Bartek Sankari

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

Bartek Sankari.

Kirjoittanut
Henryk Sienkiewicz.

Alkuteos puolalainen.

Suomennos.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Axel Bergbom 1889.

I.

Sankarini nimi oli Bartek Slovik. Mutta kuin hänen, häntä puhuteltaessa, oli tapana muljottaa silmiään, kutsuivat naapurit häntä Bartek Korppisilmäksi. Ja kuin oikein tarkalle otettiin, ei hänellä juuri ollutkaan mitään satakielen ominaisuutta—slovik merkitsee satakieli —sitä vastoin olivat hänen lahjansa ja todellisen alkuperäinen yksinkertaisuutensa hankkineet hänelle lisänimen "tyhmä Bartek". Se olikin enimmin tunnettu ja kaikissa tapauksissa ainoa, joka kuuluu tähän juttuun, vaikka Bartekilla vielä oli neljäskin virallinen nimi. Kuin nimittäin puolalaiset sanat czlovick: ihminen, ja slovick: satakieli, kuuluvat samalta saksalaisen korvaan, ja saksalaiset sivistyttämisen nimessä mielellään kääntävät raa'at slaavilaiset sanat oikeaksi kultuurikieleksi, oli eräässä tilaisuudessa tapahtunut seuraava keskustelu:

—Mikä nimesi? kysyi saksalainen upseeri Bartekilta.

—Slovik.

—Scsloik? Vai niin. Hyvä!

Ja upseeri kirjoitti hänen nimekseen "Ihminen".

Bartek oli kotosin Pognembinin kylästä. On monta sen nimistä kylää sekä Poznanin (Posenin) suuriherttuakunnassa että vanhan tasavallan muissa osissa. Paitsi maapalstaansa, tölliään ja paria lehmää, oli hänellä kimo hevonen ja vaimonsa Magda. Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi hän elää rauhassa ja levossa kaiken sen viisauden nojassa, joka löytyy seuraavassa puolalaisen kansanlaulun pätkässä:

Magda oli vaimonsa ja kimo hevosensa,
Kyll' Herra aina huolen pitää hänen parhaaksensa.

Siten kului hänen elämänsä aivan niin kuin Jumala tahtoi, ja vasta kuin Jumala tahtoi sotaa, kävi Bartek hiukan levottomaksi. Tuli sana, että piti lähteä mies talosta, jättää koti ja heittää kaikki vaimojen huostaan. Pognembinin väki oli hyvin köyhää. Talvella oli Bartekin tapa käydä tehtaissa työssä ja siten ansaita vähän elatuksen lisää. Mutta mitä oli nyt tehtävä? Kuka tietäisi milloin sota ranskalaisia vastaan päättyy? Kuin Magda oli lukenut julistuksen, alkoi hän sättiä ja sanoi: "Periköön turmio heidät kaikki! Vaikka sinä oletkin sellainen raukka, käyt sentään säälikseni! Ranskalaiset kyllä hakkaavat pään sinulta poikki!"

Bartek tunsi että hänen vaimonsa puhui järkevästi. Hän pelkäsi ranskalaisia kuin ruttoa, ja sitä paitsi sai hän paljon uutta ajateltavaa. Mitä olivat ranskalaiset hänelle tehneet? Minkä tähden piti hänen marssia tuohon kauheaan, tuntemattomaan maahan, jossa ei löytynyt ainoatakaan sääliväistä ihmistä? Kaiken sen aikaa kuin hän oli oleskellut Pognembinissä, oli se tuntunut hänestä hyvinkin vähäpätöiseltä, mutta kuin hän nyt oli saanut käskyn marssia sieltä pois, huomasi hän vasta, että siellä kaikissa tapauksissa oli parempi olla kuin missään muualla. Mutta mikään ei auttanut, sallima niin vaati, ja hänen täytyi pois. Bartek syleili vaimoaan ja kaksivuotiasta Franekiansa, sylkäsi, teki ristinmerkin ja läksi töllistä. Magda hänen jälessään. Ei heidän hyvästijättönsä ollut mikään erinomaisen liikuttava. Hän ja poika nyyhkyttivät, mutta Bartek puheli koko ajan: "No, no, ole nyt levollinen!" Niin tulivat he tielle. Vasta siellä he näkivät, että koko Pognembinissä tapahtui aivan samaa kuin heillä.

Koko kylä on liikkeellä. Maantie on täynnä kutsunnan saaneita sotilaita, jotka menevät rautatien asemalle, vaimojen ja lapsien, vanhusten ja koirain saattamina. Joukko on alakuloinen. Ainoastaan jotkut nuoret pojat piippu uljaasti suussa näyttävät aivan väliäpitämättömiltä; muutamat heistä ovat jo päissään hyväksi aluksi ja räyhäävät käheällä äänellä.

Eräs Pognembinin saksalaisista siirtolaisista alkaa pelkästä surusta laulaa "Die Wacht am Rhein"[1]. Koko tuo kirjava joukko, josta siellä täällä santarmin pistimet loistavat, rientää huutaen, meluten ja rähisten aitoviertä kylän toiseen päähän. Vaimot ovat huutaen heittäytyneet sotilasten kaulaan. Vanha akka näyttää keltaista hammasta ja puristaa uhaten nyrkkiään. Toinen huutaa kovalla äänellä: "Jumala kostaa teille meidän kyyneleemme". Kuuluu huutoja: "Franek! Kuska! Jusek!—hyvästi!" Koirat ulvovat, kirkonkello läppää. Pappi itse rukoilee kuolemaan vihityiden puolesta. Eihän monikaan niistä, jotka nyt ovat matkalla rautatien asemalle, enää palaja kotia. Sota ottaa heidät kaikki tyyni, mutta sota ei anna heitä takasin. Aurat ruostuvat maassa, sillä Pognembin on julistanut sodan Ranskalle. Pognembin ei laisinkaan saattanut kärsiä Ranskan keisarin Napoleon III:n ylivaltaa, ja Espanjan perintöasia on koskettanut sitä hyvin läheltä. Kirkonkello kutsuu väen tänne, ja tuolla se jo tulee aidan takana. Joukko kulkee ristin ohi. Kaskit ja kypärät lentävät pois päästä. Tomu peittää kultapilven tavoin tien, sillä päivä on kuiva ja lämmin. Molemmin puolin keinuttaa vilja täyteläisiä, raskaita tähkiään ja taipuu tuulenpuuskista, joita silloin tällöin käy hiljalleen yli maan. Ylhäällä sinervässä ilmassa leivoset liihoittelevat ja visertelevät sydämmensä pohjasta.

[1] "Reinin vartija"—Saksan kansallislaulu.

Asemalla. Yhä uusia joukkoja. Siellä on naapurikylistäkin kutsutuita sotilaita. Ylä- ja Ala-Krzywdasta, Niedolasta ja Mizerovista. Sitä liikettä, melua ja hälinää! Asemarakennuksen seinät ovat julistuksia täynnä. Ne puhuvat sodasta "Jumalan ja isänmaan puolesta". Nostoväki rientää puolustamaan vaimojaan, lapsiaan, talojaan ja kotiaan, joita vihollinen uhkaa, ja ranskalaiset ovat erittäinkin hirmustuneita Pognembiniin, Ylä- ja Ala-Krzywdaan, Niedolaan ja Mizeroviin. Niin ainakin niistä tuntuu, jotka lukevat julistuksia. Yhä uusia joukkoja saapuu asemalle. Odotushuoneitten ilma täyttyy tupakansavusta, joka peittää julistukset. On vaikea hälinässä ymmärtää toisen puhetta. Väkeä tulee ja menee, huudetaan ja melutaan. Odotussillalta kuuluu saksalaista komennusta, jonka kiivat sanat tuntuvat lyhyiltä, varmoilta, vastustamattomilta.

Kello läppää. Etäältä kuuluu veturin puuhkuaminen, yhä lähempää ja selvemmin. Sota se on, joka lähestyy.

Kello soi toisen kerran. Väristys valtaa kaikki. Eräs vaimo alkaa huutaa: "Tuolla ne tulevat, tuolla ne tulevat…" toinen ääni lopettaa hänen ajatuksensa, kuuluen yli kaikkien: "Ranskalaiset tulevat!" Ja hetkeksi valtaa pelko ei ainoastaan naisia, vaan myöskin Sedanin vastaisia sankareita.

Juna pysähtyy asemalle. Kaikista aukoista näkyy punareunaisia lakkeja ja pukuja. Sotamiehiä on kuin muurahaisia. Tavaravaunuista kuumoittaa tykkien pitkät, mustat rungot. Pistinmetsä kasvaa avonaisista vaunuista. Arvattavasti on sotilaita käsketty laulamaan, sillä koko junaa ravistuttavat voimakkaat mies-äänet. Mahtavuutta ja voimaa uhkuaa tuosta junasta, jonka päätä on mahdoton nähdä…

Odotussillalle on ruvettu järjestämään rekryyttejä. Ken voi, sanoo vielä jäähyväiset. Bartek viuhtoo nyrkeillään, kuin myllyn siivillä ja muljottaa silmiään.

—Hyvästi Magda!

—Ah—poika parkani!

—Nyt et koskaan enää näe minua!

—Ei, en koskaan!

—Ei voi auttaa…

—Pyhä neitsyt suojelkoon sinua!

—Hyvästi! Ja pidä kodista huolta!

Vaimo lankesi itkien hänen kaulaansa.

—Jumala sinua varjelkoon.

Nyt tuli viimeinen hetki. Naisten nyyhkytykset, itku ja valitus voittaa hetkeksi kaiken muun. Hyvästi, hyvästi! Mutta sotamiehet on jo erotettu järjestämättömästä joukosta. Ne muodostavat jo jonkunlaisen mustan, kiinteän joukkion, joka vetäytyy kokoon neliöihin ja suunnitelmiin ja alkaa liikkua koneen kaikella levollisuudella ja säännöllisyydellä. "Sisään!" kuului komento. Neliöt ja suunnitelmat katkeavat keskeltä, liestyvät pitkinä jonoina vaunujen luo ja katoavat sisään. Kaukana viheltää veturi ja työntää suuria, harmaita savupilviä. Sitten se sähisee kuin lohikäärme ja syöksee alhaalta höyryvirtoja. Naisten valitus on korkeimmillaan. Muutamat peittävät esiliinoilla kasvojaan, toiset ojentavat käsiään vaunujen jälkeen. Nyyhkyttävät äänet kertovat miestensä ja poikainsa nimiä.

—"Hyvästi Bartek!" huutaa Magda. "Näytä nyt että pidät puoltasi! Pyhä neitsyt sinua suojelkoon. Hyvästi! Ah—Jumala armahtakoon!…"

—Ja pidä sinä huolta kodistamme—huutaa Bartek.

