E-text prepared by Tapio Riikonen
MAJAKANVARTIA Y.M. KERTOMUKSIA
Kirj.
HENRYK SIENKIEWICZ
Puolankielestä ["Latarniki">[ suomentanut Maila Talvio
Otava, Helsinki, 1903.
SISÄLLYS:
Seuratkaamme häntä!
Majakanvartia
Pelimanni-Jussi
Vanha palvelija
Posenilaisen opettajan muistikirjasta
SEURATKAAMME HÄNTÄ!
(PÓJZMY ZA NIM)
I
Cajus Septimus Cinna oli roomalainen patricio. Nuoruutensa hän vietti legionissa, eläen ankaraa sotilaselämää. Sittemmin hän palasi Roomaan elämään kunniassa ja liekkumassa ja kuluttamaan omaisuuttaan, joka tosin jo oli häviämään päin, mutta siltä yhä vieläkin suuri. Hän elämöi minkä ehti, jopa mellastikin niin paljon kuin ikinä taisi jättiläiskaupungissa. Yöt hän juhli komeissa huviloissa kaupungin ulkopuolella. Päivisin hän miekkaili ammattimiesten luona, kiisteli tai keskusteli puhetaidon opettajien kanssa tepidarioissa — joissa muuten tiedettiin kaikki sekä maailman että kaupungin juorut. Hän oli sirkuksessa, kilpa-ajoissa, nyrkkitaistelijain harjoituksissa, elusteli kreikkalaisten luutunsoittajien parissa ja seurusteli trakialaisten ennustajattarien ja ihanien tanssijattarien kanssa, joita oli tuotu Arkipelagin saarilta. Ollen äidin puolelta kuuluisan Luculluksen sukua, oli hän tältä perinyt herkkusuisuuden. Hänen pöydässään tarjottiin kreikkalaisia viinejä, Neapelin ostereja, numidialaisia hiiriä ja syötettyjä, hunajalla höystettyjä heinäsirkkoja Pontuksesta. Cinnan piti saada käsiinsä kaikki mitä Rooma saattoi saada käsiinsä, sekä Punaisen meren kalat että valkeat peltopyyt Borysteneen rannoilta. Ei hän hurjastellut nautinnoissaan kuten sotamies, vaan hän valikoi kuten patricion sopii. Hän rakasti kauneutta ja kykeni ehkä herättämään muissakin rakkautta kauneuteen. Korinton rannoilta tuodut kuvapatsaat, Attikan epilychniot, etruskilaiset tai sumuisesta Sericumista kuljetetut vaasit, roomalaiset mosaikit, Eufratin takaiset matot, hyvänhajuiset Arapian yrtit — kaikki nämä pikkuasiat, jotka ovat omiaan täyttämään patricion elämän tyhjyyttä, olivat hänelle rakkaat. Taiteen tuntijana ja harrastajana hän niistä juttelikin hampaattomien ukkojen kanssa, jotka aterialle käydessään koristivat kaljut päänsä ruususeppelillä ja juhlien jälkeen pureskelivat heliotropin kukkia, saadakseen henkensä hyvänhajuiseksi. Hän ihaili Ciceron lausetapaa ja Homeron ja Ovidiuksen runoja. Atenalaisen puhujan kasvattamana hän puhui sujuvasti kreikkaa, muisti ulkoa kokonaisia osastoja Iliadista ja osasi juhlissa laulaa Anakreonin lauluja kunnes juopui tai kävi aivan käheäksi. Opettajansa ja muiden puhujien kautta hän oli saanut filosofiasta sen verran käsitystä, että tiesi jotakin Hellaassa ja kolonioissa kohonneiden henkisten rakennusten kokoonpanosta: tiesi hän senkin, että ne kaikki nyt olivat raunioina. Hän tunsi persoonallisesti paljon stoikkoja ja he olivat kaikki hänelle vastenmieliset; oikeastaan hän pitikin heitä valtiollisena puolueena ja sitäpaitsi jöröinä, jotka vastustivat iloista elämää. Skeptikot istuivat usein hänen pöydässään, kehittivät eri ruokalajien välillä kokonaisia järjestelmiä ja julistivat viinimaljojen ääressä, että hekuma on paljasta turhuutta, että totuutta on mahdoton saavuttaa ja että viisaan miehen ainoana päämääränä voi olla kuollut lepo.
Kaikki tämä soi hänen korvissaan, mutta ei ulottunut sen syvemmälle. Hän ei tunnustanut mitään periaatteita löytyvän eikä huolinut periaatteista. Caton persoonaan oli hänen mielestään yhdistynyt suuri nero ja suuri typeryys. Elämä oli hänestä meri, jolla tuulet puhaltavat kunne tahtovat — siihen vaan vaaditaan taitoa että osaa asettaa purjeet niin, että ne vievät alusta eteenpäin. Sitäpaitsi hän piti arvossa leveitä hartioita, juuri sellaisia jommoiset hänen hartiansa olivat, tervettä vatsaa, jommoinen hänellä oli ja kaunista roomalaista päätä ynnä kotkannenää ja väkeviä leukoja, jommoiset hänellä niinikään oli. Hän oli vakuutettu siitä, että niillä kutakuinkin pitäisi päästä elämän läpi.
Hän ei kuulunut skeptikkojen kouluun, mutta pohjaltaan hän kyllä oli skeptikko. Samalla hän myöskin oli hedonikko, vaikka hän tiesikin, ettei nautinto ole onnea. Epikuron todellista oppia ei hän tuntenut. Sentähden hän piti itseään epikurolaisena. Filosofia oli hänen silmissään jonkillaista henkistä urheiluharjoitusta, aivan yhtä hyvää kuin se mitä miekkailijat opettivat. Kun hän kyllästyi keskusteluun, läksi hän sirkukseen katsomaan verta.
Jumaliin ei hän uskonut enempää kuin hyveeseen eikä onneenkaan. Hän uskoi vaan ennustuksiin ja hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Sitäpaitsi Itämaitten salaperäiset uskonnot herättivät hänessä uteliaisuutta. Orjilleen hän oli hyvä herra, jollei hetkellinen ikävystyminen johtanut häntä julmuuteen. Hän päätteli, että elämä on suuri viiniruukku, joka käy sitä pimeämmäksi jota paremmalla viinillä sen täyttää. Hän puolestaan koetti tietysti täyttää omansa mitä parhaimmalla. Hän ei rakastanut ketään, mutta hän piti monesta asiasta, muun muassa omasta jalomuotoisesta päästään, kotkannenästään ja — kauniista, patricion jalastaan.
Mellastusaikansa ensi vuosina häntä huvitti hämmästyttää Roomaa. Muutaman kerran hän siinä onnistuikin. Myöhemmin hän kyllästyi siihenkin.
II
Vihdoin hänen varansa loppuivat. Velkamiehet möivät maatilan ja Cinnalle jäi suuri väsymys, ikäänkuin hän olisi päättänyt raskaan päivätyön, kyllästymys ja lisäksi jonkillainen syvä levottomuus. Tämä viimemainittu tuli hänelle aivan odottamatta. Hän oli nauttinut rikkautta, nauttinut rakkautta sellaisena jommoiseksi sitä siihen maailman aikaan ymmärrettiin, nauttinut ylellisyyttä, nauttinut sodan kunniaa, nauttinut vaarojen viehätystä; hän saattoi sanoa mitanneensa ihmisajatuksen ääret, hän oli ottanut vastaan vaikutuksia runoudesta ja taiteesta. Hän saattoi siis päätellä ottaneensa kaikki mitä elämällä oli antamista. Siitä huolimatta häntä kuitenkin vaivasi tunne, että hän oli jäänyt vaille jotakin — vieläpä jotakin erittäin tärkeää. Ei hän kuitenkaan tietänyt mitä se oli ja hän vaivasi turhaan päätään sitä ajattelemalla. Oli hän monta kertaa koettanut varistaa päältään nämä ajatukset ja tämän levottomuuden, hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, ettei elämässä ole eikä voi olla enempää, mutta siitä ei hänen levottomuutensa ensinkään vähentynyt, vaan päinvastoin yltyi yltymistään, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, ettei hän enään ole levoton yksin itsestään, vaan koko Rooman kohtalosta. Hän sekä kadehti että halveksi skeptikkoja, he kun saattoivat väittää tyhjyyden olevan täytettävissä olemattomuudella. Hänessä oli tätä nykyä ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen ihmetteli omaa rauhattomuuttaan ja toinen vaistomaisesti tunnusti sen aivan oikeutetuksi.
Heti omaisuutensa hävitettyään lähetettiin Cinna mahtavien sukulaisten suosituksesta Aleksandriaan — oikeastaan siinä tarkoituksessa, että hän rikkaassa maassa hankkisi uuden omaisuuden. Levottomuus astui Brindisiumissa hänen kanssaan laivaan ja seurasi häntä meren poikki. Aleksandriassa arveli Cinna virkatehtävien, uusien ihmisten, toisen maailman ja uusien vaikutusten karkoittavan pois kiusallisen toverin. Mutta hän erehtyi. Kului kuukausi, kului toinen — ja aivan kuten Demeterin siemen Italiasta tuotuna vielä vimmatummin versoi Deltan lihavassa maassa, niin muuttui hänenkin levottomuutensa nyt tuuheasta pensaasta upeaksi seederiksi, jonka varjo pimittämistään pimitti Cinnan sielua.
Alussa koetti Cinna elää samallaista elämää kuin ennen Roomassa. Aleksandria oli komea kaupunki, täynnä vaaleatukkaisia, heleäihoisia kreikattaria, joitten kasvot Egyptin aurinko teki kellertävän läpikuultaviksi. Heidän sylissään hän etsi rauhaa.
Mutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän ajattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla vapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia kuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän tehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään asentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna kävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään tuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt vastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa. Olento kumarsi hänelle ja lausui: "Riensin tänne ottamaan sinua vastaan!" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että he yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman levottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.
Vihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi Serapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät he voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntä tu museiuksi, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia. Vähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin miehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan, tuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei Serapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa — ja jäi yhä toivomaan.
Merkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon Atenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita vuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen egyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut ainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja sanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän oli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten viisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi heidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi likeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten taitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja vakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat ihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että vanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin, kun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu kysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata hänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.
III
Eräänä iltana, kun meluiset keskustelut sielun vaelluksesta olivat päättyneet ja he olivat jääneet kahden parvekkeelle, josta oli näköala merelle, tarttui Cinna Timonin käteen, tunnusti sielunsa suurimman tuskan ja minkätähden hän oli koettanut liketä Serapeumin oppineita ja filosofeja.
— Sen minä ainakin olen voittanut, virkkoi hän lopuksi, — että olen tutustunut sinuun, Timon. Ja nyt minä tiedän, että jollet sinä voi selvittää elämäni ongelmoja, niin ei kukaan sitä voi.
Jonkun aikaa katseli Timon meren tyyntä pintaa, johon uusikuu kuvastui, sitte hän virkkoi:
— Oletko, Cinna, nähnyt lintuparvia, jotka kylmästä, pimeästä pohjoisesta lentävät tänne? Tiedätkö mitä ne etsivät Egyptistä?
— Tiedän. Lämmintä ja valoa.
— Ihmishenkikin etsii lämmintä, nimittäin rakkautta ja valoa, nimittäin totuutta. Mutta linnut tietävät mistä etsivät onneaan, henget lentelevät teillä tietämättömillä, eksyksissä, surussa ja levottomuudessa.
— Miksi, jalo Timon, ne eivät voi löytää tietä?
— Ennen uskottiin jumaliin, nyt on usko jumaliin palanut loppuun, kuten öljy lampusta. Sitte luultiin, että filosofiasta tulee hengelle totuuden aurinko — nyt istuvat, kuten itse parhaiten tiedät, filosofian raunioilla sekä Roomassa että Atenan akatemiassa ja täällä skeptikot, jotka luulivat antavansa rauhaa, mutta sensijaan antoivatkin rauhattomuutta. Sillä jos ihminen luopuisi valosta ja lämmöstä, jäisi hänen sielunsa pimeyteen, joka on samaa kuin rauhattomuus. Niin me siis haparoimme pimeässä ja etsimme ulospääsyä…
— Etkö sinäkään ole sitä löytänyt?
— Olen etsinyt, mutta en ole löytänyt. Sinä olet etsinyt sitä nautinnosta, minä mietinnästä — ja meitä molempia ympäröi samallainen sumu; tiedä kuitenkin, ettet yksin kärsi, vaan että sinussa kärsii koko maailman henki. Joko siitä on kauvan kun lakkasit uskomasta jumaliin?
