Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
TULELLA JA MIEKALLA I
Kuvaus menneiltä ajoilta
Kirj.
HENRYK SIENKIEWICZ
Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut
Maila Talvio
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
I
JOHDANNOKSI.
Kun "Tulella ja miekalla" (Ogniem i mieczem) v. 1884 ilmestyi, herätti se ihastuksen, jollaista ei pitkään aikaan mikään puolalainen kirja ollut saanut osakseen. Ulkomaillakin johti teos yleisön huomion Puolaan ja puolalaista kirjallisuutta aljettiin kääntää länsi-eurooppalaisille kielille. Puolalaisia viehätti tässä kirjassa sekä Sienkiewiczin yhtä värikäs kuin asiallinen kertomistapa että itse isänmaallinen aihe: vyörytetäänhän tässä teoksessa silmien ohitse joukottain henkilöjä ja tapauksia eräästä puolalaisen historian kohtalokkaimpia aikakausia.
Vaikka "Tulella ja miekalla" luonnollisesti on löytänyt ja aina tulee löytämään likeisimmän lukijapiirinsä Sienkiewiczin kotimaassa, on sen viehätysvoima ei-puolalaiseenkin lukijaan suuri. Tämä Sienkiewiczin nuoruudenteos on kuin onkin niitä historiallisia romaaneja, joissa kuulemme ikäänkuin historian humisevan päidemme päällä ja tunnemme ihmisjoukkojen kamppailun alkuoloista, kaaoksesta kohti järjestettyjä oloja, selkeyttä. Kuin loistava, Sienkiewiczin kuuluisan maamiehen Matejkon, maalarin, kuvasarja, leviävät Tulella ja miekalla-teoksen tapahtumat lukijan eteen.
Pari sanaa suomalaiselle lukijalle selitykseksi hiukan monimutkaisesta kasakkalaitoksesta.
Puola oli 16:nnella vuosisadalla kohonnut Itä-Euroopan mahtavimmaksi valtakunnaksi. Koko itäinen puolisko oli kansallisuudeltaan liettualainen ja venäläinen. Varsinkin valtakunnan lounaisissa maakunnissa asui venäläisiä, etupäässä vähävenäläisiä, jotka olivat kreikkalaiskatolista uskoa. Puolalaiset yrittivät heidän keskuuteensa levittää roomalaiskatolista uskontoa. Tämä nosti vähävenäläiset vastarintaan, joka kävi yhä kovemmaksi, kun puolalaiset saattoivat osan ennen vapaita vähävenäläisiä talonpoikia maaorjuuteen. Vähävenäläisen vastarinnan johtajiksi tulivat kasakat, joiden keskustaksi 16:nnen vuosisadan lopulla muodostui Sicz eli Setsh eräällä Dnieperin saarella koskien alapuolella. Sensijaan että he ennen olivat ryöstäen hyökkäilleet tatarilaisten ja turkkilaisten alueille, he 1590-luvulta alkaen ahdistelivat myöskin puolalaisten ylimysten kaakkoisissa rajamaissa olevia maatiloja. Heidän joukkoonsa oli näet siirtynyt paljon puolalaisten herrojen karanneita maaorjia. Nämä hyökkäykset kehittyivät vähitellen varsinaisiksi sotaretkiksi Puolaa vastaan ja tulivat sitä vaarallisemmiksi, jota lujemmaksi kasakkain sotilaallinen järjestö oli muodostunut. Rauhanteossa kasakkasotien jälkeen oli aina kysymys siitä, kuinka suuri kasakkasotajoukko sai olla. Niin esim. v:n 1625 sopimuksessa määrättiin, että kasakkajoukkoja saisi olla 6000 miestä, muiden oli palattava takaisin maaorjuuteen. Sallittu kasakkamäärä oli pantava luetteloon, rekisteriin. Rekisterikasakat olivat siis Puolan hallituksen suvaitsemia kasakkoja ja heihin luultiin voitavan luottaa. Erittäin vihasivat kasakat Puolan valtakunnan suojaksi heidän lähimpään naapuruuteensa rakennettua Kudakin eli Kodakin linnoitusta. Useissa taisteluissa koettivat kasakat hävittää Kudakin ja suurentaa "rekisterin" lukumäärää. V. 1638 saivat kasakat onnettoman kapinan jälkeen kärsiä suuren nöyryytyksen. Heidän itsehallintonsa lakkautettiin, he saivat asua vain kolmessa starostakunnassa. "Rekisteri" alennettiin jälleen kuuteentuhanteen, mitään sen ulkopuolella olevia kasakoita ei tunnustettu. Hävitetty Kudakin linnoitus rakennettiin uudelleen ja kasakat alistettiin Ukrainaan majoitettujen puolalaisten sotajoukkojen valvontaan. Mutta vain kymmenkunnan vuotta kesti hiljaisuutta. Bohdan Chmielnickin johdolla nousi koko Ukrainan kansa kapinaan puolalaisia vastaan. Siitä alkoi Puolan valtakunnan nopea heikentyminen. Kasakatkaan eivät kuitenkaan saavuttaneet toivomaansa tulosta. V. 1654 Ukraina yhdistettiin Moskovan valtakuntaan ja samalla myöskin entinen vapaa kasakkajärjestö loppui.
Puolalaisten nimien kirjoituksessa on seurattu — mikäli meidän kirjapainoissamme löytyvät merkit ovat sallineet — puolalaisten omaa kirjoitustapaa. Sen selittämiseksi riittänee seuraavien seikkain mainitseminen: c on äännettävä kuin suomen ts siis: Chmielnicki l. Hmjelnitski; cz on tsh, esim. Sicz l. sitsh; z on soinnillinen s-äänne (esim. ven. znak); ch = h; rz äännetään sh (r ei kuulu ollenkaan) esim. Skrzetuski l. Skshetuski.
Suomentaja.
ENSIMÄINEN LUKU
Vuosi 1647 oli kumma vuosi. Kaikkinaiset merkit taivaalla ja maan päällä ennustivat silloin onnettomuutta ja harvinaisia tapahtumia.
Ajan kronikoitsijat kertovat, että jo keväästä alkaen oli liikkeellä suunnattomia heinäsirkkalaumoja. Ne tulvivat aroilta ja hävittivät kedot ja viljavainiot. Varmaan tämä tiesi, että tatarilaiset valmistautuivat hyökkäämään maahan. Kesällä tapahtui suuri auringonpimennys ja pian senjälkeen ilmestyi pyrstötähti taivaalle. Varsovassa nähtiin pilvissä hauta ja tulinen miekka. Toiset väittivät ruton olevan tulossa tuhoamaan maata ja ihmisten sukukuntaa. Turvauduttiin paastoihin ja almunantoon. Vihdoin tuli niin leuto talvi, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet vertaa. Eteläisissä vojevodakunnissa eivät joet ensinkään jäätyneet ja aamuisin sulava lumi paisutti ne yli äyräittensä niin että rannat olivat tulvaveden vallassa. Satoi runsaasti. Aro likosi ja muuttui ainoaksi järveksi. Keskipäivälle taas paistoi aurinko niin lämpöisesti, että Bracslawin vojevodakunnassa [käsitti osan Podoliaa ja nykyistä Kiovan kuvernementtia. Suoment. muistutus.] ja Ukrainan aroilla nurmet vihannoivat jo joulukuun keskivaiheilla. Mehiläiset alkoivat hurista ja surista keoissaan. Karja ammui tarhassa. Kun siis nyt koko luonnon järjestys tuntui olevan sekaisin, kääntyivät levottomat mielet ja katseet odottamaan onnettomuutta Ukrainan puolelta, sillä sieltä se likinnä tuntui olevan odotettavissa.
Aroilla ei kuitenkaan tapahtunut mitään merkillistä. Ne ottelut ja kahakat, jotka siellä nytkin suoritettiin, olivat varsin tavallista laatua, niiden näkijöinä olivat ainoastaan kotkat, haukat ja arojen pedot.
Sellaista oli aroilla. Viimeiset asutuksen jäljet päättyivät etelässä Czehrynin takana Dnieperin puolella ja Dniesteristä lähtien jonkun matkan päässä Umanista. Sitte riitti loppumatonta aroa aina mereen asti. Molemmat joet olivat sen kahden puolen ikäänkuin kehyksinä. Dnieperin koskien alapuolella, Suistomaassa eli niinsanotussa Nizissä, siinä missä joki teki polven, saattoi vielä tavata kasakka-asutusta, mutta itse aroilla ei asunut ainoatakaan ihmisolentoa ja ainoastaan siellä täällä jokien varsilla näkyi jokin maavarustus kuin saari meressä. Nimellisesti kuului tämä maa Puolan valtakunnalle, mutta valtakunta salli tatarien käyttää sitä laidunmaanaan. Kun kasakat taas usein ahdistivat tatareja, oli laidunmaa samalla taistelukenttänä.
Kuinka paljon siellä oli taisteltu ja kuinka paljon sinne oli kaatunut ihmisiä, sitä oli mahdoton tietää ja muistaa. Haukat, kotkat ja korpit yksin sen tiesivät ja kun kaukaa kuuli siipien havinaa ja rääkymistä ja kun näki lintuparvien kiertävän samaa kohtaa, tiesi, että siellä lepää hautaamattomia ruumiita tai luita. Heinikossa väijyttiin ihmisiä kuin mitäkin susia tai suhakkeja, aroantilopeja. Joka tahtoi, ampui. Karanneet rikoksentekijät piileskelivät villeillä aroilla, asestetut paimenet kaitsivat siellä karjojaan, ritarit hakivat sieltä seikkailuja, ryövärit saalista, kasakat tatareja, tatarit kasakoita. Joskus piti olla kokonaisia joukkokuntia vartioimassa karjaa hyökkääjiä vastaan. Aro oli niinmuodoin yhtaikaa sekä autio että täysi, äänetön ja uhkaava, hiljainen ja täynnä väijytyksiä. Näitä seutuja ei turhaan nimitetty "Villeiksi kentiksi".