Yht'äkkiä nykähti juna. Vaunut työntäytyivät toisiaan vastaan ja alkoivat liikkua.

—Muista että sinulla on vaimo ja lapsi—huusi Magda juostessaan junan jälessä. Hyvästi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen—hyvästi!

Junan vauhti eneni enenemistään ja mukanaan se vei Pognembinin, Ylä- ja
Ala-Krzywdan, Niedolan ja Mizerovin sotilaat.

II.

Toisaalla palajaa Magda itkevän vaimojoukon kanssa Pognembiniin, toisaalla rientää juna, pistimiä täynnä, harmaasen etäisyyteen, ja muassa on Bartek. On mahdotonta nähdä surullisen etäisyyden loppua. Tuskin saattaa nähdä Pognembiniäkään. Ainoastaan lehmukset viittaavat ja kirkontorni leimuaa kuin kulta, sillä aurinko loistaa siihen. Mutta pian supistuvat lehmukset yhteen näköpiirin kanssa ja kultaristi näyttää loistavalta pisteeltä. Niin kauan kuin piste välkähteli, tuijotti Bartek siihen, mutta kuin sekin katosi, oli hänen toivottomuutensa ääretön. Raskas velttous valtasi hänet, ja hän tunsi, että hänen voimansa alkoivat raueta. Niin alkoi hän tuijottaa alaupseeriin, sillä nyt ei ollut—Jumalaa lukuun ottamatta—kehenkään muuhun turvaamista. Hänen kohtalonsa oli nyt korpraalin vallassa. Bartek itse ei tiedä mitään, ei ymmärrä mitään. Korpraali istuu penkillä kivääri polvien välissä ja polttaa piippuaan. Savu peittää joka silmänräpäys hänen vakavat, uhkaavat kasvonsa pilviin. Mutta eivät ainoastaan Bartekin silmät ole kiintyneet noihin kasvoihin,—kaikki silmät kaikilta vaunun puolilta katselevat niitä. Pognembinissä tahi Krzyvdassa on jokainen Bartek tahi Wojtek oma herransa, jokainen saattaa ajatella omaa itseään, mutta nyt on korpraalin asiana ajatella ja toimia. Kuin hän käskee heitä katsomaan oikealle, katsovat he oikealle, ja kuin hän käskee heitä katsomaan vasemmalle, katsovat he vasemmalle. Jokainen luopi tutkivat katseen häneen: Miten meidän nyt käypi? Mutta hän itse ei tiedä enempää kuin muutkaan, ja tulisi kenties iloiseksi, jos joku korkea-arvoisempi selittäisi hänelle sen asian. Sitä paitsi ei uskalleta häneltä suoraan kysyä, sillä nyt on sota, ja sotaa seuraa sotaoikeus ja muuta sen kaltaista. Kukaan ei tiedä mikä on luvallista, mikä ei. Eivät ainakaan sotamiehet sitä tiedä, vaan pelästyvät kuullessaankin vaan sanan sellaisen kuin "Kriegsgericht"[1]—jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, vaan jota he sitä enemmän pelkäävät.

[1] Sotaoikeus.

Samalla he tuntevat että tämä korpraali nyt on heille paljoa välttämättömämpi kuin manöövereissä. Hän yksinhän tietää kaikki, hän ajattelee heidän puolestaan, ja ilman häntä ei tapahdu vähintäkään liikettä.—Korpraalia alkoi hänen kiväärinsä rasittaa, ja hän työnsi sen Bartekin pideltäväksi. Bartek otti aseen, pidätti hengenvetoansa, muljautti silmiään ja tuijotti korpraaliin kuin lehmä punaseen veräjään, mutta vähän lohdutusta hän siitä sai.

Asiat olivat varmaankin huonolla kannalla, sillä korpraalikin oli jonkinlaisessa tylsässä surumielisyyden tilassa. Asemilta kuulee laulua ja huutoja. Korpraali komentaa, kävelee ylt'ympäri ja haukkuu, osottaakseen intoansa päällikkökunnalle, mutta heti kuin juna lähtee liikkeelle, käyvät kaikki äänettömiksi ja hän myöskin Hänellekin on maailmalla eri puolensa, toinen valoisa ja selvä, hänen kotinsa, puolisonsa ja lämmin vuoteensa, toinen pimeä, ihan pimeä—Ranska ja sota. Hänen innostuksensa, samoin kuin koko armeijan, ei ollut suurempi kuin että he kaikki suurimmalla ilolla olisivat kääntyneet takasin kotia.

Juna se vaan korskui, puhkui ja lensi kauemmaksi etäisyyteen. Joka asemalla solmittiin uusia vaunuja ja vetureita. Joka asemalla nähtiin uusia kypäriä ja ulaanien lippuja. Kaunis oli ilta, joka vähitellen lähestyi. Aurinko laski, muodostaen mahtavan iltaruskon. Korkealla ilmassa liihoitteli pieniä pilvenhattaroita reunat punervina, länttä kohden. Juna ei enää ottanut vaunuja eikä väkeä asemilta, se lensi nyt suorastaan punaiseen valoon kuin verimereen. Avonaisesta vaunusta, jossa Bartek istui Pognembinin miehistön kanssa, saattoi nähdä kyliä, torppeja, pikku kaupunkia, kirkontorneja, haikaroita, jotka kaulat köyrässä seisoivat toisella jalalla pesissään, pieniä hökkeleitä ja puutarhoja. Kaikki lensi ohi kuin salama, ja kaikki oli punasta. Sotamiehet alkoivat viheltää sitä rohkeammin kuin alaupseeri oli nukahtanut piippu suussa, asetettuaan säkin pää-alusekseen. Wojtek Gwizdala, talonpoika Pognembinistä, oli asettunut Bartekin viereen ja nyhjäsi häntä kyynäspäällään.

—Bartek,—kuuletko vielä?

Bartek käänsi kasvonsa ja tutkivat, tuijottavat silmänsä häneen.

—Miksi muljottelet kuin vasikka, kuin sitä viedään lahdattavaksi? kuiskasi Wojtek.—Kyllä sinäkin raukka pian siihen tilaan joudut.

—E-eipä,—änkytti Bartek.

—Pelkäätkö? kysyi Wojtek.

—Totta kai minä pelkään…!

Iltarusko kävi vielä punertavammaksi, Wojtek ojensi kätensä sitä kohden ja kuiskasi:

—Näetkö tuon kirkkaan valon tuolla? Tiedätkö mitä se on, raukka? Se on verta. Täällä on Puola, meidän maamme, ymmärrätkö? Mutta kaukana, tuolla, mistä loistaa, siellä on Ranska.

—Tulemmeko pian sinne?

—Onko sinulla kai erityinen kiire sinne? Sanotaan että sinne on kauhean pitkä matka. Mutta voit olla varma siitä että ranskalaiset tulevat meitä vastaan.

Bartekin pognembiniläiset aivot alkoivat ankarasti työskennellä. Hetken kuluttua hän kysyi:

—Wojtek?

—Mitä?

—Mitä kansaa oikeastaan ne ovat, nuo ranskalaiset?

Nyt huomasi Wojtek viisautensa yht'äkkiä joutuvan kokonaan ymmälle. Hän tiesi että ranskalaiset—niin, ranskalaisia ne nyt vaan olivat, ja vanhemmilta ihmisiltä oli hän heistä kuullut jotakin sellaista että heidän oli tapa tappaa kaikki ihmiset.

Bartek uudisti kysymyksensä.

—Mitä kansaa ne ovat?

—Hitto sen tietäköön!

Kolme kansaa Wojtek tunsi. Keskellä puolalaiset, toisella puolen "moskovalaiset", ja toisella puolen "saksalaiset". Tahtoessaan olla suorapuheisempi kuin tarkka, sanoi hän hetken kuluttua:

—Mitäkö kansaa ranskalaiset ovat? Niin tuota, kuinka sen nyt sinulle selittäisin? Ne ovat kai oikeastaan myöskin jonkinlaisia saksalaisia, mutta vaan paljoa pahempia.

—Sellaisia raukkoja!

Tähän saakka oli Bartekilla ollut yksi ainoa tunne ranskalaisista— selittämättömän pelon tunne. Vasta nyt preussiläinen nostomies tunsi oikein isänmaallisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Kaikissa tapauksissa hän ei vielä ollut ymmärtänyt kaikkea oikein ja kysyi sen tähden uudestaan:

—Mutta silloinhan saksalaiset taistelevat saksalaisia vastaan.

Silloin päätti Wojtek uuden Sookrateen tavoin puhua vertauksilla:

—Eikö kenties sinun koirasi koskaan tappele minun koirani kanssa?

Bartek muljautti silmiään ja katsahti hetkiseksi opettajaansa.

—Niin,—kyllähän se on totta

—Ovathan itävaltalaiset myöskin saksalaisia,—jutteli Wojtek—ja eivätkö meikäläiset ole taistelleet heitä vastaan? Kertoihan eräs vanhus kylästämme, että kuin hän oli sodassa, oli Steinmetz huutanut: "Eteenpäin pojat, eteenpäin saksalaisia vastaan!" Asian laita on vaan se, että sota ranskalaisia vastaan on vaan paljoa vaikeampi.

—Niin—Jumala meitä auttakoon!

—Ranskalaiset eivät vielä koskaan ole joutuneet sodassa tappiolle. Kuin sellainen saa sinut kynsiinsä, niin et irti pääse, siitä voit olla varma. Jokainen heistä vastaa kahta, kolmea meistä, ja parrat heillä on kuin juutalaisilla. Moni heistä on musta kuin piru. Kuin saat sellaisen nähdä, voit heti ruveta rukoilemaan isä meitääsi.

—Mutta minkä tähen sitten sodimme heitä vastaan?

Tämä filosoofillinen kysymys ei läheskään ollut niin tyhmä, kuin se näytti Wojtekista, joka silminnähtävästi virallisten vaikutusten alaisena kiiruhti vastaamaan:

—Minä olisin myöskin mieluummin ollut lähtemättä. Mutta jollemme me lähde, niin tulevat he, sitä ei voi auttaa. Olethan lukenut mitä julistuksessa seisoi. Kaikkein nurjimpia he ovat meille talonpojille. Kerrotaan että he aivan hurjasti haluavat anastaa maan itselleen, sillä he tahtovat kuljettaa salaa viinaa kuningaskunnasta (venäläisestä Puolasta). Mutta sitä ei hallitus salli, ja sen tähden on sota syttynyt. Ymmärrätkö nyt.—vai?

—Miksi en ymmärtäisi, vastasi Bartek jonkunlaisella käsityksellä.

Mutta Wojtek jatkoi:

—He kuuluvat myöskin haluavan meidän vaimojamme, kuin rotat paistettua läskiä.

—Eivät he siis myöskään sääli Magdaa?