— Vielähän niitä Roomassa kunnioitetaan julkisesti ja tuodaanhan sinne uusiakin jumalia Aasiasta ja Egyptistä, mutta ainoastaan vihanneskauppiaat, jotka aamuisin tulevat maalta kaupunkiin, palvelevat niitä vilpittömässä uskossa.
— Ja ainoastaan heillä on rauha.
— Kuten niilläkin, jotka täällä palvelevat kissoja ja sipulia.
— Ja niillä, jotka ovat kuin kylläiset elukat ja jotka eivät muuta tahdo kuin maata aterian päälle.
— Mutta ansaitseeko nyt tämän tähden elää?
— Tiedämmekö me mitä kuolema tuo meille?
— Mikä ero on oikeastaan sinun ja skeptikkojen välillä?
— Skeptikot tyytyvät pimeyteen tai ainakin sanovat tyytyvänsä, mutta minä kärsin pimeässä.
— Etkö näe pelastusta?
Timon vaikeni hetkisen, sitte hän lausui hitaasti ja ikäänkuin haikaillen:
— Odotan sitä.
— Mistä?
— En tiedä.
Hänen päänsä vaipui käsien varaan ja ikäänkuin ympärillä vallitsevan äänettömyyden vaikutuksesta hiljensi hänkin ääntään:
— Se on kummallista, mutta välistä tuntuu minusta siltä, että jollei maailmassa olisi muuta kuin mitä me tiedämme ja jollemme voisi tulla muuksi kuin mitä me olemme, niin ei meissä olisi rauhattomuutta… Kun minä olen sairas, syntyy minussa terveyden toivo… Usko Olympoon ja filosofiaan on kuollut, mutta terveytenä saattaa olla joku uusi totuus, jota en tunne.
Kumma kyllä tuotti tämä keskustelu Cinnalle suurta lohtua. Olihan hän kuullut, ettei hän yksinään ollut sairas, vaan että koko maailma sairasti. Hänestä tuntui siltä kuin hänen hartioiltaan olisi nostettu ääretön paino ja laskettu se tuhansille hartioille.
IV
Siitä asti kävi Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys vieläkin likeisemmäksi. He kävivät usein tervehtimässä toisiaan ja jakoivat sekä huolensa että leipänsä ja juhlansa. Muuten Cinna kokemuksistaan ja kyllästyksestään huolimatta oli siksi nuori, että elämässä vielä täytyi löytyä hänelle tuntematontakin viehätystä. Sellaiseksi viehätykseksi tuli hänelle varsinkin Timonin ainoa tytär, Antea.
Antean maine oli Aleksandriassa yhtä suuri kuin hänen isänsä maine. Häntä ylistivät uljaat roomalaiset, jotka oleskelivat Timonin talossa, ylistivät kreikkalaiset, ylistivät Serapeumin filosofit, ylisti kansa. Timon ei sulkenut häntä gynaeceumiin, kuten muut naiset suljettiin, vaan hän koetti valaa häneen kaikki mitä itse tiesi. Tytön tultua täysikasvaneeksi luki hän hänen kanssaan sekä kreikkalaisia että roomalaisia, jopa heprealaisiakin kirjoja, sillä Antealla oli hyvä muisti ja hän oli kasvanut kielirikkaassa Aleksandriassa, joten hän oli oppinut sujuvasti puhumaan kaikkia näitä kieliä. Tyttö oli isänsä henkinen toveri, hän otti monasti osaa keskusteluihin, joita kestien aikana pidettiin Timonin talossa ja usein, kun puhe liikkui vaikeissa sokkeloissa, osasi hän Ariadnena selviytyä niistä, jopa johdattaa muita mukanaan. Isä ihaili ja kunnioitti häntä. Lisäksi häntä ympäröi salaperäisyyden, melkeinpä pyhyyden taika. Sillä hän näki profeetallisia unia ja asioita, joita ei tavallisen kuolevaisen silmä näe. Vanha tietäjä rakasti häntä kuin omaa sieluaan, ehkä vielä enemmän senkin tähden, että hän pelkäsi kadottavansa hänet. Tyttö oli nimittäin usein kertonut unessa näkevänsä joitakin hänelle vihamielisiä olentoja sekä jonkun ihmeellisen valon, josta ei hän tietänyt ennustiko se elämää vaiko kuolemaa.
Häntä ympäröi ainainen rakkaus. Egyptiläiset, jotka kävivät Timonin talossa, kutsuivat häntä lotus-kukaksi, ehkä sentähden että tätä kukkaa Niilin rannoilla kunnioitetaan jumalallisena olentona, tai ehkäpä siksi, että se, joka hänet kerran näki, saattoi unohtaa koko maailman.
Hän oli nimittäin yhtä kaunis kuin hän oli viisas. Egyptin aurinko ei ollut tummentanut hänen kasvojaan, niitä saattoi verrata helmenkarvaiseen näkinkengänkuoreen, jonka läpi kuultaa aamuruskon punertava hohde. Hänen silmissään oli Niilin sini ja hänen katseensa näytti tulevan kaukaa, tuntemattomilta tienoilta, niinkuin tämän salaperäisen virran vesi. Kun Cinna ensi kerran nähtyään hänet ja kuultuaan hänen äänensä, palasi kotiin, valtasi hänet halu pystyttää atriumiinsa alttari ja uhrata valkeita kyyhkysiä hänen kunniakseen. Hän oli eläissään kohdannut tuhansia naisia, sekä kaukaisen pohjolan valkokulmaisia tyttöjä, joitten hiukset ovat kypsyneen viljan karvaiset, että numidiattaria, mustia kuin laava — mutta ei hän ikinä ollut kohdannut tällaista ruumista eikä tällaista sielua. Ja jota useammin hän hänet näki, jota paremmin hän häneen tutustui, jota useammin hän sai kuunnella hänen puhettaan, sitä enemmän hänen hämmästyksensä yltyi. Välistä hän, joka ei uskonut jumaliin, sai päähänsä, ettei Antea voi olla Timonin tytär, vaan joku jumalatar, siis ainoastaan puoleksi nainen ja puoleksi kuolematon.
Ja pian hän rupesi rakastamaan tyttöä aavistamattomalla, äärettömällä ja vastustamattomalla rakkaudella, joka erosi kaikista hänen tähänastisista tunteistaan yhtä suuresti kuin Antea erosi kaikista muista naisista. Hän halasi omistaa häntä vaan voidakseen häntä palvella. Hän oli valmis vuodattamaan verensä saadakseen hänet omakseen. Hän tunsi, että hän mieluummin on kerjäläisenä hänen kanssaan kuin keisarina ilman häntä. Kuten meren pyörre vastustamattomalla voimalla riistää mukaansa kaikki mitä sen piirissä on, niin riisti Cinnan rakkaus valtoihinsa hänen sielunsa, sydämensä, ajatuksensa, hänen päivänsä, yönsä ja kaikki mistä elämä on kokoonpantu.
Vihdoin se riisti mukaansa Anteankin.
— Tu felix, Cinna! toistivat ystävät toistamistaan. — Tu felix, Cinna! toisteli hän itsekin — ja kun hän vihdoin hänet nai ja tytön jumalalliset huulet lausuivat pyhät sanat: "missä sinä Cajus olet, siellä olen minäkin Caja" — silloin tuntui hänen onnensa olevan kuin meri, pohjaton ja rajaton.
V
Kului vuosi ja yhä kunnioitettiin nuorta vaimoa kotilieden ääressä kuin jumalatarta. Hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja valonsa. Mutta verratessaan onneaan mereen, oli Cinna unohtanut, että merelläkin on laskunsa. Vuoden perästä tuli Anteaan hirveä, tuntematon tauti. Hänen unensa oli täynnä kauheita näkyjä, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Aamuruskon säteet katosivat hänen kasvoiltaan ja jälelle jäi vain simpukan läpikuultavuus; hänen kätensäkin alkoivat käydä läpikuultaviksi, silmät vaipuivat syvälle otsan alle — ja ruusunkarvainen lotuskukka valkeni vaikenemistaan, kunnes se kävi valkeaksi kuin kuolleen kasvot. Huomattiin, että haukat rupesivat kiertelemään Cinnan taloa ja se tietää Egyptissä kuolemaa. Näyt kävivät yhä kauheammiksi. Puolipäivän aikaan, kun aurinko valoi maille valkeaa hohdettaan ja kaupungissa oltiin hiljaa, oli Antea kuulevinaan kuinka näkymättömät olennot nopein askelin liikkuivat hänen ympärillään ja ilman syvyyksistä näki hän ruumiin kuivat, keltaiset kasvot ja mustat silmät tähdättyinä itseensä. Ja nuo silmät tuijottivat häneen tavattoman itsepintaisesti, ikäänkuin olisivat käskeneet menemään jonnekin salaperäiseen, kauheaan pimeyteen. Silloin rupesi Antean ruumis vapisemaan kuin kuumeessa, hänen otsansa kalpeni, kylmät hikikarpalot pusertuivat esiin ja kotilieden jumaloitu papitar muuttui pelästyneeksi, avuttomaksi lapseksi, joka pakeni miehensä turviin ja valkein huulin toisteli toistelemistaan: "pelasta minut, Cajus! suojele minua!"
Ja Cajus olisi ollut valmis käymään joka aaveen kimppuun, minkä Persefon vaan saattoi manalasta lähettää, mutta turhaan iski hän katseensa avaruuteen. Kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista, kuten tavallisesti puolipäivän aikaan. Kaupunki uinui valkeassa valaistuksessa, meri oli kuin upotettu auringonpaisteeseen eikä hiljaisuudesta saattanut eroittaa mitään muuta kuin taloa kiertävien haukkojen vikinää.
Näyt uudistuivat yhä useammin. Vihdoin ne tulivat joka päivä. Ne seurasivat Anteaa sekä ulkopuolelle kotia että atriumiin ja kammioihin. Lääkärien neuvosta toimitti Cinna taloon egyptiläisiä huilunsoittajia ja beduineja, jotka puhalsivat savipillejä, jotta he meluavalla soitolla estäisivät näkymättömien olentojen hyminää kuulumasta. Mutta turhaa se oli. Antea eroitti hyminän keskellä suurinta melua ja kun aurinko oli päässyt niin ylhäälle, että varjo makasi ihmisen jaloissa kuni takki, joka on valunut hartioilta, silloin näyttäytyi helteestä väräjävässä ilmassa ruumiin kasvot ja lasittuneet silmät, jotka tuijottivat Anteaan ja hiljaa liikkuivat ikäänkuin sanoakseen: "seuraa minua!"
Välistä näytti Anteasta siltä kuin ruumiin huulet hiljalleen olisivat avautuneet ja sen suusta olisi lähtenyt inhoittavia kovakuoriaisia, jotka lensivät suoraa päätä ilman halki häntä kohti. Kun hän vaan ajattelikin näkyjä, tuli hänen silmiinsä tuskallinen ilme ja vihdoin kävi elämä hänelle niin kauheaksi tuskaksi, että hän rukoili Cinnaa pitelemään miekkaa sydäntänsä vastaan tai että Cinna sallisi hänen ottaa myrkkyä.
Mutta Cinna tiesi, ettei hän voi… Hän olisi ollut valmis miekalla avaamaan suonensa vaimonsa tähden, mutta vaimonsa surmaajaksi ei hän kyennyt. Kun hän kuvitteli tuota kallista päätä kuolleena, silmät ummessa, jäisen rauhan leimaamana tai Antean rintaa oman miekkansa lävistämänä, tunsi hän, että hänen täytyy tulla mielipuoleksi ennenkuin hän kykenee sellaisiin tekoihin.
Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi hänelle, että Hekate ilmestyy Antealle ja että nuo näkymättömät olennot, joitten hyminä peloittaa häntä, kuuluvat pahansuovan jumalattaren seurueeseen. Hän oli sitä mieltä, ettei Antealle löydy pelastusta, sillä sen joka näkee Hekaten, täytyy kuolla.
Silloin Cinna, joka vähän aikaisemmin olisi nauranut uskolle Hekateen, uhrasi hänelle hekatombeja. Mutta ei uhri auttanut ja seuraavana päivänä tuijottivat ankarat silmät taas puolenpäivän aikaan Anteaan.
