E-text prepared by Tapio Riikonen

SE KOLMAS

Humoristinen kertomus taiteilijaelämästä

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Puolankielestä suomentanut Reino Silvanto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

I.

Työhuone, jossa minä Swiateckin kanssa asuin ja maalailin, oli maksamatta, ensiksikin, koska meillä molemmilla oli yhteensä vain noin viisi ruplaa rahaa ja toiseksi, koska huonevuokran maksaminen oli meistä todellakin vastenmielistä.

Meitä maalaajoita sanotaan tuhlareiksi, ja minä puolestani ennemmin juon rahani kuin maksan isännälle vuokran.

Mitä meidän isäntäämme tulee, ei hän ollut mikään paha mies, ja me kyllä keksimme keinoja hänen varalleen.

Kun hän tavallisesti aamulla varhain tuli muistuttamaan vuokranmaksusta, nousi Swiatecki, joka nukkui permannolla oljilla täytetyllä aluspatjalla, peitteenä turkkilainen esirippu, jota me käytimme muotokuvissa taustana, ja lausui haudantakaisella äänellä:

— Hyvä, että saan tavata teidät, sillä näin juuri unta, että olitte kuollut.

Isäntä, joka oli taikauskoinen ja pelkäsi kuolemaa, hämmästyi kovasti. Mutta Swiatecki heittäytyi selälleen olkipatjalle, ojensi jalkansa, laski kätensä ristiin rinnalle ja jatkoi:

— Tuollaisena juuri kuin nytkin näin teidät: teillä oli hansikkaat ja kiiltonahkasaappaat; muuten ette ollut paljoakaan muuttunut.

Silloin lisäsin minä puolestani:

— Toisinaan eivät sellaiset unet toteudu.

Sana "toisinaan" näytti tekevän isännän vielä epätoivoisemmaksi. Juttu päättyi siihen, että hän suuttui, paiskasi oven perässään kiinni ja meni kiroten ja meluten portaita alas. Mutta tuo kunnon mies ei kuitenkaan lähettänyt ryöstömiestä kimppuumme.

Eikä olisi meillä paljoa takavarikkoon otettavaa ollutkaan. Näyttipä isäntä myöskin harkinneen, että jos hän vuokraa työhuoneemme ja sen vieressä olevan pienen keittiön toisille taiteilijoille, niin käy samoin kuin nytkin, jollei vieläkin huonommin.

Tämä keinomme menetti kuitenkin jonkun ajan kuluessa tehonsa, sillä isäntä tottui kuolemanajatukseen. Silloin Swiatecki alkoi valmistaa kolmea maalausta Würtzin tapaan, nimittäin "Kuolemaa", "Hautausta" ja "Valekuolleista heräämistä". Meidän isäntämme tuli tietysti esiintyä kaikissa kolmessa taulussa.

Sellaiset vainajataulut olivat Swiateckin erikoisala, ja omien sanainsa mukaan hän maalasi "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja". Sentähden ei kukaan ymmärrä eikä osta hänen taulujaan, vaikka ne ovat taidolla tehtyjä. Aivan äskettäin hän lähetti Parisin "salonkiin" kaksi suurta raatoa, ja minäkin lähetin sinne oman tauluni nimeltä "Juutalaisia Weichselin varrella", joka "salongin" luettelossa näkyy kastetun uuteen nimeen: "Juutalaisia Babylonin virtojen varrella". Kärsimättöminä me odotimme juryn päätöstä.

Swiatecki hoki jo edeltäpäin, että kaikki päättyy peräti hullusti, että jury on kokoonpantu pelkistä idiooteista, ja jollei asian laita ole se, niin olen minä idiootti tai hän on idiootti tai meidän taulumme ovat idioottimaisia, ja niitten palkitseminen olisi idiotismin huippu!

Kuinka tuo apina katkeroitti minun elämäni niinä kahtena vuonna, jonka ajan me asuimme yhdessä, sitä ei saata kertoakaan. Swiateckin suurin kunnianhimo oli saada olla moraalinen "suuri raato". Muun muassa oli hän olevinaan juoppo, mikä ei todellisuudessa ollut. Hän kulauttaa pari ryyppyä ja katsoo, huomaammeko me sitä, ja jollei ole meistä varma, niin töykkää kyynärpäällään jotakuta joukostamme, luo meihin syvän katseen ja kysyy haudantakaisella äänellä:

— Eikö totta, minä olen vajonnut jo kovin syvälle?

Me vastaamme siihen, että hän on hupsu. Samassa hän raivostuu, sillä ei mikään saata suututtaa häntä enemmän kuin hänen siveellisen perikatonsa epäileminen. Hän on muuten kovin hyvänahkainen mies.

Kerran me eksyimme Salzkammergutin vuorille lähellä Zell am See'ta.

Kun yö yllätti ja saattoi pimeässä helposti taittaa niskansa, virkkoi
Swiatecki minulle:

— Kuulehan, Wladek, sinä olet lahjakkaampi minua ja olisi siis suurempi vahinko menettää sinut. Minä lähden kulkemaan edellä… Jos minä putoan alas, niin jäät sinä paikallesi istumaan aamuun saakka. Kyllä sinä aamulla sitten keinon keksit…

— Et sinä saa kulkea etumaisena, — vastasin, vaan minä, koska minä näen paremmin!

Swiatecki siihen:

— Jollen minä tänään taita niskaani, niin hautaan minä kerran kuitenkin kaadun… minusta on kaikki yhdentekevää.

Alamme kiistellä,

Sillaikaa tulee pilkkosen pimeä.

Vihdoin ja viimein me päätämme arpoa. Se tapahtuukin.

Swiatecki vetää arpasolmun ja lähtee kulkemaan edellä.

Me liikumme pitkin vuoren harjannetta, joka aluksi on tarpeen leveä, vaan vähitellen muuttuu yhä kapeammaksi. Mikäli saatamme erottaa, on sekä oikealla että vasemmalla syvä kuilu.

Harjanne muuttuu vielä kapeammaksi ja, mikä vielä pahempi, rapautuneesta kalliosta irtaantuu lohkareita meidän jalkaimme alla…

— Minä alan ryömiä, sillä muuten ei käy enää päinsä!… sanoo
Swiatecki.

Toisin ei todella saattanutkaan kulkea. Me lähdemme liikkumaan nelin kontin eteenpäin kuin kaksi simpanssia.

Mutta pian tulemme huomaamaan, ettei sekään enää auta, sillä harjanne ei ole enää hevosen selkää leveämpi. Swiatecki käy kahareisin istumaan, minä hänen jälkeensä, ja kohottautuessamme kätten varassa hiukan ylös työnnymme kerrallaan kappaleen matkaa eteenpäin suureksi vahingoksi vaatteillemme.

Jonkun ajan kuluttua kuulen Swiateckin äänen:

— Wladek?

— Mitä?

— Harjanne päättyy.

— Entä edempänä?

— Tyhjää… kaiketi syvä rotko.

— Ota kivi ja viskaa se, niin saamme kuulla, syvällekö putoaa.

Kuulen, kuinka Swiatecki haparoi pimeässä kaksin käsin rapautunutta kallion kylkeä ja sanoo senjälkeen:

— Minä viskaan… kuule nyt!

Me kuuntelemme kumpikin korvat hörössä…

Aivan hiljaista!