Toisinaan otti suuri sota haltuunsa aron. Silloin virtaili siellä tatarijoukkoja ja kasakkaparvia ja liikkui puolalaisia ja valakialaisia lippukuntia. Öisin hirnuivat sekä hevoset että ulvoivat sudet, messinkirumpujen ja kalistimien ääni kuului aina Mustallemerelle asti, sekä pitkin niinsanottua Mustaa tietä että Kuczmanin valtatietä [eteläisen Bugin ja Dniesterin välillä, nykyisessä Podolian kuvernementissa. Suoment. muistutus.] — olisi luullut kokonaisen kansainvaelluksen olevan liikkeellä. Puolan rajaa, Kamienecista Dnieperille, vartioivat kasakkakylät ja maanvarustukset ja kun tielle alkoi syntyä liikettä, saattoi sen huomata siitä, että lukemattomat lintuparvet suuntasivat kulkunsa pohjoista kohti. Risteilevät tatarijoukot olivat ne tietenkin pelästyttäneet. Mutta tuli tatari sitte Mustasta metsästä tai Dniesterin Valakian puoleiselta rannalta, niin hän aina, yhdessä lintujen kanssa, pysähtyi arolle, pohjoisiin vojevodakuntiin.
Tänä talvena eivät kuitenkaan lintujen laumat kirkuen suunnanneet kulkuaan Puolaa kohti. Arolla oli tavallista hiljaisempaa. Kertomuksemme alkaa hetkenä, jolloin aurinko laski, punaillen säteillään autiota seutua. Pohjoisella äärellä Villejä kenttiä, pitkin Omelniczekjoen pituutta aina sen laskuun saakka, ei terävinkään silmä olisi voinut keksiä elävää olentoa, ei edes liikettä aron tummassa, kuivassa kuloheinässä. Ainoastaan toinen puolisko auringon kiekkoa oli vielä näkyvissä ilman rannalla. Taivas oli jo tummennut ja arokin hämärtyi hämärtymistään. Vasemmalla rannalla, jonkun matkan päässä joesta, oli töyräs, jota paremmin olisi saattanut luulla hautakummuksi kuin mäeksi — tällä töyräällä kiilteli entisen kasakka-asumuksen rauniot. Ehkäpä oli joku Teodorik Buczacki kerran rakennuttanut siihen kasakkavarustuksen — vihollisen hyökkäys oli sen sittemmin hävittänyt. Raunioista lankesi maahan pitkä varjo. Etäisyydessä kimmeltelivät tulvivan Omelniczekjoen vedet, sillä kohdalla läheten Dnieperiä. Illan rusko sammui kuitenkin sammumistaan sekä maasta että taivaalta. Ilmasta kuuluivat kurkien huudot, linnut olivat matkalla merta kohti. Muuten ei hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni.
Yö lankesi arolle ja yön mukana tuli aaveiden hetki. Silloin kertoilivat kyliä vartioivat urhot toisilleen tarinoita kaatuneista, jotka äkkikuolema oli temmannut pois keskeltä syntistä elämää. Heidän varjonsa karkeloivat pitkin aroa, niitä pitelemässä ei ollut ristejä enempää kuin kirkkojakaan. Kun illan soimut pohjoisessa alkoivat sammua, ennustaen puoliyön hetkeä, luettiin kylissä rukouksia vainajien puolesta. Tiedettiin niinikään, että Villeillä kentillä harhailevat varjot olivat asettuneet matkustajien tielle ja vaikeroiden rukoilleet heiltä pyhän ristin merkkiä. Vampyyrejä oli niinikään tavattu ulvoen ajamassa ihmisiä takaa. Tottunut korva saattoi jo kaukaa eroittaa suden ulvonnan vampyyrin ulvonnasta. Kokonaiset varjojen sotajoukot olivat tulleet liki kyliä niin että vartioiden oli pitänyt hälyttää miehistö liikkeelle. Tällainen ennusti usein suurta sotaa. Yksityisten aaveiden kohtaaminen ei sekään tietänyt hyvää, sitä ei kuitenkaan aina tarvinnut pelästyä, sillä elävä ihminenkin saattoi joskus ilmaantua arolle ja liukua matkalaisten ohitse kuin haamu, joten häntä helposti saattoi luulla hengeksi.
Yön langettua yli Omelniczekjoen seudun, ei siis tuntunut vähääkään oudolta, että hävitetyn kylän raunioille nyt ilmaantui aave, vai olisiko se ollut ihmisolento. Kuu nousi juuri Dnieperin takaa ja valaisi Villit kentät sekä likeisten ohdakkeiden latvoja että kaukaista aroa myöten. Samassa tuli näkyviin muitakin yöllisiä olentoja. Ohi kiitävät pilvenhattarat peittivät tuontuostakin kuunvalon, joten nuo olennot vuoroin välkkyivät valoisina, vuoroin ikäänkuin sammuivat. Ajoittain ne kokonaan hävisivät ja tuntuivat uponneen varjoihin. Ne suuntasivat kulkunsa töyräälle, jolla ensimainittu olento seisoi, hiipivät hiljaa, varovasti ja hitaasti, joka hetki pysähtyen kuuntelemaan.
Niiden liikkeissä oli jotakin peloittavaa, kuten koko tässä näköään niin tyynessä arossa. Silloin tällöin nousi tuulenhenki Dnieperin takaa ja pani kuivat ohdakkeet raunioiden juurella surullisesti kahisemaan ja vapisemaan, ikäänkuin ne olisivat pelänneet. Vähitellen hävisivät olennot, kadoten raunioiden varjoon. Yön kalpeassa valossa näkyi ainoastaan yksi olento, seisoen paikallaan kukkulalla.
Vihdoin alkoi melu kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Hän astui töyrään syrjälle ja rupesi tarkkaavasti katselemaan eteensä aroille. Tuuli taukosi samassa, kahina lakkasi ja hiljaisuus oli täydellinen.
Äkkiä kuului läpitunkeva vihellys. Hätääntyneet äänet huusivat kimeästi: "Hoi! hoi! Jeesus Kristus! auttakaa! lyökää!" Tuliluikut paukahtelivat, punaiset valot välkähtelivät pimeydessä. Kavioiden kapse sekaantui teräksen kilinään. Joitakin uusia olioita näytti ilmaantuneen arolle kuin maan alta. Tuntui siltä kuin myrsky äkkiä olisi ottanut valtoihinsa hiljaisen, pahaenteisen aron. Ihmisten valitus ja kauhun huudot vuorottelivat, kunnes kaikki hiljeni ja taistelu oli päättynyt.
Villeillä kentillä oli taasen oteltu, niinkuin niin monasti ennen.
Joukko ratsastajia ryhmittyi nyt töyräälle ja muutamat astuivat alas hevosen selästä ikäänkuin tarkastaakseen jotakin.
Äkkiä kajahti pimeydestä voimakas, käskevä ääni:
— Hoi! iskekää tulta ja näyttäkää tänne! Samassa räiskyivät kipunat ja liekki tarttui kuiviin kaisloihin ja päreihin, joita aron kulkijat aina pitivät varalla matkassaan.
Varsilyhty lyötiin maahan ja sen punaisessa hohteessa näkyi selvästi muutaman kymmenen miehen suuruinen joukko, kumartuneena tarkastamaan miestä, joka makasi maassa.
Ne olivat sotamiehiä punaisissa univormuissa, sudennahkalakit päässä. Yksi, joka istui uljaan ratsun selässä, tuntui olevan toisten johtaja. Hän astui maahan, likeni makaavaa miestä ja kysyi:
— No, vääpeli, vieläkö on hengissä vai joko on kuollut?
— Vielä on hengissä, herra luutnantti, mutta kurkku korisee.
Heittonuora on tukahuttanut hänet.
— Kuka tuo lienee?
— Ei se ole tatari — tuntuu olevan suuri herra.
— Siunatkoon sitte itsensä.
Päällikkö katseli tarkemmin miestä, joka makasi maassa.
— Näyttää olevan hetmani, sanoi hän.
— Ja mainio hänellä on tatarilainen hevonen, ei itse khanillakaan ole sen parempaa, sanoi vääpeli. — Tuolla sitä pitelevät.
Päällikkö katsahti vääpelin viittaamaan suuntaan ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kahden ratsumiehen rinnalla seisoi todella erinomainen hevonen, kuulostellen korvillaan, levitellen sieraimiaan, oikoellen kaulaansa ja pelästyneesti katsellen herraansa päin.
— Otammehan me hevosen, herra luutnantti? kysyä tokaisi vääpeli.
— Vai sinä, pakana, ottaisit kristityltä ihmiseltä arolla hänen hevosensa!
— Mutta sotasaalis…
Heidän puheensa keskeytyi, sillä kuristuneen kurkusta kuului entistä voimakkaampaa korinaa.
— Kaatakaa vähän viinaa hänen suuhunsa, sanoi päällikkö, — ja irroittakaa vyö.
— Jäädäänkö tähän yöksi?
— Jäädään. Riisukaa hevoset ja tehkää nuotio. Sotamiehet rupesivat hääräämään minkä jaksoivat.
Toiset hieroivat ja herättelivät tuntematonta miestä, toiset kokosivat polttoainetta, toiset levittelivät tantereelle kamelin- ja karhuntaljoja.
Päällikkö, joka jo oli unohtanut kuristuneen vieraan, irroitti vyönsä ja asettui loikomaan rovion ääreen. Hän oli hyvin nuori, jäntevä ja sirorakenteinen, kasvot olivat tummanveriset ja hienot, nenä voimakkaasti kaartuva kuin kotkalla. Hänen silmistään loisti uhkarohkeus ja kestävyys, mutta ilme kasvoissa oli rehellinen. Rehevä, ajamaton parta teki hänet vakavamman näköiseksi kuin hänen ikänsä edellytti.
