ANIELKA II

Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

NELJÄS OSA.

Kesäkuun 6 p:nä.

Tänään toin kun toinkin Anielkan kotiin ja kysyn tässä nyt itsekseni: enkö ole tullut hulluksi? En! En saanut sulkea häntä syliini, en saanut kuulla tunnustusta hänen huuliltaan! Hän työnsi minut luotaan niin empimättä, niin verisen häpeäntunteen valtaamana, että olen aivan muserrettu! Mitä tämä merkitsee? Olenko minä vailla järkeä vai onko hän vailla sydäntä? Mitä taisteluni tarkoittaa? Mihin kallioon haahteni on pirstoutunut? Minkätähden hän työntää minut luotaan? Päässäni vallitsee sellainen sekasorto, etten voi ajatella, en kirjoittaa enkä käsittää mitään — toistelen ainoastaan toistelemistani: mitä kalliota vastaan haahteni on pirstoutunut?

Kesäkuun 7 p:nä.

Minä olen mahtanut tehdä jonkun tavattoman erehdyksen, jotakin tässä naisessa on varmaan jäänyt minulta huomaamatta ja lukuun ottamatta. Kaksi päivää olen koettanut päästä selville siitä, mitä minulle on tapahtunut, mutta päässäni on vallinnut sellainen sekasorto, etten ole voinut ajatella. Koetan nyt koota kaiken kylmäverisyyteni ja tietoisuuteni päästäkseni selvyyteen asiain tilasta. Kaikki olisi varsin helppoa käsittää, jos Anielkaa suojelisi rakkaus mieheensä; siinä tapauksessa ymmärtäisin täydellisesti, että tuo muuten niin lauha ja lempeä olento siihen määrään loukkaantuneena ja kiihtyneenä työnsi minut luotaan. Mutta sitä on mahdoton uskoa. Sen verran järkeä on toki jäänyt minunkin päähäni, että käsitän yhtä tyhmäksi ja erehdyttäväksi katsella asioita liian synkältä kannalta kuin nähdä ne liian ruusuisessa valossa. Mistä tämä rakkaus Kromickiin yhtäkkiä olisi tullut? Käykäämme läpi laskut vielä kerran. Hän meni miehelle ilman rakkautta, kaiken heidän yhdessäolonsa aikana on mies järkyttänyt hänen luottamustaan; hän myi hänen lapsuutensa kodin ja vaikutti senkautta äidin sairauteen. Heillä ei ole lasta. Muuten ei lapsi yleensä lainkaan saata naista likemmä miestään, se vaikuttaa ainoastaan, että hänen entistä enemmän täytyy tuntea yhteenkuuluvaisuutensa miehensä kanssa, se määrää ratkaisevasti hänen asemansa, toisin sanoen: se sitoo kädet, mutta ei sydämiä. Anielka ei suinkaan kuulu niihin naisiin, joissa rakkaus leimahtaa liekkiin heti häiden jälkeen. Senluontoiset naiset ovat voimakkaammin ikävöineet miestä tai suostuvat helpommin rakastajaan. Lausun tämän niin karkeasti, että itseenikin sattuu, mutta mitäpä minä säästäisin itseäni? Olen vakuutettu, ettei Anielkan tunteessa Kromickiin ole hitustakaan rakkautta, hän ei edes kunnioita häntä; hän ainoastaan suojelee itseään halveksimasta häntä — siinä Anielkan sieluntila. Pidän sen nyt kerta kaikkiaan todistettuna, muuten olisin sokea.

Jos hänen sydämensä minun saapuessani oli tyhjä lehti, niin täytyihän toki minun pystyä piirtämään siihen jotakin, minun, joka ennenkin, toisten olosuhteiden vallitessa, olin pystynyt sitä tekemään, minun, jolle se nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, minun, joka herätin hänessä ystävällisiä ja helliä muistoja, samentamatta mitään, ollen joka suhteessa huomaavainen ja toimien todellisen tunteen pakosta. Otan järkeni vangiksi ja sanon itselleni: mies, sinä et ole mikään maaseutuleijona, joka luulee, ettei yksikään nainen kylmänä pääse ohitsesi — ethän vain ole erehtynyt Anielkan rakkaudesta, ethän loppujen lopuksi ole erehtynyt luullessasi, että hänen sydämensä kuuluu sinulle?

Mikä sitte nyt osoittaa, että kysymyksessä olisi erehdys?

Hänen vastarintansa — ensi näkemältä.

Mutta enhän minä koskaan ole rohjennut edellyttääkään, ettei hän tekisi vastarintaa. Ottakaamme mikä naitu nainen tahansa, joka mielettömyyteen asti rakastaa toista miestä — voiko ajatella, ettei hän tekisi vastarintaa, ettei hän kamppailisi itsensä ja rakastetun miehen kanssa, kunnes hänen voimansa olisivat aivan lopussa?

Vastustus ei johdu rakkaudesta, mutta nämä molemmat voimat saattavat asua ihmisessä rinnan, kuten kaksi lintua samassa pesässä, karkoittamatta toisiaan.

En tee näitä muistiinpanoja ainoastaan sentähden, että kirjoittaminen jo on käynyt minulle tarpeeksi, mennyt veriini, en myöskään yksistään mieleni kevennykseksi, vaan yhtä paljon siitä syystä, että kaikki aina pysyisi tuoreena muistissani, että aina uudelleen voisin hengessäni seurata kehityksen kulkua ja tehdä johtopäätökseni. Olen juuri lukenut sivut, joille kirjoitin omani ja Anielkan historian siitä hetkestä, jolloin palasin Ploszowiin. Olen pannut muistiin hänen pienimmänkin katseensa, joka keskustelun, joka hymyn, joka kyyneleen, olen lennosta siepannut hänen sielunsa jokaisen värähdyksen. Minä en erehdy, erittelyni ei ole väärä. Sanat, kyyneleet, katseet ja hymyt ovat olleet naisen, joka ehkä on onneton, mutta ei välinpitämätön.

Minun mielentilani on täytynyt vaikuttaa häneen. Silmissäni ei ole kaihi: joka päivä kirvelee sydäntäni, kun näen miten hän laihtuu ja heikkenee, miten hänen kasvonsa käyvät yhä pienemmiksi ja hänen kätensä yhä läpikuultavammiksi. Minua kauhistuttaa, kun ajattelen, että hänen taistelunsa maksetaan hänen terveydellään. Mutta tämä kaikki puhuu sekin osaltaan olettamukseni puolesta. Hänen sielunsa ja mielensä ovat minun. Juuri sentähden on hän yhtä onneton kuin minä — ehkäpä onnettomampikin.

Kirjoitin vasta, etten rohjennut edellyttääkään hänen suostuvan minuun ilman vastarintaa. Se on totta, sillä kannalla olin tullessani Ploszowiin. Mutta viimein palatessani kotiin Varsovasta luulin hänen suostuvan — ja erehdyin. Hän ei tinkinyt hiuskarvankaan vertaa, hän ei osoittanut minulle pienintäkään sääliä, hän ei ottanut sanojani kuuleviin korviinsa, hän otti kaikki solvaukseksi. Näin suuttumuksen ja epätoivon kipunoivan hänen silmissään, hän riisti irti kätensä, jotka peitin suudelmilla, ja hänen huulensa toistelivat toistelemistaan: "Sinä loukkaat minua!" Hänen tarmonsa teki lopun minun tahdostani, varsinkin kun purkaus tuli minulle odottamatta. Anielka meni niin pitkälle, että uhkasi astua vaunuista ja jalan kulkea Ploszowiin kesken sadetta. Sana "avioero" vaikutti häneen kuin kuuman raudan kosketus. En mitään, en mitään, en mitään minä voittanut, turhat olivat houkutukseni, rohkeat yritykseni, rukoukseni, turha rakkauteni — hän otti kaikki pahaksi, selitti kaikki loukkaukseksi, työnsi kaikki luotaan ja polki jalkainsa alle. Nyt kun näen hänen lempeänä ja lauhana astelevan huoneissa, tuntuu minusta siltä kuin hän olisi aivan toinen nainen. Mitäpä peittelisin itseltäni tosiasioita. Olen kärsinyt niin täydellisen tappion, että minun, jos minulla olisi voimaa, jos olisin toisessa suhteessa elämään, vielä tänä päivänä täytyisi lähteä täältä.

Jos hän rakastaisikin minua, niin mitä hyötyä minulla olisi siitä, jollei hänen tunteensa milloinkaan katkaisisi kahleita, jotka häntä puristavat, jollei se millään tavalla tulisi päivän valoon eikä ilmenisi missään teossa? Yhtä hyvinhän voin kuvitella, että minua rakastaa kreikkalainen Helena, Kleopatra, Beatrice tai Maria Stuart! Sellainen tunne ei anna mitään eikä mitään vaadi. Ehkäpä Anielkan sydän kuuluu minulle, mutta se on pieni sydän eikä se pysty tekoihin! Ehkäpä hän omissa silmissään menettelee kauniisti ja uljaasti uhratessaan tunteensa velvollisuuden alttarille. Onhan siinä tyydytystä, jonka hyväksi saattaa jotakin tehdäkin. Uhraa sinä vaan minut, mutta erehdyt, jos luulet kantavasi suurenkin uhrin, kun uhraat tunteesi ja kuvittelet sillä korvaavasi velvollisuuden!

Mahdotonta minun vastaiseksi on ajatella tai kirjoittaa tyynesti.

Kesäkuun 8 p:nä.

Liehittelevä nainen on aika koronkiskuri: hän antaa vähän, mutta vaatii jättiläiskorkoja. Tänään kun olen tyynemmällä mielellä ja kykenen ajattelemaan selvemmin, täytyy minun tunnustaa, etten ainakaan siinä suhteessa voi syyttää Anielkaa. Hän ei ole antanut minulle mitään eikä hän ole vaatinut minulta mitään. Se, mitä Varsovassa luulin liehittelyn varjoksi, ei ollut muuta kuin hetken iloisuutta ja hyvää tuulta. Itse minä sen kaiken kutsuin esiin, itse otin harha-askeleet, itse olen syypää kaikkeen.

Eri asia on nähdä jotakin, eri asia ottaa se lukuun. Me saatamme olla selvillä erinäisistä, itsellemme vieraista ominaisuuksista toisen ihmisen sielussa, mutta käytännössä me tavallisesti otamme lähtökohdaksi ainoastaan oman katsantokantamme. Niin on käynyt minunkin. Minä olen tietänyt, tai ainakin luullut tuntevani, että me Anielkan kanssa olemme kaksi niin erilaista olentoa kuin jos olisimme kotoisin aivan eri taivaankappaleista — mutta minä en aina ole pitänyt sitä mielessäni, vaan olen laskenut, että hän siinä ja siinä tilaisuudessa menettelisi niinkuin minä olisin menetellyt.

Ja huolimatta siitä, että minä tunnen meidän olevan mitä erilaisimpia olentoja auringon alla — kaksi vastakkaista äärtä, kirjoitan tutun tosiasian tähän ikäänkuin ihmeissäni ja minun on vaikea tottua siihen. Minä olen tuhat kertaa enemmän tuollaisen Laura Davisin kuin tämän Anielkan kaltainen.

Nyt käsitän mitä vastaan minä olen ajautunut pirstaleiksi.

Sitä vastaan, jota jo kauvan olen tuntenut olevani vailla, sitä vastaan, jonka puuttuminen tosin on laajentanut näköpiiriäni ja vapauttanut ajatuksiani, mutta joka samalla on istuttanut sieluuni kuolettavan taudin idun ja tullut tragediakseni.

Hänen sielunsa katkismuksentapaista yksinkertaisuutta vastaan.

Nyt on asia minulle selvä, vaikken ehkä vielä näe sitä sen koko laajuudessa, sillä olen niin kompliseerattu ihminen, että olen kadottanut yksinkertaisuuden tajun… "Kuulen sinun äänesi, mutta en näe sinua…" Henkinen silmäni potee eräänlaista värisokeutta eikä eroita kaikkia värejä.

Minun päähäni ei mahdu minkätähden ei jokaista periaatetta, oli se sitte vaikka kuinka monen vuosisadan pyhittämä, saisi tarkastaa joka puolelta, minkätähden ei sitä saisi eritellä osiin, hitusiin, atomeihin — sanalla sanoen pienentää, kunnes se olisi tomuna eikä sitä enään saisi liittymään kokonaisuudeksi.

Anielkan päähän ei mahdu kuinka periaatetta, joka on tunnustettu hyväksi, jonka uskonto ja ihmiskunta ovat pyhittäneet, voi pitää muuna kuin ehdottomasti sitovana.

Yhdentekevää onko tämä hänessä tietoista vaiko itsetiedotonta, onko se oman mietinnän tulos vai ulkoapäin omistettu — se on kun onkin jo mennyt hänen veriinsä.

Johan minä sain ikäänkuin varoituksen, kun hän rouva Koryckistä puhuessa sanoi: "kaikkea voi selittää, mutta kun teet pahasti, niin omatunto aina sanoo: 'pahasti, pahasti teit!' eikä vaikene".

Silloin en kiinnittänyt tähän huomiota, kuten olisi pitänyt. Anielka ei tunne epäröimistä eikä epäilystä. Hänen sielunsa eroittaa akanat jyvistä sellaisella erehtymättömyydellä, ettei sekaantumisesta voi olla puhettakaan. Hän ei pyri laatimaan omia sääntöjä, hän ottaa säännöt valmiina uskonnosta ja yleisistä siveyskäsitteistä, mutta hän ottaa ne sellaisella voimalla, että ne tulevat hänen omikseen, sillä ne menevät hänen veriinsä.

Säännöt, joiden mukaan hyvä ja paha eroitetaan toisistaan, ovat sitä ankarammat ja leppymättömämmät, jota yksinkertaisemmat ne ovat. Kysymyksessä oleva eetillinen lakikirja ei tunne lieventäviä asianhaaroja. Sen mukaan tulee vaimon kuulua miehelleen, ja jos hän antautuu toiselle, tekee hän väärin. Mitkään sovittelut, näkökannat tai selitykset eivät tule kysymykseen — vanhurskaita odottaa oikea puoli, syntisiä vasen. Niiden yläpuolella on Jumalan armo, mutta niiden välillä ei mitään — ei yhtäkään mahdollisuutta.

Tämä lakikirja on niin yksinkertainen, että minunkaltaiseni ihmiset suorastaan eivät voi sitä ymmärtää. Meidän mielestämme ovat elämä ja ihmissielu siksi kompliseeratut, etteivät niiden vaatimukset saata mahtua siihen. Meidän kaltaisillemme se todella on mahdotonta. Onnettomuudeksemme emme ole voineet löytää mitään sen sijaan, mikä meiltä puuttuu, ja sentähden harhailemme eksyneiden lintujen lailla hätääntyneinä autiudessa ja tyhjyydessä.

Mutta suurin osa naisia ja varsinkin puolattaret tunnustavat vielä tämän lakikirjan. Nekin, jotka elämässä rikkovat sen sääntöjä vastaan, eivät hetkeksikään rohkenisi epäillä sen laittamattomuutta ja pyhyyttä. Missä tämä lakikirja alkaa, siellä loppuu järjen toiminta.

Turhaan esittävät runoilijat naista arvoituksena tai elävänä sfinksinä. Mies on sata kertaa suurempi arvoitus, sata kertaa enemmän sfinksi. Terve nainen — ei hysteerinen — oli hän hyvä tai paha, voimakas tai heikko, on aina henkisesti yksinkertaisempi miestä. Jotkut kymmenet käskysanat ovat kaikkina aikoina tyydyttäneet häntä, lukuunottamatta onko hän voinut seurata niitä vai onko hänen luonteensa heikkouden takia täytynyt rikkoa niitä vastaan.

Naisen sielu on niin dogmaattinen, että olen tavannut naisia, joiden ateismikin on pukeutunut uskonnollisiin muotoihin.

Kumma kyllä ei tuo yksinkertainen lakikirja vie naiselta älyn terävyyttä enempää kuin ajatuksen hienoutta tai lentoakaan.

Naisen sielu muistuttaa kolibria, joka voi lentää tiheimmässäkin pensastossa koskettamatta ainoaa oksaa, liikauttamatta ainoaa lehteä.

Tämän voi sovittaa ennen kaikkea Anielkaan. Tunteen hienostus on hänessä kehittynyt korkeimmilleen yhdessä mitä yksinkertaisinten siveyskäsitteiden kanssa. Hänelle ovat voimassa samat kymmenet käskyt kuin kansannaiselle — ainoastaan sillä eroituksella, että toisella niitä verhoaa säkkikangas, toisella kudos hieno kuin pitsi.

Minkätähden minä yhä pohdin näitä asioita? Sentähden, että ne minulle ovat elämän kysymyksiä, puhun niistä siksi, että ne ovat tuskani ja onnettomuuteni, koska tunnen, etten saata omistaa itselleni noita yksinkertaisia kymmeniä käskyjä. Niin monimutkainen ja kompliseerattu on elämänfilosofiani. Ja mitäpä apua voisi olla minulle, koska en suinkaan usko tuohon filosofiaan, vaan päinvastoin usein suorastaan epäilen sitä, kun sensijaan Anielka levollisesti ja järkkymättömästi uskoo opinkappaleihinsa.

Ainoastaan sen, joka jo on juonut epäilyksen lähteestä, voi saada uskomaan, ettei luvaton suudelma ole synti. Rakkaus voi temmata mukaansa uskonnollisen naisen kuten myrsky tempaa puun maasta, mutta hän ei milloinkaan tunnusta sitä oikeaksi.

Onnistuuko minun milloinkaan temmata Anielka itselleni? Ehkäpä se syvä epätoivo, joka nyt painaa minua, on hetkellinen, ehkäpä huomenna katson tulevaisuutta toivorikkaampana. Nyt se kuitenkaan ei tunnu minusta luultavalta.

Olen joskus merkinnyt tähän päiväkirjaan, että meillä useissa perheissä istutetaan naiseen ujoutta kuin mitäkin ruttoa. Minun täytyy muistaa, että käsky, johon Anielka niin pyhästi uskoo, nimittäin: "vaimon pitää kuulua miehelleen", loppujen lopuksi johtaa juurensa kainoudesta, joka hänelle on niin ominainen, niin hänen luonteeseensa kuuluva, että sata kertaa helpommin voisi kuvitella Anielkaa jonkun hirviön sylissä kuin painuneena minun rintaani vastaan.

Ja minä yhä petän itseäni, minä odotan yhä jotakin tältä naiselta. Onhan se sulaa mielettömyyttä!

Mitä minun siis on tekeminen? Lähteminen pois?

En lähde! — en voi enkä tahdo.

Jään paikoilleni — ja koska tunteeni on mieletön, tulen menettelemään mielettömästi. Järjestelmällistä, laskettua, kauvas tähtäävää menettelyä on jo ollut tarpeeksi. Jääköön kaikki sattuman varaan. Entinen tie ei johda minnekään.

Kesäkuun 9 p:nä.

Hän on vieläkin onnettomampi kuin minä. Tämänpäiväiset näkemäni vakuuttavat minulle, että hänessäkin käy taistelu, johon hänen täytyy ammentaa voimat ainoastaan itsestään. Ajatukseni ovat niin sekaisin, etten pääse rauhoittumaan.

Herra Zawilowski kävi tänään tyttärineen Ploszowissa, ja heidän lähdettyään alkoi täti niin kouraantuntuvalla tavalla ylistää Helena neidin erinomaisia ominaisuuksia, että minä äkkiä vimmastuin. Olin väsyksissä, yöni oli kulunut unettomana, hermoni olivat kiihdyksissä, ja äkillisen suuttumuksen vallassa puhkesin puhumaan:

— Hyvä! Jos ensi sijassa on kysymys avioliitostani eikä onnestani, niin kosin huomispäivänä neiti Zawilowskia, sillä minullekin alkaa kaikki jo olla yhdentekevää!

Olihan selvää, että puhuin vihan väessä enkä tarkoittanut totta ja etten missään tapauksessa olisi pannut uhkaustani täytäntöön. Anielka kävi kuitenkin äkkiä valkoiseksi kuin paperi. Hän nousi ilman mitään järkevää syytä, rupesi kiertämään uudinten nuoraa, ja hänen kätensä vapisivat kuin kuumeessa. Onneksi tätikään ei kai eläissään ollut joutunut niin hämilleen kuin nyt, joten ei hän huomannut mitään. Jotakin hän sanoi minulle, en tiedä mitä, sillä tällä hetkellä en tietänyt mistään muusta kuin Anielkasta. Tosin minä jo miettimisen tietä olin päässyt siihen johtopäätökseen, etten ole hänelle yhdentekevä, mutta toista oli kuitenkin omin silmin saada siitä todistus. En ikinä tule unohtamaan hänen kalpeuttaan ja vapisevia käsiään. Saatoin olla asiastani varma, sillä vaikka osa vaikutuksesta olisikin ollut luettava odottamattoman purkaukseni ansioksi, niin todistusta silti oli jäämäänkin. Äkkinäistä naimailmoitusta, ei edes tiedonantoa välinpitämättömän henkilön kuolemasta, oteta vastaan kalpenemalla.

Pari päivää sitte ajattelin: mitä hyötyä minulla on siitä, että hän rakastaa minua, jos tunne ainiaaksi jää hänen salaisuudekseen? Ja kuitenkin: kun nyt omin silmin näin, että niin on, heräsi toivoni äkkiä kuolleista, ja epäilykset menivät menojaan; minussa heräsi taasen usko voittoon, varmuus siitä, että tulee aika, jolloin hänen tunteensa kasvaa häntä itseään väkevämmäksi ja jolloin minä suljen hänet syliini ja otan omakseni.

Samassa kyllä sain kokea, että erehdyn. Täti sanoi vielä jotakin ja läksi sitte pois, luultavasti varistaakseen jossakin nurkassa silmästään mielipahan kyyneleen. Minä astuin nopeasti Anielkan luo ja sanoin:

— Anielka kulta, vaikka minulle tarjottaisiin kaikki maailman aarteet, niin en menisi naimisiin neiti Zawilowskin kanssa. Mutta eikö minulla nyt ole huolta tarpeeksi, koskei minua vielä siltäkään taholta jätetä rauhaan. Tiedäthän sinä paremmin kuin kukaan, etten koskaan mene naimisiin.

— Päinvastoin… olisin hyvin iloissani, jos menisit, lausui hän vaivoin.

— Se ei ole totta! Näinhän minä miten sinä kalpenit — näinhän!

— Salli minun lähteä…

— Oma Anielkani, sinä rakastat minua! Älä petä itseäsi ja minua: sinä rakastat minua!

Hänen huulensa kävivät taasen valkeiksi.

— En, vastasi hän nopeasti, — mutta minä pelkään, että pian alan vihata sinua.

Ja hän kiiruhti äitinsä luo. Minä ymmärrän, että naisesta, joka taistelee rakkauttansa vastaan, monasti täytyy näyttää siltä kuin katkeran, kielletyn rakkauden olisi pakko pukeutua vihan muotoon. Ja kuitenkin Anielka sanoillaan sammutti iloni, niinkuin kynttilä puhalletaan sammuksiin. Elämässä on paljon itsessään varsin luonnollisia asioita, joita hermot ja inhimilliset voimat suorastaan eivät siedä. Muuan totuus, johon en ole kiinnittänyt huomiota, enempää kuin sitä yleensäkään tehdään, on tämä: "rakkaus toisen vaimoon on häpeällisessä muodossaan jotakin hyvin alhaista, mutta vakavassa muodossaan suuri onnettomuus — sitä suurempi, jota enemmän arvoinen nainen on". Minussa herää katkera uteliaisuus näkemään mitä tapahtuisi, jos sanoisin Anielkalle: "joko sinä nyt kiedot kätesi kaulaani ja tunnustat, että rakastat minua, tai minä ammun kuulan otsaani tässä silmiesi edessä!" Minä tiedän, että se olisi katalaa ja etten ikinä ryhtyisi hankkimaan voittoa sellaisilla väkivaltaisilla keinoilla… Mutta silti en saata olla tekemättä kysymystä: miten kävisi siinä tapauksessa? Luultavasti Anielka menehtyisi suruun — ja ehkäpä häpeäänkin — mutta hän ei ikinä alistuisi. Kun tätä ajattelen, sekä kiroan että ihailen häntä, vihaan ja rakastan entistä enemmän. Paras on suoraan tunnustaa, että suuri onnettomuus on kohdannut minua. Paha vain, etten näe mitään pelastusta, sillä minulla ei ole voimia päästä irti sen otteesta. Intohimoon, jonka tuo nainen aina on herättänyt minussa ylimmilleen, on jo yhdistynyt jotakin koiran kiintymyksestä. Ajatukseni ja katseeni kiertävät häntä lakkaamatta, en saa silmiäni irti hänen silmistään, hiuksistaan, huulistaan, olkapäistään — ja samalla kun tunnen, että hän on intohimoisen ikävöimiseni korkein määrä, samalla tunnen, että hän on minulle kallein olento maan päällä. Ei yksikään nainen ole vanginnut minua niin kokonaan ja ehdottomasti. Ajoittain tuntuu hänen vaikutuksensa minuun suorastaan käsittämättömältä, silloin tällöin koetan tehdä sitä itselleni selväksi — ja teen sen tavallisesti itselleni epäedullisella tavalla.

Olen kun olenkin elänyt nopeasti, ja päiväni kallistuu jo ehtoopuolelleen. Tie vie nyt laaksoa kohti, josta puhaltaa vastaan vilu ja pimeys. Tunnen kuitenkin, että tämä ainoa olento voisi antaa minulle takaisin nuoruuteni, voisi antaa minulle kukkeutta ja halua elämään. Jos hän minulta menee, menee samalla elämä, ja jälelle jää vain oleileminen, synkkänä kuin kuoleman esimaku. Sentähden minä rakastankin Anielkaa itsesäilytysvaistoni koko voimalla, en yksin sielullani ja mielelläni, vaan sentähden, että hän pelastaa minut häviöstä.

Anielka ei sitä tiedä, mutta minä arvelen, että hän syvästi säälii minua, koska minäkin, joka kohtelen häntä armottomasti, antaisin henkeni helpoittaakseni hänen kärsimyksiään. Ja kuinka en myöntäisi, että rakkaus toisen vaimoon on onnettomuus? Johtaahan se ihmisen esimerkiksi siihen, että hänen täytyy kiusata olentoa, jolle hän tahtoisi ostaa rauhan henkensä kaupalla! Ja samallaisia ongelmoja joka askeleella! Me olemme kun olemmekin molemmat hyvin onnettomat. Mutta onhan sinulla, Anielkani, toki jokin tukikohta elämässä, koska sinulla on opinkappaleesi — minä totisesti olen kuin pursi vailla airoja ja peräsintä.

Enkä ole oikein tervekään. Nukun huonosti tai en nuku ensinkään, eikä voi olla toisin. Tahtoisin sairastua, mutta oikein vakavasti; maata jonkin kuukauden tiedottomana, muistamatta mitään, levätä oikein kunnollisesti. Viettäisin silloin todella lomaa. Chwastowski tarkasti minua eilen ja teki johtopäätöksiään; hän sanoi, että hermostoni kerta kaikkiaan on kulutettu loppuun, mutta että olen perinyt aika suuren määrän lihasvoimaa. Luultavasti hän on oikeassa; muussa tapauksessa tietenkään en olisi jaksanut pitää puoliani hermojani vastaan. Kukaties syy henkiseen erikoisasemaani onkin etsittävä tästä asiantilasta. Erinäiset voimat ovat tietenkin vaatineet ulospääsyä, ja kun eivät ole saaneet sitä ajatusten enempää kuin tekojenkaan kautta, niin ovat ne tulvanaan täyttäneet yhden uoman ja kokoontuneet rakkaudeksi naiseen.

Kiitos hermojeni: aina sameina, aina kuohuten ja vinoon! ennen kaikkea vinoon!

Mitä mielialoja minun päiväni onkaan täynnä! Illansuussa tuli rakas täti luokseni ja pyyteli anteeksi, että oli kehunut neiti Zawilowskia. Suutelin molempia hänen käsiään ja pyysin vuorostani anteeksi suuttumustani.

— Vakuutan sinulle, sanoi hän, — etten enään puhu hänestä. Tosin minä sydämestäni soisin, että sinä, rakas Leon, menisit naimisiin, sillä olethan sukumme viimeinen, mutta Jumala tietää, että onnesi on minulle kallein kaikesta, sinä rakas poikani.

Rauhoitin häntä mikäli mahdollista ja virkoin lopuksi:

— Täti tietää, että minä olen kuin mikäkin hermostunut nainen!

Mutta silloin täti suuttui.

— Vai sinä nainen! Jokainen voi erehtyä, mutta jos vain kaikilla olisi niin paljon järkeä ja mielenlujuutta, niin näyttäisi tässä maailmassa toiselta!

Mene nyt sitte tekemään tyhjäksi tällaisia kuvitteluja! Joskus minut valtaa epätoivo, ja minä ajattelen: mitä minulla onkaan tekemistä tällaisessa talossa, keskellä kaikkia näitä naisia, jotka ovat ottaneet enkelimäisyyden oikein urakalle? Minun on myöhäistä kääntyä heidän uskoonsa, mutta mitä kärsimystä ja onnettomuutta voinkaan tuottaa heille!

Kesäkuun 10 p:nä.

Sain tänään kaksi kirjettä, toisen asianajajaltani Roomasta, toisen Sniatynskilta. Roomasta ilmoitetaan, että Italian hallituksen kiellon, joka koskee muinaismuistojen ja arvokkaiden taide-esineiden siirtämistä pois maasta, voi järjestää tai kiertää. Ovathan isän kokoelmat aivan yksityistä laatua, ulkopuolella kaikkea hallituksen valvontaa, ne voi niinmuodoin lähettää suorastaan huonekaluina.

Minun täytyy nyt ryhtyä panemaan taloani Varsovassa tarkoituksenmukaiseen kuntoon, ja se on kaikin puolin ikävää, koska kokoelmien siirtäminen ei enään vähääkään viehätä minua. Mitä minä enään niistä — ne eivät hyödytä minua ensinkään. Pysyn päätöksessäni ainoastaan sentähden, että itse olen niin paljon puhunut aikomuksestani ja että siitä on niin paljon kirjoitettu.

Minulle palasi sama mielentila, joka oli minua kiusannut matkojeni aikana Anielkan häiden jälkeen. Nyt minä elän kaikki toistamiseen, katselen ja käsitän asiat vain aina ajattelemalla yhtaikaa Anielkaa, eikä minulla enään ole mitään välittömiä vaikutelmia. Ajatukset, joita en usko hänelle pohjaa myöten, tuntuvat minusta aivan tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Se on hämmästyttävää ja todistaa kuinka kauvas ihminen voi hairahtua. Luin tänä aamuna Bungen esitelmän "Vitalismi ja mekanismi" ja luin sen harvinaisella mielenkiinnolla. Tekijä osoittaa nimittäin tieteellisesti samaa, mikä jo kauvan on liikkunut minun ajatuksissani, mutta joka minussa sai pikemmin epämääräisten tunteiden kuin itsetietoisen vakaumuksen muodon. Tässä näet tieto myöntää olevansa täydellinen epäilijä omaan itseensä nähden, myöntää oman voimattomuutensa ja julistaa, että on olemassa jokin maailma, joka on enempi kuin aine ja liike ja jota ei voida selittää, ei fyysillisesti eikä mekaanisesti. Minulle on yhdentekevää, onko tuo maailma ainetta korkeampi vaiko alempi. Pelkkää sanaleikkiä! En ole oppinut enkä ole velvollinen noudattamaan varovaisuutta johtopäätelmissäni. Ryntään siis pää edellä sisään avoimista ovista, ja sanokoon tiede sata kertaa, että vastassa on pimeää — minä tunnen, että minulla siellä on valoisampaa kuin tällä puolella. Luin miltei kuumeisella mielihalulla, ja lukeminen tuotti minulle suurta helpoitusta. Vain itseensä sulkeutuneet tyhmyrit eivät näe, kuinka materialismi painaa meitä ja tappaa meidät kaipaukseen, eivät näe, että ihmisten mielissä elää salainen pelko siitä, että tiede mahdollisesti ei osoittaisikaan sitä todeksi. He eivät tiedä, kuinka odotetaan uutta tieteen evolutsionia, ja mikä ilo on vangeilla, kun avautuu jokin portti tai aukko, josta saattaa paeta vapaaseen ilmaan. Mielet ovat jo niin painuksissa, etteivät ihmiset uskalla vetää henkeään eivätkä uskoa omaan onneensa. Mutta minä olen uskaltanut ja minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt pujahtamaan ulos ummehtuneesta kellarista. Ehkäpä tämä oli vain hetken vaikutelma, sillä minä ymmärrän, että uusvitalismi ei ole mikään käänne tieteessä. Ehkä jo huomenna palaan vapaaehtoisesti vankilaan… En tiedä… Tällä väliajalla minun oli hyvä olla. Toistin itselleni joka hetki: jos epäilyksenkin tietä päästään epäilemättömyyden varmuuteen siitä, että on olemassa yliaistillinen maailma, maailma, "joka tekee pilaa kaikesta mekaanisesta selityksestä", maailma, joka on "fyysilliskemiallisten selitysten" piirin ulkopuolella, niin kaikki on mahdollista, jokainen usko, jokainen dogmi, jokainen mystisismi. Saahan silloin ajatella, että samoinkuin on olemassa ääretön avaruus, niin on olemassa myöskin ääretön järki ja ääretön hyvyys. Saahan toivoa, että on olemassa jokin suuri maailman kaikkeutta verhoava vaippa, jonka helmoihin voi paeta, ja jokin holhoomus, jonka suojassa vaiva loppuu. Jos niin on, niin on hyvä. Silloin tiedän ainakin miksi elän ja miksi kärsin. Mikä tavaton helpoitus!

Toistan vielä kerran, että minun ei tarvitse olla varovainen eikä arkailla johtopäätösteni tekemisessä. Edellä olen jo kirjoittanut, ettei kukaan ole likempänä mystisismiä kuin skeptikko. Minä olen todennut sen omassa itsessäni, sillä aloin rynnistellä niinkuin lintu, joka, oltuaan kauvan vankina häkissä, vapauteen päästyään rynnistelee, hekumoi ja kylpee avaruudessa. Näin uusia kenttiä ja niillä uutta elämää. En tiedä oliko se jossakin toisessa tähdessä vai tähtien välisissä avaruuksissa — tiedän vain, että tämä elämä ja nämä kentät olivat aivan toisenlaiset kuin meillä. Valo siellä oli kirkas ja lempeä, ilma oli viileä ja täynnä suloisuutta, mutta pääeroitus oli siinä, että suhde yksilösielun ja yleissielun välillä siellä oli paljon lähempi, niin läheinen, että oli mahdoton määrätä missä loppuu yksilö ja missä alkaa yhteisö. Tunsin silloin, että juuri tuossa rajan epäselvyydessä on sikäläisen elämän onni, sillä ihminen ei eristäydy siellä, ei asetu vastakohdaksi, vaan on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa ja ottaa osaa yhteiskuntaelämään koko voimallaan.

Tämä ei ollut unennäköä — sitä en väitä. Se oli vain siirtymistä yli rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella loppuu selvä ymmärtäminen, ja toisella puolella alkaa aavistuksentapainen tunto. Tämä tunto ei kuitenkaan vielä ole johtopäätös aikaisemmista edellytyksistä, se on ainoastaan kehitetty miltei käsittämättömyyteen asti, samalla tavalla kuin kultainen lanka voidaan venyttää miltei loppumattomiin. Muuten en vielä voinut kokonaan sulautua uusien kenttieni elämään enkä lopullisesti hukuttaa itseäni niihin. Säilytin vielä jonkun verran omaa yksilöllisyyttäni. Minulta puuttui jotakin ja minusta tuntui, että etsin jotakin ympäriltäni. Yhtäkkiä tunsin, että etsin Anielkaa. Varmaan vain häntä ja aina häntä. Mitä merkitsi minulle ilman häntä tuo toinen elämä. Löysin hänet vihdoin, ja me aloimme harhailla yhdessä, kuten Paolon varjo Francesca da Riminin varjon kanssa…

Kirjoitan tämän muistoon siksi, että sekin osaltaan miltei peloittavasti todistaa, kuinka kokonaan tunne tätä naista kohtaan on anastanut haltuunsa minun olentoni. Kummallista. Mitä yhteyttä saattaa olla Bungen ja hänen uusvitalisminsa ja Anielkan välillä? Ja kuitenkin minä aina, ajatellessani näitä asioita, lopulta joudun häneen. Tieteen, taiteen, luonnon, elämän, kaiken johdan nyt aina tähän yhteen nimittäjään. Se on akseli, jonka ympärillä maailmani kieppuu.

Tällä on kuulumaton merkitys. Tuntuu nimittäin hyvin vähän todennäköiseltä, että joskus saattaisin seurata järjen neuvoa, joka minulle silloin tällöin heikolla, tukahutetulla äänellä toistaa sanat: matkusta pois! Pakene!

Tiedän, ettei tämä pääty hyvin, että tämä ei voi päättyä hyvin. Mutta mistä minä otan voimia, mistä tahtoa, mistä tarmoa, kun nämä kaikki ovat minulta riistetyt. Yhtä hyvin voisin toistaa ihmiselle, joka on menettänyt jalkansa: nouse ja lähde maailmalle. Miten? Ja lisään vielä: minne? Mitä etsimään? Täällä on minun elämäni.

Välistä valtaa minut halu antaa päiväkirjani Anielkan luettavaksi, mutta en tee sitä. Hänen säälinsä minua kohtaan ehkä senjälkeen kasvaisi, mutta hänen rakkautensa varmaan vähenisi. Jos Anielka tulisi minun omakseni, etsisi minusta tukea, lepoa ja horjumatonta uskoa siihen, että juuri näin täytyy olla ja että näin on hyvä, niin pelkään, että hän kuitenkin yhä epäilisi. Minä luulen, että vaikka hän ymmärtäisi kaikki mitä minussa on tapahtunut ja tapahtuu, niin minun tunteeni monessa suhteessa eivät sittenkään löytäisi hänessä vastakaikua. Me olemme kaksi niin erilaista olentoa. Minä esimerkiksi en silloinkaan, kun vaivun mystillisyyteen ja kun päättelen, että kaikki on mahdollista, kuvittele mitään maailmantakaista elämää yleisen käsityksen mukaan. Ja miksikä? Jos kaikki on mahdollista, niin silloin on mahdollinen myöskin helvetti, kiirastuli ja taivas, aivan kuten minun valoisat, kirkkaat kenttäni. Tietysti Danten näyt ovat suuremmat ja mahtavammat kuin minun. Ja miksikä? Kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että minun skeptillisyydelläni, joka myrkyttää itsensä omalla epäilyksellään kuten skorpioni omalla myrkyllään, vielä on voimaa kaikkinaisista otaksumisista eroittaa yksinkertainen ja yleisesti hyväksytty käsitys — ja toiseksi?… Toiseksi sentähden, että noissa dantelaisissa osastoissa en voi kuvitella itseäni ja Anielkaa yhdessä… Sellaista elämää en tahdo…

Mutta kaiken sen, mitä kirjoitan ja ajattelen, suoritan ajattelevan minäni jonkin osan avustuksella. Kaikki muu siitä on Anielkan luona. Tällä hetkellä näen vielä valon, joka lankeaa hänen huoneestaan berberispensaille hänen akkunansa alla. Anielka raukka — hänkin viettää unettomia öitä. Näin kuinka hän tänään nukahti työnsä ääressä. Suuressa nojatuolissa hän näytti pieneltä ja hän huokasi syvään väsymyksestä. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun lapseni.

Kesäkuun 11 p:nä.

Vihdoinkin saapui Sassoferraton madonnanpää. Jätin sen Anielkalle tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle kuuluva ja määrätty. Hänen oli mahdoton kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. Sitte naulasin omin käsin kuvan hänen huoneeseensa. Kaunis se on siellä. En yleensä pidä Sassoferraton madonnista, mutta tämä on yksinkertainen, ja siinä on harvinaisen kirkkaat, iloiset värit. Minulle on rakasta ajatella, että Anielkan, aina kun hän katsoo seinäänsä, täytyy muistaa minun rakkauteni merkiksi antaneen hänelle pyhän kuvan. Siten täytyy tunteen, jota hän pitää synnillisenä, hänen mielikuvituksessaan yhdistyä pyhän käsitteeseen. Se on lapsellinen lohdutus, mutta köyhä tyytyy siihenkin.

Tällä päivällä on ollut yksi parempi hetki. Kun kuva oli ripustettu seinälle, tuli Anielka luokseni kiittämään. Koska Celina rouvan nojatuoli oli jonkun matkan päässä, pitelin Anielkan kättä, vaikka hän jo koetti vetää sitä kädestäni, vielä silmänräpäyksen ja kysyin puoliääneen:

— Vihaatko sinä, Anielka, todella minua?

Hän pudisti päätään melkein surullisesti ja vastasi lyhyeen:

— Oi en!

Miten paljon rakkautta mahtuikaan tuohon lyhyeen vastaukseen!

Sopii sanoa, että on yhdentekevää suoko rakastettu nainen asianomaiselle vastarakkautta, jollei hänen rakkautensa milloinkaan osoittaudu ulospäin. Mutta se ei ole yhdentekevää! Onhan minulla sitte edes se, ja sitä en antaisi pois mistään hinnasta. Sittepä vasta olisinkin köyhä.

Kesäkuun 12 p:nä.

Olen saapunut Varsovaan Sniatynskin kirjeen johdosta, jonka hiljan sain ja jossa hän pyysi minua tulemaan Klaran kunniaksi pidettäviin jäähyväispäivällisiin. Päivällisille en mennyt. Eilen ne olivat. Mutta kävin asemalla sanomassa hänelle hyvästi. Tulen juuri sieltä. Tuo uskollinen sielu erosi minusta epäilemättä surullisena ja pettyneenä. Kun hän minut näki, antoi hän minulle kuitenkin kaikki anteeksi ja hyvästijättömme oli mitä sydämellisin. Minäkin tunsin, että tulen kaipaamaan häntä, että ympärilläni käy entistä tyhjemmäksi. Minun elämäni mystillisillä kentillä ei tule olemaan jäähyväisiä. Tämänpäiväinen hyvästijättö oli todella surullinen, sillä lisäksi oli päivä pilvinen ja sateinen. Räntäistä ilmaa tulee varmaan vielä kestämään pari päivää. Siitä huolimatta oli paljon väkeä saattamassa Klaraa. Hänen makuuvaunuosastonsa oli täynnä kukkia ja seppeleitä kuin hauta. Hänen täytyy ajaa kaikki ulos sieltä, muuten hän tukahtuu. Lähtöhetkenä ei Klara enään ensinkään välittänyt siitä, mitä ihmiset ajattelevat, vaan seurusteli niin paljon kuin mahdollista minun kanssani. Menin hänen osastoonsa, ja me juttelimme kuin kaksi ystävää, välittämättä Klaran vanhan, ikuisesti vaikenevan sukulaisen läsnäolosta enempää kuin muistakaan ihmisistä, jotka hienotunteisesti olivat vetäytyneet käytävän päähän.

Pitelin Klaran molempia käsiä, ja hän katsoi minuun uskollisin, sinisin silmin ja lausui mielenliikutuksissaan:

— Teille vain tunnustan, ettei minun koskaan ole ollut niin vaikea lähteä mistään. Lähtöhetken levottomuudessahan ei ole aikaa pitkiin puheisiin — mutta ikävä minun on!… Frankfurtissa kyllä näen paljon ihmisiä, oppineita ja taiteilijoitakin… mutta… en itsekään tiedä… he ovat aivan toista maata… te olette ikäänkuin herkempiä soittokoneita. Teistä en puhukaan!

— Sallitteko, neiti, että kirjoitan teille?

— Tietysti. Ja minäkin kirjoitan teille. Aioin juuri pyytää sitä. Onhan minulla musiikkini, mutta se ei enään aina tahdo riittää. Ja ehkä siitä on teillekin jotakin iloa, sillä vaikka teillä on paljon ystäviä, niin varmaan ei ole ainoaakaan, joka olisi teihin niin kiintynyt. Kuinka tyhmä minä olen, kun kaikki saa minut niin heltymään, mutta nyt minun täytyy kun täytyykin lähteä.

— Me kierrämme molemmat alituisesti maailmaa: te neiti, taiteilijana, minä mustalaisena. Tämä ei siis ole mikään ero, vaan me sanomme: näkemiin!

— Näkemiin! näkemiin niin pian kuin suinkin! Te olette tekin taiteilija! Ei tarvitse soittaa eikä kirjoittaa eikä maalata, vaan voi silti sielultaan olla taiteilija. Minä näin sen heti ensi silmäykseltä, kun teihin tutustuin — ja näin senkin, ettette ole aivan onnellinen, vaan ehkä sisimmässänne tavattoman surullinen. Muistakaa, että on muuan saksalainen nainen, joka on teille kuin sisko.

Vein hänen kätensä huulilleni, mutta hän luuli minun jo aikovan lähteä ja virkkoi nopeasti:

— Vielä on aikaa. Vasta toinen soitto.

Minun teki todella jo mieli sanoa hänelle hyvästi. Mutta mihin hermoni ovatkaan minut saattaneet! Klaran sukulainen oli sadeilman vuoksi pukeutunut gummitakkiin, joka kahisi joka liikkeestä — ja tuo kahina tai oikeastaan gummikankaan kitinä oli saattamaisillaan minut epätoivoihini. Muutenkaan ei enään ollut jälellä kuin pari minuuttia. Lähdin vihdoinkin, kun rouva Sniatynski tuli vaunuun.

— Hilst, Frankfurt! huusi Klara perässäni. — Kotoa lähettävät minulle kyllä kirjeet, vaikka olisin missä.

Hetken perästä olin asemasillalla vaununakkunan alla, keskellä Klaran hyvästelevää tuttavajoukkoa. Kuului sekaisin höyrypurkausten sihinää, veturin puhkinaa ja rautatiepalvelijakunnan huutoja. Makuuvaunun ikkuna laskettiin alas, ja vielä kerran näin Klaran uskolliset, ystävälliset kasvot.

— Missä te vietätte kesän? kysyi hän.

— En tiedä; kirjoitan siitä, vastasin.

Samassa rupesi veturi puhkumaan nopeammin, kuului viimeinen vihellys, ja juna läksi liikkeelle. Korotimme Klaralle eläköönhuudon, hän lähetti meille lentosuudelmia ja hävisi vihdoin näkymättömiin.

— Tuleeko hyvin ikävä? kysyi rouva Sniatynski minulta äkkiä.

— Tulee! vastasin, kumarsin ja läksin kotiin.

Ja minusta tuntuu todella siltä kuin luotani olisi lähtenyt ihminen, joka monessa suhteessa olisi voinut auttaa minua. Olin tavattoman kiihtyneessä mielentilassa. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti kolkko iltakin. Se oli niin sateinen, sumuinen ja samea, että katulyhdyt kaukaa näyttivät olevan kuin mitäkin taivaankaarenkarvaisia kehiä. Minussa sammui viimeinen toivon kipinä. Pessimismi ei enään vallinnut yksin mielessäni, vaan tuntui ilmana ympäröivän koko maailmaa, painavan esineitä, ihmisiä ja nielevän kaikki muodot ja olennot.

Tulin kotiin, mielessäni ääretön alakuloisuus ja levottomuus, tuntui siltä kuin jokin tavaton vaara uhkaisi. Hetkeksi heräsi minussa hurja kaipaus aurinkoon ja sinisen taivaan alle, maihin, joissa ei ole tällaisia sateita, tällaista pimeyttä ja sumua. Minut valtasi äkkiä tunne, että jos pakenen sinne, missä on hyvin kirkasta, niin itse valo puolustaa ja varjelee minua. Koko ajatuskykyni kiteytyi ainoaan sanaan, jota toistelemistani toistin kuin kaiku: "Matkalle! Matkalle!" Mutta samassa kauhistuin, sillä muistin, että jos lähden, jätän Anielkan tänne yksin ja jätän hänet alttiiksi samalle vaaralle, jota itse lähden pakoon. Tiedän että erehdyn, että lähtöni olisi hänelle helpoitus, mutta en pääse siitä tunteesta, että menettelisin huonosti ja pelkurimaisesti, jos lähtisin… Ja tämä tunne on minussa voimakkaampi kuin järjen puhe. Muuten on kun onkin tuo "matkalle!" vain tyhjä sana. Helppo sitä on toistella, jopa kuvitella noudattavansa, mutta kun kuvittelu olisi kehitettävä teoksi, niin pian nähtäisiin, että juuri se on kaikista mahdottomin panna täytäntöön minun voimillani. Minä olen tuohon tunteeseen mahduttanut sellaisen määrän hermovoimaa, niin paljon elämää, että minun olisi helpompi silpoa itseni kappaleiksi kuin irroittaa itseni siitä.

Itse-erittelyni on kehittynyt äärimmilleen. Minusta tuntuisi aivan mahdottomalta, että voisin tulla esimerkiksi mielipuoleksi. Ajoittain minä kuitenkin tunnen, ettei hermojani enään saata jännittää.

Sääli Klaraa. Tapasin häntä viime aikoina vähän, mutta minusta oli hyvä tietää, ettei hän ole kaukana. Nyt ottaa Anielka minut kokonaan valtoihinsa, nyt luovutan hänelle senkin voiman, jolla rakastetaan levollisesti ja tunnetaan ystävyyttä.

Kun tulin kotiin, tapasin siellä nuoren Chwastowskin. Hän oli eilen saapunut keskustelemaan veljensä, kirjakauppiaan kanssa. He puuhaavat jotakin helppotajuisten kirjojen levittämisyritystä. Aina he ovat hommassa, alati he ponnistavat, sentähden on heidän elämänsä rikas. Minä olen jo päässyt niin kauvas, että ilostuin kun hänet näin, aivan kuten lapsi, joka pelkää kummituksia ja ilostuu, kun joku tulee huoneeseen. Hänen henkinen terveytensä reipastuttaa minua. Hän sanoi Celina rouvan nyt olevan niin paljon paremmissa voimissa, että hän jonkun viikon perästä voi lähteä Gasteiniin. Erinomaista! Päästä toiseen paikkaan! Tulen kaikin voimin ajamaan tätä asiaa. Kehoitan tätiä lähtemään mukaan. Hän lähtee minun tähteni, ja silloin ei kukaan hämmästele, että minäkin lähden. Nyt ainakin tahdon jotakin ja tahdon kaikesta voimastani. Kuinka monella tavalla nyt saankaan hoidella Anielkaa. Me pääsemme vielä likemmä toisiamme kuin Ploszowissa. Tuntuupa vähän paremmalta. Muuten tämä onkin ollut kauhea päivä, sillä mikään ei minua niin masenna kuin paha ilma. Kuulen yhä vielä sateen kohisevan kattokouruissa — mutta pilvien raoista pilkoittavat jo tähdet.

Kesäkuun 12 p:nä.

Tänään saapui Kromicki…

Gasteinissa kesäkuun 23 p:nä.

Viikon olemme jo olleet Gasteinissa, koko talo, nimittäin: Anielka, täti, Celina rouva, minä ja Kromicki. Keskeytin joksikin aikaa muistiinpanoni, en sentähden, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen tai ettei se tuottaisi minulle huojennusta, vaan sentähden, ettei kokemuksiani tältä ajalta ole voinut mahduttaa mihinkään sanoihin. Kun ihminen paraikaa ponnistelee ja kamppailee suurta voimaa vastaan, niin ei häneltä riitä aikaa eikä ajatusta mihinkään muuhun. Olen ollut samassa tilassa kuin mies Sanssonin muistiinpanoissa, joka, kun hänen ruumiistaan leikattiin kappaleita ja haavoihin vuodatettiin sulaa lyijyä, hermokiihtymyksensä vallassa huusi: "Encore! encore!" — kunnes meni tainnoksiin. Minä olen jo tainnoksissa, nimittäin minä olen saavuttanut kärsimykseni rajat ja antautunut.

Tuntuu siltä kuin minua painaisi ääretön käsi, aivan kuin nuo vuoret, joiden keskellä elämme.

Mutta mitäpä siitä? Kosken enään tee vastarintaa, niin nujertakoon käsi minut. En ole tietänyt, että tunto omasta avuttomuudesta ja auttamattomasta kurjuudesta voisi tuottaa ihmiselle, jollei juuri lohtua, niin eräänlaista lepoa.

Kunhan en vain uudelleen nostaisi päätäni, kunhan tätä tilaa vain kestäisi niin kauvan kuin suinkin. Kirjoittaisin silloin muistiin elämykseni ikäänkuin ne koskisivat toista ihmistä. Mutta tiedän kokemuksesta, kuinka erilaiset päivät saattavat olla — ja pelkään mitä huomispäivä tuo mukanaan.

Kesäkuun 24 p:nä.