— Kuulitko mitään?

— En!

— Tämäpä kaunista! Siellä täytyy olla ainakin sata syltä syvää.

— Viskaapas vielä kerta.

Swiatecki kiskoo irti vielä suuremman kiven ja viskaa.

Ei ääntäkään.

— Eihän siellä taida pohjaa ollakaan! — arvelee Swiatecki.

— Ikävä juttu! Täytyy istua tässä aamuun saakka.

Ja me jäämme istumaan. Swiatecki heittää vielä muutamia kiviä. Kaikki turhaan. Kuluu tunti, toinen, silloin kuulen Swiateckin äänen:

— Wladek, älä vaan nuku… Eikö sinulla ole paperossia?

Minulla on kyllä paperosseja, mutta tulitikkuja ei ole kummallakaan.
Voi surkeutta!

Kello saattaa käydä yhtä… ehkei vielä sitäkään.

Alkaa sataa tihuuttaa. Ympärillä on pilkkosen pimeä. Minulle selviää, että meillä, asuessamme muitten ihmisten kanssa joko kaupungissa tai maalla, ei ole käsitystäkään siitä, mitä on rauha ja hiljaisuus. Sillä se hiljaisuus, joka meidät nyt ympäröi, se oikein jymisee korvissamme.

Saatanpa kuulla, kuinka veri virtaa suonissani ja sydämeni tykyttää aivan kuuluvasti.

Alussa huvittaa tilamme minua. Ratsastaa keskellä sydänyötä kallion kielekkeellä kuten hevosen selässä ja aivan pohjattoman syvyyden partaalla, sitä ei voi sattua kovaonnisimmankaan ihmisen osalle.

Mutta pian tulee kylmä ja sitäpaitsi alkaa Swiatecki purkaa mielestään syviä synkkiä mietteitään:

— Mitä on elämä? Elämä on oikeastaan roskaa. Puhutaan taiteesta… Viekööt minut ja koko taiteen samalla… Pelkkää luonnon apinoimista ja sitäpaitsi pahanilkisyyttä… Minä olen sentään kaksi kertaa nähnyt "salongin". Sinne lähetettiin silloin niin paljon tauluja, että kaikesta siitä maalauskankaasta olisi voinut valmistaa säkkejä koko maailman juutalaisille. Ja mitä se oikeastaan oli? Rihkamakauppiaitten maun tavottelemista ja, mikäli mahdollista, kukkaron ja vatsan täyttämistä. Taiteen anarkiaa, ei mitään muuta! Jos siellä olisi ollut todellista taidetta, niin se varmaan olisi saanut halvauksen, mutta todellista taidetta ei ole maailmassa olemassakaan… on ainoastaan luonto. Ehkä on luontokin roskaa… Paras olisi hypätä tästä alas… ja siinä sen lorun loppu. Olisin sen jo tehnytkin, jos olisi minulla ensin tuikku murheeseen, mutta koska ei minulla sitä ole, niin jääköön tekemättä, sillä olenhan vannonut, etten selvänä päiviäni päätä.

Minä olin tällaiseen Swiateckin sanantulvaan tottunut, mutta tässä hiljaisuudessa ja hämmennyksessä, kylmässä ja pimeässä, syvän rotkon partaalla, tekivät hänen sanansa minuun synkän vaikutuksen. Kaikeksi onneksi hän sai pian mielensä kevennetyksi ja herkesi vaikenemaan. Heitti vielä muutaman kiven ja virkkoi: "Ei ääntäkään." Ja senjälkeen me istuimme siinä noin kolmisen tuntia sanaakaan sanomatta.

Minusta tuntui, että aamun jo pitäisi ruveta sarastamaan, kun me yhtäkkiä kuulimme yläpuolella rääkkymistä ja siipien suhinaa.

Oli vielä pimeä enkä minä voinut erottaa mitään, mutta olin varma siitä, että ne olivat kotkia, jotka lentelivät syvyyden päällä. Niitten rääkynä tuntui pimeydessä voimakkaalta ja kammottavalta. Minua ihmetytti kun kuulin niin paljon niitä rääkkyviä ääniä, ikäänkuin olisi koko lauma kotkia yläpuolellamme lennellyt. Joka tapauksessa se tiesi aamun lähenemistä.

Jonkun ajan kuluttua saatoin erottaa käteni, joilla nojasin kalliota vasten. Sitten häämötti mustana varjokuvana edessäni Swiateckin hartiat vähän vaaleampaa taustaa vasten. Tämä tausta valkeni valkenemistaan. Ihana, hopeanhohteinen hämärä leviää yli kallion, Swiateckin hartiain ja tunkeutuu yhä voimakkaammin pimeyden läpi. Oli kuin hopeinen virta olisi vuotanut yli kaiken ja tämä virta tulvi esiin pimeyden läpi, sekaantui siihen muuttaen sen mustasta harmaaksi, harmaasta helmiväriseksi. Ilmassa oli samalla jotakin kovaa ja kosteata; ei ainoastaan kallio, vaan ilmakin oli oikein märkää.

Valkenee valkenemistaan.

Minä tarkastelen ilman valaistusta koettaen painaa mieleeni erilaiset värivivahdukset, kun Swiateckin huuto minut yhtäkkiä keskeyttää:

— Piru vieköön, millaisia idiootteja!

Ja hänen selkänsä katoaa näkyvistäni.

— Swiatecki! Mitä teet? — huudan minä.

— Älä kilju! Katso tänne!

Minä kumarrun eteenpäin, katson — ja mitä näenkään? Istun kallion kielekkeellä, joka loivasti laskeutuu puolitoista kyynärää matalampana olevaan niittyyn.

Kivet ovat kuulumattomasti pudonneet pehmeään sammaleeseen. Niitty on hyvin tasainen. Kauempana tiellä on joukko variksia, joita olin pitänyt kotkina. Meidän olisi vain pitänyt antaa jalkojen luisua alas kallion kielekkeeltä päästäksemme mitä mukavimmin lähtemään kotiin. Sen sijaan olemme koko pitkän yön istuneet kalliolla, että hampaat ovat kylmästä kalisseet.

En tiedä miksi juuri nyt, kun Swiateckin kanssa odotimme isäntää luoksemme, tämä puolitoista vuotta sitten sattunut tapaus muistui mieleeni niin selvästi kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Mutta tämä muisto antoi minulle rohkeutta, ja minä sanoin Swiateckille:

— Muistatko, Antek, kuinka me silloin luulimme istuvamme syvänteen reunalla, ja tie olikin tasainen edessämme. Niin saattaa olla nytkin. Tällä hetkellä olemme köyhät kuin kirkon rotat, isäntä tahtoo ajaa meidät pois työhuoneestamme, mutta kaikki saattaa muuttua. Miksei meille voisi tie kunniaan ja kultaan aueta?…

Swiatecki istui juuri olkisella vuoteellaan vetäen saapasta jalkaansa ja samalla mutisten, että elämä on yhtämittaista saappaan vetämistä jalkaan aamulla ja jalasta illalla ja että ainoastaan se on järkevä, joka uskaltaa hirttää itsensä. Jos hän, Swiatecki, on jättänyt sen tähän päivään saakka tekemättä, johtuu se siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on suuri hölmö ja pelkuri.

