Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
ERÄMAAN HALKI
Kirj.
Henryk Sienkiewicz
Puolankielestä lyhennellen suomentanut
Risto Silvanto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.
1
— Tiedätkö, Nel, sanoi Stas Tarkowski pienelle englantilaiselle ystävättärelleen, — että poliisit vangitsivat eilen Smainin vaimon ja hänen kolme lastaan. Tämä vaimo on juuri se sama Fatma, joka on monesti käynyt isiemme konttorissa.
Kuvankaunis Nel katsoi Stasia vihertävillä silmillään ja kysyi ihmetys ja pelko äänessään:
— Vietiinkö hänet vankilaan?
— Ei, mutta hän ei saa matkustaa Sudaniin. Häntä pidetään silmällä, eikä hän saa poistua kaupungista.
— Minkä tähden?
Stas oli neljäntoista ikäinen ja Nel kahdeksan. Stas piti kovasti pikku ystävättärestään, vaikka tämä hänestä olikin vielä aivan lapsi. Poika selitti itsetietoisesti.
— Kun olet yhtä vanha kuin minä, saat tietää kaiken, mitä tapahtuu, ei ainoastaan kanavan varrella Port Saidin ja Suezin välillä, vaan koko Egyptissäkin. Etkö siis ole koskaan kuullut Mahdista?
— Olen kuullut, että hän on ruma ja epäkohtelias.
Poika hymähti säälivästi.
— En tiedä, onko hän ruma. Sudanilaiset väittävät häntä kauniiksi. Mutta vain kahdeksanvuotias tyttö, jotta on tuollainen polviin ulottuva mekko yllä, saattaa sanoa epäkohteliaaksi miestä, joka on tappanut niin paljon ihmisiä.
— Isä on sanonut niin, ja hän sen parhaiten tietää.
— Hän sanoi sinulle niin, koska et olisi muuten ymmärtänyt. Minulle hän ei olisi sanonut sillä tavoin. Mahdi on vaarallisempi kuin lauma krokotiileja. Ymmärrätkö? On tuokin sana: "epäkohtelias"… Niin puhutaan vain pikkuvauvoille.
Mutta nähdessään tytön ilmeen synkkenevän hän vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi:
— Kuule Nel, en tarkoittanut mitään pahaa; tulee aika, jolloin sinäkin olet neljäntoista. Sen voin taata.
— Niin, tyttö vastasi huolestuneena. — Mutta jos Mahdi tulee sitä ennen Port Saidiin ja syö minut suuhunsa?
— Mahdi ei ole ihmissyöjä, hän ei syö ihmisiä, tappaa vain. Port Saidiin hän ei pääse, ja jos pääsisikin ja tahtoisi tappaa sinut, niin sitä ennen hän joutuisi tekemisiin minun kanssani.
Tämä vakuutus ja vihellys, joka ei luvannut hyvää Mahdille, saivat
Nelin rauhoittumaan.
— Niin, minä tiedän, hän sanoi. — Sinä et antaisi minua. Mutta miksi Fatmaa ei päästetä Port Saidista?
— Fatma on Mahdin sisarpuoli. Hänen miehensä Smain on ilmoittanut Egyptin Kairon hallitukselle, että hän matkustaa Sudaniin, missä Mahdi asuu, ja vapauttaa kaikki tämän vangiksi joutuneet eurooppalaiset.
— Smain on siis hyvä?
— Maltahan! Meidän isämme, jotka tunsivat Smainin hyvin, eivät luottaneet häneen täydellisesti ja varoittivat Nubara-passaakin hänestä. Mutta hallitus lähetti hänet kuitenkin, ja nyt hän on ollut jo puolisen vuotta Mahdin luona. Vangit eivät ole kuitenkaan palanneet, vaan Khartumista tuli jopa sellainen tieto, että mahdilaiset kohtelivat heitä entistäkin julmemmin ja että Smain on pettänyt hallituksen. Hän on lyöttäytynyt yhteen Mahdin kanssa ja hänet on nimitetty emiiriksi. Väitetään, että Smain johti Mahdin tykistöä siinä hirvittävässä taistelussa, jossa kenraali Hioks kaatui. Kerrotaan myös, että juuri Smain olisi opettanut mahdilaiset ampumaan tykillä, sillä sitä nämä villit eivät aikaisemmin osanneet. Mutta Smain tahtoo nyt vaimonsa ja lapsensa Egyptistä luokseen ja juuri siksi hallitus vangitsi Fatman ja lapset heidän ollessaan kaikessa hiljaisuudessa lähdössä Port Saidista. Fatma näet on nähtävästi selvillä miehensä toimista.
— Mutta mitä hyötyä hallituksella on Fatmasta ja hänen lapsistaan?
— Hallitus sanoo Mahdille: "Luovuta vangit meille, niin päästämme
Fatman."
Keskustelu katkesi, sillä Stas huomasi lintuparven lentävän Menzaleh-järvelle päin. Linnut lensivät verrattain matalalla, ja kuulaassa ilmassa voi erottaa vääräkaulaisia pelikaaneja jotka vitkaan huitoivat suuria siipiään. Stas alkoi heti matkia niitten lentoa, taivutti kaulansa taaksepäin ja juoksi muutaman askelen patoa pitkin heilauttaen käsiään.
— Katso, tuolla lentää flamingojakin! huudahti Nel yhtäkkiä.
Stas pysähtyi ja näki pelikaanien yläpuolella kaksi suurta purppuraista kukkasta.
— Flamingoja! Flamingoja!
— Ne palaavat iltaisin saarille pesiinsä, selitti poika. — Olisipa minulla nyt pyssy?
— Miksi sinä niitä ampuisit?
— Naiset eivät ymmärrä sellaisia asioita. Mutta mennään eteenpäin, ehkä niitä on siellä enemmänkin.
Sitten hän otti tyttöä kädestä, ja he läksivät kanavan ensimmäiselle asemalle Port Saidista lukien. Neekerinainen Dinah, pikku Nelin entinen hoitaja, astui heidän jäljessään. He kulkivat pitkin vallia, joka erotti Menzaleh-järven kanavasta, jota pitkin paraikaa liukui luotsin ohjaama suuri, englantilainen höyrylaiva.
Ilta läheni. Aurinko oli jo laskemassa järveen päin. Suolainen vesi alkoi kimaltaa ja hohtaa kuin riikinkukon sulat. Arabian puoleisella rannalla levisi silmänkantamattomiin kellertävä, hiekkainen erämaa — autio, pahaaennustava, kuollut. Lasimaisen, ikäänkuin elottoman taivaan ja rannattomain, uurteisten hieta-aavikkojen välillä ei näkynyt jälkeäkään elävästä olennosta. Samaan aikaan, kun elämä kanavalla kiehui, veneet pyörivät, höyrylaivat puhalsivat ja Menzalehilla kalalokit ja villisorsat lentelivät — tuolla, Arabian puolella, oli kuin Tuonelan tuvilla. Sitä mukaa kuin aurinko laski muuttuen punaisemmaksi, hiekka alkoi punertua kuten kanervakangas syksyllä pohjoisessa.
Egyptissä ovat päivät usein talvellakin kuumia, mutta yöt sitä vastoin kylmiä, ja koska Nelin terveydestä oli pidettävä hyvää huolta, ei hänen isänsä, herra Rawlison, antanut tytön olla ulkona auringon laskettua. He palasivat siis kaupunkiin, jonka laidalla Rawlisonin huvila sijaitsi; se oli myös lähellä kanavaa. Pian saapui myöskin päivälliselle kutsuttu insinööri Tarkowski, Stasin isä, ja koko seurue, johon vielä kuului ranskatar, rouva Olivier, Nelin opettajatar, istuutui pöytään.
Herra Rawlison, joka oli Suezin kanavayhtiön johtaja, ja Wladislaw Tarkowski, saman yhtiön yli-insinööri, olivat jo monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä. He olivat molemmat leskimiehiä. Rouva Tarkowska. syntyään ranskatar, oli kuollut Stasin syntyessä, siis neljätoista vuotta sitten. Nelin äiti oli kuollut keuhkotautiin Heluanissa tytön ollessa kolmivuotias. Molemmat leskimiehet asuivat naapuruksina Port Saidissa ja tapasivat toisensa joka päivä. Yhteinen suru liitti heidät yhä lähemmin toisiinsa ja vahvisti jo sitä ennen alkanutta ystävyyttä. Herra Rawlison rakasti Stasia kuin omaa poikaansa ja herra Tarkowski taas olisi mennyt vaikka tuleen pikku Nelin tähden. Stas oli hieman ylpeä, mutta edistyi hyvin Port Saidin englantilaisessa koulussa, jonka opettajat pitivät häntä lahjakkaana. Rohkeutensa ja kekseliäisyytensä poika oli perinyt isältään, joka sai kiittää juuri näitä ominaisuuksiaan siitä, että oli kohonnut näin huomattavaan asemaan. Vuonna 1863 isä oli hellittämättä taistellut maansa vapauden puolesta yksitoista kuukautta. Lopulta hänet vangittiin haavoittuneena ja tuomittiin Siperiaan, mutta hän pakeni Venäjän sydänmailta ja onnistui pääsemään rajan yli. Vuoden hän vielä opiskeli vesirakennustiedettä, mutta sitten hän sai paikan kanavalla ja muutaman vuoden kuluttua, kun hänen tietonsa, tarmonsa ja ahkeruutensa olivat tulleet tunnetuiksi, hän kohosi yli-insinöörin huomattuun virkaan.
Stas syntyi, kävi koulua ja kasvoi neljätoistavuotiaaksi Port Saidissa kanavan varrella, ja sentähden insinöörit, isän työtoverit, sanoivat häntä erämaan lapseksi. Myöhemmin kun hänestä oli tullut jo koulupoika, hän loma-aikana seurasi isäänsä tai herra Rawlisonia matkoilla, joita kanavan patoamisen ja uoman syvennystöiden tarkastamiseksi oli tehtävä Port Saidista aina Sueziin saakka. Hän tunsi kaikki insinöörit, tullivirkamiehet ja työmiehet, sekä arabialaiset että neekerit. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla, teki pitkiä matkoja patoa myöten, souti veneellä Menzalehjärvelle, jopa Arabian puoleiselle rannallekin ja otti jonkin hevosen tai kameelin tai aasin ja kuvitteli olevansa erämaan villi ratsastaja.
