun hän herää ja ollaan lähdössä laivalle, lopettaa Neoptolemos teeskentelemisen ja sanoo matkan määränä olevankin Troija, jonne aikovat viedä Filokteteenkin. Filoktetes vihan vimmoissaan herjaa hänen petollisia vehkeitään ja pyytää vihdoin saada jäädä saareen menehtymään kurjuuteen luolassaan. Kun Neoptolemos viimein näyttää myöntyvän, syöksyy sisälle Odysseys. Nähdessään tämän verivihollisensa aikoo Filoktetes, tuntien voimattomuutensa, syöksyä kallion jyrkänteeltä mereen; mutta häntä estää siitä Odysseys, joka ilkkuen selittää hänelle, että hänen apunsa Troijan luona on tarpeeton, kun Kreikkalaisilla jo on hallussaan hänen jousensa; jääköön hän vain Lemnos saareen, se on yhden tekevää. Kuori koettaa lohduttaa kovaonnista, ja samassa Odysseys ja Neoptolemos, jotka ovat poistuneet, tulevat takaisin. Viimemainittu, joka häpee petollisuuttaan, antaa, Odysseyn vastustuksesta huolimatta, kaaren takaisin Filokteteelle, pyytäen häntä vapaaehtoisesti seuraamaan heitä Troijaan. Filoktetes kieltäytyy, ja Neoptolemos on juuri luvannut viedä hänet kotiinsa Kreikkaan, kun Herakles tulee liidellen ilmassa utupilvellä ja käskee Filoktetesta seuraamaan mukana Troijaan, jossa hänen haavansa parannetaan, ja ennustaa, että hän on surmaava Pariin ja että hän tulee luettavaksi Kreikkalaisten mainioimpien miesten joukkoon. Nyt Eiloktetes iloisena suostuu ja lausuu sydämelliset jäähyväiset autiolle rannikolle, jossa kolkkoon luolaan syöksähtänyt laine usein oli kastellut hänen tukkaansa ja vuori kajahdellut hänen vaikerruksistaan, kun hän tuskissaan rukoili jumalten apua.

Elektra.

Tässä murhenäytelmässä käsitellään ainetta, jota jo ennen Aiskylos on käyttänyt: Oresteen palausta kotiin ja kostotyötä, jolla tämä rankaisee äitinsä Klytemnestran ja hänen rakastajansa Aigiston rikoksia.

Tapauspaikka on Agamemnonin palatsi Argossa. Kaksi nuorukaista, Orestes ja Pylades, astuu esiin saman vanhan palvelijan seurassa, joka, silloin kuin Oresteen isä murhattiin, pelasti pojan ja kasvatti hänet mieheksi.

Orestes lausuu ystävilleen tulleensa sinne pyhää kostotyötä varten. Hän lähettää palvelijan tiedustelemaan ja käskee häntä ilmoittamaan, että Orestes on Pytialaisissa leikeissä pudonnut vaunuista ja heittänyt henkensä. Kun nämät ovat poistuneet ensin lähteäksensä Agamemnonin haudalle uhraamaan, astuu ulos Elektra, Oresteen sisar, impiparven (kuorin) seurassa. Vaikka jo monta vuotta on kulunut siitä kuin hänen mainehikas isänsä (Agamemnon) kaatui hänen äitinsä ja Aigiston murhakirveestä "kuten metsän tammi puunhakkaajain iskuista", niin ei Elektra voi unhottaa eikä antaa anteeksi rikosta. Valituksillaan on hän vihoittanut äitinsä ja Aigiston. Turhaan on hän odottanut Orestesta kostajaksi — näyttää siltä kuin jumalat sallisivat rikollisten jäädä rankaisematta. Kuori koettaa turhaan lohduttaa häntä, ja kun hänen sisarensa Krysotemis tulee, aikoen lähteä hautauhria toimittamaan, moittii häntä Elektra kavalluksesta, jonka hän muka tekee isä vainajataan kohtaan istuessaan herkkupöydässä yhdessä murhaajien kanssa. Krysotemis sanoo äitinsä lähettäneen hänet uhria toimittamaan, sentähden että hän unissaan oli nähnyt kuolleen puolisonsa iskevän valtikkansa maahan, ja valtikasta versoi kukoistava lehvä, joka verhosi koko Mykenen. Elektra kieltää sisartaan loukkaamasta vainajata semmoiselta taholta tulleella uhrilla; paljoa parempi olisi, että hän uhraisi kiharoita hiuksistaan ja rukoilisi jumalia, että saattaisivat Oresteen palaamaan. Kuori laulaa oodin, jossa ennustetaan kostoa. Nyt astuu sisälle Klytemnestra ynseänä ja ylpeämielisenä, soimaa Elektraa ja puolustaa kauheaa tekoaan, sanoen sitä Ifigeneian uhraamisen sovitukseksi. Elektra muistuttaa häntä siitä, että Agamemnon oli pakoitettu lepyttämään Artemiin (Dianan) vihaa; mutta jos veri on kostettava verellä, niin nyt olisi Klytemnestran vuoro, ja jos Elektra vain kykenisi, niin hän itse ryhtyisi kostotyöhön. Klytemnestra rukoilee Apollolta suojelusta, ja vastaukseksi siihen tulee samassa palvelija tuoden valheellisen sanoman Oresteen kuolemasta. Kuningatar pyytää syvästi liikutettuna saada lähempiä tietoja poikansa kuolemasta, joka laveasti kerrotaankin. Klytemnestra huudahtaa:

Luja on äidin rakkaus; hänen rinnassaan
Ei vihaa syttymään saa tehty vääryyskään.

Mutta pian haihduttaa huolen tuo mieltä keventävä tunne, että kostaja nyt on poissa, ja kuningatar lähtee iloisena palatsiin sanansaattajan seuraamana.

Elektra on epätoivoissaan. Hänen sisarensa tulee ja kertoo tavanneensa isänsä haudalla kukkia ja hiuskiharan, joka on Oresteen tukan värinen.

Elektra vastaa, että Orestes on kuollut, ja ehdottaa että he molemmat yhdessä nyt toimittaisivat kostotyön; mutta tähän ei ole Krysotemiillä rohkeutta. Aika on täperällä; kun Orestes sanansaattajalta on saanut tietää Klytemnestran olevan yksinään palatsissa, menee hän sinne sisälle Pyladeen seurassa. Ensiksi kuullaan Klytemnestran huutavan Aigistoa ja sitten valittaen rukoilevan armoa. Orestes ja hänen ystävänsä astuvat ulos veriset miekat kädessä. Samassa tulee Aigistos riemuiten saadusta uutisesta. Hän kysyy Elektralta, onko tämän veli todellakin kuollut, ja saa immeltä vastaukseksi, että hän itse voi nähdä siitä todistuksen palatsissa. Hän käskee avata portit selki selälleen, ja nyt nähdään peitetyt ruumiinpaarit. Orestes kehoittaa häntä nostamaan paariverhoa; hän tekee niin ja näkee kuningattaren ruumiin. Hän älyää nyt heti, että vieras on Orestes, ja pyytää saada lausua yhden ainoan sanan; mutta Elektran kiihoittamana käskee Orestes häntä heti menemään sisälle — hänen pitää kuoleman samalla paikalla, jossa surmasi Agamemnonin. Aigistos meneekin Oresteen seurassa, ja kappale loppuu.

Eyrypides.

Kuoli v. 406 e.Kr.

Pitkän elämänsä aikana näki Eyrypides, joka oli syntynyt Salamiissa v. 480 e.Kr. ja jo kahdeksantoista vuoden iällä rupesi kirjoittamaan murhenäytelmiä, Athenan kasvavan puumuurien suojaamasta kylästä, joka Persialaisten hyökkäyksien aikana oli kukistumaisillaan, uudeksi uhkeaksi kaupungiksi, ja Kimonin ja Perikleen päivinä suurenemistaan suurenevan etevien taitelijain kaunistamana ja kuuluisana asukastensa hienosta taideaistista ja suuresta henkisestä sivistyksestä. Vanhoilla päivillään sai hän vielä nähdä alun tämän suuruuden kukistumiseen, kun ylellisyys ja velttous verkalleen musersivat valtion voiman ja saattoivat sen kunnian loisteen sammumaan. Eyrypideen näytelmien katselijoina oli kansaa kaiken säätyistä ja ikäistä, Hellaan eri heimojen edustajia ja muukalaisia läheisistä maista, jotka huvikseen taikka asioilla kävivät ihanassa pääkaupungissa, "Kreikan silmässä".

Alkestis.

Kohtalon jumalattarien päätöksen mukaan oli Admetos, Tessalian kaupungin Ferain kuningas, kuoleva, mutta Apollo on saanut aikaan, että hän jäisi eloon, jos joku toinen suostuisi kuolemaan hänen asemestaan. Kaikki kieltäytyivät uhrautumasta; ainoastaan Alkestis, kuninkaan puoliso, oli valmis omalla hengellään pelastamaan hänen henkensä. Kappaleen alussa odottaa kuolema uhriansa ulkopuolella palatsin porttia. Itkien ja valittaen sanoo Alkestis jäähyväiset puolisolleen, lapsilleen ja talonväelle. Heti hänen kuolemansa jälkeen tulee Herakles vieraaksi. Kun tämä huomaa, että talossa surraan, aikoo hän jatkaa matkaansa; mutta Admetos pakoittaa hänet jäämään taloon ja käskee valmistaa hänelle aterian. Palvelevaa orjaa suututtaa vieraan suuri ruokahalu ja iloinen mieliala, jota tämä osoittaa ääneensä laulaen. Herakles neuvoo orjaa luopumaan äreydestänsä; mutta saatuaan tietää Admeton menettäneen puolisonsa, muuttaa hän mieltä ja päättää heti pelastaa Alkestiin ja temmata hänet kuoleman kourista. Hän tekeekin tämän sankarityön ja tuo Alkestiin, voitettuaan "henkien kuninkaan" tuimassa taistelussa, takaisin hämmästyneen kuninkaan helmaan.

Medeia.

Iason on hylännyt puolisonsa Medeian ja mieltynyt toiseen naiseen, Korinton kuninkaan Kreonin tyttäreen, jolla ei ole levon päivää ennenkuin loihtutaitoisa Medeia on karkoitettu valtakunnasta. Kappaleen alussa varoittaa vanha imettäjä Medeian molempien poikien "hovimestaria" laskemasta lapsia hurjistuneen äidin läheisyyteen. Eukko pelkää siitä ikäviä seurauksia. Sisältä kuuluu Medeian vaikerrus. Lapset menevät sisälle, ja heti sen jälkeen kuullaan Medeian huutavan:

"Kuolkaa isänne kanssa, te ilkeän äidin kirotut lapset!"

Kuori, jossa on laulajina Korintolaisia naisia, ja imettäjä laulavat vuorotellen lyyrillisiä laulelmia vaikertelevan Medeian surullisesta kohtalosta. Medeia tulee vihdoin kuorille kertomaan, mitä koettelemuksia ja solvauksia nainut vaimo saa kärsiä. Hän pyytää kuoria olemaan asiasta puhumatta, jos hän ehkä keksisi keinon kostaa, ja kuori lupaa tämän, koska hänellä on täysi oikeus kostaa miehensä uskottomuutta. Nyt saapuu paikalle Kreon ja käskee Medeiaa heti lähtemään poikineen pois maasta. Medeia pyytää saada jättää lähtönsä huomiseksi. Kreonin poistuttua hän ilmoittaa kuorille aikomuksensa surmata sekä Iasonin että hänen uuden morsiamensa ja tämän isän, Kreonin. Iason tulee ja vakuuttaa tehneensä kaikki mitä on voinut, estääksensä häntä maanpakoon joutumasta; hän tarjoo Medeialle ja lapsille tarpeellista eläkettä, jotta heidän ei tarvitsisi turvattomina kuljeskella vieraissa maissa. Medeia muistuttaa häntä, mitä palveluksia hän on Iasonille tehnyt, suostumatta vastaanottamaan tämän ystävällistä apua. Iason kutsuu jumalat vilpittömien aikeittensa todistajiksi, mutta Medeia käskee häntä menemään uuden morsiamensa luo ja uhkaa hänen kerran vielä katuvan uskottomuuttaan. Kun kuori on laulanut laulun Kypriin (lemmen jumalattaren) voimasta ja turmiokkaasta vihasta, saapuu paikalle Athenan kuningas, Aigeys, ja tarjoo loukatulle Medeialle turvaa ja suojelusta. Medeia kutsuu Iasonin takaisin, sanoo katuvansa vihapäissä lausututta sanojaan ja lupaa sopia hänen uuden puolisonsa kanssa, jolle hän lupaa lahjoittaa hienon koruhameen ja kultaisen seppeleen, sillä ehdolla että hänen lapsensa saisivat jäädä isänsä luo. Iason suostuu siihen, ja lahjat otetaan ilolla vastaan. Mutta ne ovat myrkytetyt, ja kun Iasonin uusi puoliso on niihin pukeutunut, kuolee tämä. Myöskin Kreon, joka on niihin koskenut, heittää kovia tuskia kärsien henkensä. Nyt syöksyy Iason sisälle ja etsii julmaa rikoksen tekijää, kostaaksensa kauheaa murhatyötä. "Etkö sinä tunne oman surkeutesi syvyyttä?" virkahtaa kuori. "Mitä on tekeillä?" jatkaa Iason. "Uhkaako hän ehkä minutkin surmata?" Kuori vastaa:

On äidin käsi poikas surmannut.
Ov' avaa, niin sä näet: ne venyy verissään.

Portit avautuvat äkkiä, ja nyt nähdään Medeian lohikäärme-vaunuissa liitelevän ilmassa, vieden mukanaan lapsiensa ruumiit. Kiivaan sanakiistan jälkeen Iasonin ja Medeian välillä, jossa kumpikin koettaa kurjuudesta syyttää toistaan, liitää Medeia vaunuilla Korintoon, minne hän jo ennen on ilmoittanut menevänsä.

Ifigeneia.

Agamemnon odottelee teltassaan Auliissa puolisonsa Klytemnestran ja tyttärensä Ifigeneian tuloa. On yö. Kaikki leirissä makaavat syvässä unessa paitsi Agamemnon, joka suree sitä että Artemis (Diana), suuttuneena siitä että kuningas oli ampunut yhden pyhistä kauriista, vastatuulilla estää laivastoa lähtemästä vesille. Ainoastaan sillä ehdolla, että Agamemnon uhraa oman tyttärensä, lupaa jumalatar leppyä — niin oli ennustaja Kalkas sanonut. Tämän johdosta on hän lähettänyt noutamaan luokseen Ifigeneiaa sekä tämän äitiä, sanoen syyksi tahtovansa naittaa Ifigeneian Akilleylle; mutta kohta sen jälkeen on hän kirjeessä, joka kuitenkin joutui Menelaon käsiin, kehoittanut heitä jäämään kotiin. Menelaolta saa hän sitten tietää puolisonsa sekä Ifigeneian ja pienen Oresteen saapuneen. Aamulla ajaa kuningatar lapsineen vaunuissa esiin, ja nais-kuori tervehtii heitä. Agamemnon ottaa heidät vastaan teeskennellyllä ilolla ja salaisella rauhattomuudella, mutta hänen tunteisinsa ovat jyrkkänä vastakohtana naisten riemu ja uteliaisuus lähestyvästä avioliitosta. Agamemnon koettaa turhaan taivuttaa puolisoansa palaamaan Argon kaupunkiin. Kun ei mistään muusta ole apua, lähtee hän neuvottelemaan Kalkaan kanssa. Hänen poissa ollessaan tulee Akilleys ja kummastelee suuresti, kun Klytemnestra häntä tervehtii vävykseen. Orjalta saa hän tietää asian oikean laidan, suuttuu sellaisista vehkeistä ja lupaa ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen viattoman uhrin. Nyt palaa Agamemnon ja huomaa salaisuuden tulleen ilmi. Hänen puolisonsa ja tyttärensä rukoilevat häntä luopumaan kauheasta aikeestaan, mutta hän vakuuttaa sen olevan tuiki mahdotonta. Akilleys syöksyy sisälle kertoen sotamiesten myöskin vaativan uhrityön toimittamista. Nyt suostuu Ifigeneia uljaasti kuolemaan. Kaikki ovat yhtä mieltä uhrin tarpeellisuudesta; juhlallinen hautakulkue muodostetaan, ja kuori laulaa kuolonhymnin kulkeissaan jumalattaren alttarille. Lopuksi kertoo sanansaattaja, kuinka, kun kaikki oli valmiina ja impi odotti uhripapin kuolettavaa iskua, tapahtui aavistamaton ihme: Ifigeneia oli kadonnut, ja hänen asemestaan makasi komea hirvi verissään alttarin juurella. Immen — niin Kalkas selitti — olivat kuolemattomat pelastaneet ja ottaneet luoksensa.