Minun optimistiset sanani keskeyttivät hänen mietiskelynsä, ja hän tähtäsi minuun kalamaisten silmäinsä katseen sanoen:

— Sinulla on todellakin syytä olla iloinen. Eilen karkotti Suslowski sinut talostaan ja tyttärensä sydämestä ja tänään viskaa isäntä sinut työhuoneestasi pellolle.

Swiatecki puhui, valitettavasti, totta.

Vielä kolme päivää sitten olin minä Kazia Suslowskan sulhanen, mutta varhain tiistain aamuna — niin, juuri tiistaina — sain minä tällaisen kirjeen hänen isältään:

'Hyvä herra!

Ottaen huomioon vanhempainsa mielipiteen, suostuu tyttäremme purkamaan siteen, joka tulisi olemaan hänelle onnettomuudeksi. Olisihan hänellä vastedeskin ollut turvapaikka äitinsä helmassa ja isänsä katon alla, mutta meistä, hänen vanhemmistaan, on paras välttää moista mahdollisuutta. Ei ainoastaan teidän taloudellinen asemanne, vaan jo teidän kevytmielinen luonteennekin, jota kaikesta huolimatta ette ole onnistunut peittämään, saattaa meidät ja meidän tyttäremme antamaan teille sananne takaisin ja katkaisemaan kaikki suhteemme teihin, mikä muuten ei estä meitä osottamasta teille edelleenkin hyväntahtoisuuttamme.

Kunnioituksella

Heliodor Suslowski
Rahatoimikamarin päällikkö.'

Niin kuului kirje…

Ettei minun taloudellinen asemani saisi koiraakaan nuolemaan suutaan, se on minun puolittain myönnettävä, mutta mitä sillä pateettisella marakatilla on tekemistä minun luonteeni kanssa, sitä en ymmärrä.

Kazian pää muistuttaa direktoriajan tyyppiä, ja hänelle sopisi ihmeen hyvin, jos hän kampaisi tukkansa silloisen eikä nykyisen muodin mukaan. Olen kyllä koettanut saada häntä tekemään niin, mutta turhaan, sillä hän ei ymmärrä sellaisia asioita. Sen sijaan on hänen ihonsa väri niin lämmin kuin olisi sen itse Fortuni maalannut.

Juuri sentähden minä rakastin Kaziaa sydämeni pohjasta ja sen päivän, jona sain Suslowskin kirjeen, minä kuljin kuin pyörryksissä. Vasta seuraavan päivän illalla alkoi mieleni muuttua vähän valoisammaksi, sillä minä sanoin itselleni: ei on ei! Eniten auttoi kuitenkin minua tämän kovan kolauksen kestämisessä se seikka, että päässäni pyörivät "salonki" ja "juutalaiseni". Olin vakuutettu, että tämä maalaukseni oli hyvä, vaikka Swiatecki ennusteli, että se jo "salongin" eteisestä heitetään ulos.

Minä aloin maalata sitä noin vuosi sitten seuraavalla tavalla:

Eräänä iltana kulkiessani pitkin Weichselin rantaa näen särkyneen omenajaalan joessa. Katupojat onkivat omenoita vedestä, mutta rannalla istuu vahingon kohtaama juutalaisperhe niin masennuksissa, ettei kukaan edes valita. He vääntävät vain ääneti käsiään ja tuijottavat veteen kuin kuvapatsaat. Siinä istuu vanha juutalainen, patriarkka — itse kurjuus, vanha juutalaiseukko, nuori juutalaispoika, joka on suurikasvuinen kuin makkabealainen, nuori juutalaistyttö, jonka iho on tosin pisamainen, mutta nenän ja suun piirteet ihmeen luonteenomaiset, ja vielä kaksi juutalaislasta.

Ilta kuluu. Joki kimaltelee kuparinhohteisena; se on kerrassaan ihmeen kaunista. Puut Saksilaisella saarella ovat täydessä valaistuksessa, etäämpänä väljää vettä ja sellaisia värejä, punaista, ultramariinia, teräksensinistä ja sitten taas purppuraa ja violettia! Ilmaperspektiivi — suurenmoinen! Värivivahdukset ovat niin sanomattoman ihmeellisiä, että sielu autuuttaan vavahtelee. Ympärillä on hiljaista, valoisaa, rauhallista. Yli kaiken lepää itkettävä alakuloisuus — ja tämä surumielinen ryhmä, joka istuu niin, kuin olisi se aina istunut mallina taiteilijan työhuoneessa…

Yhtäkkiä välähti mielessäni… tuossa minun tauluni!

Minulla oli värilaatikko mukanani, sillä ilman sitä en mene kävelemään, ja aloin heti tehdä luonnosta sanottuani sitä ennen vielä juutalaisille:

— Istukaa noin liikkumatta siksi, kun aurinko on laskenut! Ruplan maksan jokaiselle!

Juutalaiseni ymmärsivät heti mistä oli kysymys ja istuivat kuin maahan kiinni kasvaneet. Minä valmistan luonnosta valmistamistani. Katupojat ovat kömpineet vedestä ylös ja ilkkuvat takanani:

— Maalari, maalari! Minkä varastaa, sanoo hän omakseen!

Mutta minä vastaan heille samalla tavalla ja saan heidät siihen määrin puolelleni, että he herkeävät viskelemästä juutalaisia kalikoilla ja häiritsemästä työtäni. Odottamatta muuttuu ryhmäni iloisemmaksi.

— Juutalaiset! — huudan minä, — teidän pitää surra!

Mutta juutalaiseukko vastaa:

— Suokaa anteeksi, herra maalari, mitä pitää meidän surra, kun herra on luvannut ruplan kullekin meistä? Surkoon se, joka ei mitään ansaitse!

Minun täytyy uhata heitä sillä, etten maksakaan.

Kaksi iltaa kului sitten luonnoksen valmistamiseen. Senjälkeen istuivat he vielä kokonaista kaksi kuukautta mallina kotonani.

Sanokoon Swiatecki mitä hyvänsä, mutta maalaus on hyvä, sillä se ei ole lainkaan kylmä; siinä on totuutta ja luontoa. Pisamatkin nuoren juutalaistytön kasvoilla olen maalannut. Heidän kasvonsa olisivat voineet olla kauniimmat, mutta todellisempia ja luonteenomaisempia ne eivät olisi voineet olla.

Niin hartaasti minä ajattelin maalaustani, että melkein olin unohtanut menettäneeni Kazian. Ja kun Swiatecki muistutti minulle hänestä, tuntui siltä, kuin se olisi tapahtunut jo aikoja sitten.

Sillä välin oli Swiatecki saanut vedetyksi toisen saappaan jalkaansa ja minä aloin laittaa samovaria kiehumaan.

Sisään astui aamiaista tuoden vanha Antoniowa, jota Swiatecki jo vuoden ajan oli kehottanut menemään hirteen. Ja me istuuduimme teetä juomaan.

— Miksi olet tänään niin iloinen? — kysyy Swiatecki minulta kiivaasti.

— En tiedä itsekään, mutta sen saat nähdä, että meille tapahtuu jotakin tavatonta.

Samassa kuulemme, kuinka työhuoneeseemme johtavissa portaissa narisee.

— Isäntä tulee! Siinä on se sinun tavattomasi! virkkaa Swiatecki.