Isä ei vastustanut pojan venematkoja, ratsastusta eikä yleensä oloa ulkona, koska tiesi sen vahvistavan terveyttä ja kehittävän kekseliäisyyttä. Sen tähden Stas oli pitempi ja voimakkaampi ikätovereitaan, ja tarvitsi vain katsoa häntä silmiin voidakseen huomata, että jos jotakin tapahtuisi, hänellä olisi enemmän vaaraa liiallisesta rohkeudesta kuin arkuudesta. Jo neljätoista vuotiaana hän oli Port Saidin parhaita uimareita, mikä ei suinkaan ollut vähän, sillä arabit ja neekerit uivat kuin kalat. Aseena hänellä oli ainoastaan pieni luodikko, jolla hän ammuskeli villisorsia ja egyptiläisiä hanhia, ja hänen kätensä tottui vakaaksi ja silmänsä tarkaksi. Hänen unelmansa oli saada joskus metsästää suurriistaa Keski-Afrikassa ja hän kuunteli innostuneena kanavatöissä olevia sudanilaisia, jotka kertoivat, että heidän kotiseudullaan tapasi suuria paksunahkaisia petoja. Tämä oli hyödyllistä siitäkin syystä, että hän samalla oppi heidän kieltään. Lessepsin suurtyö, Suezin kanava, piti aikanaan 25 000 miestä yhtämittaisessa työssä, mutta vielä nytkin täytyy uomaa alituisesta syventää, sillä sitä ympäröivästä erämaasta valuu kanavaan jatkuvasti hiekkaa. Ruoppauskoneiden yhä kehittyessä on työmiesten määrää voitu vähentää, mutta vielä nytkin heitä on verrattain paljon. Enimmäkseen he ovat paikkakuntalaisia, mutta joukossa on myös nubialaisia, sudanilaisia, somaleja ja erirotuisia neekereitä. Viimeksi mainitut ovat kotoisin Valkean ja Sinisen Niilin varsilta, niiltä seuduilta, jotka ennen Mahdin kapinaa olivat Egyptin hallussa. Stas oli kaikkien hyvä toveri, ja kun hänellä kaikkien puolalaisten tapaan oli taipumuksia kieliin, hän oppi uusia kieliä melkein huomaamattaan. Kun hän oli Egyptissä syntynyt, hän puhui arabiaa kuin aito arabialainen. Sansibarilaisilta, joita oli paljon ruoppauskoneiden lämmittäjinä, hän oppi koko Keski-Afrikassa hyvin levinneen "ki-suaheli"-kielen, tulipa puheessa toimeen dinka- ja shiluk-rotuisten neekerien kanssa, joita asuu Niilin varrella Fashodasta etelään. Sitä paitsi hän puhui sujuvasti englantia, ranskaa ja puolaa, jota opetti Nelillekin. Mutta tyttö ei käsittänyt eikä oppinut lausumaan hänen nimeään Stas, vaan sanoi aina "Stes". Tästä syystä syntyi heidän välilleen joskus sanaharkka, jota jatkui siksi, kunnes tytön silmissä kyyneleet alkoivat kimaltaa. Silloin "Stes" pyysi häneltä anteeksi syyttäen itseään.
Pojalla oli kuitenkin ruma tapa puhua ylenkatseellisesti tytön kahdeksasta ikävuodesta ja asettaa niitä vastaan kunnioitettava oma ikänsä ja kokemuksensa. Poika päätteli, että se, joka on täyttänyt neljätoista vuotta, ei ole enää lapsi, joskaan ei juuri täysikasvuinenkaan, ja pystyy suorittamaan sankaritöitä, etenkin jos hänessä on puolalaista ja ranskalaista verta. Ja hän toivoi hartaasti, että kerran saisi tilaisuuden tällaisiin töihin, etenkin puolustaessaan Neliä. He koettivat keksiä mitä erilaisimpia vaaroja, ja Stasin täytyi vastata tytön kysymyksiin, mitä hän tekisi, jos esimerkiksi Nelin huoneeseen ryömisi ikkunasta kymmenen metriä pitkä krokotiili tai skorpioni, suuri kuin koira? Kummankaan mieleen ei juolahtanut ajatus, että pian julma todellisuus voittaisi kaikki heidän mielikuvituksensa keksinnöt.
2
Sillä välin ilahduttava uutinen odotti heitä kotona. Tarkowski ja Rawlison olivat etevinä insinööreinä saaneet muutama viikko sitten kutsun saapua tarkastamaan ja arvostelemaan töitä, jotka olivat käynnissä pitkin koko kanavaverkkoa El-Fajumin maakunnassa, Medinetin kaupungin ympäristöillä, Karun-järven läheisyydessä ja pitkin Jussefin ja Niilin virtoja. He aikoivat viipyä siellä kuukauden päivät ja olivat sitä varten saaneet yhtiöltään lomaa. Mutta koska joulu oli tulossa eivätkä he tahtoneet erota lapsistaan, päätettiin ottaa Stas ja Nel mukaan matkalle Medinetiin. Kuultuaan tämän uutisen lapset olivat ilosta pakahtua. He tunsivat toistaiseksi vain kanavan varrella sijaitsevat Ismailan ja Suezin kaupungit ja sen takana olevat Aleksandrian ja Kairon, joiden ympäristössä he olivat nähneet suuria pyramiideja ja sfinksin. Mutta nämä olivat vain lyhyitä taipaleita, kun sitä vastoin matka Medinet-el-Fajumiin kestää kokonaisen päivän rautateitse Niilin vartta etelään ja sitten El Wastista länteen kohti Libyan erämaata.
Stas oli kuullut nuorten insinöörien ja matkailijain kertovan, miten he matkallaan Medinetiin ampuivat erämaan vesilintuja, susia ja hyenoja. Hän tiesi, että Medinet oli suuri keidas Niilin vasemmalla rannalla, että se oli erillään tästä virrasta ja että sillä oli oma vesistönsä pienine kanavoineen. Ne, jotka olivat nähneet keitaan, kertoivat, että vaikka se kuuluikin Egyptille, sen erotti tästä erämaa ja se muodosti itsenäisen kokonaisuuden. Vain Jussef-joki yhdisti seudun sinisellä nauhalla Niilin laaksoon. Veden runsaus, maaperän hedelmällisyys ja ihana kasvillisuus tekivät sen paratiisiksi, ja Krokodilopolis-kaupungin laajat rauniot houkuttelevat luokseen satoja uteliaita matkailijoita. Mutta Stasia huvittivat enemmän Karun-järven riistaisat rannat ja sudenmetsästykset Guebel-el-Sedmentin autioilla kunnailla.
Kun joululoma alkaisi vasta muutaman päivän päästä, ja koska töiden tarkastuksella oli kiire päättivät isät matkustaa heti ja antaa lasten seurata viikon kuluttua yhdessä rouva Olivier'n kanssa. Sekä Nel että Stas olisivat kernaasti lähteneet heti mukaan, mutta Stas ei uskaltanut pyytää siihen lupaa. Udellessaan yhtä ja toista matkaa koskevista seikoista he saivat ilokseen kuulla, että he eivät perillä asuisi mukavissa hotelleissa, joita kreikkalaiset siellä ylläpitävät, vaan Cookin Matkailutoimiston teltoissa. Sillä tavalla asustavat tavallisesti matkailijat, jotka matkustavat Kairosta pitemmäksi aikaa Medinetiin. Matkailutoimisto hankkii teltat, palvelijat, kokit, muonavarat, hevoset, aasit, kamelit ja oppaat, joten matkailijan ei tarvitse huolehtia mistään. Tällainen matkustustapa oli tosin kallis, mutta Tarkowskin ja Rawlisonin ei tarvinnut välittää siitä, koska Egyptin hallitus, joka oli kutsunut heitä tarkastamaan kanavatöitä, oli ottanut suorittaakseen kaikki matkasta aiheutuvat menot. Nel, joka piti valtavasti kamelilla ratsastamisesta, oli saanut isän lupaamaan hänelle oman, kyttyräisen ratsun, jolla hän yhdessä rouva Olivier'n tai Dinahin, joskus ehkä myös Stasin kanssa, saisi ottaa osaa yhteisiin retkiin erämaan läheiseen ympäristöön ja Karuniin. Siinä tapauksessa, että Stas saisi hyvän todistuksen koulusta, isä lupasi hänelle oikean englantilaisen rihlapyssyn ja kaikki tarpeelliset metsästyskapineet. Koska Stas oli varma hyvistä arvosanoista, hän piti itseään nyt jo rihlapyssyn omistajana ja päätti suorittaa sillä ihmeellisiä ja mainittavia tekoja.
Tällaisten suunnitelmaan ja keskustelujen vuoksi päivällinen kului onnellisilta lapsilta nopeasti. Rouva Olivier ei ollut niin iloissaan kuin muut, sillä hän ei olisi tahtonut lähteä mukavasta huvilasta Port Saidissa. Sitäpaitsi häntä pelotti ajatus, että piti asua viikkoja teltassa ja ajaa kamelilla. Hän oli jo muutaman kerran saanut onnettomasti kokea, miltä moinen ajo tuntuu — kuten tavallisesti käy kaikkien uteliaitten Egyptissä asuvien eurooppalaisten. Kerran kameli oli noussut liian aikaisin, kun hän ei vielä ollut ehtinyt asettua satulaan, ja hän oli lentänyt sen selän yli maahan. Toisella kerralla kevyeen kuormaan tottumaton dromedaari oli ravistanut häntä niin kovasti, ettei hän ollut kahteen päivään tullut tuntoihinsa. Lyhyesti, sitä mukaan kuin Nel tuli yhä varmemmaksi siitä, ettei maailmassa ollut mitään parempaa, rouva Olivier sai yhä enemmän ikäviä kokemuksia asiasta. Hän sanoi sen sopivan arabialaisille tai pikkuiselle Nelille, jota eläimen on yhtä vaikea ravistaa selästään kuin kärpästä, mutta ei täysikasvuisille eikä raskaanpuoleisille henkilöille, joilla sitäpaitsi on taipumusta inhottavaan meritautiin.
Mitä Medinet-el-Fajumiin tulee, hän oli peloissaan vielä toisestakin syystä. Koko Egyptissä ei puhuttu mistään muusta kuin Mahdin kapinasta ja dervishien julmuuksista. Rouva Olivier ei tiennyt tarkoin, missä Medinet sijaitsi ja tuli levottomaksi ajatellessaan, että se ehkä oli lähellä mahdilaisten maata, ja alkoi vihdoin tiedustella asiaa Rawlisonilta.
Mutta tämä hymähti ja sanoi:
— Mahdi ahdistaa paraikaa Khartumia, jossa kenraali Gordon puolustautuu. Tiedättekö, kuinka kaukana Khartum on Medinetistä?
— Minulla ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.
— Suunnilleen yhtä kaukana kuin Sisilia on meistä, selitti Tarkowski.
— Ainakin, vahvisti Stas. — Khartum on Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa. Laaja Egypti ja koko Nubia erottavat sen meistä.
Vanhemmat alkoivat puhua Mahdista ja kapinasta, se kun oli vakava asia Egyptille. Uutiset Khartumin seuduilta olivat ikäviä. Villien joukot olivat jo puoli kuukautta piirittäneet kaupunkia; Egyptin ja Englannin hallitukset toimivat hitaasti. Apujoukkoja oli vastikään lähetetty, ja kaikki pelkäsivät, että kenraali Gordonin urheudesta huolimatta tämä tärkeä kaupunki joutuisi barbaarien haltuun. Päivällisen päättyessä Stas rupesi utelemaan, miksi Egyptin hallitus oli ottanut haltuunsa kaikki maat Nubiasta etelään, nimittäin Kordofanin, Darfurin ja Sudanin aina Albert-Nyanzaan asti, ja riistänyt näiden maiden asukkailta vapauden. Rawlison selitti hänelle, että Egyptin hallitus toimi Englannin määräysten mukaan, sillä yliherruus kuului Englannille; itse asiassa se hallitsi maata mielensä mukaan.