Ifigeneia Tauriissa.

Artemis oli vienyt Tauriisen Ifigeneian, joka ikään kuin ihmeen kautta oli pelastunut uhriksi joutumasta, ja siellä on hän nyt kaksikymmentä vuotta palvellut naispappina jumalattaren temppelissä. Silloin saapuu kreikkalaisella laivalla kaksi muukalaista, jotka vakoilevat temppeliä ja ovat hankkeissa ryöstää jumalattaren kuvan ja viedä sen Attikaan. Muukalaiset ovat Orestes ja Pylades. Ifigeneia sanoo edellisenä yönä uneksineensa veljestään Oresteesta. Paimen tulee kertoen, että rannalla on otettu vangiksi kaksi miestä, jotka aiotaan uhrata Artemiin alttarilla, ja kehoittaa naispappia valmistautumaan uhrin toimittamista varten. Vangeilta saa Ifigeneia tietää kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin hän lähti Argosta, ja päättää säästää toisen heistä, jotta tämä veisi kirjeen hänen isälleen. Vilkas kilvoittelu syntyy nuorukaisten kesken: kumpikin tahtoo uhrautua toista pelastaaksensa. Vihdoin tuntevat veli ja sisar toisensa, ja nyt tekevät he kaikki yhteisen päätöksen pettää kuningas Toaan ja paeta ryöstettyään mukaansa jumalattaren kuvan. Soturi ilmoittaa Toaalle Ifigeneian ja muukalaisten ryöstäneen kuvan, mutta meren ajaneen heidän laivansa takaisin rannalle. Kuningas kutsuu väkensä kokoon kostaaksensa tämän solvauksen, ja pakolaiset ovat juuri joutumaisillaan vangiksi, kun Pallas ilmestyy ja selittää Toaalle, että hänen tahdostaan sekä Ifigeneia että kuva viedään Kreikkaan, jotta Artemista siellä palveltaisiin. Sillä tavoin pelastuvat Agamemnonin lapset, ja uskollinen Pylades seuraa mukana naidakseen heidän sisarensa Elektran.

Bachon palvelijattaret.

Kadmos, Theben kuningas, oli Bachon äidinisä. Nuorekas viinin jumala esiintyy itse Theben palatsin ulkopuolella paluumatkalla pitkältä retkeltä, käytyään aina "onnellisessa Arabiassa" saakka. Häntä saattaa seurueensa, Bachon palvelijattaret, jotka ovat kuorilaulajina, ja vieraissa käynnin tarkoituksena on pyynnöllä tai pakolla saada Theben asukkaita, jotka tähän asti ovat osoittautuneet niin kylmiksi ja vihamielisiksi Bachoa kohtaan, ensiksi tunnustamaan hänen jumaluuttaan ja sitten palvelemaan häntä. Kuningas Kadmos ja hänen ennustajansa Teiresias ovat valmiit yhtymään yleiseen ihastukseen, mutta heitä estää siitä Penteys, hänkin Kadmon tyttärenpoika, jonka haltuun Kadmos oli jättänyt hallituksen. Penteys selittää, että hän on tekevä lopun tästä uudesta palveluksesta, ja uhkaa panna vaimot vankeuteen ja katkaista kaulan muukalais-kujeilijalta. Kadmos neuvoo häntä suvun maineen kohottamiseksi tunnustamaan uutta jumaluutta, mutta Penteys ei millään ehdolla halua ottaa osaa tähän mielettömään peijaukseen. Kuori uhkaa hänelle ikäviä seurauksia hänen jumalattomuudestaan. Nyt tuodaan Bachos esiin, kädet sidottuna. Penteys tunnustaa, että hän ei ole ruma, vaan päin vastoin viettelevän kaunis, mutta kuitenkin kehoittaa ja käskee hän, että Bachos viedään talliin ja siellä ikään kuin hevonen sidotaan riimusta kiinni seimeen. Vastarintaa tekemättä lähtee viinin jumala sinne, mutta päästää pian siteensä ja tulee taas ulos. Penteys tulee myöskin paikalle ja kummastelee, kuinka vanki on päässyt irralleen. Sanansaattaja kertoo Kitairon vuorella nähneensä joukoittain Bachoa palvelevia naisia. Penteys tahtoo lähteä näitä ahdistamaan miekalla ja kilvellä, mutta Bachos lupaa aseetonna tuoda heidät takaisin kaupunkiin. Haluten omin silmin nähdä nuo mielettömät suostuu Penteys seuraamaan Bachoa ja pukeutuu naisvaatteisin. Sellaisessa asussa seuraa Penteys, Theben asukkaiden nauraessa ja Bachon huumauttamana, mukana Kitaironille, jossa hänen kimppuunsa raivoisina syöksyvät naiset, muiden muassa hänen oma äitinsäkin.

Penteyshän minä olen, äiti, oma poikasi, huudahtaa hän rukoillen. Mutta tämä ei tunne häntä, vaan riistää raivottaren voimalla häneltä irti vasemman käden, jonka sitten muut repivät kokonaan kappaleiksi. Kantaen hänen jäseniään voiton merkkeinä palaavat naiset Thebeen. Äiti kantaa hänen päätänsä, luullen sitä jalopeuran pääksi. Nyt astuu esille Bachos ja lausuu, että Kadmos on muuttuva lohikäärmeeksi ja hänen puolisonsa vyökyyksi, jotta heidät sitten maailman lopussa sodan jumala Ares veisi "autuaitten maahan."

Ion.

Saadaksensa Athenasta siirtäneille Ionilaisille jumalallisen alkuperän kertoo Eyrypides vanhan tarun mukaan Kreusan, Erekteyn tyttären, synnyttäneen Apollolle pojan, jonka, hän nimitti Ioniksi ja kätki luolaan Akropoliin juurelle, kunnes hänet Hermes sieltä vei Delfoon. Täällä kasvattivat hänet mieheksi temppelineitsyet. Kreusa meni sitten puolisoksi Xutolle, mutta ei saanut lapsia. Kysyäksensä oraakelilta neuvoa tähän asiaan matkustavat molemmat Delfoon — Kreusa sivuaikomuksella saada tietoja pojastaan. Hän tapaa Ionin ja kertoo tälle elämänvaiheensa — he eivät tunne toinen toistaan. Oraakelilta saa Xutos käskyn tervehtiä pojakseen ensimmäistä muukalaista mieshenkilöä, minkä tapaa. Ion tulee hänelle vastaan, mutta tämä ei välitä tällaisesta tervehdyksestä, vaan uhkaa lähettää nuolen Xuton keuhkojen läpi. Heidän jonkun aikaa keskusteltuaan leppyy kuitenkin Ion ja suostuu rupeemaan hänen pojakseen. Xutos tahtoo että asia aluksi pidetään salassa Kreusalta, joka ehkä ei heti ole valmis ottamaan vastaan niin äkkiä ilmestynyttä poikaa ja perillistä. Hän pyytää kuoria, jossa laulajina on Athenalaisia naisia, olemaan asiasta puhumatta, mutta niin pian kuin Kreusa tulee, saa hän kuulla kaikki; ainoastaan Ionin äidin nimeä hän ei saa tietää. Sukkamielissään ja suutuksissaan päättää hän, vanhan palvelijan kehoituksesta, myrkyttää nuorukaisen heti kun tämä tulee heidän kattonsa alle. Palvelija ottaa murhatyön toimittaakseen, jotta Kreusan itsensä ei tarvitsisi siihen ryhtyä. Kuori laulaa laulun, ja samassa syöksyy orja sisälle kysyen Kreusaa: tuuma on rauennut tyhjiin; palvelija on vangittu ja on tunnustanut; Delfon hallitusmiehet etsivät Kreusaa. Tämä tuomitaan kuolemaan, ja Ion määrätään kuolemantuomion toimeenpanijaksi. Ratkaisevana hetkenä astuu sisälle vanha naispappi, Pytia, joka on kasvattanut Ionia lapsena, ja näyttää vasun ja vaatteet, joissa Ion löydettiin. Kreusa tuntee ne, syleilee poikaansa ja tunnustaa Apollon tämän isäksi. Jumalatar käskee Kreusaa asettamaan poikansa Erekteyn valtaistuimelle ja ennustaa lomalaiselle heimolle mainehikasta tulevaisuutta.

Kyklopi.

Kreikassa oli tavallista, että mieltä jännittävän murhenäytelmän jälkeen kevennettiin yleisön mieltä hupaisella ja ivallisella kappaleella, niin sanotulla satyri-näytelmällä. Sellaisia on esimerkiksi "Kyklopi."

Homeron kertomus Odysseyn seikkailusta kyklopi Polyfemon luona oli yleisesti tunnettu, ja muinaisia Kreikkalaisia se suuresti miellytti. Eyrypideen kappaleessa esiintyy Polyfemos jättiläisenä, jolla oli ainoastaan yksi kauhean suuri silmä ja mahtava ääni. Hänen renkinsä Silenos ja tämän toverit, satyrit, jotka olivat kuorilaulajina, olivat luultavasti irvikuvia Sokrateesta ja muista Athenalaisista filosoofeista. Kyklopi on ollut metsästämässä Etna vuorella ja tulee aterialle. Hän huomaa, että hänen poissa ollessaan on jotakin tavatonta tapahtunut: lampaat ovat poissa luolasta, juustovasut kadonneet ja Silenon kasvot turvoksissa. Ken on tämän tehnyt? kysyy Polyfemos. "Nuot tuossa", vastaa Silenos, sentähden etten minä sallinut heidän ryöstää pois sinun juustoasi ja lampaitasi. Hän osoittaa Odysseytä ja tämän tovereja. Polyfemos uhkaa heti valmistaa veitikoista oiva aterian. Turhaan selittää Odysseys, että hän ei ole Silenoon koskenut: lampaat on hän vaihtokaupassa saanut viinistä. Silenos vannoo kaikkien meren jumalten kautta, että se on valetta. Ei auta, vaikka kuori todistaa Odysseyn puolesta — Polyfemos uskoo enemmän ukko Silenoa. Nyt Polyfemos tahtoo tietää, keitä ja mistä muukalaiset ovat. Odysseys ei mainitse nimeään, mutta kertoo heidän tulleen hävitetystä Troijasta, jossa hän oli ollut eräs Kreikkalaisten johtajia, ja koettaa lepyttää kyklopia ilmoittamalla tälle, että hän ja hänen toverinsa palvelevat meren jumalaa, jolle he ovat rakentaneet monta temppeliä Kreikassa. — "Rikkaus, ukkoseni, on viisaan jumala; muu kaikki on tyhjää lorua. Minä teen aina niinkuin minua haluttaa, ja sentähden — niellä hotkaisen minä nyt sinut!" vastaa Polyfemos. Odysseys huomaa joutuneensa ahtaammalle kuin koskaan ennen. Hän pistäytyy kyklopin luolassa ja palattuaan kertoo Polyfemon kyökissään latoneen kolme vaunullista tammipuita tulisijalle, täyttäneen mahdottoman suuren maljan maidolla, asettaneen tulelle ison kattilan ja kuumentaneen useita paistinvartaita. Sitten oli kyklopi temmannut kaksi Kreikkalaista ja "teurastanut heidät taitavasti kuin uhripappi," ja sen tehtyään oli hän poistanut osan lihaa ja keittänyt loput. Itse täytyy Odysseyn "kyynelsilmin" olla avullisena tämän kauhean aterian valmistamisessa. Silloin pälkähtää hänelle päähän sukkela tuuma tarjota hirviölle viiniä. Kyklopi tyhjentää maljan toisensa perään ja, tästä huumautuneena, nukkuu raskaasen uneen. Nyt käyttävät Kreikkalaiset harhailijat tilaisuutta ja töytäävät tulessa kuumennetulla, terävällä öljypuun rungolla kyklopin ainoan silmän puhki ja pääsevät siten helposti karkuun sokaistun ihmissyöjän kynsistä.

Aristofanes.

Kuoli v. 308 e.Kr.

Kreikkalainen komedia, sellaisena kuin se esitetään Aristofaneen huvinäytelmässä, korvaa tavallaan sen ajan politillisten sanomalehtien ja pilalehtien puutteen. Siinä ei ainoastaan ole sukkeluuksia ja hauskaa pilaa, vaan se koettaa vielä kiihoittaa yleisön yhteiskunnallisia pyyteitä ja etuluuloja. Näistä huvinäytelmistä saa siis mitä elävimmän käsityksen Athenan kansan luonteenmukaisista ominaisuuksista sillä aikakaudella.

Ritarit.

Tämä huvinäytelmä pilkkaa sitä kansan ominaisuutta, että se antaa niiden, jotka nimeksi ovat sen palvelijoita, mutta oikeastaan sitä hallitsevat, peijata itseään. Henkilöt, jotka esiintyvät, ovat "Kansa" eli Demos rikkaana talon haltijana; isännöitsijä Kleon, joka hoitaa Demon taloutta ja on hänen orjiensa tarkastaja; kaksi orjaa, joissa kirjailija ivallisesti esittää kaksi sen ajan mainiointa miestä, sotapäällikkö Nikiaan ja puhuja Demosteneen, sekä muuan makkarakauppias. Tapauspaikka on Athenassa "Kansan" talon edustalla.

Nuot kaksi orjaa astuvat esiin voivotellen ja raappien hartioitaan saatuansa aika löylytyksen "Paflagonialais"-heittiöltä, s.o. Kleonilta. Demostenes huomauttaa, ettei tässä enää valitukset auta. Hän arvelee parhaaksi, että he pötkisivät tiehensä, ja kysyy kuuntelijoilta heidän mielipidettään. Nikiaan mielestä olisi parasta kuolla kutkahtaa heti paikalla, kuitenkin "uljaan uroon tavoin". He päättävät varastaa oraakelilauseet, joilla Kleon vallitsee heidän herraansa ja joissa ennustetaan, että Kleonin on sysäävä syrjään makkarakauppias, joka juuri nyt lähestyy ja jota he tervehtivät Athenan vastaiseksi herjaksi ja mestariksi. Kleon tulee ulos vihan vimmassa; Demostenes kutsuu ritarit, jotka kuorina astuvat esiin ja ympäröivät Kleonin, sättien häntä solvauksilla. Myöskin makkarakauppias soimaa häntä törkeillä sanoilla, ja nyt Kleon poistuu. Kuori laulaa oodin Pallaalle ja Poseidonille ja ylistää Athenan menneitä hyviä aikoja sekä sen ihmeen komeita hevosia, pistäen aina väliin lauluunsa valtiollisia viittauksia ja leikillistä pilaa. Makkarakauppias palaa ja kertoo, miten oli Kleonia vastustanut neuvottelukokouksessa ja miten sai koko neuvoston puolelleen, kun alkoi puhua sardellien tavattoman halvasta hinnasta ja jakeli muutamia hyppysellisiä koriandeja ja purjulaukkaa. Kleon tulee nyt ja hyökkää vastustajaansa vastaan uhaten haastaa hänet Kansan eteen. Hän kolkuttaa Kansan ovelle, ja mahtava talon haltija tulee ulos. Kuunneltuaan kotvasen kastelijoita neuvoo hän heitä molempia jättämään asian Pnyxin eli yleisen kansankokouksen ratkaistavaksi. Täällä uudistetaan taistelu koomillisella sananvaihdolla. Kansa tulee vihdoin vakuutetuksi siitä, että makkarakauppias on sen paras ystävä, ja kehoittaa Kleonia luopumaan virkasinetistään. Virkaheitoksi joutunut isännöitsijä rukoilee ja pyytää herraansa ensin kuulemaan uutta oraakelilausetta, joka hänellä on ilmoitettavana ja jossa ennustetaan hänen — herran — pian pääsevän Kreikan yksinvaltaiseksi hallitsijaksi. Mutta makkarakauppiaallakin on oraakelinsa, joka lupaa Kreikan valtiuteen vielä Trakiankin lisäksi. Kuori laulaa laulun, ja kilpailijat palaavat kantaen käsissään ennustuskirjelmiä: niissä on hurjan hupaisia parodioja tavanmukaisista ennustuksista. Kansa lupaa odottaa siksi kuin on saanut maistaa, kumpiko tarjoo parempaa kestitystä. Kuori moittii kansaa siitä, että se on niin herkkä kallistamaan korvansa imarruksille, mutta Kansa vastaa, että se tahallaan on olevinansa ymmärtämätön, eikä annakaan niin helposti peijata itseään. Molemmat kilpailijat palaavat kantaen raskaita herkkutaakkoja. Kansa syö, vaan ei voi tarkoin päättää, kumpiko on sitä kestinnyt parhaimmalla ja runsaimmalla aterialla. Jotta asia saataisiin ratkaistuksi ehdottaa makkarakauppias, että molempain vasut tarkastettaisi. Nyt huomataan hänen oman vasunsa olevan tyhjän, mutta Kleonin vasussa olevan monta hyvää ruokaa jälellä. Tämä petos ratkaisee asian; Kleon tekee vielä viimeisen yrityksen, mutta hänen omat oraakelinsa puhuvat häntä vastaan, ja hän poistuu tukkaansa repien. Loppunäytöksessä nähdään Kansa istuvana valtaistuimella linnassa, kuten Miltiadeen ja Aristideen aikoinakin, uudelleen nuoristuneena ja voimistuneena. Kansan julistaessa hallituksen vastedes luopuvan kaikesta suosittelusta ja lahjanalaisuudesta, tuodaan esiin rauhattaret, joita on pidetty Kleonin talossa, ja Kleon saatetaan ulos, vuorostaan rupeamaan makkarakauppiaaksi ja juovuspäissään katuluonnottarien kanssa kiistelemään.

