Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ANIELKA II

Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

NELJÄS OSA.

Kesäkuun 6 p:nä.

Tänään toin kun toinkin Anielkan kotiin ja kysyn tässä nyt itsekseni: enkö ole tullut hulluksi? En! En saanut sulkea häntä syliini, en saanut kuulla tunnustusta hänen huuliltaan! Hän työnsi minut luotaan niin empimättä, niin verisen häpeäntunteen valtaamana, että olen aivan muserrettu! Mitä tämä merkitsee? Olenko minä vailla järkeä vai onko hän vailla sydäntä? Mitä taisteluni tarkoittaa? Mihin kallioon haahteni on pirstoutunut? Minkätähden hän työntää minut luotaan? Päässäni vallitsee sellainen sekasorto, etten voi ajatella, en kirjoittaa enkä käsittää mitään — toistelen ainoastaan toistelemistani: mitä kalliota vastaan haahteni on pirstoutunut?

Kesäkuun 7 p:nä.

Minä olen mahtanut tehdä jonkun tavattoman erehdyksen, jotakin tässä naisessa on varmaan jäänyt minulta huomaamatta ja lukuun ottamatta. Kaksi päivää olen koettanut päästä selville siitä, mitä minulle on tapahtunut, mutta päässäni on vallinnut sellainen sekasorto, etten ole voinut ajatella. Koetan nyt koota kaiken kylmäverisyyteni ja tietoisuuteni päästäkseni selvyyteen asiain tilasta. Kaikki olisi varsin helppoa käsittää, jos Anielkaa suojelisi rakkaus mieheensä; siinä tapauksessa ymmärtäisin täydellisesti, että tuo muuten niin lauha ja lempeä olento siihen määrään loukkaantuneena ja kiihtyneenä työnsi minut luotaan. Mutta sitä on mahdoton uskoa. Sen verran järkeä on toki jäänyt minunkin päähäni, että käsitän yhtä tyhmäksi ja erehdyttäväksi katsella asioita liian synkältä kannalta kuin nähdä ne liian ruusuisessa valossa. Mistä tämä rakkaus Kromickiin yhtäkkiä olisi tullut? Käykäämme läpi laskut vielä kerran. Hän meni miehelle ilman rakkautta, kaiken heidän yhdessäolonsa aikana on mies järkyttänyt hänen luottamustaan; hän myi hänen lapsuutensa kodin ja vaikutti senkautta äidin sairauteen. Heillä ei ole lasta. Muuten ei lapsi yleensä lainkaan saata naista likemmä miestään, se vaikuttaa ainoastaan, että hänen entistä enemmän täytyy tuntea yhteenkuuluvaisuutensa miehensä kanssa, se määrää ratkaisevasti hänen asemansa, toisin sanoen: se sitoo kädet, mutta ei sydämiä. Anielka ei suinkaan kuulu niihin naisiin, joissa rakkaus leimahtaa liekkiin heti häiden jälkeen. Senluontoiset naiset ovat voimakkaammin ikävöineet miestä tai suostuvat helpommin rakastajaan. Lausun tämän niin karkeasti, että itseenikin sattuu, mutta mitäpä minä säästäisin itseäni? Olen vakuutettu, ettei Anielkan tunteessa Kromickiin ole hitustakaan rakkautta, hän ei edes kunnioita häntä; hän ainoastaan suojelee itseään halveksimasta häntä — siinä Anielkan sieluntila. Pidän sen nyt kerta kaikkiaan todistettuna, muuten olisin sokea.

Jos hänen sydämensä minun saapuessani oli tyhjä lehti, niin täytyihän toki minun pystyä piirtämään siihen jotakin, minun, joka ennenkin, toisten olosuhteiden vallitessa, olin pystynyt sitä tekemään, minun, jolle se nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, minun, joka herätin hänessä ystävällisiä ja helliä muistoja, samentamatta mitään, ollen joka suhteessa huomaavainen ja toimien todellisen tunteen pakosta. Otan järkeni vangiksi ja sanon itselleni: mies, sinä et ole mikään maaseutuleijona, joka luulee, ettei yksikään nainen kylmänä pääse ohitsesi — ethän vain ole erehtynyt Anielkan rakkaudesta, ethän loppujen lopuksi ole erehtynyt luullessasi, että hänen sydämensä kuuluu sinulle?

Mikä sitte nyt osoittaa, että kysymyksessä olisi erehdys?

Hänen vastarintansa — ensi näkemältä.

Mutta enhän minä koskaan ole rohjennut edellyttääkään, ettei hän tekisi vastarintaa. Ottakaamme mikä naitu nainen tahansa, joka mielettömyyteen asti rakastaa toista miestä — voiko ajatella, ettei hän tekisi vastarintaa, ettei hän kamppailisi itsensä ja rakastetun miehen kanssa, kunnes hänen voimansa olisivat aivan lopussa?

Vastustus ei johdu rakkaudesta, mutta nämä molemmat voimat saattavat asua ihmisessä rinnan, kuten kaksi lintua samassa pesässä, karkoittamatta toisiaan.

En tee näitä muistiinpanoja ainoastaan sentähden, että kirjoittaminen jo on käynyt minulle tarpeeksi, mennyt veriini, en myöskään yksistään mieleni kevennykseksi, vaan yhtä paljon siitä syystä, että kaikki aina pysyisi tuoreena muistissani, että aina uudelleen voisin hengessäni seurata kehityksen kulkua ja tehdä johtopäätökseni. Olen juuri lukenut sivut, joille kirjoitin omani ja Anielkan historian siitä hetkestä, jolloin palasin Ploszowiin. Olen pannut muistiin hänen pienimmänkin katseensa, joka keskustelun, joka hymyn, joka kyyneleen, olen lennosta siepannut hänen sielunsa jokaisen värähdyksen. Minä en erehdy, erittelyni ei ole väärä. Sanat, kyyneleet, katseet ja hymyt ovat olleet naisen, joka ehkä on onneton, mutta ei välinpitämätön.

Minun mielentilani on täytynyt vaikuttaa häneen. Silmissäni ei ole kaihi: joka päivä kirvelee sydäntäni, kun näen miten hän laihtuu ja heikkenee, miten hänen kasvonsa käyvät yhä pienemmiksi ja hänen kätensä yhä läpikuultavammiksi. Minua kauhistuttaa, kun ajattelen, että hänen taistelunsa maksetaan hänen terveydellään. Mutta tämä kaikki puhuu sekin osaltaan olettamukseni puolesta. Hänen sielunsa ja mielensä ovat minun. Juuri sentähden on hän yhtä onneton kuin minä — ehkäpä onnettomampikin.

Kirjoitin vasta, etten rohjennut edellyttääkään hänen suostuvan minuun ilman vastarintaa. Se on totta, sillä kannalla olin tullessani Ploszowiin. Mutta viimein palatessani kotiin Varsovasta luulin hänen suostuvan — ja erehdyin. Hän ei tinkinyt hiuskarvankaan vertaa, hän ei osoittanut minulle pienintäkään sääliä, hän ei ottanut sanojani kuuleviin korviinsa, hän otti kaikki solvaukseksi. Näin suuttumuksen ja epätoivon kipunoivan hänen silmissään, hän riisti irti kätensä, jotka peitin suudelmilla, ja hänen huulensa toistelivat toistelemistaan: "Sinä loukkaat minua!" Hänen tarmonsa teki lopun minun tahdostani, varsinkin kun purkaus tuli minulle odottamatta. Anielka meni niin pitkälle, että uhkasi astua vaunuista ja jalan kulkea Ploszowiin kesken sadetta. Sana "avioero" vaikutti häneen kuin kuuman raudan kosketus. En mitään, en mitään, en mitään minä voittanut, turhat olivat houkutukseni, rohkeat yritykseni, rukoukseni, turha rakkauteni — hän otti kaikki pahaksi, selitti kaikki loukkaukseksi, työnsi kaikki luotaan ja polki jalkainsa alle. Nyt kun näen hänen lempeänä ja lauhana astelevan huoneissa, tuntuu minusta siltä kuin hän olisi aivan toinen nainen. Mitäpä peittelisin itseltäni tosiasioita. Olen kärsinyt niin täydellisen tappion, että minun, jos minulla olisi voimaa, jos olisin toisessa suhteessa elämään, vielä tänä päivänä täytyisi lähteä täältä.

Jos hän rakastaisikin minua, niin mitä hyötyä minulla olisi siitä, jollei hänen tunteensa milloinkaan katkaisisi kahleita, jotka häntä puristavat, jollei se millään tavalla tulisi päivän valoon eikä ilmenisi missään teossa? Yhtä hyvinhän voin kuvitella, että minua rakastaa kreikkalainen Helena, Kleopatra, Beatrice tai Maria Stuart! Sellainen tunne ei anna mitään eikä mitään vaadi. Ehkäpä Anielkan sydän kuuluu minulle, mutta se on pieni sydän eikä se pysty tekoihin! Ehkäpä hän omissa silmissään menettelee kauniisti ja uljaasti uhratessaan tunteensa velvollisuuden alttarille. Onhan siinä tyydytystä, jonka hyväksi saattaa jotakin tehdäkin. Uhraa sinä vaan minut, mutta erehdyt, jos luulet kantavasi suurenkin uhrin, kun uhraat tunteesi ja kuvittelet sillä korvaavasi velvollisuuden!

Mahdotonta minun vastaiseksi on ajatella tai kirjoittaa tyynesti.

Kesäkuun 8 p:nä.

Liehittelevä nainen on aika koronkiskuri: hän antaa vähän, mutta vaatii jättiläiskorkoja. Tänään kun olen tyynemmällä mielellä ja kykenen ajattelemaan selvemmin, täytyy minun tunnustaa, etten ainakaan siinä suhteessa voi syyttää Anielkaa. Hän ei ole antanut minulle mitään eikä hän ole vaatinut minulta mitään. Se, mitä Varsovassa luulin liehittelyn varjoksi, ei ollut muuta kuin hetken iloisuutta ja hyvää tuulta. Itse minä sen kaiken kutsuin esiin, itse otin harha-askeleet, itse olen syypää kaikkeen.

Eri asia on nähdä jotakin, eri asia ottaa se lukuun. Me saatamme olla selvillä erinäisistä, itsellemme vieraista ominaisuuksista toisen ihmisen sielussa, mutta käytännössä me tavallisesti otamme lähtökohdaksi ainoastaan oman katsantokantamme. Niin on käynyt minunkin. Minä olen tietänyt, tai ainakin luullut tuntevani, että me Anielkan kanssa olemme kaksi niin erilaista olentoa kuin jos olisimme kotoisin aivan eri taivaankappaleista — mutta minä en aina ole pitänyt sitä mielessäni, vaan olen laskenut, että hän siinä ja siinä tilaisuudessa menettelisi niinkuin minä olisin menetellyt.

Ja huolimatta siitä, että minä tunnen meidän olevan mitä erilaisimpia olentoja auringon alla — kaksi vastakkaista äärtä, kirjoitan tutun tosiasian tähän ikäänkuin ihmeissäni ja minun on vaikea tottua siihen. Minä olen tuhat kertaa enemmän tuollaisen Laura Davisin kuin tämän Anielkan kaltainen.

Nyt käsitän mitä vastaan minä olen ajautunut pirstaleiksi.

Sitä vastaan, jota jo kauvan olen tuntenut olevani vailla, sitä vastaan, jonka puuttuminen tosin on laajentanut näköpiiriäni ja vapauttanut ajatuksiani, mutta joka samalla on istuttanut sieluuni kuolettavan taudin idun ja tullut tragediakseni.

Hänen sielunsa katkismuksentapaista yksinkertaisuutta vastaan.

Nyt on asia minulle selvä, vaikken ehkä vielä näe sitä sen koko laajuudessa, sillä olen niin kompliseerattu ihminen, että olen kadottanut yksinkertaisuuden tajun… "Kuulen sinun äänesi, mutta en näe sinua…" Henkinen silmäni potee eräänlaista värisokeutta eikä eroita kaikkia värejä.

Minun päähäni ei mahdu minkätähden ei jokaista periaatetta, oli se sitte vaikka kuinka monen vuosisadan pyhittämä, saisi tarkastaa joka puolelta, minkätähden ei sitä saisi eritellä osiin, hitusiin, atomeihin — sanalla sanoen pienentää, kunnes se olisi tomuna eikä sitä enään saisi liittymään kokonaisuudeksi.

Anielkan päähän ei mahdu kuinka periaatetta, joka on tunnustettu hyväksi, jonka uskonto ja ihmiskunta ovat pyhittäneet, voi pitää muuna kuin ehdottomasti sitovana.

Yhdentekevää onko tämä hänessä tietoista vaiko itsetiedotonta, onko se oman mietinnän tulos vai ulkoapäin omistettu — se on kun onkin jo mennyt hänen veriinsä.

Johan minä sain ikäänkuin varoituksen, kun hän rouva Koryckistä puhuessa sanoi: "kaikkea voi selittää, mutta kun teet pahasti, niin omatunto aina sanoo: 'pahasti, pahasti teit!' eikä vaikene".

Silloin en kiinnittänyt tähän huomiota, kuten olisi pitänyt. Anielka ei tunne epäröimistä eikä epäilystä. Hänen sielunsa eroittaa akanat jyvistä sellaisella erehtymättömyydellä, ettei sekaantumisesta voi olla puhettakaan. Hän ei pyri laatimaan omia sääntöjä, hän ottaa säännöt valmiina uskonnosta ja yleisistä siveyskäsitteistä, mutta hän ottaa ne sellaisella voimalla, että ne tulevat hänen omikseen, sillä ne menevät hänen veriinsä.

Säännöt, joiden mukaan hyvä ja paha eroitetaan toisistaan, ovat sitä ankarammat ja leppymättömämmät, jota yksinkertaisemmat ne ovat. Kysymyksessä oleva eetillinen lakikirja ei tunne lieventäviä asianhaaroja. Sen mukaan tulee vaimon kuulua miehelleen, ja jos hän antautuu toiselle, tekee hän väärin. Mitkään sovittelut, näkökannat tai selitykset eivät tule kysymykseen — vanhurskaita odottaa oikea puoli, syntisiä vasen. Niiden yläpuolella on Jumalan armo, mutta niiden välillä ei mitään — ei yhtäkään mahdollisuutta.

Tämä lakikirja on niin yksinkertainen, että minunkaltaiseni ihmiset suorastaan eivät voi sitä ymmärtää. Meidän mielestämme ovat elämä ja ihmissielu siksi kompliseeratut, etteivät niiden vaatimukset saata mahtua siihen. Meidän kaltaisillemme se todella on mahdotonta. Onnettomuudeksemme emme ole voineet löytää mitään sen sijaan, mikä meiltä puuttuu, ja sentähden harhailemme eksyneiden lintujen lailla hätääntyneinä autiudessa ja tyhjyydessä.

Mutta suurin osa naisia ja varsinkin puolattaret tunnustavat vielä tämän lakikirjan. Nekin, jotka elämässä rikkovat sen sääntöjä vastaan, eivät hetkeksikään rohkenisi epäillä sen laittamattomuutta ja pyhyyttä. Missä tämä lakikirja alkaa, siellä loppuu järjen toiminta.

Turhaan esittävät runoilijat naista arvoituksena tai elävänä sfinksinä. Mies on sata kertaa suurempi arvoitus, sata kertaa enemmän sfinksi. Terve nainen — ei hysteerinen — oli hän hyvä tai paha, voimakas tai heikko, on aina henkisesti yksinkertaisempi miestä. Jotkut kymmenet käskysanat ovat kaikkina aikoina tyydyttäneet häntä, lukuunottamatta onko hän voinut seurata niitä vai onko hänen luonteensa heikkouden takia täytynyt rikkoa niitä vastaan.

Naisen sielu on niin dogmaattinen, että olen tavannut naisia, joiden ateismikin on pukeutunut uskonnollisiin muotoihin.

Kumma kyllä ei tuo yksinkertainen lakikirja vie naiselta älyn terävyyttä enempää kuin ajatuksen hienoutta tai lentoakaan.

Naisen sielu muistuttaa kolibria, joka voi lentää tiheimmässäkin pensastossa koskettamatta ainoaa oksaa, liikauttamatta ainoaa lehteä.

Tämän voi sovittaa ennen kaikkea Anielkaan. Tunteen hienostus on hänessä kehittynyt korkeimmilleen yhdessä mitä yksinkertaisinten siveyskäsitteiden kanssa. Hänelle ovat voimassa samat kymmenet käskyt kuin kansannaiselle — ainoastaan sillä eroituksella, että toisella niitä verhoaa säkkikangas, toisella kudos hieno kuin pitsi.

Minkätähden minä yhä pohdin näitä asioita? Sentähden, että ne minulle ovat elämän kysymyksiä, puhun niistä siksi, että ne ovat tuskani ja onnettomuuteni, koska tunnen, etten saata omistaa itselleni noita yksinkertaisia kymmeniä käskyjä. Niin monimutkainen ja kompliseerattu on elämänfilosofiani. Ja mitäpä apua voisi olla minulle, koska en suinkaan usko tuohon filosofiaan, vaan päinvastoin usein suorastaan epäilen sitä, kun sensijaan Anielka levollisesti ja järkkymättömästi uskoo opinkappaleihinsa.