Kaksi palvelijaa hääri illallisvalmistuksissa. Lampaanpuolikas oli jo ripustettu paistumaan. Satuloilta noudettiin muutamia päivällä ammuttuja kanakurkia ja metsäkanoja. Ruvettiin nylkemään saigaa. Rovio loimusi korkealle, tehden arolle suuren, punaisen valokehän. Kuristunut mies alkoi vähitellen tointua.
Jonkun aikaa katseli hän verestävin silmin vieraita kasvoja ympärillään, sitte hän yritti nousta. Sotamies joka äsken oli puhunut päällikön kanssa, koetti kohottaa häntä kainaloista; toinen antoi tapparan hänen käteensä ja vieras nojasi siihen todella kaikin voimin. Hänen kasvonsa olivat vielä punaiset ja verisuonet pullistuneet, mutta hän sai jo kuristuneesta kurkustaan esiin ensimäisen äänen:
— Vettä!
Hänelle annettiin viinaa ja hän joi juomistaan. Nähtävästi juoma teki hänelle hyvää, sillä kun hän viimeinkin irroitti pullon huuliltaan, kysyi hän jo selvällä äänellä:
— Kenen käsiin minä olen joutunut? Päällikkö nousi ja tuli hänen luokseen:
— Niiden jotka ovat pelastaneet teidät.
— Eivätkö herrat sitten heittäneetkään ansaa pääni ympäri?
— Meidän aseemme on miekka eikä ansa. Teidän epäilyksenne loukkaa rehellisiä sotamiehiä. Päällekarkaajanne olivat tatareiksi puettuja rosvoja. Jos haluatte heidät nähdä, niin tuolla he makaavat kuin teurastetut lampaat.
Hän osoitti kädellään muutamia tummia ruumiita, jotka makasivat maassa töyrään alapuolella. Mutta tuntematon lausui:
— Sallikaa minun levätä.
Huovalla peitetty satula, jolla hän oli istunut, asetettiin hänen päänsä alle ja hän painui ääneti nukkumaan.
Hän oli mies parhaimmassa iässään, keskimittaa, mutta erittäin harteva ja muutenkin jättiläismäisesti roteva. Kasvot olivat kummallisen näköiset. Pää oli äärettömän suuri, iho lakastunut ja päivän polttama, mustat silmät hiukan viistossa kuin tatarilla, ohuita huulia kiersivät kapeat viikset, jotka kuitenkin päättyivät tuuheihin tupsuihin. Voimakkaat piirteet todistivat rohkeutta ja ylpeyttä. Hänessä oli samalla kertaa jotakin puoleensavetävää ja poistyöntävää — hetmanin ylpeyteen oli yhtynyt tatarilainen viekkaus, hyväntahtoisuus ja viileys.
Kun hän hetkisen oli levännyt satulaa vastaan, nousi hän ja läksi kaikkien hämmästykseksi, sensijaan että olisi kiittänyt, katsomaan kaatuneita.
— Moukka! murahti luutnantti.
Tuntematon katseli nyt tarkkaan jokaisen kasvoja ja ravisti päätään, kuten ihminen tekee joka on arvannut kaikki. Sitte hän hiljalleen palasi luutnantin luo, vaistomaisesti hapuroiden kylkiään, pistääkseen sormet vyöhönsä.
Varmuus miehessä, joka hetki sitte oli päästetty irti ansasta, ei miellyttänyt nuorta luutnanttia ja hän virkkoi pisteliäästi:
— Luulisi teidän etsivän tuttuja noiden rosvojen joukosta tai lukevan isämeitää heidän sielujensa pelastukseksi.
Tuntematon lausui ylpeästi:
— Te sekä erehdytte että olette oikeassa: olette oikeassa, koska minä todella etsin tuttuja, mutta erehdytte, koska nuo miehet eivät olleet rosvoja, vaan erään aatelismiehen, naapurini, palvelijoita.
— Sitte nähtävästi ette juo tuon naapurin kanssa samasta kaivosta.
Omituinen hymy värähti tuntemattoman ohuilla huulilla.
— Erehdys, naurahti hän hampaiden välitse. Hetken kuluttua jatkoi hän ääneen:
— Anteeksi, hyvä herra, minun olisi ensin pitänyt kiittää avustanne ja pelastuksesta, joka tempasi minut äkkikuolemasta. Teidän miehenne korjasivat varomattoman tekoni, kun erosin väestäni, mutta minun kiitollisuuteni onkin yhtä suuri kuin teidän hyväntahtoisuutenne.
Näin lausuttuaan ojensi hän luutnantille kätensä. Ylpeä nuori mies ei kuitenkaan liikahtanut paikalta. Ei hän myöskään rientänyt ojentamaan kättään.
— Haluaisin, virkkoi hän — ensin mielelläni kuulla, olenko tekemisissä aatelismiehen kanssa, sillä vaikka en sitä epäilekään, niin ei minun sovi ottaa vastaan kiitosta nimettömältä.
— Näen että teissä asuu todellisen jalosukuisen henki — oikein te sanoitte. Minun olisi pitänyt alkaa sekä puheenpitoni että kiitokseni ilmoittamalla nimeni. Olen Zenobi Abdank, sitä Abdank haaraa, joka kilvessään kantaa pientä ristiä, aatelismies Kiovan vojevodakunnasta ja eversti ruhtinas Dominik Zaslawskin kasakkalippukunnassa.
— Ja minä olen Jan Skrzetuski, luutnantti ruhtinas Jeremi
Wisniowieckin kyrassierilippukunnassa.
— Palvelette kuuluisan soturin johdolla. Sallikaa minun nyt kiittää ja ojentaa käteni.
Luutnantti ei enään epäillyt. Tosin kyrassierit aina kohtelivat olkainsa takaa muiden lippukuntien väkeä, mutta olihan herra Skrzetuski nyt aroilla, keskellä Villiä kenttiä, ja siellä eivät sellaiset asiat paina paljoa. Olihan Abdank sitäpaitsi eversti, hän sai siitä epäämättömän todistuksen, kun sotamiehet toivat vieraalle vyön ja sapelin, jotka olivat riisuneet virvoitellessaan häntä. Samalla ojennettiin everstille lyhyt nuija, jossa oli luinen varsi ja nuppi norsunluusta, juuri sellainen, jommoista kasakkaeverstit käyttävät. Zenobi Abdankin puku oli lisäksi erittäin komea ja hänen sivistynyt puhetapansa todisti nopeaa järjenjuoksua ja seuraelämän tottumusta.
Herra Skrzetuski pyysi häntä kanssaan illalliselle. Paistetun lihan haju nousikin jo roviosta, vaikuttaen sekä haju- että makuaisteihin. Palvelija otti paistit tulelta ja tarjosi ne tinavadilla. Herrat rupesivat syömään ja kun heidän eteensä vihdoin tuli antelias pukinnahkasäkki, täynnä moldaulaista viiniä, syntyi heidän välillään vilkas keskustelu.
— Kunhan tästä pääsisikin onnellisesti kotiin! sanoi Jan herra.
— Vai olette te kotimatkalla? kysyi Abdank. — Mistä, jos saan kysyä?
— Kaukaa. Krimistä asti.
— Mitä te siellä? Veittekö lunnaita?
— En, herra eversti. Kävin itse khanin luona. Abdank höristi uteliaana korviaan.
— Vai sillä lailla. Mitä te sitte teitte khanin luona?
— Vein kirjeen ruhtinas Jeremiltä.
— Vai lähettiläänä siis. Mistäs ruhtinas sitte kirjoitti khanille?
Luutnantti katsahti kireästi vieraaseensa.
— Herra eversti, virkkoi hän, — te katsoitte äsken silmiin rosvoja, jotka olivat heittäneet ansan kaulaanne — se oli teidän asianne. Mutta mitä ruhtinas kirjoittaa khanille, se ei kuulu teihin enempää kuin minuunkaan, vaan ainoastaan heihin.
— Ihmettelin tässä vasta, lausui viekkaasti Abdank, — kuinka hänen korkeutensa ruhtinas lähettää khanin luo noin nuoren miehen, mutta kuultuani vastauksenne, en sitä enään ihmettele, sillä näen, että teissä on vanhan viisaus ja kokemus, vaikka olettekin nuori.
Luutnantti antoi mairittelevien sanojen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, kierteli nuoria haiveniaan ja kysyi:
— Mutta sanokaappas te, herra eversti, minulle, mitä te haitte
Omelniczekjoelta ja kuinka te yksinänne läksitte liikkeelle.
— En minä lähtenyt yksin, olin vain jättänyt mieheni matkalle. Olen menossa Kudakiin herra Grodzickin luo, joka on pantu sinne päälliköksi. Hetmani on lähettänyt minut viemään hänelle kirjeitä.
— Kuinka te ette kulje aluksella, jokea?
— Sain käskyn, jota ei minun sovi rikkoa.
— Kumma, että hetmani antaa sellaisia käskyjä. Arolla te jouduitte kun jouduittekin vaaraan, jonka varmaan olisitte välttänyt joella.
— Herra luutnantti, onhan aro tällä hetkellä rauhallinen. Me emme ole eilispäivän tuttuja, minä ja aro. Siihen mikä minulle tapahtui, on syynä ihmisten pahuus ja viekkaus.
— Kuka teitä sitte niin ahdistaa?
— Siitä tulisi pitkä juttu. Minulla on paha naapuri, herra luutnantti. Hän on hävittänyt minulta kodit ja konnut, tappanut poikani ja hyökkäsi nyt, kuten näkyy, minun kimppuuni.
— Minkätähden ei herra eversti käytä sapelia?
