E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KALULU: PRINSSI, KUNINGAS JA ORJA

Kertomus Keski-Afrikasta

Kirj.

HENRY M. STANLEY

Suom. Helmi Krohn

Otava, Helsinki, 1918.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kaunis Amina, sheikki Amerin vaimo. Arabialaisten neuvottelu. —
Rua-maa. — Kauniita naisia Ruassa. — Konsulin poika. Selim ja Isa
saavat luvan ottaa osaa retkeilyyn. — Selim kertoo sen äidilleen. —
Retkikunta purjehtii Bagamoyoon.

Neljän penikulman [Tarkoittaa englannin penikulmia.] päässä pohjoiseen päin Sansibarin kaupungista ja puolen penikulman päässä eräästä kauniista merenlahdelmasta asui muutamia vuosia sitten ystäviensä ja sukulaistensa parissa Beni-Hassanin heimoon kuuluva jalo arabi, sheikki Amer ben Osman.

Sheikki Amer oli jaloa sukua ja polveutui kuuluisista esi-isistä. Hän oli jaloluontoinen, vieraanvarainen ja armelias ja kohteli varsin hyvin lukuista, mustaa palvelijajoukkoansa.

Amerin vaimo — hänen lemmikkivaimonsa — oli Otman ben Gheesin lempeä, gasellisilmäinen tytär, Beni Abbasin heimoa. Hän oli luonteeltaan miehensä veroinen ja monien avujensa vuoksi erittäin sopiva hallitsemaan hänen sydäntään ja haaremiansa.

Joskin vain harvat arabit puhuivat hänestä hänen miehensä läsnäollessa tai tiedustelivat hänen vointiaan — sellainen sotii arabien tapoja vastaan tiesivät Amerin ystävät varsin hyvin, mitä hänen talossaan tapahtui. Amerin uskolliset palvelijat eivät näet koskaan laiminlyöneet tilaisuutta, jolloin he saattoivat puhua muille Aminan, Amerin vaimon, hyvyydestä ja monista avuista.

Yksinpä eräs nuori eurooppalainenkin, joka eräänä iltana ratsasti Amerin talon ohitse sattui näkemään Aminan kasvot vilaukselta, joutui siinä määrin hänen suloutensa valtoihin, että hänen kuvansa alituisesti väikkyi hänen mielessään ikäänkuin mitä ihanin unikuva. "Hän oli kaunein nainen, mitä koskaan olen nähnyt", oli hänellä tapana kertoa, "ja pahoittelen vain, etten saanut kauemmin katsella hänen kauniita kasvojansa. En voi unohtaa hänen ihmeellisen kirkasta ja kuitenkin niin tulista katsettaan, hänen rubiininpunaisia, hienomuotoisia huuliaan ja hänen puhdasta ihoaan."

Amerin suurta, tilavaa asuinrakennusta ympäröivät oranssi- ja mangopuut. Hänen peltonsa, joita oli monen tynnyrinalan laajuudelta, olivat hyvin hoidettuja ja niillä kasvoi kaneelia, ryytineilikoita, oransseja, mango-, granaatti-, omena-, guava- ja monia muita hedelmäpuita, sekä kaikenlaisia vihanneksia ja viljaa, joita viljellään Sansibarin saarella. Ahkeruudella ja omistajan itsensä silmälläpitämänä oli Amerin plantashi tullut kaikkein kukoistavimmaksi koko seudulla. Suurin kustannuksin oli myöskin asuinrakennusta parannettu ja kaunistettu, niin että saaren vanhin, joka oli tuntenut Amerin isän, Osmanin, tuskin tunsi sitä enää entiseksi Osmanin taloksi. Suuri pihamaa oli kivitetty marmoriliuskoilla, ja keskellä pihaa kohosi kallisarvoisesta kivestä veistetty suihkukaivo. Talon ulkopuolella oli myöskin marmoriallas muhamettilaisia orjia varten, jotta he voisivat pestä kätensä ja jalkansa ennenkuin he astuivat Amerin pieneen moskeijaan missä jumalanpalvelusta pidettäessä seurattiin tarkasti muhamettilaisia menoja. Amer ben Osmanilla oli vain yksi poika, Selim, ja Amina, hänen lemmikki-vaimonsa oli pojan äiti. Poika oli Amerille yhtä rakas kuin Aminakin. Selim oli perinyt kauniilta äidiltään hienot piirteensä, suuret, loistavan mustat silmänsä ja vaalean ihonsa, ja isältään notkean voimakkaan vartalonsa.

Tämän kertomuksen alkaessa oli Selim hiukan päälle viidentoista vuoden vanha, ja Amerin puiston viettävällä rannalla, missä Amer tavallisesti vietti iltaansa, meillä on tilaisuus tutustua kertomuksemme päähenkilöihin.

Oli auringonlaskun aika. Persialaisia mattoja oli levitetty hiekalle niin lähelle valkeata rantaa, jota vasten laineet liplattivat, että saattoi kuulla niiden hiljaisen äänen, ja matoilla lepäili Amer ystäviensä kera. Siinä oli Khamis ben Abdullah, rikas kauppias, joka vastikään oli palannut Afrikan sisäosasta mukanaan suuret määrät norsunluuta ja orjia; sheikki Mohammed, Amerin naapuri ja sukulainen; sheikki Thani ben Mussoud, kokenut vanha kauppias; sheikki Mussoud ben Abdullah, lihava, komea arabi Muskatista; sheikki Hamdan ja Amran, synnynnäisiä sansibarilaisia.

Lähellä tätä etevien vanhempien miesten ryhmää oli toinen seurue, johon kuului edellisten poikia tai nuoria sukulaisia. Siinä oli Amer ben Osmanin kaksi veljenpoikaa, Suleiman ja Soud, kumpikin komeissa ja kirjavissa puvuissa; sheikki Thanin pitkä, mustaverinen poika, Isa; sheikki Mohammedin kaksi- ja neljätoistavuotiaat pojat Abdullah ja Mussoud, jotka olivat niin vaaleaverisiä kuin Ismaelin mustasilmäiset jälkeläiset suinkin voivat olla, ja siellä Amer ben Osmanin rakas Selim, jonka avonaiset, iloiset kasvot, läpikuultava iho, kauniit silmät ja kaunis, notkea vartalo heti herättivät huomiota.

Selimillä oli yllään lyhyt, karmosininpunainen, kultapunoksilla koristettu verkatakki ja lumivalkoinen musliinipaita, joka ulottui polviin saakka ja jota uumilta ympäröi komea silkkivyö. Päässä hänellä oli kultatupsuinen, punainen fetsi ja sen ympärille oli kierretty kallisarvoinen turbaani, joka kohotti hänen kasvojensa kauneutta.

Kaikkien katseet olivat suunnatut Afrikan mannermaan sinistä ääriviivaa kohti, joka häämöitti muutamien penikulmien päässä Sansibarlahden vihreän veden tuolla puolen, ja Amer ben Osman huomautti miettiväisenä:

"Minä olen istunut tässä omien mangopuitteni siimeksessä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana miltei joka ilta katsellen tuota tummaa maakaistaletta ja toivonut kerran pääseväni sinne, mistä kauppiaat tuovat mukanaan norsunluuta ja orjia."

Ja kääntyen Khamis ben Abdullahin puoleen Amer jatkoi:

"Eikä haluni lähteä Afrikkaan ole koskaan ollut niin kiihkeä kuin tänä iltana, jolloin sinä, sheikki, kerroit minulle tuoneesi Ufipasta ja Marungusta 500 orjaa sekä 800 frasilahia [1 frasilah = noin 15 kg] norsunluuta. Se on ihmeellistä! Jos orjat ovat terveitä, niin merkitsee 500 kappaletta vähintäin 10,000 dollaria rahassa, ja 800 frasilahia norsunluuta 40,000 dollaria. Ja nämä rahat olet koonnut viiden vuoden matkalla. Wallahi! Se on ihmeellistä! Profeetan kautta siunattu olkoon hänen nimensä — minun täytyy itse päästä tuohon maahan. Ja minä pääsen sinne, jos Jumala suo!" Ja näin sanoen hän pyyhki lujasti otsaansa, — varma merkki siitä, että hän oli liikuttunut ja tehnyt päätöksensä.

"Minkä olen kertonut, on totta, ja Allah sen myös tietää", vastasi Khamis ben Abdullah. Ja onpa niitä vieläkin merkillisempiä maita kuin Marungu ja Ufipa. Rua, joka sijaitsee useita päiviä lähempänä auringon laskua, on suuri maa, ja vain harvat arabit ovat käyneet siellä. Sayd, Habidin poika on ollut Ruassa ja vieläkin kauempana. "Hän on purjehtinut laskevan auringon meren yli ja valinnut vaimonsa San Paul de Loandan valkean kansan parista. Sayd on paljon matkustellut. Mashallah! Enpä usko sellaista maata olevankaan, jossa hän ei olisi käynyt. Hän sanoo, että Ruassa pakanat rakentavat talonsa norsunluusta, ja hän luulee, että heidän tiedossaan on suuria varastoja, joko siellä, missä heidän metsästäjänsä ovat tappaneet joukottain norsuja ja jättäneet paikalle luut ymmärtämättä niiden suurta arvoa, tai siellä missä kokonaiset norsulaumat ovat kuolleet janoon tai tautiin. Olkoon asian laita millainen hyvänsä, Sayd, Habibin poika tietää, että Ruassa on saatavana vaikka kuinka paljon tätä kallisarvoista ainetta, ja me voimme tulla rikkaammiksi kuin prinssi Majid, sulttaanimme, jos me lähdemme sinne, ennenkuin muut arabit saavat asiasta vihiä. Vähänpä minä viime matkallani ansaitsin verrattuna siihen, mitä olisin voinut ansaita. Pian aion taaskin yrittää onneani Afrikassa, inshallah — jos Jumala suo! Aion matkustaa Ruaan, ja jos tahdot seurata mukanani, Amer ben Osman, niin ei sinun tarvitse sitä katua."

"Amer ben Osman pysyy sanassaan", vastasi tämä. "Partani kautta, enkö ole sanonut seuraavani mukanasi, ja jos Jumala suo, olen valmis matkaan samalla kertaa kuin sinäkin. Mutta kerrohan meille vielä Ruan pakanoista ja suurien järvien seuduilla olevista maista. Kelpaavatko ensinmainitut orjiksi? Onko heitä helppo saada kaupaksi meidän markkinoillamme? Vaikka turhahan minun on kysyä. Minullahan on kaksi miestä, jotka ostin kaksikymmentä vuotta sitten, kun he olivat aivan nuoria, ja luulenpa, että he ovat enemmän kiintyneet minuun kuin ainoakaan niistä orjista, jotka ovat syntyneet talossani."

"Sinäpä sen sanoit!" huudahti Khamis. "Hyviäkö orjia? Parempaa väkeä ei ole koko Masrin ja Kilwan välisellä alueella kuin Ruassa ja sen lähiseuduilla. Ja kykeneviä ne myöskin ovat! Nämä pakanat takovat parhaat keihäät, miekat ja tikarit, mitä koko Afrikassa on saatavissa. Meidän taitavimmat Sansibarissa olevat käsityöläisemme eivät voi vetää vertoja heille. Lähellä Ketangaa — Sayd, Habibin poika voi sanoa, missä se on — on kuparivuori, ja sen metallista kansa valmistaa kauniita ranne- ja nilkkarenkaita ja sen semmoista. Habibin poika ei ole nähnyt kauniimpia töitä edes Muskatissa."

"Mashallah!" huudahti Amer ihastuksissaan, "sinä kiihoitat yhä enemmän haluani matkustaa tuohon ihmeelliseen maahan. Kuparivuori — oikea kuparivuori! Nuo pakanat ovat varmaankin sekä kelvollisia että rikkaita. Kunpa voisin saada sieltä pari sataa orjaa, niin voisin nauraa kaikille koronkiskurikoirille. Minulla on kaunaa heitä kohtaan sen koron vuoksi, jota he vaativat minulta, kun rakennutin taloni ja suihkulähteeni. Entä naiset, Khamis, heistä et ole sanonut sanaakaan? Millaiset ovat naiset tuossa rikkaassa maassa?"

"Niin, kerro meille naisista", sanoivat muutamat muutkin, jotka tähän asti olivat olleet vaiti.

"Olen nähnyt vain yhden ainoan Ruan naisen", Khamis vastasi, "Saydin pojan vaimon, joka oli pitkä ja kaunis tyttö. Hänen jalkansa olivat hienot ja kaunismuotoiset kuin antiloopin. Hän käveli kuin päällikön tytär. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi syvää kaivoa, joiden vesi päilyy liikkumattomana. Hänen kasvonsa muistuttivat kuuta sekä muodoltaan että väriltään. Ne olivat melkein yhtä vaaleat ja kirkkaat kuin sinun poikasi Selimin, Amer."

"Sinun kielesi liikkuu kovin liukkaasti, Khamis", huudahti Amer melkein loukkaantuneella äänellä, "vai oletko hyvän kauppaonnesi kunniaksi maistellut liiaksi nasarealaisten väkeviä juomia? Vaaleaverisiä naisia, yhtä vaaleita kuin poikani Selim! Missä olet Selim, Amerin poika, Beni-Hassanin ylpeys? Tulehan tänne, reipas, ylpeä poikani, isäsi silmäterä."

"Tässä olen, isä", vastasi Selim, joka oli kevyesti hypännyt pystyyn ja suudellut isänsä kättä kiitokseksi lempinimityksistä.

"Puhu nyt, Abdullahin poika. Katso poikaani, tarkasta hänen ihonsa väriä, joka muistuttaa paksua kermaa. Eikö hän ole valkea kuin nasarealainen? Uskallatko toistaa sen, minkä sanoit Saydin pojan pakanallisesta vaimosta?"

"Khamis ei turmele itseään hullujen nasarealaisten väkevillä juomilla", vastasi tämä arvokkaasti. "Nainen on melkein yhtä vaalea kuin poikasi Selim ja paljoa vaaleampi kuin sheikki Thanin poika, Isa."

"Wallahi! Ihmeellistä!" huudahtivat kaikki. "Me tahdomme hakea itsellemme vaimoja Ruasta."