—Eiväthän he säästä vanhoja akkojakaan…

—Vai niin!—huusi Bartek päättävällä äänellä, kuin jos hän olisi tahtonut sanoa: kunhan vaan tilaisuus tulee, kyllä minä tappelen!

Nyt selvisi hänelle että kaikki kuitenkin oli nurin päin. Paloviinaa he kyllä olisivat saaneet salaa kuljettaa venäläisestä Puolasta, mutta Magdan laita oli ihan toinen. Bartek alkoi vähitellen katsella sotaa oman etunsa näkökannalta ja tunsi jotakin turvaa ajatellessaan että niin monta miestä ja tykkiä meni puolustamaan ranskalaisen kevytmielisyyden uhkaamaa Magdaa. Välttämättömästi menivät hänen sormensa nyrkkiin ja hänen pelkoonsa liittyi viha. Hän ymmärsi nyt täydellisesti, että hänen täytyi sotaan.—Iltarusko oli vähitellen kadonnut, ja pimeä tullut. Vaunu kovin tärähteli epätasaisilla kiskoilla, ja sen liikkeiden mukaan nyökkyivät kypärät ja pajunetit oikealle ja vasemmalle.

Hetki kului hetken perästä. Veturi syöksi tuhansittain säkeniä, jotka pitkinä, kullankiiltävinä käärmeinä kiemuroivat pimeässä. Bartek ei pitkään aikaan saattanut nukkua. Kuin säkenet ilmassa liitelivät hänen ajatuksensa sodasta, Magdasta, Pognembinista, saksalaisista ja ranskalaisista ympäri päätä. Hänestä tuntui mahdottomalta nousta istuimeltaan, ja lopuksi hän nukahti. Heti tulivat unennäöt. Ensiksi näki hän koiransa tappelemassa Wojtekin koiran kanssa. Hän tarttuu keppiinsä erottaakseen heidät, mutta yht'äkkiä hän näkee jotakin muuta. Magdan vieressä, joka hymyilee niin että hänen valkoset hampaansa näkyvät, istuu ranskalainen, musta kuin kekäle. Toiset ranskalaiset pilkkailevat Bartekia ja osottavat häntä sormellaan. Veturin ritinää se vaan on, mutta hänestä tuntuu kuin ranskalaiset huutaisivat: Magda! Magda! Magda! Magda! Bartek ärjyy: "suunne kiinni, roistot! Päästättekö vaimon!" Mutta he jatkavat: Magda! Magda! Magda! Koirat ulvovat, koko Pognembin huutaa: "Pidä vaari vaimosta!" Sitten hän heitetään kumoon, mutta hän hyppää ylös, viuhtoo ympärilleen, tarttuu ranskalaisen kaulukseen ja yht'äkkiä…

Yht'äkkiä tunsi hän ankaraa kipua kuin voima lyönnistä. Bartek herää ja hypähtää ylös. Koko vaunu on hereillä, kaikki kysyvät mitä on tapahtunut. Hiton Bartekhan on unissaan repinyt alaupseeria parrasta. Nyt seisoo hän siinä suorana kuin kynttilä kaksi sormea lakin reunassa, alaupseeri viuhtoo käsillään ja huutaa kuin hullu:

—Ach Sie! Dummes Vieh aus der Polakei! Hau ich den Lümmel in die Fresse, dass ihm die Zähne sectionenweise aus dem Maule herausfliegen![1]

[1] Ah, tyhmä puolalainen eläin! Jos otan ja isken lurjusta vasten suuta, niin että hampaat kidasta sinkoilevat!

Alaupseeri on käheä raivosta, mutta Bartek seisoo yhä sormet lakin reunassa. Toiset sotilaat purevat huuliaan pysyäkseen nauramatta, puoleksi peläten korpraalia, joka vihassaan sopertaa: "Ein polnischer Ochse! Ochse aus Podolien!"[1] Vähitellen kaikki hiljenee, Bartek istuu jälleen entiselle sijalleen. Hän huomasi vaan että hänen poskensa alkoivat hehkua, kun veturi ryhtyi vanhaan liverrykseensä:

[1] "Puolalainen härkä! Härkä Podoliasta!"

Magda! Magda! Magda!

Ja tuntui hänen olonsa hyvin tuskalliselta.

III.

Ensimmäinen, kalpea aamunkoi valaisee unisia ja vaivoista väsyneitä kasvoja. Penkeillä lepäävät sotilaat niin hyvin kuin voivat. Muutamat ovat nojanneet päänsä rintaa vasten, toiset ovat heittäneet sen taaksepäin. Aamunkoi alkaa jo valaa ruusuhohdettaan yli kaiken maan. Ilma on raitis ja kaunis. Sotamiehet heräävät. Loistava aamu loihtii heidän eteensä tuntemattoman seudun pimeästä ja usvasta. Missä on nyt Pognembin? Ympärystö on jo tuntematon, ja kaikki on toisenlaista. Ylt'ympärillä on kunnahia, tammipuita täynnä, laaksoissa rakennuksia, katot punaisia, seinät valkosia mustilla ikkunapielillä, rakennuksia niin komeita, kuin herraskartanot, kauniit viinitarhat ympärillään. Ylhäällä näkee huipputornisia kirkkoja, toisaalla tehtaitten piippuja, joista punervat savupilvet kohoavat ilmaan. On vaan niin ahdasta, ei löydy laisinkaan kenttiä eikä peltoja. Sen sijaan on väkeä kuin muurahaispesässä. Kylien ja pikkukaupunkien ohi kuljetaan. Juna menee vähempäin asemien ohi niille pysähtymättä. Varmaan on jotakin tapahtunut, sillä kaikkialla näkyy väkijoukkoja kokoontuvan yhteen. Aurinko kohoaa vitkalleen vuoren yli, ja vaunuissa alkaa yksi ja toinen talonpoika lukea isä meitäänsä. Useat seuraavat hänen esimerkkiänsä. Ensimmäiset säteet luovat hohteensa talonpoikain hartaille, vakaville kasvoille.

Juna pysähtyi eräälle asemalle. Sen ympärille kokoontui heti joukko ihmisiä. On jo tullut tietoja sotatantereelta. Voitto, voitto! Muutama tunti sitten oli saapunut sähkösanoma. Kaikki odottivat tappiota, mutta nyt, kuin hyvä uutinen oli heidät herättänyt, ei ilolla ollut rajoja ollenkaan. Väestö on puoleksi pukeutuneena lähtenyt kotoaan ja vuoteiltaan ja rientänyt asemalle. Monilla katoilla liehuu jo lippuja; kaikki viuhtovat nenäliinoillaan. Olutta, tupakkaa ja sikareja viedään vaunuihin. Riemastus on sanomaton, kasvot loistavat. Myrskytuulen tavoin riehuu "Die Wacht am Rhein" laulun säveleet. Muutamat itkevät, jotkut syleilevät toisiansa. Meidän "Fritzimme"[1] on hajoittanut viholliset. Tykkejä ja lippuja on valloitettu. Jalossa innostuksessaan antaa väestö sotamiehille kaikki, mitä sillä on. Miehistö saapi levollisen itseluottamuksen ja alkaa käskemättä laulaa. Vaunut vapisevat voimakkaista mies-äänistä, samalla kuin väestö kummeksien kuuntelee laulun käsittämättömiä sanoja. Pognembinin miehet laulavat kansallislauluaan:

[1] Tarkoitetaan Preussin kuningasta Vilhelmiä.

Bartoszimme, Bartoszimme!
Uljuus elää meissä,
Jumala maamme suojelee
Vaaroista aina varjelee.

Die Pohlen! Die Pohlen![1] huutaa väestö selitellen ja keräytyy vaunujen ympäri. He ihmettelevät sotilasten ulkomuotoa ja rohkaisevat itseään kertomalla ilossaan juttuja näitten puolalaisten rykmenttien kauheasta urhollisuudesta.

[1] Puolalaisia! Puolalaisia!

Bartekin posket ovat ajettuneet ja tämä seikka yhdessä hänen keltaisten viiksiensä, tuijottavain silmiensä ja voimakkaan, jäntevän katsantonsa kanssa tekee hänet kauhean näköiseksi. Häntä ihmetelläänkin kuin merkillistä eläintä. Aika puolustajia saksalaisilla onkin! Tuollainen kyllä pian suorittaa asiat ranskalaisten kanssa. Bartek hymyilee mielihyvästä, sillä mielissään on hänkin, että ranskalaiset ovat joutuneet tappiolle. Kaikissa tapauksissa eivät ne enää tule Pognembiniin viettelemään Magdaa ja ottamaan omaisuutta. Hän hymyilee, mutta kasvojen tekee hyvin kipeää, hymyily muuttuu irvistelyksi. Niin, hän on todellakin kauhistuttava. Palkinnoksi syöpi hän jättiläisen ruokahalulla. Makkaroita ja olutkannuja katoaa hänen suuhunsa, kuin pohjattomaan kuiluun. Hänelle annetaan sikareja ja vähän rahaa. Hän ottaa ne kaikki tyyni.

—Oivallista väkeä ovat sentään nuo saksalaiset,—sanoo hän Wojtekille, ja hetken kuluttua hän lisää: näethän, että he kuitenkin ovat voittaneet ranskalaiset!…

Mutta epäuskoinen Wojtek on heti valmis varjostamaan hänen iloansa. Hän ennustaa kuin Kassandra:

—Ranskalaiset antavat aina alussa joutua itsensä tappiolle, pettääkseen vihollisiansa, mutta sitten he iskevät kiinni, niin että kyllä tuntuu…

Wojtek ei tiedä, että koko Euroopalla on sama mieli kuin hänellä, ja vielä vähemmän, että koko Eurooppa erehtyy niin kuin hänkin.

Juna vierii eteenpäin. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, ovat kaikki rakennukset lipuilla koristetut. Muutamille asemille pysähtyvät he pitemmäksi aikaa, sillä kaikkialla on paljon junia. Kaikilta Saksan kulmakunnilta rientää sotilaita auttamaan voitollisia tovereitaan. Junat ovat koristetut viheriöillä köynnöksillä. Ulaanit kiinnittävät matkalla saamansa kukkaiskimput keihäittensä päähän ja keskusteluja ja huutoja kuuluu toisesta vaunusta toiseen.

—Kuinka voitte, toverit? Mihinkähän taivaan Herra viepi meidät?

