Produced by Tapio Riikonen
HIILIPIIRROKSIA
Kirj.
Henryk Sienkiewicz
Puolankielestä [engl. "Charcoal Sketches">[ suomentanut Maila Talvio
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1901.
SISÄLLYS:
I. Kertomuksen sankarit.
II. Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.
III. Sankari keksii keinon.
IV. Peto pauloissa.
V. Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.
VI. Alhaison lapsi.
VII. Alhaison lapsi (jatk.)
VIII. Alhaison lapsi (jatk.)
IX. Alhaison lapsi (jatk.)
X. Neron voitto.
XI. Tarun loppu.
Jälkikirjoitus.
I.
Kertomuksen sankarit.
Herrastuomarin kansliassa Pässinpään kylässä vallitsi haudan hiljaisuus. Vanhanpuoleinen mies, herrastuomari Frans Burak, istui pöydän ääressä, kirjoittaa raaputellen tavattomalla tarkkaavaisuudella. Hänen kirjurinsa, nuori, toivorikas herra Zolzikiewicz[1] seisoi ikkunan ääressä ja hätisteli kärpäsiä kasvoiltaan.
Kansliassa oli kärpäsiä ihan kuin navetassa. Ne olivat läämineet seinät niin likaisiksi, ettei niiden alkuperäisestä karvasta ollut jälkeäkään jälellä. Lasi joka peitti pöydän yläpuolella riippuvan kuvan,[2] paperit, sinetti, krusifiksi[3] ja kansliakirjat — kaikki oli paksunaan kärpäsenjälkiä.
Kärpäset ryömivät herrastuomarin päällä ihan yhtä huolettomasti kuin jos hän olisi ollut tavallinen lautamies, mutta herra Zolzikiewiczin voideltu ja hyvänhajuinen pää niitä varsinkin houkutteli puoleensa. Sen pään ympärillä parveili kokonaisia kärpäslaumoja ja kaljulla päälaella istui eläviä, liikkuvia, mustia täpliä. Tuontuostakin nosti herra Zolzikiewicz varovaisesti kättään, mutta päästi samassa kämmenensä läjähtämään päätä vastaan. Silloin surahti kärpäsparvi lentoon ja herra Zolzikiewicz rupesi ravistamaan pörröänsä, sormillaan keräämään raatoja ja heittämään niitä lattialle.
Oli iltapäivä, kello saattoi ehkä olla neljä. Kylässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, sillä ihmiset olivat vainioillaan. Kansliahuoneen ikkunan takana syyhytti lehmä selkäänsä seinää vastaan, vähäväliä näkyi ruudun läpi sen pärisevät sieraimet ja kuono, josta valui kinaa.
Välistä heilautti se taappäin raskasta päätään, suojellakseen itseään kärpäsiltä ja silloin raapasivat sarvet seinää. Samassa katsahti herra Zolzikiewicz ikkunaan ja huudahti:
— Kyllä minä sinut siitä opetan!
Sitte katsoi hän peiliin joka riippui ikkunan pielessä ja silitti hiuksiaan.
Vihdoin katkaisi herrastuomari hiljaisuuden.
— Herra Zolzikiewicz, virkkoi hän masurilaismurteella, — kirjoittakaappa te nyt se raportti, minulta ei se oikein tahdo luistaa ja olettehan te sitäpaitsi kyläkunnan kirjuri.
Mutta herra Zolzikiewicz sattui olemaan huonolla tuulella ja kun hän oli huonolla tuulella, niin täytyi herrastuomarin pitää huolta kaikesta.
— No ja entä jos olenkin kirjuri? — vastasi hän ylenkatseellisesti. — Kirjurin tehtävä on kirjoittaa päällikölle ja komisariukselle, mutta herrastuomareille, teidän vertaisillenne, saatte itse kirjoittaa.
Majesteetillisella ylenkatseella lisäsi hän vielä:
— Mikä se herrastuomari muka on olevinaan? Talonpoika se on eikä mitään muuta. Talonpoika on talonpoika, vaikka voissa paistettaisiin.
Sitte hän taaskin sukasi hiuksiaan ja katsahti peiliin.
Herrastuomari loukkaantui ja puhkesi puhumaan:
— No jopa nyt jotakin! Tietäkää, että minä olen juonut teetä komsarjuksen kanssa.
— Teetä! onpa siinä kehumisen varaa! vastasi Zolzikiewicz entiseen tapaansa. — Ehkäpä vielä ilman aarakkia?
— Aarakin kanssa! niinpä niinkin.
— Vaikkapa vaan aarakin kanssa — mutta minä en siltä kirjoita raporttia.
Herrastuomari tulistui.
— Koska herra on niin hentoa tekoa, niin kuka käski pyrkimään kirjuriksi?
— Kuka teitä sitte käski pyrkimään? Minä olin päällikön tuttava ja…
— Kyllä kai, mutta kun hän tänne tulee, niin ei herra uskalla hiiskahtaakaan…
— Burak, Burak! huomaan ettette pidä kieltänne kurissa. Minä olen jo muutenkin kyllästynyt talonpoikiinne ja kirjurintoimiinne. Ihminen joka on saanut hienon kasvatuksen aivan raaistuu teidän joukossanne. Jahka minä tässä vielä oikein suutun, niin heitän sekä teidät että koko kirjurinviran hiiteen.
— Vai niin! No mitä herra sitte rupeaa tekemään?
— Ettäkö mitä? Luuletteko että minun pitää panna hampaat naulaan ilman tätä kirjurin virkaa? Hienosti kasvatettu mies kyllä tulee toimeen. Älkää te ensinkään surko hienosti kasvatetun miehen kohtaloa. Vasta eilen sanoi minulle reviisori Stolbicki:[4] "aijai sinua Zolzikiewicz, sinusta se vasta helkkarin alireviisori tulisi: sinähän kuulet ruohon kasvavan." Sellaisia sanoja ei sanota tyhmeliineille. Minä annan palttua teidän kirjurinviroillenne. Hienosti kasvatettu mies…
— No, no, ei se maailma nyt siltä nurin mene.
— Ei, maailma tosin ei mene nurin, mutta te saatte kastaa sutinne tervapyttyyn ja sillä sudilla kirjoittaa kirjanne. Ja kyllä teidän tulee lämmin, kun patukka paukkuu selässänne.
Herrastuomari alkoi raappia päätään.
— Mitä herra kanssa paikalla nousee takajaloilleen!
— Mitä te sitte älmennätte suun täydeltä…
— Jätetään se nyt sikseen.
Taas syntyi hiljaisuus, ainoastaan herrastuomarin kynä raapiskeli hitaasti paperia.
Vihdoin hän oikaisihe, pyyhkäisi kynää takkiinsa ja huudahti:
— No, nyt se on valmis, jumalankiitos.
— Lukekaappas nyt sitte mitä siinä olette töhrinyt.
— Töhrin mitä piti töhriä, kirjoitin kaikki mitä piti kirjoittaa.
— Lukekaa nyt vaan, kun sanon.
Herrastuomari kävi molemmin käsin kiinni paperiin ja alkoi lukea:
"Herrastuomarille Ovisalvan seurakunnassa. Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen. Päällikkö on käskenyt että sotamiesluettelot pitää lähettää Maarianpäiväksi ja että henkiluettelot kirkonkirjan mukaan siellä pappilassa ja ne meidän talonpojat tulevat teidän luo leikkuulle, ymmärrättekö että se pitää kirjoittaa ja että leikkuumiehet kanssa pitää lähettää Maarianpäiväksi, kun ovat täyttäneet kahdeksantoista vuotta, sillä jos ette sitä tee, niin saatte pitkin turpaanne, jota itselleni ja teille toivotan Amen."