"Niin, hyvät ystävät", sanoi Amer, "Khamis on kertonut meille ihmeellisiä asioita. Lähdemmekö kaikki Abdullahin pojan mukana Ruaan ja ostamme sieltä norsunluuta, orjia, kuparia ja vaaleaihoisia vaimoja?"

"Se on sovittu", vahvistivat kaikki Khamisin sanojan syvästi vakuuttamina.

"Päätöksenne ilahduttaa minua, ystäväni", sanoi Khamis, "mutta ennenkuin eroamme, tulee meidän sopia, minä päivänä lähdemme matkaan. En voi odottaa kauan, sillä olen jo melkein lähtövalmis. Mutta jos kaikki lupaatte olla valmiit kahdenkymmenenneljän päivän kuluttua, jolloin on uusi kuu, niin odotan siksi. Teidän tulee vain luvata, että otatte mukaanne niin paljon orjia kuin vain voitte, jotta joukkomme olisi vahva. Sanopa, sheikki Amer, montako aseistettua miestä voit ottaa mukaan?" "Minäkö? Minä voin ottaa mukaani kaksisataa aseistettua palvelijaa ja niiden lisäksi kaksi uskollista fundista [päällysmies], Simban ja Moton, joksi orjat heitä nimittävät. He ovat yhteensä kokonaisen armeijan arvoiset —."

"Anna minunkin seurata mukana", keskeytti Selim isänsä käyden istumaan hänen viereensä matolle ja katsoen häneen innostunein, rukoilevin katsein. "Minä osaan ampua. Tiedäthän, että minulla on englantilainen pyssy. Hyvä baluyz [konsuli, lähettiläs] opetti minua käyttämään sitä ja vastikään hän sanoi minulle, että osaisin piankin ampua paremmin kuin hän itse. Suostuttehan pyyntööni, isä, lupaan olla tottelevainen ja rohkea."

"Kuulkaahan poikaa", sanoi Amer ihaillen. "Siten puhuu aito-beduiini!
Mutta miksi tahtoisit jättää äitisi, poikani?"

"Äiti tulee tosin kaipaamaan minua, mutta minä olen voimakas ja suuri, enhän voi koko ikääni pysytellä sinun haaremissasi. Minun täytyy päästä ulos maailmalle niinkuin muutkin miehet."

"Ja kuka on pannut sellaisia ajatuksia päähäsi? Kuka on sanonut, että olet liian vanha jäämään äitisi luo?"

"Eräänä päivänä olin yhdessä Suleiman, sulttaanin pojan ja amerikkalaisen konsulin pojan kanssa ampumassa metsälintuja. Ja amerikkalainen poika, joka mielestään on jo aika mies, vaikka hän on minua pienempi, nauroi minulle. Sinä Selim, sanoi hän, olet kuin pieni tyttö, jota hänen äitinsä joka päivä kylvettää lämpimässä maidossa, jotta hänen ihonsa tulisi valkeaksi. En ymmärrä, miten arabialaispoika voi tyytyä olemaan ikuisesti äitinsä suojassa. Niin hän sanoi minulle, ja Suleiman kuuli hänen sanansa ja nauroi myös minulle, kunnes poskiani alkoi häpeästä polttaa."

"Vaiti poika. Mitä sinun tarvitsee välittää nenäkkäästä nasarealaisesta? Sinä et ole samaa heimoa ja rotua kuin hän. Kuitenkin täytyy minun myöntää", jatkoi Amer kääntyen ystäviensä puoleen, "että nasarealaisten pojat ovat meidän poikiamme sukkelammat, joskaan he eivät voita heitä, jos todellista rohkeutta kysytään. Niin, kaikki nasarealaiset ovat viisaita — tavattoman viisaita. Ketkä ovat voimakkaampia ja rikkaampia kuin Englannin nasarealaiset?"

"Mutta isä", sanoi Selim, "etkö sinä sitten usko, että Jumala ja profeetta Muhammed — siunattu olkoon hänen nimensä — on kironnut nasarealaiset? Amerikkalainen poika sanoo täten arabeista: 'Herra Jumala näyttää vihansa arabeille. Hän pitää heitä typerinä ja tietämättöminä, siksi että he ovat pahoja, he tappavat ja syövät mustia neekeriparkoja tai kuljettavat heitä Sansibariin ja myyvät heidät orjiksi omaksi voitokseen'."

"Vaiti, Selim, älä anna kielesi lausua sellaisia sanoja Allahin uskollisista palvelijoista, vaikkapa pieni koira, sellainen kuin tuo poika, olisi sellaista sanonutkin. Unohda hänen puheensa äläkä anna isäsi kuulla semmoisia sanoja omasta heimostaan. Jumala on sanonut epäuskoisista: 'Hukka periköön heidät ja tuli tuhotkoon heidät!'"

"Älä vihastu minuun, isä. — Et ole vielä vastannut, saanko seurata mukanasi?"

"Etkö tiedä, poikani, että pakanat ovat julmia, heillä on keihäitä ja miekkoja ja he iskevät kaulasi poikki, jos vain saavat sinut käsiinsä", vastasi Amer hymyillen.

"Minä en pelkää heitä", vastasi Selim ylpeänä. "Milloin joku Beni-Hassanin pojista olisi pelännyt? Minäkö, päällikön poika, pelkäisin?"

"Sinä saat seurata mukana — jollei muun niin noiden viime sanojesi vuoksi. Allah on suojeleva sinua", vastasi Amer ja laski kätensä siunaavasti pojan pään päälle.

"Tehkäämme päätös ennenkuin aurinko laskee", sanoi Khamis kärsimättömästi. "Montako miestä sinä voit ottaa mukanasi, sheikki Thani?"

"Thanilla on poika, Isa", vastasi kauppias, "Thani on köyhä verrattuna Ameriin, mutta hän voi ottaa mukaansa viisikymmentä aseistettua orjaa, jotka seuraavat häntä kuolemaan."

"Hyvin sanottu, Isa on kelpo nuorukainen, vaikka hänen ihonsa onkin tumma. Hänellä on arabialaisen isänsä sielu. — Entä sinä, Mussoud?" sanoi Khamis Muskatista kotoisin olevalle punaposkiselle päällikölle, joka siveli mustaa, kaunista partaansa. "Miten monta miestä sinä voit antaa käytettäväksemme?"

"Yhtä monta kuin ystäväni Thani", vastasi Mussoud, "minun mieheni ovat wahiyowerejä, tottelevaisia ja urhoollisia taistelussa. He seuraavat minua minne tahansa."

"Hyvä", huudahti Khamis tyytyväisenä. "Entäs sinä, sheikki Mohammed", kysyi hän mieheltä, jolla oli hirveä maine wafipa- ja wamarungakansan parissa ja jota monet heimot pelkäsivät, "miten paljon väkeä sinä otat tällä kertaa mukaasi Afrikkaan?"

Mohammed vastasi syvällä äänellä, joka muistutti villin puhvelin mörinää: "Suurta tarkoitusta varten voin ottaa sata miestä maatilaltani, veljeni Rashid ja päällysmieheni tulevat lopuilla toimeen. Otan mukaan myös molemmat nuoret jalopeurani, Abdullahin ja Mussoudin, ja opetan heitä pyydystämään orjia ja leikkaamaan niiltä kynnet, niin kuin olen itse niin monta kertaa tehnyt."

Pojat kiittivät ilomielin ja vilkaisivat salaa Selimiin, joka hymyili tovereilleen.

"Sinä olet vahva ja viisas mies, Sultan, Alin poika", Khamis jatkoi, "tahdotko yhtyä meihin?"

Sultan, Alin poika, oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka kasvot olivat selväpiirteiset ja silmät terävät ja mustat. Hän oli vahva ja viisas, niinkuin Khamis oli sanonut, eikä kukaan, joka näki hänet, voinut epäillä, ettei hän ollut parhaita beduiinipäälliköitä, jotka olivat asettuneet Sansibariin. Sultanilla oli sitä paitsi ollut korkea asema prinssi Thouweyneen armeijassa Muskatissa, ja prinssi oli usein kehunut hänen rohkeuttaan, kestävyyttään, neuvokkaisuuttaan ja taitoaan johtaa villiä ratsuväkeään. Hän oli parhaassa miehuudenvoimassaan, jota ikä ei ollut vielä lainkaan heikontanut.

"Minne ystäväni Amer ben Osman lähtee, sinne minäkin", vastasi Sultan heti paikalla. "Jäisinkö minä Sansibariin syömään mangohedelmiä, sillä välin kuin sukulaiseni Amer antautuu vaaroihin? Ei, Abdullahin poika, voit luottaa siihen, että minä seuraan teitä sekä ilossa että surussa, ja minä voin varustaa aseilla kahdeksankymmentä orjaa." "Hyvä, hyvä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Missä Alin urhoollinen poika kulkee, siellä tie on selvä, siellä ei vaara uhkaa."

"Neljäsataakahdeksankymmentä miestä on meille luvattu", sanoi Khamis ben Abdullah, "minä otan mukanani sataviisikymmentä pyssymiestä, ja sheikki Amran ja Hamdan sekä muutamat muut ystäväni lisäävät voimamme seitsemäänsataan. Suuri joukko arabeja on aina parempi kuin pieni. Ja minulla on vielä jotakin sanottavaa ennenkuin lähdemme rukoukseen — nyt kun aurinko on laskemaisillaan Ludha Damha, tullinhoitaja, on luvannut lainata minulle rahaa, jos saan suuren miesjoukon kokoon, 50 prosentin vuotuista korkoa vastaan, siis puolta halvemmalla kuin mitä hän muuten vaatii — tuo vanha koira. Ja jos joku teistä tarvitsee rahaa varustuksia varten, niin menkää hänen luokseen. Minä puhun hänen kanssaan huomenaamulla ja ilmoitan hänelle teidän nimenne."

"Hyvin puhuttu, partani kautta", sanoi Mohammed, "en luullut, että voisimme saada rahoja alle 100 prosentin."

"Erinomaista", toisti Amer ben Osman. "Ludha Damha on nähtävästi varma siitä, että palaamme pian takaisin, muuten hän ei antaisi niin halvalla rahojaan. Nyt minä olen tehnyt päätökseni, ja meidän on mentävä rukoukseen, sillä aurinko on laskenut." Amer nousi ylös, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään.

Kun Amer ja Selim olivat lopettaneet iltarukouksensa ja poistuneet moskeijasta, tarttui Selim isänsä poimutellun takin liepeeseen ja sanoi:

"Isä, minä näen äitini ristikkoikkunassa. Saanko mennä kertomaan hänelle, että seuraan sinun mukanasi Afrikkaan?"

"Amina parka, hänet olin unohtanut", vastasi Amer surullisella äänellä, "sepä oli ikävä, poikani. Amina ei salli sinun matkustaa, sinä murskaisit hänen sydämensä."

"Mutta kerranhan minun on pakko lähteä kotoa, isä. Miksi en lähtisi nyt? Missä voisin olla paremmassa turvassa kuin sinun seurassasi? Enhän minä lähde matkaan vieraitten kanssa, vaan sinun ja sinun ystäviesi kera. Mitä äidilläni voisi olla sitä vastaan?"

"Sinä olet oikeassa, Selim, sinä olet oikeassa, hän ei voi olla sitä vastaan. Orjamme ja ystävämme seuraavat mukanamme, mutta Amina parka jää yksin. Mene, Selim ja kerro hänelle asia varovaisesti. Se tulee koskemaan häneen." Ja Amer kääntyi nopeasti poispäin, ikäänkuin jokin kiireellinen ja tärkeä asia olisi äkkiä muistunut hänen mieleensä.

Selim kiiruhti kevyin askelin eteenpäin, avasi asuinrakennuksen suuren, veistetyn oven ja poikkesi naisten puolelle, missä Amina oli kuningattarena ja hallitsijattarena.

Selim riisui tohvelit jalastaan äitinsä oven kynnyksellä ja astui paljain jaloin sisään. Ennenkuin hän äitinsä kehoituksesta kävi hänen viereensä istumaan, suuteli hän hänen oikeaa kättään ja otsaansa ja käänsi sitten hänen puoleensa kauniit kasvonsa, jotka hehkuivat innostusta ja iloa sen tärkeän salaisuuden johdosta, jota hän oli tullut kertomaan.

"Voitko arvata mitä minulla on sinulle kerrottavaa", hän aloitti.

Amina tarkasteli hellästi poikaansa ja vastasi hänelle hymyillen:

"En poikani. Onko sinulla jotakin tärkeää kerrottavana minulle?"

"Hyvin tärkeää." Ja hänen kasvojenilmeestään saattoi huomata, että hänen mielestään salaisuus oli arvaamisen arvoinen.

"Älä pane arvaamiskykyäni liian kovalle koetukselle", sanoi Amina. "Kasvoistasi näen, että olet iloinen, mutta ei silti ole sanottu, että minä iloitsen siitä yhtä paljon. Sano minulle, Selim, mitä se on."

"Minä saan matkustaa isän kanssa Afrikkaan, äiti."

"Afrikkaan! Afrikkaan, lapsi! Missä se on? Tarkoitatko mannermaata?"

"Niin, minä tarkoitan kauaksi mannermaan sisäosiin", vastasi Selim yhtä iloisesti.

"Afrikan sisäosiin!" toisti Amina raukka surullisena, ja hänen kasvonsa kalpenivat. "Mitä isäsi tekee Afrikassa, eihän hän koskaan ennen ole käynyt siellä? Mitä hän siellä tekee?"

"Hän lähtee sinne yhdessä Khamis ben Abdullahin, sheikki Mohammedin, Thanin, Mussoudin, Sultanin ja useiden muiden kanssa. He aikovat matkustaa kaukaiseen maahan, joka on nimeltään Rua, ostaakseen siellä norsunluuta ja orjia ja palatakseen kotiin rikkaina."

"Lähtevätkö he Afrikkaan tullakseen rikkaiksi! Oi Allah!" huudahti Amina kiihkoissaan ja hämmästyneenä. "Ja sinäkö seuraat heidän mukanaan, sinä joka olet vielä lapsi? Pitääkö sinunkin tulla rikkaaksi?"