Viha leimahti Abdankin voimakkaille kasvoille, silmät kipunoivat synkkinä ja hän lausui hitaasti ja läpitunkevasti:
— Kyllä minä käytän sapelia enkä, jumal'avita, turvaudukaan muihin aseihin, kun käyn vihamiehiäni vastaan.
Luutnantin piti juuri ruveta puhumaan, kun arolta kuului kavioiden kapsetta tai oikeastaan hevosten jalkain töminää pehmeää maanpintaa vastaan. Luutnantin palvelija, joka toimi vartiana, juoksi samassa ilmoittamaan, että joitakin miehiä lähenee.
— Varmaan minun väkeäni, sanoi Abdank, — jotka jäivät Tasminin taakse. Lupasin odottaa heitä täällä, kun en aavistanut väijytyksestä mitään.
Hetken perästä oli joukko ratsastajia ympäröinyt kummun. Tulen valossa erottautui hevosen päitä, sieraimet levällään ja väsymyksestä päristellen. Hevosten selästä katseli ihmiskasvoja. Varjostaen käsillä silmiään liekkiä vastaan tuijottivat miehet kiukkuisesti eteensä.
— Hoi, keitä te olette? kysyi Abdank.
— Oikean Jumalan palvelijoita! kuului vastaan pimeydestä.
— Minun väkeäni, sanoi Abdank kääntyen luutnantin puoleen. —
Tulkaa, tulkaa!
Toiset astuivat hevosen selästä ja tulivat valkean ääreen.
— Kyllä me koetimme kiirehtiä, minkä ennätimme, isä kulta. Mikäs sinulle on tullut?
— Väijytys. Chwedko roisto oli saanut tietää paikan ja odotti täällä tovereineen. Varmaan ne jo hyvän aikaa olivat odottaneet minua. Ansan heittivät kaulaani.
— Herra varjele! Herra varjele! Mikäs tämä ljahi, tämä puolalainen sinun rinnallasi on?
Puhuessaan katselivat miehet uhkaavasti herra Skrzetuskiin ja hänen seuralaisiinsa.
— Ne ovat hyviä ystäviä, sanoi Abdank. — Olen kun olenkin jo terve ja reipas. Pian jatkamme matkaa.
— Jumalan kiitos! me olemme valmiit. Tulokkaat lämmittelivät käsiään nuotion ääressä, sillä yö oli kylmä, vaikka olikin poutainen aika. Miehiä oli neljänkymmenen vaiheilla, he olivat kookkaat ja hyvin varustetut. Heitä ei mitenkään olisi saattanut uskoa luetteloihin merkityiksi ja siis Puolan valtakunnan palveluksessa oleviksi kasakoiksi — seikka joka mitä suurimmassa määrässä oli omiaan hämmästyttämään herra Skrzetuskia, varsinkin kun heidän lukumääränsä oli niin suuri. Tämä kaikki tuntui hyvin epäilyttävältä. Jos hetmani olisi lähettänyt Abdankiksi nimitetyn herran Kudakiin, niin hän tietysti olisi pannut hänen matkaansa luetteloihin merkityitä kasakkoja, ja minkä järjen nimessä hän oli käskenyt häntä kulkemaan Czehryniin aroteitä eikä jokea pitkin? Kulku kaikkien jokien poikki, jotka Villien kenttien läpi juoksevat Dnieperiin, ei saattanut muuta kuin hidastuttaa matkaa. Näytti siltä kuin niinsanottu herra Abdank kaikin keinoin olisi tahtonut välttää Kudakia.
Koko herra Abdankin olento hämmästytti sekin nuorta luutnanttia. Hän oli heti pannut merkille, että kasakat, jotka yleensä toverillisesti seurustelivat päällystönsä kanssa, kohtelivat häntä sellaisella kunnioituksella, kuin jos hän olisi ollut hetmani. Hän mahtoi olla suuri herra, mikä sekin hämmästytti herra Skrzetuskia, kun hän tunsi Ukrainan sekä tuolta että tältä puolen Dnieperiä eikä milloinkaan ollut kuullut puhuttavan mistään kuuluisista Abdankeista. Lisäksi oli tuon vieraan miehen kasvoissa jotakin omituista — hänestä hehkui salainen voima kuin lieskasta kuumuus, jokin taipumaton tahto, joka todisti, ettei tämä mies väisty mitään eikä ketään. Juuri tuollainen tahto kuvastui ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kasvoissa, mutta ruhtinas oli saanut sen synnynnäisenä lahjana suuren sukuperänsä ja valtansa perustuksella, kun se sensijaan hämmästytti tällaisella outonimisellä miehellä keskellä Villejä kenttiä.
Herra Skrzetuski mietti hyvän aikaa. Hänen päähänsä pälkähti, että vieras ehkä on mahtava pakolainen, joka välttääkseen tuomionsa täytäntöönpanoa, piileskelee aroilla kuin mustalainen — sitte hän tuli ajatelleeksi, että hänen edessään ehkä on ryövärijoukko ukrainalaisia kasakkoja. Tämä viimeinen olettamus ei kuitenkaan tuntunut todennäköiseltä. Johtajan puku ja koko käytöskin todistivat toista. Lopuksi ei luutnantti tietänyt mitä uskoa, hän päätti ainoastaan olla varoillaan. Abdank käskikin jo tuoda ratsunsa.
— Herra luutnantti, virkkoi hän, — jolla on tie edessä, sen täytyy lähteä liikkeelle. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä pelastuksesta. Suokoon Jumala minun saada palkita teitä samanlaisella palveluksella.
— Enhän minä tietänyt, kenen pelastin, niinmuodoin en ole ansainnut kiitosta.
— Teidän vaatimattomuutenne on yhtä suuri kuin teidän miehuullisuutenne. Sallikaa minun ojentaa teille tämä sormus.
Luutnantti rypisti kulmakarvojaan ja astui askeleen taapäin, mitaten Abdankia silmillään. Tämä jatkoi, äänessä ja liikkeissä miltei isällinen arvokkaisuus:
— Katsokaa, en anna teille tätä sormusta sen rahallisen arvon vuoksi, vaan siksi, että sillä on muita ominaisuuksia. Kerran kun minä nuorella iälläni olin muhamettilaisten vankina, sain sen eräältä toivioretkeläiseltä, joka palasi Pyhältä maalta. Kantaan on kätketty multaa Kristuksen haudalta. Tällaista lahjaa ei sovi työntää luotaan, vaikkapa rikollisetkin kädet sen ojentaisivat. Te olette nuori mies ja soturi ja jos vanhuskin on likellä hautaa eikä tiedä, mikä häntä voi kohdata ennen hänen viimeistä hetkeään, niin paljon enemmän vaaroja täytyy olla tarjona sille, jonka edessä on pitkä ikä. Tämä sormus suojelee ja varjelee teitä, kun tuomiopäivä lähestyy, ja minä sanon teille, että tuomiopäivä paraikaa on lähestymässä yli Villien kenttien.
Syntyi hetken äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin rovion räiske ja hevosten päristeleminen.
Kaukaisuudessa ulvoivat valittaen sudet. Äkkiä jatkoi Abdank äskeistä puheluaan, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen:
— Tuomiopäivä lähestyy paraikaa yli Villien kenttien ja kun se saapuu, niin hämmästys totisesti valtaa Jumalan luodut.
Luutnantti otti koneentapaisesti sormuksen. Oudon miehen sanat olivat saattaneet hänet aivan ymmälle.
Vieras silmäili eteensä aron pimeyteen.
Sitte hän kääntyi ja nousi hevosen selkään. Hänen miehensä odottivat jo kummun juurella.
— Lähdetään pois! Lähdetään pois! Hyvästi, sotilas ja ystävä! huusi hän luutnantille. — Nykyään ovat ajat sellaiset, ettei veli luota veljeensä, sentähden et sinäkään tiedä, kenen olet pelastanut, sillä minä en ole sanonut sinulle nimeäni.
— Ettekö siis olekaan Abdank?
— Abdank on minun vaakunanimeni.
— Entä nimenne?
— Bohdan Zenobi Chmielnicki.
Tämän sanottuaan lasketti hän alas töyräältä ja hänen väkensä seurasi häntä. Pian olivat he sumun ja yön peitossa. Kun he olivat päässeet muutaman sylen päähän, toi tuuli mukaansa kasakkalaulun sanat:
"Vapahda, Herra, meidät onnettomat,
ikeestä raskaasta,
Mahmetin uskosta! —
Vie aamun koittohon,
tyynehen valkamaan
iloiseen voittohon
kristittyjen maailmaan. —
Sa kuule, Herra, meidän huutomme,
onnettomien rukoukset,
sua rukoilevat orjapoloiset."
Hiljalleen hälvenivät sävelet, sulaen vihdoin yhteen tuulessa soittavan kuloheinän kahinan kanssa.