Kelpo herrastuomari oli joka sunnuntai kuullut rovastin lopettavan saarnansa tällä tavalla, sentähden piti hän tietysti tätä loppua sekä välttämättömänä että virallisen kirjoitustavan mukaisena. Mutta Zolzikiewicz purskahti nauruun.
— Sekö siitä nyt tuli? virkkoi hän.
— Herra saa sitte kirjoittaa paremmin.
— Tietysti minä kirjoitan, sillä minua hävettää koko Pässinpään puolesta.
Näin sanottuaan Zolzikiewicz istuutui, otti kynän käteensä, piirsi sillä kaaren ilmaan ikäänkuin päästäkseen alkuun ja rupesi sitte nopeasti kirjoittamaan.
Pian oli kirjoitus valmis; sen tekijä silitti hiuksiaan ja luki sitte ääneen:
"Pässinpään seurakunnan herrastuomari Ovisalvan seurakunnan herrastuomarille!"
"Koska korkeitten viranomaisten käskyn mukaan sotilasluetteloiden tulee olla valmiina sinä ja sinä päivänä sitä ja sitä vuotta, tehdään täten Ovisalvan seurakunnan herrastuomarille tiettäväksi, että luettelot pässinpääläisistä talonpojista, jotka löytyvät sikäläisessä kirkonkansliassa, ovat sieltä ulosotettavat ja viipymättä Pässinpään seurakuntaan lähetettävät. Samaten tulee Pässinpään talonpoikien, jotka Ovisalvan seurakunnassa oleskelevat raha-ansiolla, asianomaisena päivänä olla täällä saapuvilla."
Herrastuomarin korvaa hivelivät nämä sanat ja hänen kasvoihinsa tuli altis, melkeinpä uskonnollisen hartauden ilme. Kuinka tuo kirjoitus kuului kauniilta, juhlalliselta, läpeensä viralliselta! Esimerkiksi tuo alku: "koska korkeitten viranomaisten käskystä" j.n.e. Herrastuomari ihaili suuresti tuota "koska korkeitten viranomaisten käskystä", mutta ei millään saanut sitä päähänsä, tai oikeastaanhan hän alun jo osasi, mutta ei koskaan päässyt sen pitemmälle! Mutta Zolzikiewiczin kynästä sitä valui kuin vettä, ei sitä piirikaupunginkaan kanslioissa sen paremmin kirjoitettu. Eikä enään muuta kuin sinetti perään jotta pöytä tärisee!
— No, ei puutu päätä, sanoi herrastuomari.
Zolzikiewicz oli jo leppynyt.
— Kirjurihan minä olenkin, siis kirjoitan kirjoja.
— Kirjoittaako herra sitte todella kirjojakin?
— Kysytte ikäänkuin ette tietäisi, mutta kuka se sitte kansliakirjat kirjoittaa?
— Tosiaan! huudahti herrastuomari.
Hetkisen perästä hän lisäsi:
— Luettelot valmistuvat kuin lentämällä.
— Kunhan te toimittaisitte edes heittiöt pois tästä kylästä.
— Millä hitolla niistä pääsee?
— Mutta minäpä sanon teille, että piiripäällikkö on moittinut Pässinpään kansaa. Hän on sanonut ettei ne muuta tee kun juovat. Burak ei pidä niitä silmällä, siis syy on hänen.
— Kyllä minä tiedän, sanoi herrastuomari, — että kaikesta syytetään minua. Kun Sepän Rosalia teki lapsen, niin hän tuomittiin saamaan kaksikymmentäviisi paria raippoja jotta toisen kerran muistaisi, ettei sellainen ole tytölle soveliasta. Kuka käski antaa ne hänelle? En suinkaan minä vaan tuomari. Mitä se minuun kuului? Minun puolestani saavat vaikka kaikki tytöt tehdä lapsia. Tuomari käski, mutta syy lankesi minun niskoilleni.
Samassa töytäsi lehmä sellaisella jyryllä seinään, että koko kansliahuone tärisi.
— Piru sinut vieköön, senkin…! huusi herrastuomari suuttuneena.
Kirjuri joka jonkun aikaa oli istunut pöydällä, alkoi taasen katsoa peiliin.
— Oikein se on teille, puhui hän, — miksette pidä heitä kurissa. Juominen kasvaa kasvamistaan. Joku tuhmeliini asettuu etunenään ja vetää kaikki ihmiset perässään kapakkaan.
— Minä vaan en tiedä kenenkään juopottelemisesta, mutta täytyyhän väsyneen työmiehen saada juoda janoonsa.
— Sen minä teille vaan sanon, että toimittakaa se Rzepa[5] pois täältä, niin palaa rauha maahan.
— Pitäisikö minun sitte napata häneltä pää poikki?
— Ei teidän tarvitse häneltä päätä napata, mutta kun nyt sotilasluettelot tulevat, niin pankaa hänet listaan, hän nostaa arvan jotta helähtää.
— Hänhän on naimisissa, johan hänellä on vuoden vanha poikakin.
— Entä sitte. Ei hän rupea nostamaan kannetta ja jos nostaisikin, niin kuka häntä kuuntelisi! Ei sellaisiin ole aikaa sotamiesoton kestäessä.
— Voi, voi herra kirjuri! Mitä siitä juopporentusta, mutta mihin vaimo joutuisi. Se olisi sulaa Jumalan pilkkaamista.
— Mitä te siitä välitätte. Muistakaa että oma poikanne on yhdeksäntoista vanha ja että hänenkin täytyy nostaa arpaa.
— Kyllä minä sen tiedän, mutta minäpä en hänestä luovu. Jollei muuta keinoa ole, niin ostan hänet vapaaksi…
— Jos kerran olette niin rikas mies…
— Vähänpä Jumala minulle on kolikoita antanut, mutta ehkä ne nyt riittävät…
— Kahdeksansataa ruplaa teidän täytyy luovuttaa kolikoistanne.
— Minä maksan ne, koska olen sanonut maksavani ja jos Jumala suo minun pysyä herrastuomarina, niin Hänen korkealla avullaan ehkä jo parissa vuodessa hankin ne takaisin.
— Hankkikaa tai olkaa hankkimatta. Mutta minulla on vaatimukseni minullakin, enkä minä aio niistä luopua. Hienosti kasvatetulla miehellä on aina suuremmat menot kuin yksinkertaisilla ihmisillä ja jos te poikanne sijalle kirjoittaisitte Rzepan, niin olisihan se teille aika säästö… ei sitä kahdeksaasataa ruplaa niinkään tiepuolesta siepata.
Herrastuomari mietti hetkisen. Mainitun summan säästäminen alkoi häntä houkutella ja hän hymähteli tyytyväisesti.
— Niin, virkkoi hän vihdoin, — mutta se on aika vaarallinen juttu.
— No ei teidän päänne siltä mene.
— Mutta sitä minä juuri pelkään, että herrojen päät keksivät koukut ja minun pääni niistä vastaa.
— Tehkää niinkuin tahdotte, maksakaa vaan kahdeksansataa ruplaa…
— Pahaltahan se tuntuu, enhän minä sitä kiellä.