"Minä seuraan isäni ja hänen ystäviensä mukana, en tullakseni rikkaaksi, vaan saadakseni nähdä maailmaa ja tullakseni mieheksi ja ampuakseni jalopeuroja ja leopardeja, seeproja ja norsuja uudella englantilaisella pyssylläni."

"Älä puhu niin paljon, lapsi, kielesi pillastuu. Ampuaksesi jalopeuroja ja leopardeja? Sinä olet vain pieni lapsi. Sinä ja sinun isäsi ette ole täydessä järjessänne", sanoi Amina terävästi.

Amina, jonka sydän oli murtua, ja joka tuskin kykeni pidättämään tuskanhuutoaan, yritti näyttää rohkealta mutta luodessaan katseensa Selimiin, hän huomasi, ettei hän sillä keinoin saanut mitään aikaan. Kotkanpoikanen oli oppinut, että hänen siipensä olivat lentämistä varten luodut. Amerikkalaisen pojan pilkka oli herättänyt Selimin uinuvan uljuuden.

Miten onnellinen hän olikin ollut äitinsä luona, miten hauska olikin ollut leikkiä tyttöystäviensä kanssa, miten hän olikaan ylpeillyt kultakirjailuistaan ja tupsuistaan, kaikki se muuttui arvottomaksi ja tyhjäksi hänen silmissään niin pian kuin hän tunsi olevansa nuorukainen ja aikaa voittaen kehittyvänsä mieheksi. Ja tämän ajatuksen rinnalla katosivat kaikki muut muistot, tunteet ja taipumukset paitsi ne, jotka voisivat viedä hänet lähemmäksi sitä päämäärää, joka oli saavutettavissa matkustamalla Afrikkaan, ihmissyöjien ja jalopeurojen, leopardien ja norsujen maahan, seikkailujen, kuolemattomien tarinoiden ja laulujen valtakuntaan.

"Minä en ole enää lapsi", sanoi poika riisuen fetsin ja turbaanin päästään, ikäänkuin päähine olisi painanut niitä ajatuksia, jotka pyörivät hänen päässään, "kaikki lapsuudenaikaan kuuluvat ilot ja leikit ovat nyt käyneet minulle vieraiksi. Minä olen voimakas nuorukainen, ja viiden vuoden kuluttua olen mies. Allah loi maailman ja antoi sen kasvamistaan kasvaa. Allah loi poikalapset, ja jos he saavat elää, tulee heistä nuorukaisia ja nuorukaisista miehiä. Niin kauan kuin olin lapsi, ei minulla ollut ymmärrystä eikä voimaa, mutta minä kasvoin ja tulin vahvaksi sekä ruumiiltani että jäseniltäni, ja yhdessä voiman kanssa kasvoivat ajatuksetkin. Nyt minä ajattelen miehen velvollisuuksia ja elämän läksyt, joita minä alan lukea, ovat vakavalaatuisia. Äiti kulta, kun minä aloin kasvaa, vaati terveyteni, että saisin juoksennella ulkona, nyt vaatii onneni, että ajatukseni pääsevät oikeuksiinsa, samoin kuin terveyteni silloin. Jollen saa harjoittaa järkeäni joutumalla toisten ihmisten yhteyteen, jollen saa nähdä muuta kuin naisia ja äitini orjia, ei sieluni voi kasvaa. En tiedä mitään, minusta tulee narri. Ihmiset tulevat nauramaan minulle, Amer ben Osmanin pojalle. Se ei käy päinsä, äiti. Minun täytyy päästä pois ja oppia tulemaan mieheksi."

"Mutta rakas poikani", sanoi Amina rukoillen, samalla kun hän mielessään ihmetteli miten järkevästi poika oli puhunut puolestaan. "Ajattelehan, että olet vielä nuori ja että voisit hiukan odottaa, ennenkuin lähdet villien maahan. Mitä sinä voit oppia siellä? Sinun sielusi ei kypsy siitä, että näet jalopeuroja ja leopardeja, norsuja ja rumia krokotiilejä. Eikö ole julmaa jättää minut tänne yksin — ilman sekä herraani että poikaani?"

"Oi, äiti, kaikki mitä Afrikassa saan nähdä, on uutta ja ihmeellistä. Ja uuden ihmeellisen näkeminen on yhtä hyödyllistä kuin ne läksyt, joita hyvä imani antoi minun koraanista oppia. Joka päivä saan oppia jotakin uutta ja kokea jotakin, ja aikaa voittaen tulen viisaaksi ja järkeväksi ja opin hoitamaan asioitani taidolla. Sinä näytät hämmästyneeltä, äiti? Mutta minä olen puhunut viisaitten, valkoihoisten miesten kanssa. Konsulit, jotka ovat perillä kaikista asioista, ovat kertoneet minulle ihmeitä. Olen leikkinyt heidän lastensa kanssa ja ollut heidän läheisyydessään. Heidän huuliensa yli vierii alati viisaita sanoja aivan kuin nuo helmet, joilla sinä leikittelet, kulkevat oikeasta kädestäsi vasempaan."

"Hyvä on, poikani, olen kuullut kylliksi. Olet jo monta vuotta vanhempi kuin mitä minä eilen luulin. Sano herralleni, Amerille, miten Amina otti vastaan ilmoituksesi. Minulla on vielä jotakin sanottavaa sinulle, ennenkuin lähdet Afrikkaan." Amina nousi lähteäkseen toiseen huoneeseen pää kumarruksissa ja kärsivällinen ilme kasvoillaan.

"Älä ole tyytymätön, äiti", huudahti Selim hyökäten ylös sekä kohottaen hänen kätensä huulilleen. "Minä en ole matkaa suunnitellut, vaan Allah. Tapahtukoon hänen tahtonsa."

"Se on totta, tapahtukoon Allahin tahto!" myönsi äitiraukka ja syleili poikaansa, joskin vähemmän lämpimästi kuin tavallisesti.

Meidän on nyt pakko antaa niiden arabien, joiden on määrä seurata Khamis ben Abdullahin kanssa Ruaan, tehdä valmistuksensa omin päin. Sellaisia varustuksia tehtäessä ei voida välttää laskelmia, ikävyyksiä, väsymystä ja levottomuutta, ja me huomautamme vain, että jokainen päällikkö varustaa mukaansa helmiä, kankaita, aseita ja ruokavaroja siinä määrin, kuin hän arvelee joukkoansa varten tarvitsevansa. "Ei liiaksi, mutta riittävästi", kuuluu kultainen sääntö, jota kaikki seuraavat, jotka tahtovat lähteä Keski-Afrikkaan.

Ja vaikka tämmöisen karavaanin varustamiseen muuten tarvitaankin paljon aikaa, olivat arabialaispäälliköt ja heidän miehensä kuitenkin lähtövalmiit määräpäivänä seitsemännen kuun uutena kuuna vuonna 128— Hedschran ajanlaskun mukaan eli kristillisen ajanlaskun mukaan v. 186—. Varhain aamulla purjehtivat laivat joukkoineen ja suurine varustuksineen, joiden oli määrä riittää kolmeksi vuodeksi, Sansibarin satamasta mannermaalle Bagamoyoa kohti, joka sijaitsi kahdenkymmenenviiden penikulman päässä.

TOINEN LUKU.

Jäähyväiset. — Amina sanoo jäähyväiset Selimille. — Selim. — Simban voimannäytös. Moton luonne. — Poika Niani eli Apina, joksi häntä nimitetään. — Moto kohtaa norsuja. Moton rohkea seikkailu. — Hädin tuskin pelastettu. — Moton kertomus. — Kisesan hyökkäys. — Kuninkaanpoika Kalulu. — Mitä prinssi Kalulu sanoi Motolle. — Simba kehuu Motoa.

Kuudennen kuukauden viidentenätoista päivänä lausuivat karavaanin päälliköt jäähyväiset ystävilleen, jotka heidän kanssaan olivat saapuneet Bagamoyoon Sansibarista lausuakseen heille viimeiset tervehdykset.

Kohtaus oli liikuttava, niinkuin on luonnollista silloin, kun nuoret miehet ensi kertaa lähtevät omaistensa luota, ja isät ja miehet sulkevat Jumalan suojelukseen perheensä, josta he eroavat ehkä ikipäiviksi.

Kuinkahan moni näistä rohkeista ja voimakkaista miehistä palaisi takaisin niiden luo, joille he surusydämin nyt lausuivat jäähyväiset? Palaisiko jalo ja uljas Amer ben Osman koskaan kauniin vaimonsa luo, jonka kanssa hän keskusteli niin syvän liikutuksen vallassa? Pelkoa ja levottomuutta näkyi myöskin Aminan silmissä, kun hän tuskallisesti rukoillen kohotti ne miestään kohti.

"Niin, Amina", sanoi Amer toivehikkaasti, "jos Jumala suo, palaan takaisin kahden vuoden kuluttua mukanani niin paljon norsunluuta ja orjia, että minusta tulee Sansibarin rikkain mies. Inshallah, inshallah! Sano nyt jäähyväiset Selimille, Beni Hassanin ylpeydelle. Jonakuna päivänä hän palaa rikkaana ja mahtavana päällikkönä Omaniin. Eikö hän sinun mielestäsi muistuta sotilasta karavaanipuvussaan? Mutta pidä kiirettä, muuten me voimme hukkua naisten kyyneliin, ennenkuin olemme edes päässeet matkan alkuunkaan."

Ja kun Amer vielä kerran kiihkeästi syleiltyään vaimoaan kääntyi pois, katsahti Amina Selimiin silmissään katse, joka ilmaisi koko hänen rakkautensa poikaansa. Hän katseli häntä niin hellittämättä, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä hänen kuvansa, jota aika ei voisi hävittää.

"Selimini, sydämeni ilo, silmäteräni!" hän sanoi vetäen pojan puoleensa. "Matkustatko todellakin? Pitääkö äitisi sydämen jäädä tyhjäksi? Mitä iloa minulla on tämän jälkeen, kun sekä herrani että poikani hylkäävät minut. Katsohan kimmeltävää merenlahtea. Tuolla toisella puolella on Sansibar. Sen rannoilta tuo tuuli sitruunoiden ja appelsiinien tuoksua. Ja jasmiinien, kaneelin ja ryytineilikan tuoksu on yhtä suloinen. Mistä luulet löytäväsi yhtä ihanan maan, Selim? Tahdotko vaihtaa äitisi ja rakkaan kotisi neekerimaan hirveään kuumuuteen, janoon ja tiheikköihin? Oi, Selim — matka on pitkä, viikko- ja kuukausimääriä teidän täytyy matkustaa länttä kohti. Ja maltahan, anna äitisi lukea sinulle eräät pyhän koraanin säkeet, jotka osuivat silmääni koettaessani saada selkoa tulevaisuudesta. Muista, että niihin kätkeytyy kohtalon antama varoitus ja että itse Allah on painanut niihin raskaan sinettinsä. Kuule näitä sanoja ja jää luokseni:

"Se päivä koittaa, hetki murheinen, kun pojat suree surmaa isien. Se hetki tuomion, kun tuho riehuu vainen ja voimas pettää, arabialainen.

"Etkö tahdo nyt jäädä luokseni? Älä pudista niin itsepäisesti päätäsi, Selim. Älä halveksi Allahin varoitusta. Puhu!"

"Armahin äiti, se on mahdotonta. Jos kohtalo on määrännyt osalleni surua ja onnettomuutta, niin miksi yrittäisin väistää sen horjumattomia lakeja jäämällä tänne? Jos kuolema uhkaa isääni, niin on Selimin paikka Amerin rinnalla, hänen tulee kuolla niinkuin arabialaisen päällikön pojan ainakin. Mutta miksi olet levoton tähteni, äiti? Enkö ole isäni, uljaan Amer ben Osmanin mukana? Turvaa Allahiin, äiti. Usko minua, minä palaan taas kotiin suurena ja vahvana, mukanani paljon orjia ja norsunluuta! Mutta kuule, nyt puhalletaan lähtömerkkiä. Isäni on kärsimätön, minun täytyy mennä hänen luokseen. Syleile minua, äiti, ja siunaa minua."

Aminaa ei tarvinnut kehoittaa osoittamaan äidinhellyyttään, joskin hänen poikansa kärsimättömyys nyt lyhensi lämmintä syleilyä.

"Allah olkoon sinun kanssasi!" huokasi hän.

"Ja sinunkin kanssasi, aina ja ikuisesti!" Selim vastasi.

Sitten he erosivat, toinen yhtyäkseen isäänsä, joka astui joukkonsa mukana, toinen vuodattaakseen kyyneleitä ja seuratakseen ajatuksineen rakkaitaan, jotka kiiruhtivat länttä kohti.

Kauan isä ja poika astuivat ääneti. Amer kulki eteenpäin nopein askelin, ja hänen liikkumattomat kasvonsa ilmaisivat vain lujaa ja horjumatonta päättäväisyyttä.

Ja Selim seurasi pää kumarassa ja koneellisesti isänsä jälkiä aivan kuin hän ei lainkaan olisi tiennyt olevansa matkalla Afrikan suureen, salaperäiseen ja kauhuaherättävään sydänmaahan, josta hän oli kuullut niin paljon kerrottavan ja jonne hän niin kiihkeästi ikävöi.

Äänettömyyttä ei katkaissut mikään, kunnes karavaani pysähtyi Kinganin rannalle. Silloin Selimin tunteet pääsivät valloilleen kyynelvuona. Nyt vasta hänelle selvisi, että hän oli todellakin vaihtanut kauniin, onnellisen kotinsa synkkään, onnettomuutta ennustavaan erämaahan, joka kuolemanhiljaisena kohosi joen toisella rannalla.

Amer kääntyi taakseen kuullessaan kiihkeää nyyhkytystä ja laski ystävällisesti kätensä pojan pään päälle.

"Itketkö, poikani?" hän sanoi. "Kadutko, että lähdit kotoa?"

"En, isä, en minä kadu, mutta tulin ajatelleeksi, miten kaunista kotona on, kun vertaan sitä tuohon hiljaiseen, synkkään maahan edessämme. Joen toisella puolella ei ole mitään muuta kuin synkkiä metsiä, yksin taivaskin näyttää synkältä ja pimeältä ja synkkyys on tarttunut sydämeenikin."