Koetettiin peittää hänen päätään, mutta hän näki ruumiin kasvot paksuimmankin vaatteen läpi. Kun hänet suljettiin pimeään huoneeseen, katselivat kasvot häneen seinästä ja valaisivat pimeyden kalpealla, kuolonkarvaisella loistollaan.
Illoin oli sairaan parempi. Silloin meni hän niin raskaaseen uneen, että Cinna ja Timon monasti pelkäsivät hänen nukkuneen iäksi. Pian kävi hän niin heikoksi, ettei hän päässyt kävelemään omin voimin. Häntä kuljetettiin kantotuolissa.
Cinnan vanha rauhattomuus palasi sata kertaa suuremmalla voimalla ja valtasi hänet kokonaan. Hän pelkäsi Antean henkeä ja samalla hänellä oli se kummallinen tunne, että hänen tautinsa on jossakin salaperäisessä yhteydessä niiden asioiden kanssa, joista Cinna ja Timon ensimäisessä tutunomaisessa keskustelussaan olivat puhuneet. Mahdollisesti vanha tietäjä ajatteli samaa, mutta Cinna ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä häneltä. Sairas vaan kuihtui kuihtumistaan kuten kukkanen, jonka terään myrkyllinen hämähäkki on tehnyt pesänsä.
Cinna sekä toivoi että koetti epätoivoissaan häntä pelastaa. Ensin hän vei hänet erämaahan likelle Memfistä, mutta kun ei pyramidien hiljaisuus vapauttanut häntä hirveistä näyistä, palasi hän Aleksandriaan ja toimitti hänen ympärilleen noitia ja ennustajia, jotka manasivat tautia, sekä kaikenkaltaista roskajoukkoa, joka ihmeitätekevien lääkkeiden avulla käytti hyväkseen ihmisten herkkäuskoisuutta. Mutta Cinnalla ei enään ollut valikoimisen varaa, vaan hän kävi kiinni kaikkiin keinoihin.
Niihin aikoihin tuli Cesareasta Aleksandriaan kuuluisa juutalainen lääkäri Josef, Khusan poika. Hänet toi Cinna paikalla vaimonsa luo — ja hetkeksi palasi toivo hänen sydämeensä. Josef, joka ei uskonut kreikkalaisiin eikä roomalaisiin jumaliin, hylkäsi ylenkatseellisesti puheet Hekatesta. Hän arveli, että pahat henget pikemmin ovat riivanneet sairaan ja neuvoi Cinnaa lähtemään pois Egyptistä, jossa Deltan soiset höyryt vahingoittavat terveyttä, pahoista hengistä puhumattakaan. Hän neuvoi — ehkä siksi, että itse oli juutalainen — lähtemään Jerusalemiin: siihen kaupunkiin eivät pahat henget pääse ja siellä on ilma kuiva ja terveellinen.
Cinna seurasi mielellään hänen neuvoaan, ensinnä siksi ettei ollut muuta neuvoa ja toiseksi sentähden, että Jerusalemissa oli varakonsulina muuan hänen tuttavansa, joka joskus oli ollut Cinnan perheen holhokkina.
Heidän saapuessaan otti varakonsuli heidät vastaan avosylin ja antoi heidän asuttavakseen oman kesätalonsa, joka sijaitsi likellä kaupungin muureja. Mutta Cinnan toivo oli haihtunut jo ennenkuin he pääsivät perille. Sillä ruumiin kasvot olivat tuijottaneet Anteaan jo laivan kannella — perille päästyä taas sairas odotti puolipäivän hetkeä yhtä kuollettavassa hädässä kuin ikinä Aleksandriassa.
Ja niin alkoivat heidän päivänsä kulua kidutuksessa, tuskassa, epätoivossa ja kuoleman odotuksessa.
VI
Suihkulähteestä, varjoisasta pylväiköstä ja varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vallitsi atriumissa tukahuttava kuumuus, sillä keväinen aurinko oli kuumentanut marmorin, mutta likellä taloa kasvoi vanha, tuuhea pistaciapuu. Sen ympärillä oli aukeaa ja sinne tuntui tuulenhenki paremmin. Sentähden käski Cinna asettaa sinne kantotuolin, joka oli koristettu hyasinteilla ja omenankukilla ja jossa Antea lepäsi. Itse hän istuutui hänen viereensä, laski kätensä hänen käsilleen, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja kysyi:
— Onko sinun hyvä täällä, carissima?
— On, vastasi Antea tuskin kuuluvalla äänellä.
Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin vaipuakseen uneen. Oli ihan hiljaista, ainoastaan tuuli huojutti humisten pistaciapuun oksia, maassa, kantotuolin ympärillä, tanssieli kullankarvaisia liekkejä, sillä auringonsäteet tunkivat lehtiverkon läpi, ja heinäsirkat silittivät kivien välissä.
Hetkisen perästä avasi sairas silmänsä.
— Cajus, virkkoi hän, — onko se totta, että näille maille on ilmestynyt filosofi, joka parantaa sairaita?
— Täällä heitä nimitetään profetoiksi, vastasi Cinna. — Olen minä kuullut hänestä puhuttavan ja aioin jo kutsua hänet sinun luoksesi, mutta hän osottautuikin vääräksi ihmeittentekijäksi. Sitäpaitsi hän on rikkonut täkäläistä temppeliä ja tämän maan lakeja vastaan ja sentähden prokuratori on ylenantanut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan.
Antean pää painui alas.
— Sinut parantaa aika, virkkoi Cinna, huomatessaan kuinka hänen kasvoihinsa tuli surullinen ilme.
— Aika on kuoleman eikä elämän palveluksessa, vastasi sairas hitaasti.
Ja taas syntyi hiljaisuus. Maassa yhä hyppielivät kultaiset kielekkeet; sirkat sirittivät entistä äänekkäämmin ja kallion revelmistä mateli esiin pieniä sisiliskoja, etsimään kallionkielekkeiltä aurinkoisia paikkoja.
Tuontuostakin vilkaisi Cinna Anteaan ja tuhannennen kerran lennähti hänen päähänsä se epätoivoinen ajatus, että kaikkia pelastuskeinoja on käytetty, ettei enään ole jälellä toivon kipinääkään ja että tuo rakastettu olento pian on vain katoavainen varjo ja kourallinen tuhkaa columbariumissa.
Tuossa kantotuolissa maatessaan, silmät kiinni, kukkien keskellä, hän jo näytti aivan kuolleelta.
— Minä seuraan sinua! toisteli Cinna ajatuksissaan.
Samassa rupesi etäältä kuulumaan askelia. Paikalla kalpenivat Antean kasvot valkeiksi kuin liitu, huulet olivat puoleksi auki, hengitys kulki hätäisesti ja rinta nousi ja laski kiireesti. Onneton sairas oli varma siitä, että näkymättömien olentojen joukko, joka aina ilmoittaa tuijottavan ruumiin tuloa, likeni. Mutta Cinna tarttui hänen käteensä ja rupesi häntä rauhoittamaan:
— Älä pelkää, Antea, minäkin kuulen askeleet.
Hetken perästä hän lisäsi:
— Pontius tulee luoksemme.
Polun käänteeseen ilmaantui todella prokuratori kahden orjan seurassa. Hän oli keski-ikäinen mies, pyöreähköt kasvot huolellisesti ajettuina, ilmeessä keinotekoista varmuutta, mutta samalla surumielisyyttä ja väsymystä.
— Tervehdän sinua, jalosukuinen Cinna ja sinua, jumalallinen Antea! lausui hän astuessaan pistacian alle. — Kylmän yön perästäpä olemme saaneet helteisen päivän: olkoon se suotuisa teille molemmille ja kukoistakoon Antean terveys kuten nuo hyasintit ja omenapuun oksat, jotka koristavat hänen kantotuoliaan!
— Rauha olkoon kanssasi ja terve sinulle! vastasi Cinna.
Prokuratori istuutui kalliolohkareelle, katseli Anteaa, rypisti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan ja puhui:
— Yksinäisyys synnyttää surua ja sairautta, mutta joukkojen hyörinässä ei ole tilaa pelolle. Annanpa teille sentähden neuvon! Paha kyllä emme ole Antiokiassa emmekä Cesareassa, ei täällä ole sirkusleikkejä eikä kilpa-ajoja, ja jos sirkuksen rakentaisikin, niin nuo tuittupäät jo huomispäivänä sen hävittäisivät. Täällä et muuta kuule kuin sanan "laki" — ja tämä "laki" määrää kaikki. Mieluummin olisin vaikka Skytiassa kuin täällä…
— Mutta mitä sinun pitikään sanoa, Pilatus?
— Poikkesin todella aineestani. Mutta se tulee kaikki minun huolestumisestani. Sanoin, ettei pelolle jää tilaa ihmisjoukossa. Kuulkaappas, tänäpänä te voitte saada nähdä näytelmän. Jerusalemissa täytyy tyytyä vähempään. Ennen kaikkia täytyy Antean keskipäivällä olla keskellä ihmisjoukkoja. Tänään kuolee ristillä kolme miestä. Onhan se enemmän kuin ei mitään. Pääsiäisjuhlan johdosta on kaupunkiin sitäpaitsi tulvinut kaikellaisia irtolaisia koko maasta. Voittehan te tarkastella tätä väkeä. Käsken toimittaa teille hyvät paikat ristien likeisyydessä. Minulla on syytä toivoa, että rikokselliset kuolevat rohkeasti. Yksi heistä on kummallinen ihminen: sanoo olevansa Jumalan Poika, on lempeä kuin kyyhkynen eikä todella ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kuolemanrangaistuksen.
— Ja sinä olet tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi?
— Tahdoin päästä ikävyyksistä ja samalla kajoamasta tuohon ampiaispesään, joka kihisee temppelin ympärillä. Muutenkin kantelevat minusta Roomaan. Eikähän tässä sitäpaitsi ole kysymyksessä Rooman kansalainen.
— Kyllä tuo mies siltä kärsii yhtä paljon.
Prokuratori ei vastannut. Mutta hetkisen perästä hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:
— Yhtä asiaa en saata kärsiä ja se on liioittelu. Kun joku vaan minun läsnäollessani lausuu tuon sanan, menee minulta hyvä tuuli koko siksi päiväksi. Kultaisella keskitiellä! kas sillä on minun mielestäni viisainta pysytellä. Mutta eipä ole kolkkaa maailmassa missä tätä sääntöä seurattaisiin vähemmin kuin täällä. Kuinka tämä kaikki minua kiusaa! Oi kuinka kiusaakin! Ei koskaan lepoa, ei koskaan tasapainoa… ei ihmisissä eikä luonnossa… Nyt keväällä esimerkiksi ovat yöt kylmät — mutta päivällä on sellainen kuumuus, ettei tahdo saada astutuksi kiville. Puoleenpäivään on vielä hyvän matkaa, mutta katsokaappa missä sitä jo ollaan! Ihmisistä ei kannata puhuakaan! Minä olen täällä siksi että minun täytyy olla. Mutta vähät niistä! Johan minä taas poikkesin aineestani. Menkää katsomaan ristiinnaulitsemista. Olen varma siitä että tuo Natsarealainen kuolee rohkeasti. Käskin ruoskia häntä, sillä arvelin sillä lailla suojelevani häntä kuolemasta. Minä en ole mikään pyöveli. Mutta kun häntä lyötiin, pysyi hän kärsivällisenä kuin karitsa ja siunasi ihmisiä. Ja kun hänen verensä valui virtana, nosti hän silmänsä taivasta kohti ja rukoili. En ole eläissäni nähnyt niin kummallista ihmistä. Vaimoni ei hänen tähtensä ole antanut minulle hetkenkään lepoa. 'Älä päästä viatonta kuolemaan!' on hän varhaisesta aamusta asti huutanut korvaani. Ei minulta ole puuttunut hyvää tahtoa. Kahdesti astuin katolle ja puhuin raivostuneille papeille ja koko tuolle rupiselle joukolle. Mutta he oikaisivat päät taaksepäin, aukaisivat kitansa jotta leuat venyivät korviin asti ja huusivat yhteen ääneen: 'ristiinnaulitse!'
— Ja sinä suostuit? huudahti Cinna.
— Kaupungissa olisi muuten syntynyt levottomuuksia ja olenhan minä täällä ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyy täyttää velvollisuuteni. En pidä liioittelusta ja sitäpaitsi olen kuolettavasti väsyksissä. Mutta kun kerran olen ottanut tehdäkseni jotakin, niin olen valmis yleisen hyvän tähden uhraamaan yhden miehen elämän, varsinkin, jos se on tuntematon mies, jota ei kukaan kysy. Se on hänen onnettomuutensa, ettei hän ole roomalainen.