Akarnailaiset.

Tämä ja seuraavat kappaleet ovat yhteydessä Athenan päivän polttavimman kysymyksen kanssa: kuinka kauan Peloponnesolainen sota kestäisi. Akarnai oli maaseutu Attikassa, joka oli kärsinyt paljon vauriota sodasta, ja kappaleen sankari, Dikaiopolis, on sieltä kotoisin oleva maalainen; kuorina on vanhoja talonpoikia. Ensimmäisessä näytöksessä esiintyy Dikaiopolis Pnyxillä, ennenkuin kansa on kokoontunut, ja ilmaisee vihaansa sodasta ja kansalaisten hitaasta kokoontumisesta neuvotteluihin. Vihdoin alkavat keskustelut, ja Amfiteos, joka väittää polveutuvansa jumalista, ilmoittaa näiltä saaneensa toimeksi hieroa rauhaa Spartan kanssa; mutta kun hän pyytää matkarahoja, karkoittaa kansa hänet tiehensä. Dikaiopolis seuraa Amfiteoa ja pyytää tätä tuomaan mukanaan rauhaa hänelle ja hänen perheellensä. Sillä aikaa kuuntelee kokous sanansaattajia, jotka ovat palanneet Persiasta, pyydettyään Athenalaisille apua, ja joiden seurassa on "kuninkaan silmä", muuan veijari, joka puhuu käsittämätöntä mongerrusta — "jartaman exarx' anapissonä satra", jonka luullaan merkitsevän, että apu annetaan. Toiset sanansaattajat, jotka ovat palanneet Trakiasta, tuovat näytteen apujoukoista, joita sieltä saadaan pestata, ja "näyte" varastaa Dikaiopoliin päivällisruoan.

Amfiteos palaa nyt Spartasta ja ilmoittaa, että rauha on tehty. Hän lupaa näyttää suostumuskirjan ja laahaa esiin — kolme viinisäkkiä. Dikaiopolis ihastuu ikihyväksi ja kiiruhtaa pois vieden mukanaan kolmannen säkin, viettääkseen juhlaa Dionyson kunniaksi. Näyttämöpaikaksi tulee nyt Akarnai, ja kuori kulkee näyttämön ohi etsien rauhasopimuksen tekijää, jota epäillään kavalluksesta. Dikaiopolis astuu esiin ja valmistaa juhlansa, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä ottavat osaa. Juhlassa irvikuvin pilkataan jumalanpalvelus-temppuja. Kuori keskeyttää juhlan viettämisen kivenheitolla. Dikaiopolis puolustaa mielipidettään, esittää irvikuvan eräästä Eyrypideen murhenäytelmästä ja käyttää törkeitä puheenparsia, jotka suuresti miellyttävät joitakuita kuorin jäseniä, vaan ärsyttävät muita. Taistelua syntyy, ja sotapäällikkö Lamakos kutsutaan paikalle. Hänet nähdessään Dikaiopolis on pelästyvinään, samoin kuin Hektorin poika pelästyi isänsä jouhitöyhtöistä kypärää. Lamakos paljastaa miekkansa, mutta joutuu alle kynsin ja vetäytyy takaisin, solvaisevin sanoin parjaten kurjaa vastustajaansa. Dikaiopolis taas avaa rauhan nimessä kaikille Kreikkalaisille vapaan pääsyn maatilalleen. Ensin tulee muuan mies Megarasta, joka on sodan aikana köyhtynyt ja päättänyt myydä tyttärensä sioiksi puettuina. Dikaiopolis ostaa ne ja panee vankeuteen syyttäjän, joka väittää sikoja salakuljetus-tavaraksi. Sen jälkeen tulee Thebeläinen, joka muun muassa tuo mukanaan Kopais järvestä saatuja ankeriaita; näistä Dikaiopolis tarjoo vaihtokaupassa hänelle syyttäjän, joka on asetettava näyteltäväksi ja pantava suureen ruukkuun. Kuultuaan markkinoista puhuttavan, lähettää Lamakos sinne orjan ostamaan ankeriasta, mutta Dikaiopolis ei sano myyvänsä sellaista soturille. Talonpoika, joka tahtoo ostaa kappaleen rauhaa, saa myöskin palata tyhjin käsin. Vasta nainut mies lähettää pyytämään rauhan balsamia, jotta saattaisi pysyä kotonaan, ja naurettava sananvaihto syntyy Dikaiopoliin ja asiaa ajavan morsiuspiian välillä, joka saakin, mitä haluaa. Koomillinen kohtaus tapahtuu sitten kemuja valmistelevan Dikaiopoliin ja rajataisteluun kutsutun Lamakon välillä. Viimeisessä kohtauksessa nähdään näyttämön toisella puolella Lamakos, joka tuodaan kotiin haavoitettuna, ja toisella puolella Dikaiopolis kahden iloisen, muiskuhaluisen immen seurassa. Lamakos vaikertelee kauheita tuskiaan; Dikaiopolis ikävöi ollen aika juhlatuulella — vuoteella ja poistuu yhtä ilomielisen kuorin saattamana.

Rauha.

Viinitarhuri Trygaios on Zeylle suutuksissaan pitkällisestä sodasta ja sen kurjuudesta. Tehtyään tikapuilla useita kiipeämisyrityksiä päästäkseen Zeyn asuntoon, Olympoon, mutta sieltä nurin niskoin pudota roiskahdettuaan maahan, on hän kesyttänyt koppakuoriaisen, jotta se veisi hänet sinne — tämä on parodia Bellerofonin retkestä siipihevosellaan Pegasolla, josta Eyrypides kertoo eräässä murhenäytelmässään. Istuen koppakuoriaisen selässä nousee Trygaios, tytärtensä kauhuksi, radalta ja saapuu — tietysti uudessa kohtauksessa — Zeyn palatsiin, jossa kolkuttaa ovelle. Hermes tulee esille, ja hauska keskustelu syntyy. Sen keskeyttää sodan demoni, joka kapinan demonin avulla viskaa huhmareen eri aineita, joista kukin edustaa jotakin sotaa käyvistä valtioista, kuten sipuli Megaroa ja hunaja Attikaa. Kapinan demoni lähetetään hakemaan huhmartölkkiä, mutta Athena on menettänyt tölkkinsä Kleonin kaaduttua, ja Spartan tölkki on lainassa Trakialla. Trygaios, joka on piiloutunut, rauhoittuu kun sodan demoni lähtee tekemään uutta huhmartölkkiä, ja huutaa Kreikkalaisia, varsinkin työkansaa, avuksi vapauttamaan Rauhaa, joka istuu vankeudessa. Kuori astuu sisälle kantaen aseina lapioita, köysiä sekä rautakankia ja alkaa tanssia ja laulaa, vaikka tietää että yrityksen menestymiseen on välttämättömänä ehtona joutuisuus ja äänettömyys. Vihdoin lahjovat he Hermeen apulaisekseen, ja Trygaios kehoittaa heitä käymään ravakasti työhön käsiksi ja vetämään Rauha esiin vankeuskomerosta. Mutta Boiotialaiset, Argivilaiset ja Megaralaiset kieltäytyvät vetämästä, ja Lamakos, sotapuolueen johtaja, asettuu tielle siksi kuin maanviljelijät yhteisin voimin tarttuvat työhön ja riemuhuudoin vetävät esiin Rauhan sekä tämän seuralaiset Runsauden ja Juhlariemun. Mutta Rauha seisoo äänetönnä ja suutuksissaan siitä, että Athenalaisten neuvottelu on kolme kertaa karkoittanut hänet pois. Vihdoin suostuu hän toki seuraamaan Trygaioa maahan, ja koppakuoriainen jää taivaasen, kantamaan salamaa Zeyn vaunujen alla. Loppunäytös tapahtuu ulkopuolella Trygaion taloa, missä tämä viettää häitä Runsauden kanssa, jonka Hermes on hänelle antanut palkaksi hänen vaivoistansa. Kaikki rauhalliset taiteet ja ammatit ovat tervetulleita juhlaan, mutta ennustajat, torven soittajat ja sotalaulajat saavat häveten mennä tiehensä.

Lysistrate.

Tämän huvinäytelmänsä kirjoitti Aristofanes sodan 21:ntenä vuonna, jolloin naiset, ruvettuaan pelkäämään ettei sodasta koskaan tule loppua niin kauan kuin miehet hoitavat valtion asioita, päättivät Lysistraten, erään virkamiehen puolison, johdolla itse tarttua hallitusohjiin. He suostuvat elämään erillään miehistänsä kunnes rauha on saatu toimeen, ja sitoutuvat siihen valalla, saatuaan erään rohkean Spartalaisnaisen osoittaman esimerkin kautta muutamien epäröimiset ja arvelut haihdutetuiksi. Kuorin toinen puoli, jossa on ainoastaan naituja vaimoja, anastaa Akropoliin; toinen puoli, jossa on Athenalaisia miehiä, koettaa hiilikattiloilla ja risukimpuilla savustaa naiset linnasta ulos, mutta peräytyvät saatuaan naisilta kylmän kylvyn niskaansa. Eräs neuvoston jäsen astuu esille hieroakseen Lysistraten kanssa rauhaa. Hän esittää naisille olevan mahdotonta hoitaa valtion rahastoa, johon Lysistrate vastaa naisten jo kauan aikaa oivallisesti hoitaneen miestensä rahoja ja etteivät he enään aio, homerista käskyä totellen, pysyä kangastuolissa. Neuvoston jäsen hokee, että naiset eivät mitenkään voi sekaantua sota-asioihin, koska eivät ota sen vaivoihin ja vaaroihinkaan osaa. Vai niin, lausuu tähän Lysistrate, eivätköhän juuri he synnytä poikia — sotureja? Neuvoston jäsen hiipii pois varsin nolostuneena, ja miesten kuori alottaa valitusvirren naisten tyranniudesta. Sillä aikaa alkavat Lysistraten auttajattaret horjua tekemissään päätöksissä. Kellä on villoja kotona, joista hänen täytyisi pitää huolta; kenen välttämätön tarvis käydä lääkärissä, ja mikä taas ei pöllöiltä uskalla maata yksinään. Miesten mielestä taas on ikävää, ettei ole ketään joka hoitaisi taloutta. Muuan heistä tulee rukoilemaan puolisoansa jo herran tähden palaamaan kotiin rintalasta katsomaan. Nyt tulee lähetystö Spartasta, ilmoittaen miesten puolestansa tulleen siihen päätökseen, että, vaikkei kukaan voi elää yhdessä naisten kanssa, ei myöskään kukaan voi elää heitä ilman, ja sentähden tarjoovat he rauhaa. Lysistrate huomauttaa, ettei ole vaikeata sopia, kun kaikki ovat yhtä mieltä, ja välirauha tehdään. Lähettiläitä kestitetään juhla-aterialla, jossa Lysistratella on kunniasija, ja Athenalaiset selittävät Spartalaisten olevan varsin hauskoja kunnon veikkoja, kun vain heidät oppii oikein tuntemaan. Kuori julistaa, että kaikki vastaiset rauhan hieromiset ovat tehtävät vaahtoavan viinilasin ääressä, ja näytelmä päättyy kuorilaululla.

Pilvet.

Tämä kappale pilkkaa sofisteja, Athenan uutta filosoofikoulua, johon Aristofanes myös lukee Sokrateen, koska tämä, hänen arvelunsa mukaan, väitteillään enemmän tarkoitti kansan villitsemistä ja harhaluulojen paljastamista, kuin pysyväisen totuuden esittämistä.

Näytelmän alussa nähdään huone, jossa kaksi varakasta porvaria, Strepsiades ja hänen poikansa Feidippides, makaavat kumpikin vuoteellaan; orjien edellytetään makaavan viereisessä huoneessa. Aikaisin aamulla herää ukko ja aloittaa valitusvirren poikansa kevytmielisestä, tuhlaavaisesta elämästä. Samaan aikaan poika unissaan puhuu kilpa-ajoseikkailuistaan. Vihdoin saa Strepsiades poikansa hereelle ja vaatii häntä lakkaamaan kilpajuoksu-radalla käymästä ja sen sijaan käymään uusien filosoofien luennoilla, joista saattaisi oppia voittamaan riita-asian, olkoon hänen puolellaan sitten oikein tahi väärin. Mutta pojalla ei ole ensinkään halua; lukeminen turmelee kauniin ihon, arvelee hän. Siitä käypi vain kelmeäksi ja kalpeaksi. Silloin päättää ukko itse käydä filosoofeja kuulemassa ja lähtee Sokrateen ajattelijakouluun, jossa hän ihastuksella kuuntelee, kuinka irvikuvallisesti esitetään muutamia teräviä viisaustieteellisiä kysymyksiä, saa hullut selitykset pariin tekemäänsä kysymykseen ja oppii Sokrateen esityksestä, että vesinenätti kasvaa kovasta ajattelemisesta. Filosoofi rukoilee Pilviä, toimettomien jumaluusvoimia, ja niiden äänien kuullaan ensin etäältä ja sitten lähempää ukkosen jyristessä kaiuttavan kuorilaulua. Ne ilmestyvät sitten näyttämölle ja lupaavat opettaa uutta oppilasta, miten ilkeistä velkojista päästään. — Seuraavassa näytöksessä julistaa Sokrates, ettei hänellä ole milloinkaan ollut huonompaa oppilasta kuin Strepsiades, jonka ainoana sofistisena lahjakkuutena on hänen rehellisyyden puutteensa. Hän nuhtelee Strepsiadesta pahanpäiväisesti ja vaatii tätä aluksi hankkimaan itsellensä perusteelliset tiedot; mutta Strepsiades vastaa ainoastaan tahtovansa oppia, miten parhaiten saa velkamiehensä peijatuiksi. Vihdoin Sokrates ajaa hänet kelvottomana pölkkypäänä pois koulusta, ja Pilvet neuvovat häntä sen sijaan kehoittamaan poikaansa tulemaan sinne oppimaan taitoa, joka ei hänen omaan paksuun päähänsä pystynyt. Tämän johdosta saatetaan Feidippides filosoofin luo. Hänestä toivoo isä paljon kunniaa, sillä hän oli jo lapsena niin verrattoman viisas: hän osasi rakentaa huoneita hiekasta, veistää veneitä ja tehdä itselleen rattaat vanhasta kenkärajasta; hän oli oikea ihmelapsi. Nyt tuodaan näyttämölle kaksi uutta henkilöä, toinen puettuna vanhanlaiseksi porvariksi, toinen nuoreksi filosoofiksi. Nämät edustavat vanhaa ja uutta kasvatustapaa ja esittävät perusaatteensa pitkässä väittelyssä. Vanhempi kehoittaa nuorempaa lakkaamaan käymästä forumilla ja kylpylaitoksissa ja sen sijaan kääntymään paremmille teille, häpeemään riettautta, kunnioittamaan vanhuksia ja osoittamaan hellää rakkautta vanhemmilleen sekä aina kantamaan kunnian kuvaa sydämessään. Nuori viisaustieteilijä haluaa tietää, mitä hyötyä siitä on että ollaan rehellisiä ja sävyisiä; hän väittää ettei kunniallisuudella ja siveellisillä avuilla ole mitään tukea jumalten antamissa esimerkeissä, ja suorastaan pilkkaa vastustajansa mielipiteitä. — Sillä välin rupee Strepsiades taas pelkäämään velkamiehiänsä ja menee kouluun saadakseen tietää, kuinka pitkälle hänen poikansa on päässyt opinnoissaan. Sokrates vakuuttaa hänelle oppilaan olevan täysin valmiin ja tietävän vetää esiin syitä kaikenmoisia niin paljon, että hän on voittava riita-asian tuhatta todistajaa vastaan. Nuoren sofistin koukukas puolustus velkamiehiä vastaan perustuu Athenalaisessa laissa löytyviin epäselvyyksiin, ja oppimäärä, jonka hän puhetaidossa on saavuttanut, näytäkse vieläkin naurettavammassa valossa hänen todistaessaan Strepsiadeelle, että hänellä on oikeus löylyttää sekä isäänsä että äitiänsä, jos hän vain saisi siihen tilaisuuden. Nyt katuu vanhus tehneensä pojastaan filosoofin. Kuori muistuttaa häntä, että hän itse on halunnut oppia tuntemaan vääryyden perusaatteet ja että hän nyt on koonnut hehkuvia hiiliä päänsä päälle. Hän päättää kostaa ja huutaa orjiaan, käskien näitä sytyttämään koulutalon tuleen. Kun oppilaat syöksyvät ulos katsomaan mitä on tekeillä, sanoo Strepsiades pitävänsä pientä väittelyä hirsipölkkyjen kanssa. Sokrateelle itselleen hän vastaa näin:

"Mä leijun ilmassa ja katson alas aurinkoon",

sillä tarkoittaen filosoofin tapaa istua ilmassa riippuvassa vasussa. Sokrates valittaa savun tukahuttavan hänet, eräs toinen voivottelee tulevansa elävänä poltetuksi.