"Ilta on käsissä, siksi metsä näyttää niin synkältä ja peloittavalta, poikani", sanoi Amer hellästi.

"Musta pilvi, joka lähenee idästä, on se vaippa johon maa kääriytyy ennen uneen vaipumistaan. Kun olemme päässeet joen yli, pystytämme leirimme, ja teltassa, jota piankin opit rakastamaan aivan kuin kotiasi, unohtuu surusi. Ja aamulla, kun maa herää ja aurinko loistavana kuin morsian astuu idän kulmalta esille, kun linnut lähtevät pesistään liikkeelle ja täyttävät ilman iloisella viserryksellään ja nopsajalkainen antilooppi etsii ravintoaan metsäniityiltä, silloin sinä ihmettelet, miten koskaan olet voinut itkeä."

"En itkekään enää, katso, silmäni ovat jo kuivat!" Ja Selim kohotti rohkeat kasvonsa isänsä puoleen, joka helläsi suuteli häntä.

Karavaani oli pian kulkenut pienen joen yli, ja kaikki olivat nyt toimessa kaataen nuoria puita ja hakaten oksia, joista he rakensivat vallin leiripaikan ympärille, varokeino, johon hyvin ohjatut karavaanit eivät koskaan ole Afrikassa turvautumatta.

Kun se oli tehty, keräännyttiin leiriin, ja illallinen valmistettiin. Teltat olivat pystytetyt ympyrään, ovet keskustaa kohti, jossa Amer ben Osmanin teltta sijaitsi. Herransa teltan vieressä oli kahdella tai kolmella uskollisimmalla orjalla paikkansa. He olivat päällysmiehiä ja johdattivat karavaania päällikön käskyjen mukaan.

Näiden päällysmiesten käskijöinä oli kaksi miestä, joista tässä kertomuksessa tulee usein puhe: Simba (jalopeura) ja Moto (tuli), jotka kumpikin olivat tunnetut luotettavuudestaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan. Minne ikänä Amer ben Osman kulki, sinne Simba ja Moto seurasivat häntä. He rakastivat häntä kuin omaa henkeään, ja poika Selim oli heidän silmäteränsä. Selimin pieninkin toivomus merkitsi lakia näille uskollisille olennoille, joiden mielestä hän oli heitä paljoa arvokkaampi, ikäänkuin hän olisi kuulunut korkeampaan maailmaan, josta heillä ei ollut aavistustakaan.

Simba oli vartaloltaan oikea jättiläinen ja, niinkuin hänen nimestäänkin saattoi päätellä, oikea jalopeura sekä voimiltaan että mieleltään. Hän oli kotoisin Urundista, suuresta maasta Tanganjika-järven luoteisrannalta, ja oli aivan nuorena joutunut vangiksi taistelussa. Päällikön poikana hän kuului wahumakansaan, jaloon, pronssiväriseen heimoon, joka aikoinaan oli vaeltanut Etiopiasta ja josta heimosta valitaan päälliköt Urundin, Ruandan, Ugandan ja Karagwahin maihin.

Simba oli nyt täysissä miehuudenvoimissaan ja oli kuulunut kaksikymmentä vuotta Amer ben Osmanin taloon. Vuotta myöhemmin kun hänet oli otettu vangiksi ja tuotu Sansibariin, oli Amer ostanut hänet, ja kun tämä huomasi, että hän oli opinhaluinen ja hyväntahtoinen sekä harvinaisen vahva, kohteli hän häntä melkein kuin poikaansa.

Jotkut Simban voimannäytteet tuntuivat melkein yliluonnollisilta. Amerin nuoret sukulaiset olivat opettaneet häntä käyttämään arabien pitkää, terävää miekkaa, ja notkea kun oli, oli hän kehittynyt erittäin taitavaksi miekan käyttäjäksi. Hän oli usein yhdellä hyvin tähdätyllä iskulla halkaissut täysikasvuisen vuohen kahtia päästä jalkoihin saakka. Monet hänen ihailijoistansa luulivat, että hän voisi tehdä samoin aasillekin, mutta sitä hän ei koskaan ollut yrittänyt, sillä siihen hänen varansa eivät olisi riittäneet. Kerran hän oli selässään kantanut kolmen vuoden vanhaa sonnia melkein koko Amerin plantashin ympäri. Hän saattoi tarttua suurta, valkeaa muskatilaista aasia korvista kiinni ja yhdellä ainoalla oikean jalan liikkeellä heittää eläimen nurinniskoin. Tavallisen miehen hän saattoi vaivatta heittää kymmenen jalan korkeuteen ilmaan ja ottaa hänet jälleen käsiinsä, aivan kuin pienen lapsen. Niin, monet olivat ne jutut, jotka kulkivat suusta suuhun tämän uljaan jalopeuran voimasta. Hän oli kuusi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä ja hänen hartioidensa leveys oli kolmekymmentäkaksi tuumaa.

Moto eli "tuli" ei olisi voinut saada sopivampaa nimeä. Hänen herransa oli ristinyt hänet siksi hänen pippurisen, kiivaan luonteensa vuoksi. Hän oli kotoisin Urosimaasta, minkä jokainen, joka tunsi Keski-Afrikan eri heimojen omituisuudet, heti olisi huomannut. Pieni, jäntevä vartalo, joka oli kissamaisen notkea, voimakas, kestävä ja sitkeä, oli Motolle ominainen. Lapsena oli hänetkin eräs orjakauppias tuonut Sansibariin, ja seuraten oikkuaan oli Amer ostanut hänet kahdellakymmenellä dollarilla. Ja tätä kauppaansa hän ei koskaan ollut katunut, sillä Simban jälkeen asetti Amer ben Osman Moton kaikkien muitten orjiensa edelle. Herransa puolesta Moto olisi voinut mennä tuleen ja veteen. Hän oli suuri metsästäjä, hän osasi keksiä leopardin sametinpehmeän jäljen paljaalla kalliolla, hän tiesi mikä eläin milloinkin oli taittanut heinänkorren, kunhan vain yksi ainoakin karva oli takertunut siihen, hän osasi hiipiä norsun lähettyville ja kutittaa eläimen vatsaa heinänkorrella jättiläisen aavistamatta, että sen verivihollinen oli niin lähellä sitä. Väittipä eräs mies — jonka kertomuksiin ei kuitenkaan voinut täysin luottaa — että Moto kerran olisi hiipinyt viidakossa jalopeuran jäljessä ja tavattuaan sen makuulta oli kaikessa rauhassa ryöminyt pedon ruumiin yli ennenkuin hän oli ampunut sitä päähän.

Se, joka tunsi Moton yhtä hyvin kuin hänen parhaat ystävänsä, saattoi sanoa, että hän oli rohkea kuin jalopeura, notkea kuin kissa, teräväsilmäinen kuin merikotka, tulinen kuin pippuri, kestävä kuin aasi ja uskollinen kuin koira. Ja jos lisäämme, että hän oli hiukan turhamainen eikä pannut pahakseen, jos ystävä hiukan kehui häntä, niin näemme Moton, mrorin, selvänä edessämme.

Ensimmäinen yö leiritulen ääressä ei tavallisesti ole kaikkein iloisimpia. Matkamiehet muistelevat niitä iltoja, joista he ovat eronneet tai ovat he vieraita keskenään ja tutkivat toisiaan ennenkuin uskaltavat antautua lähempään kosketukseen. Mutta Amer ben Osmanin leirissä ei kukaan kaivannut Sansibaria, sillä sekä suuret että pienet isännät olivat matkassa, ja kaikki tunsivat toisensa. Useimmat naidut miehet olivat ottaneet vaimonsakin mukaansa, ja naimattomat näkivät vain ystäviensä ja tuttaviensa kasvoja ympärillään.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä saattoi huomata, että kaikki nuo leirissä kyyköttävät olennot olivat iloisia tai ainakin tyytyväisiä. Eivät mitkään silmät voi niinkuin synnynnäisen afrikkalaisen sysimustat silmäterät säihkyä iloa. Ja nämä ihmiset olivat iloisia, he huvittivat toisiaan arkielämän jokapäiväisillä jutuilla, ja kun äänekästä naurua kajahti metsässä, saattoi olla varma siitä, että kysymyksessä oli joku Simban tai Moton juttu tai teko.

Iloisin joukko oli käynyt istumaan pienen tulen ääreen, jonka Simba ja Moto olivat sytyttäneet vähän matkan päähän päällikön teltasta. Selim oli juuri äsken tullut paikalle, ja Simba oli vierittänyt hirrenpätkän istuimeksi nuorelle herralle ja käynyt itse maahan hänen viereensä istumaan. Moto, joka ei tahtonut olla vähemmän avulias kuin Simbakaan, koetti muistutella jotakin hyvää juttua tai naurettavaa tapausta, joka huvittaisi Selimiä. Ja kun nuori isäntä nauroi, nauroi Simbakin. Moto seurasi Simban esimerkkiä ja koska hyvä nauru on tarttuvaa, nauroi piankin koko joukko, ja vähitellen levisi hilpeys yli koko karavaanin.

"Eräänä päivänä, ollessani Kisesan mukana Ukonongossa —"

"Oletko sinä ollut Ukonongossa, Moto?" keskeytti Selim.

"Olen, ja vielä paljoa kauempanakin. Niin, silloin —"

"Ukonongossahan ovat parhaat metsästysmaat, Moto?" keskeytti Selim hänet jälleen.

"Niin kyllä, kuivana vuodenaikana. Silloin tulee paljon villejä eläimiä Ko-joen partaalle ja metsänriistaa on runsaasti. Mutta norsuja on enemmän Kawendissa."

"Onko Kawendissa jalopeurojakin?" kysyi eräs alaston pieni poika,
Niani eli Apina, joksi häntä nimitettiin, "sillä —"

Mutta ei kuka tahansa saanut rankaisematta keskeyttää Motoa, ja hän hyökkäsi paikaltaan karbasi — virtahevon nahasta tehty piiska — kädessään. Niani näki sen, ja notkeasti kuin kaimansa hän loikkasi tulen yli, mutta sattuikin putoamaan keskelle kiehuvaa riisipataa. Kauhea parahdus kuului. Kiehuvaa riisiä räiskyi joka puolelle pirskahtaen ympärillä istuvien paljaille käsivarsille, niin että kaikki hyökkäsivät pystyyn. Silloin Selim purskahti nauruun, ja nauru tarttui koko leiriin.

"Semmoista se on, kun keskeyttää hauskan jutun", torui Moto Niani parkaa, joka hieroi palaneita jalkojaan ja hiljakseen valitteli, mutta noissa sanoissa piili myös vihjaus Selimille.

"Jatka, Moto, en keskeytä sinua enää", lupasi Selim.

"En minä tarkoittanut teitä, rakas herra", vakuutti Moto, "te saatte keskeyttää minua niin monta kertaa kuin haluatte."

"Jatka juttuasi ja pidä huoli siitä, että se on hauska," pyysi Selim.

"Niinkuin haluatte, herra. Minä olin juuri kertonut, että olin Kisesan karavaanin kera Ukonongossa, kun tuo pieni apina Niani keskeytti minut ja —"

"Ei, Moto, minä keskeytin sinut. Niani on saanut rangaistuksensa, ja sinä rankaiset minuakin, kun et kerro juttuasi", sanoi Selim.

"No, mutta jatka, Moto", sanoi Simba syvällä äänellään. "Etkö kuule, että nuori isäntä pyytää? Mikä sinua vaivaa tänä iltana?"

"Jos te kaikki keskeytätte minut, niin juttuni voi kestää täältä
Ruaan saakka", vastasi Moto närkästyneenä.

"En minä enää koskaan keskeytä sinua, Moto", lupasi Selim, "tästä saat käteni vakuudeksi."

Moton loukkaantunut ylpeys ja turhamaisuus suli Selimin lupauksen johdosta, ja hän alkoi nyt kertoa.

"Me matkustimme Ukonongossa ja olimme saapuneet sulttaani Mreran kylään, kun Kisesa pyysi minua hankkimaan hiukan metsänriistaa ja sanoi, että jos toisin kotiin antiloopin, niin hän antaisi minulle neljä kyynärää pumpulikangasta.

"Hyvän aamiaisen jälkeen, jonka Kisesa lähetti minulle omasta pöydästään, lähdin matkaan. Oli keskipäivän aika, ja aurinko paistoi hyvin kuumasti, joskin metsässä tulisi olemaan kylläkin viileää. Ei kestänyt kauan ennenkuin tulin pienen kiemurtelevan joen varrelle, ja monta tuntia seurasin sen juoksua, kunnes noin kaksi tuntia ennen auringonlaskua kuulin kumeaa ääntä, joka muistutti maanjäristystä. Kuunneltuani hetken aikaa huomasin, että äänen aiheutti norsulauma, joka kulki pitkässä rivissä kovalla maalla, ja että se oli menossa joen rantaan juomaan.

"Heittäydyin heti pitkäkseni maahan, aivan kuin olisin ollut kuollut. Ruoho oli noin kahden jalan korkuista ja hyvin tiheää, niin että olin täydessä turvassa, kunhan en vain liikahtanut. Olin siksi vanha metsästäjä, että tunsin norsujen tavat. Kun ne olivat marssineet ohitseni, kohotin varovasti päätäni ja laskin montako niitä oli. Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, kymmenen jättiläis-elukkaa, jotka heiluttivat kärsiään ilmassa, ikäänkuin ne olisivat olleet metsän herrat ja tienneet sen myöskin itse. Aivan levollisina ja huolettomina ne vaelsivat eteenpäin, ja minä ryömin jonkun matkan päähän. Sitten kaahlasin joen poikki ja ryömin nelin kontin joen muodostamaa polveketta myöten ja pääsin vihdoin, yhä vatsallani ryömien, suuren bambupuun luo, joka kasvoi minun ja norsujen välillä. Jos ne kaikki olisivat seisoneet rivissä ja juoneet, en olisi huomaamatta voinut hiipiä niin lähelle niitä, mutta muuan janoinen jättiläinen seisoi keskellä jokea, aivan bambupuun vieressä, ja peitti minut siten muiden katseilta.