Kirjoitin Varsovan-matkani jälkeen tämäntapaisen päätelmän: "rakastaa toisen vaimoa leikillä on konnamaista; rakastaa häntä todenteolla on onnettominta kaikesta mikä voi kohdata ihmistä". Kun minä ennen Kromickin tuloa panin sanat paperille, en tehnyt itselleni selvää kaikista tämän onnettomuuden eri muodoista. Arvelin sen olevan jalomman kuin se on. Vasta nyt minä näen, että siihen, paitsi suurta tuskaa, liittyy paljon pikkuista nöyryytystä ja tunnetta omasta viheliäisyydestä ja naurettavuudesta, jopa valhettakin. Lisäksi se pakoittaa kaikkinaisiin kurjiin tekoihin ja ihmisille arvottomaan varovaisuuteen. Mikä kukkavihko! Sen tuoksusta saattaa totisesti menehtyä.

Jumala tietää millä nautinnolla kävisin kiinni Kromickin kurkkuun, työntäisin hänet seinää vastaan ja sanoisin hänelle suoraan vasten silmiä: "Minä rakastan vaimoasi!" Mutta sensijaan minun täytyy käyttäytyä niin, ettei hänen päähänsäkään pälkähtäisi Anielkan miellyttävän minua. Mitä kaunista osaa minä näyttelenkään hänen silmissään! Mitä hän mahtaakaan minusta ajatella! Siinä kukkanen lisää äskenmainittuun vihkoon.

Kesäkuun 25 p:nä.

En ikinä tule unohtamaan päivää, jolloin Kromicki saapui. Hän ajoi Varsovassa suoraan minun luokseni. Palatessani kotiin illalla tapasin etehisestä matkatavaroita. En tiedä miten en heti arvannut, että ne saattavat olla Kromickin laukkuja. Äkkiä ilmestyi hän itse viereisestä huoneesta, päästi minut nähdessään monokkelinsa putoamaan ja hyökkäsi syli auki uutta sukulaistaan vastaan. Näin kuin unessa hänen kuivan päänsä, joka muistuttaa kuolleen kalloa, hänen pienet, kipunoivat silmänsä ja mustan pörrön. Samassa kävivät hänen kätensä minuun kiinni, ikäänkuin olisin joutunut puisen manekiinin otteeseen. Kromickin tulo oli varsin helppo käsittää, ja kuitenkin minusta tuntui siltä kuin olisin katsellut kuolemaa silmiin. Minusta tuntui siltä kuin näkisin kauheaa unta ja sanat: "mitä kuuluu, rakas Leon?" soivat korvissani eriskummallisimmilta, aavemaisimmilta kaikista mahdollisista äänistä. Äkkiä valtasi minut sellainen viha, inho ja hätä, että minun täytyi kutsua avukseni koko tahtoni, jotten hyökkäisi hänen kimppuunsa, kaataisi häntä maahan ja puhkaisisi hänen pääkalloaan. Olen elämässä ennenkin tuntenut vihaa ja inhoa, mutta tämä hätä oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Sellaista ei herätä elävä ihminen, vaan kuollut. Pitkään aikaan en saanut sanaa suustani. Onneksi hän saattoi luulla, etten tuntenut häntä tai että hämmästelin hänen, miltei vieraan ihmisen, tutunomaista käytöstä ja sinuttelemista. Se ärsyttää minua vielä tänäkin päivänä, niin että kiehun kiukusta.

Koetin tyyntyä. Hän pani monokkelin silmäänsä, painoi uudelleen kättäni ja virkkoi:

— Mitä kuuluu? Miten Anielka voi? Ja äiti?… sairastelee kai kuten ennenkin? Ja täti — mitä?

Taasen valtasi minut ihmetys ja raivo siitä, että hän uskaltaa puhua minun läheisimmistäni, ikäänkuin he olisivat yhtä likeiset hänelle. Maailmanmies, kuten minä, sietää ja peittää kaikki, sillä hän on lapsuudesta lähtien niin kasvatettu — mutta minä tunsin, etten kestä tätä. Kutsuin palvelijoita, jotta saisimme teetä, päästäkseni jollakin lailla eroon äskeisestä vaikutuksesta. Kromicki kävi levottomaksi, kun en vastannut hänelle ja kysyi, uudelleen päästäen monokkelin putoamaan, vilkkaasti:

— Onko jotakin tapahtunut? Mikset sinä sano mitään?

— Kaikki ovat terveinä, vastasin.

Äkkiä juolahti päähäni, että mielenliikutukseni kautta annan tuolle vihatulle miehelle ylivallan, ja samassa hetkessä olin oman itseni herra.

Vein hänet ruokasaliin, pyysin istumaan ja kysyin:

— No mitä sinulle kuuluu? Oletko tullut pitkäksikin aikaa?

— En tiedä, sanoi hän. — Tuli ikävä Anielkaa — ja arvelen, että hänenkin on ikävä minua. Tuskinhan me kantakaan kuukautta vietimme yhdessä. Vastanaineille se on hiukan liian vähän — eikö totta?

Hän nauroi puisevasti ja jatkoi:

— Muuten minulla on täällä asioitakin. Asioita ja aina vain asioita!

Hän rupesi laajasti selittämään asioitaan, mutta minä en kuunnellut häntä enkä käsittänyt sanaakaan. Kuulin ainoastaan tuontuostakin sanan "liikepääoma" ja näin monokkelin heilahtelevan. Kumma, kuinka suuressa onnettomuudessa pienet asiat voivat kiusata. En tiedä lieneekö se yleistä, tiedän vain, että sana "liikepääoma" ja monokkeli kiusasivat minua sietämättömyyteen asti. Kohtaamisemme ensi hetkellä olin todella tajuttomana, mutta pystyin silti seuraamaan jokaista monokkelin liikettä. Niin on aina — ja niin nytkin.

Teetä juotuamme saatoin Kromickin huoneeseen, jonka olin määrännyt hänelle yöksi. Hän kertoi minulle lakkaamatta ja rupesi palvelijan avulla aukomaan matkalaukkujaan. Hetkeksi hän keskeytti kertomuksensa näyttääkseen minulle joitakin kaukaisesta idästä tuomiansa esineitä. Muun muassa avasi hän kantohihnan, jossa, paitsi matkapeitettä, oli kaksi pientä, itämaalaista mattoa, ja virkkoi:

— Nämä ostin, kun kävin Batumissa. Eivätkös ole sievät? Sopivat mainiosti vuoteittemme eteen.

Hän väsyi, lähetti pois palvelijan, asettui nojatuoliin ja jutteli edelleen yrityksistään ja tulevaisuudentoiveistaan. Minun ajatukseni olivat aivan toisaalla. Muutamissa tapauksissa katsoo ihminen pelastukseksi saada puolustaa osaa onnestaan, kun ei hän voi puolustaa koko onneaan. Minulle oli tällä hetkellä tärkeintä tietää lähteekö Kromicki mukaan Gasteiniin vai eikö. Sentähden virkoin hetken perästä:

— Minä en ole tähän saakka tuntenut sinua, mutta nyt uskon, että sinä todella tulet kokoamaan omaisuuden! Et katsele elämää pintapuolisesti etkä anna tunnesyiden vaikuttaa tärkeämpiin asioihin.

Kromicki puristi lämpimästi kättäni.

— Et usko, sanoi hän, — kuinka mielelläni suon, että aina luotat minuun.

En ensi hetkenä kiinnittänyt mitään erityistä huomiota noihin sanoihin. Ajatukseni askarteli siinä, että Kromickin takia jo olin valehdellut, koska en ensinkään uskonut hänen liikemieskykyynsä, ja muutenkin olin menetellyt alhaisesti, kun mairittelin häntä — häntä, jonka mieluimmin olisin upottanut veteen. Mutta minulla ei ollut muuta silmämäärää kuin estää häntä tulemasta Gasteiniin ja sentähden kahlasin liejussa kauniisti eteenpäin.

— Huomaan ettei tuo matka tule sinulle sopivaan aikaan, sanoin.

Vastauksessaan valitteli hän Celina rouvan sairastelemista, kuten ainakin itsekäs ihminen, joka katsoo kaikkia asioita omalta kannaltaan.

— Tietysti, virkkoi hän, — koko juttu tulee minulle sopimattomasti. Meidän kesken sanoen, arvelen, että mentäisiin ilmankin. Pitää toki kaikella olla määränsä, tyttärenkin kiintymyksellä äitiinsä. Naisen, joka menee naimisiin, täytyy käsittää, että hänen ensimäiset velvollisuutensa koskevat miestä. Tuo äiti, joka alituisesti istuu seinän takana viereisessä huoneessa, rajoittaa vapautta eikä anna ihmisten elää omissa oloissaan. En kiellä, ettei lasten rakkaus vanhempiin olisi kaikin puolin kiitettävä asia, mutta kun se menee liian pitkälle, käy se rasitukseksi.

Päästyään kiinni tähän aiheeseen ei hän tahtonut voida lopettaakaan. Hän toi esiin joukon samantapaisia tosiasioita, yhtä mauttomia ja ylimalkaisia, ja hänen puheensa ärsytti minua sitä enemmän, kun minun täytyi myöntää hänen jonkun verran olevan oikeassa. Lopuksi hän virkkoi:

— Mutta minkäs mahdat? Minä olen kuin kauppias: tiesin minkä sopimuksen allekirjoitin ja minun pitää täyttää kaikki mihin se minua velvoittaa.

— Lähdet siis Gasteiniin?

— Minulla on siihen erityiset syyni. Ensinnäkin tahdon, että täti, sinä ja minä oppisimme tuntemaan toisemme ja että te todella rupeaisitte luottamaan minuun. Puhumme siitä sitte lähemmin. Minulla on kuukausi tai puolitoista vapaa-aikaa. Jätin sijaisekseni Lucyan Chwastowskin, — joka — kuten englantilainen sanoo — on "a solid man". Ja ymmärräthän sinä, että kun miehellä on sellainen vaimo kuin Anielka, niin hän jonkun aikaa tahtoo viettää saman katon alla hänen kanssaan. Totta sinä sen ymmärrät, vai mitä?

Puhuessaan paljasti hän keltaiset, madonsyömät hampaansa ja taputti minua polvelle. Päätäni kylmäsi aivoihin saakka. Tunsin selvästi, että kalpenin. Nousin ja käännyin nopeasti pois valosta, jottei hän näkisi miten kasvoni muuttuivat.

— Milloin lähdet Ploszowiin? sain vaivoin suustani.

— Huomenna, huomenna!

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä, vastasi hän, pudottaen monokkelin silmästään.

Ja lisäsi, ojentaen minulle molemmat kätensä:

— Iloitsen suuresti, että saamme tutustua enemmän. Minä olen aina pitänyt sinusta… Toivon että meistä tulee hyvät ystävät.

Meistä hyvät ystävät? Miten pohjattoman typerä hän on. Ja jota typerämpi, sitä kauheampaa minun ajatella, että Anielka on hänen omansa, suorastaan hänen omaisuuttaan. En yrittänytkään riisuutua sinä yönä. En ikinä ollut niin selvästi nähnyt, että löytyy olosuhteita, joissa sanat loppuvat, loppuu kyky käsittää ja jää jäljelle ainoastaan — onnettomuus. Ja tällä onnettomuudella ei ole loppua. Meitä odottaa todella ihanat päivät! Kuvaavana voin mainita, että edellinen kausi elämääni, jolloin Anielka työnsi luotaan tunteeni, kausi, jota pidin onnettomuuden huippuna, nyt näyttää minusta satumaiselta onnelta. Jos silloin ja vielä tälläkin hetkellä paholainen ilmestyisi eteeni ja tarjoaisi allekirjoitettavaksi sopimusta, jonka mukaan kaikki jää ennalleen, nimittäin sille kannalle, että Anielka ikuisesti tulee hylkäämään rakkauteni, mutta Kromicki ei koskaan saavu tänne, niin minä uhraisin kun uhraisinkin sieluni ja allekirjoittaisin kontrahdin empimättä. Miehessä, jonka rakkaus hyljätään, kehittyy vähitellen vakaumus, että asianomainen nainen seisoo jossakin goottilaisessa temppelissä, saavuttamattoman korkealla. Hänen puoleensa ei ole lupa edes nostaa silmiään. Sellainen nainen oli minulle ehdottomasti Anielka. Ja nyt saapuu muuan herra Kromicki, matkassaan kaksi sänkymattoa Batumista, ja vetää hänet muitta mutkitta alas korkeudestaan, suorastaan matoilleen — hänet, saavuttamattoman, luoksepääsemättömän papittaren. Kuinka hirveää on, että ihminen saattaa ajatella ja kuvitella kaikkea — ja kuinka inhoittavan mauttomaksi ja naurettavaksi hän samalla käy! Miten paljon minä olinkaan ajatellut, miten paljon teorioja laatinut, miten paljon vaivannut aivojani tullakseni vakuutetuksi siitä, että rakkaus on väkevämpi voima kuin kaikki avioliittokontrahdit ja että minulla on oikeus rakastaa Anielkaa ja hänellä minua — ja nyt jään minä asumaan teoriojeni kanssa, ja Kromicki asettuu asumaan Anielkan kanssa.

Koska ilmankin täytyy ottaa lukuun mitä lampaan villat kestävät, niin olin aina ajatellut, että ihminenkin voi kantaa vain määrätyn kuorman ja että hänen täytyy kaatua, jos hartioille lasketaan enemmän. Pohjattomassa onnettomuudessani ja niinikään pohjattomassa tyhmyydessäni, alennuksessani ja naurettavuudessani tunsin, että siitä hetkestä asti, jolloin Kromicki saapui, aloin halveksia Anielkaa. Minkätähden? En voisi selittää sitä millään keinoilla. Vaimon täytyy kuulua miehelleen. Se tosiasia pysyy mielessäni yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin tyhmyrin päässä, mutta minun tunteeni rinnalla on se Anielkalle häpeä. Mitäpä muuten hyödyttää järkeileminen? Tiedän, että halveksin häntä ja etten jaksa kantaa sellaista kuormaa. Eläminen tällaisessa tilassa on kun onkin minulle mahdottomuus, ja ehdottomasti täytyy tulla jokin muutos. Sen sijaan mikä on ollut, täytyy tulla jotakin muuta.

Mutta mitä? Jos halveksimisen tunne tappaisi rakkauden, kuten susi lampaan, niin olisi hyvä. Olen kuitenkin alunpitäen aavistanut, että jotakin muuta on tulossa. Jollen rakastaisi Anielkaa, niin en halveksisi häntä. Halveksiminen on vain uusi rengas kaulakäädyssä. Tiedän täsmälleen, että paitsi rouva Kromickia, herra Kromickia ja heidän keskinäisiä suhteitaan kaikki maailmassa on minulle yhdentekevää — kaikki! Minulle ei ole olemassa valoa eikä pimeyttä, sotaa eikä rauhaa, ei mitään kaikesta mitä maailmaan kuuluu. Hän, Anielka, tai oikeammin sanoen nuo molemmat ja minun osani heidän elämässään, muodostaa ainoan tekijän olemassaolossani. Ja jollei tuo tekijä ylläpidä minua, miten sitte käy? Äkkiä huomasin ihmeekseni, että kaikkein yksinkertaisin asia oli jäänyt minulta lukuun ottamatta — kuolema. Mitä ääretöntä voimaa ihminen sentään kantaa käsissään, kun hän saattaa katkaista kaikki langat. Nyt olen valmis ottamaan sinut vastaan, sinä elämäni paha henki, nyt kun saatan sanoa sinulle: "Et voikaan pitemmältä kasata kuormia niskoilleni kuin itse haluan kantaa. Kun saan kylläkseni, pudotan kuormasi selästäni." "E poi eterna silenza!" Nirvana, Zöllnerin neljäs ulottuvaisuus… tai muuta sellaista! Kun vain ajattelinkin, että loppujen lopuksi kaikki riippuu minusta, niin tunsin suurta huojennusta… Tuntikauden olin sohvalla pitkälläni ja mietin kuinka ja koska sen panen täytäntöön — ja jo se, että hetkeksi irroitin ajatukseni Kromickista, hänen tulostaan ja inhostani häneen, tuotti minulle lepoa. Itsemurha vaatii erinäisiä ulkonaisia apuneuvoja — ja sekin johdatti ajatuksiani pois kurjuudestani. Muistin paikalla, että matkarevolverini on liian pientä kaliiberia. Nousin katsomaan sitä, huomasin, että olin ollut oikeassa ja päätin ostaa uuden. Rupesin miettimään miten voisin järjestää asiat niin, että tekoani pidettäisiin tapaturmana. Itse asiassa oli tämä kaikki puhdasta teoriaa. Ajatukseni eivät vähimmässäkään määrässä kiteytyneet aikomukseksi. Minussa liikkui ajatuksia itsemurhan mahdollisuudesta, muttei suinkaan päätöksiä. Olin joka tapauksessa varma siitä, ettei se moneen aikaan tulisi kysymykseen. Arvelin, että koska nyt tiedän missä portti on ja aina pääsen ulos aukealle, niin voin jäädä katsomaan mihin mittaan paha saattaa kehittyä, mitä kärsimyksiä minulle vielä on valmistettu. Minussa paloi kipeä, vastustamaton uteliaisuus saada tietää miten käy, miten nuo molemmat ihmiset tulevat elämään yhdessä, miten Anielka tulee katsomaan minua silmiin?… Väsyin vihdoin ja nukuin vaatteet yllä uneen, joka oli täynnä Kromickin monokkeleja, revolvereja ja muuta samankaltaista, ihmiset ja asiat yhtenä sekamelskana. Heräsin kuitenkin myöhään. Palvelija ilmoitti Kromickin jo lähteneen Ploszowiin. Ensi ajatukseni oli, että lähden hänen perässään ja saan nähdä heidät yhdessä. Istuin jo vaunuissa, kun äkkiä tunsin, etten kestä sitä, että se käy minulle liian raskaaksi ja sietämättömäksi. Ymmärsin, että tämä retki voisi kiirehtiä lähtöäni avonaisesta portista tuntemattomille kentille — ja käskin ajaa toisaalle.

Suurinkin pessimisti karttaa vaistomaisesti pahaa ja suojelee itseään kaikin voimin sitä vastaan. Sentähden hän tarttuu jokaiseen toivon ituun ja odottaa, että jokainen muutos toisi parannusta. Minussa heräsi halu saada meidät kaikki niin pian kuin suinkin Gasteiniin, ikäänkuin minua siellä olisi odottanut pelastus. Matkaan! Pois Ploszowista! — se ajatus ei antanut minulle rauhaa, se valtasi minut niin kokonaan, että käytin koko päivän tuumani täytäntöönpanoon.

Vaikeuksia ei tullutkaan. Asianomaisethan jo olivat valmiina. Kromicki ei ollut ilmoittanut edeltäkäsin tulostaan, koska hän nähtävästi oli halunnut valmistaa vaimolleen yllätyksen; meidän piti siis parin päivän perästä lähteä matkaan. Näin ollen kyllä olisi pitänyt antaa hänen levätä ja kysyä, milloin hänelle sopii lähteä, mutta päätin tahallani, että toimin ikäänkuin ei häntä olisi.

Ajoin rautatielle, tilasin seuraavaksi päiväksi makuuvaunun Wieniin ja lähetin sitte palvelijan Ploszowiin viemään tädille kirjettä, jossa ilmoitin, että liput jo ovat ostetut. Meidän täytyy lähteä huomenna, koska kaikki liput koko viikoksi jo ovat tilatut.

Kesäkuun 26 p:nä.

Palaan vielä lähtömme edellisiin hetkiin Varsovassa. Nuo muistot syövät aivojani niin etten voi vaieta. Päivää Kromickin palaamisen jälkeen valtasi minut outo tunne. Minä muka en enään rakastanut Anielkaa — mutta toiselta puolen en voinut elää ilman häntä. Ensi kertaa jouduin nyt tilaan, jota voisi sanoa psyykilliseksi särkyneisyydeksi. Aikaisemmin, kun tunteen kehitys oli tapahtunut minussa säännöllisemmin, olin päätellyt: "rakastan häntä, siis tahdon hänet omakseni" — yhtä johdonmukaisesti kuin Cartesius oli sanonut: "ajattelen — siis olen". Nyt muuttui päätelmäni, sanoin: "en rakasta, mutta tahdon hänet omakseni"— ja molemmat puolet olivat minussa erillään, ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuina kahteen eri kivimöhkäleeseen. Molemmat kiusasivat minua sanomattomasti. Ennen pitkää huomasin, että tuo: "en rakasta" on erehdys. Minä rakastan kuten ennenkin, mutta rakkauteni on niin kipeä, niin katkera ja myrkytetty, ettei sillä itse asiassa ole mitään yhteistä onnen kanssa.

Joskus johtuu mieleeni, että vaikka nyt kuulisinkin Anielkan huulilta tunnustuksen, että hän rakastaa minua, vaikka saisin hänelle avioeron, tai hän jäisi leskeksi ja tulisi omakseni, niin en olisi onnellinen. Olisin valmis antamaan elämäni sellaisesta hetkestä, mutta en tiedä voisinko loihtia siihen todellista onnea. Kuka tietää eivätkö ne hermot, joilla tunnetaan onnea, olekin kuihtuneet minussa. Sellaista voi tapahtua. Mitä varten minä todella viivyn tällaisessa elämässä?

Lähtömme edellisenä iltana kävin asekaupassa. Kummallinen mies tuo, joka myi minulle revolverin. Jollei hän olisi ruvennut asekauppiaaksi, olisi hän voinut tulla psykologian professoriksi. Astuessani kauppaan sanoin hänelle heti, että minulle on yhdentekevää onko revolveri Coltin vai Smidtin mallia, kunhan ase vain on hyvä ja tarpeeksi suurta kaliiberia. Vanha herra valitsi minulle aseen, jonka heti paikalla hyväksyin, ja kysyi:

— Saanko antaa myöskin ampumapanoksen?

— Minun piti juuri sitä pyytää. Asekauppias katseli minuun tarkkaavasti:

— Haluatteko revolveriin kotelon?

— Tietysti. Tehkää hyvin ja antakaa kotelo.

— Sepä hyvä, vastasi hän. — Sitte panen panoksen samaa numeroa kuin revolveri.

Nyt oli minun vuoroni kummissani katsella häntä. Mutta hän jatkoi:

— Katsokaa, hyvä herra, olen neljäkymmentä vuotta ollut tässä toimessani ja oppinut yhtä ja toista. Usein ovat ihmiset minulta ostaneet aseen, jolla sitte ovat ampuneet kuulan päähänsä. Ja miten te luulette? Ei ole vielä tapahtunut, että yksikään heistä olisi ostanut koteloa. Mies tulee ja sanoo: "Pyytäisin revolveria." — "Kotelon kanssa?" — "Ei ole tarvis." Se on kummallista, sillä eihän luulisi ihmisen, joka aikoo ampua kuulan otsaansa, tarvitsevan säästää ruplaa. Mutta ihmisluonne on sellainen… Nähtävästi jokainen arvelee: "Mitä hittoa minä kotelolla!" Mutta juuri sentähden tiedän heti, kun tullaan ostamaan revolveria, aikooko asianomainen ampua itsensä vai eikö.

— Kerrottepa hyvin mieltäkiinnittäviä huomioita, sanoin.

Minusta tuntui juttu todella hyvin kuvaavalta.

Asekauppias jatkoi:

— Kun huomasin tuon asian, ajattelin tällä lailla: annanpa sille, joka ostaa revolverin ilman koteloa, muka epähuomiosta yhtä numeroa suuremman panoksen. Itsemurha ei ole mikään pikkuasia. Täytyy sitä siinä koota malttinsa ja rohkeutensa. Taitaa yhdellä ja toisella niissä hankkeissa tulla kylmä hiki päähän… Vihdoin viimein on mies tehnyt päätöksen ja ostanut revolverin. Mutta panos ei sovikaan… Vaikka ajaisi päänsä seinään — niin puuha on jätettävä huomiseen… Ja mitä te luulette: lieneekö helppo toisen kerran tehdä tuota päätöstä? Monikaan niistä, jotka tänään olisivat ampuneet kuulan otsaansa ja jotka jo ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ei enään huomenna tee sitä. Toiset ovat seuraavana päivänä palanneet ja ostaneet kotelon Silloin on minua tupannut naurattamaan. "Tuoss' on kotelo ja voi hyvin!"

Panen paperille tämän keskustelun, koska kaikki mikä koskee itsemurhaa tällä kertaa suuresti huvittaa minua, ja vanhan asekauppiaan sanat muodostavat nekin minusta inhimillisen todistuskappaleen tässä kysymyksessä.

Kesäkuun 27 p:nä.

Ajoittain johtuu mieleeni, että Anielka on rakastanut minua, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja elää ihmeellisen valoisaa ja onnellista elämää — että kaikki tyynni on ollut minun vallassani ja että olen tehnyt kaikki tyhjäksi senkautta, etten kykene elämään elämää. Silloin kysyn itseltäni: enkö vain olekin menettämäisilläni järkeni? — ja olisinko todella voinut saada Anielkan ikiomakseni? Mutta tapausten kulku on selvästi mielessäni tutustumisemme hetkestä tähän päivään asti. Ja ajatella, että tuo nainen olisi minulle yhtä uskollinen kuin hän on tuolle toiselle, vieläpä sata kertaa uskollisempi, koska hän rakasti minua koko sielustaan! Synnynnäinen kykenemättömyys — juuri niin! Mutta vaikka se puhdistaisikin minut omissa silmissäni, niin mitäpä hyötyä siitä koituisi, kun en löydä siitä minkäänlaista lohtua. Ainoa mikä minua jonkun verran lohduttaa on, että loppuun eläneiden sukujen jälkeläiset — loistavimpienkin — kerran mullataan maahan… Se vähentää silmissäni eroa niinsanottujen aktiivisten ihmisten ja heidän, loppuun eläneiden välillä. Minun kaltaisteni olentojen koko onnettomuus on heidän erikoisuudessaan. Miten sekä kirjailijoilla että ammattipsykologeilla ja fysiologeilla sentään on hullut käsitykset vanhoista suvuista! He kuvittelevat aina, että psyykilliseen elämisen kykenemättömyyteen kuuluu ruumiillinen voimattomuus: hento vartalo, heikot lihakset, vähäveriset aivot ja niukka äly. Ehkäpä usein on niin, mutta joka tekee siitä yleisen johtopäätöksen, erehtyy ja eksyy toistelemaan samaa asiaa. Vanhojen sukujen jälkeläisiltä ei puutu elämisen voimia, mutta heille on ominaista, etteivät nämä voimat ole sopusoinnussa keskenään. Minä itse olen fyysillisesti voimakas mies enkä ikinä ole ollut tyhmyri — lisäksi olen tuntenut henkilöjä omasta yhteiskuntaluokastani, jotka ovat olleet kuin vanhat kreikkalaiset, lahjakkaita ja teräviä. Mutta he eivät kuitenkaan ole kyenneet elämään, ja heidän päivänsä ovat päättyneet huonosti juuri siitä syystä, etteivät heidän — usein rehevät — elämisensä voimat ole olleet tasapainossa keskenään. Ne ovat meillä kuin huonosti järjestetty yhteiskunta, josta ei tiedetä missä alkavat toisen ja missä loppuvat toisen oikeudet. Me elämme anarkiassa ja, kuten tunnettu, anarkia ei voi pysyä pystyssä. Jokainen näistä voimista tahtoo hallita ja vetää omaa köyttään, usein tehden väkivaltaa kaikille muille — siitä johtuu traagillista eristäytymistautia. Minäkin sairastan nykyään tällaista eristäytymistä, josta johtuu, etten välitä mistään muusta kuin Anielkasta, minun mieltäni ei kiinnitä mikään, elämässä ei ole mitään, johon tarttuisin. Mutta ihmiset eivät ymmärrä, että tällainen sopusoinnun puute, tällainen elinvoimien anarkia on vaikeampi tauti kuin fyysillinen ja moraalinen vähäverisyys. Siinä arvoituksen selitys. Ennen olivat elämä ja yhteiskunnalliset velvollisuudet meidän pelastuksemme, sillä ne vaativat meiltä tekoja ja pakoittivat meidät työhön. Nyt, kun me olemme eristäytyneet elämästä ja antautuneet mietiskelemisen ja epäilemisen myrkytyksen alaisiksi, on tautimme tietenkin epäterveellisten olosuhteiden takia käynyt entistä äreämmäksi. Olemme loppujen lopuksi päässeet siihen, ettemme enään pysty tekoihin, vaan ainoastaan aikomuksiin, ja juuri siitä johtuu, että kykenevimmät ja lahjakkaimmat meistä aina saavuttaa jonkinlainen hulluus. Kaikesta mitä kuuluu elämään, on meille jäänyt jäljelle ainoastaan nainen — ja joko me heittäydymme huvituksiin ja kulutamme hurjistelussa elämämme pääoman viimeiseen äyriin tai me tartumme rakkauteen kuten kuilun yllä riippuvaan oksaan ja jäämme häilymään ilmaan, ja asemamme on sitä hengenvaarallisempi, kun me tavallisesti katsomme rakkautta vääryydeksi, jonka luontoon on kätketty traagillisuuden itu. Minä tiedän, että tunteeni Anielkaan täytyy johtaa huonoon loppuun — ja tämän tietäen en enään koetakaan pitää puoliani sitä vastaan. Puolustautuminenkin johtaisi varmaan tappioon.

Kesäkuun 28 p:nä.

Kylvyt ja varsinkin täkäläinen raikas ilma tekevät Celina rouvalle hyvää. Hän käy päivä päivältä reippaammaksi — ja kun vaalin ja hoitelen häntä ikäänkuin hän olisi oma äitini, on hän minulle kiitollinen ja kiintyy minuun kiintymistään. Anielka sen kyllä huomaa — eikä hänkään voi olla tuntematta kiitollisuutta minua kohtaan, mutta olen varma, että kiitollisuudentunteeseen liittyy yhä katkerampi kipu, kun hän huomaa miten onnellista elämää me olisimme voineet viettää kaikki yhdessä, jos olisi käynyt niinkuin olisi voinut käydä. Olen nyt miltei varma siitä, ettei hän rakasta Kromickia. Hän on ja pysyy hänelle uskollisena — mutta kun he ovat yhdessä, saattaa Anielkan kasvoissa huomata jonkinlaista pingoitusta ja nöyryytystä. Aina kun mies, joka ehkä todella on rakastunut ja joka ehkä vielä enemmän haluaa ulospäin näyttää, että he ovat rakastunut aviopari, hyväilee hänen käsiään, silittää hänen hiuksiaan tai suutelee häntä otsalle, näen selvästi, että rouva mieluummin menisi maan alle kuin ottaisi vastaan noita hyväilyjä minun ja muiden nähden. Hän tekee sen kuitenkin ja pakoittaa itsensä hymyilemään. Minäkin kestän mitä näen ja pakoitan itseni hymyilemään. Mutta hengessä kaivan sormet rintaani ja revin auki haavojani, ja se tuottaa minulle nautintoa. Joskus johtuu mieleeni, että tämä Dianan papitar, ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa, varmaan osoittaa tunteitaan vapaammin ja vähemmin säästeliäästi. Mutta tällaisten ajatusten hekumaa minun täytyy varoa, sillä pisara vain lisää ja minä kadotan tasapainoni ja lakkaan olemasta oman itseni herra. Suhteeni Anielkaan on kauhea sekä minulle itselleni että hänelle. Minun rakkauteni pukeutuu vihan, ylenkatseen ja ivan muotoihin. Se kiduttaa ja peloittaa Anielkaa. Joskus katsoo hän minuun ikäänkuin sanoakseen: "Onko tämä minun syyni?" Ja minä itsekin kysyn usein itseltäni: "Onko tämä hänen syynsä?" Mutta kautta Jumalan, en voi kohdella häntä toisin! Jota nöyryytetympänä ja nujerretumpana hänet näen, sitä enemmän nousee minussa vimma häntä, Kromickia, itseäni ja koko maailmaa vastaan. Eikä tämä tapahdu siksi, etten säälisi olentoa, joka on yhtä onneton kuin minä. Mutta kuten ei vesi sammuta tulipaloa, kun se on päässyt liian suureen valtaan, vaan päinvastoin kiihoittaa sitä, niin minussakin kaikki tunteet lisäävät epätoivoa. Kun minä kohtelen kalleintani pilkallisesti, kun minä osoitan hänelle vihaa ja ylenkatsetta, niin rikon itseäni vastaan yhtä paljon kuin häntä — jopa enemmänkin, sillä hän saattaa suoda minulle anteeksi, mutta minä en saata suoda itselleni anteeksi ikinä!

Kesäkuun 29 p:nä.

Tuo mies on huomannut, että minun ja hänen vaimonsa välillä vallitsee leppymätön viha, ja hän on selittänyt sen arvoisellaan tavalla. Hän luulee minun vihaavan vaimoansa siitä syystä, että tämä on ottanut hänet ja hyljännyt minut. Hän luulee vihani syynä olevan loukatun itserakkauden eikä mitään muuta. Pitää olla… aviomies, voidakseen elää tällaisessa erehdyksessä. Ja katsellessaan asioita tältä kannalta koettaa hän hyvittää Anielkaa kohtelemalla häntä entistä suuremmalla hellyydellä, ja minä saan osakseni jalomielisen voittajan hyvänsuopaa ystävällisyyttä. Yksin itserakkaus saattaa hölmistyttää ihmiset siihen määrään. Lystillinen mies! Joka päivä hän menee Straubingerin hotelliin ja katselee Wandelbahnilla astelevia pareja, tehden näkemistään mitä katalimpia johtopäätöksiä. Hän töllistelee suu auki eteensä, niin että kaikki hänen madonsyömät hampaansa näkyvät, ja nauraa miehiä, joiden vaimoja luulee uskottomiksi. Jokainen uusi tämänlaatuinen paljastus saattaa hänet niin erinomaiselle tuulelle, että hän kymmenen kertaa tunnissa pudottaa monokkelin silmästään, samassa taas nipistääkseen sen paikoilleen. Ja sama mies, joka ainoastaan huvittelee aviollisen uskottomuuden kustannuksella, pitäisi sitä suurimpana ja traagillisimpana rikoksena, jos se koskisi häntä itseään. Kun on kysymys muista, katselee hän asiaa farssina — jos se sattuisi hänen omalle kohdalleen, huutaisi hän taivaan kostoa. Millä perustuksella, sinä hölmö? Kuka sinä olet olevinasi? Mene peilin ääreen ja tarkasta naamaasi; katso mongolilaisia silmiäsi, hiuksiasi, jotka ovat kuin mustaa rääsyä, monokkeliasi ja pitkiä torahampaitasi. Tarkasta hiukan omaa itseäsi ja huomaa mielesi alhaisuus, luonteesi koko kataluus — ja sano sitte, tuleeko sellaisen naisen kuin Anielka pysyä sinulle uskollisena tunninkaan vertaa? Kuinka sinä uskalsitkaan lähestyä häntä, sinä nousukas sekä ruumiisi että sielusi puolesta? Eikö ole aivan luonnonvastaista, että sinä olet hänen miehensä? Danten Beatrice olisi tehnyt paremmat kaupat, jos olisi mennyt vihoviimeiselle Firenzen jätkälle!…

Minun piti keskeyttää kirjoittaminen, sillä minussa alkoi taas kiehua, ja tasapainoni oli taas menemäisillään menojaan. Ja minä olin kuitenkin jo niin turtunut. Ei, rauhoittukoon Kromicki vain: itse asiassa en pidä itseäni häntä parempana. Vaikka katsoisinkin itseni valetuksi jalommasta aineesta kuin hän, niin ei siitä ole paljon taikaa, koska minun tekoni ovat huonommat hänen tekojaan. Hänen ei tarvitse teeskennellä minun edessäni — minun täytyy teeskennellä hänen edessään, salata aikeitani, ottaa lukuun hänen persoonansa, mukautua olosuhteihin, valehdella ja pettää. Voiko ajatella mitään katalampaa kuin että minä parjaan häntä tässä päiväkirjassa, sensijaan että ottaisin häntä kurkusta? Sellaisen tyydytyksen voi orjakin suoda itselleen herraansa nähden. Kromicki varmaan ei ikinä ole omissa silmissään näyttänyt niin kurjalta kuin minä, tehdessäni tuhansia pikku tepposia ja ryhtyessäni kaikkinaisiin viheliäisiin ponnistuksiin, jotta esimerkiksi hän asettuisi asumaan samaan huvilaan kuin minä, erilleen Anielkasta. Ponnistukseni eivät lopultakaan johtaneet toivottuihin tuloksiin. "Haluan asua vaimoni kanssa", sanoi hän peittelemättä ja pani tällä ainoalla yksinkertaisella lauseella nurin kaikki suunnitelmani. Ja hän asuu "vaimonsa" kanssa. Sietämätöntä on lisäksi, että Anielka ymmärtää jokaisen toimenpiteeni. Jokaisen sanani ja aikomukseni tarkoitus on hänelle selvä. Hän mahtaa usein hävetä puolestani. Kaikki tämä yhteensä on minulle jokapäiväistä leipää. Mahdoton minun kuitenkin on kauvan kestää sitä, sillä en vielä ole päässyt asemani herraksi tai toisin sanoen: en vielä ole niin huono kuin asemani vaatisi.

Kesäkuun 30 p:nä.

Satuin tänään verannalla kuulemaan lopun äänekkäästä keskustelusta Kromickin ja Anielkan välillä.

— Minä, sanoi Kromicki, — puhun kyllä hänelle, mutta sinun täytyy kertoa tädille millä kannalla asiat ovat.

— Sitä en ikinä tee! vastasi Anielka.

— Mutta minä pyytämällä pyydän! sanoi Kromicki, korostaen joka sanaa.

Astuin huoneeseen, koska en tahtonut joutua heidän keskustelunsa salaiseksi kuulijaksi. Näin Anielkan kasvoilla syvän mielipahan, jota hän, minut huomatessaan koetti peittää. Kromicki oli kalpeana suuttumuksesta, mutta hän ojensi minulle hymyillen kätensä. Ensi hetkessä pelästyin, että Anielka ehkä olisi tunnustanut hänelle kaikki tyynni. En pelännyt Kromickia, vaan sitä, että hän mahdollisesti veisi pois Anielkan ja vapauttaisi minut piinastani, nöyryytyksestäni ja tuskastani. Yksin niistähän minä elän, kuolisinhan muuten nälkään. Mieluummin mitä tahansa kuin joutua pois Anielkan läheisyydestä! Hyvän aikaa vaivasin päätäni kysymyksellä: mistähän he mahtoivatkaan puhua? Luultavasti Anielka kertoi hänelle jotakin — mutta olisihan Kromickin siinä tapauksessa täytynyt kohdella minua toisin. Hän oli päinvastoin entistä kohteliaampi. Jollen vihaisi häntä, ei minulla itse asiassa olisi mitään syytä moittia häntä. Hän on minulle kohtelias, ystävällinen, sydämellinenkin. Hän ei mitenkään tahdo loukata minua — luulisi joskus hänen edessään olevan hermostuneen naisen, niin huomaavaisesti hän kohtelee minua. Hän koettaa kaikin keinoin voittaa luottamukseni. Hän ei suutu, vaikka silloin tällöin vastaan hänelle äreästi tai ivallisesti, tai kun liiankin selvästi paljastan hänen sivistymättömyytensä ja karkeahermoisuutensa. En jätä käyttämättä yhtään tilaisuutta, jolloin Anielkan nähden voin osoittaa, miten arkipäiväinen hän on sekä järjellään että sydämeltään. Mutta hän on kärsivällinen. Ehkäpä kuitenkin ainoastaan minua kohtaan. Tänään näin ensi kerran hänen suuttuvan Anielkaan. Hänen ihonvärinsä kävi vihreähtäväksi, kuten usein ihmisillä, joiden suuttumuksen luonne on kylmä, nimittäin hyvin häikäilemätön. Luultavasti Anielka pelkää häntä, mutta hän pelkää nykyään kaikkia — minuakin. Monasti minun on vaikea käsittää mistä tuo nainen, joka on lempeä kuin kyyhky, äkkiä voi ottaa niin tavattoman tarmon. Minä erehdyin, kun aikoinani luulin, että hän on itse lauhkeus ja myöntyväisyys ja mahdollinen minun ottaa haltuuni, vastaan panematta. Mikä erehdys! Hänen vastustusvoimansa on silmissäni sitä suurempi, jota odottamattomampana se tulee. En tiedä mistä heillä oli puhe Kromickin kanssa, mutta olen varma, että kun Anielka on vastannut, ettei hän tee mitä häntä pyydettiin tekemään, niin hän ei sitä tee, vaikka siihen paikkaan menehtyisi. Jos hän olisi omani, rakastaisin häntä kuten koira herratartaan. Kantaisin häntä käsilläni, puhaltaisin pois tomun hänen jalkojensa alta, rakastaisin häntä mielettömästi.

Heinäkuun 1 p:nä.

Mustasukkaisuuteni olisi kurja, jollen tuntisi sitä kipua, mitä uskovainen mahtaa tuntea, kun hänen jumaluuttaan häväistään. Olisin valmis luopumaan hänen kätensä kosketuksestakin, jos voisin asettaa hänet jollekin luoksepääsemättömälle vuorelle, jota ei kenenkään olisi lupa lähestyä.

Heinäkuun 2 p:nä.

Erehdyin, kun luulin turtuneeni tunteettomaksi. Pidin hetkellistä hermojen tilaa pysyväisenä sieluntilana. Huomasin ehkä kuitenkin jo silloin, ettei se tule olemaan kestävää laatua.

Heinäkuun 3 p:nä.

Heidän välillään on varmasti tapahtunut jotakin. He koettavat kumpikin salata molemminpuolista suuttumustaan, mutta minäpä näen sen. Muutamaan päivään ei Kromicki ole pidellyt Anielkan käsiä, kuten hänen ennen oli tapana tehdä, eikä vienyt niitä vuorotellen huulilleen, ei silittänyt hänen hiuksiaan eikä suudellut häntä otsalle. Tämä tuotti minulle jo muutaman todellisen ilonhetken, mutta Anielka itse tärveli ne. Huomasin, että hän koettaa ikäänkuin lepytellä häntä, saattaa häntä paremmalle tuulelle ja sovittaa heidän suhdettaan ennalleen. Tämän nähdessäni vimmastuin, ja se tuli selvästi ilmi käytöksessäni Anielkaa kohtaan. En milloinkaan ole ollut hänelle enkä liioin itselleni niin armoton.

Heinäkuun 4 p:nä.

Kun tänään palasin Wandelbahnilta, tapasin Anielkan sillalla putouksen luona. Hän pysähtyi äkkiä ja sanoi jotakin, mutta veden pauhu nieli hänen sanansa. Se ärsytti minua, kuten nykyään kaikki ärsyttää minua. Kun yhdessä olimme kulkeneet kappaleen matkaa sillasta huvilaamme päin, virkoin kärsimättömästi:

— En kuullut mitä sanoit minulle.

— Olisin vain kysynyt, vastasi hän mielenliikutuksissaan, — minkätähden sinä kohtelet minua tällä tavalla? Minkätähden et sinä ensinkään armahda minua?

Kaikki vereni karkasi sydämeen, kun kuulin nämä sanat.

— Etkö sinä tiedä, lausuin nopeasti, — että rakastan sinua mielettömästi. Kuinka sinä saatatkaan kokonaan heittää pois sellaisen tunteen! Kuulehan, en enään vaadi sinulta mitään. Sano minulle vain, että rakastat minua, anna minulle sielusi ja minä kestän kaikki, kärsin kaikki — ja annan sinulle vastalahjaksi elämäni ja palvelen sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Anielka, sinä rakastat minua, sano se!… Eikö totta? Se sana on pelastukseni — sano se!

Anielka kävi valkeaksi kuin vaahto vesiputouksessa. Jäinen viima tuntui kiertävän häntä ja jähmetyttävän veren hänen suonissaan. Vasta hetken perästä hän sai sanan suustaan ja lausui suurimmalla ponnistuksella.

— Älä Jumalan tähden puhu minulle tuolla tavalla!

— Etkö sitte koskaan lausu sitä minulle?

— En koskaan! vastasi hän.

— Muista sitte, että sinun syysi on…

Minä katkaisin lauseen. Päähäni välähti, että jos Kromicki vaatisi häneltä tuota samaa, niin ei hän kieltäisi sitä häneltä — ja kun tuota ajattelin, kiehui minussa kiukku ja epätoivo ja kaikki musteni silmissäni. Olin aivan suunniltani. Tiedän, että paiskasin hänelle vasten kasvoja niin kauheita, kyynillisiä sanoja, ettei kai mies milloinkaan ole rohjennut lausua sellaisia turvattomalle naiselle. En suorastaan voi kirjoittaa niitä tähän. Muistan kuin unessa, että hän hetken perästä tuijotti minuun hämmästynein, säikähtynein silmin, tarttui ranteeseeni, pudisti minua olkapäästä ja puhkesi hätääntyneenä kysymään:

— Leon, mikä sinua vaivaa? mikä sinua vaivaa?

Se vain, että järkeni oli mennyt sekaisin. Työnsin hänen kätensä menemään ja suuntasin askeleeni toiselle puolelle. Hetken perästä palasin, mutta en enään tavannut häntä. Yksi asia oli minulle nyt selvä: se, että vihdoinkin on aika tehdä tästä loppu. Ajatus tunki kuin valonsäde pimeyteen, joka ympäröi päätäni. Outo, yksipuolinen tietoisuus hallitsi minussa. En enään täysin käsittänyt mitä oli tapahtunut. Olin kokonaan menettänyt tajun, niin hyvin siitä, että Anielka oli olemassa, kuin siitä, että minä itse elin. Sensijaan ajattelin kuolemaa, en yksin täydellä tietoisuudella, vaan myöskin täysin levollisesti. Käsitin esimerkiksi selvästi, että jos paiskaudun kalliolta putoukseen, niin sitä voidaan pitää tapaturmana, mutta jos ammun itseni huoneessani, niin tätini kuolee suruun. Vielä kummallisempaa oli, etten tämän mielentilan vallitessa tuntenut mitään epäilystä — oli kuin side järkeni ja tahtoni välillä sekä kaikki niistä johtuva toiminta jo olisi katkennut. Täysin tietäen, että on parempi syöksyä alas kalliolta kuin ampua itsensä, läksin kuitenkin huvilalle hakemaan revolveria. Minkätähden? En tiedä. Tiedän vain, että pidin hyvin kiirettä ja että juostuani ylös portaat rupesin etsimään matka-arkun avainta, jonka takana revolveri oli. Itsemurhan ajatukset pitivät minua kokonaan vallassaan, kun äkkiä kuulin kiireisiä askelia portaista. Mieleeni välähti, että Anielka on aavistanut aikomukseni ja kiiruhtaa ehkäisemään sitä. Ovi temmattiin auki, ja eteeni astui täti, joka hengästyneenä puhkesi puhumaan:

— Leon, juokse noutamaan lääkäriä! Anielka voi pahoin.

Kun sen kuulin, unohdin kaiken muun. Lähdin juoksemaan paljain päin ja palasin neljännestunnin perästä Hotel Straubingeristä lääkärin kanssa. Kun ehdimme paikalle, oli kaikki jo ohi. Tohtori meni Anielkan luo, minä jäin tädin kanssa verannalle ja rupesin kyselemään mitä oli tapahtunut.

— Puoli tuntia sitte, selitti täti, — tuli Anielka kotiin niin hehkuvin kasvoin, että me Celinan kanssa heti kysyimme mitä oli tapahtunut. "Ei mitään, ei mitään!" vastasi hän kärsimättömänä, mutta me kyllä huomasimme, ettei se ollut totta. Celina rupesi ahdistamaan häntä kysymyksillään. Silloin Anielka vimmastui — minkä minä ensi kerran eläissäni näin tapahtuvan — ja huusi: "Minkätähden te kaikki kiusaatte minua!" Sitte hän sai jonkinlaisen hysteerisen kohtauksen. Pelästyimme kauheasti, ja minä juoksin noutamaan sinua. Jumalan kiitos, että kaikki on ohi. Sittemmin lapsi raukka vain itki ja pyyteli meiltä anteeksi kiihtymystään.

Minä vaikenin, sillä sydäntäni kouristi, kun tämän kuulin. Täti asteli pitkin askelin verannalla, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja virkkoi, kädet vyötäisillä:

— Tiedätkö, poikaseni, mitä minä luulen? Me emme kukaan oikein pidä tuosta Kromickista — Celinakaan ei ole häneen suinkaan ihastunut. Kumma kyllä, että vaikka hän kuinka pyrkii suosioomme, hän vaan ei pääse. Syy on meidän. Anielka näkee sen ja kärsii.

— Luuleeko täti, että hän niin suuresti rakastaa Kromickia?

— Tietysti… Hän rakastaa tietysti miestään ja onhan hänen vaikea katsella kuinka me kohtelemme häntä huonosti.

— Kuka häntä kohtelee huonosti? Minun luuloni on yksinkertaisesti, ettei Anielka ole hänen vaimonaan onnellinen — siinä kaikki.

— Jumala varjelkoon! huudahti täti. — En suinkaan kiellä, ettei Anielka olisi voinut päästä parempiinkin naimisiin, mutta mitäpä vikaa tästäkään miehestä voi löytää? Hän tuntuu olevan Anielkaan hyvin kiintynyt. Celina tosin ei voi suoda anteeksi, että hän myi Gluchowin, enkähän minäkään sitä koskaan voi unohtaa, mutta kuulin omin korvin Anielkan kiivaasti puolustavan häntä.

— Ehkäpä vastoin vakaumustaan?

— Vaikkapa. Sitä enemmän se todistaa, että hän rakastaa häntä. Ikävä, ettei kukaan oikein tiedä millä kannalla hänen liikeasiansa ovat. Se onkin Celinan ainainen huoli. Mutta eihän onni lopultakaan riipu rikkaudesta. Ja, kuten jo mainitsin, tulen muistamaan Anielkaa, jos sinä siihen suostut. Mitä? Suostuthan? Onhan meillä molemmilla velvollisuuksia häntä kohtaan, rakas Leon, puhumattakaan siitä, että Anielka on suloinen olento, joka ansaitsee ystävyytemme.

— Koko sydämestäni, täti kulta. Minullahan ei ole sisaria, Anielkan ei siis tarvitse kärsiä aineellisten huolten takia niin kauvan kuin minä elän.

- Minä voin siis kuolla rauhassa, sanoi täti.

Hän hyväili minua hellästi. Mutta lääkäri keskeytti keskustelumme. Muutamin sanoin rauhoitti hän meidät täydelleen. "Pieni hermokohtaus, jommoisia usein sattuu tällaisen kylpykauden alussa. Keskeyttää kylvyt muutamaksi päiväksi, olla paljon raittiissa ilmassa — ei mitään muuta! Ruumis on terve ja voimakas, ja kaikki käy erinomaisesti." Panin näiden sanojen johdosta hänen taskunsa niin täyteen, että hän kulki lakki kourassa huvilan portille asti. Olisin ollut valmis luovuttamaan vuosia elämästäni, jos olisin voinut päästä Anielkan luo, suudella hänen jalkojaan ja pyytää häneltä anteeksi pahaa tekoani. Tein mielessäni lupauksen, että parannan käytöstäni, että kärsivällisesti siedän Kromickia, etten kiihdy, etten edes räpäytä silmää. Katumus, syvä, totinen katumus vallitsi sielussani. Rakastan häntä sanomattomasti.

Juuri ennen päivällistä palasi Kromicki pitkältä kävelyltä Kaiserwegillä. Koetin heti kohdella häntä sydämellisesti. Hän piti käytöstäni myötätuntoisuuden ilmauksena ja oli vilpittömästi kiitollinen. Vietimme Celina rouvan kanssa koko päivän Anielkan luona. Hän olisi iltapäivällä halunnut nousta ja pukeutua, mutta sitä ei sallittu. Minäkään en sallinut mieleni kiihtyä. En muista milloin olisin saanut niin suuren voiton itsestäni. Sanelin hengessäni: "Sinun tähtesi, rakkaani!" Olen koko päivän ollut hullunkurisen mielenliikutuksen vallassa. Minun on tehnyt mieli itkeä kuin pieni lapsi. Tälläkin hetkellä nousevat kyyneleet kurkkuuni. Olen rikkonut, mutta teenkin nyt katumusta todenperään.

Heinäkuun 5 p:nä.

Eilistä mielenkuohua on seurannut täydellinen rauha, kuten myrskyä tyven. Pilvet ovat tyhjentäneet kaikki sähkövarastonsa. Minua väsyttää sekä ruumiillisesti että henkisesti. Anielka voi paremmin. Aamulla satuimme kahden verannalle. Istutin hänet lepotuoliin, kiersin hänen ympärilleen lämpöisen peitteen, koska aamut täällä ovat viileät, ja lausuin:

— Anielka rakkaani, pyydän sinua koko sydämestäni suomaan anteeksi mitä eilen sanoin. Anna anteeksi ja unohda — vaikken minä itse koskaan voi sitä unohtaa.