— Miltäs pahalta se tuntuu, koska pian aiotte hankkia rahat takaisin! Mutta älkää te niin lujasti luottako herrastuomarinvirkaanne. Kaikki eivät vielä tiedä mitä minä, mutta saisivatpa tietää…
— Kantaahan herra enemmän kansliakuluja kuin minä.
— En minä nyt puhu kansliakuluista vaan entisistä ajoista…
— Minä en pelkää. Olen vain tehnyt niinkuin käskettiin.
— No, saattepahan selvittää asianne asianomaisessa paikassa.
Niin sanottuaan otti kirjuri viheriäraitaisen lakkinsa ja läksi kansliasta. Aurinko oli jo alhaalla ja väki palasi vainioilta. Sentähden tuli herra kirjuria vastaan viisi heinämiestä, viikatteet olalla. He kumarsivat hänelle, sanoen: "ylistetty", mutta herra kirjuri vaan nyökäytti heille pomaadalla voideltua päätänsä eikä vastannut "iankaikkisesta iankaikkiseen",[6] sillä se ei hänen mielestään sopinut hienosti kasvatetulle miehelle. Kaikki tiesivät että herra Zolzikiewicz oli saanut hienon kasvatuksen; sitä epäilivät ainoastaan häijyt ja pahansuovat ihmiset, jotka eivät siedä ainoankaan yksilön pään kohoavan muita ylemmä, paikalla rupeamatta pitämään häntä silmätikkunaan ja häiritsemään hänen öittensä unta.
Jos kaikkien kuuluisten miestemme elämäkerrat olisivat kirjoitetut muistiin, niin saisimme tämän mainion miehen elämäkerrasta lukea, että hän oli saanut alkusivistyksensä Aasinkorvan piirikunnan samannimisessä pääkaupungissa, jossa piirikunnassa Pässinpääkin on. Seitsemäntoista vanhana oli nuori Zolzikiewicz jo toisella luokalla ja varmaan hän samalla vauhdilla olisi ylennyt, jolleivät myrskyiset ajat äkkiä ja ainiaaksi olisi katkaisseet hänen niin puhtaasti tieteellistä uraansa. Nuoruudenkiihkossaan herra Zolzikiewicz, joka muuten jo aikaisemmin oli saanut kärsiä kaikellaista vääryyttä opettajien puolelta, asettui samoinajattelevien virkaveljien etunenään ja toimitti vainoojilleen kissannaukujaiset; hän repi rikki kirjansa, katkoi viivoittimensa ja kynänsä, hylkäsi Minervan ja astui uudelle uralle. Tätä uutta uraa myöten astellen hän jo oli päässyt kyläkunnan kirjuriksi ja uneksi, kuten tiedämme, alireviisorinvirkaa.
Tässä kirjurinvirassakin hänen sentään oli aika hyvä olla. Perusteelliset tiedot tuottavat ihmiselle aina kunnioitusta ja koska tämän kertomuksen miellyttävä sankari tiesi jotakin jokainoasta ihmisestä Aasinkorvan piirikunnassa, niin kaikki kunnioittivat häntä, samalla vaarinottaen jonkillaista varovaisuutta hänen seurassaan, jotteivät vaan loukkaisi mainiota miestä. Hienosto tervehti häntä ja talonpojat paljastivat jo kaukaa päänsä, sanoen hänelle: "ylistetty olkoon!" Tässä minun sentään täytyy tarkemmin selittää lukijoilleni, minkätähden ei herra Zolzikiewicz tervehdykseen "ylistetty olkoon" vastannut tavanmukaisella "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."
Muistamme hänen olleen sitä mieltä ettei se sovi miehelle joka on saanut hienon kasvatuksen; mutta siihen oli vielä muitakin syitä. Läpeensä itsenäiset henget ovat usein uhkarohkeat ja hurjat. Sentähden herra Zolzikiewiczkin tuli siihen johtopäätökseen, että ihmisen sielu totisesti on paljasta tomua. Lisäksi herra kirjuri paraikaa luki varsovalaisen kirjakauppiaan, herra Breslauerin kustantamaa teosta "Isabella Espanjalainen eli Madridin hovin salaisuudet." Tämä kuuluisa romaani miellytti häntä suuresti, jopa innostutti häntä siihen määrään, että hän jo aikoinaan oli ollut heittämäisillään kaikki ja lähtemäisillään Espanjaan. "Koska Marforin yritykset onnistuivat, niin mikseivät minun onnistuisi!" mietti hän itsekseen. Ja ehkä hän olisikin lähtenyt matkaan, sillä olihan hän sitä mieltä ettei tässä typerässä maassa kukaan tule toimeen, mutta onneksi tuli väliin muita asianhaaroja, joista tässä epopeassa edempänä kerrotaan.
Luettuaan tätä Espanjan Isabellaa, joka suureksi kunniaksi Puolan kirjallisuudelle vihottain oli ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella, katseli herra Zolzikiewicz epäilevin silmin hengellistä säätyä ja kaikkea mikä välillisesti tai välittömästi oli sen kanssa yhteydessä. Sentähden ei hän heinämiehillekään vastannut "iankaikkisesta iankaikkiseen", kuten oli tapana, vaan kulki ääneti eteenpäin. Kulkiessaan hän vihdoin kohtasi tytötkin, jotka sirpit olalla palasivat vainiolta. He olivat juuri kulkemassa suuren vesilätäkön sivutse; heidän piti astella peräkanaa ja he nostelivat takaapäin hameitaan, joten punertavat pohkeet näkyivät. Nyt vasta herra Zolzikiewicz avasi suunsa ja sanoi: "mitä teille kuuluu, lintuseni?" Hän pysähtyi keskelle polkua ja kun tytöt tulivat, koppasi hän heiltä jokaiselta suudelman ja sysäsi heidät lätäkköön, noin vaan lystikseen. "Voi, voi!" huusivat tytöt ja nauroivat jotta takahampaat näkyivät. Kun he sitte vihdoin olivat päässeet ohitse, kuunteli kirjuri tyytyväisenä heidän puheitaan. "Korea poika tuo meidän kirjurimme!" sanoi toinen toiselle. "Ja punainen kuin mättään puola." "Ja sen pää hajahtelee kuin ruusu. Ihan olet pyörtymäisilläsi, kun se kaulaan kapsahtaa", virkkoi kolmas tytöistä. Herra kirjuri asteli eteenpäin mitä parhaimmalla tuulella. Erään mökin kohdalla kuuli hän äkkiä, että puhuttiin hänestä. Silloin hän kätkeytyi aidan taakse. Puutarhassa aidan toisella puolen oli tiheä kirsikkametsä ja mehiläiskekoja. Vähän matkan päässä mehiläiskeoista seisoi kaksi akkaa, puhellen keskenään. Toisen helmassa oli perunoita joita hän veitsellä kaaputteli, toinen puhui:
— Voi, voi, hyvä ystävä, kuinka minä pelkään että vievät Fransini sotamieheksi. Ihan sydäntäni vihlasee kun sitä ajattelen.
— Lähtekää kirjurin luo, virkkoi toinen akoista. — Jollei hän auta, niin ei mikään auta.