"Kisesa ei ollut käskenyt minua ampumaan norsua, mutta koska hän oli lähtenyt Ukonongaan hakemaan norsunluuta, niin en luullut hänen panevan pahakseen, vaikka toisin mukanani kaksi suurta torahammasta, jotka Sansibarissa olivat 500 dollarin arvoiset, ja koska hän oli luvannut minulle neljä kyynärää pumpulikangasta antiloopista niin varmaankin hän antaisi minulle paljoa enemmän 500 dollarin arvoisesta norsunluusta.

"Ryömin tuuma tuumalta lähemmäksi suurta eläintä, joka seisoi bambupuun luona. Ja parin minuutin kuluttua, jotka olivat pitkiä kuin tunnit, kohosin pystyyn, kiristin vyötäni ja valmistuin juoksemaan henkeni edestä niinpian kuin olisin laukaissut pyssyni. Mutta juuri silloin kun minun olisi pitänyt ampua, sainkin lystikkään päähänpiston. Pedon takapuoli oli niin lähellä minua, että mieleni teki kutittaa norsua vatsaan, sillä kannattaisihan sellaista juttua kertoa muillekin. Minä leikkasin pitkän heinänkorren ja pistin sen varovasti takajalkojen välistä vatsaa kohti. Olipa lystikästä nähdä, miten lyhyt häntä heilahti edestakaisin ja suuri eläin hieroi kylkeään puun runkoa vasten. Mutta kun tätä leikkiä oli kestänyt pari sekuntia, tartuin minä pyssyyni, tähtäsin sen pari kolme tuumaa vasemman etujalan yläpuolelle ja ammuin. Norsu loikkasi eteenpäin ja samalla toiset norsut näkivät juoksevan olennon, joka — sen voin vakuuttaa — kiiti kuin antilooppi pensaiden ja mättäiden yli.

"Silmänräpäyksessä norsut olivat tointuneet hämmästyksestään. Kuului vihaisia törähdyksiä, ja veden loiskinasta ja viidakon rasahtelusta saatoin päätellä, että ne ajoivat minua takaa. Ei koskaan mikään antilooppi, jota jalopeura ajaa takaa, ole kiitänyt Ukonongan tasankojen yli niinkuin minä.

"Mutta minusta tuntui, niinkuin siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Hirveä kopina ja rätinä tuli yhä lähemmäksi, ja kun käänsin päätäni, huomasin, että joukon johtaja oli vain kolmenkymmenen askeleen päässä minusta. Se näytti kohoavan kolme kertaa korkeammaksi ja paisuvan kolme kertaa suuremmaksi kuin mitä se muuten oli. Sen suuret korvat olivat kuin levällään olevat siivet, ja pienet silmät hehkuivat kuin kekäleet. Kärsä oli kohonnut suoraan ylös, pää oli ojentunut eteenpäin kuin kirahvin kaula eläimen ajaessa petoeläintä takaa, ja molemmat pitkät, kiiltävät torahampaat näyttivät hirvittäviltä. Sen katse kohtasi minun katseeni, ja se päästi yhtä pelottavan törähdyksen kuin Watutan sotatorvi. Ei auttanut, vaikka enensin vauhtiani, peto tuli yhä lähemmäksi minua, ja se oli vain viidentoista jalan päässä, kun mieleeni muistui eräs kuje, jota Urorin norsunpyytäjät käyttävät. Suurin norsu oli oikealla puolellani, jota vastoin toiset olivat vasemmalla, ja näyttivät pikemmin seuraavan johtajaansa kuin minua. Niin pian kuin huomasin sen, poikkesin oikealle ja juoksin suorassa kulmassa entistä suuntaani vastaan niin nopeasti kuin jalkani kannattivat. Norsut hyökkäsivät eteenpäin. Niiden askeleet muistuttivat Ugogon hirmumyrskyä, kun se saapuu ukkosen kera ja pyyhkäisee tasangon yli rytisten ja paukkuen ja kiskoo pensaita, jopa pieniä puitakin maasta, niin että ilma pimenee.

"Olin ennättänyt viidenkymmenen kyynärän päähän, ennenkuin norsut saattoivat kääntää suuntaansa. Mutta vain hetkeksi niiden kulku keskeytyi. Pian ne keksivät minut jälleen, ja äänekkäästi toitottaen ne hyökkäsivät tiheässä rivissä jälkeeni. Te tiedätte kaikki, että minä juoksen nopeasti, mutta nopeinkin mies ryömii verrattuna ärtyneen norsun hyökkäykseen. Norsut, varsinkin johtaja, pääsivät pian kintereilleni.

"Näin vähän matkan päässä edessäni pienen viidakon, ja tuumin, että voisin varmaankin löytää sieltä piilopaikan, jos vain ennättäisin niin pitkälle. Huomasinkin maassa puoleksi heinien ja oksien peitossa olevan kolon ja arvasin että se oli villisian pesä. Sehän olisi mainio piilopaikka, kunhan villisika ei olisi pesässään, ja hetken kuluttua minä ryömin takaperin koloon. Tuskin olin päässyt perille, ennenkuin kuulin norsujen tömistävän pääni päällä. Mutta samassa kuului äkäistä röhkinää takaani. Minä lensin kuin pyssyn ampumana ulos kolosta ja heittäydyin parin askeleen päähän puolikuolleena. En ennättänyt muuta kuin tuntea, että pesän äreä omistaja oli purrut syvän haavan reiteeni, kun villisika jo hyökkäsi ohitseni samaan suuntaan kuin norsutkin. Sitten makasin tiedottomana monta tuntia.

"Kun tulin jälleen tajuihini, oli yö. Pian kuulin kaukaa laukauksia, jotka seurasivat toisiaan määrättyjen väliaikojen jälkeen, ja laukaisin oman pyssyni vastaukseksi. Jatkamalla ammuskelua minun onnistuikin ohjata ystäväni luokseni, sillä en voinut liikahtaa paikaltani.

"He kantoivat minut leiriin ja minä makasin kolme viikkoa voimatta liikahtaa paikaltani. Villisian pureman arvet ovat yhä jäljellä, ja saankin pitää ne kuolinpäivääni saakka. Olen puhunut."

"Entäs miten kävi sen norsun, jonka sinä ammuit?" kysyi Selim, kun
Moto oli lopettanut mielenkiintoisen kertomuksensa.

"Se löydettiin seuraavana päivänä, parin tunnin matkan päässä siitä paikasta, jossa minä olin sitä ampunut. Verijälkiä myöten eläintä oli helppo seurata. Kisesa ansaitsi paljon rahaa tuolla norsulla, sillä sen torahampaat olivat tavattoman suuret."

"Montako kangaspalasta sinä sait Kisesalta?" kysyi Selim edelleen.

"Ainoastaan neljäkymmentä."

"Ainoastaan neljäkymmentäkö?" toisti Selim. "Eikö se ollut paljon?"

"Oliko se paljon, kun hän sai kolmesataa?" vastasi Moto loukkaantuneena.

"Mutta sinä unohdat, Moto", sanoi Selim, "että sinä olit Kisesan orja, ja että pyssy, jolla sinä ammuit, oli hänen, samoinkuin ruuti ja kuulatkin ja että yksin sinun vaatteesikin olivat hänen omansa. Ruoka, joka antoi voimaa sinulle, oli hänen pöydästään, miehet, jotka kantoivat sinut kotiin metsästäjä hoitivat sinua sairaana ollessasi, olivat hänen palvelijoitaan, ja hänen avuttaan sinä olisit kuollut aarniometsään etkä koskaan enää saanut nähdä ainoatakaan norsua. Mitäs siihen sanot, Moto?"

"Että sinä olet oikeassa, nuori herra", vastasi Moto nöyrästi, ja kaikki muut yhtyivät siihen.

"Kerro nyt Kisesan taistelusta waroreja — sinun omaa kansaasi — vastaan ja miten sinä pelastit kuninkaan pojan", kehoitti Simba.

"Niin, tee se", pyysi Selim. "Se on varmaankin hauska kertomus. Sitä paremmin minä nukun ensimmäisen yöni Afrikassa."

"Kun ystäväni Simba pyytää ja nuori herrani käskee, on Moto heti valmis", vastasi Moto ja heitti suuren halon tuleen. "Siitä ei ole pitkä aika, ehkäpä kolme tai neljä vuotta. Kisesa oli silloin Unyanyembessa. Hän oli riidassa Sayd ben Salimin, Sansibarin walin [maaherra] kanssa, ja useimmat arabit pitivät Kisesan puolta, sillä hän oli urhoollinen, mahtava ja rikas.

"Kun Sayd ben Salim kehoitti arabeja taisteluun Kahaman mustaa päällikköä vastaan, kieltäytyi Kisesa, ja useimmat arabit tekivät samoin. He sanoivat että Kahama oli vain pieni kylä ja että sellaiseen taisteluun oli Salimin pojalla kylliksi sotilaita, jotka saivat palkkansa sulttaanilta. Salimin poika osaa kyllä pitää arabeja aisoissa ja rakentaa rauhaa rauhallisten kauppiaitten kanssa, mutta taisteluun hän ei kelpaa. Siihen Kisesa pystyy. Ja pari kolme viikkoa myöhemmin palasi wali takaisin mustien voittamana, ja arabit tekivät hänestä pilkkaa.

"Pian senjälkeen syttyi sota Urorin kanssa. Sayd ben Salim ei tahtonut puuttua siihen, vaan sanoi, että jos Kisesa lähtisi mukaan, luovuttaisi hän Unyanymben maaherrana hänelle korkeimman päällikkyyden. Kisesa suostui siihen heti, ylhäisimmät arabit yhtyivät häneen, ja paria päivää myöhemmin marssi Kisesa Uroria vastaan tuhat miestä mukanaan.

"Luulen, että me lähestyimme Urorin pääkaupunkia Kwikurua kahdentenakymmenentenä päivänä marssille lähtömme jälkeen. Sinä yönä me nukuimme aseistettuina ja saatuamme merkin ryömimme tunnin ajan pensaikossa, kunnes kuutamossa näimme edessämme Kwikurun paaluaidat. Mutta kauan emme ennättäneet niitä katsella, sillä niin pian kuin merkki torvella annettiin, juoksimme paaluaidalle. Nopeina kuin salaman iskut Kisesan miehet saapuivat paikalle ja pistivät pyssynsä paalujen lomiin, mutta ei ainoatakaan laukausta laukaistu, sillä Kisesa osaa johtaa sotaa. Hän puhalsi torveensa, ja ääni kylästä kysyi ketä me olimme ja mitä me tahdoimme.

"Päällikkömme vastasi: 'Tulkaa taistelemaan, sillä Kisesa seisoo portillanne.'

"'Kisesako?' toisti ääni.

"'Juuri hän eikä kukaan muu. Minä olen Kisesa ja olen tullut tappamaan teidät!'

"Ääni vastasi: 'Kisesalla on kiire kuolla, koska hän on tullut
Kwikuruun, Urorin kuninkaan pääkaupunkiin. Onko Kisesalla aina näin
kiire? Meidän on tapana keskustella ensin. Mitä Kisesa haluaa?'
Kysyjä oli kuningas, vaikka hän ei tahtonut näyttäytyä.

"'Sinä olet koira ja koiran poika!' vastasi Kisesa. 'Etkö ole hyökännyt kauppiaittemme kimppuun ja tappanut heitä anastaaksesi heiltä norsunluuta? Etkö ole silponut heidän poikiaan hakkaamalla heiltä oikean käden poikki? Etkö ole piessyt vankeja, kunnes moni heistä on kidutuksesta kuollut? Etkö ole ajanut takaa Kisesaa, suurta arabialaista sotapäällikköä, siksi että tahdoit nylkeä hänet elävältä ja tehdä vaatteita hänen nahastaan? Nyt Kisesa on portillasi, tule ottamaan hänen nahkansa.'

"'Teit oikein saapuessasi minun luokseni, ennenkuin minä tulin sinun luoksesi, Kisesa', vastasi toinen. 'Sinä olet aika mies, mutta sittenkin minä nyljen sinut, ja saat kokea mitä merkitsee, kun varkaan tavoin hiipii yöllä Mostanan portille. Minulle on kerrottu, että olet rohkea. Onko tämä tekosi nyt rohkea? Nuori poikani Kalulu on sinua uljaampi. Jää siihen missä olet, jotta saamme nähdä ainakin sen, joka nimittää itseään uljaaksi, mutta ei olekaan muuta kuin rosvo.'

"'Mostana, jos se on nimesi', vastasi Kisesa, 'niin odotan täällä, kunnes aurinko nousee idästä. Silloin saat nähdä kasvoni ja sinä kuolet. Minä olen puhunut.'

"Sitten me laskeuduimme levolle paaluaidan ulkopuolelle. Joka viidennen miehen tuli valvoa toisten nukkuessa. Niin pian kuin aurinko näkyi puiden latvojen takaa, kuului Kisesan torven ääni, joka kutsui meidät valmistautumaan taisteluun, ja samassa pärisivät Mostanan rummut. Minä olin nukkunut sikeästi, mutta kurkistin nyt paalujen lomitse nähdäkseni paikan, jonne meidän tuli hyökätä. Se oli suuri kylä, ympyrän muotoinen niinkuin kaikki kylät Urorissa ja paaluaidat olivat vahvat ja vasta rakennetut. Siellä oli paljon majoja, ja yhtä niistä, Mostanan asuntoa, ympäröi aitaus, jonka takana hän saattoi puolustautua viimeiseen asti.

"Ei kestänyt kauan ennenkuin me hyökkäsimme toistemme kimppuun kuin jalopeurat ja ammuimme toisiamme suoraan silmiin. Pian me huomasimme, että voitto alkoi kallistua meidän puolellemme, sillä meillä oli paremmat aseet ja me seisoimme kauempana toisistamme, jota vastoin Mostanan miehet olivat niin lähekkäin, että jokainen kuula, joka tunkeutui aitauksen sisäpuolelle, tappoi tai haavoitti jotakuta ja naisten huutoa ja haavoittuneiden valituksia oli hirveä kuulla.