Hän ojensi minulle paikalla vastaukseksi kätensä, ja minä painoin sitä vastaan huuleni. Minun täytyi koota kaikki tahdonvoimani tukahuttaakseni valituksen, joka pyrki esiin rinnastani, niin suuri oli kuilu rakkauteni ja tuskani välillä. Anielka sen kyllä tunsi, koskei hän heti vetänyt pois kättään. Hänkin koetti hillitä mielenliikutustaan ja ehkä tunnettakin, joka veti häntä minun puoleeni. Hänen rintansa nousi ja laski, nyyhkytys pyrki väkisenkin ilmoille. Tiesihän hän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, ettei sellaista rakkautta usein tavata maailmassa ja että siitä olisi voinut riittää onnea koko elämäksi.

Mutta hetken perästä hän tyyntyi, ja hänen kasvonsa kävivät levollisiksi. Niissä kuvastui alistuvaisuus ja suuri hyvyys.

— Joko me nyt olemme sopineet? kysyi hän.

— Jo! vastasin.

— Ja ainiaaksi!

— Mitä minä voin vastata, rakkaani? Tiedät itse Parhaiten mitä minussa liikkuu…

394

Ikäänkuin sumu himmensi taasen hänen silmiään, mutta hän hillitsi itsensä.

— Kiitos! sanoi hän. — Sinä olet niin hyvä.

— Minä? huudahdin vilpittömän kiihtymyksen vallassa. — Tiedätkö, että jollet eilen olisi tullut kipeäksi, olisin…

Mutta en lopettanut lausettani. Olin äkkiä käsittänyt, ettei minun sopinut voittaa häntä pelon ja uhkausten tietä. Minua hävetti sitä enemmän, kun hän heti pelästyi ja, äkkiä kääntäen minuun katseensa, rupesi kyselemään:

— Mitä sinun piti sanoa?

— Jotakin vain, jota ei minun sovi sanoa ja joka ei enään tänään merkitsisikään mitään.

— Ei, Leon, minä tahdon tietää kaikki, muuten ei minulla ole hetkenkään lepoa.

Tuuli toi hiussuortuvan hänen otsalleen — minä nousin ja sitaisin sen hellävaroen hänen päälaelleen, ikäänkuin olisin ollut hänen äitinsä.

— Anielka, rakkaani, sanoin, — älä pyydä minua puhumaan asioita, joita minun ei ole lupa puhua. Mutta minä annan sinulle sanani, että vastaisuudessa voit olla aivan levollinen.

Hän katsoi minua silmiin.

— Lupaatko?

— Lupaan pyhästi. Mitä se rakas pää nyt miettiikään?

Siinä tuli postinkantaja ja toi meille pinkallisen lähetyksiä. Kromickille oli kirjeitä idästä, Anielkalle Sniatynskeilta (tunsin kuorella Sniatynskin käsialan), ja minä sain kirjeen Klaralta. Tuo uskollinen olento ei kirjoittanut juuri mitään itsestään, mutta tahtoi sensijaan paljon tietoja minusta. Kerroin Anielkalle saaneeni kirjeen Klaralta. Hän rupesi silloin kiusoittelemaan minua, nähtävästi rakentaakseen sopumme oikein täydelliseksi. Minä vastasin hänelle samalla mitalla huomauttaen, että Sniatynskin pää viime aikoina näytti menneen ihan pyörälle. Hetkisen me molemmat nauroimme ja laskimme leikkiä. Ihmissielu on kuin mehiläinen, joka hakee hunajaa myrkyllisimmistäkin kukkasista. Onnettominkin ihminen koettaa saada imeä edes hitusen onnea, vaikkapa omasta onnettomuudestaan, ja sitä tarkoitusta varten käyttää hän hyväkseen jokaista tilaisuutta ja tilaisuuden varjoa. Joskus johtuu mieleeni, että tuo sammuttamaton onnentarpeemme todistaa meillä olevan jotakin odotettavissa kuoleman jälkeen. Olen vakuutettu, että nimenomaan pessimismikin tukee tätä olettamusta, koska me siinä lohdutukseksemme puemme kärsimyksemme filosofiseen muotoon. Me teemme sen tyydyttääksemme ikävöimistämme tietoisuuteen ja totuuteen, sillä onni ei ole mitään muuta kuin sarja tällaista tyydyttämistä.

Ehkäpä rakkauskin on ääretön onnen lähde, koska siihen sen niukimmassakin muodossa voi tunkea valoa. Tuollainen valonsäde on tänään loistanut meille molemmille. En enään osannut toivoakaan sellaista. En niinikään osannut odottaa, että ihminen, jonka halut ja himot ovat rajattomat, hädässään voisi tyytyä ei mihinkään. Mutta oma itseni on antanut minulle siitä todistuksen.

Olimme juuri lakanneet lukemasta kirjeitämme, kun Celina rouva, joka nyt liikkuu omin voimin, ilmestyi ovelle ja toi jakkaran Anielkan jalkojen alle.

— Mutta äiti! pelästyi Anielka, — onko tämä nyt laitaa?

— Etkö muista kuinka sinä hoitelit minua, kun olin kipeänä? vastasi Celina rouva.

Mutta minä otin jakkaran hänen käsistään ja polvistuin hänen eteensä enkä noussut, ennenkuin hän laski pienet jalkansa sen päälle. Ja minulle riitti onnea koko päiväksi vain siitä, että hetken olin saanut olla polvillani hänen edessään. Sellaista se on! Hyvin köyhä ihminen elää muruista ja hymyilee keräillessään niitäkin — hymyilee kyynelten läpi.

Heinäkuun 6 p:nä.

Minun sydämeni on rampa, mutta se kykenee rakastamaan. Vasta nyt ymmärrän Sniatynskin. Jollen olisi ollut niin kompliseerattu, epäsuhteellinen, skeptisismin, itse-erittelyn ja itsearvostelun myrkyttämä, jos rakkauteni olisi ollut luonnollinen ja terve, niin olisi Anielka muodostunut elämäni opinkappaleeksi ja tuonut mukanansa kaikki muutkin. Mutta en tiedä… ehkäpä en voinut rakastaa muulla tavalla kuin sairaasti, ehkäpä siinä juuri onkin syy kaikkeen kykenemättömyyteeni. Oli miten tahansa, se, jonka olisi pitänyt muodostua terveydekseni ja pelastuksekseni, tuli kuolemantaudikseni ja kirouksekseni. Varoituksia ei minulta ole puuttunut. Ihmiset ovat ihmeellisesti aavistaneet mikä minua odottaa. Muistan Sniatynskin kirjoittaneen jo silloin, kun olin Davisien luona Peglissä, nämä sanat: "elämästä täytyy aina kasvaa esiin jotakin — katso, ettei vaan kasva sellaista, joka tuottaa onnettomuutta sekä sinulle että läheisillesi". Silloin nauroin tätä, ja kuitenkaan ei olisi voitu lausua tulevaisuudestani todempaa ennustusta. Isänikin puhui joskus, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkenut tulevaisuuden verhon läpi. Nämä muistutukset tulevat nyt myöhään. Mietteistäni ei enään ole hyötyä, mutta en saa niitä mielestänikään, sillä vielä enemmän kuin säälin itseäni, säälin Anielkaa. Hän olisi minun kanssani tullut sata kertaa onnellisemmaksi kuin Kromickin. Sillä vaikka alussa olisinkin eritellyt häntä ja paljastanut hänen heikkouksiaan, niin olisin silti rakastanut häntä koko sielustani. Hän olisi ollut minun ja sellaisena olisi hän siirtynyt itsekkäisyyteni piiriin. Olisin ruvennut katsomaan hänen heikkouksiaan kuten katselen omiani, ja itselleen ihminen aina antaa kaikki anteeksi — ja vaikka hän mitä ankarimmin arvostelisikin itseään, niin ei hän sittenkään lakkaa ajamasta takaa omaa etuaan ja rakastamasta itseään. Siten olisin rakastanut häntäkin — ja koska hän on sata kertaa parempi minua, olisi hän vähitellen muodostunut minun kunniakseni, ollut parempi, jalompi minäni, ja minä olisin ymmärtänyt, ettei erittelylläni ole sijaa hänessä — ja minä olisin siirtynyt hänen uskoonsa ja löytänyt pelastukseni hänen kauttansa.

Kaikki meni myttyyn ja tärveltyi ja muuttui tragediaksi hänelle — ja myrkyksi ja tragediaksi minulle.

Heinäkuun 7 p:nä.

Luen läpi mitä eilen kirjoitin ja pysähdyn miettimään mitä lopussa sanoin, nimittäin, että tunteeni olisi voinut pelastaa minut, jos se olisi ollut terve, mutta että siitä tuli pahan lähde… Minun on vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Kuinka saattaa rakkaus niin puhtaaseen olentoon kuin Anielka, synnyttää pahaa? Mutta yksi ainoa selitys tekee kaikki ymmärrettäväksi: sairas rakkaus. Minun täytyy tunnustaa tosiasia. Jos kaksi vuotta sitte joku olisi sanonut minulle, sivistyneelle miehelle, jolla on esteettiset hermot, joka elää säädyllisyyden lakikirjan mukaan jo senkin takia, ettei siveellinen luonto salli hänen elää toisin — jos joku, toistan vieläkin sanani, olisi väittänyt, että minä kerran yötä päivää tulen miettimään miten saisin — vaikkapa surmaamalla — erään miehen pois tästä maailmasta, koska hän on tielläni, niin minä olisin pitänyt tuota ennustajaa mielipuolena. Ja siihen minä kuitenkin olen tullut! Kromicki pimentää minulta valon, ryöstää minulta maan, veden ja ilman. En voi elää, ja juuri siitä syystä, että hän elää - ja sentähden kannan mielessäni ajatusta hänen kuolemastaan lakkaamatta. Miten yksinkertaiseksi kaikki kävisi, miten kaikki pulmat selviäisivät ja onnettomuudesta tulisi loppu, jos hän kuolisi. Monasti on johtunut mieleeni, että jos hypnotisoitsijan käsky: "nuku!" vaivuttaa asianomaisen uneen, niin eikö sama voima vahvistettuna riittäisi nukuttamaan ihmistä ikuiseen uneen? Tilasin itselleni hiljan joukon hypnotismia käsitteleviä kirjoja ja lausun vaistomaisesti joka katseellani Kromickille: "Kuole!" Jos tämä suggestioni olisi riittänyt, niin hän aikoja sitte olisi jättänyt tämän maan. Mutta muuta seurausta ei tähän saakka ole kuulunut kuin että hän voi hyvin ja on, kuten ennenkin, Anielkan mies, ja että minä, joka tunnen aivoitukseni rikollisuuden, typeryyden, naurettavuuden ja alhaisuuden, halveksin itseäni entistä enemmän.

Silti hypnotisoin yhä jatkuvasti Kromickia. Taasen vanha tarina älykkäästä ihmisestä, joka menee puoskarien luo, kun lääkärit eivät ole voineet parantaa hänen vaikeaa tautiaan. Minä koetan tappaa vihamieheni hypnotismilla — jos siinä entistä selvemmin tulen huomaamaan oman kehnouteni, niin sitä pahempi minulle. Lisään vielä, että jota yksinäisemmäksi jään, sitä enemmän ajattelen vihatun miehen syrjäyttämistä ja käytän hyväkseni kaikkia mahdollisia keinoja. Pitkän aikaa haudoin mielessäni, että tapan hänet kaksintaistelussa. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Anielka ei voisi mennä naimisiin miehensä murhaajan kanssa — rupesin siis miettimään muita keinoja, kuten todellisen pahantekijän sopii. Ja, kumma kyllä, keksin joukon juonia, joita ei yksikään inhimillinen oikeus voisi paljastaa.

Hullutusta! Mahdottomuutta! Pelkkää teoriaa! Kromicki saattaa kun saattaakin elää turvallisesti, sillä moisista ajatuksista ei minussa milloinkaan kehity tekoja. En tapa häntä, vaikka tietäisinkin, ettei minua siitä vedetä edesvastuuseen enempää kuin kärpäsen tappamisesta. En tappaisi häntä, vaikka kahden asuisimme autiolla saarella — ja kuitenkin: jos ihmisen pääkoppa kuorittaisiin kuten omena ja salatut ajatukset tuotaisiin päivän valoon, niin tulisi ilmi, että rikollisuuden mato jäytää aivojani. Lisäksi minä vielä selvästi tunnen, että korkea siveellinen käsky: älä tapa! ei lainkaan ole ehkäisemässä minua surmaamasta Kromickia. Sen käskyn minä jo olen tukahuttanut itsessäni. Mutta minä en satuttaisi häneen kättäni siitä syystä, että minuun ehkä on jäänyt jotakin ritarillisuuden perintöä, etteivät herkistyneet hermoni suostuisi raakaan tekoon, että minä olen kehittynyt liian etäälle ihmisen alkuperäisestä viileyden tilasta: sanalla sanoen sentähden, että se olisi minulle fyysillisesti mahdotonta. Mutta moraalisesti minä otan hänet hengiltä joka päivä — ja sitä tehdessä mietin, eikö minun kerran mahtane olla tekeminen tiliä menettelystäni jonkin inhimillisiä laitoksia korkeamman tuomioistuimen edessä, ikäänkuin olisin hänet surmannut.

Tosin tavattaisiin varmaan, jos ihmisen, pääkallo voitaisiin avata, kelvollisimmankin ihmisen aivoissa ajatuksia, jotka nostaisivat hiuksemme pystyyn. Muistan että minulle, kun olin pikkupoika, tuli suuren uskonnollisuuden aikoja, jolloin rukoilin aamusta iltaan koko sielustani ja mielestäni, ja hartaimpinakin hetkinäni saattoi mieleeni lentää syntisiä ajatuksia, aivan kuin tuuli olisi ne tuonut tai paha henki kuiskannut korvaani. Samoin olen tullut tehneeksi syntiä ihmisiä vastaan, joita eniten rakastan ja joiden tähden empimättä olisin voinut antaa elämäni. Muistan, että se silloin tuotti minulle jokapäiväistä surua ja että rehellisesti kärsin. Mutta ne sikseen. Palatakseni rikollisiin tai synnillisiin ajatuksiini, arvelen, että niitä ei lueta meille viaksi, koska ne tulevat synnin tietoisuudesta ulkopuolellamme eivätkä siitä synnistä, joka jo on mennyt moraaliseen olemukseemme. Juuri tämän niiden ulkopuolisuuden takia ihmisestä tuntuukin siltä, kuin paholainen kuiskaisi ne hänen korvaansa.

Ihminen kuulee ne ja työntää ne luotaan, koska hän ei tahdo pahaa — ja tämä luetaan hänelle ehkä vain ansioksi. Mutta toista on minun. Ajatus Kromickin surmaamisesta ei tule ulkopuoleltani, vaan elää ja kehittyy minussa. Moraalisesti minä jo olen täyttänyt aikomukseni, vaikka en saa enkä ole saanut häntä surmatuksi, mikä, kuten sanoin, ainoastaan riippuu hermoistani. Minun paholaiseni tehtävä supistuu siihen, että hän tekee minusta pilkkaa, kuiskaten korvaani, ettei teko olisi ensinkään suurempi rikos — se kysyisi ainoastaan tarmoa.

Tällaisille harhateille olen joutunut. En ikinä olisi uskonut eksyväni niin kauvas, katselen oman olentoni syvyyteen ihmeissäni. En tiedä, lunastaako piinani minua lankeemuksestani edes osaksi, tiedän ainoastaan, että sen, jonka elämä ei mahdu Anielkan ja hänen kaltaistensa olentojen yksinkertaiseen lakikirjaan, jonka sielu kuohuu yli maljan laitojen — sen täytyy muuttua tomuksi ja tuhkaksi ja vaipua lokaan.

Heinäkuun 9 p:nä.

Tänään osoitti Kromicki minulle lukuhuoneessa erästä englantilaista, joka oli erinomaisen kauniin naisen seurassa, ja kertoi heidän tarinansa. Kaunotar on alkuaan rumaanialainen ja ollut naimisissa köyhtyneen valakialaisen pajarin kanssa, jolta englantilainen suorastaan osti hänet Ostendessä. Olenhan minä kuullut tuollaisia juttuja senkin seitsemät kerrat elämässä. Kromicki mainitsi summankin, jolla kaunotar oli ostettu. Kertomus teki minuun kumman vaikutuksen. "Keino sekin!" ajattelin. Tosin häpeällinen sekä ostajalle että myyjälle, mutta yksinkertainen. Naisen tietysti ei tarvitse saada tietää ehtoja, ja nämä ehdothan voidaan pukea niin siistiin muotoon kuin suinkin. Vaistomaisesti rupesin sovittamaan ajatuksiani meidän suhteeseemme. No niin! Jutulla oli kaksi puolta. Anielkaan nähden oli se iljettävä häväistys, Kromickiin nähden se tuntui sekä mahdolliselta että minun vihani ja ylenkatseeni mukaiselta. Sillä jos hän todella suostuisi sellaiseen kauppaan, niin sittepä hänen koko alhaisuutensa vasta tulisi päivänvaloon, sittepä hän vasta näyttäisi mikä mies hän on ja miten mahdotonta oli antaa Anielka hänelle. Sittepä yhdellä iskulla pyhitettäisiin kaikki ponnistukseni hänen vaimonsa vapauttamiseksi hänestä. Mutta suostuisiko hän? Sanoin itselleni: "Vihaat häntä, sentähden uskot hänestä kaikkea pahaa." Mutta vaikka toiselta puolen koetan olla puolueeton, on minun mahdoton unohtaa, että tuo mies myi Gluchowin, että hän houkutteli siihen valtuuden Anielkalta, että hän sitte petti sekä Anielkan että Celina rouvan ja että loppujen lopuksi rahanhimo nähtävästi oli pääpiirteenä hänessä. En yksin minä ole huomannut häntä mieheksi, joka potee suorastaan kullan kuumetta. Saman ovat nähneet Sniatynski, täti ja Celina rouva. Sentapainen siveellinen sairaus johtaa aina pakostakin vastaavaan lankeemukseen. Ymmärrän muuten, että kaikki luultavasti tulee riippumaan hänen asioittensa tilasta. Kummoinen se on — sitä ei kukaan oikeastaan tiedä. Täti ei pidä sitä edullisena. Minä puolestani luulen, että hän on kylvänyt kaikki mitä omisti johonkin peltoon, josta pitäisi kasvaa rehevää viljaa. Kasvaako pelto? Varmaan ei hän itsekään tiedä sitä, ja siitä hänen alituinen levottomuutensa ja lukemattomat kirjeet nuorelle Chwastowskille, joka toimii hänen apulaisenaan. Tässä johtuu äkkiä mieleeni, että samaiselta nuorelta Chwastowskilta varmaan saisi tietää millä kannalla hänen asiansa ovat. Kirjoittaminen veisi pitemmän aikaa. Ehkäpä lähden päiväksi Wieniin tapaamaan tohtori Chwastowskia, joka siellä tekee työtä jossakin klinikassa, ja saan häneltä joitakin tietoja. Täytyyhän veljesten olla kirjevaihdossa. Sillaikaa tutkistelen Kromickia, mutta suurimmalla varovaisuudella, jotten herättäisi hänen valppauttaan ja epäluuloaan. Heti huomispäivänä kysyn mitä hän arvelee rumaanialaisesta pajarista, joka myi vaimonsa englantilaiselle. Luultavasti ei hän tahdo vastata suoraan, mutta minäpä koetan johtaa häntä siihen, mikäli mahdollista, ja arvaan loput. Kaikki nämä ajatukset ja tuumat ovat tehneet, että minä jonkun verran olen virkistynyt. Ei ole mitään pahempaa kuin toimettomuus, ja kaikki mikä johtaa siitä pois, on tervetullutta. Sanon vieläkin itselleni: "Ainakin sinä huomenna ja ylihuomenna saat ponnistella ja koettaa tehdä jotakin rakkautesi hyväksi." Ja se antaa minulle voimaa. Täydellinen toimettomuus johtaa jonkinlaiseen tekojen kiihkoon. Järkeni, ajatukseni joutuvat hajoamistilaan. Olen kunniasanallani luvannut Anielkalle, etten satuta kättäni itseeni — sitäkään ulospääsyä ei siis enään ole. Mutta tätäkään elämää ei voi jatkua. Jos tie, jolle aion astua, on häpeällinen, niin se joka tapauksessa on Kromickille häpeällisempi kuin minulle. Minun täytyy eroittaa heidät, jollen itsenikään takia, niin Anielkan tähden. Minulla on varmaan kuumetta. Kylvyt tekevät täällä hyvää kaikille, paitsi minulle.

Heinäkuun 10 p:nä.

Kuumia päiviä näkyy voivan olla täällä Gasteinissakin. Mikä helle nyt onkaan! Anielka käy valkoisissa flanellivaatteissa, jommoisia englantilaiset naiset käyttävät "lawn-tennistä" pelatessa. Juomme aamukahvit ulkona. Hän saapuu kylvystä raikkaana ja häikäisevänä kuin lumi auringonlaskussa. Hänen sorja ruumiinsa eroittautuu tavallista selvemmin pehmeiden vaatteiden alta. Aamuisessa valossa näen selvästi jokaisen karvan hänen kulmillaan, silmäripset ja untuvat hienoilla poskilla. Hänen hiuksensa tuntuvat kosteilta, ja valaistus tekee ne tavallista vaaleammiksi. Silmäterät ovat miltei läpikuultavat. Miten hän on nuori ja ihanainen! Hänessä sykkii elämäni, häneen on kiteytynyt kaikki mitä omakseni pyydän. En lähde täältä, en voi.

Katselen häntä ja olen pyörryksissä sekä ihastuksesta että tuskasta, sillä tuossa hänen vieressään istuu — hänen miehensä. Tätä ei voi jatkua — älköön hän olko kenenkään, kunhan hän vain ei ole hänen! Anielka kyllä aavistaa mitkä tuskat repivät hermojani, mutta hän ei tunne niitä kokonaan. Hän ei rakasta miestään — mutta hän pitää heidän yhdyselämäänsä oikeana. Minä kiristän hampaitani, kun sitä vain ajattelenkin, sillä minun mielestäni hän on alentunut jo tunnustaessaan tuon laillisuuden. Siihen ei ole lupaa, ei hänelläkään! Kuolkoon hän mieluummin. Silloin hän on kun onkin omani, sillä laillinen mies toki jää tänne — mutta minä en! Jo senkin tähden olen laillisempi kuin hän. Ajoittain joudun kumman mielialan valtaan. Kun oikein olen väsynyt ja kiusaantunut ja ajatukseni lakkaamatta on kulkenut samaan suuntaan, näen joskus kaukaisen maan, jota ei nähdä normaalitilassa, ja silloin tulee minulle hetkeksi varmuus, että Anielka kuuluu minulle, että hän jollakin lailla on minun tai tulee omakseni. Kun herään tästä tilasta, muistan ihmeekseni, että Kromicki on olemassa. Ehkäpä noina hetkinä astun yli rajan, jonka poikki elämässä tavallisesti ei astuta, ehkäpä minulle näyssä osoitetaan asiat täydellisinä, asiat sellaisina, jommoiset ne ovat ihanteissamme ja jommoisina niiden tulisi kajastaa sielumme silmään. Minkätähden eivät ihanteittemme maa ja todellisuuden maailma sopeudu keskenään ja kuinka voi olla mahdollista, ettei niiden välillä ole harmoniaa — sitä en tiedä. Vaivaan usein päätäni ja koetan selvitellä näitä asioita, mutta en sittenkään käsitä epäsoinnun tarkoitusta. Tunnen ainoastaan, että juuri se on kaiken epätäydellisyyden ja pahan alku. Tämä tunne panee voiman minussa liikkeelle — sillä siinä tapauksessa olisi Anielkan ja Kromickin yhteenkuuluvaisuus juuri pahan ilmaus.

Heinäkuun 11 p:nä.

Uusia pettymyksiä. Taasen on suunnitelmani suistunut. Vielä on sentään toivon kipinä, vielä ehkei kaikki ole hukassa. Olen tänään puhunut Kromickin kanssa pajarista, joka myi vaimonsa, ja keksin tarkoitusta varten kokonaisen tarinan houkutellakseni Kromickia suoruuteen.

Tapasimme englantilaisen ostettuine vaimoineen suihkulähteellä. Otin heti puheeksi naisen erinomaisen kauneuden ja virkoin vihdoin:

— Tohtori täällä kertoi minulle miten myynti ja kauppa tapahtui. Sinä tuomitset pajaria liian ankarasti.

— Hän huvittaa minua ennen kaikkea, vastasi Kromicki.

— Jutussa on lieventäviä asianhaaroja. Mies ei ollut ainoastaan pajari, vaan omisti samalla suuren nahkuriliikkeen, jota hän hoiti lainarahoilla. Äkkiä kielsivät naapurivallat ruton takia nahkojen viennin Rumaaniasta. Mies tiesi, että jollei hän pysy pystyssä kiellon aikaa, niin hän menee nurin ja syöksee lisäksi perikatoon kymmeniä perheitä, joiden luottoa hän on käyttänyt hyväkseen. Katso, ystäväni, kauppias on kauppias. Mahdollisesti hänen oikeuskäsitteensä on toinen kuin muiden ihmisten, mutta kun kerran on omistanut sen itselleen, niin…

— Sopii myydä yksin vaimonsakin? sanoi Kromicki. — Ei ikinä. Ei ole lupa toisten velvollisuuksien takia polkea toisia, kukaties vieläkin pyhempiä…

Kromicki ei olisi voinut hermostuttaa ja hämmästyttää minua enemmän kuin käyttäytymällä kunnon miehen tavoin. Mutta minä en päästänyt toivoa käsistäni. Tiedän, että turhanaikaisimmatkin ihmiset aina pitävät varastossaan korealta kalskahtavia lauseita. Jatkoin siis:

— Et ota lukuun, että pajari olisi vienyt tuon naisenkin kanssaan perikatoon. Tunnusta pois, että huonosti on käsittänyt velvollisuutensa läheisimpiään kohtaan se, joka voi ottaa heiltä viimeisen leipäpalasen.

— Tiedätkös, en ikinä uskonut sinua noin hiton kylmäksi ja laskevaksi.

Minä mietin itsekseni: et ymmärrä, tyhmyri, etteivät ne ole minun ajatuksiani. Sinun pitää omistaa ne itsellesi!

Ääneen lausuin:

— Koetan vain asettua liikemiehen kannalle. Sinä et huomaa sitäkään asiaa, että nainen mahdollisesti ei rakastanut häntä, vaan nykyistä miestään, joka ehkä tiesi sen.

— Siinä tapauksessa olivat herra ja rouva yhdenarvoiset.

— Se on toinen asia. Syvemmältä katsoen nainen kuitenkaan ehkei ollut niin mitätön kuin luulemme, koska hän oli pysynyt uskollisena miehelleen, vaikka rakasti englantilaista. Mahdollista, että pajari oli heittiö, mutta sano nyt mitä tällaisessa tapauksessa kauppiaan on tekeminen, kun tullaan ja sanotaan hänelle: "Te olette kaksinkerroin mennyt mies, sillä teillä on velkoja, joita ette voi maksaa, ja vaimo, joka ei rakasta teitä. Mutta erotkaa tuosta naisesta ja minä takaan ensinnäkin hänelle huolettoman toimeentulon ja teen hänet niin onnelliseksi kuin suinkin ja toiseksi maksan velkanne." Sanotaan: häpeällinen kauppa! — Mutta onko se itse asiassa niin häpeällinen kauppa? Muista, että kauppias, suostuessaan tähän myyntiin, yhdellä iskulla pelastaa onnettomuudesta naisen ja voi todella kysyä eikö hän ole oikein ymmärtänyt velvollisuuttaan lähimpiään kohtaan, ja kurjuudesta kaikki, jotka ovat luottaneet häneen.

Kromicki mietti hetken. Sitte hän päästi monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:

— Hyvä ystävä, minä rohkenen uskoa, että liikeasioista tiedän enemmän kuin sinä, mutta väittelyyn en lähde kanssasi, sillä siinä joudun alakynteen. Jollet olisi isältäsi perinyt miljoonia, vaan ruvennut asianajajaksi, niin joka tapauksessa olisit koonnut niitä… En tiedä mitä minun pitää ajatella mokomasta rumaanialaisesta veijarista, senjälkeen kun olen kuullut miten sinä selität asian. Tiedän vain, että vaimo myytiin, ja se haiskahtaa roistomaiselta, sano mitä tahdot. Vielä lisään, koska itse olen kauppias: vararikosta on aina ulospääsy. Joko kokoat toisen kerran omaisuuden ja maksat vanhat velat tai ammut kuulan otsaasi. Verellä maksetaan niinikään. Silloin vapautat myöskin vaimosi, jos olet naimisissa, ja avaat hänelle tien uusiin kohtaloihin.

Minut valtasi sellainen sisällinen raivo, että olisin antanut mitä hyvänsä, kunhan vain olisin saanut huutaa hänen korvaansa: "Sinä olet kun oletkin jo tehnyt vararikon, ainakin siinä suhteessa, ettei vaimosi rakasta sinua! Näetkö putouksen tuossa? Syöksy sinne suinpäin, vapauta hänet niinmuodoin ja anna hänen alkaa uutta elämää, jossa hän tulee olemaan sata kertaa onnellisempi!"

Mutta minä vaikenin ja todensin katkeralla mielellä, että Kromicki tosin on matalasieluinen mies, joka saattaa esimerkiksi myydä Gluchowin ja pettää vaimonsa luottamuksen, mutta ei sellainen konna, jommoiseksi olen luullut häntä. Suunnitelmat, joihin hetkeksi olin keskittänyt koko sieluni, menivät nurin. Seisoin taasen avuttomana tuijottaen tyhjyyteen, häilyin taasen ikäänkuin ilmassa. En kuitenkaan tahtonut päästää käsistäni viimeistä lankaa, sillä ymmärsin, että voin elää ainoastaan sillä ehdolla, että vielä koetan toimia. Muussa tapauksessa varmaan menetän järkeni. "Valmistanpa joka tapauksessa maaperää tulevaisuutta varten", ajattelin. "Herätänpä Kromickissa ajatuksen, että hänen on erottava Anielkasta." En, kuten sanoin, ensinkään tietänyt, millä kannalla hänen taloudelliset asiansa olivat. Mutta arvellen, että keinottelija aina saattaa voittaa yhtä hyvin kuin menettää, sanoin:

— Enhän tiedä missä määrin äskeinen lausuntosi vastaa kauppiaan oikeuskäsitteitä, mutta mielihyvällä tunnustan, että se on lähtenyt kunnon miehen suusta. Jos ymmärsin oikein, olet sitä mieltä, että miehellä, joka seisoo perikadon partaalla, ei ole oikeutta vetää vaimoaan mukaansa kurjuuden kuiluun?

— Minä sanoin vain, että vaimon kauppaaminen aina on roistomaista. Vaimon täytyy kun täytyykin jakaa miehen kohtalo. Paljon kiitoksia vaimosta, joka suostuu avioliiton purkamiseen ainoastaan siitä syystä, että mies menettää omaisuutensa.

— Jollei hän suostuisikaan, niin mies voi saada aikaan eron vastoin hänen tahtoaan. Kummankin täytyy tässä tapauksessa täyttää oma velvollisuutensa. Jos vaimo näkee, että hän eron kautta voi pelastaa miehensä, niin hänen velvollisuudentuntonsa, jos hän ymmärtää sen oikein, täytyy käskeä häntä eroamaan miehestään.

— Näistä asioista on ilkeää puhuakin.

— Kuinka niin? Joko sinun käy rumaanialaista sääli?

— Ei, herra nähköön, minun silmissäni hän aina tulee olemaan roisto.

— Kun et sinä voi katsella asiaa objektiivisesti. Mutta eipä kumma: se, jolta kaikki luistaa kuin voideltuna, ei milloinkaan voi asettua vararikkoisen miehen mielentilaan. Siihen vaadittaisiin filosoofia — mutta filosofia ja miljoonanteko kulkevat harvoin käsi kädessä.

En tahtonut jatkaa keskustelua pitemmältä, sillä kurja pelini inhoitti minua sanomattomasti. Minusta tuntui kuitenkin siltä kuin olisin heittänyt maahan jonkin siemenen — tosin ehkä liian heikon ja kasvamiseen kykenemättömän, mutta joka tapauksessa olin taasen saanut kiinni langanpäästä. Muuan asia minua rohkaisi. Sinä hetkenä, jolloin sanoin, että vararikkoon joutuneen miehen on velvollisuus päästää vaimonsa vapaaksi, olin Kromickin kasvoilla huomaavinani levottomuutta ja teennäisyyttä. Huomasin niinikään, että hän hengitti helpommin, kun siirryin puhumaan hänen miljoonistaan. Jos nyt heti tekisin johtopäätöksen, että hän on perikadon partaalla, hätiköisin ehdottomasti. Mutta mahdollisesti voisin edellyttää, etteivät hänen liikeasiansa ole aivan varmalla kannalla. Mahdollisesti ne voivat kääntyä niin tai näin päin.

Minun täytyy päästä siitä varmuuteen. Minussa on aivan selvästi kaksi ihmistä. Toinen sanoo hengessä Kromickille: "Jos sinä vain hiukankin horjahdat, niin minä autan sinua kaatumaan — ja vaikka koko omaisuuteni menisi, niin olisin valmis syöksemään sinut nurin yhdellä iskulla. Silloin olisi edessäni mennyt mies, ja etköhän sinä silloin keksisi käsitteillesi hienompia nimityksiä kuin roistomaisuus."

Samalla olin täysin selvillä siitä, etteivät nämä ajatukset ole omiani. Ne ovat joitakin vieraita ajatuksia, jotka olen saanut kirjoista tai muilta ihmisiltä, ne eivät ikinä olisi saaneet minussa sijaa, jollei asemani olisi näin epätoivoinen, koska ne ovat minulle sekä inhoittavat että luonnonvastaiset. Rahat eivät ikinä ole näytelleet elämässäni osaa, eivät välikappaleina enempää kuin päämääränäkään. Minä en ole pystynyt sellaisten aseiden käyttämiseen. Olen tuntenut, että minun ja Anielkan suhde alentuisi, jos sellaiset idut saisivat siinä juurtua. Äskeiset ajatukseni herättivät minussa niin sanomatonta siveellistä inhoa, että itsekseni puhelin: "Etkö sinä enään karta edes tällaista lankeemusta? Pitääkö sinun tyhjentää sekin malja? Katso miten sinä päivä päivältä alenet. Ennen ei tällaisia ajatuksia olisi johtunut mieleesikään, ajatuksia, jotka kaiken järjen nimessä eivät voi viedä mihinkään tuloksiin, vaan jotka hävittävät sinulta viimeisenkin itsekunnioituksen."

Ennen, kun joskus satuin kuulemaan tädin puhuvan Kromickin raha-asioista ja tuovan esiin epäilyksiään, oli minusta todella tuntunut ilkeältä. Sen tapauksen varalta, että hän joskus pyytäisi apuani tai kehoittaisi minua ottamaan osaa yrityksiinsä, olin ajatellut vastauksenkin valmiiksi. Olin päättänyt, että kieltäydyn sekä auttamasta häntä että ryhtymästä osalliseksi hänen liikeyrityksiinsä — siinä määrässä oli minulle vastenmielistä, että raha sekoitettaisiin minun ja Anielkan väleihin. Muistan, että tämä piirre luonteessani aina on tuntunut minusta hienolta, ja minä olen iloinnut siitä siksi, että olen pitänyt sitä todistuksena tunteeni aateluudesta. Nyt kurotan käteni tuota asetta kohti ikäänkuin olisin pankkiiri, joka koko ikänsä on käynyt sotaa rahalla. Niin pitkälle on päästy.

Tiedän varmasti, että ajatukseni ja tekoni ovat huonommat itseäni, ja monasti mietin miten se on selitettävissä. Nähtävästi kaikki johtuu siitä, etten pääse pois salapoluilta. Minä rakastan jaloa naista, ja rakkauteni on suuri ja ylhäinen, ja kuitenkin syntyy tästä liitosta alituista erehdystä ja ristiriitaa, joka turmelee luonteeni, jopa hävittää hermoistanikin aateluuden. Ennen muinoin, kun lankeemuksen hetkinä viskasin siveellisyyden nurkkaan, jäi minulle kuitenkin aina jotakin… jokin esteettinen tunne, jonka avulla pidin kurissa itse pahankin. Nyt ei minulla ole sitäkään, tai oikeammin sanoen on tämä tunne käynyt minussa voimattomaksi. Olisipa minusta samalla mennyt kyky tajuta tahraisuutta! Mutta ei! Se elää minussa entisellä voimallaan, sillä eroituksella ainoastaan, ettei se enään pidätä minua pahasta, vaan ainoastaan lisää piinaani. Paitsi rakkauttani Anielkaan ei minussa tosin ole sijaa millekään muulle, mutta eihän tajunta tarvitse mitään erityistä sijaa. Se voi asustaa rakkaudessa, vihassa ja tuskassa, kuten syöpä sairaassa ruumiissa.

Joka ei ole ollut minun asemassani, se ei aavista mitä tämä on. Tosin minä kyllä olen tietänyt, että rakkauden selkkauksissa syntyy kaikkinaisia kärsimyksiä, mutta en ole arvioinut niitä kyllin suuriksi. En ole uskonut niiden esiintyvän näin paljaina ja näin sietämättöminä. Vasta nyt minä käsitän eron "tietää" ja "uskoa" sanojen välillä. Nyt minä ymmärrän minkätähden ranskalainen ajattelija sanoo: "Me tiedämme, että meidän täytyy kuolla, mutta me emme usko sitä."

Heinäkuun 12 p:nä.

Valtimoni takovat ja päässäni humisee, sillä tänään sattui tapaus, jota muistellessani jokainen hermoni lyö kuin kuumeessa.

Kaunista päivää oli seurannut vieläkin kauniimpi kuutamoinen ilta. Päätimme tehdä retken Hofgasteiniin, Celina rouva yksin halusi jäädä kotiin. Täti, minä ja Kromicki astuimme yhdessä huvilapuutarhan portille, ja sieltä meni Kromicki hakemaan vaunuja Straubingerille, mutta me jäimme tädin kanssa odottamaan Anielkaa, joka vielä viipyi. Kun ei häntä hyvään aikaan näkynyt, juoksin häntä hakemaan ja tapasin hänet kiertoportaissa, jotka johtavat huvilan yläkerrasta suoraan puutarhaan.

Kun kuu valaisi huvilan toista puolta ja tämä puoli oli aivan pimeänä, asteli Anielka hyvin hitaasti. Portaat kiersivät äkkijyrkkinä maahan. Pääni joutui Anielkan jalkojen tasalle, ja tuskin olin hänet huomannut, kun panin käteni hänen polviensa ympäri ja mitä suurimmalla kunnioituksella aloin painella janoisia huuliani häntä vastaan. Minä kyllä tiesin, että kalliisti saisin maksaa tuon onnen hetken, mutta en voinut kieltää sitä itseltäni. Jumala yksin tietää kuinka puhtaat olivat huuleni, joita en saattanut irroittaa noista rakkaista polvista ja miten suuret tuskat minua odottivat tuon hetken takia. Jollei Anielka olisi pannut vastaan, olisin laskenut hänen jalkansa päälaelleni merkiksi siitä, että ainiaaksi rupean hänen palvelijakseen ja orjakseen. Mutta hän palasi paikalla yläkertaan. Minä juoksin samassa hetkessä alas ja huusin, niin että täti, joka seisoi portilla, kuuli:

— Anielka tulee jo!

Hän ei voinut muuta kuin tulla ja hän saattoikin vaaratta seurata, sillä minä menin edellä. Samassa saapui Kromickikin vaunuineen. Ehdittyään joukkoomme sanoi Anielka:

— Minä tulin vain sanomaan tädille, että ehkä sentään jään kotiin äidin luo. Lähtekää te, minä odotan teitä teelle.

— Mutta Celinahan voi erinomaisesti, sanoi täti hiukan malttamattomasti, — ja hänhän ehdotti tätä retkeä juuri sinun tähtesi.

— Mutta… alkoi Anielka.

Samassa tuli Kromicki vaunujen luo ja sanoi, kun kuuli mistä oli kysymys, kuivasti:

— Älä nyt oikuttele…

Anielka istuutui sanaa lausumatta tädin rinnalle.

Vaikka olin kovin kiihtynyt, panin merkille Kromickin ärtyneen äänensävyn ja Anielkan äänettömän kuuliaisuuden. Tein sen erikoisesti siitä syystä, että jo aamusta alkaen olin huomannut Kromickin kohtelevan vaimoaan tavallista kylmemmin. Nähtävästi samat, minulle tuntemattomat syyt, jotka kerran ennenkin olivat henkineet kylmää heidän välilleen, nyt vaikuttivat entistä suuremmalla voimalla. Mutta minulla ei ollut aikaa ajatella niitä. Vaikutus suudelmista, jotka olin painanut Anielkan jaloille, piti minua yhä vallassaan. Hurma, riemu ja pelko värisytti minua vieläkin. Hurman ymmärsin täydelleen, sillä se valtasi minut aina, kun vain kosketin hänen kättäänkin. Mutta mistä johtui riemuni?… Siitä, että arvasin tuon taipumattoman ja tahrattoman Anielkan pakostakin tuntevan olevansa minusta riippuvainen. Tänäkin hetkenä täytyi hänen itsekseen äännellä: "Minäkin olen langennut enkä saata katsoa ihmisiä silmiin. Olihan hetki sitte jalkaini juuressa mies, joka minua rakastaa, ja minä olen hänen kanssarikollisensa, koska en mene mieheni luo ja sano: rankaise häntä — ja vie minut pois."

Tiesin kyllä, ettei hän voi ottaa tuota askelta, koska hän siten panisi sekaisin perhesuhteet. Mutta tiesin myöskin, ettei hän missään tapauksessa tekisi sitä, koska hänen valituksensa johdosta nousisi riita minun ja Kromickin välillä. Ja jokin ääni kuiskasi korvaani: "Kuka tietää kumpaa hän enemmän pelkää loukkaavansa."

Hänen asemansa oli kun olikin poikkeuksellinen, ja minä käytin sitä hyväkseni kaikella tietoisuudellani, ilman enempää tunnonvaivaa kuin päällikkö sodan aikana ottaessaan varteen jokaisen vihollisen odottamattoman aseman. Kysyin itseltäni ainoastaan: "Menettelisitkö näin, jos tietäisit Kromickin vaativan sinua tilille teoistasi?" Saatoin rehellisesti vastata: Menettelisin! ja niin ollen ei mielestäni muihin asianhaaroihin kannattanut kiinnittää huomiota.

Ei!… Kromicki ei herätä minussa pelkoa muuta kuin senkautta, että hän saattaa ottaa Anielkan ja viedä hänet ties minne. Joudun epätoivoihini, kun vain sitä ajattelenkin.

Mutta tällä hetkellä vaunuissa pelkäsin ennen kaikkea Anielkaa. Miten käy huomenna? Miten on hän minut ymmärtänyt? Pitääkö hän käytöstäni röyhkeytenä vaiko kunnioituksen ja palvomisen ilmaisuna? Minulla oli sama tunne kuin koiralla, joka on puolustanut itseään ja pelkää, että sitä rangaistaan. Istuen vastapäätä Anielkaa koetin aina, kun kuutamon valo lankesi hänen kasvoilleen, lukea niistä mikä minua odottaa. Katselin häneen niin nöyränä, olin niin köyhä, että minun kävi sääli omaa itseäni ja minusta tuntui siltä, kuin hänenkin täytyisi armahtaa minua. Mutta hän ei luonut minuun silmäystäkään, kuunteli ainoastaan tarkkaavasti — tai koetti kuunnella — mitä Kromicki kertoi tädille. Hän selitti laajasti mitä hän tekisi ja miten hän hankkisi suurimmat voitot, jos Gastein olisi hänen. Täti pudisteli päätään, ja Kromicki pani panemistaan: "Eikö totta — vai mitä?" Kaikesta päättäen hän tahtoi saada tätiä tunnustamaan, että hän on viisas ja ovela mies, joka äyristä osaa tehdä kymmenen.

Tie Hofgasteiniin on puhkaistu suoraan vuoren halki ja kiertää kuilujen partaita monessa monituisessa mutkassa. Kuun valo lankesi vuoroin yli tienkäänteiden, vuoroin minuun ja Kromickiin, vuoroin naisiin. Anielkan kasvot olivat lauhan surulliset, ja minua rauhoitti jo jonkun verran se, ettei hänen ilmeensä ollut ankara. En saanut häneltä ainoaa katsetta, mutta tartuin kiinni ajatukseen, että kun hän itse on varjossa ja kuu loistaa minuun, niin hän ehkä katselee minua ja ajattelee: "Ei kukaan maailmassa kuitenkaan rakasta minua niinkuin hän — eikä kukaan samalla ole niin onneton…" Sillä se oli totta.

Vaikenimme molemmat. Ainoastaan Kromicki puhui puhumistaan; hänen sanansa sekaantuivat kosken kohinaan, joka kuului kuilun pohjalta, ja jarrun kirinään, ajurin kun alituiseen täytyi jarruttaa. Tuo kirinä vaivasi tavattomasti hermojani, mutta sensijaan lauha, valoisa yö vaikutti rauhoittavasti. Kuten jo mainitsin, oli täysikuun aika. Valo heijastui vuorille ja levisi pitkin taivaanlakea, pannen Bocksteinkogelin huiput, Tischlkarin jäätiköt ja äkkijyrkänteet Grankogelin luona välkkymään. Lumet huipuilla kimmeltelivät heleän vihreässä, metallinkarvaisessa valossa, ja kun vesiputoukset niiden alapuolella syöksyivät esiin yön pimeydestä ainoana valkeahtavana ryöppynä, näyttivät häikäisevät luminietokset riippuvan ilmassa, keveinä, ikäänkuin eivät olisi kuuluneet tähän maailmaan. Lepo ja lumous luonnossa olivat niin täydelliset, nukkuvat vuoret henkivät sellaista rauhaa, että mieleeni ehdottomasti tulivat sanat:

"Oi hetkeä kun kaksi sydäntä toin' toisellensa anteeks antavat — mit' unohdettavaa, sen unohtavat…"

Enhän ollut rikkonut muulla tavalla kuin suutelemalla hänen jalkojaan; jos hän olisi ollut pyhä kuva ja seisonut alttarilla, niin ei hänellä silloinkaan olisi ollut oikeutta suuttua ja loukkaantua tällaisesta kunnianosoituksesta. Päätin selvityksen sattuessa sanoa sen hänelle ja siten tehdä hänet aseettomaksi.

Monasti johtuu mieleeni, että minulle tapahtuu vääryyttä: hän ei tunne asioita eikä kutsu niitä niiden oikeilla nimillä ja niin ollen pitää hän tunnettani yksinomaan maallisena, aistillisena. En suinkaan kiellä, ettei se olisi punottu useista langoista, mutta Anielka ei tunnu ymmärtävän, että näiden säikeiden joukossa on erinomaisen ihanteellisiakin, suorastaan kuin runouden kehräämiä. Monasti nukkuu intohimoni, ja minä rakastan häntä yksinomaan henkisesti, sillä lailla kuin ihminen kai rakastaa varhaisimmassa nuoruudessaan. Monasti taas se toinen ihminen minussa, se joka erittelee ja arvostelee kaikkea, nauraa minulle ja sanoo: "En tietänytkään, että rakastat kuin mikäkin ylioppilas ja romantikko!" Juuri niin! Olkoon vain naurettavaa, mutta sillä tavalla rakastan ja tiedän, että rakkauteni on aito ja juuri siitä syystä niin ehyt, vaikka samalla surullinen, koska sitä tuomitaan yksipuolisesti ja hyljeksitään.

Tänäänkin sattui minulle hetki, jolloin intohimoni nukkui, ja silloin lausuin hengessä Anielkalle: "Luuletko sinä todella, etteivät ihanteelliset kielet minussa soi? Juuri tällä hetkellä rakastan sinua tavalla, jota sinunkin täytyy pitää oikeana, ja vahinko on, jos hylkäät rakkauteni — sillä itse et mitenkään joutuisi tappiolle ja minut lisäksi pelastaisit. Määräisin itselleni: tässä on maailmani, tässä rajat, joiden sisäpuolella minun on lupa elää — ja minulla olisi edes jotakin ja minä koettaisin muuttaa luontoani ja kääntyä sinun uskoosi ja pysyä siinä kerta kaikkiaan."

Minusta näytti siltä kuin hän voisi ja kuin hänen täytyisi suostua tällaiseen sopimukseen, josta olisi seurauksena meille molemmille ikuinen rauha. Päätin sanoa sen hänelle ja selittää juurta jaksain. Kun tiedämme, että sielumme ainiaaksi kuuluvat toisilleen, niin me saatamme vaikkapa erotakin. Minussa heräsi ehdoton luottamus siihen, että hän suostuu tällaiseen sopimukseen. Täytyyhän hänen ymmärtää, että elämämme muuten käy mahdottomaksi.

Saavuimme Hofgasteiniin kello yhdeksän tienoissa. Kylässä oli jo hiljaista, hotellien edustalla ei näkynyt ainoitakaan ajopelejä, ja talot olivat pimeät. Ainoastaan ravintoloiden ikkunoista loisti valoa. Meyeriltä kuului miesäänistä joikunaa, eivätkä äänet olleet ensinkään huonot. Pysähdyttyämme astuin vaunuista kysyäkseni eivätkö laulajat haluaisi esiintyä hotellin edustalla, mutta kuulin, etteivät he olleetkaan kyläläisiä, vaan alppimatkailijoita Wienistä, joille tietenkään ei sopinut tarjota maksua. Ostin kaksi kimppua Edelweissiä ja muita alppikukkia. Palatessani vaunuille ojensin toisen kimpun Anielkalle ja päästin kuin epähuomiosta toisen ympäriltä nyörin, joten irtonaiset kukat putosivat hänen jalkainsa juureen.

— Antaa olla siellä, huomautin, kun näin hänen kumartuvan ottamaan kukkia.

Läksin noutamaan kolmatta kukkakimppua tädille. Palatessani kuulin Kromickin äänen lausuvan:

— Perustaappa tänne Hofgasteiniin vain toinen parantola, niin voisi voittaa sata prosenttia.

— Ainako sinä vain pohdit voittojasi? kysyin levollisesti.

Tein kysymyksen tahallani, koska se oli samaa kuin sanoa Anielkalle: "Katso nyt, kun minä koko sielullani riipun kiinni sinussa, ajattelee hän sinun ohellasi rahoja — vertaa nyt tunteitamme — ja vertaa meitä!"

Olen miltei varma, että hän ymmärsi minut.

Paluumatkalla yritin pari kertaa alkaa keskustelua, mutta en saanut Anielkaa mukaan. Kun pysähdyimme huvilan portille, meni Kromicki naisten kanssa edellä ja minä jäin maksamaan ajurille. Tullessani sisään en enään tavannut Anielkaa teepöydässä. Täti sanoi hänen olleen väsyksissä ja lähteneen nukkumaan. Kävin kovin levottomaksi ja soimasin itseäni lakkaamatta. Että minä kiusaankin häntä. Ihmiselle, joka todella rakastaa, ei saata löytyä mitään tuskallisempaa kuin se tieto, että hän rakastetulleen tuottaa kärsimystä ja vahinkoa. Illallinen kului äänettömänä, täti oli uninen, Kromicki jostakin syystä levoton, ja minua kiusasi lakkaamatta ajatus: "Varmaan käytökseni on häntä kovin loukannut. Kaikki hän kääntää pahoin päin." Tiesin, että hän huomenna tulee välttelemään minua ja että hän katsoo minun rikkoneen rauhansopimuksemme. Nämä ajatukset pelästyttivät minua, ja minä päätin ylihuomenna lähteä tai paremmin sanoen paeta Wieniin. Ensinnäkin siitä syystä, että pelkäsin Anielkaa, toiseksi sentähden, että halusin tavata Chwastowskia, ja kolmanneksi — ja Jumala yksin tietää miten katkeraa se minulle oli — jottei Anielkan tarvitsisi nähdä minua ja jotta hän saisi nauttia edes parin päivän lepoa.

Heinäkuun 15 p:nä.

Kokonainen tapausten ja sattumien sarja! En tiedä mistä alkaisin, sillä viime vaikutukset ovat aina voimakkaimmat. En milloinkaan ole saanut niin selviä todisteita siitä, että kuitenkin olen hänelle jotakin. Minun täytyy pakoittamalla pakoittaa itseni järjestyksessä kertomaan asiat. Uskon todella Anielkan suostuvan ehdotukseen, jonka aion hänelle tehdä. Ajoittain minua pyörryttää. Pakoitan itseni kuitenkin jonkinlaiseen järjestykseen ja alan alusta.

Käväisin Wienissä. Palasin tänä iltana. Sain jonkun verran tietoja, joiden johdosta keskustelemme tädin kanssa.