— Egyptin hallitus ei ole riistänyt keneltäkään vapautta, hän sanoi, — vaan antanut sen sadoille tuhansille, ehkä miljoonille. Kordofanissa, Darfurissa ja Sudanissa ei ole viime aikoina ollut ainoatakaan riippumatonta valtakuntaa. Milloin mikin pikkuruhtinas on esittänyt oikeuksiaan tiettyihin maihin ja sitten hallinnut niitä väkivalloin vastoin asukkaiden tahtoa. Maitten asujaimiston muodostavat pääasiassa riippumattomat arabineekerisuvut, siis ihmiset, joissa on näiden molempien rotujen verta. Nämä rodut olivat aina sotajalalla toisiaan vastaan, hyökkäilivät toistensa kimppuun ja anastivat etupäässä orjia, mutta myös karjaa ja kameleja. Kaikenlaisia julmuuksia harjoitettiin. Mutta pahimpia olivat kauppiaat, jotka ryöstivät norsunluuta ja orjia. He muodostivat ikään kuin erityisen luokan, johon kuuluivat sukujen päämiehet ja rikkaat kauppiaat. He tekivät aseellisia retkiä Afrikan sydänmaille ryöstäen norsunluuta kaikkialla ja vieden orjuuteen tuhansia ihmisiä. Sudanin, Darfurin ja Kordofanin eteläiset seudut sekä Niilin yläjuoksun ympäristö aina järveen saakka autioituivat. Englanti on kuten tiedät ahdistanut orjakauppiaita kaikkialla ja suostunut siihen, että Egyptin hallitus valtaa Kordofanin, Darfurin ja Sudanin, sillä tämä oli ainoa keino saada nuo rosvot luopumaan inhottavasta kaupasta ja pakottaa heidät alamaisuuteen. Onnettomille neekereille koitti parempi aika, kahakat ja ryöstöt lakkasivat ja ihmiset alkoivat elää jonkinlaisia lakeja noudattaen. Mutta oli luonnollista, ettei tällainen asiantila ollut kauppamiesten mieleen, ja kun Mohammed-Ahmed, nykyään tunnettu nimellä Mahdi, ilmaantui heidän keskuuteensa julistaen pyhää sotaa sillä tekosyyllä, että Egyptistä muka häviää oikea Muhamedin-usko, nousivat kaikki yhtenä miehenä aseisiin. Näin syttyi se kauhea sota, joka ainakin tähän mennessä on ollut egyptiläisille onneton. Mahdi on lyönyt hallituksen joukot kaikissa taisteluissa ja vallannut Kordofanin, Darfurin ja Sudanin; hänen joukkonsa piirittävät paraikaa Khartumia ja kulkevat pohjoista kohti läheten Nubian rajaa.
— Voivatko he tulla Egyptiin saakka? kysyi Stas.
— Eivät, Rawlison vastasi. — Mahdi väittää kyllä valloittavansa koko maailman, mutta hän on villi ihminen, joka ei käsitä mitään. Hän ei ikinä voisi valloittaa Egyptiä, koska Englanti ei sitä suvaitsisi.
Keskustelun katkaisi neekeripalvelija, joka tuli ilmoittamaan, että
Fatma Smain pyysi päästä puheille.
Itämailla naiset toimivat vain kotiaskareissa ja poistuvat harvoin haaremeista. Ainoastaan köyhät käyvät torilla tai työskentelevät pelloilla, kuten esim. fellahien, egyptiläisten maanviljelijäin vaimot. Mutta hekin peittävät silloin kasvonsa. Vaikka Sudanissa, josta Fatma oli kotoisin, ei ollut sellaista tapaa ja vaikka hän jo aikaisemmin oli käynyt Rawlisonin konttorissa, hämmästytti hänen tulonsa yksityiseen asuntoon näin myöhään kaikkia. — Nyt saamme kuulla jotain uutta Smainista, virkkoi Tarkowski.
Hetkisen kuluttua astui solakka, nuori sudanitar sisään kasvot peittämättä. Hänen ihonsa väri oli tumma, ja kauniissa, villissä silmissä oli surullinen ilme. Astuttuaan sisään hän lankesi kasvoilleen maahan, ja kun herra Rawlison käski häntä nousemaan, hän kohotti päänsä, mutta jäi polvilleen.
— Sidi, sanoi nainen, — siunatkoon Allah sinua, sukuasi, taloasi ja karjaasi!
— Mitä tahdot? kysyi insinööri.
— Armoa, pelastusta ja apua onnettomuudessa, herra! Olen vangittuna
Port Saidissa ja surma uhkaa minua ja lapsiani.
— Sanot olevasi vangittu ja kuitenkin olet voinut tulla tänne, vieläpä öiseen aikaan.
— Poliisit, jotka öin ja päivin vartioivat taloani, ovat saattaneet minut tänne, ja minä tiedän, että he ovat saaneet käskyn tappaa meidät.
— Puhu, kuten ymmärtäväisen naisen sopii, sanoi Rawlison olkapäitään kohauttaen. — Sinä et ole nyt Sudanissa, vaan Egyptissä, missä ilman tuomiota ketään ei mestata, ja voit olla varma, ettei yksikään hius ole putoava sinun eikä lastesi päästä.
Mutta nainen alkoi rukoilla, että Rawlison vielä kerran koettaisi anoa hallitukselta lupaa, että hän saisi matkustaa miehensä luo: — Englantilaiset, kuten sinäkin, herra, ovat mahtavia ja voivat tehdä kaikki. Hallitus Kairossa luulee, että Smain on pettänyt sen, mutta se ei ole totta! Minä tapasin eilen arabialaisia kauppamiehiä, jotka saapuivat Suakinista ja jotka sitä ennen olivat ostaneet guttaperkaa ja norsunluuta Sudanista, ja he kertoivat minulle, että Smain makaa sairaana El-Fasherissa ja pyytää minua ja lapsia tulemaan luokseen, jotta saisi antaa siunauksensa…
— Tuo kaikki on sinun keksimääsi, Fatma, keskeytti Rawlison hänet.
Mutta Fatma alkoi kautta Allahin vannoa puhuvansa totta. Sitten hän selitti, että jos Smain paranee, tämä varmaan ostaa vapaiksi kaikki kristityt vangit, mutta jos kuolee, hän, Fatma, dervishien johtajan sukulaisena pääsee helposti tämän puheille ja saa hänet suostumaan, mihinkä tahtoo. Kunpa hän vain pääsisi lähtemään, sillä sydäntä rinnassa kirveltää surusta, kun hän ei ole pitkään aikaan nähnyt miestään. Missä suhteessa hän, onneton nainen, on syypää hallituksen ja kedivin edessä? Onko se hänen syynsä ja mahtaako hän mitään sille, että on Mahommed-Ahmedin sukulainen?
Fatma ei uskaltanut englantilaisten kuullen mainita nimeä Mahdi, koska se merkitsee maailman pelastajaa, ja hän tiesi, että Egyptin hallitus pitää häntä kapinallisena ja vehkeilijänä. Kumartuen maahan ja vannoen kautta taivaan olevansa viaton ja onneton hän alkoi itkeä ja valittaa surkeasti, kuten naiset itämailla miehensä tai poikainsa kuoleman johdosta. Sitten hän laski taas kasvonsa matolle ja jäi ääneti odottamaan.
Nel, jota päivällisen loppupuolella oli alkanut jo nukuttaa, virkistyi täydelleen, ja hyväsydäminen kun oli, tarttui isänsä käteen ja alkoi suudella sitä pyytäen Fatman puolesta: — Auta häntä, isä, auta häntä!
Fatma, joka nähtävästi ymmärsi englantia, puhui läpi kyyneltensä nostamatta kasvojaan matosta:
— Allah sinua siunatkoon, sinä paratiisin kukkanen, Omain loisto, tahraton tähti!
Vaikka Stas vihasi mahdilaisia, niin Fatman rukoukset ja kärsimykset vaikuttivat häneen. Ja Nelkin oli Fatman puolella. Hetken kuluttua Stas virkkoi ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin niin, että sen kaikki kuulisivat:
— Jos minä olisin hallitus, niin minä antaisin Fatmalle luvan lähteä.
— Mutta koska sinä et ole hallitus, vastasi Tarkowski, — teet paremmin, kun et sekaannu toisten asioihin.
Rawlisonkin oli helläsydäminen ja ymmärsi Fatman aseman, mutta hän ei voinut sietää sanoja, joita piti sulana valheena. Koska hän oli joka päivä tekemisissä Ismailassa sijaitsevan tullilaitoksen kanssa hän tiesi hyvin, ettei millään asemalla ollut lastattu guttaperkaa eikä norsunluuta. Näiden tavaroiden kauppa oli keskeytynyt tykkänään. Arabialaiset kauppamiehet eivät myöskään olleet voineet palata Sudanissa sijaitsevasta El-Fasherin kaupungista, sillä mahdilaiset eivät olisi päästäneet luokseen kauppamiehiä, vaan ryöstäneet heidät ja ottaneet vangiksi. Juttu Smainin sairaudesta oli myöskin melkein varmasti valhetta.
Muita kun Nel koko ajan katsoi niin rukoilevasti isää, tämä ei tahtonut pahoittaa tytön mieltä vaan sanoi Fatmalle hetken kuluttua:
— Fatma, olen jo kirjoittanut hallitukselle sinun asiastasi, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Kuulehan. Huomenna lähden tämän toisen insinöörin kanssa Medinet-el-Fajumiin. Pysähdymme päiväksi Kairoon, sillä kediivi tahtoo keskustella tekeillä olevista kanavista ja antaa ohjeita. Koetan puhua hänelle asiastasi ja taivutella häntä. Mutta enempää en voi tehdä enkä luvata.
Fatma nousi ja kohotti kätensä kiitollisuuden merkiksi:
— Minä olen pelastettu!
— Älä puhu pelastuksesta, Fatma, selitti Rawlison, — koska kuolema ei uhkaa sinua eikä lapsiasi. En voi antaa vakuuksia siitä, että kediivi antaisi sinun matkustaa, sillä Smain ei ole sairas vaan petturi, joka on ottanut hallitukselta vastaan rahoja, mutta jättänyt ostamatta vankeja vapaiksi Mahommed-Ahmedilta.
— Smain on syytön, herra, ja makaa El-Fasherissa, Fatma vakuutti, — ja vaikka hän olisikin pettänyt hallituksen, niin vannon sinun, hyväntekijäni edessä, että jos saan luvan lähteä, rukoilen Mahommed-Ahmedia siksi kunnes hän vapauttaa kaikki vangit.