Sen sanottuaan hän hotaisee teen niin kuumana, että kyyneleitä nousee silmiin, karkaa pystyyn ja piiloutuu seinällä riippuvain vaatteiden taa, josta huutaa hilliten ääntään:

— Hyvä veli, sinusta hän kovasti pitää, juttele sinä hänen kanssaan!…

— Mutta sinua hän koettaa lähennellä! — vastaan minä rientäen myöskin vaatteiden taa. — Sinä voit neuvotella hänen kanssaan.

Ovi avautuu ja kuka astuukaan sisään? Ei isäntä, vaan ovenvartia siitä talosta, jossa Suslowskit asuvat.

Me riennämme piilopaikastamme esiin.

— Tuon kirjeen herralle, — sanoo ovenvartia.

Minä otan kirjeen… Pyhä Hermes! Se on Kazialta! Avaan kuoren ja luen:

'Olen varma siitä, että vanhempani suovat meille anteeksi.
Tulkaa heti, huolimatta siitä, että on näin varhaista.
Palasimme juuri terveyslähteeltä puistosta.

K.'

En todellakaan tiedä, mitä hänen vanhemmillaan on minulle anteeksi annettavaa, mutta nyt ei ole aikaa sitä ajatella. Sitäpaitsi pääni pyörii hämmästyksestä…

Sitten minä ojennan kirjeen Swiateckille ja sanon ovenvartialle:

— Hyvä ystäväni, sano neidille, että tulen heti paikalla!… Odotappas… Minulla ei satu olemaan pientä rahaa, mutta tuossa on kolmen ruplan seteli (viimeinen!), vaihda se, ota rupla vaivoistasi ja anna loput minulle takaisin.

Sivumennen sanoen, se lurjus ei ole senjälkeen näyttäytynyt, kun pisti nuo kolme ruplaa taskuunsa. Se roisto tiesi vallan hyvin, etten minä nostaisi siitä hälinää Suslowskien talossa, ja käytti mitä hävyttömimmällä tavalla asemaani hyväkseen. Mutta silloin minä en edes huomannut sitä.

— No mitäs sanot nyt? — kysyn Swiateckilta.

— En mitään! Jokainen vasikka löytää teurastajansa.

Minä pukeuduin kaikella kiireellä enkä sentähden keksinyt sopivaa haukkumasanaa vastaukseksi Swiateckille.

II.

Neljännestuntia myöhemmin minä soitan Suslowskin ovikelloa.

Kazia itse avaa minulle oven. Hän on viehättävä… Hänessä on vielä unen lämpöä ja aamun raikkautta, jota hän on puistosta tuonut mukanaan vaaleansinisen karttuunipukunsa poimuissa. Hattu, jonka hän on ottanut päästään, on hiukan hajottanut hänen tukkaansa. Hänen kasvonsa hymyilevät, silmänsä hymyilevät, kosteat huulensa hymyilevät… Mikä ihana kevätaamu! Minä tartun hänen käteensä ja alan peittää sitä suuteloilla aina kyynärpäähän saakka. Mutta hän kumartuu puoleeni ja kuiskaa minulle:

— No kuka osaa rakastaa paremmin?

Sitten vie hän minut kädestä taluttaen vanhempainsa luo. Vanha Suslowski näyttää roomalaiselta, joka uhraa ainoan tyttärensä pro patria; äidin silmistä vierii kyyneleitä kahviin; he istuvat nimittäin paraikaa aamiaispöydässä. Mutta meidät nähdessään he nousevat seisomaan ja isä Suslowski lausuu:

— Järki ja velvollisuus käskevät minua oikeastaan sanomaan "ei", mutta isällisellä sydämellä on myöskin vaatimuksensa. Jos se on heikkoutta, niin tuomitkoon Jumala minut siitä!

Samalla hän kohottaa katseensa taivasta kohti merkiksi, että on valmis vastaamaan sanoistaan ja teostaan, jos taivaallinen tuomioistuin heti tahtoisi merkitä asian pöytäkirjaan. En ole eläissäni nähnyt mitään roomalaisempaa, lukuun ottamatta salamimakkaroita ja makaronia, joita Corsossa tarjotaan kaupaksi. Hetki on niin juhlallinen, että virtahepo saattaisi sulaa liikutuksesta. Juhlallisuutta ylentää vielä rouva Suslowska, joka ojentaa kätensä ja lausuu itkunsekaisella äänellä:

— Lapseni! Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus elämässä, niin paetkaa tänne, tänne!

Näin sanoen hän osottaa rintaansa.

Vielä mitä! Typerä olisin, jos sinne paeta tahtoisin!… Mutta tarjoisipa Kazia minulle sellaisen pakopaikan, niin se olisi toista! Kaikissa tapauksissa Kazian vanhempain hyväsydämisyys on hämmästyttänyt minua, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta.

Sulasta liikutuksesta minä juon niin monta kuppia kahvia, että Suslowski alkaa rauhattomasti silmäillä kahvikeitintä ja kerma-astiaa. Kazia kaataa minulle yhä lisää, ja minä koetan sillä välin koskettaa hänen pientä jalkaansa pöydän alla. Mutta hän vetää aina jalkansa pois, ravistaa muitten huomaamatta päätään ja hymyilee niin veitikkamaisesti, etten käsitä, kuinka voin pysyä nahoissani.

Minä viivyn vielä noin puolitoista tuntia, mutta vihdoin täytyy minun lähteä, sillä kotonani odottaa minua Bobus, joka piirtää minun johdollani ja jättää joka kerta minulle vaakunaisen käyntikorttinsa, jonka minä muuten usein kadotan. Kazia ja hänen äitinsä saattavat minua eteiseen, mikä minua harmittaa, koska toivoin, että Kazia yksin tulisi saattamaan minua. Millaiset huulet sillä tytöllä onkaan!…

Kotimatkani kulkee puiston kautta. Joukko ihmisiä palaa lähteeltä. Minä huomaan, että ihmiset pysähtyvät nähdessään minut. Kuulen heidän ympärilläni kuiskaavan: "Magorski! Magorski! Se on hän…" Neitoset, joiden vartaloiden ihanat muodot näkyvät kaikenvärisissä kesäpuvuissa, katsovat minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Tule vaan, kyllä me olemme valmiina!" Hitto vieköön, olenko minä tullut niin kuuluisaksi, vai mitä se on? En käsitä siitä mitään!

Kuljen eteenpäin — sama juttu!…

Eteisessä, portaissa minä töytään isäntääni vastaan kuin laiva karille.
Oh, vuokramaksu!

Samalla lähestyy isäntä minua sanoen:

— Hyvä herra, vaikka toisinaan olenkin vaivannut teitä, niin uskokaa toki, että minä suuresti teitä… Sallikaa minun ilman muuta…

Ja hän kiertää käsivartensa kaulaani ja syleilee minua. Swiatecki on kaikesta päättäen kertonut hänelle, että minä nain, ja hän toivoo, että minä tästä lähtien tulen maksamaan vuokrani säännöllisesti. Toivokoon vaan!…

Minä ryntään portaita ylös. Ylhäältä kuuluu hirveätä melua. Syöksyn sisään. Työhuone on hämärä tupakan savusta. Siellä on Julek Rzysinski, Wach Poterkiewicz, Franek Cepkowski, vanha Sludecki, Karminski, Wojtek Michalak, jotka kaikki huvittelevat itseään vetämällä ja sysimällä siroa Bobusta ympäri huonetta. Mutta nähdessään minut he jättävät heti Bobuksen keskelle lattiaa ja päästävät hurjan huudon:

— Onnittelemme! onnittelemme! onnittelemme!…

— Heittäkäämme hänet ilmaan!