Tapasin Chwastowskin ja puhuin hänen kanssaan. Mikä reipas poika!… Hän tekee kuin juhta työtä sairaalassa; sitte hän aikoo kirjoittaa kansantajuisen terveysopin, jonka hänen veljensä kirjakauppias kustantaa halpahintaisessa sarjassaan; hän kuuluu mitä erilaisimpiin lääketieteellisiin ja ei-lääketieteellisiin seuroihin, joissa hän on toimihenkilönä, ja lisäksi häneltä riittää aikaa kaikellaisiin — ehkä liiankin iloisiin — huveihin Kärtnerstrassen tienoilla. En todella tiedä milloin se mies nukkuu. Tästä huolimatta hän on voimakas kuin markkinaseuran Herkules. Mikä tavaton runsaus elämää — ihan niin että kiehuu!

Puhuin hänelle peittelemättä mistä syystä olin tullut Wieniin.

— Ette ehkä tiedä, lausuin, — että minä ja täti omistamme huomattavia pääomia; meidän ei mitenkään tarvitse ryhtyä liikehommiin, mutta jos voisi sijoittaa rahat tuottaviin yrityksiin, niin juoksisihan voitto kotimaahan. Ehkäpä lisäksi voisimme olla hyödyksi herra Kromickille — asiasta olisi siis kaksinkertainen etu. Suoraan sanoen hän ihmisenä on meille jokseenkin yhdentekevä, mutta koska hän nyt on sukulaisemme, haluaisimme mielellämme ottaa osaa hänen pääomiensa kartuttamiseen, luonnollisesti siinä varmassa vakuudessa, ettemme itsellemme tuota vahinkoa.

— Ja haluaisitte nyt tietää millä kannalla hänen asiansa ovat.

— Juuri niin. Hän tietenkin elää mitä parhaimmassa toivossa, enkä ensinkään epäile hänen vilpittömyyttään. Kysymys on vain siitä, että hän voi erehtyä. Jos siis teidän veljenne — ottamatta teiltä vaitiolon lupausta — on kirjoittanut näistä asioista, niin pyytäisin teitä kertomaan. Pyytäkää häntä niinikään kirjoittamaan minulle suoraan ja tarkoin selittämään millä kannalla asiat ovat. Täti luottaa hänen suopeuteensa. Ovathan hän ja täti vanhemmat tutut kuin hän ja Kromicki.

— Hyvä on. Puhun kyllä veljelleni, sanoi tohtori. — Kyllä hän on kirjoittanut jotakin niistä asioista, mutta mitä, sitä en tarkoin muista, kun ne eivät huvittaneet minua.

Ja hän rupesi laatikosta etsimään veljensä kirjettä muiden joukosta. Se löytyikin pian ja hän luki:

"Vähällä on, etten kuole ikävään. Naisista täällä on puute, koreista ei puhettakaan."

Tohtori hymähti ja lausui:

— Ei, se ei kuulu siihen. Sen pojan pitäisi olla Wienissä!…

Hän käänsi lehden ja ojensi toisen sivun luettavakseni. Löysin ainoastaan pienen huomautuksen muutamissa riveissä:

"Mitä Kromickiin tulee, niin naftasta on ollut hätä. Rotschildien kanssa ei pidä lähteä kilpasille, ja me hävisimme kun hävisimmekin. Peräydyimme, mutta tappiomme oli tuntuva. Hirveitä summia on pantu kiinni, ja monopoli on hallussamme, mutta miljoonien voitot ovat yhtä mahdolliset kuin miljoonien tappiot. Kaikki on sattuman varassa. Koetamme parastamme ja elämme hyvässä toivossa. Tarvitsemme ainoastaan rahaa ja taas rahaa, sillä meiltä vaaditaan pitkää maksuaikaa, mutta meidän itsemme pitää maksaa heti, ja lisäksi antavat hankkijamme meille huonoa tavaraa. Nyt lepää kaikki minun hartioillani." J.n.e.

— Meiltä kyllä voi saada rahaa, sanoin, kun olin lukenut kirjeen.

Kotimatkalla punnitsin asiaa puolelta ja toiselta, ja minussa heräsi eloon jokin parempi vaisto. "Oli miten oli", ajattelin, "mutta varmaan menettelemme suoremmin ja rehellisemmin, jos autamme Kromickia kuin jos kaataisimme hänet. Anielka kyllä ymmärtää antaa arvoa sellaiselle teolle — ja ratkaisu jääköön kohtalon käsiin!"

Tarkemmin ajateltuani asiaa huomasin kuitenkin, että itsekkäisyys näyttelee osaansa näissä paremmissakin aikomuksissani. Otin tietenkin lukuun, että Kromicki rahaa saatuaan paikalla lähtee tiehensä Gasteinista ja vapauttaa minut kärsimyksistä, joita hänen viipymisensä Anielkan läheisyydessä minulle tuottaa. Anielka jää yksin minun tunteeni varaan, ja hänen sydämensä toiselta puolen kiittää minua, toiselta puolen soimaa — ehkäpä kiivaastikin — Kromickia siitä, että hän on käyttänyt hyväkseen minun apuani. Uusi asema näytti avaavan minulle uusia näköaloja. Ennen kaikkea halusin mistä hinnasta hyvänsä päästä eroon Kromickista.

Ajattelin suhdettani Anielkaan niin voimakkaasti, etten ensinkään huomannut milloin me saavuimme Lend-Gasteiniin. Oli tapahtunut rautatieonnettomuus Zell am See'n sivuradalla, ja Lendissä oli joukottain haavoittuneita ja kuolleita. Mutta tuskin olin päässyt vaunuihin, kun haavojen ja veren tekemä vaikutus meni menojaan ja ajatukseni taasen askarteli yksinomaan suhteessani Anielkaan. Minä tunsin, että se vaatii parantamista ja ratkaisua — muuten käy huonosti sekä minun että Anielkan. Mutta mitä pitää tehdä? Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että hän kiduttaa minut kuoliaaksi ja minä hänet, sillä kun minä haluan kaikkea eikä hän suostu mihinkään, kehittyy välillemme sellainen ristiriita, sellainen draama, että parempi olisi Anielkan paiskautua suoraan Achin kuohuihin ja minun ajaa vaunuineni, hevosineni päivineni yhtä päätä kuiluun. Lisäksi tulin vakuutetuksi siitä, että naisen, joka ei missään suhteessa anna perään, täytyy joutua mitä kauheimpaan sisäiseen ristiriitaan, jollei hän rakasta miestään, vaan toista. Anielka ei ole antanut minulle perään hiuskarvankaan vertaa, ja kuitenkin minä joskus suutelen hänen käsiään tai jalkojaan, kuitenkin täytyy hänen kuulla tunnustuksiani ja salata mieheltään ja äidiltään mitä meidän välillämme tapahtuu. Hänen täytyy pysyä valppaana, vaania ja vartioida sekä itseään että minua, tietämättä mihin päin uskaltaa liikkua. Elämä käy sellaisissa oloissa meille molemmille mahdottomaksi. Siitä täytyy kun täytyykin tulla loppu.

Vihdoin viimein luulin löytäneeni ratkaisun. Anielkan täytyy alistua tunnustamaan rakkauteni oikeutetuksi. Hänen täytyy sanoa minulle: "Olen omasi! Sydämeni ja sieluni kuuluvat ja tulevat ikuisesti kuulumaan sinulle. Mutta siihen sinun täytyy tyytyä. Jos suostut tähän, ovat meidän sielumme tästä hetkestä asti vihityt toisiinsa."

Minä päätin todella suostua. Kuvittelin, että ojennan hänelle käteni ja lausun: "Otan sinut omakseni ja lupaan pyhästi, etten pyydä sinulta enempää, että suhteemme jää puhtaasti henkiseksi — mutta tätä liittoamme olen aina pitävä aviona ja sinua vaimonani."

Oliko tällainen sopimus oleva mahdollinen ja oliko se tekevä lopun kärsimyksistämme? Minulle se merkitsi halujeni ja himojeni täydellistä rajoittamista, mutta sensijaan se avasi minulle oman maailman, jossa Anielka jakamattomasti oli oleva omani. Lisäksi se antoi rakkaudelleni sen oikeudet, ja tämä oli minulle niin tärkeää, että olin valmis luovuttamaan terveyteni, saadakseni Anielkalta ikävöidyn tunnustuksen. Tämäkin osaltaan todistaa miten äärettömästi minä rakastan tätä naista, miten minä koko sielullani ja mielelläni tahdon saada hänet jollakin lailla omakseni.

Niin! Olen jo siihen määrään muuttunut, joutunut niin kauvas omasta itsestäni, että olen valmis tästä hinnasta suostumaan mihin rajoituksiin tahansa.

Ponnistin siis kaikin voimin ajatuksiani saadakseni selville suostuisiko Anielka.

Minusta tuntui, että hänen täytyy suostua.

Hengessä sanoin hänelle kiinteästi:

— Jos sinä todella minua rakastat, niin sano nyt itse, eikö ole yhdentekevää tunnustatko sen huulillasi vai etkö. Onko olemassa mitään jalompaa ja pyhempää kuin sellainen rakkaus, jota sinulta pyydän. Minähän joka tapauksessa annan sinulle elämäni, kosken muuta voi — kysy nyt omaltatunnoltasi, etkö ole velvollinen tunnustamaan minulle edes sitä. Tämähän on Danten suhde Beatriceen. Sellaisin tuntein on enkelienkin lupa rakastaa toisiaan. Tulet olemaan minulle niin likeinen kuin ainoastaan sielu saattaa olla toiselle sielulle, ja samalla niin kaukainen, kuin jos eläisit tuolla vuoren korkeimmalla kukkulalla. Jollei se ole ylimaailmallista rakkautta, jolleivät tavalliset ihmiset pysty sitä tuntemaan, niin sitä enemmän sinulla on syytä riippua siinä kiinni, sillä silloin pysyt puhtaana kuin lumi ja pelastat minut, lunastat meille täydellisen rauhan ja niin paljon onnea kuin maailmaan saattaa mahtua.

Ja minä tunsin todella olevani taipuvainen mystisismiin, joka uskoo, että maisesta, ajallisesta kotelosta voi kehittyä ikuinen perhonen, siivekäs olento, joka lentää taivaankappaleesta toiseen, kunnes yhtyy kaikkeuden sieluun. Ensi kerran johtui mieleeni, että minä ja Anielka näkyvinä hahmoina voimme hävitä, mutta että meidän rakkautemme kestää, pysyy ja muodostaa kuolemattomuutemme. Kuka tietää, ajattelin, vaikka se olisikin ainoa muoto kuolemattomuutta mikä on olemassa. Tajusin nimittäin yhä selvemmin, että tunteessani on jotakin ikuista, jotakin, joka kohoaa yli muuttuvaisuuden muotojen. Täytyy paljon rakastaa, jotta voisi tuntea ja katsella maailmaa tällä tavalla, täytyy lisäksi olla onneton ja ehkä mielipuolisuuden rajoilla.

Minä tosin en vielä liene mielipuolisuuden rajoilla, mutta yhä useammin vaivun mystisismiin enkä milloinkaan ole niin iloinen kuin silloin, kun hukun ja haihdun siihen niin kokonaan, etten enään löydä omaa itseäni. Ja minä ymmärrän miksi teen niin. Kaksinaisuuteni, sisäinen erittelemiseni ovat aina hävittäneet minulta kaikki elämän perustukset ja samalla tehneet tyhjäksi kaiken sen onnen, joka nousee noiden perustusten pohjalta. Niillä mailla, missä järkitoiminnan asemesta hallitsee tunne ja näyt, ei arvostelullani ole mitään virkaa. Lepään siis ja minun on sanomattoman suloinen olla.

Tällaista lepoa nautin koko matkan Gasteiniin asti. Näin itseni ja Anielkan henkisesti yhdistettyinä, rauhallisina ja onnellisina. Olin ylpeä, kun ajattelin, että sittenkin olin selviytynyt pulmasta ja keksinyt keinon, millä tulin onnelliseksi. Olin varma, että Anielka ilolla ojentaa minulle armaan kätensä lähteäkseen kanssani sellaiselle yhteiselle retkelle.

Äkkiä heräsin kuin unesta ja näin oman käteni olevan aivan veressä. Vaunuissa oli kuljetettu rautatieonnettomuudessa haavoittuneita. Syvennyksissä istuimen kahden puolen oli paljon verta, jota ei ajuri ollut huomannut pyyhkiä pois. Minun mystisismini ei ulotu niin kauvas, että uskoisin yliluonnollisten voimien sekaantuvan ihmisten elämään, varsinkaan merkkien, ihmeiden ja varoitusten muodossa. Mutta vaikken itse puolestani olekaan taikauskoinen, niin ymmärrän taikauskoisen ihmisen mielentilan ja huomaan ja käsitän täydelleen, mikä tällaisessa tapauksessa on ihmeellistä. Tällä hetkellä oli ihmeellistä ensinnäkin se, että näissä samoissa ajopeleissä, joissa aloin nähdä unta uudesta elämästäni, luultavasti aivan hiljan oli sammunut jokin ihmiselämä, ja toiseksi se, että ajattelin lepoa ja rauhaa verisin käsin. Tuollaiset sattumat tekevät aina hermostuneen ihmisen alakuloiseksi — ei sentähden, että ne olisivat mitään enteitä — vaan sentähden, että ne ovat surulliset — ja luovat tumman varjon koko hänen ajatusjuoksunsa yli.

Luonnollisesti olisi minunkin ajatusjuoksuni synkistynyt, jollemme jo olisi olleet likellä Wildbadia. Äkkiä, kun hiljalleen ajoimme ylös mäkeä, huomasin vastaantulevien vaunujen tavallista kiivaampaa vauhtia karauttavan alas mäkeä. "Tuossa saattaisi tuossakin helposti tulla onnettomuus, ajattelin; varsinkin käännyttäessä toiselle puolen tietä täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta." Samassa rupesi vaunujen ohjaaja kuitenkin jarruttamaan minkä jaksoi, niin että hevoset astuivat miltei käyden… Äkkiä minä suureksi hämmästyksekseni huomasin vaunuissa tädin ja Anielkan, jotka minut nähdessään rupesivat huutamaan: "On, on! Leon! Leon!" Tuossa tuokiossa saavutin heidät. Täti karkasi kaulaani, toisti toistamistaan: "Jumalan kiitos!" ja läähätti niin voimakkaasti, että olisi luullut hänen jalan juosseen tänne Wildbadista asti. Anielka tarttui käteeni eikä tahtonut sitä päästääkään. Äkkiä kuvastui hirveä pelästys hänen kasvoillaan ja hän huusi:

— Oletko sinä haavoittunut?

Huomasin mistä oli kysymys ja riensin paikalla vastaamaan:

— En vähääkään. En lainkaan ole ollut mukana onnettomuudessa. Käteni tahrautui vaunuista, joissa nähtävästi oli kuljetettu haavoittuneita.

— Onko se ihan varma? kysyi täti.

— Ihan.

— Mikä juna oikeastaan suistui raiteilta?

— Zell am See'stä tuleva.

— Voi hyvä Jumala! Sähkösanoma tiesi, että Wienistä tuleva. Olin kuolla pelästyksestä. Hyvä Jumala, mikä onni! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

Täti pyyhki hikeä otsaltaan. Anielka oli valkea kuin vaate. Vihdoinkin päästettyään käteni kääntyi hän pois, jotten huomaisi hänen väriseviä suupieliään ja kyyneliään.

— Olimme yksin kotona, sanoi täti, — sillä Kromicki oli lähtenyt muutamien belgialaisten kanssa Nassfeldiin. Äkkiä tulee huvilan isäntä kertomaan rautatieonnettomuudesta. Tiesin sinun tänään palaavan — koeta kuvitella mitä mielessäni liikkui! Lähetin isännän heti paikalla hakemaan hevosia; Anielka kulta ei tahtonut antaa minun lähteä yksin… Ne olivat kauheita hetkiä, mutta Jumalan kiitos, että pääsimme pelästyksellä… Näitkö sinä haavoittuneita?

Minä suutelin Anielkan ja tädin kättä ja kerroin mitä olin nähnyt Lend-Gasteinissa. Kävi selville, että sähkösanomassa, joka tuli kylpylaitokselle, oli ollut sanat: "Lend-Gastein täynnä haavoittuneita ja kuolleita." Kaikki olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että onnettomuus oli tapahtunut Wien-Salzburgin linjalla. Kerroin asiat aivan sekaisin, sillä päässäni oli yksi ainoa riemun ajatus: Anielka ei tahtonut jäädä kotiin odottamaan tädin palaamista, vaan läksi hänen mukaansa minua vastaan. Tekikö hän sen ainoastaan tädin takia? Olin varma, että ei. Näinhän minä hänen levottomuutensa ja kiihtymyksensä, hänen kauhunsa kun hän huomasi käteni olevan veressä, ilon ja valoisuuden hänen kasvoillaan, kun hän kuuli, etten ollut edes mukanakaan onnettomuudessa. Näinhän minä, että hän tälläkin hetkellä oli mielenliikutuksen vallassa ja purskahtamaisillaan itkuun onnesta. Varmasti ei hän olisikaan voinut pidättää kyyneliään, jos olisin tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle, että rakastan häntä. Varmaan hän olisi antanut kätensä jäädä käteeni. Mutta kun tämä kaikki kävi minulle päivänselväksi, luulin tietäväni, että kärsimykseni nyt olivat saavuttaneet rajansa, että elämäni tästälähtien tasaantuu ja että minulle alkaa uusi ajanjakso. En saata edes kuvata mitä mielessäni liikkui, mikä ilo täytti rintani. Silloin tällöin katsahdin häneen ja koetin silmäyksiini mahduttaa koko äärettömän rakkauteni, ja hän hymyili minulle. Huomasin hänen olevan ilman hansikkaita ja päällystakkia. Nähtävästi hän kiireissään ja pelästyksissään oli unohtanut kaikki. Illan viiletessä panin oman päällystakkini hänen ympärilleen. Hiukan hän vastusti, mutta täti käski hänen pitää takin.

Palatessamme huvilalle otti Celina rouva minut vastaan sellaisella sydämellisyydellä, ettei lainkaan olisi luullut Anielkan minun kuoltuani joutuvan Ploszowilaisten omaisuuden ainoaksi perijättäreksi. Nämä meidän naiset ovat niin jaloja ja erinomaisia, että pyhimystenkin joukosta saa hakea heidän vertaisiaan. Sensijaan en takaa, ettei Kromicki Nassfeldista palatessaan ja kuullessaan onnettomuudesta kaikessa hiljaisuudessa olisi päästänyt helpoituksen huokausta ja ajatellut, että maailma varmasti kulkee entiseen tapaansa, vaikka Ploszowskit ovatkin sen jättäneet.

Hän palasi väsyneenä ja pahalla tuulella. Belgialaiset, joihin hän oli tutustunut ja joiden kanssa hän oli käynyt Nassfeldissa, olivat kapitalisteja Antwerpenistä. Hän nimitti heitä moneen kertaan idiooteiksi, siitä syystä että heidän pääomansa tuottavat heille ainoastaan kolme prosenttia ja he tyytyvät siihen. Erotessamme sanoi hän huomenna tahtovansa puhua kanssani tärkeästä asiasta. Ennen olisi hänen tiedonantonsa tehnyt minut levottomaksi, nyt ajattelin, että hän varmaan haluaa puhua raha-asioista. Olisin voinut heti puhua hänen kanssaan, mutta halusin jäädä yksin ajatuksineni ja nauttia onnestani, sielu ja mieli täynnä Anielkaa… Sanoessani hyvää yötä puristin Anielkan kättä täynnä rakkautta, ja hänkin puristi lämpimästi kättäni takaisin. Joko sinä nyt todella olet omani?

Heinäkuun 16 p:nä.

Aamulla olin tuskin saanut vaatteet ylleni, kun täti tuli huoneeseeni ja toivotettuaan hyvää huomenta alkoi ilman esipuheita:

— Tiedätkö, että poissaollessasi Kromicki ehdotti, että rupeaisin hänen yhtiökumppanikseen.

— Entä mitä täti vastasi hänelle?

— Kieltäydyin empimättä. Sanoin hänelle näin: hyvä ystävä, Jumala on suonut minulle yllinkyllin omaisuutta, ja minun kuoltuani tulee Leon olemaan tämän maan rikkaimpia miehiä. Minkätähden me heittäytyisimme keinotteluihin ja kiusaisimme Kaitselmusta? Jos sinä yrityksissäsi voitat miljoonia, niin pidä ne hyvänäsi, jos taas menetät, niin minkätähden meidän pitäisi joutua tappiolle sinun kanssasi? Minä en ymmärrä tällaisia asioita ja minun on tapana pysyä erilläni asioista, joita en käsitä. Enkö ollut oikeassa?

— Täydelleen.

— Tahdoin puhua tästä kanssasi ja olen iloissani, että olet samaa mieltä. Näetkö, hän hiukan loukkaantui, kun sanoin hänen hommiaan keinotteluksi, mutta rupesi kuitenkin esittämään tulevaisuussuunnitelmiaan ja selittelemään asioita poikki ja pitkin. Jos hän puhui totta, niin hän todella tulee kokoamaan miljoonia — ja minä toivon, että hän sen tekee. Mutta kysyin häneltä heti paikalla: jos asiasi menestyvät näin hyvin, niin mitä sinä yhtiötovereilla?… Hän vastasi, että jota enemmän rahaa pannaan kiinni, sitä suuremmat ovat voitot ja että siellä liikutaan vain käteisellä rahalla, ja hän soisi voittojen lankeavan mieluummin sukulaisille kuin vieraille. Kiitin häntä sukulaisrakkaudesta, mutta pysyin yhä kiellossani. Huomasin kyllä, että se oli hänelle katkera pala. Hän rupesi valittelemaan, ettei meillä kukaan ymmärrä liikeasioita ja että me vain kulutamme perittyjä pääomiamme. Hän sanoi minulle suoraan, että se on synti yhteiskuntaa vastaan, josta minä vuorostani taasen suutuin. "Hyvä ystävä", sanoin, "minä olen isännöinyt kuten nainen ymmärtää, mutta äyriäkään en ole hukannut, vaan päinvastoin lisännyt omaisuuttani. Ja jos jonkun sopii puhua synneistä yhteiskuntaa vastaan, niin ei sinun, joka myit Gluchowin. Tahdoit kuulla totuuden ja nyt sen kuulit! Jollet olisi myynyt Gluchowia, niin minulla olisi sinuun enemmän luottamusta. Minä en tiedä mitään yrityksistäsi, ja hämärät ne ovat kaikille muillekin. Se ainoastaan on minulle selvää, että jos ne todella olisivat niin hyvällä kannalla kuin väität, niin et hakemalla hakisi liiketovereja etkä ottaisi kieltoani niin sydämellesi. Sinä haet liiketovereja sentähden, että tarvitset niitä. Äsken et ollut minulle aivan suora, ja siitä en ensinkään pidä."

— No, entä hän?

— Hän sanoi, että ennen kaikkea ei käsitä minkätähden Gluchowin myynti pannaan yksinomaan hänen niskoilleen. Hän ei suinkaan päästänyt Gluchowia suvun käsistä, vaan ne, jotka epäkäytännöllisellä hoidolla ja kevytmielisellä tuhlauksella olivat tehneet myymisen välttämättömäksi. Kun Anielka meni naimisiin, ei hänellä ollut muuta kuin velkaa. Hän, Kromicki, pelasti enemmän kuin kukaan muu olisi voinut pelastaa, ja sensijaan, että hänelle oltaisiin kiitollisia, kuulee hän vain moitteita ja… odotappa… kuinka hän nyt sanoikaan?… pateettista deklamoimista.

— Se ei ole totta, huomautin. — Gluchow oli pelastettavissa.

— Samaa minäkin sanoin hänelle ja lisäsin vielä, että Gluchowiin kyllä olisin ollut valmis panemaan rahaa. "Olisit", sanoin, "ennen myymistä kirjoittanut Anielkalle sanasen, hän olisi puhunut minulle, enkä minä, Herra nähköön, olisi epäillyt hetkeäkään… Mutta sinä elät kun elätkin sen systeemin mukaan, ettei kukaan saa tietää mitään. Me luotimme kaikki sinun miljooniisi ja siitä syystä vain emme rientäneet apuun." Hän hymyili ivallisesti. "Anielka", sanoi hän, "on liian ylhäinen nainen ja liian ihanteellinen olento välittääkseen raha-asioista tai ottaakseen osaa miehensä rientoihin. Kaksikin kertaa olen pyytänyt häntä puhumaan tädille liikekumppanuudesta ja kaksi kertaa hän ehdottomasti on kieltäytynyt. Mitä tulee Gluchowin pelastamiseen, niin siitä kyllä nyt on helppo puhua, kun ei pelastamiseen enään ole tilaisuutta. Päättäen tämänpäiväisestä kiellosta on minulla kuitenkin syytä olettaa, että Gluchowin pelastamisen olisi käynyt samoin."

Rupesin kuuntelemaan entistä suuremmalla mielenkiinnolla, sillä syy Kromickin ja Anielkan epäsopuun kävi minulle nyt selväksi. Täti jatkoi:

— Tämän kuultuani sanoin: "Katsoppas, hyvä ystävä, kuinka vähän suoruutta sinussa on. Alussa sanoit minulle ehdottavasi liiketoveruutta ainoastaan siitä syystä, että sukulaiset pääsisivät osallisiksi voitoista eivätkä vieraat ihmiset — ja nyt käy selville, että kysymyksessä on oma etusi." Häneltä ei puutu järkeä ja hän vastasi paikalla, että edun tällaisissa tapauksissa aina täytyy olla molemminpuolinen ja että hänelle tietenkin on tärkeää liikutella niin suuria pääomia kuin suinkin, koska liikeasioiden luontoon kuuluu, että jota laajemmalla pohjalla ne lepäävät, sitä vakavammat ne ovat. "Muuten", lisäsi hän, "toivoin, kun otin Anielkan ilman myötäjäisiä, että voisin luottaa sukulaisten apuun, ainakin tapauksissa, jolloin apu samalla on asianomaisille itselleenkin edullinen." Hän oli hyvin suuttunut ja varsinkin häntä harmitti, kun väitin, ettei hän ollut ottanut Anielkaa tyhjäkätisenä, koska minä olin päättänyt antaa hänelle elinkoron.

— Sanoiko täti sen?

— Sanoin kyllä. Sanoin kaikki mitä oli sydämelläni. "Rakastan Anielkaa kuin omaa lastani", sanoin, "ja juuri turvatakseni hänen tulevaisuutensa määrään hänelle elinkoron enkä pääomaa. Pääoma", sanoin, "voisi hukkua sinun yrityksiisi, joiden menestymisestä ei ole takeita, mutta elinkorko takaa hänelle varat loppuelämäksi. Jos", sanoin, "teillä on lapsia, saavat lapset Anielkan kuoltua pääoman — ja siinä pääasiallinen apuni, jota paitsi olen valmis auttamaan tilapäisestikin."

— Päättyikö keskustelu siihen?

— Miltei. Minä näin, että hän oli tavattoman suuttunut. Luultavasti häntä harmitti sekin, etten Anielkalle määrää pääomaa, vaan koron, sillä hän näkee siitäkin miten vähän luotan hänen yrityksiinsä. Lähtiessään hän huomautti, että koettaa hakea liiketovereja vieraiden joukosta ja toivoo heiltä saavansa osakseen enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä. Otin kärsivällisesti vastaan letkauksen. Eilen hän sitte läksi retkelle belgialaisten kanssa, mutta palasi tyytymättömänä. Arvaan, että hän koetti saada heitä liiketovereikseen, mutta että hekin kieltäytyivät. Tiedätkö, Leon, mitä minä ajattelen? Sitä vain, että hänen asiansa ovat huonolla kannalla, koska hän näin kiivaasti hakee liiketovereja. Ja tiedätkö, minusta tuntuu, että jos niin on, niin varovaisuus kyllä ehdottomasti neuvoo meitä pysymään erossa hänen tuumistaan, mutta velvollisuus sukulaisina käskee auttamaan, vaikkapa ainoastaan Anielkan tähden. Juuri siitä halusin puhua kanssasi.

— Eivät hänen asiansa ole niin epätoivoisella kannalla kuin täti luulee, huomautin.

Ja minä kerroin mitä olin kuullut tohtori Chwastowskilta. Sanoin tädille, että jo aikoja sitte olin ajatellut Kromickin auttamista, jos niiksi tulee — ja että miltei siitä syystä olin lähtenyt Wieniin. Täti ihastui siihen määrään kaukonäköisyydestäni ja neuvokkuudestani, että hän astuessaan edestakaisin lattialla yhtämittaa itsekseen päästeli tämäntapaisia huudahduksia: "Aina yhtä nerokas!" Vihdoin hän vakuutti jättävänsä koko asian minun haltuuni ja tekevänsä niinkuin minä hyväksi näen.

Sitte hän palasi alakertaan, minä jäin vielä silmäilemään eilistä lehteäni ja seurasin häntä puolen tunnin perästä alas. Tapasin koko perheen teepöydässä, mutta tuskin olin katsahtanut ympärilleni, kun jo huomasin, että taas oli mahtanut tapahtua jotakin odottamatonta, koska Anielka oli alakuloinen, Celina rouva itkettynyt, ja tädin rehelliset kasvot hehkuivat suuttumuksen punaa. Kromicki yksinään oli muka levollisena lukevinaan sanomalehteä, mutta hän oli kun olikin happaman näköinen ja lisäksi niin kalpea, että olisi luullut hänen nousseen tautivuoteelta.

— Tiedätkö, huudahti täti osoittaen Anielkaa, — millä uutisella tämä sirkkunen toivotti minulle hyvää huomenta?

— En voi tietää, vastasin, istuutuen paikoilleni.

— Hän ei ilmoittanut enempää eikä vähempää, kuin että he kahden viikon perästä, jos Celinan terveys sallii, lähtevät Odessaan tai jonnekin vielä kauvemma.

Jos ukkonen olisi iskenyt pöytään, en olisi voinut hämmästyä enkä pelästyä enempää. Ensi hetkessä sydämeni suorastaan jähmettyi.

Katsahdin Anielkaan, joka punastui, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni luvattomasta teosta, ja kysyin vihdoin: "Mitä? minne? minkätähden?"

— "He ovat minulle rasitukseksi Ploszowissa" — ymmärrätkö — jatkoi täti jäljitellen Anielkan ääntä. — Sitä he eivät tahdo, nuo armeliaat ihmiset! He nähtävästi arvelevat, että minä tarvitsen yksinäisyyttä ja että minun on paras, kun sinunkin joskus täytyy lähteä matkalle, yksinäni viettää vanhuuteni päiviä neljän seinän sisäpuolella Ploszowissa. Se on varmaan minulle sekä terveellistä että hauskaa… Kaiken yötä ovat he neuvotelleet näistä asioista, niin etteivät edes ole nukkuneet.

Täti suuttui suuttumistaan ja kääntyi vihdoin Kromickin puoleen:

— Sinä taisit olla puheenjohtajana neuvotteluissa?

— En suinkaan, vastasi Kromicki. — Minua ei lainkaan kutsuttu neuvotteluihin, mutta koska arvelen, että arvoisa aviopuolisoni on päättänyt lähteä matkalle saadakseen olla likempänä minua, niin minun tietysti on oleminen kiitollinen hänen päätöksestään.

— Se on ainoastaan ehdotus, huomautti Anielka.

Unohtaen kaiken varovaisuuden jäin katselemaan Anielkaa. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan, ja se vakaannutti minussa yhä uskoa, että koko hänen tuumansa syynä olin juuri minä. En saata sanoin lausua mitä tällä hetkellä liikkui mielessäni. Sydämeeni valui kuolettava katkeruus. Anielka tietää varsin hyvin, että elän ainoastaan häntä varten, että ainoastaan hän ylläpitää olemassaoloani, että kaikki ajatukseni kuuluvat hänelle, että kaiken toimintani päämääränä on ainoastaan hän, että hän on minulle elämän tai kuoleman kysymys — ja tästä huolimatta hän kaikessa rauhassa on tehnyt lähtöpäätöksen. Tapaako minut perikato vai iskenkö pääni puhki seinään — sitä ei hän kysy. Sellaisia asioita ei oteta lukuun. Hänen tulee rauhallisempi olla, kukaan ei enään vääntele hänen silmissään kuten poljettu mato raukka, kukaan ei enään suutele hänen jalkojaan eikä häiritse hänen siveää omaatuntoaan — ja siinä kaikki mitä hän tarvitsee. Mitäpä hän epäilisi, kun niin erinomainen rauha on ostettavissa niin mitättömästä hinnasta kuin ihmiselämä!

Tuhannet tällaiset ajatukset risteilivät mielessäni. Tunsin suussani myrkyn maun. "Siveä sinä olet ja siveänä pysyt", puhelin hengessä Anielkalle, "mutta se johtuu siitä, ettei sinulla ole sydäntä. Jos koira kiintyisi sinuun kuten minä, niin toki sillekin osoittaisit hyvyyttä. Minulle et milloinkaan ole tehnyt pienintäkään myönnytystä, et ole osoittanut kipinänkään vertaa sääliä, et ole suostunut mihinkään, mutta olet ottanut mitä ikinä olet voinut ottaa. Jos olisit voinut, olisit ottanut minulta mahdollisuuden katsella itseäsi, vaikka varmasti olisit tietänyt, että silmäni tätä näkemystä vailla ikiajoiksi sammuvat. Mutta nyt minä vihdoinkin sinut ymmärrän, nyt tiedän, että taipumattomuutesi on niin suuri juuri siitä syystä, että sydämesi on niin pieni. Olet kuiva, kylmä nainen, ja hyveesi ei ole muuta kuin yhteenkasattua itsekkyyttä, joka ennen kaikkea haluaa säilyttää mukavan rauhansa ja sen hyväksi on valmis uhraamaan kaikki."

Koko aamiaisen aikana en puhunut sanaakaan. Tultuani asuntooni yläkertaan kävin kiinni päähäni ja rupesin väsynein, ärtynein aivoin miettimään mitä oli tapahtunut. Katkeruus ei kuitenkaan väistynyt ajatuksistani. Eräänlainen filisterimäinen hyve tekee tällaisten pikkusydämisten naisten taipumattomuuden sata kertaa suuremmaksi. Heillä pitää, kuten kauppiaalla, ennen kaikkea olla tilikirjat järjestyksessä. He pelkäävät rakkautta kuten kauppasaksa katumetelejä, sotaa, huimapäiden suuria sanoja, rohkeita ajatuksia, rohkeita tuumia ja korkeaa lentoa. He tarvitsevat ennen kaikkea rauhaa, sillä ainoastaan rauhassa luistavat kaupat todella hyvin. Kaikki mikä menee poroporvarillisen järjen ja samalla arkipäiväisen elämän ulkopuolelle, on pahaa ja ansaitsee kunnon ihmisten ylenkatseen. Hyveellä on huippunsa ja kuilunsa, mutta siihen kuuluu myöskin latteita tasankoja. Olen tänään kiduttanut itseäni sanomattoman tuskallisella kysymyksellä: eihän Anielka vain kuulu noihin lattean hyveellisiin naisiin, joiden täytyy saada pitää sielunsa järjestyksessä kuten kauppasaksa kirjansa — ja jotka eivät antaudu rakkaudelle siitä syystä, ettei se mahdu heidän päihinsä ja sydämiinsä? Kävin läpi koko entisyyden — ja etsin sieltä todistuksia. Kuka tietää, ajattelin, eikö vain tuo hänen yksinkertainen lakikirjansa, joka lamauttaa voimani ja kuristaa minua, perustukin juuri tähän? Minusta on usein tuntunut, että hän on poikkeusluonne, toisellainen kuin kaikki muut naiset, luoksepääsemätön kuin alppien luminen huippu, joka taipumattomana nousee suoraan taivasta kohti. Mutta tämän naisen taipumaton luonne pitää aivan luonnollisena asiana, että aviomiehen tohvelit tömistelevät pitkin hänen lumiaan. Mitä tämä tietää? Aina kun tämäntapaiset ajatukset hyökkäävät päähäni, tunnen, että olen mielipuolisuuden rajoilla, ja minut valtaa sellainen raivo, että jos yhdellä iskulla voisin lyödä läjään ja sitte polkea jalkani alle elämän inhoittavat muodot sekä vihdoin sylkeä niitä vasten kasvoja, niin tekisin tämän kaiken. Vihdoin syöksisin kaaokseen koko maailman ja perkaisin sen pinnalta kaikki elävät olennot. Minä rakensin paluumatkalla Wienistä jonkin yliluonnollisen temppelin, jossa minun piti saada rakastaa Anielkaa samalla tavalla kuin Dante Beatricea. Minä rakensin temppelin kärsimyksistä, joissa rakkauteni oli puhdistunut kuin tulessa, kokemuksista, uhreista — sillä minun piti hinnalla millä hyvänsä, vaikkapa pyhitettyä, ehkä suorastaan taivaallista tietä, päästä hänen luokseen, omistamaan hänet, tuntemaan, että hän kuuluu minulle. Mutta nyt pälkähtää päähäni, ettei hänelle edes kannata puhua tästä kaikesta, sillä hän ei ymmärtäisi, ettei kannata ruveta johtamaan häntä noille kukkuloille. Hän vain hengästyisi matkalla. Mahdollisesti hän hengessä sallisi minun rakastaa itseään ja kärsiä — mairitteleehan se aina itserakkautta — mutta mistään sopimuksista, suhteista — vaikkapa henkisimmistäkin, mistään yhteenkuuluvaisuudesta minun kanssani, vaikkapa dantelaisesta, ei hän tahdo kuulla puhuttavan, sillä hän ei ymmärrä minua, hän ymmärtää yhden ainoan lajin yhteenkuuluvaisuutta ja oikeutta — sen, jonka luo mokomakin avioliitto — eikä hänen sielunsa kykene nousemaan yläpuolelle latteaa, vaivaista aviollista kirjanpitoa.

Minä rupesin äkkiä kaikesta sielustani ja mielestäni säälittelemään, etten ollut mukana junassa, joka suistui raiteiltaan. Tunne johtui sekä siitä, että olin suuttunut Anielkalle hänen julmuutensa takia, että myös kärsimyksestäni, joka oli mennyt yli sekä henkisten että ruumiillisten voimieni. Kuolema alkoi kajastaa minulle kuten lepo sille, joka pitkän aikaa on viettänyt unettomia öitä rakkaan sairaan vuoteen ääressä. Mieleeni johtui, että jos minut olisi tuotu Gasteinista verisenä, niin ehkäpä tuon naisen sielussa jokin olisi liikahtanut. Tämä oli minulle tärkeintä sitäkin hetkeä ajatellessa. Äkkiä minä muistin eilisen Anielkan, joka tädin kanssa oli lähtenyt minua vastaan, minä muistelin hänen pelästystään, sitte hänen iloaan, silmiä, joihin nousi kyyneliä, hiuksia, jotka olivat epäjärjestyksessä, ja mittaamaton rakkaus, todellisempi kaikkea järkeilyä ja arvelua, riisti minut valtoihinsa. Tätä sydämen valtavaa paloa kesti hetken, sitte otti epäilys sen taas asuinsijakseen. Saattoihan sen, mitä eilen näin vaunuissa, selittää aivan toisella tavalla.

Kuka tietää kumpiko meistä, täti vaiko minä, eilen oli hänelle tärkeämpi. Tunteellisilla naisilla on aina varalla myötätuntoisuutta vieraillekin, mutta varsinkin sukulaisille, joita onnettomuus äkkiarvaamatta on kohdannut. Minkätähden ei Anielka olisi pelästynyt, kun tuli tieto kuolemastani, ja iloinnut nähdessään minun elävän? Jos Anielkan asemesta rouva Sniatynski olisi istunut tädin rinnalla, niin hän luultavasti olisi pelästynyt ja ilostunut samalla tavalla. Hän olisi esiintynyt samalla tavalla ilman hansikkaita ja hattua, hiukset epäjärjestyksessä. Minä en voi erehtyä, siltä minusta tuntuu. Anielka tietää hyvin, että hänen lähtönsä minulle on vaarallisempi ja ratkaisevampi onnettomuus kuin jos olisin murskannut pääni junassa tai menettänyt käteni tai jalkani — ja kuitenkaan ei hän hetkeäkään ole epäröinyt. Tiesin täsmälleen hänen ajatuksensa. Hän tahtoi olla likempänä miestään — minua ei ensinkään otettu lukuun.

Ja taasen minä tunsin kalpenevani kiukusta, vihasta ja tuskasta, tunsin, että yksi ainoa askel eroittaa minut hulluudesta. "Odota sinä!" sanoin itselleni, painellen ohimojani, "odota sinä!… Ehkäpä hän matkustaa siitä syystä, että rakastaa sinua ja tuntee ettei enään jaksa seisoa sinua vastaan?" Oi niin! Sellaisiakin ajatuksia liikkui mielessäni, mutta ne eivät löytäneet kaikupohjaa ja niin ne hukkuivat kuten siemen, joka lankesi tien oheen, ja herättivät eloon ainoastaan epätoivon ivan. Sananmukaisesti: minä raatelin sisintäni. "Niin", puhuin itsekseni, "tämä rakkaus muistuttaa säälivää huolenpitoa, joka vetää korvallisen kuolevan pään alta, jotta ei hänen korinansa kuuluisi niin pahasti ja jotta hänen kärsimyksensä pikemmin päättyisivät. Minun kärsimykseni päättyvät pikemmin, ja Kromicki pääsee lähtemään, jätettyään vaimolleen kaiken sen lohdutuksen, jota tämä ihanteellinen olento on tottunut odottamaan mieheltään."

Anielka kävi minulle tällä hetkellä sietämättömäksi. Ensi kerran eläissäni tunsin, että soisin hänen todella rakastavan Kromickia. Hän olisi minulle silloin vähemmin vastenmielinen! Viha ja kiukku saivat minut suunniltani. Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että jollen nyt ryhdy johonkin, jollen kosta hänelle jollakin tavalla, niin minun käy hirvittävän huonosti. Minä säpsähdin näitä ajatuksia, ikäänkuin minuun olisi kajottu kuumalla raudalla. Minä otin hattuni ja läksin hakemaan Kromickia.

En tavannut häntä kotoa enkä puutarhasta. Läksin Wandelbahnille, sieltä lukusaliin — hän ei ollut sielläkään. Hetkeksi pysähdyin sillalle putouksen ääreen miettimään missä hän mahtaisi olla. Tuuli kävi putoukselta päin ja toi kasvoihini kokonaisia pärskepilviä. Se tuntui tavattoman suloiselta ja rauhoittavalta. Otin hatun päästäni, pidin päätäni pärskeessä, ja pian olivat hiukseni märät. Viileys tuotti minulle miltei eläimellistä nautintoa. Tulin jälleen järkiini. Päätökseni oli selvä ja järkkymätön: minä teen tyhjäksi Anielkan aikeet. Puhelin hänelle: "Tiedätkö, ettet lähde minnekään. Minä olen ostanut sinut ja kohtelen sinua sen mukaan." Olin niinikään täysin selvillä keinoista, jotka veisivät minut päämäärään, tiesin etten paljasta tarkoituksiani puhellessani Kromickin kanssa. Siinä suhteessa olin kokonaan oman itseni itseni herra.

Tapasin Kromickin lukemassa lehtiä Hotel Straubingerin edustalla. Kun hän näki minut, päästi hän monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:

— Aioin juuri tulla luoksesi.

— Lähdetään Kaiserwegille. Ja me läksimme.

En odottanut Kromickin alkamista, vaan kävin suoraa päätä asiaan.

— Täti kertoi minulle, aloin, — eilisestä keskustelustanne.

— Minä valitan, että ryhdyin koko keskusteluun, lausui Kromicki.

— Siitä syystä, ettette kumpikaan puhuneet levollisesti, kuten liikeasioissa pitää. Hyvä ystävä, sallithan, että puhun sinulle aivan suoraan. Täti täytyy tuntea. Hän on järkevin nainen koko maailmassa, mutta hänellä on yksi — muuten varsin käsitettävä — heikkous. Hänessä on paljon tervettä järkeä ja hän haluaa antaa tietää, että hänellä on sitä — sentähden hän katsoo kaikkea mitä hänelle esitetään, epäillen, milteipä ennakkoluulolla. Ja tästä syystä hän tavallisesti ensi hetkessä vastaa kieltäen. Vanha Chwastowski voisi siitä kertoa yhtä ja toista. Tädillä täytyy olla miettimisaikaa — ja ennen kaikkea ei häntä saa suututtaa, sillä silloin hän käy itsepintaiseksi. Sinä et osannut välttää sitä.

— Mutta miten minä saatoin suututtaa häntä… Jos joku, niin minä ymmärrän puhua liikeasioista.

— Teit pahasti, kun huomautit ottaneesi Anielkan ilman myötäjäisiä. Siitä täti suuttui.

— Sanoin sen, kun hän syytti minua Gluchowin myymisestä. Gluchow oli niin velkaantunut, ettei mitään siitä kuulunut Anielkalle.

— Totta puhuen, minkätähden sinä oikeastaan myit tuon onnettoman Gluchowin?

— Sentähden, että minä silloin pääsin kiinni johonkin. Siitä riippui tuleva omaisuuteni ja siten koko menestykseni. Kun ei ole valitsemisen varaa, niin tekee mitä täytyy tehdä — eikö totta? Sitäpaitsi sain hyvän hinnan.

— No niin, vähät niistä. Sanasi loukkasivat tätiä sitä enemmän, kun hän aikoo muistaa Anielkaa.

— Hän aikoo määrätä hänelle elinkoron.

— Voin uskoa sinulle että enemmänkin. Tiedän, että hän eilen sanoi sinulle niin, siitä syystä, että suututit hänet. Hän tahtoi siten antaa sinun ymmärtää, ettei hän luota sinun kykyysi liikemiehenä. Mutta Anielka saa enemmänkin. Hän on monasti puhunut minulle siitä, minä hänen perijänään kai sen parhaiten tiedän…

Kromicki loi minuun nopean silmäyksen.

— Ja sinä tulevana perijänä joudut siitä enimmin kärsimään.

— Niin kyllä, vastasin, — mutta enhän minä kuluta edes korkojani, saatan siis puhua siitä varsin kylmästi. Sinua rahamiehenä se ehkä kummastuttaa. Jollet muuten voi selittää menettelyäni, niin edellytä, että olen originaali. Sellaisiakin on maailmassa. Vakuutan sinulle ensinnäkin, etten mitenkään aio rajoittaa tädin anteliaisuutta, ja toiseksi, että varmuudella tiedän tädin aikovan määrätä Anielkalle ei elinkorkoa vaan pääoman. Tietysti minun vaikutukseni näyttelee jotakin osaa, mutta usko tai ole uskomatta: minä aion käyttää sitä hyödyksesi enkä vahingoksesi.

Kromicki puristi lujasti kättäni. Sitte hänen olkapäänsä kohosivat, ikäänkuin hän olisi ollut puunukke. Hän oli minulle mitä suurimmassa määrin vastenmielinen. Luultavasti olin hänen silmissään mieluummin tyhmyri kuin originaali, mutta hän uskoi sanani ja se oli minulle pääasia. Hänellä oli muuten kyllä syytäkin uskoa, koska sillä hetkellä olin mielessäni päättänyt, että Anielka saa pääoman eikä elinkorkoa.

Tunsin niinikään, että Kromicki palaa halusta kysyä: kuinka paljon? ja milloin? Vaikka hän ymmärsi, että se olisi ollut liian epähienoa. Hän vaikeni ikäänkuin mielenliikutuksesta, ja minä jatkoin:

— Teidän täytyy vain pitää mielessänne, että tätiä on kohdeltava varovaisuudella. Hänen tarkoituksensa on muistaa Anielkaa, sen voin taata, mutta siihen asti, että rahat ovat pöydällä ja sinun hallussasi, riippuu kaikki tietysti hänen tahdostaan, jopa oikustaan. Ja miten te nyt edistätte asiaa? Eilen suututit sinä hänet ja tänään Anielka mitä suurimmassa määrin. Tulevana perijänä olisi minun tietenkin pitänyt iloita siitä eikä varoittaa teitä, mutta sinä näet, että sen teen. Tädille oli Anielkan ehdotus erinomaisen vastenmielinen. Hän kääntyi sinun puoleesi muka suuttuneena, mutta hengessä toivoen, että sinä asettuisit hänen puolelleen. Sensijaan sinä vain tuit äidin ja tyttären tarkoituksia.

— Mutta hyvä ystävä, virkkoi Kromicki uudelleen puristaen kättäni, — suoraan sanoen, jos minä tuin heitä, tein sen siksi, että olin suuttunut tädille. Onhan heidän tuumansa itse asiassa mahdoton. Minä en milloinkaan ole voinut kärsiä intoilua, ja sitä on Anielkassa ja hänen äidissään oikein kukkuramitalla. Aina he ovat sitä mieltä, etteivät voi käyttää hyväkseen teidän vierasvaraisuuttanne, eiväthän he saata iankaiken istua Ploszowissa. Tämän kuulen alituisesti… Asia on kuitenkin niin, etten voi ottaa heitä mukaani Turkestaniin, jakun minä kerran olen siellä, niin minulle on yhdentekevää, onko Anielka Odessassa vaiko Varsovassa. Kunhan kerran pääsen irti puuhistani siellä kaukana, ja, kuten toivon, varakkaana miehenä, niin järjestän kotini sen mukaan. Siihen voi mennä enintäin vuosi. Nyt on minun hinnasta mistä hyvänsä katsottava, että asiat menestyvät… Jollei Ploszowia olisi, täytyisi minun tietenkin hankkia väliaikainen asunto Anielkalle ja hänen äidilleen, mutta koska täti tarjoaa heille vierasvaraisuuttaan ja toivomalla toivoo, että he asuisivat hänen luonaan, niin olisihan hullutusta etsiä asuntoa muualta. Anoppini on vasta jonkun viikon ollut jalkeilla. Kuka tietää miten tulevaisuudessa käy, ja jos kävisi huonosti, niin kaikki huolet lankeisivat Anielkan niskoille, ja Anielka on nuori ja kokematon. Minun on tällä hetkellä aivan mahdoton viipyä heidän luonaan. Muutenkin olen jo ollut täällä kuin tulisilla hiilillä, ja koska kerran tässä nyt puhutaan suoraan, niin sanon sinulle, että olen ollut täällä näin kauvan ainoastaan siitä syystä, että toivoin saavani sinut tai tädin osakkaaksi liikkeeseeni. Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi — sano nyt sinä vuorostasi: voinko toivoa teiltä kannatusta jossakin muodossa?

Hengitin taas.

Anielkan tuuma oli tehty turhaksi.

Minut valtasi riemu, koska olin päässyt tarkoitusteni perille. Minun rakkauteni Anielkaan muistutti tosin tällä hetkellä paremmin syvää vihaa, mutta tämä viha muodosti elämiseni ainoan perustuksen ja vaati, kuten rakkauskin, ravintoa. Ja sen ravintona saatto olla ainoastaan Anielkan läsnäolo. Kromickin sanoista tein sen johtopäätöksen, että ainoalla iskulla voin päästi palavimpien toivomusteni perille ja vapauttaa itsen hänestä epämääräisiksi ajoiksi. En kuitenkaan päästänyt näkyviin pienintäkään ilonväläystä, koska katsoin parhaaksi, ettei Kromicki suoriudu liian helpolla, vaan saa jonkun verran nöyrtyä pyytämään. Tässä tarkoituksessa lausuin:

— En voi sanoa mitään etukäteen. Anna minulle nyt ennen kaikkea tarkka käsitys asioittesi tilasta.

Kromicki rupesi puhumaan ja puhui kiihkeästi, kuten hänen tapansa oli tästä lempiaineestaan. Yhtämittaa hän keskeytti puheensa ja kävi kiinni takinnappiini tai työnsi minua kiviseinää vasten. Sanottuaan jotakin mielestään hyvin vakuuttavaa, nipisti hän kuulumattomalla nopeudella monokkelin silmäänsä ja katsahti minuun ikäänkuin kasvoistani nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. Kaikki hänessä, ulkomuodosta hamaan puisevaan, ikäänkuin narisevaan ääneen asti, joka kysymistään kyseli: "mitä mitä?" — oli minulle sietämätöntä, mutta minun täytyi kaiken oikeuden nimessä tunnustaa, ettei hän valehdellut. Hän lausui jokseenkin saman, minkä olin lukenut nuoren Chwastowskin kirjeestä. Asiat olivat seuraavalla kannalla: tavattomia pääomia oli jo kiinnitetty yritykseen, voitot saattoivat olla suuret, varsinkin kun välikirjan mukaan osa etuja oli yksinomaan Kromickin hallussa. Yrityksen onnistumattomuuden vaara oli ainoastaan siinä, että pääomat, joita heti oli täytynyt kiinnittää, palasivat virastotietä, nimittäin hitaasti, ja toiseksi siinä, että Kromicki oli tekemisissä erinäisten hankkijoiden kanssa, joille oli edullista toimittaa mitä huonointa tavaraa, kun taas koko vastuunalaisuus jäi painamaan hänen niskojaan. Viime pykälä jätti hänet intendenttiviraston armoille, ja sillä oli tietenkin oikeus ottaa vastaan ainoastaan hyvää tavaraa. Herra ties mitkä vaarat niin ollen Kromickia odottivatkaan.