— Mutta mitä minä hänelle vien, hyvä naapuri! Eihän hänen luokseen sovi mennä tyhjin käsin. Herrastuomari on höylimpi: viet hänelle tuoreita krapuja tai voita tai nipun pellavia tai kanan, niin kelpaahan hänelle kaikki. Mutta kirjuri ei ole näkevinäänkään. Hän on hirveän ylpeähenkinen. Hänelle pitää paikalla käydä aukaisemaan liinansolmua ja vetämään esiin ruplaa!
— Älkää odottakokaan, mutisi kirjuri itsekseen, — että minä teidän munianne ja kanojanne huolisin! Vai rupeisin minä ottamaan vastaan lahjoja! Vie sinä vaan herrastuomarille kanasi!
Näin ajatellen siirsi hän syrjään kirsikkapuiden oksia ja oli jo puhuttelemaisillaan vaimoja, kun äkkiä takaapäin alkoi kuulua rattaiden räminää. Herra kirjuri kääntyi katsomaan. Rattailla istui nuori ylioppilas, lakki kallellaan päässä, paperossi hampaissa ja ohjaksissa sama Frans, josta vaimot vasta olivat puhuneet.
Ylioppilas kääntyi katsomaan, tunsi herra Zolzikiewiczin, heilautti kättään tervehdykseksi ja huudahti:
— Mitä kuuluu, herra Zolzikiewicz? Mitä uutta? Vieläkö te voitelette hiuksenne pomaadalla yhtä paksulta kuin ennen?
— Nöyrin palvelijanne! vastasi Zolzikiewicz syvään kumartaen, mutta kun vankkurit olivat vierineet edemmäksi, huusi hän hiljaa perässä: — kunhan edes niskasi taittaisit ennenkuin pääset perille!
Herra Zolzikiewicz ei sietänyt ylioppilasta. Hän oli herrasväki Skorabiewskin serkku ja hän tuli aina viettämään kesää heille. Herra Zolzikiewicz ei ainoastaan vihannut häntä vaan hän häntä pelkäsi kuin tulta, sillä ylioppilas oli aika irvihammas ja suuri keikari: hän teki herra Zolzikiewiczistä pilkkaa ihan tahallaan ja hän oli ainoa koko kylässä, joka ei vähääkään välittänyt kirjurista. Kerran hän keskellä käräjäistuntoa oli tullut kansliaan ja sanonut Zolzikiewiczille vasten naamaa, että hän on tyhmyri ja talonpojille, ettei heidän tarvitse häntä totella. Kyllä herra Zolzikiewiczin olisi tehnyt mieli hänelle kostaa… mutta mitä hän hänelle mahtoi? Muitten syntiluettelon hän edes osaksi tunsi, mutta hänestä hän ei tietänyt hölynpölyä.
Tuon ylioppilaan tulo ei ollut hänelle ensinkään mieluinen, sentähden hän synkkänä asteli eteenpäin. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen, joka oli vähän matkan päässä tiestä ja hänen otsansa kirkastui, kun hän sen näki. Mökki oli ehkä muita köyhempi, mutta siellä näytti siistiltä. Pihamaa oli puhdas ja sinne tänne oli istutettu sipulia. Aidan luona oli pilkotuita puita ja tukkiin oli lyöty kirves. Vähän etempää näkyi riihi, jonka ovet olivat auki, ja sen vieressä lato, jota samalla pidettiin sekä sikolättinä että navettana; etempänä oli aitaus jossa hevonen kävi laitumella. Sikolätin edessä oli suuri likalätäkkö ja siinä vetelehti kaksi sikaa. Hanhet kahlivat lätäkön ympärillä. Puupinon luona, keskellä lastukasaa seisoi kukko, raapimassa maata. Löydettyään jyvän tai matosen, alkoi se kotkottaa; kanat karkasivat kilvan paikalle ja koettivat vuoronperään noukkaista itselleen herkkupalaa.
Mökin ovella istui nainen loukuttamassa hamppuja. Hän hyräili hiljaa itsekseen ja hänen vieressään makasi koira, etukäpälät ojollaan ja kuono hätyyttämässä kärpäsiä, jotka pyrkivät istuutumaan sen haavoittuneelle korvalle.
Nainen oli nuori, ehkä kahdenkymmenen vanha, ja erinomaisen kaunis. Hänen päässään oli huntu, jommoisia naidut naiset käyttävät ja hänen valkea paitansa oli nyörätty kiinni punaisella nauhalla. Hän oli voimakkaan näköinen kuin itse terveys, harteva ja leveä lanteiltaan, mutta vyötäisen kohdalta hoikka ja notkea, — sanalla sanoen aivan kuin vuorikauris.
Hänen kasvonpiirteensä olivat hienot, pää pieni, iho kalpeahko ja ainoastaan hiukan auringonsäteitten kultaama; silmät olivat suuret, mustat, kulmakarvat kuin maalatut, nenä pieni ja ohut, suu punainen kuin kirsikka. Kauniit, tummat hiukset tunkivat esiin hunnun alta.
Herra kirjurin lähestyessä nousi koira joka oli maannut loukun vieressä, veti hännän koipien väliin ja rupesi murisemaan, tuontuostakin näyttäen hampaitaan, ikäänkuin olisi nauranut.
— Musti, huudahti nainen heläjävällä, miellyttävällä äänellä — oletko siivolla, mitä sinä nyt siinä…!
— Hyvää iltaa, Rzepowa![7] — alkoi kirjuri.
— Hyvää iltaa, herra kirjuri, vastasi nainen, työtään keskeyttämättä.
— Onko miehenne kotona?
— Työssä metsällä.
— Sepä vahinko. Hänelle olisi tässä vähän asiaa kunnan puolesta.
Yksinkertaisen kansan silmissä tietävät "asiat kunnan puolesta" aina pahaa. Rzepan vaimo lakkasi loukuttamasta, nosti silmänsä ja kysyi levottomasti:
— No, mikä nyt on?
Herra kirjuri astui sisään portista ja seisahtui ihan hänen viereensä.
— Jos annatte minulle suudelman, niin sanon teille.
— No kaikkea tässä vielä! vastasi nainen.
Mutta herra kirjuri oli jo kietaissut kätensä hänen ympärilleen ja painoi häntä vastaansa.
— Herra, minä huudan! kirkasi Rzepowa, koettaen riistäytyä irti.
— Oma herttainen Rzepowani… Marysiani!
— He-erra! Tämä on synti ja häpeä. Herra…
Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta herra Zolzikiewicz oli aika väkevä eikä päästänyt irti.
Silloin riensi Musti auttamaan emäntäänsä. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja vimmatusti haukkuen se karkasi herra kirjurin kimppuun, mutta koska herra kirjurin yllä oli vain lyhyt takki, niin Musti tarttui suojattomiin nankini-kankaasta tehtyihin housuihin, repi ja raastoi niitä, pääsi ihoon asti, repi sitäkin ja vihdoin, tuntien saaneensa kitansa täyteen, alkoi vimmatusti ravistella päätään ja tempoa.
— Jeesus Maria! huusi herra kirjuri, joka nyt kokonaan unohti kuuluvansa niihin voimakkaisiin henkiin, jotka eivät tarvitse uskontoa.
Mutta Musti ei päästänyt herra kirjuria rauhaan ennenkuin tämä oli saanut käsiinsä halon, jolla umpimähkää alkoi hosua taaksensa. Halko sattui vihdoin Mustin selkään ja koira pakeni, surkeasti ulisten.
Hetkisen perästä se taas alkoi tappelun.
— Korjaa siitä jo koiraperkeleesi! huusi herra kirjuri, heristellen halkoa ilmassa.