Samassa silmänräpäyksessä nostavat he minut käsilleen ja useamman kerran korkealle ylös ulvoen kuin mölyapinat.

Vihdoin minä seison jaloillani, kiitän heitä parhaani mukaan ja lupaan kutsua heidät kaikki häihini, ennen kaikkea Swiateckin, jonka valitsen morsiuspojaksi… Mutta Swiatecki kohottaa kätensä ja sanoo:

— Tuo nauta luulee, että me onnittelemme häntä hänen kihlauksensa johdosta.

— Minkä johdosta sitten?

— Mitä? Etkö tiedä sitten? — kysyvät useat.

— En tiedä mistään!… Mitä pirua te minusta tahdotte oikein?

— Antakaa hänelle "Leijan" aamunumero! — huutaa Wach Poterkiewicz.

He antavat minulle "Leijan" aamunumeron ja huutavat toinen toistaan kovemmin:

— Katso sähkösanomista!

Minä katson sähkösanomia ja luen tämän:

"'Leijan' erikoissähkösanoma: Magorskin maalaus 'Juutalaisia Babylonin virtojen varrella' sai tämänvuotisessa 'salongissa' suuren kultamitalin. Arvostelijat eivät löydä kylliksi sanoja ylistääkseen tekijän nerokkuutta. Albert Wolff nimittää taulua ilmestykseksi. Paroni Hirsch tarjoo siitä 15,000 frangia."

Minä pyörryn! Auttakaa! Järkeni seisoo enkä saa sanaa suustani. Tiesin kyllä, että maalaus oli onnistunut, mutta moista menestystä en ollut edes uneksinutkaan…

"Leijan" numero putoo käsistäni.

He ottavat sen ylös ja lukevat vielä viimeisistä tiedoista seuraavat selitykset sähkösanomaan:

1. Olemme tekijän omasta suusta kuulleet, että hän aikoo asettaa maalauksensa näytteille meidän kauniissa pääkaupungissamme.

2. Täkäläisen taideyhdistyksen varapresidentin tekemään kysymykseen, aikooko tekijä asettaa mestarillisen teoksensa näytteille Varsovassa, vastasi tekijä: "Toivon, ettei taulua Parisissa osteta, jotta voisin asettaa sen näytteille Varsovassa!" Hartain toivomuksemme on, että meidän jälkeläisemme vielä saavat lukea nämä hänen sanansa mestarin hautapatsaasta — kuitenkin, suokoon sen Jumala, mahdollisimman myöhään.

3. Taiteilijamme äiti on mielenliikutuksesta vaarallisesti sairastunut lukiessaan sähkösanomaa Parisista.

4. Tätä numeroa painoon pantaessa saamme kuulla, että taiteilijan äiti on paranemaan päin.

5. Taiteilijamestarimme on saanut Euroopan kaikista suurkaupungeista kutsun asettaa taulunsa näytteille.

Näiden suunnattomain valheiden vaikutuksesta minä alan vähitellen toipua. Ostrzynski, "Leijan" toimittaja ja Kazian entinen kosija, on varmaan joutunut mielenhäiriöön, sillä liiottelu menee yli kaikkien rajojen.

Luonnollisesti minä asetan maalaukseni ensiksi näytteille Varsovassa, mutta en ole siitä kenellekään mitään virkkanut, eikä taideyhdistyksen varapresidentti ole minulta mitään kysynyt enkä minä hänelle mitään vastannut, ja päälle päätteeksi on äitini kuollut jo yhdeksän vuotta sitten; en ole myöskään mistään saanut kutsua asettaa maalaustani näytteille.

Mikä pahempi: samassa silmänräpäyksessä juolahtaa mieleeni ajatus, että jos tuo sähkösanoma on yhtä oikea kuin nuo viisi lisäystä, niin siinä sen lorun loppu… Ostrzynski, joka puoli vuotta sitten sai rukkaset Kazialta, vaikka tytön vanhemmat olivatkin kosijan puolella, saattaa pitää minua narrinaan. Mutta siinä tapauksessa hän saa sen "maksaa päällään tai jollakin muulla sellaisella", niinkuin erään oopperan libretossa sanotaan!

Toverini rauhottavat minua sillä, että jos Ostrzynski onkin tekaissut nuo viisi lisäystä, niin on sähkösanoma varmaan oikea.

Silloin tulee Stach Klosowicz tuoden "Päiväntasaajan" aamunumeron. Sähkösanoma on myöskin "Päiväntasaajassa". Minä hengitän jälleen. Taas alkavat onnittelut.

Vanha Sludecki, joka on pohjaltaan kavala kuin kettu, mutta samalla makea kuin siirappi, puristaa kättäni sanoen:

— Kautta Jumalani! Minä olen aina uskonut toverin nerokkuuden ja puolustanut toveria… (tiedän, että hän on haukkunut minua aasiksi)… mutta ehkei toveri pidä siitä, että tällainen fa-presto kuin minä nimittää toveria toveriksi; jos niin on, suokoon toveri sen anteeksi, mutta se tapahtuu tottumuksesta, kautta Jumalani…

Ajatuksissani lähettäisin hänet hiiteen, mutta ennenkuin ennätän vastata hänelle, vetää Karminski minut syrjään ja sanoo minulle hiljaa, mutta kuitenkin niin, että kaikki sen kuulevat:

— Jos toveri tarvitsee rahaa, niin sanokoon vain minulle, kyllä minä…

Karminski on meidän keskuudessamme tunnettu avuliaisuudestaan. Useinpa sanoo hän jollekin meistä:

"Jos toveri tarvitsee apua, niin sanokoon vain, kyllä minä — näkemiin!" Ja hänellä onkin todella rahaa. Minä vastaan hänelle, että jollen mistään muualta saa, niin käännyn hänen puoleensa.

Sillä välin saapuu toisia kultaisia veljiä, jotka syleilevät ja puristelevat minua, että jäseniäni särkee. Vihdoin lähestyy Swiatecki — näen, että hän koettaa salata liikutustaan — ja sanoo minulle tylysti:

— Vaikka huomaan, että sinä juutalaistut, niin onnittelen sinua kuitenkin!

— Vaikka huomaan, että sinä tyhmenet, niin kiitän sinua kuitenkin, — vastaan minä ja me syleilemme lujasti.

Wach Poterkiewicz antaa ymmärtää, että hänen kurkkunsa on kuiva. Minulla ei ole penniäkään, mutta Swiateckilla on kaksi ruplaa ja toisilla on myöskin vähäsen. Seuraa kolehti ja sitten punssia… He juovat minun terveydekseni, viskaavat minut korkealle ilmaan, ja kun saavat kuulla, että asiani Suslowskeihin nähden ovat oikealla tolalla, niin juovat Kaziankin terveydeksi. Silloin astuu Swiatecki taas luokseni ja sanoo:

— Luuletko sinä tolvana, että he eivät olleet lukeneet sähkösanomaa, ennenkuin Kazia neiti sinulle kirjotti?