TOINEN LUKU
Seuraavana aamuna saapui herra Skrzetuski Czehryniin ja asettui ruhtinas Jeremin taloon. Hänen oli määrä viipyä siellä jonkun aikaa, jotta miehistö ja hevoset saisivat levätä pitkästä Krimin matkasta, joka tavattomien tulvien vuoksi oli täytynyt tehdä maata myöten, Dnieperin väkevä juoksu kun ei sinä vuonna sallinut minkään aluksen kulkea vastavirtaan. Itsekin nautittuaan jonkun verran lepoa, läksi Skrzetuski entisen valtionkomisarjuksen herra Zacwilichowskin luo. Tämä oli oiva sotilas ja ruhtinaan uskottu ja ystävä, vaikkei ollutkaan hänen palveluksessaan. Luutnantti halusi kysyä, oliko Lubniesta ehkä tullut joitakin määräyksiä. Ruhtinaalta ei ollut saapunut sellaisia. Hän oli määrännyt, että jos khanin vastaus olisi suotuisa, Skrzetuski matkustaisi kaikessa rauhassa, rasittamatta miehiä ja hevosia. Khanille taas oli ruhtinaalla ollut sellaista asiaa, että khanin piti rangaista muutamia tatarilaisia ruhtinaita, jotka olivat anastaneet ruhtinas Jeremin Dnieperintakaisia maita ja joita rikollisia viimemainittu kyllä itsekin jo oli ankarasti kurittanut. Khani oli kun olikin antanut toivotun vastauksen ja luvannut huhtikuussa erityisen lähetin kautta toimittaa anastajille rangaistuksen. Haluten päästä urotöistään kuuluisan ruhtinas Jeremin suosioon, lähetti khani hänelle Skrzetuskin mukana jalorotuisen hevosen ja soopelinahkaisen lakin. Herra Skrzetuski, joka niinmuodoin oli kaikella kunnialla suoriutunut lähettilääntoimestaan ja voittanut ruhtinaan kaikinpuolisen luottamuksen, iloitsi suuresti siitä, että hän saisi viipyä Czehrynissä ja ettei heti tarvinnut kiirehtiä pois. Sensijaan oli vanha Zacwilichowski suuresti huolissaan viime tapahtumista Czehrynissä. He läksivät nyt yhdessä valakialaisen Dopulan luo, joka piti sekä majataloa että kapakkaa, ja vaikka vielä oli varhaista, tapasivat he siellä suuren joukon aatelisia. Oli nimittäin markkinat ja lisäksi sattui, että kruunun sotilasleirille kuljetettava karja sinä päivänä pysähdytettiin Czehryniin lepäämään, joten oli koolla paljon väkeä. Tavallisesti tapasivat aateliset toisensa torilla niinsanotussa Dzwoneckin kulmassa Dopulan talossa. Siellä sitä oli Koniecpolskin tilojen isännöitsijöitä, czehryniläisiä virkamiehiä, kruununtilojen haltioita lähiseuduilta, maata-omistavaa ja riippumatonta aatelia ja taloudenhoitajia. Vielä nähtiin Dopulan luona muutamia kasakkapäällikköjä sekä jonkun verran pikku-aatelia, osaksi vuokralaisia, osaksi oman tilan isäntiä.
Istuttiin penkeillä matalien tammipöytien ympärillä. Puhe oli äänekästä ja koski yksinomaan päivän suurta tapahtumaa: Chmielnickin pakoa. Skrzetuski ja Zacwilichowski asettuivat erikseen huoneen nurkkaan ja luutnantti rupesi kyselemään, mikä lintu tuo Chmielnicki oikeastaan oli, kun kaikki hänestä puhuivat.
— Ettekö te sitä tiedä, sanoi vanha soturi. — Hän on zaporogilaissotajoukkojen sihteeri, Subotowin tilanherra ja — viime sanat lausui vanhus kuiskaten — minun toverini. Olemme vanhat tutut. Olemme yhdessä olleet monessa leikissä ja aina hän on kunnostautunut. Varsinkin Cecorajn luona. Sellaista kokemusta sota-asioissa ei paljon tavata koko Puolassa. Parasta on pitää se omana tietonaan, mutta hän on kun onkin hetmaniksi syntynyt: kädessä voimaa ja päässä järkeä. Koko kasakkakunta kuuntelee häntä enemmän kuin leiripäällikköjä ja atamaneja. Hyvien puolien rinnalla hänellä kyllä on huonojakin: hän on kova, hän rettelöi ja kun viha pääsee hänessä voitolle, niin hän saattaa olla kauhea.
— Minkä kumman tähden hän karkasi Czehrynistä?
— Sanotaan hänen riitaantuneen starosta Czaplinskin kanssa, mutta kuka ne tietää. Onhan aatelinen ennenkin suutuksissaan sekoittanut toisen asiat. Sanotaan hänen vietelleen starostan vaimon ja starostapahan vuorostaan ryöstäneen häneltä hänen rakastettunsa ja naineen hänet. Mutta ne nyt ovat joutavia asioita, sillä nainen siinä on vikapää. Chmielnicki taas olisi muka sitte myöhemmin vietellyt entisen rakastettunsa, eikähän se kuulosta mitenkään mahdottomalta… sillä nainen on kevytmielinen olento. Näiden näennäisten syiden alla piilee kuitenkin varmaan muita juonia. Näettekös, asia on sellainen, että Czerkasyssa asuu muuan vanha Barabasz, kasakkapäällikkö ja meidän ystävämme. Hänen hallussaan oli kuninkaallisia privilegioita ja kirjeitä, joissa vahvistetaan kasakkain vanhat etuudet, ja kerrotaan, että nämä kirjeet saivat kasakat nousemaan vastarintaan aatelia vastaan. Mutta kun Barabasz on kunnon mies, niin hän pidätti nämä kirjeet takanaan eikä päästänyt niitä julkisuuteen. No nyt kutsui Chmielnicki Barabaszin pitoihin luoksensa tänne Czehryniin ja lähetti samalla Barabaszin kartanoon miehiä, jotka ryöstivät hänen vaimoltansa nuo privilegiokirjeet ja Chmielnicki itse karkasi, ottaen kirjeet mukaansa. Olihan pelättävä, että kasakat olisivat käyttäneet näitä kirjeitä hyväkseen ja olisi syntynyt samallainen kapina kuin viimeksi Ostrjaninin johtama. Ja minä sanon vielä kerran: tuo Chmielnicki on kauhea mies ja hän on karannut ties minne.
Herra Skrzetuski puuttui nyt puheeseen: — Sitä kettua! hän petti minut arolla. Sanoi olevansa ruhtinas Zaslawskin kasakkarykmentin eversti. Minä tapasin kun tapasinkin hänet viime yönä arolla ja vapautin hänet heittonuorasta.
Zacwilichowski tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Herran tähden, mitä te sanotte? Se ei voi olla mahdollista.
— On se mahdollista, koska se on tapahtunut. Kyllä hän sanoi olevansa everstinä ruhtinas Zaslawskin joukoissa ja matkalla Kudakiin viemään kirjettä herra Grodzickille suurhetmanilta. Minä kuitenkaan en uskonut hänen puheitaan, koska hän ei kulkenut jokea myöten, vaan hiiviskeli arolla.
— Hän on viekas kuin Odysseus. Missä hän sitte teidät tapasi?
— Omelniczekin tienoilla, Dnieperin oikeanpuolisella rannalla.
Nähtävästi hän oli matkalla Sicziin.
— Hänen piti siis varkain päästä Kudakin ohitse. Nyt minä ymmärrän.
Oliko hänellä matkassa paljonkin väkeä?
— Ehkä neljäänkymmeneen mieheen. Mutta he tulivat liian myöhään. Jollen minä olisi ennättänyt apuun, niin starostan palvelijat olisivat kuristaneet hänet.
— Malttakaahan, luutnantti. Tämä on vakava asia. Todellako, starostan palvelijatko?
— Itse hän niin sanoi.
— Miten starosta parka sitte saattoi tietää, mistä Chmielnickiä oli etsittävä, kun täällä koko kaupunki turhaan vaivaa päätään saadakseen selville, mihin hän on hävinnyt?
— Sitä en minäkään tiedä. Ehkäpä Chmielnicki kaiken muun lisäksi valehteli ja pani tavalliset rosvot starostan palvelijoiksi, jotta paremmin uskottaisiin hänen kärsineen vääryyttä.
— Se ei voi olla mahdollista. Mutta juttu on joka tapauksessa kummallinen. Tiedättekö, luutnantti, sitte siitä, että hetmani on lähettänyt kirjeitä, joissa käsketään ottamaan kiinni Chmielnicki ja pidättämään hänet maatilalleen.
Luutnantti ei ollut ehtinyt vastata, kun muuan aatelinen suurella melulla astui huoneeseen. Hän läiskytti ovea moneen kertaan, katsoi tuimasti ympärilleen ja virkkoi:
— Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat!
Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, pieni ja kiukkuinen. Kiukkuisuuden vaikutuksen antoivat erikoisesti silmät, jotka katselivat korkealta päästä kuin kaksi liikkuvaa luumua. Nähtävästi oli mies hyvin vilkas, tuima ja tuittupäinen herra.
— Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! toisti hän lujemmin ja terävämmin, kun ei hänelle heti vastattu.
— Palvelijanne, palvelijanne, vastasivat muutamat äänet.
Se oli Czehrynin ali-starosta herra Czaplinski, nuoren horonzi Koniecpolskin uskottu palvelija. [Horonzi, oik. lipunkantaja, oli muinais-puolalainen arvohenkilö, joka kantoi maakunnan lippua juhlallisissa tilaisuuksissa ja yleisen sotaväennoston aikana. Suoment. muistutus.]
Czehryniläiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli aika riitapukari ja kosti ihmisille olemattomistakin. Hänelle täytyi kuitenkin olla kohtelias, koska hänellä oli suuri vaikutusvalta.
Zacwilichowskia täytyi hänenkin, kuten kaikkien muiden, kohdella kunnioituksella. Hänen vakavuutensa, kunnollisuutensa ja urhoollisuutensa olivat siksi tunnustetut. Niin pian kuin herra Czaplinski hänet näki, tuli hän hänen luokseen ja asettui, ylpeästi kumarrettuaan Skrzetuskille, simakannuineen heidän pöytänsä ääreen.
— Tietääkö starosta, kysyi Zacwilichowski — jotakin Chmielnickistä?
— Hirsipuuhun hän joutuu, herra horonzi, niin totta kuin minun nimeni on Czaplinski. Hän on vastaiseksi säästynyt, mutta hän riippuu vielä kerran hirsipuussa. Mikä hätä nyt on kun hetmanilta jo on tullut käsky. Jahka minä vaan saankin hänet käsiini!