"Niin", sanoo Strepsiades:

"Niin, ken teit' neuvoi taivaisia pilkkaamaan ja urkkimaan, mik' istuimena kuulla lie?"

Talo revitään maahan, ja kappale loppuu.

Ampiaiset.

Tällä kappaleella pilkataan Athenalaisten käräjöimishalua. Kansalaisella Filokleonilla on vastustamaton halu käydä kuuntelemassa kaikkia käräjäasioita; hän tuskin uskaltaa öisin maatakaan, väittää kukkojen olevan lahjotut laulamasta niin ääneensä että hän heräisi, syöksyy aina aamun koittaessa ulos saadakseen parhaan paikan ja hypistelee kävellessään aina äänestyskiveä. Turhaan on hänen poikansa kysynyt lääkäreiltä ja papeilta neuvoa parantaakseen tätä omituista tautia. Vihdoin suljetaan Filokleon taloonsa, josta hän tekee naurettavia pakoyrityksiä. Niinpä konttaa hän uunin piipun kautta ulos, väittäen olevansa savua, ja tultuaan katolle selittää olevansa tiitinen. Kuorilaulajina on vanhoja oikeuden jäseniä, jotka astuvat sisälle ampiaisiksi puettuina, jolla pilkataan sitä äreätä mielialaa, mikä useinkin on syynä käräjöimisiin. Itse selittävät he asian niin, että he edustavat puhdasverisiä, kotona syntyneitä Athenalaisia, jotka karkoittivat Persialaiset ja joita sitä varten nimitetään Attikalaisiksi ampiaisiksi. He tulevat noutamaan toveriaan, ja Filokleon koettaa kömpiä heidän luokseen ikkunan kautta, mutta talonväki vetää hänet takaisin sisään. Nyt kehoittaa ampiaisten johtaja omiaan rynnäkköön, jotta vanki saataisiin vapautetuksi. Taistelu syntyy poikaa ja orjia vastaan; ampiaiset pakoitetaan peräytymään, ja poika ja isä sopivat keskenään. Filokleon lakkaa nyt juoksemasta oikeuskokouksissa ja saapi sen sijaan istua käräjiä kotona, josta hänelle, kuten tavallisesti, maksetaan palkkio. Ensimmäinen rikollinen on nuori orjatar, joka on kelvottomaksi polttanut kastinriehtilän. Sitten tulee talon koira Labes, joka on varastanut kappaleen juustoa ja käy laillisen tutkinnon. Filokleon on heti valmis julistamaan rikoksen tekijän syylliseksi sentähden että tämän kita löyhkää juustolta, mutta poika saa hänet ensin kuulemaan todistajia ja rupeaa itse syytetyn asianajajaksi, esittäen lieventävänä seikkana sen, että vastaaja on saanut vaillinaisen kasvatuksen, ja vetoo oikeuden armeliaisuuteen tuomalla esiin vangin pienet penikkaraukat, jotka vinkuvat kauheasti. Filokleon laskee epähuomiosta äänestyskiven väärään uurnaan ja pyörtyy huomattuaan, että hän on ensi kerran eläessään äänestänyt syytetyn vapauttamista. Viimeisessä näytöksessä on poika saanut isänsä luopumaan vanhasta mielitoimestaan. Sen sijaan vie hän tämän mukanaan kestiseuraan, jossa vanhus käyttäytyy sopimattomasti vieraita kohtaan, lyödä latkii passareja ja kotimatkalla humalapäissään pitää pahaa rähinää. Kun häntä itseään nyt uhataan haastaa oikeuteen, sanoo hän sellaista puhetta tyhjäksi lörpötykseksi eikä enään tahdo kuulla riita-asioista puhuttavankaan.

Linnut.

Useat tässä kappaleessa tavattavista viittauksista koskevat niin suorastaan sen ajan tapauksia, että suuri osa niiden sukkeluutta jääpi meidän aikuiselta lukijalta huomaamatta.

Kaksi kansalaista, Peisthetairos ja Eyelpides, hakee maata, missä ei löydy riita-asioita eikä syyttäjiä. Toinen kantaa kalalokkia, toinen varista oppaanaan, ja nämät vievät heidät Lintujen kuninkaan palatsiin Trakiaan. Vieraat otetaan kohteliaasti vastaan, mutta kuningas kysyy heiltä, minkä tähden he ovat juuri hänen luokseen tulleet. He vastaavat tulleensa ensiksikin sentähden että hän niinkuin hekin on ollut ihminen, jolla on ollut velkoja ja joka on vastenmielisesti niitä maksanut, ja toiseksi sen vuoksi että hän lintuna on lentänyt yli maan ja taivaan sekä oppinut niin paljon, kuin mitä lintu ja ihminen yhtenä saattaa oppia. He toivovat kuningas Hyypän ilmoittavan heille, missä löytyy kaupunki, jossa he voisivat täydellisesti viihtyä. Kun ei sellaista ole maan pinnalla, ehdottavat he semmoisen rakentamista ilmaan "taivaan ja maan väliin." Kuningas Hyyppä neuvottelee alamaistensa, kuorilaulajien, kanssa, joita on neljäkolmatta eri lintulajia. Nämät tosin epäilevät muukalaisia, vaan suostuvat kuitenkin rupeamaan heidän kanssaan keskusteluun. Peisthetairos mairitellen muistuttaa heitä siitä kunniasta, jossa heitä muinoin olivat pitäneet sekä jumalat että ihmiset, jota vastoin heitä nyt pyydetään ja syödään, ja neuvoo kostamaan suostumalla hänen tuumaansa. Sen linnut tekevätkin, ja matkustajat varustetaan siivillä, jotta kehtaisivat näyttäytyä kuninkaan ruokapöydässä. — Uusi kaupunki rakennetaan, 30,000 kurkea kantaa kivet sinne kuvuissaan, rantapääskyt hankkivat ruukkia ja leivot sekä pitkänoukkaiset pelikaanit rupeevat salvumiehiksi. Iris, jumalten sanansaattaja, joka ei tiedä hituistakaan uudesta kaupungista, otetaan sen läpi kulkiessaan vangiksi ja viedään näyttämölle, jossa hän osoittaa hyvin suurta suuttumusta yrityksestä ja muistutuksista, joita hänen taivaankaari-pukunsa loistavista väreistä tehdään. Kaikki käypi kuitenkin hyvin kunnes Prometeys, joka aina on ollut kuolevien ystävä, ilmoittaa uutisen, että Trakian raa'at jumalat eivät voi sietää uutta valtiota. Nyt tulevat Poseidon, Herakles ja Triballe, muuan Trakialainen jumala, hieromaan lintujen kanssa rauhaa. Nämät houkuttelevat Herakleen puolelleen maukkaalla ruokalajilla, joka oli tehty niistä ylimyksellisistä linnuista, mitkä olivat nousseet kansanvaltaa vastaan. Herakleen uhattua Triballelle selkäsaunaa, ellei tämä tahtoisi ruveta hänen kanssaan liittoon Poseidonia vastaan, joka ei heti ole valmis panemaan alttiiksi Zeyn oikeuksia, tehdään rauhasuostumus jumalten ja lintujen välillä. Peisthetairos saa morsiamekseen kauniin Basileian, ja hänen liidellessään ilmavaunuissa morsiamensa rinnalla laulaa kuori iloista häälaulua.

Sammakot.

Tässä kappaleessa ivaa Aristofanes saman aikuista murhenäytelmän kirjoittajaa Eyrypidestä. Dionysos, draamallisen taiteen suojelusjumala, päättää matkustaa Tartaroon eli manalan valtakuntaan ja hankkii itselleen nuijan ja jalopeuran taljan, jotta häntä luultaisiin Herakleeksi. Orjansa Xantiaan seurassa käy hän matkallaan Herakleen luona, saadaksensa tältä tietää parhaan tien ja mistä hän saisi asunnon, jossa ei olisi syöpäläisiä. Saatuansa nämä tiedot lähtevät he matkaan ja tapaavat erään vainajan, joka myöskin aikoo manalaan. Dionysos tahtoo taivuttaa vainajaa kantamaan heidän kapineitaan ja tarjoo palkaksi yhdeksän obolia; mutta vainaja tahtoo ennen ruveta uudestaan elämään, kuin siitä hinnasta suostua kantajaksi. He tulevat vihdoin Styx virralle, missä Karon odottaa lautallaan, ja häntä Dionysos pyytää kulkemaan varovasti, koska vene näyttää olevan huononlainen. Näkymättömissä oleva kuorisammakkoja laulaa soudettaessa, ja sitten keskustelee Dionysos Xantiaan kanssa, joka jo on päässyt toiselle rannalle. Sekä jumala että hänen orjansa kauhistuvat julmia hirviöitä, jotka näyttäytyvät, mutta "myrskyn ja rankkasateiden jälkeen paistaa jälleen aurinko," ja aavenäyt katoovat. — Nyt kulkee ohitse juhlakulkue, joka ivallisesti kuvaa Eleysiläisiä mysterioita, ja eräiltä siihen osaa ottavilta saavat matkustajat tietää tien Plutonin palatsiin. Portin vartija Aiakos, joka pitää Dionysoa Herakleena, sättii jumalaa solvauksilla siitä että tämä muka on varastanut hänen talonkoiransa Kerberon, ja jumala pelästyy niin, että tahtoo vaihtaa pukua Xantiaan kanssa. Tuskin on vaihdos tehty, niin kuningatar Proserpina lähettää sanansaattajan kutsumaan luultua Heraklesta illalliselle — kananpaistille, leivoksille ja makealle viinille — ja Xantias on heti valmis seuraamaan sanansaattajaa. Nyt tahtoo Dionysos nuijansa ja jalopeurantaljansa takaisin, mutta samassa käy Xantiaan kimppuun pari naista, jotka vaativat Herakleelta maksua velkana olevasta ravinnosta, ja nyt hän saa pitää pukunsa. Poliisin avulla vangitaan koiravaras, ja koska Aiakos ei itsekään voi sanoa, kumpi muukalaisista oikeastaan on rikoksen tekijä, kuljetuttaa hän heidät molemmat Plutonin ja Proserpinan eteen. — Kuorin laulettua laulun syntyy hauska keskustelu Aiakon ja Xantiaan välillä, jotka molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hauskinta on salaa kuunnella isäntiensä ovilla ja sitten kieliä kuulemiaan koko kaupungille. Heidän keskustellessaan kuuluu melskettä ulkoa, ja Aiakos huomauttaa, että siellä vain Aiskylos ja Eyrypides kiistelevät. Aiskylolla oli ennen kunniasija, mutta sitten tuli Eyrypides ja sai sen roistoväen mieltymyshuudoilla. Pluton on kuitenkin määrännyt julkisella kilpailulla ratkaistavaksi, kumman ansiot olivat suuremmat, ja tämä kilpailu tapahtuu näyttämöllä. Dionysos on palkintotuomarina, ja kuori yllyttää kiisteleviä. Aiskylos soimaa Eyrypidestä ryysyjen parsijaksi, romurunoilijaksi ja kehnoksi nurkkamestariksi. Eyrypides puolestaan moittii Aiskyloa kerskaavaisuudesta, petollisuudesta, rekiveisujen renkuttamisesta y.m. Vihdoin lausuvat molemmat otteita murhenäytelmistään. Kun tämä on tehty, punnitaan runot vaa'assa "ikäänkuin juustot." Dionysos ei kuitenkaan vielä voi lausua mitään päätöstä, ja asettaa lopuksi kummallekin vaikean kysymyksen: Onko Alkibiades kutsuttava takaisin maanpaosta? Molemmat vastaavat kiertelevästi, vaan Aiskylon sanoista kumminkin huomaa, että hän puolustaa maanpakoon ajetun takaisin kutsumista, joka on kansankin yleinen tahto. Kappale loppuu siihen, että Aiskylos Plutonin suostumuksella saatetaan riemukulkueessa pois.

Naisten juhla.

Tämä kappale myöskin pilkkaa Eyrypidestä. Naiset viettävät Thesmoforilan juhlaa (Demeterin ja Persefonen kunniaksi), ja tällä kertaa ovat he yhtyneet yleiseen kokoukseen päättääkseen, miten kostaisivat Eyrypideelle kaikki ne ilkeydet, joita tämä murhenäytelmissään on heistä lausunut. Eyrypides saatuaan siitä vihiä, menee appensa Mnesilokon seurassa virkaveljensä, murhenäytelmä-kirjoittajan Agatonin luo, pyytääkseen tätä naispuvussa tulemaan kokoukseen puhumaan uhatun puolesta. Agaton on siihen hyvinkin sopiva, koska hän, mielikuvitustansa auttaakseen, naisroolejansa kirjoittaessaan aina pukeutuu hameesen. Kun Agaton kieltäytyy, kehoittaa Eyrypides appeaan ryhtymään siihen sillä ehdolla, että vävy auttaisi häntä jokaisesta tukalasta pinteestä, johon hän saattaisi joutua. — Näyttämö muutetaan nyt Demeterin temppeliksi, jossa naiset puhuvat Eyrypideen rikoksista, mainiten muun muassa ettei hän usko jumalaan. Mnesilokos puolustaa häntä ja kertoo muutamia häijynilkeitä juttuja naistenheikkouksista ja vioista. Naiset suuttuvat silmittömästi, rupeevat epäilemään häntä mieheksi ja riistävät pois hänen valhepukunsa. Pelastuakseen tempaa Mnesilokos rintalapsen ja uhkaa surmata sen, jos hänelle ruvettaisiin väkivaltaa tekemään; mutta nyt huomataan että lapsi on vain lapsen vaatteisin kääritty viinisäkki. Silloin leikkaa hän penikalta kurkun poikki ja juopi viinin. Lähetetään poliisia noutamaan, ja ukko miettii mitä naurettavimpia keinoja ilmoittaakseen Eyrypideelle, mihin ahdinkoon hän on joutunut. Vihdoin viimein Eyrypides tuleekin, ja hänen keskustelussaan apen kanssa on pelkkiä otteita tämän murhenäytelmistä, joita pilkataan ja ivataan. Nyt saapuu poliisi, ja Mnesilokos pannaan jalkapuuhun, josta hän koettaa paeta käyttämällä parodieerattuina kaikkia niitä ihmeellisiä pelastuskeinoja, joihin samanlaisissa pulmissa Eyrypideen murhenäytelmissä turvataan. Viimein lupaa Eyrypides vastedes olla naisia moittimatta, jos vain auttaisivat häntä vapauttamaan hänen appeaan. Heidän onnistuu viekotella pois vahtisoturi, ja vapautettu Mnesilokos mennä viilettää iloisena kotiin eukkonsa ja lapsukaistensa luo.