— Paistaahan päivä muuallekin kuin Roomaan, kuiskasi Antea.
— Jumalallinen Antea! virkkoi prokuratori, — voisinhan minä vastata sinulle, että ympäri maan piirin loistaa Rooman valta; sentähden on sen hyväksi uhrattava kaikki, mutta levottomuudet kuluttavat voimaamme. Ennen kaikkia rukoilen sinua: älä pyydä minua muuttamaan tuomiota. Cinnakin voi vakuuttaa sinulle, ettei se käy laatuun, sillä langetettua tuomiota ei kukaan muu kuin Caesar voi muuttaa. Minä en voi vaikka tahtoisinkin. Eikö totta, Oajus?
— Totta on.
Nähtävästi sanat koskivat Anteaan. Ehkä itseään ajatellen, virkkoi hän:
— Ihminen saattaa siis sekä kärsiä että kuolla viattomasti?
— Ei kukaan ole viaton, vastasi Pontius. — Natsarealainen ei ole tehnyt mitään rikosta ja prokuratorina pesenkin käteni. Mutta ihmisenä vastustan hänen oppiansa. Puhelin hänen kanssansa aika kauvan, sillä minä tahdoin tutkia häntä. Ja minä tulinkin vakuutetuksi siitä, että hän puolustaa kuulumattomia asioita. Se on vaikeaa! Täytyy maailman toki seisoa järjen perustuksella. Kuka väittää, ettei siveyttä tarvittaisi?… En suinkaan minä. Opettavathan stoikotkin, että vastoinkäymisiä tulee kantaa kärsivällisyydellä, mutta eiväthän he vaadi ihmistä luopumaan kaikesta, alkaen maatilasta päivällisateriaan asti. Sanoppas sinä Cinna, joka olet järkevä mies, mitä sinä minusta ajattelisit, jos minä antaisin tämän talon, jossa te nyt asutte, jollekulle retkulaiselle, joka tuolla Jopen portilla paahtaa kylkiään auringossa? Mutta juuri sellaisia asioita hän vaatii. Sitte hän julistaa, että kaikkia tulee rakastaa samalla tavalla: juutalaisia yhtä paljon kuin roomalaisia, roomalaisia yhtä paljon kuin egyptiläisiä, egyptiläisiä yhtä paljon kuin afreja, ja niin poispäin. Myönnän että sain hänestä tarpeekseni. Hänen henkensä on kysymyksessä ja kuitenkin hän käyttäytyy ikäänkuin olisi kysymyksessä vaan jonkun toisen henki, opettaa ja — rukoilee. En minä ole velvollinen pelastamaan ihmistä, joka itse ei pelastuksestaan välitä. Joka ei missään osaa pitää määrää, on typerä mies. Sitte hän sanoo itseään Jumalan Pojaksi ja järkyttelee perustuksia, joilla maailma lepää ja sillä hän tietysti vahingoittaa ihmisiä. Miettiköön mielessään mitä tahtoo, mutta älköön ruvetko järkyttelemään. Ihmisenä minä vastustan hänen oppiaan. Edellyttäkäämme etten usko jumaliin — se on silloin minun asiani. Joka tapauksessa minä käsitän uskonnon tarpeellisuuden ja tunnustan sitä julkisesti, sillä tiedän että uskonto on kansalle ohja. Hevostenkin täytyy olla valjaissa ja lujissa valjaissa. Eihän kuoleman tuollaiselle Natsarealaiselle pitäisi olla kauheankaan, koska hän väittää nousevansa ylös kuolleista.
Cinna ja Antea katsahtivat toisiinsa kummissaan.
— Nousevansa ylös kuolleista?
— Ei enempää eikä vähempää: kolmen päivän perästä. Niin hänen opetuslapsensa ainakin väittävät. En muistanut kysyä häneltä itseltään. Onhan se muuten yhdentekevä, sillä vapauttaahan kuolema lupauksista. Ja eihän hän kadottaisi mitään, jollei nousisikaan ylös, sillä hänen oppinsa mukaanhan todellinen onni alkaa vasta silloin kun iankaikkinen elämä alkaa, nimittäin kuoleman jälkeen. Hän puhuu siitä todella kuin mies, joka on asiastaan ihan varma. Hänen Hadeksessaan on valoisampaa kuin aurinkoisessa maailmassa ja joka eninten kärsii täällä, se pääsee varminten sinne; pitää vaan rakastaa, rakastaa ja rakastaa!
— Onpa se kummallinen oppi! huudahti Antea.
— Ja huusivatko ne todella sinulle: "ristiinnaulitse!" kysyi Cinna.
— En minä sitä oikeastaan ihmettele. Tämän kansan mieli on täynnä vihaa ja mikä sitte mielisi ristiinnaulita rakkauden, jollei viha?
Antea painoi kättään kalpealle otsalleen.
— Ja hän on varma siitä, että ihminen voi elää ja olla onnellinen — kuoleman jälkeen?
— Sentähden ei häntä kammota risti eikä kuolema.
— Kuinka se olisi suloista, Cinna!…
Hetkisen perästä kysyi Antea uudelleen:
— Mistä hän sen tietää?
Prokuratori heilautti kättään.
— Hän sanoo saaneensa tietää sen kaikkien ihmisten isältä, joka on juutalaisille sama kuin meille Jupiter. Natsarealaisen opin mukaan on siinä vaan se eroitus, että hän on yksi, ainoa ja laupias Jumala.
— Kuinka se olisi suloista, Cajus! toisti sairas.
Cinna avasi suunsa ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikenikin — ja keskustelu katkesi. Nähtävästi Pontius yhä mietti Natsarealaisen kummallista oppia, koska hän yhtä mittaa ravisti päätään ja kohautteli olkapäitään. Vihdoin hän nousi ja rupesi sanomaan hyvästi.
Äkkiä virkkoi Antea:
— Cajus, mennäänpä katsomaan tuota Natsarealaista!
— Pitäkää sitte kiirettä, huomautti Pilatus lähtiessään, — sillä kulkue lähtee pian liikkeelle!
VII
Ilma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän aikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai kuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta uhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä taivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja peittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja tulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä poutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.
Korkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä täällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko valaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja hedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan revelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota valoisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria, yhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.
Alempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko, joka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä, joihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä, surkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia, liimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa valkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin todella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli sentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine ihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.
Aurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä ollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko hiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota tai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen vilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät auringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita kivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli tänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli sen.
Hajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat odotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue minä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin saapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli pannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään ulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin rinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.
Antea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika pian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Prokuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen ajatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta tuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei saattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä, jotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat palaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista lahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen vaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan, epämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa, kukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta polttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin mahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi sellaisen antaa.
Hän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena. Tämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se tieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle merkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta, rakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on miltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi tuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes jotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta ja onnesta — niin olisihan siihen tyynesti alistunut.
Mutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän äkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti? Ihmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten rakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä ruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli: "minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi palkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa — ei hän ole sitä tahtonut. Muut ovat vaatineet rikkautta — hän on pysynyt köyhänä; muut ovat vaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja elfenluulla koristettuja vaunuja — hän on pysynyt paimenena. Koska hän on saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole voinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on puhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun maallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka valaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se pääsee lentämään iankaikkiseen iloon!" Nyt alkoi Antea ymmärtää ylösnousemisen lupausta.
Sairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin. Hänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut, nimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen ihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se voitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja mielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen päivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä, vaikka puolenpäivän hetki läheni.
Vihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti — ja kukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki. Kansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei hukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja matkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella, vielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä tultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka tulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten siniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa. Keskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin auringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului ihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.
Vihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo nousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada hyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin. Sotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli lapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla vyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat jätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi, ainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he revelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä ristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään kaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja toivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut nähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut kreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä ääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä. Ihmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut heidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän henkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä olisi nyljetty.
Sadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä, auliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa uusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi nähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen niin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon oli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille kaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka olivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja hyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska eivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin ulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai kirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta. Heidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa riippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.
Vihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka kasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä kaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki eri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kuten laahaavia, jotka tahallaan astuivat kaikkien esteiden päälle, veriotsaisia fariseuksia, jotka niinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin ja nöyriä fariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman hartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun kansan meluisasta vihasta.
Cinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies, joka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti ihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia, mutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi kerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä kuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret kasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa, joka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin paljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin suuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei ainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät kaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt ymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun profettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.
Ja äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä rakkaalta. Hänen täytyi kuolla — Antean samoin. Hänen tuomionsa oli langetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli niinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja kuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta Natsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen, kun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut tänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.
Etäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä hiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat askeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi tuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että takana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä näkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään, sillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään niiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä kolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin raa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen maalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa. Natsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi kaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen päässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui veripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset hyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet kruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin. Joukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten vallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan huudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi enemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän enemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä, hän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli hiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.
— Sinä olet totuus, kuiskasi Antea vapisevin huulin.
Kulkue liikkui juuri kantotuolin ohi. Hetkeksi sen täytyi pysähtyäkin, sillä sotamiehet, jotka kulkivat edellä, puhdistivat tungosta tieltä. Antea näki nyt Natsarealaisen muutaman askeleen päästä, näki tuulen heiluttavan hänen hiuksiaan ja punaisen hohteen lankeavan purppuravaatteista hänen kalpeille, läpikuultaville kasvoilleen. Tungos tölmäsi häntä kohti ja asettui niin ahtaaseen puoliympyrään sotamiesten eteen, että heidän peitsillään täytyi suojata häntä joukon vimmalta. Kaikkialla näkyi nyrkkejä pystyssä, silmiä pullollaan päässä, kiiluvia hampaita, partoja, joita vimman liikkeet panivat tutisemaan, huulia, jotka olivat vaahdossa ja jotka päästivät käheitä ääniä. Natsarealainen katsahti ympärilleen ikäänkuin kysyäkseen: "mitä minä olen tehnyt?" — nosti sitte silmänsä taivasta kohti, rukoili ja — antoi anteeksi.
— Antea! Antea! huusi tällä hetkellä Cinna.
Mutta Antea ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Hänen silmistään vieri suuria kyyneliä, hän unohti sairautensa, unohti, ettei hän moneen päivään ollut liikkunut kantotuolista ja nousi äkkiä pystyyn. Hän vapisi. Joukon sokea vimma oli kiihoittanut hänen säälinsä, tuskansa ja mielenliikutuksensa äärimmilleen. Hän rupesi repimään irti hyasintteja ja omenankukkia ja heittämään niitä Natsarealaisen jalkojen juureen.
Hetkeksi syntyi äänettömyys. Joukko hämmästyi nähdessään ylhäisen roomattaren osoittavan kunniaa kuolemaan tuomitulle. Natsarealainen käänsi silmänsä hänen sairaihin, surkastuneisiin kasvoihinsa ja hänen huulensa alkoivat liikkua ikäänkuin hän olisi häntä siunannut, Antea oli vaipunut patjoilleen. Hän tunsi rajattoman valoisuuden, hyvyyden, lempeyden, lohdutuksen, toivon ja onnen merenä aaltoilevan vastaansa ja kuiskasi taasen:
— Sinä olet totuus.
Sitte syöksyi uusi kyynelvirta hänen silmistään.
Tungos vei Natsarealaista eteenpäin, muutaman askeleen päähän, mihin ristinpuut jo olivat pystytetyt kallionrevelmiin. Joukko kihisi taas hänen ympärillään, mutta koska hän seisoi korkealla paikalla, saattoi Antea selvästi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappurakruununsa. Sotamiehet kääntyivät vielä kerran joukon puoleen ja karkoittivat sen niin kauvas, ettei se olisi häiritsemässä toimitusta. Nyt sidottiin molemmat ryövärit syrjillä oleviin risteihin. Kolmas risti seisoi keskellä, sen huippuun oli kiinnitetty valkea paperi, jota yhä yltyvä tuuli repi ja räpytteli. Vihdoin likenivät sotamiehet Natsarealaista ja rupesivat häntä riisumaan. Silloin sateli joukosta huutoja: "kuningas, kuningas, älä alistu! Missä sinun saattosi on? Puolusta itseäsi!" Sitte päästi kansa sellaisen naurun rämäkän, että kalliot kaikuivat. Natsarealainen oikaistiin nyt pitkäkseen maahan, jotta hänen kätensä saataisiin kiinnitetyiksi ristin poikkipuuhun ja jotta hän sitte sellaisenaan saataisiin nostetuksi pääpuuhun.