Nainen huusi koiran luokseen ja ajoi sen ulos portista.
Sitte he kirjurin kanssa hetkisen katselivat toisiansa silmästä silmään, vaieten.
— Voi minua onnetonta, mitä te nyt oikeastaan tahdotte minusta? huudahti vihdoin Rzepowa, jota asian verinen käänne peloitti.
— Kyllä minä teille kostan! huusi herra kirjuri. — Kostan kun kostankin! Odottakaappa! Rzepa viedään sotaväkeen! Tarkoitukseni oli teitä suojella… mutta nyt… Kyllä te vielä pakenette turviini… Kyllä minä teille kostan!
Nainen kalpeni niinkuin häntä olisi kirveenhamaralla lyöty, kytki kädet ristiin ja avasi huulensa ikäänkuin jotakin sanoakseen, mutta herra kirjuri vaan nosti maasta vihriäraitaisen lakkinsa ja läksi kiireesti tiehensä, toisella kädellä heiluttaen halkoa, toisella pidellen koossa hirveästi runneltuja, nankini-kankaasta tehtyjä housujaan.
II.
Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.
Tuntia myöhemmin tuli Rzepa nikkari Lukaksen kanssa kartanon vankkureilla metsästä. Rzepa oli tanakka poika, sorja kuin poppelipuu ja muutenkin kuin kirveellä veistetty. Hän kävi tätänykyä joka päivä metsässä, sillä kartanon herra oli myynyt sen osan metsää, joka ei ollut talonpoikien yhteisomaisuutta[8] juutalaiselle ja sentähden kaadettiin siellä nyt honkia. Siitä oli Rzepalla hyvää raha-ansiota, sillä hän teki työtä kuin mies. Kun hän sylkäsi kämmeniinsä, tarttui kirveeseen, heilautti sitä, ähkäsi ja iski, niin jo vapisi honka ja puolen kyynärän lastu lensi rungosta. Kun tukkia sitte ladottiin kuormaan, niin hän tässäkin työssä vei voiton muilta. Juutalaiset jotka, mittapuu kädessä, kiertelivät metsää, tarkastellen petäjänlatvoja ikäänkuin olisivat etsineet variksenpesiä, kummastelivat hänen voimiaan. Rikas kauppias Drysla Aasinkorvasta sanoi hänelle monasti:
— Aijai sinua, Rzepa, piru sinut vieköön. Tuoss'on kuusi äyriä! ota ryyppy niillä… äläs sentään! Tuossa saat viisi äyriä!
Rzepa ei siitä paljon välitä. Hän vain heilauttaa kirvestä ja iskee.
Mutta välistä hän huvikseen huutelee metsässä:
— Hohoi! hohoi!
Hänen äänensä lentää runkojen välitse ja palaa kaikuna takaisin.
Eikä taas pitkään aikaan kuulu muuta kuin Rzepan kirveen iskut. Välistä puhelevat petäjät keskenään, humisten toisilleen tuuheitten oksiensa läpi.
Välistä työmiehet laulavat, Rzepa taaskin ensimmäisenä. Kelpaa sitä kuulla, kun hän heidän kanssaan laulaa laulua, jonka itse on heille opettanut:
Ja mikäs siellä metsässä humisee?
Huhuu! huhuu!
Ja rytisee ja kumisee!
Huhuu! huhuu!
Putos' oksalta hyttynen tammipuun
Huhuu! huhuu!
Ja taittoi siinä niskaluun.
Huhuu! huhuu!
Ja kärpänen säälistä itkein
Huhuu! huhuu!
Paikalle lensi ja kysyi:
Huhuu! huhuu!
Eikö olis tohtori tarpeen?
Huhuu! huhuu!
Ei ole tohtori tarpeen
Huhuu! huhuu!
Eikä apteekin rohdot.
Huhuu! huhuu!
Lapio vaan on tarpeen
Huhuu! huhuu!
Kapakassa Rzepa niinikään keikkui muita ylinnä. Hän piti viinasta ja oli paha tappelemaan, kun päihtyi. Kerran hän puhkasi erään kartanon rengin päähän sellaisen reiän, että emännöitsijä vannoi voivansa sen läpi nähdä hänen sielunsa. Kerran joutui hän kapakassa tappeluun irtolaisten kanssa — hän oli silloin tuskin seitsemäntoista vuoden vanha. Herra Skorabiewski, joka siihen aikaan vielä oli lautamiehenä, kutsutti hänet kansliaan, veti häntä pari kertaa korvalle — vaikka vaan näön vuoksi — ja kysyi leppeästi:
— Taivaan tähden, Rzepa, mitenkä sinä saatoit tulla toimeen heidän kanssaan, heitähän oli seitsemän?
— Kas, hyvä herra, vastasi Rzepa, — heidän jalkansa olivat marssimisesta niin veltostuneet, että kun vaan vähänkin tönäsi, niin kaatuivat siihen paikkaan.
Herra Skorabiewski sovitti asian. Hän oli ennenkin kohdellut Rzepaa tavattoman suosiollisesti. Akat kuiskuttelivat keskenään, että Rzepa on hänen poikansa: "näkeehän sen tok' paikalla, että siinä hunsvotissa on aatelisvertä."
Mutta se ei ollut totta, vaikka kaikki tunsivatkin Rzepan äidin eikä kukaan hänen isäänsä. Rzepa itse oli vuokrannut mökin ja kolme morgia maata, jotka hän sittemmin hankki omakseen. Nyt hallitsi hän isäntänä omaa maatilkkuaan ja koska hän oli reiru mies, niin hän tuli toimeen kutakuinkin. Hän meni naimisiin ja sai niin hyvän vaimon, ettei parempaa olisi löytänyt, vaikka olisi hakenut kynttilä kädessä. Hänen asiansa olisivat siis olleet mainiolla kannalla, jollei hän vähän liiaksi olisi pitänyt viinasta.
Mutta häntä ei ollut neuvominen. Jos joku yrittikään varoittaa, niin hän paikalla vastasi:
— Juon omillani, mitä se teihin kuuluu?
Hän ei pelännyt ketään koko kylässä, paitsi kirjuria. Kun hän vaan kaukaakin näki vihriäraitaisen lakin, pystyn nokan ja pienen pukinparran korkeilla jaloillaan ja hiljalleen likenevän, niin hän paikalla kävi kiinni lakkiinsa. Kirjuri tiesi hänestäkin pienen jutun. Kerran myrskyisinä aikoina oli Rzepaa käsketty viemään eräitä papereita johonkin ja hän oli ne vienyt. Sen enempää hän ei niistä tietänyt. Olihan hän siihen aikaan vasta viidentoista vanha poika ja paimensi hanhia ja sikoja. Mutta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että häntä ehkä sentään vaaditaan tilinteolle noitten paperien kuljetuksesta ja sentähden hän pelkäsi kirjuria.
Tällainen henkilö oli Rzepa.
Kun hän nyt tänäpänä palasi kotiin metsästä, karkasi vaimo suurella itkulla häntä vastaan ja alkoi:
— Voi sinua onnetonta, eivät silmäni enään kauvankaan saa sinua katsella, en saa paitojasi pestä, en ruokaasi keittää. Sinä menet, onneton, kaiken maailman tietä.
Rzepa hämmästyi.
— Mitä sinä hulluttelet, vaimo, sanoi hän, — oletko syönyt piparjuurta tai onko sinua ampiainen pistänyt.