On kuin olisi nuijalla lyöty päähäni. Toisella puolella näköpiirini kirkastuu, mutta toisella se pimenee pirusti. Tytön vanhemmilta saattaa odottaa mitä hyvänsä, mutta että Kazia alentuisi sellaista laskelmaa tekemään!…

On hyvin otaksuttavaa, että he ovat lukeneet sähkösanoman aamulla varhain terveyslähteellä ja samalla kutsuneet minua tulemaan luokseen.

Minä tahdon heti rientää Suslowskien luo saamaan selvitystä.

Mutta minä en saata jättää seuraani. Sitäpaitsi tulee myöskin Ostrzynski luokseni eleganttina, kylmänä, itsetietoisena ja hansikkaat käsissä, kuten tavallisesti. Hänen henkensä säteilee hänestä. Hän on tavattoman viekas mies.

Kynnyksellä jo hän heiluttaa alentuvasti kävelykeppiään ja lausuu:

— Onnittelen mestaria, minäkin onnittelen!

Sanan "minäkin" hän lausui niin painokkaasti, kuin merkitsisi hänen onnittelunsa enemmän kuin kaikkien muiden. Ehkä onkin niin.

— Mitä oletkaan sinä keksinyt? — huudan minä. Niinkuin näet, olen nyt vasta "Leijasta" kaikki lukenut.

— Mitä se minuun kuuluu? — virkkaa Ostrzynski.

— Maalauksen näytteille asettamisesta en ole maininnut mitään.

— Mutta nyt sen teet, — sanoo Ostrzynski tyynesti.

— Hänellä ei ole äitiä ja hänen äitinsä ei ole sairastunut! — huutaa
Wojtek Michalak.

— Se ei liikuta minua, — vastaa Ostrzynski arvokkaasti vetäen toisen hansikkaan kädestään.

— Mutta onhan sähkösanoma oikea?

— Oikea on.

Tämä vakuutus tekee minut aivan rauhalliseksi. Kiitollisuudesta minä kaadan hänelle punssia.

Hän nostaa lasin huulilleen, juo kulauksen ja lausuu sitten:

— Ensiksi sinun terveydeksesi, mutta tiedätkö, kenen maljan sitten juon?… Minä onnittelen kaksinkertaisesti!

— Mistä sen tiedät?

Ostrzynski kohauttaa olkapäitään.

— Suslowski kävi varhain tänä aamuna toimituksessa.

Swiatecki mutisee jotakin ihmisten julkeudesta. Minä en voi sietää enää kauempaa, vaan sieppaan hattuni.

Ostrzynski lähtee kanssani, mutta matkalla minä eroan hänestä ja muutaman minuutin kuluttua soitan toistamiseen Suslowskin ovikelloa.

Kazia avaa taas oven. Hänen vanhempansa eivät ole kotona.

— Kazia! — kysyn minä ankarasti, — tiesitkö sähkösanomasta?

— Tiesin, — vastaa hän rauhallisesti.

— Mutta Kazia!…

— Kuinka niin, armaani? Eihän siinä ole mitään ihmeellistä vanhempain puolelta. Heillä piti olla joku erikoinen syy voidakseen suostua sinuun.

— Entä sinä, Kazia?

— Ja minä käytin hyväkseni ensimäistä tilaisuutta. Saatat kai sen uskoa, Wladek?

Asia näyttää selvenevän, ja minun mielestäni on Kazia aivan oikeassa. Miksi olen oikeastaan rynnännyt tänne kuin mikä mieletön? Sillä välin Kazia on lähestynyt minua ja kallistaa päänsä minun rinnalleni. Minä kierrän käsivarteni puoleksi hänen ympäri, hän ojentaa päänsä yhä enemmän minun puoleeni, sulkee silmänsä, kääntää ruusuisen pienen suunsa päin ja kuiskaa:

— Ei, ei, Wladek!… ei vielä… häiden jälkeen, armaani!

Tämän pyynnön vuoksi minä painan huuleni hänen huulilleen ja me seisomme sillä lailla niin kauan kuin hengitys sallii. Kazian silmiin nousee huumaantuva ilme… Hän peittää ne kädellään ja sanoo:

— Pyysinhän minä, ettet sinä…

Tämä moite ja hänen katseensa käden alta vaikuttavat minuun siihen määrin, että suutelen häntä uudelleen. Kun rakastaa jotakuta henkilöä, niin kernaammin suutelee kuin ruoskii häntä. Ja minä rakastan Kaziaa rajattomasti, järjettömästi, halki elämän aina kuolemaan saakka, vieläpä sen jälkeenkin! Hän tai ei kukaan!

Kazia kuiskaa pelkäävänsä, että hän nyt kadottaa minun kunnioitukseni. Rakastettu olento! kuinka ajattelemattomasti hän puhuu! Minä rauhotan häntä parhaani mukaan ja me alamme keskustella järkevästi.

Me sovimme siitä, etten minä ilmaise tietäväni asian oikeata laitaa, jos Kazian vanhemmat väittävät saaneensa vasta jälkeenpäin tiedon sähkösanomasta. Sitten minä sanon Kazialle hyvästi ja lupaan tulla illalla jälleen.

Minun täytyy mitä pikimmin rientää taideyhdistyksen toimistoon voidakseni sen välityksellä helpommin päästä "salongin" sihteeriviraston yhteyteen.

III.

Minä lähetän sähkösanoman ilmottaen, että suostun paroni Hirschin tarjoomaan summaan, mutta että aion ensin asettaa maalauksen näytteille Varsovassa.

Sähkösanoman lähettämiseen ja muihin kuluihin tarvittavan rahan minä saan taideyhdistyksen toimistosta lainaksi. Se lainataan minulle ilman epäilystä.

Kaikki käy kuin rasvattu…

"Leijassa" ja "Päiväntasaajassa" on minun elämäkertani, jossa ei ole sanaakaan totta, mutta niinkuin Ostrzynsk sanoo: "Se ei liikuta minua?" Saan kirjelmän kahdesta kuvallisesta aikakauskirjasta. Tahtovat painattaa minun kuvani ja jäljennöksen maalauksestani.

Hyvä on!

Rahaa on tuleva kuin roskaa.

IV.

Viikkoa myöhemmin saan käsirahaa paroni Hirschiltä.

Koko summa lähetetään heti ostajan vastaanotettua maalauksen. Siihen mennessä saan viisituhatta frangia, jotka Kauppapankki maksoi minulle kultarahoissa. Eläissäni en ole nähnyt niin paljoa rahaa yhtaikaa. Minä palaan kotiin lastattuna kuin kuorma-aasi…

Työhuoneessa on tovereja koolla. Minä sirottelen kultarahat pitkin permantoa, ja koska en ole ikinä kullassa piehtaroinut, niin alan nyt piehtaroida. Minun jälkeeni piehtaroi Swiatecki… Isäntä sattuu astumaan sisään ja luulee, että me olemme poissa järjiltämme… Mutta me huvittelemme kuin ihmissyöjät!

V.

Eräänä päivänä Ostrzynski sanoo minulle olevansa onnellinen, kun oli saanut Kazialta rukkaset, sillä sen kautta avautui hänelle uusia näköaloja, joista minulla ei voi olla vähintäkään aavistusta.

Se ilahuttaa minua tai oikeammin se on minusta aivan yhdentekevää.
Uskon, että Ostrzynski kyllä keinoja keksii tämän elämän varalle.