"Ammuttuamme tunnin verran toisiamme antoi Kisesa murtaa portit, ja me hyökkäsimme joukolla sisäpuolelle ja anastimme valtaamme kuninkaan asuntoa lähinnä olevat majat. Sitten me ampuen ja eteenpäin juosten pääsimme sisemmän aitauksen luo ja tähtäsimme keskelle aitauksen sisään ahdettuja joukkoja. Kauheata oli nähdä sitä. Ihmiset kaatuivat kuolleina maahan yhtä nopeasti kuin me saatoimme niitä laskea, ja jonkun ajan kuluttua ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, alkoivat rukoilla armoa huutaen: 'Aman! Aman!' Sisemmän paaluaidan portit murrettiin, ja Kisesan miehet hyökkäsivät sisäpuolelle niin kovalla jymyllä, että ääni kuului päivän matkan päähän.

"He ampuivat, huusivat, melusivat ja lauloivat. Eivätkö he olleet voittajia?

"Minäkin olin niiden parissa, jotka hyökkäsivät kuninkaan alueelle. Vanha Mostana taisteli viimeiseen asti. Hän ampui kuolettavat nuolensa niin nopeasti ja varmasti, että monet Kisesan miehistä kaatuivat voitonlaulu huulillaan. Hänen rinnallaan seisoi nuori poika, noin kolme vuotta nuorempi meidän nuorta herramme, Selimiä. Hän oli yhtä pitkä, suora ja solakka kuin nuolet, joita hän lennätti suurella taidolla meidän joukkoamme vastaan. Kisesa itse oli joukossamme. Kun hän näki miten rohkea poika oli, huusi hän: 'Surmatkaa Mostana, mutta pelastakaa poika! Viisikymmentä kangaspalasta sille, joka tuo luokseni Kalulun elävänä!' Minähän olen mrori itse, ja minä rakastin poikaa hänen urhoutensa vuoksi sekä päätin jos mahdollista tuoda hänet Kisesalle sekä ansaita luvatun palkan. Kilpi, joka oli ollut erään Mostanan sotilaan, oli maassa. Minä tartuin siihen ja suojelin sillä ruumistani samalla kun huusin kirorikielellä Kalululle, että olin hänen ystävänsä ja tahdoin pelastaa hänet. Hetken aikaa poika seisoi hämmästyneenä keskeyttäen tappelunsa, mutta kun hän näki minun lähenevän ja pelkäsi, että aioin vain vahingoittaa häntä, heitti hän kevyen heittokeihään vastaani. Ja niin hyvin hän tähtäsi, että hän osui keskelle kilpeäni ja naulasi käteni siihen kiinni. Samassa hetkessä hänen isänsä kaatui kuolleena maahan omalle kynnykselleen, ja minä kuulin pojan hurjasti huutavan ja näin hänen pakenevan taloon. Välittämättä kipeästä kädestäni kiiruhdin hänen jälkeensä ja näin hänen katoavan ovesta, joka johti kuninkaalliseen taloon. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen, ja kun tällä puolella ei näyttänyt olevan vaaraa, kiiti hän eteenpäin niin nopeasti, että kotkansulat hänen päässään taipuivat aivan suoriksi. Minä annoin hänen juosta ulomman paaluaidan luo, mutta ennenkuin hän pääsi sen yli, olin tarttunut hänen jalkaansa. Hän piti kiinni paalusta toisella kädellään tavoitellen toisella minua, ja koska warorin keihäs voi olla vaarallinen, päästin otteeni irti. Nopeammin kuin leopardi hän hyppäsi aidan yli ja pakeni pois henkensä kaupalla. Mutta minäkin olen mrori, enkä aikonut antaa pojan voittaa itseäni, vaikkapa se olisi ollut itse Mostanan poika. Minä hyppäsin myös aidan yli eikä kestänyt kovin kauan ennenkuin sain pakolaisen kiinni. Hän oli juuri ennättänyt metsänreunaan, kun tartuin häntä käsivarteen ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä, sillä olin hänen ystävänsä. Hän kääntyi puoleeni omituinen katse silmissään — se muistutti aivan antiloopin katsetta. Ehkäpä juuri sen vuoksi että itse olin mrori, halusinkin saada vangikseni Mostanan pojan, mutta nähtyäni nuo suuret, lempeät, rukoilevat silmät purskahdin itkuun.

"'Sinä olet mrori', sanoi hän, 'tahdotko antaa Mostanan pojan noiden rosvojen orjaksi?'

"'Herrani', minä vastasin, 'arabit eivät ole rosvoja, he ovat rikkaita kauppiaita, jotka kaupittelevat norsunluuta ja jotka nousevat taisteluun, kun heille tehdään vääryyttä. Mostana on kuollut, arabialaispäällikkö Kisesa itse tahtoo saada teidät. Tahdotteko antautua?'

"'Sinä et ole mrori. Ei kukaan mrori rupeaisi arabialaisen koiran orjaksi, olkoon arabi miten rikas ja mahtava tahansa. Mostana on usein ennustanut minulle, miten meidän kävisi, mutta Kalulu, hänen poikansa, ei koskaan tahdo ruveta orjaksi. Kuule minua, veljeni [kaikkia muukalaisia nimitetään Urorissa 'veljiksi'], minä synnyin Kwikurussa. Täällä minä opin erottamaan ystävän vihollisesta, valon pimeästä, hyvän pahasta, täällä minä opin käyttämään keihästä ja jousta, heiluttamaan tapparaa ja nuijaa. Noilla vihreillä niityillä minä leikittelin samanikäisten ystävieni kanssa, täällä metsässä olen pyytänyt hunajalintuja ja etsinyt villien mehiläisten makeita aarteita. Täällä antilooppi ja nopeajalkainen seepra ovat viekoitelleet minua metsästykseen, täällä yksin puutkin tuntevat minut ja pitävät minua tähän maahan kuuluvana. Mutta nyt on isäni Mostana kuollut. Kyläni tulee poltetuksi, sukulaiseni ovat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi, pellot jäävät kylvämättä, ja minun entinen kotini muuttuu erämaaksi. Ja nyt minä pyydän, minä, joka olen mrori, sinulta sitä ainoaa mikä minulla vielä on jäljellä — vapauttani. Puhu, mrori, täytyykö minun rukoilla kahdesti sitä, mikä ei koskaan ole ollut sinun omasi? Etkö salli minun mennä setäni luo ja muistella sitä ystävällistä mroria, joka ei tahtonut hyötyä pojan heikkoudesta?'

"'Menkää rauhassa, herrani', minä vastasin. 'Moto on ystävänne, ja jos te tahdotte muistella Motoa, kun elätte onnellisena setänne heimon parissa, niin hän on kiitollinen!'

"'Onko nimesi Moto?' huudahti hän ihastuneena ja tarttui käteeni. 'Warorisotilaat setäni heimon parissa tulevat aina muistelemaan nimeäsi ilolla. Setäni Katalambula on pitävä sinut mielessään, jos me joskus vielä kohtaamme toisemme. Kalulu on puhunut'.

"Hän syleili minua hellästi, niinkuin olisin ollut hänen isänsä, otti aseensa ja kilven, jonka ojensin hänelle ja katosi metsään, kevyesti kuin juokseva kauris.

"Ja nyt yö on tullut, erotkaamme siis, ystävät", sanoi Moto lopetettuaan jännittävän kertomuksensa.

"Minua ihmetyttää, että sinä päästit Kalulun karkuun, Moto, vaikka olisit voinut saada hänestä viisikymmentä kangaspalasta palkaksi", sanoi Selim.

"Mutta minua se ei ihmetytä", vastasi Simba, "minä tunnen Moton, ja siksi rakastan häntä kuin veljeäni. Olihan Kalulu kuninkaanpoika! Olisiko Moto voinut riistää Kalululta sitä, mihin hänellä ei ollut oikeutta? Ei, Moto, sinä olet hyvä kuin keltainen metalli, jota kaikki rikkaat arabit rakastavat. Te ette tiedä, mitä orjanaolo merkitsee, nuori herra. Rukoilkaa Allahia, ettei teidän koskaan tarvitsisi oppia sitä tietämään", ja Simba nousi ylös ja haukotteli.

"Minäkö orja! Sinä uneksit, Simba. Arabi ei voi olla orja, mutta mustat ovat syntyneet arabien orjiksi", vastasi Selim hiukan terävästi.

"Siitä me voimme jutella toisen kerran, veljeni Simba", sanoi Moto sovitellen. "Meillä on huomenna pitkä päivämatka edessä. Nuori herra, teidän isänne on sanonut, että meidän täytyy olla matkalla Simbamwenniin ennen päivän nousua. Ja nyt on jo myöhäistä. Hyvää yötä, nuori herra."

KOLMAS LUKU

Neuvottelu. — Mitä arabialaispoika ajattelee orjana olemisesta. — Isan kuje. — Pikku Niania pidetään pahoin. — Selim ja hänen isänsä. — Kauniita maisemia. — Maa, jossa maito ja hunaja vuotaa. — Onko oikein vai väärin omistaa orjia? — Suuri krokotiili. — Kuolemanvaara. — Selimin rohkeus. — Simban valppaus. — Simban uskollisuuden palkka. Kuollut varas. — Hurja warori. — Arabien neuvottelu. — Onko sota vai rauha? — Sota.

Seuraavana aamuna oli Amer ben Osmanin karavaani varhain liikkeellä, ja mieliala oli jos mahdollista vieläkin parempi kuin edellisenä iltana. Laulettiin ja naurettiin, ja kaikkialla oli iloista elämää, mikä on matkan alussa aina tavallista.

Kymmenentenä päivänä saapuivat he linnoitetun kaupungin, Simbamwennin edustalle, ja ruohoisella rinteellä Ungerengeri-joen rannalla näkyivät toisten karavaanien valkoiset hevoset, teltat ja majat.

Vastatulleet ilmaisivat tulonsa afrikkalaiseen tapaan pyssyjenlaukauksilla, jotka viekoittelivat arabialaisia sadoittain ulos majoistaan.

Lämpimästi ja sydämellisesti Amer ben Osman otettiin vastaan. Päälliköt syleilivät toisiaan, ja Selimin ikätoverit tervehtivät häntä iloisesti. Ja kun tervehdysmenot oli suoritettu, lähtivät kaikki Khamis ben Abdullahin telttaan. Hänet oli yksimielisesti valittu retkikunnan johtajaksi, ja hänen luonaan tarjottiin ravitseva ateria nälkäisille matkamiehille.

Sinä aikana kuin Amer ja hänen poikansa Selim tyydyttivät nälkäänsä, kerrottiin vain matkan varrella tapahtuneista seikkailuista, mutta kun ateria oli päättynyt, otti Khamis ben Abdullah keskustelunalaiseksi kysymyksen, joka oli kaikkien mielessä — mitä tietä retkikunnan oli nyt määrä jatkaa matkaansa.

"Suuri kysymys, Amer ben Osman", sanoi Khamis, "on nyt se, valitsemmeko pohjoisen tien Mbumiin Usagarassa, sitten suoraan Urundiin ja sieltä Marungun ohi Tanganjikan eteläpuolitse Ruaan, vai seuraammeko vanhaa tietä Marenga M'Kalin ja Ugogon kautta Unyanyembeen, sitten Ujijiin ja Tanganjika-järven ylitse Ruaan. Tahdon kernaasti kuulla mieltäsi, sillä sinä olet vanha, kokenut mies, joskaan et ennen ole käynyt tässä maassa."

"Allah tietää", vastasi Amer ben Osman, "että vain nimeksi tunnen tätä maata. Mutta jollet itse tahdo määrätä tietä, niin pyydän sinua tai jotakuta muuta ilmoittamaan minulle, mikä erotus on näiden molempien teitten välillä."

"Jos olisin yksin", sanoi Khamis varmasti, "niin valitsisin vanhan tien, mutta muutamat ystävistä täällä tuntevat maan yhtä hyvin kuin minäkin, ja he arvelevat, että joukkomme on siksi suuri, että voisimme uskaltaa kulkea toistakin tietä. Jos valitsemme vanhan tien, tulee meidän maksaa matkalla veroa wagogokansalle tai taistella heitä vastaan, kumman vain katsomme edullisemmaksi. Mutta jos kuljemme eteläistä tietä, täytyy meidän ensiksikin hyvittää wahehelaiset, nuo roistot, matkustaessamme heidän maansa läpi. Sitten tulevat warorit, jotka ovat voimakkaammat kuin edelliset, ja heidän kanssaan meidän täytyy rakentaa rauha tai sotia. Heidän toisella puolellaan asuu watutakansa, jotka ovat warorien heimolaisia, ja heille on maksettava veroa tai ryhdyttävä taisteluun, mutta sitten tie onkin selvä aina norsunluumaahan Ruaan saakka. Minä myönnän, että tämä eteläinen tie on monta vertaa lyhyempi, mutta ei suinkaan varmin."

"Ja mitä arvelevat meidän ystävämme? Mitä sanoo Sultan ben Ali?" Amer kysyi.

"Minun mielestäni olisi paljoa viisaampaa valita pohjoinen tie", vastasi vanha Sultan. "Wagogot ovat tosin vaativaisia ja hävyttömiä, mutta meidän on turha pelätä heitä, jos vain olemme viisaita emmekä ärsytä heitä sotaan."

"Jos Sultan ben Ali ja Khamis ben Abdullah puoltavat pohjoista tietä, tahtoisin kernaasti yhtyä heihin. Mutta mikä on enemmistön mielipide?"

"Meitä on kymmenen päällikköä", sanoi Khamis, "ja seitsemän äänestää eteläisen tien puolesta. Vain sinä, Sultan ben Ali ja minä pidämme pohjoista tietä edullisempana."

"Niin, siitä syystä, että meitä on yli 600 aseistettua miestä", selitti sheikki Mohammed. "Tietenkin meidän on maksettava veroa waroreille ja watutoille ja saamme paljonkin vastusta waheheista, jotka ovat koiria. Mutta veron maksaminen on sittenkin halvempaa kuin kolmen kuukauden hukka toisella tiellä. Ja sitten me säästämme sen kankaan, jota meidän olisi pakko maksaa wagogoille, jotka ovat kovin ahnaita ja vaativia. Kolmen kuukauden matka maksaa meille suunnilleen viisitoista kangaspakkaa. Waroreille maksettavat verot ovat yhtä suuret kuin ne, mitkä wagogot vaativat, ja silloin meiltä säästyy viisitoista kangaspakkaa, joista voimme maksaa watutoille. Siten me säästämme sekä tavaraa että aikaa."