Nais-valtiopäivät.

Kappale pilkkaa Platonin ihanne-tasavallan kommunistisia aatteita.

Paraxagoran johdolla ovat naiset päättäneet uudistaa Athenan valtiomuodon ja suostuneet tätä tarkoitusta varten kokoontumaan Pnyxille miehiksi puettuina ja tekoparroilla varustettuina. Harjoituskokouksessa sydänyön aikana käyvät useat heistä rauhattomiksi, mutta Paraxagora koettaa heitä rohkaista puheella, jossa kehuu vanhan ajan hyviä tapoja ja huomauttaa, ettei miesten mitenkään voi onnistua pettää heitä, jotka ovat viekkaisin koukkuihin niin perehtyneet. — Aamusella astuu sisälle kaksi näiden naisten puolisoista ihan alastomina ja kummeksivat, mihinkä heidän vaatteensa ovat joutuneet; muuan kolmas tulee ja kertoo Pnyxin olevan täynnä oudonlaisia olentoja: kaunisnaamainen nuorukainen, sanoo hän, on siellä saanut toimeen päätöksen, että hallitus vast'edes jätettäisiin naiskomitean haltuun. Miehet siitä ällistyvät, vaan lohduttavat itseään sillä, että vaimot tietysti ottavat hoitaakseen lapset, joten he, miehet, pääsevät siitä huolesta. — Paraxagora tulee kotiin ja ilmoittaa tulleensa valituksi valtion johtajaksi. Hän pyytää läsnä olevien hyväksymistä ja lupaa monta etua, muun muassa sen, ettei enään tulisi löytymään mitään köyhyyttä, eikä mitään riita-asioita, ja, että tästä lähtien jolsat naiset saavat kaikkein ensiksi valita puolisonsa. — Näyttämö muuttuu nyt kaduksi; kansalaiset jättävät tavaransa yhteiseen omaisuuteen ja huvitteleivat valtiollisilla pilapuheilla. Samassa tulee sanansaattaja ja kutsuu heitä kaikkia juhla-aterialle, jonka Paraxagora on yhteisistä varoista pannut toimeen ja jossa tarjotaan ruokalajia, minkä nimessä on 77 tavua.

Plutos.

Ahneus ja siveyttömyys vanhassa Athenan valtiossa, jonka tarpeet, komeus ja velttous yhä olivat kasvaneet, ovat Aristofaneen viimeisen näytelmän aineena.

Kremylos, muuan maamies, on kokemuksesta oppinut epäilemään, tokkohan todellakin rehellisyys maan perinee, ja kysyy Apollolta neuvoa, mitä aatteita hänen tulee istuttaa ainoaan poikaansa. Oraakeli neuvoo häntä puhuttelemaan ensimmäistä jonka tapaa, ja täksi sattuu muudan sokea. Orjansa Karionin avulla saa hän tietoonsa, että muukalainen on Plutos, rikkauden jumala, jonka on onnistunut hiipiä ulos saiturin talosta. He keskustelevat rahan mahdista ja siitä huomattavasta seikasta, että, vaikka kaikkeen muuhun pian kyllästytään, ei kukaan koskaan katso saaneensa rahoja tarpeeksi. Jumala seuraa varsin vastenmielisesti seuralaisiaan, koska ihmisten tapa häntä kohdella ei milloinkaan ole häntä miellyttänyt; sillä saituri kaivaa maahan ja salaa hänet, ja tuhlari menettää tavaransa ja viskaa hänet kadulle. Kuitenkin seuraa hän Kremyloa kotiin, ja Karion kutsuu kaikki herransa tuttavat vierasta vastaanottamaan. Kuori, jossa laulajina ovat nämä tuttavat, on hyvin mielissään saadessansa tervehtiä jumalaa. Mutta yksi heistä, Blepsidemos, syyttää isännän saaneen tämän niin äkkiä tulleen rikkauden pyhäin ryöstöllä, vaan ilmoittaa samalla että jos Kremylos antaa hänelle osan omaisuudestaan, niin hän, Blepsidemos, on luopuva syytöksestään. Kremylos on juuri selittämäisillään, miten jumala itsestään oli sinne tullut, kun ruma naishenkilö, Köyhyys, esiintyy ja valittaa tulleensa karkoitetuksi kaupungista, vaikka kuitenkin hän suo kaiken todellisen siunauksen. Kuori on hyvin harras asiaan, ja eukko väittää kaikkien pyrintöjen seisahtuvan, jos ihmiset olisivat rikkaat. Rikkaus tekee ihmiset luuvaloisiksi, ahdasrintaisiksi ja suurivatsaisiksi; mutta köyhyydessä he tulevat vahvoiksi ja sitkeiksi, vyötäisiltä hoikiksi kuin ampiaiset, ollen aina valmiit pistämään vihollisiaan. Katsottakoon vain kansan johtajia: heti kun saavat valtion varat käsiinsä, rupeevat he pettureiksi. Kuitenkin karkoitetaan Köyhyys tiehensä, ja Karion vie Pluton Asklepion temppeliin rukoilemaan että saisi näkönsä jälleen. Seuraavana aamuna kertoo Karion Kremylon vaimolle jumalan käyneen sairaiden luona ja parantaneen Pluton, vaan tehneen erään toisen sokean entistään vielä sokeammaksi. Muuten oli hän nähnyt, miten papit, kun lamput sammutettiin, hiipivät syömään leipä- ja hedelmäuhreja, joita sairaat olivat jumalalle tuoneet. Tämä tapa oli hänen mielestään ollut niin hurskas, että hän oli seurannut heidän esimerkkiään. — Plutos palaa Kremylon taloon aikoen ystävistään valita itselleen ne, jotka todella ansaitsevat vastedeskin hänen ystäviänsä olla; ja naapurit rientävät onnea toivottamaan, mutta heidät käskee pois Kremylos, joka yksin tahtoo pitää vieraan omanaan. — Seuraavassa näytöksessä kuvaa Karion kuorille, kuinka suurta siunausta rikkaudesta on. Rikkaat voivat elää loistavasti ketään peijaamatta, he saattavat kultarahoilla ruveta rahapeliinkin. Samassa tulee syyttäjä vakoilemaan; hän pakenee vaikerrellen saatuaan kelpo potkut saattajaisiksi. Vanha nainen, joka on menettänyt rahansa ja samalla rakastajansakin, rukoilee turhaan apua Kremylolta; ja kun nyt Hermes tulee Olymposta käskyllä, että koko perhe on vietävä ulos ja kaikki sen jäsenet rikollisina rangaistavat, vastaa orja näsäkkäästi, että hän ja hänen herransa eivät ole Zeyn vallan alaisia. Hermes väittää, että ihmiset, Pluton saatua takaisin näkönsä, eivät enään uhraa jumalille, ja hän puolittain lausuu haluavansa ruveta Kremylon palvelukseen. Eikö mitä, sopiiko jumalan karata virastaan ja ruveta ihmisten palvelukseen? sanoo Karion ja ehdottelee naurettavan keskustelun kestäessä kaikellaisia palvelustoimia, joita olisi tarjona. — Nyt tulee myöskin Zeyn pappi paikalle ja valittaa, ettei kukaan enään uhraa temppelille nappikuluakaan; nyt, kun kaikki ovat rikkaita, saa hän nähdä nälkää. Häntä lohduttaakseen kertoo Kremylos itsellään olevan Plutos vieraana ja aikovansa tämän asettaa yhteisen aarteiston suojelijaksi ja sanoo papin, jos tämä tahtoo luopua Zeyn palveluksesta, saavan ruveta uuden jumalan palvelijaksi. Pappi on siihen heti valmis; tuota pikaa pannaan juhlakulkue toimeen, ja kuori yhtyy siihen viettääkseen juhlaa Rikkauden palveluksen syntymisen johdosta.

Tukydides.

Kuoli v. 401 e.Kr.

Tukydides oli Trakiasta kotoisin ja hänen luullaan syntyneen v. 471 e.Kr. Hän kertoo itse saaneensa periä pienen omaisuuden, ja hänen sanotaan harjoitelleen kaunopuheliaisuutta Antifonin johdolla. Mutta klassillisen kirjailija-arvonsa on hän saanut totuutta rakastavana ja luotettavana historioitsijana, ja hänen teoksilleen antaa vieläkin suuremman etevyyden se seikka, että hän itse on ottanut osaa tapauksiin, joita hän kuvaa — suureen taisteluun Spartan ja Athenan välillä.

Hän alkaa lyhyesti esittämällä Kreikan aikaisinta historiaa ja pitää Troijan piiritystä historiallisena tapauksena, jolle runoilijat kuitenkin ovat antaneet liian suuren merkityksen. Vanhempienkin tarujen sanoo hän perustuvan todellisiin tapauksiin, vaan jättää mainitsematta niissä tavattavat liioitellut ja luonnottomat yksityiskohdat. Hänen oma kuvauksensa alkaa Kreikkalaisten palauksella Troijasta, jota seurasi Dorialainen vaellus Peloponnesoon ja Athenalaisten uudisasuntojen perustaminen Arkipelagiin. Sitten tulee laivastojen rakentaminen, rikkauden pikainen kasvaminen ja sortovaltiuden synty, kunnes Sparta ryhtyi vapautta puolustamaan ja kukisti tyrannit heikommista valtioista. Sen jälkeen alkaa suuri Persialainen sota, jonka Herodotos oli kertonut. Siitä Tukydides huomauttaa ainoastaan, että se oli syynä kateuteen Lakedaimonilaisten ja Athenalaisten välillä, joista edelliset olivat mahtavia maalla ja jälkimmäiset merellä.

Persialaisten tappion jälkeen koettivat Spartalaiset kieltää Athenalaisia uudelleen rakentamasta muurejaan; mutta Temistokles osasi kaikellaisilla tekosyillä viivyttää lähettiläitä lähtemästä, siksi kuin vallit olivat uudelleen rakennetut. Nyt yhdistivät useat pikkuvaltioista laivansa Athenalaisten laivastoon ja sitoutuivat antamaan varoja laivaston ylläpitämiseen Kreikan puolustusta varten, joten Athenan vähitellen onnistui saattaa nämät ylivaltansa alaisiksi.

Äkkiä kasvoi Athenan rikkaus ja voima. Sen etevin kansalainen, Perikles, oli, kuten Tukydides kertoo, kohottanut sen aineellisen mahtavuuden niin suureksi, että "jos muukalainen kaukaisessa tulevaisuudessa näkisi sen rauniot, luulisi hän sen vallan olleen toista vertaa suuremman, kuin mitä se todella oli". Korintos, joka ennen oli ollut Kreikan etevin merivaltio, kadehti tätä Athenan kukoistusta. Sen uudisasukkaat Korkyrassa olivat niskoitelleet ja pyytäneet apua Athenalta, joka sinne lähettikin laivaston. Sama laivasto oli myöskin piirittänyt Potidaiaa, erästä toista Korintolaista uudisasuntoa, sanoen syyksi että siellä aiottiin tehdä kapinaa. Potidaia pyysi Spartalta apua, ja siellä pidettiin yleinen kokous. Tukydides kertoo tarkoin ne puheet, joita täällä pitivät eri valtioiden edustajat. Edustajien poistuttua neuvottelivat Lakedaimonilaiset, ja suuri enemmistö äänesti sotaa. Delfon oraakelilta kysyttiin neuvoa, ja siltä saatiin vastaus, että jos he panisivat liikkeelle kaiken voimansa, saisivat he sodassa voiton. Nyt kutsuttiin liittolaiset apuun ja varustukset alettiin viipymättä.

Vuosi kului kuitenkin ennenkuin vihollisuus puhkesi ilmi tuleen. Lakedaimonilaiset olisivat suostuneet rauhalliseen sopimukseen ja esittivät rauhanehtonsa; mutta pitkän neuvottelun jälkeen Athenan yleisessä kansankokouksessa pääsi voitolle mahdikas Perikles kaunopuheliaisuutensa kautta, ja sota alkoi menestymättömällä yrityksellä luovuttaa pois Plataia Athenan suojelusvallan alta. Molemmat puolueet liittolaisineen varustautuivat nyt yleiseen taisteluun, ja Peloponnesolaiset tuumasivat pyytää Persian kuninkaalta apua. Kansallistunne kehoitti pikkuvaltioita Athenalaisia vastaan. Airut lähetettiin Athenaan vielä viimeisen kerran rauhaa tarpomaan, mutta sanansaattaja lähetettiin sieltä takaisin saamatta asiaansa puhuakaan. Kulkiessaan rajan yli lausui tämä Homeron kovaenteiset sanat: "Tämä päivä on Kreikkalaisille oleva alkuna pitkiin kärsimyksiin."

Athenalaisilla oli ainoastaan 32,000 miestä maaväkeä, ja heidän laivastossaan oli 300 soutulaivaa ja joka laivalla 300 miestä. Maaväestö pakeni Athenan muurien turviin ja lähetti karjansa Euboiaan ja muille läheisille saarille. Spartan kuningas johti sotajoukkonsa Athenan alueelle ja hävitti kasvavat laihot, vaan vältti taisteluun ryhtymistä. Athenalaiset puolestaan lähettivät laivaston nousemaan maalle Meltone'n luona Lakoniassa; mutta Brasidas, eräs Lakedaimonilaisten päälliköistä, karkoitti päälleryntääjät takaisin, tunkeutuen ainoastaan 100 miehen suuruisella joukolla vihollis-sotajoukon läpi. Kuitenkin miehitettiin Aiginan saari ja Megara hävitettiin. Vuoden sotaretkien loputtua, panivat Athenalaiset toimeen kaatuneiden julkisen hautauksen, joidenka luut he olivat koonneet telttaan. Heimottain vietiin vainajat juhlasaatoksessa hautauspaikalle; tyhjää paaria kannettiin kuolleiden asemesta. Hautauspuheen piti Perikles, jonka sanat Tukydides tarkalleen kertoo. Loppuponsi oli siinä seuraava: "He uhrasivat henkensä yhteisen hyvän puolesta ja saavuttivat katoomattoman maineen ja mitä loistavimman hautapatsaan. Minä en sillä niin paljo tarkoita sitä hautaa, jossa he lepäävät, kuin sitä, jossa heidän maineensa säilyy haihtumattomana, milloin vain teot ja sanat niitä mieleen muistuttavat. Sillä koko maan piiri on jalojen miesten hautapatsas. Heidän mainettaan ei julista ainoastaan muistokiviin piirretyt kirjoitukset heidän kotimaassaan, vaan muuallakin maailmassa elää heidän muistonsa kaikkien kesken, ei ainoastaan taiteilijain teoksissa, vaan myös sydämissäkin".

Peloponnesolaiset ryöstivät taas Attikaa, vaan tällä kertaa karkoitti heidät kuitenkin pois sanoma, että Athenassa oli syntynyt rutto; sen luultiin siellä saaneen alkunsa kaivojen myrkytyksestä. Tätä ruttoa arvellaan ankaraksi maahiskuumeeksi, joka kauppalaivassa oli Aitiopiasta tullut Piraioon. Tukydides kertoo itsekin sairastaneensa sitä ja tarkastaneensa sen vaikutusta muihin. Hän kuvaa myöskin hyvin tarkalleen taudin merkit ja luonteen. Monet pelosta menehtyivät, toisiin, jotka olivat sairaita hoitaneet, tarttui tauti. Useat perheet kuolivat sukupuuttoon, sentähden ettei löytynyt ketään, joka olisi heitä hoitanut, ja toiset riutuivat niin, ettei heillä edes ollut voimia pitämään huolta kuolleittensa hautaamisesta. Urheimmat ja alttiimmat olivat ne, jotka jo olivat parantuneet; sillä tähän tautiin ei kukaan sairastunut toistamiseen. Ruton kauheaa turmiollisuutta suurensi vielä se suuri kansan paljous, minkä sota oli kaupunkiin koonnut. Kuolonkamppauksessaan viehkuroivat sairaat kaduilla tai tunkeutuivat kaivojen luo sammuttaaksensa polttavaa janoaan. Hautajuhlallisuudet, joita Kreikkalaiset muutoin pitivät niin tärkeinä, laiminlyötiin ja ruumiit heitettiin läjittäin likimmäiselle roviolle. Henkiin jääneet etsivät huumaavia nautintoja; elo kestää, arvelivat he, kuitenkin päivän vain, ja sentähden tulee nauttia, jumalia pelkäämättä tai ihmisistä huolimatta. Merelläkään ei oltu rutolta turvissa. Sotajoukosta, joka lähetettiin Potidaiaa vastaan, menehtyi kuukauden kuluessa neljäs osa.