Yhtä alakuloisia kuin he olivat lähtiessään Pognembinistä, yhtä innokkaita ja reippaita he olivat nyt. Ensimmäinen Ranskasta tuleva juna, joka tuopi ensimmäiset haavoitetut, saapi hyvän mielen katoamaan. Se pysähtyy Deutziin ja viipyy siinä kauan aikaa, antaen terveiden kulkea ohi. Mutta kestää muutaman tunnin, ennen kuin kaikki pääsevät sillan yli Kölniin. Bartek rientää muutamain muitten kanssa katsomaan sairaita ja haavoitetuita. Toiset makaavat seinillä varustetuissa vaunuissa, toiset tilan puutteessa avonaisissa, ja ne saattaa selvästi nähdä. Kohta ensi silmäyksellä katoaa Bartekin urhollisuus.

—Mutta tulehan sitten, Wojtek!—huutaa hän liikutettuna—tuossa saat nähdä kuinka monta ihmistä ranskalaiset ovat runnelleet.

Niin,—katselemista se ansaitsikin! Kalpeita, tuskan syövyttämiä kasvoja, mustia ruudin savusta ja verisiä. Toiset kiroovat sotaa. Kuivat, mustuneet suut huutavat joka silmänräpäys vettä. Silmät tuijottavat hurjasti ympärilleen. Siellä täällä haavoitettujen joukossa näkee kuolevan kasvot, joko levollisina siniset juovat silmäin alla, tahi venähdyksistä hurjistuneina ja katse pelästyneenä, samalla kuin valkoset hampaat loistavat esille. Bartek näkee ensi kerran sodan veriset hedelmät. Häntä pyörryttää. Suu auki seisoo hän kuin huumaantuneena väkijoukossa. Joka puolelta häntä nyhjitään. Santarmi lyöpi häntä kiväärin tukilla niskaan. Bartek etsii silmillään Wojtekia, löytää hänet ja sanoo:

—Ah,—Wojtek,—Jumala auttakoon ja suojelkoon meitä!

—Noin sinullekin käy.

—Jesus Maria! Ihmiset siis tappavat toisiansa! Ei, toista on kuin kaksi talonpoikaa tappelee, silloin viepi santarmi heidät oikeuteen, ja niin he saavat rangaistuksensa.

—Niin, näetkös,—sodassa se on parhain, joka ruhjoo useimpia. Uskotko, raukka, että ehkä saat ampua tauluun tahi paljaalla ruudilla niin kuin harjoituksissa. Ja etkä ihmisiä?

Erotus opetuksen ja käytännön välillä näkyi nyt selvästi. Bartek oli kyllä sotilas, kävi harjoituksissa ja paraateissa, ampui ja tiesi että sodassa oli ihmisiä tapettava, mutta kuin hän nyt näki vereen tahraantuneet, haavoitetut sotamiehet ja sodan koko kurjuuden, alkoi hän voida niin pahoin että hän vaivoin pysyi seisomassa. Hän alkoi taas pitää ranskalaisia arvossa, ja se väheni vasta kuin Deutzistä kuljettiin yli Kölniin. Keskusasemalla siellä nähtiin ensimmäiset ranskalaiset vangit. Joukko siviili-ihmisiä ja sotilaita oli kokoontunut heidän ympärilleen ja tarkasteli heitä ylpeillä katseilla, mutta vielä vihatta. Bartek teki kyynäspäillä tien itselleen väkijoukon läpi, pujahti vaunuun ja ällistyi.

Joukko Ranskan jalkaväkeä rikkinäisissä viitoissa, pieniä, likaisia ja kurjia, oli pakattu yhteen kuin sillit tynnyriin. Useat heistä ojensivat kätensä ottaakseen niitä vähäisiä lahjoja, joita väkijoukko tarjosi, jollei vahti heitä siitä estänyt. Bartek oli, sen mukaan mitä hän Wojtekilta oli kuullut, kuvitellut ranskalaiset ihan toisenlaisiksi. Bartekin uljuus alkoi taas palata. Hän katsoi missä Wojtek oli.

—Mitä sinä oikeastaan olet kertonut? Nämähän ovat oikeita raukkoja! Minä voisin tarttua tuollaisen kynkkäluuhun ja lyödä hänellä kaikki muut kumoon.

—Ne ovat kai aika lailla väsyneitä—vastaa Wojtek, hänkin osaksi pettyneenä.

—Mitä kieltä he puhuvat?

—Ei ainakaan puolan kieltä.

Rauhoittuneena tässä suhteessa, jatkoi Bartek kulkuansa pitkin vaunuja.

—Kurjia raukkoja!—hän selitti kun olivat lopettaneet tarkastuksensa.

Mutta seuraavissa vaunuissa istui zuaveja. Ne saivat Bartekin pitempiin mietteihin. Siinä kuin he istuivat suljetuissa vaunuissa, oli mahdotonta sanoa, vastasiko yksi heistä kahta vai kolmea tavallista ihmistä. Mutta ikkunasta saattoi nähdä vanhat sotilaat mustine partoineen ja sotaisine, vakavine kasvoineen, iho tummana, silmät uhkaavina, säkenöivinä.

—Nuo ovat vaarallisempia, kuiskasi Bartek aivan kuin peläten että joku kuulisi hänen sanansa.

—Etkä vielä ole nähnyt niitä, jotka eivät ole vangiksi joutuneet— lisäsi Wojtek.

—Niin, Jumala meitä varjelkoon!

—Mutta sinä saat kyllä nähdä heidät.

Katseltuaan zuavilaisia, jatkoivat he kulkuansa. Heti seuraavan vaunun luona Bartek oli kauhusta kaatua.

—Jumala auttakoon meitä, Wojtek!

Avonaisesta ikkunan aukosta saattoi nähdä turkosin tummat, melkein mustat kasvot, samalla kuin silmän valkuainen kääntyi ulospäin. Hän oli varmaankin haavoittunut, sillä hänen kasvonsa olivat kauheissa tuskan väänteissä.

—Mitä tahdot? kysyi Wojtek.

—Se on paholainen eikä mikään sotamies! Oi—Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen! Katsohan, Bartek, millaiset hampaat hänellä on!

—Piru hänet periköön,—minä en tahdo nähdä.

Bartek vaikeni, mutta kohta hän kysyi:

—Wojtek!

—Mitä?

—Jos tekee tuollaiselle ristinmerkin, eiköhän se auta.

—Pakanat eivät ymmärrä pyhää uskoa…

Komennettiin vaunuihin. Juna läksi. Pimeän tultua, Bartek näki aina edessään turkosin mustat kasvot ja kauhean silmän valkuaisen. Niistä ajatuksista ja tunteista, jotka tällä hetkellä valtasivat tätä Pognembinin sotilasta, oli vaikea arvata hänen tulevia sankaritöitään.

IV.

Bartekin osan-otto ratkaisevaan taisteluun Gravelotten luona sai hänet alussa vakuutetuksi siitä, että pää-asia tappelussa oli seisoa ja töllistellä, eikä muutoin tehdä mitään. Heti alussa sai nimittäin hän ja hänen rykmenttinsä käskyn jäädä kivääri jalalla seisomaan paikalle, joka oli täynnä viinipensaita. Kaukana jyrisivät tykit ja ratsuväki lensi ohi sellaisella jyminällä, että maa vapisi. Ulaanien liput ja kyrassien miekat säkenöivät. Kranaatit lensivät sihisten yli kunnaan pieninä valkoisina pilven hattaroina sinistä taivasta kohden. Ruudin savu täytti ilman ja peitti näköpiirin. Näytti siltä kuin tappelu virran tavoin olisi kulkenut erityisten paikkain ohi, mutta sitä ei kestänyt kauan.

Hetken kuluttua syntyi kummallinen liike Bartekin rykmentin ympärillä. Alettiin asettaa toisia rykmenttiä sen eteen, ja väleihin tehtiin patterioita kaikin voimin. Tykkejä ajettiin niitten päälle ja suut ojennettiin kunnasta vastaan. Koko laakso tuli sotilaita täyteen. Kaikilta haaroilta kuuluu komentohuutoja, ja ajutantteja saapuu. Sotamiehet kuiskaavat toisilleen: "nyt,—nyt tulee meidän vuoromme", tai kyselevät he toinen toiseltaan levottomasti: "nyt kai alkaa?" "Niin, niin varmaankin tekee". Nyt lähestyy epävarmuus, arvoitus, mahdollisesti kuolema. Savussa, joka kietoo kunnaan, on jotakin kiehuvaa ja kuohuvaa. Tykkien jyske ja kivääritulen rätinä kuuluu yhä lähemmältä. Etäältä kuuluu jonkinlaista epäselvää jylinää—se on mitraljöösien pauketta, jota jo voi kuulla. Yht'äkkiä jyrisevät äsken tehdyt patteriat niin, että ilma ja maa vapisevat samalla kertaa. Bartekin rykmentin edustalta kuuluu kauhea vingunta. Sotamiehet tirkistävät eteensä. Jotakin tulee tuolta lentäen, kuin valkosenpunanen ruusu, kuin pilvi, mutta pilvessä on jotakin muuta, joka vinkuu, korisee, puree hampaita, parkuu ja ulvoo. Miehistö huutaa: "Kraanaatti! Kranaatti!" Niin rientää tämä sodan lintu kuin myrskyn vihuri, lähestyy, lankeaa maahan ja räjähtää! Kauhea rätinä melkein halkaisee korvakalvot, pauke kuuluu kuin jos maa halkeaisi! Hämmennystä syntyy niissä riveissä, jotka ovat lähinnä patterioita, sieltä kuuluu huutoja ja komentosana: "Rivit kiinni!" Bartek seisoo ensi rivissä kivääri jalalla, nenä taivasta kohden ja parta kaulahuivin alle työnnettynä. On kielletty liikkumasta, on kielletty ampumasta. Täytyy vaan seisoa ja odottaa. Ja sitten tulee tuolla toinen kranaatti, kolmas, neljäs… Myrsky puhaltaa pois savun mäeltä. Ranskalaiset ovat jo työntäneet Preussin patteriat sieltä pois, he ovat jo asettaneet sinne omansa, jotka nyt syöksevät tulta laaksoon. Joka silmänräpäys tulee pitkiä, valkosia savupilviä tiheästä viinipensastosta. Jalkaväki tykkien suojassa lähestyy lähestymistään yhä alemmaksi, alkaakseen kivääritulen. Se on jo keskellä mäkeä. Nyt saattaa sen nähdä selvästi, sillä tuuli puhaltaa pois savun. Kasvaako punakukkaa viinimäessä? Ei, sieltä näkyy jalkaväen punaset lakit. Yht'äkkiä katoovat he tiheäin pensaitten väliin, niitä ei saata nähdä, ainoastaan siellä täällä liehuvat kolmiväriset liput. Kiväärin tuli kuuluu kiivaalta ja säännöttömältä, se kuin yht'äkkiä alkaa useissa paikoin samalla kertaa. Yli tuon tulen kuuluu yhä ilmassa risteileväin kranaattien ulvonta. Mäellä kohotetaan huuto, johon saksalaiset vastaavat: "hurraa!" Rykmentti seisoo liikkumatta.