Äkkiä heittäytyi joku mies, joka seisoi ihan likellä kantotuolia ja joka oli puettu valkeisiin vaatteisiin, maahan, sirotti tomua ja hiekkaa päälaelleen ja rupesi kauhealla, epätoivoisalla äänellä huutamaan:
— Minä olin spitalinen — hän paransi minut — miksi he hänet ristiinnaulitsevat?
Antean kasvot kävivät valkeiksi kuin vaate.
— Hän paransi hänet… kuuletko Cajus? virkkoi hän.
— Joko palaamme kotiin? kysyi Cinna.
— Emme. Tahdon jäädä tänne!
Mutta tuulispään voimalla valtasi Cinnan äkkiä rajaton epätoivo. Ettei hän ollut kutsunut Natsarealaista taloonsa parantamaan Anteaa!
Sotamiehet olivat sovitelleet naulat käsiin ja rupesivat lyömään niitä kiinni. Kuului kumea kalina, kun rauta sattui rautaa vastaan. Vähitellen, kun terävät naulat olivat tunkeneet käsien läpi ja painuivat puuhun, muuttui ääni ja kaikui ikäänkuin kauvempaa. Ihmisjoukot olivat vaienneet, nähtävästi ne tahtoivat nauttia huudoista, joita tuskat pakoittaisivat pääsemään Natsarealaisen suusta. Mutta hän pysyi vaiti ja ainoastaan vasaran uhkaavat, kauheat iskut kaikuivat pitkin kukkuloita.
Vihdoin valmistuttiin siitä työstä ja yhdessä poikkipuun kanssa nostettiin ruumis korkeuteen. Toimitusta johtava sadanpäämies lausui, tai oikeastaan lauloi yksitoikkoisella äänellä komentosanat, ja niiden mukaan rupesi yksi sotamiehistä kiinnittämään puuhun jalkoja.
Pilvet, joita aamusta alkaen oli kerääntynyt taivaan rannalle, peittivät nyt auringon. Etäiset vuoret ja kukkulat, jotka olivat paistaneet auringossa, sammuivat. Maa pimeni. Pahansuova kuparinkarvainen hämärä otti haltuunsa seudun ja jota syvemmä aurinko vaipui pilvimöhkäleiden taakse, sitä sakeammaksi se kävi. Olisi luullut jonkun ylhäältä päin kylväneen maan päälle punertavaa pimeyttä. Kuuma tuulenhenki läähätti tuontuostakin, mutta sammui. Ilma kävi helteiseksi kuin höyry.
Äkkiä pimenivät viimeisetkin punan väläykset. Mustina kuin yö ja suurina kuin jättiläisvallit alkoivat pilvet liikkua ja kulkea kukkulan ja kaupungin päällitse. Nousi myrsky. Maailmalle tuli hätä.
— Palatkaamme kotiin! lausui Cinna uudelleen.
— Vielä, vielä minä tahdon häntä nähdä! vastasi Antea.
Koska pimeys peitti ristiinnaulitun ruumiin, käski Cinna viedä kantotuolin itse kärsimyspaikalle. He tulivat niin likelle, ettei ollut kuin muutama askel ristille. Puun tummaa pintaa vastaan erottautui ristiinnaulitun ruumis selvästi pimeästä. Se paistoi valkeana ikäänkuin kuun hopeiset säteet olisivat sitä valelleet. Natsarealaisen rinta nousi ja laski nopeasti. Hänen päänsä ja silmänsä olivat yhä tähdätyt kohti korkeutta.
Pilvien povesta kuului jylhä jyminä. Ukkonen heräsi, nousi, heittäytyi hirveällä jyrinällä lännestä itään ja putosi sitte ikäänkuin pohjattomaan kuiluun, tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, vuoroin hiljeni, vuoroin paisui ja päästi vihdoin niin kauhean rymäkän, että maa tärisi perustuksia myöten.
Samaan aikaan särki sininen jättiläissalama pilvet, valaisi taivaan, maan, ristin, sotamiesten asut ja kansanjoukon, joka pelkäsi ja vapisi kuin lammaslauma.
Salamaa seurasi vieläkin paksumpi pimeys. Kantotuolin likeisyydessä kuului naisten valitusta. He olivat hekin tulleet likemmä ristiä ja haikean vaikutuksen teki heidän valituksensa keskellä hiljaisuutta. Ne, jotka olivat hävinneet joukkoon, rupesivat nyt huutamaan. Sieltä täältä alkoi kuulua läpitunkevia ääniä.
— Voi meitä! voi! Kun eivät vaan olisi ristiinnaulinneet vanhurskasta!
— Hän antoi oikean todistuksen! Voi meitä!
— Hän herätti kuolleita! Voi meitä!
Toinen ääni huusi:
— Voi sinua, Jerusalem!
Samassa kuului toinen:
— Maa järisi.
Jo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia jättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan hukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä voimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan niitä ilmassa.
Äänet puhkesivat taasen huutamaan:
— Maa järisi!
Toiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle — ja he seisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja ainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.
Mutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne säpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin särkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan auringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät selvästi.
Natsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin vaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.
— Hän kuoli, kuiskasi Antea.
— Kuoli, toisti Cinna.
Samassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä näytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan joukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään estäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä:
— Astu alas ristiltä! astu alas ristiltä!
Vielä kerran katsahti Antea tuota kalpeaa päätä, joka riippui rinnalla.
Sitte hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen lausui:
— Nouseeko hän kuolleista?…
Kuolema oli jo painanut sinertävän leimansa hänen silmilleen ja suulleen. Käsivarret olivat ylenmäärin venytetyt, ruumis oli liikkumattomana ja maa veti sitä jo puoleensa kuten ainakin raskaita, kuolleita kappaleita. Kun Antea tätä kaikkea katseli, värisi hänen äänessään epätoivoisa epäilys.
Hätä oli vallannut Cinnankin sielun. Ei hän uskonut, että Natsarealainen nousisi kuolleista, mutta hän uskoi, että jos hän olisi elänyt, niin hän yksin olisi joko pahalla tai hyvällä voimallaan voinut parantaa Antean.
Yhä useammat äänet huusivat nyt:
— Astu alas ristiltä! Astu alas ristiltä!
— Niin, astu! toisti Cinna epätoivoissaan. — Tee hänet terveeksi ja ota minun sieluni!
Ilma tuli yhä kauniimmaksi. Vuoret olivat vielä autereen peitossa, mutta Golgatan ja kaupungin yläpuolella kirkastui taivas kokonaan. "Turris Antonia" välkkyi auringossa ja paistoi kuin päivä, Ilma oli käynyt raikkaaksi ja pääskysiä oli joukottain liikkeellä. Cinnan käskystä lähdettiin paluumatkalle.
Puolipäivän hetki oli käsissä. Oli jo päästy likelle taloa, kun Antea äkkiä huudahti:
— Hekate ei tullutkaan tänään.
Cinna oli hänkin ajatellut samaa.
VIII
Aave ei tullut huomennakaan… Sairas oli erittäin reippaalla mielellä, sillä Timon, joka oli levoton tyttärensä terveydestä ja jota Cinnan kirjeet olivat pelästyttäneet, oli muutamia päiviä sitte lähtenyt Aleksandriasta, saadakseen vielä kerran ennen kuolemaa nähdä ainoan lapsensa. Toivo rupesi uudelleen kolkuttamaan Cinnan sydämen oveen, ikäänkuin muistuttaakseen, että hänet on päästettävä sisään. Mutta Cinna ei uskaltanut avata vieraalle ovea, hän ei uskaltanut toivoa. Näyt, jotka kuluttivat Antean elämää, olivat jo ennenkin keskeytyneet, vaikkei tosin koskaan kahdeksi päiväksi; mutta sekä Aleksandriassa että erämaassa olivat ne pysyneet poissa kokonaisen päivän. Cinna piti tätä seurauksena siitä, että Timon oli saapunut ja että vaikutus ristin juurella oli ollut niin valtava. Se oli niin kokonaan täyttänyt sairaan mielen, ettei hän isänsäkään kanssa voinut puhua mistään muusta. Timon kuunteli mietteissään, ei keskeyttänyt eikä katkaissut, vaan kyseli silloin tällöin varovaisesti Natsarealaisen opista. Eihän Anteakaan tietänyt siitä muuta kuin mitä prokuratori oli hänelle kertonut.
Muuten hän tunsi olevansa sekä terveempi että voimakkaampi ja kun puolenpäivän aika oli mennyt, loisti hänen silmistään todellinen ilo. Moneen kertaan hän ylisti tätä päivää onnen päivänä ja pyysi miestään kirjoittamaan sen muistiin.
Oikeastaan oli päivä surullinen ja synkkä. Oli satanut aamusta alkaen, ensin hyvin rankasti, sitte tuhuttaen. Pilvet olivat matalalla ja taivas tasaisen harmaa. Vasta illalla se kirkastui ja auringon suuri, kultainen kiekko pilkisti pilvien lomitse, kirjaili punalla ja kullalla pilvet, harmaat kalliot, huviloiden valkeat, marmoriset pylväiköt, ja vaipui vihdoin loistaviin ruskoihin Välimeren puolelle.
Vasta seuraavana päivänä tuli ihana ilma. Päivemmällä yltyi kuumuus helteiseksi, mutta aamulla oli vielä raitista, taivas puhtaana pienimmästäkin hattarasta ja maailma kuin kastettuna siniseen kylpyyn. Kaikki esineet näyttivät todella sinertäviltä. Antea kannatutti itsensä rakkaan pistaciapuun alle, voidakseen kummulta, jolla puu seisoi, ihaella iloista, valoisaa kaukaisuutta. Cinna ja Timon eivät hetkeksikään väistyneet kantotuolin äärestä, vaan seurasivat tarkkaavaisesti sairaan kasvoja. Niissä näkyi levoton odotus, mutta ei niissä ollut sitä kamalaa pelkoa, mikä ennen oli ollut puolipäivän liketessä. Hänen silmänsä loistivat virkeämpinä ja poskilla hehkui heikko puna. Cinnan mieleen juolahti tuontuostakin, että ehkä Antea paranee ja silloin hänet valtasi halu heittäytyä maahan, itkeä ilosta ja ylistää jumalia — mutta samassa hän taas rupesi pelkäämään, että tämä virkeys ehkä on sammuvan lampun viimeistä viriä. Saadakseen edes jostakin toivoa, katsahti hän vähä väliä Timoniin, mutta nähtävästi liikkui vanhuksen mielessä samoja ajatuksia, koska hän vältti hänen katsettaan. Ei kukaan heistä kolmesta muistuttanut sanallakaan, että puolenpäivän hetki lähestyy. Cinna vain vilkaisi yhtämittaa varjoonsa ja huomasi sykkivin sydämin, että se lyhenemistään lyheni. He olivat kaikki vaipuneet syviin mietteisiin. Vähinten levoton oli ehkä Antea itse. Leväten avonaisessa kantotuolissa, pää purppurapatjojen varassa, hengitti hän mielihyvällä puhdasta ilmaa, jota tuuli toi idästä, kaukaiselta mereltä. Mutta puolipäivän liketessä raukesi tuuli. Kuumuus kasvoi. Auringon paahtamina rupesivat narduspensaat lemuamaan väkevästi, uuvuttavasti. Vuokkokimppujen päällä liihoitteli vaaleita perhosia. Kallionrevelmistä ryömi esiin pieniä sisiliskoja. Tosin ne jo olivat tottuneet sekä tähän kantotuoliin että näihin ihmisiin, mutta siltä ne tulivat yksitellen, sekä rohkeina että varovaisesti seuraten joka liikettä. Koko maailma nautti aurinkoista lepoa, vaipuneena lämpöiseen, suloiseen, sinertävään horrokseen.
Timon ja Cinna vaipuivat niinikään aurinkoiseen lepoon. Sairaan silmät sulkeutuivat, ikäänkuin hän olisi mennyt uneen. Eikä hiljaisuutta häirinnyt mikään muu kuin huokaus, joka silloin tällöin pääsi hänen rinnastaan.
Cinna huomasi varjonsa lyhenemistään lyhenevän. Pian se jo lepäsi hänen jalkainsa juuressa.
Oli puolenpäivän aika. Äkkiä avasi Antea silmänsä ja lausui oudolla äänellä:
— Cinna, anna minulle kätesi.