Ainoastaan sen, joka jo on juonut epäilyksen lähteestä, voi saada uskomaan, ettei luvaton suudelma ole synti. Rakkaus voi temmata mukaansa uskonnollisen naisen kuten myrsky tempaa puun maasta, mutta hän ei milloinkaan tunnusta sitä oikeaksi.

Onnistuuko minun milloinkaan temmata Anielka itselleni? Ehkäpä se syvä epätoivo, joka nyt painaa minua, on hetkellinen, ehkäpä huomenna katson tulevaisuutta toivorikkaampana. Nyt se kuitenkaan ei tunnu minusta luultavalta.

Olen joskus merkinnyt tähän päiväkirjaan, että meillä useissa perheissä istutetaan naiseen ujoutta kuin mitäkin ruttoa. Minun täytyy muistaa, että käsky, johon Anielka niin pyhästi uskoo, nimittäin: "vaimon pitää kuulua miehelleen", loppujen lopuksi johtaa juurensa kainoudesta, joka hänelle on niin ominainen, niin hänen luonteeseensa kuuluva, että sata kertaa helpommin voisi kuvitella Anielkaa jonkun hirviön sylissä kuin painuneena minun rintaani vastaan.

Ja minä yhä petän itseäni, minä odotan yhä jotakin tältä naiselta.
Onhan se sulaa mielettömyyttä!

Mitä minun siis on tekeminen? Lähteminen pois?

En lähde! — en voi enkä tahdo.

Jään paikoilleni — ja koska tunteeni on mieletön, tulen menettelemään mielettömästi. Järjestelmällistä, laskettua, kauvas tähtäävää menettelyä on jo ollut tarpeeksi. Jääköön kaikki sattuman varaan. Entinen tie ei johda minnekään.

Kesäkuun 9 p:nä.

Hän on vieläkin onnettomampi kuin minä. Tämänpäiväiset näkemäni vakuuttavat minulle, että hänessäkin käy taistelu, johon hänen täytyy ammentaa voimat ainoastaan itsestään. Ajatukseni ovat niin sekaisin, etten pääse rauhoittumaan.

Herra Zawilowski kävi tänään tyttärineen Ploszowissa, ja heidän lähdettyään alkoi täti niin kouraantuntuvalla tavalla ylistää Helena neidin erinomaisia ominaisuuksia, että minä äkkiä vimmastuin. Olin väsyksissä, yöni oli kulunut unettomana, hermoni olivat kiihdyksissä, ja äkillisen suuttumuksen vallassa puhkesin puhumaan:

— Hyvä! Jos ensi sijassa on kysymys avioliitostani eikä onnestani, niin kosin huomispäivänä neiti Zawilowskia, sillä minullekin alkaa kaikki jo olla yhdentekevää!

Olihan selvää, että puhuin vihan väessä enkä tarkoittanut totta ja etten missään tapauksessa olisi pannut uhkaustani täytäntöön. Anielka kävi kuitenkin äkkiä valkoiseksi kuin paperi. Hän nousi ilman mitään järkevää syytä, rupesi kiertämään uudinten nuoraa, ja hänen kätensä vapisivat kuin kuumeessa. Onneksi tätikään ei kai eläissään ollut joutunut niin hämilleen kuin nyt, joten ei hän huomannut mitään. Jotakin hän sanoi minulle, en tiedä mitä, sillä tällä hetkellä en tietänyt mistään muusta kuin Anielkasta. Tosin minä jo miettimisen tietä olin päässyt siihen johtopäätökseen, etten ole hänelle yhdentekevä, mutta toista oli kuitenkin omin silmin saada siitä todistus. En ikinä tule unohtamaan hänen kalpeuttaan ja vapisevia käsiään. Saatoin olla asiastani varma, sillä vaikka osa vaikutuksesta olisikin ollut luettava odottamattoman purkaukseni ansioksi, niin todistusta silti oli jäämäänkin. Äkkinäistä naimailmoitusta, ei edes tiedonantoa välinpitämättömän henkilön kuolemasta, oteta vastaan kalpenemalla.

Pari päivää sitte ajattelin: mitä hyötyä minulla on siitä, että hän rakastaa minua, jos tunne ainiaaksi jää hänen salaisuudekseen? Ja kuitenkin: kun nyt omin silmin näin, että niin on, heräsi toivoni äkkiä kuolleista, ja epäilykset menivät menojaan; minussa heräsi taasen usko voittoon, varmuus siitä, että tulee aika, jolloin hänen tunteensa kasvaa häntä itseään väkevämmäksi ja jolloin minä suljen hänet syliini ja otan omakseni.

Samassa kyllä sain kokea, että erehdyn. Täti sanoi vielä jotakin ja läksi sitte pois, luultavasti varistaakseen jossakin nurkassa silmästään mielipahan kyyneleen. Minä astuin nopeasti Anielkan luo ja sanoin:

— Anielka kulta, vaikka minulle tarjottaisiin kaikki maailman aarteet, niin en menisi naimisiin neiti Zawilowskin kanssa. Mutta eikö minulla nyt ole huolta tarpeeksi, koskei minua vielä siltäkään taholta jätetä rauhaan. Tiedäthän sinä paremmin kuin kukaan, etten koskaan mene naimisiin.

— Päinvastoin… olisin hyvin iloissani, jos menisit, lausui hän vaivoin.

— Se ei ole totta! Näinhän minä miten sinä kalpenit — näinhän!

— Salli minun lähteä…

— Oma Anielkani, sinä rakastat minua! Älä petä itseäsi ja minua: sinä rakastat minua!

Hänen huulensa kävivät taasen valkeiksi.

— En, vastasi hän nopeasti, — mutta minä pelkään, että pian alan vihata sinua.

Ja hän kiiruhti äitinsä luo. Minä ymmärrän, että naisesta, joka taistelee rakkauttansa vastaan, monasti täytyy näyttää siltä kuin katkeran, kielletyn rakkauden olisi pakko pukeutua vihan muotoon. Ja kuitenkin Anielka sanoillaan sammutti iloni, niinkuin kynttilä puhalletaan sammuksiin. Elämässä on paljon itsessään varsin luonnollisia asioita, joita hermot ja inhimilliset voimat suorastaan eivät siedä. Muuan totuus, johon en ole kiinnittänyt huomiota, enempää kuin sitä yleensäkään tehdään, on tämä: "rakkaus toisen vaimoon on häpeällisessä muodossaan jotakin hyvin alhaista, mutta vakavassa muodossaan suuri onnettomuus — sitä suurempi, jota enemmän arvoinen nainen on". Minussa herää katkera uteliaisuus näkemään mitä tapahtuisi, jos sanoisin Anielkalle: "joko sinä nyt kiedot kätesi kaulaani ja tunnustat, että rakastat minua, tai minä ammun kuulan otsaani tässä silmiesi edessä!" Minä tiedän, että se olisi katalaa ja etten ikinä ryhtyisi hankkimaan voittoa sellaisilla väkivaltaisilla keinoilla… Mutta silti en saata olla tekemättä kysymystä: miten kävisi siinä tapauksessa? Luultavasti Anielka menehtyisi suruun — ja ehkäpä häpeäänkin — mutta hän ei ikinä alistuisi. Kun tätä ajattelen, sekä kiroan että ihailen häntä, vihaan ja rakastan entistä enemmän. Paras on suoraan tunnustaa, että suuri onnettomuus on kohdannut minua. Paha vain, etten näe mitään pelastusta, sillä minulla ei ole voimia päästä irti sen otteesta. Intohimoon, jonka tuo nainen aina on herättänyt minussa ylimmilleen, on jo yhdistynyt jotakin koiran kiintymyksestä. Ajatukseni ja katseeni kiertävät häntä lakkaamatta, en saa silmiäni irti hänen silmistään, hiuksistaan, huulistaan, olkapäistään — ja samalla kun tunnen, että hän on intohimoisen ikävöimiseni korkein määrä, samalla tunnen, että hän on minulle kallein olento maan päällä. Ei yksikään nainen ole vanginnut minua niin kokonaan ja ehdottomasti. Ajoittain tuntuu hänen vaikutuksensa minuun suorastaan käsittämättömältä, silloin tällöin koetan tehdä sitä itselleni selväksi — ja teen sen tavallisesti itselleni epäedullisella tavalla.

Olen kun olenkin elänyt nopeasti, ja päiväni kallistuu jo ehtoopuolelleen. Tie vie nyt laaksoa kohti, josta puhaltaa vastaan vilu ja pimeys. Tunnen kuitenkin, että tämä ainoa olento voisi antaa minulle takaisin nuoruuteni, voisi antaa minulle kukkeutta ja halua elämään. Jos hän minulta menee, menee samalla elämä, ja jälelle jää vain oleileminen, synkkänä kuin kuoleman esimaku. Sentähden minä rakastankin Anielkaa itsesäilytysvaistoni koko voimalla, en yksin sielullani ja mielelläni, vaan sentähden, että hän pelastaa minut häviöstä.

Anielka ei sitä tiedä, mutta minä arvelen, että hän syvästi säälii minua, koska minäkin, joka kohtelen häntä armottomasti, antaisin henkeni helpoittaakseni hänen kärsimyksiään. Ja kuinka en myöntäisi, että rakkaus toisen vaimoon on onnettomuus? Johtaahan se ihmisen esimerkiksi siihen, että hänen täytyy kiusata olentoa, jolle hän tahtoisi ostaa rauhan henkensä kaupalla! Ja samallaisia ongelmoja joka askeleella! Me olemme kun olemmekin molemmat hyvin onnettomat. Mutta onhan sinulla, Anielkani, toki jokin tukikohta elämässä, koska sinulla on opinkappaleesi — minä totisesti olen kuin pursi vailla airoja ja peräsintä.

Enkä ole oikein tervekään. Nukun huonosti tai en nuku ensinkään, eikä voi olla toisin. Tahtoisin sairastua, mutta oikein vakavasti; maata jonkin kuukauden tiedottomana, muistamatta mitään, levätä oikein kunnollisesti. Viettäisin silloin todella lomaa. Chwastowski tarkasti minua eilen ja teki johtopäätöksiään; hän sanoi, että hermostoni kerta kaikkiaan on kulutettu loppuun, mutta että olen perinyt aika suuren määrän lihasvoimaa. Luultavasti hän on oikeassa; muussa tapauksessa tietenkään en olisi jaksanut pitää puoliani hermojani vastaan. Kukaties syy henkiseen erikoisasemaani onkin etsittävä tästä asiantilasta. Erinäiset voimat ovat tietenkin vaatineet ulospääsyä, ja kun eivät ole saaneet sitä ajatusten enempää kuin tekojenkaan kautta, niin ovat ne tulvanaan täyttäneet yhden uoman ja kokoontuneet rakkaudeksi naiseen.

Kiitos hermojeni: aina sameina, aina kuohuten ja vinoon! ennen kaikkea vinoon!

Mitä mielialoja minun päiväni onkaan täynnä! Illansuussa tuli rakas täti luokseni ja pyyteli anteeksi, että oli kehunut neiti Zawilowskia. Suutelin molempia hänen käsiään ja pyysin vuorostani anteeksi suuttumustani.

— Vakuutan sinulle, sanoi hän, — etten enään puhu hänestä. Tosin minä sydämestäni soisin, että sinä, rakas Leon, menisit naimisiin, sillä olethan sukumme viimeinen, mutta Jumala tietää, että onnesi on minulle kallein kaikesta, sinä rakas poikani.

Rauhoitin häntä mikäli mahdollista ja virkoin lopuksi:

— Täti tietää, että minä olen kuin mikäkin hermostunut nainen!

Mutta silloin täti suuttui.

— Vai sinä nainen! Jokainen voi erehtyä, mutta jos vain kaikilla olisi niin paljon järkeä ja mielenlujuutta, niin näyttäisi tässä maailmassa toiselta!

Mene nyt sitte tekemään tyhjäksi tällaisia kuvitteluja! Joskus minut valtaa epätoivo, ja minä ajattelen: mitä minulla onkaan tekemistä tällaisessa talossa, keskellä kaikkia näitä naisia, jotka ovat ottaneet enkelimäisyyden oikein urakalle? Minun on myöhäistä kääntyä heidän uskoonsa, mutta mitä kärsimystä ja onnettomuutta voinkaan tuottaa heille!

Kesäkuun 10 p:nä.

Sain tänään kaksi kirjettä, toisen asianajajaltani Roomasta, toisen Sniatynskilta. Roomasta ilmoitetaan, että Italian hallituksen kiellon, joka koskee muinaismuistojen ja arvokkaiden taide-esineiden siirtämistä pois maasta, voi järjestää tai kiertää. Ovathan isän kokoelmat aivan yksityistä laatua, ulkopuolella kaikkea hallituksen valvontaa, ne voi niinmuodoin lähettää suorastaan huonekaluina.

Minun täytyy nyt ryhtyä panemaan taloani Varsovassa tarkoituksenmukaiseen kuntoon, ja se on kaikin puolin ikävää, koska kokoelmien siirtäminen ei enään vähääkään viehätä minua. Mitä minä enään niistä — ne eivät hyödytä minua ensinkään. Pysyn päätöksessäni ainoastaan sentähden, että itse olen niin paljon puhunut aikomuksestani ja että siitä on niin paljon kirjoitettu.

Minulle palasi sama mielentila, joka oli minua kiusannut matkojeni aikana Anielkan häiden jälkeen. Nyt minä elän kaikki toistamiseen, katselen ja käsitän asiat vain aina ajattelemalla yhtaikaa Anielkaa, eikä minulla enään ole mitään välittömiä vaikutelmia. Ajatukset, joita en usko hänelle pohjaa myöten, tuntuvat minusta aivan tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Se on hämmästyttävää ja todistaa kuinka kauvas ihminen voi hairahtua. Luin tänä aamuna Bungen esitelmän "Vitalismi ja mekanismi" ja luin sen harvinaisella mielenkiinnolla. Tekijä osoittaa nimittäin tieteellisesti samaa, mikä jo kauvan on liikkunut minun ajatuksissani, mutta joka minussa sai pikemmin epämääräisten tunteiden kuin itsetietoisen vakaumuksen muodon. Tässä näet tieto myöntää olevansa täydellinen epäilijä omaan itseensä nähden, myöntää oman voimattomuutensa ja julistaa, että on olemassa jokin maailma, joka on enempi kuin aine ja liike ja jota ei voida selittää, ei fyysillisesti eikä mekaanisesti. Minulle on yhdentekevää, onko tuo maailma ainetta korkeampi vaiko alempi. Pelkkää sanaleikkiä! En ole oppinut enkä ole velvollinen noudattamaan varovaisuutta johtopäätelmissäni. Ryntään siis pää edellä sisään avoimista ovista, ja sanokoon tiede sata kertaa, että vastassa on pimeää — minä tunnen, että minulla siellä on valoisampaa kuin tällä puolella. Luin miltei kuumeisella mielihalulla, ja lukeminen tuotti minulle suurta helpoitusta. Vain itseensä sulkeutuneet tyhmyrit eivät näe, kuinka materialismi painaa meitä ja tappaa meidät kaipaukseen, eivät näe, että ihmisten mielissä elää salainen pelko siitä, että tiede mahdollisesti ei osoittaisikaan sitä todeksi. He eivät tiedä, kuinka odotetaan uutta tieteen evolutsionia, ja mikä ilo on vangeilla, kun avautuu jokin portti tai aukko, josta saattaa paeta vapaaseen ilmaan. Mielet ovat jo niin painuksissa, etteivät ihmiset uskalla vetää henkeään eivätkä uskoa omaan onneensa. Mutta minä olen uskaltanut ja minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt pujahtamaan ulos ummehtuneesta kellarista. Ehkäpä tämä oli vain hetken vaikutelma, sillä minä ymmärrän, että uusvitalismi ei ole mikään käänne tieteessä. Ehkä jo huomenna palaan vapaaehtoisesti vankilaan… En tiedä… Tällä väliajalla minun oli hyvä olla. Toistin itselleni joka hetki: jos epäilyksenkin tietä päästään epäilemättömyyden varmuuteen siitä, että on olemassa yliaistillinen maailma, maailma, "joka tekee pilaa kaikesta mekaanisesta selityksestä", maailma, joka on "fyysilliskemiallisten selitysten" piirin ulkopuolella, niin kaikki on mahdollista, jokainen usko, jokainen dogmi, jokainen mystisismi. Saahan silloin ajatella, että samoinkuin on olemassa ääretön avaruus, niin on olemassa myöskin ääretön järki ja ääretön hyvyys. Saahan toivoa, että on olemassa jokin suuri maailman kaikkeutta verhoava vaippa, jonka helmoihin voi paeta, ja jokin holhoomus, jonka suojassa vaiva loppuu. Jos niin on, niin on hyvä. Silloin tiedän ainakin miksi elän ja miksi kärsin. Mikä tavaton helpoitus!