— En ole syönyt piparjuurta eikä minua ampiainen ole pistänyt, mutta kirjuri kävi täällä ja sanoi, ettei sinua enään mikään pelasta sotaväestä… Voi, voi, kyllä sinä nyt menet kaiken maailman tietä!
Rzepa rupesi tarkemmin kyselemään ja vaimo kertoi hänelle kaikki.
Ainoastaan kirjurin hakkailemisen hän salasi, sillä hän pelkäsi, että
Rzepa sanoisi kirjurille jotakin tyhmyyksiä tai ehkä karkaisi hänen
niskaansa. Jumala varjelkoon! Siitä ei asia paraneisi!
— Sinä olet hullu! sanoi Rzepa vihdoin — mitä sinä itket? ei ne minua sotaväkeen vie, sillä enhän minä enään siinä iässä ole; ja onhan minulla lisäksi mökki ja maata ja vaimo hupakko ja tuo pahankurinen pikku rapu tuossa…
Hän osoitti kehtoa jossa "pahankurinen rapu", s.o. tukeva, vuoden vanha poikanen vallattomasti liikutteli jalkojaan ja kirkui, jotta ihan korvat olivat mennä lukkoon.
Vaimo pyyhki silmänsä esiliinalla ja lausui:
— Mitä siitä? Kyllä hän tietää, että sinä kannoit ne paperit toisesta metsästä toiseen.
Rzepa raapasi korvallistaan.
— Taitaa vaan tietää.
Hetkisen perästä hän jatkoi:
— Lähdenpä itse puhumaan hänelle. Ehkei se nyt ole niin vaarallista.
— Mene, mene, kehoitti vaimo. — Mutta ota rupla mukaasi. Älä mene hänen luokseen ilman ruplaa.
Rzepa otti rasiasta ruplan ja läksi herra kirjurin luo.
Kirjuri oli nuorimies, hänellä ei siis ollut omaa taloutta, vaan hän asui neliskulmaisessa, niinkutsutussa "rapatussa talossa", joka oli lammin rannalla. Hänellä oli siellä erityinen etehinen ja kaksi huonetta. Ensimmäisessä huoneessa ei ollut muuta kuin hiukan olkia ja päällyssaappaat. Toista huonetta käytettiin sekä salina että makuuhuoneena. Vuode näytti siltä kuin ei sitä ikinä olisi järjestetty, tyynyissä ei ollut vaaruja ja höyhenet pistivät esiin. Vuoteen vieressä oli pöytä, pöydällä mustepullo, kyniä, kansliakirjoja, muutama vihko herra Breslauerin kustantamaa Isabella Espanjalaista, kaksi likaista englantilaista kaulusta, pomaadapurkki, paperossihylssyjä ja lopuksi talikynttilä, joka seisoi läkkisessä jalassa ja jonka sydän oli ruskeahtava; kärpäsiä oli hukkunut taliin kynttilän sydämen ympärille.
Ikkunan luona riippui suurehko peili ja vastapäätä ikkunaa oli piironki, jonka päälle herra kirjurin hienonhieno vaatevarasto oli sälytetty: siinä oli kaikenkarvaisia housuja, satumaisen kauniita liivejä, kaulaliinoja, hansikkaita, lakeerisaappaita, jopa silinterihattukin, jota herra kirjuri käytti, kun hänen piti esiintyä Aasinkorvan piirikaupungissa.
Tällä hetkellä oli tuolilla vuoteen vieressä myöskin herra kirjurin nankini-kankaasta valmistetut housut ja liivit. Itse herra kirjuri oli pitkänään sängyssä ja luki paraikaa "Isabella Espanjalaista", joka oli ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella.
Hän — nimittäin ei herra Breslauer vaan herra kirjuri — oli surkeassa tilassa; hänen tilansa oli niin surkea, ettei sitä surkeutta pystyisi kuvaamaan kuin Victor Hugo'n kynä. Hänen haavaansa pakotti vimmatusti. Isabellan lukeminen oli aina ennen tuottanut hänelle suurinta huvia ja virkistystä, mutta nyt se vaan enensi tuskaa ja kiihoitti katkeruutta, jonka kohtaus Mustin kanssa oli synnyttänyt. Hänellä oli hiukan haavakuumetta ja hän ei millään tahtonut saada ajatuksiaan pysymään koossa. Tuontuostakin näki hän kauheita näkyjä. Hän oli juuri lukenut nuoren Serranon tulosta Escorialiin: hän on saanut loistavan voiton karlisteista ja hän on täynnä haavoja. Nuori Isabella ottaa hänet vastaan kalpeana, mielenliikutuksissaan. Harsokangas kohoilee kiihkeästi hänen rinnoillaan.
— Kenraali, oletko haavoitettu? kysyy hän Serranolta ja hänen äänensä vapisee.
Onneton Zolzikiewioz kuvittelee tällä hetkellä olevansa Serrano.
— Voi, voi, olen! vastaa hän ääntänsä hilliten. — Suo anteeksi, kuningatar! Varjelkoon sinua korkein…
— Lepää, kenraali! Istuudu! Kerro minulle sankartöistäsi.
— Kertoa minä kyllä voin, mutta en millään muotoa istuutua, huudahtaa epätoivoissaan Serrano… Suo anteeksi, kuningatar! Se kirottu Musti… tarkoitan: Don José… Voi, voi, voi!
Nyt mielikuvien täytyi väistyä kivun tieltä. Serrano katsahti ympärilleen: pöydällä palaa kynttilä, joka ritisee ja räiskii, sillä taliin tarttunut kärpänen on juuri syttynyt palamaan; seinillä kulkee toisia kärpäsiä. Onko hän siis kotona eikä Escorialissa? Eikö kuningatar Isabella olekaan täällä? Nyt herra Zolzikiewicz vasta herää täyteen tajuntaan, nousee istumaan vuoteelleen, kastaa liinasen vesiastiaan joka on sängyn alla ja muuttaa käärettä.
Sitte hän kääntyy seinään päin, menee uneen ja mielikuvittelu vie hänet taaskin, puoleksi unessa, puoleksi valveilla, ylimääräisellä kyydillä Escorialiin.
— Kallis Serrano! armaani! tahdon itse hoitaa haavasi, kuiskaa kuningatar.
Hiukset Serranon päässä nousevat pystyyn. Hän tuntee asemansa koko surkeuden. Mitä tehdä? Kieltäytyäkö täyttämästä kuningattaren pyyntöä tai antautuako hänen vaalittavakseen? Kylmä hiki nousee hänen otsalleen, kun äkkiä…
Äkkiä kuningatar katoaa, ovi avautuu naristen ja kynnykselle astuu
Serranon leppymätön vihollinen, Don José.
— Mitä sinä tahdot? Kuka olet? huutaa Serrano.
— Minä vaan, Rzepa! vastaa synkästi Don José.
Zolzikiewicz herää; Escorial muuttuu taas hänen tavalliseksi asunnokseen. Kynttilä palaa pöydällä, kärpänen, joka on tarttunut sydämeen, ritisee ja ratisee sinertävässä valossa, ovella seisoo Rzepa ja hänen takaansa… voi kauhistus! näkyy oven raosta Mustin pää.
Peto iskee silmänsä herra Zolzikiewicziin ja näyttää nauravan.