Tulipiiri alkaa lähestyä sitä yhä lähemmäksi. Edempänä surisevat kuulat kuin paarmat, likempänä lentävät ne vinkuen ohi. Niitä tulee yhä useampia, nyt lentävät ne pään, nenän, silmäin ja käsien ohi, niitä tulee tuhansittain, miljoonittain. On ihmeellistä, että enää ketään on jaloillaan seisomassa. Yht'äkkiä kuuluu surkea huuto aivan Bartekin takana: "Ah, Jesus!" sitten: "Rivit kiinni!" sitten taas "Ah. Jesus!" "Rivit kiinni!" Valitushuutoja kuuluu yhä useammin komentosanojen joukosta, rivit sulkeutuvat, kuulain vingunta käy yhä kovemmaksi, kestävämmäksi, kauheammaksi. Kaatuneita vedetään jaloista pois. Jumala armahtakoon meitä!

—Pelkäätkö? kysyy Wojtek.

—Enkö pelkäisi!—vastaa sankarimme ja hänen hampaansa kalisevat.

Sekä Bartek että Wojtek jäävät seisomaan paikoilleen eikä heidän mieleensä edes juolahda lähteä pakoon. He ovat saaneet käskyn pysyä paikallaan ja he pysyvät. Bartek valehtelee. Hän ei pelkää sillä tavoin kuin moni muu hänen sijassaan olisi pelännyt. Kuri vallitsee hänen mielikuvituksensa eikä kuvaile hänen asemaansa niin kauheaksi kuin se todellakin on. Bartek uskaltaa kuitenkin ajatella, että hän saattaa tulla tapetuksi ja hän uskoo Wojtekille tämän ajatuksen.

—Ei maailma siitä tosiaankaan huku, jos semmoinen raukka kuin sinä tuleekin tapetuksi—vastaa Wojtek kiihkeällä äänellä.

Bartekin on hirveän lämmin ja hiki vuotaa pitkin hänen kasvojaan. Tuli käy vähitellen niin kauheaksi, että kokonaisia rivejä vaipuu maahan aivan kasvojen edessä. Ei kenenkään mieleen enää tule viedä pois kaatuneita ja haavoitettuja. Kuolevien korina sekoittuu kuulien vinkunaan ja tykkien jylinään. Kolmiväristen lippujen liikkeistä saattaa nähdä, että pensastoihin kätkeytynyt jalkaväki tulee yhä lähemmäksi. Kartesseja sataa riveihin, ja ne alkavat joutua epätoivoon.

Tämän epätoivon kaikuna kuuluu malttamattomuuden ja raivon mutina. Jos olisi käsketty hyökkäämään päälle, olisivat sotilaat rynnänneet eteenpäin raivotarten tavoin. Paikallaan he eivät vaan voi seisoa. Eräs sotilas riistää yht'äkkiä päästään kypärin, heittää sen kaikin voimin maahan ja huutaa puoleksi tukehtuneena: "Kerran sitä kuolee vaan, mutta tapahtukoon se pian!"

Nämä sanat kuullessaan tuntee Bartek sellaista huojennusta, ettei hän enää pelkää juuri ollenkaan. Sillä kuin kerran kaikissa tapauksissa täytyy heittää henkensä, niin eihän se niin kauhean paljon merkitse. Se on talonpojan filosofiaa, parempaa kuin moni muu; se synnyttää heti turvallisuutta. Bartek tiesi hyvin kyllä ennestäänkin, että kerran täytyi kuolla, mutta hänen teki hyvää kuulla se uudestaan ja tulla siitä täydellisesti varmaksi, vaikkapa tappelu alkoi kääntyä tappioksikin. Kokonainen rykmentti on melkein kaatunut, laukausta ampumatta. Sotamiesjoukkoja toisista hajoitetuista rykmenteistä ryntää ohi hurjassa epäjärjestyksessä, ainoastaan Pognembinin, Ylä- ja Ala-Krzywdan ja Mizerovin miehistö jää vielä paikoilleen, rautakovan preussiläisen kurin koossa pitämänä, mutta heidänkin riveissään huomataan jo horjumista. Hetken kuluttua kurin kahleet katkeavat. Maa heidän jalkainsa alla käy kosteaksi ja iljakkaaksi verestä, jonka tympeä höyry sekaantuu ruudin savun hajuun. Muutamin paikoin ei rivit enää voi sulkeutua niitten aukkojen tähden, joita ruumiit muodostavat. Vielä seisomaan jääneitten sotilaitten jaloissa makaa toinen osa veressään voivottavana suonenvedossa, kuolon kamppauksessa tahi kuoleman hiljaisuudessa. Ei voi enää hengittääkään. Ilmaa puuttuu. Ja murina syntyy riveissä:

—Meidät on viety teurastuspenkille!

—Ei kukaan pääse täältä hengissä!

—Still, polnisches Vieh![1]—sanoo upseeri.

[1] Vaiti, puolalaiset elukat!

—Niin, siellä taitaa kyllä olla hyvä selkäin takana.

—Pysy paikallasi! ärjyy saksalainen.

Yht'äkkiä alkaa eräs ääni:

—Suojahasi…

Bartek liittyy kohta:

—turvaudumme, neitsyt pyhä!

Heti sen jälkeen kohoaa tältä hävityksen paikalta puolalainen kuorolaulu pyhän neitseen kunniaksi. Ne, jotka makaavat maassa, säestävät laulua valitushuudoillaan: "Ah, Maria, Maria!" Silminnähtävästi kuuli hän heidän rukouksensa, sillä samassa silmänräpäyksessä saapuu ajutantti täyttä laukkaa, ja komento kuuluu: "Hyökkäykseen! Hurraa! Eteenpäin, mars!" Pistinten harja laskeutuu äkkiä, rivit levenevät pitkäksi linjaksi ja ryntäävät mäelle pistimillä etsimään vihollisia, joita silmä ei löydä. Noin kaksisataa viisikymmentä askeletta on mäen juurelle ja sen matkan sotamiesten täytyy kulkea keskellä kuulasadetta. Eivätkö he kaadu viimeiseen mieheen? Eivätkö he peräydy? Kaatua he kyllä voivat, mutta koskaan he eivät peräydy, sillä preussiläinen päällikkyys kyllä tietää, mitä säveltä on soittaminen hyökkäystä varten näille sotilaille. Tykkien jyrinässä, kivääritulen paukkeessa, savussa, häiriössä ja valitushuudoissa, kuuluen yli rumpujen ja torvien, ryntää taivasta kohden se hymni, joka työntää joka veripisaran heidän sydämmiinsä:

"Ei kadonnut ole vielä Puola!"

Ja innostus valtaa sotilaat, tuli palaa heidän poskillaan. Myrskyn tavoin he rientävät yli ihmisten ja hevosten ruumiiden, särkyneitten aseitten ja tykkien. He kaatuvat, mutta toiset kulkevat huutaen ja laulaen. He ovat saapuneet viinimäen reunalle ja katoavat pensastoihin. Laulua vaan kuuluu enää. Väliin välkähtää joku pistin. Mäen päällä raivoaa tuli yhä kiivaammin. Alhaalta kuuluu soitto. Ranskalaisten ammunta käy yhä tiheämmäksi, yhä kauheammaksi, ja yht'äkkiä…

Yht'äkkiä ne vaikenevat.

Alhaalla laaksossa sytyttää vanha sankari Steinmetz porsliinipiippuansa ja sanoo tyytyväisellä äänellä:

—Soittakaa vaan heille! Nyt ovat meidän poikamme päällä päin!

Hetken kuluttua liikkuu eräs noita ylpeitä kolmivärisiä lippuja, laskeutuu ja katoaa.

—He eivät leikittele!—sanoo Steinmetz.

Soittokunta soittaa uudestaan samaa hymniä,—toinen Posenin rykmentti rientää ensimmäisen avuksi.

Tiheässä pensastossa raivoaa pistintaistelu.

Runotar! Laulele nyt Bartekini urhotöitä, jotta jälkimaailma saisi tietää, mitä hän on tehnyt! Pelko, levottomuus ja epätoivo oli hänen sydämmessään yhtynyt yhdeksi ainoaksi suureksi, hurjaksi raivoksi. Kuin hän kuuli soiton, jännittyi jokainen säije hänessä kuin teräsjousi. Tukka nousi pystyyn hänen päässään ja hänen hampaansa kirskuivat. Hän unohti koko maailman, hän unohti, "että kerran vaan kuollaan", tarttui kivääriin voimakkailla käsillään ja ryntäsi eteenpäin muitten kanssa. Kuin hän saapui mäelle, kaatui hän kumoon ainakin kymmenen kertaa, loukkasi nenänsä, tahraantui multaan ja vereen ja riensi raivoten eteenpäin samalla kuin hän aivan hengästyneenä imi ilmaa avonaisella suullaan. Hän levitti silmänsä ihan kuin saadakseen nähdä jonkun ranskalaisen pensastossa, ja hän näkikin kolme kappaletta, jotka ympäröivät lippua. Luuletteko kenties, että Bartek peräytyi? Eipä,— hän olisi tarttunut vaikka pirun sarviin kiinni. Hän ryntäsi heitä vastaan, samalla kuin he kiljuen kävivät hänen kimppuunsa. Kaksi pistintä ojennetaan hänen rintaansa vasten, juuri kuin Bartek on tarttunut kiväärinsä hienoon päähän;—niin putoaa hänen nuijansa. Hän saa ulinan vastaukseksi, ja kaksi mustaa ruumista vierii maassa.

Siinä silmänräpäyksessä saapui tusina ranskalaisia lipunkantajan avuksi. Bartek ryntäsi kuin villipeto heitä kaikkia vastaan. He ampuivat liian läheltä, salama, pamaus!—ja samalla kertaa kuului Bartekin käheä parkuna keskeltä ruutipilveä.

—Se ei sattunut pilkkuun!

Taas oli kivääri nuijana. Taas vastaavat valitushuudot hänen lyönteihinsä. Ranskalaiset vetäytyivät takaisin, nähdessään tuon hurjasti riehuvan taistelijan verivaahto suun ympärillä. Kuuliko Bartek väärin vai huusivatko he todellakin jotakin toisilleen, varmaa on kuitenkin, että hänestä tuntui kuin jos he olisivat huutaneet: "Magda!"

—Vai niin—tekö tahdotte Magdan kynsiinne!—ärjyi Bartek ja yhdellä harppauksella oli hän jälleen heidän kimpussaan.