— Hyvä on. Lupaan vieläkin esittää asiasi kediiville.
Fatma alkoi kumarrella maahan saakka.
— Kiitän sinua, Sidi! Sinä olet mahtava ja oikeamielinen. Pyydän, että saisin palvella sinua orjana.
— Egyptissä ei ole orjia, Rawlison vastasi hymyillen. — Palvelijoita minulla on tarpeeksi. Mutta sinun palveluksiasi en voisi käyttää hyväkseni vielä toisestakaan syystä sillä, kuten sanoin, me matkustamme kaikki Medinetiin ja viivymme siellä ehkä ramasaniin (uuteen vuoteen) saakka.
— Tiedän, herra, vartija Chadigi kertoi minulle siitä, ja sentähden tulinkin en ainoastaan pyytämään apua, vaan samalla ilmoittamaan, että kaksi miestä minun suvustani, Dangalein suvusta, Idrys ja Gebr, ovat kamelimiehinä Medinetissä ja tarjoavat maahan kumartaen sinulle palveluaan ja kamelinsa.
— Hyvä on, hyvä on, johtaja vastasi, — mutta siitä pitää huolen
Cookin toimisto enkä minä.
Fatma poistui suudellen kummankin insinöörin ja lasten, etenkin
Nelin, käsiä. Molemmat herrat olivat hetken vaiti; sitten sanoi
Rawlison:
— Vaimo parka… mutta hän valehtelee niin taitavasti kuin vain
Itämailla valehdellaan. Hänen kiitoksensakin kajahti petolliselta.
— Epäilemättä, vastasi Tarkowski. — Mutta olkoonpa Smain petturi tai ei, hallituksella ei ole oikeutta pidättää vaimoa Egyptissä, koska tämä ei voi vastata miehestään.
— Hallitus ei salli nyt yhdenkään sudanilaisen ilman eri lupaa matkustaa Suakiniin tai Nubiaan. Kielto ei koske siis ainoastaan Fatmaa. Egyptissä on paljon niitä, jotka ovat tulleet ansiotyöhön, ja heidän joukossaan on useita Dangal-sukuun kuuluvia; siis samaan sukuun kuin Mahdi. Samoin kuuluvat siihen, paitsi Fatmaa, Chadifi ja ne kaksi kamelimiestä Medinetissä. Mahdilaiset sanovat egyptiläisiä turkkilaisiksi ja käyvät sotaa heitä vastaan. Mutta myös täkäläisten arabien keskuudessa on paljon Mahdin miehiä, jotka mielellään pakenisivat hänen luokseen. Nämä ovat tyytymättömiä hallitukseen, joka on kokonaan antautunut Englannin johdettavaksi, ja he väittävät uskontonsa kärsivän siitä. Kuka tietää, miten paljon heitä on jo paennut erämaan halki; he näet välttävät tavallista vesitietä, joka kulkee Suakinin kautta. Kun hallitus sai tietää, että Fatmakin aikoi paeta, se käski pitää häntä silmällä. Häntä ja hänen lapsiaan. Mahdin sukulaisia vastaan saattaa näet vaihtaa vangit vapaiksi.
— Meneekö Egyptin rahvas Mahdin puolelle?
— Mahdilla on paljon kannattajia armeijassakin, ja ehkä juuri tästä syystä joukkomme taistelevat niin huonolla menestyksellä.
— Mutta miten sudanilaiset voivat paeta erämaan halki. Matkahan on tuhansia maileja!
— Sitä tietä ainakin vangit kuljetetaan Egyptiin.
— Luulen, että Fatman lapset eivät kestäisi sellaista matkaa.
— Hän tahtoisikin lyhentää sitä ja matkustaa vesiteitse Suakiniin.
Tähän keskustelu päättyi.
* * * * *
Kaksitoista tuntia myöhemmin Fatma meni salaa vartija Chadigin pojan luo ja kuiskasi hänelle kulmiaan kohotellen ja synkkä ilme kasvoillaan:
— Chamis, Chadigin poika, tässä on maksu. Lähde vielä tänään Medinetiin ja anna Idrykselle tämä kirje, jonka hurskas dervishi Bellali on minun pyynnöstäni kirjoittanut hänelle. Insinöörien lapset ovat hyviä, mutta jollen saa lupaa lähteä matkalle, niin ei ole muuta keinoa. Minä tiedän, ettet petä minua. Muista että sinä ja sinun isäsi olette samaa Dangal-sukua, johon suuri Mahdikin kuuluu.
3
Molemmat insinöörit matkustivat illalla Kairoon, missä he aikoivat käydä Englannin lähettilään ja Egyptin varakuninkaan luona.
Stas laski, että se saattoi viedä kaksikin päivää, ja hänen laskelmansa näyttikin käyvän toteen, sillä kolmannen päivän iltana hän sai isältään Medinetissä seuraavan sähkösanoman: "Teltat ovat valmiina. Matkusta heti kun loma alkaa. Ilmoita Chadigin kautta Fatmalle, että emme ole voineet tehdä mitään hänen hyväkseen."
Rouva Olivier sai myös sähkösanoman ja ryhtyi heti neekeripalvelija
Dinahin avustamana matkavalmisteluihin.
Pelkkä valmistelujen näkeminen ilahdutti lapsia. Mutta yhtäkkiä tapahtui jotain, mikä murskasi kaikki suunnitelmat. Juuri samana päivänä, jolloin loma alkoi, siis lähtöpäivän aattona, puraisi skorpioni rouva Olivier'ta tämän nukkuessa puutarhassa päiväunta. Tällaiset myrkylliset puremat eivät tavallisesti Egyptissä ole hengenvaarallisia, mutta tällä kertaa saattoi haava olla erittäin vakava. Skorpioni oli näet ryöminyt lepotuolin ylälaitaa pitkin ja purrut rouva Olivier'ta kaulaan, kun hän oli nukkuessaan painanut eläintä päällään. Rouva oli juuri parantunut ruusutaudista, ja se saattoi uusiintua. Lääkäriä lähetettiin heti noutamaan, mutta tämä oli juuri sairaskäynnillä ja tuli vasta kahden tunnin kuluttua. Kaula ja kasvot olivat jo turvonneet ja sitten alkoi kuume tavanomaisine verenmyrkytysoireineen. Lääkäri selitti, että asian näin ollen ei matkaa saanut ajatellakaan ja hän määräsi sairaan vuodelepoon. Lapsia uhkasi nyt joulunvietto yksin kotona. Nelille on annettava täysi tunnustus siitä, että hän ajatteli enemmän sairaan opettajansa kärsimyksiä kuin huvimatkaa Medinetiin. Hän itki hiljaa muistellessaan, ettei saisi nähdä isäänsä moneen viikkoon. Stas ei alistunut yhtä helposti, vaan lähetti sähkeen ja kirjeen, joissa hän kysyi, mitä oli tehtävä. Isän vastaus tuli kahden päivän kuluttua. Hän oli nimittäin ensin neuvotellut lääkärin kanssa ja saanut tältä kuulla, että pahin vaara oli jo ohi, mutta että ruusutaudin uusiintumisen pelosta hän ei voinut antaa rouva Olivier'lle lupaa lähteä Port Saidista. Rawlison toimitti ensin potilaalle hyvän hoidon ja antoi vasta sitten lapsille luvan lähteä matkalle Dinahin kanssa. Mutta kun Dinah huolimatta suuresta mieltymyksestään Neliin ei tahtonut vastata matkasta rautateillä ja hotellissa, sai Stas sekä matkan johtajan että rahastonhoitajan toimen ja Dinah sai seurata muuten mukana. On helppo kuvitella kuinka ylpeä Stas oli tästä toimesta! Hän vakuutti ritarillisesti Nelille, ettei yksikään hius tule taittumaan tytön päästä, vaikka matka Kairoon ja Medinetiin tuottaisikin vaaroja ja vaikeuksia.
Kaikki matkavalmistelut oli jo aikaisemmin tehty, ja lapset matkustivat jo samana päivänä kanavaa pitkin Ismailaan ja sieltä rautateitse Kairoon, jossa heidän oli määrä viettää yö jatkaakseen seuraavana päivänä matkaa Medinetiin. Lähtiessään Ismailasta he näkivät Timsah-järven, jonka Stas tunsi vanhastaan, sillä hänen isänsä, innokas metsästäjä, oli vapaa-aikoina ottanut pojan mukaansa lähtiessään sinne metsästämään vesilintuja. Sitten tie kulki Wadi-Tumilatin ohi pitkin kanavaa, jossa suolaton vesi juoksee Niilistä Ismailaan ja Sueziin. Tämä kanava on kaivettu jo ennen Suezin kanavaa, sillä muussa tapauksessa Lessepsin suuressa työssä ahertava työväki olisi jäänyt vaille kelvollista juomavettä. Kanavoimisella oli ollut toinenkin hyödyllinen seuraus. Hedelmätön erämaa oli rehevöitynyt kun voimakas ja elähdyttävä suolaton virta oli suuntautunut sen läpi. Lapset näkivät vasemmanpuoleisista vaununikkunoista laajan, viheriän niityn, jolla oli hevosia, kameleja ja lampaita, sekä laajoja vainioita, joilla kasvoi maissia, hirssiä, alfaheinää sekä muita rehukasveja. Kanavan partaalla oli kaivoja suurine pyörineen, vesisankoineen ja vintteineen; fellahit johtivat vettä laitumille ja kuljettivat sitä tynnyreissä härkien vetämillä rattailla. Viljavainioilla lenteli kyyhkysiä ja toisinaan pyrähti lentoon suuria peltopyylaumoja. Kanavan rannalla asteli tärkeännäköisiä haikaroita ja kurkia. Kaukana kohottivat taatelipalmut töyhtönsä fellahien savimajojen yli.
Mutta rautatiestä pohjoiseen levisi autio erämaa, joka ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin Suezin kanavan toisella puolella. Se oli kuin meren pohja, jolta vesi on juossut pois jättäen jälkeensä uurteisen hiekan, mutta hiekka oli keltaista, ja kumpujen laidoilla kasvoi harmaita pensaita. Näitten paikoittain hyvinkin korkeitten kumpujen välissä oli laajoja laaksoja, joissa joskus näkyi kiemurtelevia karavaaneja. Lapset näkivät kuormattuja kameleja, jotka pitkänä jonona seurasivat toinen toistaan hiekkaisten tasankojen yli. Jokaisen kamelin edellä kulki arabialainen yllään musta viitta ja valkoinen turbaani päässä. Pikku Nelin mieleen muistuivat Raamatun kuvat, joita hän oli kotona katsellut ja jotka esittivät israelilaisia matkalla Egyptiin Joosefin aikoina. Kuvat olivat aivan tällaisia. Ikävä kyllä hän ei voinut tarkasti katsoa karavaaneja, sillä ikkunan luona istui kaksi englantilaista upseeria, jotka peittivät näköalan.
Mutta kun hän oli sanonut sen Stasille, tämä kääntyi heti vakavan näköisenä upseerien puoleen nostaen sormensa hatun laitaan ja sanoen:
— Hyvät herrat, voisitteko tehdä tilaa tälle pikku neidille, joka haluaisi katsella kameleja?