Periklestä sanottiin syyksi kaikkiin näihin rasituksiin, ja kansa vaati rauhaa Spartan kanssa millä ehdoilla hyvänsä; mutta hän kehoitti heitä rohkaisemaan mielensä, antamatta satunnaisten vastuksien saattaa itseään luopumaan siitä korkeasta asemasta, johon olivat esi-isien urhotöiden kautta päässeet. Velvollisuus valtioita kohtaan vaatii ettei anneta yksityisten kärsimysten mieltä lannistaa. Athenalaiset tottelivat hänen neuvoaan ja jättivät taas vallan hänen käsiinsä. Mutta Perikles kuoli ruttoon jo vuoden päästä. Tukydides puhuu myöskin hänen nerostaan ja vaikutusvoimastaan. Kun Perikles huomasi kansalaistensa syyttä olevan liian myöntyväisiä ja herkkäuskoisia, herätti hän puheellaan heissä terveellistä pelkoa; mutta jos he osoittivat mieletöntä arkuutta, saattoi hän sanoillaan heihin rohkeutta ja luottamusta. Nimeltään oli Athena kansanvalta, mutta todellisuudessa johti kaikkia asioita yksi mies, nimittäin Perikles.

Rutto kesti kaksi vuotta, sitten lakkasi se vuodeksi ja rupesi jälleen tuhojaan tekemään, raivoten vielä vuoden ajan. Taudin uhrien lukumäärä oli suurempi, kuin koko sodassa kaatuneiden.

Kuten ennen Athenalaiset, niin nyt Peloponnesolaiset pyysivät Persiasta apua. He koettivat myös kiihoittaa Trakian kuningasta hyökkäämään Potidaiaa vastaan, mutta tämä laitti lähettiläät Athenaan, jossa nämät surmattiin kostoksi siitä julmuudesta, millä Spartalaiset olivat kohdelleet Attikalaisia merimiehiä. Sivumennen Tukydides mainitsee Athenalaisten pitäneen eri laivastoa rannikkojen turvaamista ja kauppa-aluksien suojelemista varten.

Seuraava sotaretki alkaa Plataian vapaakaupungin piirityksellä; tämän kaupungin asukkaat muistuttivat piirittäviä Spartalaisia siitä, että olivat auttaneet näitä Medestä vastaan, mutta saivat vastaukseksi, että heidän joko tuli taistella Athenalaisia vastaan taikka pysyä puolueettomina. Kun he puolestaan vastasivat, etteivät voineet ehtoihin suostua, alettiin piiritys, jonka yksityistapahtumat tarkalleen kerrotaan. Kun ruokavarat alkoivat loppua, raivasi puolet varustusväestä itselleen tien Spartalaisten piiritysjoukon läpi ja lähti Athenaan. Kahdenvuotisen piirityksen perästä täytyi jälelle jääneiden antautua armoille. Tyydyttääksensä Thebeläisten kostonhimoa hakkasivat voittajat heidät maahan, myivät naiset orjiksi ja hävittivät kaupungin maan tasalle. Samana vuonna tekivät Athenalaiset onnettoman sotaretken Kalkiisen, mutta saivat kaksi loistavaa merivoittoa Korinton lahdessa. Kostaakseen tätä päättivät liittoutuneiden laivaston päälliköt tehdä äkkinäisen hyökkäyksen Piraiota vastaan; mutta kun he välillä rupesivat ryöstämään Salamista, saivat Athenalaiset vihiä tuumasta ja ryhtyivät sellaisiin varustuksiin, että viholliset katsoivat parhaaksi luopua hyökkäyksestään. Toisella taholla oli Athenalaisten liitossa oleva Trakian kuningas hyökännyt Makedoniaan; mutta siitä ei lähtenyt mitään hyötyä, sentähden että vuodenaika jo oli liian pitkälle kulunut, jotta ei Athenalaisten laivasto voinut olla avullisena.

Neljäntenä vuonna tehtiin uusi sotaretki Attikaan, ja Mitylene, Lesbon pääkaupunki, luopui Athenan liitosta ja yhtyi Spartalaisiin. Athenalainen laivasto saarsi saaren, ja sillä välin hyökkäsivät Lakedaimonilaiset vihollisten alueelle. Mutta ennenkuin liittoutuneiden laivasto ennätti avuksi, pakoitettiin Mitylene antautumaan, ja tuhannen sen etevimpää porvaria vietiin Athenaan tuomittaviksi. Ensin päätettiin että sekä nämät tuhannen että jokainen, joka oli tarttunut aseihin kapinaan osaa ottaakseen, olisi surmattava. Toisessa neuvottelussa astui esille Kleon, äreä kansankiihoittaja, vaan mahtava puhuja, vaatien varoittavan esimerkin osoittamista, jotta muutkin alavaltiot pelästyisivät. Kuitenkin päätettiin nyt heikolla enemmistöllä että ainoastaan rikollisimmat rangaistaisiin. Sodan viidentenä vuotena lähettivät Korintolaiset 250 Korkyralaista ylimystä, joita oli viimeisestä kapinasta saakka pidetty vankina, sillä ehdolla että taivuttaisivat saaren asukkaat luopumaan Athenan liitosta. Nämä yritykset herättivät saaressa yleisen kapinan ja synnyttivät puolueiden kesken tulisia taisteluja. Sinne lähetettiin laivastoja sekä Athenasta että Peloponnesosta odottamaan tapausten päätöstä, ja seitsemän päivää vallitsi oikea hirmuhallitus: kansajoukko tappoi kaikki, joita pidettiin ylimyksinä; heitä syytettiin salavehkeistä ja surmattiin mitä kauheimmalla tavalla.

Puhuessaan puoluevimman uhreiksi joutuneista valtioista Tukydides huomauttaa, kuinka ihmiset miten vain muuttavat mielipidettä ja puhetapaa, saadaksensa niitä soveltumaan tekoihinsa. Huimapäisyys muuttuu rohkeudeksi ja epäröiminen arkuudeksi. Se joka kehoittaa julmuuteen, on luotettava kansalainen; vaan sitä, joka kieltää julmuutta tekemästä, epäillään. Onnellisten ehdotusten tekijä on kunnon mies, mutta ken ehdotusten tekijän ilmaisee on vieläkin kunnollisempi. Sukulaisuuteen katsotaan vähemmin kuin puoluesiteihin, uskollisuus ei perustu mielipiteiden sopusointuun, vaan yhteiseen rikollisuuteen, ja valat rikotaan ilman vähintäkään omantunnon vaivoitta ja uskonnollisista velvollisuuksista rahtuakaan huolimatta. Siten syntyi, sanoo hän, koko Kreikassa kaikenlaista halpamielisyyttä ja ilkeyttä, ja tavallista oli, ettei kukaan toistaan uskonut; jokaisen täytyi varoa kaikkia muita.

Seuraavana kahtena vuonna kunnostutti itseään muuan Demostenes Athenalaisten päällikkönä sekä maalla että merellä, erittäinkin sen kautta että rakensi linnan Pylon luo ja puolusti sitä Lakedaimonilaisten laivaston tultua sitä piirittämään. Vaikka Brasidas johti Spartalaisia, eivät nämät kuitenkaan voineet mitään aikaan saada, vaan joutuivat vihdoin itse vielä saarroksiin Sfakterian saaren luona. Välirauha tehtiin, ja lähettiläitä laitettiin Athenaan hieromaan rauhaa; mutta kun kansa, Kleonin neuvosta, asetti liian kovat ehdot, uudistettiin piiritys. Kleon kysy nyt, minkä tähden ei kaikkia Spartalaisia heti otettu vangiksi, ja kerskasi että, jos hänellä olisi päällikkyys, niin hän kahdenkymmenen päivän kuluessa toisi heidät Athenaan tai heittäisi henkensä yrityksessä. Hän saikin sen toimekseen, ja Demosteneen avulla onnistui hänen todellakin voittaa Spartalaiset, joista lähes 300 vietiin vankina Athenaan. Tämä äkkinäinen menestys herätti suurta huomiota koko Kreikassa, ja Pylosta saivat Athenalaiset lujan ulkolinnoituksen. Spartalaiset, jotka pelkäsivät orjiensa (helootien) karkaavan vihollisten puolelle, houkuttelivat 2,000 heistä vaatimaan vapautta ja saivat tästä tekosyyn salaa surmata heidät kaikki. Taas esitettiin rauhan ehtoja; mutta Athenalaiset, jotka tahtoivat käyttää saatuja etuja niin paljon kuin mahdollista hyväkseen, eivät suostuneet ehdotukseen ja menettivät siten edullisimman hetken lopettaa sota kunnialla.

Vähää myöhemmin rupesivat Athenan Trakialaiset liittolaiset hieromaan sovintoa Spartalaisten kanssa, ja Brasidas sekä hänen mukanaan muutamia helooteja ja vapaaehtoisia lähetettiin sinne. Voitettuaan muutamia pienempiä etuja sai hän valtaansa tärkeän Amfipoliin kaupungin. Tämä tapahtui päällikön Tukydideen poissa ollessa sotaretkellä läheisessä Eionissa. Päästäkseen tästä virheestään syytökseen joutumasta läksi Tukydides vapaaehtoiseen maanpakoon 20 vuodeksi. Hän mainitsee tämän seikan ohimennen, tuomatta mitään esiin puolustuksekseen.

Sillä välin kuin Brasidas uudesta pääasemasta mietti lähteä uudelle sotaretkelle, tehtiin välirauha vuodeksi. Pysyväinenkin rauha olisi nyt voitu aikaan saada, jos eivät Kleon ja Brasidas olisi olleet sitä vastaan, edellinen sentähden että pelkäsi kaikki konnankoukkunsa tulevan ilmi, viimemainittu taas sen vuoksi että hänellä ainoastaan sodan aikana oli valtaa ja arvoa. Melkoista sotajoukkoa johtaen läksi Kleon Trakiaan ottelemaan Brasidaan kanssa. Valloitettuaan Torone'n ja erään toisen kaupungin asettui hän Eioniin odottamaan apujoukkoja, käydäkseen sitten taas Amfipoliin kimppuun. Mutta äkkiä hyökkäsi Brasidas esiin, Athenalaiset lyötiin ja Kleon kaatui. Ainoastaan seitsemän Spartalaista haavoittui, mutta yksi niistä oli Brasidas, ja tämä kuolikin heti sen jälkeen. Nimeksi tehtiin nyt rauhasopimus taistelevien valtioiden välillä, mutta siitä ei tullut sen enempää. Sen sijaan saatiin aikaan puolusliitto viideksikymmeneksi vuodeksi Spartan ja Athenan välillä. Se kuitenkin kesti ainoastaan seitsemän vuotta.

Argos rupesi silloin muiden Peloponnesolaisten valtioiden johtajaksi, ja Alkibiadeen välityksellä saatiin aikaan liitto Athenan kanssa. Silloin hyökkäsivät Spartalaiset Korinton ja muutamien muiden kaupunkien avulla Argoliisen ja valloittivat siellä itselleen lujan aseman. Mutta niin vähän käsittivät Argolaiset sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, että, kun Spartan kuningas erään aselevon aikana peräytyi joukkoineen, moittivat päälliköltään siitä, että nämät olivat antaneet vihollisten paeta tiehensä. Kun välirauha oli rikottu, marssivat Argolaiset, saatuaan Athenasta apujoukkoja, Arkadiaan. Spartalaiset tulivat kootulla sotajoukollaan heitä vastaan Mantinean luona ja saivat ratkaisevan voiton. Tukydides oli omin silmin nähnyt tämän taistelun. Eräs osasto, jossa oli pelkkiä ylimyksiä Argosta, lyötyään pakosalle Spartalaisten vasemman siiven ja siten pelastettuaan isänmaansa kunnian, taivutti maanmiehensä luopumaan kansanvallasta ja yhdistymään Spartalaisiin. Mutta muutamien kuukausien kuluttua otti rahvas taas vallan käsiinsä ja teki uuden liiton Athenan kanssa.

Dorialaiset ja Jonialaiset uudisasukkaat Siciliassa vetivät aluksi yhtä köyttä milloin Spartan, milloin Athenan kanssa, ja muutamia meritappeluja taisteltiin heidän rannikoillaan. Mutta vihdoin lopettivat he sisälliset eripuraisuutensa ja päättivät Syrakusalaisen Hermokrateen neuvosta, jonka puheen Tukydides tarkalleen kertoo, ruveta yhdessä torjumaan muukalaisten hyökkäyksiä. Sodan kuudentenatoista vuotena päättivät Athenalaiset lähettää Siciliaan 60 soutulaivaa Alkibiadeen, Nikiaan ja Lamakon johdolla. Nikias oli varoittanut heitä heittämästä menestystään alttiiksi pilventakaisen, epävarman edun tähden, väittäen Alkibiadeen nuorekkaasta kunnianhimosta yritystä harrastavan. Mutta viimemainittu ylpeästi ajoi valheeksi tämän väitteen ja pilkkasi sitä arvelua, että Sicilian asukkaat nousisivat kovaan vastarintaan. Sotaretki päätettiin tehtäväksi; Juhannuspäivän aamun koittaessa nostettiin purjeet, ja Tukydides kuvaa vilkkaasti lähdön Piraiosta. Eräs kansanjohtaja uskotti Syrakusalaisia, ettei heillä ollut mitään pelättävää, mutta kuitenkin ryhdyttiin puolustusvarustuksiin. Hyökkäysjoukon päälliköt olivat päättäneet ruveta rauhan hieromisiin saaren asukkaiden kanssa, kun Alkibiades yhtäkkiä kutsuttiin kotiin syytettynä Merkurion patsaitten kaatamisesta; paluumatkalla pakeni hän Spartaan. Nikias ja Lamakos tekivät useita onnettomia hyökkäysyrityksiä saaren kaupunkeja vastaan ja asettuivat sitten talvimajoille Kataniaan ja Naxoon. Alkibiadeen neuvosta, joka pitkässä puheessa koetti puolustaa petollista käytöstään isänmaatansa kohtaan, lähettivät Spartalaiset apua Syrakusalaisille ja rakensivat linnan, sulkeakseen Athenalaisilta kulkuyhdistyksen. Mutta seuraavana kesänä onnistui Athenalaisten valloittaa kukkula, joka kohosi Syrakusaa korkeammalle, ja varustautuivat sitten hyökkäykseen sekä maan että meren puolelta. Lamakos kaatui Syrakusalaisten kerran ulos hyökätessä, mutta kuitenkin kävi piiritettyjen tila niin arveluttavaksi, että ryhdyttiin keskusteluihin kaupungin heittäytymisestä. Piiritys oli kestänyt neljä kuukautta, kun eräs Spartalainen, jonka oli onnistunut päästä maalle saareen, kokosi sotajoukon lähellä asuvista liittolaisista ja vei sen vartijoitta jätettyjen solien kautta kaupunkiin. Nyt rohkaisivat Syrakusalaiset taas mielensä ja selittivät olevansa valmiit suostumaan rauhaan Athenalaisten kanssa, jos nämät viiden päivän kuluessa — lähtisivät Siciliasta. Eräs piiritettyjen varustuksista valloitettiin; tämän jälkeen syttyneessä taistelussa ajettiin Athenalaiset takaisin piiriensä sisäpuolelle, jotta eivät voineet kokonaan saartaa kaupunkia. Nikias kirjoitti toivottoman kirjeen kotiin ja pyysi kivuloisuutensa vuoksi päästä vapaaksi päällikkyydestä. Siihen ei suostuttu, mutta sen sijaan luvattiin apujoukkoja ja rahoja. Sillä aikaa saivat Syrakusalaiset apua Peloponnesosta, joten saattoivat valloittaa sataman ja saada täydellisen voiton Athenalaisten laivastosta. Kuitenkin elpyi jälleen Athenalaisten toivo, kun vahva apujoukko saapui. Sitä johti Demostenes, joka tuumi yöllä hyökätä takaapäin vihollisten varustusten kimppuun. Hän joutui kuitenkin niin täydellisesti tappiolle, että Syrakusalaiset nyt vuorostaan rupesivat hyökkäyksillä vihollisiaan ahdistelemaan. Demostenes kehoitti kiiruusti pakenemaan laivoille, mutta Nikias epäröi, ja sattuneen kuunpimenemisen tähden päätettiin ennusmiesten neuvosta, ettei liikuttaisi mihinkään kolme kertaa yhdeksään päivään. Sillä välin ryöstivät Syrakusalaiset useita soutulaivoja ja saarsivat loput. Athenalaisille ei jäänyt mitään muuta neuvoa, kuin raivata itselleen tie satamasta. Tukydides kertoo taistelun niin kuvaavasti, että luulisi hänen itse olleen siinä läsnä. Päätökseksi tuli, että Athenalaiset joutuivat tykkänään tappiolle. Heidän peräytymistänsä, jossa heidän täytyi jättää jälkeensä kuolleet, haavoitetut ja sairaat vihollisten valtaan, kuvataan liikuttavilla sanoilla. Nikias koetti pitää heidän rohkeuttaan vireillä ja kehoitti heitä, etteivät luopuisi kunnioituksesta itseään kohtaan; mutta vihollinen seurasi heitä niin kintereillä, että he seuraavana päivänä heittäytyivät eräässä öljypuulehdossa; tuhat miestä tapettiin ja muut myytiin orjiksi. Suuri oli hämmästys Athenassa, kun surullinen sanoma sinne saapui; kuitenkin rakennettiin uusi laivasto, ja suurilla uhrauksilla jatkettiin taistelua vielä kahdeksan vuotta. Mutta vähitellen luopuivat liittolaiset yksi toisensa perään, eikä Alkibiadeen takaisinkutsuminen, eipä edes yritys asettaa oligarkiaa (harvain valtaa) eikä voitokas meritaistelukaan liittolaisia vastaan, jolla Tukydides lopettaa historiansa, voinut kohottaa Athenaa entiseen mahtiinsa eikä estää sen laivaston täydellistä häviötä tappelussa Aigospotamon luona, jonka jälkeen Athenan muurit hajoitettiin maan tasalle ja Athenan loistava mahtavuus loppui.