Mutta nyt olivat hänen toverinsa jo saavuttaneet hänet. Tiheässä pensastossa syntyi hurja käsikahakka mies miestä vastaan, kiväärin tukit aseina—hevosten astuntaa ja taistelijain läähättävää hengitystä kuului. Bartek taisteli yhäti. Ruudin savusta ja mullasta mustana, veren tahraamana, pikemmin villipedon kuin ihmisen näköisenä, ryntäsi hän eteenpäin ja tappoi kaikki mitä hän tapasi, särki kivääreitä ja murti pääkalloja. Hän niitti koneen hirveästi väliäpitämättömällä nopeudella. Kuin hän sai lipunkantajan käsiinsä, tarttui hän hänen kurkkuunsa rautakovilla sormillaan. Lipunkantajan silmät pullistuivat kuopistaan, hänen kasvonsa pöhöttyivät, hänen äänensä korahti kerran ja lippu putosi hänen käsistään…

—Hurraa!—huusi Bartek, nosti lipun ja liehutti sitä ilmassa.

Se oli tämä lippu, jonka Steinmetz alhaalta laaksosta oli nähnyt laskeutuvan. Mutta hän saattoi nähdä sen vaan silmänräpäyksen, sillä heti seuraavassa mursi Bartek saman lipun tangolla pään, jota peitti kultareunainen upseerilakki.

Sillä välin olivat hänen toverinsa rynnänneet eteenpäin. Bartek jäi hetkeksi yksikseen. Hän repi lippukankaan erilleen, kätki sen rinnalleen, tarttui molemmin käsin tankoon ja alkoi juosta toveriensa perään. Joukko turkoseja, jotka ulvoivat varsin kauheasti, pakeni mäellä olevien patteriain huipuille. Heidän jälessään puolalaiset sotilaat, kiljuen ja lyöden heitä kiväärin päillä ja pistimillä. Zuavit, jotka seisoivat tykkien luona, tervehtivät heitä kiväärintulella.

—Hurraa,—huusi Bartek.

Sotamiehet olivat saapuneet vallitusten luo. Syntyi käsikahakka. Samalla kertaa saapui toinen Posenin rykmentti avuksi. Lipputangosta tuli nyt Bartekin käsissä helvetillinen ase. Joka isku teki aukon tiheästi suljettuihin ranskalaisiin riveihin, jotka joutuivat kauhistuksen valtaan. Mihin Bartek vaan tuli, pakenivat he. Hetki sen jälkeen ratsasti Bartek ensi kerran elämässään valloitetulla tykillä kuin jos se olisi ollut tamma hänen kotonaan Pognembinissä.

Mutta ennen kuin muut sotilaat olivat ennätneet seurata häntä, ratsasti hän jo toisella. Aivan sen viereen oli hän tappanut toisen lipunkantajan.

—Eläköön Bartek!—huusivat sotilaat.

Voitto tuli täydellinen. Kaikki mitraljöösit oli valloitettu. Pakeneva jalkaväki oli toisen mäen rinteellä kohdannut preussiläisen rykmentin ja antautunut.

Sitä takaa ajaessaan oli Bartek ottanut kolmannen lipun.

Häntä ansaitsi katsoa, kuin hän väsyneenä, verisenä ja likaisena, puuhkuen kuin palkeet sepän pajassa, kolme lippua olkapäillä, yhdessä maitten sotilaitten kanssa kulki mäkeä ales. Mitä, herranen aika, välitti hän nyt ranskalaisista! Hänen vieressään kävi Wojtek, täynnä naarmuja ja nirhamia.

—Mitä sinä olet oikeastaan jutellut?—sanoi Bartek hänelle. Jäniksiähän ne ovat kaikki. Ei niissä ole miehuutta ollenkaan. Sekä sinua että minua he ovat raapineet kuin kissan penikat, mutta siinä kaikki.

—Kuka saattoikaan aavistaa, että sinä olisit niin julma heille,— vastasi Wojtek, joka oli nähnyt Bartekin urhotyöt ja nyt alkoi katsella häntä toisilla silmillä.

Kuka ei olisikaan nähnyt noita urhotöitä! Kaikki rykmentin sotamiehet ja suurin osa upseeria. Kaikki katselivat nyt ihmetellen tuota rotevaa miestä, hänen ihmeellisiä vaaleankeltaisia viiksiään ja tuijottavia silmiään.—"Ach Sie verfluchter Polake!"[1] sanoi majuri itse hänelle ja nipisti häntä leikillisesti korvasta, samalla kuin Bartek pelkästä ilosta irvistäen nauroi leveän, tyytyväisen naurun.

[1] Oh, hiiden puolalainen!

Kuin rykmentti taas oli mäen juurella, osotti majuri häntä everstille ja eversti itse Steinmetzille.

Tämä katsoi lippuihin, käski kokoamaan ne ja alkoi tarkastella Bartekia. Bartek seisoo suorana kuin kynttilä, tekee kunniaa kiväärillä, samalla kuin vanha kenraali katselee häntä ja nyökkää suostumukseksi päätään. Lopuksi käy hän keskustelemaan everstin kanssa. Selvään kuuluu sana "alaupseeri" useita kertoja.

—Liian tyhmä, Teidän Ylhäisyytenne,—vastaa majuri.

—Koetelkaamme,—sanoo Hänen Ylhäisyytensä, kääntää hevostaan ja lähestyy Bartekia.

Bartek tietää tuskin itse, mitä hänelle tapahtuu. Jotakin aivan tavatonta Preussin sotajoukossa: kenraali tahtoo ryhtyä keskusteluun tavallisen sotilaan kanssa. Hänen Ylhäisyytensä tekee sen sitä helpommin, kuin hän osaa puolan kieltä, ja onhan tuo sotamies valloittanut kolme lippua ja kaksi tykkiä.

—Mistä olet kotosin?—kysyy kenraali.

—Pognembinistä,—vastaa Bartek.

—Hyvä. Nimesi?

—Bartek Slovik.

—Ihminen—selittää majuri.

—Ihminen,—vakuuttaa Bartek.

—Tiedätkö, minkä tähden taistelet ranskalaisia vastaan?

—Kyllä kai, Teidän Ylhäisyytenne.

—Sanoppa se!

Bartek alkaa änkyttää: sen tähden että … sen tähden että… yht'äkkiä muistuvat Wojtekin sanat hänen mieleensä. Hän päästää ne uljaasti ulos suustaan, ettei joutuisi pulaan:

—Sen tähden että hekin ovat saksalaisia, mutta vaan paljoa suurempia lurjuksia.

Vanhan Ylhäisyyden suun pielissä alkaa nykähdellä aivan kuin häntä haluttaisi nauraa. Mutta hetken kuluttua kääntyy hän majurin puoleen ja sanoo:

—Te olitte oikeassa!

Bartekimme seisoo yhä suorana kuin kynttilä, tyytyväisenä, sydämmellisesti tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.

—Kuka on tänään voittanut tappelun?—kysyy kenraali taas.

—Sen olen minä tehnyt, Teidän Ylhäisyytenne! vastaa Bartek arastelematta.

—Niin niin,—se on kyllä totta. Tässä saat palkintosi. Vanha sotilas ottaa rautaristin omalta rinnaltaan, kumartuu ales ja kiinnittää sen Bartekin rintaan. Kenraalin hyvä tuuli tarttuu aivan luonnollisesti everstiin, majuriin, kapteeniin, aina alaupseereihin saakka. Kenraalin ratsastettua pois, antaa eversti puolestaan Bartekille kymmenen taaleria, majuri antaa hänelle viisi, j. n. e. Kaikki uudistavat hymyillen hänelle, että hän on voittanut tappelun, niin että Bartek luonnollisesti on seitsemännessä taivaassa.

Mutta ihmeellistä, Wojtek ainoastaan ei ole tyytyväinen sankariimme.

Iltasella, kuin molemmat istuivat leirillä ja Bartekin jalo naama oli yhtä täynnä makkaroita kuin makkara herneitä, ryhtyi Wojtek puhumaan hyvin vakavalla äänellä:

—Kuules, Bartek,—olet sentään pässinpää, oikea pässinpää!

—Miten niin?—mutisi Bartek.

—Mitä sinä oikeastaan kerroit kenraalille, että ranskalaiset ovat saksalaisia?

—Mutta,—sinähän itse olet sanonut niin.

—Mutta sinun olisi tarvinnut muistaa, että kenraali ja upseerit itse ovat saksalaisia.

—Olkoon vaan,—mutta mitä se asia siihen kuuluu?

Wojtek alkoi änkyttää:

—Sentähden että … vaikka ne itse ovatkin saksalaisia, niin ei sitä sentään tarvitse sanoa heille vasten naamaa, sillä ainahan se on vähän sopimatonta…

—Mutta ranskalaisistahan sen sanoin enkä heistä.

—Niin kyllä, mutta koska nyt…

Wojtek keskeytti puheensa yht'äkkiä. Selvää oli, että hän tahtoi sanoa jotakin muuta, että hän tahtoi selittää Bartekille, ettei pidä puhua pahaa saksalaisista saksalaisten läsnäollessa, mutta siihen se jäi.

V.

Vähän aikaa sen jälkeen toi kuninkaallinen Preussin posti seuraavan kirjeen Pognembiniin:

"Jesus Kristus ja hänen pyhä äitinsä olkoon kiitetty! Kaikkein rakkahin Magda! Kuinka voit sinä ja kuinka kotona voidaan? Sinä saat olla rauhassa lämpimässä vuoteessasi kuin minun pitää tapella tässä kauheassa sodassa. Me olemme olleet suuren linnoituksen luona, jonka nimi on Metz, ja siellä oli suuri tappelu, ja minä olen antanut ranskalaisille selkään, niin että koko jalka-ja tykkiväki on sitä ihmetellyt. Ja kenraali itse on ihmetellyt ja sanonut, että minä olen voittanut tappelun ja antanut minulle ristin. Nyt kunnioittavat sekä upseerit että alaupseerit minua suuresti, ja harvoin he haukkuvat minua. Niin marssimme eteenpäin ja niin oli toinen tappelu, mutta minä olen unohtanut kaupungin nimen, ja siellä annoin minä myöskin ranskalaisille selkään ja valloitin neljännen lipun ja hyvin hienon everstin nostin minä satulasta ja otin vangiksi. Mutta kun meidän rykmenttimme nyt lähetetään kotia, niin on alaupseeri sanonut minulle, että minun tulee kirjoittaa pyyntö ja jäädä sotajoukkoon, sillä harvoin tosin saa maata sodassa, mutta sitä vastoin on runsaasti ruokaa, ja viiniä on saatavana joka paikassa, sillä väestö on rikasta. Joka kerta kuin me olemme polttaneet kylän, emme ole säästäneet lapsia tahi vaimoja enkä minä myöskään. Kirkkoja olemme myöskin vähän kärventäneet, sen tähden, että väki täällä on katoolilaista. Jotenkin moni niistä tuli samalla kertaa paistetuksi. Nyt menemme itse keisaria vastaan ja sitten loppuu sota. Mutta katso sinä talon ja Franekin perään, sillä jos et sinä sitä tee, niin puhkaisen minä sinulta mahan, niin että sinä opit tuntemaan, millainen mies minä olen. Minä suljen sinut Jumalan huomaan.