Herra Zolzikiewiczin kasvoilla on kylmä hiki ja hänen päähänsä lentää ajatus: Rzepa on tullut tänne hakatakseen poikki jalkani ja Musti…
— Mitä te molemmat täältä haette? huutaa hän kauhistuksissaan.
Mutta Rzepa laskee ruplan pöydälle ja vastaa nöyrästi:
— Armollinen kirjuri! Minä tulin vaan puhumaan siitä sotamiesotosta.
— Ulos, ulos, ulos! huusi Zolzikiewicz, joka äkkiä sai takaisin rohkeutensa.
Vimmoissaan aikoi hän karata Rzepan niskaan, mutta karlistilaista haavaa vihlasi silloin niin kipeästi, että hänen täytyi laskeutua takaisin vuoteeseen. Eikä sieltä enään kuulunut kuin hiljainen valitus:
— Voi, voi, voi!
III.
Sankari keksii keinon.
Haava ärtyi.
Arvaan että ihanat lukijattaret jo alkavat itkeä kertomukseni sankaria. Riennän sentähden ilmoittamaan, ennenkuin joku ehtii pyörtyä, ettei haava kuitenkaan tappanut sankaria. Hänelle oli vielä sallittu pitkä elonaika. Jos hän olisi kuollut, niin minä tietysti olisin heittänyt kynän nurkkaan ja lopettanut koko kertomuksen. Mutta koska hän ei kuollut, niin minä jatkan.
Haava siis ärtyi ja rupesi tekemään märkää, mutta vastoin kaikkea odotusta koitui siitäkin uusi etu Pässinpään kylän kirjurille. Asiain kulku oli sangen yksinkertainen. Märän kanssa meni paha tuuli päästä pois. Zolzikiewicz alkoi siis ajatella selvemmin ja huomasi silloin, että hän tähän asti oli tehnyt pelkkiä tyhmyyksiä. Kuulkaappa vaan! Kanslianpäällikkö oli pannut päänsä pantiksi siitä, että hän voittaa itselleen Rzepan vaimon. Tämä halu ei ollut ensinkään hämmästyttävä, sillä toista niin kaunista naista ei löytynyt koko Aasinkorvan piirikunnassa, mutta siksi tahtoi Zolzikiewicz saada Rzepan pois tieltä. Kun Rzepa viedään sotaväkeen, niin koittaa kanslianpäällikölle ilonpäivät. Mutta ei ole ensinkään helppoa herrastuomarin pojan sijasta pistää Rzepan nimeä listoihin. Kirjuri on aina mahtimies ja Zolzikiewicz on kirjureidenkin joukossa mahtimies, mutta onnettomuudeksi hän ei ollut viimeisenä virkamiehenä ratkaisemassa sotamiesottoa. Tässä piti joutua tekemisiin maapoliisin, sotamieskomissionin, piiripäällikön ja maapoliisipäällikön kanssa. Kellään näistä henkilöistä ei ollut vähintäkään syytä lahjoittaa armeijalle ja valtakunnalle Rzepaa Burakin sijasta. "Jos hänet panisi asevelvollisuuslistaan. Mutta entä sitte?" mietti miellyttävä sankarimme itsekseen. Luettelot tarkastetaan, niihin liitetään ote henkikirjoista ja koska ei Rzepan suuta saata tukkia, niin minä saan pitkän nenän, minut potkaistaan pois kirjurintoimesta ja siinä lorun loppu.
Suurimmatkin miehet ovat intohimon vallassa tehneet tyhmyyksiä, mutta heidän suuruutensa on perustunut juuri siihen, että he ajoissa ovat arvanneet oman tilansa. Zolzikiewicz myönsi tehneensä ensimmäisen tyhmyytensä silloin, kun oli luvannut herrastuomarille pistää Rzepan sotilasluetteloihin. Toisen tyhmyytensä oli hän tehnyt silloin, kun hän meni Rzepan vaimon luo ja ahdisti häntä hänen loukuttaessaan pellavia. Pelotellessaan häntä ja hänen miestänsä asevelvollisuudella, oli hän tehnyt kolmannen tyhmyyden. Oi ylevää hetkeä, jona todella suuri mies lausuu itselleen: "minä olen aasi!" — tämä hetki oli nyt koittanut Pässinpään kylälle, se oli lentänyt sinne kuin siivillä, tullut siitä maasta, jossa ylevyys ja jalous kulkevat käsikädessä, sillä Zolzikiewicz sanoi itselleen suoraan: "minä olen aasi!" Mutta olisiko hänen pitänyt luopua suunnitelmasta, jonka tähden hän jo oli vuodattanut vertansa (innoissaan tuli hän sanoneeksi "sydänvertansa"), olisiko hänen pitänyt luopua tuumastaan, uhrattuaan sen tähden uudet housunsa, joita hän ei vielä ollut räätäli Srulille edes maksanut, ja alushousunsa, jotka hänellä, tietääkseen, vasta pari kertaa oli ollut jalassa?
Ei ikinä! Päinvastoin tahtoi hän kostaa sekä Rzepalle että hänen vaimolleen ja Mustillekin. Zolzikiewicz vannoi, että hän on narri, jollei hän vielä kärvennä Rzepan nahkaa. Koko ensimmäisen päivän, muuttaessaan kääreitä, hän mietti, mietti toisen, muuttaessaan kääreitä, mietti vielä kolmannenkin, muuttaessaan kääreitä — ja tiedättekö mihinkä päätökseen hän tuli? Hän ei tullut mihinkään päätökseen. Neljäntenä päivänä toi kanslianpalvelija Aasinkorvan apteekista laastaria. Zolzikiewicz levitti sitä liinakankaalle, pani paiseen päälle ja, voi ihme, kuinka tämä lääke vaikutti! melkein samassa hetkessä hän huudahti: "nyt olen sen keksinyt!" Hän oli todella tehnyt keksinnön.
IV.
Peto pauloissa.
Muutamia päiviä myöhemmin — en oikein muista, olisiko ollut viidentenä vaiko kuudentena päivänä — istuivat herrastuomari Burak, lautamies Gomula ja nuori Rzepa Pässinpään kapakan kulmakamarissa. Herrastuomari tarttui lasiinsa.
— Heittäisittepä nyt riitanne, virkkoi hän, — kun ei ole mitään syytä riitaan.
— Mutta sen minä sanon, ettei ranskalainen anna perään preussiläiselle, sanoi Gomula, iskien nyrkkinsä pöytään.
— Preussiläiskoirat ovat viekasta väkeä! sanoi Rzepa.
— Mitä heidän viekkaudestaan? Turkkilainen auttaa Ranskaa ja turkkilainen se sittenkin on niistä kaikista väkevin.
— Mitä turhia! Väkevin kaikista on Garibaldi.
— Se oli oikein osattu. Mutta mistä te sen Garibaldin keksitte?
— Mitä keksimistä hänessä olisi? Ovathan ihmiset jo kauvan puhuneet, kuinka hän suurella laivastolla ja voimalla seilasi pitkin Veikseliä. Mutta ei kuulunut pitäneen varsovalaisesta oluesta, kun kotona saa parempaa. Sentähden hän kääntyikin takaisin.
— Älkää lörpötelkö! Kaikki saksalaiset ovat juutalaisia.
— Mutta Garibaldi ei ole mikään saksalainen.
— Mikä hän sitte on?
— Mikäkö on? Keisari hän on!
— Voi sitä kauheata viisautta!
— Te ette ole ensinkään viisaampi!