Molemmat herrat suhtautuivat esitykseen yhtä vakavasti ja toinen heistä ei ainoastaan luovuttanut paikkaansa uteliaalle missille, vaan nosti hänet seisomaan penkille ikkunan ääreen.
Stas aloitti nyt esitelmänsä:
— Tämä on vanhaa viljelysseutua, jonka faarao lahjoitti Joosefille hänen veljiään varten. Muinoin tässä oli jonkinlainen kanava, ja tämä uusi on muodostettu siitä. Mutta vanha kanava rappeutui ja seutu muuttui erämaaksi. Nyt alkaa maa muuttua jälleen hedelmälliseksi.
Vaikka Stas puhui hyvin sujuvasti englantia, oli hänen puheessaan sittenkin jotakin, mikä kiinnitti toisen upseerin huomiota. Tämä kysyi:
— Te, pikku herra, ette taida olla englantilainen?
— Miss Nel on pieni, ja hänen isänsä on uskonut tytön minun huostaani, mutta minä en ole englantilainen, vaan puolalainen ja kanavainsinöörin poika.
Keskustelu muuttui nyt vilkkaaksi, sillä upseerit näyttivät olevan huvittuneita lapsista. Kävi ilmi, että molemmat upseerit olivat myöskin matkalla Port Saidista Kairoon käydäkseen Englannin lähettilään luona saamassa ohjeita pitkän, kohdakkoin alkavan matkan varalle. Nuorempi heistä oli sotilaslääkäri, ja toinen, joka puheli Stasin kanssa, oli kapteeni Glen. Hänen oli hallituksensa käskystä määrä matkustaa Kairosta Suezin kautta Mombasaan ja ottaa siellä haltuunsa koko satamaan kuuluva seutu, joka ulottui aina Samburuun asti. Stas, joka oli innokkaasti lukenut matkakertomuksia Afrikasta, tiesi, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajan eteläpuolella ja että sen vähän tunnetut ympäristöt, jotka kuuluvat Englannin vaikutuspiiriin, ovat täynnä elefantteja, kirahveja, sarvikuonoja, puhvelihärkiä ja kaikenrotuisia antilooppeja, joita kaikkia sotilas-, lähetyssaarnaaja- ja kaupparetkikunnat tapaavat matkoillaan. Hän kadehti kapteeni Gleniä koko sielustaan ja lupasi käydä tervehtimässä häntä Mombasassa ja metsästämässä hänen kanssaan leijonia ja puhvelihärkiä.
— Hyvä on, mutta ottakaa tuo pikku neiti mukaanne, vastasi kapteeni Glen hymyillen ja osoittaen Neliä, joka juuri tuli ikkunan luota hänen viereensä.
— Miss Rawlisonilla on isä. Stas selitti. — Minä olen vain hänen holhoojansa matkalla.
Toinen upseereista kääntyi ja kysyi:
— Rawlison? Eikö hän ole kanavan johtaja ja eikö hänellä ole veli
Bombayssa?
— Bombayssa asuu minun setäni, sanoi Nel nostaen sormensa pystyyn.
— Sinun setäsi on siis naimisissa minun sisareni kanssa, tyttöseni. Minun nimeni on Clary. Me olemme siis sukulaisia ja olen iloinen siitä, että olen tutustunut sinuun, rakas lintuseni.
Ja tohtori oli todellakin iloinen. Hän kertoi, että oli käynyt Port Saidissa kysymässä herra Rawlisonia, mutta konttorissa oli vastattu, että hän oli matkustanut lomalle. Hän valitti, että laiva, jolla he Glenin kanssa aikoivat matkustaa Mombasaan, lähtisi Suezista jo muutaman päivän päästä, mistä syystä hän ei ehtinyt käydä Medinetissä. Hän lähetti Nelin mukana terveisiä isälle ja lupasi kirjoittaa tytölle Mombasasta.
Molemmat upseerit puhelivat nyt etupäässä Nelin kanssa, niin että Stas jäi syrjään. Kaikilla asemilla oli jo runsaasti tarjolla mandariineja, tuoreita taateleja ja sorbettia (virvoitusjuomaa).
Matka Kairoon kului lasten mielestä nopeasti. Erotessaan upseerit suutelivat Nelin kätösiä ja otsaa ja puristivat Stasin kättä, samalla kun kapteeni Glen, jota pojan päättäväisyys suuresti miellytti, sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi vakavasti:
— Kuulehan, poikani! Kuka tietää missä, koska ja millaisissa olosuhteissa me joskus tapaamme. Muista kuitenkin, että aina voit luottaa minun myötätuntooni ja apuuni.
— Samoin! vastasi Stas kumartaen arvokkaasti.
4
Sekä Tarkowski että Rawlison olivat hyvin iloissaan lasten tulosta. Nuori pari vastasi isien iloon ja alkoi heti tarkastella telttoja, jotka oli jo täydelleen sisustettu ja järjestetty rakkaitten vieraitten tuloa varten. Teltat näyttivät olevan erinomaisia, kaksinkertaisia, toiset sinisellä, toiset punaisella flanellilla vuorattuja, alhaalla voilokilla varustettuja ja tilavia kuin suuret huoneet. Ensin Rawlison epäili, että teltassa asuminen voisi vahingoittaa Nelin terveyttä, mutta tarkastettuaan kaikki huolellisesti hän oli varma, että oli sata kertaa hyödyllisempää viettää päivät ja yöt raittiissa ilmassa kuin kaupungin hotellien ummehtuneissa huoneissa. Kaunis sää puolestaan suosi teltassa asumista.
Medinet eli El-Fajum on Libyan erämaan hiekkakumpujen ympäröimä ja sen ilmasto on parempi kuin Kairon. Sitä ei syyttä sanota "ruusujen maaksi". Sen suojellusta asemasta ja raikkaasta ilmasta johtuu, että yöt eivät siellä ole niin kylmiä kuin muualla Egyptissä ja vieläpä etelämpänäkin. Talvi on siellä kerrassaan kaunis, ja juuri marraskuussa alkaa siellä kasvillisuuden rehevyys. Taatelipalmut, öljypuut, joita yleensä on Egyptissä vähän, viikuna- ja appelsiinipuut, mandariinit, suuret risinukset, granaatit ja muut etelän kasvit peittävät metsänä tämän ihanan keitaan. Akaasiat, sireenit ja ruusut täyttävät suurena aaltona puutarhat, niin että jokainen tuulenhenkäys yöllä tuo mukanaan hurmaavaa tuoksua. Täällä hengittää täysin rinnoin "eikä haluta kuolla", kuten paikkakunnan asukkaat sanovat.
Samantapainen ilmasto on tosin Heluanissa, joka on Niilin toisella puolella jonkin verran pohjoisempana, mutta siellä ei kasvillisuus ole yhtä rehevää. Heluan herätti surullisia muistoja Rawlisonin mielessä; siellä oli Nelin äiti kuollut. Tästä syystä hän piti Medinetiä sopivampana, ja katsellessaan tytön säteileviä kasvoja hän hengessään päätti ostaa täältä maapalan ja rakentaa sille mukavan englantilaistyylisen talon puutarhoineen. Siellä hän voisi viettää loma-aikaansa ja sinne hän muuttaisi eläkkeelle päästyään lopullisesti. Mutta tämä oli vain kaukaisen tulevaisuuden suunnitelmia.
Sillä välin lapset lentelivät ympäri kuin kärpäset ja tahtoivat vielä ennen päivällistä tutkia kaikki teltat, kamelit ja aasit. Mutta juhdat olivat kaukaisella laitumella ja ne voisi nähdä vasta huomenna. Sen sijaan Nel ja Stas tapasivat Rawlisonin teltassa ilokseen vanhan tuttavan Port Saidista Chamiksan, Chadigin pojan. Hän ei kuulunut Matkailutoimiston palveluskuntaan, ja Rawlison oli ihmeissään tavatessaan hänet täällä, mutta koska hän oli ennenkin käyttänyt poikaa koneita kantamaan, otti hän hänet nytkin juoksupojakseen.
Myöhäinen päivällinen oli mainio, sillä vanha, monivuotinen kokki Kopt tahtoi näyttää parastaan. Lapset kertoivat, miten he olivat matkalla tutustuneet tohtori Claryyn ja kapteeni Gleniin. Tämä kiinnosti luonnollisesti etenkin Rawlisonia, koska hänen useita vuosia Intiassa asunut veljensä oli naimisissa tohtori Claryn sisaren kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, oli Richard-setä kovasti mieltynyt pieneen veljentyttäreensä, jonka hän tunsi vain valokuvista ja jonka vointia hän aina tiedusteli kirjeissään. Isiä huvitti myös kutsu, jonka Stas oli saanut kapteeni Gleniltä. Poika otti sen perin vakavasti ja oli päättänyt kerran matkustaa tervehtimään uutta ystäväänsä päiväntasaajan tuolle puolen. Tarkowski selitti, että englantilaiset virkamiehet eivät pysy yleensä kauaa yhdessä paikassa koska Afrikan ilmasto on rasittava, ja ennen kuin Stas olisi täysikasvuinen, voisi kapteeni olla jo kymmenennessä toimipaikassa tai vaikka kuollut.
Päivällisen jälkeen seurue meni teltan ulkopuolelle. Oli jo yö, lämmin yö, ja täysikuun kumottaessa oli valoisaa kuin päivällä. Kaupungin valkoiset rakennukset vastapäätä telttaa näyttivät vihertäviltä, tähdet loistivat taivaalla ja tuulenhenkäyksessä tuntui ruusujen, akaasiain ja heliotrooppien tuoksu. Kaupunki oli unessa. Hiljaisessa yössä huutelivat kurjet, haikarat ja flamingot: ne lensivät Niilin rannoilta Karunjärveä kohti. Mutta yhtäkkiä kajahti koiran matalaääninen haukunta, joka Stasin ja Nelin mielestä tuli matkatarpeita varten varatusta teltasta.
— Se mahtaa olla iso koira! Lähdetään katsomaan! Stas huudahti.
Tarkowski alkoi hymyillä, ja Rawlison karisti tuhkaa sikaristaan ja virkkoi hänkin hymyillen:
— Kas niin, sen salaaminen ei onnistunutkaan! Sitten hän sanoi lapsille:
— Huomenna on jouluaatto, ja koiran on setä Tarkowski hankkinut lahjaksi Nelille, mutta koska joululahja alkoi haukkua, täytyy minun kertoa siitä jo tänään.
Kuultuaan sen Nel kiipesi setä Tarkowskin polville ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Sitten hän riensi isänsä luo:
— Isä kulta, minä olen niin onnellinen, niin onnellinen!
Syleilystä ja suukoista ei ollut loppua tulla. Sitten kun tyttö seisoi taas omilla jaloillaan, hän alkoi katsoa Tarkowskia suoraan silmiin.
— Setä Tarkowski…
— Mitä Nel?