Xenofon.

Kuoli noin v. 354 e.Kr.

Xenofonin kirjoitukset tosin suuremmaksi osaksi ovat historiallista laatua, vaan niissä kuvastuu kuitenkin ilmeisesti tekijän luonne. Hän oli sukuperältään korkeampaa Athenalaista keskisäätyä, oli ollut Sokrateen oppilaana ja ensimmäisinä miehuusvuosinaan traagillisten runoilijain ja pilaseppä Aristofaneen seurustelusta nauttinut hienostuttavaa vaikutusta. Ystävänsä Proxenon kutsumuksesta läksi hän, kuten arvellaan, kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Lydian kaupunkiin Sardeesen ja meni siihen sotajoukkoon, jota Kyros, Persian kuninkaan Artaxerxeen nuorempi veli, paraikaa kokoeli tehdäksensä kapinaa.

Xenofonin pääteoksella on nimenä "Anabasis" ja se jakautuu kolmeen osaan: hyökkäys Persiaan, kymmenen tuhannen Kreikkalaisen palaus Mustalle merelle ja vastukset, joita heidän oli vielä kotimaassaankin täytynyt kestää.

Uusi ruhtinas, jonka palvelukseen Xenofon rupesi, oli kunnianhimoinen ja halusi syöstä veljensä Artaxerxeen valtaistuimelta. Satraapina melkoisessa osassa Vähää Aasiaa oli Kyrolla Kreikkalaista väkeä ja Kreikkalaisia upseereja palveluksessaan. Isänsä kuoltua lisäsi Kyros tämän sotajoukkonsa kymmeneksi tuhanneksi mieheksi. Näillä ja noin sadalla tuhannella Persialaisella soturilla lähti Kyros liikkeelle Sardeesta ja kulki pitkin rannikkoa Babylonia kohden. Laivasto seurasi sotajoukkoa Issoon asti. Kun oli tultu Tarsoon, niin Kreikkalaiset, jotka epäilivät ettei retken päämääränä ollutkaan sota Pisidialaisia, vaan kuningasta vastaan, kieltäytyivät marssimasta eteenpäin, mutta lupaamalla heille korkeampaa palkkaa houkutteli Kyros heidät suostumaan tuumiinsa. Ilman mitäkään vastarintaa kulki sotajoukko Syriaan ja kääntyi Eufratia kohden, Kyron suoraan ilmoitettua mitä hän kantoi mielessään veljeänsä vastaan. Sitä pidettiin hyvänä enteenä, että Eufratin yli päästiin kahlaamalla, ja marssia jatkettiin nyt Arabian erämaan halki. Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen tulivat he Pylain luona Babylonilaiselle alueelle ja olivat nyt ainoastaan 18 peninkulman päässä pääkaupungista. Sotajoukon vielä kolme päivää marssittua tarkasti Kyros väkeään: Kreikkalaisia oli nyt, kun vasta pestattuja oli tullut lisää, 13,000 ja muita sotureja 100,000; mutta kuninkaalla sanotaan olleen sotilaita koko miljoona. Seuraavana päivänä tultiin kaivannolle, joka oli tehty sotajoukon eteenpäin marssimista estämään, mutta puolustajia ei näkynyt. Arvellen Artaxerxeen ei ryhtyvänkään mihinkään vastarintaan jatkoi sotajoukko matkaansa hajaantuneena sinne tänne; mutta silloin palasi äkkiä vakooja ilmoittaen kuninkaan lähestyvän täydessä tappelujärjestyksessä. Ensiksi, sanoo Xenofon, nähtiin valkea tomupilvi, sitten ikäänkuin synkkä pimeys, vihdoin metallin välkettä ja lopuksi keihäitä ja soturirivejä: ratsumiehiä valkeissa varustuksissa, jalkamiehiä pajusta palmikoituilla kilvillä, Egyptiläisiä pitkien kilpien suojassa ja siellä täällä viikatevaunuja; keskellä oli kuningas lukuisan henkivartijaston ympäröimänä. Kreikkalaiset olivat oikealla siivellä, ja Kyros oli antanut käskyn hyökätä vihollisten keskustaan; mutta heidän päällikkönsä Klearkos, joka tahtoi että heillä olisi virta suojanaan takana, antoi heidän rynnätä suoraan eteenpäin. Sotalaulua laulaen syöksyivät he Persialaisen sotajoukon vasenta siipeä vastaan; tämä viskattiin nurin niskoin ja kääntyi hurjaan pakoon. Artaxerxes antoi keskustan tehdä kiertävän liikkeen hyökätäksensä Kreikkalaisten selkään. Kyros itse teki silloin ryntäyksen, tunkeutui henkivartijain läpi, ratsasti rajusti veljeään vastaan ja haavoitti häntä helposti. Mutta samassa lävisti hänet keihäs, joka tunkeutui sisään silmän alta; hän kaatui maahan hevosen selästä ja heitti henkensä. Pää ja vasen käsi hakattiin häneltä pois. Kaikki Kyron Persialaiset joukot pötkivät nyt pakoon. Niin loppui taistelu Kunaxan luona (v. 401 e.Kr.) ja samalla tuo laiton, vaan urheasti käyty Persian sisällissota.

Kun Kreikkalaiset, jotka auringon laskuun olivat ajaneet takaa Persialaisten sotajoukon vasenta siipeä, palasivat leiriinsä, oli voittoisa Persialais-sotajoukon keskusta ryöstänyt sen perin tyhjäksi. He viettivät yön paastoten ja Kyron kuolemasta mitään tietämättä. Päivän valjetessa seuraavana aamuna toi tämän uutisen kenraali Ariaios, tarjoutuen viemään heidät takaisin Vähän Aasian rannikolle. Klearkos vastasi Kreikkalaisten, koska olivat lyöneet kuninkaan, nyt haluavan asettaa hänet, Ariaion, Persian valtaistuimelle. Kun Ariaios kieltäytyi, lähtivät he liikkeelle ja marssivat hänen johdollaan itään päin kylärikkaan tasangon läpi. Pian lähetettiin toinen kenraali, Tissafernes, saattamaan heitä Sittakeen, etelään päin Bagdadista. Kuultuaan valheellisen huhun, että Tigriin yli vievää siltaa hajoitettiin, kääntyivät he Medialaiselle alueelle ja marssivat kymmenen päivää koillista kohden kunnes tulivat Zab-virralle. Täällä kutsui Tissafernes Klearkon ynnä neljä muuta Kreikkalaista kenraalia ja kaksikymmentä katteinia telttaansa. He tulivat, katteinit tapettiin ja kenraalit lähetettiin vankeina kuningas Artaxerxeelle; mutta eräs heistä, jonka oli onnistunut paeta, toi sanoman tästä kavalluksesta Kreikkalaisten leiriin. Tässä tukalassa tilaisuudessa astui Xenofon esille ja piti, yöllä unessa saatuaan siihen kehoituksen, innokkaan puheen, joka rohkaisi alakuloisten Kreikkalaisten mielet. Ja nyt otti hän johdon suurimmaksi osaksi haltuunsa. Kuljettuansa Zab-virran yli ja lyötyään takaisin takaa ajavat Persialaiset saapuivat he autioon kaupunkiin Tigriin rannoilla, nimittäin Kyros suuren hävittämään Niniveen. Siellä taisteltiin jälleen tuima mutta voitokas tappelu suuren Persialaisen sotajoukon kanssa, jota Tissafernes johti. Sieltä marssivat Kreikkalaiset pohjoista kohden erään Ararat-vuorijonossa löytyvän solan kautta Kurdien maahan, jossa kestivät monta taistelua, ja saapuivat vihdoin Armenian ylängölle. He olivat nyt 4,000 jalkaa meren pintaa korkeammalla, ja tämä ynnä myöhäinen vuodenaika — nyt oltiin Marraskuussa — kauheine pyryilmoineen ja jääkylmine tuulineen saattoi heille kovia kärsimyksiä; muutamat häikäisevä lumi teki sokeiksi, toiset palelluttivat varpaansa. Ruokavarojen saanti oli niin vaikea, että kaikki kärsivät nälkää ja voipumusta. Muutamissa kylissä kohdeltiin heitä kuitenkin vieraanvaraisesti ja kestitettiin ohraviinillä. Toisissa paikoin sitä vastoin asukkaat vierittivät Kreikkalaisten päälle kallion lohkareita, ja kun he tekivät tuhoisan rynnäkön, viskasivat naiset ensin lapsensa jyrkänteestä alas ja syöksyivät itse jälestä miestensä kanssa. Sitten kulkivat he Kalybes-maan läpi, jossa valmistettiin rautaa. Muutamien päiväin kuluttua pääsivät he rikkaasen Gymnias-kaupunkiin, jonka kuvernööri antoi heille oppaan viemään heidät Mustalle merelle. Viisi kuukautta kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen tervehtivät Kreikkalaiset sen välkkyvää kalvoa riemuhuudolla: "Meri, meri!" Heidän kulkiessaan eteenpäin Makronien alueen läpi tehtiin heille vastarintaa siksi kuin eräs sieltä kotoisin oleva, mutta lapsena Athenassa orjana ollut soturi vakuutti maanmiehilleen, ettei Kreikkalaisilla ollut mitään pahaa mielessä. Sitten he tulivat Kolkilaisten maahan, jossa taas taistelivat voitokkaasti ja jossa moni heistä huumaantui ajaksi tai kävi mielettömäksi syötyään hunajaa, jota mehiläiset olivat koonneet erään Rododendron-lajin kukista. Viimein saapuivat he Trapezuntiin, suureen Kreikkalaiseen uudisasuntoon Mustan meren rannalla. Siellä he viipyivät kuukauden ja huvittelivat taisteluleikeillä ja kilpajuoksulla.

Pettyneinä toivossaan saada Spartan amiraalilta laivoja, jotta olisivat päässeet purjehtimaan Kreikkaan, jatkoivat retkeilijät matkaansa pitkin rannikkoa. Sotajoukkoa tarkastettaissa Kerasossa — tästä on johtunut kirsikkain nimi — huomattiin kymmenestä tuhannesta enää olevan jälellä ainoastaan 8,600. Saavuttuaan sitten Kotyoraan, Sinopen lähiseudulla olevaan kreikkalaiseen uudisasuntoon, aikoivat he jäädä sinne jo epätoivoissaan siitä, voisivatko koskaan palata vielä kaukana olevaan isänmaahansa. Mutta Xenofon ehdotti silloin, että he valloittaisivat jonkun läheisen kaupungin ja perustaisivat uuden siirtokunnan. Sen esti kuitenkin ennustaja Silanos, ja nyt tarjoutuivat Sinopen kauppiaat viemään heidät Hellespontoon. Heidän sitä odottaessaan päätti sotajoukko, että Xenofonin käytös paluumatkalla pantaisiin tutkimuksen alaiseksi. Puolustuksekseen pitää Xenofon puheen, jolla niin täydellisesti saa takaisin entisen vaikutusvoimansa, että he hänelle tarjoovat ylipäällikkyyden; mutta siitä kunniasta hän kuitenkin kieltäytyy. Jatkettuaan matkaansa tulivat he Herakleaan, toiseen kreikkalaiseen uudisasuntoon, jossa syntyi eripuraisuutta sotajoukon keskuudessa, niin että se jakaantui kolmeen osastoon, joista kaksi kulki maata myöten ja kolmas purjehti meritse Kalpeen. Täällä yhtyivät osastot jälleen, ja Xenofon mietti taas uudisasunnon perustamista; mutta silloin tuli Kleander, Byzantionin kuvernööri, heidän luokseen, jolloin Xenofon sai tilasuuden osoittaa puhetaitoaan hillitessään riitaa, joka oli syntynyt muutamien Kleanderin seuralaisten ja Kreikkalaisten välillä. Hänen onnistui sitä paitsi saada Kleander kutsumaan heitä maahansa, vaikka enteet peloittivat häntä ottamasta heitä viedäkseen Kreikkaan. Saavuttuaan Skutariin olivat Xenofon ja hänen soturinsa mielestään jo kodin kynnyksellä, mutta vielä oli heillä monta vastusta kestettävänä ennenkuin sinne pääsivät. Sen sijaan että olisivat saaneet nauttia ystävällistä kohtelua Byzantionissa, käski heitä Spartan yliamiraali palaamaan Trakian kautta; vieläpä hän otatti muutamia heistä vangiksi ja myi orjiksi. Xenofonin, joka oli hankkinut itselleen tilaisuuden maitse päästä Athenaan, täytyi palata sotilaittensa luo, ja hänen neuvostaan rupesivat he luvatusta korkeasta palkasta Trakialaisen ruhtinaan Seyteen palvelukseen. Mutta tuskin olivat he auttaneet tätä kukistamaan lähellä olevia heimoja, kun hän jo rikkoi lupauksensa. He suostuivat nyt Spartalaisten ehdotukseen, että yhdessä hyökättäisi Persialaisten kimppuun Vähässä Aasiassa, ja taivutettuaan Xenofonin lähtemään mukaan marssivat he Troas-maakunnan läpi Pergamoon. Täällä ryhtyi Xenofon sodalla ahdistamaan erästä rikasta Persialaista ja sai haltuunsa miehen sekä kaikki hänen rikkautensa. Jälellä olevat kymmenestä tuhannesta yhdistyivät nyt Spartalaisiin, ja Xenofon lähti kotiinsa. Siihen loppuu "Anabasis."

Tämän jälkeen arvokkaimmat ovat Xenofonin n.s. "Memorabilia", s.o. hänen muistiinpanonsa keskusteluistaan Sokrateen kanssa. Hän kuvaa filosoofia vahvaläntäiseksi, mulkosilmäiseksi, litteänenäiseksi, paksuhuuliseksi mieheksi, jonka korkea otsa todisti suurta hengellistä etevyyttä. Hän kertoo Sokrateella muuten olleen sen luulon, että kaikkiin hänen tekoihinsa ja toimiinsa jumalat välittömästi vaikuttivat. Vaikka hän oli kahdesti naimisissa ja toisella erää Xantippan, oikean torapussin kanssa, antautui hän kokonaan siihen, mitä piti hengellisenä tehtävänään. Hän kävi tavallisesti kouluissa ja kuljeskeli toreilla ja yleisillä paikoilla keskusteluissa, vaihtaakseen mielipiteitä kansalaistensa kanssa. Hänen pääpyrintönään oli osoittaa heille, etteivät he tienneet niin paljoa, kuin mitä luulivat tietävänsä, ja vaikka hänen käytöksensä aina oli häveliäs ja sävyisä, herätti hän suuttumusta ivallaan ja vastustelemisellaan. Erittäinkin seurusteli hän mielellään lahjakkaiden nuorten miesten kanssa, joita hän hyvin suuresti osasi viehättää puoleensa. Näiden kautta levisivät hänen filosoofilliset mielipiteensä, kunnes häntä vihdoin syytettiin valtion jumalien halveksimisesta ja nuorison harhauttamisesta. Tutkimus pidettiin, ja oikeusto, jossa oli 557 kansalaista, tuomitsi Sokrateen tyhjentämään myrkkypikarin. Xenofon kertoo hänen puolustuspuheensa sisällyksen ja mainitsee, miten hän viime kertaa tavatessaan ystävänsä virkkoi eräälle näistä: "Tee minun ruumiilleni mitä tahdot, kun et vain pidä sitä minuna." Xenofon tahtoo pääasiallisesti puhdistaa mestarinsa niistä soimauksista, joita häntä vastaan tehtiin, ja esittää sitä varten johtavat aatteet hänen keskusteluissaan. Aluksi selittää hän, että Sokrates tarkasti noudatti maan uskonnollisia tapoja eikä hyväksynyt mitään mietiskelyjä maailman synnystä, sillä "ihmiskunnan ainoana harrastuksena olkoon oppia tuntemaan ihmistä." Rukouksista puhuessaan hän ei ottanut varmaan vaatiakseen mitään, kun ei tiennyt, oliko siitä hänelle hyvää, ja piti uhreja sopivina, jos niitä oikealla tavalla toimitettiin. Kerran kysyi hän nuorelta mieheltä, joka halveksi uskonnollisia menoja, uskoiko hän ihmisruumiin, joka oli niin ihmeellisesti yhteen sommiteltu, ja luonnollisten sielun viettien saattavan olla sattuman tuotteita, ja eikö järki ja sielun johtava vaikutus ruumiisen osoittanut, että löytyi jumalallinen sallimus. Kun hän toisessa tilaisuudessa kuuli pilkattavan kehnoa pukuaan ja niukkaa ravintoaan, sentähden ettei tahtonut ottaa oppilailtaan maksua, vastasi hän, että hän sillä säilytti vapautensa ja tiesi itse tulevansa paremmaksi auttaessaan muita parantumaan. Yhtä väärin on myydä viisautta rahasta, kuin myydä ruumiillista kauneutta. Muutamat näistä keskusteluista ovat niin kaikkea syvempää ajatussisältöä vailla, että niitä pidetään Xenofonin sepittäminä; toiset koskevat valtiollisia ja sota-asioita, joilla ei ole mitään yleistä arvoa. Eräässä keskustelussa, jonka arvellaan tapahtuneen jossakin juhla-ateriassa, on hyvin elävä kuvaus athenalaisesta iltaseurasta ja filosoofin mielipiteistä eri asioissa. Xenofon lopettaa nämät muistiinpanonsa keskustelulla talouden hoidosta, jossa Sokrates esiintyy ainoastaan kirjoittajan mielipiteiden edustajana. Xenofon antaa kuitenkin selvän, vaikka tosin vähän epätäydellisen kuvan nerokkaasta ajattelijasta, joka antoi alkuainekset kaikkeen siihen, millä on jotakin arvoa muinaisajan filosofiassa.

Xenofonin Kyropaideia eli "Kyron kasvatus" on pikemmin romaani kuin historiallinen kertomus. Hänen antamansa tiedot poikkeavat suuresti Herodoton antamista, ja hän lisää Persialaiselle sankarilleen — suurelle Kyrolle — tapoja, jotka epäilemättä ovat kreikkalaisia. Hän kertoo että Persiassa ainoastaan se sai kasvatuksen, jonka ei tarvinnut työtä tehdä, ja että siellä löytyi eri luokkia poikia, nuorukaisia, miehiä ja ukkoja varten. Pojat käyttivät aikaansa pääasiallisesti tutkiakseen rikoksia, joita oli heidän keskuudessaan tehty — sen he tekivät oppiakseen oikeutta; muuten ampuivat he jousella, viskasivat peistä ja elivät leivällä ja krassikasveilla. Nuorukaiset tekivät etuvartija-palvelusta ja kävivät metsästämässä, harjauntuakseen sotaan, ja karttivat muuten syleksimistä ja niistämistä. Niin kasvatettiin Kyros, ja koska hänen täytyi sanoa syyt kaikkiin tekoihinsa ja hän sitä paitsi oli hyvin opinhaluinen, oppi hän taitavasti pukemaan ajatuksensa sanoihin ja sukkelasti vastaamaan tehtyihin kysymyksiin. Hänestä tuli rohkea ratsastaja, ja hän sai viidentoista vuotisena ottaa osaa sotaretkeen Assyrialaisia vastaan. Heti sen jälkeen pääsi hän päälliköksi Persian sotajoukkoon, ja Xenofon kertoo hänestä monta tapahtumaa, joista huvittavin on se, joka kuvaa Abradateen ja Panteaan traagillista loppua. Sitten kertoo hän Babylonin valloituksesta ja mainitsee ne keinot, joita Kyros käytti valtaansa vahvistaakseen voitettujen kansojen yli. Hänen ensimmäisenä huolenaan oli hankkia uskollisia apulaisia, jotka hän valitsi alemmista kansaluokista, ja etenkin sellaisia, joita ei mitkään perhesiteet haitanneet. Valtiohallituksen järjesti hän niin, että jokainen osasto luotettavien ja uskollisten välimiesten kautta oli hänen oman tarkastuksensa alaisena. Hovimiehiänsä karkaisi hän ankaralla tapojen yksinkertaisuudella ja pitkällisellä paastoomisella sodan vaivoja kestämään, ollen itse heille aina esikuvana. "Ei kukaan saata oikein hallita, joka ei itse ole niitä parempi, joita hän hallitsee", oli hänen mielipiteensä, ja sen mukaan koetti hän itsekin toden perään asettaita. Valloitetuissa maissa pyysi hän lempeydellä voittaa etevimpien ystävyyttä ja jakoi maat satraapikuntiin. Saatuaan vaimonsa myötäjäisinä vielä Median tuli hänestä maailman mahtavin hallitsija. Vanhoilla päivillään näki hän kerran näyn, joka ennusti hänen pikaista loppuaan, ja kun hän tämän johdosta kokosi ympärilleen poikansa ja etevimmät miehensä, pyysi hän heitä muistamaan häntä kuoltuaan kuten onnellista miestä ainakin. Jaettuaan valtakuntansa poikainsa kesken puhui hän sielun kuolemattomuudesta ja sanoi uskovansa, että sielu ruumiista erottuaan muuttuu puhtaammaksi ja kirkkaammaksi, ikäänkuin se unessakin saattaa katsoa tulevaisuuteen. Muistakaa, sanoi hän lopuksi, että te ystävillenne hyvää tekemällä saatte voimaa rangaista vihollisianne.

Xenofonin muissa teoksissa on paljon tietoja Kreikkalaisten tavoista loppupuolella viidettä ja alkupuolella neljättä vuosisataa ennen Kristusta. "Hellenika'ssaan" on hän tehnyt huonoksi arvostellun yrityksen kirjoittaa Kreikan sen aikuista historiaa. Hänen kirjansa "Agesilaon elämä" pidetään luonteen kuvauksessa huonosti onnistuneena teoksena. Kirjoitelmassaan "Hieronista" — Syrakusan kuninkaasta — kuvaa hän synkällä tavalla tyrannin elikkä itsevaltiaan elämää. Tämä, sanoo hän, ei milloinkaan saata luottaa alamaistensa uskollisuuteen: hänen täytyy aina pelätä, että urheat miehet tulevat tekemään rohkeita yrityksiä voittaaksensa takaisin vapautensa, tahi että lahjakkaat miehet ovat salaisissa vehkeissä häntä vastaan, taikka että kansa toivoo saada häntä paremman hallitsijan. Xenofonin kirjoitelmasta "Athenan tulot" nähdään, ettei vapaiden porvarien lukumäärä hänen aikanaan noussut yli 20,000. Hän koetti sen vuoksi kehoittaa muukalaisia asettumaan maahan, jotta verotulot lisääntyisivät. Hän esitti myöskin tuuman Laurionin mainioiden hopeakaivosten kuntoon panemisesta, sillä niistä hänen mielestään valtio olisi saava suuria tuloja. Esitelmässään "Talous" lausuu hän ensiksi, että vaimon ennen kaikkia tulee ottaa osaa taloustoimiin, ettei hänen sovi maalata ja kaunistella kasvojaan, vaan että hän sen sijaan tarkastakoon orjiensa toimia. Hänen mielipiteensä maanviljelyksestä on, että sitä on helppo oppia, että sen menestykselliseen harjoittamiseen vaaditaan ainoastaan huolta ja uutteruutta. Teoksessaan "Hevosista" neuvoo hän laskemaan tallipihat ympyriäsillä kivillä, jotta hevosten kaviot karaistuvat, ja antamaan hevosten harjain kasvaa pitkiksi, niin että ratsumiehellä on jotakin, mihin tarttuu kiinni selkään noustessaan. Siihen aikaan ei, näet, löytynyt hevosen kenkiä eikä jalustimia. Kirjoitelmassaan "Ratsuväestä" hän ei anna mitään varmoja tietoja ratsumiesten liikkeistä taistelukentällä; hän sanoo ainoastaan yleensä, että niiden tulee petojen ja petolintujen tavoin hyökätä kaiken kimppuun, mikä on vartijatta jätetty, ja että niiden tulee noudattaa kohtuutta, tottua vaivoja kestämään ja harjoittaa ruumiinvoimiaan. Hänen teoksessan "Metsästyksestä" — tätä huvia hän itse hyvin suuresti ja uutterasti harjoitti — on monta hyödyllistä neuvoa nykyajankin metsämiehille. Hänen kertomuksensa metsästyksestä hurttakoirilla on hyvin elävästi kirjoitettu — hän kuvaa tarkalleen metsästäjäin huudot ja äänen vaihdokset, jotka ovat tarpeelliset koirien johtamista varten. Metsäsian ajoon oli hän hyvin mieltynyt, ja kertoo myös, miten vaarallisia petoja, niinkuin jalopeuroja ja karhuja, takaa ajetaan ja kaadetaan. Lopuksi tarkastaa hän vaivaloisten urheilujen hyötyä — näihin urheiluihin kuuluu hyveelliseen ylevyyteenkin pyrkiminen — ja saapi samalla tilaisuuden tehdä kaunopuheliaan hyökkäyksen sofisteja vastaan, joita hän soimaa "rikkaitten nuorukaisten pyytäjiksi" ja valtiollisten virkojen tavoittelijoiksi.

Xenofonin kirjoituksien etevyytenä on stiilin puhtaus ja lausetavan hieno sulous.

Platon.

Kuoli v. 347 e.Kr.

Syntyneenä ylhäisestä Athenalaisesta suvusta sai Platon sen aikuisen kreikkalaisen kasvatuksen. Hän sai oppia ulkoa latelemaan pitkiä runo-kappaleita, sai harjauntua matematiikkaan, lukea vanhojen filosoofien teoksia ja kehittää ruumiinvoimiaan Istmolaisissa leikeissä. Nuorukaisena palveli hän luultavasti soturina nostoväessä. Kritiaan läheisenä sukulaisena oli hän, kuten itse tunnustaa, Kolmenkymmenen tyrannin puolustajia, siksi kuin hän näiden hävyttömyyden ja julmuuksien tähden vetäytyi pois julkisuudesta ja rupesi Sokrateen oppilaaksi. Hän matkusti myöskin Egyptissä ja Siciliassa, jossa Pytagoralaiset esittelivät hänet Dionysolle, Syrakusan haltijalle. Palattuansa Athenaan aloitti hän mainiot luentonsa, joihin kahdenkymmenen vuoden kuluessa tulvasi kuuntelijoita kaikilta Kreikan ääriltä. Hän suostui sittemmin taas lähtemään Syrakusaan, jonne aikoi jäädä Dionyson pojan neuvonantajaksi; mutta Sicilialaisten hovimiesten kateus saattoi hänet palaamaan Athenaan, missä uudelleen aloitti luentonsa. Hän rupesi nyt kirjoittamaan filosoofillisia puheenvaihtelujaan, aikoen antaa oikean käsityksen Sokrateen oppijärjestelmästä, jonka luonteesen kuuluu kaiken dogmatismin välttäminen. Näistä kirjoituksista sai hän nimen "Attikan mehiläinen", ja sanottiin, että jos Zeys olisi puhunut kreikkaa, olisi hän puhunut samoin kuin Platon puhui. Loistavan keveä on hänen stiilinsä, mutta hän näyttää siihen uhranneenkin paljon huolta ja vaivaa; erääsen puheenvaihteluunsa sanotaan hänen omakätisesti kirjoittaneen kolmetoista eri suunnitelmaa.

Platon ei ottanut filosofeeratessaan seuratakseen mitään sääntöjä tai määrättyä järjestelmää; sentähden rajoittukoon myös lyhyt esitys hänen teoksistaan ainoastaan katkonaiseen valikoimaan mietelmiä ja aatteita, joita hänen teoksissaan on niin kosolta.

Filosofia alkaa, sanoo hän, ihmeestä. Kreikkalaiset asettivat kaiken sen, mitä fyysillisessä maailmassa on ja tapahtuu, yhteyteen jonkun jumaluusvoiman kanssa. Runoilijat kehittivät nämät jumaluustarut käsitettävään muotoon, ja siten syntyi runoudesta filosofia. Sitten tulevat hämärät ja aforismiset eli haja-aatelmalliset sananlaskut. Toisia seurasi, jotka esittivät vertauskuvia ja abstraktisia aatteita. Tämän jälken tuli Pytagoras, joka väitti "lukua" (numerus) maailmaa hallitsevaksi perusajatukseksi, kun sitä vastoin Demokritos opetti että lukematon joukko atoomeja jonkun määrätyn lain mukaan oli kokountunut ja muodostanut maailman. Elealaisen koulun filosoofit puhuivat ikuisesta ja välittömästi Olemisesta, joka on ainoa olemassa oleva. Tämän opin kehitti Parmenides; tästä miehestä Platon mainitsee, että häntä kunnioitettiin enemmän kuin ketään muuta ajattelijaa, ja hänet Platon eräässä puheen vaihtelussaan esittää vanhuksena, joka Zenonin ja kahdenkymmenen vuotiaan Sokrateen kanssa harkitsee oppia ideoista, tätä Platonin filosofian kulmakiveä. Tällä tavoin loi hän toisen maailman puhtaita ja täydellisiä muotoja, aivan pysyväisiä ja katoomattomia ja sopusointuisia niiden nähtävien esineiden kanssa, joihin ne valoivat eloa, ikäänkuin aurinko levittää valoa luontoon.

Sofistissa esitetään sen aikuiset elämän käytännöllisiin tarpeisin sovitetun yleisen tieteen opettajat. Sofistit opettivat puhetaitoa ja osasivat huononkin syyn vääntää hyväksi. He eivät huolineet mistään siveellisestä laista; jokainen saattoi tehdä mitä itse piti hyvänä ja oikeana. Mutta tätä oppia Platon ankarasti moittii.

Sitten seuraa puheenvaihtelu, jonka edellytetään tapahtuvan Sokrateen ja Protagoraan välillä ja joka koskee siveyden käsitteitä ja erittäinkin kysymystä, löytyykö ainoastaan yksi hyve vai monta.

Vielä esittää Platon keskustelevana toisenkin filosofian opettajan, Gorgiaan, joka vaatii valtiollista vapautta kaikille, mutta valtiollista valtaa ainoastaan harvoille. Häntä vastaan puolustaa Sokrates sitä väitettä, että on parempi vääryyttä kärsiä kuin sitä tehdä ja että rankaisematta jäänyt pahantekijä on kurjempi kuin se, joka rikoksistaan kärsii rangaistuksen.