Cinna säpsähti, veri syöksyi hänen sydämeensä ja jähtyi jääksi: hirveitten näkyjen hetki oli käsissä.
Mutta Antean silmät seisoivat suurina päässä.
— Näetkö, virkkoi hän, — kuinka valo kokoontuu ilmaan, kuinka se väräjää, loistaa ja likenee minua?
— Antea, älä katso sinne! huusi Cinna.
Mutta ihme ja kumma! Antean silmissä ei ollut tuskaa. Hänen huulensa avautuivat, silmät suurenivat suurenemistaan — ja ääretön ilo alkoi loistaa hänen kasvoistaan.
— Valopatsas likenee minua, jatkoi hän. — Nyt näen. Se on hän, Natsarealainen!… Hän hymyilee… Oi sinä suloinen!… Oi sinä rakastavainen!… Ojentaa lävistetyt kätensä puoleeni niinkuin äiti. Cinna! Hän tuo minulle terveyttä, pelastusta. Hän kutsuu minua luokseen.
Cinna kävi kalman kalpeaksi ja virkkoi:
— Kutsukoon meitä minne hyvänsä — seuratkaamme häntä!
* * * * *
Hetkisen perästä ilmestyi kiviselle polulle, joka johtaa kaupungista kylään, Pontius Pilatus. Jo kaukaa saattoi hänen kasvoistaan huomata, että hän tuo uutista, jota hän järkevänä miehenä pitää uutena herkkäuskoisen, tietämättömän joukon mielikuvana. Hyvän matkan päässä hän, pyyhkien hikeä otsaltaan, rupesi puhumaan:
— Ajatelkaa nyt mitä ne taas puhuvat: että hän on noussut kuolleista!
MAJAKANVARTIA
(LATARNIK)
Tämä kertomus perustuu tosi tapahtumaan, josta aikoinaan kirjoitti
J. Horain eräässä matkakirjeessään Amerikasta.
I
Kerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi jäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman astuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä joutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi, kun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut kallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se oli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon sekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista Panamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie siitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee sumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla vesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana ohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui Yhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ, ensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista tunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin huolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä. Pyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä se houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän maankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää kalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran päivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee tiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään. Majakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa merkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan; illalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi noustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja sangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta kertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä yksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma, jos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi vainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun odottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha mies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas, suoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat ihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä silmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti Folcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja syntyi seuraava keskustelu:
— Mistä te olette?
— Olen puolalainen.
— Mitä te tähän asti olette tehnyt?
— Olen kierrellyt.
— Majakanvartian täytyy istua paikoillaan.
— Tarvitsen lepoa.
— Oletteko koskaan ollut palveluksessa? Onko teillä todistuksia siitä, että olette ollut valtion palveluksessa?
Vanhus veti povestaan kuluneen silkkiliinan, joka oli kuin vanha lippuriekale, kääri sen auki ja virkkoi:
— Tässä on todistuksia. Tuon kunniamerkin sain vuonna kolmekymmentä. Tuo toinen on espanjalainen, karlistisodasta; kolmas on Ranskan legionista; neljännen sain Unkarissa. Sitte tappelin pohjoisvaltojen sodassa etelävaltoja vastaan, mutta siellä ei anneta kunniamerkkejä — tuossa on sieltä paperi.
Folcombridge otti paperin ja rupesi lukemaan.
— Hm! Vai Skawinski? Onko se nimenne?… Hm!… Valloittanut kaksi lippua omin käsin painettihyökkäyksessä… Olette ollut urhoollinen sotamies!
— Voin olla huolellinen majakanvartiakin.
— Täytyy joka päivä käydä muutamia kertoja ylhäällä tornissa. Onko teillä terveet jalat?
— Olen jalkaisin tullut plainien poikki. (Plaineiksi kutsutaan äärettömiä aroja New-Yorkin ja Kalifornian välillä.)
— Ali right! Oletteko tottunut meripalvelukseen?
— Olen palvellut kolme vuotta valaanpyyntilaivassa.
— Oletteko vielä koettanut muuta?
— Rauhaa vaan en ole löytänyt.
— Miksette?
Vanhus kohautti olkapäitään.
— Minun kohtaloni on sellainen…
— Mutta kunhan ette olisi majakanvartiaksi liian vanha?
— Sir! puhkesi vanhus mielenliikutuksissaan puhumaan. — Olen hyvin väsynyt ja kiusaantunut. Olen, nähkääs, kokenut paljon. Tämä paikka on sellainen jommoista hartainten olen halunnut saada. Olen vanha, tarvitsen lepoa! Minun täytyy saada sanoa itselleni: nyt sinä istut paikallasi, nyt olet satamassasi. Oi Sir, tämä riippuu yksin teistä. Toisen kerran tällaista paikkaa ehkä ei ole saatavissa. Mikä onni, että satuin olemaan Panamassa!… Minä rukoilen teitä… Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen niinkuin laiva, joka uppoaa, jollei se pääse satamaan… Jos te tahdotte tehdä vanhan miehen onnelliseksi… Vakuutan, että olen rehellinen… mutta… jo minä olen saanut tarpeekseni kulkurielämästä…
Vanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen hyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.
— Weil! sanoi hän. — Otan teidät. Olette majakanvartia.
Vanhuksen kasvoista loisti sanomaton ilo.
— Kiitoksia.
— Joko voitte tänään lähteä torniin?
— Voin kyllä.
— Good bye sitte!… Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä palveluksessa saatte eron.
— All right!
Vielä samana iltana, kun aurinko vaipui toiselle puolelle valtamerta ja poutaista päivää seurasi yö ilman edelläkäyvää hämärää, oli uusi majakanvartia nähtävästi jo paikoillaan, sillä majakka valaisi, kuten tavallisesti, vettä räikeällä valollaan. Yö oli aivan tyyni; äänetön, tropillinen yö, ilma sakeanaan valkeaa auerta. Se muodosti kuun ympärille suuren, kirjavan, taivaankaaren karvaisen kehän, jonka reunat olivat pehmoiset ja epämääräiset. Ainoastaan meri kohisi, sillä oli nousuveden aika. Skawinski seisoi parvekkeella, äärettömän valoahjon vieressä. Alhaalta katsoen oli hän kuin pienoinen musta piste vaan. Hän koetti koota ajatuksiaan ja punnita asemaansa. Mutta hänen mielensä oli niin alakuloinen, ettei hän saanut selvää itsestään. Hänen tunteensa olivat melkein kuin ahdistetun pedon, jonka vihdoin onnistui päästä takaa-ajajiaan pakoon jollekin luoksepääsemättömälle kalliolle tai johonkin luolaan. Olipa hänellekin vihdoin koittanut levon aika. Turvallisuuden tunne täytti sanomattomalla sulollaan hänen sielunsa. Tällä kalliolla hän saattoi vaikkapa nauraa entiselle kulkurielämälleen, entisille vastoinkäymisilleen ja onnettomuuksilleen. Hän oli todella kuin laiva, josta myrsky on taittanut mastot, repinyt köydet, purjeet, jota se on viskellyt pilvistä hamaan meren pohjaan asti, jota se on laineillaan piiskannut ja vaahdollaan syljeskellyt — ja jonka se kuitenkin on johdattanut satamaan. Tämän myrskyn kuvat kulkivat nyt nopeasti hänen ajatuksissaan, vastakohtana sille tyynelle tulevaisuudelle, joka oli alkava. Osan kummallisista retkistään hän kyllä oli kertonut Folcombridgelle, mutta tuhansia seikkailujaan ei hän edes muistanut. Häntä oli seurannut se onnettomuus, että aina kun hän pystytti telttansa ja viritti lietensä jäädäkseen pysyväisesti asumaan sen ääreen, tuuli riisti mukanaan telttapaalut, puhalsi tulen sammuksiin ja syöksi hänet itsensä perikatoon. Seisoessaan siinä majakan parvekkeella ja katsellessaan valaistuja aaltoja, muisteli hän menneitä aikoja. Hän oli tapellut kaikilla maailman neljällä kulmalla — ja koetellut kaikkia kulkurielämän keinoja. Ahkerana ja rehellisenä hän monasti oli saanut kokoon kolikoita, mutta suurimmasta varovaisuudesta huolimatta hän aina jonkun odottamattoman sattuman kautta oli ne kadottanut. Hän oli ollut kullankaivajana Australiassa, etsinyt timantteja Afrikassa, palvellut hallituksen metsästäjänä Itä-Intiassa. Kun hän aikoinaan perusti farmin Kaliforniassa, hävitti kuivuus sen; hän koetti tehdä kauppaa Brasilian sisämaassa asuvien villien heimojen kanssa, mutta hänen lauttansa särkyi Amatsonijoella ja turvatonna ja puolialastomana hän muutamia viikkoja harhaili metsissä, eläen villeistä hedelmistä ja ollen joka hetki joutumaisillaan petoeläinten kitaan. Hän perusti hevoskengityslaitoksen Helenassa Arkansasissa ja — tuli suuri tulipalo, joka poltti koko kaupungin ja hänen omaisuutensa myöskin. Sitte hän Rocky Mountainsilla joutui indianien käsiin ja kanadalaiset metsästäjät pelastivat hänet kuin ihmeen kautta. Hän palveli matruusina laivalla, joka kulki Bahion ja Bordeauxin väliä: sitte harpunimiehenä valaanpyyntilaivassa — molemmat nämä laivat joutuivat haaksirikkoon. Hänellä oli sikaaritehdas Havannassa ja — hänen liikekumppaninsa rasti hänet putipuhtaaksi hänen sairastaessaan vomitotautia. Vihdoin hän joutui tänne Aspinwalliin ja täällä näytti olevan hänen vastoinkäymistensä loppupiste. Sillä mikäpä häntä enään saattaisi vahingoittaa tällaisella kalliosaarella? Ei vesi, ei tuli eivätkä ihmiset. Ihmisten puolelta ei Skawinski yleensäkään ollut saanut kokea pahaa. Hän oli kohdannut hyviä ihmisiä enemmän kuin pahoja.
Sensijaan olivat kaikki luonnonvoimat näyttäneet häntä vihaavan ja ahdistavan. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, luulivat selvittävänsä hänen elämänsä ongelman sanomalla, ettei hänellä ole onnea. Itse puolestaan hän oli käynyt hiukan kummalliseksi. Hän luuli jonkun väkevän, kostonhimoisen käden ajavan itseään takaa maiden ja merten taa. Ei hän kuitenkaan mielellään puhunut siitä. Vain joskus, kun häneltä kysyttiin mistä päin se käsi tuli, osoitti hän salaperäisesti pohjantähteä ja vastasi, että se tulee sieltä… Hänellä oli oikeastaan ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olisi ollut mahdotonta luetella niitä. Hänen kärsivällisyytensä oli pohjaton kuin indianin ja hänellä oli sellainen suuri, tyyni vastustuskyky, jonka yksin sydämen rehellisyys synnyttää. Unkarissa hän aikoinaan oli saanut pahoja täräyksiä painetista sentähden, ettei hän tahtonut tarttua satulanjalustimiin ja huutaa "pardon!" vaikka se temppu olisi hänet pelastanut. Ei hän myöskään alistunut vastoinkäymisten astinlaudaksi. Ahkerasti hän ponnisteli ylös mäkeä kuin muurahainen. Sata kertaa työnnettynä nurin narin, alotti hän tyynesti sadannetta ensimäistä kertaa uudelleen. Hän oli todella sangen eriskummallinen olento. Mutta tällä vanhalla soturilla, joka oli kärventynyt ties taivas missä tulissa, jota kurjuus, kuulat ja kamppailut olivat karaisseet, oli lapsen sydän. Kun kulkutauti kerran raivosi Kubassa, tarttui se häneen sentähden, että hän oli jakanut sairaille kaiken kiniinivarastonsa — ja se oli aika suuri — jättämättä itselleen graniakaan.