— No, koska olette olevinanne niin kovin viisas, niin sanokaa, mikä oli ensimmäisen ihmisen nimi?
— Jaa mikäkö oli ensimmäisen ihmisen nimi? Aatami.
— Niin, se oli ristimänimi, mutta entä liikanimi?
— Mistä minä sen tiedän.
— Kas niin! Mutta minäpä tiedän. Hänen liikanimensä oli:
"Nieleväinen."
— Jo te nyt puhutte hulluja!
— Jollette usko, niin kuulkaa:
"Meren tähti, emo Herran,
Armollas jok' autoit kerran
Ihmisistä ensimmäisen
Nieleväise
Synnin suosta, surman vuosta."
— No, eikö se nyt ollut?
— Taisi vaan olla!
— Parempi olisi, että kallistaisitte lasejanne! huudahti herrastuomari.
— Maljanne, kuomaseni!
— Maljanne!
— Haim!
— Siulim![9]
— Onneks' olkoon!
He joivat kaikki kolme, mutta koska siihen aikaan juuri oli sota Ranskan ja Preussin välillä, niin lautamies Gomula taasen palasi politiikkaan.
— No! juodaan nyt vielä! virkkoi hetkisen perästä Burak.
— Onneks' olkoon!
— Kost' jumala!
— No, teidän terveydeksenne!
Taasen he joivat aarakkilasit pohjaan. Äkkiä Rzepa kolautti tyhjennettyä lasiaan pöytään ja huusi:
— Hei vaan, se oli helkkarin makeaa!
— Otetaankos vielä? huusi Burak.
— Antaa tulla!
Rzepan kasvot kävivät yhä punaisemmiksi, Burak täytti täyttämistään hänen lasiansa.
— Kuulkaappas, lausui hän vihdoin Rzepalle, — vaikka te nyt yhdellä kädellä heilautattekin nelikon herneitä selkäänne, niin taitaisi sentään peloittaa lähteä sotaan.
— Mitä vielä! Saisihan sitä tapellakin, jos niiksi tulisi!
— Moni on mies päältä pieni, sanoi Gomula, — mutta rohkea sisältä; moni on myöskin suuren ja muhkean näköinen, mutta pelkuri mieleltään.
— Valehtelette! huusi Rzepa, — minä en pelkää!
— Mikä teidän tietää! sanoi Gomula.
— Mutta minäpä sanon, tulistui Rzepa ja näytti nyrkkiään, joka oli kuin paksu leivänkimpale, — että jos minä tällä karkaisin kimppuunne, niin te hajoaisitte kuin ravistunut tynnöri.
— Ei ole sanottu.
— Tahdotteko koettaa?
— Olkaa siivolla, keskeytti nyt herrastuomari. — Oikeinko te aiotte tapella? Juodaan pois vielä.
Ja he joivat taasen, mutta Burak ja Gomula vain kostuttivat huuliaan, kun sensijaan Rzepa nielasi koko lasillisen aarakkia. Hänen silmissään alkoi säkenöidä.
— Sopikaa nyt pois! kehoitti herrastuomari.
Syleillessään ja suudellessaan riitatoveriaan Rzepa purskahti itkuun. Hän ei itkenyt muuta kuin silloin kun hän oli aika lailla juovuksissa; nyt alkoi hän haikeasti valittaa ja vaikeroida lihavaa vasikkaa, joka häneltä oli kuollut pari viikkoa sitte eräänä yönä navetassa.
— Voi, voi, minkä vasikan Jumala minulta korjasi! sanoi hän surullisesti.
— No, älä sinä sure! virkkoi Burak. — Kirjurille on jo paperi saapunut siitä että ehkä kartanon metsä lankeaa kunnan omaksi.
— Se on oikeus ja kohtuus, vastasi Rzepa. — Kartanon herra ei ole kylvänyt sitä metsää.
Hetkisen perästä hän taasen alkoi:
— Voi sitä vasikkaa, se se vasta oli vasikka! Kun se imi lehmää ja lehmä tokasi sitä otsallaan, niin se iloissaan hyppäsi kattoon asti.
— Kirjuri sanoi…
— Viis minä kirjurista! keskeytti Rzepa vihaisesti. — Se on minulle ihan yhtäkaikki, sanoiko kirjuri vaiko Mikko vaiko Matti!
— Kunhan ei hän ryhtyisi kostoon! Soh, lasit pohjaan, pojat!
Taas he ryyppäsivät. Rzepan mieli lauhtui ja tyynenä istuutui hän penkille. Äkkiä avautui ovi ja aukkoon ilmestyi — vihriä lakki, pysty nokka ja kirjurin pikkuinen pukinparta.
Rzepa oli istunut lakki takaraivolla. Nyt hän kiireesti vetäisi sen päästään, pudotti maahan, nousi ja änkötti:
— Ylistetty…
— Onko herrastuomari täällä? kysyi kirjuri.
— On! vastasi kolme ääntä yhtaikaa.
Kirjuri astui likemmä ja samassa kapakoitsija Szmulkin[10] lennätti pöydälle aarakkilasin. Zolzikiewicz haisteli sitä, rypisteli nenäänsä ja istuutui pöydän ääreen.
Hetkisen ajan vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin alkoi Gomula:
— Herra kirjuri…
— Mitä?
— Onko se metsäasia tosiaan sillä kannalla?
— On. Kunhan vaan kaikki kuntalaiset allekirjoitatte anomuksen.
— Minä vaan en allekirjoita, tokasi siihen paikalla Rzepa, joka kuten muutkin talonpojat kauhulla ajatteli kaikkea allekirjoittamista.
— Ei sinua kukaan pyydäkään. Tee miten tahdot. Ole vaan kirjoittamatta, mutta älä myöskään odota metsäosuutta.
Rzepa rupesi raappimaan korvallistaan. Mutta kirjuri kääntyi herrastuomarin ja lautamiehen puoleen ja puhui virallisella äänellä:
— Metsäasia on tosi, mutta jokaisen täytyy aidata osansa, jottei syntyisi riitoja.
— Ja sitte se aita kanssa maksaa enemmän kuin koko metsä, ehätti Rzepa sanomaan.
Kirjuri ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa.
— Aitaamiskustannusten peittämiseksi, puhui hän herrastuomarille ja lautamiehelle, — on hallitus lähettänyt rahoja. Jokainen voi niistä vielä voittaakin, sillä niistä jää viisikymmentä ruplaa miestä päälle.
Rzepan silmät säkenöivät kuten ainakin juopuneen.
— Mutta sitte minä kirjoitankin. Missä rahat ovat?
— Minulla ovat, sanoi kirjuri. — Ja tässä on paperi.
Tämän sanottuaan veti hän taskustaan esiin paperin, joka oli taitettu nelikulmaiseksi ja luki siitä jotakin, jota talonpojat eivät laisinkaan ymmärtäneet. He iloitsivat kuitenkin suuresti. Jos Rzepa olisi ollut selvänä, niin hän kyllä olisi huomannut, että herrastuomari iski silmää lautamiehelle.
Voi ihmettä! nyt kirjuri todella veti esiin rahaa taskustaan.
— No, virkkoi hän, — kuka ensiksi kirjoittaa?
Miehet kirjoittivat vuoronperään, mutta kun Rzepa tarttui kynään, niin
Zolzikiewicz siirsi paperia syrjään ja sanoi:
— Ehket sinä tahdo. Tämä on ihan vapaaehtoista.