Ja puhuessaan iski Czaplinski nyrkin pöytään niin että simaa läiskyi pöydälle.
— Älkää, hyvä herra, kaatako hukkaan viiniänne! virkkoi herra
Skrzetuski.
Zacwilichowski lausui:
— Mistä te sen tiedätte? Hänhän on paennut eikä kukaan tiedä missä hän on.
— Eikö kukaan tiedä? Minä tiedän — niin totta kuin nimeni on Czaplinski. Tunteehan herra horonzi Chwedkon. Tämä Chwedko palvelee sekä häntä että minua. Hänestä tulee Chmielnickin Juudas. Se on varma se. Hän on ryhtynyt yhteistyöhön Chmielnickin miesten kanssa. Hän on ovela. Tietää joka askeleen. On luvannut toimittaa hänet elävänä tai kuolleena minun käsiini. Hän on lähtenyt arolle jo ennen Chmielnickiä ja tietää tarkalleen missä hän hänet yllättää. Se on oikea pirun poika!
Taasen hän läjähytti pöytään kätensä.
— Älkää valako viiniänne hukkaan! toisti herra Skrzetuski painavasti.
Ali-starosta oli jostakin käsittämättömästä syystä ensi hetkestä lähtien ollut hänelle vastenmielinen.
Aatelinen herra lensi tulipunaiseksi ja pyöritteli pullistuneita silmiään, päätellen, että häntä tahdottiin loukata. Hän katseli kiivaasti Skrzetuskia, mutta hillitsi itsensä nähdessään hänen kantavan Wisniowieckin värejä. Koniecpolskin väet olivat paraikaa kireissä väleissä ruhtinaan kanssa. Czehryn ei ollut kaukana Lubniesta ja vaarallista oli kieltää ruhtinaan väreiltä niille tulevaa kunnioitusta.
Lisäksi oli ruhtinaan tapana valita miehensä sillä lailla, että oli paras punnita asioita ennenkuin haki riitaa heidän kanssaan.
— Vai on siis Chwedko ottanut hankkiakseen Chmielnickin teidän käsiinne? puuttui Zacwilichowski taasen puhumaan.
— Chwedko — on. Ja hankkiikin, niin totta kuin minun nimeni on
Czaplinski.
— Mutta minäpä sanon teille, ettei hän hanki. Chmielnicki on onnellisesti päässyt ansasta ja lähtenyt Sicziin, ja siitä on vielä tänä päivänä annettava tieto herra Krakowskille. Chmielnickin kanssa ei ole leikittelemistä. Suoraan sanoen: hänellä on enemmän järkeä, voimakkaampi käsi ja parempi onni kuin teillä, joka aina kiivastutte. Toistan vieläkin, että Chmielnicki on päässyt leikistä ehein nahoin, ja jollette usko, niin tämä ritari voi sen teille todistaa. Sillä eilen tapasi hän Chmielnickin arolla ja hän oli heidän erotessaan aivan terve.
— Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista! tokaisi Czaplinski tulemaan ja repi tukkaansa.
— Ja tahdotteko vielä tarkempia tietoja, jatkoi Zacwilichowski, — niin tämä ritari omassa persoonassaan pelasti hänet ja löi teidän väkenne. Se ei suinkaan ole hänen syynsä, sillä hän oli paluumatkalla Krimistä eikä tietänyt mitään hetmanin kirjeistä. Hän näki ainoastaan miehen ryövärien käsissä ja riensi häntä auttamaan. Minä ilmoitan teille Chmielnickin pelastuksesta, sillä kyllä hän zaporogilaisineen pian sekaantuu teidän asioihinne eikä ehkä kohtele teitä aivan lempeästi. Sellaista se on, kun antautuu mokomaan peliin. Hyi olkoonkin.
Zacwilichowski ei hänkään pitänyt Czaplinskista.
Czaplinski karkasi paikoiltaan eikä suuttumukseltaan tahtonut saada sanaa suustaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät pullistuivat entistä ulomma kuopistaan. Hän seisoi Skrzetuskin edessä ja tokaisi tulemaan yksityisiä sanoja:
— Mitä… Huolimatta hetmanin kirjeestä… kyllä minä teidät… kyllä minä teidät…
Herra Skrzetuski ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Nojaten kyynärpäitä pöytään, katseli hän edessään pyristelevää Czaplinskia niinkuin haukka katselee kytkettyä varpusta.
— Tehän käytte minuun kiinni niinkuin takkiainen koiran häntään, sanoi hän.
— Minä haastan teidät oikeuteen… Te menette… huolimatta kirjeestä… Minä vielä kasakat…
Hän piti sellaista elämää, että muut huoneessa jo vaikenivat. Päät alkoivat kääntyä Czaplinskiin päin. Hän haki aina riitaa, hänen luontonsa oli sellainen, ja kaikkia hän loukkasi. Mutta se ihmetytti kaikkia, että hän tällä tavalla kohteli ainoaa, jota hän pelkäsi, Zacwilichowskia, ja soturia, joka kantoi Wisniowieckin värejä.
— Parasta, että pysytte ääneti, sanoi vanha horonzi. — Tämä ritari on, niinkuin näette, minun seurassani.
— Minä vien teidät linnaan… jalkapuuhun! ärjyi Czaplinski, välittämättä mistään ja kenestäkään.
Silloin herra Skrzetuski oikaisi itsensä pitkin pituuttaan. Vetämättä sapelia tupesta, päästi hän sen hihnan varaan, tarttui keskeltä kiinni ja nosti asetta niin että se ristin muotoisen kahvan kohdalta joutui juuri herra Czaplinskin nenän eteen.
— Haistakaappa tätä! sanoi hän kylmästi.
— Jumalan tähden… Palvelijat! huusi Czaplinski, tarttuen kahvaan.
Mutta hän ei saanut vedetyksi sapelia tupesta. Nuori luutnantti kävi häneen käsiksi, tarttuen toisella kädellä niskaan, toisella selkään, nosti ilmaan miehen, joka pyristeli kuin lohi, ja puhui, kantaessaan häntä penkkien lomitse:
— Hyvät herrat ja veljet, antakaapa tilaa tälle sonnille, muuten se puskee.
Ovelle päästyään aukaisi hän sen tönäisemällä taakkaansa siihen ja paiskasi ali-starostan kadulle.
Sitte hän tyynesti asettui entiselle paikalleen Zacwilichowskin viereen.
Hetken ajan oli huoneessa hiljaista. Herra Skrzetuskin voimannäyte oli tehnyt vaikutuksen. Mutta sitte pääsi nauru valloilleen niin että seinät tärisivät.
— Eläkööt Wisniowieckin miehet! huudettiin.
— Hän on pyörtynyt, totta totisesti pyörtynyt ja makaa verissään!
huusivat samassa ne miehet, jotka olivat jääneet ovesta katselemaan
Czaplinskin mutkiin, saadakseen tietää miten hänen kävisi. —
Palvelijat tulevat kantamaan häntä pois.
Se pieni joukko läsnäolevia, joka oli ali-starostan puolella, ei uskaltanut osottaa mieltään muulla tavalla kuin katsoa murjottamalla luutnanttiin.
— Totta puhuen, virkkoi Zacwilichowski, — se koira on aina saaliinsa kantapäillä.
— Rakki se on eikä mikään koira, sanoi lihava aatelisherra. Hänellä oli toisessa silmässä kaihi ja otsassa taalarin kokoinen reikä, jonka pohjalta luu paistoi. Liketen luutnanttia hän jatkoi: — Rakki se on eikä mikään koira. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta. Olen Jan Zagloba, Wczelen sukua. Minut tunnetaan, jollei muusta, niin tästä lävestä, jonka ryövärin kuula teki otsaani, kun olin Pyhällä maalla sovittamassa nuoruuteni syntejä.
— Älkäähän nyt, huomautti Zacwilichowski, — tehän kerran sanoitte, että juomakannu Radomissa oli sattunut päähänne.
— Ryövärin luoti, niin totta kuin tässä seison. Radomissa oli toinen seikkailu.
— Taisitte olla matkalla Pyhälle maalle… mutta perille te ette ikinä päässyt.
— En päässytkään, sillä jo Galatassa voitin marttyripalmun. Jos tämä on valhetta, niin olen oikea arkki-koira enkä mikään aatelisherra.
— Onpa se aika läpi.
— Minä olen hirttämätön veijari! Tuohon käteen, herra luutnantti.
Nyt tuli toisiakin tekemään tuttavuutta herra Skrzetuskin kanssa ja julkilausumaan hänelle ihailuaan. Czaplinskista ei yleensäkään pidetty ja kaikki olivat hyvillään kommelluksesta, mikä hänelle oli tapahtunut. Kummaa ja käsittämätöntä oli, että kaikki aateliset Czehrynin seuduilla, alkaen vähimmistä vuokraajista aina Koniecpolskin henkilökuntaan asti, tuntien, kuten naapurien tapa on, Czaplinskin ja Chmielnickin riidat, aina asettuivat viimemainitun puolelle. Chmielnicki kulki nimittäin mainehikkaan soturin nimissä, hän oli useammassa kuin yhdessä sodassa osoittanut urheuttaan. Tiedettiin kuninkaankin ylläpitävän suhdetta häneen ja panevan suurta arvoa hänen mielipiteilleen. Koko juttua pidettiin tavallisena riitana aatelismiesten kesken, jommoisia, varsinkin vähävenäläisissä maissa alituiseen sattui. Suosio kallistui sen puolelle, joka paremmin kykeni herättämään mielenkiintoa eikä kukaan aavistanut, että tuolla riidalla tulisi olemaan hirveät seuraukset. Vasta myöhemmin ruvettiin vihaamaan Chimielnickiä ja silloin sekä aatelisten että hengellisten herrain keskuudessa.
Kaikki tulivat nyt, haarikat pystyssä, herra Skrzetuskin luo.