Kuunnellessani hänen kertomustaan, jota kesti tunnin ajan, virkoin:

— Hyvä ystävä, sen mukaan mitä esityksestäsi käy selville, emme voi, täti enempää kuin minäkään, yhtyä liikkeeseesi.

Kromickin kasvot kävivät ainoassa hetkessä keltaisiksi kuin vaha.

— Sanoppa minulle: minkätähden?

— Siksi, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta voit joutua oikeusjuttuihin, emmekä me halua esiintyä niissä.

— Mutta niin ollenhan ei koskaan voisi ryhtyä mihinkään liikeyritykseen.

— Meillä, minulla ja tädillä, ei olekaan syytä ryhtyä niihin. Mutta sanoppa, kuinka suurella pääomalla halusit meitä osakkaiksi liikkeeseen?

— Mitä siitä enään kannattaa puhua!… Olin ajatellut, että olisitte panneet vaikkapa seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa…

— Ei, sitä emme tee emmekä katso velvollisuudeksemme. Mutta koska nyt olet tullut sukulaiseksemme, tahdon auttaa sinua. Lyhyesti sanoen: lainaan sinulle seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa tavallista velkakirjaa vastaan…

Kromicki pysähtyi ja jäi tuijottamaan minuun, kuten ihminen, joka kävelee unissaan. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Nähtävästi hänelle heti selvisi, ettei hänen sovi osoittaa liian suurta iloa. Kauppiaan varovaisuus — minuun nähden niin turha ja naurettava — pääsi hänessä voitolle. Hän puristi kättäni ja sanoi:

— Kiitän sinua. Mitä korkoa vastaan?

— Puhumme siitä kotona. Minun pitää nyt palata. Tahdon puhua tädin kanssa.

Ja minä sanoin hänelle heti hyvästi. Kotimatkalla rupesin pelkäämään, että käytökseni ehkä oli tehnyt Kromickiin liian kumman vaikutuksen ja että hän ehkä rupesi epäilemään jotakin. Mutta se oli turha pelko. Aviomiehet ovat sokeat rakkaudesta — ei vaimoonsa, vaan itseensä. Lisäksi Kromicki, katsoen järkevällä kauppiaan silmällään, pitää meitä, tätiä ja minua, fantasteina, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä liikeasioista, mutta jotka sensijaan riipumme kiinni sellaisissa vanhentuneissa käsitteissä kuin sukurakkaudessakin. Hän on todella monessa suhteessa toista rotua kuin me — ja siitä syystä me tahtomattammekin pidämme häntä kuokkavieraana.

Palatessani huvilallemme tapasin puutarhassa Anielkan, joka osti mansikoita talonpoikaisvaimolta. Astuessani hänen ohitseen lausuin kalseasti:

— Et lähde minnekään, sillä minä en tahdo!

Ja menin huoneeseeni.

Päivällispöydässä tuli Anielkan ja hänen äitinsä matka taasen puheeksi. Nyt puuttui Kromicki asiaan ja lausui olkapäitään kohautellen, että koko tuuma on lapsellista puhetta, jolle järkevä ihminen voi ainoastaan nauraa. Hän ei suinkaan käyttäytynyt hienotunteisesti Anielkaa enempää kuin Celina rouvaakaan kohtaan — hienotunteisuus kerta kaikkiaan ei kuulu hänen luonteeseensa. Minä en avannut suutani, käyttäydyin ikäänkuin ei asia olisi koskenut minua. Huomasin kuitenkin Anielkan tarkoin tietävän, että Kromicki on vain posetiivi, jota minä mieleni mukaan väännän. Huomasin hänen häpeävän miehensä puolesta ja tuntevan syvää nöyryytystä. Mutta minä olin hänelle niin raivoissani, että ainoastaan nautin tästä kaikesta.

Sydämessäni oli kun olikin haava. En saa rauhaani takaisin enkä voi suoda Anielkalle anteeksi. Jollen paluumatkallani Wienistä olisi rakentanut tuota ilmalinnaa, jollen olisi uhrannut niin paljon pyyteistäni, intohimoistani, aikeistani, koko luonnostani, niin ei pettymys olisi tuntunut niin kovalta. Juuri se oli niin katkeraa, että kun minä rakkaudessani tahdoin parantua pohjaa myöten, kun olin päättänyt nousta korkeuksiin, missä en ollut ikinä ollut, ainoastaan sitä varten, että saisin olla hänen läheisyydessään, niin hän armotta ja häikäilemättä sysää minut epätoivon pohjalle eikä lainkaan ota lukuun, käykö minun vaikka miten huonosti. Nämä ajatukset myrkyttävät iloni, vaikka Kromicki lähtee pois ja hän jää tänne. Tulevaisuus kyllä tuo jonkinlaisen ratkaisun, mutta olen niin väsynyt, etten jaksa sitä edes odottaa. Yksi ratkaisu — ja hyvin yksinkertainen — olisi se, että tulisin mielipuoleksi. Sekin voi olla mahdollinen, sillä kaiket päivää kidutan itseäni ja öisin en nuku, vaan kirjoitan. Poltan sikaareja, niin että olen ainoassa huumauksen tilassa, ja valvon joka yö, kunnes aamu valkenee.

VIIDES OSA.

Heinäkuun 30 p:nä.

En ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Matkustimme Kromickin kanssa Wieniin järjestämään asioita, sitte palasimme yhdessä ja hän viipyi Gasteinissa vielä kolme päivää. Minulla on ollut niin kova päänsärky, etten ole voinut kirjoittaa. Celina rouvan kylpykausi päättyi jo viikko sitte, mutta me viivymme täällä vielä sentähden, että alamaassa vallitsee hirvittävä kuumuus. Kromickin lähtö tuotti suurta huojennusta sekä minulle että Celina rouvalle, joka saa häntä siedetyksi ainoastaan sentähden, että hän on hänen vävypoikansa, tädille ja ehkä Anielkallekin. Anielka ei voi antaa hänelle anteeksi, että hän on sekoittanut minut asioihinsa. Kromicki nimittäin ei mitenkään ole salannut velka-asiaansa, koskei hän aavista, että minun ja hänen vaimonsa välillä on muuta kuin tavallinen toverisuhde. Anielka on tietysti kaikella voimallaan pannut lainaamista vastaan. Tosin ei hän saattanut puhua miehelleen suoraan — ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä viimeisenkin uskon häneen, jos Kromicki kaikesta huolimatta olisi jättänyt hänet tädin luo. Joskus minusta tuntuu siltä kuin sekä Anielka että Celina rouva Gluchowin myymisen jälkeen olisivat kadottaneet kaiken luottamuksensa. Kromickiin ja pitäisivät häntä huonompana kuin hän onkaan, vaikkeivät tietenkään millään lailla ilmaise tätä toisilleen. Minun silmissäni hän ennen kaikkea on henkinen nousukas, kuiva, puiseva luonne, joka ei kykene tuntemaan herkästi eikä ajattelemaan korkeita asioita. Mielenhienoutta ei hänessä ole nimeksikään. Hän ei ole jalo, ei tunteva eikä syvä, mutta sensijaan hän on tavallinen kunnon mies sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Häntä tukee tässä suhteessa eräänlainen myötäsyntynyt pedanttisuus, tarkkuus, joka omituisella tavalla on yhdistynyt rahanhimoon. Viimemainittu taas ei hänessä ole muuta kuin jonkinlaista vinoon kasvanutta mielikuvitusta, joka tätä tietä on hakenut itselleen ulospääsyn.

Kerta kaikkiaan: monokkeleineen, viistoine silmineen, pitkine jalkoineen ja parrattomine kasvoineen on hän minulle niin vihattava ja vastenmielinen, että ihmettelen kuinka saatan arvostella häntä näinkään objektiivisesti. Arvelen kuitenkin, että jollei hän menetä kaikkea, niin en minäkään menetä rahojani. Mutta tunnustan suoraan, että soisin hänen menettävän sekä rahat että järkensä ja henkensä kaupanpäälliseksi — sekä kerta kaikkiaan häviävän teille tietämättömille.

Olen sairas. Anielkaa olen viime päivinä nähnyt vähän. Osaksi olen pysytellyt yläkerrassani päänkipuni takia, osaksi olen tahallani välttänyt häntä. Hänen täytyy tuntea, että olen suuttunut ja kannan vihaa. Se ei ole ollut helppoa, sillä silmäni tarvitsevat häntä kuten valoa. Mainitsin jo, että hänen luonteessaan taipumattomuuden ohella on eräänlaista hentoutta. Hän suorastaan ei voi kestää, että joku on hänelle suuttunut, ja koettaa kaikin keinoin lepyttää asianomaista. Hän on illoin hiljainen ja lempeä ja katsoo sinuun kuin lapsi, joka pelkää rangaistusta.

Tämä on aina tavattomasti liikuttanut minua ja samalla hurmannut, koska olen kuvitellut, että jos tämän mielialan kestäessä avaan sylini, niin hän heittäytyy rintaani vasten, vaikkapa ei muusta syystä, niin lepyttääkseen suuttumustani. En ole voinut päästä irti näistä kuvitteluista, vaikka menneisyys ne kumoaakin. Vielä tälläkin hetkellä tuikkaa sydämeni pohjalla toivo, että kun vihdoinkin sovimme, niin tapahtuu jotakin, hän tekee jonkun myönnytyksen ja tulee minua likemmä. Samalla näen tässä molemminpuolisessa ristiriitaisuudessakin ikäänkuin Anielkan vaistomaisen tunnustuksen, hän ikäänkuin myöntää, että minulla on oikeus rakastaa häntä. Sillä jos hän tunnustaa rakkaudesta johtuvan tuskan, niin hänen täytyy tunnustaa itse rakkauskin. Tämä oikeus on hento kuin uni, vailla lihaa ja verta — mutta sen avulla pelastan itseni täydellisestä haluttomuudesta ja siitä elän.

Elokuun 2 p:nä.

Olen saanut uuden kirjeen Klaralta. Kyllä hän nyt aavistaa jotakin, hänen sanansa henkivät sellaista myötätuntoa, että luulisi hänellä olevan tiedon siitä, miten onneton minä olen. En tiedä enkä utele rakastaako hän minua sisarena vaiko toisella tavalla — tunnen vain, että hän rakastaa minua paljon. Vastasin hänelle sydämellisesti, kuten ainoastaan onneton ihminen tekee kirjoittaessaan ainoalle sielulle, joka suhtautuu häneen myötätuntoisesti. Klara aikoo Berliniin ja alkupuolella talvea Varsovaan. Hän pyytää minua tulemaan Berliniin vaikkapa pariksi päiväksi. Mutta en lähde, en tahdo erota surustani. Hauskaa tulee joka tapauksessa olemaan tavata Klara Varsovassa.

Puhumme Anielkan kanssa jokapäiväisistä asioista tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, jotteivät he huomaisi epäsopua välillämme. Kahden jäädessämme vaikenemme molemmat. Muutamia kertoja olen huomannut, että hänellä olisi ollut halua puhua, mutta arkuus on sulkenut hänen huulensa, ja minulla ei ole hänelle muuta sanomista kuin: "rakastan", ja se on sen rinnalla mitä tunnen, niin riittämätön ilmaisu, että se todella ei sano mitään. Tällä haavaa on minun rakkaudessani katkeruutta. Minua kiusaa alituisesti ajatus, että Jumala on suonut hänelle pienen sydämen ja että siinä onkin koko hänen luoksepääsemättömyytensä salaisuus. Nyt kun ajattelen asioita tyynemmin, tulen taasen siihen johtopäätökseen, että Anielkan tunne minua kohtaan on jonkinlainen yhdistys kiitollisuutta, sääliä ja muistoja, mutta tässä tunteessa ei ole minkäänlaista toimintavoimaa, se ei pysty mihinkään, ei edes tunnustamaan omaa olemassaoloaan. Se ei kunnioita itseään, vaan pitää itseään paheena, se häpeää itseään ja taistelee itseään vastaan. Minun tunteeni rinnalla on se kuin sinapin siemen verrattuna noihin alppeihin, jotka ympäröivät meitä. Anielkalta saattaa odottaa, että hän tekee kaikkensa tämän tunteen tukahuttamiseksi eikä suinkaan koeta sitä suurentaa. En toivo häneltä mitään, en odota mitään, ja vaikeaa on elää tässä tietoisuudessa!

Elokuun 4 p:nä.

Jonkun aikaa on sydämessäni ollut tunne, että Anielka, raivostuneena miehelleen, jonakin päivänä tulee minun luokseni ja sanoo: "Koska kerran olet maksanut minusta hinnan, niin tässä minä olen!" Taaskin turha toivo! Jotkut kiihkopäiset, ranskalaisten romaanien kasvattamat naiset saattaisivat menetellä sillä tavalla; ja niin menettelisi varmaan jokainen, jota salainen halu vetäisi rakastajan syliin ja joka vain hakisi toivottua tilaisuutta. Ei! Niin ei tee Anielka, ja minun päähäni on tuo ajatus voinut johtua ainoastaan siitä syystä, että olen ravinnut itseäni lukemalla samaisia pseudodraamoja, jotka kummittelevat naisten mielessä, kun heidän palavin halunsa itse asiassa on sanoa hyvästi hyveelleen. Ainoastaan sydän voisi johtaa Anielkan minun syliini — ei keinotekoinen dramaattisuus, eivät suuret sanat eikä valheellinen intomieli. Ei siis tarvitse pelätäkään, että se tapahtuisi.

Raskasta on miehen rakastaa toisen vaimoa syvästi ja todella, vaikkapa tuo nainen olisi arkipäiväisimmän ja mitättömimmän miehen vaimo. Mutta ylivoimaiseksi käy onnettomuus, kun hän rakastaa siveää naista. Minun ja Anielkan suhteessa on jotakin outoa, jotakin josta en ole lukenut enempää kuin kuullut puhuttavankaan. Siitä ei ole mitään ulospääsyä, tarinalla ei ole mitään loppua. Ratkaisu, tuli se sitte eron tai toiveiden toteutumisen muodossa, on aina jotakin — mutta tämä on väsyttävää kiertämistä alituisesti saman asian ympärillä. Jos Anielka pysyy sinä, mikä hän nyt on, enkä minä lakkaa rakastamasta häntä, niin on edessämme loppumatonta tuskaa eikä mitään muuta. Ja minä olen epätoivoisen varma siitä, että hän kestää järkähtämättömyydessään ja minä myös.

Jos hänen sydämensä on pieni, niin ei se ole hänelle vaikeaakaan. Minä olen enemmän kuin kerran koko sielustani halunnut heittää ikeen hartioiltani, mutta en voi. Monasti olen päättänyt, että täytyy voida. Monasti olen kamppaillut itseni kanssa ja ponnistellut kuin hukkuva, jonka pelastus on kysymyksessä. Monasti olen jo luullut päässeenikin johonkin tulokseen, mutta sitte olen nähnyt hänet esimerkiksi ikkunasta ja samassa olen taasen hyväillyt häntä silmilläni ja sydämeni on vallannut sellainen hätä, että tunteeni syvyys äkkiä on ollut mittaamaton, kuten myrsky-yönä pilvien syvyydet, kun salama on hajoittanut pimeyden.

Oi mikä piina joutua tekemisiin hyveen kanssa, joka on armoton ja kylmä kuin kirjaimellinen totuus!

Mutta vaikkei Anielkalla olisi sydäntä ensinkään, rakastaisin häntä, kuten rakastaisin ainoaa lastani, vaikka se olisi raajarikko.

Sellaisten asianhaarojen vallitessa ihminen ainoastaan enemmän säälii ja kärsii.

Elokuun 5 p:nä.

Kuinka riittämättömäksi ja kurjaksi mittapuuksi terve järki käykään, kun on kysymyksessä todella suurten, nerokkaiden tai kauheiden asioiden arvioiminen. Sama järki, joka tavallisissa oloissa niin erinomaisesti täyttää tehtävänsä, käy silloin vanhaksi narriksi kuin Polonius. Tavallinen porvarillinen etiikka ei mielestäni sekään sovi mittapuuksi suurelle intohimolle. Joka niin harvinaisessa, niin tavattomassa tunteessa kuin minun näkee ainoastaan erinäisten pykälien rikkomista — eikä näe mitään muuta, ei että tällainen tunne on elementti, osa korkeampaa voimaa, joka vaikuttaa ulkopuolella Pienten määräysten, osa sitä jumalallista, mittaamatonta luomisvoimaa, johon kaikki oleminen perustuu — joka ei näe tätä kaikkea, se on auttamattomasti sokea pikkusielu… Itse asiassa Anielka näkee rakkauteni ainoastaan tuossa valossa! Luultavasti hän monasti ajattelee, että minun kumminkin kerran täytyy kunnioittaa häntä hänen menettelynsä vuoksi ja minun — Jumala tietää, etten sano tätä sentähden, että on kysymys itsestäni, vaan aivan objektiivisesti katsoen — minun täytyy monasti torjua luotani ylenkatse, joka minussa herää häntä kohtaan, ja monasti puhelen hengessä hänelle: "Käyttäisitkin toista mittapuuta, sillä nykyinen mittapuusi ei ole arvosi mukainen!" Kunnioittaisin häntä sata kertaa enemmän, jos hän voisi katsella — jollei meidänkään suhdettamme — niin rakkautta yleensä toisessa valossa.

Elokuun 6 p:nä.

Tämä Gastein näkyy sentään olevan terveellinen paikka. Huomasin tänään, että vuorituulet ovat saaneet Anielkan päivettymään ja että hän näyttää terveeltä, kumma kyllä, kun häneltäkään ei suinkaan ole puuttunut huolta ja surua. Tuskallinen on hänelle ollut erimielisyys hänen miehensä kanssa, ja kova kolaus oli hänen ylpeydelleen, että Kromicki ryhtyi minun kanssani rahasuhteisiin. Minun rakkauteni tuo sekin osaltaan hänen sieluunsa ristiriitaa ja kalvaa hänen rauhaansa. Tästä kaikesta huolimatta henkivät hänen hienot kasvonsa terveyttä. Poskilla on entistä enemmän väriä. Muistan kuinka hän alkukesästä aivan silmin nähden heikkeni — ja muistan kuinka hiukseni nousivat pystyyn pelosta, kun ajattelin, että hänen terveytensä, ehkäpä hänen elämänsä on vaarassa. Nyt ainakaan ei siitä ole pelkoa. Jos tietäisin, että hän vastaisuudessa tulee kohtelemaan minua entistä tylymmin, ettei hän vähääkään välitä minusta ja rakkaudestani, mutta sensijaan tulee terveeksi, niin minä sanoisin: "Ole sinä vain välittämättä, ole sinä vain armahtamatta, kunhan pysyt terveenä!" Todellinen, kiteytynyt tunne synnyttää ihmisessä onnen kaipuun, mutta siitä saa myöskin alkunsa hellyys, tuska ja suuri kiintymys.

Eilen oli Anielka pannut ylleen jonkun tyttöpuvuistaan tai aivan samantapaisen. Huomasin sen paikalla, ja koko menneisyys astui ilmielävänä silmieni eteen. Jumala ties mikä minulle tulikaan!…

Elokuun 7 p:nä.

Täti on aikoja sitte leppynyt Anielkalle. Hän rakastaa häntä niin, että jos minä kuolisinkin ja vain Anielka jäisi eloon, niin hänellä vielä olisi tehtävää elämässä. Tänään minun kelpo tätini rupesi murehtimaan, että Anielka alituiseen istuu kotona eikä tunne ympäristöstä muuta kuin tien Wildbadin ja Hofgasteinin välillä.

— Jos minulla vain olisi paremmat jalat, sanoi hän, — niin kävelisin kanssasi yhtämittaa. Mutta miehesi velvollisuus olisi ollut tutustuttaa sinua seutuun, hän kun muutenkin lensi ulkona aamusta iltaan.

Anielka riensi vakuuttamaan, että hänen on hyvä kotona ja ettei hän kaipaa liikettä. Tämän kuultuani lausuin välinpitämättömästi:

— Minähän en tee mitään muuta kuin kävelen, saatan siis aina olla Anielkan seurana ja näyttää hänelle kaikkea mikä vain on mieltäkiinnittävää, ainakin likettyvillä.

Ja hetken perästä lisäsin vieläkin välinpitämättömämmin:

— Tässä ei pitäisi, minun nähdäkseni, olla mitään sopimatontakaan. Kylpypaikoissa tuttavatkin lähtevät yhdessä kävelylle, saatikka sitte sukulaiset.

Anielka ei vastannut, mutta täti ja Celina rouva asettuivat kokonaan minun puolelleni. Olinkin aivan oikeassa.

Huomenna meidän on määrä yhdessä lähteä Schreckbrückelle.

Elokuun 8 p:nä.

Me olemme tehneet sopimuksen, ja meille molemmille alkaa nyt uusi elämä. Se ei ole sellainen, jommoiseksi sitä kuvittelin, mutta minun täytyy mukautua siihen. Kaikki tulee tästä puoleen olemaan valoisaa, rajoitettua. Mitään uutta en odota, mutta saan katon pääni päälle…

Elokuun 9 p:nä.

Eilen me illansuussa läksimme Schreckbrückelle.

Täti ja Celina rouva olivat aluksi mukana, mutta heti putousten ohi päästyä jäivät he penkille istumaan, ja me jatkoimme matkaa. Tunsimme molemmat, että meillä on vakavaa puhuttavaa. Koetin aluksi näyttää Anielkalle erinäisiä paikkoja ja mainita niiden nimiä, mutta tuskin olin maininnut Schareckin, kun ymmärsin ajatustemme olevan niin kokonaan toisaalla, että vaikenin. Saatoimme ainoastaan puhua itsestämme tai vaieta. Ja kauvan me kuljimme ääneti. Se oli minulle kaikin puolin edullista, sillä minä sain nyt aikaa hillitäkseni hermostusta ja levottomuutta, joka aina valtaa ihmisen vakavien hetkien edellä. Koetin kaikin keinoin päästä kylmäverisyyteen ja onnistuinkin siinä määrin, että päätin puhua rakkaudestani järkevästi, tyynesti ja luonnollisesti, aivan kuin se olisi ollut tuttu, tunnustettu ja sovittu asia. Kokemus on opettanut minulle, että hetken mielialalla on suuri vaikutus naiseen. Mikään ei naiselle merkitse niin paljon kuin sävy, millä keskustelu tapahtuu, ja jos mies esimerkiksi rakkaudentunnustusta tehdessään käyttäytyy, ikäänkuin koko maailma sillä hetkellä uhkaisi romahtaa alas, jos hän on säikähtynyt ja suunniltaan ja luulee tekevänsä jotakin aivan kuulumatonta, niin hänen säikähdyksensä siirtyy naiseenkin. Päinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin. Rakkauden tunnustaminen tapahtuu tosin silloin vähemmin juhlallisesti, mutta sensijaan luontevammin ja herättää vähemmin vastarintaa.

Minä puolestani tosin jo olin tehnyt tunnustukseni. Tarkoitukseni olikin ainoastaan saada vältetyksi, että Anielkan koko sielu nousisi vastarintaan heti minun lausuessani ensimäistä rakkauden sanaa. Olisihan se kaikiksi ajoiksi tehnyt keskustelun välillämme mahdottomaksi, ja meidän täytyi kun täytyikin saada puhua, meidän täytyi saada selvittää suhteitamme. Ottaen tämän kaiken lukuun virkoin niin tyynesti kuin taisin:

— Sinä varmaankaan et tiedä, Anielka, kuinka syvästi minua haavoitit matkasuunnitelmillasi. Minä tunnen selvästi, että mainitsemasi syy oli vain tekosyy ja että minä olin todellinen. Yhden ainoan asian olit unohtanut ottaa lukuun: miten minun kävisi. Tiedätkö, että itse matkasi olisi ollut minulle vähemmin vaikea kestää kuin se ajatus, ettet ensinkään ottanut lukuun miten minun käy. Sanot ehkä, että ajattelit minun parastani, että tahdoit parantaa minut. Älä puhukaan! Ei minua paranneta sillä tavalla, se lääke voisi käydä vaarallisemmaksi kuin luuletkaan.

Silmänräpäyksessä nousi polttava puna Anielkan kasvoille. Nähtävästi sanani olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Ties mitä hän olisi vastannut, jollei ulkonainen tapaus juuri samalla hetkellä olisi katkaissut hänen ajatuksensa lankaa. Tiepuolesta kohosi äkkiä yksi noita onnettomia kretiinejä, joita Gasteinin seutuvilla on niin paljon. Hänellä oli ääretön pää, kaula täynnä paisumia, ja hänen katseensa oli eläimellinen. Käsiään liikutellen rupesi hän kerjäämään almua. Hän oli kohonnut korkeasta heinästä niin äkkiä, että Anielka huudahti pelästyksestä. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän tyyntyi ja löysi rahaa, jota ei minulla sattunut olemaan mukanani ensinkään. Tänä aikana oli sanojeni vaikutus ehtinyt heiketä. Kun hetkisen olimme jatkaneet matkaa, virkkoi hän surullisena, mutta lempeästi:

— Sinä olet usein tehnyt minulle vääryyttä, mutta et milloinkaan kuten nyt. Sinä luulet, että kaikki luistaa minulta niin helposti ja ettei minulla ole sydäntä, mutta minun ei ole ensinkään parempi kuin sinun…

Hän ei voinut jatkaa. Suoneni takoivat kuin vasarat. Minä luulin, että jos nyt tahdon, niin voin pakoittaa hänet lausumaan tunnustuksensa.

— Kaiken nimessä, mikä sinulle on kallista, lausuin, — sano minulle, mitä tarkoitat!

— Tarkoitan, että koska olen onneton, niin anna minun pysyä edes kunniallisena. Leon hyvä, minä rukoilen sinua — armahda minua! Sinä et tiedä miten onneton minä olen. Minä olen valmis uhraamaan sinulle kaikki, paitsi kunniaani. Älä pyydä minua luovuttamaan tätä pelastukseni viimeistä oljenkortta, sillä sitä ei voi, sitä ei ole lupa uhrata. Oi Leon, Leon…!

Ja kädet ristissä katseli hän minuun vavisten kuin lehti, silmissä rukous ja kyyneleet. En tiedä… jos sinä hetkenä olisin sulkenut hänet syliini, niin hän ehkä ei olisi jaksanut vastustaa, vaikkapa sitte olisi kuollut häpeästä ja tuskasta.

Mutta minä menettelin kuin mies, joka rakastaa yli kaiken: minä unohdin itseni ja näin ainoastaan hänet. Ja minä laskin hänen jalkainsa juureen himoni, haluni ja itsekkyyteni. Mitäpä ne kaikki olivat hänen rinnallaan! Rakastettu nainen, joka puolustaa itseään suuren tuskan kyynelillä, on voittamaton. Tartuin hänen molempiin käsiinsä ja suutelin niitä hellästi ja kunnioittavasti.

— Sinun tahtosi tapahtuu, lausuin, — sen vannon rakkauteni kautta!

Emme kumpikaan voineet puhua hyvään aikaan. Myönnän suoraan, että tänä hetkenä tunsin olevani parempi ja jalompi kuin milloinkaan. Muistutin ihmistä, joka vaikeassa taudissa on päässyt yli ratkaisevan käänteen: hän on hyvin väsynyt, mutta samalla hän iloitsee siitä, että nyt pääsee takaisin elämään. Hetken perästä rupesin puhumaan ja puhuin tyynesti ja lempeästi, en ainoastaan rakastuneena miehenä, vaan lähimpänä ystävänä, jolle rakastetun onni on kalliimpi kaikkea muuta.

— Sinä et tahdo poiketa syrjäpoluille, lausuin, — enkä minä suinkaan tahdo houkutella sinua tieltäsi. Sinä olet muuttanut minut, ja kaikki tuskat, joita olen läpikäynyt, ovat nekin kasvattaneet minua. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään, että toinen asia on himoita, toinen rakastaa. En lupaa lakata rakastamasta sinua, sillä sitä en voi, ja minä pettäisin sekä itseäni että sinua, jos menisin sellaista lupaamaan. Sinä olet minun elämäni. En lausu sitä missään huumeessa, puhun kuin mies, joka tuntee itsensä ja joka hyvin tietää mikä on totta, mikä valetta. Mutta minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin sinä jo olisit kuollut ja ikäänkuin rakastaisin sieluasi. Suostutko siihen, Anielkani? Tämä rakkaus on äärettömän surumielinen, mutta se on taivaallinen. Sellaisen voit ottaa vastaan ja sellaisen voit suoda minulle takaisin. Minä otan sinut tällä hetkellä vaimokseni, ja valani on yhtä luja kuin jos vannoisin sen alttarin juurella. En ikinä nai ketään, elän yksin sinulle ja sieluni on sinun. Rakasta sinäkin minua, ikäänkuin jo olisin kuollut. En pyydä sinulta mitään muuta, mutta tätä älä kiellä minulta, sillä se ei ole synti. Jos epäilet, niin voit kysyä rippi-isältäsi. Oletko lukenut Dantea? Muista että hänkin oli naimisissa, mutta hän rakasti kuitenkin Beatricea juuri sillä rakkaudella, mitä minä sinulta pyydän. Hän lausui julki tunteensa, ja kuitenkin pitää kirkko hänen runoelmaansa miltei pyhänä. Jos rakastat minua tällä tavalla, niin anna minulle kätesi, ja vallitkoon meidän välillämme tästä puoleen ikuinen sopu, ikuinen rauha.

Anielka ojensi minulle hetken vaiettuaan kätensä.

— Minä olen aina pitänyt sinusta, sanoi hän, — ja lupaan koko sielustani ja mielestäni, että aina pidän.

Minuun, suoraan sanoen, koski tuo: pidän. Se oli minulle liian vähän ja tuntui tällä hetkellä riittämättömältä. En kuitenkaan puhunut mitään. Sana "rakkaus" peloittaa häntä vielä, ajattelin. Hänen täytyy tottua siihen. Mutta kun tarkoitamme samaa, niin kannattaako nimen tähden hämmentää sitä sopua ja rauhaa, jonka vihdoinkin, pitkien väärinymmärrysten, suuttumusten, vaivojen ja kärsimysten perästä olemme saavuttaneet? Olemme molemmat niin väsyneet ja levon tarpeessa, että kannattaa tehdä uhrauksiakin lepomme hyväksi.

Tämä varjo muuten pian hävisikin, kun ajattelin, että tuo rakas olento kuitenkin nyt kuuluu minulle, että hän on henkinen, uskollinen vaimoni. Olisin antanut mitä tahansa, jos suoraan kysymykseeni: "Oletko sinä omani?" olisin saanut hänen myöntävän vastauksensa. Ja minä olisin tahtonut kysyä sitä sata kertaa päivässä enkä koskaan olisi saanut vastauksia tarpeekseni, mutta tällä hetkellä en uskaltanut peloittaa häntä. Minä, joka yleensä ymmärrän kaikki, en tahtonut saada päähäni, kuinka vaikea naisen — ja varsinkin sellaisen naisen kuin Anielka — on lausua muutamia sanoja, vaikka niiden sisällys on aivan tuttu ja tunnustettu. Olihan itse asiassa kaikki mitä hän puhui, vakuuttanut minulle, että hän rakastaa minua, olihan hän suostunut antamaan sielunsa minulle — mitä minä muuta saatoinkaan toivoa?

Käytyämme Schreckbrückellä palasimme kotiin. Matkalla puhelimme uudesta asemastamme samalla tavalla kuin ihmiset tutustuvat uuteen huoneustoon ja koettavat kotiutua siinä. Se vaati jonkun verran ponnistelua, vapautemme sai tyytyä erinäisiin rajoituksiin. Mutta sekin tuotti minulle iloa, sillä minä kuvittelin, että tällaiselta mahtaa tuntua ensimäisinä aikoina häiden jälkeen, kun vastanaineet tuntevat olevansa ikiajoiksi sidotut toisiinsa, mutta vielä ovat molemmin puolin tottumattomat. Puhuin hänen kanssaan paljon, meistä molemmista. Koetin tuoda esiin suhteemme koko pyhyyden ja puhtauden ja valaa häneen luottamusta ja rauhaa. Hän kuuntelikin minua onnellisena ja valoisana, tuontuostakin luoden minuun ihanan katseensa. Luonnossa vallitsi sama rauha kuin meidän sieluissamme. Aurinko oli jo laskenut. Iltarusko peitti alpit, ja niiden purppura heijastui hänen kasvoillaan.

Tarjosin hänelle käsivarteni, hän otti sen ja me astelimme rinnan.

Äkkiä huomasin hänen kulkevan ikäänkuin peläten jotakin ja kalpenevan kuin vaate. Sitä ei kestänyt kuin hetken, mutta hänen pelästyksensä oli niin ilmeinen, että minäkin suuresti säikähdin ja rupesin kyselemään mikä häntä vaivasi.

Aluksi ei hän tahtonut sanoa mitään, mutta kun minä panin hänet oikein kovalle, tunnusti hän, että onneton kretiini oli tullut hänen mieleensä. Hän pelkäsi, että tämä uudestaan äkkiarvaamatta astuisi esiin.

— En itsekään tiedä miksi, selitti hän, — mutta hän teki minuun kauhean vaikutuksen, ja minua hävettää tunnustaa, että hermoni ovat niin uppiniskaiset. En saa häntä mielestäni enkä millään tahtoisi nähdä häntä uudestaan.

Rauhoitin häntä ja vakuutin, että hän minun suojassani on turvassa. Jonkun aikaa hän vaistomaisesti vielä levottomana katseli tiepuoleen, mutta pian keskustelumme haihdutti vastenmielisen vaikutuksen. Oli jo pimeä, kun pääsimme putousten kohdalle, mutta ilta oli harvinaisen lämmin. Torille Straubingerin hotellin edustalle oli kokoontunut paljon kansaa kuulemaan kiertäviä harpunsoittajia. En tiedä kuinka laakso tänään lieneekin niin muistuttanut Italiaa. Tuli mieleeni miten joskus Roomassa, kun illoin olin astellut Pinciolla, olin ajatellut Anielkaa ja kuvitellut kuinka onnellinen olisin, jos hän olisi rinnallani. Tuossa lepäsi nyt hänen kätensä käsivarrellani, ja vielä likempänä minua oli hänen sielunsa.

Saavuimme kotiin mitä suloisimmassa rauhassa ja sovussa.

Elokuun 10 p:nä.

Olen tänään koko päivän miettinyt sanoja, jotka Anielka kävelymatkallamme lausui minulle. Varsinkin hänen huudahduksensa: "sinä et tiedä kuinka onneton minä olen!" piti mieltäni ikäänkuin kahleissa. Miten paljon hätää ja tuskaa tuohon lauseeseen sisältyikään — mikä välitön tunnustus, ettei hän rakasta eikä voi rakastaa miestään ja että hänen sydämensä vastoin kaikkea tahdon ponnistelua kuuluu minulle! Jos olen arvannut oikein, niin hän todella on ollut yhtä onneton kuin minä. "Ollut", sanon, sillä hän ei enään ole. Nyt hän voi sanoa: "Pidän valani ja pysyn kunniallisena — loput jätän Jumalan käsiin."

Elokuun 11 p:nä.

Huomaan ettei minulla ole oikeutta vaatia eikä odottaa, että hän uhraisi minulle kaikki. Rakkauden tähden ei uhrata kaikkea, se on varma. Jos minä esimerkiksi olisin ollut riidassa Kromickin kanssa ja Anielka meidän rakkautemme nimessä olisi käskenyt minun polvistua hänen eteensä ja pyytää häneltä anteeksi, niin en olisi tehnyt sitä. Ajatus on mahdoton ja hullunkurinen, mutta se nostaa veren päähäni. Ei Anielka, olet oikeassa: on asioita, joita ei rakkauden takia saa eikä ole lupa uhrata.

Elokuun 12 p:nä.

Tänä aamuna kävimme Windischgrätzhöhellä. Koska sinne on kolmen neljännestunnin matka, olin hankkinut Anielkalle hevosen ja talutin sitä suupielistä. Astellessani pitelin toista kättäni hevosen kaulalla ja tulin siinä koskettaneeksi Anielkan pukua. Noustessaan hevosen selkään oli hän hetkisen nojannut minuun, ja heti paikalla oli entinen minäni herännyt eloon. Saadakseni sen tapetuksi täytyisi minun hävittää ruumiini ja olla ainoastaan henki. Olen luvannut hallita himoni ja haluni ja teenkin sen, mutta en ole luvannut, ettei niitä olisi, koska yhtä hyvin voisin luvata, etten hengitä. Jollen koskettaessani Anielkan kättä tuntisi enempää kuin koskettaessani puupalasta, osoittaisi se, etten rakasta häntä, ja silloinhan kaikki sitoumukset olisivat turhat. En valehdellut, kun sanoin Anielkalle, että hänen vaikutuksestaan olen uudesta syntynyt, mutta en määritellyt yksityiskohdittain millä lailla olin muuttunut. Itse asiassa olen ainoastaan hillinnyt itseäni. Olen uhrannut koko onnen saadakseni omistaa edes puolet siitä. Olen katsonut paremmaksi omistaa Anielkan tällä tavalla kuin kokonaan olla häntä vailla. Jokainen joka on rakastanut naista, ymmärtää minut helposti. Jos intohimot ovat, kuten väitetään, koiria, niin minä kyllä olen valmis kahlehtimaan ne ja kiusaamaan niitä nälällä, mutta minun vallassani ei ole estää niitä riuhtomasta kahleissaan ja ulvomasta.

Tiedän tarkalleen mitä olen luvannut ja pidän lupaukseni. Täytyyhän minun, eihän Anielkan järkkymättömyys suo sijaa valinnalle minnekään päin. Pysyn kurissa yksin siitäkin syystä, että pelkään menettäväni mitä minulle on annettu. Olen ehkä liiankin varovainen, koska pelkään karkoittavani linnun, joka minun silmissäni näyttäytyy rakkautena, mutta hänen silmissään ystävyytenä. Hänen sanansa "minä pidän" eivät mene mielestäni, sillä ne vaikuttivat kuin pieni pisto, joka myöhemmin rupeaa ärtymään. Silloin olivat sanat tuntuneet minusta liian pieniltä, nyt ne tuntuvat liian lasketuilta ja varovaisilta. Omituinen piirre naisen luonteessa, ettei hän tahdo mainita asioita nimeltä! Minä lausuin Anielkalle selvästi pyyntöni, ja hän ymmärsi yhtä selvästi mitä tarkoitin, ja kuitenkin hän antoi tunteelleni ystävyyden nimen, ikäänkuin puhdistaakseen menettelynsä sekä minun silmissäni että oman itsensä ja Jumalan silmissä.

Tosin tuollaista maasta irtirevittyä tunnetta saattaa nimittää miksi tahtoo. Tunnustan sen katkeralla, alakuloisella mielellä. Yllämainittu laskevaisuus on ominainen hyvin puhtaille naisluonteille ja johtuu varmaan niiden tavattomasta kainoudesta, mutta jalomielisyydelle ei se suo sijaa. Tekisi mieleni mennä Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Minä olen sinun tähtesi tappanut puolen olentoani, ja sinä voit tulkita tunteeni väärin — sopiiko sellainen?" Hengessä lausun hänelle tämän haikealla mielellä. Rakkautta on niin vaikea ymmärtää ilman hyvyyttä, ilman uhreja.

Windischgrätzhöhellä tänään puhelimme kuten likeiset, rakkaat ystävät puhelevat, mutta rakkaat sukulaiset olisivat voineet puhella samalla tavalla. Jos olisimme lähteneet kävelyretkelle ennen sopimustamme, olisin yrittänyt suudella hänen käsiään, jalkojaan tai vaikkapa hetkiseksi riistää hänet syliini — nyt astelin hänen rinnallaan tyynenä ja katsellen häntä silmiin kuin ihminen, joka ei uskalla räpäyttää edes kulmakarvojaan. En puhunut hänelle mitään, en edes tästä henkisestä rakkaudestamme. Osaksi toivoin pidättyväisyydelläni pääseväni hänen suosioonsa ja voittavani hänen luottamuksensa. Äänettömyydelläni lausuin hänelle: "Et tule pettymään minun suhteeni. Tyydyn vaikka vähempäänkin kuin lupa olisi, mutta sopimustamme en riko."

Hiukan kovalta sentään tuntuu, kun uhrauksesi otetaan vastaan yhtä auliisti ja nopeasti kuin sinä olet sen tehnyt. Ehdottomasti lausut silloin hengessä rakastetullesi: "Koetappa sinäkin kerran uhrata jotakin!"

Minä lausuin tämän, mutta turhaan.

Mitä seurauksia tästä nyt sitte on? Minulle pelkkää pettymystä. Olin ajatellut, että kun nyt olemme tehneet sopimuksen, niin minä määrätyn piirini sisäpuolella saan liikkua vapaasti kuin lintu, saan toistaa sanaa "rakastan" aamusta iltaan ja kuulla sitä toistettavan aamusta iltaan. Olin ajatellut, että nyt saan korvauksen kaikista kärsimyksistäni, koko tästä tuskien ajasta, että nyt todella hallitsen kuningaskuntaani. Mutta sensijaan käy näköpiirini yhä ahtaammaksi ja sieluun nousee epäilys. Minä kysyn itseltäni: mitä minä olen voittanut?

Koetan kuitenkin karkoittaa epäilyksen luotani. Ei, jotakin olen sittenkin voittanut! Näenhän hänen kasvojensa säteilevän onnesta, näenhän hänen hymyilevän, näenhän hänen katseensa luottamuksella kohtaavan katseeni. Jos minusta vastaiseksi tuntuu ahtaalta ja epäkodikkaalta uudessa talossani, niin johtuu se siitä, että vielä olen tottumaton siihen.

Ennen ei minulla ollut edes kattoa pääni päällä — ja jollen vielä näe mitä olen voittanut, niin sensijaan tiedän, etten ole mitään kadottanut. Ja sitä en milloinkaan unohda.

Elokuun 14 p:nä.

Täti alkaa puhua kotimatkasta. Hänen on ikävä Ploszowiin. Kysyin Anielkalta joko hän tahtoo pois. Hän sanoi tahtovansa, ja niin tahdon minäkin. Ennen liittyi mielestäni paikanmuutokseen aina outoja, salaperäisiä toiveita. Nyt en enään toivo mitään, mutta Ploszowiin liittyy niin paljon kalliita muistoja, että minäkin mielelläni palaan sinne.

Elokuun 16 p:nä.

Päiväni alkavat kulua yksitoikkoisessa menossa. Minä mietiskelen ja lepään. Usein ovat ajatukseni alakuloiset, usein ne katkeavat, mutta sieluni oli jo niin väsyksissä, että sittenkin nautin tästä levosta. Minun on kun onkin parempi kuin ennen. Olemme paljon yhdessä Anielkan kanssa. Luemme ja keskustelemme luetun johdosta. Kaikki mitä minä sanon, tarkoittaa ainoastaan meidän rakkautemme piirin määräämistä, sen ja siihen kuuluvien seikkain lujittamista, mutta ihmeekseni huomaan, etten koskaan puhu suoraan siitä. Olisiko pelko, joka pidättää naista mainitsemasta asioita niiden oikealla nimellä, tarttunut minuunkin? En itsekään tiedä miksi niin on, todennan ainoastaan asian. Se surettaa minua, ajoittain suurestikin — mutta samalla iloitsen, sillä näen, että Anielka on tyytyväinen, jopa enemmänkin: hänen rakkautensa minuun kasvaa. Saadakseni henkisen liittomme niin lujaksi kuin mahdollista olen ruvennut puhumaan hänelle itsestäni. Olen nimittäin ajatellut, ettemme sopimuksemme mukaan saisi salata toisiltamme mitään. Ainoastaan sellaiset asiat, jotka voisivat loukata hänen hienotunteisuuttaan ja naisellista arkuuttaan, olen jättänyt kertomatta. Mutta sensijaan olen koettanut johdattaa häntä siihen sisälliseen draamaani, joka on seuraus skeptillisyydestäni ja kaikesta elämän pohjan puutteesta minussa. Sanoin hänelle suoraan, ettei minulla elämässä ole mitään muuta kuin hänen sielunsa. Kerroin myöskin mitä olin läpikäynyt, siitä kun hän meni naimisiin, mitä mielenmullistuksia minussa oli tapahtunut ja mitä sydämeni oli kärsinyt senjälkeen kun palasin Ploszowiin. Tämän kaiken lausuminen oli minulle sitä mieluisempaa, kun näin kaiken luottamuksen ja ystävyyden varjossa saatoin lausua hänelle: olen aina rakastanut sinua, ja sinä tulet aina olemaan minulle rakkain maailmassa. Hän antoi tunnustusten muodon pettää itseään ja kuunteli — ikäänkuin ei olisi ollut kysymys hänestä — heltyneenä, myötätuntoisena ja ehkäpä nautinnolla. Näin kyynelten täyttävän hänen silmänsä, poven nousevan ja laskevan, koko hänen olentonsa riensi syli auki minua vastaan, ikäänkuin sanoakseen: "Tule tänne, sinun täytyy vihdoinkin saada osaksesi vähän onnea!" Minä vastasin hänelle katseellani: "En enään pyydä mitään, antaudun kokonaan sinun armoillesi."

Tein nämä tunnustukset myöskin totuttaakseni Anielkaa siihen, että suhteen meidän välillämme täytyy olla tällainen. Tahdoin jotenkuten pakoittaa häntä palkitsemaan luottamustani ja kertomaan mitä tänä aikana oli liikkunut hänen päässään ja mielessään. Mutta siihen en päässyt. Koetin kysellä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hänen oli niin vaikea olla, että minun täytyi heittää kyselyni. Ollakseen suora olisi hänen täytynyt ilmoittaa mitä hän tunsi minua kohtaan ja mikä oli hänen suhteensa mieheensä. Siihen minä juuri olisin tahtonut saattaa hänet, mutta sekä hänen arkuutensa omassa asiassaan että hienotunteisuutensa Kromickia kohtaan eivät sallineet sitä.

Minä ymmärrän nämä asiat täydellisesti, mutta silti hiipii katkeruus mieleeni. Pessimismini sanoo: "Sinä saat yksinäsi maksaa kulut suhteestanne. Sinä annat hänelle kaikki ja saat tuskin mitään sijaan. Erehdyt luullessasi, että hänen sielunsa olisi sinun, pysyyhän se sinulta aivan suljettuna — mitä siis itse asiassa omistat?" Ääni on oikeassa — saatan ainoastaan panna toivoni tulevaisuuteen.

Elokuun 17 p:nä.

Mickiewiczin sanat: "Ja minä tunsin onnettomuudekseni vain puolta vapahdusta" palaavat yhtämittaa mieleeni. Ja vaikken puoli-vapahduksessani näkisikään kaikkia niitä puutteita, jotka nyt näen, niin en sittenkään saisi täydellistä rauhaa. Se olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, etten enään halajaisi enempää, nimittäin että lakkaisin rakastamasta. Yhä useammin palaavat minulle epätoivon hetket, jolloin näen, että olen joutunut uuteen umpisolaan. Totta on, että olen saanut huojennusta sietämättömäksi käyneessä tuskassani. Mutta huojennus ei ole samaa kuin tuskan loppuminen. Kun janoinen arapialainen erämaassa ottaa suuhunsa kiven veden asemesta, niin ei hän sillä saa janoansa sammumaan, hän ainoastaan pettää janoaan. Kysyä sopii, enkö minäkin vain petä itseäni. Minussa on taasen kaksi ihmistä: katselija ja näyttelijä, ja taasen arvostelee edellinen jälkimäistä ja tekee hänestä usein pilkkaa. Skeptikko Ploszowski, samainen Ploszowski, joka ei suinkaan järkkymättömästi usko sielun olemassaoloon ja joka kuitenkin on rakastunut sieluun, tekee minuun naurettavan vaikutuksen. Mikä tuo suhteeni Anielkaan oikeastaan on? Eiköhän vain kipeän kiihkomieleni keinotekoinen tuote. Nyt minä vasta olenkin kuin lintu, joka laahaa toista siipeään maassa. Puolet omasta itsestäni olen tuominnut makaamaan halvattuna, elän puoli-elämää ja komennan itseäni rakastamaan ainoastaan puolella rakkaudella. Turha komento! Eroittaa halajaminen rakkaudesta on yhtä mahdotonta kuin eroittaa ajatteleminen olemassaolosta. Niin kauvan kuin olen ihminen, täytyy minun ajatella ihmisen lailla, ja rakastaa saatan niinikään ainoastaan ihmisen lailla. Ihanteellisimmat kaikista tunteista, uskonnolliset, vaativat nekin ilmaisua sanojen, polvistumisen, pyhien esineiden suutelemisen muodossa. Ja minä olen tahtonut eroittaa rakkaudesta naiseen kaiken lihaksitulon, kaiken yhteyden maan kanssa, ja vaatinut, että se maailmassa esiintyisi täydelleen taivaallisena.

Mitä rakkaus on? — halajamista ja tahtomista. Mitä minä olen koettanut siitä poistaa? — halajamisen ja tahtomisen. Yhtä hyvin olisin voinut rientää Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Koska rakastan sinua ylitse kaiken, lupaan sinulle, etten rakasta sinua."

Tämä on ääretön erehdys. Olen kulkenut kuin korvessa eksyksissä — ei siis ihme, että siellä näin kangastuksen.

Elokuun 18 p:nä.

Eilen repivät ja raastoivat mitä erilaisimmat ajatukset mieltäni. Yöllä en saanut unta. Päästäkseni pois pessimismin kuilusta rupesin ajattelemaan Anielkaa ja kutsumaan esiin hänen kuvaansa. Se tuottaa minulle aina lievennystä. Äärimmilleen jännitetty mielikuvitus loihtii Anielkan eteeni niin ilmi elävänä, että miltei olen puhuttelemaisillani häntä. Mieleeni johtuivat tanssiaiset, joissa näin hänet ensi kerran täysikasvaneena neitosena. Hänen kuvansa heijastui silmiini ikäänkuin eilispäivänä olisin nähnyt hänet. Muistin hänen valkoisen, orvokeilla koristetun pukunsa, paljaat olkapäät, kasvot, jotka tuntuivat hiukan liian hennoilta, mutta joista henki aamun tuoreus ja jotka kulmakarvojen rohkea kaarevuus, tavattoman pitkät silmäripset ja untuvainen iho poskilla tekivät omituisen viehättäviksi. Olen vielä kuulevinani hänen kysyvän: "Etkö tunne minua, Leon?" Merkitsin jo aikoinani muistiin, että nuo kasvot minuun vaikuttivat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyt musiikki. Hänessä oli yhtaikaa tytön sulo ja naisen hurma. Ei kukaan milloinkaan ollut niin voimakkaasti vetänyt minua puoleensa, ja ainoastaan sellainen Circe kuin Laura saattoi temmata käsistäni tuon valittuni ja suorastaan jo kihlattuni.

Kukaan maailmassa ei paremmin kuin minä tunne, että sanat: "sinun hurmasi pitää minua vankinaan" voivat runollisesta mielikuvittelusta muuttua kovaksi todellisuudeksi. Hänen hurmansa pitää minua todella vankinaan. Minä en ainoastaan rakasta häntä, en ainoastaan halaja häntä, vaan pidän hänestä kaikella voimallani. Hän täyttää hiuskarvalleen kaikki kauneudenvaatimukseni, kaikki toivomukset mitä minulla on saattanut olla naisen suloon nähden, hän vetää minua puoleensa ehdottomasti, kuten rautaa magneetti. Eikä voikaan olla toisin: hän on entinen Anielkani — mikään ei ole muuttunut! Hänellä on samat yhtaikaa tyttömäiset ja naisellisen hurmaavat kasvot, sama katse, samat silmäripset, samat kulmakarvat, sama suu, samat olkapäät, sama solakka vartalo. Yksi ainoa viehätys on tullut lisää: menetetyn onnen houkutus.

Mutta sensijaan: mikä ääretön ero suhteemme välillä ennen ja nyt!

Kun muistelen entistä Anielkaa, joka kuin pelastustaan odotti, että minä sanoisin: "tule omakseni" — niin minun totisesti on vaikea uskoa, että sellainen aika todella joskus on ollut. Sitä ajatellessa tuntuu minusta samallaiselta kuin mahtaa tuntua köyhtyneestä miljoonamiehestä, joka loistonsa päivinä siroitti rahaa kaikkiin suuntiin ja hämmästytti koko maailmaa ja jonka sittemmin täytyi ruveta elämään almuista.