Bartek Slovik."

Bartek oli mieltynyt sotaan ja alkoi sitä pitää aivan kuin käsityönä. Hän oli saanut suuren itseluottamuksen ja meni tappeluun niin kuin hän ennen oli mennyt työhönsä kotona Pognembinissä. Joka tappelun jälkeen lensi mitalia ja ristiä hänen rintaansa, ja vaikkei hänestä tullut alaupseeria, pidettiin häntä yleisesti rykmentin arvokkaimpana sotamiehenä. Hän oli aina tottelevainen niin kuin ennen ja hänellä oli koko se sokea rohkeus, joka on ihmisellä, joka ei välitä vaarasta ollenkaan. Tämä rohkeus ei nyt enää, niin kuin alussa, syntynyt raivosta. Nyt sillä oli perustuksensa sotamiehen käytännössä ja itseluottamuksessa. Sitä paitsi kestivät hänen jättiläisvoimansa helposti kaikki ponnistukset, marssit ja vaivat. Hänen toverinsa uupuivat hänen sivullaan, hänelle itselleen ei koskaan tapahtunut mitään vahinkoa; hän tuli yhä hurjemmaksi ja muuttui aina julmemmaksi preussiläiseksi sotamieheksi. Nyt hän ei enää tyytynyt antamaan ranskalaisille selkään, vaan hän vihasikin heitä samalla. Myöskin hänen muut näkökantansa muuttuivat. Hänestä tuli sotilas kiireestä kantapäähän saakka ja sokeasti hän ihmetteli arvossa ylempiä.

Seuraavassa kirjeessä kirjoitti hän Magdalle:

"Wojtek revittiin keskeltä kahtia, mutta sitä juuri sanotaankin sodaksi, ymmärrätkös? Hän olikin lurjus, sillä hän sanoi, että saksalaiset olivat ranskalaisia, kuin he kuitenkin ovat ranskalaisia ja me olemme saksalaisia".

Magda moitti häntä niin hyvin kuin voi ja vastasi hänen molempiin kirjeihinsä:

"Rakkain Bartek! Sinä, joka olet minuun vihitty pyhän alttarin edessä! Jumala rankaisee sinua! Sinä itse olet pakanallinen koira, kuin sinä yhdessä tuon roistoväen kanssa tapat katoolilaisia. Sinä että ymmärrä, että seuralaisesi ovat luteerilaisia, ja sinä, katoolilainen, autat heitä. Sinä tahdot sotaa, maankuljeksija, sillä silloin sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin tapella, juoda ja tehdä väärin muille. Sinun ei enää tarvitse paastota, vaan polttaa kirkkoja. Jospa tulisitkin helvetissä paistetuksi, kuin vielä lisäksi ylvästelet kaikesta tuosta, etkä säästä vanhuksia etkä lapsia. Ajattele sentään, mitä on kultakirjaimilla Puolan kansalle kirjoitettuna meidän pyhässä uskossamme, maailman alusta tuomiopäivään saakka, jona päivänä korkein Jumala ei sääli sellaisia konnia, ja varo itseäsi turkkilainen, etten ruhjoa pääkalloasi. Minä lähetän sinulle viisi taaleria, vaikka puutteeni onkin suuri, sillä minä tuskin voin tulla toimeen ja talous menee taakse päin. Minä syleilen sinua rakas Bartek.

Sinun Magdasi."

Tämän kirjeen sisällys ei tehnyt suurta vaikutusta Bartekiin. Akka ei ymmärrä virka-asioita, vaan sekaantuu kaikkeen, ajatteli hän. Ja hän soti vanhalla tavallaan. Hän kunnosti itseään melkein joka tappelussa, niin että hän tuli vieläkin etevämpäin miesten huomioon, kuin Steinmetzin. Kuin vihdoinkin suuresti harvenneet Posenin rykmentit lähetettiin pois, syvälle Saksanmaahan, jätti hän alaupseerin neuvosta pyynnön ja jäi sotaväkeen. Sen tähden oli hän joutunut Pariisin edustalle.

Hänen kirjeensä olivat täynnä ranskalaisten halveksimista. "Joka ainoassa tappelussa pötkivät he pakoon kuin jänikset". Se olikin totta. Mutta piiritys ei häntä miellyttänyt ollenkaan. Pariisin luona täytyi hänen maata kokonaisia päiviä juoksuhaudoissa ja kuunnella tykkien jyskettä. Usein piti tehdä vallituksia, ja hän tuli sateesta märäksi. Sitä paitsi ikävöi hän vanhaa rykmenttiään. Siinä, mihin hän nyt omasta tahdostaan oli siirretty, oli hänen toverinaan suurimmaksi osaksi saksalaisia. Hän oli tosin oppinut vähän saksaa kotona tehtaissa, mutta varsin vähän. Nyt alkoi hän sitä äkkiä oppia. Kuitenkin kutsuttiin häntä rykmentissä puolalaiseksi häräksi, ja ainoastaan hänen kunniamerkkinsä ja suuret nyrkkinsä suojelivat häntä pahemmasta pilasta. Muutamien tappelujen jälkeen hän kuitenkin saavutti uusien toveriensa kunnioituksen ja alkoi vähitellen perehtyä heidän seuraansa. Vihdoin alettiin häntä pitää omana miehenä, niin paljon kunniaa hankki hän rykmentille. Bartek piti sitä aina loukkauksena, jos joku puolan kielellä kutsui häntä "Niemieriksi"—saksalaiseksi,—mutta itse kutsui hän itseään ranskalaisiin nähden "Ein Deutscher" (saksalainen). Se oli hänen mielestään ihan toista ja sitä paitsi hän ei tahtonut olla kaikkia muita pahempi.

Tapahtui seikka, joka olisi antanut hänelle paljon ajattelemista, jollei ajatteleminen yleensä olisi ollut niin vaivaloista hänen sankariaivoilleen. Kerran komennettiin pari komppaniaa hänen rykmentistään muutamia ranskalaisia joukkoja vastaan. Asetuttiin väijyksiin ja ranskalaiset joutuivat kiinni. Mutta tällä kertaa ei Bartek nähnyt punalakkisia, jotka ensi laukauksen kuultuaan läksivät pakoon, sillä osastoon kuului vanhoja sotilaita, yhden ja toisen rykmentin sekä muukalaislegionan jätteitä. Vaikka he olivat piiritetyt, puolustivat he itseään yksipäisesti ja tekivät vihdoin pistinhyökkäyksen murtaakseen itselleen tien preussiläisten sotamiesten rivien läpi, jotka ympäröivät heidät. He hyökkäsivät niin kiivaasti, että osa pääsi läpi eivätkä muutkaan antautuneet eläviltä, sillä he tiesivät, mikä kohtalo heitä odotti. Se komppania, jossa Bartek palveli, sai sen tähden kiinni vaan kaksi. Iltasella pantiin he metsänvartijan tupaan. Seuraavana päivänä he ammuttaisiin. Muutamia sotamiehiä oli ulkopuolella vahdissa, Bartek sijoitettiin tupaan käsistään sidottujen vankien luo, lähelle ikkunaa, jonka ruudut oli rikki lyöty.

Toinen vangeista oli vanhanpuoleinen mies; hänen viiksensä olivat harmahtavat ja kasvonsa eivät näyttäneet pitävän väliä mistään. Toinen näytti olevan vähän kolmannella kymmenellä, parta oli tuskin päässyt kasvamisen alkuun ylähuulessa, ja hänen kasvonsa olivat pikemmin tytön, kuin sotamiehen kasvon kaltaiset.

—Vai niin, tässä on nyt kaiken loppu,—sanoi nuorempi hetken kuluttua,—kuula otsan läpi; … sitten on loppu!

Bartek sai iskun, niin että kivääri kolisi hänen käsissään;—nuori mies puhui puolan kieltä.

—Minä en välitä mistään mitään,—vastasi toinen halveksivalla äänellä.—Jumala tietäköön, että kaikki on minulle aivan yhdentekevää. Minä olen jo kärsinyt niin paljon, että minulla on jo siitä tarpeeksi.

Bartekin sydän tykytti kiivaammin univormun alla.

—Tulehan nyt kerrankin järkihisi—ryhtyi vanhus uudestaan puheesen, —mitään ei voi tehdä. Kuin sinä pelkäät, niin koeta ajatella jotakin muuta, tahi pane maata. Elämä on kurjaa. Niin totta kuin Jumala minua auttaa, en minä välitä mistään.

—Minun tekee niin pahaa äitini tähden,—vastasi siihen nuorempi.

Hillitäkseen mielenliikutustaan ja rohkaistakseen itseään, hän alkoi viheltää. Yht'äkkiä keskeytti hän ja huusi hurjassa epätoivossa:

—Oi Jumalani sentään, … enhän edes ole sanonut jäähyväisiä hänelle!

—Olet siis lähtenyt salaa kotoasi?

—Olen. Minä ajattelin, että saksalaiset kyllä joutuisivat tappiolle, ja siitä olisi apua kotolaisilleni siellä Posenissa.

—Niin minäkin ajattelin…

Vanhus viittasi kädellään ja lisäsi jotakin ihan hiljaa, mutta hänen sanansa sekaantuivat tuulen huminaan.

Yö oli kylmä. Hienoa sadetta tuli aika ajottain sisään ikkunasta; metsä ulkopuolella oli musta kuin paari vaate. Sisällä tuvan nurkissa vinkui tuuli ja ulvoi uunissa kuin koira. Nurkassa, tuulen suojassa oleva lamppu heijasti epätasaista valoa tupaan, mutta Bartek juuri ikkunan vieressä oli kokonaan pimeässä.

Kenties olikin parasta, etteivät vangit nähneet hänen kasvojaan. Hänen tilansa oli varsin kummallinen. Alussa valtasi hänet kummeksiminen ja hän tuijotti levitetyin silmin vankeihin, samalla kuin hän turhaan koetti ymmärtää, mistä he puhuivat. Olivathan he tulleet antamaan saksalaisille selkään Posenissa olevien kotolaisten eduksi, ja hän taas kuritti ranskalaisia aivan samassa tarkoituksessa! Mitä se merkitsi? Mitä hän, mies parka, ajattelisi kaikesta tuosta? Puhuttelisiko hän heitä sanoakseen heille, että hän oli heidän kansalaisiaan, ja että hän sääli heitä. Tuntui aivan kuin hänen henkeään olisi ahdistanut. Mitä hän sitten sanoisi heille? Vapauttaisiko hän heidät kenties? Mutta silloin hän itse tulisi ammutuksi! Mikä kumma sitten vaivaa häntä? Sääli on vähällä tukehduttaa hänet, niin että hän ei voi pysyä paikallaan.

Tavaton, ihmeellisen voimakas kaipaus tulee lentäen häntä vastaan— juuri kotoa Pognembinistä. Tuntematon ääni hänen sotilasrinnassaan huutaa hänen sydämmensä syvyydestä: "Bartek, vapauta kansalaisesi! Nehän ovat omaa kansaasi!" Ja samalla kaipaa hänen sydämmensä kotia, Magdaa ja Pognembiniä voimakkaammin kuin koskaan ennen. Nyt hän on saanut tarpeeksensa Ranskasta, sodasta ja tappeluista. Aina selvemmin kuuluu ääni: "Bartek, vapauta kansalaisesi!" Kirotkoon Jumala koko tämän sodan! Rikotusta ikkunasta kurkistaa musta metsä sisään ja suhisee aivan kuin kotona Pognembinissä ja tässä suhinassa kuuluu saman äänen kuiskaus:

—"Bartek, vapauta kansalaisesi!"

Mitä oli hänen tehtävä? Paetako heidän kanssaan metsään? Niin, mitä muuta! Koko hänen preussiläinen kurinsa peljästyi tätä ajatellessa. Isän ja Pojan nimeen! Ei, nyt oli ristinmerkki tehtävä. Hänkö, sotamies, karkaisi? Ei koskaan!

Metsän suhina käy yhä kovemmaksi ja tuulen puuskat ulvovat yhä surkeammin.

Silloin lausuu vanhempi vangeista yht'äkkiä:

—On aivan sama tuuli kuin kotona meillä syksyllä…

—Jätä minut rauhaan!—rukoilee nuorempi tuskallisella äänellä. Mutta kohta sen jälkeen uudistaa hän koneellisesti sanat: "Kotona, kotona! Oi, Jumala varjelkoon meitä!"

Syvä huokaus sulautui tuulen suhinaan ja vangit ovat taas ääneti.

Väristys jäätää Bartekia. On harmittavaa, kuin ei voi selvittää itselleen, mikä oikeastaan vaivaa. Vaikkei Bartek koskaan ennen ollut mitään varastanut, niin tuntui hänestä kuitenkin kuin jos hän nyt olisi niin tehnyt, ja kuin jos hän pelkäisi joutuvansa kiinni. Ei mikään uhkaa häntä, ja kuitenkin hän pelkää. Jalat vapisevat hänen allaan, kivääri on kärsimättömän raskas, ja jotakin lämmintä kohoaa hänen kulkkuunsa kuin pidätetty itku. Tapahtuuko se Magdan tahi Pognembinin tähden? Molempien tähden tietysti, mutta nuori vanki käy myös niin hänen sääliksensä, ettei hän tiedä mitä tehdä.

Väliin tuntuu hänestä, kuin jos hän nukkuisi ja näkisi unta. Tuulen puuskat ulkona käyvät yhä voimakkaammiksi ja tuulen suhinassa kuulee hän yhä selvemmin merkilliset äänet.

Yht'äkkiä kohoaa joka hiuskarva hänen päässään. Hän on näkevinään jotakin metsän syvässä, kosteassa pimennossa, joka huokaa ja nyyhkyttää ja alati huutaa: "kotona, kotona meillä!"

Bartek alkaa pelätä ja lyö kiväärin päällä alttiaan, tointuakseen. Niin tulee hän taas tuntoihinsa. Hän katselee ympärilleen, vangit lepäävät nurkassa, lamppu leimuaa, tuuli ulvoo, kaikki on niin kuin tulee olla. Valo lankeaa nyt suorastaan nuoren vangin kasvoille, täydellisille lapsen- ja tytönkasvoille. Hänen silmänsä ovat kiinni ja olkia on hänellä pään-alusenaan. Hän näyttää jo kuolleelta.

Niin pitkälle kuin Bartek voi muistella taaksepäin, ei sääli ollut koskaan häntä niin vaivannut kuin nyt. On aivan selvää, että jokin painaltaa hänen kurkkuaan, on aivan varmaa, että itku kohoaa hänen rinnastaan.

Vanhempi vanki kääntyy vaivoin toiselle korvalleen ja sanoo:

—Hyvää yötä, Wladek.

Hiljaisuus syntyy. Kuluu tunti ja Bartek voi hyvin pahoin. Tuuli soi kuin urut kotona Pognembinin kirkossa. Vangit makaavat äänettöminä. Yht'äkkiä nousee nuorempi kyynäspäälleen ja huutaa:

—Kaarle!

—Mitä tahdot?

—Sinä et nuku?

—En!

—Niin, tiedätkös, sano niitä tahdot, mutta nyt minä haluan rukoilla.

—No, rukoile sitten!

—Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas…

Nyyhkytys keskeytti nuoren miehen, mutta kuitenkin saattoi kuulla, kuinka katkennut ääni jatkoi:

—Tapah… tukoon… sinun… tahtos…!

Oi, Jesus, jokin alkaa huutaa Bartekin rinnassa, oi Jesus!

Ei, nyt hän ei enää kestä kauempaa! Vielä hetkinen, ja hänen täytyy huutaa: "Herra, tässä minä olen!" Niin, ulos ikkunasta, metsään… Tapahtukoon mitä tahansa!

Silloin kuuluu vakaita askeleita etehisestä, patrulli tulee alaupseerin kanssa. Vahdin muutto!

Seuraavana päivänä oli Bartek päissään päivän noususta aikain.
Seuraavana päivänä samoin.

* * * * *

Sitten alkoi uusia vaivoja, taisteluja ja marsseja. Minun on rakasta ilmoittaa, että sankarini saavutti jälleen henkisen tasapainonsa. Tästä yöstä jäi hänelle vaan vähäinen rakkaus pulloon. Muutoin oli hän taisteluissa sama kuin ennenkin. Voitto seurasi häntä.

VI.

Kului taas muutamia kuukausia, ja kevät oli pitkälle joutunut. Pognembinissä kukkivat kirsikkapuut puutarhoissa ja runsaat lehdet peittivät niitä, samalla kuin voimakas talvivilja viheriöitsi kedoilla. Eräänä päivänä istui Magda töllinsä ulkopuolella ja kuori muutamia huonoja perunoita päivällisiksi. Ne olivat jo alkaneet itää, ja sopivat paremmin eläinten, kuin ihmisten ruo'aksi. Mutta talven loppuhan olikin, eikä puute ja kurjuus yleensäkään ollut niin vähäinen Pognembinissä. Sen saattoi nähdä Magdan kasvoista, jotka olivat surulliset ja tuskaa täynnä. Kenties sitä karkoittaakseen hän pani silmänsä kiinni ja alkoi laulaa ohuella, vaivaantuneella äänellään erästä puolalaista kansanlaulua, joka kertoi sotaan lähteneestä aviomiehestä ja hänen uskollisesta vaimostaan.

Varpuset visersivät kirsikkapuissa, niin kuin jos he olisivat tahtoneet voittaa hänen äänensä. Laulaessaan katseli hän milloin miettivänä koiraa, joka lepäsi auringon paisteessa, milloin maantielle, joka kulki hänen töllinsä ohi, milloin polulle, joka maantieltä kierteli puutarhan ja peltojen läpi. Mahdollisesti katseli Magda polulle, sen tähden että se vei rautatien asemalle, ja tänään tapahtui, ettei hän turhaan tähystellytkään. Kaukaa näkyi haahmo. Vaimo varjosti käsillään silmiänsä, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä aurinko sokaisi häntä. Sitä vastoin heräsi koira, kohotti päätään, murisi ja alkoi haistella ympärilleen ja nosti korvansa pystyyn. Samalla kertaa kuuli Magda epäselviä laulun sanoja. Heti hypähti koira ylös ja ryntäsi täydessä juoksussa miestä vastaan, joka lähestyi. Silloin kalpeni Magda vähän.

—Bartek!—eihän se voinut vaan olla Bartek!

Hän nousi ylös niin kiivaasti, että hän kaasi peruna-astian kumoon. Ei ollut enää epäilystä ollenkaan. Koira hyppeli iloisesti tulijaa vastaan. Vaimo riensi häntä vastaan ottamaan ja huusi iloissaan niin kovasti kuin voi:

—Bartek! Bartek!

—Niin, Magda! Niin, minä itse se olen!—vastasi Bartek käyttäen kättään puhelutorvena ääntään vahvistaakseen, samalla kuin hän kiiruhti askeleitaan. Hän avasi puutarhan veräjän, horjahti poikkipuuta vasten niin, että hän oli vähällä kaatua kumoon ja heittäytyi vaimonsa kaulaan.

Sitten alkoi vaimo innokkaasti kertoa:

—Ja minä, joka luulin, ettet enää ollenkaan palaisi kotia. Luulin, että ne kyllä olivat sinut tappaneet. Kuinka sinä voit? Anna kuin katselen sinua! Oi, kuinka sinä olet tullut rumaksi. Voi sentään niitä julmureita! Hyvä Jumala! Hän on tullut kotia! Hän on tullut kotia!

Sitä puhuessaan otti hän kätensä hänen kaulaltaan, katseli häntä ja hetttäytyi uudestaan hänen kaulaansa.

—Niin, hän on tullut kotia! Jumala olkoon kiitetty! Kaikkein rakkain Bartekini! Mutta astuhan sisään. Franek on koulussa. Saksalaisten opettajien tähden on siellä lasten vaikea käydä, mutta muutoin on poika reipas. Ja hänellä on ihan samallaiset silmät kuin sinulla. Niin, jo sinun olikin aika palata kotia. Toimeentulo on täällä vaikeaa. Hyvin vaikeaa, sanon sinulle. Talous menee taaksepäin. Läävän katosta pääsee vesi sisään. Mitä on tehtävä? Bartek, Bartek!—Minä sain sinut kuitenkin vielä nähdä! Millaisessa pulassa minä olenkaan ollut siemenviljan tähden! Czermienickin väki, naapurimme, ovat auttaneet minua. Mutta sinä olet kai terve? Kuinka sentään olen iloinen! Jumala on suojellut sinua. No, astuhan sisään! Mutta, älähän!—Sinustahan on tullut ihan kuin toinen ihminen. Mikä sinua vaivaa? Jumalan tähden, Bartek!

Vasta nyt oli Magda huomannut suuren arven, joka kulki suoraan Bartekin naaman yli vasemmasta ohimosta partaan saakka.

—Se ei ole mitään! Se oli vaan eräs ratsumies, joka sen naarmun teki, mutta kyllä minäkin häntä naarmusin. Minä olen ollut lasareetissa.

—Ah, hyvä Jumala!

—Vähät siitä.

—Niinhän olet laihtunut kuin kuolema.