— Maljanne herra ja veli! Terveydeksenne! Eläkööt Wisniowieckin miehet! Sellainen nuorukainen ja jo luutnanttina ruhtinaalla. Eläköön ruhtinas Jeremi, hetmanien hetmani! Ruhtinas Jeremia me seuraamme vaikkapa maailman loppuun! — Turkkilaisia ja tatareja vastaan! — Stumbuliin! Eläköön armollinen kuninkaamme Wladislaw IV!
Lujimmalla äänellä huusi herra Zagloba, joka juomisessa ja suunsoittamisessa voitti kokonaisia rykmenttejä.
— Hyvät herrat! jyrisi hän niin että ikkunaruudut helisivät, — minä olen jo kerran haastanut sulttaaninkin oikeuteen väkivallanteosta. Silloin kun minä olin Galatassa…
— Jos te vielä puhutte, niin hampaat tippuvat suustanne.
— Mitenkä niin, hyvät herrat? Tässä neljä linnaoikeuden kohtaa: raiskaus, murhapoltto, ryöväys ja toisen taloa vastaan harjoitettu väkivalta, ja eikös tämä ollut juuri vis armata, aseellinen väkivalta.
— Eihän kuurokaan huuda niinkun te.
— Ja minä menen vaikka ylimpään oikeuteen…
— Lakatkaa nyt kerrankin…
— Ja vielä minä hänet toimitan pannaan ja kiroukseen ja julistan kunniattomaksi. Ja sitte tulee sota ja julma tuleekin.
— Terveydeksenne, hyvät herrat!
Toiset nauroivat, niiden joukossa herra Skrzetuski, joka oli kiihtynyt leikissä. Lihava aatelisherra puhui puhumistaan kuin kuuro, joka innostuu kuulemaan omaa ääntään. Onneksi erään toisen aatelismiehen väliintulo teki lopun hänen puheestaan. Tämä ojensi hänelle kätensä ja alkoi laulavalla liettualaisella ääntämisellä:
— Rakas Zagloba, tutustuttakaa minutkin herra Skrzetuskiin.
— Totta kai, totta kai. Hyvä luutnantti, tämä on herra Powsinoga,
Täijalka.
— Podbipienta, Kantapäänhalkaisija, korjasi aatelisherra.
— Olkoon menneeksi! Zerwipludran, Housunhalkaisijan vaakunaa.
— Zerwikapturin, Kallonhalkaisijan, korjasi liettualainen taaskin.
— Olkoon menneeksi. Psichkiszekin, Koiransuolen kartanosta.
— Mysikiszekin, Hiirensuolen kartanosta, korjasi aatelisherra.
— Olkoon menneeksi. En tiedä, kummalleko antaisin etusijan, hiiren- vaiko koiran suolelle. Varmaa on, etten tahtoisi asua kummassakaan, sillä vaikea niihin on asettua ja epäkohteliasta niistä on poistua. Herra luutnantti, jatkoi hän, osoittaen Skrzetuskille liettualaista: — viikon minä nyt olen juonut tämän aatelisherran kukkaron kululla. Hänen miekkansa tuppineen on yhtä raskas kuin hänen kukkaronsa ja kukkaro taas yhtä painava kuin hänen älynsä. Mutta jos minä joskus olen juonut hullunkurisemman herran rahoilla, niin saatte sanoa minua yhtä suureksi narriksi kuin se on, joka minua viinillä on juovuttanut.
— Kuuli kunniansa! huudettiin ja naurettiin.
Mutta liettualainen ei suuttunut, heilautti vain kättään, hymähti hyväntahtoisesti ja toisti:
— Antaisitte olla — rumia juttuja!
Uteliaana katseli herra Skrzetuski uutta tulijaa, jota todella saattoi sanoa kumman näköiseksi. Hän oli ensinnäkin niin pitkä, että pää todella tapaili kattoa, ja tavaton laihuus teki hänet vieläkin pitemmän näköiseksi. Leveät hartiat ja suonikas kaula todistivat tavatonta voimaa, mutta itse mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vatsa oli siihen määrään painuksissa rinnan alla, että olisi luullut miehen kärsineen nälkää. Hän oli kuitenkin hyvissä vaatteissa, kiinteä kapeahihainen takki oli harmaata verkaa, jalassa oli korkeat ruotsalaiset saappaat, jotka siihen aikaan alkoivat päästä muotiin Liettuassa. Leveä, täytetty hirvennahkavyö riippui lanteilla asti, se kun ei pysynyt vyötäisillä, ja vyössä pysytteli ristimiekka, joka oli niin pitkä, että se ulottui jättiläiskokoisen miehen leukaan asti.
Mutta jos miekka olikin peloittava, niin sen omistajan kasvot sensijaan olivat omiaan rauhoittamaan. Nämä kasvot olivat, kuten koko mieskin, laihat, kulmakarvat kaartuivat omituisesti alaspäin ja samoin riippuivat pellavankarvaiset viiksetkin. Kasvojen ilme oli rehellinen ja vilpitön kuin lapsella. Kulmakarvojen ja viiksien rento asento teki miehen huolestuneen ja alakuloisen näköiseksi. Hän tuntui aina olevan hämillään. Nähtävästi hän kuului niihin ihmisiin, joita aina tönitään ja tuupitaan, mutta herra Skrzetuskia miellytti ensi hetkestä lähtien hänen rehelliset kasvonsa ja sotilaallinen ryhtinsä.
— Herra luutnantti, sanoi hän, — te olette siis ruhtinas
Wisniowieckin väkeä.
— Niin olen.
Liettualainen pani kätensä ristiin kuin rukoillakseen ja nosti silmät taivasta kohti.
— Se se vasta on soturi, ritari ja päällikkö.
— Suokoon Jumala Puolalle useampiakin hänen kaltaisiaan.
— Niin kyllä. Mutta eiköhän voisi päästä hänen palvelukseensa?
— Varmaan hän mielellään ottaisi teidät. Herra Zagloba sekaantui nyt keskusteluun.
— Saahan ruhtinas siten keittiöönsä kaksi paistinvarrasta, teistä toisen ja toisen teidän miekastanne, tai ainakin hän teistä voi saada kyökkimestarin. Ehkä hän tekee teistä paalun, johon hirtättää ryövärejä, tai mittapuikon, jolla mittaa pukukangasta! Hyi, ettette häpeä hyvänä katolilaisena pitää itseänne käärmeen tai pakanallisen peitsen pituisena.
— Rumia juttuja! sanoi liettualainen tuskallisesti.
— Mikä teidän nimenne olikaan? kysyi herra Skrzetuski. — Kyllähän te sen sanoitte, mutta herra Zagloba piti sellaista melua, etten minä parhaimmallakaan tahdolla voinut sitä kuulla.
— Podbipienta.
— Powsinoga.
— Zerwikaptureja Myszykiszekistä.
— Siitä ei ole paljoakaan taikaa. Kyllä minä juon hänen viiniään, mutta narriksi minua saa sanoa, jollei se ole pakanallinen nimi.
— Onko sitte pitkäkin aika kun läksitte Liettuasta? kysyi luutnantti.
— Jo minä olen ollut kaksi viikkoa Czehrynissä. Kun minä herra
Zacwilichowskilta kuulin, että te tulette tänne, jäin odottamaan.
Tahtoisin nimittäin teidän kauttanne esittää asiani ruhtinaalle.
— Mutta sanokaa, tehkää hyvin — minä olen hyvin utelias sitä kuulemaan —, mikä tuo pyövelin miekka vyöllänne on.
— Ei se ole pyövelinmiekka, hyvä herra luutnantti, — vaan ase, jota on käytetty sodassa saksalaisritareja vastaan ja joka jo kauvan on kuulunut meidän suvullemme. Se palveli jo Chojnicen taistelussa erään liettualaisessa kädessä — ja nyt käytän minä sitä.
— Se on ankara ase ja mahtaa olla kauhean raskas — Molemmilla käsilläkö sitä käytetään?
— Sopii käyttää sekä molemmilla että yhdellä.
— Näyttäkääpä!
Liettualainen veti miekan tupesta ja ojensi sen herra Skrzetuskille, mutta tämänpä käsivarsi vaipui paikalla. Hän ei voinut vapaasti pistää enempää kuin iskeäkään sillä. Hän koetti kaksin käsin, mutta raskasta se vaan oli. Herra Skrzetuskia hävetti ja hän kääntyi toisten! puoleen.
— No, hyvät herrat, sanoi hän, — kuka lyö tällä ristin?
— Olemme tässä jo koettaneet, vastattiin useista suista. — Komisarjus Zacwilichowski yksin sen nostaa, mutta hänkään ei tee ristiä.
— Entä te itse? kysyi herra Skrzetuski, kääntyen: liettualaisen puoleen.
Aatelinen tarttui miekkaan ikäänkuin se olisi ollut ruoko ja heilutteli sitä kuin leikkikalua. Terä vaan välkkyi ja ilma soi.
— Herra varjelkoon! huudahti Skrzetuski. — Varmasti ruhtinas ottaa teidät palvelukseensa.
— Jumala tietää, että palvelusta jo kaipaankin, sillä miekka ruostuu tupessani.
— Ja varmaan järkikin, tokaisi väliin herra Zagloba. — Sitä ette voi edes heilutellakaan kuten miekkaanne.
Zacwilichowski oli noussut ja heidän piti juuri luutnantin kansa lähteä, kun huoneeseen astui valkohapsinen mies. Nähdessään Zacwilichowskin lausui tämä:
— Arvoisa herra horonzi ja komisjarus, olen tullut vartavasten tapaamaan teitä.
Se oli Czerkasin linnaväen päällikkö Barabasz.
— Ehkä sitte lähdette asuntooni, sanoi Zacwilichowski. — Täällä on jo niin paljon väkeä, ettei näe eteensä.