Samana yönä, jolloin ajattelin Anielkaa ja hengessä katselin häntä, johtui mieleeni, ettei hänestä ole mitään kuvaa, ja samassa minut valtasi vastustamaton halu omistaa hänen muotokuvansa. Tartuin kourin kynsin tähän ajatukseen, ja se teki minut niin onnelliseksi, että viimeinenkin uni pakeni silmistäni. "Silloin saan sinut omakseni", puhelin itsekseni, "voin tulla luoksesi, suudella käsiäsi, silmiäsi, huuliasi — etkä sinä karkoita minua luotasi!" Aloin heti miettiä miten tuuma olisi toteutettava. Mahdotonta oli mennä Anielkalle sanomaan: "Tilaa kuvasi — minä maksan", mutta täti on aina ollut valmis tekemään mitä minä olen tahtonut, ja helposti saatoin saada hänet lausumaan, että hän haluaa omistaa Anielkan muotokuvan. Ploszowissa on ennestäänkin suuri kokoelma sukutauluja. Ne ovat tädin ylpeys ja minun kauhistukseni, koska muutamat ovat aivan hirvittävät, ja täti pitää tarkkaa lukua siitä, ettei yksikään läheisempi omainen puuttuisi joukosta. Tuntien kuinka kiintynyt hän on Anielkaan, olin varma siitä, että hän ilostuu, kun ehdotan Anielkan maalaamista. Hänen puoleltaan riittää viisi minuuttia asian ratkaisemiseen. Päätettäväksi jää ainoastaan kenelle muotokuvan maalaaminen on uskottava. Missään tapauksessa en saa naisia lähtemään Parisiin, missä minulla olisi valta valita tunnollisen ja objektiivisen Bonnat'n, rohkean ja lennokkaan Duran'in ja suloisen Chaplain'in välillä — siitä olin varma. Kun suljin silmäni, saatoin kuvitella kuinka kukin heistä käsittäisi tehtävän, ja tämä kuvitteluni viehätti minua kerrassaan. Mutta tuuma nyt kerta kaikkiaan ei ollut toteutettavissa. Täti varmaan tahtoo, että puolalainen taiteilija maalaisi Anielkan. Minullakaan ei ole mitään sitä vastaan, näyttelyissä Varsovassa ja Krakovassa olen kyllä nähnyt muotokuvia, jotka eivät missään suhteessa ole olleet huonommat kuuluisten ulkomaalaisten maalarien kuvia. Minä vain en tahtoisi, että työ viipyisi. Toivomusteni tyydyttämiseen nähden, kuten monessa muussakin suhteessa, olen naisellinen: jos tänään olen saanut päähäni tuuman, tahdon että se huomenna toteutettaisiin. Koska paraikaa olimme Saksassa, likellä Müncheniä ja Wieniä, rupesin käymään läpi saksalaisia maalareja. Pysähdyin vihdoin Lenbachiin ja Angeliin. Lenbachilta olin nähnyt kuuluisia muotokuvia, mutta ainoastaan miehenkuvia. Minua on aina harmittanut hänen itsetietoisuutensa ja ylimielisyytensä, joihin mielestäni on ollut oikeutta ainoastaan suosimillani ranskalaisilla maalareilla. Angelin naiskuvat eivät liioin ole ensinkään tyydyttäneet minua, joka tapauksessa minun on täytynyt myöntää, että hänen siveltimensä on hieno, juuri sellainen, jommoista Anielkan kasvot vaativat. Lenbachin luo täytyisi tehdä erityinen retki, Angeli asuu matkamme varrella — asianhaara, josta on häpeä puhua, jollei tahdo käydä pahimmasta poroporvarista. Mutta minulla oli kiire. "Kuollut ajaa keveästi", sanoo runoilija — rakastuneet ajavat kuitenkin vieläkin keveämmin. Olisin joka tapauksessa valinnut Angelin — päätin siis, että Anielkan kuva uskottaisiin hänen maalattavakseen. Yleensä en pidä muotokuvista, joissa asianomainen esiintyy tanssipuvussa, mutta Anielkan halusin omistaa valkeassa, orvokkien koristamassa puvussa. Tahdon kuvaa katsellessa saada sen vaikutuksen, että hän on entinen Anielkani. Ei mikään saa muistuttaa rouva Kromickia. Tuo puku muistoineen on minulle kallis.

En tahtonut jaksaa odottaa yön loppumista, niin kiire minulla oli päästä puhumaan asiasta tädin kanssa. Muutin kumminkin jonkun verran suunnitelmaa. Jos täti tilaisi kuvan, tulisi hän ehdottomasti kiivailemaan puolalaisen taiteilijan puolesta — sentähden olin päättänyt, että annan Anielkan kuvan tädille nimipäivälahjaksi, hänen nimipäivänsä kun on lokakuun lopulla. Tästä ei Anielka saata kieltäytyä. Luultavasti tilaan itselleni toisen kappaleen kuvaa.

En saanut ensinkään unta sinä yönä, mutta se kuuluu sittenkin hyviin öihini, sillä tuntikaudet ajattelin näitä asioita. Vasta viiden tienoissa vaivuin uneen ja kahdeksalta olin taas pystyssä. Menin Straubingerille ja lähetin Künstlerhausiin sähkösanoman kysyäkseni onko Angeli Wienissä. Palatessani kotiin aamiaiselle tapasin naiset jo pöydässä ja iskin suoraa päätä asiaan.

— Anielka, sanoin, — minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin: nukkumisen asemesta olen tänä yönä järjestellyt kohtaloasi ja pyydän nyt, että suostut päätökseeni.

Anielka katsahti minuun jonkun verran pelästyneenä. Lieneekö hänen päähänsä pälkähtänyt, että minä olen tullut hulluksi vai että hänen äidilleen ja tädille aion tehdä joitakin epätoivoisia tunnustuksia. Kun hän näki, että minä olin tyyni, miltei välinpitämätön, kysyi hän:

— Mitä sinä olet päättänyt?

Minä käännyin tädin puoleen:

— Tarkoitukseni oli alkuaan, että siitä tulisi yllätys, mutta koska huomaan, että se on mahdotonta, kerron tädille rehellisesti mitä aion lahjoittaa hänelle nimipäiväksi.

Ja minä kerroin. Täti oli kolme vuotta sitte saanut minun kuvani, jopa erinomaisen hyvän kuvan, enkä nytkään olisi voinut luvata hänelle mieluisempaa lahjaa. Hän kiitti minua vilpittömästi. Huomasin että Anielkakin oli iloissaan — yksin siinä olisi ollut minulle korvausta yllin kyllin. Pian keskustelimme vilkkaasti siitä, keneltä kuva tilattaisiin, kuinka Anielka olisi puettu j.n.e. Sellaiset asiathan aina huvittavat naisia. Minulla oli vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin, ja minä huomasin, että tämän muotokuvan ohella voin saavuttaa kaikkinaisia etuja.

— Ei se vie paljon aikaa, sanoin. Sähkösanoma kysymyksineen on jo lähetetty Angelille. Varmaan ei tulomme Ploszowiin paljonkaan myöhästy. Anielka istuu Angelin mallina neljä tai viisi kertaa, Wienissä täytyisi joka tapauksessa viipyä muutamia päiviä — se käy siis varsin hyvin päinsä. Puvun saattaa Angeli maalata jälkeenpäin, kasvot voivat valmistua neljässä tai viidessä istunnossa. Nyt täytyy vain lähettää Anielkan kuva, esimerkiksi se, jonka Celina täti otti mukaansa, ja hiuskihara. Hiuskiharaa pyydän Anielkalta nyt heti. Angeli panee kuvan alulle jo ennen tuloamme ja päättää sen sitte.

Jonkun verran perää puheessani kyllä oli, mutta Anielkan hiussuortuvaa pyysin siinä uskossa, ettei täti enempää kuin Celina rouvakaan tunne muotokuvamaalauksen salaisuuksia. Tahdoin hiussuortuvaa itselleni. Se olisi tullut kysymykseen Angelia varten ainoastaan siinä tapauksessa, että muotokuva olisi ollut maalattava valokuvan mukaan, mutta siihen ei Angeli koskaan olisi suostunut. Minä esitin asian kuitenkin niin, että kuvan kohtalo riippui hiussuortuvasta. Pari tuntia päivällisen jälkeen tuli vastaus sähkösanomaani: Angeli oli Wienissä, jossa juuri oli saanut valmiiksi ruhtinatar M:n muotokuvan. Kirjoitin hänelle paikalla ja liitin kirjeen oheen Anielkan valokuvan, jonka otin Celina rouvalta. Myöhemmin näin Anielkan astelevan huvilan puutarhassa ja menin hänen luokseen.

— Entä hiussuortuva? sanoin. — Tahtoisin lähettää kirjeen ennen kahta.

Hän riensi huoneeseensa ja palasi hetken perästä, kädessään pieni kimppu hiuksia. Käteni hiukan vapisi, kun otin sen häneltä, katsoin häntä kuitenkin suoraan silmiin ja kysyin:

— Etkö sinä arvaa, että hiuksesi tahdon itselleni, että tämä suortuva tulee olemaan minulle kallein kaikesta mitä omistan?

Anielka ei vastannut, painoi ainoastaan maahan silmänsä ja punastui kuin tyttönen, joka kuulee ensi kertaa rakkaudentunnustuksen. Hän oli sen arvannut. Ajattelin, että mielelläni antaisin elämäni, jos kerran saisin huulillani koskettaa hänen huuliaan. Rakkauteni kasvaa ajoittain niin voimakkaaksi, että tekee kipeää.

Nyt minä siis omistan pienen osan hänen ruumiillistakin olentoaan. Olen hankkinut sen itselleni viekkaudella. Minä, elämän vihollinen ja skeptikko, minä joka joka hetki tarkkaan ja erittelen itseäni — minä huomaan käyttäytyväni tavalla, joka sopisi Goethen Siebelille.

Mutta, puolustan itseäni, pahimmassa tapauksessa olen sentimentaalinen ja naurettava. Kuka kuitenkaan tietää, eikö tuo toinen ihminen minussa, tuo järkevä, joka tarkkaa ja arvostelee kaikkea, olekin sata kertaa tyhmempi, naurettavampi ja kurjempi. Joka erittelee asioita, nyppii ikäänkuin lehtiä kukkasesta. Erittely tärvelee tavallisesti elämän kauneuden ja samalla onnen, koska onni on ainoa, jolla on jotakin tarkoitusta.

Elokuun 22 p:nä.

Celina rouvan parannuskauden päätyttyä odotimme koko viikon, että kuumuus tasangoilla edes hiukan lauhtuisi, mutta saimme sensijaan hirveät sateet. Nyt odotamme vain kaunista päivää, jotta pääsisimme lähtemään Wieniin. Täällä on kolme päivää vallinnut egyptiläinen pimeys. Pilvet, joita jo viikko sitte alkoi kokoontua vuorenhuipuille, ovat sataneet sekä lunta että vettä, hävinneet korkeuksista, laskeutuneet Gasteinin kohdalle ja täyttäneet koko laakson painollaan. Elämme sellaisessa sumussa, ettei tahdo Straubingerilta löytää meidän huvilallemme. Talot, puut, vuoret ja putoukset, kaikki on sumun peitossa. Ääriviivat ovat hävinneet ja kadonneet valkeaan, märkään sumuun, joka painaa sekä esineitä että mieliä. Kello kahdesta asti päivällä olemme polttaneet lamppua. Naiset panevat kokoon viimeisiä tavaroitaan. Olisimme jo, sumusta huolimatta, lähteneet matkaan, jolleivät vuoripurot olisi hävittäneet tietä jonkun matkan päässä Hofgasteinista. Celina rouva potee taasen päänkipuaan. Täti on saanut kirjeen vanhalta Chwastowskilta, joka kertoo elonkorjuusta. Kirjeen johdosta on täti suurimman osan päivää mitannut ruokasalin lattiaa pitkin askelin, keskustellut Chwastowskin kanssa ja haukkunut häntä. Anielka näytti tänä aamuna hyvin huonolta. Hän kertoi iltayöstä nähneensä unta kretiinistä, jonka kohtasimme Schreckbrücke-retkellämme. Herättyään ei hän enään voinut nukkua, vaan vietti koko loppuyön hermostuneen kauhun vallassa. Kummallista kuinka voimakkaan vaikutuksen kretiini raukka on häneen tehnyt. Koetin iloisella puheella johtaa hänen ajatuksensa toisaalle ja onnistuinkin osaksi. Yleensä Anielka jälkeen sopimuksen, jonka teimme Schreckbrückellä, on tuntunut iloisemmalta, tyynemmältä ja onnellisemmalta.

Minä puolestani en uskalla edes hiiskahtaa, vaikka usein johtuu mieleeni, että ominaisinta meidän suhteellemme on sen olemattomuus. Sopimusta tehdessäni tiesin tarkalleen mitä tahdoin ja mihin muotoihin tunteemme tulisivat pukeutumaan. Mutta nyt hajoavat kaikki muodot hajoamistaan ja sumu peittää ne paksuun vaippaan, kuten se tällä hetkellä peittää Gasteinin. En pääse siitä tunteesta, ettei Anielka anna minulle mitä minulle tulee, mutta en uskalla puhua hänelle siitä. Epäröin sentähden, että taistelu aina vie voimia ja varsinkin, kun on kysymys rakastetusta. Minähän olen taistellut jo puoli vuotta, ilman että olen voittanut mitään, minähän olen kuluttanut voimani siihen määrään, että nyt tyydyn mihin rauhaan tahansa, kunhan vain pääsen hedelmättömästä ponnistelusta.

Ehkäpä sentään muistakin syistä. Vaikkei tämä asiantila vastaakaan odotustani, niin näen kuitenkin, että se saattaa Anielkan likemmä minua. Rakkauteni on nyt hänen silmissään jalompi, hän antaa minulle nyt ainakin enemmän arvoa — jollen uskallakaan sanoa, että hän rakastaisi minua enemmän. Vaikka minulta puuttuu kaikki ulkonaiset todistukset, tunnen, että niin on, ja minä saan voimia, kun sanon itselleni: kestä, kestä, näethän että hänen tunteensa kasvamistaan kasvaa; ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin se käy hänelle ylivoimaiseksi.

Ihmiset yleensä ja varsinkin naiset luulevat, että platoninen rakkaus on erityinen laji rakkautta, tavattoman harvinainen ja tavattoman jalo. Se on suorastaan käsitteiden sekaannusta. Platoninen suhde voi olla mahdollinen, mutta puhua platonisesta rakkaudesta on samallaista lorua kuin puhua esimerkiksi auringosta, joka ei loista. Kohdistuuhan ihmisen rakkaus, kun hän ikävöiden muistelee kuolleitakin, sekä heidän sieluunsa että heidän maalliseen ulkomuotoonsa. Elävien kesken sanotaan sellaista suhdetta resignatsioniksi. Minä en tahtonut valehdella, kun sanoin Anielkalle: "Minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin jo olisit kuollut." Mutta resignatsioni ei mitenkään tee tyhjäksi toivoa. Huolimatta kaikista kysymyksistä, huolimatta siitä, että kaikki toivo on osoittautunut turhaksi, on sydämeni pohjalla aina ollut ja tulee aina olemaan se toivo, että nykyinen suhteemme on vain väliaikainen pysähdys majatalossa rakkautemme matkan varrella. Minä saatan sata kertaa toistaa itselleni: harhaluulo! harhaluulo! mutta toivoa en voi tappaa, niin kauvan kuin minussa elää halajaminen. Ne kaksi ovat eroittamattomat. Suostuin tähän suhteeseen siitä syystä, ettei minulla ollut muuta neuvoa, siitä syystä, että tahdoin saada mieluummin jotakin kuin ei mitään, mutta kaikesta vilpittömyydestäni huolimatta on pelini ollut valtioviisautta, jonka päämääränä on ollut täydellinen onni eikä puolinainen.

Yksi asia minua kiusaa, vaivaa ja ihmetyttää — minä suorastaan en käsitä sitä. Se on se, että minä tälläkin kilpakentällä olen joutunut tappiolle. Voittoni ovat jääneet kauvas menneisyyden sumuun, ne tuntuvat nyt vain petollisilta harhakuvilta. Ja itse asiassa minä tällä hetkellä, huolimatta kaikesta taitavuudestani, elämänkokemuksestani, tuntemuksestani ja valtioviisaudestani tunteen alalla olen joutunut kokonaan tappiolle. Ja voittajani on minua epäilemättä paljon yksinkertaisempi olento, olento, joka ei suinkaan tunne elämää eikä osaa tunkeutua tulevaisuuteen eikä paljastaa mitä joka askeleen taakse on kätketty. Minä olen kun olenkin voitettu — siitä ei pääse mihinkään! Sillä mitä on nykyinen suhteemme? Hellien sukulaisten suhde eikä mitään muuta — siis se, mitä hän tahtoi, mutta en millään muotoa minä. Ennen ajelehdin myrskyn mukana ja jouduin alituisesti haaksirikkoon, mutta ainakin ohjasin itse purttani. Nyt ohjaa Anielka — ja kulkuni on hiljaisempaa ja tasaisempaa, mutta tunnen, että menen sinne, minne en tahdo. Nyt ymmärrän miksi hän, heti kun rupesin puhumaan hänelle Danten rakkaudesta Beatriceen, ojensi minulle molemmat kätensä. Johdattaakseen minua! Onkohan hän itse asiassa tehnyt laskunsa taitavammin ja syvemmällä tuntemuksella kuin minä?

Ei! En tiedä ketään, joka olisi vähemmin laskeva kuin hän. Sitä siis ei voi edellyttää. Mutta minä en myöskään pääse eräänlaisesta mystillisestä ajatuksesta: siitä, että joku toinen olisi tehnyt laskut hänen sijastaan.

Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Kumma on, että minä olen alistunut elämään joidenkin rajojen sisäpuolella, että minä itse olen keksinyt tuollaisen suhteen, joka luonteelleni, koko katsantokannalleni, hartaimmille haluilleni on tuiki vieras. Jos joku olisi sanonut minulle, ennenkuin tutustuin Anielkaan, että minä tulen antautumaan tuollaiseen suhteeseen, niin olisin pitänyt häntä hulluna ja jonkun kuukauden ajan makeasti naureskellut sekä mokomaa profeettaa että itseäni. Minä — platonisessa suhteessa! Vielä nytkin joskus tekee mieleni nauraa ja ivata.

Tunnen kuitenkin, että hätä on johtanut minut tähän.

Elokuun 23 p:nä.

Huomenna lähdemme. Taivas kirkastuu, ja tuuli on kääntynyt itään, mikä ennustaa poutaa. Sumu on kokoontunut pitkiksi valkoisiksi valleiksi ja asettunut vuorten ympärille, siinä hiljalleen madellakseen niinkuin mikäkin ääretön merikäärme. Olimme Anielkan kanssa kävelemässä Kaiserwegillä. Päätäni oli aamusta alkaen vaivannut ajatus: miten kävisi, jos suhde, jossa me elämme, lakkaisi tyydyttämästä Anielkaa itseään? Minulla ei ole oikeutta astua rajan yli, enkä minä uskaltaisikaan, mutta jos hän itse haluaisi sen tehdä? Synnynnäinen ujous ja arkuus olisivat joka tapauksessa tiellä, ja entä jos hän lisäksi päättelisi, että sopimuksemme sitoo häntä yhtä hyvin kuin minua — emmekä me niinmuodoin ikinä ymmärtäisi toisiamme — ja kärsisimme turhanpäiten?

Tarkemmin ajateltuani asiaa olen kuitenkin huomannut, että se pelko on turha. Hän, jonka mielestä tämäkin platoninen suhde tuntuu liian väljältä, joka tieten tai tietämättään yhtämittaa vetää sitä kireämmälle, hän joka ei näidenkään rajojen sisäpuolella suo minulle mitä minulle kuuluu — hänkö omasta alotteestaan ja vapaaehtoisesti tunnustaisi minulle suurempia oikeuksia!?

Mutta ihmismieli tulee vielä helvetissäkin elämään toivossa. Kaiken varalta olen päättänyt sanoa Anielkalle, että sopimus sitoo ainoastaan minua — ja muuten riippuu kaikki hänen hyvyydestään.

Paljon muitakin asioita minun piti sanoa hänelle, ennen kaikkea, että minulle tehdään vääryyttä, että sieluni vihdoinkin ja ehdottomasti haluaa kuulla hänen suustaan sanan: "rakastan" eikä yhden kerran, vaan usein, joka päivä; että vain siitä saatan elää ja vain sen kautta pysyä pystyssä. Mutta Anielka oli sinä aamuna niin iloinen, niin vapaa ja sydämellinen minulle, etten minä saattanut hämmentää hänen valoisuuttaan. Vielä eilen oli minun mahdoton käsittää, kuinka tämä niin pohjaa myöten yksinkertainen olento voittaa minut ja ottaa valta-aseman niilläkin kilpakentillä, joilla minun kaiken inhimillisen järjen nimessä pitäisi voittaa. Tänään on asia minulle selvempi — ja hypoteesini on valmiina kaikessa surullisuudessaan: minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua — siinä se.

Olen joskus tuntenut miehen, jonka vaalilauseena oli: "Vähät minusta." Ei olisi ensinkään kummallista, jos minä nykyoloissa alkaisin toistella sitä. Sillä jos välistä tekee mieleni heittää luotani jotakin, joka polttaa huuliani kuin tulinen hiili, mutta huomaan, että se voisi tukahuttaa hänen iloansa, hänen hymyänsä, viedä hänen hyvän tuulensa — niin vaikenen. Kuinka monta kertaa onkaan käynyt niin.

Se asia, että minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua, on johtunut mieleeni jo satoja kertoja. Mutta ajattelen siinä suhteessa joka päivä eri tavalla, antaudun kaikkinaisten kuvittelujen valtaan, kumoan omat johtopäätökseni ja katselen, kuten sanottu, joka päivä joka asiaa toisin silmin. Joskus minusta tuntuu, ettei hän paljonkaan rakasta minua ja ettei hän yleensä kykene rakastamaan; toisinaan taas en yksin ajattele, vaan tunnenkin, että hän on syvimpiä ja tuntevimpia sydämiä, mitä maailmassa olen tavannut. Ja minä löydän aina syitä puolelle ja toiselle. Sanon itselleni: jos hänen rakkautensa kasvaisi esimerkiksi kolme, neljä, jopa kymmenen kertaa suuremmaksi, niin eikö silloin vihdoinkin koittaisi hetki, jolloin se on voimakkaampi kuin hänen vastarintansa? Koittaisi! Onko tässä siis vihdoinkin kysymys ainoastaan tunteen määrästä? Ei! Sillä jos hänen tunteensa olisi pieni tai jollei sitä ensinkään olisi, niin ei hän olisi käynyt läpi sellaisia kärsimyksiä, en olisi häntä nähnyt yhtä onnettomana kuin minä itse olen ollut. Kaikkeen järkeilyyn on minulla vain yksi vastaus: olen nähnyt omin silmin!

Tänäänkin kuulin hänen suustaan tunnustuksen, jonka panen mieleeni senvuoksi, että sekin osaltaan on vastaus epäilyksiini. Hän ei ikinä olisi sanonut mitään sellaista, jos olisin puhunut suoraan meistä ja rakkaudestamme. Mutta minä puhuin aivan ylimalkaisesti, kuten tavallisesti nykyään puhun. Huomautin, että tunteessa aina piilee teko, että tunne ehdottomasti on liikkeelle panevana ja hedelmöittävänä voimana jokaisessa tahdon toiminnassa. Tämän johdosta hän lausui:

— Niin, tai ihminen vain kärsii.

Tietysti kärsii. Mutta noilla muutamilla sanoillaan tukki hän suuni, ja minä katselin häntä sydän täynnä kunnioitusta. Tuollaisina hetkinä olen sekä onnellinen että onneton: minusta tuntuu, että hän rakastaa minua samalla tavalla kuin minä häntä — sillä eroituksella vain, että hän tahtoo pysyä puhtaana Jumalan, itsensä ja ihmisten edessä. Tätä kirkkoa en minä voi järkyttää.

Loppupäätökseksi jää: hänen sydämensä ja tunteittensa eritteleminen ei johda minua mihinkään todistuksiin. Pysyn aina epävarmuuden tiellä. Uskonnollisiin, filosofisiin ja yhteiskunnallisiin epäilyksiini liittyy ainoastaan lisää yksi persoonallinen ja minulle sata kertaa tärkeämpi. Tämä "en tiedä" on sitä laatua, että sen vuoksi voi tehdä mitä tahansa, sen ymmärrän täydellisesti.

Itse olen takonut kahleet, jotka kytkevät minut Anielkaan, eikä ole pelkoakaan, että ne joskus katkeaisivat. Rakastan häntä epätoivoisasti, mutta saattaa kysyä: eikö samalla sairaalloisesti? Jos olisin nuorempi, sielultani ja ruumiiltani terve, vähemmin herkistynyt ja yleensä normaalisempi, niin ehkäpä koettaisin katkoa kahleeni, kun varmuudella tiedän, etten saavuta mitään tuloksia, kun, käyttääkseni suorasukaista kieltä, tiedän, ettei hänen sylinsä ikinä avaudu minulle. Mutta näin ollen en edes yritäkään. Rakastan häntä sillä hermosairaan rakkaudella, joka likentelee maniaa, tai jolla rakastavat vanhat ihmiset, kun he tarrautuvat kiinni rakkauteen kaikin voimin, kerran päästyään siihen käsiksi. Sillä siitä on tullut heille elinkysymys. Samalla tavalla tarttuvat ihmiset kuilun päällä riippuvaan oksaan.

Minun elämästäni on kasvanut ilmoille yksin tämä, ja se on saavuttanut yliluonnollisen rehevyyden. Sellainen tulos on täydelleen ymmärrettävissä ja se tulee uudistumaan sitä useammin, jota enemmän maailmaan kehittyy minun kaltaisiani, loppuun eriteltyjä skeptikkoja, ihmisiä, joiden sieluissa hallitsee suuri ei mikään ja veressä suuri sairaus. Tällainen loppuvan vuosisadan uudenaikainen ilmiö saattaa olla kokonaan kykenemätön rakastamaan, hän saattaa sekoittaa keskenään rakkauden ja hekuman, mutta kun kaikki hänen elinvoimansa kiteytyvät yhdeksi tunteeksi, kun ne kehittyvät hänessä sairaudeksi, niin ne hallitsevat häntä kokonaan ja sillä itsepintaisuudella, joka on ominainen ainoastaan sairaudelle. Tätä ehkeivät psykologitkaan vielä ymmärrä — ainakaan eivät sitä tähän asti ole ymmärtäneet juuri ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen nykyaikaisen ihmissielun erittelemisen: kaunokirjailijat.

Wienissä elokuun 25 p:nä.

Saavuimme tänään Wieniin. Matkalla satuin kuulemaan erään keskustelun Celina rouvan ja Anielkan välillä ja kirjoitan sen tässä muistiin, koska se teki Anielkaan omituisen vaikutuksen. Vaunussa ei ollut muita kuin me neljä ja me keskustelimme Anielkan kuvasta. Olimme tulleet siihen johtopäätökseen, että pitää luopua valkoisesta puvusta, koska sen tekeminen vaatisi liian paljon aikaa. Äkkiä Celina rouva, joka pitää mielessään kaikkinaisia päivämääriä ja alituisesti luettelee niitä, kysyi Anielkalta:

— Eikö tänään ole kaksi kuukautta siitä, kun sinun miehesi tuli Ploszowiin.

— Taitaa olla, vastasi Anielka.

Ja hän punastui niin, että hänen piti koettaa sitä peittää. Hän nousi ja kurottautui ottamaan alas kantohihnaa verkkohyllyltä. Kun hän kääntyi meihin päin, ei puna vieläkään ollut kokonaan haihtunut hänen kasvoiltaan, ja lisäksi oli niihin tullut tavattoman tuskallinen ilme. Täti ja Celina rouva eivät huomanneet sitä, sillä he kiistelivät jo täyttä kyytiä siitä, minä päivänä Kromicki saapui. Minä olin sen kuitenkin huomannut, ja mieleeni johtui, että hänen sinä päivänä oli täytynyt alistua kärsimään hänen suudelmiaan ja hyväilyjään. Minut valtasi vimma, ja samalla minua hävetti hänen punastumisensa. Minun rakkaudessani on paljon suuria okaita, mutta niinikään paljon pieniä ja inhoittavia. Ennen Celina rouvan huomautusta olin ollut todella onnellinen, olin nimittäin juuri kuvitellut, että me Anielkan kanssa matkustamme kihlattuna parina. Hyvä tuuleni meni ainoassa hetkessä. Olin Anielkalle vimmoissani ja kohtelin häntä sen mukaan. Hän huomasi sen heti, ja kun me Wienissä hetkiseksi jäimme kahden odotussaliin, kysyi hän:

— Oletko minulle jostakin suuttunut?

— En, mutta rakastan sinua, vastasin tylysti.

Se teki hänet taasen alakuloiseksi. Ehkäpä hän arveli minun saaneeni tarpeeksi lauhasta suhteestamme ja edessään seisovan entisen Leonin. Minä olin kaksinkerroin suuttunut, sillä mieleeni johtui, etteivät kaksinaisuuteni ja tietoisuuteni näy auttavan minua edes siihen, että hallitsisin muutamaa kiusallista mielialaa. Ainoastaan tulevat vaikutukset voivat lääkitä menneitä, ja minun filosofiani ei kelpaa mihinkään.

Heti päästyämme perille kävin Angelin luona, mutta en ehtinyt sinne ennen kuutta, ja hänen työhuoneensa oli suljettu. Anielka lepää huomiseen, ja me menemme sitte yhdessä. Olen tehnyt päätökseni. En tahdo, että hänet maalataan valkoisessa puvussa. Tosin eivät hänen kaulansa ja hartiansa näin ollen tule mukaan, mutta sensijaan näen hänet sellaisena, jommoinen hän on jokapäiväisessä elämässä, siis sellaisena, jommoisena häntä eniten rakastan.

Illalla kävi tohtori Chwastowski luonamme. Hän oli terve ja reipas, kuten aina.

487 Elokuun 26 p:nä.

Näin kauheaa unta. Alan päivän selostuksen tästä unesta, sillä vaikka se itsessään ei merkitsekään mitään, vakuuttaa se minulle, ettei terveillä aivoilla nähdä sellaisia unia. Unettomuus on jo kauvan vaivannut minua, ja eilen olin tuskin sulkenut silmäni, kun vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Mihin aikaan tuo typerä uni tuli, en tiedä; luultavasti aamupuoleen, sillä kun heräsin, oli jo valoisaa enkä ollut voinut nukkua kauvan. Joukko kovakuoriaisia oli ryömivinään esiin raosta patjan ja sängyn välissä. Ne olivat suuret kuin tulitikkulaatikot. Pian näin niiden ryömivän ylös seinää. Kumma kuinka elävät tuollaiset unet voivat olla. Kuulin selvästi paperin rapisevan niiden karvaisten jalkojen alla. Kun nostin silmäni, huomasin nurkassa kaapin yläpuolella koko läiskän kovakuoriaisia, ja tällä kertaa ne olivat vieläkin suuremmat. Ne olivat valkeat, selässä mustat täplät. Muutamilla näin vatsan alla kaksi riviä jalkoja, jotka olivat kuin kylkiluut. Unessa tuo kaikki tuntui varsin luonnolliselta, mutta teki samalla kammottavan vaikutuksen. Minua iljetti, mutta en pelännyt enkä ihmetellyt. Vasta herättyäni ja kun taas saatoin ajatella tietoisesti, kävi vastenmielisyydentunne sietämättömäksi ja muuttui eräänlaiseksi kauhuksi — se oli kuoleman kauhua. Ensi kerran tunsin jotakin tällaista, ja kuolemanpelkoni pukeutui seuraavaan muotoon: "Kuka tietääkään mikä kammottava mataminen meitä odottaa pimeydessä toisella puolen elämää?" Jälkeenpäin muistin, että olin nähnyt noita jättiläiskokoisia mustan- ja valkoisenkirjavia koppakuoriaisia jossakin museossa, mutta silloin ne tuntuivat minusta joltakin olemattomalta, joka kuului haudantakaisiin kauhuihin. Karkasin vuoteestani, vedin ylös uutimen ja valon nähdessäni tyynnyin täydellisesti. Kadulla vallitsi jo täysi elämä. Koirat kuljettivat vihannesrattaita, palvelustytöt kiiruhtivat torille ja työmiehet tehtaihin. Normaalisen elämän kuva karkoittaa paremmin kuin mikään muu hourenäyt. Minut on vallannut tavaton valon ja elämän kaipuu. Äärimmäinen johtopäätös tästä kaikesta on, etten ole terve. Tragediani syö sisuani kuin mato. Se ei vielä ole mitään, että parrastani ja hiuksistani tapaan valkeita karvoja — mutta kasvoni ovat, varsinkin aamulla, vahankarvaiset, ja käteni käyvät ikäänkuin läpikuultaviksi. En laihdu, ennemmin päinvastoin — mutta siitä huolimatta tunnen selvästi vereni vähenevän, aivan kuten tunnen psyykillisten elinvoimieni kuluvan loppuun — ja kulkuni johtavan häviöä kohti.

Mielipuoleksi en milloinkaan tule. Mahdotonta on ajatellakaan aikaa, jolloin lakkaisin tarkkaamasta itseäni. Muuan tunnettu lääkäri ja ennen kaikkea viisas mies, sanoikin minulle kerran, että mielenhäiriö eräissä tapauksissa on mahdottomuus. Olen muuten taitanut siitä kirjoittaakin. Mutta vaikken voi tulla mielipuoleksi, saatan saada jonkin kauhean hermotaudin — ja koska minä jonkun verran tunnen noita tauteja, saatan suoraan sanoa, etten mistään hinnasta tahtoisi niitä.

Yleensä en luota lääkäreihin, varsinkaan niihin, jotka käyttävät lääkkeitä. Mutta saattaa käydä tarpeelliseksi kysyä heiltä neuvoa, varsinkin jos täti sitä tahtoo. Yhden pettämättömän lääkkeen kyllä tietäisin: jos Kromicki kuolisi ja minä menisin naimisiin Anielkan kanssa, niin tulisin terveeksi. Hermoista johtuva sairaus on parannettava hermotietä.

Mutta hän ei tahdo ruveta lääkärikseni, vaikka elämäni olisi kysymyksessä.

Kävin hänen ja tädin kanssa Angelin luona. Maalaaminen alkoi tänään. Oikeassa olen ollut: hän on kauneimpia naisia mitä ikinä olen kohdannut, sillä hänen kauneudessaan ei ole mitään tavallista! Angeli katseli häntä niin ihastuksissaan, että olisi luullut hänen edessään olevan jalon taideteoksen. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, piirsi tulisella vauhdilla eikä ensinkään salannut meiltä syytä tyytyväisyyteensä.

— Minun kuumeisessa työssäni on tällainen malli harvinaisuus. Kyllä sitä nyt kelpaa tehdä työtä… Nämä ne vasta ovat kasvot! ja mikä ilme!

Ilme oli itse asiassa vähemmin ihastuttava kuin tavallisesti, sillä pikku Anielka ujosteli. Ponnistuksistaan huolimatta oli hänen vaikea saada kasvojaan pysymään luontevina. Mutta Angeli ymmärsi sen.

— Seuraavilla kerroilla käy yhä paremmin ja paremmin, sanoi hän. — Tähän täytyy tottua, niinkuin kaikkeen muuhunkin.

Ja yhtämittaa hän huudahti:

— Tästä vasta tulee muotokuva!

Mielihyvällä hän niinikään katseli tätiä, jonka kasvot ovat jalopiirteiset, täynnä luonnetta ja tarmoa ja samalla omituisen itsetietoiset. Tapa, jolla hän kohteli Angelia, oli todella verraton. Siinä oli tuota maailmannaisen naivia luontevuutta, joka ei koskaan hairahdu rikkomaan hyviä tapoja vastaan, mutta joka ei liioin milloinkaan kursaile. Angeli, joka on tottunut hemmotteluun, mutta joka samalla on älykäs mies, huomasi tämän kaiken, ja minä näin, että se huvitti häntä.

Päätimme, että Anielka pukeutuu yksinkertaiseen mustaan samettipukuun. Sametti tulee erinomaisesti sopimaan hänen vartaloonsa ja tuomaan esiin samalla sen sirouden ja täyteläisyyden. En saata pysyä tyynenä, kun tätä ajattelen ja tästä kirjoitan. Angeli käytti Anielkalle puhuttelusanaa "neiti". Naisen luonto on kummallinen, oli hän sitte kuinka enkelimäinen tahansa. Näin että armaani piti siitä, ja vielä suurempi tyytyväisyys kuvastui hänen suloisilla kasvoillaan, kun Angeli minun oikaisuni johdosta huomautti:

— Minä tulen aina erehtymään. Rouvaa katsellessa on mahdoton olla erehtymättä.

Siinä istuessaan hehkuvin poskin oli hän todella niin viehättävä, että mieleeni ehdottomasti — ja entistä pakoittavammin — johtui runonpätkä, jonka joskus olin kirjoittanut ja josta joka värssy päättyi sanoihin:

Sit' ihmettelen, missä kukkaset ne askeltesi alta viipynevät, sa kulta-lintuseni siivekäs, sa toukokuu, sa paradiisin kevät.

Kun lähtiessämme hetkeksi jouduimme jonkun matkan päähän tädistä, kuiskasin hänen korvaansa:

— Anielka, sinä et tiedä etkä aavista, miten kaunis sinä olet.

Hän ei vastannut, painoi vain alas silmänsä, kuten hän tällaisissa tapauksissa aina tekee. Pitkin päivää huomasin kuitenkin hänen käytöksessään pienen vivahduksen itsetiedotonta kiemailua. Angelin ja minun sanani olivat virittäneet hänet mukaiseensa mielialaan. Hän tunsi, että minä kaikesta sielustani ihailen häntä, ja oli minulle siitä kiitollinen.

Mutta minä en ainoastaan ihaillut häntä, vaan lausuin — tai oikeastaan huusin hengessä:

— Hiiteen kaikki sopimukset! Minä rakastan häntä ilman kaikkia rajoituksia ja varokeinoja!…

Illalla olimme kuulemassa Wagnerin "Lentävää hollantilaista". En kuitenkaan kuullut juuri mitään, tai toisin sanoen: kuuntelin ainoastaan tunteellani, ymmärsin ainoastaan rakkaudellani.

Tein Wagnerille kysymyksen: "Minkä vaikutuksen sinä teet häneen? tunkeeko musiikki hänen sieluunsa, virittääkö se häntä rakastamaan, johtaako se häntä maailmaan, missä rakkaus on korkein oikeus?" Ainoastaan tämä oli minulle tärkeää.

Naiset aivan yksinkertaisesti eivät kykene rakastamaan niin kokonaan kuin me. He varaavat aina jonkin osan sielustaan itseään, maailmaa ja sen vaikutuksia varten.

Elokuun 27 p:nä.

Täti on ilmoittanut aikovansa lähteä kotiin. Hänen on kiire Ploszowiin ja hän sanoo, ettei häntä ensinkään tarvita täällä. On parempikin, että hän lähtee, niin ei meidän tarvitse kiirehtiä hänen tähtensä, vaan voimme viipyä levollisesti niin kauvan kuin kuvan valmistuminen vaatii. Panimme ensin kaikki vastaan, sillä me pelkäsimme päästää siksi vanhaa ihmistä yksin matkalle. Katsoin velvollisuudekseni — niin vaikeaa kuin se minulle olikin — sanoa tädille, että lähden saattamaan häntä, jos hän välttämättä tahtoo lähteä. Tunnustan, että pelolla ja vavistuksella odotin hänen vastaustaan. Onneksi kelpo tätini vastasi minulle suurella päättäväisyydellä:

— Se ei tule kysymykseenkään! Kun Celina sattuu olemaan väsynyt tai huonovointinen, niin kuka saattaisi Anielkaa ateljeeriin? Yksin hän ei voi mennä.

Ja hän rupesi hymyillen ja otsa rypyssä kiusoittelemaan Anielkaa:

— Varsinkin kun maalari katselee häntä enemmän kuin työ vaatii ja hän näkee sen ja on siitä hyvillään. Kyllä minä hänet tunnen!

— Eihän hän enään ole nuori, sanoi Anielka hymyillen ja suudellen tädin kättä.

Täti mutisi:

— Sinä hupakko! Vai ei hän ole nuori, mutta kohteliaisuuksia hän latelee. Leon, vartioi sinä vain heitä molempia.

Riemulla luovuin Ploszowin matkasta tädin esittämien syiden perustuksella. Celina rouva rupesi pyytämään, että hän ottaisi mukaansa edes kamarineidin, joka oli ollut mukanamme Gasteinissa. Alussa pani täti sitäkin vastaan, mutta suostui lopulta, kun Anielka vakuutti heidän hotellissa mainiosti tulevan toimeen ilman palvelijaa.

Hän antoi paikalla panna kuntoon matka-arkkunsa. Kaiken täytyy häneltä käydä yhdessä kädenkäänteessä, ja huomisaamuna hän aikoo lähteä. Päivällistä syödessämme kiusoittelin häntä väittämällä, että hän pitää kilpa-ajohevosistaan enemmän kuin meistä ja että hänen on niitä ikävä. "Kuinka paha sinä olet! Olekin jo vaiti!" sanoi hän. Mutta unohti samassa äskeiset sanansa ja vaipui yksinpuheluun, joka koski hevoshoitoa.

Maalaaminen kesti tänään hyvin kauvan. Anielka istui jo paljon paremmin. Hänen kasvonsa ovat jo valmiit.

Elokuun 28 p:nä.

Täti matkusti aamujunassa Wienistä. Celina rouva oli mukanamme Angelin luona, ja kun hän näki Anielkan kasvot, jotka vasta olivat saaneet pohjavärin, oli hän huudahtamaisillaan pelästyksestä. Hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä maalaustaiteesta ja kaikista kehitysasteista, joita muotokuvan täytyy läpikäydä. Hän arveli siis, että kuva jäisi tällaiseksi rumaksi eikä ensinkään näköiseksi. Minun täytyi rauhoittaa häntä. Angelikin ymmärsi nyt mistä oli kysymys ja nauroi, vakuuttaen hänkin, että se, mikä tässä näkyy, on ainoastaan kotelo, josta tulee kehittymään perhonen.

Lopuksi hän vielä lohdutti:

— Tästä tulee varmaan yksi parhaimpia muotokuviani, sillä en ole moniin aikoihin maalannut näin "con amore".

Kunhan hänen ennustuksensa vain kävisi toteen!

Maalausistunnon jälkeen läksin ostamaan lippuja ooperaan. Palatessa tapasin Anielkan yksinään kotona, ja minut valtasi äkkiä kuin hulluus. Mieleeni johtui, että jos hän haluaisi heittäytyä syliini, niin nyt olisi siihen sopiva hetki, ja tätä ajatellessa tunsin kalpenevani, valtimoni sykkivät voimakkaasti ja hengitykseni salpautui. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä uutimet olivat puoleksi alhaalla. Tein yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kurissa niitä hillitsemättömiä voimia, jotka vetivät häntä minun puoleeni. Lieska tuntui hohtavan hänestä minua vastaan — ja minä luulin samallaisen myrskyn käyvän hänenkin sielussaan. Mikä estäisi minua nyt riuhtaisemasta häntä syliini, suutelemasta hänen silmiään, huuliaan. Jokin ääni alkoi puhua minulle: "Vaikka sitte menehtyisitkin!" Anielka huomasi paikalla epätavallisen mielentilani, pelästys välähti hänen silmissään, mutta samassa hän voitti itsensä ja puhkesi nopeasti puhumaan:

— Sinun täytyy nyt olla ritarinani, kunnes äiti tulee. Ennen minä pelkäsin sinua, mutta nyt minä niin luotan sinuun ja viihdyn seurassasi.

Suutelin hänen käsiään ja lausuin tukahutetulla äänellä:

— Kun sinä tietäisit, kun sinä tietäisit, mitä minussa liikkuu!

Hän virkkoi myötätuntoisena ja surullisena:

— Minä tiedän… mutta sitä jalompi ja parempi sinä oletkin…

Hetkisen kamppailin vielä itseni kanssa, mutta sitte hän pääsi voitolle. En uskaltanut. Mutta sensijaan hän kaiken päivää koetti palkita minulle tekoni. Milloinkaan eivät hänen silmänsä olleet puhuneet minulle sellaisesta kiintymyksestä, milloinkaan ei hän ollut kohdellut minua sellaisella hellyydellä. Ehkäpä tämä onkin paras tie? Ehkäpä tunne tällä lailla parhaiten juurtuu Anielkan sydämessä ja nopeimmin käy hänelle ylivoimaiseksi? En tiedä. Pääni menee sekaisin…

Sillä toiselta puolen: jos jatkan tätä tietä, uhraan joka askeleelta rakkauden tähden — itse rakkautta.

Elokuun 29 p:nä.

Tänään tapahtui jotakin kummaa ja peloittavaa. Anielka oli istunut mallina aivan rauhallisesti. Äkkiä hän säpsähti, kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi ja valkenivat samassa vaatteen karvaisiksi. Sekä minä että Angeli pelästyimme suuresti. Hän keskeytti paikalla työnsä ja pyysi Anielkaa lepäämään. Minä toin hänelle vettä. Hetken perästä meni kohtaus ohi. Hän tahtoi jatkaa työtä ja asettui paikoilleen, mutta minä näin, että hän pakoitti itseään ja että hän oli omituisen levoton. Mahdollisesti kaikki oli väsymystä. Päivä oli ollut tavattoman helteinen, seinät olivat aivan tulikuumat. Saatoin hänet kotiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Matkalla ei hän ollut oma itsensä. Päivällispöydässä hän taasen äkkiä punastui. Me rupesimme Celina rouvan kanssa kyselemään mikä hänen on. Hän vakuutti, ettei hänen ole mikään. Kun minä kysyin, eikö olisi syytä kutsua lääkäriä, vastasi hän harvinaisen tarmokkaasti, jopa ärtyisästi, ettei siihen ole pienintäkään syytä ja että hän voi erinomaisesti. Mutta koko päivän hän pysyi kalpeana. Yhtämittaa rypisti hän mustia kulmiaan ja kasvoihin tuli ankara ilme. Minua hän kohteli paljon kylmemmin kuin eilen, ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt katsettani. En käsitä mitä tämä merkitsee. Olen tavattoman levoton. Tänä yönä en taaskaan tule nukkumaan, ja jos menisinkin uneen, tiedän, että näkisin senkaltaisia asioita, joista hiljan kirjoitin.

Elokuun 30 p:nä.

Minun ympärilläni tapahtuu jotakin käsittämätöntä. Puolenpäivän aikaan koputin naisten ovelle saattaakseni Anielkaa taiteilijan luo. He eivät olleet kotona. Hotellin palvelijat sanoivat, että he pari tuntia sitte olivat lähettäneet noutamaan vaunuja ja lähteneet kaupungille. Hiukan hämmästyneenä päätin odottaa heitä. Noin puolen tunnin kuluttua he tulivatkin, mutta Anielka kiiruhti ainoastaan ohitseni, ääneti ojentaen minulle kätensä, ja katosi huoneeseensa. Ehdin sentään nähdä, että hän oli kiihtynyt. Arvelin hänen menevän pukeutumaan, mutta Celina rouva sanoi:

— Rakas Leon, ole niin hyvä ja mene Angelille ja Pyydä anteeksi, ettei Anielka tänään voi tulla. Hän on niin hermostunut, ettei hän mitenkään saattaisi istua mallina.

— Mikä hänen on? kysyin hyvin levottomana.

Celina rouva vaikeni hetkisen ja virkkoi vihdoin:

— En tiedä. Vein hänet lääkärille, mutta me emme tavanneet häntä kotona. Jätin hänelle kortin, jossa pyysin, että hän kävisi täällä hotellissa… Muuten… niin, en tiedä…

Enempää en saanut tietää. Otin ajurin ja läksin Angelin luo. Kun sanoin hänelle, ettei Anielka tule, tuntui siltä kuin hän olisi katsellut minua epäluulolla. Ja eihän se olisi ollutkaan kummaa, niin kiihtynyt kun olin. Mutta päähäni johtui: nyt hän luulee meidän katuvan kauppojamme ja haluavan päästä irti koko muotokuvasta. Mutta hänpä ei tunne meitä — tai ehkä hän luulee rahanpuutteen olevan syynä hämmennykseeni. Selviytyäkseni tällaisista epäluuloista päätin maksaa hänelle etukäteen. Kuultuaan ehdotukseni koetti hän kaikin keinoin torjua sitä luotaan ja vakuutti, ettei ota vastaan maksua, ennenkuin kuva on valmis. Minä huomautin, että ainoastaan toimin tädin jättämän summan hoitajana ja että haluaisin saada asiat selviksi, koska minun luultavasti pian täytyy matkustaa pois. Pitkien, ikävystyttävien riitojen jälkeen jäi voitto minun puolelleni. Päätimme, että istunto siirrettäisiin ylihuomiseksi, tavalliseen aikaan. Jollei rouva Kromickin terveys sallisi hänen tulla, oli minun ennen kymmentä annettava siitä tieto.

Päästyäni hotelliin riensin heti naisten luo. Anielka oli huoneessaan. Celina rouva sanoi lääkärin juuri lähteneen. Hän ei vielä ollut voinut sanoa mitään varmaa, oli ainoastaan määrännyt lepoa. En tiedä miten minusta taasen tuntui siltä kuin hänen kasvoissaan olisi ollut jotakin epäilyttävää. Ehkä se oli levottomuutta. Sen minä hyvin saatoin ymmärtää, sillä minäkin olin levoton.

Tultuani huoneeseeni soimasin itseäni kiihkeästi. Tietenkään ei suhteemme, sisällinen taistelu, jota Anielkan on täytynyt käydä, rakkauteni ja kärsimysteni alituinen arvaileminen ole voinut olla haitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä. Tätä ajatellessa tunsin jotakin, joka sanoihin puettuna kuuluisi: "Parempi olisi, että sinä joutuisit turmioon kuin että hän sairastuisi!" Ajattelin ettei hän tulisi päivällisille ja olin peloissani, ikäänkuin siitä olisi riippunut ties mitä. Onneksi hän tuli — mutta hän ei lakannut kummastuttamasta minua. Ensin hän joutui hämilleen, kun minut näki; sitte hän koetti olla kuten tavallisesti, muttei ollut. Sain sen käsityksen, että hän salaa jotakin tuskaa. Sitäpaitsi hän mahtoi olla tavallista kalpeampi, koska hänen hiuksensa tavallisesti ovat tummat, mutta nyt tekivät ruskean vaikutuksen.

Vaivaan päätäni kysymyksellä: eiväthän äiti ja tytär vain ole saaneet joitakin odottamattomia uutisia Kromickilta? Ja jos ovat, niin mitä uutisia? Ehkä minun rahani ovat vaarassa? Hitto vieköön rahani! Kaikki mitä minä omistan ei ole sen arvoista, että Anielka surisi viittä minuuttia sen takia.

Huomenna minun täytyy päästä tästä kaikesta selvyyteen. Olen varma, että heidän huolensa ovat aivan henkistä laatua ja jotenkuten yhteydessä Kromickin kanssa. Mitä hän onkaan voinut matkaansaattaa? Ainakaan ei hän ole voinut myydä toista Gluchowia, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ole.

Berlinissä syyskuun 5 p:nä.

Olen Berlinissä ja siksi, että minun paetessani Wienistä täytyi mennä jonnekin. Ploszowiin en voinut mennä — koska hän menee sinne.

Olin aivan vakuutettu, ettei yksikään inhimillinen mahti voisi eroittaa minua hänestä, pelkkä ajatuskin tuntui minusta hulluudelta. Ja nyt näen, ettei mitään voi tietää etukäteen, sillä minä olen kun olenkin jättänyt hänet ja kaikki on lopussa. Olen Berlinissä. Tuntuu siltä kuin päässäni olisi jonkin koneen väkipyörä. Kaikki kiertää minussa, niin että tekee kipeää — mutta minä en ole tullut mielipuoleksi. Tiedän kaikki, muistan kaikki. Lääkärini on oikeassa: ainoastaan heikot päät menevät sekaisin. Minulle se ei voi tapahtua siitäkään syystä, että se joskus saattaisi olla satumainen onni.

Syyskuun 6 p:nä.

Ajoittain johtuu kuitenkin mieleeni, että aivoni kiehuvat yli laitainsa. Onhan aivan luonnollista, että säädyllinen vaimo, vietettyään muutaman kuukauden yhdessä miehensä kanssa, joutuu uuteen tilaan, mutta minusta tuo luonnollinen järjestys tuntuu joltakin niin luonnonvastaiselta, että aivot kuohuvat päästäni. Ihmisen on mahdoton yhtaikaa ajatella, että jokin asia olisi luonnon järjestyksen mukainen ja luonnon järjestyksen vastainen. Sellaista ei yksikään pää kestä. Mitä tämä sitte on? Kokoan kaiken tietoisuuteni ja ymmärrän, että kun jokin on murskattava, niin epätavalliset tapahtumat panevat täytäntöön murskaamisen teon. Toista on minun. Minut murskaa asioiden tavallinen meno.