Kumma kyllä hänen luottamuksensa kaikista näistä seikkailuista huolimatta oli säilynyt horjumattomana: hän toivoi yhä, että kaikki vielä käy hyvin. Talvella hän aina reipastui ja ennusti suurten tapausten olevan tulossa. Hän odotti niitä kärsimättömänä ja eli odotuksessaan vuosikausia… Mutta talvet satoivat lumiaan eikä Skawinski saavuttanut muuta kuin että hänen omat hiuksensa valkenivat. Vihdoin hän tuli vanhaksi ja hänen tarmonsa katosi. Hänen kärsivällisyytensä kävi vähitellen jo alistuvaisuudeksi. Entinen tyyneys muuttui jonkinlaiseksi pehmeydeksi ja karaistu sotamies rupesi käymään niin herkäksi, että hän mitä pienimmistäkin syistä oli valmis sulamaan kyyneliin. Sitäpaitsi häntä aika-ajoin vaivasi hirveä koti-ikävä ja se nousi kaikellaisista vähäpätöisistä syistä: jos hän näki pääskysiä, harmaita lintuja jotka muistuttivat varpusia, lunta vuorilla, tai jos hän kuuli nuotin, joka muistutti jotakin muinoin kuultua… Vihdoin ei hän enää muuta ajatellut kuin lepoa. Levon ikävä valtasi vanhuksen kokonaan ja työnsi tieltään kaikki muut toiveet ja pyyteet. Ainainen kulkija ei saattanut uneksia mitään parempaa ja kalliimpaa kuin hiljaista kolkkaa, jossa voi levätä ja rauhassa odottaa loppua. Kumma kohtalo oli heitellyt häntä pitkin maita ja meriä niin ettei hän todella ollut ehtinyt henkeään vetää — sentähden hän luultavasti piti ihmisen suurimpana onnena sitä ettei vaan tarvitse kiertää. Ehkäpä hän olisi voinut saavuttaa tämän vaatimattoman onnen, mutta hän oli jo niin tottunut vastoinkäymisiin, että se tuntui hänestä saavuttamattomalta. Hän ei uskaltanut sitä toivoa. Äkkiä hän aivan odottamatta huomasi paikan, joka täytettiin kahdentoista tunnin kuluessa ja joka kaikista maailman paikoista oli kuin häntä varten tehty. Oliko siis kumma, jos hän illalla sytyttäessään majakkaansa oli kuin pyörällä päästään ja että hän kyseli itseltään: onko se totta? eikä uskaltanut vastata: on. Todellisuus osoitti hänelle kuitenkin epäämättömiä todistuskappaleita. Ja niin seisoi hän tuntikausia parvekkeella. Hän katseli, nautti ja tarkasteli. Saattoi miltei luulla hänen ensi kerran näkevän merta. Lyhty loi pimeyteen jättiläiskokoisen valokehän ja sen takana näytti vanhuksen silmissä olevan ihan musta, salaperäinen ja hirveä kaukaisuus. Mutta tämä kaukaisuus näytti johtavan valoon. Pitkät, virstan mittaiset aallot vyöryivät pimeydessä, tulivat mylvien aina saaren rantaan asti ja silloin punersi lyhdyn valo niiden kiiltäviä, vaahtoisia päitä. Vuoksi kasvoi kasvamistaan ja huuhtoi ja valeli hiekkapengertä. Valtameren salaperäinen puhe kävi yhä voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi, milloin se oli kuin tykkien pauketta, milloin kuin suurten metsäin huminaa, milloin kuin kaukaisten ihmisäänten epämääräistä hyminää. Välistä oli ihan hiljaista. Sitte sattui vanhuksen korvaan jokunen syvä huokaus, sitte ikäänkuin nyyhkyä — ja taas uudelleen raivoa. Vihdoin hajoitti tuuli sumun, mutta toi sijaan mustia pilvenriekaleita peittämään kuuta. Lännestä rupesi kuulumaan yhä kasvavaa jyskettä. Laineet hyökkäsivät vimmatusti majakkakalliota vastaan, syytäen vaahtoa tornin seinille. Etäällä mourusi myrsky. Pimeässä, raivoisassa kaukaisuudessa välähti silloin tällöin vihreä lyhty jonkun laivan mastosta. Vihreät pisteet vuoroin nousivat, vuoroin laskivat, milloin viskautuivat oikealle, milloin vasemmalle.
Skawinski läksi kammioonsa. Myrsky rupesi ulvomaan. Tuolla ulkona kamppailivat ihmiset laivoineen yön, pimeyden ja aaltojen kanssa; huoneessa oli tyyntä ja hiljaista. Myrskyn äänetkin tunkeutuivat vaan heikosti paksujen muurien läpi ja kellon yksitoikkoinen tikutus ikäänkuin tuuditti väsynyttä vanhusta uneen.
II
Tunnit, päivät ja viikot alkoivat vieriä… Merimiehet vakuuttavat että he välistä, kun meri oikein raivoaa, kuulevat nimeään huudettavan yön ja pimeyden keskeltä. Se on meren äärettömyys, joka silloin huutaa ihmistä. Ja kun hän vanhenee, alkaa häntä huutaa toinen äärettömyys, vielä pimeämpi ja vielä salaperäisempi. Ja jota väsyneempi ihminen on elämään, sitä rakkaampi on hänelle äärettömyyden ääni. Mutta sitä ei voi kuulla muuta kuin hiljaisuudessa. Sitäpaitsi vanhuus mielellään vetäytyy erilleen, ikäänkuin tuntien haudan esimakua. Majakka oli Skawinskille jo puoleksi hauta. Yksitoikkoisempaa elämää kuin majakanvartian, on mahdoton ajatella. Jos nuoret miehet siihen toimeen antautuvat, niin luopuvat he siitä jonkun ajan kuluttua. Tavallisesti majakanvartioina onkin keski-ikäisiä, yksivakaisia, itseensä sulkeutuneita miehiä. Kun majakanvartia sattumalta jättää majakkansa ja lähtee ihmisten ilmoille, niin hän kulkeekin kansan joukossa hajamielisenä, ikäänkuin olisi raskaasta unesta herännyt. Eihän hän majakassaan voi saada mitään pieniä vaikutuksia, jommoiset tavallisesti elämässä vetävät huomiota puoleensa. Kaikki minkä kanssa majakanvartia joutuu tekemisiin, on jättiläiskokoista, vailla määrättyjä muotoja. Taivas on toinen kokonaisuus, toinen vesi — ja näitten äärettömyyksien välillä yksinäinen ihmishenki! Sellainen elämä on oikeastaan ainaista miettimistä. Eikä majakanvartiaa siitä miettimisestä herätä mikään, ei edes hänen toimensa. Toinen päivä on toisensa kaltainen, kuten kaksi helmeä rukousnauhassa. Ainoastaan ilmanvaihdos tuottaa eroavaisuutta. Mutta Skawinski tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan eläissään. Hän nousi aamun koittaessa, otti ruokaa vahvistuksekseen, puhdisti lampun sydämen, istuutui sitte parvekkeelle ja loi katseensa kauvas merelle. Ei hän koskaan saanut tarpeekseen katselluksi kuvia, joita siellä näki. Tavallisesti näkyi mittaamattomalla, sinisellä pinnalla joukottain valkeita, pullistuneita purjeita, jotka auringossa paistoivat niin häikäisevästi että ihan täytyi silmiä siristää. Toisinaan käyttivät laivat hyväkseen niinsanottuja passadituulia ja purjehtivat pitkässä jonossa kuni kalalokit tai muut vesilinnut. Punaiset tynnörit, jotka olivat tienviittana, keinuivat keveästi ja pehmoisesti aalloilla. Purjeiden joukkoon ilmaantui aina puolen päivän aikaan jättiläiskokoinen, harmahtava savutöyhtö. Höyrylaiva silloin kuljetti sekä matkustajia että tavaroita New-Yorkista Aspinwalliin, piirtäen peräänsä valkoisen vaahtovaon. Parvekkeen toisella puolella näki Skawinski kuin kämmenellään Aspimvallin ja sen vilkkaan sataman mastometsineen, veneineen ja lauttoineen: vähän etempänä kohoili valkeita taloja ja torneja. Majakan korkeudesta katsoen olivat talot kuin kalalokkien pesiä, veneet kuin koppakuoriaisia ja ihmiset liikkuivat vaan pieninä pisteinä valkoisella kivityksellä. Jo varhain aamulla alkoi kevyt, itäinen tuuli tuoda majakalle epämääräisiä elonääniä, joiden yli tuontuostakin kuului höyrylaivojen pilli. Puolenpäivän aikaan oli päivällisloma. Liike satamassa lakkasi; lokit piilottautuivat kallionrevelmiin, aallot heikkenivät ja ikäänkuin laiskistuivat ja hetkisen ajan vallitsi merillä, mailla ja majakassa häiritsemätön hiljaisuus. Keltaiset hiekkasärkät, jotka laineet olivat jättäneet paljaiksi, loistivat keltaisina liekkeinä vesitasangosta. Majakkatorni erottautui jyrkästi sinestä. Virtana valuivat auringon säteet taivaasta veteen, hiekalle ja kalliolohkareille. Vanhuksenkin riisti suloinen voimattomuus valtaansa. Hän tunsi, että tämä lepo on ihanaa ja kun hän muisti, että sitä kestää, ei häneltä enää mitään puuttunut.
Skawinski nautti onnestaan. Mutta ihmisen on yleensä helppo tottua onnelliseen kohtaloon ja hänkin rupesi vähitellen uskomaan ja luottamaan onneensa. Hän arveli, että koska ihmisetkin rakentavat taloja sotavanhuksille, niin miksei Jumala pitäisi huolta sotavanhuksestaan. Aika kului ja vahvisti vahvistamistaan hänen luottamustaan. Hän tottui majakkaan, kalliolohkareihin, hiekkasärkkiin ja yksinäisyyteen. Hän tutustui niinikään lokkeihin, jotka asustivat kallion koloissa ja illoin pitivät käräjiä majakan katolla. Skawinski viskasi niille usein ateriansa jätteet ja ne tottuivat siihen pian. Kun vanhus sittemmin jakeli niille ruokaa, kävi hänen ympärillään kokonainen valkoisten siipien myrsky ja hän taas kulki lintujen keskellä kuin paimen lammaslaumassaan. Pakoveden aikana asettui hän matalille hiekkapenkereille keräilemään makeita etanoita ja kauniita, helmenkarvaisia näkinkenkiä, joita pakeneva aalto oli heittänyt hiekalle. Öisin, kuun ja majakan valolla hän kalasteli. Kallion kielekkeissä nimittäin vilisi kaloja. Vihdoin hän kerrassaan rakastui kallioonsa ja puuttomaan saareensa, vaikkei se kasvanut muuta kuin meheviä pieniä heiniä, joille tihkui tahmeaa pihkaa. Näköala sensijaan kyllä korvasi saaren hedelmättömyyden. Puolipäivän aikaan kun ilma kävi oikein läpikuultavaksi, näkyi koko taipale mitä rehevimmän kasvullisuuden vallassa ja sen takaa Tyvenmeri. Skawinski oli näkevinään ainoan jättiläispuutarhan. Kokospalmut ja viikunapuut olivat ikäänkuin asettuneet ihaniin vihkoihin Aspimvallin rakennusten takana. Etempänä, Aspinwallin ja Panaman välillä oli ääretön metsä, jonka päälle illoin, aamuin kerääntyi punertavaa höyryä. Se oli oikea tropillinen metsä: puitten juurilla seisoi aina vesi, köynnöskasvit punoutuivat ristiin rastiin ja yhtenä aaltona humisivat äärettömät orkideat, palmut, maito-, rauta- ja gummipuut. Vartiakiikarillaan saattoi vanhus eroittaa sekä puut että bananien suurihampaiset lehdet, vieläpä apinalaumat, suuret marabutit ja papukaijaparvet, jotka tuontuostakin sateenkaarenkarvaisena pilvenä pyrähtivät lentoon metsästä. Skawinski tunsi hyvästi tällaiset metsät. Olihan hän, jouduttuaan haaksirikkoon Amatsonijoella, kokonaisia viikkoja harhaillut niiden rotkoissa ja tiheiköissä. Hän tiesi, että niiden ihanan, hymyilevän kuoren alla vaanii vaara ja kuolema. Öisin ollessaan metsässä, oli hän ihan likeltä kuullut mölyapinoiden uhkaavaa ulvontaa, jaguarien mylvinää, nähnyt jättiläiskäärmeiden liekoina kiikkuvan puissa; hän tunsi nuo nukkuvat metsäjärvet, jotka ovat täynnä sähkökaloja ja joissa vilisee krokotiileja. Hän tiesi minkä ikeen alla ihminen elää noissa loppumattomissa metsissä, missä yksityiset lehdet ovat suuremmat kuin hän itse, missä liikkuu verenhimoisia moskitoja, iilimatoja ja äärettömiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Kaikkea sitä hän itse oli koettanut ja kokenut, kaikki hän itse oli kärsinyt. Sentähden hän nyt niin suurella nautinnolla korkeudestaan katseli noita metsiä ja ihaili niiden ihanuutta, kun hän itse oli ulkopuolella niiden vaaroja. Hänen majakkansa varjeli kaikesta pahasta. Ainoastaan joskus hän pyhäaamuin läksi maailmalle. Silloin hän puki ylleen vihreän vartiapuvun, jossa oli hopeiset napit ja kiinnitti rinnalleen kunniamerkit, ja ylpeydellä hän nosti valkeaa päätään, kun hän kirkosta astuessaan kuuli kreolien keskenään puhuvan: "onpa meillä oiva majakanvartia". — "Eikä ole vääräuskoinen, vaikka onkin yankee!" Heti messun päätyttyä hän kuitenkin palasi saarelleen, palasi onnellisena, sillä ei hän vieläkään luottanut mannermaahan. Pyhänä hän myöskin luki espanjalaista sanomalehteä, jonka oli kaupungissa ostanut, tai new-yorkilaista "Heraldia", jonka oli lainannut Folcombridgeltä. Ahneesti haki hän niistä Europan uutisia. Voi vanhaa sydän-raukkaa! Vartiotornissa, toisella puolella maapalloa, sykki se yhä vielä synnyinmaalle… Toisinaan, kun vene, joka toi ruokaa ja vettä, saapui saarelle, astui hän alas tornista juttelemaan vartia Johnsin kanssa. Myöhemmin hän kuitenkin vieraantui maailmasta. Hän lakkasi käymästä kaupungissa, lukemasta sanomalehtiä ja pitämästä poliittisia keskusteluja Johnsin kanssa. Kului viikkokausia niin ettei kukaan nähnyt häntä eikä liioin hän ketään. Ainoana elinmerkkinä vanhuksesta oli se, että ruuat katosivat rannalta ja että majakka syttyi joka ilta yhtä säännöllisesti kuin aurinko aamuisin nousi vedestä. Nähtävästi vanhus oli käynyt välinpitämättömäksi maailmasta. Ei siihen ollut syynä koti-ikävä, vaan se, että koti-ikävä oli muuttunut alistumisen tunteeksi. Vanhuksen maailma sekä alkoi että loppui hänen saarellaan. Hän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän suorastaan unohti, että sen ulkopuolella oli elämää. Sitte hän tuli mystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina ja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen suuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä rupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta erityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä kanssa. Ei hän sitä asiaa harkinnut, hän vaan tunsi itsetiedottomasti. Lopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen kallionsa, majakka, kullankarvaiset hiekkapenkereet, pullistuneet purjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet pois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun salaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla, joka elää ja lepää.