Kun hän piti Kaziaa silmällä, olivat tytön vanhemmat, etenkin herra Suslowski, hänen puolellaan. Vaikuttipa Ostrzynski vanhukseen siinä määrin, että tämä roomalainen näytti menettäneen arvokkuutensa. Kazia sitävastoin ei voinut Ostrzynskia tuttavuutensa ensi hetkestä saakka sietää. Se oli jonkunlaista tiedotonta vastenmielisyyttä, sillä olen varma siitä, että Kaziaa ei loukannut se, mikä hänessä loukkaa minua ja kaikkia muita, jotka lähemmin tuntevat hänen luonteensa. Hän on omituinen ihminen tai oikeammin sanoen omituinen sanomalehtimies.

Ei ainoastaan meillä, vaan kaikissa suurissa taide- ja kirjallisuuskeskuksissa on ihmisiä, joista me vastoin tahtoammekin tulemme kysyneeksi itseltämme: mistä johtuu heidän vaikutusvaltansa?

Minun ystäväni, "Leijan" toimittaja, kuuluu näihin. Kuka saattaisi uskoa, että Ostrzynskin merkitys ja menestys johtuu oikeastaan vain siitä, että hän ei pidä arvossa eikä kunnioita kykyjä, etupäässä kirjallisia, vaan suorastaan elää näiden halveksimisesta. Ja hän halveksii heitä niinkuin sellainen henkilö, joka täydellisen tarkkuutensa, varman, herkän älykkäisyytensä ja suuren neronsa tähden on seuraelämässä varma voitostaan.

Tarvitsee vain nähdä hänet kokouksissa, taiteilija- ja kirjailijapiireissä, juhlapäivällisillä kuinka halveksivan ivallisesti hän kohtelee ihmisiä, jotka luomisen alalla kykenevät aikaansaamaan kymmenen kertaa enemmän kuin hän, kuinka hän nutistaa heidät nurkkaan, kuinka hän hämmentää heidät logiikallaan, järkeilyllään, kuinka hän sokaisee heidät kirjallisella kaikkivallallaan.

Aina kun Swiatecki tätä ajattelee, vimmastuu hän siihen määrään, että mielensä tekisi iskeä Ostrzynskilta pää puhki. Mutta minua ei Ostrzynskin ylivalta lainkaan kiusaa. Todella kyvykkäät ihmiset ovat usein saamattomia, epävarmoja ja vailla kaikkea sanasukkeluutta ja henkistä tasapainoa… Mutta heti, kun todellinen kyky jää yksin, niin hän saa siivet, kun sitävastoin Ostrzynski siinä tapauksessa menee maata, sillä hänellä ei ole itselleen kerrassaan mitään sanottavaa.

Tulevaisuus on hänen kaltaistensa ihmisten kesken ylläpitävä järjestystä, määräävä arvoasteet ja osottava kullekin heistä oman paikkansa. Ostrzynski on viisas kyllä ymmärtääkseen tämän, mutta hengessään hän ivaa moista. Hänestä on tarpeeksi, että hän nykyhetkenä merkitsee paljon ja että hänelle osotetaan enemmän huomaavaisuutta kuin monelle muulle häntä kyvykkäämmälle.

Me maalaajat olemme vähemmän hänen tiellään. Saattaapa hän toisinaan "rummuttaa" jostakin kirjallisesta kyvystä, etenkin jos "Leijan" etu ja kilpailu "Päiväntasaajaan" nähden sitä vaativat. Muuten hän on hyvä toveri ja hauska mies. Minä puolestani voin sanoa pitäväni hänestä, mutta…

Piru vieköön Ostrzynskin, riittäköön tämä jo hänestä!…

VI.

Jonakin kauniina päivänä pakotetaan minut vielä sulkemaan oveni.

Mikä komedia! Siitä saakka, kun sain kultaa ja kunniaa, Suslowski, vastoin kaikkia otaksumiani, kohtelee minua ylenkatseellisesti. Hän, hänen vaimonsa ja Kazian kaikki sekä mies- että naispuoliset sukulaiset ovat jääkylmiä minua kohtaan.

Heti ensimäisenä iltana selitti Suslowski, että jos minä luulen menestykseni vaikuttaneen hänen menettelyynsä tai jos minä otaksun — mitä minusta kylläkin saattaa uskoa — että minä tahdon olla armollinen Suslowskeja kohtaan, niin täytyy hänen huomauttaa, että vaikka hän ja hänen vaimonsa ovatkin valmiit uhraamaan paljon oman tyttärensä tähden, niin ei tämä tytär voisi milloinkaan vaatia, että he uhraisivat ihmisarvonsa. Äiti lisäsi, että hänen lapsensa tietää kyllä, missä hänellä aina on turvapaikkansa. Hyvä Kazia puolustaa minua kyllä, toisinaan kiivaastikin, mutta vanhukset vaanivat jokaista sanaani.

Heti kun minä avaan suuni, puree Suslowski huultaan, katsoo vaimoonsa ja nyökäyttää päätään, ikäänkuin sanoakseen: "Tiesinhän minä, että näin tulee käymään!" Niin ahdistavat he minua aamusta iltaan.

Ja tuo kaikki on vain teeskentelyä, jonka tarkotuksena on pitää minua pauloissa. Itse asiassa he ovat sangen kärkkäitä minun viiteentoistatuhanteen frangiini nähden ja ovatpa yhtä mielissään niistä kuin minä, vaikka syyt ovatkin erilaiset.

On aika lopettaa tämä tällainen.

Asia on ajettu niin pitkälle, että minusta melkein näyttää, kuin olisin todellakin menetellyt kehnosti ottaessani vastaan kultamitalin ja nuo viisitoistatuhatta frangia maalauksestani.

VII.

Julkisen kihlauksen päivä on tullut. Minä ostin sievän sormuksen Ludvig XV:n mallia. Mutta ei Kazia eivätkä vanhemmatkaan pidä siitä, sillä siinä talossa ei kukaan ymmärrä todellista taidetta.

Mitä Kaziaan tulee, täytyy minun nähdä paljon vaivaa kitkeäkseni hänestä kaiken poroporvarillisen ja opettaakseni häntä taiteellisesti tuntemaan asioita. Mutta hän rakastaa minua ja minä toivon parasta.

Kihlajaisiin en ole kutsunut ketään, paitsi Swiateckia. Minä kehotin häntä käymään ensin tervehdyksellä Suslowskien luona, mutta hän vakuuttaa, että vaikka onkin moraalisesti ja fyysillisesti rappiolla, ei hän ole kuitenkaan vajonnut niin alas, että lähtisi vartavasten tervehdykselle. Mikä keinoksi?!

Minun täytyy edeltäpäin selittää Suslowskeille, että ystäväni on omituinen mies, vaikka muuten hyvin etevä maalaaja ja mitä rehellisin.