"Kuuluuhan tämä järkevältä", arveli Amer, "mitä sinä siihen sanot, Khamis? Onko eteläinen tie vaarallisempi, kuin mitä meidän karavaanimme kestää?"

"Sitä meidän tulisikin ajatella enemmän kuin tavaraamme", vastasi Khamis. "Kokemus on opettanut minua välttämään waroreja ja varsinkin watutoja. Warorit ovat urhoollisia ja voimakkaita ja joskus taisteluhaluisia, mutta watutat — niin minulle on kerrottu — ovat vaarallisia. Se on villi heimo, joka elatuksekseen ryöstää karavaaneja, enkä minä tahdo lähteä eteläiselle tielle, jolleivät kaikki päälliköt ole yksimielisiä."

"Minun suostumukseni sinä saat, jos sitä tarvitset", sanoi Amer. "Jos Allah suo, saattaa hän meidät vahingoittumatta kaikkien Afrikan heimojen keskitse."

"Ja jos tarvitset minun ääntäni", lisäsi Sultan ben Ali, "niin suostun enemmistön tahtoon. Nyt asia riippuu vain sinusta, Khamis, tahdotko pohjoista vai eteläistä tietä saattaa meidät norsunluumaahan."

"Minulla on vain yksi ääni", vastasi Khamis, "ja jos te kaikki olette yhtä mieltä siitä, että meidän on parasta valita eteläinen tie ja että minun tulee johdattaa teitä, niin ei minulla ole sen enempää sanomista."

"Me olemme yhtä mieltä", vastasivat kaikki.

"Sitten lähdemme huomenna, tuntia ennen aamun koittoa matkaan. Me kuljemme ensin Mhumiin saakka ja käännymme sieltä etelään."

Päätöstä koskeva tieto levisi nopeasti ja kullakin ryhmällä oli oma mielipiteensä. Älkäämme unohtako ystäviämme Simbaa ja Motoa, vaan kuunnelkaamme, mitä he arvelevat siitä tiestä, jota oli päätetty kulkea.

Oli yö. Leiritulet loimusivat suuressa ympyrässä, jonka läpimitta oli yli viisisataa jalkaa ja jonka keskellä oli useita majoja. Päälliköiden majat olivat rivissä rinnatusten, joskin niin kaukana toisistaan, että kukin päällikkö ja hänen perheensä saattoi vapaasti liikkua sen ympärillä.

Lähellä Amer ben Osmanin telttaa istuivat tulen ääressä Simba ja Moto sekä toisten päällikköjen fundit, ja matoilla lepäsivät Selim, Amerin poika, Khamis, Khamis Abdullahin poika, Isa, sheikki Thanin poika, sekä veljekset Abdullah ja Mussoud, sheikki Mohammedin neljä- ja kaksitoista-vuotiaat pojat.

"No Simba?" kuului Selimin ääni. "Et tiedä, Isa, mikä aarre Simba on, hän on niin suuri ja viisas ja voimakas. — Mitä sinä arvelet eteläisestä tiestä, Simba? Saammeko kokea sen varrella enemmän seikkailuja?"

"Sitä kyllä pelkään, nuori herra", vastasi Simba.

"Pelkäät!" toisti Isa hämmästyneenä. "Pelkäätkö sinä seikkailuja?
Eikö Selim juuri sanonut, että olet hyvin voimakas?"

Simba käänsi suuret viisaat silmänsä Isaan. "Te olette nuori poika, herra Isa", hän vastasi. "Te ette ymmärrä sitä."

"Kuulkaahan orjaa!" huudahti Isa. "Mitä minä en ymmärrä — sanopa se, uljas Simba?"

"Te ette ymmärrä, että se mikä seikkailussa on toisille hauskaa, on toisille surullista, ja me voimme joutua sellaisiin seikkailuihin, joista ei kenellekään meistä ole iloa", vastasi Simba vakavana.

"Mikä sinua tänään vaivaa?" kysyi Selim.

"Minä en pidä siitä tiestä, jonka päälliköt ovat valinneet. Ei kukaan ymmärrä paremmin tätä asiaa kuin ystäväni Moto, ja jos hänen mieltään olisi kysytty, olisin vähemmän levoton teidän ja herrani Amerin puolesta."

"Mitä sinä arvelet, Moto?" kysyi Selim.

"Simba puhuu totta", Moto vastasi. "Warorit ovat ilkeitä ja watutat ovat vieläkin ilkeämpiä. Kovat ajat odottavat meitä."

"Kuinka kovat?" kysyi Selim jälleen.

"Luultavasti sota", vastasi Moto. "Aina Kisesan ja Mostanan taistelusta saakka ovat warorit olleet ilkeämielisiä. Heillä on nykyään arabialaisia orjia. Ennen heillä oli tapana tappaa tai kiduttaa vankeja, mutta nyt he kohtelevat heitä samaten kuin arabit — ottavat heidät orjikseen."

"Ottavatko he arabeja orjikseen!" huudahti nuori Khamis, voimakas, kiivas nuorukainen. "Sinä valehtelet!"

"Oi herra", vastasi Moto, "jos he joutuvat orjiksi niin enhän minä ole siihen syypää. Mutta minä puhun totta."

"Beduiiniko — vapaa beduiiniko, joka ei tunnusta mitään herraa — olisi orja! Moto, sinä valehtelet. Beduiini ei voi elää orjana."

"Waroreilla on nykyään orjia, ja jotkut niistä ovat arabeja, minä vannon sen", sanoi Moto juhlallisena.

"Sitten minä iloitsen, että isäni valitsi tämän tien", sanoi nuori Khamis. "Paha periköön nuo uskottomat koirat! Varokoon se mrori itseään, joka joutuu minun käsiini, sillä Muhammedin pyhän nimen kautta, minä kidutan hänet kuoliaaksi."

"Malttakaa, nuori herra", sanoi Simba nousten seisoalleen, "ja kuulkaa minua! Warorit ovat ilkeämielisiä, niinkuin Moto sanoo, mutta he ovat ihmisiä, ja eräs hyvä nasarealainen, eräs valkoihoinen mies Sansibarissa, sanoi kerran, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia. Jos warorit ovat ihmisiä ja asuvat omassa maassaan, ja jos arabit tulevat häiritsemään heidän rauhaansa ja kohtelevat heitä väärin, niin miksi he eivät kohtelisi arabialaisia vankeja samalla tavalla kuin arabit heitä? Vastatkaa minulle tähän."

"Etkö tiedä, mitä pyhä koraani sanoo, Simba?" sanoi Mussoudin vanhin poika. "Hyvä imani on usein lukenut meille tämän kohdan: 'Totisesti sanon minä: Al Zackumin puun hedelmä olkoon epäuskoisten ravintona, kuin öljyn sakka se kiehukoon kirottujen vatsassa. Kun kohtaatte epäuskoisia, niin lyökää heiltä päät poikki, kunnes syttyy suuri verilöyly, ja sitokaa heidät nuoriin. Ja päästäkää heidät sitten vapaiksi tai vaatikaa lunnaita, kun sota on laskenut aseensa maahan'. Ja toisessa kohtaa sanotaan: 'Allah ei salli niiden työn mennä hukkaan, jotka taistelevat hänen totisen uskonsa puolesta, hän on johdattava heitä ja vahvistava heidän sydämiään ja saattava heidät paratiisiin, josta hän on heille ilmoittanut.'"

"Mitä sinä sanot orjista ja oikeauskoisista Simba?" kysyi Isa riemuiten. "Etkö luule, että meillä on oikeus vangita niitä, jotka juonittelevat meitä vastaan, ja ottaa ne orjiksemme heidän uskottomuutensa ja hurjuutensa vuoksi?"

"Minä olen samaa mieltä kuin ennenkin", vastasi Simba, "minä en osaa ulkoa koraania niinkuin Abdullah, mutta minä tiedän, että sama Jumala, joka antoi järjen ja sydämen teille, antoi ne myöskin waroreille. Tahtoisin kernaasti tietää, mitä nuori Selim herra arvelee näistä asioista?"

"Sanoakseni sinulle totuuden, niin en ole koskaan sitä suuresti ajatellut", vastasi Selim ystävällisesti. "Isälläni on orjia samoinkuin sukulaisillanikin. Heidän olonsa on hyvä, eivätkä he ole koskaan valittaneet. Olen nähnyt orjia rangaistavan ja hirtettävän, mutta he olivat tehneet väärin ja ansainneet rangaistuksensa. Mitä isäni tekee, on oikein, minun ei sovi tuomita häntä."

"Hyvin sanottu", huudahti kiivas Khamis; "mutta sensijaan että näin puhuit, olisi sinun pitänyt antaa Simban maistaa piiskaa ja opettaa tuota koiraa vartioimaan isäntänsä kynnystä eikä antamaan neuvoja Amerin pojalle."

"Sinä olet liian kiivas, Khamis", vastasi Selim. "Simba on uskollinen ja hyvä. Isäni pitää hänestä, ja vaikka hän on musta, rakastan minäkin häntä kuin veljeäni. Simba ja Moto ovat samanarvoisia kuin heidän painonsa kullassa punnittuna, mutta minä en möisi heitä tuhatkertaisestakaan hinnasta."

Sekä Simba että Moto olivat niin liikuttuneet Selimin sanojen johdosta, että he polvistuivat maahan ja tahtoivat syleillä nuoren isäntänsä polvia, mutta Selim ei sallinut sitä.

"Nouse ylös, Simba", hän sanoi, "ja sinäkin, Moto. Minun silmissäni te olette miehiä, ettekä orjia, eikä teidän tarvitse suudella jalkojani osoittaaksenne, että te rakastatte minua. Te olette minun ystäviäni, ja sinä te pysytte aina."

"Hyvä nuori herra", sanoi Simba liikuttuneella äänellä, "me olemme teidän palvelijoitanne. Eikö totta, Moto?"

"Simba on oikeassa", sanoi Moto. "Me suojelemme nuorta herraamme. Jos matka on pitkä, niin Simba on vahva kuin kameli ja Moto nopeajalkainen kuin seepra ja kestävä kuin villi aasi. Moto on puhunut."

"Kuulkaa, Khamis ja Isa", huudahti Selim hymyillen. "Mikä arabi ei rakastaisi hevostaan yhtä paljon kuin vaimoaan? Mutta Simba ja Moto ovat minun uskollisia ystäviäni. Minulla on kameeli, seepra ja aasi, ja sinä käsket minun antamaan niille selkään. Häpeä, poika!"

"Poika! Minä olen sinua vanhempi ja voimakkaampi. Sinä olet lapsi, muuten et luottaisi noiden valheellisten koirien imarteluihin. Minä tunnen maailmaa paremmin kuin sinä, ja minä vannon pääni kautta, etten vielä ole tavannut mustaa miestä, joka olisi voinut olla varastamatta ja valehtelematta", huusi Khamis.

"Niin, Selim on pieni kiltti poika!" pilkkasi Isa. "Sinulla on silmät kuin tähdet ja iho kuin norsunluu. Ei, Amerin pojasta on tullut tyttö, joka kallistaa korvansa imartelulle."

Selim punastui häpeästä, mutta pikku Abdullah puolusti häntä.

"Isa", sanoi hän, "eikö Selim ole kaunis sinun mielestäsi? Olen kuullut isän usein sanovan, että hän toivoisi itselleen yhtä kauniin pojan kuin Selim on, vaikka hän rakastaakin minua siitä huolimatta. Ja tiedätkö, Isa, älä pane pahaksesi, mutta minun mielestäni sinä et ole lainkaan kaunis. Sinä olet melkein yhtä musta kuin Simba ja —"

"Sinä valehtelet!" Isa aikoi lyödä Abdullahia, mutta poika karkasi pakoon ja juoksi tulen ympäri Isan ajaessa häntä takaa. Tulen toisella puolella istui Niani, neekeri-poika, jota nimitettiin apinaksi, ja kun Isa hyökkäsi hänen ohitseen, pani hän kampia, ja Isa kaatui raskaasti maahan.

Naurunhohotuksella tervehdittiin hänen kaatumistaan. Mutta Selimin nauru katkesi äkkiä, kun hän näki, että Isa hyppäsi ylös, tarttui Niania käsistä ja jaloista kiinni ja kantoi hänet tulen luo lämmittääkseen häntä, niinkuin hän sanoi.

Niani huusi ja sätkytteli jalkojaan — mutta turhaan. Isa ei välittänyt siitä, ja olisi varmaan täyttänyt uhkauksensa, elleivät Selim ja Khamis olisi tulleet väliin.

Koska arabit eivät pidä tappelusta, ei ole kumma, että Khamiskin asettui Nianin puolelle, mutta tämä ei päässyt kuitenkaan aivan rankaisematta pelistä, vaan sai koko joukon iskuja ja töytäyksiä.

Tähän tapaukseen päättyi ilta. Simba ja Moto laskeutuivat maata matoilleen Amerin teltan juurelle, Khamis, Isa ja Mussoud menivät kukin omiin telttoihinsa ja Selim lähti isänsä luo.

Sheikki Amer istui kirjoittamassa talikynttilän valossa, mutta kun
Selim astui sisään, työnsi hän paperinsa syrjään.

"Poikani, sieluni valo ja sydämeni ilo", sanoi hän vakavalla äänellä: "käy tänne istumaan ja ilahduta minua läsnäolollasi. Olen synkällä mielellä tänään, ikäänkuin suuri suru uhkaisi minua."

"Mitä sinä pelkäät, isä?" sanoi Selim. "Olethan ystäviesi ja palvelijoittesi parissa, jotka rakastavat sinua."

"Ei, poikani, en minä pelkää, vaan aavistan vaaran uhkaavan, vaikken tiedäkään, mikä se on. Mutta puhukaamme jostakin muusta. Olen kirjoittanut kirjeitä ystävilleni Sansibariin, kertonut heille siitä vaarallisesta tiestä, jonka seuralaisemme ovat valinneet, ja antanut määräyksen, mitä omaisuudelleni on tehtävä. Sinä tiedät, poikani, miten aina olen rakastanut sinua. Siltä varalta, että jokin onnettomuus kohtaisi minua, tahdon sanoa sinulle, että varoisit setääsi, joka on viekas mies. Sanon sen, vaikka hän on veljeni."