Ja jota luonnollisemmat asiat ovat, sitä hirvittävämmät.

Pelkkää ristiriitaa. Tämä ei ole hänen syynsä — käsitän sen, kosken ole menettänyt järkeäni. Hän ei ole lakannut olemasta siveellinen — ja kuitenkin antaisin hänelle mieluummin anteeksi minkä rikoksen tahansa. Tätä, tätä minä kautta Jumalan en voi antaa sinulle anteeksi, juuri sentähden, että sinua niin sanomattomasti rakastin! Uskotko, ettei maailmassa ole toista naista, jota niin halveksisin kuin sinua, sillä sinulla oli kaksi: minä tyydytin platonista rakkauttasi, Kromicki — aviollista.

Tekee mieleni murskata pääni seinään ja samalla minua, hitto vie, naurattaa!

En totisesti olisi luullut, että löytyi keino, jolla minut revittäisiin irti sinusta. Mutta löytyi kun löytyikin!

Syyskuun 8 p:nä.

Kun ajattelen, että kaikki on lopussa, katkottu rikki, ettei mitään ole jäänyt, että minä olen jättänyt hänet — ainiaaksi — niin en tahdo sitä uskoa. Minulla ei enään ole Anielkaa! Mitä sitte on? — ei mitään.

Minkä vuoksi siis elän? En tiedä. En kai ainakaan sitä varten, että saisin tietää, syntyykö herra Kromickille poika vaiko tyttö!

Ajattelen lakkaamatta: kuinka se on luonnollista! — ja pääni on halkeamaisillaan.

Kummallista! Minun olisi pitänyt odottaa sitä, mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan johtuneet mieleeni. Ennemmin olisin odottanut, että salama iskisi minuun.

Kuitenkin Kromicki heti Varsovaan saavuttuaan läksi Ploszowiin ja oli siellä muutamia päiviä, sitte he olivat yhdessä matkalla, yhdessä Wienissä, yhdessä Gasteinissa.

Minä herätin eroottisen mielialan. Rouvan hermot joutuivat kiihdyksiin ja sydän väreili. Hitto vie, asialla on kauhistuttavan naurettavatkin puolensa!

Minä olen sanomattoman typerä. Koska kerran saatoin kestää herrasväki Kromickin yhdessä-olon, niin kai minun pitäisi voida kestää seurauksetkin. Mutta Jumala tietää, ettei järkeni ole tähän syypää, vaan hermoni. Ne eivät siedä seurauksia. Muutamilla ihmisillä toimivat nuo molemmat voimat, hermot ja järki, sovussa. Minussa ne tappelevat kuin koirat. Siinä yksi onnettomuus entisten lisäksi.

Minkätähden minä en milloinkaan ajatellut, että näin tulisi käymään? Olisihan minun mieleeni pitänyt johtua, että jos asioiden kulkuun vielä saattaa liittyä jokin hirveä kehitysaste, jokin kaikkia entisiä kipeämpi isku, niin se varmaan ei syrjäytä minua.

Joskus luulen, että Kohtalo erikoisesti vainoo minua, ettei se ota huomioon tosiasioiden logiikkaa, jonka mukaan ne itse pitävät huolta kostostaan, vaan sekaantuu mieskohtaisesti minun asioihini ja kostaa minulle erityisesti. Mutta mistä tämä raivo minua kohtaan? Eivätkö muka muut miehet rakastu toisten vaimoihin vai kärsivätkö he vähemmin siitä syystä, että rakastavat vähemmin, kevytmielisemmin ja kunnottomammin? Mitä oikeutta tässä siis olisi?

Ei olekaan! Näissä asioissa ei ole vaikuttamassa ainoakaan itsetietoinen ajatus, vaan kaikki on välttämättömyyden ja sattuman varassa.

Syyskuun 10 p:nä.

Minussa kytee alituisesti ajatus, että kun inhimillinen tragedia yleensä tähän asti on kehittynyt poikkeustapauksista ja onnettomuuksista, niin minun tragediani sensijaan saa ravintonsa asioiden luonnollisesta kulusta. En todella tiedä mikä on pahempaa. Tämä luonnollinen kulku ainakin on sietämätön.

Syyskuun 11 p:nä.

Kun ukkonen iskee ihmiseen, niin ei hän heti kuulu kaatuvan maahan, vaan hän kankenee ensin. Minäkin olen tähän asti elänyt ikäänkuin kangistuneena iskusta, jonka sain — mutta varmaan pian menen kumoon. Huonosti ovat asiani. Niin pian kuin tulee hämärä, alkaa minua kammottavasti tukahuttaa. Minä kokoan kaikki voimani voidakseni hengittää, mutta ilma ei tahdo päästä keuhkojeni pohjaan asti, keuhkoni kun toimivat ainoastaan osaksi. Sekä yöllä että päivällä valtaa minut tuontuostakin rajaton kauhu — kauhu, johon en tiedä syytä. Minusta tuntuu siltä kuin tulisi tapahtumaan jotakin hirvittävää, paljon hirvittävämpää kuin kuolema itse.

Eilen tein itselleni kysymyksen: entä jos äkkiä tässä oudossa kaupungissa unohtaisin nimeni ja missä asun ja vain kulkisin eteenpäin, ilman päämäärää, kuin hulluuden yössä — mitä silloin tapahtuisi?

Minä pelkään kaikkea — paitsi kuolemaa. Tai, suoraan sanoen, minulla on sellainen kumma tunne, etten minä itse asiassa pelkää, vaan että pelko on ottanut asuinsijansa minussa — ja vapisee.

Pimeyttä en nykyään siedä ensinkään. Illoin kävelen näännyksiin asti kaduilla sähkövalossa. Jos tapaisin jonkun tutun, pakenisin maailman loppuun, mutta ihmisjoukko on minulle tarpeellinen. Kun kadut alkavat tyhjetä, käy oloni kammottavaksi. Kauhulla ajattelen aina yötä. Kuinka hirveän pitkät yöt ovatkaan!

Usein on suussani nykyään metallin maku. Ensi kerran tunsin sen, kun saatettuani Klaraa junalle palasin kotiin ja tapasin siellä Kromickin; toisen kerran Wienissä, kun Celina rouva kertoi minulle "suuren uutisen".

Sitäkin päivää! Kun lääkäri toisen kerran oli käynyt hotellissa, menin kysymään Anielkan vointia. Tämäntapaiset aavistukset eivät edes johtuneet mieleeni. En ymmärtänyt mitään edes silloinkaan, kun Celina rouva sanoi:

— Lääkäri vakuuttaa, että kohtaukset kokonaan johtuvat hermoista. Niillä ei ole mitään yhteyttä hänen tilansa kanssa.

Kun hän huomasi, etten minä käsittänyt mitään, kävi hän hämilleen ja puhui:

— Minun täytyy kertoa sinulle suuri uutinen…

Ja hän kertoi minulle "suuren uutisen". Kun sen olin kuullut, oli suussani tinan maku ja aivojani kylmäsi — aivan kuten silloin, kun odottamatta näin Kromickin.

Palasin huoneeseeni. Muistan selvästi, että huolimatta tunteista, jotka minua repivät, minun teki mieli nauraa. Tuota ihanteellista olentoa, jonka mielestä platoninenkin rakkaus oli luvaton, joka "rakkaus" sanan asemesta käytti "ystävyyttä"…!

Minua nauratti ja minun teki mieli murskata pääni seinää vastaan.

Säilytin kuitenkin eräänlaisen koneentapaisen mielenmaltin… Sain sen siitä tietoisuudesta, että kaikki ainiaaksi on lopussa, että minun täytyy lähteä, etten voi olla lähtemättä… Tuon tunteen vallassa kävin automaatiksi, joka täsmällisesti teki kaikki matkavalmistukset.

Olin siihen määrään tajuissani, että otin lukuun ulkonaistenkin muotojen säilyttämisen. — Minkätähden? — en tiedä! Ne eivät merkinneet minulle mitään. Mutta varmaan toimivat aivoni vielä jatkuvaisuuden säännöstä, sillä olivathan ne tottuneet kuukausia, jopa vuosia salaamaan totuutta ja pelastamaan ulkonaisia muotoja. Sanoin Celina rouvalle, että olin ollut lääkärillä, että hän oli sanonut minun potevan sydäntautia ja käskenyt minua viipymättä lähtemään Berliniin — ja Celina rouva uskoi.

Anielka ei! Hänen silmänsä jäivät kauhistuneina tuijottamaan, minä näin hänen katseessaan häpeää ja hätää, ja minussa oli kaksi ihmistä, joista toinen sanoi: mitä syytä hänellä on? — toisen teki mieli sylkeä häntä vasten kasvoja.

Minkätähden minä niin olenkin rakastanut sitä naista!

Syyskuun 12 p:nä.

Siitä on jo miltei kaksi viikkoa, kun läksin matkaan. Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Kirjoitin tänään tädille, koska pelkäsin hänen käyvän levottomaksi ja ehkä tulevan tänne. Joskus minusta tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin ihminen vielä välittää minusta.

Syyskuun 13 p:nä.

On miehiä, jotka vieteltyään toisen vaimon pettävät hänet, polkevat jalkainsa alle, hylkäävät ja tyynesti lähtevät tiehensä. Minä en olisi tehnyt sillä tavalla, vaan jos hän olisi tullut omakseni, olisin kantanut häntä käsilläni, eikä yksikään mahti maailmassa olisi voinut eroittaa minua hänestä. Saattaa siis olla huonompiakin tunteita kuin minun. Mutta hartioilleni on laskettu sellainen kuorma, että tahtomattanikin tulen pitäneeksi sitä tavattomana rangaistuksena ja mitanneeksi, niinikään tahtomattani, rikosta rangaistuksen mukaan. Ja niin ollen en pääse tunteesta, että rakkauteni olisi ollut hirvittävä rikos.

Se on eräänlaista vaistomaista pelkoa, josta ei skeptillisyyskään pelasta.

Ja kuitenkin täytyy jokaisen siveyskäsitteen myöntää, että olisi ollut raskaampi rikos riistää syliinsä nainen rakastamatta häntä, tehdä kylmällä mielellä se, minkä minä tein sydämen pohjasta. Suuresta ja valtavasta tunteesta johtuva vastuunalaisuus ei saata olla raskaampi kuin pienestä ja mitättömästä johtuva.

Ei! Lisäksi on rakkauteni ennen kaikkea hirvittävä onnettomuus.

Ennakkoluuloista vapautunut ihminen saattaa kuvitella mitä hän tuntisi, jos hän vielä eläisi ennakkoluulojen kahleissa; epäilijä saattaa tuntea rukoilevansa, ikäänkuin hän olisi uskovainen. Minä en ainoastaan tunne tuota, vaan lisäksi soimaan itseäni ja rukoilen oikein vilpittömästi. Minä sanon: "Jumala, jos olenkin rikkonut, niin olenhan saanut kärsiä rangaistustakin. Enkö jo ansaitsisi hiukan armoa?"

Mutta minä en voi kuvitella, missä muodossa armo saattaisi tulla osakseni. Se on sula mahdottomuus.

Syyskuun 14 p:nä.

Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Ajattelen häntä yhä vielä usein, sillä ihminen voi riistäytyä irti menneisyydestään ainoastaan siinä tapauksessa, että hänellä edessäpäin on odotettavissa jotakin. Mutta minulla ei ole mitään. Jos olisin uskovainen, rupeaisin papiksi; jos olisin jumalankieltäjä, niin ehkäpä kääntyisin. Mutta ne sielun elimet, joilla uskotaan, ovat kuivettuneet minusta, kuten käsi saattaa kuivettua. En tiedä mitään muuta kuin sen, että kärsimyksen tullessa en löydä lohdutusta uskonnosta.

Kun Anielka meni naimisiin Kromickin kanssa, luulin välimme kerta kaikkiaan loppuneen. Silloin se ei ollut totta. Vasta nyt on minulla täysi tietoisuus siitä, että kaikki on lopussa, sillä meitä ei eroita ainoastaan tahtomme, ei ainoastaan minun matkani, vaan jokin mahti ulkopuolellamme, jokin meistä riippumaton välttämättömyyden voima.

Tiemme ovat kokonaan eronneet, niitä ei mikään enään voi likentää, ei edes meidän tahtomme. Anielkan tiellä tulee olemaan kärsimyksiä, mutta myöskin uusia maailmoja, uusia tunteita, uutta elämää — kun sensijaan minun tielläni vallitsee täydellinen ei mikään. Hän käsittää tämän epäilemättä yhtä hyvin kuin minäkin.

Olisi hauska tietää ajatteleeko hän joskus: sen ihmisen olen minä syössyt turmioon — ehken tahtoen — mutta joka tapauksessa.

Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, mutta soisin kuitenkin, että hän edes surisi kohtaloani.

Ehkäpä hän sen tekeekin, kunnes hänen lapsensa on tullut maailmaan. Sittemmin suuntautuvat hänen tunteensa aivan toiseen uomaan ja minä lakkaan olemasta hänen elämässään. Se tapahtuu sekin välttämättömyyden voimasta, sen määrää senkin luonnon laki.

Kaunis laki!

Syyskuun 16 p:nä.

Näin tänään ilmoituslehdillä painettuna jättiläiskirjaimin Klara Hilstin nimen. Olin unohtanut jo Gasteinissa saaneeni häneltä kirjeen, jossa hän kertoi tulevansa Berliniin. Nyt hän on täällä ja antaa muutamia konsertteja. Ensi hetkessä en tullut iloiseksi enkä liioin pahalle mielelle. Nyt, kun hermoni taas ovat joutuneet tavalliseen kiihtymykseensä, saa vaikutuskin minussa määrätyn suunnan; se tieto, että täällä, samassa kaupungissa, on tuttu, hyvänsuopa sielu, tuottaa minulle, en itsekään tiedä minkätähden, lohtua. Mutta tieto riittääkin minulle. En tahdo nähdä Klaraa. Kun vain ajattelenkin, että minun pitäisi mennä hänen luokseen, valtaa minut vastahakoisuus. Klara on noita uteliaan ystävällisiä ihmisiä, jotka tahtovat tietää kaikki ja jotka kysyvät kaikkea. Romanttisuuteen taipuvaisena luulee hän, että ystävyys voi parantaa kaikki vaivat. Mutta minun olisi mahdotonta puhua mistään. Usein ei minulla ole voimia edes ajatella mitä on tapahtunut.

Syyskuun 17 p:nä.

Minkätähden minä aamuisin herään? Minkätähden olen olemassa? mitä minuun kuuluvat tuttavat tai yleensä ihmiset? En ole käynyt Klaran luona, sillä kaikki mitä hän olisi sanonut minulle, olisi ollut aivan yhdentekevää ja vain ikävystyttänyt minua. Koko maailma on minulle yhtä yhdentekevä kuin minä olen sille.

Syyskuun 18 p:nä.

Kuinka hyvä olikin, että kirjoitin tädille! Jollen olisi tehnyt sitä, olisi hän tullut tänne. Näin hän kirjoittaa:

"Kirjeesi tuli samana päivänä kuin Anielka ja Celina saapuivat tänne. Kuinka sinä, rakkahin poikani, nyt voit? Sanot että hyvin, mutta onko se todella totta? Mitä Berlinin lääkärit ovat sanoneet, ja kuinka kauvan viivyt siellä? Lähetä minulle sähkösanoma vieläkö tapaan sinut, niin tulen paikalla. Celina kertoi sinun lähteneen niin äkkiä, että he molemmat Anielkan kanssa kauheasti pelästyivät. Jos olisit sanonut minulle, että sinulle luultavasti määrätään merimatka, niin olisin heti kirjeesi saatuani oikopäätä tullut luoksesi. Eihän matka ole kuin toistakymmentä tuntia, ja minä olen nyt terveempi kuin milloinkaan. Vanhaa vaivaani, veren päähännousua ei ole kuulunut kertaakaan. Olen levoton sinusta ja merimatkastasi. Sinä tosin olet sellaiseen tottunut, mutta minua peloittaa, kun vain ajattelenkin laivoja ja myrskyjä.

"Celina voi hyvin, eikä Anielkakaan huonosti. Kuulin että jo tiedät uutisen. Ennen Wienistä lähtöä kysyivät he vielä eräältä spesialistilta, ja tämä sanoi, ettei Anielkan tilasta ole epäilystäkään. Celina on tavattoman onnellinen, ja minä iloitsen minäkin. Ehkäpä Kromicki nyt heittää keinottelunsa toisessa päässä maailmaa ja asettuu kotimaahan. Anielka epäilemättä tulee onnelliseksi, kun hän nyt saa päämäärän elämälleen. Matkan jälkeen hän kyllä näyttää väsyneeltä ja haluttomalta. Sniatynskilla sairastivat lapset tässä anginaa, mutta ovat jo terveet."

Lukiessa tädin kirjettä tunsin, ettei minulla ole sijaa heidän joukossaan, varsinkaan ei Anielkan luona. Pian tulee minun muistonikin olemaan hänelle vastenmielinen.

Syyskuun 19 p:nä.

En saata kuvitella miltä tulen näyttämään vuoden tai kahden tai kolmen perästä. Mitä minä tulen tekemään? Päämäärän täydellisen puutteen täytyy tehdä tyhjäksi elämäni. Suoraan sanoen: minulla ei ole sijaa missään.

Syyskuun 20 p:nä.

En mennyt Klaran luo, mutta tapasin hänet Friedrichstrassella. Minut nähdessään kalpeni hän ilosta ja mielenliikutuksesta. Hänen tervehdyksensä oli niin sydämellinen, että se samalla pani minut heltymään ja samalla kiusasi minua, sillä tunsin, että oma sydämellisyyteni oli aivan ulkopuolinen, kosken edes ilostunut hänet nähdessäni. Hiukan rauhoituttuaan alkoi hän paikalla päivitellä, kuinka minä olin muuttunut. En todella olekaan terveen näköinen, ja hiukseni ovat jonkun verran harmaantuneet. Hän rupesi kyselemään terveyttäni, ja minä, joka tiesin, etten nyt mitenkään jaksa ylläpitää seurustelua, vaikka tunnenkin häntä kohtaan kiitollisuutta ja ystävyyttä, ryhdyin paikalla varokeinoihin ja sanoin, että olen sairas ja että minun pian täytyy lähteä lämpimämpään ilmastoon. Vihdoin hän sai minut houkutelluksi luokseen. Puhelimme tädistä, Anielkasta ja Celina rouvasta. Annoin hänelle ylimalkaisia vastauksia. Käsitin, että hän luultavasti on ainoa ihminen maailmassa, joka voisi ymmärtää minua, ja tunsin samalla, etten mistään hinnasta avaisi hänelle sydäntäni.

Olen kuitenkin herkkä inhimilliselle hyvyydelle. Joskus kun Klaran uskolliset sinisilmät mitä suurimmalla ystävyydellä seurasivat minua, kun hän katseli minuun ikäänkuin tunkeakseen sieluni syvyyteen, liikutti tämä hyvyys minua siihen määrään, että mieleni teki itkeä. Muuten Klara, huolimatta kaikista ponnistuksistani, on huomannut, että olen aivan toinen ihminen kuin ennen. Naisen vaistolla on hän saanut selville, että minä elän, puhun ja ajattelen ikäänkuin koneentapaisesti ja että sieluni on puolikuollut. Tämän huomattuaan hän heti paikalla lakkasi kysymästä ja utelemasta ja ainoastaan osoitti minulle entistä suurempaa hellyyttä.

Näin kuinka hän pelkäsi väsyttävänsä minua ja koetti olla sitä tekemättä. Hän koetti kaikin keinoin osoittaa, ettei hänen tarkoituksensa ole hellyydellään vetää minua puoleensa, vaan ainoastaan saada minua viihtymään.

Ja minä viihdyinkin, mutta väsyin samalla. Minun on nykyään mahdoton koota ajatuksiani ja pakoittaa itseäni ponnistuksiin, en edes kestä tavallista keskustelua ystävän kanssa. Kun sitäpaitsi olen kadottanut silmistäni suuren päämääräni, tuntuu minusta kaikki niin turhalta, että yhtämittaa kysyn itseltäni: mitä varten? mitä tämä hyödyttää?

Syyskuun 21 p:nä.

Minulla ei koskaan ole ollut niin hirveää yötä kuin viime yö. Olin kauhuissani laskeutuvinani alas loppumattomia portaita syvyyksiin, jotka pimenemistään pimenivät ja joissa tapahtui mitä hirveimpiä, selittämättömiä asioita. Olen päättänyt jättää Berlinin, sillä tämän lyijyisen taivaan alla ihminen tukahtuu. Palaan Roomaan, talooni Babuinoon — ja asetun sinne olemaan. Luultavasti laskuni ei yksin Anielkan, vaan koko maailman kanssa nyt ovat selvitetyt, ja minä voin tyynesti oleilla Roomassa, kunnes aikani on lopussa. Ainakin minulla silloin on rauha! Eilinen käyntini Klaran luona osoitti, että vaikka tahtoisinkin, niin en enään voi seurustella ihmisten kanssa, minulla ei enään ole millä maksaisin edes heidän hyvyytensä. Minut on työnnetty pois elämästä, seison ulkopuolella, ja vaikka sisässäni nykyään onkin kuvaamaton tyhjyys, niin en enään halua palata entiseen elämääni.

Yksinäinen Babuinoni Roomassa hymyilee minua vastaan — tosin kalpeaa, alakuloista hymyä — mutta haluan sinne mieluummin kuin minnekään muualle. Sieltä läksin maailmalle kuin lintu pesästään — sinne palaan nyt siipirikkona — odottamaan loppuani.

Kirjoitan nykyään aamuisin, sillä illoin lähden aina maanalaiselle retkelleni kauhun valtakuntaan. Tänään menen Klaran konserttiin, sanon hänelle hyvästi ja lähden huomenna. Matkalla poikkean Wieniin. Ehkäpä käyn Angelin luona — en varmaan tiedä. Nykyään en koskaan varmuudella tiedä mitä huomenna teen ja tunnen.

Sain tänään Klaralta kirjeen, jossa hän pyytää minua konsertin jälkeen tulemaan luokseen. Konserttiin menen, koska siellä on paljon terveitä ihmisiä, joiden turvissa ei minulle voi tapahtua mitään. En tunne ketään, näen ainoastaan kokonaisuuden. Mutta Klaran luo en mene. Hän on liian hyvä. Ihmiset, jotka kuolevat nälkään, eivät kuulu erääseen aikaan ennen kuolemaansa kärsivän ruokaa. Minun henkinen elimistöni ei enään siedä hyvyyttä eikä lohtua.

Se ei myöskään kärsi muistoja. Asia on mitätön, mutta minä tiedän nyt, että henkisten syiden ohella oli muitakin, jotka tekivät käyntini Klaran luona niin vaikeaksi. Hän käyttää samoja hajuvesiä, joita toin Anielkalle Wienistä Gasteiniin. Ja minä olen monasti ennenkin pannut merkille, ettei mikään niin elävästi tuo mieleen henkilöä kuin hajuvedet, joita hän käyttää.

Syyskuun 22 p:nä.

Olen aivan sairas. Kylmetyin eilen palatessani kotiin. Konserttisalissa oli tavattoman kuuma, ja minä hiestyin. Ulos tullessani en pannut ylleni päällystakkia ja hotelliin saapuessani olin aivan kuin jääpuikko. Joka kerta kun vedän henkeäni, tuntuu siltä, kuin keuhkoni levitessään sattuisivat teräviin, olkapäiden alle kätkettyihin neuloihin. Vuoroin minun on kylmä, vuoroin kuuma. Minua vaivaa sammuttamaton jano. Hetkittäin valtaa minut suuri voimattomuus, ja minä tunnen, etten jaksaisi edes astua alas portaita. Matkasta ei voi olla puhettakaan. En omin voimin jaksaisi nousta vaunuun. Kirjoittaessani kuulen oman hengitykseni, ja se on kolme kertaa nopeampi ja äänekkäämpi kuin tavallista. Olen varma, että jos hermoni olisivat toisessa kunnossa, niin olisin kestänyt eilisen kylmettymisen sairastumatta, mutta minussa ei ole mitään vastustusvoimaa, hermoni ovat nyt niin pilalla. Varmaan minulle tulee keuhkokuume.

Koetan kuitenkin pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin. Heti aamulla, kun tunsin olevani sairas, kirjoitin kiireen kautta tädille, että voin hyvin ja että parin päivän perästä lähden matkalle. Ja parin päivän perästä, jos olen tajuissani ja jaksan, kirjoitan hänelle samalla tavalla. Olen pyytänyt tätiä lähettämään minulle mahdollisesti saapuvat kirjeet ja sähkösanomat pankkiiri B:lle Berliniin. Koetan pitää huolta siitä, ettei kukaan Ploszowissa saa tietää sairaudestani. Kuinka hyvä olikaan, että eilen sanoin hyvästi Klaralle.

Syyskuun 23 p:nä.

Voin huonommin kuin eilen, mutta en vielä ole asettunut vuoteeseen. Minulla on kuumetta ja minä tiedän, että ajatukseeni silloin tällöin sekaantuu hourenäkyjä. Varsinkin kun suljen silmäni, häviää raja todellisuuden ja sairaiden aivojeni kuvittelujen väliltä kokonaan. Suurimman osan päivää kuitenkin vielä tarkkaan itseäni, mutta pelkään, että tämä kuume pian sekoittaa pääni ja että kadotan kaiken tietoisuuteni.

Mieleeni johtuu muuan asia: minä, jota kohtalo on pidellyt leppeämmin kuin useimpia muita, joka olisin voinut rakentaa kodin ja perheen, minä, jonka ympärillä olisi voinut olla rakastavia sydämiä — minä olen nyt sairaana ja yksin vieraassa kaupungissa, eikä ole ketään, joka ojentaisi minulle edes lasin vettä. Anielka voisi olla luonani. En jaksa enempää…

Lokakuun 14 p:nä.

Tartun kynään kolmen viikon keskeytyksen jälkeen. Klara ei ole luonani. Saatuaan varmuuden siitä, että paranen, läksi hän Hannoveriin, mutta hän palaa kymmenen päivän perästä. Hän on hoitanut minua koko sairauteni ajan. Hän toi tänne lääkärin — jollei hän olisi vaalinut minua, olisin varmaan kuollut. En enään muista, olinko ollut sairaana neljä vaiko kolme päivää, kun hän tuli luokseni. Olin tajuissani, mutta niin kipeä, että kaikki oli minulle yhdentekevää. Hänen tulonsa tai tulemattomuutensa oli minulle aivan merkityksetön asia. Hän tuli yhdessä lääkärin kanssa, ja lääkärin tavaton, kihara, vaalea tukka herätti huomioni. Olin kummallisessa tilassa. Tutkittuaan minut rupesi lääkäri kysymään yhtä ja toista, ensin saksaksi, sitte ranskaksi. Minä ymmärsin kaikki, mutta en vastannut, sillä en tuntenut minkäänlaista halua vastata enkä voinut saada tätä halua heräämään itsessäni, sillä tahtoni oli yhtä voimaton kuin ruumiini.

Sinä päivänä kiusasivat he minua kääreillä, sitte makasin hiljaa, liikkumatta. Silloin tällöin tulin ajatelleeksi, että kuolen, mutta se ei herättänyt minussa mielenkiintoa enempää kuin muukaan, mikä tapahtui ympärilläni. Luulen, että ihminen aina, kun hän on valtavasti sairas, menettää kyvyn eroittaa sivuasioita ja pääasioita toisistaan, vaikka hän olisikin tajuissaan. Hänen huomionsa kiintyy, ties mistä syystä, pikkuseikkoihin. Sinä päivänä panin merkille, paitsi tohtorin tukkaa, että ylä- ja alasalpa siirrettiin pois viereisen huoneen ovesta. Klaran piti asua siellä. Muistan, etten irroittanut silmääni ovesta tämän toimituksen aikana, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut minulle hyvin tärkeä asia. Pian senjälkeen tuli sairaanhoitaja, jonka piti hoitaa minua Klaran johdolla. Hän rupesi heti puhumaan jotakin, mutta Klara pyysi häntä vaikenemaan.

Minua väsyttää kuitenkin vielä niin, etten jaksa kirjoittaa enempää.

Lokakuun 16 p:nä.

Hermoni ovat sairauden aikana rauhoittuneet. Minulle ei enään tule niitä kauhun hetkiä, jotka ennen niin kiusasivat minua! Soisin vain Klaran palaavan niin pian kuin suinkin. Se ei ole kaipausta, se on ainoastaan sairaan itsekkyyttä, sairaan, joka tuntee, ettei kukaan voisi antaa hänelle sellaista hellyyttä. Tiedän, ettei Klara enään tule asumaan täällä likelläni, mutta hänen olonsa samalla paikkakunnalla olisi sekin turva. Heikkous ja avuttomuus kiintyvät holhoavaan voimaan niin kuin lapsi äitiin. Olen varma, ettei yksikään nainen olisi hyväkseni tehnyt mitä Klara. Jokainen heistä olisi ennen täyttänyt sovinnaisuuden vaatimukset kuin pelastanut ihmisen. Tätä ajatellessa tulee suuhuni katkera maku ja muuan nimi… Mutta paras on, ettei niitä asioita päästä mieleensä, ennenkuin voimat ovat palanneet, niin että jaksaa suoriutua niistä… Klara nukkui vaatteet yllä sohvalla viereisessä huoneessa, ovet auki. Kun vain liikahdinkin, oli hän luonani. Näin hänen öisin kumartuvan vuoteeni yli, hiukset epäjärjestyksessä, kalpeana väsymyksestä ja valvomisesta. Itse hän antoi minulle lääkkeet, itse hän nosteli minua patjojen varaan. Ollessani tajuissani yritin joskus kiittää häntä — hän pani silloin sormen huulilleen merkiksi, että lääkäri oli kieltänyt minua puhumasta. En tiedä kuinka monta yötä hän valvoi. Hän oli niin uuvuksissa, että hän päivisin, istuessaan nojatuolissa vuoteeni ääressä, joskus nukkui kesken lausettaan. Herätessään hymyili hän minulle ja rupesi taasen nuokkumaan. Öisin hän joskus kauvan asteli edestakaisin huoneessaan pysyäkseen valveilla, mutta niin hiljaa, etten olisi tietänyt mitään, jollen avonaisesta ovesta olisi nähnyt hänen varjonsa liikkuvan seinällä. Kerran kun hän oli luonani enkä minä tietänyt miten olisin kiittänyt häntä, vein hänen kätensä huulilleni; silloin hän äkkiä kumartui ja suuteli kättäni nopeasti, ennenkuin ehdin estää sitä. Mutta tunnustettakoon, etten aina ole ollut hänelle kiitollinen. Kaikki voi ärsyttää sairasta — minua esimerkiksi hänen pituutensa. Olin hänelle raivoissani siitä, ettei hän ollut niinkuin Anielka. Nähtävästi se johtui siitä, että pitkien aikojen kuluessa olen tottunut tunnustamaan sopusointuiseksi ja kauniiksi ainoastaan sen, joka muistuttaa Anielkan sopusuhtaisuutta ja kauneutta. Joskus kun minä katselin Klaraa, ärsytti minua oudosti ajatus: hän varmaan ei ole saanut kauneuttaan sentähden, että luonto olisi halunnut tehdä hänet kauniiksi, tai rotunsa oikeudella, vaan hän on saanut sen ikäänkuin onnellisen sattuman kautta. Muutenkin joskus ovat naisen kasvot tehneet minuun saman vaikutuksen. Niitä vivahduksia voivat ainoastaan hyvin herkät ja hienostuneet hermot tuntea.

Oli kuitenkin hetkiä, varsinkin öisin, kun katsellessani Klaran laihtuneita, sisäänpainuneita kasvoja, luulin näkeväni sen toisen… Se tapahtui varsinkin kun hän istui hämärässä, vuoteeni ääressä. Kuumeiset, sairaat aivoni synnyttivät lumeen, joka todellisuudessa on mahdoton. Ajoittain kadotin kokonaan tajuntani — kunhan olisinkin samalla kuollut! — ja silloin huusin Klaraa sen toisen nimellä ja puhuin ikäänkuin hän olisi ollut se toinen. Muistan tämän kaiken kuin unen läpi.

Lokakuun 17 p:nä.

Pankkiiri B. on lähettänyt minulle muutamia kirjeitä tädiltä. Täti kysyy tulevaisuussuunnitelmiani. Hän kertoo kaikesta — yksin puimisestakin Ploszowissa, ainoastaan ihmisistä ei. En edes tiedä elävätkö he vai ovatko he kuolleet. Mikä kumma ja suututtava tapa kirjoittaa kirjeitä! Vähät minä puimisesta Ploszowissa ja yleensä koko taloudesta. Kirjoitin paikalla vastaan enkä salannut tyytymättömyyttäni.

Tänään olen saanut Kromickin Varsovaan osoitetun sähkösanoman. Täti ei sähköittänyt sen sisältöä, vaan sulki sen kirjeeseen ja lähetti postitietä. Kromicki rukoilee, että pelastaakseni omat rahani ja koko hänen kohtalonsa lähettäisin vielä kaksikymmentäviisi tuhatta ruplaa. Luettuani sähkösanoman kohautin ainoastaan olkapäitäni. Mitä minä nykyään välitän Kromickista ja rahoistani! Menkööt! Jos Kromicki tietäisi minkätähden ensi kerran autoin häntä, niin ei hän nyt pyytäisi apuani. Kantakoon tappionsa yhtä tyynesti kuin minä kannan omani. Odottaahan häntä lisäksi tuo "suuri uutinen", jonka hän saa kuulla lohdutuksekseen. Lohduttautukaa mielin määrin, hankkikaa lapsia niin paljon kuin haluatte, mutta jos pyydätte minua pitämään huolta niistä, niin totisesti pyydätte liikaa.

Kunhan ei hän edes sellaisella kuulumattomalla itsekkyydellä olisi uhrannut minua periaatteittensa alttarille! Mutta paras olla niitä ajattelematta, tai aivot kääntyvät kallossani. Sallittakoon minun rauhassa edes sairastaa.

Lokakuun 20 p:nä.

Ei! Täältäkin ne ovat löytäneet minut. Taasen ei minulla kahteen päivään ole ollut lepoa, taasen pitelen päätäni, peläten sen halkeavan, kun väkipyörä siellä alituisesti käy ja käy. Ajattelen taasen Ploszowia ja häntä — yksinäisyyttäni ja menneisyyttäni. Miten kauheaa on äkkiä kadottaa ainoansa, se, josta on elänyt! En tiedä lieneekö tauti heikentänyt älyäni, mutta minä todellakaan en ymmärrä erinäisiä oireita, joita huomaan itsessäni. Tuntuu siltä kuin mustasukkaisuuteni olisi jäänyt eloon rakkauteni kuoltua.

Ja tämä mustasukkaisuus on kaksinkertainen, sillä se ei kohdistu ainoastaan konkreettisiin asioihin, vaan tunteisiinkin. Minussa kiehuu, kun ajattelen lasta, joka syntyy maailmaan ja anastaa Anielkan ja — mikä on vielä pahempi — saattaa hänet lähemmä Kromickia.

Minä en enään huolisi tuota naista, vaikka hän olisi vapaakin, mutta en saata kärsiä ajatusta, että hän rakastaisi miestään. Antaisin loput elämästäni, kunhan ei kukaan enään koskaan rakastaisi häntä eikä hän ketään. Niillä ehdoilla vielä saattaisin elää.

Lokakuun 21 p:nä.

Jollei tämä, mikä nyt liikkuu päässäni, pelasta minua, niin minä joko uudestaan sairastun tai tulen hulluksi. Teenpä tässä tiliä itselleni. Mitä minulla on tekemistä elämän kanssa? Ei mitään! Mitä minulla on odotettavaa? — Ei mitään! Jos niin on, niin minkätähden en antaisi itseäni lahjaksi jollekin, jonka tämä lahja saattaa tehdä onnelliseksi? Itse puolestani en elämästäni, älystäni, koko omasta itsestäni antaisi penniäkään. Tosin en rakasta Klaraa, mutta jos hän rakastaa minua, jos hän minussa näkee elämänsä korkeimman onnen, niin olisihan julmaa kieltää häneltä jotakin, jota itse pitää niin vähäarvoisena. Katson ainoastaan velvollisuudekseni sanoa hänelle kuka olen, jotta hän tietäisi kenen ottaa. Pahempi hänelle, jollei hän kuuntele varoitustani — mutta se on hänen asiansa.

Koko tässä tuumassa viehättää minua ainoastaan yksi puoli, se nimittäin, että kuilu, joka eroittaa minua ja tuota naista, näin ollen yhä suurenee. Minä näytän hänelle, että jos hän osaltaan on syventänyt kuilua, niin osaan minäkin. Silloin on suhde toki ratkaisevasti lopussa, sillä tänäkin päivänä ajattelen yhä häntä. Tiedän sen ja todennan katkeralla mielellä.

Ehkäpä tunteeni tällä hetkellä on vihaa, mutta se ei vielä ole välinpitämättömyyttä.

Rouva Kromicki kai arveli minun lähteneen pois siitä syystä, että minun täytyi — minä voin lisätä hänelle, että myöskin tahdoin. Ja minä ajattelen, että jota suuremman muurin rakennan välillemme, sitä paremmin hän minulta peittyy, sitä nopeammin ja täydellisemmin unohdan hänet.

Klaraa — sanon sen toistamiseen — en rakasta, mutta tiedän, että hän rakastaa minua. Sitäpaitsi olen hänelle kiitollisuuden velassa. Sairauteni aikana sanoin joskus hänen huolenpitoaan saksalaiseksi sentimentaalisuudeksi, mutta toiselta puolen ei se toinen olisi kyennyt sellaiseen. Suuressa siveellisyydessään saattaisi hän mieluummin antaa miehen kuolla kuin nähdä häntä ilman kravattia, koska sellainen oikeus kuuluu yksin vihitylle aviomiehelle. Klara ei välittänyt mistään; hän laiminlöi soittonsa, näki vaivaa, valvoi ja luultavasti joutui ihmisten panettelun alaiseksi, mutta pysyi luonani.

Olen hänelle velkaa ja aion maksaa velkani. Maksan huonosti, sillä annan itseni sentähden, etten välitä itsestäni, että kaikki on minulle yhdentekevää ja että olen ainoastaan pirstale ihmisestä enkä kokonainen ihminen. Mutta koska hän pitää tuota sirpaletta omaa elämäänsäkin kalliimpana — niin ottakoon hän sen omakseen.

Tädille siitä koituu surua, sillä tämä avioliitto tulee loukkaamaan sekä hänen kansallistunnettaan että sukuylpeyttään. Jos hän kuitenkin voisi aavistaa mitä viime aikoina on liikkunut sydämessäni, niin hän mieluummin suostuisi tähän avioliittoon kuin rakkauteen, joka minua kalvaa. Sitä en vähääkään epäile.

Ja entä jos Klaran esi-isät olivatkin kankureja! Minulla ei ole periaatteita, minulla on ainoastaan hermoja, ja jos minulla on katsantokanta, niin on se ennemmin vapaamielinen. Olen jo aikoja sitte huomannut, että niinsanotut vapaamieliset usein ovat ahdasmielisempiä kuin vanhoilliset, kun sensijaan vapaamieliset periaatteet itsessään ovat laajemmat ja paremmin sopivat yhteen Kristuksen opin kanssa — mikä muuten on minulle yhdentekevää.

Mutta näistä asioista ei kannata puhua. Vasta onnettomuudessa paljastuu koko niiden mitättömyys.

Ehdottomasti tulen ajatelleeksi minkä vaikutuksen päätökseni mahtaa tehdä Anielkaan. Minä olen siihen määrään tottunut mittaamaan kaikkea hänen tunteittensa mukaan, etten vieläkään ole päässyt pahasta tavastani.

Lokakuun 22 p:nä.

Tänä aamuna lähetin kirjeen Klaralle. Huomenna saan vastauksen, tai ehkä Klara itse tulee vielä tänä iltana.

Jälkeen päivällisen sain Kromickin toisen sähkösanoman. Kuinka paljon epätoivoa saattaakaan mahtua muutamiin lauseihin! On täytynyt sattua jotakin onnetonta, sillä en mitenkään olisi odottanut romahduksen tulevan näin äkkiä. On kai tapahtunut odottamaton käänne, jota ei Kromicki itsekään ole voinut aavistaa.

Tappio, jonka tulen kärsimään, ei tee suurtakaan lovea omaisuuteeni — minä jään siitä huolimatta rikkaaksi mieheksi. Mutta Kromicki!

Miksi pettäisin itseäni! Eräässä sydämeni sopukassa kytee vahingonilo tämän romahduksen johdosta. Ajatella, että noiden ihmisten vastaisuudessa on kiittäminen tätiä toimeentulostaan, tätiä, joka — hänen omien sanojensa mukaan — on Ploszowskien omaisuuden hoitaja!

En nyt aiokaan vastata Kromickille. Jos päättäisin sen tehdä, niin koko vastaukseni supistuisi onnitteluun tulevan perillisen johdosta. Sittemmin kyllä aion antaa heille molemmille leipää — jopa runsaastikin.

Lokakuun 23 p:nä.

Klara ei tullutkaan eilen, ja tälläkään hetkellä, s.o. illalla, en vielä ole saanut häneltä vastausta. Se on sitä kummallisempaa, kun hän tähän asti on kirjoittanut joka päivä ja kysynyt miten minä voin. Hänen vaitiolonsa ei kummastuttaisi minua, jos voisin kuvitella hänen hetkeäkään epäilevän.

Minä odotan kärsivällisesti. Olisi kuitenkin hyvä, jos asia tulisi ratkaistuksi niin pian kuin suinkin. Sen vain tiedän ja tunnen, että jollen olisi lähettänyt kirjettäni, niin ehkä panisin menemään samallaisen kirjeen, mutta jos tämän voisi ottaa takaisin, niin luultavasti sen ottaisin.

Lokakuun 24 p:nä.

Klara kirjoittaa:

"Rakas Leon ystävä! Vastaanotettuani kirjeenne olin kuin pyörryksissä onnesta, ja ensi ajatukseni oli heti palata Berliniin. Mutta juuri siksi, että Teitä niin syvästi rakastan, kuuntelin ääntä, joka sanoi, ettei suurin rakkaus saa olla suurinta itsekkyyttä ja etten saa uhrata Teitä itseni hyväksi.

"Te ette rakasta minua, Leon. Antaisin elämäni, jos voisin muuttaa sen asian — mutta siitä ei pääse mihinkään: Te ette rakasta minua. Kirjeenne on ainoastaan kiitollisuuden tai epätoivon ilmaus. Heti kun näin Teidät Berlinissä, tiesin, ettette ole terve ettekä onnellinen — ja niin levoton olin Teistä, että vaikka Te olitte sanonut minulle hyvästi ja luvannut lähteä, minä lähetin hotelliin kysymään olitteko matkustanut ja tein sen sittemmin joka päivä, kunnes kuulin, että olitte sairastunut. Hoitaessani Teitä sairautenne aikana tulin vakuutetuksi siitä, että toinenkin pelkoni oli oikea: että Te kannatte salaista, suurta surua, tai että Teitä on kohdannut jokin kipeä pettymys, jommoisten jälkeen eläminen on vaikeaa.

"Minä tiedän — ja yksin Jumala näkee miten raskasta minun on elää tässä tietoisuudessa — että Te tahdotte sitoa kohtalonne minun kohtalooni siitä syystä, että Teidän pitää tukahuttaa jotakin itsessänne, että Teidän pitää unohtaa jotakin, että Teidän pitää sulkea jokin tie. Mutta voinko minä, tämän tietäen, suostua? Jos annan Teille kieltävän vastauksen, tulen pahimmassa tapauksessa elämäni ajaksi onnettomaksi, mutta minun ei toki tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin kivenä hartioillanne, kivenä siivessänne. Olen rakastanut Teitä yli kaiken ensi kohtaamisemme ensi hetkestä asti, siis kauvan, ja niinmuodoin olen tottunut tuskiin ja kärsimyksiin, jotka toivoton rakkaus tuo mukanaan. Vaikea näin on elää, mutta voinhan minä hakea lohdutusta kyynelistä, kuten naiset yleensä, ja soitosta taiteilijana. Jäähän minulle aina se lohdutus, että Te joskus, muistellessanne minua, ajattelette: 'hyvä sisareni'. Siitä elän. Mutta jos minä rupeisin vaimoksenne ja huomaisin, että Te kadutte askeltanne, ettette ole onnellinen, ettette kärsi minua, niin varmaan kuolisin.

"Vielä ajattelen: miten olisinkaan ansainnut sellaista ääretöntä onnea? Sillä minua peloittaa, kun sitä ajattelenkin. Ymmärrättekö, että ihminen, samalla kun hän rakastaa koko sielustaan, myöskin voi olla tavattoman nöyrä? Minä tiedän tämän, koska minä rakastan sillä tavalla.

"Jo sekin tuntuu minusta uhkarohkealta, etten saata luopua kaikesta toivosta. Älkää minulle siitä pahastuko: Jumala on niin armollinen, ja ihmisellä on niin suuri onnentarve, että häneltä puuttuu voimaa ainiaaksi sulkea onnensa ovi. Jos Te puolen vuoden tai vuoden perästä, tai joskus elämässä sanotte, että vielä tahdotte minut, niin olen saanut korvauksen kaikesta mitä olen kärsinyt ja kyynelistä, joita en tällä hetkellä jaksa pidättää. Klara."

Minussa on ihminen, joka ymmärtää tämän kirjeen ja osaa antaa arvoa jokaiselle sen sanalle. Minulta ei mene hukkaan mitään ja minä käsitän, että olisi onni palata tämän puhtaan, vilpittömän ja rakastavan sydämen luo.

Mutta minussa on toinenkin ihminen, väsynyt ja haluton elämään, ihminen, joka kykenee tuntemaan sääliä, mutta ei rakkautta. Tuo ihminen on kerran pannut rakkauteensa kaikki mitä hänessä oli — ja tällä kertaa hän selvästi näkee, että jos hän nyt erkanee, niin ei hän ikinä palaa.

Lokakuun 28 p:nä.

Olen varma, ettei Klara palaa Berliniin. Hän oli jo lähtiessään Hannoveriin päättänyt, ettei hän palaa. Hän tahtoi välttää kiitostani. Ajattelen häntä kaipauksella ja kiitollisuudella ja suren, ettei hänen tielleen sattunut toisellaista miestä kuin minä. Tässä kaikessa on paljon kohtalon ivaa. Jos minulla Klaraa kohtaan olisi ollut edes hitunen siitä rakkaudesta, jolla rakastin Anielkaa, niin me jo sen perustukselle olisimme voineet rakentaa kokonaisen onnen maailman. Mutta miksikä pettäisin itseäni? Minä kuljen yhä vieläkin muistojen ikeen alla. Ajattelen Anielkaa sellaisena, jommoisena näin hänet Ploszowissa, Varsovassa, Gasteinissa, enkä minä voi irroittaa ajatuksiani menneisyydestä. Ajatuksiini on kun onkin pantu niin paljon elinvoimaa, ettei niitä saata tappaa. Kuinka saattaisikaan? Vaikeinta on ihmisen unohtaa.

Joka hetki yllätän itseni ajattelemasta Anielkaa. Ja koettaessani päästä hänestä eroon johdatan mieleeni, että hän jo on aivan toinen, että hänen tunteensa tulevat kääntymään tai luultavasti jo ovat kääntyneet aivan toiselle suunnalle ja etten minä enään ole hänelle mitään.

Ennen en tahtonut ajatella tätä, sillä pääni oli haljeta. Nyt ajattelen sitä tahallani, sillä muuten en saattaisi puolustaa itseäni ääntä vastaan, joka yhä useammin nousee sisässäni kysymään: "Onko hänen syynsä, että hänen täytyy antaa elämä tälle lapselle? Mistä sinä tiedät, mitä hänen sydämessään liikkuu? Hän ei olisi nainen, jollei hän rakastaisi lasta, kun se kerran on tullut maailmaan, mutta mistä sinä tiedät, ettei hän ole yhtä onneton kuin sinä."

Ja ajoittain luulen tietäväni, että hän on vieläkin onnettomampi, ja silloin tahtoisin uudelleen sairastua keuhkokuumeeseen. Elämä tällaisessa kaaoksessa on mahdoton.

Lokakuun 30 p:nä.

Jota enemmän terveyteni palaa, sitä useammin poikkean entisille harhateilleni. Lääkäri sanoo minun muutaman päivän perästä voivan lähteä. Ja minä lähden, sillä täällä olen liian likellä Varsovaa ja Ploszowia. Saattaa olla oikullisten hermojeni vaikutusta, mutta minusta tuntuu siltä kuin voisin saada rauhaa Rooman Babuinossa. En lupaa olla muistelematta menneisyyttä — päinvastoin tulen muistelemaan sitä aamusta iltaan, mutta muistelemiseni tulee olemaan sitä laatua, jolla muistellaan maailmaa luostarisellistä. Ja mistä minä tiedän kuinka tulee käymään? En tiedä muuta kuin sen, etten jää tänne. Matkalla poikkean Angelin luo. Minulla täytyy Roomassa olla Anielkan kuva.

Marraskuun 2 p:nä.

Minä jätän Berlinin, minä luovun Roomasta ja palaan Ploszowiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut: "Hän ei ole minulle ainoastaan rakkain nainen, vaan hän on kalleimpani maan päällä." Niin juuri. Sanottakoon sitä sairaudeksi tai hulluudeksi tai miksi tahansa — yhdentekevää. Minussa se on mennyt sieluun ja veriin. Lähden Ploszowiin, palvelen häntä, hoidan ja vaalin häntä — palkakseni en pyydä muuta, kuin että saan nähdä hänet.

Ihmettä että minä saatoin ajatellakaan voivani elää näkemättä häntä. Yksi ainoa tädin kirje toi päivänvaloon mitä minussa on elänyt kätkettynä. Täti sanoo: "En ole kirjoittanut meistä, sillä minulla ei olisi ollut mitään hauskaa kerrottavaa, ja kun en osaa valehdella, niin olen vaiennut, jotta en tekisi sinua levottomaksi. Tiedänhän ettet ole terve. Olen suuresti huolissani Kromickin tähden ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Vanha Chwastowski näytti minulle poikansa kirjeen, josta käy selville, että Kromickin asiat ovat mitä huonoimmalla kannalla ja että häntä itseään uhkaa kanne. Kaikki ovat häntä siellä pettäneet. Hän sai jättiläistilauksen, mutta hankinta-aika oli lyhyt eikä hän ehtinyt valvoa tavaran laatua. Kaikki osoittautuikin huonoksi, turmeltuneeksi ja väärennetyksi — ja kaikki hyljättiin — ja lopuksi uhataan Kromickia vielä oikeudenkäynnillä petoksesta. Suokoon Jumala, että hän pelastuisi edes siitä, varsinkin kun hän on aivan viaton. Vähät varojen menettämisestä — pahempi on häpeä. Turhaan vaivaan päätäni kysymyksellä, mitä olisi tehtävä ja miten hän olisi pelastettava. En uskaltaisi panna menemään sitä summaa, jonka olen määrännyt Anielkalle, mutta onhan Kromicki ehdottomasti pelastettava edes oikeusjutusta. Anna sinä, Leon, hyvä neuvo, sinä keksit aina jonkin keinon. En ole Anielkalle enkä Celinalle vielä maininnut sanaakaan, sillä varsinkin Anielkan tila huolettaa minua. En epäile, ettei Anielkasta tule mitä paras äiti, mutta nyt minua monasti suututtaa, sillä kun ihminen menee naimisiin, niin hänen täytyy olla valmis kantamaan seuraukset. Mutta Anielka elää sellaisessa epätoivossa, ikäänkuin hänen tilansa olisi häpeä. Joka päivä näen hänen kasvoistaan, että hän on itkenyt. Vaikea on katsella hänen laihtuneita poskiaan ja silmiään, jotka ovat kuopalla. Ja aina hän on ikäänkuin purskahtamaisillaan itkuun, ja aina hänen silmissään on outo kärsimyksen ja nöyryytyksen ilme. En eläissäni ole nähnyt naisen sillä tavalla kantavan tilaansa. Olen koettanut puhua hänelle järkeä, olen torunut, mutta mikään ei ole auttanut. Kerron sinulle tämän suoraan, vaikka niin suuresti rakastankin häntä. Tai ehkäpä minä vanhoilla päivilläni olen kadottanut tarmoni. Ja sitte hän on niin herttainen! Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Mihin aiot lähteä? Miten kauvan viivyt Berlinissä? Hän tietää, että minä mielelläni puhun sinusta, ja niin hän kyselee tuntikausia. Kunhan Jumala varjelisi häntä ja antaisi hänelle voimia kestämään kaikkia niitä kärsimyksiä, mitkä häntä odottavat. Minä suorastaan pelkään hänen terveyttään. En sanallakaan uskalla mainita hänelle hänen miehensä tukalasta asemasta. Ennemmin tai myöhemminhän sen tosin kumminkin täytyy tulla ilmi. Celinallekaan en ole maininnut siitä mitään, sillä hän on tavattoman onneton Anielkan epätoivosta eikä käsitä minkätähden Anielka katselee tilaansa niin traagillisesti."

Minkätähden? Yksin minä sen tiedän, koko maailmassa voin yksin minä vastata siihen kysymykseen — ja sentähden — palaan Ploszowiin.

Ei! hän ei traagillisesti katsele tilaansa, vaan minun pakoani, minun epätoivoani, jota hän mielikuvituksessaan on seurannut, suhteemme särkymistä. Tämä suhde oli käynyt hänelle kalliiksi, senjälkeen kun hänen monien vaivojen, kärsimysten ja ponnistusten perästä oli onnistunut muuttaa se puhtaaksi. Minä katselen tällä hetkellä hänen sieluunsa ja ajattelen hänen puolestaan. Hänen tragediansa on minun tragediani arvoinen. Siitä hetkestä asti, jolloin minä palasin Ploszowiin, on tässä tavattoman jalossa sielussa tunne kamppaillut velvollisuuden kanssa. Anielka on tahtonut pysyä uskollisena sille, jolle hän vannoi uskollisuutta, sillä hänen henkisessä luonnossaan ei ole tilaa rikokselle eikä valheelle, ja samalla ei hän kuitenkaan ole voinut voittaa tunnetta mieheen, joka oli hänen ensimäinen rakkautensa, varsinkin kun tämä mies oli hänen luonaan, kun hän rakasti häntä ja oli onneton.

Kuukausimäärät kuluivat mitä kauheimmassa taistelussa. Vihdoin, kun tuli levon hetki, kun hän luuli tunteen kehittyneen niin yliluonnolliseksi sielujen ystävyydeksi, ettei siitä ollut vaaraa mielen puhtaudelle eikä vannotulle uskollisuudelle, meni kaikki yhtäkkiä rikki, ja hän jäi yksin, sielussa samallainen tyhjyys kuin minulla. Siinä syy hänen nykyiseen kärsimykseensä.

Minä luen hänen sielustaan niinkuin kirjasta - ja sentähden palaan.

Vasta nyt näen niinikään, että luultavasti en olisi jättänyt häntä, jos olisin ollut aivan varma siitä, että hänen tunteensa kestää kaikki vaiheet. Ei edes eläimellinen mustasukkaisuus, joka täyttää sydämen raivolla ja mielikuvituksen iljettävillä kuvilla niistä oikeuksista, joita toinen nauttii, olisi voinut riistää minua irti tuosta naisesta, joka oli minun maailmani. Mutta minä luulin lapsen, ennenkuin se vielä oli maailmassakaan, ottaneen haltuunsa kaikki hänen tunteensa, minä luulin hänen tulleen likemmä miestään ja ainiaaksi pyyhkineen minut pois sydämestään.

Minä en kokonaan erehdykään. En tule olemaan hänelle sitä mitä olin enkä varsinkaan sitä mitä olisin voinut olla, jolleivät asiat olisi kääntyneet näin päin. Minä olisin voinut jäädä hänen ainoaksi kalleudekseen, siksi olennoksi, joka sitoi hänet elämään ja onneen — siksi en enään tule. Mutta niin kauvan kuin hänessä kytee edes kipunakin tunnetta minua kohtaan, en lähde, sillä en voi lähteä enkä tiedä minne lähtisin.

Palaan siis ja alan puhaltaa tuohon kipinään ja lämmitellä sen ääressä. Jollen sitä tekisi, kuolisin ehdottomasti.

Luen uudelleen tädin sanat: "Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Miten kauvan viivyt Berlinissä?" — enkä saa niistä kylläkseni. Tuntuu aivan siltä kuin olisin ollut kuolemaisillani nälkään ja joku odottamatta olisi ojentanut minulle leipäpalasen. Minä syön — ja mieleni tekee itkeä kiitollisuudesta. Ehkäpä Jumalan armo nyt alkaakin koittaa minulle.

Minä tunnen, että näinä viime päivinä olen muuttunut ja että entinen minäni on kuollut. En enään tule nousemaan hänen tahtoaan vastaan, kannan kaikki, rauhoitan häntä, jopa pelastan hänen miehensäkin.

Marraskuun 4 p:nä.

Mietittyäni asiaa olen vielä jäänyt Berliniin pariksi päiväksi. Se on suuri uhraus, sillä töin tuskin saatan pysyä täällä, mutta huomasin kuitenkin parhaaksi lähettää edellä kirjeen, joka vie tiedon tulostani. Sähkösanoma olisi voinut pelästyttää Anielkan, samoin äkillinen tuloni. Lähetin iloisen kirjeen ja panin loppuun niin sydämelliset terveiset Anielkalle, ettei olisi luullut välillämme koskaan tapahtuneen mitään. Hänen täytyy ymmärtää, että olen alistunut kohtalooni ja että palaan sellaisena, jommoinen aikaisemmin olin.

Täti varmaan on aavistanut, että tulen.

Varsovassa marraskuun 6 p:nä.

Tänä aamuna saavuin tänne. Täti odotti minua Varsovassa.

Ploszowissa voidaan aika hyvin. Anielka on levollisempi. Kromickilta ei viime aikoina ole tullut mitään tietoja.

Täti raukka huudahti minut nähdessään: "Mitä sinulle on tapahtunut, Leon!" Hän ei ole tietänyt mitään sairaudestani, ja luonnollisesti ei niin pitkä sairaus ole voinut mennä jälkiä jättämättä. Lisäksi ovat hiukseni niin harmaantuneet ohimojen kohdalta, että olen ruvennut miettimään eikö niitä pitäisi värjäyttää. En nyt tahdo mistään hinnasta olla vanha enkä näyttää vanhalta.

Mutta tätikin on viime aikoina tavattomasti muuttunut. Eihän siitä ole niin pitkä aika, kun näimme toisemme, mutta ero oli nähdäkseni ääretön. Hänen kasvoistaan oli kadonnut entinen tarmokas ilme, ja piirteet olivat käyneet ikäänkuin liikkumattomiksi. Huomasin paikalla, että hänen päänsä hiukan vapisee, varsinkin kun hän tarkkaavasti kuuntelee. Kun levottomana kysyin hänen vointiaan, vastasi hän luonteensa mukaisella suoruudella:

— Gasteinissa voin erinomaisesti, mutta nyt on kaikki kääntynyt pahempaan päin, ja minä tunnen, että aikani pian on lopussa.

Hetken perästä hän jatkoi:

— Kaikki Ploszowskit kuolevat halvaukseen — minun vasen käteni puutuu joka aamu. Mutta mitäpä niistä. Tapahtukoon Jumalan tahto.

Eikä hän enään suostunut puhumaan asiasta. Sensijaan neuvottelimme pitkältä, miten voisimme auttaa Kromickia. Päätimme suurintenkin uhrausten uhalla estää asiaa menemästä oikeuteen. Estää häntä menemästä kumoon emme olisi voineet muuta kuin itse menemällä kumoon — tuskin sitenkään — ja siihen ei Anielkankaan tähden sopinut päästää asioita kehittymään. Ehdotin että me, saatuamme oikeudenkäynnin onnellisesti vältetyksi, kutsuisimme Kromickin kotimaahan ja hankkisimme hänelle maatilan. Jumala tietää, että koko luontoni nousi vastakynteen, kun vain ajattelinkin hänen asumistaan yhdessä Anielkan kanssa, mutta minä olin valmis tyhjentämään senkin kalkin, jotta uhri olisi täydellinen.

Täti lupaa antaa hänelle yhden ulkotaloistaan Ploszowin naapuruudessa ja minä tarvittavan pääoman, mikä kaikki on kuuluva Anielkan myötäjäisiin. Kromickin täytyy ainoastaan luvata kerta kaikkiaan luopua liikeyrityksistä.

Ensi tilassa lähetämme täältä hänen avukseen asianajajan, varustettuna kaikilla oikeudenkäyntiä varten tarvittavilla neuvoilla.

Keskustelun päätyttyä rupesin kyselemään Anielkasta, ja täti kertoi laveasti. Muunmuassa hän mainitsi hänen jo suuresti muuttuneen ja rumentuneen. Tämän kuullessani tunsin hellyyteni vain kasvavan. Mikään ei enään saata vieroittaa häntä minun sydämestäni.

Hän on minulle rakkain maailmassa.

Olisin tänään, heti neuvottelumme päätyttyä, halunnut lähteä Ploszowiin, mutta täti on väsynyt ja tahtoo olla täällä yötä. Olin tunnustanut hänelle, että minulla oli ollut keuhkokuume, ja minä aavistan, että hän jäi tänne minun tähteni, jotten joutuisi matkalle sadeilmalla.

On nimittäin koko päivän satanut.

Emme muutenkaan olisi päässeet lähtemään tänään ja huomenna luultavasti emme lähde ennenkuin illalla. Kromickin asia on kiireellinen. Huomenna täytyy heti käydä puhuttelemassa asianajajaa ja lähettää hänet kiireen kautta matkaan.

Lokakuun 7 p:nä.

Me saavuimme Ploszowiin kello seitsemän tienoissa illalla; nyt on keskiyö ja koko talo nukkuu. Jälleennäkeminen ei pahasti järkyttänyt häntä, Jumalan kiitos. Hän astui minua vastaan hämillään, epävarmana ja pakoittamalla. Hänen silmissään oli häpeää ja pelkoa, mutta minä päätin lujasti tervehtiä häntä vapaasti ja luontevasti, ikäänkuin eilen olisimme eronneet. Ja niinmuodoin sain kaiken sovituksen ja juhlallisuuden vältetyksi. Niin pian kuin hän oli tullut näkyviini, riensin nopeasti hänen luokseen, ojensin käteni ja huudahdin iloisesti:

— Kuinka sinä voit, rakas Anielka? Minun tuli niin ikävä teitä, että siirsin merimatkani tuonnemmaksi.

Ja hän ymmärsi paikalla, että minä rakensin sovintoa, että minä palasin hänen luokseen ja uhrasin itseni hänen rauhansa vuoksi. Hetkeksi kuvastui hänen kasvoillaan niin suuri mielenliikutus, että minä pelkäsin hänen voimiensa pettävän. Hän tahtoi sanoa jotakin, muttei saanut sanaa suustaan, painoi ainoastaan lujasti kättäni. Minä pelkäsin hänen purskahtavan itkuun.

En kuitenkaan antanut hänelle siihen aikaa. Jatkoin kiireesti entiseen tapaani:

— Kuinka kävi kuvan? Päähän jo oli valmis, kun lähditte, eikö totta? Angeli ei niin pian lähetä sitä, hän sanoi minulle itse, että siitä tulee hänen mestariteoksensa. Luultavasti hän panee sen näytteille Wienissä, Münchenissä ja Parisissa. Onneksi minä tilasin toisenkin kappaleen, sillä muuten me olisimme saaneet odottaa vielä vuoden. Mutta minä tahdoin kun tahdoinkin itse omistaa sinut.

Hänen täytyi, huolimatta kaikesta mitä hänen sydämessään liikkui, yhtyä minun äänilajiini, varsinkin kun täti ja Celina rouva sekaantuivat keskusteluun. Niin kuluivat ensi hetket. Kaikki mitä minä sanoin oli petosta meidän molempien tunteita vastaan. Näyttelin kuitenkin kaiken iltaa uskollisesti osaani, vaikka tunsin ponnistuksen pusertavan hikeä otsaltani. Olin vielä heikko äskeisen sairauden jälkeen, ja väkivallanteko oli todella ääretön! Näin Anielkan pitkin iltaa kauhistuksella ja mielenliikutuksissaan katselevan kalvenneita kasvojani ja harmaantuneita ohimojani. Näin hänen aavistavan mitä minä olin kokenut. Mutta minä kerroin berliniläisistä vastuksistanikin leikkiä lyöden. En uskaltanut luoda katsettani hänen muuttuneeseen vartaloonsa, jottei hän huomaisi minun näkevän muutosta ja luulevan, että inhoan häntä. Illan kuluessa alkoi minua muutaman kerran pyörryttää, mutta minä jaksoin hallita itseni, ja hän näki kasvoissani ainoastaan iloisuutta, syvää kiintymystä ja samalla täydellistä alistumista asiain tilaan. Hän on hyvin herkkä, hän tuntee ja ymmärtää kaikki, mutta minä voitin omatkin odotukseni: käyttäydyin niin vapaasti ja luontevasti, että hänen täytyi uskoa minun vihdoinkin ajattelevan: "Ihmisen pitää alistua siihen, mikä on ylivoimaista." Jos hänen sieluunsa vielä oli jäänyt joitakin epäilyksiä, niin täytyi hänen heti ensi hetkessä ymmärtää ainakin se, että minä yhä rakastan häntä kuten ennen, että hän yhäti on entinen jumaloitu Anielkani.

Ja minä näin, että hän tässä lämmössä alkoi virota. Saatoin todella ylpeillä, sillä olin heti paikalla tuonut valonsäteen taloon, jossa oli vallinnut alakuloinen mieliala. Täti ja Celina rouvakin huomasivat sen. Hyvää yötä sanoessani Celina rouva lausuikin suoraan:

— Jumalan kiitos että tulit. Täällä tuli heti paikalla rattoisempaa.

Anielka puristi sydämellisesti kättäni ja kysyi:

— Ethän nyt heti lähde?

— En, Anielka, vastasin, — nyt en lähde ensinkään. Ja minä riensin tai oikeammin pakenin huoneeseeni yläkertaan, sillä minä tunsin voimieni loppuvan. Hätäni oli illan kuluessa koonnut rintaani niin paljon kyyneliä, että olin tukahtumaisillani. Pienet uhraukset näkyvät kysyvän enemmän voimia kuin suuret.

Lokakuun 8 p:nä.

Minä olen niin usein toistanut: "Hän on minulle kallein maailmassa", ja naista täytyy todella rakastaa enemmän kuin elämää, ei yksin naisena, vaan kalleimpanaan maailmassa, jottei näiden asianhaarojen vallitessa pakenisi hänen luotaan. Pelkästään fyysillinen vastenmielisyys karkoittaisi minut jokaisen toisen läheisyydestä. Se, että jään ja tulen jäämään tämän luokse, panee minut taasen ajattelemaan, että rakkauteni yhtäkaikki mahtaa olla sairaalloisuutta, jokin hermojen epänormaalisuus, jota ei olisi, jos olisin tavallisessa mielessä terve ihminen. Nykyajan ihmisellä, joka panee kaikki hermojen laskuun ja tajuaa kaikki, ei ole edes sitä lohdutusta, jonka hänelle saattaisi antaa vakaumus hänen uskollisuudestaan. Sillä kun hän sanoo itselleen: sinun uskollisuutesi ja lujuutesi on tauti eikä mikään ansio, niin hänelle jää vain yksi kärsimys entisten lisäksi. Jos tieto tällaisista asioista tekee ihmisten elämän yhä mahdottomammaksi, niin miksi me niin kovin pidämme elämästä kiinni?

Vasta tänään päivän valossa huomasin, kuinka kovin Anielkan kasvot ovat muuttuneet — ja sydäntäni kouri, kun sitä katselin. Hänen huulensa ovat paisuneet; ennen niin tahraton otsa on kadottanut kirkkautensa ja puhtautensa. Täti oli oikeassa. Hänen kauneutensa on todella mennyt. Ainoastaan silmät ovat entisen Anielkan. Mutta minulle siinä on kylläksi. Nuo muuttuneet kasvot ainoastaan lisäävät hellyyttäni ja sääliäni — ja hän käy yhä entistäänkin rakkaammaksi. Vaikka hän tulisi kymmenen kertaa rumemmaksi — niin minä aina tulen rakastamaan häntä. Olkoon tunteeni tautia — hyvä! Olen siis sairas enkä halua parantua — kuolen tähän tautiin mieluummin kuin mihinkään muuhun.

Marraskuun 9 p:nä.

Koittaa aika, jolloin hänen tilansa muuttuu ja kauneus palaa. Tulin tänään ajatelleeksi sitä ja samalla miettineeksi mimmoiseksi suhteemme on muodostuva tulevaisuudessa ja voiko sitä uhata jokin uusi muutos. Olen varma, että ei. Minä tiedän jo mitä on elää ilman häntä enkä enään tee mitään, joka antaisi hänelle aihetta karkoittaa minut luotaan. Hän puolestaan pysyy sinä mikä on. En enään vähimmässäkään määrin epäile, ettei hän tarvitsisi minua voidakseen elää, mutta tiedän myöskin, ettei hän koskaan itselleenkään tule nimittämään tunnettaan muuksi kuin suureksi sisaren rakkaudeksi. Yhdentekevää, mikä tuo tunne itse asiassa on — hänen silmissään se aina pysyy ihanteellisena sielujen kiintymyksenä, siis sallittuna, koska se olisi mahdollinen myöskin sukulaisten kesken. Jos olisi toisin, alkaisi hän paikalla käydä sotaa itseään vastaan.

Tässä asiassa en erehdy. Kuten jo olen sanonut, kävi suhteemme hänelle kalliiksi senjälkeen kun hän sai sen muuttumaan puhtaaksi. Pysyköön se sellaisena, kunhan se vain on hänelle rakas!

Marraskuun 10 p:nä.

Mikä väärä luulo, että nykyajan ihmisten tunteellisuus vähenisi! Välistä tulen ajatelleeksi, että on aivan päinvastoin. Se, jolla ei ole kahta keuhkoa, hengittää voimakkaammin yhdellä, ja meiltä, nykyajan ihmisiltä, on otettu pois kaikki mistä ihminen ennen eli. Jäljelle on jäänyt vain ärtyneemmät ja herkemmät hermot kuin entisajan ihmisellä. Sitäpaitsi punaisten solujen puute meidän veressämme yhä muodostaa epänormaalisia ja sairaalloisia tunteita; siitä ihmisen tunnetragedia pikemmin suurenee kuin vähenee. Se suurenee sentähden, että entisajan ihminen rakkauden kilpailussa saattoi löytää lohdutusta joko uskonnosta tai yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämisestä. Nykyaikainen ihminen ei sitä enään löydä. Ennen oli siveellinen luonne hillitsemässä tunteiden liikavauhtia — nyt katoavat siveelliset luonteet ja niiden täytyykin kadota skeptillisyyden takia, joka hajoittavasti vaikuttaa sieluun. Se syö ihmissielua kuin basilli, se on hermojen fysiologisten mielitekojen avulla pehmentänyt ja hävittänyt sen vastustuskyvyn, hermojen, jotka lisäksi ovat sairaat. Nykyaikainen ihminen tajuaa kaikki, mutta jää aivan neuvottomaksi.

Marraskuun 11 p:nä.

Kromickilta ei pitkiin aikoihin ole tullut tietoja. Anielkakaan ei ole saanut kirjettä. Minä lähetin hänelle sähkösanoman, jossa ilmoitin, että asianajaja on lähtenyt matkaan, sekä heti perässä kirjeen — mutta minun täytyi lähettää kaikki menemään umpimähkään, koska ei tiedetä missä hän tällä hetkellä on. Hän saa kyllä aikoinaan sekä sähkösanoman että kirjeen, mutta milloin — sitä en varmaan tiedä. Vanha Chwastowski on kirjoittanut pojalleen, ehkäpä hän aikaisemmin saa vastauksen.

Vietän nykyään tuntikausia Anielkan seurassa, eikä kukaan häiritse minua, sillä Celina rouva itse, jolle olemme uskoneet millä kannalla asiat ovat, on pyytänyt minua valmistamaan Anielkaa vastaanottamaan uutista, jonka hän minä päivänä hyvänsä voi saada Kromickilta itseltään. Minä olenkin jo kertonut Anielkalle pelkääväni, etteivät hänen miehensä yritykset onnistu, mutta tein sen ikäänkuin olisi ollut kysymys ainoastaan omista epäilyksistäni. Sanoin hänelle, ettei hänen pidä surra, vaikka Kromickin asiat menisivätkin kokonaan nurin. Se saattaisi monessa suhteessa olla paraskin ratkaisu, koska hänen elämänsä siitä lähtien kävisi rauhalliseksi. Sain hänet kokonaan tyyntymään. Kromickille lainaamistani rahoista ei kannattanut olla levoton, ne eivät missään tapauksessa voisi mennä hukkaan. Vihdoin puhuin tädin tuumista. Hän kuunteli minua verraten tyynesti ja kiihtymättä. Hän näkyy pääasiassa ammentavan voimia siitä, että tuntee rakastavan sydämen sykkivän läheisyydessään, ja tätä sykintää ei häneltä enään tule puuttumaan. Minä rakastan häntä nykyään enemmän kuin sanoin voin lausua — hän näkee sen, hän lukee sen koko olennostani. Kun minun onnistuu tehdä hänet iloiseksi, saada hänet hymyilemään, niin valtaa minut sellainen riemu, ettei se tahdo mahtua minuun. Minun rakkaudessani on jotakin siitä sokeasta kiintymyksestä, jota palvelija tuntee jumaloitua herratartaan kohtaan. Ajoittain minut valtaa vastustamaton tarve langeta polvilleni hänen eteensä. Minulla on aina se tunne, että oikea paikkani on hänen jalkainsa juuressa. Hänen on mahdoton käydä minun silmissäni rumaksi, muuttua, vanheta — minä olen valmis kaikkeen, minä tyydyn kaikkeen, minä jumaloin kaikkea.

Marraskuun 12 p:nä.

Kromicki ei enään ole elävien joukossa. Ratkaisu lankesi päällemme kuin ukkonen. Jumala varjelkoon Anielkaa, ettei hänen terveydelleen tulisi vahinkoa! Tänään toi sähkösanoma tiedon, että Kromicki, syytettynä petoksesta ja vankeusrangaistuksen uhkaamana, on surmannut itsensä. Odotin mitä muuta tahansa, mutta en tätä. Kromicki ei enään elä! Anielka on vapaa! — mutta kuinka hän jaksaa sen kantaa? Muutaman tunnin aikana olen nyt yhä uudelleen ja uudelleen lukenut sähkösanoman ja minusta tuntuu siltä kuin näkisin unta. En uskalla pitää sitä totena, vaikka nimi Chwastowski sähkösanoman alla takaa, että se on tosi. Olenhan minä tietänyt, että tämän täytyy loppua huonosti, mutta en luullut lopun tulevan näin äkkiä ja muodostuvan näin traagilliseksi. Ei, sellainen ajatus ei ole johtunut mieleenikään! Minä olen kuin päähän lyöty. Jollei järkeni nyt sekaannu, niin kestävät aivoni mitä tahansa. Olen auttanut Kromickia kerran aikaisemmin ja aivan hiljan lähetin asianajajan hänen avukseen, minulla ei siis tarvitse olla omantunnonvaivoja. Tosin kerran koko sielustani toivotin hänelle kuolemaa, mutta sitä kiitettävämpää oli, että kuitenkin pelastin hänet. Ja nyt tulee kuolema vastoin kaikkia ponnistuksiani — ja Anielka on vapaa! Kummallista: minä tiedän tämän kaiken, mutta en sittenkään usko sitä. Olen ikäänkuin tainnoksissa. Kromicki oli minulle vieras, hän oli suurimpana vastuksena elämäni tiellä. Tämä vastus on nyt poissa, minun riemullani ei siis pitäisi olla rajaa eikä määrää, ja kuitenkaan en uskalla iloita, ehkäpä sentähden, että minä pelkään Anielkan puolesta. Ensimäinen ajatukseni sähkösanoman saatuani oli: miten käy Anielkan? kuinka hän kestää tämän tiedon? Varjelkoon Jumala häntä! Hän ei rakastanut miestään, mutta tässä tilassa saattaa pelästys tappaa hänet. Rupean ajattelemaan, että hänet on vietävä pois täältä.

* * * * *

Mikä onni, että sähkösanoma tuotiin minun huoneeseeni eikä ruokasaliin tai salonkiin. En tiedä kuinka olisin voinut hillitä itseäni ja olla näyttämättä minkä vaikutuksen se teki. Pitkiin aikoihin en saattanut hillitä itseäni. Vihdoin läksin tädin luo, mutta en heti näyttänyt sähkösanomaa hänellekään, vaan aloin:

— Kromickilta on tullut huonoja uutisia.

— Mitä? mitä on tapahtunut? kysyi täti.

— Täti ei nyt pelästy.

— Joko hän on haastettu oikeuteen? Joko?

— Ei… pahemmin on… nimittäin hän on kyllä jo haastettu oikeuteen, mutta ei maalliseen.

Täti rypisti kulmakarvojaan.

— Mitä sinä sanot, Leon?

Silloin näytin hänelle sähkösanoman. Kun täti oli sen lukenut, kävi hän aivan sanattomaksi, meni rukoustuolin luo, polvistui, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui rukoukseen.

Vihdoin hän nousi ja lausui:

— Se voi maksaa Anielkan hengen. Mitä me teemme?

— Hän ei saa tietää mistään, ennenkuin lapsi on syntynyt.

— Miten me voimme häntä suojella? Kaikki ihmiset tulevat puhumaan asiasta ja tietysti myöskin sanomalehdet. Miten me voimme häntä suojella?

— Rakas täti, puutuin puhumaan, — en tiedä muuta kuin yhden keinon. Meidän täytyy lähettää noutamaan tohtoria tänne ja sanoa hänelle, että hänen on terveydellisistä syistä määrättävä Anielka matkalle. Minä vien silloin hänet ja Celina rouvan Roomaan, jossa minulla on oma talo. Siellä voin suojella häntä kaikilta tiedoilta. Täällä se käy vaikeaksi, varsinkin kun palvelijat pian saavat tietää asian.

— Mutta sietääkö hänen terveytensä matkustamista?

— En tiedä, se täytyy lääkärin sanoa. Lähetän noutamaan häntä vielä tänä päivänä.

Täti piti ehdotustani hyvänä. Parempaa todella emme voineet keksiä. Päätimme uskoa salaisuuden Celina rouvalle, jotta hän olisi apunamme suunnittelemassa matkaa. Palvelijoita on ankarasti kielletty kertomasta nuorelle rouvalle mitään uutisia. Sanomalehdet, sähkösanomat ja kaikki kirjeet, olivat ne sitte osoitetut kenelle tahansa, ovat vietävät minun huoneeseeni.

Täti oli pitkän aikaa kuin tajuttomana. Hänen silmissään on itsemurha suurimpia rikoksia, mihin ihminen voi langeta, — sääliin, jota hän tuntee vainajaa kohtaan, liittyy niinmuodoin surua, kauhua ja soimausta. Hän toistelee toistelemistaan: "hänen ei ollut lupa tehdä sitä, kun hän tiesi tulevansa isäksi". Mutta minä puolestani otaksun, ettei hän ehkä ollut saanut tuota tietoa ensinkään. Viime aikoina hänen varmaan oli täytynyt kuumeisesti rientää paikasta paikkaan sitä mukaa kuin hänen sotkeutuneet ja ryöppynä vyöryävät asiansa vaativat. Minä en rohkenisi häntä tuomita ja tunnustan suoraan, etten saata olla tavallani kunnioittamatta häntä. Onhan ihmisiä, jotka syytettyinä konnuuksista tai tuomioistuimen päätöksen jo langettuakin tutkimusvankilassa juovat samppanjaa ja viettävät iloisia päiviä. Hän ei ole koskaan ollut sellainen — hän tahtoi kuolemallaan puhdistaa itsensä epäoikeutetuista syytöksistä. Ehkäpä hän muisti kuka oli. En ajattelisi häntä tällaisella myötätunnolla, jos hän nurin menneiden asioittensa vuoksi olisi surmannut itsensä. Muistan mitä periaatteita hän puolusti Gasteinissa. Jos minun rakkauteni on hermotauti, niin hänessä varmaan oli rahatauti. Kun ei rahanteko onnistunut, kun tuo pohja meni hänen jalkainsa alta, niin oli hänen edessään samallainen tyhjyys, jommoisen minä näin edessäni Berlinissä. Ja mikä häntä silloin olisi pidättänyt kuolemasta? Anielka? Hän tiesi, että pidämme hänestä huolen — ja lisäksi — ehkäpä hän tunsi, ettei hän erittäin suuresti rakastanut häntä. Joka tapauksessa minä olen pitänyt häntä huonompana ihmisenä kuin hän oli. En olisi uskonut hänellä olevan tällaista tarmoa — ja tunnustan tehneeni hänelle väärin.

* * * * *

Olin jo laskenut kynän kädestäni, mutta palaan vieläkin häneen, koska unesta ei voi olla kysymystäkään. Kirjoittaessa ovat ajatukseni tyynemmät eikä mylly päässäni pidä niin pahaa melua kuin muuten. Anielka on vapaa, Anielka on vapaa! — minä toistelen noita sanoja yhä uudestaan ja uudestaan enkä sittenkään käsitä niiden koko merkitystä. Minä tunnen, että olen tulemaisillani hulluksi ilosta, mutta samalla minut tuontuostakin valtaa tavaton pelko. Olisiko minulle todella alkamassa uusi elämä? Mitä tämä on? Onko se kohtalon ansa, vai tahtooko Jumala nyt armahtaa minua sanomattomien kärsimysteni ja rakkauteni takia? Tai ehkäpä löytyy jokin olemisen oikeus, jokin mystillinen voima, joka vihdoinkin antaa naisen häntä enimmin rakastavalle miehelle — en tiedä! Minulla on vain se tunne, että ääretön aalto on temmannut minut ja kaikki minun ympäriltäni harjalleen, sulattaen itseensä kaiken inhimillisen tahdon ja kaikki ihmisten ponnistukset…

Minun piti taasen keskeyttää, sillä vaunut, jotka lähetettiin noutamaan lääkäriä, palasivat tyhjinä. Tohtori ei voinut tulla. Hänellä on tänään leikkaus, mutta hän lupaa tulla huomisaamuna. Hänen täytyy asua täällä Ploszowissa, kunnes lähdemme matkaan — ja saattaa meidät Roomaan. Siellä kyllä sitte saamme toisia…

On jo myöhäinen yö. Anielka nukkuu eikä aavista mikä häntä uhkaa, kuinka täydellinen muutos on tapahtunut hänen elämässään… Kunhan uni toisi hänelle onnea ja rauhaa! Hän sitä kyllä ansaitsisi. Ehkäpä Jumalan armo tästäpuoleen koittaakin hänelle?…

Hermoni ovat sellaisessa jännityksessä, että kun vain korvaani sattuu koirien haukunta ulkokartanoilta tai yövartian kalistimen ääni, niin aina pelästyn jonkun viestin taasen olevan tulossa ja tunkemassa suoraa päätä Anielkan luo.

Koetan rauhoittua ja selitän itselleni, että tämä kumma pelko johtuu levottomuudesta Anielkan tähden ja etten olisi levoton, jollei Anielka olisi tässä tilassa. Vakuuttelen itselleni, että pelko menee menojaan, kunhan kaikki on ohitse, ja että sitte alkaa uusi elämä.

Täytyy tottua ajatukseen, ettei Kromicki elä… Tämä ratkaisu tuottaa minulle onnea, josta en ole voinut uneksiakaan, mutta ihmisessä on muuan siveellinen tunto, joka kieltää häntä iloitsemasta, vaikkapa kysymyksessä olisi vihollisenkin kuolema. Kuolemassa piilee muutenkin aina kauhu. Ruumiin likeisyydessä puhellaan aina hiljaa… Sentähden en minäkään uskalla iloita.

Marraskuun 13 p:nä.

Kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn. Tohtori saapui aamulla ja selitti, tutkittuaan Anielkaa, ettei matkasta voi olla puhettakaan, sillä se olisi Anielkalle suorastaan hengenvaarallinen. Hänen tilansa edistyminen ei ole aivan normaalinen. Kuinka kiusallista olikaan kuunnella tuota lääkärikieltä, jossa jokainen sana tuntui kuolemalla uhkaavan rakastettua olentoa! Uskoin lääkärille huolemme, ja hän sanoi minulle, että olisi parasta kahdesta vaarasta valita pienempi.

Hänen neuvonsa kiihoitti minua ja teki minut tavattoman levottomaksi, sillä hän kehoitti meitä tarpeellisten valmistusten perästä kertomaan Anielkalle hänen miehensä kuolemasta. En voi kieltää, ettei hän jossakin määrin olisi oikeassa. Hän päättelee näin: "Jos herrasväki saattaa olla aivan varma, että voitte estää tietoa vielä muutamaan kuukauteen tulemasta rouva Kromickin korviin, niin luonnollisesti on parasta, ettei sanota hänelle mitään — mutta jollei salaaminen onnistu, niin on paras ensin valmistaa häntä ja sitte sanoa totuus. Jos hän äkkiä saa kuulla uutisen, niin voi tapahtua toinenkin onnettomuus."

Mitä nyt on tehtävä? Järjestän Ploszowin täydelliseen piiritystilaan. En päästä taloon ihmisiä, kirjeitä, sanomalehtiä, kiellän palvelijoita puhumasta, jopa katselemastakin… Sillä minä sain tänään tarpeeksi selvän todistuksen siitä, miten tällaiset uutiset saattavat vaikuttaa, vaikka niitä on edeltäpäin valmistettukin. Meidän täytyi nimittäin vihdoinkin sanoa Celina rouvalle koko totuus. Hän pyörtyi kaksi kertaa ja sai kouristuskohtauksia, jotka olivat tekemäisillään minut hulluksi, sillä minä pelkäsin, että koko talo kuulisi hänen itkunsa. Eikä hän kuitenkaan ollut vävypoikaansa erittäin kiintynyt. Mutta hänkin pelästyi pääasiassa Anielkan tähden.

Olen lääkärin neuvoa vastaan enkä ikinä tule siihen suostumaan. En saata sanoa hänelle: Anielka ei rakastanut miestään — ja juuri siitä syystä tulee hänen kuolemansa sitä kauheammin järkyttämään häntä.

Tässä ei ole kysymys surusta, jonka herättää rakkaan henkilön kuolema — on kysymys tunnonvaivoista. Anielka tulee soimaamaan itseään siitä, ettei hän rakastanut häntä enemmän, sillä silloin olisi elämäkin ollut hänelle rakkaampi. Turhia, epäoikeutettuja tunnonvaivoja, sillä Anielka teki kaikki, mitä ihminen tahdollaan saattaa tehdä. Hän käski tahtoaan ja totteli sitä — hän työnsi luotaan rakkauteni ja pysyi puhtaana ja uskollisena. Mutta täytyy tuntea tämä äärimmilleen arka ihmislapsi, ennenkuin tietää, miten omantunnonvaivat saattavat kalvaa häntä ja miten hän saattaa ruveta hautomaan, eikö tämä kuolema olekin jonkin hänen salaisen toivomuksensa mukainen, eikö hän joskus ole ikävöinyt vapauttaan, eikö hän ole tahtonutkin tätä kuolemaa, vaikkei milloinkaan ole rohjennut lausua sitä julki? Hiukset nousevat pystyyn päässäni, kun ajattelen tätä, sillä koska Kromickin kuolema lisäksi avaa hänelle uuden elämän, niin hänhän yhtaikaa saa kaksi pelästystä, kaksi iskua. Sitä ei ymmärrä tohtori eikä täti eikä Celina rouva.

Ei! Hänen ei pidä saada tietää mitään.

Kuinka onnetonta, ettei hän saata matkustaa!

Sillä käy vaikeaksi, miltei mahdottomaksi vartioida häntä. Kasvotkin tulevat täällä kertomaan hänelle mitä on tapahtunut. Jokainen sana, jokainen katse voi kiinnittää hänen huomionsa ja herättää hänessä mitä erilaisimpia epäilyksiä. Tänään hän hämmästyi lääkärin äkillistä tuloa, ja kuulin Celina rouvalta, että hän oli kysellyt: minkätähden hän tuli? Onko jotakin vaarallista? Kaikeksi onneksi täti säilytti mielenmalttinsa ja vastasi, että lääkäriltä aina tällaisina aikoina on kysyttävä neuvoa, ja kokemattomuudessaan uskoi Anielka häntä heti paikalla.

Kuinka saatan esimerkiksi estää palvelijoita näyttämästä salaperäisiltä? He tekevät tietenkin jo varoituksistani ja käskyistäni johtopäätöksensä ja saavat varmaan pian tietää mitä on tapahtunut.

Yksin tiheään saapuvat sähkösanomatkin jo herättävät huomiota. Tänään sain Bakusta Chwastowskilta toisen sähkösanoman, jossa hän kysyy minne Kromickin ruumis on vietävä. Vastasin, että se toistaiseksi on haudattava sinne. Pyysin vanhaa Chwastowskia Varsovasta lähettämään vastauksen ja samalla raha-osoituksen sähköteitse, jotta nuorella Chwastowskilla olisi rahaa menoihin. Mutta en edes tiedä, voiko Varsovasta lähettää Bakuhun tuollaista osoitusta.

Marraskuun 13 p:nä.

Katselin juuri eilispäivän lehtiä. Kahdessa oli sähkösanoma Kromickin kuolemasta. Jos nuori Chwastowski on pannut menemään tuon sähkösanoman, niin on hän varmaan tullut hulluksi. Palvelijat tietävät jo kaikki. Heidän kasvonsa ovat sen näköiset, että minä ihmettelen, kuinka ei Anielka kiinnitä niihin huomiota. Päivällispöydässä hän oli iloinen ja harvinaisen vilkas. Panen toivoni tohtoriin, joka on täällä. Hän välittää vähät Kromickin kuolemasta, voi siis huoleti jutella ja laskea leikkiä Anielkan kanssa — ja opettaa häntä pelaamaan sakkia. Sensijaan Celina rouva saattaa minut epätoivoon. Jota iloisemmaksi Anielka tänään kävi, sitä mustemmaksi musteni hänen hahmonsa. Olen ankarasti moittinut häntä siitä.

Marraskuun 14 p:nä.

Olemme kaikki tohtorin kehoituksesta saapuneet Varsovaan. Anielkalle sanottiin, että huoneisiin Ploszowissa täytyy tehdä lämpöjohdot, joten meidän joksikin viikoksi on muutettava Varsovaan. Matka rasitti häntä suuresti. On paha ilma. Iloitsen kuitenkin, että tulimme tänne, sillä täällä olen varmempi palvelijoistani. Talo on jonkun verran epäjärjestyksessä. Joukko kuvia on otettu esiin kääröistään. Väsymyksestään huolimatta tahtoi Anielka nähdä niitä, ja minä toimin hänen oppaanaan. Sanoin hänelle, että armain unelmani aina on ollut näyttää hänelle Roomaa. Hän vastasi hiukan surumielisesti:

— Minä ajattelen Roomaa niin usein, mutta joskus minusta tuntuu, etten ikinä pääse sinne.

Sydäntäni kouri, sillä minä pelkään nykyään kaikkea, enteitäkin, ja olen valmis jokaisessa sanassa näkemään uhkaa. Vastasin kuitenkin iloisesti:

— Minä lupaan sinulle juhlallisesti, että pääset sinne — ja pitkäksi aikaa.

Kummallisen pian ihmisluonto tottuu jokaiseen asiantilaan ja ottaa haltuunsa uudet oikeutensa. Vaistomaisesti olen jo ruvennut katsomaan Anielkaa omakseni ja vartioin häntä kuin omaani ikään.

Tohtori oli sittenkin oikeassa. Me teimme viisaasti, kun muutimme Varsovaan. Ensinnäkin on apu täällä aina likempänä; sitte saatamme täällä olla vastaanottamatta vieraita, kun Ploszowissa olisi ollut vaikea ajaa ihmiset pois portilta. Ja varmaan monet monituiset tuttavat olisivat tulleet "valittamaan surua". Sitäpaitsi oli Ploszowiin jo ehtinyt kokoontua eräänlainen salaperäinen, synkkä ilmapiiri, jossa minun iloinen puheeni tuntui suorastaan loukkaavalta. Pelkään tosin, ettemme voi estää tuota mielialaa muodostumasta Varsovassakin, mutta ainakin tulee Anielkalla täällä olemaan kaikellaista ajankulua — kaupungin elämähän aina tarjoaa tuhansia vaikutelmia, kun hän sensijaan Ploszowissa olisi tullut tarkanneeksi jokaista muutosta ympäristössään.

Kaupungille ei hän koskaan tule menemään yksin ja muutenkin vähän. Tosin tohtori määrää hänelle liikettä, mutta siihen olen jo keksinyt keinon. Talossani on tallirakennusten takana suuri puutarha, jonka aitaa pitkin kulkee puusta tehty kävelyrata. Annan varustaa tämän radan lasiseinillä, niin Anielkan sopii käyttää sitä kävelypaikkanaan talvella ja yleensä pahalla ilmalla.

Äärettömän kuluttava on kuitenkin tämä alituinen pelko, jossa elämme.

Marraskuun 15 p:nä.

Kuinka se on tapahtunut? Mistä syystä? Mistä epäilys on tullut hänen päähänsä? En saata aavistaa. Tänään aamiaispöydässä hän äkkiä nosti päätään, katsahti meihin vuoronperään, tarkkaavasti, ja virkkoi:

— En tiedä mikä siinä on, mutta minusta tuntuu siltä kuin te kaikki salaisitte minulta jotakin.

Minä tunsin kalpenevani, ja Celina rouva kävi aivan neuvottomaksi, mutta minun rakas, kelpo tätini pysyi kylmäverisenä ja rupesi paikalla kiusoittelemaan Anielkaa.

— Niin teemmekin, sanoi hän. — Me olemmekin salanneet sinulta, ettet ole aivan teräväpäinen, mutta nyt saat sen tietää. Leon valitteli eilenkin, ettet ikinä opi pelaamaan sakkia sentähden, että sinulta täydellisesti puuttuu kombinatsionikykyä.

Minä tyynnyin, kävin paikalla kiinni keskustelun päähän ja rupesin nauramaan ja laskemaan leikkiä. Anielka läksi näennäisesti rauhoittuneena huoneeseensa, mutta minä olen varma, ettei meidän onnistunut kokonaan poistaa hänen epäluulojaan ja että minun iloisuuteni ehkä saattoi tuntua hänestä oudolta. Täti ja Celina rouva olivat kauhistuksissaan, ja minutkin valtasi epätoivo. Ymmärsin nimittäin täydellisesti kuinka voimattomat meidän ponnistuksemme olivat ja kuinka mahdotonta oli pitää asiaa salassa. Luultavasti Anielka epäilee meidän salaavan joitakin raha-asioita koskevia tietoja. Mutta miten käy, kun ei viikon eikä kahden eikä kuukauden perästä kuulu kirjettä Kromickilta? Mitä me silloin sanomme hänelle? Miten me selitämme hänen vaitiolonsa?

Päivällisaikaan saapui tohtori. Kerroimme hänelle heti mitä oli tapahtunut — ja hän rupesi uudelleen selittämään, että Anielkan täytyy saada kuulla totuus.

— Sillä, sanoi hän, — tietysti rouva Kromicki ennen pitkää rupeaa kaipaamaan kirjeitä ja epäilemään pahinta.

Minä koetin poistaa tätäkin syytä ja sanoin, että silloinhan hänen epäilyksensä pahimmassa tapauksessa valmistaa häntä vastaanottamaan tietoa.

— Kyllä, vastasi tohtori, — mutta pitkä-aikainen levottomuus osaltaan valmistaa elimistöä huonosti siihen tehtävään, joka sitä odottaa ja joka suotuistenkin olosuhteiden vallitessa ei suinkaan ole helppo.

Se on mahdollista, mutta sydämeni suorastaan pakahtuu pelosta. Kaikella on rajansa, myöskin inhimillisellä rohkeudella. Jokin minussa nousee epätoivoisesti tätä vastaan. Jokin ääni sanoo minulle: ei! Täti ja Celina rouva ovat kun ovatkin päättäneet huomenna ilmoittaa hänelle koko totuuden. Minä en mitenkään tahtoisi suostua siihen. En ole aavistanut, että ihminen siihen määrään saattaisi peljätä jotakin asiaa. Mutta onhan kysymyksessä Anielka.

Marraskuun 16 p:nä.

Iltaan asti kävi kaikki hyvin — illalla tuli äkkiä verensyöksy. Tiesinhän minä sen!… Kello on kolme yöllä. Hän on nukkunut. Tohtori on hänen luonaan. Minun täytyy pysyä tyynenä — minun täytyy! Hänen tähtensä, jotta edes joku meistä pysyisi järjissään. Minun täytyy!

Marraskuun 17 p:nä.

Lääkäri sanoo taudin ensi jakson kehittyvän säännöllisesti. Mitä se merkitsee? Merkitseekö se, että hän kuolee?

Kuume ei ole korkea. Näin kuuluu aina olevan kahden ensi päivän aikana. Hän on täysin tajuissaan, on ainoastaan väsynyt ja voimaton, mutta hänellä ei ole paljon tuskia. Tohtori sanoo kuitenkin, että kuume tulee nousemaan neljäänkymmeneen asteeseen. Hän saa kauheita tuskia, hän tulee pyörtymään, jalat paisuvat — kaiken tämän on hän meille luvannut!

Tulkoon samalla myöskin maailman loppu!

Oi Jumala, jos tämä kaikki tapahtuu minun rangaistuksekseni, niin minä vannon, että lähden pois. Lupaan, etten näe häntä elämässäni — kunhan Sinä vain pelastat hänet!

Marraskuun 18 p:nä.

En vielä ole ollut hänen luonaan. Valvon hänen ovensa edessä, mutta en mene sisään, koska pelkään, että hän voisi tulla huonommaksi tai kuume nousta, jos hän näkisi minut.

Ajoittain tulee päähäni kauhea ajatus. Minusta tuntuu siltä kuin voisin menettää järkeni ja hulluuden puuskassa surmata Anielkan. Sentähden pakoitan itseni kirjoittamaan — ja tulen kirjoittamaan koko ajan, koska siten saatan pysyä tasapainossa ja pitää ajatukseni kurissa.

Marraskuun 19 p:nä.

Olen oven läpi kuullut hänen äänensä ja hänen valituksensa. Tässä taudissa ovat tuskat kauhistuttavat. Tohtori sanoo, että kaikki käy kuten pitää, mutta minä sanon, että se on kauheaa! Täti kertoi Anielkan alituisesti ojennelleen käsiään, tarttuneen hänen ja äidin kaulaan ja rukoilleen apua. Mutta häntä ei voi auttaa.

Tuontuostakin hän menee tainnoksiin. Tuskat yhä kasvavat. Hänen jalkansa ovat jo aivan turvoksissa.

Tohtori ei vielä lupaa mitään. Hän sanoo, että voi käydä sekä hyvin että huonosti. Sen me tiedämme hänen sanomattaankin! Kuume on neljässäkymmenessä asteessa. Hän on vielä tajuissaan.

Marraskuun 20 p:nä.

Nyt sen tiedän. Kukaan ei ole sitä minulle sanonut, mutta minä tiedän sen varmasti: hän kuolee! Sanon sen täydessä tajunnassa, olen miltei tyyni. Anielka kuolee! Tänä yönä, kun istuin hänen ovensa edessä, näin sen yhtä selvästi kuin nyt näen auringon. Eräänlaisessa sielullisessa tilassa näkee ihminen asioita, joita ei hän tavallisissa oloissa aavista edes unissaan. Varhain aamulla näytettiin kaikki minulle kuin yhdessä väläyksessä. Olisi luullut jonkun siirtävän siteen pois silmiltäni ja aivojeni edestä. Mikään maailmassa ei voi pelastaa Anielkaa. Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki lääkärit.

Ja juuri sentähden en enään raatele itseäni. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei minulle enempää kuin hänellekään. Meidän tuomiomme on langetettu. Olisin sokea, jollen näkisi, että väkevä voima, kokonainen maailma on meitä eroittamassa. Mikä se on ja miksi sitä sanotaan — sitä en tiedä. Tiedän vain, että jos lankeaisin polvilleni, löisin otsani permantoon ja vannottaisin ja rukoilisin tätä voimaa, niin vuoret siirtyisivät — mutta se ei heltiäisi.

Koska ei enään mikään muu kuin kuolema voi ottaa Anielkaa minulta — niin hänen täytyy kuolla.

Marraskuun 21 p:nä.

Tänään tahtoi Anielka nähdä minua. Täti vei kaikki muut pois huoneesta, koska hän arveli sairaan haluavan uskoa äitinsä huostaani, kuten olikin. Minä sain nähdä armaani, elämäni sielun. Hän on yhä täydelleen tajuissaan. Silmät loistavat. Tuskat ovat poissa. Kaikki jäljet hänen viime tilastaan ovat kadonneet, ja kasvot ovat kuin enkelin. Hän hymyili minua vastaan, ja minä hymyilin hänelle takaisin. Eilisestä asti tiedän mikä meitä odottaa, ja minusta tuntuu jo siltä kuin olisin kuollut. Hallitsen sentähden mieltäni täydellisesti. Hän tarttui käteeni ja rupesi puhumaan äidistään, sitte katseli hän minua kauvan, ikäänkuin syövyttääkseen minut sieluunsa, ennenkuin hänen silmänsä sammuvat. Sitte hän lausui:

— Älä pelkää, Leon, minä voin paljon paremmin, mutta tahtoisin joka tapauksessa, että sinulle jäisi jotakin minulta… Minun ehkä ei pitäisi tehdä tällaista tunnustusta niin heti mieheni kuoleman jälkeen, mutta koska minäkin voin kuolla, niin sanon sinulle nyt, että olen rakastanut sinua hyvin, hyvin paljon.

Minä vastasin: "Tiedän, tiedän, armaani!" Pitelin hänen kättään, ja me katselimme toisiamme silmästä silmään. Ensi kerran eläissään hymyili hän minulle ikäänkuin hän olisi ollut morsiameni. Ja minä kihlasinkin hänet sillä hetkellä, ja valani oli kestävämpi kuin kaikki ajalliset valat. Meidän oli silloin hyvä olla, vaikka meitä varjosti suru väkevä kuin itse kuolema. Lähdin hänen luotaan vasta kun tultiin sanomaan, että pappi oli saapunut. Anielka pyysi vielä, etten pelästyisi papin tuloa. Hän ei ollut kutsunut häntä sentähden, että hän luuli kuolevansa, vaan sentähden, että ihmisen aina sairauden aikana täytyy olla valmiina.

Papin lähdettyä palasin hänen luokseen. Hän oli valvonut monta yötä ja nukahti väsymystään. Hän nukkuu paraikaa. Jahka hän herää, viivyn hänen luonaan, kunnes hän uudelleen menee uneen.

Marraskuun 22 p:nä.

Hän voi paljon paremmin. Celina on mielettömänä ilosta. Minä yksin tiedän mitä se merkitsee. Tohtorin ei olisi tarvinnut sanoa minulle, että suolihalvaus on odotettavissa.

Marraskuun 23 p:nä.

Anielka kuoli tänä aamuna.

* * * * *

Roomassa joulukuun 5 p:nä.

Minusta olisi voinut tulla sinun onnesi, mutta minusta tuli sinun onnettomuutesi. Minä olen vikapää sinun kuolemaasi, sillä jos minä olisin ollut toinen ihminen, jollen minä olisi ollut vailla kaikkea elämän pohjaa — niin olisit sinä säästynyt niiltä mielenliikutuksilta, jotka sinut surmasivat.

Minä ymmärsin sen jo silloin, kun sinä elit viime hetkiäsi maailmassa, ja vannoin, että tulen sinun luoksesi. Minä kihlasin sinut kuolinvuoteesi ääressä, ja minun ensimäinen velvollisuuteni on olla luonasi.

Jätän äidillesi omaisuuteni. Täti on löytävä lohdutusta Kristuksen rakkaudesta sinä lyhyenä aikana, joka hänellä vielä on jäljellä. Ja minä tulen sinun luoksesi. Minun täytyy.

Luuletko etten pelkää kuolemaa? Pelkään, sillä en tiedä mitä haudan takana on, ja näen ainoastaan kauhistuttavaa pimeyttä. En tiedä onko siellä mitään, vai onko siellä jokin olotila vailla ääriä ja aikaa, vai kantaako jokin taivaankappaltenvälinen tuuli sielua tähdestä tähteen, antaen sille matkalla yhä uusia ilmestysmuotoja; en tiedä onko siellä ääretön rauhattomuus vaiko yhtä ääretön rauha, rauha täydellinen, rauha, jommoisen ainoastaan Ikivoima ja Ikihyvyys taitaa antaa.

Mutta jos minun tunnuslauseeni "en tiedä" on saattanut sinulle kuoleman — niin kuinka minä voisinkaan jäädä tänne elämään?

Jota enemmän siis pelkään, jota enemmän siis en tiedä, sitä enemmän en voi päästää sinua sinne yksinäsi — en voi, Anielkani — vaan tulen.

Me tulemme siellä joko vaipumaan ikuiseen ei mihinkään tai yhdessä astumaan ikuisuuden tietä, mutta tänne, missä me olemme niin paljon kärsineet, jääköön jälkeemme vain äänettömyys.