Kun Suslowski oli saanut kuulla, että ystäväni maalaa "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja", rypisteli hän otsaansa ja selitti, että hän on aina ollut tekemisissä kunnon ihmisten kanssa, että koko hänen virkauransa on tahraton ja että hän toivoo "herra Swiateckin" kunnioittavan vaatimattomassa ja kunniallisessa perheessä vallitsevia tapoja…

Minun on tunnustaminen, etten tässä suhteessa ole aivan vapaa pelosta. Olen jo varhaisesta aamusta saakka ollut sotasilla Swiateckin kanssa, joka itsepäisesti väittää lähtevänsä pitkävartisissa saappaissa kihlajaisiin. Minä kehotan, pyydän, rukoilen… Vihdoin hän suostuu selittäen, ettei tiedä syytä, miksi olla tekeytymättä muitten naurun alaiseksi. Ikävä kyllä, hänen jalkineensa ovat kuin keskisessä Afrikassa samoavan tutkimusmatkailijan, sillä ne eivät ole mustetta sen jälkeen nähneet kuin suutarilta velaksi kotiin tuotiin. Mitä tehdä?!

Vielä surkeampaa, että Swiateckin pää on kuin metsän peittämä Tatra-vuoren huippu, jolla myrsky on myllertänyt. Mutta sille ei mahda mitään, sillä maailmassa ei ole harjaa, jolla hänen tukkansa siistiä voisi. Sen sijaan minä pakotan häntä vaihtamaan puseron, jota hän joka päivä käyttää, takkiin. Hän vaihtaa, mutta näyttää sittenkin "raadolta", joita hän maalailee, ja vaipuu samalla haudansynkkään mielialaan.

Kadulla ihmiset katselevat hänen kampuraista sauvaansa ja suurta, kulunutta hattuaan, mutta siihen olen minä niin tottunut…

Me soitamme ovikelloa ja astumme sisään.

Jo eteisessä minä kuulen sukulaisemme Jaczkowiczin selittävän liikakansoitus-kysymystä. Jaczkowicz puhuu aina tästä asiasta; siinä on hänen viisautensa. Kazia on pilvenhattaran kaltaisessa musliinipuvussa; hän on suloinen… Suslowskilla on frakki yllä, miespuolisilla sukulaisilla frakit, vanhoilla tädeillä silkkiset puvut.

Swiateckin tulo herättää huomiota. Meitä silmäillään jonkunlaisella levottomuudella…

Swiatecki luo yrmeän silmäyksen ympärilleen ja selittää herra Suslowskille ettei hän olisi suinkaan tullut häiritsemään herrasväkeä, "jollei Wladek olisi ruvennut naimahommiin tai mitä se oikein lienee"…

Tuo "mitä se oikein lienee" vaikuttaa onnettomasti. Herra Suslowski ojennaikse arvokkaasti ja kysyy, mitä herra Swiatecki tuolla "mitä se oikein lienee" tarkottaa… Herra Swiatecki vastaa, että hänestä se on aivan yhdentekevää, mutta että "Wladekin tähden" hän antaa vaikka vernissata itsensä, jos herra Suslowski niin tahtoo…

Minun tuleva appeni luo vaimoonsa, minuun ja Kaziaan katseen, jossa hämmästys ja harmi taistelevat ylivallasta.

Onneksi minä pelastan aseman pyytämällä minulle harvinaisella mielenmaltilla appea esittämään minut niille vieraille, joita en tunne.

Seuraa esittely. Sitten me istuudumme.

Kazia istuutuu viereeni ja laskee kätensä omaani. Huone on täynnä ihmisiä, mutta kaikki ovat jäykkiä eivätkä puhu. Ilmanpaine on raskas.

Sukulainen Jaczkowicz palaa jälleen liikakansoitukseen. Ystäväni Swiatecki tuijottaa pöydän alle… Hiljaisuudessa kaikuu Jaczkowiczin ääni sitä kuuluvammin. Sen johdosta, että häneltä on yksi etuhammas poissa, kuuluu pitkä vihellys aina silloin, kun hänen pitäisi lausua s-äänne.

— Mitä suurin onnettomuus saattaa siitä ajan pitkään koitua koko
Euroopalle, — sanoo Jaczkowicz.

— Siirtolaisuus… — arvelee joku naapureista.

— Tilasto osottaa, ettei siirtolaisuuskaan saata estää liikakansoitusta.

Pikaisesti kohottaa Swiatecki päänsä ja katsoo kalamaisilla silmillään puhujaan.

— Silloinpa pitäisi meilläkin ottaa käytäntöön kiinalaisia tapoja, — mörähtää hän äreällä, matalalla äänellään.

— Suokaa anteeksi… Mitä kiinalaisia tapoja tarkotatte?

— Kiinassa on nimittäin vanhemmilla oikeus surmata heikkomielisiä lapsiaan. Meillä pitäisi lapsilla olla oikeus surmata heikkomielisiä vanhempiaan.

Siinä se nyt oli! Salama on iskenyt alas. Sohva ritisee tätien alla, ja minä olen hukassa. Suslowski sulkee silmänsä ja tuntuu hetkeksi kadottaneen puhekykynsä.

Hiljaista.

Sitten jyrähtää tulevan appeni vihasta väräjävä ääni:

— Hyvä herra, minä toivon, että te kristittynä…

— Miksi pitää minun olla kristitty? — keskeyttää Swiatecki ravistaen pahaatietävästi päätään.

Toinen salama! Sohva täteineen alkaa vavista kuin kuumeessa ja vaipuu syvyyteen… Minä tunnen, kuinka maa halkee jalkojeni alla.

Kaikki on menetetty, kaikki toiveet ovat tyhjiin rauenneet!

Yhtäkkiä kajahtaa Kazian heleä nauru, hänen jälkeensä purskahtaa Jaczkowicz nauramaan tietämättä miksi, tämän jälkeen, myöskin tietämättä miksi minä.

— Isä! — huutaa Kazia. — Sanoihan Wladek jo edeltäpäin, että herra Swiatecki on omituinen. Herra Swiatecki laskee leikkiä, sillä minä tiedän, että hänen äitinsä on elossa ja että hän on mitä parhain poika äidilleen.

Aika veitikka tuo Kazia! Kaikkea hänen mieleensä juolahtaakin ja hän arvaa oikein. Swiateckin äiti on todellakin elossa, ja minun ystäväni on kerrassaan kelpo poika.

Kazian nauru ja sanat johtavat huomion syrjään, ja vielä tuntuvammin vaikuttaa tähän suunnan muutokseen palvelija, joka tuo viiniä ja leivoksia. Se on sama ovenvartia, joka vei minun viimeiset kolme ruplaani, mutta nyt on hänenkin yllään frakki ja hän esiintyy arvokkaasti kuin lakeija. Hänen katseensa on kiintynyt tarjottimeen, lasit kilahtavat ja hän liikkuu niin varovasti kuin kantaisi täpösen täyttä vesilasia.

Minä alan pelätä, että hän minut huomatessaan pudottaa koko tarjottimen maahan, mutta onneksi näyttää pelkoni olevan aiheetonta…

Hetken kuluttua ovat lasit täytetyt.

Kihlajaistoimitus alkaa…

Eräs alaikäinen sukulaistyttö pitää lautasta, jolla on kaksi sormusta. Uteliaisuudesta ovat hänen silmänsä pudota päästä, ja koko toimitus innostaa häntä siinä määrin, että hän hyppii lautasineen, sormuksineen. Suslowski nousee seisomaan, toiset seuraavat hänen esimerkkiään; kuuluu tuolien kolinaa.

Seuraa syvä hiljaisuus. Kuulen erään tädeistä kuiskaavan, että hän otaksui sormukseni olevan paremman. Huolimatta tästä huomautuksesta on hetki niin juhlallinen, että kärpäset putoavat seiniltä…