"Isäni, mitä pahaa voi setäni tehdä minulle tai miksi hän tahtoisi vahingoittaa minua, joka en koskaan ole tehnyt hänelle mitään?" kysyi Selim ihmeissään.

"Sinä olet vielä nuori etkä aavista maailman pahuutta. Setäsi on ahne ja tahtoisi kernaasti anastaa sinulta perintöoikeutesi tai muuten vahingoittaa sinua. Omaisuuteni orjineen ja maineen nousee viiteenkymmeneen tuhanteen dollariin, ja jos minä kuolen, on kaikki tämä sinun omaasi, koska sinä olet ainoa poikani. Mutta jos sinä ja äiti kuolisitte, perisi veljeni Rashild minut."

"Sinä hämmästytät minua, isäni, mutta sinähän olet terve ja voit elää vielä kauan. Toivoakseni elät tuhat vuotta, ja minä olen onnellinen, jos saan vain olla sinun poikasi."

"Minä tiedän sen, poikani, ja jos joskus tottelevainen poika on sulostuttanut isänsä elämää, niin sinä olet sen tehnyt. Mutta meidän täytyy ajatella rakkaittemme tulevaisuutta. Ja vielä toisestakin asiasta tahdon puhua kanssasi, nimittäin naimisestasi. Tunnetko Leilah'n?"

"Leilah'n, Khamis ben Abdullahin tyttärenkö?"

"Juuri hänet."

"Tietysti tunnen hänet. Emmekö ole leikkineet yhdessä lapsina? Hän on kaunein tyttö Sansibarissa."

"Se on hyvä", sanoi Amer. "Khamis ben Abdullah on luvannut tyttärensä sinulle vaimoksi ja naimakirja on tehty. Jos jotakin pahaa tapahtuisi, mene Sansibariin palattuasi Khamisin taloon ja, jos olet silloin jo siinä iässä, pyydä Leilah'a vaimoksesi, niinkuin heimomme tapa on. Olen järjestänyt tämän asian sinun puolestasi, jotta et valitsisi itsellesi vaimoa muukalaisten parista ja tuottaisi häpeää isäni, Osmanin nimelle. Lupaatko sen?"

"Niin totta kuin Jumala elää", vastasi Selim vakavana. "Kätken sinun toiveesi sydämeeni kuin kalliin aarteen."

"Lähde nyt levolle, lapseni. Huomenna kaksi palvelijaani vie nämä paperit Sansibariin. Jumala suojelkoon sinua ja päästäköön meidät kaikesta pahasta!"

Seuraavana päivänä aamun sarastaessa antoivat kirangozit (oppaat) lähtömerkin puhaltamalla torviinsa. Ennenkuin tunti oli kulunut, olivat teltat koossa ja tavaroiden kantajat rivissä seuratakseen johtajia.

Arabialaispäälliköt muodostivat jälkijoukon ja seurasivat aseenkantajineen ja suosikkiorjineen karavaania.

Maisema muuttui nyt mäkiseksi ja kukkuloiden rinteillä kasvoi tiheää metsää, joka soi mieluista varjoa päivän kuumimpana aikana.

Sen jälkeen he saapuivat Wami-joen alaville seuduille, jotka sadeaikana ovat yhtenä ainoana suona. Mutta nyt oli heinäkuu, ja kovat monsuunituulet olivat vastikään raivonneet, niin että maa oli aivan harmaana. Heinä oli haurasta ja tuleentunutta, maa täynnä ilkeitä halkeamia ja lovia ja joet, sellaiset kuin Pieni Makata ja Mbengerenga, olivat kuivuneet vähäisiksi puroiksi. Niinpä karavaani saattoi kahdessa päivässä kulkea tämän alangon poikki ja päästä illan suussa Mbumiin Usagarassa.

Mbumista he kulkivat entisessä järjestyksessä Mukondokur-vuoriketjun itäisen osan ympäri ja saapuivat kolmantena päivänä maahan, joka ulkonaisesti erosi suuresti siitä, jonka he olivat jättäneet taakseen. Korkeat vuoret piirittivät kaikkialla taivaanrantaa. Rinteillä kasvoi rehevää ruohoa. Kookospalmut, kauniit mimosapuut ja kaikenlaiset pensaat ja yrtit antoivat maisemalle väriä ja eloa.

Kallioisten, jyrkkien rantojen lomissa kuohuivat vuolaat virrat, jotka Afrikassa suuresti lisäävät matkan hauskuutta. Ammottava halkeama kallioseinässä, josta kirkkain vesi pulpahti esille, korkea, pystysuorasti taivaaseen kohoava vuori, jota kukkivat yrtit, sananjalat ja sametinpehmeä sammal peittivät, tai yksinäinen vuorenhuippu, jonka pää piiloutui pilviin, olivat näkyjä, jotka muistuivat mieleen vielä sittenkin, kun matka kulki jälleen yksitoikkoisten, lakeitten seutujen halki.

Nuoret pojat olivat ihastuneet tunturimaiseman kauneuteen, ja varsinkin Selim, joka oli saanut isältään uskonnollisia ja runollisia vaikutteita, oli haltioissaan. Jos hän olisi kyennyt, olisi hän pukenut ihastuksensa ja luonnon ihailunsa runomuotoon. Mutta hän oli vain poika, jolle voimakas runollinen tunne oli ominainen.

"Etkö ole ajatellut, isä, että Palestinan, luvatun maan pitäisi muistuttaa tätä vuoriseutua?" sanoi Selim eräänä päivänä. "Sitä maata, jossa maito ja hunaja vuotaa. Minusta tuntuu, niinkuin en koskaan olisi voinut olla kyllin kiitollinen Allahille hänen hyvyydestään ja kuin minun tästä lähin pitäisi aina olla hyvä. Ymmärrätkö tunnettani, isä?"

"Ymmärrän kyllä, poikani, mutta kerrohan minulle vielä enemmän ajatuksistasi", sanoi Amer katsellen ihailevin katsein kaunista luontoa.

"Nyt vasta minä myöskin ymmärrän, että maailma on äärettömän suuri ja Jumala, joka sen on luonut, vieläkin suurempi", jatkoi Selim. "Kuinka en ennen ole tullut sitä ajatelleeksi? Tähän asti olen ajatellut vain niitä seikkailuja, jotka voivat kohdata karavaaniamme matkan varrella. Mutta nyt näen paljon enemmän. Mistä se johtuu, isäni?"

"Niin, lapseni, sisimpäsi on herännyt ja ajatuksesi ovat alkaneet avartua tässä suurenmoisessa luonnossa. Jumala antoi sinulle kyvyn ajatella samalla kun hän antoi elämän sinulle. Ja sitä myöten kuin kasvat ja kehityt, kasvavat myös ajatuksesi."

"Mutta sanohan minulle, isäni — kysymykseni koskee nyt aivan toista asiaa — eräs seikka. Simba ja Moto ovat sinun orjiasi! Onko oikein omistaa orjia?"

"Kyllä se on oikein, poikani. Koraani hyväksyy sen, ja ikiajoista asti on meidän kansamme tapoihin kuulunut orjien omistaminen. Mistä tämä kysymyksesi johtuu? Onko se uusi todistus sielusi kehityksestä?" kysyi isä hymyillen.

"En tiedä", vastasi Selim painaen epäröiden päänsä alas. "Sinä tiedät, että Simba ja Moto ovat hyviä ja rakastavat meitä. Minä tiedän myöskin, että sinä olet oikeudenmukainen ja rakastat oikeutta sen itsensä tähden. Olisiko sinusta oikein pitää orjia, jos se heidän omasta mielestään olisi väärin?"

"Mistä nuo sinun ajatuksesi ovat kotoisin, poikani?" Amer kysyi. "Mutta koska nyt kerran kysyt, niin tahdon myös vastata. Ei, väärin olisi pitää ihmistä orjuudessa, jos se hänen omasta mielestään olisi vääryyttä tai jos orjuus painostaisi häntä. Mutta ei minulta myöskään voida vaatia, että antaisin vapauden orjalleni vain siksi, että hän pyytäisi sitä, koska olen ostanut hänet omilla varoillani. Oikeus vaatii, että määrään hänestä hinnan tai määrätyn työajan, joka vastaa sitä summaa, jonka olen hänestä maksanut, ja että hän saa vapautensa suoritettuaan tuon hinnan tai työajan. Niin koraani määrää, sellainen on meidän lakimme, ja siten minä olen aina toiminut, ja samaa neuvon sinullekin kun aikasi koittaa."

Teltat olivat tänä iltana pystytetyt kapealle penkereelle tai hiekkasärkälle erään veden partaalle, joka pikemmin näytti järveltä kuin joelta. Ja sittenkin se oli Lofu- eli Rufu-virta, joka kuivana vuodenaikana, niinkuin monet muutkin afrikkalaiset joet, pysähtyi monin paikoin kulussaan muodostaen pitkiä, kapeita lammikoita ja järviä. Kivikko- tai savipohjaisissa joissa, jotka eivät kuivanakaan aikana kuivu, asustavat krokotiilit, Afrikan kaloja syövät matelijat. Ja missä on krokotiilejä, siellä on myös virtahepoja. Ei siksi, että krokotiilit ja virtahevot olisivat heimolaisia, vaan siksi, että lampien läheisyydessä, jotka pysyvät aina kosteina, kasvaa runsaasti kaislaa ja rehevää ruohoa, virtahevon ravintoa.

Kaksi tuntia ennen auringon laskua lähtivät Selim, Simba ja kaksi muuta metsästäjää, Baruti ja Mombo, pyytämään metsänriistaa. He samoilivat ensin sen kapean joen yläreunalle, jonka partaalle karavaani oli leiriytynyt. Ruokoja ja monenlaista ruohoa kasvoi siellä runsaasti ja harvaa pensaikkoa aivan rantaan saakka. Täällä Simba luuli heidän tapaavan haluamaansa riistaa.

Ilma oli pensaikossa niin suloisen viileää, etteivät he voineet olla jäämättä sinne hetkeksi lepäämään.

Selim ja Simba asettuivat jättiläiskokoisen tamarindipuun alle. Baruti heittäytyi pitkäkseen maahan noin kolmenkymmenen kyynärän päähän heistä, ja Mombo nuoren mimosan suojaan veden rajaan.

Viileys, hiljaisuus ja väsymys tuuditti heidät hyvinkin pian unen helmaan.

Kauan he eivät kuitenkaan olleet ennättäneet nukkua, ennenkuin vesi alkoi hiljalleen loiskia ja krokotiili pisti päänsä esiin katsellen kylmin, kiiluvin silmin Momboa. Hetken aikaa se oli liikkumaton kuin hirsi, mutta vähitellen sen raskas ruumis alkoi kohota yhä ylemmäksi vedestä, ja eläin alkoi ryömiä lyhyitten jalkojensa varassa eteenpäin.

Päästyään kuivalle maalle krokotiili oli taaskin hetken aikaa hiljaa, niin että olisi ollut mahdoton ratkaista, oliko se elävä olento vai puunrunko. Sitten se nosti hyvin varovasti päätään sekä suunnattoman suurta ruumistaan. Saattoi heti huomata, miten voimakas tuo kömpelö ruumis oli. Sen pitkä pyrstö, jonka pää laahasi maata, oli suurempi kuin kaikkein suurimman norsun kärsä.

Varovasti ja hiipien kuin leopardi krokotiili lähestyi nukkuvaa Momboa. Nopeasti se pisti alaleukansa miehen säären alle, yläleuka paukahti kiinni kuin jäykkä vieteri, ja krokotiili heilautti Mombo parkaa ilmassa aivan kuin ihminen retuuttaa kissaa hännästä.

Tämä heilahtava liike pelasti Mombon, sillä hän viskautui vasten nuorta puuta ja tarttui siihen kiinni kaikin voimin huutaen niin kovasti, että ääni kuului aina kahden peninkulman päähän, missä karavaani majaili. Selim, Simba ja Baruti käsittivät heti, mistä oli kysymys. He näkivät suunnattoman hirviön raastavan jalasta onnetonta miestä, joka huusi voimainsa takaa ja kouristuksen tapaisesti pysytteli kiinni puussa.

Simba tointui ensimmäisenä.

"Nuori herra", hän sanoi, "pyssy — ja vikkelästi, ettei se pääse pakoon! Tähdätkää, mutta olkaa rauhallinen, muuten osutte Momboon, ettekä krokotiiliin. Tähdätkää kaulaan, kun eläin nostaa päätään. Oi, Amerin poika, te saitte hirviön hengiltä! Ei, se koettaa päästä pakoon. Baruti, heitä sitä keihäällä! Tule, niin tartumme sen pyrstöön kiinni. Me jaksamme kyllä pidellä sitä kiinni, kunnes se kuolee. Kas tuosta, ilkiö!" ja Simba lävisti leveäkärkisellä keihäällä pedon ruumiin, niin että se hetken perästä kellahti kuolleena kyljelleen.

Niin pian kuin hirviö oli heittänyt henkensä kiiruhtivat Selim ja
Simba valittavan Mombo raukan luo tutkimaan hänen tilaansa.

"Poika parka!" sanoi Selim. "Katsohan, miten hänen jalkansa on raadeltu. Luuletko että hän voi elää? En toivoisi hänen kuolevan. Silloinhan suuri kuulani olisi ollut hyödytön."

"Kyllä hän jää henkiin — jos Jumala suo ja on kertova tästä tapauksesta lapsilleen, kun hän tulee vanhaksi. Meidän hakimimme [lääkäri] on kokenut ja viisas mies, muutamien päivien perästä on haava parantunut. Mutta meidän täytyy kantaa hänet leiriin. Tulehan Baruti auttamaan. Taita pari suoraa salkoa sillä välin, kun minä punon köyttä, ja te, nuori herra, leikatkaa pala krokotiilin pyrstöstä näyttääksenne sen isällenne."

Kaikki kolme ryhtyivät työhön, ja pian he saapuivat jälleen leiriin, jossa kaikki ylistivät Selimiä hänen ensimmäisen saaliinsa johdosta — kaikki paitsi kateellinen Isa.