He läksivät yhdessä ja Skrzetuski heidän mukanaan. Kun oli päästy kynnyksen poikki, kysyi Barabasz:
— Eikö Chmielnickistä ole saatu tietoja?
— On. Hän on karannut Sicziin. Tämä upseeri kohtasi hänet eilen arolla.
— Eikö hän sitte ole lähtenytkään jokea myöten? Toimitin pikaratsastajat ottamaan häntä kiinni Kudakiin, mutta se toimenpide käy siis nyt turhaksi.
Barabasz peitti kädellä silmänsä ja toisti toistamistaan:
— Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!
— Mikä teitä huolettaa?
— Ettekö te sitte tiedä kuinka hän on pettänyt minua? Ettekö te tiedä mitä merkitsee sellaisten todistuskappaleiden tiettäväksi tekeminen Siczissä? Jeesus siunatkoon! Jollei sota nyt syty kuninkaan ja muhamettilaisten välillä, niin tämä on kipuna ruutitynnörissä…
— Kapinaako te ennustatte?
— En ennusta, minä näen sen jo. Chmielnicki on pahempi kuin
Nalewajkot ja Lobodat.
— Mutta kuka menisi hänen puolelleen?
— Kukako menisi? Zaporogilaiset, kruunun luetteloihin merkityt kasakat, kaupunkien porvarit, rahvas, talonpojat — ja sen semmoiset!
Herra Barabasz viittasi torille, joka oli ainoana vilinänä. Siellä oli harmaita härkiä, joita kuljetettiin Korsuniin, sotaväen leiripaikalle, ja näitä seurasivat paimenet, jotka viettivät koko elämänsä aroilla ja sydänlaissa, eläen täydelleen villissä tilassa, vailla kaikkea uskontoa. Heidän joukossaan saattoi nähdä hirvittäviä olentoja, jotka rääsyissään ja rievuissaan paremmin tekivät ryöväreiden kuin paimenten vaikutuksen. Tavallisesti he käyttivät valmistamattomasta lampaannahasta tehtyjä turkkeja, villapuoli ulospäin. Turkin pääntie jätti, vaikka oli kylmä, näkyviin paljaan, arotuulten ahavoittaman rinnan. Kaikki olivat asestetut mitä erilaisimmalla tavalla: millä oli jousi ja nuolikotelo, millä pyssy eli niinsanottu kasakkapistoli, millä tatarilainen sapeli, millä viikate, millä tavallinen keppi, jonka päähän oli kiinnitetty hevosen leukaluu. Paimenten joukossa liikuskeli vielä villimpiä, mutta paremmin asestettuja suistolaisia, jotka olivat lähteneet leirille kauppaamaan kuivattua kalaa, lihaa ja lampaanrasvaa; sitte oli suolankuljettajia, mehiläisviljelijöitä sekä aroilta että metsäseuduilta vaha- ja hunajasäästöineen, metsäläisiä, jotka tarjosivat kaupan tervaa ja pikeä; vielä nähtiin kansanjoukossa talonpoikia kuormineen, kruunun kasakkoja, tatareja Bialogrodista ja Jumala ties keitä kaikkia — karkulaisia ja tihutyöntekijöitä maailman ääristä asti. Koko kaupunki oli täynnä juopuneita. Czehrynissä sopi matkalaisten olla yötä ja ennen yötä oli aina ramajuomingit. Torille sytytettiin nuotioita, siellä täällä paloi pikisoihtuja. Kaikkialla meluttiin ja hoilotettiin. Tatarilaiset pillit vinkuivat kimeinä, rummut pärisivät, karja mylvi ja kesken kaiken tämän helähti silloin tällöin kuuluville lempeämpi ääni, kun sokeat gusliensa säestyksellä lauloivat viisua, joka siihen aikaan oli hyvin muodissa:
Harmaja haukka, armas kuin veli, ylhäältä lennät, kauvaksi katsot.
Tämän rinnalla kuului kasakkain villejä huu! haa! — huu! haa!-huutoja, kun he torilla tanssivat trepakia, kauttaaltaan voideltuina tuohentervalla ja aivan humalaisina. Koko tori oli kuin villien ja hullujen vallassa. Yksi silmäys riitti vakuuttamaan Zacwilichowskille, että Barabasz oli aivan oikeassa, että ainoa henkäys saattoi päästää valloilleen nämä tottelemattomuuteen taipuvaiset ja rosvoamiseen tottuneet luonnonvoimat, joita koko Ukraina oli täynnä. Ja näiden vallassa oli lisäksi Sicz, oli Zaporoze, joka vasta hiljan, Maslon kapinan jälkeen oli lannistettu ja pakoitettu tottelemaan ohjia. Se pureskeli malttamattomana kuolaimiaan, muistellen entistä vapauttaan, vihaten järjestysmiehiä ja yhäkin pysyen taltuttamattomana voimana. Tämän voiman puolella oli suunnaton joukko rahvasta ja sitä taas tuki Czertomelik rosvouksineen ja vallattomuuksineen. Herra komisarjus, vaikka itsekin vähävenäläinen ja harras kreikanuskolainen, vaipui surullisiin ajatuksiin.
Vanhana miehenä muisti hän selvästi Nalewajkon, Lobadan ja Kremskin ajat, hän tunsi ukrainalaiset rosvot paremmin kuin ehkä kukaan Vähävenäjällä, mutta samalla tuntien Chmielnickin, hän tiesi, että tämä merkitsee enemmän kuin kaksikymmentä Lobodaa ja Nalewajkoa. Hän käsitti täydelleen mikä vaara piili siinä, että hän oli paennut Sicziin, vieden kanssaan kuninkaan kirjeet, jotka herra Barabaszin tietojen mukaan sisälsivät kasakoille runsaasti, lupauksia ja voivat antaa heille tukea aatelia vastaan.
— Arvoisa eversti, virkkoi hän Barabaszille, — teidän pitäisi lähteä Sicziin tasoittamaan Chmielnickin vaikutusta ja koettaa siellä kaikin puolin rauhoittaa.
— Arvoisa komisarjus, vastasi Barabasz, — sanon teille vain sen, että niinpian kuin tuli tieto, että Chmielmcki oli paennut, vieden paperit mukanaan, puolet väestäni Czerkasissa karkasi hänen perässään Sicziin. Minun aikani on ollut ja mennyt. Minun osani on hauta eikä sotatappara.
Barabasz oli kun olikin hyvä soturi, mutta vanha mies, jolla ei enään ollut vaikutusvaltaa.
He saapuivat nyt Zacwilichowskin asunnolle. Vanha komisarjus oli vähitellen voittanut takaisin mielensä tasapainon ja kun he sitte istuivat simapikariensa ääressä, puuttui hän puhumaan.
— Kaikki tämä on leikintekoa, jos, kuten väitetään, tulee sota vain muhamettilaisia vastaan, sillä vaikkei Puola tahdokaan sotaa ja vaikka valtiopäivät ovatkin tehneet paljon kiusaa kuninkaalle, niin kuningas yhtäkaikki voi ajaa tahtonsa perille. Koko tämä tuli voi kääntyä Turkkia vastaan, mutta joka tapauksessa on meillä vielä aikaa. Aion itse lähteä herra Krakowskin luo esittämään asiaa ja pyytämään, että hän, ollen meitä likinnä, johtaisi joukkonsa tännepäin. En tiedä onnistuuko toimeni, sillä tämä urhoollinen ja kokenut päällikkö on tavattoman ykspäinen ja ylpeä sotajoukostaan. Jos te, herra eversti, nyt pitäisitte kurissa kasakat ja te, herra luutnantti, Lubnieen päästyänne, varoittaisitte ruhtinasta pitämään silmällä Sicziä. Sanon vieläkin: meillä on kyllä jonkun verran aikaa, vaikka heillä olisikin vehkeet tekeillä. Siczissä ei tällä hetkellä ole paljonkaan väkeä: kasakat ovat hajonneet kalastamaan ja metsästämään pitkin Ukrainaa. Ennenkuin he taasen ovat koolla, on paljon vettä ehtinyt virrata alas Dnieperiä. Ruhtinaan nimi on kauheassa huudossa ja jos he vielä tietävät, että hänen silmänsä tähtäävät Czertomelikiin päin, niin ehkäpä he pysyvät alallaan.
— Kyllä minä valmistun kahden päivän kuluttua lähtemään Czehrynistä, sanoi luutnantti.
— Hyvä on. Kaksi tai kolme päivää sinne tai tänne ei merkitse mitään. Lähettäkää te, Czerkasin herra, pikaratsastajia viemään sanaa kruunun lipunkantajalle ja ruhtinas Dominikille. Mutta tehän nukutte herra Barabasz, vai kuinka?
Barabasz oli todella pannut kädet ristiin vatsalleen ja veti syviä henkäyksiä. Hetken perästä hän rupesi kuorsaamaan. Kun ei vanha eversti syönyt tai juonut — mikä oli hänen suurin nautintonsa —, niin hän nukkui.
— Kas vaan, sanoi Zacwilichowski hiljaa luutnantille, — ja tuon ukon tulisi varsovalaisten mielestä pitää kasakat kurissa. Varjelkoon heitä! He olivat valmiit luottamaan itse Chmielnickiinkin. Kanslerihan on tehnyt hänen kanssaan jonkun sopimuksen ja hän tulee varmaan katkerasti pettämään tämän luottamuksen.
Luutnantti huoahti myötätunnon merkiksi. Barabasz kuorsasi entistä äänekkäämmin ja mutisi unissaan:
— Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!
— Koska te aiotte lähteä Czehrynistä? kysyi komisarjus.
— Minun täytyy kai pari päivää odottaa Czaplinskin tähden, jos hän tahtoisi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin tuon haman johdosta, mikä häntä kohtasi.