— … Koska tiedän, että se on siellä, niin enkö saisi nähdä sitä?
— Tiesinhän minä, virkkoi Rawlison hiukan harmistuneesti, — ettei tuo pikku pörriäinen tyytyisi pelkkään uutiseen.
Tarkowski kääntyi Chadigin pojan puoleen ja sanoi:
— Chamis, tuo koira tänne!
Nuori sudanilainen katosi keittiöteltan taa ja palasi hetken kuluttua taluttaen koiraa kaulanauhasta.
Nel vetäytyi äkisti taaksepäin.
— Oh! pääsi häneltä, ja hän tarttui isänsä käsivarteen.
Mutta Stas innostui.
— Sehän on leijona eikä mikään koira.
— Sen nimi on Saba (leijona), selitti Tarkowski, — ja se kuuluu mastif-nimiseen maailman kookkaimpaan koirarotuun. Se on vain kaksi vuotta vanha, mutta se on todella iso. Älä pelkää, Nel, sillä se on lauhkea kuin lammas. Ole rohkea. Päästä se irti, Chamis.
Chamis päästi koiran, ja kun tämä tunsi olevansa vapaa, se alkoi heiluttaa häntäänsä, liehakoiden lähestyä Tarkowskia, jonka se vanhastaan hyvin tunsi, ja haukkua ilosta.
Lapset katsoivat ihmetellen sen voimakasta, pyöreää päätä, paksuja käpäliä, rotevaa vartaloa, joka keltaisen karvansakin puolesta muistutti suuresta leijonaa. He eivät olleet milloinkaan eläessään nähneet mitään tähän verrattavaa.
— Tuollainen koira seuratoverina voisi matkustaa vaikka koko Afrikan halki, huudahti Stas.
— Kysypäs siltä, uskaltaisiko se ajaa sarvikuonoa, virkkoi Tarkowski.
Saba heilutti vastaukseksi iloisesti häntäänsä ja käyttäytyi niin ystävällisesti, että Nelkin lakkasi pelkäämästä ja alkoi silitellä sen päätä.
— Saba, oma rakas Saba.
Rawlison kumartui koiran puoleen, nosti sen pään tytön kasvoja kohti ja sanoi:
— Saba, tottele tätä tyttöä! Hän on sinun valtiattaresi! Vartioi häntä hyvin — kuuletko?
— Vau! vastasi Saba matalalla äänellä ikäänkuin se todella olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Se olikin todella ymmärtänyt paremmin kuin saattoi luullakaan, sillä kunnioituksensa merkiksi se nuolaisi leveällä kielellään tytön poskea.
Tämä nauratti kovasti muita. Nelin täytyi mennä telttaan pesemään kasvonsa. Kun hän neljännestunnin kuluttua palasi, hän näki Saban seisovan etukäpälät Stasin olkapäällä ja huomasi, että poika oli aivan lyyhistyä painon alle. Koira oli päätä pitempi kuin poika.
Tuli nukkumaan menon aika, mutta lapset pyysivät saada leikkiä vielä puolisen tuntia tutustuakseen paremmin uuteen ystäväänsä. Tuttavuus syntyikin helposti, ja Tarkowski nosti Nelin istumaan koiran selkään ja pidellen tyttöä kiinni hän käski Stasin taluttaa koiraa kaulahihnasta. Nel ajoi näin muutaman askelen, ja sitten koetti Staskin ratsastaa tällä erikoisella ajokilla, mutta koira laskeutuikin yhtäkkiä takajaloilleen, ja Stas löysi itsensä yllättäen hiekalta koiran hännän vierestä.'
Lapset olivat jo menossa nukkumaan, kun kuun valaisemalle pihalle ilmaantui kaksi valkoista hahmoa, jotka kulkivat telttoja kohti. Lempeä Saba alkoi haukkua vihaisesti, ja Rawlisonin täytyi käskeä Chamiksen kytkeä koiran kiinni. Samassa astui kaksi arabialaiseen viittaan verhoutunutta miestä telttojen eteen.
— Kuka siellä? Tarkowski kysyi.
— Kamelimiehiä, vastasi toinen tulijoista.
— Kas! Idrys ja Gebr? Mitä tahdotte?
— Tulimme kysymään, tarvitaanko meitä jo huomenna?
— Ei. Huomenna ja ylihuomenna on suuri juhla, ja silloin meidän ei sovi lähteä matkalle. Tulkaa sitä seuraavana päivänä aamulla.
— Kiitoksia, efendi.
— Entä onko teillä hyvät kamelit? kysyi Rawlison.
— Bismillah! Idrys vastasi. — Oikeita heginkameleja (ratsukameleja)… kyttyrät leveät ja lauhkeita kuin ha-ga (lammas).
— Huojuvatko ne ajettaessa?
— Voitte panna kourallisen papuja minkä tahansa selkään ja katso, yksikään papu ei putoa vaikka laskettaisitte täyttä ravia.
— Kylläpäs te liioittelette… kuten aito arabi ainakin, tuumi
Tarkowski naurahtaen.
— Tai sudanilainen, Rawlison lisäsi.
Idrys ja Gebr seisoivat kuin kaksi valkoista patsasta katsellen tarkasti Stasia ja Neliä. Kuun valossa heidän tummat kasvonsa hohtivat pronssinkarvaisina, ja silmät kiilsivät turbaanien alla vihreinä.
— Hyvää yötä, sanoi Rawlison.
— Allah suojelkoon teitä, efendi, sekä yöllä että päivällä!
Sen sanottuaan he kumarsivat ja lähtivät. Saban murina, joka kuulosti kaukaiselta jyrinältä, seurasi heitä. Nuo kaksi sudanilaista eivät nähtävästi miellyttäneet sitä.
5
Lähinnä seuraavina päivinä ei tehty retkiä. Jouluaattona, kun ensimmäinen tähti syttyi taivaalle. Rawlisonin teltassa loisti satakynttiläinen joulupuu. Kuusen sijaan oli tosin eräästä Medinetin puutarhasta hankittu tuja-puu. Nel löysi sen oksien välistä makeisia ja kauniin nuken, jonka isä oli tilannut Kairosta, ja Stas löysi pitkään toivomansa englantilaisen rihlapyssyn. Sitä paitsi hän sai isältään patruunoita, metsästystarvikkeita ja satulan. Nel hypähteli ilosta. Staskaan ei pystynyt hillitsemään iloaan vaikka ajattelikin, että oikean pyssyn omistajan täytyy olla vakava. Huomatessaan olevansa yksin teltan ulkopuolella hän rupesi kävelemään käsillään teltan ympäri. Tämä temppu oli Port Saidin koulussa poikien keskuudessa hyvin yleinen, ja Stas osasi sen erinomaisesti.
Jouluaatto ja ensimmäinen joulupäivä kuluivat lapsilta osaksi hartaushetkissä, osaksi lahjoja tarkastellessa ja Sabaa opetettaessa. Uusi ystävä oli oppivaisempi kuin oli luultukaan. Jo ensimmäisenä päivänä se oppi antamaan käpälää, tuomaan nenäliinan, jota se ei kuitenkaan hevin tahtonut hellittää, ja ymmärtämään, ettei hyvin kasvatetun koiran sopinut nuolla Nelin kasvoja. Lasten kulkiessa kaupungin hiekkaisilla toreilla Saban maine Medinetissä yhä kasvoi. Mutta niin kuin kaikella maineella, oli tälläkin myös ikävät puolensa, sillä koira houkutteli arabilapsia laumoittain luokseen. Ensin he pysyttelivät loitommalla, mutta huomattuaan, ettei "ihme" ollut vaarallinen, he tulivat yhä lähemmäksi, kunnes he vihdoin täyttivät teltan niin, ettei kukaan voinut enää liikkua vapaasti. Kun arabilapset pitkin päivää imeskelivät sokeriruokoa, kokoontuu heidän ympärilleen kärpäsiä, jotka sen lisäksi että ne tuskastuttavat, levittävät egyptiläistä silmätulehdusta. Palvelijat ajoivat siksi lapsia pois, mutta Nel meni heidän puolelleen ja jakeli pienemmille makeisia, mikä tietysti keräsi yhä enemmän lapsia tytön ympärille.
Kolmen päivän kuluttua alkoivat retket, jotka tehtiin osaksi kapearaiteisella rautatiellä, osaksi aaseilla tai kameleilla. Nyt kävi ilmi, että Idrys oli kehunut kamelejaan aivan liikaa, sillä ei ainoastaan papujen, vaan ihmistenkin oli vaikea pysytellä satulassa. Sudanilaiset Idrys ja Gebr miellyttivät hurjasta ulkonäöstään huolimatta seuruetta suuresti, sillä he olivat kohteliaita ja pitivät etenkin Nelistä hyvää huolta. Gebrin kasvoilla oli aina pelottava, melkein petomainen ilme. Idrys taas huomasi heti, että pikku tyttö oli seurueen silmäterä, ja hän selitti aina tilaisuuden tullen huolehtivansa tytöstä paremmin kuin "omasta sielustaan". Rawlison ymmärsi, että Idrys tahtoi Nelin kautta päästä käsiksi hänen kukkaroonsa, mutta ajatteli samalla, ettei maailmassa ole ihmistä, joka ei rakastaisi hänen ainoata tytärtään. Hän oli kiitollinen sudanilaiselle, eikä säästänyt juomarahoja.
Viidessä päivässä seurue tutki ikivanhan Krokodilopolis-kaupungin rauniot, minne egyptiläiset aikoinaan toivat lahjoja jumalalleen Sobekille, jolla oli ihmisen ruumis ja krokotiilin pää. Seuraava retki tehtiin Hanaran pyramideille ja Labyrintin raunioille; se oli pisin kamelilla tehdyistä retkistä. Karun-järven pohjoinen ranta on autiota erämaata, missä ikivanhojen kaupunkien raunioita lukuunottamatta ei näe jälkeäkään ihmiselämästä. Mutta seutu järven eteläpuolella on hedelmällistä, ja ruokoja kasvavat rannat kuhisevat vesilintuja. Täällä Stasille tarjoutui tilaisuus näyttää taitoaan. Hän ampuikin niin hyvin, että Idrys ja arabikalastajat ääntelivät ihmetyksestä ja huusivat linnun pudotessa veteen: "Bismillah!" tai "Mashallah!"
Arabit vakuuttivat, että vastakkaisella rannalla oli paljon susia ja hyeenoja, ja jos sinne pani syötiksi vaikka kuolleen lampaan, sai varmasti jotakin. Tarkowski ja Stas viettivätkin kaksi yötä erämaassa lähellä Dimen raunioita. Mutta ensimmäisen lampaan varastivat beduiinit ja toiselle tuli sakaali, jonka Stas ampui. Tähän oli metsästysretket lopetettava, sillä insinöörien täytyi lähteä tarkastamaan El-Lahumin lähistöllä Bahr-Jussefissa meneillään olevia vesirakennustöitä.