Hän painui, hän keinutteli, hän unohti — ja tuossa oman olemisen rajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa oli niin suuri rauha, että se miltei oli kuin kuolemaa.
III
Mutta tuli herääminenkin.
Kerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin kun vene oli käynyt tuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi, että tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti. Käärön päällä oli Yhdysvaltojen postimerkkejä ja karkealle purjepalttinalle kirjoitettuna selvä osote: "Skawinski Esq." Uteliaasti repi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan käteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen kätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikäänkuin ei olisi luottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta — kirja oli puolalainen. Mitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää kirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman. Vartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta "Heraldista" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen seura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet kuukausipalkastaan — mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan! Kiitollisuudenosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan luonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut päähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen yksinäisyydessään! — se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vanhoilta ajoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän oli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas, vaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä, että uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen edessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka jo oli valmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan, kuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä oli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla kirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen olevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmekymmenen jälkeen hän oli lukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa oli hän maamiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan nousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei hän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän sitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi puolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli hänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin valtavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä kalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä vallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot Aspimvallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan hattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa. Valtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat, lempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspimvallin valkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta, tärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua vanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmärtäisi paremmin:
"Maa Liettuan, isänmaani, sa olet kuin terveys elon,
Ken kadotti sun, se kalleudestasi vasta selon
Sai täyden. Tänään kauneutes koko loisto palaa
Mun sieluni silmiin, sillä sun helmaas henkeni halaa."
[Runo O. Mannisen suomentama, ote Mickiewiczin runoelmasta "Pan
Tadeusz".]
Skawinskilta katkesi ääni. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään. Rinnasta ikäänkuin lohkesi jotakin ja se syöksyi aaltona sydämeen ja sitte yhä korkeammalle ja korkeammalle, tukahuttamaan ääntä ja kuristamaan kurkkua… Hetkisen perästä hän kuitenkin sai mielenliikutuksensa voitetuksi ja jatkoi:
"Oi neitsyt pyhä, sa Ostrobraman loistava valo,
Sa Czenstochowan kirkkaan kilpi, sa kaitsija jalo
Nowogródekin kaupungin ja sen kaunoisen kansan,
Kuin muinoin ihmeelläs alt' ahnehen surman ansan
Mun autoit — huomaas kun emo itkevä lastaan tarjos
Ja silmän ma avasin taas, min tuoni jo varjos,
Ja käydä het' itse ma voin luo pyhäin Luojaa
Ylistämään, elon ilmoille jällehen tuojaa. —
Niin meidätkin ihmeelläs isänmaahan vielä sa tuothan…"
Aalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja heittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle. Niin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja Jumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli — ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki valtameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä rakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta puistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä rakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä… Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta kaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että hän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes ikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan. Sentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat — hän yhä vaan makasi maassa. — Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät ikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen oli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt rupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli tulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään hänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään aikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä olivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa linnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen kävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja Panaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen taakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä täydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:
"Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothan
Luo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten…"
— — — — —
— — — — —
Hämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin silmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin se, joka on "Ostrobraman kirkkaan kilpi", otti hänen sielunsa ja vei sen "kentille noille, joilla eri viljat kypsyy". Taivaalla paloi vielä pitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä rakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat kotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä: "muistatko?" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot, pyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen majakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä — mutta nyt hän on kotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat kulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe syntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä, sillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä ennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä, ikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä soi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä vartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse kuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä katselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön hiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja vingutetaan viuluja. "Hui ja hai!" Ulanit siellä iskevät tulta saappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen selässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy silmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt varmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella sumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä: pian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen surisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö! Etäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto. Pian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan. Toinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee kaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve. Mitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin muutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi kuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa aamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat, mökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin läkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka sorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!
Hiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat vaihtamaan vuoroa.
Äkkiä virkkaa ääni ihan likellä Skawinskia:
— Vanhus hoi! nouskaa. Mikä teidän on?
Vanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen vieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen päässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen edessään seisoo Johns, sataman vartia.
— Mitä kummaa? kysyy Johns. — Oletteko tullut kipeäksi?
— En.
— Ette ole sytyttänyt majakkaa. Menkää matkaanne täältä. Vene San-Geromosta on mennyt murskaksi kareja vastaan; onneksi ei ketään ihmistä hukkunut; joudutte tuomioistuimen eteen. Tulkaa nyt pois minun kanssani, loput saatte kuulla konsulinvirastossa.
Vanhus kalpeni: hän ei todellakaan ollut sytyttänyt majakkaa sinä yönä.
Muutamia päiviä myöhemmin nähtiin Skawinski laivan kannella, matkalla Aspimvallista New-Yorkiin. Mies raukka oli kadottanut paikkansa. Kulkurin tie oli taasen hänen edessään, tuuli oli uudelleen repäissyt irti lehden ja lennätti sitä pitkin meriä ja maita, kolhien sitä mielin määrin. Näitten muutaman päivän kuluessa vanhus olikin käynyt kovin väsyneeksi ja käyrävartiseksi; ainoastaan hänen silmänsä loistivat vielä. Olihan hän tälle uudelle elämänsä matkalle ottanut povelleen kirjansa ja sitä hän tuontuostakin koetti kädellään, ikäänkuin peläten, että sekin häneltä katoaisi.
PELIMANNI-JUSSI
(JANKO MUZYKANT)
Lapsi syntyi maailmaan heikkona raukkana, Naapuriakat, jotka olivat kokoontuneet äidin vuoteen ääreen, puistelivat päitään. Huono oli sekä äiti että lapsi! Simosepän muija, joka oli viisain kaikista, rupesi vihdoin lohduttelemaan sairasta.
— Malttakaappas, sanoi hän, — niin minä sytytän teille kynttilän. Ei teistä enään mihinkään ole, kuomaseni. Varustelkaa vaan lähtöä toiseen maailmaan ja lähettäkää hakemaan pappia, että pääsisitte teidän synneistänne.
— Vähät siitä! sanoi toinen akka, — mutta tuo mukula tuossa on kastettava. Se ei vaan pappiakaan odota, hyvä kun saisi säilymään paholaisen kynsistä.
Tämän sanottuaan sytytti hän kynttilän, kävi kiinni lapseen ja pirskoitti sitä vedellä niin että se rupesi silmiään siristelemään. Akka puhui:
— Minä ristin ja kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja panen sinun nimeksesi Johannes ja nyt lähde, sinä kristitty sielu, sinne kusta tullutkin olet. Amen.
Mutta kristityllä sielulla ei ensinkään näyttänyt olevan halua lähteä sinne kusta se tullut oli. Päinvastoin se näytti aikovan jäädä raihnaaseen ruumiiseen, rupesipa vielä minkä jaksoi potkimaan samaisen ruumiin jaloilla ja itkemään, vaikka niin heikosti ja surkeasti, että muijat mutisivat keskenään: "luulisipa sitä kissaksi tai joksikin muuksi sellaiseksi!"
Haettiin pappi. Tuli, teki tehtävänsä ja läksi. Sairas kävi terveemmäksi. Samalla viikolla hän jo meni työhön. Pojassa oli niin vähän henkeä, että se vaan pihisi, mutta sitä pihinää piisasi. Kun poika oli neljännellä vuodella, kukkui käki sen keväällä kipeäksi, mutta parani se siitä kuitenkin ja elää kitkutti kymmenenteen ikävuoteensa asti.
Hän oli aina ollut laiha ja päivettynyt, vatsa pöhötyksissä, posket kuopilla. Hänen hiuksensa olivat pellavankarvaiset ja riippuivat silmillä, jotka selällään tuijottivat maailmaan, ikäänkuin tunkeutuakseen jonnekin tavattoman kauvas. Talvisin hän istui lieden ääressä, itki viluissaan ja usein nälissäänkin, kun ei äidillä ollut panemista pesään enempää kuin pataankaan; kesäisin hän juosta reksutti paitasillaan, vyöllä nauharisa, päässä hatturöysä, jonka röydän alta tirkisteli esiin, oikoen päätään kuin mikäkin linnunpoika. Äiti, köyhä loisvaimo, joka eli kuin pääskynen vieraan räystään alla, päivästä päivään, rakasti häntä kyllä tavallaan, mutta piiskasi aika usein ja nimitti tavallisesti "vaihdokkaaksi". Kahdeksatta käydessään oli poika jo paimenena tai etsi metsästä sieniä, kun ei kotona ollut mitä suuhun panna. Ihmeellisesti Jumala varjeli niin, ettei susikaan syönyt.
Typerä poikanulkki hän oli. Ihmisten kanssa puhuessaankin hän piteli sormea suussaan, kuten maalaislasten tapa on. Eivät ihmiset hänestä paljoa toivoneet ja vielä vähemmin toivoi äiti, sillä ei hän kelvannut työhönkään. Mitenkä lienee tullutkin sellaiseksi! Yhteen asiaan hänellä sentään oli taipumusta, nimittäin soittoon. Aina hän oli kuulevinaan soittoa ja tultuaan vähän suuremmaksi, ei hän enään mitään muuta ajatellutkaan. Hän saattoi esimerkiksi mennä metsään karjan kanssa tai koppa selässä marjaan, mutta palasi ilman marjoja ja puhua pälpätti:
— Äiti! Kun tiellä mettättä toi nii kovatti! Voi voi…!
Mutta siihen ehätti äiti sanomaan:
— Kyllä minä sinulle "toitan"! Saatpa nähdä!
Ja kauhalla hutkien valmisti äiti soittoa. Poika kirkui ja lupasi, ettei hän tee sillä lailla enään koskaan, mutta mielessään hän yhä mietti, että joku siellä metsässä vaan soitti. Mikä soitti? Niin, mistä hän tiesi?… Hongat, pyökit, koivut, ruisrääkät, kaikki soittivat: koko metsä soitti. Niin se vaan oli!