Toistan vielä kerran, että minun ei tarvitse olla varovainen eikä arkailla johtopäätösteni tekemisessä. Edellä olen jo kirjoittanut, ettei kukaan ole likempänä mystisismiä kuin skeptikko. Minä olen todennut sen omassa itsessäni, sillä aloin rynnistellä niinkuin lintu, joka, oltuaan kauvan vankina häkissä, vapauteen päästyään rynnistelee, hekumoi ja kylpee avaruudessa. Näin uusia kenttiä ja niillä uutta elämää. En tiedä oliko se jossakin toisessa tähdessä vai tähtien välisissä avaruuksissa — tiedän vain, että tämä elämä ja nämä kentät olivat aivan toisenlaiset kuin meillä. Valo siellä oli kirkas ja lempeä, ilma oli viileä ja täynnä suloisuutta, mutta pääeroitus oli siinä, että suhde yksilösielun ja yleissielun välillä siellä oli paljon lähempi, niin läheinen, että oli mahdoton määrätä missä loppuu yksilö ja missä alkaa yhteisö. Tunsin silloin, että juuri tuossa rajan epäselvyydessä on sikäläisen elämän onni, sillä ihminen ei eristäydy siellä, ei asetu vastakohdaksi, vaan on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa ja ottaa osaa yhteiskuntaelämään koko voimallaan.

Tämä ei ollut unennäköä — sitä en väitä. Se oli vain siirtymistä yli rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella loppuu selvä ymmärtäminen, ja toisella puolella alkaa aavistuksentapainen tunto. Tämä tunto ei kuitenkaan vielä ole johtopäätös aikaisemmista edellytyksistä, se on ainoastaan kehitetty miltei käsittämättömyyteen asti, samalla tavalla kuin kultainen lanka voidaan venyttää miltei loppumattomiin. Muuten en vielä voinut kokonaan sulautua uusien kenttieni elämään enkä lopullisesti hukuttaa itseäni niihin. Säilytin vielä jonkun verran omaa yksilöllisyyttäni. Minulta puuttui jotakin ja minusta tuntui, että etsin jotakin ympäriltäni. Yhtäkkiä tunsin, että etsin Anielkaa. Varmaan vain häntä ja aina häntä. Mitä merkitsi minulle ilman häntä tuo toinen elämä. Löysin hänet vihdoin, ja me aloimme harhailla yhdessä, kuten Paolon varjo Francesca da Riminin varjon kanssa…

Kirjoitan tämän muistoon siksi, että sekin osaltaan miltei peloittavasti todistaa, kuinka kokonaan tunne tätä naista kohtaan on anastanut haltuunsa minun olentoni. Kummallista. Mitä yhteyttä saattaa olla Bungen ja hänen uusvitalisminsa ja Anielkan välillä? Ja kuitenkin minä aina, ajatellessani näitä asioita, lopulta joudun häneen. Tieteen, taiteen, luonnon, elämän, kaiken johdan nyt aina tähän yhteen nimittäjään. Se on akseli, jonka ympärillä maailmani kieppuu.

Tällä on kuulumaton merkitys. Tuntuu nimittäin hyvin vähän todennäköiseltä, että joskus saattaisin seurata järjen neuvoa, joka minulle silloin tällöin heikolla, tukahutetulla äänellä toistaa sanat: matkusta pois! Pakene!

Tiedän, ettei tämä pääty hyvin, että tämä ei voi päättyä hyvin. Mutta mistä minä otan voimia, mistä tahtoa, mistä tarmoa, kun nämä kaikki ovat minulta riistetyt. Yhtä hyvin voisin toistaa ihmiselle, joka on menettänyt jalkansa: nouse ja lähde maailmalle. Miten? Ja lisään vielä: minne? Mitä etsimään? Täällä on minun elämäni.

Välistä valtaa minut halu antaa päiväkirjani Anielkan luettavaksi, mutta en tee sitä. Hänen säälinsä minua kohtaan ehkä senjälkeen kasvaisi, mutta hänen rakkautensa varmaan vähenisi. Jos Anielka tulisi minun omakseni, etsisi minusta tukea, lepoa ja horjumatonta uskoa siihen, että juuri näin täytyy olla ja että näin on hyvä, niin pelkään, että hän kuitenkin yhä epäilisi. Minä luulen, että vaikka hän ymmärtäisi kaikki mitä minussa on tapahtunut ja tapahtuu, niin minun tunteeni monessa suhteessa eivät sittenkään löytäisi hänessä vastakaikua. Me olemme kaksi niin erilaista olentoa. Minä esimerkiksi en silloinkaan, kun vaivun mystillisyyteen ja kun päättelen, että kaikki on mahdollista, kuvittele mitään maailmantakaista elämää yleisen käsityksen mukaan. Ja miksikä? Jos kaikki on mahdollista, niin silloin on mahdollinen myöskin helvetti, kiirastuli ja taivas, aivan kuten minun valoisat, kirkkaat kenttäni. Tietysti Danten näyt ovat suuremmat ja mahtavammat kuin minun. Ja miksikä? Kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että minun skeptillisyydelläni, joka myrkyttää itsensä omalla epäilyksellään kuten skorpioni omalla myrkyllään, vielä on voimaa kaikkinaisista otaksumisista eroittaa yksinkertainen ja yleisesti hyväksytty käsitys — ja toiseksi?… Toiseksi sentähden, että noissa dantelaisissa osastoissa en voi kuvitella itseäni ja Anielkaa yhdessä… Sellaista elämää en tahdo…

Mutta kaiken sen, mitä kirjoitan ja ajattelen, suoritan ajattelevan minäni jonkin osan avustuksella. Kaikki muu siitä on Anielkan luona. Tällä hetkellä näen vielä valon, joka lankeaa hänen huoneestaan berberispensaille hänen akkunansa alla. Anielka raukka — hänkin viettää unettomia öitä. Näin kuinka hän tänään nukahti työnsä ääressä. Suuressa nojatuolissa hän näytti pieneltä ja hän huokasi syvään väsymyksestä. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun lapseni.

Kesäkuun 11 p:nä.

Vihdoinkin saapui Sassoferraton madonnanpää. Jätin sen Anielkalle tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle kuuluva ja määrätty. Hänen oli mahdoton kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. Sitte naulasin omin käsin kuvan hänen huoneeseensa. Kaunis se on siellä. En yleensä pidä Sassoferraton madonnista, mutta tämä on yksinkertainen, ja siinä on harvinaisen kirkkaat, iloiset värit. Minulle on rakasta ajatella, että Anielkan, aina kun hän katsoo seinäänsä, täytyy muistaa minun rakkauteni merkiksi antaneen hänelle pyhän kuvan. Siten täytyy tunteen, jota hän pitää synnillisenä, hänen mielikuvituksessaan yhdistyä pyhän käsitteeseen. Se on lapsellinen lohdutus, mutta köyhä tyytyy siihenkin.

Tällä päivällä on ollut yksi parempi hetki. Kun kuva oli ripustettu seinälle, tuli Anielka luokseni kiittämään. Koska Celina rouvan nojatuoli oli jonkun matkan päässä, pitelin Anielkan kättä, vaikka hän jo koetti vetää sitä kädestäni, vielä silmänräpäyksen ja kysyin puoliääneen:

— Vihaatko sinä, Anielka, todella minua?

Hän pudisti päätään melkein surullisesti ja vastasi lyhyeen:

— Oi en!

Miten paljon rakkautta mahtuikaan tuohon lyhyeen vastaukseen!

Sopii sanoa, että on yhdentekevää suoko rakastettu nainen asianomaiselle vastarakkautta, jollei hänen rakkautensa milloinkaan osoittaudu ulospäin. Mutta se ei ole yhdentekevää! Onhan minulla sitte edes se, ja sitä en antaisi pois mistään hinnasta. Sittepä vasta olisinkin köyhä.

Kesäkuun 12 p:nä.

Olen saapunut Varsovaan Sniatynskin kirjeen johdosta, jonka hiljan sain ja jossa hän pyysi minua tulemaan Klaran kunniaksi pidettäviin jäähyväispäivällisiin. Päivällisille en mennyt. Eilen ne olivat. Mutta kävin asemalla sanomassa hänelle hyvästi. Tulen juuri sieltä. Tuo uskollinen sielu erosi minusta epäilemättä surullisena ja pettyneenä. Kun hän minut näki, antoi hän minulle kuitenkin kaikki anteeksi ja hyvästijättömme oli mitä sydämellisin. Minäkin tunsin, että tulen kaipaamaan häntä, että ympärilläni käy entistä tyhjemmäksi. Minun elämäni mystillisillä kentillä ei tule olemaan jäähyväisiä. Tämänpäiväinen hyvästijättö oli todella surullinen, sillä lisäksi oli päivä pilvinen ja sateinen. Räntäistä ilmaa tulee varmaan vielä kestämään pari päivää. Siitä huolimatta oli paljon väkeä saattamassa Klaraa. Hänen makuuvaunuosastonsa oli täynnä kukkia ja seppeleitä kuin hauta. Hänen täytyy ajaa kaikki ulos sieltä, muuten hän tukahtuu. Lähtöhetkenä ei Klara enään ensinkään välittänyt siitä, mitä ihmiset ajattelevat, vaan seurusteli niin paljon kuin mahdollista minun kanssani. Menin hänen osastoonsa, ja me juttelimme kuin kaksi ystävää, välittämättä Klaran vanhan, ikuisesti vaikenevan sukulaisen läsnäolosta enempää kuin muistakaan ihmisistä, jotka hienotunteisesti olivat vetäytyneet käytävän päähän.

Pitelin Klaran molempia käsiä, ja hän katsoi minuun uskollisin, sinisin silmin ja lausui mielenliikutuksissaan:

— Teille vain tunnustan, ettei minun koskaan ole ollut niin vaikea lähteä mistään. Lähtöhetken levottomuudessahan ei ole aikaa pitkiin puheisiin — mutta ikävä minun on!… Frankfurtissa kyllä näen paljon ihmisiä, oppineita ja taiteilijoitakin… mutta… en itsekään tiedä… he ovat aivan toista maata… te olette ikäänkuin herkempiä soittokoneita. Teistä en puhukaan!

— Sallitteko, neiti, että kirjoitan teille?

— Tietysti. Ja minäkin kirjoitan teille. Aioin juuri pyytää sitä. Onhan minulla musiikkini, mutta se ei enään aina tahdo riittää. Ja ehkä siitä on teillekin jotakin iloa, sillä vaikka teillä on paljon ystäviä, niin varmaan ei ole ainoaakaan, joka olisi teihin niin kiintynyt. Kuinka tyhmä minä olen, kun kaikki saa minut niin heltymään, mutta nyt minun täytyy kun täytyykin lähteä.

— Me kierrämme molemmat alituisesti maailmaa: te neiti, taiteilijana, minä mustalaisena. Tämä ei siis ole mikään ero, vaan me sanomme: näkemiin!

— Näkemiin! näkemiin niin pian kuin suinkin! Te olette tekin taiteilija! Ei tarvitse soittaa eikä kirjoittaa eikä maalata, vaan voi silti sielultaan olla taiteilija. Minä näin sen heti ensi silmäykseltä, kun teihin tutustuin — ja näin senkin, ettette ole aivan onnellinen, vaan ehkä sisimmässänne tavattoman surullinen. Muistakaa, että on muuan saksalainen nainen, joka on teille kuin sisko.

Vein hänen kätensä huulilleni, mutta hän luuli minun jo aikovan lähteä ja virkkoi nopeasti:

— Vielä on aikaa. Vasta toinen soitto.

Minun teki todella jo mieli sanoa hänelle hyvästi. Mutta mihin hermoni ovatkaan minut saattaneet! Klaran sukulainen oli sadeilman vuoksi pukeutunut gummitakkiin, joka kahisi joka liikkeestä — ja tuo kahina tai oikeastaan gummikankaan kitinä oli saattamaisillaan minut epätoivoihini. Muutenkaan ei enään ollut jälellä kuin pari minuuttia. Lähdin vihdoinkin, kun rouva Sniatynski tuli vaunuun.

— Hilst, Frankfurt! huusi Klara perässäni. — Kotoa lähettävät minulle kyllä kirjeet, vaikka olisin missä.

Hetken perästä olin asemasillalla vaununakkunan alla, keskellä Klaran hyvästelevää tuttavajoukkoa. Kuului sekaisin höyrypurkausten sihinää, veturin puhkinaa ja rautatiepalvelijakunnan huutoja. Makuuvaunun ikkuna laskettiin alas, ja vielä kerran näin Klaran uskolliset, ystävälliset kasvot.

— Missä te vietätte kesän? kysyi hän.

— En tiedä; kirjoitan siitä, vastasin.

Samassa rupesi veturi puhkumaan nopeammin, kuului viimeinen vihellys, ja juna läksi liikkeelle. Korotimme Klaralle eläköönhuudon, hän lähetti meille lentosuudelmia ja hävisi vihdoin näkymättömiin.

— Tuleeko hyvin ikävä? kysyi rouva Sniatynski minulta äkkiä.

— Tulee! vastasin, kumarsin ja läksin kotiin.

Ja minusta tuntuu todella siltä kuin luotani olisi lähtenyt ihminen, joka monessa suhteessa olisi voinut auttaa minua. Olin tavattoman kiihtyneessä mielentilassa. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti kolkko iltakin. Se oli niin sateinen, sumuinen ja samea, että katulyhdyt kaukaa näyttivät olevan kuin mitäkin taivaankaarenkarvaisia kehiä. Minussa sammui viimeinen toivon kipinä. Pessimismi ei enään vallinnut yksin mielessäni, vaan tuntui ilmana ympäröivän koko maailmaa, painavan esineitä, ihmisiä ja nielevän kaikki muodot ja olennot.

Tulin kotiin, mielessäni ääretön alakuloisuus ja levottomuus, tuntui siltä kuin jokin tavaton vaara uhkaisi. Hetkeksi heräsi minussa hurja kaipaus aurinkoon ja sinisen taivaan alle, maihin, joissa ei ole tällaisia sateita, tällaista pimeyttä ja sumua. Minut valtasi äkkiä tunne, että jos pakenen sinne, missä on hyvin kirkasta, niin itse valo puolustaa ja varjelee minua. Koko ajatuskykyni kiteytyi ainoaan sanaan, jota toistelemistani toistin kuin kaiku: "Matkalle! Matkalle!" Mutta samassa kauhistuin, sillä muistin, että jos lähden, jätän Anielkan tänne yksin ja jätän hänet alttiiksi samalle vaaralle, jota itse lähden pakoon. Tiedän että erehdyn, että lähtöni olisi hänelle helpoitus, mutta en pääse siitä tunteesta, että menettelisin huonosti ja pelkurimaisesti, jos lähtisin… Ja tämä tunne on minussa voimakkaampi kuin järjen puhe. Muuten on kun onkin tuo "matkalle!" vain tyhjä sana. Helppo sitä on toistella, jopa kuvitella noudattavansa, mutta kun kuvittelu olisi kehitettävä teoksi, niin pian nähtäisiin, että juuri se on kaikista mahdottomin panna täytäntöön minun voimillani. Minä olen tuohon tunteeseen mahduttanut sellaisen määrän hermovoimaa, niin paljon elämää, että minun olisi helpompi silpoa itseni kappaleiksi kuin irroittaa itseni siitä.

Itse-erittelyni on kehittynyt äärimmilleen. Minusta tuntuisi aivan mahdottomalta, että voisin tulla esimerkiksi mielipuoleksi. Ajoittain minä kuitenkin tunnen, ettei hermojani enään saata jännittää.

Sääli Klaraa. Tapasin häntä viime aikoina vähän, mutta minusta oli hyvä tietää, ettei hän ole kaukana. Nyt ottaa Anielka minut kokonaan valtoihinsa, nyt luovutan hänelle senkin voiman, jolla rakastetaan levollisesti ja tunnetaan ystävyyttä.

Kun tulin kotiin, tapasin siellä nuoren Chwastowskin. Hän oli eilen saapunut keskustelemaan veljensä, kirjakauppiaan kanssa. He puuhaavat jotakin helppotajuisten kirjojen levittämisyritystä. Aina he ovat hommassa, alati he ponnistavat, sentähden on heidän elämänsä rikas. Minä olen jo päässyt niin kauvas, että ilostuin kun hänet näin, aivan kuten lapsi, joka pelkää kummituksia ja ilostuu, kun joku tulee huoneeseen. Hänen henkinen terveytensä reipastuttaa minua. Hän sanoi Celina rouvan nyt olevan niin paljon paremmissa voimissa, että hän jonkun viikon perästä voi lähteä Gasteiniin. Erinomaista! Päästä toiseen paikkaan! Tulen kaikin voimin ajamaan tätä asiaa. Kehoitan tätiä lähtemään mukaan. Hän lähtee minun tähteni, ja silloin ei kukaan hämmästele, että minäkin lähden. Nyt ainakin tahdon jotakin ja tahdon kaikesta voimastani. Kuinka monella tavalla nyt saankaan hoidella Anielkaa. Me pääsemme vielä likemmä toisiamme kuin Ploszowissa. Tuntuupa vähän paremmalta. Muuten tämä onkin ollut kauhea päivä, sillä mikään ei minua niin masenna kuin paha ilma. Kuulen yhä vielä sateen kohisevan kattokouruissa — mutta pilvien raoista pilkoittavat jo tähdet.

Kesäkuun 12 p:nä.

Tänään saapui Kromicki…

Gasteinissa kesäkuun 23 p:nä.

Viikon olemme jo olleet Gasteinissa, koko talo, nimittäin: Anielka, täti, Celina rouva, minä ja Kromicki. Keskeytin joksikin aikaa muistiinpanoni, en sentähden, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen tai ettei se tuottaisi minulle huojennusta, vaan sentähden, ettei kokemuksiani tältä ajalta ole voinut mahduttaa mihinkään sanoihin. Kun ihminen paraikaa ponnistelee ja kamppailee suurta voimaa vastaan, niin ei häneltä riitä aikaa eikä ajatusta mihinkään muuhun. Olen ollut samassa tilassa kuin mies Sanssonin muistiinpanoissa, joka, kun hänen ruumiistaan leikattiin kappaleita ja haavoihin vuodatettiin sulaa lyijyä, hermokiihtymyksensä vallassa huusi: "Encore! encore!" — kunnes meni tainnoksiin. Minä olen jo tainnoksissa, nimittäin minä olen saavuttanut kärsimykseni rajat ja antautunut.

Tuntuu siltä kuin minua painaisi ääretön käsi, aivan kuin nuo vuoret, joiden keskellä elämme.

Mutta mitäpä siitä? Kosken enään tee vastarintaa, niin nujertakoon käsi minut. En ole tietänyt, että tunto omasta avuttomuudesta ja auttamattomasta kurjuudesta voisi tuottaa ihmiselle, jollei juuri lohtua, niin eräänlaista lepoa.

Kunhan en vain uudelleen nostaisi päätäni, kunhan tätä tilaa vain kestäisi niin kauvan kuin suinkin. Kirjoittaisin silloin muistiin elämykseni ikäänkuin ne koskisivat toista ihmistä. Mutta tiedän kokemuksesta, kuinka erilaiset päivät saattavat olla — ja pelkään mitä huomispäivä tuo mukanaan.

Kesäkuun 24 p:nä.

Kirjoitin Varsovan-matkani jälkeen tämäntapaisen päätelmän: "rakastaa toisen vaimoa leikillä on konnamaista; rakastaa häntä todenteolla on onnettominta kaikesta mikä voi kohdata ihmistä". Kun minä ennen Kromickin tuloa panin sanat paperille, en tehnyt itselleni selvää kaikista tämän onnettomuuden eri muodoista. Arvelin sen olevan jalomman kuin se on. Vasta nyt minä näen, että siihen, paitsi suurta tuskaa, liittyy paljon pikkuista nöyryytystä ja tunnetta omasta viheliäisyydestä ja naurettavuudesta, jopa valhettakin. Lisäksi se pakoittaa kaikkinaisiin kurjiin tekoihin ja ihmisille arvottomaan varovaisuuteen. Mikä kukkavihko! Sen tuoksusta saattaa totisesti menehtyä.

Jumala tietää millä nautinnolla kävisin kiinni Kromickin kurkkuun, työntäisin hänet seinää vastaan ja sanoisin hänelle suoraan vasten silmiä: "Minä rakastan vaimoasi!" Mutta sensijaan minun täytyy käyttäytyä niin, ettei hänen päähänsäkään pälkähtäisi Anielkan miellyttävän minua. Mitä kaunista osaa minä näyttelenkään hänen silmissään! Mitä hän mahtaakaan minusta ajatella! Siinä kukkanen lisää äskenmainittuun vihkoon.

Kesäkuun 25 p:nä.

En ikinä tule unohtamaan päivää, jolloin Kromicki saapui. Hän ajoi Varsovassa suoraan minun luokseni. Palatessani kotiin illalla tapasin etehisestä matkatavaroita. En tiedä miten en heti arvannut, että ne saattavat olla Kromickin laukkuja. Äkkiä ilmestyi hän itse viereisestä huoneesta, päästi minut nähdessään monokkelinsa putoamaan ja hyökkäsi syli auki uutta sukulaistaan vastaan. Näin kuin unessa hänen kuivan päänsä, joka muistuttaa kuolleen kalloa, hänen pienet, kipunoivat silmänsä ja mustan pörrön. Samassa kävivät hänen kätensä minuun kiinni, ikäänkuin olisin joutunut puisen manekiinin otteeseen. Kromickin tulo oli varsin helppo käsittää, ja kuitenkin minusta tuntui siltä kuin olisin katsellut kuolemaa silmiin. Minusta tuntui siltä kuin näkisin kauheaa unta ja sanat: "mitä kuuluu, rakas Leon?" soivat korvissani eriskummallisimmilta, aavemaisimmilta kaikista mahdollisista äänistä. Äkkiä valtasi minut sellainen viha, inho ja hätä, että minun täytyi kutsua avukseni koko tahtoni, jotten hyökkäisi hänen kimppuunsa, kaataisi häntä maahan ja puhkaisisi hänen pääkalloaan. Olen elämässä ennenkin tuntenut vihaa ja inhoa, mutta tämä hätä oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Sellaista ei herätä elävä ihminen, vaan kuollut. Pitkään aikaan en saanut sanaa suustani. Onneksi hän saattoi luulla, etten tuntenut häntä tai että hämmästelin hänen, miltei vieraan ihmisen, tutunomaista käytöstä ja sinuttelemista. Se ärsyttää minua vielä tänäkin päivänä, niin että kiehun kiukusta.

Koetin tyyntyä. Hän pani monokkelin silmäänsä, painoi uudelleen kättäni ja virkkoi:

— Mitä kuuluu? Miten Anielka voi? Ja äiti?… sairastelee kai kuten ennenkin? Ja täti — mitä?

Taasen valtasi minut ihmetys ja raivo siitä, että hän uskaltaa puhua minun läheisimmistäni, ikäänkuin he olisivat yhtä likeiset hänelle. Maailmanmies, kuten minä, sietää ja peittää kaikki, sillä hän on lapsuudesta lähtien niin kasvatettu — mutta minä tunsin, etten kestä tätä. Kutsuin palvelijoita, jotta saisimme teetä, päästäkseni jollakin lailla eroon äskeisestä vaikutuksesta. Kromicki kävi levottomaksi, kun en vastannut hänelle ja kysyi, uudelleen päästäen monokkelin putoamaan, vilkkaasti:

— Onko jotakin tapahtunut? Mikset sinä sano mitään?

— Kaikki ovat terveinä, vastasin.

Äkkiä juolahti päähäni, että mielenliikutukseni kautta annan tuolle vihatulle miehelle ylivallan, ja samassa hetkessä olin oman itseni herra.

Vein hänet ruokasaliin, pyysin istumaan ja kysyin:

— No mitä sinulle kuuluu? Oletko tullut pitkäksikin aikaa?

— En tiedä, sanoi hän. — Tuli ikävä Anielkaa — ja arvelen, että hänenkin on ikävä minua. Tuskinhan me kantakaan kuukautta vietimme yhdessä. Vastanaineille se on hiukan liian vähän — eikö totta?

Hän nauroi puisevasti ja jatkoi:

— Muuten minulla on täällä asioitakin. Asioita ja aina vain asioita!

Hän rupesi laajasti selittämään asioitaan, mutta minä en kuunnellut häntä enkä käsittänyt sanaakaan. Kuulin ainoastaan tuontuostakin sanan "liikepääoma" ja näin monokkelin heilahtelevan. Kumma, kuinka suuressa onnettomuudessa pienet asiat voivat kiusata. En tiedä lieneekö se yleistä, tiedän vain, että sana "liikepääoma" ja monokkeli kiusasivat minua sietämättömyyteen asti. Kohtaamisemme ensi hetkellä olin todella tajuttomana, mutta pystyin silti seuraamaan jokaista monokkelin liikettä. Niin on aina — ja niin nytkin.

Teetä juotuamme saatoin Kromickin huoneeseen, jonka olin määrännyt hänelle yöksi. Hän kertoi minulle lakkaamatta ja rupesi palvelijan avulla aukomaan matkalaukkujaan. Hetkeksi hän keskeytti kertomuksensa näyttääkseen minulle joitakin kaukaisesta idästä tuomiansa esineitä. Muun muassa avasi hän kantohihnan, jossa, paitsi matkapeitettä, oli kaksi pientä, itämaalaista mattoa, ja virkkoi:

— Nämä ostin, kun kävin Batumissa. Eivätkös ole sievät? Sopivat mainiosti vuoteittemme eteen.

Hän väsyi, lähetti pois palvelijan, asettui nojatuoliin ja jutteli edelleen yrityksistään ja tulevaisuudentoiveistaan. Minun ajatukseni olivat aivan toisaalla. Muutamissa tapauksissa katsoo ihminen pelastukseksi saada puolustaa osaa onnestaan, kun ei hän voi puolustaa koko onneaan. Minulle oli tällä hetkellä tärkeintä tietää lähteekö Kromicki mukaan Gasteiniin vai eikö. Sentähden virkoin hetken perästä:

— Minä en ole tähän saakka tuntenut sinua, mutta nyt uskon, että sinä todella tulet kokoamaan omaisuuden! Et katsele elämää pintapuolisesti etkä anna tunnesyiden vaikuttaa tärkeämpiin asioihin.

Kromicki puristi lämpimästi kättäni.

— Et usko, sanoi hän, — kuinka mielelläni suon, että aina luotat minuun.

En ensi hetkenä kiinnittänyt mitään erityistä huomiota noihin sanoihin. Ajatukseni askarteli siinä, että Kromickin takia jo olin valehdellut, koska en ensinkään uskonut hänen liikemieskykyynsä, ja muutenkin olin menetellyt alhaisesti, kun mairittelin häntä — häntä, jonka mieluimmin olisin upottanut veteen. Mutta minulla ei ollut muuta silmämäärää kuin estää häntä tulemasta Gasteiniin ja sentähden kahlasin liejussa kauniisti eteenpäin.

— Huomaan ettei tuo matka tule sinulle sopivaan aikaan, sanoin.

Vastauksessaan valitteli hän Celina rouvan sairastelemista, kuten ainakin itsekäs ihminen, joka katsoo kaikkia asioita omalta kannaltaan.

— Tietysti, virkkoi hän, — koko juttu tulee minulle sopimattomasti. Meidän kesken sanoen, arvelen, että mentäisiin ilmankin. Pitää toki kaikella olla määränsä, tyttärenkin kiintymyksellä äitiinsä. Naisen, joka menee naimisiin, täytyy käsittää, että hänen ensimäiset velvollisuutensa koskevat miestä. Tuo äiti, joka alituisesti istuu seinän takana viereisessä huoneessa, rajoittaa vapautta eikä anna ihmisten elää omissa oloissaan. En kiellä, ettei lasten rakkaus vanhempiin olisi kaikin puolin kiitettävä asia, mutta kun se menee liian pitkälle, käy se rasitukseksi.

Päästyään kiinni tähän aiheeseen ei hän tahtonut voida lopettaakaan. Hän toi esiin joukon samantapaisia tosiasioita, yhtä mauttomia ja ylimalkaisia, ja hänen puheensa ärsytti minua sitä enemmän, kun minun täytyi myöntää hänen jonkun verran olevan oikeassa. Lopuksi hän virkkoi:

— Mutta minkäs mahdat? Minä olen kuin kauppias: tiesin minkä sopimuksen allekirjoitin ja minun pitää täyttää kaikki mihin se minua velvoittaa.

— Lähdet siis Gasteiniin?

— Minulla on siihen erityiset syyni. Ensinnäkin tahdon, että täti, sinä ja minä oppisimme tuntemaan toisemme ja että te todella rupeaisitte luottamaan minuun. Puhumme siitä sitte lähemmin. Minulla on kuukausi tai puolitoista vapaa-aikaa. Jätin sijaisekseni Lucyan Chwastowskin, — joka — kuten englantilainen sanoo — on "a solid man". Ja ymmärräthän sinä, että kun miehellä on sellainen vaimo kuin Anielka, niin hän jonkun aikaa tahtoo viettää saman katon alla hänen kanssaan. Totta sinä sen ymmärrät, vai mitä?

Puhuessaan paljasti hän keltaiset, madonsyömät hampaansa ja taputti minua polvelle. Päätäni kylmäsi aivoihin saakka. Tunsin selvästi, että kalpenin. Nousin ja käännyin nopeasti pois valosta, jottei hän näkisi miten kasvoni muuttuivat.

— Milloin lähdet Ploszowiin? sain vaivoin suustani.

— Huomenna, huomenna!

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä, vastasi hän, pudottaen monokkelin silmästään.

Ja lisäsi, ojentaen minulle molemmat kätensä:

— Iloitsen suuresti, että saamme tutustua enemmän. Minä olen aina pitänyt sinusta… Toivon että meistä tulee hyvät ystävät.

Meistä hyvät ystävät? Miten pohjattoman typerä hän on. Ja jota typerämpi, sitä kauheampaa minun ajatella, että Anielka on hänen omansa, suorastaan hänen omaisuuttaan. En yrittänytkään riisuutua sinä yönä. En ikinä ollut niin selvästi nähnyt, että löytyy olosuhteita, joissa sanat loppuvat, loppuu kyky käsittää ja jää jäljelle ainoastaan — onnettomuus. Ja tällä onnettomuudella ei ole loppua. Meitä odottaa todella ihanat päivät! Kuvaavana voin mainita, että edellinen kausi elämääni, jolloin Anielka työnsi luotaan tunteeni, kausi, jota pidin onnettomuuden huippuna, nyt näyttää minusta satumaiselta onnelta. Jos silloin ja vielä tälläkin hetkellä paholainen ilmestyisi eteeni ja tarjoaisi allekirjoitettavaksi sopimusta, jonka mukaan kaikki jää ennalleen, nimittäin sille kannalle, että Anielka ikuisesti tulee hylkäämään rakkauteni, mutta Kromicki ei koskaan saavu tänne, niin minä uhraisin kun uhraisinkin sieluni ja allekirjoittaisin kontrahdin empimättä. Miehessä, jonka rakkaus hyljätään, kehittyy vähitellen vakaumus, että asianomainen nainen seisoo jossakin goottilaisessa temppelissä, saavuttamattoman korkealla. Hänen puoleensa ei ole lupa edes nostaa silmiään. Sellainen nainen oli minulle ehdottomasti Anielka. Ja nyt saapuu muuan herra Kromicki, matkassaan kaksi sänkymattoa Batumista, ja vetää hänet muitta mutkitta alas korkeudestaan, suorastaan matoilleen — hänet, saavuttamattoman, luoksepääsemättömän papittaren. Kuinka hirveää on, että ihminen saattaa ajatella ja kuvitella kaikkea — ja kuinka inhoittavan mauttomaksi ja naurettavaksi hän samalla käy! Miten paljon minä olinkaan ajatellut, miten paljon teorioja laatinut, miten paljon vaivannut aivojani tullakseni vakuutetuksi siitä, että rakkaus on väkevämpi voima kuin kaikki avioliittokontrahdit ja että minulla on oikeus rakastaa Anielkaa ja hänellä minua — ja nyt jään minä asumaan teoriojeni kanssa, ja Kromicki asettuu asumaan Anielkan kanssa.

Koska ilmankin täytyy ottaa lukuun mitä lampaan villat kestävät, niin olin aina ajatellut, että ihminenkin voi kantaa vain määrätyn kuorman ja että hänen täytyy kaatua, jos hartioille lasketaan enemmän. Pohjattomassa onnettomuudessani ja niinikään pohjattomassa tyhmyydessäni, alennuksessani ja naurettavuudessani tunsin, että siitä hetkestä asti, jolloin Kromicki saapui, aloin halveksia Anielkaa. Minkätähden? En voisi selittää sitä millään keinoilla. Vaimon täytyy kuulua miehelleen. Se tosiasia pysyy mielessäni yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin tyhmyrin päässä, mutta minun tunteeni rinnalla on se Anielkalle häpeä. Mitäpä muuten hyödyttää järkeileminen? Tiedän, että halveksin häntä ja etten jaksa kantaa sellaista kuormaa. Eläminen tällaisessa tilassa on kun onkin minulle mahdottomuus, ja ehdottomasti täytyy tulla jokin muutos. Sen sijaan mikä on ollut, täytyy tulla jotakin muuta.

Mutta mitä? Jos halveksimisen tunne tappaisi rakkauden, kuten susi lampaan, niin olisi hyvä. Olen kuitenkin alunpitäen aavistanut, että jotakin muuta on tulossa. Jollen rakastaisi Anielkaa, niin en halveksisi häntä. Halveksiminen on vain uusi rengas kaulakäädyssä. Tiedän täsmälleen, että paitsi rouva Kromickia, herra Kromickia ja heidän keskinäisiä suhteitaan kaikki maailmassa on minulle yhdentekevää — kaikki! Minulle ei ole olemassa valoa eikä pimeyttä, sotaa eikä rauhaa, ei mitään kaikesta mitä maailmaan kuuluu. Hän, Anielka, tai oikeammin sanoen nuo molemmat ja minun osani heidän elämässään, muodostaa ainoan tekijän olemassaolossani. Ja jollei tuo tekijä ylläpidä minua, miten sitte käy? Äkkiä huomasin ihmeekseni, että kaikkein yksinkertaisin asia oli jäänyt minulta lukuun ottamatta — kuolema. Mitä ääretöntä voimaa ihminen sentään kantaa käsissään, kun hän saattaa katkaista kaikki langat. Nyt olen valmis ottamaan sinut vastaan, sinä elämäni paha henki, nyt kun saatan sanoa sinulle: "Et voikaan pitemmältä kasata kuormia niskoilleni kuin itse haluan kantaa. Kun saan kylläkseni, pudotan kuormasi selästäni." "E poi eterna silenza!" Nirvana, Zöllnerin neljäs ulottuvaisuus… tai muuta sellaista! Kun vain ajattelinkin, että loppujen lopuksi kaikki riippuu minusta, niin tunsin suurta huojennusta… Tuntikauden olin sohvalla pitkälläni ja mietin kuinka ja koska sen panen täytäntöön — ja jo se, että hetkeksi irroitin ajatukseni Kromickista, hänen tulostaan ja inhostani häneen, tuotti minulle lepoa. Itsemurha vaatii erinäisiä ulkonaisia apuneuvoja — ja sekin johdatti ajatuksiani pois kurjuudestani. Muistin paikalla, että matkarevolverini on liian pientä kaliiberia. Nousin katsomaan sitä, huomasin, että olin ollut oikeassa ja päätin ostaa uuden. Rupesin miettimään miten voisin järjestää asiat niin, että tekoani pidettäisiin tapaturmana. Itse asiassa oli tämä kaikki puhdasta teoriaa. Ajatukseni eivät vähimmässäkään määrässä kiteytyneet aikomukseksi. Minussa liikkui ajatuksia itsemurhan mahdollisuudesta, muttei suinkaan päätöksiä. Olin joka tapauksessa varma siitä, ettei se moneen aikaan tulisi kysymykseen. Arvelin, että koska nyt tiedän missä portti on ja aina pääsen ulos aukealle, niin voin jäädä katsomaan mihin mittaan paha saattaa kehittyä, mitä kärsimyksiä minulle vielä on valmistettu. Minussa paloi kipeä, vastustamaton uteliaisuus saada tietää miten käy, miten nuo molemmat ihmiset tulevat elämään yhdessä, miten Anielka tulee katsomaan minua silmiin?… Väsyin vihdoin ja nukuin vaatteet yllä uneen, joka oli täynnä Kromickin monokkeleja, revolvereja ja muuta samankaltaista, ihmiset ja asiat yhtenä sekamelskana. Heräsin kuitenkin myöhään. Palvelija ilmoitti Kromickin jo lähteneen Ploszowiin. Ensi ajatukseni oli, että lähden hänen perässään ja saan nähdä heidät yhdessä. Istuin jo vaunuissa, kun äkkiä tunsin, etten kestä sitä, että se käy minulle liian raskaaksi ja sietämättömäksi. Ymmärsin, että tämä retki voisi kiirehtiä lähtöäni avonaisesta portista tuntemattomille kentille — ja käskin ajaa toisaalle.

Suurinkin pessimisti karttaa vaistomaisesti pahaa ja suojelee itseään kaikin voimin sitä vastaan. Sentähden hän tarttuu jokaiseen toivon ituun ja odottaa, että jokainen muutos toisi parannusta. Minussa heräsi halu saada meidät kaikki niin pian kuin suinkin Gasteiniin, ikäänkuin minua siellä olisi odottanut pelastus. Matkaan! Pois Ploszowista! — se ajatus ei antanut minulle rauhaa, se valtasi minut niin kokonaan, että käytin koko päivän tuumani täytäntöönpanoon.

Vaikeuksia ei tullutkaan. Asianomaisethan jo olivat valmiina. Kromicki ei ollut ilmoittanut edeltäkäsin tulostaan, koska hän nähtävästi oli halunnut valmistaa vaimolleen yllätyksen; meidän piti siis parin päivän perästä lähteä matkaan. Näin ollen kyllä olisi pitänyt antaa hänen levätä ja kysyä, milloin hänelle sopii lähteä, mutta päätin tahallani, että toimin ikäänkuin ei häntä olisi.

Ajoin rautatielle, tilasin seuraavaksi päiväksi makuuvaunun Wieniin ja lähetin sitte palvelijan Ploszowiin viemään tädille kirjettä, jossa ilmoitin, että liput jo ovat ostetut. Meidän täytyy lähteä huomenna, koska kaikki liput koko viikoksi jo ovat tilatut.

Kesäkuun 26 p:nä.

Palaan vielä lähtömme edellisiin hetkiin Varsovassa. Nuo muistot syövät aivojani niin etten voi vaieta. Päivää Kromickin palaamisen jälkeen valtasi minut outo tunne. Minä muka en enään rakastanut Anielkaa — mutta toiselta puolen en voinut elää ilman häntä. Ensi kertaa jouduin nyt tilaan, jota voisi sanoa psyykilliseksi särkyneisyydeksi. Aikaisemmin, kun tunteen kehitys oli tapahtunut minussa säännöllisemmin, olin päätellyt: "rakastan häntä, siis tahdon hänet omakseni" — yhtä johdonmukaisesti kuin Cartesius oli sanonut: "ajattelen — siis olen". Nyt muuttui päätelmäni, sanoin: "en rakasta, mutta tahdon hänet omakseni"— ja molemmat puolet olivat minussa erillään, ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuina kahteen eri kivimöhkäleeseen. Molemmat kiusasivat minua sanomattomasti. Ennen pitkää huomasin, että tuo: "en rakasta" on erehdys. Minä rakastan kuten ennenkin, mutta rakkauteni on niin kipeä, niin katkera ja myrkytetty, ettei sillä itse asiassa ole mitään yhteistä onnen kanssa.

Joskus johtuu mieleeni, että vaikka nyt kuulisinkin Anielkan huulilta tunnustuksen, että hän rakastaa minua, vaikka saisin hänelle avioeron, tai hän jäisi leskeksi ja tulisi omakseni, niin en olisi onnellinen. Olisin valmis antamaan elämäni sellaisesta hetkestä, mutta en tiedä voisinko loihtia siihen todellista onnea. Kuka tietää eivätkö ne hermot, joilla tunnetaan onnea, olekin kuihtuneet minussa. Sellaista voi tapahtua. Mitä varten minä todella viivyn tällaisessa elämässä?

Lähtömme edellisenä iltana kävin asekaupassa. Kummallinen mies tuo, joka myi minulle revolverin. Jollei hän olisi ruvennut asekauppiaaksi, olisi hän voinut tulla psykologian professoriksi. Astuessani kauppaan sanoin hänelle heti, että minulle on yhdentekevää onko revolveri Coltin vai Smidtin mallia, kunhan ase vain on hyvä ja tarpeeksi suurta kaliiberia. Vanha herra valitsi minulle aseen, jonka heti paikalla hyväksyin, ja kysyi:

— Saanko antaa myöskin ampumapanoksen?

— Minun piti juuri sitä pyytää. Asekauppias katseli minuun tarkkaavasti:

— Haluatteko revolveriin kotelon?

— Tietysti. Tehkää hyvin ja antakaa kotelo.

— Sepä hyvä, vastasi hän. — Sitte panen panoksen samaa numeroa kuin revolveri.

Nyt oli minun vuoroni kummissani katsella häntä. Mutta hän jatkoi:

— Katsokaa, hyvä herra, olen neljäkymmentä vuotta ollut tässä toimessani ja oppinut yhtä ja toista. Usein ovat ihmiset minulta ostaneet aseen, jolla sitte ovat ampuneet kuulan päähänsä. Ja miten te luulette? Ei ole vielä tapahtunut, että yksikään heistä olisi ostanut koteloa. Mies tulee ja sanoo: "Pyytäisin revolveria." — "Kotelon kanssa?" — "Ei ole tarvis." Se on kummallista, sillä eihän luulisi ihmisen, joka aikoo ampua kuulan otsaansa, tarvitsevan säästää ruplaa. Mutta ihmisluonne on sellainen… Nähtävästi jokainen arvelee: "Mitä hittoa minä kotelolla!" Mutta juuri sentähden tiedän heti, kun tullaan ostamaan revolveria, aikooko asianomainen ampua itsensä vai eikö.

— Kerrottepa hyvin mieltäkiinnittäviä huomioita, sanoin.

Minusta tuntui juttu todella hyvin kuvaavalta.

Asekauppias jatkoi:

— Kun huomasin tuon asian, ajattelin tällä lailla: annanpa sille, joka ostaa revolverin ilman koteloa, muka epähuomiosta yhtä numeroa suuremman panoksen. Itsemurha ei ole mikään pikkuasia. Täytyy sitä siinä koota malttinsa ja rohkeutensa. Taitaa yhdellä ja toisella niissä hankkeissa tulla kylmä hiki päähän… Vihdoin viimein on mies tehnyt päätöksen ja ostanut revolverin. Mutta panos ei sovikaan… Vaikka ajaisi päänsä seinään — niin puuha on jätettävä huomiseen… Ja mitä te luulette: lieneekö helppo toisen kerran tehdä tuota päätöstä? Monikaan niistä, jotka tänään olisivat ampuneet kuulan otsaansa ja jotka jo ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ei enään huomenna tee sitä. Toiset ovat seuraavana päivänä palanneet ja ostaneet kotelon Silloin on minua tupannut naurattamaan. "Tuoss' on kotelo ja voi hyvin!"

Panen paperille tämän keskustelun, koska kaikki mikä koskee itsemurhaa tällä kertaa suuresti huvittaa minua, ja vanhan asekauppiaan sanat muodostavat nekin minusta inhimillisen todistuskappaleen tässä kysymyksessä.

Kesäkuun 27 p:nä.

Ajoittain johtuu mieleeni, että Anielka on rakastanut minua, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja elää ihmeellisen valoisaa ja onnellista elämää — että kaikki tyynni on ollut minun vallassani ja että olen tehnyt kaikki tyhjäksi senkautta, etten kykene elämään elämää. Silloin kysyn itseltäni: enkö vain olekin menettämäisilläni järkeni? — ja olisinko todella voinut saada Anielkan ikiomakseni? Mutta tapausten kulku on selvästi mielessäni tutustumisemme hetkestä tähän päivään asti. Ja ajatella, että tuo nainen olisi minulle yhtä uskollinen kuin hän on tuolle toiselle, vieläpä sata kertaa uskollisempi, koska hän rakasti minua koko sielustaan! Synnynnäinen kykenemättömyys — juuri niin! Mutta vaikka se puhdistaisikin minut omissa silmissäni, niin mitäpä hyötyä siitä koituisi, kun en löydä siitä minkäänlaista lohtua. Ainoa mikä minua jonkun verran lohduttaa on, että loppuun eläneiden sukujen jälkeläiset — loistavimpienkin — kerran mullataan maahan… Se vähentää silmissäni eroa niinsanottujen aktiivisten ihmisten ja heidän, loppuun eläneiden välillä. Minun kaltaisteni olentojen koko onnettomuus on heidän erikoisuudessaan. Miten sekä kirjailijoilla että ammattipsykologeilla ja fysiologeilla sentään on hullut käsitykset vanhoista suvuista! He kuvittelevat aina, että psyykilliseen elämisen kykenemättömyyteen kuuluu ruumiillinen voimattomuus: hento vartalo, heikot lihakset, vähäveriset aivot ja niukka äly. Ehkäpä usein on niin, mutta joka tekee siitä yleisen johtopäätöksen, erehtyy ja eksyy toistelemaan samaa asiaa. Vanhojen sukujen jälkeläisiltä ei puutu elämisen voimia, mutta heille on ominaista, etteivät nämä voimat ole sopusoinnussa keskenään. Minä itse olen fyysillisesti voimakas mies enkä ikinä ole ollut tyhmyri — lisäksi olen tuntenut henkilöjä omasta yhteiskuntaluokastani, jotka ovat olleet kuin vanhat kreikkalaiset, lahjakkaita ja teräviä. Mutta he eivät kuitenkaan ole kyenneet elämään, ja heidän päivänsä ovat päättyneet huonosti juuri siitä syystä, etteivät heidän — usein rehevät — elämisensä voimat ole olleet tasapainossa keskenään. Ne ovat meillä kuin huonosti järjestetty yhteiskunta, josta ei tiedetä missä alkavat toisen ja missä loppuvat toisen oikeudet. Me elämme anarkiassa ja, kuten tunnettu, anarkia ei voi pysyä pystyssä. Jokainen näistä voimista tahtoo hallita ja vetää omaa köyttään, usein tehden väkivaltaa kaikille muille — siitä johtuu traagillista eristäytymistautia. Minäkin sairastan nykyään tällaista eristäytymistä, josta johtuu, etten välitä mistään muusta kuin Anielkasta, minun mieltäni ei kiinnitä mikään, elämässä ei ole mitään, johon tarttuisin. Mutta ihmiset eivät ymmärrä, että tällainen sopusoinnun puute, tällainen elinvoimien anarkia on vaikeampi tauti kuin fyysillinen ja moraalinen vähäverisyys. Siinä arvoituksen selitys. Ennen olivat elämä ja yhteiskunnalliset velvollisuudet meidän pelastuksemme, sillä ne vaativat meiltä tekoja ja pakoittivat meidät työhön. Nyt, kun me olemme eristäytyneet elämästä ja antautuneet mietiskelemisen ja epäilemisen myrkytyksen alaisiksi, on tautimme tietenkin epäterveellisten olosuhteiden takia käynyt entistä äreämmäksi. Olemme loppujen lopuksi päässeet siihen, ettemme enään pysty tekoihin, vaan ainoastaan aikomuksiin, ja juuri siitä johtuu, että kykenevimmät ja lahjakkaimmat meistä aina saavuttaa jonkinlainen hulluus. Kaikesta mitä kuuluu elämään, on meille jäänyt jäljelle ainoastaan nainen — ja joko me heittäydymme huvituksiin ja kulutamme hurjistelussa elämämme pääoman viimeiseen äyriin tai me tartumme rakkauteen kuten kuilun yllä riippuvaan oksaan ja jäämme häilymään ilmaan, ja asemamme on sitä hengenvaarallisempi, kun me tavallisesti katsomme rakkautta vääryydeksi, jonka luontoon on kätketty traagillisuuden itu. Minä tiedän, että tunteeni Anielkaan täytyy johtaa huonoon loppuun — ja tämän tietäen en enään koetakaan pitää puoliani sitä vastaan. Puolustautuminenkin johtaisi varmaan tappioon.

Kesäkuun 28 p:nä.

Kylvyt ja varsinkin täkäläinen raikas ilma tekevät Celina rouvalle hyvää. Hän käy päivä päivältä reippaammaksi — ja kun vaalin ja hoitelen häntä ikäänkuin hän olisi oma äitini, on hän minulle kiitollinen ja kiintyy minuun kiintymistään. Anielka sen kyllä huomaa — eikä hänkään voi olla tuntematta kiitollisuutta minua kohtaan, mutta olen varma, että kiitollisuudentunteeseen liittyy yhä katkerampi kipu, kun hän huomaa miten onnellista elämää me olisimme voineet viettää kaikki yhdessä, jos olisi käynyt niinkuin olisi voinut käydä. Olen nyt miltei varma siitä, ettei hän rakasta Kromickia. Hän on ja pysyy hänelle uskollisena — mutta kun he ovat yhdessä, saattaa Anielkan kasvoissa huomata jonkinlaista pingoitusta ja nöyryytystä. Aina kun mies, joka ehkä todella on rakastunut ja joka ehkä vielä enemmän haluaa ulospäin näyttää, että he ovat rakastunut aviopari, hyväilee hänen käsiään, silittää hänen hiuksiaan tai suutelee häntä otsalle, näen selvästi, että rouva mieluummin menisi maan alle kuin ottaisi vastaan noita hyväilyjä minun ja muiden nähden. Hän tekee sen kuitenkin ja pakoittaa itsensä hymyilemään. Minäkin kestän mitä näen ja pakoitan itseni hymyilemään. Mutta hengessä kaivan sormet rintaani ja revin auki haavojani, ja se tuottaa minulle nautintoa. Joskus johtuu mieleeni, että tämä Dianan papitar, ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa, varmaan osoittaa tunteitaan vapaammin ja vähemmin säästeliäästi. Mutta tällaisten ajatusten hekumaa minun täytyy varoa, sillä pisara vain lisää ja minä kadotan tasapainoni ja lakkaan olemasta oman itseni herra. Suhteeni Anielkaan on kauhea sekä minulle itselleni että hänelle. Minun rakkauteni pukeutuu vihan, ylenkatseen ja ivan muotoihin. Se kiduttaa ja peloittaa Anielkaa. Joskus katsoo hän minuun ikäänkuin sanoakseen: "Onko tämä minun syyni?" Ja minä itsekin kysyn usein itseltäni: "Onko tämä hänen syynsä?" Mutta kautta Jumalan, en voi kohdella häntä toisin! Jota nöyryytetympänä ja nujerretumpana hänet näen, sitä enemmän nousee minussa vimma häntä, Kromickia, itseäni ja koko maailmaa vastaan. Eikä tämä tapahdu siksi, etten säälisi olentoa, joka on yhtä onneton kuin minä. Mutta kuten ei vesi sammuta tulipaloa, kun se on päässyt liian suureen valtaan, vaan päinvastoin kiihoittaa sitä, niin minussakin kaikki tunteet lisäävät epätoivoa. Kun minä kohtelen kalleintani pilkallisesti, kun minä osoitan hänelle vihaa ja ylenkatsetta, niin rikon itseäni vastaan yhtä paljon kuin häntä — jopa enemmänkin, sillä hän saattaa suoda minulle anteeksi, mutta minä en saata suoda itselleni anteeksi ikinä!

Kesäkuun 29 p:nä.

Tuo mies on huomannut, että minun ja hänen vaimonsa välillä vallitsee leppymätön viha, ja hän on selittänyt sen arvoisellaan tavalla. Hän luulee minun vihaavan vaimoansa siitä syystä, että tämä on ottanut hänet ja hyljännyt minut. Hän luulee vihani syynä olevan loukatun itserakkauden eikä mitään muuta. Pitää olla… aviomies, voidakseen elää tällaisessa erehdyksessä. Ja katsellessaan asioita tältä kannalta koettaa hän hyvittää Anielkaa kohtelemalla häntä entistä suuremmalla hellyydellä, ja minä saan osakseni jalomielisen voittajan hyvänsuopaa ystävällisyyttä. Yksin itserakkaus saattaa hölmistyttää ihmiset siihen määrään. Lystillinen mies! Joka päivä hän menee Straubingerin hotelliin ja katselee Wandelbahnilla astelevia pareja, tehden näkemistään mitä katalimpia johtopäätöksiä. Hän töllistelee suu auki eteensä, niin että kaikki hänen madonsyömät hampaansa näkyvät, ja nauraa miehiä, joiden vaimoja luulee uskottomiksi. Jokainen uusi tämänlaatuinen paljastus saattaa hänet niin erinomaiselle tuulelle, että hän kymmenen kertaa tunnissa pudottaa monokkelin silmästään, samassa taas nipistääkseen sen paikoilleen. Ja sama mies, joka ainoastaan huvittelee aviollisen uskottomuuden kustannuksella, pitäisi sitä suurimpana ja traagillisimpana rikoksena, jos se koskisi häntä itseään. Kun on kysymys muista, katselee hän asiaa farssina — jos se sattuisi hänen omalle kohdalleen, huutaisi hän taivaan kostoa. Millä perustuksella, sinä hölmö? Kuka sinä olet olevinasi? Mene peilin ääreen ja tarkasta naamaasi; katso mongolilaisia silmiäsi, hiuksiasi, jotka ovat kuin mustaa rääsyä, monokkeliasi ja pitkiä torahampaitasi. Tarkasta hiukan omaa itseäsi ja huomaa mielesi alhaisuus, luonteesi koko kataluus — ja sano sitte, tuleeko sellaisen naisen kuin Anielka pysyä sinulle uskollisena tunninkaan vertaa? Kuinka sinä uskalsitkaan lähestyä häntä, sinä nousukas sekä ruumiisi että sielusi puolesta? Eikö ole aivan luonnonvastaista, että sinä olet hänen miehensä? Danten Beatrice olisi tehnyt paremmat kaupat, jos olisi mennyt vihoviimeiselle Firenzen jätkälle!…

Minun piti keskeyttää kirjoittaminen, sillä minussa alkoi taas kiehua, ja tasapainoni oli taas menemäisillään menojaan. Ja minä olin kuitenkin jo niin turtunut. Ei, rauhoittukoon Kromicki vain: itse asiassa en pidä itseäni häntä parempana. Vaikka katsoisinkin itseni valetuksi jalommasta aineesta kuin hän, niin ei siitä ole paljon taikaa, koska minun tekoni ovat huonommat hänen tekojaan. Hänen ei tarvitse teeskennellä minun edessäni — minun täytyy teeskennellä hänen edessään, salata aikeitani, ottaa lukuun hänen persoonansa, mukautua olosuhteihin, valehdella ja pettää. Voiko ajatella mitään katalampaa kuin että minä parjaan häntä tässä päiväkirjassa, sensijaan että ottaisin häntä kurkusta? Sellaisen tyydytyksen voi orjakin suoda itselleen herraansa nähden. Kromicki varmaan ei ikinä ole omissa silmissään näyttänyt niin kurjalta kuin minä, tehdessäni tuhansia pikku tepposia ja ryhtyessäni kaikkinaisiin viheliäisiin ponnistuksiin, jotta esimerkiksi hän asettuisi asumaan samaan huvilaan kuin minä, erilleen Anielkasta. Ponnistukseni eivät lopultakaan johtaneet toivottuihin tuloksiin. "Haluan asua vaimoni kanssa", sanoi hän peittelemättä ja pani tällä ainoalla yksinkertaisella lauseella nurin kaikki suunnitelmani. Ja hän asuu "vaimonsa" kanssa. Sietämätöntä on lisäksi, että Anielka ymmärtää jokaisen toimenpiteeni. Jokaisen sanani ja aikomukseni tarkoitus on hänelle selvä. Hän mahtaa usein hävetä puolestani. Kaikki tämä yhteensä on minulle jokapäiväistä leipää. Mahdoton minun kuitenkin on kauvan kestää sitä, sillä en vielä ole päässyt asemani herraksi tai toisin sanoen: en vielä ole niin huono kuin asemani vaatisi.

Kesäkuun 30 p:nä.

Satuin tänään verannalla kuulemaan lopun äänekkäästä keskustelusta
Kromickin ja Anielkan välillä.

— Minä, sanoi Kromicki, — puhun kyllä hänelle, mutta sinun täytyy kertoa tädille millä kannalla asiat ovat.

— Sitä en ikinä tee! vastasi Anielka.

— Mutta minä pyytämällä pyydän! sanoi Kromicki, korostaen joka sanaa.

Astuin huoneeseen, koska en tahtonut joutua heidän keskustelunsa salaiseksi kuulijaksi. Näin Anielkan kasvoilla syvän mielipahan, jota hän, minut huomatessaan koetti peittää. Kromicki oli kalpeana suuttumuksesta, mutta hän ojensi minulle hymyillen kätensä. Ensi hetkessä pelästyin, että Anielka ehkä olisi tunnustanut hänelle kaikki tyynni. En pelännyt Kromickia, vaan sitä, että hän mahdollisesti veisi pois Anielkan ja vapauttaisi minut piinastani, nöyryytyksestäni ja tuskastani. Yksin niistähän minä elän, kuolisinhan muuten nälkään. Mieluummin mitä tahansa kuin joutua pois Anielkan läheisyydestä! Hyvän aikaa vaivasin päätäni kysymyksellä: mistähän he mahtoivatkaan puhua? Luultavasti Anielka kertoi hänelle jotakin — mutta olisihan Kromickin siinä tapauksessa täytynyt kohdella minua toisin. Hän oli päinvastoin entistä kohteliaampi. Jollen vihaisi häntä, ei minulla itse asiassa olisi mitään syytä moittia häntä. Hän on minulle kohtelias, ystävällinen, sydämellinenkin. Hän ei mitenkään tahdo loukata minua — luulisi joskus hänen edessään olevan hermostuneen naisen, niin huomaavaisesti hän kohtelee minua. Hän koettaa kaikin keinoin voittaa luottamukseni. Hän ei suutu, vaikka silloin tällöin vastaan hänelle äreästi tai ivallisesti, tai kun liiankin selvästi paljastan hänen sivistymättömyytensä ja karkeahermoisuutensa. En jätä käyttämättä yhtään tilaisuutta, jolloin Anielkan nähden voin osoittaa, miten arkipäiväinen hän on sekä järjellään että sydämeltään. Mutta hän on kärsivällinen. Ehkäpä kuitenkin ainoastaan minua kohtaan. Tänään näin ensi kerran hänen suuttuvan Anielkaan. Hänen ihonvärinsä kävi vihreähtäväksi, kuten usein ihmisillä, joiden suuttumuksen luonne on kylmä, nimittäin hyvin häikäilemätön. Luultavasti Anielka pelkää häntä, mutta hän pelkää nykyään kaikkia — minuakin. Monasti minun on vaikea käsittää mistä tuo nainen, joka on lempeä kuin kyyhky, äkkiä voi ottaa niin tavattoman tarmon. Minä erehdyin, kun aikoinani luulin, että hän on itse lauhkeus ja myöntyväisyys ja mahdollinen minun ottaa haltuuni, vastaan panematta. Mikä erehdys! Hänen vastustusvoimansa on silmissäni sitä suurempi, jota odottamattomampana se tulee. En tiedä mistä heillä oli puhe Kromickin kanssa, mutta olen varma, että kun Anielka on vastannut, ettei hän tee mitä häntä pyydettiin tekemään, niin hän ei sitä tee, vaikka siihen paikkaan menehtyisi. Jos hän olisi omani, rakastaisin häntä kuten koira herratartaan. Kantaisin häntä käsilläni, puhaltaisin pois tomun hänen jalkojensa alta, rakastaisin häntä mielettömästi.

Heinäkuun 1 p:nä.

Mustasukkaisuuteni olisi kurja, jollen tuntisi sitä kipua, mitä uskovainen mahtaa tuntea, kun hänen jumaluuttaan häväistään. Olisin valmis luopumaan hänen kätensä kosketuksestakin, jos voisin asettaa hänet jollekin luoksepääsemättömälle vuorelle, jota ei kenenkään olisi lupa lähestyä.

Heinäkuun 2 p:nä.

Erehdyin, kun luulin turtuneeni tunteettomaksi. Pidin hetkellistä hermojen tilaa pysyväisenä sieluntilana. Huomasin ehkä kuitenkin jo silloin, ettei se tule olemaan kestävää laatua.

Heinäkuun 3 p:nä.

Heidän välillään on varmasti tapahtunut jotakin. He koettavat kumpikin salata molemminpuolista suuttumustaan, mutta minäpä näen sen. Muutamaan päivään ei Kromicki ole pidellyt Anielkan käsiä, kuten hänen ennen oli tapana tehdä, eikä vienyt niitä vuorotellen huulilleen, ei silittänyt hänen hiuksiaan eikä suudellut häntä otsalle. Tämä tuotti minulle jo muutaman todellisen ilonhetken, mutta Anielka itse tärveli ne. Huomasin, että hän koettaa ikäänkuin lepytellä häntä, saattaa häntä paremmalle tuulelle ja sovittaa heidän suhdettaan ennalleen. Tämän nähdessäni vimmastuin, ja se tuli selvästi ilmi käytöksessäni Anielkaa kohtaan. En milloinkaan ole ollut hänelle enkä liioin itselleni niin armoton.

Heinäkuun 4 p:nä.

Kun tänään palasin Wandelbahnilta, tapasin Anielkan sillalla putouksen luona. Hän pysähtyi äkkiä ja sanoi jotakin, mutta veden pauhu nieli hänen sanansa. Se ärsytti minua, kuten nykyään kaikki ärsyttää minua. Kun yhdessä olimme kulkeneet kappaleen matkaa sillasta huvilaamme päin, virkoin kärsimättömästi:

— En kuullut mitä sanoit minulle.

— Olisin vain kysynyt, vastasi hän mielenliikutuksissaan, — minkätähden sinä kohtelet minua tällä tavalla? Minkätähden et sinä ensinkään armahda minua?

Kaikki vereni karkasi sydämeen, kun kuulin nämä sanat.

— Etkö sinä tiedä, lausuin nopeasti, — että rakastan sinua mielettömästi. Kuinka sinä saatatkaan kokonaan heittää pois sellaisen tunteen! Kuulehan, en enään vaadi sinulta mitään. Sano minulle vain, että rakastat minua, anna minulle sielusi ja minä kestän kaikki, kärsin kaikki — ja annan sinulle vastalahjaksi elämäni ja palvelen sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Anielka, sinä rakastat minua, sano se!… Eikö totta? Se sana on pelastukseni — sano se!

Anielka kävi valkeaksi kuin vaahto vesiputouksessa. Jäinen viima tuntui kiertävän häntä ja jähmetyttävän veren hänen suonissaan. Vasta hetken perästä hän sai sanan suustaan ja lausui suurimmalla ponnistuksella.

— Älä Jumalan tähden puhu minulle tuolla tavalla!

— Etkö sitte koskaan lausu sitä minulle?

— En koskaan! vastasi hän.

— Muista sitte, että sinun syysi on…

Minä katkaisin lauseen. Päähäni välähti, että jos Kromicki vaatisi häneltä tuota samaa, niin ei hän kieltäisi sitä häneltä — ja kun tuota ajattelin, kiehui minussa kiukku ja epätoivo ja kaikki musteni silmissäni. Olin aivan suunniltani. Tiedän, että paiskasin hänelle vasten kasvoja niin kauheita, kyynillisiä sanoja, ettei kai mies milloinkaan ole rohjennut lausua sellaisia turvattomalle naiselle. En suorastaan voi kirjoittaa niitä tähän. Muistan kuin unessa, että hän hetken perästä tuijotti minuun hämmästynein, säikähtynein silmin, tarttui ranteeseeni, pudisti minua olkapäästä ja puhkesi hätääntyneenä kysymään:

— Leon, mikä sinua vaivaa? mikä sinua vaivaa?

Se vain, että järkeni oli mennyt sekaisin. Työnsin hänen kätensä menemään ja suuntasin askeleeni toiselle puolelle. Hetken perästä palasin, mutta en enään tavannut häntä. Yksi asia oli minulle nyt selvä: se, että vihdoinkin on aika tehdä tästä loppu. Ajatus tunki kuin valonsäde pimeyteen, joka ympäröi päätäni. Outo, yksipuolinen tietoisuus hallitsi minussa. En enään täysin käsittänyt mitä oli tapahtunut. Olin kokonaan menettänyt tajun, niin hyvin siitä, että Anielka oli olemassa, kuin siitä, että minä itse elin. Sensijaan ajattelin kuolemaa, en yksin täydellä tietoisuudella, vaan myöskin täysin levollisesti. Käsitin esimerkiksi selvästi, että jos paiskaudun kalliolta putoukseen, niin sitä voidaan pitää tapaturmana, mutta jos ammun itseni huoneessani, niin tätini kuolee suruun. Vielä kummallisempaa oli, etten tämän mielentilan vallitessa tuntenut mitään epäilystä — oli kuin side järkeni ja tahtoni välillä sekä kaikki niistä johtuva toiminta jo olisi katkennut. Täysin tietäen, että on parempi syöksyä alas kalliolta kuin ampua itsensä, läksin kuitenkin huvilalle hakemaan revolveria. Minkätähden? En tiedä. Tiedän vain, että pidin hyvin kiirettä ja että juostuani ylös portaat rupesin etsimään matka-arkun avainta, jonka takana revolveri oli. Itsemurhan ajatukset pitivät minua kokonaan vallassaan, kun äkkiä kuulin kiireisiä askelia portaista. Mieleeni välähti, että Anielka on aavistanut aikomukseni ja kiiruhtaa ehkäisemään sitä. Ovi temmattiin auki, ja eteeni astui täti, joka hengästyneenä puhkesi puhumaan:

— Leon, juokse noutamaan lääkäriä! Anielka voi pahoin.

Kun sen kuulin, unohdin kaiken muun. Lähdin juoksemaan paljain päin ja palasin neljännestunnin perästä Hotel Straubingeristä lääkärin kanssa. Kun ehdimme paikalle, oli kaikki jo ohi. Tohtori meni Anielkan luo, minä jäin tädin kanssa verannalle ja rupesin kyselemään mitä oli tapahtunut.

— Puoli tuntia sitte, selitti täti, — tuli Anielka kotiin niin hehkuvin kasvoin, että me Celinan kanssa heti kysyimme mitä oli tapahtunut. "Ei mitään, ei mitään!" vastasi hän kärsimättömänä, mutta me kyllä huomasimme, ettei se ollut totta. Celina rupesi ahdistamaan häntä kysymyksillään. Silloin Anielka vimmastui — minkä minä ensi kerran eläissäni näin tapahtuvan — ja huusi: "Minkätähden te kaikki kiusaatte minua!" Sitte hän sai jonkinlaisen hysteerisen kohtauksen. Pelästyimme kauheasti, ja minä juoksin noutamaan sinua. Jumalan kiitos, että kaikki on ohi. Sittemmin lapsi raukka vain itki ja pyyteli meiltä anteeksi kiihtymystään.

Minä vaikenin, sillä sydäntäni kouristi, kun tämän kuulin. Täti asteli pitkin askelin verannalla, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja virkkoi, kädet vyötäisillä:

— Tiedätkö, poikaseni, mitä minä luulen? Me emme kukaan oikein pidä tuosta Kromickista — Celinakaan ei ole häneen suinkaan ihastunut. Kumma kyllä, että vaikka hän kuinka pyrkii suosioomme, hän vaan ei pääse. Syy on meidän. Anielka näkee sen ja kärsii.

— Luuleeko täti, että hän niin suuresti rakastaa Kromickia?

— Tietysti… Hän rakastaa tietysti miestään ja onhan hänen vaikea katsella kuinka me kohtelemme häntä huonosti.

— Kuka häntä kohtelee huonosti? Minun luuloni on yksinkertaisesti, ettei Anielka ole hänen vaimonaan onnellinen — siinä kaikki.

— Jumala varjelkoon! huudahti täti. — En suinkaan kiellä, ettei Anielka olisi voinut päästä parempiinkin naimisiin, mutta mitäpä vikaa tästäkään miehestä voi löytää? Hän tuntuu olevan Anielkaan hyvin kiintynyt. Celina tosin ei voi suoda anteeksi, että hän myi Gluchowin, enkähän minäkään sitä koskaan voi unohtaa, mutta kuulin omin korvin Anielkan kiivaasti puolustavan häntä.

— Ehkäpä vastoin vakaumustaan?

— Vaikkapa. Sitä enemmän se todistaa, että hän rakastaa häntä. Ikävä, ettei kukaan oikein tiedä millä kannalla hänen liikeasiansa ovat. Se onkin Celinan ainainen huoli. Mutta eihän onni lopultakaan riipu rikkaudesta. Ja, kuten jo mainitsin, tulen muistamaan Anielkaa, jos sinä siihen suostut. Mitä? Suostuthan? Onhan meillä molemmilla velvollisuuksia häntä kohtaan, rakas Leon, puhumattakaan siitä, että Anielka on suloinen olento, joka ansaitsee ystävyytemme.

— Koko sydämestäni, täti kulta. Minullahan ei ole sisaria, Anielkan ei siis tarvitse kärsiä aineellisten huolten takia niin kauvan kuin minä elän.

- Minä voin siis kuolla rauhassa, sanoi täti.

Hän hyväili minua hellästi. Mutta lääkäri keskeytti keskustelumme. Muutamin sanoin rauhoitti hän meidät täydelleen. "Pieni hermokohtaus, jommoisia usein sattuu tällaisen kylpykauden alussa. Keskeyttää kylvyt muutamaksi päiväksi, olla paljon raittiissa ilmassa — ei mitään muuta! Ruumis on terve ja voimakas, ja kaikki käy erinomaisesti." Panin näiden sanojen johdosta hänen taskunsa niin täyteen, että hän kulki lakki kourassa huvilan portille asti. Olisin ollut valmis luovuttamaan vuosia elämästäni, jos olisin voinut päästä Anielkan luo, suudella hänen jalkojaan ja pyytää häneltä anteeksi pahaa tekoani. Tein mielessäni lupauksen, että parannan käytöstäni, että kärsivällisesti siedän Kromickia, etten kiihdy, etten edes räpäytä silmää. Katumus, syvä, totinen katumus vallitsi sielussani. Rakastan häntä sanomattomasti.

Juuri ennen päivällistä palasi Kromicki pitkältä kävelyltä Kaiserwegillä. Koetin heti kohdella häntä sydämellisesti. Hän piti käytöstäni myötätuntoisuuden ilmauksena ja oli vilpittömästi kiitollinen. Vietimme Celina rouvan kanssa koko päivän Anielkan luona. Hän olisi iltapäivällä halunnut nousta ja pukeutua, mutta sitä ei sallittu. Minäkään en sallinut mieleni kiihtyä. En muista milloin olisin saanut niin suuren voiton itsestäni. Sanelin hengessäni: "Sinun tähtesi, rakkaani!" Olen koko päivän ollut hullunkurisen mielenliikutuksen vallassa. Minun on tehnyt mieli itkeä kuin pieni lapsi. Tälläkin hetkellä nousevat kyyneleet kurkkuuni. Olen rikkonut, mutta teenkin nyt katumusta todenperään.

Heinäkuun 5 p:nä.

Eilistä mielenkuohua on seurannut täydellinen rauha, kuten myrskyä tyven. Pilvet ovat tyhjentäneet kaikki sähkövarastonsa. Minua väsyttää sekä ruumiillisesti että henkisesti. Anielka voi paremmin. Aamulla satuimme kahden verannalle. Istutin hänet lepotuoliin, kiersin hänen ympärilleen lämpöisen peitteen, koska aamut täällä ovat viileät, ja lausuin:

— Anielka rakkaani, pyydän sinua koko sydämestäni suomaan anteeksi mitä eilen sanoin. Anna anteeksi ja unohda — vaikken minä itse koskaan voi sitä unohtaa.

Hän ojensi minulle paikalla vastaukseksi kätensä, ja minä painoin sitä vastaan huuleni. Minun täytyi koota kaikki tahdonvoimani tukahuttaakseni valituksen, joka pyrki esiin rinnastani, niin suuri oli kuilu rakkauteni ja tuskani välillä. Anielka sen kyllä tunsi, koskei hän heti vetänyt pois kättään. Hänkin koetti hillitä mielenliikutustaan ja ehkä tunnettakin, joka veti häntä minun puoleeni. Hänen rintansa nousi ja laski, nyyhkytys pyrki väkisenkin ilmoille. Tiesihän hän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, ettei sellaista rakkautta usein tavata maailmassa ja että siitä olisi voinut riittää onnea koko elämäksi.

Mutta hetken perästä hän tyyntyi, ja hänen kasvonsa kävivät levollisiksi. Niissä kuvastui alistuvaisuus ja suuri hyvyys.

— Joko me nyt olemme sopineet? kysyi hän.

— Jo! vastasin.

— Ja ainiaaksi!

— Mitä minä voin vastata, rakkaani? Tiedät itse Parhaiten mitä minussa liikkuu…

394

Ikäänkuin sumu himmensi taasen hänen silmiään, mutta hän hillitsi itsensä.

— Kiitos! sanoi hän. — Sinä olet niin hyvä.

— Minä? huudahdin vilpittömän kiihtymyksen vallassa. — Tiedätkö, että jollet eilen olisi tullut kipeäksi, olisin…

Mutta en lopettanut lausettani. Olin äkkiä käsittänyt, ettei minun sopinut voittaa häntä pelon ja uhkausten tietä. Minua hävetti sitä enemmän, kun hän heti pelästyi ja, äkkiä kääntäen minuun katseensa, rupesi kyselemään:

— Mitä sinun piti sanoa?

— Jotakin vain, jota ei minun sovi sanoa ja joka ei enään tänään merkitsisikään mitään.

— Ei, Leon, minä tahdon tietää kaikki, muuten ei minulla ole hetkenkään lepoa.

Tuuli toi hiussuortuvan hänen otsalleen — minä nousin ja sitaisin sen hellävaroen hänen päälaelleen, ikäänkuin olisin ollut hänen äitinsä.

— Anielka, rakkaani, sanoin, — älä pyydä minua puhumaan asioita, joita minun ei ole lupa puhua. Mutta minä annan sinulle sanani, että vastaisuudessa voit olla aivan levollinen.

Hän katsoi minua silmiin.

— Lupaatko?

— Lupaan pyhästi. Mitä se rakas pää nyt miettiikään?

Siinä tuli postinkantaja ja toi meille pinkallisen lähetyksiä. Kromickille oli kirjeitä idästä, Anielkalle Sniatynskeilta (tunsin kuorella Sniatynskin käsialan), ja minä sain kirjeen Klaralta. Tuo uskollinen olento ei kirjoittanut juuri mitään itsestään, mutta tahtoi sensijaan paljon tietoja minusta. Kerroin Anielkalle saaneeni kirjeen Klaralta. Hän rupesi silloin kiusoittelemaan minua, nähtävästi rakentaakseen sopumme oikein täydelliseksi. Minä vastasin hänelle samalla mitalla huomauttaen, että Sniatynskin pää viime aikoina näytti menneen ihan pyörälle. Hetkisen me molemmat nauroimme ja laskimme leikkiä. Ihmissielu on kuin mehiläinen, joka hakee hunajaa myrkyllisimmistäkin kukkasista. Onnettominkin ihminen koettaa saada imeä edes hitusen onnea, vaikkapa omasta onnettomuudestaan, ja sitä tarkoitusta varten käyttää hän hyväkseen jokaista tilaisuutta ja tilaisuuden varjoa. Joskus johtuu mieleeni, että tuo sammuttamaton onnentarpeemme todistaa meillä olevan jotakin odotettavissa kuoleman jälkeen. Olen vakuutettu, että nimenomaan pessimismikin tukee tätä olettamusta, koska me siinä lohdutukseksemme puemme kärsimyksemme filosofiseen muotoon. Me teemme sen tyydyttääksemme ikävöimistämme tietoisuuteen ja totuuteen, sillä onni ei ole mitään muuta kuin sarja tällaista tyydyttämistä.

Ehkäpä rakkauskin on ääretön onnen lähde, koska siihen sen niukimmassakin muodossa voi tunkea valoa. Tuollainen valonsäde on tänään loistanut meille molemmille. En enään osannut toivoakaan sellaista. En niinikään osannut odottaa, että ihminen, jonka halut ja himot ovat rajattomat, hädässään voisi tyytyä ei mihinkään. Mutta oma itseni on antanut minulle siitä todistuksen.

Olimme juuri lakanneet lukemasta kirjeitämme, kun Celina rouva, joka nyt liikkuu omin voimin, ilmestyi ovelle ja toi jakkaran Anielkan jalkojen alle.

— Mutta äiti! pelästyi Anielka, — onko tämä nyt laitaa?

— Etkö muista kuinka sinä hoitelit minua, kun olin kipeänä? vastasi
Celina rouva.

Mutta minä otin jakkaran hänen käsistään ja polvistuin hänen eteensä enkä noussut, ennenkuin hän laski pienet jalkansa sen päälle. Ja minulle riitti onnea koko päiväksi vain siitä, että hetken olin saanut olla polvillani hänen edessään. Sellaista se on! Hyvin köyhä ihminen elää muruista ja hymyilee keräillessään niitäkin — hymyilee kyynelten läpi.

Heinäkuun 6 p:nä.

Minun sydämeni on rampa, mutta se kykenee rakastamaan. Vasta nyt ymmärrän Sniatynskin. Jollen olisi ollut niin kompliseerattu, epäsuhteellinen, skeptisismin, itse-erittelyn ja itsearvostelun myrkyttämä, jos rakkauteni olisi ollut luonnollinen ja terve, niin olisi Anielka muodostunut elämäni opinkappaleeksi ja tuonut mukanansa kaikki muutkin. Mutta en tiedä… ehkäpä en voinut rakastaa muulla tavalla kuin sairaasti, ehkäpä siinä juuri onkin syy kaikkeen kykenemättömyyteeni. Oli miten tahansa, se, jonka olisi pitänyt muodostua terveydekseni ja pelastuksekseni, tuli kuolemantaudikseni ja kirouksekseni. Varoituksia ei minulta ole puuttunut. Ihmiset ovat ihmeellisesti aavistaneet mikä minua odottaa. Muistan Sniatynskin kirjoittaneen jo silloin, kun olin Davisien luona Peglissä, nämä sanat: "elämästä täytyy aina kasvaa esiin jotakin — katso, ettei vaan kasva sellaista, joka tuottaa onnettomuutta sekä sinulle että läheisillesi". Silloin nauroin tätä, ja kuitenkaan ei olisi voitu lausua tulevaisuudestani todempaa ennustusta. Isänikin puhui joskus, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkenut tulevaisuuden verhon läpi. Nämä muistutukset tulevat nyt myöhään. Mietteistäni ei enään ole hyötyä, mutta en saa niitä mielestänikään, sillä vielä enemmän kuin säälin itseäni, säälin Anielkaa. Hän olisi minun kanssani tullut sata kertaa onnellisemmaksi kuin Kromickin. Sillä vaikka alussa olisinkin eritellyt häntä ja paljastanut hänen heikkouksiaan, niin olisin silti rakastanut häntä koko sielustani. Hän olisi ollut minun ja sellaisena olisi hän siirtynyt itsekkäisyyteni piiriin. Olisin ruvennut katsomaan hänen heikkouksiaan kuten katselen omiani, ja itselleen ihminen aina antaa kaikki anteeksi — ja vaikka hän mitä ankarimmin arvostelisikin itseään, niin ei hän sittenkään lakkaa ajamasta takaa omaa etuaan ja rakastamasta itseään. Siten olisin rakastanut häntäkin — ja koska hän on sata kertaa parempi minua, olisi hän vähitellen muodostunut minun kunniakseni, ollut parempi, jalompi minäni, ja minä olisin ymmärtänyt, ettei erittelylläni ole sijaa hänessä — ja minä olisin siirtynyt hänen uskoonsa ja löytänyt pelastukseni hänen kauttansa.

Kaikki meni myttyyn ja tärveltyi ja muuttui tragediaksi hänelle — ja myrkyksi ja tragediaksi minulle.

Heinäkuun 7 p:nä.

Luen läpi mitä eilen kirjoitin ja pysähdyn miettimään mitä lopussa sanoin, nimittäin, että tunteeni olisi voinut pelastaa minut, jos se olisi ollut terve, mutta että siitä tuli pahan lähde… Minun on vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Kuinka saattaa rakkaus niin puhtaaseen olentoon kuin Anielka, synnyttää pahaa? Mutta yksi ainoa selitys tekee kaikki ymmärrettäväksi: sairas rakkaus. Minun täytyy tunnustaa tosiasia. Jos kaksi vuotta sitte joku olisi sanonut minulle, sivistyneelle miehelle, jolla on esteettiset hermot, joka elää säädyllisyyden lakikirjan mukaan jo senkin takia, ettei siveellinen luonto salli hänen elää toisin — jos joku, toistan vieläkin sanani, olisi väittänyt, että minä kerran yötä päivää tulen miettimään miten saisin — vaikkapa surmaamalla — erään miehen pois tästä maailmasta, koska hän on tielläni, niin minä olisin pitänyt tuota ennustajaa mielipuolena. Ja siihen minä kuitenkin olen tullut! Kromicki pimentää minulta valon, ryöstää minulta maan, veden ja ilman. En voi elää, ja juuri siitä syystä, että hän elää - ja sentähden kannan mielessäni ajatusta hänen kuolemastaan lakkaamatta. Miten yksinkertaiseksi kaikki kävisi, miten kaikki pulmat selviäisivät ja onnettomuudesta tulisi loppu, jos hän kuolisi. Monasti on johtunut mieleeni, että jos hypnotisoitsijan käsky: "nuku!" vaivuttaa asianomaisen uneen, niin eikö sama voima vahvistettuna riittäisi nukuttamaan ihmistä ikuiseen uneen? Tilasin itselleni hiljan joukon hypnotismia käsitteleviä kirjoja ja lausun vaistomaisesti joka katseellani Kromickille: "Kuole!" Jos tämä suggestioni olisi riittänyt, niin hän aikoja sitte olisi jättänyt tämän maan. Mutta muuta seurausta ei tähän saakka ole kuulunut kuin että hän voi hyvin ja on, kuten ennenkin, Anielkan mies, ja että minä, joka tunnen aivoitukseni rikollisuuden, typeryyden, naurettavuuden ja alhaisuuden, halveksin itseäni entistä enemmän.

Silti hypnotisoin yhä jatkuvasti Kromickia. Taasen vanha tarina älykkäästä ihmisestä, joka menee puoskarien luo, kun lääkärit eivät ole voineet parantaa hänen vaikeaa tautiaan. Minä koetan tappaa vihamieheni hypnotismilla — jos siinä entistä selvemmin tulen huomaamaan oman kehnouteni, niin sitä pahempi minulle. Lisään vielä, että jota yksinäisemmäksi jään, sitä enemmän ajattelen vihatun miehen syrjäyttämistä ja käytän hyväkseni kaikkia mahdollisia keinoja. Pitkän aikaa haudoin mielessäni, että tapan hänet kaksintaistelussa. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Anielka ei voisi mennä naimisiin miehensä murhaajan kanssa — rupesin siis miettimään muita keinoja, kuten todellisen pahantekijän sopii. Ja, kumma kyllä, keksin joukon juonia, joita ei yksikään inhimillinen oikeus voisi paljastaa.

Hullutusta! Mahdottomuutta! Pelkkää teoriaa! Kromicki saattaa kun saattaakin elää turvallisesti, sillä moisista ajatuksista ei minussa milloinkaan kehity tekoja. En tapa häntä, vaikka tietäisinkin, ettei minua siitä vedetä edesvastuuseen enempää kuin kärpäsen tappamisesta. En tappaisi häntä, vaikka kahden asuisimme autiolla saarella — ja kuitenkin: jos ihmisen pääkoppa kuorittaisiin kuten omena ja salatut ajatukset tuotaisiin päivän valoon, niin tulisi ilmi, että rikollisuuden mato jäytää aivojani. Lisäksi minä vielä selvästi tunnen, että korkea siveellinen käsky: älä tapa! ei lainkaan ole ehkäisemässä minua surmaamasta Kromickia. Sen käskyn minä jo olen tukahuttanut itsessäni. Mutta minä en satuttaisi häneen kättäni siitä syystä, että minuun ehkä on jäänyt jotakin ritarillisuuden perintöä, etteivät herkistyneet hermoni suostuisi raakaan tekoon, että minä olen kehittynyt liian etäälle ihmisen alkuperäisestä viileyden tilasta: sanalla sanoen sentähden, että se olisi minulle fyysillisesti mahdotonta. Mutta moraalisesti minä otan hänet hengiltä joka päivä — ja sitä tehdessä mietin, eikö minun kerran mahtane olla tekeminen tiliä menettelystäni jonkin inhimillisiä laitoksia korkeamman tuomioistuimen edessä, ikäänkuin olisin hänet surmannut.

Tosin tavattaisiin varmaan, jos ihmisen, pääkallo voitaisiin avata, kelvollisimmankin ihmisen aivoissa ajatuksia, jotka nostaisivat hiuksemme pystyyn. Muistan että minulle, kun olin pikkupoika, tuli suuren uskonnollisuuden aikoja, jolloin rukoilin aamusta iltaan koko sielustani ja mielestäni, ja hartaimpinakin hetkinäni saattoi mieleeni lentää syntisiä ajatuksia, aivan kuin tuuli olisi ne tuonut tai paha henki kuiskannut korvaani. Samoin olen tullut tehneeksi syntiä ihmisiä vastaan, joita eniten rakastan ja joiden tähden empimättä olisin voinut antaa elämäni. Muistan, että se silloin tuotti minulle jokapäiväistä surua ja että rehellisesti kärsin. Mutta ne sikseen. Palatakseni rikollisiin tai synnillisiin ajatuksiini, arvelen, että niitä ei lueta meille viaksi, koska ne tulevat synnin tietoisuudesta ulkopuolellamme eivätkä siitä synnistä, joka jo on mennyt moraaliseen olemukseemme. Juuri tämän niiden ulkopuolisuuden takia ihmisestä tuntuukin siltä, kuin paholainen kuiskaisi ne hänen korvaansa.

Ihminen kuulee ne ja työntää ne luotaan, koska hän ei tahdo pahaa — ja tämä luetaan hänelle ehkä vain ansioksi. Mutta toista on minun. Ajatus Kromickin surmaamisesta ei tule ulkopuoleltani, vaan elää ja kehittyy minussa. Moraalisesti minä jo olen täyttänyt aikomukseni, vaikka en saa enkä ole saanut häntä surmatuksi, mikä, kuten sanoin, ainoastaan riippuu hermoistani. Minun paholaiseni tehtävä supistuu siihen, että hän tekee minusta pilkkaa, kuiskaten korvaani, ettei teko olisi ensinkään suurempi rikos — se kysyisi ainoastaan tarmoa.

Tällaisille harhateille olen joutunut. En ikinä olisi uskonut eksyväni niin kauvas, katselen oman olentoni syvyyteen ihmeissäni. En tiedä, lunastaako piinani minua lankeemuksestani edes osaksi, tiedän ainoastaan, että sen, jonka elämä ei mahdu Anielkan ja hänen kaltaistensa olentojen yksinkertaiseen lakikirjaan, jonka sielu kuohuu yli maljan laitojen — sen täytyy muuttua tomuksi ja tuhkaksi ja vaipua lokaan.

Heinäkuun 9 p:nä.

Tänään osoitti Kromicki minulle lukuhuoneessa erästä englantilaista, joka oli erinomaisen kauniin naisen seurassa, ja kertoi heidän tarinansa. Kaunotar on alkuaan rumaanialainen ja ollut naimisissa köyhtyneen valakialaisen pajarin kanssa, jolta englantilainen suorastaan osti hänet Ostendessä. Olenhan minä kuullut tuollaisia juttuja senkin seitsemät kerrat elämässä. Kromicki mainitsi summankin, jolla kaunotar oli ostettu. Kertomus teki minuun kumman vaikutuksen. "Keino sekin!" ajattelin. Tosin häpeällinen sekä ostajalle että myyjälle, mutta yksinkertainen. Naisen tietysti ei tarvitse saada tietää ehtoja, ja nämä ehdothan voidaan pukea niin siistiin muotoon kuin suinkin. Vaistomaisesti rupesin sovittamaan ajatuksiani meidän suhteeseemme. No niin! Jutulla oli kaksi puolta. Anielkaan nähden oli se iljettävä häväistys, Kromickiin nähden se tuntui sekä mahdolliselta että minun vihani ja ylenkatseeni mukaiselta. Sillä jos hän todella suostuisi sellaiseen kauppaan, niin sittepä hänen koko alhaisuutensa vasta tulisi päivänvaloon, sittepä hän vasta näyttäisi mikä mies hän on ja miten mahdotonta oli antaa Anielka hänelle. Sittepä yhdellä iskulla pyhitettäisiin kaikki ponnistukseni hänen vaimonsa vapauttamiseksi hänestä. Mutta suostuisiko hän? Sanoin itselleni: "Vihaat häntä, sentähden uskot hänestä kaikkea pahaa." Mutta vaikka toiselta puolen koetan olla puolueeton, on minun mahdoton unohtaa, että tuo mies myi Gluchowin, että hän houkutteli siihen valtuuden Anielkalta, että hän sitte petti sekä Anielkan että Celina rouvan ja että loppujen lopuksi rahanhimo nähtävästi oli pääpiirteenä hänessä. En yksin minä ole huomannut häntä mieheksi, joka potee suorastaan kullan kuumetta. Saman ovat nähneet Sniatynski, täti ja Celina rouva. Sentapainen siveellinen sairaus johtaa aina pakostakin vastaavaan lankeemukseen. Ymmärrän muuten, että kaikki luultavasti tulee riippumaan hänen asioittensa tilasta. Kummoinen se on — sitä ei kukaan oikeastaan tiedä. Täti ei pidä sitä edullisena. Minä puolestani luulen, että hän on kylvänyt kaikki mitä omisti johonkin peltoon, josta pitäisi kasvaa rehevää viljaa. Kasvaako pelto? Varmaan ei hän itsekään tiedä sitä, ja siitä hänen alituinen levottomuutensa ja lukemattomat kirjeet nuorelle Chwastowskille, joka toimii hänen apulaisenaan. Tässä johtuu äkkiä mieleeni, että samaiselta nuorelta Chwastowskilta varmaan saisi tietää millä kannalla hänen asiansa ovat. Kirjoittaminen veisi pitemmän aikaa. Ehkäpä lähden päiväksi Wieniin tapaamaan tohtori Chwastowskia, joka siellä tekee työtä jossakin klinikassa, ja saan häneltä joitakin tietoja. Täytyyhän veljesten olla kirjevaihdossa. Sillaikaa tutkistelen Kromickia, mutta suurimmalla varovaisuudella, jotten herättäisi hänen valppauttaan ja epäluuloaan. Heti huomispäivänä kysyn mitä hän arvelee rumaanialaisesta pajarista, joka myi vaimonsa englantilaiselle. Luultavasti ei hän tahdo vastata suoraan, mutta minäpä koetan johtaa häntä siihen, mikäli mahdollista, ja arvaan loput. Kaikki nämä ajatukset ja tuumat ovat tehneet, että minä jonkun verran olen virkistynyt. Ei ole mitään pahempaa kuin toimettomuus, ja kaikki mikä johtaa siitä pois, on tervetullutta. Sanon vieläkin itselleni: "Ainakin sinä huomenna ja ylihuomenna saat ponnistella ja koettaa tehdä jotakin rakkautesi hyväksi." Ja se antaa minulle voimaa. Täydellinen toimettomuus johtaa jonkinlaiseen tekojen kiihkoon. Järkeni, ajatukseni joutuvat hajoamistilaan. Olen kunniasanallani luvannut Anielkalle, etten satuta kättäni itseeni — sitäkään ulospääsyä ei siis enään ole. Mutta tätäkään elämää ei voi jatkua. Jos tie, jolle aion astua, on häpeällinen, niin se joka tapauksessa on Kromickille häpeällisempi kuin minulle. Minun täytyy eroittaa heidät, jollen itsenikään takia, niin Anielkan tähden. Minulla on varmaan kuumetta. Kylvyt tekevät täällä hyvää kaikille, paitsi minulle.

Heinäkuun 10 p:nä.

Kuumia päiviä näkyy voivan olla täällä Gasteinissakin. Mikä helle nyt onkaan! Anielka käy valkoisissa flanellivaatteissa, jommoisia englantilaiset naiset käyttävät "lawn-tennistä" pelatessa. Juomme aamukahvit ulkona. Hän saapuu kylvystä raikkaana ja häikäisevänä kuin lumi auringonlaskussa. Hänen sorja ruumiinsa eroittautuu tavallista selvemmin pehmeiden vaatteiden alta. Aamuisessa valossa näen selvästi jokaisen karvan hänen kulmillaan, silmäripset ja untuvat hienoilla poskilla. Hänen hiuksensa tuntuvat kosteilta, ja valaistus tekee ne tavallista vaaleammiksi. Silmäterät ovat miltei läpikuultavat. Miten hän on nuori ja ihanainen! Hänessä sykkii elämäni, häneen on kiteytynyt kaikki mitä omakseni pyydän. En lähde täältä, en voi.

Katselen häntä ja olen pyörryksissä sekä ihastuksesta että tuskasta, sillä tuossa hänen vieressään istuu — hänen miehensä. Tätä ei voi jatkua — älköön hän olko kenenkään, kunhan hän vain ei ole hänen! Anielka kyllä aavistaa mitkä tuskat repivät hermojani, mutta hän ei tunne niitä kokonaan. Hän ei rakasta miestään — mutta hän pitää heidän yhdyselämäänsä oikeana. Minä kiristän hampaitani, kun sitä vain ajattelenkin, sillä minun mielestäni hän on alentunut jo tunnustaessaan tuon laillisuuden. Siihen ei ole lupaa, ei hänelläkään! Kuolkoon hän mieluummin. Silloin hän on kun onkin omani, sillä laillinen mies toki jää tänne — mutta minä en! Jo senkin tähden olen laillisempi kuin hän. Ajoittain joudun kumman mielialan valtaan. Kun oikein olen väsynyt ja kiusaantunut ja ajatukseni lakkaamatta on kulkenut samaan suuntaan, näen joskus kaukaisen maan, jota ei nähdä normaalitilassa, ja silloin tulee minulle hetkeksi varmuus, että Anielka kuuluu minulle, että hän jollakin lailla on minun tai tulee omakseni. Kun herään tästä tilasta, muistan ihmeekseni, että Kromicki on olemassa. Ehkäpä noina hetkinä astun yli rajan, jonka poikki elämässä tavallisesti ei astuta, ehkäpä minulle näyssä osoitetaan asiat täydellisinä, asiat sellaisina, jommoiset ne ovat ihanteissamme ja jommoisina niiden tulisi kajastaa sielumme silmään. Minkätähden eivät ihanteittemme maa ja todellisuuden maailma sopeudu keskenään ja kuinka voi olla mahdollista, ettei niiden välillä ole harmoniaa — sitä en tiedä. Vaivaan usein päätäni ja koetan selvitellä näitä asioita, mutta en sittenkään käsitä epäsoinnun tarkoitusta. Tunnen ainoastaan, että juuri se on kaiken epätäydellisyyden ja pahan alku. Tämä tunne panee voiman minussa liikkeelle — sillä siinä tapauksessa olisi Anielkan ja Kromickin yhteenkuuluvaisuus juuri pahan ilmaus.

Heinäkuun 11 p:nä.

Uusia pettymyksiä. Taasen on suunnitelmani suistunut. Vielä on sentään toivon kipinä, vielä ehkei kaikki ole hukassa. Olen tänään puhunut Kromickin kanssa pajarista, joka myi vaimonsa, ja keksin tarkoitusta varten kokonaisen tarinan houkutellakseni Kromickia suoruuteen.

Tapasimme englantilaisen ostettuine vaimoineen suihkulähteellä. Otin heti puheeksi naisen erinomaisen kauneuden ja virkoin vihdoin:

— Tohtori täällä kertoi minulle miten myynti ja kauppa tapahtui.
Sinä tuomitset pajaria liian ankarasti.

— Hän huvittaa minua ennen kaikkea, vastasi Kromicki.

— Jutussa on lieventäviä asianhaaroja. Mies ei ollut ainoastaan pajari, vaan omisti samalla suuren nahkuriliikkeen, jota hän hoiti lainarahoilla. Äkkiä kielsivät naapurivallat ruton takia nahkojen viennin Rumaaniasta. Mies tiesi, että jollei hän pysy pystyssä kiellon aikaa, niin hän menee nurin ja syöksee lisäksi perikatoon kymmeniä perheitä, joiden luottoa hän on käyttänyt hyväkseen. Katso, ystäväni, kauppias on kauppias. Mahdollisesti hänen oikeuskäsitteensä on toinen kuin muiden ihmisten, mutta kun kerran on omistanut sen itselleen, niin…

— Sopii myydä yksin vaimonsakin? sanoi Kromicki. — Ei ikinä. Ei ole lupa toisten velvollisuuksien takia polkea toisia, kukaties vieläkin pyhempiä…

Kromicki ei olisi voinut hermostuttaa ja hämmästyttää minua enemmän kuin käyttäytymällä kunnon miehen tavoin. Mutta minä en päästänyt toivoa käsistäni. Tiedän, että turhanaikaisimmatkin ihmiset aina pitävät varastossaan korealta kalskahtavia lauseita. Jatkoin siis:

— Et ota lukuun, että pajari olisi vienyt tuon naisenkin kanssaan perikatoon. Tunnusta pois, että huonosti on käsittänyt velvollisuutensa läheisimpiään kohtaan se, joka voi ottaa heiltä viimeisen leipäpalasen.

— Tiedätkös, en ikinä uskonut sinua noin hiton kylmäksi ja laskevaksi.

Minä mietin itsekseni: et ymmärrä, tyhmyri, etteivät ne ole minun ajatuksiani. Sinun pitää omistaa ne itsellesi!

Ääneen lausuin:

— Koetan vain asettua liikemiehen kannalle. Sinä et huomaa sitäkään asiaa, että nainen mahdollisesti ei rakastanut häntä, vaan nykyistä miestään, joka ehkä tiesi sen.

— Siinä tapauksessa olivat herra ja rouva yhdenarvoiset.

— Se on toinen asia. Syvemmältä katsoen nainen kuitenkaan ehkei ollut niin mitätön kuin luulemme, koska hän oli pysynyt uskollisena miehelleen, vaikka rakasti englantilaista. Mahdollista, että pajari oli heittiö, mutta sano nyt mitä tällaisessa tapauksessa kauppiaan on tekeminen, kun tullaan ja sanotaan hänelle: "Te olette kaksinkerroin mennyt mies, sillä teillä on velkoja, joita ette voi maksaa, ja vaimo, joka ei rakasta teitä. Mutta erotkaa tuosta naisesta ja minä takaan ensinnäkin hänelle huolettoman toimeentulon ja teen hänet niin onnelliseksi kuin suinkin ja toiseksi maksan velkanne." Sanotaan: häpeällinen kauppa! — Mutta onko se itse asiassa niin häpeällinen kauppa? Muista, että kauppias, suostuessaan tähän myyntiin, yhdellä iskulla pelastaa onnettomuudesta naisen ja voi todella kysyä eikö hän ole oikein ymmärtänyt velvollisuuttaan lähimpiään kohtaan, ja kurjuudesta kaikki, jotka ovat luottaneet häneen.

Kromicki mietti hetken. Sitte hän päästi monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:

— Hyvä ystävä, minä rohkenen uskoa, että liikeasioista tiedän enemmän kuin sinä, mutta väittelyyn en lähde kanssasi, sillä siinä joudun alakynteen. Jollet olisi isältäsi perinyt miljoonia, vaan ruvennut asianajajaksi, niin joka tapauksessa olisit koonnut niitä… En tiedä mitä minun pitää ajatella mokomasta rumaanialaisesta veijarista, senjälkeen kun olen kuullut miten sinä selität asian. Tiedän vain, että vaimo myytiin, ja se haiskahtaa roistomaiselta, sano mitä tahdot. Vielä lisään, koska itse olen kauppias: vararikosta on aina ulospääsy. Joko kokoat toisen kerran omaisuuden ja maksat vanhat velat tai ammut kuulan otsaasi. Verellä maksetaan niinikään. Silloin vapautat myöskin vaimosi, jos olet naimisissa, ja avaat hänelle tien uusiin kohtaloihin.

Minut valtasi sellainen sisällinen raivo, että olisin antanut mitä hyvänsä, kunhan vain olisin saanut huutaa hänen korvaansa: "Sinä olet kun oletkin jo tehnyt vararikon, ainakin siinä suhteessa, ettei vaimosi rakasta sinua! Näetkö putouksen tuossa? Syöksy sinne suinpäin, vapauta hänet niinmuodoin ja anna hänen alkaa uutta elämää, jossa hän tulee olemaan sata kertaa onnellisempi!"

Mutta minä vaikenin ja todensin katkeralla mielellä, että Kromicki tosin on matalasieluinen mies, joka saattaa esimerkiksi myydä Gluchowin ja pettää vaimonsa luottamuksen, mutta ei sellainen konna, jommoiseksi olen luullut häntä. Suunnitelmat, joihin hetkeksi olin keskittänyt koko sieluni, menivät nurin. Seisoin taasen avuttomana tuijottaen tyhjyyteen, häilyin taasen ikäänkuin ilmassa. En kuitenkaan tahtonut päästää käsistäni viimeistä lankaa, sillä ymmärsin, että voin elää ainoastaan sillä ehdolla, että vielä koetan toimia. Muussa tapauksessa varmaan menetän järkeni. "Valmistanpa joka tapauksessa maaperää tulevaisuutta varten", ajattelin. "Herätänpä Kromickissa ajatuksen, että hänen on erottava Anielkasta." En, kuten sanoin, ensinkään tietänyt, millä kannalla hänen taloudelliset asiansa olivat. Mutta arvellen, että keinottelija aina saattaa voittaa yhtä hyvin kuin menettää, sanoin:

— Enhän tiedä missä määrin äskeinen lausuntosi vastaa kauppiaan oikeuskäsitteitä, mutta mielihyvällä tunnustan, että se on lähtenyt kunnon miehen suusta. Jos ymmärsin oikein, olet sitä mieltä, että miehellä, joka seisoo perikadon partaalla, ei ole oikeutta vetää vaimoaan mukaansa kurjuuden kuiluun?

— Minä sanoin vain, että vaimon kauppaaminen aina on roistomaista. Vaimon täytyy kun täytyykin jakaa miehen kohtalo. Paljon kiitoksia vaimosta, joka suostuu avioliiton purkamiseen ainoastaan siitä syystä, että mies menettää omaisuutensa.

— Jollei hän suostuisikaan, niin mies voi saada aikaan eron vastoin hänen tahtoaan. Kummankin täytyy tässä tapauksessa täyttää oma velvollisuutensa. Jos vaimo näkee, että hän eron kautta voi pelastaa miehensä, niin hänen velvollisuudentuntonsa, jos hän ymmärtää sen oikein, täytyy käskeä häntä eroamaan miehestään.