Rawlison odotti yhä rouva Olivier'n tuloa. Mutta hänen sijastaan saapuikin lääkäriltä kirje, jossa ilmoitettiin, että ruusutauti oli uusiutunut ja että sairaan täytyi pysyä vielä pitkän aikaa Port Saidissa.
Tämä aiheutti ylimääräistä puuhaa ja uusia järjestelyjä. Nyt insinöörit eivät voisi ottaa lapsia, palvelusväkeä ja varusteita mukaan, koska he joutuivat liikkumaan jatkuvasti. Tarvittaessa heidän piti olla valmiina lähtemään jopa suurelle Ibrahim-kanavalle saakka. Lyhyen harkinnan jälkeen Rawlison päätti jättää Nelin vanhan Dinahin ja Stasin hoidettavaksi ja pyysi Italian konsulaatin agenttia ja seudun mudiria, kuvernööriä, joihin oli tutustunut, auttamaan heitä tarvittaessa. Mutta Nelin oli ikävä erota isästään, ja tämä lupasikin käydä tervehtimässä lapsia tai käskeä heidät luokseen heti, kun hän tulisi Medinetin läheisyyteen.
— Me otamme Chamiksen mukaamme, hän sanoi, — ja lähetämme hänet tuomaan sanaa, jos tarvitaan. Dinah saa pitää Neliä silmällä, mutta pidä sinä Stas varmuuden vuoksi huolta heistä molemmista.
— Siitä voitte olla varmat, Stas vastasi. — Minä pidän Nelistä huolta kuin omasta sisarestani. Hänellä on Saba, minulla pyssy, koettakoon vain joku tehdä hänelle pahaa.
— Kysymys ei ole siitä, selitti Rawlison. — Saba ja pyssy eivät tule olemaan teille tarpeen. Pidä huoli siitä, ettei hän rasita itseään liiaksi tai vilustu. Olen pyytänyt konsulia lähettämään lääkärin, jos tarvitsette. Mudiri tulee teitä myöskin tervehtimään. Luulen, ettemme viivy kauaa poissa.
Tarkowski ei myöskään säästänyt neuvojaan. Hän selitti Stasille, ettei Nel tarvitse hänen puolustustaan, koskei Medinetissä eikä koko maakunnassa ole villi-ihmisiä eikä villejä eläimiäkään. Stasin tuli vain olla huomaavainen, eikä hän saanut lähteä yksin eikä Nelin kanssa millekään retkelle, kaikkein vähiten kamelilla, koska niillä ajaminen on rasittavaa.
Kuultuaan tämän Nel tuli niin surulliseksi, että Tarkowskin täytyi lohduttaa häntä.
— Sitten, hän sanoi silittäen tytön päätä, — kun tulemme tai kun Chamis tulee teitä hakemaan, saatte ajaa kamelilla. — Emmekö saa edes vähäsen?… kysyi tyttö. Isät suostuivat vihdoin siihen, että lapset saisivat ajaa muuleilla, mutta eivät kameleilla, eivätkä raunioilla, missä saattoi helposti pudota kuoppaan, vaan puutarhateitä pitkin. Dragomanin ja palvelijoitten tuli aina seurata lapsia.
Sitten molemmat insinöörit matkustivat, tosin vain Hamaret-el-Maktiin, josta kymmenen tunnin kuluttua saattaisi palata yöksi Medinetiin. Näin tapahtui lähinnä seuraavinakin päivinä, kunnes he olivat tarkastaneet kaikki lähimmät työt. Sitten kun heidän täytyi lähteä kauemmaksi. Chamis saapui yöllä ja vei Nelin ja Stasin varhain aamulla niihin kaupunkeihin, joissa isät tahtoivat näyttää lapsilleen jotakin mielenkiintoista. Lapset viettivät suurimman osan päivää isiensä seurassa ja palasivat auringon laskiessa teltoille. Oli kuitenkin päiviä, jolloin Chamis ei lainkaan tullut, ja silloin Nel pitkästyi huolimatta Stasista ja Sabasta, josta hän löysi yhä uusia ominaisuuksia. Näin kului aika loppiaiseen asti, jolloin insinöörit palasivat Medinetiin.
Mutta kahden päivän kuluttua he läksivät uudelleen sanoen tällä kertaa matkustavansa kauemmaksi, luultavasti aina Beni-Suefiin saakka ja sieltä El-Facheniin, josta samanniminen kanava alkaa ja kulkee Niilin vartta pitkin kauas etelään.
Senpä tähden lapset hämmästyivätkin kovasti, kun Chamis kolmantena päivänä kello yhdentoista tienoissa päivällä saapui Medinetiin. Stas, joka oli lähtenyt laitumelle kameleja katsomaan, näki hänet ensin. Chamis keskusteli Idryksen kanssa ja sanoi Stasille tulleensa noutamaan häntä ja Neliä. Hän lupasi tulla kohta telttaan kertomaan, minne isät olivat käskeneet heidän matkustaa. Stas juoksi heti kertomaan Nelille hauskasta uutisesta.
— Tiedätkö! Chamis on tullut! huusi hän jo kaukaa.
— Pääsemme matkalle! Pääsemme matkalle! riemastui tyttö ilosta hypähdellen.
— Ja pitkälle matkalle.
— Minne? Nel kysyi pyyhkäisten hiukset silmiltään.
— En tiedä. Chamis sanoi tulevansa kohta kertomaan.
— Mistä sinä sitten tiedät, että pitkälle matkalle?
— Kuulin Idryksen sanovan, että hän ajaa Gebriksen kanssa kameleilla edellä. Me matkustamme siis rautateitse ja saamme kamelit siellä, missä isä on ja mistä retki sitten alkaa.
Neljännestunnin kuluttua Chamis tuli. Hän kumarsi ja sanoi Stasille:
— Kanage (pikku herra), lähdemme matkaan kolmen tunnin kuluttua ensimmäisellä junalla.
— Minne?
— El-Garak-el-Sultaniin ja sieltä insinöörien kanssa kameleilla
Wadi-Rajaniin.
Stasin sydän alkoi sykkiä ilosta, mutta Chamiksen sanat ihmetyttivät
häntä kuitenkin. Hän tiesi, että Wadi-Rajan oli jono hiekkakumpuja
Libyan erämaassa Medinetistä etelään ja lounaaseen, mutta isä ja
Rawlison olivat sanoneet matkustavansa vastakkaiseen suuntaan
Niilille päin.
— Mitä on tapahtunut? Stas kysyi. — Isä ja setä Rawlison eivät siis olekaan nyt Beni-Siefissa, vaan El-Garakissa?
— Heidän on täytynyt muuttaa matkasuunnitelmaansa, Chamis vastasi.
— Mutta he ovat käskeneet kirjoittaa El-Facheniin.
— Kirjeessä vanhempi efendi kertoo, kuinka he ovat joutuneet
El-Garakiin.
Hän etsi kirjettä poveltaan, mutta huudahti samassa:
— O nabi! (profeetta) kirje on jäänyt kamelimiesten säkkiin.
Juoksen, ennenkuin Idrys ja Gebr ennättävät lähteä.
Ja hän juoksi kamelimiesten luo. Lapset ja Dinah alkoivat sillä välin varustautua matkaan. Koska oli kysymyksessä pitkähkö matka, Dinah pakkasi Neliä varten useampia pukuja. Stas huolehti itsestään, mutta ennen kaikkea pyssystä ja patruunoista, sillä hän kuvitteli tapaavansa Wadi-Rajanin kummuilla susia ja hyenoja.
Chamis palasi vasta tunnin kuluttua ja niin väsyneenä ja hiostuneena, että hän huohotti pitkän aikaa.
— Kamelimiehet ovat jo lähteneet, hän sai sanotuksi. — Minä juoksin… mutta turhaan. Eipä hätää… saammehan kirjeen El-Garakissa, jossa insinööritkin ovat. Onkohan Dinahin lähdettävä mukaan?
— Kuinkas muuten?
— Parempi olisi, että hän ei lähtisi. Insinöörit eivät puhuneet hänestä mitään, arveli Chamis.
— Mutta he ovat sanoneet, että Dinahin täytyy aina seurata Neliä, ja nyt hänen on lähdettävä.
Chamis kumarsi pannen kätensä sydämelle ja sanoi:
— Rientäkäämme, muuten juna jättää.
Tavarat olivat jo valmiina, ja he saapuivat hyvissä ajoin asemalle. Matka Medinetistä Garakiin on vain 30 kilometriä, mutta junat ajavat hiljaa ja pysähtyvät usein. Jos Stas olisi ollut yksinään, hän olisi ajanut kamelilla, sillä hän laski, että Idrys ja Gebr saapuvat kahta tuntia aikaisemmin perille. Mutta Nelille matka olisi ollut liian pitkä, ja nuori holhooja muisti isien neuvon, ettei Neliä saisi rasittaa. Muuten aika kului hauskasti, eivätkä lapset ennättäneet vielä oikein asettua, kun jo saapuivat Garakiin.
Pieni asema oli melkein tyhjä. He näkivät vain muutamia mandariineja myyskenteleviä naisia, kaksi tuntematonta karavaaninkuljettajaa sekä Idryksen ja Gebrin, joilla oli seitsemän kamelia, yksi raskaasti kuormattuna. Mutta Tarkowskia ja Rawlisonia ei näkynyt.
— Herrat lähtivät edeltäpäin erämaahan laittaakseen teltat kuntoon ja käskivät meidän tulla jäljessä, Idrys selitti.
— Mutta miten me löydämme heidät sieltä hiekkakumpujen välistä? kysyi Stas.
— He käskivät näiden beduiinien opastaa meitä, sanoi Idrys osoittaen karavaaninkuljettajia, joista vanhempi kumarsi, hieroi sormellaan ainoata silmäänsä ja sanoi:
— Meidän kamelimme eivät tosin ole lihavia, mutta ne ovat nopeajalkaisia. Tunnin kuluttua olemme perillä.
Stas iloitsi saadessaan viettää yön erämaassa, mutta Nel oli hieman alakuloinen, sillä hän oli toivonut saavansa tavata isänsä Garakissa.
Asemapäällikkö, uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, lähestyi ja alkoi muun työn puutteessa katsella eurooppalaisia lapsia.
— Nämä lapset ovat niitten "inglesien", jotka aamulla ajoivat pyssyineen erämaahan, kertoi Idrys nostaessaan Neliä satulaan.
Stas antoi pyssynsä Chamikselle ja istuutui Nelin viereen, sillä satula oli leveä kuin itämainen kantotuoli. Dinah asettui Chamiksen taa, muut muille kameleille. Lähdettiin.
Jos asemapäällikkö olisi viipynyt asemalla, hän olisi huomannut, että he ajoivat Taleihin päin, siis päinvastaiseen suuntaan kuin ne englantilaiset, joista Idrys oli puhunut. Mutta asemapäällikkö oli jo ennättänyt lähteä kotiin, sillä Garakiin ei tulisi sinä päivänä enää ainoatakaan junaa.
Kello oli viiden tienoissa iltapäivällä. Sää oli ihana. Aurinko painui erämaan taakse upoten purppuraiseen hohteeseen; ilma oli niin täynnä kultaista loistetta, että silmiä häikäisi. Maa paistoi sinipunervana, ja kaukaiset kummut hohtivat ametistin värein. Koko maailma oli kuin satua ja taivaallisten valojen leikkiä.
Niin kauan kuin he ajoivat vihreitä vainioita pitkin, kamelinkuljettaja-beduiini johti karavaania käymäjalkaa, mutta heti kun kova hiekka alkoi rouskahdella kamelien jalkain alla, kaikki muuttui kerrassaan.
— Jalla! Jalla! alkoivat villit äänet huutaa. Samassa kuului piiskanläimäyksiä ja kamelit lähtivät kiitämään kuin vihuri lennättäen kavioillaan erämaan hiekkaa ja soraa.
— Jalla! Jalla!
Hurja ajo huvitti lapsia aluksi, mutta sitten se ja kova keinutus alkoi pyörryttää, ja jonkin ajan kuluttua, kun vauhti ei hiljentynyt, rupesi pikku Nelin silmissä mustenemaan.
— Stas, miksi me lennämme näin? tyttö huudahti kääntyen matkatoverinsa puoleen.
— Luulen, että kamelit ovat pillastuneet ja he eivät pysty hillitsemään niitä, Stas vastasi.
Mutta kun hän huomasi tytön kasvojen kalvenneen, hän alkoi huutaa edellä ajavalle beduiinille pyytäen heitä ajamaan hiljemmin. Vastaukseksi pojan huutoihin kuului jälleen: "Jalla! Jalla!", ja kamelit kiisivät yhä hurjempaa vauhtia.
Ensin poika arveli, etteivät beduiinit olleet kuulleet häntä, mutta huudettuaan uudestaan saamatta vastausta hän huomasi, että Gebr yhä vain hoputti heidän kameliaan. Nyt hän rupesi ajattelemaan, etteivät kamelit rientäneet tällä tavoin itsestään, vaan niitä kannustettiin jostakin syystä yhä kiireemmin eteenpäin.
Hänen mieleensä juolahti, että ehkä he olivat kulkeneet harhaan ja nyt yritettiin voittaa menetetty aika, jotteivät isät toruisi heitä myöhästymisestä. Mutta kohta hän oivalsi, ettei asia voisi olla näin. Rawlison näet suuttuisi paljon enemmän Nelin rasittamisesta. Mitä tämä siis merkitsi? Miksi he eivät totelleet? Pojan viha alkoi nousta ja hän alkoi myös pelätä Nelin puolesta.
— Seis! hän huusi jaksonsa edestä kääntyen Gebriin päin.
— Uskut! (vaiti), huusi sudanilainen vastaukseksi.
Ja he kiisivät eteenpäin.
Egyptissä yö alkaa kello kuuden tienoissa. Iltarusko sammui siis pian, ja jonkun ajan kuluttua nousi taivaalle suuri, punertava kuu levittäen lempeätä valoa erämaan ylle.
Hiljaisessa yössä kuului kamelien raskas huohotus, kavioitten kolkot iskut hiekkaan ja joskus ruoskan läimäys. Nel oli jo niin uuvuksissa, että Stasin täytyi tukea häntä. Tyttö kyseli vähän väliä, eikö jo tultaisi perille, ja vain toivo siitä, että hän pian saisi nähdä isänsä, näytti antavan hänelle voimaa kestää. Turhaan lapset katselivat ympärilleen. Kului tunti ja toinen: ei näkynyt telttoja eikä tulia missään.
Stasin tukka nousi kauhusta pystyyn, sillä nyt hän ymmärsi, että heidät oli ryöstetty.
6
Rawlison ja Tarkowski todellakin odottivat lapsia, mutta eivät Wadi-Rajanin hiekkakummuilla, minne heillä ei ollut asiaa eikä halua matkustaa, vaan aivan toisella suunnalla, El-Fachenin kaupungissa, samannimisen kanavan varrella. Rawlison odotti lasten saapuvan heti auringonlaskun jälkeen, jos he, kuten hän laski, olivat lähteneet Medinetistä saman päivän aamulla.
— Niin, vastasi Tarkowski, — olen lähettänyt Stasille kirjeen, jossa kielsin matkustamasta yötä myöten, ja koska kysymyksessä on Nelin terveys, niin poikaan voi luottaa, vaikka hänen mielensä tekeekin rientää tänne.
— Hän on terhakka poika ja minä luotan häneen täydellisesti.
Ystävykset istuivat nyt tarkastamaan kanavatöiden suunnitelmia, ja tätä puuhaa kesti iltaan asti.
Kello kuusi, jolloin yö alkaa, he olivat jo asemalla ja kävelivät edestakaisin asemasillalla keskustellen hartaasti lapsistaan.
Merkinannot junan lähestymisestä lopettivat keskustelun. Hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä pimeydestä ja kohta liukui jono valaistuja vaunuja asemasillan viereen. Juna pysähtyi.
— Heitä ei näy ikkunassa, Rawlison sanoi.
— Istuvat kai peremmällä vaunussa ja tulevat kohta ulos.
Matkustajat alkoivat poistua vaunusta, mutta he olivat etupäässä arabeja. Lapsia ei näkynyt.
— Joko Chamis on lähtiessä myöhästynyt junasta, sanoi Tarkowski surullisena, — tai hän on nukkunut liikaa yön matkustettuaan, ja siinä tapauksessa he tulevat vasta huomenna.
— Mahdollisesti, vastasi Rawlison huolestuneena.
— Mutta entä jos joku heistä on sairastunut?
— Stas olisi sähköttänyt siinä tapauksessa.
— Kuka tietää, vaikka sähkösanoma odottaisikin meitä hotellissa.
— Niin, lähdetäänpä sinne.
Mutta hotelliin ei ollut tullut sanomaa. Rawlisonin huolestuminen kasvoi.
— Tiedätkö, mitä vielä on voinut tapahtua, Tarkowski sanoi. — Jos Chamis on nukkunut liikaa, niin hän ehkä ei ole puhunut lapsille mitään, vaan on tullut heidän luokseen vasta tänään ja sanonut, että he matkustaisivat vasta silloin. Meille hän sitten selittää ymmärtäneensä väärin. Minäpä sähkötän Stasille varmuuden vuoksi.
— Ja minä Fajumin mudirille.
He lähettivät kaksi sähkösanomaa. Mutta vaikka ei vielä ollut syytä olla huolissaan, niin insinöörit nukkuivat seuraavan yön huonosti ja nousivat varhain aamulla.
Mudirilta tuli kello 10 tienoissa tällainen vastaus:
"Olen tiedustellut asemalta. Lapset matkustivat eilen
Garak-el-Sultaniin."
Saattaa helposti ymmärtää, että moinen tieto sekä ihmetytti että suututti isiä. Hetken he katselivat toisiaan ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet sähkösanomaa, mutta sitten tulinen Tarkowski löi nyrkillä pöytään ja sanoi:
— Se on Stasin keksintöä, mutta kyllä minä pian vieroitan hänet sellaisesta.
— Sitä ei olisi häneltä odottanut, Nelin isä vastasi ja kysyi hetken kuluttua: — Entä Chamis?
— Joko hän ei ole tavannut heitä eikä tiennyt, mitä tehdä, tai on hän lähtenyt ajamaan heitä takaa.
— Niin minäkin luulen.
Tuntia myöhemmin he matkustivat Medinetiin. Teltoissa he saivat tietää, etteivät kamelimiehetkään olleet siellä, ja asemalla vakuutettiin, että Chamis oli lasten kanssa matkustanut El-Garakiin. Asia muuttui yhä sekavammaksi ja saattoi selvitä vasta El-Garakissa.
Tällä asemalla alkoi vihdoin kauhistuttava totuus tulla ilmi.
Asemapäällikkö, sama uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, kertoi nähneensä neljätoistavuotiaan pojan ja kahdeksanvuotiaan tytön vanhanpuoleisen neekerinaisen seurassa ja näiden ajaneen erämaahan. Hän ei muistanut, oliko kameleja ollut kahdeksan vai yhdeksän, mutta yksi oli ainakin ollut kuormattu kuin pitkälle matkalle ja kahdella beduiinilla oli ollut suuret mytyt satuloihin sidottuina. Hän muisti myös erään sudanilaisen kamelimiehen sanoneen, että lapset olivat englantilaisten, jotka aikaisemmin olivat lähteneet Wadi-Rajaniin.
— Palasivatko englantilaiset takaisin? kysyi Tarkowski.
— Palasivat eilen mukanaan kaksi tapettua sutta, vastasi asemapäällikkö, — ja minua vielä ihmetytti, miksi he palasivat ilman lapsia. Mutta en kysynyt heiltä syytä siihen, koska asia ei kuulunut minulle.
Sen sanottuaan hän poistui omiin toimiinsa.
Asemapäällikön kertoessa Rawlison valahti kalpeaksi kuin paperi. Tuskainen ilme silmissä hän katsoi ystäväänsä, otti hattunsa, nosti kätensä tuskan hien kostuttamalle otsalle ja horjahteli ikään kuin kaatumaisillaan.
— Rawlison, ole mies! Tarkowski huusi. — Lapsemme on ryöstetty.
Meidän täytyy pelastaa heidät.
— Nel, Nel! huokasi onneton englantilainen.
— Nel ja Stas! Syy ei olekaan Stasin. Heidät molemmat on kavalasti petetty ja ryöstetty. Mutta mistä syystä? Ehkä lunnaiden toivossa. Chamis on epäilemättä mukana juonessa, Idrys ja Gebr myöskin.
Nyt hän muisti Fatman sanoneen, että molemmat sudanilaiset kuuluivat Dangalien sukuun kuten Mahdikin ja että Chadigi, Chamiksen isä, on samaa sukua. Tätä ajatellessaan hänen sydäntään kouraisi kylmä. Nyt hän käsitti, että lapsia ei ollut ryöstetty lunnaita varten, vaan vaihdettaviksi Smainin vaimoa ja lapsia vastaan.
Mutta mitä mahtoivat nuo arabit tehdä heille. He eivät voi piiloutua erämaahan, missä nälkä ja jano uhkasivat, eivätkä myöskään Niilin varsille, sillä sieltä heidät löydettäisiin varmasti. He pakenevat siis kaiketi Mahdin luo lasten kanssa.
Tuo ajatus kauhistutti Tarkowskia, mutta vanhan sotilaan maltilla hän hillitsi pian itsensä ja alkoi harkita, mitä oli tapahtunut ja miten voisi pelastaa lapset.
— Fatmalla, hän arveli, — ei ollut syytä kostaa meille eikä lapsille, ja heidät on ryöstetty Smainille luovutettaviksi. Onni onnettomuudessa on kuitenkin se ettei heitä ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema. Mutta sitä vastoin heillä on edessään pitkä ja pelottava matka, joka saattaa käydä heille tuhoisaksi.
Hän ilmoitti heti mielipiteensä Rawlisonille: