Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 2

TULELLA JA MIEKALLA II

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

ENSIMÄINEN LUKU.

Voidaksemme kertoa mitä Rozlogissa tapahtui, täytyy meidän palata hiukan taaksepäin ajassa, siihen yöhön, jolloin herra Skrzetuski Kudakista lähetti Rzendzianin viemään kirjettä vanhalle ruhtinattarelle. Kirjeessä luutnantti hartaasti pyysi ruhtinatarta ottamaan mukaansa Helenan ja kiireen kautta lähtemään Lubnieen ruhtinas Jeremin turviin, koska sota saattoi alkaa millä hetkellä hyvänsä. Rzendzian asettui veneeseen, jonka herra Grodzicki Kudakista oli lähettänyt hakemaan ruutia, ja lähti matkalle. Kulku kävi kuitenkin hitaasti, sillä soudettiin vastavirtaa. Kremenczukin läheisyydessä kohtasivat miehet hetmanien Chmielnickiä vastaan lähettämät sotajoukot, jotka Krzeczowskin ja Barabaszin johdolla kulkivat pitkin jokea. Rzendzian sai tavata Barabaszin ja kertoi hänelle heti mitkä vaarat saattavat kohdata herra Skrzetuskia Siczin matkalla. Hän pyysi, että vanha eversti, sattuessaan yhteen Chmielnickin kanssa, ei unohtaisi tiedustella lähettilään kohtaloa, ja jatkoi matkaansa.

Czehryniin saavuttiin aamun koittaessa. Siellä ympäröivät vartiat heti Rzendzianin ja hänen matkatoverinsa, kysyen keitä he olivat. He vastasivat tulevansa Kudakista herra Grodzickin luota ja vievänsä kirjettä hetmaneille. Siitä huolimatta kutsuttiin veneen kasakkavanhin ja Rzendzian tekemään everstille selkoa matkastaan.

— Mille everstille? kysyi kasakkavanhin.

— Herra Lobodalle, vastasivat vartia-esaulit, — jonka suurhetmani on käskenyt pidättää ja tutkia kaikki, jotka saapuvat Siczistä Czehryniin.

He noudattivat kihotusta. Rzendzian asteli rohkeana, hän kun ei epäillyt mitään pahaa, Alkoihan täällä jo hetmanien valta. Heidät saatettiin lähelle Dzwoniecin kulmaa, herra Zelenskin taloon, missä eversti Lobodan kortteeri oli. Siellä heille kuitenkin ilmoitettiin, että eversti jo aamun koittaessa oli lähtenyt Czerkasyyn ja että alipäällikkö on hänen sijaisenaan. Miesten täytyi odottaa pitkän aikaa, vihdoin avautuivat ovet ja odotettu alipäällikkö tuli huoneeseen.

Kun Rzendzian hänet näki, niin hänen polvensa vavahtivat.

Hänen edessään seisoi Bohun.

Hetmanien valta ulottui kyllä vielä Czehryniin. Kun eivät Loboda ja Bohun tähän asti olleet menneet Chmielnickin puolelle, vaan päinvastoin juhlallisesti vakuuttaneet pysyvänsä valtakunnalle uskollisina, oli suurhetmani määrännyt heidän kortteeripaikakseen Czehrynin ja käskenyt heidän vartioida kaupunkia.

Bohun istuutui pöydän taakse ja alkoi tutkia saapuneita. Kasakkavanhin, jolla oli kirje Grodzickilta hetmaneille, vastasi omasta ja Rzendzianin puolesta. Katseltuaan kirjettä alkoi nuori alipäällikkö tarkasti kysellä mitä Kudakiin kuuluu ja selvästi saattoi huomata, että hänellä oli suuri halu saada tietää, miksi herra Grodzicki oli lähettänyt miehet ja veneen suurhetmanin luo. Kasakkavanhin ei kuitenkaan voinut tähän vastata ja kirje oli kuin olikin suljettu herra Grodzickin sinetillä. Tutkittuaan miehet oli Bohun jo päästämäisillään heidät menemään ja ojensi kätensä rahakukkaroa kohden antaakseen heille juomarahaa. Samassa avautui ovi ja herra Zagloba lensi sisään kuin salama.

— Kuule nyt Bohun, huusi hän, — Dopulo, senkin petturi, on salannut parhaan vanhan simansa! Lähdin tässä hänen kanssansa viinikellariin ja katselen: siellä on nurkassa jotakin heinän tapaista. Kysyn: mitä tämä on? Hän sanoo: kuivia heiniä. Mutta kun minä katselen tarkemmin, niin sieltä pistää esiin aikamoisen pullon kaula, aivan kuin mikäkin tatari ruohikosta. Kuuleppas, sinä velikulta! sanon hänelle, — nyt me jaamme työn keskenämme: sinä saat syödä heinät, koska sinä olet härkä, ja minä juon vanhan siman, koska minä olen ihminen! Otin tietysti tuon pullon asianomaisesti tutkittavaksi, hae sinä vain esiin pikarit.

Tämän sanottuaan herra Zagloba toisella kädellään läjäytti kylkeensä, toisella nosti pullon päänsä päälle ja alkoi laulaa:

Hei Jagus, hei Kundus, nyt pikarit pöytään ja kallista kuonoos, täällä surut keveiksi löytään!

Siinä herra Zagloba äkkiä katkaisi laulunsa. Nähtyään Rzendzianin laski hän pullon pöydälle ja virkkoi:

— No Herra nähköön, tuo tuossahan on herra Skrzetuskin palvelijapoika.

— Kenen? kysyi Bohun nopeasti.

— Herra Skrzetuskin, luutnantin, joka läksi Kudakiin ja ennen matkaansa kestitsi minua sellaisella lubnielaisella simalla, ettei mokomaa saa mistään kapakasta. Kuinkas sinun herrasi jaksaa? Voiko hyvin?

— Voi, ja lähettää teille terveisiä, sanoi Rzendzian hämillään.

— Hän se vasta on hieno ja rohkea ritari. Mutta mitä sinä olet tehnyt Czehrynissä? Mitä varten herrasi lähetti sinut pois Kudakista?

— Minun herrallani, sanoi poika, — on asiaa Lubnieen ja sitävarten hän lähettää minut sinne takaisin, minulla kun ei ollut mitään tekemistä Kudakissa.

Bohun oli koko ajan tarkkaan katsellut Rzendzianiin, yhtäkkiä hän sanoi:

— Kyllä minäkin tunnen sinun herrasi, minä olen nähnyt hänet Rozlogissa.

Rzendzian käänsi päätään, heristi korviaan ikäänkuin paremmin kuullakseen, ja kysyi:

— Missä?

— Rozlogissa.

— Kurcewiczien luona, sanoi Zagloba.

— Keiden? kysyi taasen Rzendzian.

— Näen, että olet tullut hiukan kuuroksi, huomautti Bohun kuivasti.

— Kun en ole saanut nukkua.

— Kyllä vielä saat nukkua tarpeeksesi. Sanot siis; että herrasi lähettää sinut Lubnieen?

— Niin, kuinkas muuten.

— Varmaan siellä on jokin naishenkilö, tokaisi herra Zagloba, — jolle hän sinun kauttasi lähettää terveisiä.

— Mistäs minä tiedän, armollinen herra. Voi olla jokin sellainen, voi myöskin olla, ettei.

Sitte hän kumarsi Bohunille ja herra Zagloballe.

— Jumalan haltuun, sanoi hän, kääntyen ovea kohti. — Hyvästi, sanoi Bohun, — mutta odotappas, lintu, älähän pidä niin kiirettä. Minkätähden sinä salasit minulta, että olet herra Skrzetuskin lähettipoika?

— Ettehän te sitä minulta kysynyt ja minä mietin itsekseni, että mitäpä minä kaikkia rupean kertomaan. Jumalan hal…

— Odota, sanon minä. Onko sinulla matkassa kirje herraltasi?

— Herran asia on kirjoittaa ja minun asiani palvelijana on antaa kirje vain sille, jolle se on kirjoitettu. Ja siksi suvaitkaa, että sanon hyvästi armollisille herroille.

Bohun rypisti kulmiaan ja läjähytti yhteen kämmenensä. Kaksi sotamiestä tuli heti tupaan.

— Tutkikaa hänet! huusi Bohun; osoittaen Rzendziania.

— Jumal'avita, minulle aiotaan tehdä väkivaltaa! vaikeroi Rzendzian. — Minä olen minäkin aatelismies, vaikka palvelija olenkin, ja te saatte, hyvät herrat, linnassa vastata teostanne.

— Bohun, jätä hänet rauhaan, huusi herra Zagloba.

Samassa löysi toinen sotamiehistä Rzendzianin povelta kaksi kirjettä ja antoi ne alipäällikölle. Bohun lähetti pois miehet, hän ei tahtonut näiden läsnäollessa näyttää, ettei osannut lukea. Sitte hän kääntyi Zagloban puoleen ja sanoi:

— Lue sinä, minä pidän poikaa silmällä. Zagloba sulki vasemman silmänsä, jossa oli kaihi, ja luki osotteen:

— "Korkeasti kunnioitetulle armolliselle rouva ruhtinatar Kurcewiczille Rozlogissa."

— Olethan sinä, senkin haukka, käynyt Lubniessa etkä tiedä missä Rozlogi on, sanoi Bohun kauhein katsein tähyillen Rzendzianiin.

— Olen mennyt sinne minne minut on lähetetty, vastasi poika.

— Voikohan tätä avata? huomautti Zagloba. Aatelissinetti on pyhä asia.

— Suurhetmani on minulle antanut oikeuden katsoa läpi kaikki kirjeet. Avaa ja lue.

Zagloba avasi ja luki:

— "Armollinen rouva j.n.e. Ilmoitan armolliselle rouvalle, että jo olen päässyt Kudakiin asti, mistä Jumalan avulla onnellisesti tulen lähtemään aamulla, mutta tämän kirjoitan yöllä, koska levottomuudeltani en saa nukutuksi, levottomuudeltani senjohdosta, että teitä uhkaa jokin onnettomuus Bohun-roiston ja hänen kätyriensä puolelta. Ja kun lisäksi herra Kristofer Grodzicki täällä on kertonut minulle, että nähtävästi suuri sota äkkiä tulee puhkeamaan ja sen mukana rahvaskin nousemaan, niin rukoilemalla rukoilen armollista rouvaa, että eo instante, viipymättä, vaikkapa ei aro olisikaan kuivunut, siis vaikkapa ratsain, heti nuoren ruhtinattaren kanssa lähtisitte Lubnieen ettekä jättäisi tätä tekemättä, koska minä en voi ajoissa palata. Suvaitkaa heti täyttää tämä minun pyyntöni, jotta voisin olla varma minulle luvatusta onnesta ja iloisena palata matkaltani. Ja pyydän armollista rouvaa pitämään Bohunia tarpeellisen matkan päässä, koska olette luvannut neidon minulle, ja antaa kasakan ymmärtää mitä hänen rauhaansa sopii. Asiain näin ollen on paras hakea turvaa minun herrani ruhtinaan luota. Hän kyllä lähettää Rozlogiin suojajoukon, jonka avulla voitte pelastaa kartanonne. Minulla on kunnia j.n.e., j.n.e."

— Hm, herra Bohun, virkkoi herra Zagloba, — sinun kilpailijasi tahtoo nolata sinut. Vai olette te molemmat yrittäneet samaa tyttöä. Mikset ole minulle puhunut siitä mitään. Mutta rauhoitu — minullekin on kerran käynyt juuri samalla tavalla.

Pila loppui äkkiä herra Zagloban huulilta. Bohun istui liikkumattomana pöydän ääressä, hänen kasvonsa olivat ikäänkuin suonenvedon vääntämät ja kalpeat, hän piti silmiään suljettuina, kulmat olivat rypyssä. Hänen sisässään tapahtui jotakin kauheaa.

— Mikä sinun on? kysyi herra Zagloba. Kasakka alkoi kuumeentapaisesti huitoa käsiään ja hänen huuliltaan pääsi ikäänkuin esiin puserrettuna käheä ääni.

— Lue toinen kirje.

— Toinen on nuorelle ruhtinattarelle, Helenalle.

— Lue, lue. Zagloba alkoi:

— "Suloisin, rakastettu Helena, sydämeni herratar ja kuningatar! Kun minun ruhtinaan palveluksessa täytyy viipyä vielä joku aika näillä seuduilla, niin kirjoitan tädillesi, että yhdessä lähtisitte Lubnieen, missä ei mikään vaara Bohunin puolelta voi uhata sinun viattomuuttasi eikä meidän molemminpuolista rakkauttamme voida loukata…"

— Riittää! huusi Bohun yhtäkkiä ja, raivoisena riistäytyen pöydän äärestä, karkasi hän Rzendziania kohti. Kirves heilahti hänen kädessään ja onneton poikanen, jota hän oli iskenyt suoraan rintaan, ehti vain voihkaista kaatuessaan lattialle. Vimma oli vallannut Bohunin, hän syöksyi nyt herra Zagloban kimppuun ja tempaisi häneltä kirjeet.

Zagloba osaltaan tempaisi pöydältä simapullon, hypähti uunin luo ja huusi:

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, mies, oletko tullut hulluksi? Rauhoitu, lepy ja upota kallosi vesiämpäriini Piru sinut vieköön — kuuletko!

— Verta, verta! ulvoi Bohun.

— Onko järkesi mennyt sekaisin? Paina pääsi ämpäriin, sanon minä, sinähän jo olet tullut osalliseksi verestä: olethan sitä jo vuodattanut, ja lisäksi syyttä. Tuo onneton poikahan ei enään hengitä. Piru sinut on ottanut valtoihinsa, tai olet sinä itse piru ja paljon muuta lisäksi. Tule järkiisi, taikka perii sinut hiisi, senkin pakana.

Näin huutaen työntyi herra Zagloba pöydän toiselta laidalta Rzendzianiin päin, painui hänen puoleensa, alkoi tunnustella hänen rintaansa ja koetti kädellänsä hänen suutaan, josta syöksemällä tulvi verta.

Bohun oli käynyt käsin kiinni päähänsä ja vikisi kuin haavoitettu susi. Hän luuhistui penkille ja vikisi yhä siinä, sillä hänen sielunsa oli ikäänkuin raivosta ja tuskasta särkynyt. Yhtäkkiä hän syöksyi ovelle, potkaisi sen auki ja hyökkäsi eteiseen.

— No lennä nyt ja taita niskasi, mutisi itsekseen herra Zagloba, — lennä ja särje kallosi navetan tai tallin seinää vastaan, vaikka sarviniekkana rohkeasti voisit puskeskellakin. Onpas siinä raivoa. En ole vielä elämässäni mokomaa nähnyt. Niinhän se kiristeli hampaitaan kuin kiimainen koira. Mutta tämä poika parkapa elää vielä. Jumal'avita, jollei tuo vanha sima häntä nyt herätä henkiin, niin on hän valehdellut olevansa aatelismies.

Näin puhellen taivutti herra Zagloba Rzendzianin pään polviansa vastaan ja alkoi verkalleen tiputtaa simaa hänen sinertyneille huulilleen.

— Katsokaammepa onko sinussa hyvä veri, sanoi hän tajuttomalle pojalle. — Juutalaisen veri alkaa, kun siihen valaa simaa tai viiniä, kiehua, talonpojan veri painuu alaspäin, koska se on laiskaa ja raskasta, ainoastaan aatelisveri kuohuu ja tulee siitä erinomaista likööriä, joka antaa ruumiille miehuutta ja urheutta. Herra Jeesus on kuin onkin kullekin kansalle antanut omat juomansa, jotta jokaisella olisi oma lohdutuksensa.

Rzendzian voihki heikosti.

— Ahaa, sinä tahdot enemmän! Ei, herra veliseni, suo sinä minunkin saada osani. Kas noin! Ja nyt, kun sinä jo olet osoittanut elämänoireita, voin ehkä siirtää sinut talliin ja panna sinut johonkin nurkkaan piiloon, ettei tuo kasakka, senkin lohikäärme, palatessaan repisi sinua kokonaan risoiksi. Hän on vaarallinen ystävä. Piru hänet vieköön, sillä huomaan, että hänen kätensä on nopeampi kuin hänen järkensä.

Tämän sanottuaan nosti herra Zagloba Rzendzianin maasta — hän teki sen helppoudella joka ilmaisi hänen tavatonta voimaansa, ja vei hänet porstuaan sekä siitä pihalle. Siellä oli kymmenkunta sotamiestä, jotka maahan levitetyn maton päällä pelasivat luupeliä. Huomattuaan herra Zagloban tervehtivät he häntä ja hän puolestaan sanoi:

— Pojat, ottakaappas te käsistäni tämä nuorukainen ja asettakaa hänet heinille maata, ja menköön joku teistä hakemaan hänelle välskäriä.

Käsky täytettiin heti, sillä herra Zagloba nautti Bohunin ystävänä suurta kunnioitusta kasakkain joukossa.

— Mutta missä eversti on? kysyi Zagloba.

— Käski satuloimaan hevosensa, ratsasti rykmentin kortteeriin ja käski meidänkin olla valmiina, hevoset satuloituina.

— Onko minunkin ratsuni valmiina?

— On.

— No, tuokaa tänne, ehkä tapaan päällikön rykmentin luona.

— Mutta tuossahan hän jo tuleekin.

Talon holviportin aukosta saattoi todella nähdä Bohunin ratsastavan torilta päin. Kauvempana hänen takanansa näkyi noin puolentoistasadan marssiin valmiin kasakan peitset.

— Ratsun selkään! huusi Bohun kasakkapalvelijoilleen, jotka porstuasta olivat tulleet pihalle.

Kaikki kiirehtivät täyttämään käskyä. Zagloba astui portin eteen ja katseli tarkkaavasti nuorta hurjapäätä.

— Lähdetkö sotaretkelle? kysyi hän.

— Lähden.

— Ja minne piru sinua nyt vie?

— Häihin.

Zagloba astui lähemmä.

— Ajattelehan toki vähän mitä teet. Hetmani on käskenyt sinun vartioida kaupunkia ja sinä lähdet itse pois ja viet lisäksi mukanasi kasakat. Sillä lailla sinä rikot käskyn. Rahvaan joukot odottavat täällä vain otollista hetkeä hyökätäkseen aatelin kimppuun — jos lähdet, tuhoat kaupungin ja suututat hetmanin!

— Piru vieköön sekä kaupungin että hetmanin.

— Sinun pääsi on kysymyksessä.

— Vähät minun päästäni!

Zagloba huomasi, että oli turhaa puhua kasakalle. Hän piti päänsä, vaikka hänet olisi hakattu kappaleiksi. Zagloba arvasi niinikään mikä oli retken päämääränä, mutta hän ei käsittänyt, mitä tässä tapauksessa olisi tehtävä, pitikö lähteä Bohunin mukaan vaiko jäädä paikalle. Lähteminen oli vaarallista, sillä se oli samaa kuin ankarana sota-aikana sekaantua seikkailuun, josta voisi seurata vaikkapa kuolemanrangaistus. Mutta yhtä kohtalokasta oli jääminenkin. Rahvas odotti todella vain tietoja Siczistä, merkkiä, alkaakseen murhata aatelia. Ja ehkäpä se ei olisi edes odottanutkaan, jollei Bohun olisi ollut Ukrainassa, Bohun, hänen tuhat kasakkaansa ja suuri vaikutusvaltansa. Herra Zagloba olisi tosin voinut kätkeytyä hetmanien leiriin, mutta erinäisistä syistä ei hän sitä tehnyt. Vain hän itse tiesi, oliko tähän syynä täytäntöön panematon tuomio jostakin miestaposta, vai oliko hänen kirjoissaan jokin merkki, varmaa vain on, ettei hän tahtonut joutua ihmisten ilmoille. Sääli hänen kyllä oli jättää Czehryn, siellä oli ollut niin hyvä olla, siellä ei kukaan ollut tiedustellut häneltä mitään, sinne hän jo oli ehtinyt eläytyä, siellä hän oli hyvä tuttava kaikkien, aatelin, starostan, isännöitsijöiden ja kasakkaupseerien kanssa. Viimemainitut kyllä olivat tällä hetkellä hajaantuneet ja aateli istui hiljaa kotinurkissa, peläten myrskyä, mutta olihan Bohun, tovereiden toveri ja juomaveikkojen juomaveikko. Ne jotka oppivat tuntemaan Zagloban maljan ääressä, veljestyivät heti hänen kanssaan ja senjälkeen oltiin aina yhdessä. Zagloban seurassa siroitti kasakka ympärilleen kultaa puolta runsaammin kuin tavallisesti ja aatelismies valehteli kahta vuolaammin. Vallitsi molemminpuolinen viihtymys.

Kun nyt oli päätettävä, jäädäkö Czehryniin rahvaan puukon teurastettavaksi, vaiko lähteä seikkailulle yhdessä Bohunin kanssa, valitsi herra Zagloba jälkimäisen vaihtoehdon.

— Koska sinä nyt olet tuollainen hullupää, niin lähdenpä minäkin kanssasi, olenhan sitte mukana hillitsemässä sinua, jos niiksi tulee. Tosinhan me kyllä jo olemme tapelleet keskenämme niinkuin hevoskoni liekanuoransa kanssa, mutta en minä kuitenkaan olisi luullut sinun tekevän tuollaista.

Bohun ei vastannut mitään. Puoli tuntia myöhemmin oli kaksisataa kasakkaa jo marssijärjestyksessä. Etunenässä ratsasti Bohun ja hänen rinnallaan herra Zagloba. Lähdettiin liikkeelle. Talonpojat, jotka seisoivat ryhmissä siellä täällä torilla, katselivat heihin kulmiensa alta ja kuiskailivat keskenään, koettaen arvaella minne he ratsastavat ja palaavatko he pian vai viipyvätkö kauvan.

Bohun ratsasti vaieten, itseensä sulkeutuneena, salaperäisenä ja synkkänä kuin yö. Kasakat eivät kysyneet minne hän heitä johtaa. He olivat valmiit seuraamaan häntä vaikkapa maailman ääriin.

Päästyään Dnieperin yli kulki joukko Lubinieen vievää maantietä pitkin. Hevoset juoksivat ravia, tupruttaen ilmaan pölypilviä, ja koska päivä oli helteinen ja kuiva, olivat ne pian aivan vaahdossa. Ratsastajat hiljensivät nyt kulkua ja vetäytyivät pitkäksi, katkonaiseksi jonoksi. Ainoastaan Bohun kiirehti eteenpäin. Herra Zagloba ajoi hänen rinnalleen, haluten keskustella hänen kanssaan.

Nuoren hurjapään kasvot olivat jo tyynemmät, mutta kuolemansuru kuvastui niissä selvästi. Tuntui siltä kuin etäisyys Kahamlikin pohjoispuolella, jonne katse hukkui, hevosen juoksu ja aron ilma olisivat viihdyttäneet sitä sisällistä myrskyä, joka oli puhjennut, kun hän kuuli Rzendzianin tuomien kirjeiden sisällön.

— Taivaalta huokuu sellainen hehku, että olki saappaissa höyryää. Liian kuuma on pellavainenkin takki, sillä eihän tunnu yhtään tuulta. Bohun, kuuletko, Bohun!

Hurjapää katsahti puhujaan syvin mustin silmin, ikäänkuin hän juuri olisi herännyt unesta.

— Varo, poikaseni, ettei alakuloisuus liiaksi pääsisi kalvamaan sinua. Kun se lyö sisälmyksistä, joissa sen on oikea paikka päähän, niin järki voi siitä sekaantua. En ole tietänytkään, että sinä olet tuollainen romanttinen kavaljeeri. Varmaan sinä olet syntynyt toukokuussa, sillä sehän on Venuksen kuu, silloinhan ilmassa kihisee sellainen rakkauden henki, että höylänlastukin alkaa tuntea lempeä toista lastua kohtaan, ja miehillä taas, jotka ovat syntyneet tässä kuussa, on luissaan paljon suurempi veto naisiin kuin muilla ihmisillä. Pelin voittaa kuitenkin se, joka osaa hillitä itseänsä. Siksi minä neuvon sinua: luovu sinä koston ajatuksista! Voit syystä olla suutuksissasi Kurcewiczeihin, mutta onkos tuo nyt sitte ainoa tyttö maailmassa!

Bohunin vastaus ei tuntunut olevan osotettu Zagloballe, vaan hänen omalle surullensa. Äänellä, joka oli täynnä pettymystä hän sanoi:

— Yksi ainoa hän on, käkönen, yksi ainoa maailmassa!

— No, vaikkapa niin olisikin, mutta kun hän kukkuu toiselle, niin vähät hänestä. Syystä sanotaan, että sydän on vapaaehtoinen, joka palvelee vain siinä lippukunnassa, missä se itse tahtoo. Muista sitäpaitsi, että tyttö on suurta sukua, Kurcewiczithan polveutuvat ruhtinaista. Siellä on korkeat kynnykset.

— Hiiteen teidän kynnyksenne, teidän sukunne ja pergamenttinne! — hurjapää tarttui koko voimallaan sapelinsa kahvaan. — Kas tuossa minun sukuni, tuossa oikeuteni ja pergamenttini, tuossa puhemieheni. Voi noita pettureita, kirottuja ja pirun sikiöitä! Oiva oli teillä kasakka, toveri oli ja veli! Kelpasi hänen kanssaan käydä Krimissä ottamassa turkkilaisten tavaraa ja jakamassa saalista. Hei, hellittelitte, kutsuitte pojaksenne ja lupasitte tytön. Ja entäs nyt? Saapui aatelismies, mokomakin ljahi, ja te luovuitte kasakasta, pojastanne ja ystävästänne, revitte ruumiista sielun, revitte rinnasta sydämen, annoitte tytön toiselle! Ja nyt, kasakka, pureskele vaikkapa maata, kärsi, kärsi!

Hurjapään ääni värisi. Hän kiristi hampaitansa ja alkoi nyrkeillään kolkuttaa leveätä rintaansa. Ääni, joka siitä lähti, tuli kuin maan alta.

Syntyi hetken hiljaisuus. Bohun hengitti raskaasti. Tuska ja viha repielivät vuoronperään kasakan villiä hillitöntä sielua. Zagloba odotti kunnes hän väsyi ja tyyntyi.

— Mitä sinä nyt aiot tehdä, onneton nuori mies? Kuinka aiot menetellä?

— Kasakan tavoin — olenhan kasakka.

— Hm, minä näen jo mitä on tulossa, mutta vähät siitä. Sanon sinulle vain yhden asian: tämä on Wisniowieckin aluetta eikä Lubnie ole kaukana. Herra Skrzetuski kirjoitti tuolle vanhalle ruhtinattarelle, että hän kätkeytyisi tytön kanssa sinne. He ovat siis nyt ruhtinaan turvissa ja ruhtinas on kauhea leijona…

— Khanikin on leijona, mutta minä karkasin hänen kurkkuunsa ja valaisin tulella hänen silmäteräänsä.

— Ethän sinä vain, villipää, aio julistaa sotaa ruhtinasta vastaan?

— Chmielhan ryntää hetmaniakin vastaan — mitä minä teidän ruhtinaastanne!

Herra Zagloba kävi vieläkin levottomammaksi.

— Hyi saakeli, tuohan suorastaan haisee kapinalta! Aseellinen väkivalta, tytön ryöstö ja kapina, vis armata, raptus puellae, rebellio, aivan niin: pyöveli, hirsipuu ja nuora! Hyviä valtteja, voithan niillä päästä, jollet kauvas, niin ainakin korkealle. Kurcewiczit tulevat hekin puolustamaan itseään.

— Hekö? Perikato joko minulle tai heille! Minähän olin valmis antamaan henkeni heidän, Kurcewiczien, edestä. Ruhtinaat olivat minulle veljiä ja vanha ruhtinatar äiti, jota minä katselin silmiin kuin koira. Ja kun tatarit olivat siepanneet vangiksi Wasilin, niin kuka lähti Krimiin ja kuka tempasi hänet tatarien käsistä. Minä! Minä olen heitä rakastanut ja palvellut kuin orja, sillä luulin palkakseni ansaitsevani tytön. Mutta he myivät kuin myivätkin minut, luovuttivat kuin orjan katalan kohtalon ja onnettomuuden omaksi, pois ajoivat — no niin, minä menen, mutta käyn ensin sanomassa hyvästi. Maksan kasakan tapaan suolasta ja leivästä, jonka olen syönyt heidän luonansa, ja lähden sitte. Tunnen kyllä oman tieni.

— Ja minne sinä lähdet kun olet katkaissut välisi ruhtinaan kanssa? Chmielin leiriinkö?

— Kun olisivatkin antaneet minulle tuon tytön! Minä olisin ollut teidän veljenne, teidän toverinne, teidän vannoutunut uskottunne, teidän koiranne! Olisin ottanut kasakkani ja huutanut Ukrainasta toisia mukaan ja niin olisin lähtenyt Chmieliä ja omia veljiäni vastaan ja tallannut heidät kavioitteni alle. Ja olisinko pyytänyt siitä palkintoa? En! Olisin ottanut tyttösen ja kiitänyt Dnieperin taa Jumalan arolle, Villeille Kentille, hiljaisille vesille. Se olisi minulle riittänyt. Mutta nyt!

— Nyt olet tullut hulluksi!

Hurjapää ei vastannut, löi vain piiskalla ratsuaan ja kiidätti eteenpäin. Herra Zagloba puolestaan alkoi miettiä, mihin pulaan hän oli joutunut. Ei ollut epäilemistäkään, että Bohun aikoi hyökätä Kurcewiczien kimppuun, kostaa kärsimänsä vääryyden ja väkivallalla ryöstää tytön. Ja tällaisessa yrityksessä pitäisi herra Zagloban olla hänen toverinaan! Ukrainassa tapahtui näitä tekoja kyllä useinkin, mutta joskus ne päättyivät huonosti. Tosin asia silloin kun väkivallantekijä ei ollut aatelinen, mutkistui ja kävi vaaralliseksi, mutta sensijaan oli oikeuden käden vaikea saavuttaa kasakkaa. Mistäpä häntä haki ja mistäpä hänet sai kiinni! Rikoksen tehtyään pakeni hän villeille aroille, minne ei ihmiskäsi ulottunut, eikä häntä senjälkeen nähty. Kun sitte puhkesi sota tai tatarit ryntäsivät maahan, sukelsi rikoksentekijä uudestaan esiin, sillä silloinhan oikeuden vartiat nukkuivat. Niin saattoi Bohunkin kätkeytyä ja piillä vastuunalaisuuttaan, herra Zagloban ei tarvinnut auttaa häntä teossa eikä ottaa hartioilleen puolta hänen syystään. Hän ei missään tapauksessa olisi sitä tehnytkään, sillä vaikka Bohun oli hänen ystävänsä, niin ei Zagloban aatelismiehenä kuitenkaan olisi sopinut kasakan seurassa käydä aatelia vastaan, varsinkin kun hän tunsi herra Skrzetuskin ja kun hän oli juonut hänen kanssansa. Herra Zagloba oli kyllä tappelupukari, mutta hänen hurjuuksillaan oli toki rajansa. Hän saattoi kyllä mellastella Bohunin ja muiden kasakkaupseerien kanssa Czehrynin juomatuvissa, varsinkin jos nämä maksoivat juomingit. Miksikäs hän ei olisi sitä tehnyt? Olihan kasakkakapinan uhatessa hyvä olla tällaisten miesten ystävä. Herra Zagloba oli nimittäin arka nahastaan, vaikka se sieltä täältä oli naarmuilla. Ja nyt hän lopulta kuitenkin huomaa, että hän tuon ystävyytensä kautta on joutunut kauheaan lätäkköön! Selvää oli, että Bohun, jos hän ryöstää tytön, joka on ruhtinaan luutnantin ja suosikin kihlattu, joutuu ruhtinaan vihoihin, ja silloin ei hänen auta muuta kuin paeta Chmielnickin luo ja liittyä kapinaan. Tätä vastaan pani herra Zagloba omaan persoonaansa nähden ajatuksissaan jyrkän veton, sillä hänellä ei ollut ensinkään aikomus liittyä kapinaan Bohunin kauniiden silmien tähden, ja lisäksi pelkäsi hän ruhtinasta kuin tulta.

— Hyi, hyi, mutisi hän itsekseen, — minä olen tarttunut pirua häntään ja nyt hän puolestaan tarttuu minun kallooni ja vääntää sen nurin. Iskeköön salama tuohon hurjapäähän, hänen naismaisiin kasvoihinsa ja tatarilaiseen käteensä! Kyllä totisesti olen joutunut häihin, oikeihin koiran häihin, jumaliste! Vieköön hiisi kaikki Kurcewiczit ja kaikki naikkoset! Mitä he minuun kuuluvat, enhän minä heitä tarvitse, ja minun tässä pitäisi joutua vasaran ja alasimen väliin! Ja mitä varten? Minäkö tässä aion naimisiin? Menköön piru naimisiin! Minä vähät kaikesta, mitä minulla on tekemistä koko tässä asiassa! Jos minä nyt lähden Bohunin mukaan, niin Wisniowiecki nylkee minut, ja jos minä luovun Bohunista, niin talonpojat kolhivat minut kuoliaaksi, tai ehkä Bohun itse sen tekee: Hullua on kuin onkin veljestellä raakalaisten kanssa. Minä olen tämän kaiken ansainnut. Tahtoisin totisesti pikemmin olla tuona hevosena, jonka selässä istun, kuin Zaglobana. Lähdin hullun kasakan seuraan, sentähden uhataan nyt kahdelta taholta nylkeä nahka selästäni.

Näitä miettiessään herra Zagloba kovasti hikoili ja tuli entistäkin huonommalle tuulelle. Oli helteinen päivä, hevonen kulki raskaasti, sillä ei nimittäin oltu pitkään aikaan ratsastettu ja herra Zagloba oli lihava mies. Hyvä Jumala mitä hän olisikaan antanut, jos nyt olisi saanut istua siimeksessä jossakin ravintolassa, kylmän oluen ääressä, sensijaan että tässä hytkytteli helteessä, hevosen selässä, ajaen pitkin palanutta aroa!

Vaikka Bohun oli käskenyt kiiruhtaa eteenpäin, hiljensivät kasakat kulkua, auringonpaahde oli kuin olikin kauhea. Miehet antoivat hevostensa hiukkasen haukata ruohoa. Sillaikaa keskusteli Bohun esaulien kanssa, nähtävästi jaellen heille käskyjä. Tähän asti he eivät olleet edes tietäneet, minne ratsastavat. Zagloban korviin tulivat käskyn viimeiset sanat:

— Odottakaa laukausta.

— Odotamme, isä kulta.

Äkkiä Bohun kääntyi Zagloban puoleen:

— Sinä ratsastat minun kanssani edellä.

— Minäkö? sanoi Zagloba huomattavan huonotuulisena. — Minä rakastan sinua niin että sinun tähtesi olen hikoillut maalle toisen puolen sieluani. Minkätähden sitte en hikoilisi hukkaan toistakin puolta. Me olemme kuin takki ja vuori. Toivon että pirut ottavat meidät yhdessä. Suoraan sanoen: minusta on kaikki yhdentekevää, sillä luullakseni ei helvetissäkään voi olla tämän kuumempaa.

— Lähtekäämme.

— Taittamaan niskaamme.

He karauttivat eteenpäin ja pian seurasivat heitä myöskin kasakat. Nämä liikkuivat kuitenkin verkalleen niin että he pian taasen jäivät melkoisesti jäljelle. Lopulta he kokonaan katosivat näkyvistä.

Bohun ja Zagloba ajoivat rinnan, molemmat vaieten ja vaipuneina syviin ajatuksiin. Zagloba kierteli viiksiään ja selvästi saattoi huomata, että hänen päänsä oli raskaassa työssä. Ehkäpä hän mietti, millä tavoin voisi pelastua koko tästä ikävästä jutusta. Välistä hän puoliääneen murisi jotakin itsekseen, välistä hän katseli Bohuniin, jonka kasvoilla hillitön viha ja suru vuorottelivat.

— Ihmeellistä, mietti Zagloba itsekseen, — ettei hän, vaikka on tuollainen keikari, kykene suostuttamaan itseensä edes yhtä tyttöä. Hän on kyllä kasakka, mutta tunnettu ritari ja rykmentin alipäällikkö, joka ennemmin tai myöhemmin saa aatelisarvon, jos vain ei liity kapinaan. Kaikki riippuu vain hänestä itsestään. Herra Skrzetuski on arvossapidetty kavaljeeri ja hieno mies, mutta ei häntä komeudessa voi verratakaan tuohon kuvankauniiseen hurjapäähän. Kyllä he käyvät toisiaan kalloon, kun joutuvat yhteen, sillä molemmat ovat aika tappelijoita.

— Bohun, tunnetko herra Skrzetuskin hyvinkin? kysyi Zagloba yhtäkkiä.

— En, vastasi hurjapää lyhyesti.

— Sinulla tulee olemaan raskas ottelu hänen kanssaan. Kyllä minä näin kuinka hän, raahustaen ulos Czaplinskia, työnsi auki oven. Hän on oikea Goljat niinhyvin miekan kuin pikarinkin käytössä.

Bohun ei vastannut ja jälleen vaipuivat molemmat omiin ajatuksiinsa ja suruihinsa. Ikäänkuin säestykseksi toisteli Zagloba vähän päästä: "jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta." Kului muutama tunti. Aurinko oli jo painumassa mailleen Czehrynin suunnalle, idästä henki viileä tuuli. Herra Zagloba otti ilveksennahkaisen lakkinsa, sivalsi hikistä päätänsä ja toisti taasen:

— Jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta.

Bohun heräsi kuin unesta.

— Mitä sinä sanoit? kysyi hän.

— Sanoin vain, että pian tulee pimeä. Onko meillä vielä pitkältäkin matkaa?

— Ei ole.

Tunnin kuluttua tuli todella pimeä. He ajoivat metsäiseen rotkonpohjaan ja rotkon toisesta päästä välkähteli valoa.

— Tuolla on Rozlogi, sanoi Bohun äkkiä.

— Vai niin. Hui kuinka täällä rotkossa on kylmä.

Bohun pidätti ratsunsa.

— Odota, sanoi hän.

Zagloba katsahti häneen. Hurjapään silmät, joilla oli se omituisuus että ne loistivat pimeässä, paloivat kahtena soihtuna.

He viipyivät molemmat kauvan liikkumattomina rotkon päässä. Vihdoin alkoi kaukaa kuulua hevosten pärskynää.

Verkalleen ratsastivat kasakat metsän sisästä Bohunia kohti. Esauli läheni päällikköä saadakseen häneltä käskyjä. Bohun kuiskasi jotakin hänen korvaansa ja senjälkeen kasakat taasen pysähtyivät.

— Lähdetään, sanoi Bohun Zagloballe.

Hetken perästä piirtyi herraskartanon tumma rykelmä ulkohuoneineen ja kaivonvinttoineen heidän silmiensä eteen. Kartanossa oli aivan hiljaista, koirat eivät haukkuneet, suuri kultainen kuu loisti rakennusten päällä. Puutarhasta tuli kirsikka- ja omenankukkien tuoksua. Oli aivan tyyntä. Yö oli niin ihmeellinen, että todella ei puuttunut kuin jokin teorba, jota olisi kajauteltu kauniin ruhtinattaren ikkunan alla.

Muutamissa ikkunoissa oli vielä valoa. Kaksi ratsumiestä läheni porttia.

— Kuka siellä? kajahti yövartian ääni.

— Etkö tunne minua, Maksim?

— Ai teidän armonneko siellä on? Jumalan kiitos.

— Jumalan terveeksi. Avaa. Mitäs taloon kuuluu?

— Kaikki ovat terveinä. Teidän armonne ei ole pitkään aikaan käynytkään Rozlogissa.

Rautavitjat vikisivät vihlovasti, nostosilta laskeutui vallihaudan yli ja molemmat ratsastajat ajoivat asepihalle.

— Kuule, Maksim, älä sulje porttia äläkä nosta siltaa, sillä minä lähden heti pois.

— Niinkös teidän armonne on tullut vain tulta lainaamaan?

— Niin. Sido hevoset paaluun.

TOINEN LUKU.

Kurcewiczit eivät vielä olleet levolla. He söivät illallista eteisessä, joka oli täynnä aseita ja joka kulki läpi koko talon leveyden, ulottuen aina asepihalta puutarhaan asti toisella puolella. Nähdessään Bohunin ja herra Zagloban karkasivat kaikki pystyyn. Ruhtinattaren kasvoilla ei kuvastunut ainoastaan hämmästys, vaan myöskin tyytymättömyys ja samalla pelästys. Nuoria ruhtinaita ei ollut kuin kaksi: Simeon ja Mikolai.

— Bohun! huudahti ruhtinatar. — Mitä sinä täällä teet?

— Tulin tervehtimään teitä, äiti. Mutta enkö olekaan tervetullut?

— Olet kyllä tervetullut, olen vain ihmeissäni siitä että tulit, sillä kuulin sinun olevan vartioimassa Czehryniä. Entä kenen Jumala on lähettänyt kanssasi?

— Se on herra Zagloba, aatelinen, minun ystäväni.

— Tervetuloa, sanoi ruhtinatar.

— Tervetuloa, toistivat Simeon ja Mikolai.

— Armollinen rouva, virkkoi aatelismies, — totta on, että kutsumaton vieras joskus tulee sopimattomaan aikaan kuin tatari, mutta toiselta puolen on tunnettu asia, että sen, joka tahtoo päästä taivaan valtakuntaan, täytyy ottaa matkustavainen taloonsa, ruokkia nälkäistä, juottaa janoista…

— Istukaa siis, syökää ja juokaa, virkkoi vanha ruhtinatar. — Kiitämme teitä tulemastanne. No niin, no niin, Bohun, tosin minä en sinua odottanut. Sinulla taitaa olla meille asiaa.

— Vaikka olisi, sanoi kasakka verkalleen.

— Mitä asiaa? kysyi ruhtinatar levottomana.

— Puhutaan, kunhan tästä ehditään. Antakaa nyt hiukan levähtää. Tulen suoraan Czehrynistä.

— Sitte sinun nähtävästi on ollut meille kiire.

— Minnekkä minulla sitte olisi kiire jollei teille? Onko nuori ruhtinatar terveenä?

— On terveenä, vastasi ruhtinatar kuivasti.

— Haluaisin niinikään ilahuttaa silmiäni näkemällä hänet.

— Helena nukkuu.

— Vahinko. Sillä minä en viivy kauvan.

— Minne sitte menet?

— On sota, äiti! Ei ole aikaa. Minä hetkenä hyvänsä voivat hetmanit lähettää kentälle. Sääli tulee olemaan lähteä zaporogilaisia vastaan. Vähänkös me yhdessä heidän kanssaan olemme käyneet hakemassa turkkilaista saalista — eikö olekin niin, ruhtinaat? Merta me olemme purjehtineet, syöneet suolaa, leipää yhdessä; juoneet ja mellastaneet, ja nyt olemme me heidän vihollisiaan.

Ruhtinatar katsahti äkkiä Bohuniin. Hänen päähänsä lensi ajatus, että Bohunin tarkoitus ehkä on yhtyä kapinaan ja että hän on tullut tiedustelemaan hänen poikiaan.

— Entä mitä sinä aiot tehdä? kysyi hän.

— Minäkö, äiti? Niin, vaikeaa on hyökätä omien kimppuun, mutta täytyy.

— Niin teemme mekin, virkkoi Simeon.

— Chmielnicki on petturi! huomautti Mikolai

— Hiiteen petturit! sanoi Bohun.

— Pyöveli heidät periköön, lopetti Zagloba. Bohun puuttui taasen puheeseen.

— Niin käy maailmassa. Joka tänään on ystäväsi, on huomenna Juudaksesi. Kehenkään ei maan päällä voi luottaa.

— Paitsi hyviin ihmisiin, sanoi ruhtinatar.

— Se on totta, hyviin ihmisiin voi luottaa. Senpätähden minä teihin luotankin, ja rakastan teitä, koska te olette hyviä ihmisiä ettekä pettureja…

Kasakan äänessä oli jotakin niin omituista, että pöydässä hetkisen perästä vallitsi täysi hiljaisuus. Herra Zagloba katseli ruhtinattareen, räpytellen tervettä silmäänsä, mutta ruhtinatar tunki katseensa Bohuniin.

Tämä jatkoi:

— Sota ei varjele ihmisten henkeä vaan ottaa sen, siksi minäkin vielä tahdoin teidät nähdä ennenkuin lähdin liikkeelle. Kuka tietää palaanko enään. Ja teidän olisi minua ikävä, sillä te olette minun sydämelliset toverini, eikö niin?

— Niin olemme, Jumalan nimessä. Pienestä asti olemme tunteneet toisemme.

— Sinä olet meidän veljemme, lisäsi Simeon.

— Te olette ruhtinaita, te olette aatelia ettekä kuitenkaan halveksineet kasakkaa. Otitte kotiinne ja lupasitte minulle sukulaisneidon, sillä tiesitte, ettei kasakan elämä ole minkään arvoinen ilman häntä. Te armahditte kasakkaa.

— Eihän siitä kannata puhua, sanoi vanha ruhtinatar nopeasti.

— Ei, äiti, siitä kannattaa puhua, sillä te olette minun hyväntekijäni. Ja minä olen pyytänyt tätä aatelismiestä, ystävääni tuossa, että hän ottaisi minut pojaksensa ja antaisi minulle vaakunansa, jottei teidän tarvitsisi hävetä luovuttaessanne sukulaisenne kasakalle vaimoksi. Siihen on herra Zagloba suostunut ja me koetamme yhdessä saada valtiopäivät vahvistamaan pyyntömme. Ja sodan loputtua menen kumartamaan herra suurhetmania, hän on minulle suosiollinen, ehkäpä hän kannattaa pyyntöäni, hänhän toimitti aateluuden Krzeczowskillekin.

— Auttakoon sinua Jumala! sanoi ruhtinatar.

— Te olette vilpittömiä ihmisiä ja minä kiitän teitä. Mutta ennen sotaa tahtoisin vielä teidän suustanne kuulla, että annatte minulle holhokkinne ja pidätte sananne. Aatelinen sana ei ole savua ja tehän olette aatelia, tehän olette ruhtinaita.

Kasakka puhui hitaalla, juhlallisella äänellä, mutta hänen puheessaan tuntui samalla ikäänkuin uhkaus, joka ilmaisi, että on suostuminen kaikkeen mitä hän vaatii.

Vanha ruhtinatar katsahti poikiin, pojat häneen ja vaitioloa kesti hetken. Yhtäkkiä haukka, joka istui orrella seinävierellä, alkoi vikistä, vaikka aamunkoittoon vielä oli pitkältä. Sitte ääntelivät toisetkin linnut. Suuri kotka heräsi, humautti siipiään ja rupesi rääkymään.

Takkavalkea oli alkanut hiipua, huone kävi hämäräksi ja synkäksi.

— Korjaa tulta, sanoi ruhtinatar.

Nuori ruhtinas heitti takkaan lisää tervaksia.

— No, lupaatteko? sanoi Bohun.

— Meidän täytyy kysyä Helenalta.

— Puhukoon hän itse puolestaan, te puhutte omasta puolestanne: lupaatteko?

— Lupaamme, sanoi ruhtinatar.

— Lupaamme, toistivat ruhtinaat.

Bohun nousi yhtäkkiä ja sanoi, kääntyen Zagloban puoleen merkitsevällä äänellä:

— Herra Zagloba, ano sinäkin tyttöä, ehkä hänet luvataan sinullekin.

— Oletko juovuksissa, kasakka? huudahti ruhtinatar.

Vastauksen asemasta veti Bohun esiin Skrzetuskin kirjeen, kääntyi Zagloban puoleen ja lausui:

— Lue.

Zagloba otti kirjeen ja alkoi hiljaisuuden vallitessa lukea sitä.

Kun hän oli lopettanut, pani Bohun kädet ristiin rinnalleen.

— Kenelle te siis annatte tytön? kysyi hän.

— Bohun!

Kasakan ääni oli kuin käärmeen sihinää:

— Petturit, pakanat, Juudakset!

— Hei pojat, käykää kiinni sapeliin! huusi ruhtinatar.

Kurcewiczit syöksyivät nuolena seinille ja riistivät itselleen aseet.

— Hyvät herrat, rauhoittukaa! huusi Zagloba. Mutta tuskin oli hän sen sanonut, kun Bohun tempaisi vyöstään pistolin ja ampui.

— Jeesus! vaikeroi Simeon, astui askeleen eteenpäin ja kaatui raskaasti maahan.

— Palvelijat apuun! huusi ruhtinatar epätoivoisesti.

Mutta samana hetkenä paukahti laukauksia sekä pihan että puutarhan puolelta, ovet ja ikkunat lensivät helisten auki ja muutama kymmen talon väestä kaatui maahan.

— Surma heille! huusivat villit äänet. Asepihalta kuului hälytyssoitto. Linnut porstuassa alkoivat kirkua. Melu, ampuminen ja huudot särkivät uneen vaipuneen talon äskeisen hiljaisuuden. Vanha ruhtinatar heittäytyi, ulvoen kuin emäsusi, yli Simeonin ruumiin, jota viimeiset kouristukset vielä tärisyttivät. Mutta yhtäkkiä tarttui kaksi kasakkaa häntä hiuksiin, vetäen hänet sivulle. Nuori Mikolai, joka oli mennyt eteisen nurkkaan puolustautui vimmatusti ja leijonan rohkeudella.

— Pois! huusi yhtäkkiä Bohun kasakoille, jotka olivat hänen ympärillään. — Pois! toisti hän jyrisevällä äänellä.

Kasakat loittonivat, arvellen, että hurjapää tahtoo pelastaa nuoren ruhtinaan elämän. Mutta Bohun ryntäsi päinvastoin itse, sapeli kädessä, hänen kimppuunsa.

Alkoi kauhea kaksintaistelu. Ruhtinatar, jota neljä rautaista kättä piteli hiuksista, katseli kamppausta silmät palaen, suu auki. Nuori ruhtinas ryntäsi kuin myrsky kasakkaa kohden. Tämä vetäytyi verkalleen tieltä, siten johtaen hänet keskelle eteistä. Yhtäkkiä hän istahti kyykylleen, torjui voimakkaasti lyönnin ja siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen.

Kasakat seisoivat henkeä pidättäen. He laskivat sapelinsa alas ja jäivät silmillään seuraamaan taistelun kulkua.

Hiljaisuudessa kuului vain taistelevien hengitys, läähätys, hampaitten kiristys ja hihkaisut, tai toisiinsa iskevien miekkojen terävät helähdykset.

Näytti jo siltä kuin Bohun sortuisi nuorukaisen jättiläisvoiman ja rajun vimman alle, sitte hän taasen alkoi vetäytyä taaksepäin ja suojella itseään. Hänen kasvonsa olivat ponnistuksesta ikäänkuin venyneet. Mikolai taajensi lyöntejä. Pöly nousi permannosta, pilvenä verhoten taistelevat. Tomukerien läpi huomasivat kasakat veren vuotavan Bohunin kasvoista.

Yhtäkkiä hypähti Bohun sivulle, ruhtinaan miekanterä iski harhaan, Mikolai horjahti omasta lyönnistään ja taipui eteenpäin. Samassa hetkessä sivalsi kasakka häntä kurkkuun niin hirveällä tavalla, että ruhtinas kaatui kuin salaman lyömänä.

Kasakkain kajauttamat ilonhuudot sekaantuivat ruhtinattaren epäinhimilliseen voihkinaan. Tuntui siltä kuin tämä voihkina olisi ollut halkaisemaisillaan rakennuksen perustuksetkin. Taistelu oli päättynyt. Kasakat syöksyivät seinillä riippuvien aseiden kimppuun, alkaen ottaa niitä alas ja temmaten kukin itsellensä kallisarvoisimman sapelin ja tikarin. Kiireessään tallasivat he ruhtinaiden ja omien toveriensa ruumiita, jotka olivat kaatuneet Mikolain kädestä. Bohun salli kaiken tapahtua. Hän seisoi Helenan huoneeseen johtavan oven luona, sulkien tien. Väsymyksessään hengitti hän raskaasti. Kasvot olivat kalpeat ja veriset, sillä ruhtinaan miekanterä oli kaksi kertaa sattunut hänen päähänsä. Hänen harhaileva katseensa siirtyi Mikolain ruumiista Simeonin ruumiiseen ja silloin tällöin kohtasi se ruhtinattaren sinertyneet kasvot. Pitäen ruhtinaallista rouvaa hiuksista kiinni, kasakat polvillaan painoivat häntä maata vastaan, hän kun kaiken aikaa pyrki riuhtoutumaan irti heidän käsistään, päästäkseen lastensa ruumiiden luo.

Voihkina ja melu eteisessä kasvoi joka hetki. Kasakat vetivät nyt esiin Kurcewiczien palvelusväet köysiin sidottuina ja murhasivat ne säälittä. Lattiat lainehtivat veressä, siinä virui ruumiita, ilma oli täynnä ampumisesta syntynyttä savua, seinät olivat riistetyt paljaiksi, yksin linnutkin olivat tapetut.

Yhtäkkiä ovi, jonka edessä Bohun seisoi, lensi selälleen. Kasakka kääntyi ja vetäytyi nopeasti syrjään.

Ovesta astui sokea Wasili ja hänen rinnallaan Helena, yllään valkea vaippa. Tytön kasvot olivat yhtä kalpeat kuin tämä vaippa, silmät olivat kauhistuksesta selällään ja suu auki.

Wasili piteli molemmin käsin ristiä kasvojensa edessä. Eteisessä vallitsevan sekamelskan, ruumiiden, lattialla lainehtivien verilätäkköjen, sapelien välkkeen ja tulehtuneiden silmäterien keskellä teki tuo pitkä, laiha mies harmaine hapsineen ja mustine silmäkuoppineen ihmeen juhlallisen vaikutuksen. Hän oli kuin henki, tai ruumis joka on riisunut yltään vaippansa ja tulee rankaisemaan rikosta.

Huudot vaikenivat. Kasakat peräytyivät pelästyneinä, hiljaisuuden katkaisi sokean ruhtinaan tyyni, tuskallinen ja valittava ääni.

— Isän, Vapahtajan, Hengen ja pyhän Neitsyen nimessä! Miehet, te jotka olette tulleet kaukaisilta seuduilta, oletteko tulleet Jumalan nimessä?

"Sillä siunattu on matkalla mies, joka tullessansa julistaa Jumalan sanaa."

"Mutta te, tuotteko te hyvää sanomaa, oletteko te apostoleja?"

Kuoleman hiljaisuus seurasi Wasilin puhuttua. Hän itse kääntyi verkalleen, risti kädessä, ensin toiselle, sitte toiselle puolelle ja lausui:

— Voi teitä, veljet, sillä ne jotka käyvät sotaa saaliinhimosta tai kostosta, tuomitaan iäksi kadotukseen…

… Rukoilkaamme että oppisimme tuntemaan laupeuden. Voi teitä, veljet, voi minua, voi, voi! Voihkaus puhkesi esiin ruhtinaan rinnasta.

— Jumala armahda! pääsi hiljaa kasakkain huulilta ja käsittämättömän kauhun valtaamina alkoivat he ristitä itseänsä.

Yhtäkkiä kuului ruhtinattaren villi, vihlova huuto:

— Wasili, Wasili!

Hänen äänessänsä oli jotakin hirvittävän repivää, ikäänkuin se olisi ilmaissut ihmisrinnan viimeistä taistelua. Kasakatkin, jotka polvillaan painelivat häntä maata kohti, tunsivat, ettei hän enään pääse riuhtautumaan heidän käsistään.

Ruhtinas vavahti. Yhtäkkiä hän risteinensä asettui sille puolelle mistä ääni kuului, ja sanoi:

— Kadotettu sielu, joka huudat syvyydestä, voi sinua!

— Jumala armahda! toistivat kasakat.

— Tänne, pojat! huusi samassa hetkessä Bohun, alkaen horjua.

Kasakat riensivät hänen luoksensa ja tukivat häntä olkapäistä.

— Isä, oletko haavoitettu?

— Olen, mutta se ei tee mitään. On tullut verta. Hei, pojat, varjelkaa tuota neitoa niinkuin silmäterää, piirittäkää talo, älkää päästäkö ketään ulos…

Hän ei voinut jatkaa, huulet kalpenivat ja hänen silmissään pimeni.

— Viekää atamani sisähuoneisiin! huusi herra Zagloba, joka tultuaan esiin jostakin nurkasta, äkkiä ilmaantui Bohunin viereen. — Ei se ole vaarallista, jatkoi hän, sormillaan painellen haavoja. — Huomenna hän jo paranee, kyllä minä hoidan hänet. Sotkekaa yhteen leivänsydäntä ja hämähäkin verkkoa ja tuokaa tänne. Ja te, pojat, pitäkää te nyt pirunmoista lystiä tyttöjen kanssa, sillä teitä ei tarvita täällä. Kaksi teistä kantamaan atamania. Käykää kiinni, kas noin, no reippaasti nyt, mitä siinä seisotte! Ja vartioikaa taloa, minä pidän päällikkyyden.

Kaksi kasakkaa kantoi Bohunin viereiseen huoneeseen, muut menivät porstuasta pihalle.

Zagloba lähestyi nyt Helenaa, ja kovasti räpytellen silmäänsä, sanoi hän nopeasti ja hiljaa:

— Minä olen herra Skrzetuskin ystävä, älkää peljätkö. Viekää vain profeettanne nukkumaan ja odottakaa minua.

Tämän sanottuaan meni hän tupaan, jossa kaksi esaulia juuri oli asettanut Bohunin turkkilaiselle sohvalle, lähetti miehet hakemaan leipää ja hämähäkin verkkoa, ja, kun näitä oli palvelijain huoneesta noudettu paikalle, rupesi hoitamaan nuorta atamania sillä taidolla ja tottumuksella, joka siihen aikaan oli jokaisella aatelismiehellä ja jonka jokainen aatelismies oli saavuttanut liimaellessaan kaksintaisteluissa tai maakuntapäivillä särjettyjä pääkalloja.

— Ja sanokaa myöskin kasakoille, puhui hän esauleille, — että atamani jo huomenna on terve kuin kala, etteivät turhaan surisi häntä. Atamani höyhensi kuin höyhensikin talossa, mutta aimo salaliiton teki ja huomenna ovat hänen häänsä, vaikkakin ilman pappia. Jos talossa on olutkellari, niin saatte luvan käydä sen kimppuun. No, kas nyt ovat haavat sidotut, menkää nyt, että atamani saisi levätä.

Esaulit lähtivät kiireesti ulos.

— Älkää sentään juoko koko kellaria typötyhjäksi, lisäsi herra Zagloba heille vielä.

Ja istuutuen Bohunin pään kohdalle katseli hän häntä tarkkaavasti.

— No, ei piru vielä vie sinua noiden haavojen takia, vaikka oletkin saanut aikamoiset annokset. Kahteen päivään et liikuta kättä etkä jalkaa, mutisi hän itsekseen, katsellen kasakan kalpeita kasvoja ja suljettuja silmiä. — Sapeli ei tahtonut tehdä vääryyttä pyövelille, sillä sinä olet kuin oletkin hänen omaisuuttaan etkä pääse pujahtamaan hänen käsistään. Kun sinut hirtetään, niin piru tekee sinusta nuken lapsillensa, sillä sinä olet korea ja sileä. Ei, veliseni, hyvä sinä olet juomaan, mutta et sinä enään minun kanssani juo. Hae sinä vain seurasi rakkarien joukosta, sillä minä näen, että sinä mielelläsi kuristat ihmisiä. Minä vain en enään viitsi ruveta sinun kanssasi tekemään yöllisiä hyökkäyksiä aateliskartanoihin. Valaiskoon sinua pyöveli.

Bohun voihkaisi hiljaa.

— Voihki sinä vain ja huokaile, huomenna saat huokailla vielä paremminkin. Odota sinä senkin tatarilaissielu, vai teki mielesi ruhtinaallista neitoa! No, enhän minä sitä ihmettele, sillä se tyttö on oikea makupala, mutta jos sinä saat maistaa häntä, niin silloin syökööt koirat minut. Pikemmin minun kämmenelleni kasvaa hiuksia kuin sinä saat sen tehdä.

Asepihalta kuului huutoa ja melua.

— Varmaankin ovat jo ehtineet kellariin, mutisi Zagloba. — Juokaa te kuin turilaat, että nukkuisitte makeasti. Minä valvon kuin valvonkin teidän kaikkien puolesta, vaikken tiedä tuletteko huomenna siitä iloitsemaan.

Sen sanottuaan hän nousi katsomaan, olivatko pojat todella jo tutustuneet ruhtinaalliseen viinikellariin, ja lähti ensinnä eteiseen. Siellä oli kauhean näköistä. Keskellä lattiaa viruivat jo kangistuneina Simeonin ja Mikolain ruumiit ja nurkassa näkyi ruhtinattaren ruumis istuvassa kumarassa asennossa, sellaisena kuin kasakat olivat sen jättäneet, puserrettuaan siitä hengen. Vanhan rouvan silmät olivat auki ja hampaat irvistivät. Takassa palava tuli täytti koko huoneen hiipuvalla valolla, joka värähteli verilätäköissä. Huoneen sisäosa jäi varjoon. Herra Zagloba lähestyi vanhaa ruhtinatarta katsoakseen, eikö hänessä vielä ole henkeä. Hän vei kätensä hänen kasvoilleen, mutta ne olivat jo kylmät. Zagloba lähti kiireesti asepihalle, sillä sisällä suorastaan kauhistutti olla. Pihalla olivat kasakat jo alkaneet mellastaa. Sinne tänne oli sytytetty nuotioita ja niiden valossa herra Zagloba näki sima-, viini- ja viinatynnyrejä, joiden yläpohjat olivat lyödyt auki. Kasakat ammensivat tynnyreistä kuin kaivoista ja joivat kuin hullut, juoman lämmittäminä ajoivat muutamat jo takaa palvelustyttöjä. Toiset näistä puolustivat itseään kauhun vallassa, toiset juoksivat umpimähkään pakoon, syöksyen päin tulta. Toiset tytöistä sallivat naurunrähäkkäin ja melun keskellä ottaa kiinni itsensä ja viedä tynnyrien ja nuotioiden ääreen, missä tanssittiin pikkuryssää. Kasakat reuhtoivat kyykkytanssissa kuin hullut, tytöt hyppivät pikkuaskelilla heidän edessään, milloin liikkuen nopeasti eteenpäin, milloin taas peräytyen tanssijain kiihkeiden liikkeiden edeltä. Katselijat rummuttivat lakkisia tuoppeja tai lauloivat. U-haa-huudot kiihtyivät kiihtymistään, koirain haukunnan, hevosten hirnunnan ja näitä pitoja varten teurastettavien härkien mylvinnän säestäessä. Kauvempana nuotioiden ympärillä saattoi nähdä talonpoikia Rozlogin naapuristosta, jotka laukaukset ja huudot kuullessaan olivat joukottain rientäneet paikalle katsomaan, mitä kartanossa tapahtuu. Heidän ei edes pälkähtänyt päähänsäkään puolustaa ruhtinaita, sillä he vihasivat Kurcewiczeja. Katsellen hurjistelevia kasakoita nykivät he toisiaan kyynärpäistä, kuiskuttelivat keskenään ja likenivät likenemistään viina- ja simatynnyrejä. Mellastus kävi yhä meluisemmaksi, juomingit yhä kiihtyivät, kasakat ammensivat tynnyreistä läkkituopeilla tai pistivät niihin päänsä kaulaa myöten. Tanssivien tyttöjen päälle valettiin viinaa ja simaa. Kasvot hehkuivat jo punaisina, päästä nousi höyry, muutamat miehistä tuskin enään pysyivät jaloillaan. Herra Zagloba tuli kuistille, katsahti juopottelijoihin ja tarkasti sitte taivasta.

— Selkeä pouta, vaikka onkin pimeä, mutisi hän. — Kunhan kuu nousee, niin sitte…

Sen sanottuaan kulki hän verkalleen tynnyrejä kohden, juopottelevien luo.

— Jatkakaa te, pojat! huusi hän, — älkääkä säälikö! Hei vain, eivät teidän hampaanne tästä vuoletu. Hölmö, joka tänään ei juo atamanin terveydeksi. Jatkakaa te vain juomistanne ja pitäkää hyvänä tyttöjä. U-haa!

— U-haa! ulvoivat riemuissaan kasakat. Zagloba katsahti ympärilleen joka puolelle.

— Sellaisia lurjuksia, roistoja ja konnia! huusi hän yhtäkkiä. — Siellä te vain juotte kuin hevoset, mutta noilla jotka vartioivat taloa ei ole mitään. Hei, vaihtakaa heti vahtia.

Käsky täytettiin empimättä ja silmänräpäyksessä riensi toistakymmentä juopunutta kasakkaa vartioiden sijalle, jotka eivät tähän asti vielä olleet ottaneet osaa mellastukseen. Nämä juoksivat paikalle helposti ymmärrettävällä kiireellä.

— Hei tänne! huusi Zagloba, osoittaen heille tynnyrejä.

— Kiitoksia, herra, vastasivat kasakat, upottaen läkkituopit tynnyriin.

— Hetken perästä vaihdetaan taas nuokin miehet.

— Tottelen, vastasi esauli.

Kasakoista tuntui aivan luonnolliselta, että Zagloba Bohunin sijaisena otti käsiinsä komennon. Niin oli jo tapahtunut useammankin kerran ja kasakat olivat siihen hyvin tyytyväiset, sillä Zagloba salli heidän tehdä mitä hyvänsä.

Äskeiset vartiat joivat nyt muiden mukana, mutta herra Zagloba rupesi keskustelemaan Rozlogin talonpoikien kanssa.

— Olethan paikkakunnan talonpoikia? kysyi hän eräältä vanhalta mieheltä. — Onko tästä pitkältäkin Lubnieen?

— On, pitkältä on, vastasi talonpoika.

— Ehtiikö aamuun sinne?

— Ei ehdi, herra.

— No entä puoleenpäivään?

— Ehkä puoleenpäivään.

— Ja mitä suuntaa tästä on mentävä?

— Suoraan maantielle.

— Onko maantiekin?

— Ruhtinas Jarema käski tehdä ja nyt on.

Herra Zagloba puhui tahallaan hyvin lujaan, jotta kasakkajoukko huudoista ja hälystä huolimatta saattaisi kuulla hänen sanansa.

— Antakaa noillekin viinaa, huomautti hän kasakoille, osoittaen talonpoikia. — Mutta antakaappas ensinnä minullekin vähän simaa, sillä nyt on viileää.

Eräs kasakoista ammensi simatynnyristä tuopillisen ja antoi sen lakkinsa päältä herra Zagloballe.

Tämä otti tuopin varovaisesti, molemmin käsin, jottei vaahto hajoaisi, vei sitte tuopin viiksiensä alle, taivutti päänsä taaksepäin ja joi verkalleen, välillä hengittämättä. Hän joi juomistaan niin että kasakat jo alkoivat ihmetellä.

— Näitkös, kuiskasivat he toinen toisillensa, — hänellä on ollut kuume.

Herra Zagloban pää taipui taipumistaan verkalleen taaksepäin, kunnes hän vihdoin irroitti tuopin punaisiksi paisuneiden kasvojensa yhteydestä, pyyhkäisi huuliaan, kohotti kulmakarvojaan ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

— Ei ole hullumpaa simaa, tarpeeksi kauvan maannutta! Huomaahan sen heti, ettei se ole hullumpaa! Vahinko on kuin onkin kaataa tuollaista simaa moukkien kurkkuun, riittää niille tavallinen vierrekin. Väkevää simaa, väkevää! Tunnen, että se on tuottanut minulle lievennystä ja hiukan lohtua.

Herra Zagloba oli todella saanut lievennystä, hänen päänsä oli käynyt selväksi ja hänen rohkeutensa oli kasvanut. Saattoi selvästi huomata, että hänen verensä simalla sekoitettuna muodosti erinomaisen liköörin, juuri sellaisen, jommoisesta hän itse oli puhunut ja josta koko ruumiiseen leviää miehuutta ja urheutta.

Hän viittasi kädellään kasakoille, että he huoleti saavat jatkaa juomistaan. Käännyttyään heistä poispäin hän hitaasti kulki pihan poikki, tarkasteli visusti kaikkia nurkkia, kävi vallihaudan poikki johtavan sillan yli ja kääntyi siitä kulkemaan paaluaitaa pitkin, nähdäksensä, vahtivatko vartiat hyvin taloa.

Ensimäinen vartia nukkui, toinen, kolmas ja neljäs samoin. He olivat matkasta väsyneitä, sitäpaitsi he jo valmiiksi juopuneina olivat tulleet asemilleen ja nukkuneet heti.

— Voisinpa vaikka salaa viedä jonkun niistä mukaanikin, jotta minulla olisi palvelijapoika käskettävänäni, mutisi herra Zagloba.

Sen sanottuaan hän palasi kartanoon ja meni jälleen tuohon kohtalokkaaseen eteiseen. Sieltä hän katsahti Bohuniin ja, nähdessään ettei hänessä tunnu mitään elämän merkkiä, palasi hän Helenan ovelle, avasi sen hiljaa ja astui huoneeseen, josta kuului ikäänkuin rukouksen hyminää.

Tässä huoneessa asui oikeastaan ruhtinas Wasili, mutta Helena oli ruhtinaan luona, koska hänen läheisyydessään tuntui turvallisemmalta. Sokea Wasili oli polvillaan pyhän neitsyen kuvan edessä, jota valaisi, lamppu, ja Helena hänen rinnallaan. Molemmat rukoilivat ääneen. Huomattuaan Zagloban käänsi Helena häneen pelästyneen katseen. Zagloba laski sormen huulilleen.

— Armollinen neiti, sanoi hän, — minä olen herra Skrzetuskin ystävä.

— Pelastakaa! vastasi Helena.

— Sitä vartenhan minä olen tullut tänne. Luottakaa minuun.

— Mitä minun on tehtävä?

— Teidän on paettava sillaikaa kuin tuo piru makaa tuolla tajuttomana.

— Mitä minun on tehtävä?

— Pukekaa yllenne miehen vaatteet ja tulkaa ulos, kun minä koputan oveen.

Helena epäröi.

Päättämättömyys kuvastui hänen kasvoillaan.

— Voinko minä luottaa teihin?

— Mikäs teille tässä muutenkaan tulee neuvoksi?

— Se on totta, se on totta. Mutta vannokaa, ettette petä minua.

— Te olette nyt aivan sekaisin, hyvä neiti, mutta jos tahdotte, niin minä vannon. Niin totta kuin Jumala ja pyhä Risti minua auttakoon… Täällä teidät tuhotaan, voitte pelastua vain pakenemalla.

— Aivan niin, aivan niin.

— Pukeutukaa mitä pikimmin miehen vaatteihin ja odottakaa.

— Entä Wasili?

— Mikä Wasili?

— Minun mielisairas veljeni.

— Teitä uhkaa tuho eikä häntä, huomautti Zagloba. — Koska hän on mielipuoli, niin on hän kasakoiden silmissä pyhä. Näinhän minä, että he pitävät häntä profeettana.

— Aivan niin. Eikä Bohun voi syyttää häntä mistään.

— Meidän täytyy hänet jättää, muuten olemme kadotuksen omat — ja herra Skrzetuski meidän mukanamme. Kiiruhtakaa, hyvä neiti.

Näin sanoen herra Zagloba jätti huoneen ja lähti suoraan Bohunin luo. Hurjapää makasi kalpeana ja heikkona, mutta hänen silmänsä olivat auki.

— Onko sinun nyt parempi olla? kysyi Zagloba. Bohun olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta hän ei voinut.

— Etkö voi puhua?

Bohun liikautti päätään merkiksi siitä ettei voi ja samassa hetkessä kärsimys piirtäytyi hänen kasvoilleen. Liikahtaessa oli haavoihin tuskallisesti koskenut.

— Etkö voisi huutaakaan?

Bohun ilmaisi vain silmillään ettei voi.

— Etkä liikkuakaan? Sama merkki.

— No, se on parempikin, ettet puhu etkä huuda etkä liiku, niin minä rauhassa saan lähteä nuoren ruhtinattaren kanssa Lubnieen. Jollen minä koppaa häntä pois sinulta, niin jauhakoon minut vanha noita tomuksi ja nuuskaksi. Vai niin, lurjus, luuletko sinä, etten minä jo ole saanut tarpeekseni sinun seurastasi, tai että minä vielä kauvemmin haluaisin veljestellä moukan kanssa! Luuletko sinä, kunnoton mies, että minä sinun viinisi, luupelisi ja talonpoikaisten rakkausseikkailujesi takia tekisin miestapon ja liittyisin kanssasi kapinaan? Siitä ei tule mitään, poikaseni.

Herra Zagloban pitäessä tätä puhetta avautuivat Bohunin silmät avautumistaan. Näkikö hän unta vai oliko hän valveilla? Vai oliko tämä herra Zagloban puolalta pelkkää pilaa? Herra Zagloba puhui edelleen:

— Mitä sinä siinä mulkoilet aivan niinkuin kissa lihapalan ääressä? Vai luuletko etten minä tee mitä lupaan? Ehkä sinä haluat lähettää terveisiä jollekulle Lubniessa? Vai pitääkö minun ehkä toimittaa sinulle sieltä välskäri? Tai mahdollisesti tilata ruhtinaalta tohtori?

Bohunin valkeat kasvot kävivät kauhean näköisiksi. Hän oli ymmärtänyt, että Zagloba tarkoitti täyttä totta ja hänen silmistänsä välähtivät epätoivon ja vimman salamat. Hänen kasvonsa hehkuivat, hän teki yli-inhimillisen ponnistuksen, nousi ja päästi suustaan huudon:

— Hoi, kasak…

Mutta hän ei päässyt lopettamaan käskyään, sillä herra Zagloba heitti salaman nopeudella oman viittansa hänen päänsä yli ja kääri sitte vaatteen kokonaan hänen päänsä ympäri.

Senjälkeen hän painoi hänet takaisin pitkälleen.

— Älä huuda, sillä se vahingoittaa sinua, sanoi hän hiljaa ja läähättäen — Saattaisi pääsi aamulla olla kipeä. Ja koska olet hyvä ystäväni, niin ajattelen parastasi. Kas noin. Nyt sinun tulee lämmin, nukut makeasti etkä huutamalla vahingoita kurkkuasi. Minäpä varmuuden vuoksi sidon kätesi, ettet pääse repimään tukkojasi, ja tämän kaiken teen per amicitiam, ystävyyttäni, jotta muistelisit minua kiitollisena.

Tämän sanottuaan Zagloba kietoi kasakan vyön hänen käsiensä ympäri ja veti sen solmuun. Omalla vyöllänsä hän kytki kiinni Bohunin jalat. Kasakka ei enään tuntenut mitään, hän oli pyörtynyt.

— Sairaan pitää maata hiljaa, sanoi Zagloba, — etteivät pahat nesteet löisi hänen päähänsä, sillä siitä tulee delirium. No, jää terveeksi nyt. Voisinhan minä pistää sinuun puukonkin ja se olisi minulle varmaan edullisinta. Mutta en minä kehtaa talonpojan tavalla ruveta murhaamaan. Toinen asia on sitte, jos tukahdut omaan kuolaasi, sillä sellaista on tapahtunut useammallekin sialle. Jää hyvästi vain. Vale, et me amantem redama — osoita minulle vastarakkautta. Ehkä joskus vielä tapaamme, mutta jos minä tahallani rupean tällaiseen kohtaamiseen pyrkimään, niin nyljettäköön minusta nahka ja tehtäköön siitä hevosen häntähihna.

Sen sanottuaan meni herra Zagloba porstuaan, sammutti takasta tulen ja koputti Wasilin huoneen ovelle. Solakka olento pujahti esiin huoneesta.

— Tekö olette armollinen neiti? kysyi Zagloba.

— Minä juuri.

— Tulkaa, että ehdimme hevosten luo. Tuolla he kaikki makaavat juopuneina. Yö on pimeä, ennenkuin he heräävät, olemme 'me' kaukana. Varovasti, tuossa makaavat ruhtinaat.

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Helena.

KOLMAS LUKU.

Ääneti ja verkalleen kulki kaksi ratsastajaa metsäisessä rotkossa lähellä Rozlogin kartanoa. Yö oli käynyt sangen pimeäksi, sillä kuu oli aikoja sitten laskenut ja lisäksi peittivät pilvet taivaanrannan. Rotkossa ei saattanut nähdä kolmea askelta hevosten eteen, nekin kompastuivat vähänpäästä tien poikki kulkeviin puunjuuriin. He kulkivat hyvän aikaa mitä suurimmalla varovaisuudella, vasta silloin, kun jo näkyi rotkon aukko ja avonainen aro, jota pilvien harmaa heijastus heikosti valaisi, kuiskasi toinen ratsastajista:

— Hevosen selkään!

He lähtivät kiitämään kuin kaksi tatarilaisten jousista ammuttua nuolta ja vain kavioiden kopse kuului heidän takanaan. Pimeä aro näytti pakenevan hevosten jalkain alta. Yksinäiset tammet siellä täällä tienvarrella väikkyivät heidän ohi kiitäessään kuin aaveet, ja niin he kiitivät kauvan, kauvan, levähtämättä. Vihdoin alkoivat hevoset vetää korviaan taapäin ja läähättää väsymyksestä, niiden juoksu kävi yhä raskaammaksi ja hiljaisemmaksi.

— Ei auta, täytyy antaa hevosten hiljentää vauhtia, virkkoi tanakampi ratsastajista.

Mutta samassa alkoi aamunkoittokin karkoittaa yötä arolta. Yhä suuremmat alat avaruutta tulivat esiin varjosta ja aropensaat, kaukaiset puut ja kummut piirtyivät vähitellen näkyviin. Ilmaan vuosi yhä enemmän valoa, valkeat välkkeet valaisivat jo myöskin ratsastajien kasvoja.

Ne olivat herra Zagloba ja Helena.

— Ei auta, täytyy hiljentää vauhtia, toisti herra Zagloba. — Eilen ne levähtämättä tulivat Czehrynistä Rozlogiin. Kauvan eivät ne jaksa sitä menoa, pelkään että ne kokonaan uupuvat. Kuinkas armollisen neidin on olla?

Herra Zagloba katsahti toveriinsa ja huudahti vastausta odottamatta:

— Suokaappa minun päivänvalossa katsoa teitä. Ohhoh, onkos tuo veljenne puku? Eipä voi moittia, hyvinpä takki sopiikin armolliselle neidille. Eipäs minulla vielä eläessäni ole ollutkaan tuollaista palvelijapoikaa. Pelkään vain että herra Skrzetuski vie hänet minulta. Mutta mitäs tuo on — korjatkaappa Jumalan tähden pois nuo hiukset, ettei kukaan erehtyisi teidän sukupuolestanne!

Helenan olkapäille oli todella valunut tulva mustia hiuksia, jotka heidän nopeasti ratsastaessaan yön kosteudessa olivat päässeet siteistään.

— Minne me ratsastamme? kysyi neito, molemmin käsin sitoen hiuksiaan ja koettaen saada niitä pysymään lakin alla.

— Niin pitkälle kuin silmät kantavat.

— Eihän vain Lubnieen?

Helenan kasvoilla kuvastui levottomuus. Nopeasta katseesta, jonka hän loi herra Zaglobaan, välkähti uudelleen esiin herännyt turvattomuuden tunne.

— Nähkääs, armollinen neiti, minulla on kuin onkin oma järkeni ja uskokaa pois: minä olen laskenut kaikki tarkasti. Ja minun laskuni perustuu seuraavaan viisaaseen ajatukseen: älä pakene sinnepäin mistä sinua tullaan ajamaan takaa. Katsokaas, jos meitä tällä hetkellä aljetaan ajaa takaa, niin tulee se tapahtumaan juuri Lubnien taholla, sillä eilen minä lujalla äänellä kyselin tietä sinne. Ja Bohunille sanoin niinikään lähteissä, että pakenemme sinne, ergo: me pakenemme Czerkasyyn. Jos meitä aljetaan ajaa takaa toisaalta, niin ei siihen ryhdytä aivan pian, vaan vasta sitte, kun ollaan vakuutettuja siitä, ettei meitä löydetä Lubnien tieltä, ja se vie heiltä aikaa noin kaksi päivää. Sillävälin me jo olemme tulleet Czerkasyyn, jossa herra Piwnickin, ja Rudominan puolalaiset lippukunnat paraikaa majailevat. Korsunissa taas on koko hetmanin armeija. Ymmärtääkös armollinen neiti nyt?

— Ymmärrän, ja elämäni loppuun asti tulen olemaan teille kiitollinen. En tiedä kuka olette ja mistä ilmestyitte Rozlogiin, mutta luulen, että Jumala lähetti teidät puolustajakseni ja pelastajakseni. Sillä pikemmin minä olisin pistänyt veitsen rintaani kuin jäänyt tuon ryövärin käsiin.

— Lohikäärme hän on ja ahnehtii kauheasti armollisen neidin viattomuutta.

— Mitä minä, onneton, olen tehnyt hänelle, kunhan niin vainoaa minua? Jo kauvan olen tuntenut hänet ja kauvan olen häntä vihannut. Aina hän on herättänyt minussa pelkoa. Olenko minä nyt ainoa maailmassa, jota hänen sopii rakastaa, kun hän minun tähteni on vuodattanut niin paljon verta ja murhannut veljeni. Hyvä Jumala, kun sitä ajattelen, niin vereni jähmettyy. Mitä minä teen, minne piiloudun hänen tieltään? Kummastutte varmaan minun syytöksiäni, mutta minä olen onneton ja minä häpeän hänen rakkauttaan, sillä sata kertaa ennemmin tahtoisin kuolla.

Helenan posket hehkuivat kuin tulessa ja niille putosi kaksi vihan, ylenkatseen ja tuskan kyyneltä.

— Mitä minä teitä kummastelisin, vastasi herra Zagloba. — Suuri onnettomuus on kohdannut kotianne, mutta suokaa minun sanoa, että sukulaisenne osaksi itse ovat olleet siihen syypäät. Heidän ei olisi pitänyt luvata teidän kättänne kasakalle ja sitte pettää häntä. Sillä kun tämä tuli ilmi, suuttui hän niin, ettei mikään järkevä puhe enään auttanut. Sääli myöskin teidän surmattuja veljiänne ja varsinkin tuota nuorempaa, sillä hän oli vielä melkein lapsi, mutta saattoi jo heti huomata, että hänestä kasvaisi suuri kavaljeeri.

Helena purskahti itkuun.

— Kyyneleet eivät sovi niihin vaatteisiin, joissa armollinen neiti nyt esiintyy. Pyyhkikää ne siis pois ja koettakaa ymmärtää, että Jumalan tahto on tapahtunut. Jumala kyllä rankaisee murhaajaa, sitäpaitsi hän jo on saanutkin rangaistuksen siitä että turhaan vuodatti verta, kun hän menetti armollisen neidin, rakkautensa ainoan ja suurimman päämäärän.

Herra Zagloba vaikeni, mutta jatkoi taas hetken perästä:

— Kylläpä hän antaisi minulle kyytiä — hyvä Jumala sentään! jos saisi minut käsiinsä. Hän tekisi nahastani miekkaansa tupen. Armollinen neiti ei tiedä, että minä jo olen Galatassa saanut turkkilaisista voiton palmun, mutta tässä palmussa onkin minulle tarpeeksi, toista en enään halua ja siksi minä pyrin vain Czerkasyyn enkä Lubnieen. Kyllähän olisi hyvä joutua ruhtinaan turviin mutta entä jos saisivat matkalla kiinni. Huomasikos neiti, että kun minä irroitin hevostani paalusta, niin Bohunin palvelijapoika heräsi? Entä jos se olisi nostanut melun. Silloin he heti olisivat olleet valmiit ajamaan meitä takaa ja tunnin kuluessa olisivat he saaneet meidät kiinni, sillä heillä on käytettävänään ruhtinaiden levänneet hevoset, mutta minulla ei ollut aikaa valita. Villi peto se on tuo Bohun, sen minä sanon. Niin inhoittavaksi hän on minulle käynyt, että pikemmin katselisin pirua kuin häntä.

— Jumala meitä varjelkoon joutumasta hänen käsiinsä.

— Itse hän on itsensä tuhonnut. Hän jätti Czehrynin vastoin hetmanin käskyä ja suututti ruhtinas-vojevodan. Nyt hänellä ei ole muuta neuvoa kuin paeta Chmielnickin luo, mutta jos Chmielnicki lyödään, niin hän häviää siinäkin pelissä. Ja se on jo saattanut tapahtua. Rzendzian oli Kremenczukin takana kohdannut sotajoukot, jotka Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla purjehtivat Chmieliä vastaan ja sitäpaitsi on herra Stefan Potocki husaareineen maitse marssinut häntä kohtaamaan. Mutta Rzendzianin täytyi kymmeneksi päiväksi jäädä Kremenczukiin saadakseen veneen, millä päästä joen yli. Ennenkuin hän siis ehti Czehryniin, on taistelu varmaan jo ennättänyt tapahtua. Joka hetki olemme odottaneet tietoja.

— Rzendzian toi siis kirjeitä Kudakista? kysyi Helena.

— Niin toi. Siellä oli herra Skrzetuskin kirje teidän äidillenne ja armolliselle neidille, mutta Bohun sieppasi ne käsiinsä ja sai niistä tietää kaikki tyyni. Siksipä hän sitte heti nujersi Rzendzianin ja lensi yksintein kostamaan Kurcewiczeille.

— Oi onnetonta poikaa, minun tähteni vuosi hänen verensä!

— Älkää surko, hyvä neiti, kyllä hän tointuu.

— Milloin tämä kaikki tapahtui?

— Eilen aamulla. Bohunille merkitsee ihmisen tappaminen samaa kuin jollekin toiselle kulauttaa alas kurkustansa pikarillinen viiniä. Kirjeitä luettaessa hän mylvi niin että koko Czehryn tärisi.

Keskustelu katkesi hetkeksi. Oli jo käynyt aivan valoisaksi. Ruusunkarvainen rusotus hehkui kirkkaan kullan, opaalien ja purppuran päärmäämänä itäisellä taivaanrannalla. Ilma oli raikas ja viileä, hevoset alkoivat iloisesti päristellä.

— No, nyt nopeasti eteenpäin Jumalan nimessä! Konit ovat jo saaneet levätä eikä ole varaa hukata aikaa, sanoi herra Zagloba.

He lähtivät jälleen ratsastamaan täyttä laukkaa ja noin puoli penikulmaa he olivat levähtämättä kiitäneet eteenpäin, kun heidän eteensä yhtäkkiä ilmestyi jokin tumma piste, joka läheni tavattomalla nopeudella.

— Mikäs tuo on? sanoi herra Zagloba. — Hiljennetäänpäs vauhtia. Siinähän on mies hevosen selässä.

Heitä läheni todella ratsastaja, karauttaen täyttä vauhtia satulaan kumartuneena, kasvot hevosen harjan peitossa, vieläpä hän ruoskalla kiihdyttikin orittansa, joka tuskin tuntui koskettavan maata.

— Mitä pirua tuo on ja miksi hän kiitää tuolla tavalla? Aivanhan hän lentämällä lentää, sanoi herra Zagloba vetäen kotelostaan esiin pistolin, ollaksensa valmiina kaiken varalta.

Sillä välin oli ratsastaja päässyt jo noin kolmenkymmenen askeleen päähän.

— Seis! karjaisi herra Zagloba, tähdäten pistolillaan. — Kuka olet?

Ratsastaja pysäytti hevosensa ja kohotti satulasta pystyyn päänsä. Tuskin hän oli ehtinyt katsahtaa tulijoihin, kun hän jo huudahti:

— Herra Zagloba!

— Plesniewski, starostan palvelija Czehrynistä! Mitäs sinä täällä teet, minne sinä lennät?

— Armollinen herra, kääntykää tekin takaisin minun mukaani. Onnettomuus, Jumalan viha, Jumalan tuomio!

— Mitä on tapahtunut, puhu!

— Zaporogilaiset ovat jo valloittaneet Czehrynin, talonpojat tappavat aatelia. Jumalan tuomio!

— Isän ja Pojan nimeen, mitä sanot! Chmielnickikö?

— Herra Potocki on lyöty, herra Czarniecki on vankina, tatarit ovat kasakkain mukana, Tuhaj-bej…

— Mutta entä Barabasz ja Krzeczowski?

— Barabasz on kaatunut, Krzeczowski yhtynyt Chmielnickiin. Krywonos ryntäsi juurikään, eilistä vastaan yöllä, hetmaneja vastaan, Chmielnicki nyt juuri… Kauhea voima… koko maa on tulessa… talonpojat nousevat kaikkialla… veri vuotaa virtana, paetkaa, herra!

Herra Zagloban silmät olivat menneet pystyyn ja hänen suunsa jäi auki. Hän oli niin ällistynyt, ettei saanut sanaa suustaan.

— Paetkaa, hyvä herra! toisti Plesniewski.

— Jeesus Maaria! voihki herra Zagloba

— Jeesus Maaria! toisti Helena ja purskahti itkuun.

— Paetkaa, ei ole aikaa!

— Minne, minne…?

— Lubnieen.

— Sinnekö sinäkin?

— Niin, ruhtinas-vojevodan luo.

— Hiisi heidät vieköön! huudahti herra Zagloba. — Mutta missä hetmanit sitte ovat?

— Korsunin luona. Krywonos varmaan jo ottelee heidän kanssaan.

— Krywonos-Vääränenä tai Prostonos-Suoranenä — piru heidät kaikki periköön! Sinne siis ei ole menemistä.

— Armollinen herra menee aivan kuin leijonan kynsiin.

— Mutta kuka sinua lähettää Lubnieen? Herrasiko?

— Herra pelasti itse henkensä ja minut pelasti eräs ystävä zaporagilaisten joukossa, joka toimitti minut pakoon. Lubnieen lähden omin päin, kun en tiedä minne muutenkaan piiloittuisin.

— Vältä kuitenkin Rozlogia, sillä siellä on Bohun. Hän tulee hänkin yhtymään kapinaan.

— Jumalan tähden! Czehrynissä sanottiin, että varmaan talonpojat Dnieperin takanakin nousevat.

— Saattaa olla. Mene sinä vain omaa tietäsi, mene minne haluttaa. Minulla on tässä tarpeeksi huolta omastakin nahastani.

— Niin teenkin, sanoi Plesniewski, löi hevosta ja kiiti eteenpäin.

— Vältä vain Rozlogia! huusi hänen jälkeensä Zagloba. — Ja jos tapaat Bohunin, niin älä sano nähneesi minua, kuuletko.

— Kuulen, vastasi Plesniewski. — Jumalan haltuun! Ja hän kiidätti eteenpäin kuin takaa-ajettu.

— No, sanoi Zagloba, — näkyy miehellä olevan takki piruja täynnä. Olen sitä minäkin ollut mukana yhdessä ja toisessa ja aina olen pelastanut nahkani. Mutta tällaisessa en minä vielä ole ollut. Edessä Chmielnicki, takana Bohun, niin että nyt minä en antaisi rikkinäistä äyriäkään en etupuolestani enempää kuin takapuolestanikaan enkä koko nahastani. Tyhmästi tein, etten armollisen neidin kanssa paennut Lubnieen, vaan eihän nyt ole aikaa puhua siitä. Totta totisesti ei ole koko järkeni saapasrasvan arvoinen. Mitäs nyt tehdään, minne nyt lähdetään? Koko valtakunnassa nähtävästi ei enään ole ainoaa kolkkaa, missä ihminen saisi lähteä tästä maailmasta luonnollisella kuolemalla. Kuolema tahdotaan hänelle nyt aina lahjoittamalla lahjoittaa, mutta kiitoksia paljon sellaisista lahjoista, ottakoot muut vastaan sellaiset.

— Herra Zagloba, sanoi Helena, — tiedän, että kaksi veljeäni, Juri ja Fedor ovat Zolotonoszassa. Ehkä he voisivat meidät pelastaa.

— Zolotonoszassa? Odottakaappas, hyvä neiti. Tunsin minäkin Czehrynissä herra Unierzyckin, joka Zolotonoszan lähellä omistaa maatilat Kropiwnan ja Czernobojn. Mutta sinne on pitkä matka, pitempi kuin Czerkasyyn. No niin, mitäs tehdä, kun ei ole muutakaan neuvoa, niin paetaan sinne. Mutta meidän täytyy poiketa maantieltä, meidän on turvallisempaa kulkea aroa ja metsiä myöten. Voimme vaikkapa viikkokauden piiloitella jossakin, vaikkapa metsissä. Ehkä heti manit jo sinä aikana ovat ehtineet voittaa Chmielnickin ja Ukrainassa tulla rauhallisempaa.

— Jumala ei ikinä ole pelastanut meitä Bohunin käsistä sitä varten että meidän pitäisi joutua kadotuksen omaksi, uskokaa pois vain.

— Odottakaappas, hyvä neiti, tuntuupa siltä kuin saisin takaisin entisen henkeni. Olenhan minä, kuten sanottu, ollut mukana yhdessä ja toisessa. Jahka tästä tulee vapaampaa aikaa, niin kerron neidille mitä minulle tapahtui Galatassa. Siitä saatte nähdä, että vaarallisessa paikassa olin silloinkin ja kuitenkin minä kekseliäisyydelläni sieltä pelastuin ja pääsin ehein nahoin, vaikka partani, kuten huomaatte, tuli harmaaksi. Mutta meidän täytyy kuin täytyykin poiketa tieltä. Kääntäkääppäs nyt, armollinen neiti, no noin, tehän ohjaatte hevosta kuin tottunein kasakka. Ruoho on korkeaa, nyt ei meitä näe ainoakaan silmä.

Ja todella kävi ruoho yhä korkeammaksi, jota kauvemma arolle he tulivat, niin että he lopulta aivan upposivat ruohoon. Hevosille kuitenkin kävi raskaaksi kulkea näiden sekä ohuempien että paksumpien ja usein pistävien ja terävien korsien keskellä. Pian ne väsyivätkin niin että pysähtyivät.

— Jos tahdomme hyötyä näistä hevoskaakeista pitemmän aikaa, sanoi Zagloba, — niin täytyy astua alas selästä ja riisua satulat. Piehtaroikoot nyt ja syökööt hiukan, muuten ne eivät jaksa. Huomaan että olemme tulleet likelle Kahmalikia, hauska sinne olisikin päästä. Siellä on pelkkää kaislikkoa, kun kaislikkoon piiloutuu, niin ei itse pirukaan löydä. Ettemme vain eksyisi.

Tämän sanottuaan Zagloba astui hevosen selästä ja auttoi Helenankin maahan. Hän irroitti nyt satulat ja haki esiin eväät, jotka hän varovaisuudessaan oli Rozlogista pannut mukaan.

— Täytyy tässä vahvistaa itseään, sanoi Zagloba, — sillä matka on pitkä. Rukoilkaa te, hyvä neiti, pyhää Rafaelia ja luvatkaa hänelle jotakin, että onnellisesti pääsisimme tien päähän. Zolotonoszassa on vanha linnoitus ja ehkäpä me siellä tapaamme turvajoukonkin. Plesniewski sanoi, että talonpojat Dnieperin takana nousevat kapinaan. Hm! he ovat kyllä nopeat kapinoimaan, mutta Dnieperin takaisia maita hallitsee ruhtinasvojevodan käsi ja se käsi on saakelin painava. Bohunilla kyllä on luja niska, mutta jos tuo käsi laukeaa hänen niskaansa, niin kyllä se taipuu maahan asti, jonka Jumala suokoon tapahtuvan, amen. Syökääppä nyt, hyvä neiti.

Herra Zagloba veti saapasvarrestaan esiin veitsen ja tarjosi sen Helenalle. Sitte hän pani satulaverholle neidon eteen häränpaistia ja leipää.

— Syökää, neitiseni, sanoi hän. — Kun vatsa on tyhjä, niin on pää täynnä herneitä ja kaalia. Jollet tahdo tehdä hullutuksia, niin syö häränpaistia. Me olemme mekin nyt tehneet hullutuksen, sillä parempihan olisi ollut paeta Lubnieen Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ruhtinas marssii varmaan hänkin Dnieperille hetmanien avuksi. Kauheita ovat ajat, kun on sisällinen sota, pahin kaikesta pahasta. Ei ole enään tyyssijaa rauhallisille ihmisille. Parempi olisi ollut ruveta papiksi, minulla kun lisäksi oli siihen kutsumus, sillä olen rauhallinen ja kohtuullinen mies. Mutta toisin järjesti kohtalo. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minä olisin ehkä nyt Krakovan kaniikkina ja laulaisin tuntirukouksia kuorituolissa, sillä minulla on hyvin kaunis ääni. Mutta mitäs niistä. Nuorena minä pidin naisista, ei neiti uskoisi mikä keikari minä olin! Kun katsahdinkin johonkin naiseen, niin oli kuin ukkonen olisi häneen iskenyt. Jos minä olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, niin taitaisinpa käydä vaaralliseksi itse herra Skrzetuskillekin. Armollinen neiti on aika soma kasakka, onko ihme, että nuoret miehet juoksevat teidän perässänne ja halkovat toistensa kalloja teidän takianne. Kyllä se herra Skrzetuskikin on aika taitava tappelija, olinhan minä näkemässä, kun herra Czaplinski suututti hänet ja hän — huomattava kyllä on, että Czaplinski oli päissään — kävi häneen kiinni — ei tosin nyt juuri kallosta ottaen, mutta luvalla sanoen housuista, ja paiskaa hänet ovesta niin että — sen vakuutan kuin vakuutankin neidille — siltä mieheltä lähtivät luut saranoiltaan. Vanha Zacwilichowski kertoi minulle hänkin neidin sulhasesta, että hän on suuri ritari, ruhtinasvojevodan suosikki; ja olenhan minä itsekin kerran nähnyt, ettei hän ole sotamies mitään tavallista sorttia. Ja suuri hänellä on kokemus… Hohhoh, kuuma on. Vaikka erittäin mielelläni olen neidin seurassa, niin antaisin, totta vie, en tiedä mitä, jos jo oltaisiin Zolotonoszassa. Huomaan, että meidän päivät täytyy istua täällä ruohossa ja öisin ratsastaa. En vain tiedä kestääkö neiti sellaisen ponnistuksen.

— Minä olen terve ja kestän kaikki vaivat. Voimme vaikkapa heti lähteä ratsastamaan.

— Neidissä näkyykin olevan urheutta enemmän kuin naisväessä tavallisesti. Nyt ovat hevoset piehtaroineet, minä satuloin ne heti, jotta olisivat valmiina kaiken varalta, en nimittäin tunne oloani oikein turvalliseksi ennenkuin näen edessäni Kahamlikin kaislikot. Jollemme olisi poikenneet maantieltä niin olisimme likempänä Czehryniä päässeet joelle, mutta tällä kohdalla on sinne maantieltä noin penikulman verran, niin ainakin arvelisin. Lähdemme heti toiselle puolen jokea. Mutta minun täytyy kuin täytyykin sanoa armolliselle neidille, että minua kauheasti nukuttaa. Koko toissayö pidettiin peliä Czehrynissä ja ennen Rozlogiin tuloa minulla oli aika työ tuon kasakan takia, tänä yönä taas oli tuo Rozlogin juttu. Minua nukuttaa niin ettei haluta edes puhella, vaikka tapanani yleensä ei ole vaieta. Filosofitkin sanovat, että kissan pitää olla hyvän pyydystämään ja talonpojan soittamaan suutaan. Mutta nyt minä huomaan, että kieleni on käynyt laiskaksi, pyydän neitiä antamaan anteeksi, jos nukahdan.

— Ei tee mitään, vastasi Helena.

Herra Zagloba syytti tarpeettomasti kieltään laiskuudesta, sillä aamunkoitosta asti oli hän puhua jauhanut lakkaamatta ja nyt hänen todella oli uni. Kun he siis uudestaan asettuivat hevosten selkään, alkoi herra Zagloba heti nukkua ja nuokkua satulassa ja vihdoin hän meni kokonaan uneen. Päivän vaivat ja ruoho, se kun kahisi hevosten halkoellessa sitä rinnoillaan, nukuttivat häntä. Helena vaipui mietteisiin, ajatukset kiertelivät hänen päässään kuin lintuparvet. Tähän asti olivat tapaukset seuranneet toisiaan niin nopeasti, että tyttö tuskin oli voinut selvitellä itselleen mikä häntä oikeastaan oli kohdannut. Hyökkäys, yölliset murhat, kauhu, odottamaton pelastus ja pako, tämä kaikki oli vyörynyt hänen ylitseen kuin myrsky, yhden ainoan yön kuluessa. Ja sitte oli tapahtunut niin paljon käsittämättömiä asioita. Kuka oli tuo mies, joka oli hänet pelastanut? Tosin hän oli sanonut nimensä, mutta nimi ei mitenkään selittänyt aihetta hänen menettelyynsä. Mistä hän oli tullut Rozlogiin? Hän sanoi tulleensa yhdessä Bohunin kanssa, nähtävästi hän siis oli hänen seuralaisiaan, hänen tuttavansa ja ystävänsä. Mutta miksi hän siinä tapauksessa oli pelastanut hänet, Helenan, syöksyen mitä suurimpaan vaaraan ja saattaen itsensä kasakan kostonhimon alaiseksi? Ymmärtääksensä tämän kaiken olisi Helenan täytynyt perinpohjin tuntea herra Zagloban, hänen rauhattoman mielensä ja hyvän sydämensä. Mutta hän oli tuntenut hänet vasta kuusi tuntia. Ja tuo outo mies otsattomine kasvoineen, tuo tappelijan ja juopon näköinen mies, hän on kuin onkin nyt hänen pelastajansa! Jos Helena olisi tavannut Zagloban kolme päivää sitte, niin hän olisi herättänyt hänessä inhoa ja pelkoa. Nyt pitää hän häntä hyvänä enkelinään ja pakenee hänen kanssaan — minne? Zolotonoszaan, tai jonnekin muualle, hän ei itsekään vielä tarkoin tiedä, minne. Mikä kohtalon muutos! Eilen Helena vielä pani maata kodin rauhallisen katon alla, tänään hän on arolla, hevosen selässä, yllään miehen vaatteet, kodittomana ja ilman tyyssijaa. Hänen takanansa on kauhea hurjapää, joka tavoittelee hänen kunniaansa ja rakkauttansa, hänen edessään on talonpoikaiskapinan tulipalo, sisällinen sota, kaikki mahdolliset väijytykset, hälytykset ja kauhut. Ja tuo mieskö on hänen turvansa? Ei, vielä on joku muukin, mahtavampi kuin väkivallantekijät, voimakkaampi kuin sota, murhat ja tulipalot.

Tyttö kohotti silmänsä taivasta kohden:

— Pelasta minut, sinä suuri ja armollinen Jumala, pelasta orpo, pelasta onneton, pelasta eksynyt! Tapahtukoon sinun tahtosi, mutta tulkoon kuitenkin sinun laupeutesi.

Ja olihan laupeus jo tullutkin, sillä käsittämättömän Jumalan ihmeen kautta oli hänet temmattu irti julmista käsistä. Vaara ei ollut vielä ohi, mutta ehkäpä pelastuskaan ei ollut kaukana. Kuka tietää, missä on se, jonka hänen sydämensä on valinnut? Varmaan hän jo on palannut Siczistä, ehkäpä hän on jossakin täällä, tällä samalla arolla. Hän hakee Helenaa ja löytää hänet! Ja silloin astuu ilo kyynelten sijalle, silloin seuraa häät, ja suru, uhka ja levottomuus katoavat ainiaaksi. Seuraa rauha ja onni. Toivo täytti tytön rehellisen, yksinkertaisen sydämen. Aro kahisi ystävällisesti hänen ympärillään. Ja tuulahdus, joka liikutteli ruohoja, leyhytteli samalla hänen mieleensä suloisia ajatuksia. Eipä hän olekaan onneton orpo tässä maailmassa, koska hänen luonansa on ihmeellinen tuntematon holhooja ja koska toinen, tuttu ja rakastettu pitää hänestä huolta, ei jätä häntä, vaan aina vaalii. Hän on rautainen mies, mahtavampi ja voimakkaampi niitä, jotka tällä hetkellä ahdistavat häntä.

Yhä kahisi aro ystävällisesti, kukista tulvi väkevää, juovuttavaa tuoksua. Aron kukkaset taivuttelivat lempeästi häntä kohden paitansa, ikäänkuin olisivat tunteneet sisarekseen tuon pitkätukkaisen, valepukuisen kasakkapojan, jolla oli niin maidonvalkoiset kasvot ja punaiset huulet. Ne taipuivat häntä kohden ikäänkuin sanoakseen: älä itke, kaunis tyttö, mekin olemme Jumalan holhokkeja. Aro henki Helenan mieleen yhä enemmän rauhaa. Murhan ja vainon kuvat häipyivät vähitellen ja sijaan tuli suloinen herpaantuminen. Uni alkoi vähitellen painaa hänen silmäluomiaan, hevoset astelivat verkalleen, liike tuuditti häntä. Hän nukkui.

NELJÄS LUKU.

Koirien haukuntaan Helena heräsi. Avattuaan silmänsä näki hän etäällä edessään suuren varjoisan tammen, aitauksen ja kaivon vintan. Hän herätti nopeasti toverinsa.

— Herätkää, hyvä herra.

Zagloba avasi silmänsä.

— Mitäs tämä on? Minnekkäs me olemme tulleet?

— En tiedä.

— Odottakaa, hyvä neiti. Se on kasakkain talvimajoja.

— Siltä se minustakin näyttää.

— Siellä asuu varmaan paimenia. Ne eivät ole mitään hauskaa seuraa. Mitä nuo koirat tuossa niin räykyttävät. Repikööt teidät sudet. Tuollapa näkyy olevan hevosia ja miehiä, tuolla aitauksen luona. On kai parasta poiketa sinne, muuten saattaisivat ruveta ajamaan meitä takaa, jos meidän pitää kulkea heidän sivutseen. Varmaan neitikin nukahti?

— Niin tein.

— Yks, kaks, kolme, neljä satuloitua hevosta ja neljä miestä aitauksen ääressä… No, se ei ole mikään suuri joukko. Aivan oikein, paimenia ne ovat, näyttävät vilkkaasti keskustelevan. Hei miehet siellä, kuuletteko!

Neljä kasakkaa alkoi lähestyä. Ne olivat todella noita hevospaimenia, jotka kesän aikaan aroilla vartioivat hevoslaumoja. Herra Zagloba pani heti merkille, että vain yhdellä heistä oli aseina sapeli ja pyssy. Kolmella toisella oli vain kepinpäähän sidottu hevosen leukaluu. Zagloba tiesi kuitenkin samalla, että tuollaiset hevospaimenet ovat villiä väkeä ja että ne usein saattavat olla vaarallisia matkustajille.

Miehet lähestyivät, kulmainsa alta katsellen vieraihin. Heidän pronssinvärisillä kasvoillaan ei saattanut nähdä vähintäkään kohteliaisuutta.

— Mitä te tahdotte? kysyivät he lakkiaan nostamatta.

— Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.

— Jumal'antakoon, mitä te tahdotte?

— Onko tästä pitkältäkin Syrowataan?

— Emme tunne mitään Syrowataa.

— Mikäs tämän talvimajan nimi on?

— Husla.

— Antakaahan meidän hevosillemme vettä.

— Ei ole vettä, kaikki on kuivunut. Mutta mistä te tulettekaan?

— Kriwa-Rudasta.

— Ja minnekkä on matka?

— Czehryniin. Hevospaimenet katselivat toisiinsa.

Yksi heistä, musta kuin sontiainen ja vinosilmäinen, alkoi tuijottaa herra Zaglobaan ja sanoi vihdoin:

— Mutta miksi te olette poikenneet maantieltä?

— Kun on niin kova helle.

Vinosilmäinen laski nyt kätensä herra Zagloban hevosen suitsille.

— Astukaa alas hevosen selästä, hyväherra. Ei kannata ajaa Czehryniin.

— Miksei? kysyi herra Zagloba levollisesti.

— Näettekö tuon kasakan tuossa? sanoi vinosilmä, osoittaen yhtä hevospaimenista.

— Näen.

— Hän on tullut Chzehrynistä. Siellä tapetaan ljaheja.

— Tiedätkös sinä, mies, kuka tulee Czehryniin heti meidän jälessämme?

— Kukas sitte?

— Ruhtinas Jarema.

Paimenien röyhkeät kasvot nöyrtyivät yhtäkkiä. Kaikki he ikäänkuin komennosta paljastivat päänsä.

— Mutta tiedättekös te, moukat, puhui herra Zagloba edelleen, — mitä ljahit tekevät niille, jotka tappavat? He hirttävät ne. Ja tiedättekö te kuinka paljon ruhtinas Jarema tuo sotaväkeä muassaan? Tiedättekö, että hän on täältä vain puolen penikulman päässä? Häh, te koirat, senkin säkkipillit, kuinka te olette ottaneet vastaan meidät? Kaivonne on kuivunut, teillä ei ole vettä hevosille, te lurjukset, tammanvarsat, kyllä minä teille näytän!

— Älkää suuttuko, herra, kaivo on kuivunut. Käymme itsekin juottamassa Kahamlikilla ja noudamme sieltä juomaveden.

— Perhanan sikiöt!

— Suokaa anteeksi, herra, kaivo on kuivunut, mutta jos te käskette, niin noudamme vettä.

— Kyllä minä tulen toimeen ilman teitäkin. Lähden joelle palvelijapoikani kanssa. Missä se Kahamlik täällä on? kysyi hän julman näköisenä.

— Kas tuolla, parin sadan sylen päässä tästä.

— Pitääkö sieltä kääntyä maantielle, vai pääseekö rantaa pitkin?

— Pääsee, herra. Penikulman päässä täältä tulee joki aivan likelle maantietä.

— Poika, ratsastappa edellä, sanoi herra Zagloba, kääntyen Helenan puoleen.

Valepukuinen poika käänsi paikalla hevosensa ja läksi karauttamaan.

— Kuulkaa, sanoi Zagloba, kääntyen miesten puoleen, — jos tänne meidän perässämme tulee jokin joukko, niin sanokaa, että olen ratsastanut rantaa pitkin maantielle.

— Sanotaan, herra.

Neljännes tuntia myöhemmin ratsasti Zagloba taasen Helenan rinnalla.

— Oikeaan aikaanpa minä keksin ruveta puhumaan heille ruhtinas-vojevodasta! sanoi hän räpyttäen kaihen peittämää silmäänsä. — Nyt he koko päivän istuvat ja odottavat tuota joukkoa. Vapisemaan he rupesivat, kun kuulivat ruhtinaan nimen.

— Huomaan teidän olevan niin kekseliään, että kykenette pelastumaan mistä hädästä hyvänsä, sanoi Helena, — ja kiitän Jumalaa, että, hän on lähettänyt minulle sellaisen holhoojan.

Nämä sanat miellyttivät Zaglobaa. Hän hymähti, silitti partaansa ja sanoi:

— Onkos Zagloballa sitte järki niskassa? Tietenkin niinä olen viekas kuin Odysseus, ja täytyy minun se sanoa neidille, että jollei minussa olisi ollut tätä viekkautta, niin korpit jo aikoja sitte olisivat minua nokkineet. Mikäs auttaa — täytyy pelastaa nahkansa. Heitä oli varsin helppo saada uskomaan, että ruhtinas oli lähellä ja varmaa onkin, että hän tänään tai huomenna ilmestyy näille seuduille, kädessä tulinen miekka kuin milläkin arkkienkelillä. Ja jos hän vain jossakin matkan varrella lyö kappaleiksi Bohunin, niin minä lähden kuin lähdenkin paljain jaloin pyhiinvaellukselle Czenstochowaan. Vaikkapa nuo paimenet eivät olisi uskoneetkaan sanoihini, niin jo pelkästään ruhtinaan mainitseminen riitti pidättämään heitä hyökkäämästä meidän kimppuumme. Sen teille kuitenkin sanon, että heidän röyhkeytensä on paha merkki, sillä se tietää, että talonpojat jo täälläkin ovat kuulleet Chmielnickin voitoista ja käyvät yhä röyhkeämmiksi. Meidän täytyy nyt koettaa pysytellä autioilla paikoilla emmekä paljoa saa kurkistella kyliin, sillä se on vaarallista. Kunpa nyt ruhtinas-vojevoda pian tulisi, sillä me olemme joutuneet sellaiseen rysänperään, ettei voi pahempaa ajatella.

Levottomuus valtasi uudelleen Helenan. Tahtoen kuulla herra Zagloban huulilta jonkin toivon sanan, hän virkkoi:

— Nyt minä jo uskon, että te pelastatte sekä itsenne että minut.

— Se on selvää, vastasi vanha kerskaaja. — Päähän on olemassa sitä varten, että se hoitaisi nahan. Ja minä olen kuin olenkin jo oppinut pitämään armollisesta neidistä niin paljon, että tulen puolustamaan teitä kuin omaa tytärtäni. Pahinta vain on, totta puhuen, ettemme tiedä minne pakenemme. Sillä ei se Zolotonoszakaan ole aivan varma turvapaikka.

— Minä tiedän varmaan, että veljeni ovat Zolotonoszassa.

— Ovat tai ei — ovathan he saattaneet sieltä lähteäkin. Mutta Rozlogiin he varmaan eivät palaa sitä tietä, jota me nyt kuljemme. Minä panen enemmän toivoa Zolotonoszan vartiojoukkoon. Jospa siellä linnoituksessa olisikin vaikkapa vain puoli lippukuntaa tai puoli rykmenttiä. Mutta kas tuossahan Kahamlik jo onkin. Me kuljemme kuitenkin ensinnä kaislikon laitaa pitkin, menemme sitte joen yli ja lähdemme, peittääksemme jälkemme, jokea ylöspäin emmekä sen juoksua pitkin maantietä kohden. Me kyllä siten lähenemme Rozlogia, mutta emme sentään kovin pahasti…

— Me lähenemme Browarkia, sanoi Helena, — jonka kautta kuljetaan Zolotonoszaan.

— Niin onkin parempi. Pysäyttäkääppä nyt, neiti.

He juottivat hevosensa. Sitte herra Zagloba, jätettyään Helenan piiloon korkean ruohiston peittoon, lähti hakemaan kaalamopaikkaa. Hän löysikin sen helposti, sillä se oli vain muutaman kymmenen askeleen päässä siitä minne he olivat pysähtyneet. Juuri siitä olivat paimenet ajaneet hevosensa toiselle puolelle. Muuten oli joki melko matala, vain rannoilla oli vaikea kulkea, ne kun olivat letot ja kaislikon peitossa. Päästyään joen toiselle puolelle lähtivät Zagloba ja Helena nopeasti ratsastamaan joen juoksua vastaan. He kulkivat levähtämättä yöhön asti. Tie oli raskas kulkea, Kahamlikiin laski nimittäin monta lisäjokea, jotka, ollen suultaan leveämpiä, siellä täällä muodostivat soita. Täytyi joka hetki etsiä kaalamoja, tai tunkeutua kaislikkojen läpi, joissa ratsastajain oli vaikea kulkea. Hevoset väsyivät kovin, ne tuskin enään jaksoivat laahata jalkoja perässään. Joskus uupuivat ne siinä määrin, että Zagloba luuli niiden jäävän siihen paikkaan. Vihdoin saavuttiin korkealle kuivalle rannalle, joka kasvoi tammimetsää, silloin oli yökin jo käsissä, jopa sangen pimeänä. Oli mahdoton enään kulkea edemmä, sillä pimeässä olisi voinut joutua upottaviin soihin. Siksi päätti herra Zagloba odottaa aamua.

Riisuttuaan satulat, köytti hän hevoset etujaloistaan kiinni ja päästi ne syömään. Sitte hän keräsi lehtiä, levitti ne vuoteeksi, peitti lehdet satulavaipoilla, pani näiden päälle viittansa ja lausui Helenalle:

— Pankaa nyt maata, hyvä neiti, ja nukkukaa, sillä ette tällä hetkellä voi tehdä muutakaan. Kaste pesee puhtaaksi teidän silmänne eikä teillä ole mitään hätää. Minä puolestani painan pääni satulaa vastaan, sillä en enään tunne omia luitani. Tulta emme sytytä, valo houkuttelisi tänne paimenia. Yö on lyhyt ja aamun koittaessa lähdemme eteenpäin. Nukkukaa rauhallisesti, hyvä neiti. Olemme hypelleet kuin jänikset ja, totta puhuen, kulkeneet aika matkan. Mutta niin olemmekin hävittäneet jälkemme, että sen pitää olla pirua ovelamman, joka meidät löytää. Hyvää yötä, armollinen neiti.

— Hyvää yötä, hyvä herra.

Solakka kasakkapoika laski polvilleen ja rukoili kauvan, silmät nostettuina tähtiä kohti. Herra Zagloba taas otti olkapäilleen satulan ja vei sen jonkun matkan päähän, valmistaen siellä itselleen yösijan. Ranta oli onnellisesti valittu makuupaikka, korkea ja kuiva, joten ei siellä ollut sääskiäkään. Tammien tuuhea lehdistö saattoi olla hyvänä suojana sadetta vastaan.

Helena ei pitkään aikaan voinut nukkua. Edellisen yön tapaukset tulivat taasen elävinä hänen eteensä. Pimeässä ikäänkuin kallistuivat murhatun tädin ja veljien kasvot hänen puoleensa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi yhdessä heidän ruumiidensa kanssa, suljettuna samaan huoneeseen. Heti tulee sinne Bohun. Hän näki Bohunin kalpeat kasvot ja mustat, tuskan rypistämät kulmakarvat, hänen silmänsä tuijottavat Helenaan… Tyttö joutui sanomattoman levottomuuden valtaan. Ja nyt hän yhtäkkiä, ympäröivässä pimeydessä todella näkeekin kaksi välkkyvää silmää…

Kuu katsahti hetkeksi pilvien raosta, valaisten muutamalla säteellä tammikon ja antaen kannoille ja oksille satumaiset muodot. Ruisrääkät kaihersivat niityillä, viiriäiset ääntelivät arolla. Silloin tällöin kuului kaukaa joitakin kummallisia lintujen tai yöeläinten ääniä. Lähempänä päristelivät hevoset. Pureskellen ruohoa ja hypiskellen kytkyimissään loittonivat ne loittonemistaan nukkujista. Kaikki nämä äänet olivat kuitenkin vain omiaan rauhoittamaan Helenaa, sillä ne karkoittivat haaveelliset näyt ja siirsivät hänet todellisuuteen. Ne sanoivat hänelle, että hirveä huone joka alati oli hänen silmissään, sukulaisten ruumiit ja kalpea Bohun kostonhimoisine katseineen, ovat harhanäkyjä, kauhun tuotteita eikä mitään muuta. Joitakuita päiviä sitten olisi pelkkä ajatus tällaisesta yönvietosta paljaan taivaan alla erämaassa kipeästi loukannut häntä. Nyt täytyi hänen tyynnyttääkseen itseään johdattaa mieleensä, että hän todella on Kahamlikin rannalla, kaukana neitsytkammiostaan.

Ruisrääkät ja viiriäiset ääntelivät häntä uneen. Tähdet tuikkivat ja kun tuulenhenki liikutti oksia, niin pörähtelivät turilaat tammien lehdillä. Vihdoin vaipui Helena uneen. Erämaan yöt tarjoavat kuitenkin myöskin yllätyksensä. Oli jo alkanut valjeta, kun hänen korviinsa sattui joitakin kauheita ääniä: loksahtelua, ulvontaa, kuorsausta ja kesken kaiken vingahdus niin tuskallinen ja vihlova, että veri hänen suonissaan jähmettyi. Hän hypähti pystyyn, hän oli kylmässä hiessä, kauhistuksissaan ei hän ymmärtänyt mitä tehdä. Yhtäkkiä ilmestyi hänen silmiensä eteen Zagloba, joka lakitta päin oli maannut sillä suunnalla mistä melu kuului. Hänellä oli pistoli kädessä. Hetken perästä kajautti hän äänensä kuuluville: "u-haa! u-haa! Voi teitä raukkoja!" Samassa pamahti laukaus ja kaikki vaikeni. Helenasta tuntui siltä kuin odotusta olisi kestänyt vuosisatoja. Vihdoin alkoi Zagloban ääni kuulua alempaa rannalta:

— Sudet teidät syökööt ja rakkari nylkeköön, että juutalaiset saisivat pitää teitä kauluksinaan!

Zagloban äänessä tuntui todellinen epätoivo.

— Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö.

— Sudet ovat raadelleet hevoset. — Jeesus Maaria, molemmatko?

— Toisen ovat tappaneet ja toinen on niin revitty, ettei se kulje sataakaan askelta eteenpäin. Eivät ne yöllä ole loitonneet kuin korkeintain kolmensadan askeleen päähän, mutta mennyttä ne ovat kuin ovatkin.

— Mitä me nyt teemme?

— Niin, mitä me teemme! Veistämme itsellemme kepit ja asetumme niiden selkään. Tiedänkös minä mitä nyt tehdään. Sen vain tiedän, että piru on merrassa. Sanon kuin sanonkin neidille, että nyt on piru toden totta ottanut meidät haltuunsa eikä se kumma olekaan, sillä varmaan hän on Bohunin ystävä tai suorastaan sukulainen. Mitä kummaa me nyt teemme? Tulkoon minusta hevonen, jos minä sen tiedän! Silloin on ainakin armollisella neidillä kaakki, jonka selässä voi ratsastaa. Konna minä olen, jos joskus olen ollut tällaisessa pulassa!

— Me kävelemme jalan.

— Se on neidin helppo sanoa, neiti kun on kahdenkymmenen vuoden vanha, mutta toista on minun vaeltaa talonpojan malliin, minun, jolla on tällaiset ääriviivat. Vaikka väärinhän sanoin senkin, sillä mikä moukka hyvänsä saa käsiinsä hevoskaakin, koirat vain käyvät jalkaisin. Tässä joutuu ihan epätoivoon, jumaliste. Tietysti me emme jää tänne istumaan, vaan lähdemme liikkeelle, mutta milloin me tulemme perille Zolotonoszaan sitä minä en tiedä! Jos oli vaivaloista paeta hevosenkin selässä, niin jalkapatikka se vasta on maailmanlopun työtä. Meidän on totisesti käynyt niin hullusti kuin vain saattaa käydä. Satulat ovat nyt jätettävät tänne ja suuhunpantavan saamme kuljettaa omalla niskallamme.

— Minä en suostu siihen, että te yksin kannatte mitä me tarvitsemme. Minä kannan minäkin.

Zagloba murahti hyväksyvästi, nähdessään tytön päättäväisyyden.

— Armollinen neiti, sanoi hän, — olisinhan minä toki turkkilainen tai pakana, jos suostuisin sellaiseen. Eiväthän nuo valkeat kätöset eivätkä nuo kapeat hartiat nyt ole luotu kantamista varten… Jumalan avulla koetan tulla toimeen omin neuvoin, mutta usein minun vain täytyy levätä. Olen näet aina ollut syömisessä ja juomisessa liian kohtuullinen, ja siitä olen saanut hengenahdistuksen. Minä otan matkaan satulavaipat öitä varten, sekä hiukan evästä, ja muu saa sitte jäädä neidin osalle. Ensi työksemme meidän kuitenkin heti täytyy kunnollisesti vahvistaa itseämme.

He ryhtyivät heti aterioimaan. Hyljäten ylistämänsä kohtuullisuuden, ahmi herra Zagloba minkä kerkesi. Puolenpäivän aikaan he tulivat kaalamolle, josta nähtävästi silloin tällöin oli kulkenut ihmisiä ja vankkureita, koska molemmilla rannoilla oli pyörien ja hevosenkavioiden jälkiä.

— Ehkä tämä on Zolotonoszan tie, sanoi Helena.

— Kun ei ole keneltä kysyä.

Tuskin oli Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun heidän korviinsa jostakin kaukaa sattui ihmisääni.

— Odottakaappa, hyvä neiti, piiloutukaamme, kuiskasi Zagloba.

Ääni läheni lähenemistään.

— Näettekö jotakin? kysyi Helena.

— Näen.

— Kuka siellä tulee?

— Sokea ukko harppuineen. Poika on häntä johtamassa. Nyt he riisuvat jalkineensa ja tulevat suoraan meitä kohti, joen poikki.

Hetken perästä ilmaisi veden loiskina, että he todella kahlaavat yli joen.

Zagloba ja Helena astuivat esiin piilostaan.

— Hyvää päivää, sanoi Zagloba lujalla äänellä.

— Jumal'antakoon, vastasi ukko. — Kuka siellä on?

— Kristityitä. Älä pelkää, ukko. Kas tuossa saat pikkurahan.

— Antakoon pyhä Nikolai teille terveyttä ja onnea.

— Mistäs te tulette, kuuleppas ukko?

— Browarkista.

— Ja minne tämä tie johtaa?

— Taloihin, hyvä herra, kylään.

— Pääseekö tästä Zolotonoszaan?

— Pääsee, herra.

— Milloin te lähditte Browarkista?

— Eilen aamulla, herra.

— Kävittekö Rozlogissa?

— Kävin. Mutta sitte sinne kuului tulleen ritareja ja oli ollut tappelu.

— Kukas sen kertoi?

— Browarkissa kerrottiin. Sinne oli tullut yksi ruhtinattaren palvelijoista ja hän kertoi kauheita.

— Ette te itse nähneet häntä?

— Minä en näe, minä olen sokea, herra.

— Entä tuo poika?

— Hän näkee, mutta on taas mykkä, ja yksin minä ymmärrän häntä.

— Onko tästä pitkäkin matka Rozlogiin? Me olemme nimittäin menossa sinne.

— Oi, se on kaukana.

— Mutta tehän sanotte käyneenne Rozlogissa.

— Kävimme, herra.

— Vai niin, sanoi herra Zagloba ja tarttui yhtäkkiä poikaa niskasta kiinni. — Ahaa, te lurjukset, konnat ja pahantekijät, vai kuljette te vakoilemassa ja yllytätte talonpoikia kapinaan. Hei, Fedor, Olesza ja Maksim, ottakaa kiinni heidät, riisukaa alasti ja hirttäkää tai upottakaa veteen. Lyökää heitä, he ovat kapinoitsijoita, vakoilijoita, lyökää, lyökää kuoliaaksi.

Zagloba alkoi nyt höyhentää poikaa, kovasti ravistellen häntä ja huutaen yhä lujemmalla äänellä. Ukko heittäytyi polvilleen ja pyysi armoa, poika päästeli mykän vihlovia ääniä. Hämmästyksen vallassa katseli Helena tätä outoa hyökkäystä.

— Mitä te teette? kysyi hän, voimatta uskoa omia silmiään.

Mutta herra Zagloba vain ärjyi ja kirosi, pannen liikkeelle kaikki manalan henget, kutsuen kulkijain kimppuun kaikkia mahdollisia onnettomuuksia, tuhoja ja tauteja ja uhkaillen heitä kaikilla piinan ja kuoleman eri lajeilla.

Nuori ruhtinatar luuli, että Zagloba oli kadottanut järkensä.

— Mene kauvemma, huusi hän Helenalle, — ei sinun sovi katsella mitä täällä tapahtuu, mene tiehesi siitä.

Yhtäkkiä kääntyi hän ukon puoleen:

— Riisu vaatteesi, ukko, ja jollet tottele, niin minä lyön sinut kappaleiksi.

Kaadettuaan pojan maahan, alkoi hän riisua häntä omin käsin. Pelästyneenä heitti ukko luotaan sekä harppunsa että pussinsa ja viittansa.

— Riisu kaikki, tai minä tapan sinut! ärjyi Zagloba.

Ukko alkoi vetää paitaa yltään.

Nuori ruhtinatar oli nopeasti loitonnut miehistä, jottei hänen ujoutensa loukkaantuisi. Zagloban kiroukset saattoivat häntä kaiken aikaa.

Päästyään jonkun matkan päähän Helena pysähtyi, tietämättä mitä tehdä. Lähellä oli tuulen kaatama puu, hän istuutui kannolle ja odotti. Mykän ähinä, ukon voihkina ja herra Zagloban sadatukset tulivat kaiken aikaa hänen korviinsa.

Vihdoin kaikki vaikeni. Kuului ainoastaan lintujen viserrys ja lehtien kahina. Hetken perästä saattoi eroittaa myöskin läähätystä ja raskaita miehen askelia. Herra Zagloba saapui paikalle.

Hän kantoi olkapäillään ukolta ja pojalta riistettyjä pukuja ja käsissään kahta paria saappaita sekä harppua. Päästessään lähemmä alkoi hän räpytellä tervettä silmäänsä, hän hymyili ja läähätti.

Nähtävästi hän oli erinomaisella tuulella.

— Ei yksikään oikeudenpalvelija räyhää niinkuin minä tänään olen räyhännyt, sanoi hän. — Aivan tuli kurkkuni käheäksi. Mutta minä olenkin sitte saanut mitä halusin saada. Lähetin heidät matkaan ilkisen alastomina, sellaisina kuin äiti on heidät synnyttänyt. Jollei sulttaani nyt tee minua pashaksi, tai Valakian hospodariksi, niin hän on kiittämätön, sillä minä olen toimittanut hänelle kaksi turkkilaista pyhimystä lisää. Pyysivät, roistot, että jättäisin heille edes paidat, mutta minä sanoin että saavat olla sangen kiitollisia, kun jätän heidät henkiin. Ja katsokaas nyt, hyvä neiti, kaikki on uutta: viitta, saappaat ja paidat. Onkos tässä valtakunnassa enään järjestystä, kun moukat käyvät puettuina noin ylellisesti? He olivat tietysti olleet messumarkkinoilla Browarkissa, siellä kerjänneet kokoon melko rahat ja markkinoilta ostaneet itsellensä uudet vaatteet, alusta loppuun asti. Ei yksikään aatelismies tässä maassa käännä pellostansa kokoon niin paljon rahaa kuin tuollainen ukko kerjäämällä. Nyt minäkin jätän ritarinammatin ja rupean ryöstämään harppu-ukkoja maanteillä, sillä minä huomaan, ette eo modo kaikista pikemmin pääsee varoihin.

— Mutta mitä varten te tämän nyt teitte? kysyi Helena.

— Mitäkö varten? Eikös neiti sitä ymmärrä. Odottakaappa nyt hiukan, niin minä näytän heti mitä varten.

Sen sanottuaan otti Zagloba toisen puolen ryöstetyistä vaatteista ja poistui rannalle pensaikkoon. — Hetken perästä alkoi pensaikosta kuulua harpun säveliä ja heti senjälkeen ilmestyi näkyviin — ei enään herra Zagloba, vaan todellinen ukrainalainen soittaja-ukko, harmaapartaisena ja toisessa silmässään kaihi. Soittajaukko läheni Helenaa, laulaen käheällä äänellä:

Harmaja haukka, armas kuin veli, ylhäällä lennät, kauvaksi katsot.

Ruhtinatar taputti käsiään ja ensimäisen kerran senjälkeen kun hän oli paennut Rozlogista, kirkasti hymy hänen ihania kasvojaan.

— Jollen olisi tietänyt, että te se olette, niin en olisi teitä tuntenut.

— Vai niin, sanoi herra Zagloba, — neiti ei kai laskiaisenakaan ole nähnyt paremmanpuoleisia naamiaisia. Minä tuossa katselin kuvaani Kahamlikin vedessä ja jos eläessäni olen nähnyt komeamman soittaja-ukon, niin hirtettäköön minut oman pussini nauhoihin. Eikä minulla ole puutetta lauluistakaan. Mitäs armollinen neiti suvaitsee: ehkä kuulla Bohuslawin Marusiasta, Bondariwnasta, tai Sierpiahin kuolemasta. Osaan minä senkin. Lurjus olen, jollen ansaitse leipäpalasta suurimpienkin hulivilien joukossa!

— Nyt ymmärrän jo tekonne, ymmärrän miksi ryöstitte puvun noilta raukoilta. Te voitte nyt valepuvussa kulkea turvallisemmin.

— Se on selvää, sanoi herra Zagloba. — Mitäs neiti ajattelee… Kas täällä Dnieperin takana on rahvas pahempaa kuin missään muualla ja vain ruhtinaan käsi pidättää ilkimykset väkivallanteosta. Mutta nyt, kun he saavat tietää sodasta zaporogilaisia vastaan ja Chmielnickin voitoista, niin ei mikään mahti pidätä heitä kapinasta. Huomasitteko noita hevospaimenia, jotka jo tahtoivat käydä kimppuumme? Jolleivät hetmanit nyt pian lyö Chmielnickiä, niin koko maa päivän tai kahden perästä on tulessa. Kuinkas minä silloin kuljetan neidin kapinoitsevien talonpoikaisjoukkojen lävitse? Ja jos meidän pitää joutua niiden käsiin, niin olisimme yksintein voineet jäädä Bohunin kynsiin.

— Ei mitenkään, ei mitenkään, pikemmin minä tahdon kuolla! keskeytti ruhtinatar.

— Mutta minä tahdon pikemmin elää, sillä kuolema on kuin onkin sellainen temppu, ettei sitä vältä millään sukkeluudella. Vaan minäpä luulen, että Jumala suorastaan lähetti nuo soittajat tiellemme. Peloitin heitä samoin kuin noita hevospaimeniakin sillä, että ruhtinas koko armeijoineen on likenemässä. Kauhuissaan tulevat he nyt istumaan kolme päivää kaislikossa ja valepuvuissamme pääsemme me sillaikaa ehkäpä Zolotonoszaan asti, tapaamme siellä teidän veljenne ja saamme apua. Jollei, niin menemme kauvemma, aina hetmanien luokse, tai odotamme ruhtinasta. Ja tämän kaiken teemme turvallisesti, sillä soittaja-ukkoja ei uhkaa mikään, ei talonpoikien enempää kuin kasakkainkaan puolelta. Me voisimme huoleti pistää päämme vaikkapa Chmielnickin leiriin. Vain tatareja meidän tulee välttää, sillä he voisivat ottaa armollisen neidin nuorena poikana vankeuteensa.

— Silloin täytyy minunkin vaihtaa pukua!

— Aivan oikein, neiti saa luopua tuosta asetakista, teidän täytyy pukeutua talonpoikaisnuorukaiseksi. Tietysti te olette vähän liian hieno talonpojanlapseksi ja myöskin minä soittaja-äijäksi, mutta minkäs sille mahtaa. Tuuli kyllä pian ahavoittaa teidän kasvonne ja kävelemisestä laskeutuu minun möhömahani. Minä hikoilen pois kaiken lihavuuden! Kun aikoinaan rumenialaiset polttivat toisen silmäni, niin pidin sitä kauheana onnettomuutena, mutta nyt huomaan, että tämä tuleekin hyvään tarpeeseen, sillä soittaja-äijä joka ei ole sokea, olisi kaikin puolin epäilyttävä. Neidin täytyy nyt kuljettaa minua kädestä ja kutsua minua Onutrijksi, sillä se on minun isoisäni nimi. Pankaa pian yllenne toinen puku, sillä meidän täytyy lähteä matkalle. Jalkaneuvojen varassa matka piteneekin aikalailla.

Herra Zagloba meni syrjään ja Helena alkoi heti pukea ylleen ukkoa seuranneen pojan vaatteita. Kylvettyään joessa heitti hän yltään asepuvun ja veti päälleen talonpoikaisviitan. Sitte pani hän päähänsä olkihatun ja heitti repun hartioilleen. Onneksi oli Zagloban ryöstämä poika ollut solakka ja hento, niin että hänen pukunsa sopi Helenalle. Zagloba palasi ja tarkasteli häntä joka puolelta.

— Herranen aika! sanoi hän, — moni ritari luopuisi mielellään säädystään, jos hän saisi taluttajakseen tuollaisen pojan. Minä tunnenkin erään husaarin, joka varmaan sen tekisi. Noille hiuksille vain täytyy välttämättä keksiä jokin keino. Näinhän minä Stambulissa kauniita poikia, mutta en minä vielä tuollaista ole nähnyt.

— Kunhan vain ei tämä minun hienouteni kääntyisi pahaksi, sanoi Helena.

Mutta samalla hän hymyili, sillä herra Zagloban ihailu oli hivellyt naisen korvia.

— Hienous ei koskaan käänny pahaksi ja itse olen siitä esimerkkinä, sillä kun turkkilaiset Galatassa polttivat minulta silmän, niin he olisivat polttaneet toisenkin, jollei sikäläisen pashan vaimo olisi minua pelastanut. Ja hän teki sen yksinomaan minun tavattoman kauneuteni takia. Neiti voi vieläkin huomata tämän kauneuden jäljet.

— Mutta tehän sanoitte, että rumenialaiset polttivat teiltä silmän.

— Niin, kas rumeneja ne olivatkin, vaikka turkkilaistuneita. Ne olivat Galatassa pashan palvelijoina.

— Mutta eiväthän ne tuota yhtäkään saaneet poltetuksi.

— Niin, kas raudan kuumuudesta jäi vain kaihi. Mutta vähät niistä! Mitä neiti nyt aikoo tehdä tuolle tukallensa?

— Mitäs muuta kuin se täytyy leikata poikki.

— Niin täytyy, mutta millä?

— Teidän sapelillanne.

— Päitä kyllä voi leikata sapelilla, mutta en tiedä miten lie hiusten! Quo modo?

— Tiedättekös mitä — minä asetun istumaan tuolle kaatuneelle puulle ja annan hiusten valua kannolle. Ja te saatte siinä lyödä ne poikki. Mutta älkää vain lyökö minun päätäni.

— Sitä ei neidin tarvitse peljätä. Juovuksissa ollessa minä monasti olen leikannut sapelilla kynttilän sydämen, koskettamatta itse kynttilää. Enkä minä nyt teillekään tee mitään pahaa, vaikka tämä onkin ensimäinen tilaisuus tätä laatua.

Helena asettui kannon juurelle, heitti sen poikki tavattoman isot mustat hiuksensa ja nosti silmänsä herra Zaglobaa kohti.

— Olen valmis, sanoi hän, — lyökää. Ja hän hymyili hiukan surullisesti, sillä hänen kävi sääli hiuksiansa, jotka tuskin sai mahtumaan kahteen kouraan. Vaikealta tuntui herra Zaglobastakin. Hän kierteli kantoa, voidakseen paremmin tähdätä iskunsa, ja murahteli:

— Hyi olkoon! Mieluummin minä rupeaisin kasakkain tukanleikkaajaksi. Melkeinpä tuntuu siltä kuin ryhtyisin pyövelintyöhön — pyövelithän, niinkuin neiti tietää, leikkaavat noita-akoilta hiukset päästä, jotta piru ei voisi kätkeytyä hiuksiin ja sieltä voimallansa estää kidutuksen vaikutusta. Mutta neiti ei ole mikään noita ja siksi tuntuu minun toimeni niin inhoittavalta, että jos herra Skrzetuski ei sen takia leikkaa minulta korvia päästä, niin sanon, että hän on huono mies. Oikein nousevat käteni kananlihalle. Ummistakaa nyt edes silmänne, hyvä neiti.

— Olen valmis, sanoi Helena.

Herra Zagloba nousi pystyyn ikäänkuin olisi kohottautunut jalustimissaan. Ohut teräs suhahti ilmassa ja heti valuivat pitkät mustat suortuvat sileää kannonkuorta myöten maahan.

— Olen valmis, sanoi vuorostaan Zagloba. Helena nousi vikkelästi ja samassa lehahtivat hänen lyhyeksi leikatut hiuksensa mustana kehänä kasvoja vastaan. Hänen poskilleen nousi kaino puna, sillä tähän aikaan pidettiin tytön hiusten leikkaamista suurena häpeänä. Helenan puolelta todella oli ollut kysymys uhrista, jonka hän saattoi tehdä vain välttämättömyyden pakosta.

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä eikä herra Zagloba, joka itsekin oli tyytymätön tekoonsa, yrittänytkään häntä lohduttaa.

— Minusta tuntuu, että nyt olen juljennut tehdä jotakin suorastaan kunniatonta, sanoi Zagloba. — Ja minä toistan, että herra Srzetuskin, jos hän on kunnon kavaljeeri, tekoni takia täytyy leikata minulta korvat. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä armollisen neidin sexus olisi heti arvattu. Nyt voimme ainakin kulkea turvallisesti. Tiestä otin ukolta selvän panemalla tikarin hänen kaulalleen. Sen mukaan mitä hän kertoi, tulemme arolla, näkemään kolme tammea ja niiden likellä on susirotko. Rotkon viereltä tie taasen kulkee Demianowkaan Zolotonoszan suunnalle. Ukko sanoi kuormankuljettajienkin ajavan sitä tietä, niin että ehkä joskus pääsemme istumaan jonkun vankkureille. Raskaita aikoja nämä ovat, hyvä neiti, sellaisia että aina tulemme ne muistamaan. Mutta nyt täytyy luopua sapelistakin, sillä ei soittajaäijän eikä hänen poikansa sovi käyttää aatelismiehen merkkejä. Minä pistän ne tämän kannon alle, ehkäpä Jumala suo minun ne kerran kaivaa sieltä esiin. Monella retkellä on tuo sapeli ollut mukana. Ja moneen seikkailuun se on ollut syynä. Uskokaa pois, hyvä neiti, olisin jo rykmentin päällikkö, jollei olisi ollut ihmisten kateutta ja ilkeyttä. He ovat aina syyttäneet minua siitä, että himoitsen väkeviä juomia. Mutta sellainen se on tämä maailma. Ei ole missään oikeutta. Kun minä nyt en ole syössyt itseäni perikatoon niinkuin mikäkin tyhmyri, vaan kuin mikäkin Cunctator yhdistänyt miehen rohkeuteen varovaisuuden, niin herra Zacwilichowski esimerkiksi sanoi, että pelkuri aina kulkee seurassani. Hyvä mies, mutta ilkeä kieli! Vielä tässä hiljan hän hämmästeli minua siitä, että olen veljestellyt kasakoitten kanssa. Mutta ilman tuota veljestelyä armollinen neiti varmaan ei olisi eheänä päässyt Bohunin kynsistä.

Näin puhuen piiloitti herra Zagloba sapelit kannon alle ja peitti ne ruoholla. Sitte ripusti hän olkapäilleen repun ja harpun, otti käteensä sauvan johon oli pistetty muutamia piikiviä, heilautti sitä ja sanoi:

— No, eipä se olekaan hullumpi, voihan sillä iskeä tulta jonkin koiran tai suden silmien edessä ja lukea montako hammasta sillä on. Pahinta vain on, että täytyy käydä jalan. Mutta mikäs tässä auttaa, lähdetään pois liikkeelle.

He lähtivät. Mustatukkainen poika kulki edellä ja ukko seurasi häntä. Ukko murahteli ja kiroeli, sillä vaikka arolla puhaltelikin tuulenhenki, niin oli hänen kuuma kulkea jalan. Samainen arotuuli ahavoitti ja rusketutti pian kauniin pojan kasvot. Ennen pitkää he tulivat rotkolle. Sen pohjalla pulppusi lähde, jonka läpikuultava vesi vuosi Kahamlikiin. Rotkon luona, vähän matkan päässä joesta, kasvoi kummulla kolme mahtavaa tammea. Niitä kohden ohjasivat matkustajamme askeleensa. Pian tapasivat he myöskin tien jäljet. Tie oli keltaisenaan kukkia, jotka olivat kasvaneet esiin siinä kulkeneiden eläinten lannasta. Tällä hetkellä ei näkynyt ainoatakaan kuormankuljettajaa, ei tuntunut kärrynrasvan hajua eikä näkynyt verkalleen astuvia harmaita härkiä. Siellä täällä vain oli susien kuljettamia ja auringon valkaisemia eläinten luita. Matkamiehemme kulkivat pysähtymättä, leväten vain jonkun kerran, varjoisissa tammilehdoissa. Mustatukkainen poika pani silloin nukkumaan viheriälle nurmelle ja ukko vartioi häntä. Tuontuostakin piti kulkea purojenkin poikki ja missä ei ollut kaalamoa, siellä he hakivat kunnes löysivät sellaisen, käyden pitkät matkat rantaa myöden. Tällöin ukko välistä nosti pojan käsilleen, osoittaen kerjäläiselle harvinaista voimaa. Mutta hän olikin tanakka ukko. Ja niin he käydä laahustivat iltaan asti, kunnes vihdoin poika istuutui tien oheen tammimetsässä ja sanoi:

— Nyt en enään jaksa, voimani ovat kuin ovatkin lopussa. En jaksa kauvemma, panen tuohon maata ja kuolen.

Ukko hätääntyi.

— Näitä kirottuja erämaita! Ei taloa, ei asumusta tien varrella, ei ainoatakaan elävää sielua! Mutta emme me voi tännekään jäädä yöksi, nyt on jo myöhäinen ilta, tunnin päästä tulee pimeä. Kuulkaas sentään, hyvä neiti…

Ukko vaikeni ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä sen keskeytti jokin kaukainen synkkä ääni, joka tuntui tulevan miltei maan sisästä. Todellisuudessa se kuitenkin tuli rotkosta likellä tietä.

— Siellä on susia, sanoi herra Zagloba. — Viime yönä meillä oli hevoset ja sudet söivät ne meiltä. Nyt ne kai aikovat ottaa meidät itsemme. Kyllähän minulla on pistoli viitan alla, mutta riittäneekö ruutia kahteen laukaukseen enkä mielelläni tahtoisi joutua tortuksi susien häissä. Kuuletteko: taas!

Ulvonta kuului jälleen. Se tuntui lähenevän.

— Nouse, lapseni, sanoi ukko, — jollet jaksa käydä, niin kannan sinut. Mikäs tässä auttaa. Huomaan, että liian paljon pidän armollisesta neidistä. Varmaan teen sen siksi, ettei minulla, vanhainpoikain säädyssä kun olen elänyt, ole omia oikeita jälkeläisiä. Ja jos onkin laittomia, niin ne ovat muhamettilaisia, sillä minähän olen niin kauvan ollut Turkissa. Minuun loppuukin Zaglobain suku Wczelen vaakunaa. Neidistä tulee minun vanhuuteni holhooja. Mutta nyt teidän täytyy nousta, tai istua minun olkapäilleni.

— Jalkani ovat käyneet niin raskaiksi, etten voi niitä liikuttaa.

— Ja neiti kehui minulle voimiaan! Mutta hiljaa, hiljaa! Jumaliste, kuulen koirien haukuntaa. Niin juuri, koiria ne ovat eivätkä susia. Silloin on varmaan Demianowka, josta ukko minulle puhui, lähellä. Luojan kiitos! Luulin jo, että täytyisi sytyttää tuli turvaksi susia vastaan, mutta varmaan olisimme molemmat nukahtaneet, sillä molemmat olemme uuvuksissa. Aivan oikein, koirat siellä haukkuvat, kuuletteko?

— Lähdetään, sanoi Helena, joka yhtäkkiä oli saanut takaisin voimia.

Tuskin olivat he päässeet metsän piiristä, kun lukuisista asumuksista muutaman sadan askeleen päässä tuikki valoja heitä vastaan. Niinikään näkivät he kreikanuskoisen kirkon kolme kupolia, jotka aivan äskettäin olivat katetut uusilla päreillä. Iltaruskon viimeiset välkkeet heijastuivat niihin.

— Aivan niin, se on Demianowka, se ei voi olla mikään muu, sanoi herra Zagloba. — Laulaja-ukot ovat kaikkialle tervetulleita, ehkäpä, jos hyvin sattuu, jossakin saamme illallisen ja yösijan ja ehkäpä hyvät ihmiset saattavat meitä hevosella eteenpäinkin. Odottakaappas, hyvä neiti, tämähän on ruhtinaan kylä. Varmaan täällä asuu ala-starosta. Nyt saamme sekä lepoa että uutisia. Varmaan ruhtinas jo on matkalla, ehkäpä pelastuksemme on lähempänä kuin neiti luuleekaan. Mutta muistakaa, että olette mykkä. Minun täytyy jo peruuttaa sanojani, sillä äskenhän käskin sanoa itseäni Onufrijksi, mutta jos kerran olette mykkä, niin ettehän te voi nimittää minua siksi. Minä kyllä sitte puhun sekä omasta puolestani että teidän puolestanne, ja minä puhunkin talonpoikaiskieltä yhtä hyvin kuin latinaa. Eteenpäin! Kas tuossahan ensimäiset asumukset jo ovatkin. Hyvä Jumala, milloin tämä meidän harhailumme loppuu! Jos saisimme edes lämmitettyä olutta, minä kiittäisin Jumalaa siitäkin.

Herra Zagloba vaikeni ja hetken ajan he hiljaa astelivat rinnan. Sitten Zagloba taasen alkoi:

— Mutta muistakaakin nyt, neiti, että olette mykkä. Jos joku teiltä kysyy jotakin, niin osoittakaa heti minua ja sanokaa: hm, hm, hm. Kyllähän minä olen huomannut, että te yleensäkin olette varovainen, ja nyt on henkemme kysymyksessä. Jos sattumalta tapaisimme hetmanien tai ruhtinaan lippukuntia, niin silloin heti ilmaisemme keitä olemme, varsinkin jos joukossa olisi jokin kohtelias upseeri ja herra Skrzetuskin tuttu. Aivan oikein, neitihän onkin ruhtinaan holhokki, niin että teidän ei hänen sotamiestensäkään puolelta tarvitse peljätä mitään. Mutta mikäs tuli tuolla leimuaa, noin alhaalla? Ahaa, siellä on sepän paja, näkyypä ympärillä olevan paljon ihmisiäkin. Mennäänpäs sinne.

Matalalla paikalla rotkon suulla oli todella paja, tulisijasta lenteli kimputtain kultaisia kipeniä ja ovesta ja seinien monista raoista loimusi kirkas valo, jonka sisällä hääräävät tummat haamut silloin tällöin kaihtoivat. Ulkona pajan edessä näkyi yön hämärässä muutaman kymmenen hengen suuruinen ihmisjoukko. Vasarat kalskuivat tahdissa, kalke kuului yltympäri. Tähän ääneen sekaantuivat laulut pajan edustalla, keskustelevien hälinä ja koirien haukunta. Pantuaan merkille kaikki mitä näki, suuntasi herra Zagloba kulkunsa rotkoa kohden, heläytti harppunsa kieltä ja alkoi laulaa:

Hei kummun rintehellä nyt viljaa leikataan, mut ohi kummun rinteen, tuon rinteen vihreän kasakka ratsastaa.

Näin laulaen läheni hän joukkoa pajan edustalla. Nyt saattoi jo eroittaa yksityisiä ihmisiä, he olivat talonpoikia ja melkein kaikki juovuksissa. Useimmilla oli käsissä seiväs, muutamien seipäänpäissä näkyi viikatteenterä tai keihäänkärki. Sepät pajassa valmistivat paraillaan noita kärkiä ja taivuttivat viikatteita.

— Kas vaari, vaari! huudahdettiin joukosta. — Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.

— Jumal' antakoon.

— Sanokaahan, lapset, onko tämä jo Demianowka?

— On. Kuinka niin?

— Minulle vain sanottiin tuolla tiellä, jatkoi ukko, — että täällä asuu hyviä ihmisiä, jotka ottavat vaarin hyvin vastaan, ruokkivat, juottavat, antavat yösijan ja rovon kouraan. Minä olen jo niin vanha, olen tullut pitkän matkan päästä eikä tuo poikakaan enään jaksa edemmäksi. Hän, mykkä poloinen, taluttaa minua vanhaa, sillä en näe, olen sokea raukka. Jumala teitä siunatkoon ja pyhä Nikolai ihmeitten-tekijä siunatkoon, pyhä Onufrij siunatkoon. Toiseen silmääni vielä jäi vähän Jumalan valoa, mutta toinen on aivan pimeä. Minä kävelen harppu selässä, laulan laulujani ja elän kuin linnut sillä, mikä putoaa hyvien ihmisten käsistä.

— Ja mistäs kaukaa vaari on?

— Oi kaukaa, kaukaa. Mutta suokaa minun levähtää, sillä eroitan, että tuolla pajan seinällä on penkki. Istu nyt sinäkin, raukka, jatkoi hän osoittaen Helenalle penkkiä. — Me olemme tulleet aina Ladowasta asti, mutta kotoa me läksimme jo kauvan sitte ja viimeksi tulemme Browarkin markkinoilta.

— Mitäs hyvää sieltä kuului? kysyi muuan vanha talonpoika, viikate kädessä.

— Kuuluuhan sieltä paljonkin, mutta onko se hyvää, sitä emme tiedä. Paljon sinne oli tullut koolle kansaa. Puhuivat Chmielnickistä, että hän on voittanut hetmaninpojan ja hänen ritarinsa. Kuulimme myöskin, että talonpojat vähävenäläisellä rannalla nousevat herroja vastaan.

Joukko ympäröi heti Zagloban, joka, istuen nuoren ruhtinattaren rinnalla, vähän päästä kosketteli harppunsa kieliä.

— Vaari siis kuuli, että siellä noustaan?

— Kuinkas muuten. Onneton on meidän, talonpoikien kohtalo.

— Mutta sanotaanhan, että siitä nyt tulee loppu?

— Kiovassa on alttarilla löydetty Kristuksen kirje, jossa sanotaan, että syntyy hirveä ja julma sota ja suuri verenvuodatus koko Ukrainassa.

Kehä herra Zagloban ympärillä kävi yhä ahtaammaksi.

— Sanotteko, että oli sellainen kirje?

— Oli, niin totta kuin elän. Sodasta, verenvuodatuksesta… mutta minä en enään jaksa puhua, sillä vanhus raukan kurkku on jo ihan kuivunut.

— Tässä on vaarille viinaryyppy. Kertokaa nyt mitä olette maailmalla kuullut. Mekin tiedämme, että vaarit käyvät kaikkialla ja tietävät paljon asioita. On niitä ollut täälläkin ja sanoneet ovat, että nyt, kun Chmiel ottaa vallan, koittaa herroille mustat päivät. Siksi mekin olemme teettäneet itsellemme keihäät ja viikatteet ettemme jäisi viimeisiksi. Mutta sitä vain emme tiedä, onko paras alkaa nyt jo vai odottaako kirjettä Chmieliltä.

Zagloba kallisti pikaria, maistoi, mietti hetken ja virkkoi:

— Kukas sen on sanonut, että nyt olisi aika alkaa?

— Me itse tahdomme.

— Aljetaan, aljetaan! huusivat useat äänet. — Kun kerran zaporogilaiset ovat voittaneet herrat, niin on aljettava.

Viikatteet ja peitset heiluivat pahaaennustavasti kilahdellen voimakkaissa käsissä.

Sitte seurasi hetken äänettömyys, ainoastaan vasarat pajassa kilkahtelivat. Miehet odottivat mitä vaari sanoisi. Vaari puolestaan mietti ja mietti ja kysyi lopuksi:

Kenenkäs väkeä te olette? Ruhtinas Jareman.

— Ja kenenkäs te aiotte surmata? Talonpojat katsahtivat toisiinsa. — Hänetkö? kysyi vaari.

— Emme uskalla.

— Ette uskalla, lapset, ette uskalla. Minä olen ollut Lubniessa ja omin silmin nähnyt ruhtinaan. Kauhea hän on. Kun hän huutaa, niin metsän puut tärisevät, ja kun hän polkee jalkansa maahan, niin syntyy rotko. Kuningaskin pelkää häntä ja hetmanit tottelevat häntä ja kaikki häntä pelkäävät. Ja sotaväkeä hänellä on enemmän kuin khanilla ja sulttaanilla. Älkää uskaltako, lapset, älkää uskaltako. Ette te hae häntä, vaan kyllä hän hakee teidät. Ja sittenkään te ette vielä tiedä sitä minkä minä tiedän, nimittäin, että kaikki ljahit kiirehtivät hänen avukseen. Ja tietäkää, että jokainen ljahi on sapeli.

Synkkä hiljaisuus vallitsi joukossa. Vaari kosketteli taasen harppuansa. Vihdoin hän, kasvot kääntyneinä kuuta kohden, sanoi:

— Ruhtinas tulee, tulee. Ja hänen mukanaan on niin monta töyhtöä ja lippua kuin taivaalla on tähtiä ja arolla karhiaisia. Tuuli kiitää hänen edellään ja valittaa ja tiedättekö, lapset, mitä se valittaa? Teidän kohtaloanne se valittaa. Mutta sen edellä kulkee kuolemaemo viikatteineen ja soittaa. Ja tiedättekö miksikä se soittaa? Teidän kaulojanne ajatellen se soittaa.

— Jumala armahda! lausuivat hiljaa muutamat kimeät äänet.

Ja taasen kuului ainoastaan vasaroiden kalke.

— Kukas täällä on ruhtinaan komisariuksena? kysyi vaari.

— Herra Gdeszynski.

— Ja missä hän on?

— Pakeni.

— Miksikä hän pakeni?

— Kun kuuli, että meille taotaan peitsiä ja viikatteita, niin hän pelästyi ja pakeni.

— Sitä pahempi, sillä nyt kantelee hän teidän päällenne ruhtinaalle.

— Mitäs sinä, vaari, siellä rääkyt kuin mikäkin korppi? sanoi vanha talonpoika. — Mekin luulemme, että herroille koittaa mustat päivät. Eikä tule olemaan, ei vähävenäläisellä eikä tatarilaisella rannalla, herroja eikä ruhtinaita, vaan ainoastaan kasakoita, vapaita miehiä. Eikä tule olemaan veroa, ei tynnyristä eikä myllystä eikä lautasta, eikä tule olemaan juutalaisia, sillä niin sanotaan Kristuksen kirjeessä, josta itse meille puhuit. Ja Chmiel on yhtä mahtava kuin ruhtinas. Mitelkööt voimiansa.

— Jumala häntä auttakoon, sanoi vaari. — Raskas on meidän talonpoikien kohtalo, mutta ennen oli toisin.

— Kenen on maa — ruhtinaan, kenen on aro — ruhtinaan, kenen on metsä, kenen ovat karjalaumat ruhtinaan. Mutta ennen oli Jumalan metsä ja Jumalan aro. Ken tuli ensimäisenä, se otti eikä ollut kenellekään velkapää. Nyt on kaikki herrojen ja ruhtinaan omaa.

— Se on teidän omaanne, lapset, vakuutti vaari. — Mutta nyt minä sanon teille yhden asian: itse te tiedätte, ettette täällä uskalla nousta ruhtinasta vastaan, ja kas sentähden sanon teille: joka tahtoo surmata herrat, älköön jääkö tänne niinkauvan kuin Chmiel ei vielä ole mitellyt voimiaan ruhtinaan kanssa, vaan paetkoon Chmielin luo ja tehköön sen heti, huomispäivänä, sillä ruhtinas on jo matkalla. Jos nyt hänen komisariuksensa herra Gdeszynski kantelee Demianowkan päälle, niin silloin ei ruhtinas tule pitämään teitä täällä hengissä, vaan surmaa kaikki viimeiseen mieheen asti. Niin että paetkaa te Chmielin luo. Jota enempi teitä siellä on, sitä helpommin Chmiel voittaa. Oi, hänellä on edessään raskas työ! Hetmanit ovat häntä vastassa ja kruunun sotajoukkoja on lukematon määrä ja sitte on ruhtinas, joka on hetmanejakin mahtavampi. Rientäkää te, lapset, auttamaan Chmieliä ja zaporogilaisia, sillä ne raukat eivät yksinään tule aikaan. Ja hehän taistelevat teidän vapautenne ja teidän omaisuutenne puolesta herroja vastaan. Rientäkää te, niin pelastutte ruhtinaan käsistä ja autatte Chmieliä.

— Hän puhuu totta, huusivat useat äänet joukosta.

— Oikein hän puhuu.

— Viisas vaari.

— Sinä olet siis nähnyt ruhtinaan tiellä?

— No en juuri nähnytkään, mutta Browarkissa kuulin, että hän jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta. Polttaa ja hakkaa maahan missä löytää yhdenkin peitsen, jättää vain maan ja taivaan.

— Jumala armahda!

— Ja mistä meidän tulee hakea Chmieliä?

— Sitävartenhan minä tulinkin, lapset, että kertoisin mistä hakisitte Chmieliä. Menkää te, lapset, Zolotonoszaan ja sitte Trechtymirowiin. Siellä Chmiel jo on teitä odottamassa, sinne kokoontuu väkeä kaikista kylistä ja taloista, sinne tataritkin tulevat, lähtekää te, sillä muuten ei ruhtinas anna teidän kaikkien kulkea pitkin tätä maaemoa.

— Lähdettekö te, isä, meidän kanssamme?

— Minun lähtemiseni on vähän huonoa, sillä maa vetää vanhoja jalkoja puoleensa. Mutta jos valjastatte hevosen rattaiden eteen, niin kyllä lähden kanssanne. Ja ennenkuin tullaan Zolotonoszaan, niin käyn edeltäpäin katsomassa, onko siellä herroja ja sotamiehiä. Jos on, niin vältämme sitä paikkaa ja lähdemme suoraan Trachtymirowiin: Se on jo kasakkamaata. Mutta antakaa minulle nyt syömistä ja juomista, sillä minun, vanhan, on nälkä ja poikani on hänkin nälissään. Huomenaamuna lähdemme liikkeelle ja matkalla minä laulan teille herra Potockista ja ruhtinas Jaremasta. Ne ovat kauheita leijonia. Suuri verenvuodatus tulee tapahtumaan Ukrainassa. Taivas käy punaiseksi ja julman näköiseksi ja kuu ui veressä. Rukoilkaa te, lapset, Jumalalta armoa, sillä ei yksikään teistä saa enään kauvankaan käyskennellä Jumalan maailmassa. Myöskin olen kuullut, että vamppyyrit nousevat haudoista ja ulvovat.

Kauhu valtasi kokoontuneet talonpojat. Vasten tahtoansa alkoivat he katsella ympärilleen, ristitä silmiään ja kuiskutella keskenään. Vihdoin yksi heistä huudahti:

— Zolotonoszaan!

— Zolotonoszaan! toistivat kaikki, ikäänkuin siellä olisi tyyssija ja pelastus.

— Trechtymirowiin!

— Surma ljaheille ja herroille!

Yhtäkkiä astui eräs nuori kasakka esiin, heilautti peistänsä ja huusi:

— Miehet, jos huomenna mennään Zolotonoszaan, niin tänään lähdetään komisariuksen talolle!

— Komisariuksen talolle! toisti heti paikalla muutama kymmen ääni.

— Poltetaan se ja pannaan puhtaaksi!

Mutta vaari, joka siihen asti oli istunut pää painuneena rintaa vastaan, kohotti nyt päänsä ja sanoi:

— Ei, lapset, älkää te lähtekö komisariuksen talolle älkääkä polttako sitä, sillä silloin käy teille huonosti. Ruhtinas joukkoineen kuljeskelee täällä jossakin likellä. Hän huomaa tulipalon loimun, saapuu paikalle ja silloin te olette kiikissä. Antakaa pikemmin minulle jotakin syötävää ja osoittakaa yösija. Ei, pojat, pysykää te hiljaa älkääkä ryhtykö hurjiin tekoihin herrojen kartanoissa.

— Hän on oikeassa, huusivat muutamat.

— Hän on oikeassa, ja sinä, Maksim, olet hullu.

— Tulkaa te, isä, minun luokseni saamaan leipää, suolaa ja simaa, ja sitte lähdette maata heinälatoon, sanoi muuan vanha talonpoika, kääntyen ukon puoleen.

Zagloba nousi ja vetäisi Helenaa hihasta. Ruhtinatar oli nukkunut.

— Poika parka on niin väsynyt, ettei herää, vaikka vasarat kalkuttelevat vieressä, huomautti herra Zagloba.

Mutta mielessään hän mietti:

— Oi suloinen viattomuus, joka voit nukkua keihäiden ja veitsenterien keskellä! Varmaan vartioivat sinua taivaan enkelit ja sinun ohellasi vartioivat minuakin.

Hän herätti Helenan ja he lähtivät astelemaan kylää kohti, joka oli hiukan loitommalla.

Yö oli lauha ja hiljainen. Takovien vasaroiden kaiku seurasi heitä pitkin matkaa. Vanha talonpoika kulki edellä, näyttäen tietä, ja herra Zagloba seurasi, mutisten yksitoikkoisella äänellä jotakin, joka oli olevinaan rukousta:

— Herra Jumala, armahda meitä syntisiä… Näkeekös armollinen neiti!… Pyhä neitsyt… mitä me nyt tekisimme, jollei meillä olisi talonpoikaispukua?… Joka jo maan päällä ja nyt taivaassa… Nyt saamme syödäksemme ja huomenna ajamme hevosella Zolotonoszaa kohti sensijaan että kulkisimme jalan… Amen, amen, amen… On syytä luulla, että Bohun seuraa meidän jälkiämme, sillä meidän viekkautemme ei ikinä saa häntä petetyksi… Amen, amen, amen… Mutta se on kuin onkin nyt myöhäistä, sillä Prohorowkassa kuljemme Dnieperin yli ja sieltä alkaa jo hetmanien valta… Perkele ei ole hurskaalle kauhistuttava. Amen… Täällä on parin päivän perästä koko maa tulessa. Kunpa vain tulisikin ruhtinas Dnieperin yli. Amen… Tukahuttakoon teidät musta kuolema, pyöveli teidät ottakoon… Kuuletteko, hyvä neiti, kuinka siellä pajan lähellä ulvotaan? Amen… Raskaat ajat ovat kuin ovatkin käsissä, mutta hölmö minä olen, jollen nyt sittenkin pelasta armollista neitiä hädästä, vaikka meidän täytyisi paeta aina Varsovaan asti.

— Mitä te, vaari, siellä mutisette? kysyi talonpoika.

— Rukoilen vain teidän terveytenne puolesta. Amen, amen…

— Ja kas tuossa onkin minun mökkini.

— Jumalalle kiitos ja ylistys.

— Iankaikkisesta iankaikkiseen. Pyydän sisään nauttimaan leipää ja suolaa.

— Jumala teitä palkitkoon.

Muutamaa hetkeä myöhemmin vahvisti vaari itseään lampaanlihalla ja joi särpimäksi runsaasti simaa. Seuraavana aamuna aikaisin lähti hän, poika seurassaan, mukavilla rattailla Zolotonoszaa kohden. Heidän mukanaan tuli muutama kymmen ratsastavaa ja keihäillä ja viikatteilla asestettua talonpoikaa.

Ajettiin Kawrajecin, Czarnobajn ja Kropiwnon kautta. Tiellä saattoi huomata, että joka paikassa jo kiehui. Kaikkialla varustautuivat talonpojat, pajat rotkojen syrjillä tekivät työtä varhaisesta aamusta yöhön asti ja vain ruhtinas Jeremin peloittava mahti ja kauhea nimi pidättivät veristä kapinaa vielä puhkeamasta.

Mutta Dnieperin takana raivosi myrsky jo koko vimmassaan. Sanoma Korsunin tappiosta oli salaman nopeudella levinnyt yli koko Vähävenäjän. Jossa henki oli, se lähti liikkeelle.

VIIDES LUKU.

Seuraavana aamuna Zagloban paon jälkeen tapasivat kasakat Bohunin puolitukehtuneena viitassa, johon herra Zagloba oli hänet käärinyt. Kun hänen haavansa kuitenkaan eivät olleet vaaralliset, tuli hän pian tajuihinsa. Muistaessaan kaiken mikä oli tapahtunut, raivostui hän, ulvoi kuin villipeto ja tahri kätensä vereen, joka oli vuotanut hänen omasta päästänsä. Hän heitteli veitsellä ihmisiä niin etteivät kasakat uskaltaneet lähestyä häntä. Vihdoin, kun ei hän vielä pysynyt satulassa, sidotti hän kahden hevosen väliin paarit, asettui niille ja kiiti kuin hullu Lubniea kohti, arvellen pakolaisten lähteneen sinne päin. Maaten paareilla, untuvavuoteella ja omassa veressään hän lentämällä lensi pitkin aroa kuin vamppyyri, joka ennen aamuhämärää pakenee takaisin hautaan. Hänen edellään kiidättivät uskolliset kasakat, ollen varmat siitä, että he kaikki rientävät selvään kuolemaan. Tätä menoa ratsastettiin aina Wasilowkaan asti, jossa oli garnisoni, sata unkarilaista ratsumiestä ruhtinaan väkeä. Ikäänkuin inhoten omaa elämäänsä ryntäsi villi hurjapää häikäilemättä tämän ratsuväen kimppuun. Ensimäisenä heittäytyi hän tuleen ja hakkasi ratsuväen muutaman tunnin kestäneessä taistelussa maahan. Vain muutaman sotamiehen hän säästi, kiduttamalla paikoittaakseen heiltä esiin tunnustuksen. Niin saatuaan tietää, ettei aatelismies neitosen seurassa ollut paennut sille suunnalle, ei hän ymmärtänyt mihin ryhtyä ja repi raivoissaan siteet haavoistaan. Oli turhaa jatkaa kauvemma, tietysti kaikkialla, täältä Lubnieen päin, oli ruhtinaan rykmenttejä, ja niitä olivat varmaan taistelun aikana Wasilowkasta paenneet asukkaat jo varoittaneet hyökkäyksestä. Uskolliset kasakat ottivat siis mukaansa raivoamisesta heikontuneen atamaninsa ja veivät hänet Rozlogiin. Palatessaan eivät he kuitenkaan enään tavanneet jälkiäkään kartanosta, sillä paikkakunnan talonpojat olivat ryöstäneet ja polttaneet sen ynnä ruhtinas Wasilin, arvellen voivansa työntää syyn kasakoiden ja Bohunin niskaan, jos ruhtinaat tai ruhtinas Jeremi aikoisivat kostaa heille. Siten olivat kaikki rakennukset poltetut, kirsikkatarha hakattu maahan, koko palvelusväki surmattu. Talonpojat kostivat, kuten näkyy, säälittä Kurcewiczeille heidän ankaran isännyytensä ja sortonsa. Rozlogista lähdettyä joutui Bohunin käsiin Plesniewski, joka oli Czehrynistä tuonut tiedon Keltaisen Veden tappiosta. Kun Plesniewskiltä oli kyselty, minne hän kulkee ja mitä varten hän on liikkeellä, niin oli hän sekaantunut eikä voinut antaa selviä vastauksia. Silloin oli hän tietenkin joutunut epäluulon alaiseksi. Kun häntä sitten polttamalla kidutettiin, tunnusti hän kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut, ilmaisten sekä tappion että herra Zagloban tapaamisen edellisenä päivänä. Bohun ilostui ja päästi helpoituksen huokauksen. Hirtätettyään Plesniewskin kiiruhti hän eteenpäin, ollen jo melkein varma siitä, ettei Zagloba nyt pääse häneltä pakoon. Lisäksi antoivat hevospaimenet uusia tietoja, mutta sensijaan hukkuivat kaalamopaikan takana kaikki jäljet kuin veteen. Herra Zagloban paljaaksi ryöstämää ukkoa ei atamani voinut tavata, sillä tämä oli jo kulkenut alemma Kahamlikin vartta myöten, ja lisäksi oli vanhus niin pelästynyt, että piiloili kuin kettu kaislikossa.

Taasen oli ehtinyt kulua päivä ja yö. Kun takaa-ajo Wasilowkan suuntaan niinikään oli vienyt kaksi päivää, niin Zagloballa oli takanansa melkoinen aika. Mutta mitä siis nyt oli tehtävä?

Tässä vaikeassa tilassa ehätti Bohunin avuksi esauli, vanha aron susi, joka nuoruudestaan asti oli tottunut Villeillä Kentillä ajamaan takaa tatareja.

— Isä, sanoi hän, — he ovat olleet pakomatkalla Czehryniin, ja viisaat aikeet heillä olikin, sillä he voittivat aikaa, mutta kun he Plesniewskiltä saivat tietää Chmielistä ja Keltaisen Veden tappiosta, niin he muuttivat suuntaa. Itsehän näit, isä, että he olivat poikenneet maantieltä ja kääntyneet syrjään.

— Mutta arolleko?

— Arolta, jatkoi vanha esauli, — minä heidät kyllä löytäisin, mutta varmaan he ovat menneet Dnieperille päin, päästäkseen hetmanien turviin. He ovat suunnanneet kulkunsa joko Czerkasya kohden tai Zolotonoszaan ja Prohorowkaan. Ja vaikkapa he olisivat menneet Perejaslawiin päin, jota minä en usko, niin löytäisimme heidät sittenkin. Mutta meistä täytyy toisen lähteä Czerkasyyn, toisen Zolotonoszaan, ja pian, sillä jos he pääsevät Dnieperin yli, niin he yrittävät hetmanien luo, tai saavat Chmielnickin tatarit heidät käsiinsä.

— Ratsasta sinä Zolotonoszaan, minä lähden Czerkasyyn.

— Hyvä on, isä.

— Ja pidä silmäsi auki, sillä hän on viekas kettu.

— Ohoo, viekas olen minäkin.

Näin suunniteltuaan takaa-ajon, kääntyi toinen heti Czerkasya ja toinen Zolotonoszaa kohden. Saman päivän iltana saapui vanha esauli Anton Demianowkaan.

Kylä oli tyhjänä. Vain naiset olivat jääneet kotiin. Kaikki miehet olivat lähteneet Dnieperin taakse Chmielnickin luo. Nähdessään aseelliset miehet ja tietämättä keitä he olivat, piiloittautuivat naiset nopeasti latoihin. Antonin täytyi kauvan hakea ennenkuin hän löysi yhden vanhan eukon, joka ei peljännyt ketään, ei edes tatareja.

— Eukko, missä miehet ovat? kysyi Anton.

— Mistäs minä tiedän, vastasi eukko, paljastaen keltaiset hampaansa.

— Me olemme kasakoita, muori kulta. Älkää peljätkö, emme me ole ljaheja.

— Ljahejako? Paha heidät periköön.

— Autattehan te meitä?

— Teitäkö?

Eukko keskeytti hetkeksi lauseensa.

— Hiisi teidät vieköön.

Anton ei tietänyt mihin ryhtyä, kun yhtäkkiä erään mökin ovi narahti ja nuori, kaunis nainen astui ulos.

— Hei miehet, minä tässä kuulin, että te ette ole ljaheja.

— Emmekä ole.

— Oletteko sitte Chmielin väkeä?

— Olemme.

— Varmasti siis ette ljaheja?

— Emme.

— Entä mitäs te tiedustelitte talonpojista?

— Kysyimme, joko he ovat lähteneet.

— Ovat, ovat.

— Jumalan kiitos. Mutta sanoppa, nuorikko, eikö tänne ole paennut eräs aatelismies, kirottu ljahi, tyttärineen?

— Aatelismieskö? Ljahi? En minä ole huomannut.

— Eikö täällä ole käynyt ketään?

— Oli eräs vaari. Hän kehoitti talonpoikia lähtemään Chmielin luo Zolotonoszaan, koska sanoi ruhtinas Jareman tulevan tänne.

— Minne?

— No tänne. Ja sitte hän lähtee Zolotonoszaan, niin sanoi vaari.

— Ja vaariko kehoitti talonpoikia kapinaan?

— Vaari.

— Oliko hän yksin?

— Ei, mykän kanssa.

— No minkä näköinen hän oli?

— Kuka?

— Vaari.

— Vanha, soitti harppua ja valitti herrojen menoa. Mutta en minä häntä nähnyt.

— Ja kehoittiko talonpoikia kapinaan? kysyi vielä kerran Anton.

— Kehoitti.

— Hm, jääkää Jumalan haltuun, nuorikko.

— Jumalan nimeen.

Anton vaipui ajatuksiinsa. Jos tuo ukko oli valepukuinen Zagloba, niin minkä hiton tähden hän kehoitti talonpoikia liittymään Chmielnickiin? Ja mistä hän olisi saanut valepuvun? Ja mistä hän olisi saanut hevosen? Hän on varmaan paennut ratsain. Mutta ennen kaikkea: miksi hän kehoitti talonpoikia kapinaan ja varoitti heitä ruhtinaan tulosta? Aatelismies ei ikinä olisi varoittanut heitä. Hän olisi ennen kaikkea itse piiloittautunut ruhtinaan turviin. Mutta jos ruhtinas tulee Zolotonoszaan, mikä ei ole mahdotonta, niin hän epäilemättä vaatii kostoa Wasilowkasta. Yhtäkkiä Anton säpsähti, sillä uusi portinpieli, jonka hän sattui näkemään edessään, näytti hänestä suorastaan surmapaalulta.

— Ei, tuo vaari on ollut tavallinen vaari eikä mitään muuta. Ei kannata lähteä Zolotonoszaan, vaan toiselle suunnalle.

Mitäs siis nyt on tehtävä? Jos odottaa, niin voi ruhtinas äkkiarvaamatta saapua. Jos taas lähtee Prohorowkaan ja Dnieperin taakse, niin voi joutua hetmanien käsiin.

Vanhasta arosudesta tuntui aavoilla aroilla melkein ahtaalta. Hän tunsi, että vaikka hän itse oli susi, niin hän tuossa herra Zaglobassa oli kohdannut ketun.

Yhtäkkiä hän iski käden otsaansa.

Ja miksikäs tuo vaari yllytti talonpoikia lähtemään Zolotonoszaan, jonka takana oli Prohorowka ja sen takana taas, Dnieperin toisella puolella, hetmanit ja koko kruunun armeijan leiri?

Anton päätti kuin päättikin joka tapauksessa lähteä Prohorowkaan.

Jos hän nyt, tultuansa rannalle saa tietää, että hetmanin joukot ovat toisella puolella, niin hän ei lähde yli, vaan kulkee alas jokea ja yhtyy vastapäätä Czerkasya Bohuniin. Sitäpaitsi hän varmaan matkalla saa lisää tietoja Chmielnickistä. Tiesihän Anton jo Plesniewskin tunnustuksesta, että Chmielnicki oli valloittanut Czehrynin, että hän oli lähettänyt Krywonosin hetmaneja vastaan ja että hän itse Tuhaj-bejn kanssa paraikaa marssi heidän jäljessään. Kokeneena sotilaana ja perinpohjin tuntien paikat katsoi Anton nimittäin varmaksi, että taistelu jo oli tapahtunut. Siinä tapauksessa piti vain saada tieto, kumpiko oli voittanut. Jos Chmielnicki oli lyöty, niin hetmanin joukot hajaantuivat ajaakseen niitä takaa koko Dnieperin tämänpuoleiselle alueelle eikä Zaglobaa siinä tapauksessa kannattanut hakea. Mutta jos Chmielnicki oli voittanut?… Tosin Anton ei siihen paljoakaan uskonut, olihan helpompi lyödä hetmanin poika kuin itse hetmani, helpompi voittaa etujoukko kuin koko armeija.

— Äh, arveli vanha kasakka, — meidän atamanimme tekisi viisaammin, jos hän pitäisi huolta omasta nahastaan eikä tytöstä. Czehrynin luona sopisi mennä Dnieperin yli ja sitte rientää Sicziin niin kauvan kuin aikaa vielä on. Täällä ruhtinas Jareman ja hetmanien välissä käy hänen vaikeaksi istua.

Näin miettien hän kasakkoineen nopeasti lasketti Sulajoen suunnalle. Heti Demianowkan takana oli hänen mentävä yli joen, kulkeaksensa Prohorowkaa kohden. He tulivat Mohilnaan saman joen varrella. Täällä oli kohtalo Antonille erittäin suosiollinen, sillä vaikka Mohilna, samoin kuin Demianowkakin, oli tyhjänä, tapasi hän heti lautan ja kuljettajat, jotka olivat vieneet Dnieperille pyrkivät talonpojat joen yli. Dnieperin tausta, sijaiten aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, ei ollut uskaltanut nousta, mutta sensijaan olivat talonpojat kaikista kylistä, kartanoista ja kauppaloista paenneet, liittyäksensä Chmielnickiin ja asettuakseen hänen lippujensa alle. Sanoma zaporogilaisten voitosta Keltaisen Veden luona oli lentänyt kuin lintu läpi koko Dnieperin takaisen seudun, villi rahvas ei enään voinut pysyä levollisesti kotona, vaikkei se juuri täällä ollutkaan saanut kokea sanottavaa kovuutta, ruhtinas, joka kuten sanottu kapinallisia kohteli aivan säälimättömästi, oli todellinen isä rauhallisille asukkaille eivätkä hänen komisariuksensa uskaltaneet tehdä vääryyttä alaisellen rahvaalle. Täkäläinen rahvas, joka vasta äskettäin oli ryöväreistä muuttunut maanviljelijöiksi, ei kuitenkaan sietänyt mitään lakia, hallitusta ja järjestystä, vaan oli tilaisuuden tullen valmis pakenemaan sinne missä sen edessä väikkyi villin vapauden toivo. Monesta kylästä pakenivat nyt naisetkin Chmielnickin luo. Czabanowkasta ja Wysokosta lähti koko väestö, polttaen takaansa asumukset, jottei enään olisi minne palata. Niissä kylissä, minne vielä oli jäänyt vähän väkeä, varustauduttiin minkä kerittiin aseilla.

Anton alkoi heti kysellä lauttamiehiltä, oliko heillä tietoja Dnieperin takaa. Tiedot olivat kuitenkin ristiriitaisia ja hämäriä. Sanottiin että Chmiel taistelee hetmanien kanssa. Toiset väittivät, että hän on lyöty, toiset taas, että hän on voittanut. Eräs talonpoika, joka oli paennut Demianowkan suunnalle, oli kertonut, että hetmanit ovat otetut vangiksi. Lauttamiehet olivat epäilleet, että juuri hän on tuo valepukuinen aatelismies. He eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet häntä pidättää, sillä hekin olivat kuulleet, etteivät ruhtinaan joukot ole kaukana. Kauhu lisäsi kaikkialla ruhtinaan sotajoukkojen lukumäärää, tehden niistä joka paikassa läsnäolevia laumoja, eikä tällä hetkellä varmaankaan ollut ainoatakaan kylää Dnieperin takana, jossa ei olisi kerrottu, että ruhtinas on tulossa. Anton huomasi, että hänen miehiänsä kaikkialla pidetään ruhtinas Jeremin etujoukkona.

Pian hän kuitenkin sai lauttamiehet tyyntymään ja alkoi kysellä heiltä Demianowkan talonpoikia.

— Kuinkas sitte, olivat kyllä ja me kuljetimme heidät toiselle puolelle, sanoi lauttamies.

— Oliko eräs vaari heidän kanssansa?

— Oli.

— Ja mykkä vaarin kanssa, pieni poika?

— Oli, ihan niin.

— Minkä näköinen vaari oli?

— Ei aivan vanha, roteva, silmät kuin kalalla, toisessa silmässä kaihi.

— Hän se on, mutisi Anton ja kysyi edelleen: — Entä poika?

— Hän se vasta oli, atamani hyvä, kuin oikea keruubi. Emme ole sellaista nähneet.

Keskustelun aikana he olivat saapuneet toiselle rannalle.

Anton tiesi jo mitä hänen oli tehtävä.

— Ehei, neitosen viemme kuin viemmekin atamanille! Sitte kääntyi hän kasakkainsa puoleen: — Ratsun selkään!

He kiitivät eteenpäin kuin lauma pelästyneitä arokanoja, vaikka tie oli raskas kulkea, koska seutu oli täynnä rotkoja. He ajoivat erääseen suureen rotkoon, jonka pohjalla, lähteen lähettyvillä, kulki aivan kuin luonnon tekemä maantie. Tie ulottui aina Kawrajeciin asti ja niin saattoivat he levähtämättä ajaa hyvän matkaa eteenpäin, Anton kulkien etunenässä parhaimman hevosen selässä. Rotkon leveä suu jo näkyi, kun Anton yhtäkkiä pysäytti hevosensa niin että kipunat takakavioista lensivät kiviä vastaan.

— Mikäs nyt on?

Joukko miehiä ja hevosia oli yhtäkkiä pimittänyt rotkon suun. Se näytti olevan ratsuväkeä, joka parittain ajaen järjestyi kuusi-miehisiksi osastoiksi. Kaikkiaan oli noin kolmesataa hevosta. Anton katsahti joukkoon ja vaikka hän oli vanha soturi ja kaikkinaisiin vaaroihin tottunut, niin hänen sydämensä vavahti ja kasvot kävivät kuolemankalpeiksi.

Hän huomasi heti miehet ruhtinas Jeremin rakuunoiksi.

Myöhäistä oli lähteä pakoon, tuskin kaksisataa askelta oli eroittamassa Antonin joukkoa rakuunoista eivätkä kasakkain väsyneet hevoset olisi ehtineet kauvaskaan takaa-ajajien tieltä. Rakuunat taas, huomatessaan kasakat, lähtivät ajamaan täyttä laukkaa. Hetken perästä he joka taholta ympäröivät kasakat.

— Mitä väkeä te olette? kysyi luutnantti uhkaavasti.

— Bohunin, sanoi Anton nähdessään, että täytyi puhua totta, koska itse väritkin jo ilmaisivat heidät.

Tuntiessaan luutnantin, jonka joskus oli nähnyt Perejaslawissa, Anton heti huusi iloa teeskennellen:

— Herra luutnantti Kuszel, hyvää päivää!

— Vai sinäkö, Anton, siellä olet, sanoi luutnantti, tarkasti katsellen esauliin. — Mitä te täällä teette, missä teidän atamaninne on?

— Herra luutnantti, suurhetmani lähetti meidän atamanimme ruhtinas-vojevodan luo pyytämään apua ja niin on atamani lähtenyt Lubnieen, mutta meidän hän käski kulkea pitkin kyliä ottamassa kiinni vakoilijoita.

Anton valehteli kuin palkattu, mutta hän teki sen luottaen siihen, että rakuunalippukunta joka tulee Dnieperin puolelta, ei voi vielä tietää mitään, ei hyökkäyksestä Rozlogia vastaan enempää kuin taistelusta Wasilowkan luona, tai muistakaan Bohunin kujeista.

Luutnantti sanoi kuitenkin:

— Tekisipä mieli uskoa, että aiotte hiipiä kapinallisten luo.

— Ei, herra luutnantti, sanoi Anton. — Jos me tahtoisimme mennä Chmielin luo, niin emme olisi Dnieperin tällä puolella.

— Se on totta se, sanoi Kuszel, — aivan totta, sitä en voi kieltää. Mutta ei atamani tapaa ruhtinas-vojevodaa Lubniesta.

— Eikö? Missäs ruhtinas on?

— Hän on ollut Prilukissa, mutta ehkä hän eilen on marssinut Lubnieen päin.

— Se on vahinko se. Atamanilla oli kirje hetmanilta ruhtinaalle. Mutta suokaa minun kysyä teidän armoltanne, tekö johdatte sotajoukkoa Zolotonoszasta?

— En. Me olemme seisoneet Kalenkissa, nyt olemme saaneet käskyn, samoin kuin koko armeija, kokoontua Lubnieen, josta ruhtinas lähtee liikkeelle koko voimallaan. Vaan minnekkä te menette?

— Prohorowkaan, sillä talonpojat kokoontuvat sinne.

— Onko niitä paljonkin jo paennut sinne? — Paljon, paljon.

— No, menkää Jumalan nimessä.

— Kiitämme nöyrästi teidän armoanne. Jumalan haltuun.

Rakuunat väistyivät ja Antonin miehet ratsastivat heidän keskitseen rotkon suulle päin.

Päästyään rotkosta Anton pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja kun rakuunat vihdoin olivat kadonneet hänen näkyvistään ja kun heidän viimeinenkin kavionkapseensa oli vaiennut, kääntyi hän kasakkainsa puoleen ja sanoi:

— Tietäkää, hölmöt, että jollei minua nyt olisi ollut, niin te kolmen päivän päästä saisitte heittää henkenne Lubniessa. Ja nyt hevosen selkään ja liikkeelle niin lujaan kuin vain hevoset kavioistaan pääsevät.

He lähtivät ajamaan täyttä laukkaa.

— Meillä oli hyvä onni, mietti Anton, — kaksinkertainen onni! Ensinnäkin pelastimme nahkamme ja toiseksi eivät nuo rakuunat tulleet Zolotonoszasta eikä Zagloba ollut heitä kohdannut, sillä jos hän olisi heidät tavannut, niin hän nyt jo olisi turvassa takaa-ajajilta.

Onni oli todella herra Zagloballe vastainen, kun ei hän sattunut kohtaamaan herra Kuszelia ja hänen lippukuntaansa, sillä silloin hän yhtäkkiä olisi pelastunut ja päässyt kaikesta pelosta.

Prohorowkassa kohtasi häntä kuin salama selkeältä taivaalta sanoma Korsunin tappiosta. Jo matkalla Zolotonoszaan, kylissä ja yksinäisissä taloissa, oli kulkenut huhu jostakin suuresta taistelusta, vieläpä Chmielin voitosta, mutta herra Zagloba ei ottanut siihen uskoakseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että rahvaan keskuudessa jokainen sanoma kasvaa tavattomassa mittakaavassa ja että rahvas kertoo mielellään ihmeitä, varsinkin kasakkain urotöistä. Mutta Prohorowkassa ei enään saattanut epäillä. Kauhea ja pahaaennustava totuus iski Zaglobaa kuin kirveellä päähän. Chmiel vietti voittojuhlaa, kruunun armeija oli lyöty, hetmanit vangitut, koko Ukraina tulessa.

Herra Zagloba kävi ensi hetkessä aivan neuvottomaksi. Hän olikin kauheassa asemassa. Onni ei suosinut häntä edes matkan päämääräänkään päästyä, sillä Zolotonoszassa ei hän tavannut mitään garnisonia. Kaupunki kiehui täydessä vimmassa ljaheja vastaan ja vanha pieni linnoitus oli jätetty autioksi. Zagloba ei hetkeäkään epäillyt, että Bohun etsii häntä ja että hän ennemmin tai myöhemmin pääsee hänen jäljillensä. Hän koetti niinkuin ahdistettu jänis etsiä lymypaikkoja, mutta hän tunsi perinpohjin ajokoiran, joka häntä ahdisti ja tiesi, ettei tuo koira eksy polulta. Herra Zagloballa oli takanaan Bohun, edessään talonpoikaiskapinan kauhun meri, teurastukset, murhapoltot, tatarilaislaumat ja petomaiset rahvaan joukot.

Pakeneminen sellaisten asianhaarojen vallitessa oli melkein mahdotonta, varsinkin kun mukana oli tyttö, joka vaikkakin puettuna soittajavaarin saattopojaksi, tavattomalla kauneudellaan kaikkialla käänsi puoleensa huomion.

Ei siis ollut kummaa, jos Zagloba kävi neuvottomaksi.

Mutta herra Zagloba ei koskaan ollut pitkiä aikoja neuvottomana. Keskellä pahintakin mielenhämmennystä hän tiesi, tai pikemmin tunsi aivan selvästi, että hän pelkää Bohunia sata kertaa enemmän kuin tulta, vettä, kapinaa, murhaa, vieläpä itse Chmielnickiäkin. Pelkkä ajatus, että hän voisi joutua tuon hirveän hurjapään käsiin, pöyristytti häntä. "Hän se vasta saisi minusta saaliin", toisteli hän toistelemistaan, "ja edessä on kapinan meri".

Oli jäljellä yksi pelastuskeino: heittää Helena, jättää hänet oman onnensa nojaan. Mutta sitä herra Zagloba ei tahtonut tehdä.

— Älköön se tapahtuko, sanoi hän Helenalle. — Armollinen neiti on minulle antanut tehtävän, jonka seuraus on, että minun nahastani tehdään miekantuppi.

Mutta jättää häntä ei hän tahtonut. Hän ei päästänyt tätä ajatusta edes päähänsäkään. Mitä hänen siis oli tekeminen?

— Niin, ajatteli hän, — nyt ei ole aikaa ruveta etsimään ruhtinasta. Edessäni on meri — minä sukellan siis siihen, pääsenhän siten ainakin piiloon ja ehkäpä Jumalan avulla uin toiselle rannallekin.

Ja hän päätti kuin päättikin lähteä Dnieperin oikealle rannalle. Mutta se ei Prohorowkasta käsin ollut mikään helppo asia. Herra Mikolai Potocki oli jo Krzeczowskia ja hänen mukanaan lähetettyjä sotajoukkoja varten koonnut kaikki veneet, proomut ja lautat pienimmästä isoimpaan asti, Perejaslawista alkaen aina Chzehryniin saakka. Prohorowkassa oli vain yksi ainoa rikkinäinen proomu ja tuhannet pakolaiset Dnieperin takaa odottivat pääsyä siihen. Koko kylästä oli vuokrattu kaikki asumukset, tallit, navetat ja ladot, ja kaikki oli äärettömän kallista. Herra Zagloban täytyi todella harpullaan ja laulullaan ansaita leipäpalasensa. He eivät olleet vielä päässeet lähtemään, sillä proomu oli kaksi kertaa mennyt rikki ja paraikaa sitä täytyi korjata. Yön vietti Zagloba istuen Helenan kanssa joen rannalla keskellä juopuneita talonpoikaisjoukkoja, nuotioiden ääressä, ja yö oli tuulinen ja kylmä. Ruhtinatar oli väsymyksestä ja tuskasta aivan uuvuksissaan, sillä talonpoikaissaappaat olivat hanganneet hänen jalkansa haavoille. Hän pelkäsi jo sairastuvansa. Hänen kasvonsa tummenivat ja kalpenivat, hänen ihanat silmänsä alkoivat sammua, joka hetki hänet valtasi pelko, että hänet valepuvun alta tunnetaan, tai että Bohunin lähettämät takaa-ajajat äkkiarvaamatta saapuvat. Tänä yönä täytyi hänen lisäksi katsella kauheaa näkyä: talonpojat olivat Ros-joen suulta tuoneet mukanaan muutamia aatelisia, joiden tarkoitus oli ollut paeta tatarilaisten hyökkäystä Wisniowieckin alueelle, ja murhasivat heidät rannalla mitä kauheimmalla tavalla. Heiltä puhkaistiin kairoilla silmät ja heidän päänsä louhittiin kivien välissä. Prohorowkassa oli myöskin kaksi juutalaisperhettä. Nämä heitti raivoisa joukko Dnieperiin ja kun eivät onnettomat heti painuneet pohjaan, niin upotettiin heidät pitkien keksien avulla. Senjälkeen alkoi melu ja juopottelu. Humaltuneet kasakat mellastivat juopuneiden naisten kanssa, Kauheat naurunrehahdukset kaikuivat kaameina pitkin Dnieperin tummia rantoja. Tuuli heitti hajalleen nuotiotulet, punaiset kekäleet ja kipinät lentelivät vihurin tempaamina jokeen, hukkuakseen sen aaltoihin. Joskus syntyi rannalla äkkikauhu, silloin tällöin huusi nimittäin joku juopunut käheä ääni pimeydestä: pelastakaa itsenne, Jarema tulee! ja joukko heittäytyi hurjana eteenpäin, toinen tallaten toista ja tönien toinentoistaan veteen. Kerran olivat Zagloba ja ruhtinatarkin joutumaisillaan joukon jalkoihin. Yö oli suorastaan helvetillinen eikä se tuntunut loppuvankaan. Zagloba kerjäsi neljännesmitan viinaa, joi itse ja pakoitti ruhtinattarenkin juomaan, sillä muuten hän olisi menehtynyt, tai sairastunut kuumeeseen. Vihdoin viimein alkoi Dnieperin aalto valjeta ja loiskia. Aamu koitti. Päivä tuli pilvinen, synkkä, kalpea. Zagloba halusi mitä pikimmin päästä toiselle rannalle. Onneksi oli proomukin korjattu. Tungos oli kuitenkin kauhea.

— Tilaa vaarille, tilaa vaarille! huusi Zagloba, pitäen edessään, ojennettujen käsiensä välissä, Helenaa ja suojaten häntä tungokselta. — Tilaa vaarille! Minä lähden Chmielnickin ja Krywonosin luo. Tilaa vaarille, hyvät ihmiset, rakkaat kasakat, kuristakoon teidät musta kuolema, teidät ja teidän lapsenne! En näe hyvin, putoan veteen, upotatte poikani, väistykää nyt, lapset, ettei halpaus kangistuttaisi kaikkia jäseniäni — surma teidät vieköön, menehtykää te paaluissa!

Näin ärjyen, kiroten, pyytäen ja mahtavilla kyynärpäillään tönien rahvaan joukkoa sysäsi hän Helenaa eteenpäin proomua kohti. Sitte hän, niin pian kuin oli kiivennyt kannelle, heti taasen alkoi ärjyä.

— Teitä on täällä jo ihan tarpeeksi, mitä te noin tönitte, upotatte vielä proomun, kun teitä tulee tänne noin paljon. Tarpeeksi, tarpeeksi, tulee teidänkin vuoronne, ja jollei tule, niin vähät siitä.

— Tarpeeksi, tarpeeksi! huusivat ne jotka olivat päässeet proomuun. — Liikkeelle, liikkeelle!

Airot ojentuivat ja proomu alkoi loitota rannalta. Nopea aalto kantoi sitä heti joen juoksun mukana jonkun verran Demontowin suunnalle.

Oli jo päästy joen uoman puoliväliin, kun Prohorowkan rannalta alkoi kuulua huutoa ja kirkunaa. Kauhea hämminki syntyi niiden joukossa, jotka olivat jääneet rannalle, toiset juoksivat kuin hullut Demontowiin päin, toiset hyppäsivät veteen, toiset kirkuivat, heiluttivat käsiään tai heittäytyivät pitkäkseen maahan.

— Mikä on, mitä on tapahtunut? kysyttiin proomussa.

— Jarema, Jarema! paetkaamme! huusivat muut.

Airot putoelivat kuumeentapaisesti veteen. Proomu kiiti kuin kasakan vene aaltoa pitkin.

Äkkiä ilmestyi joitakin ratsumiehiä Prohorowkan rannalle.

— Jareman sotaväkeä! huudettiin proomussa. Ratsumiehet laukkasivat pitkin rantaa, kääntyilivät, kyselivät ihmisiltä jotakin ja vihdoin alkoivat huutaa proomussa olijoille:

— Seis, seis!

Zagloba katsahti rannalle ja kylmä hiki valui hänen ruumiistaan, kiireestä kantapäähän asti: hän oli tuntenut Bohunin kasakat.

Siellä oli todella Anton miehineen.

Mutta, kuten sanottu, herra Zagloba ei milloinkaan ollut kauvan neuvottomana. Hän varjosti nytkin kädellään silmiään, niinkuin hänen huonosti näkevänä olisi täytynyt katsella jonkun aikaa ennenkuin uskoi silmiään. Vihdoin hän alkoi huutaa ikäänkuin häntä olisi nyljetty:

— Lapset, ne ovat Wisniowieckin kasakoita! jumalan ja Pyhän Neitsyen tähden, pian rannalle! Sääli niitä jotka jäivät, mutta lyödään proomu rikki, sillä muuten me kaikki olemme tuhon omia.

— Pian, pian, proomu rikki! huusivat toiset. Nousi kirkuna, jonka seasta oli mahdoton eroittaa huutoja Prohorowkan rannalta. Samassa hetkessä risahti proomu rantasoraa vastaan. Talonpojat alkoivat heti nopeasti hyppiä alas rannalle, mutta toiset eivät vielä olleet ehtineet päästä maihin, kun toiset jo repivät irti proomun laitoja ja hakkasivat kirveellä pohjaan läpiä. Laudat ja lastut alkoivat lennellä ilmassa, onneton haaksi hävitettiin raivolla. Se revittiin palasiksi, kauhu lisäsi hävittäjien voimaa. Kaiken aikaa herra Zagloba ärjyi.

— Lyökää, repikää, irroittakaa, polttakaa, pelastakaa itsenne! Jarema tulee!

Näin huutaessaan hän terveellä silmällään tuijotti Helenaan ja teki hänelle merkitseviä eleitä.

Sillä välin olivat huudot toisella rannalla kasvamistaan kasvaneet, siellä olijat kun näkivät proomua hävitettävän. Välimatka oli kuitenkin liian pitkä, mahdoton oli eroittaa mitä huudettiin. Käsienhuitomiset ja viittomiset näyttivät suorastaan uhkauksilta ja ne vain lisäsivät hävittäjäin kiirettä. Haaksi oli hetken perästä mennyttä kalua, mutta yhtäkkiä pääsi kaikkien rinnasta pelon ja kauhistuksen huuto.

— He ratsastavat veteen, uivat meidän luoksemme, voihkivat talonpojat.

Todella kannusti yksi ratsumies, ja hänen jäljessään muutama kymmen muuta, hevosensa veteen, lähtien tulemaan toista rantaa kohti. Se oli hurjan rohkeuden teko, sillä kevään paisuttama aalto vyöryi mahtavampana kuin tavallisesti, muodostaen siellä täällä pyörteitä.

Hevoset, jotka virran vauhti oli temmannut mukaansa, eivät jaksaneet uida suoraan, aalto kantoi niitä tavattomalla nopeudella.

— Eivät jaksa uida perille! huusivat talonpojat.

— Ne uppoavat!

— Jumalan kiitos! Jo… jo… yksi hevonen upposi.

— Surma heidät vieköön!

Hevoset olivat jo uineet kolmannen osan joen leveyttä, mutta yhä voimakkaammin kantoi vesi niitä alaspäin. Nähtävästi niiden voimat alkoivat loppua, vähitellen ne painuivat yhä syvemmälle, hetken päästä olivat niiden selässä istuvat kasakat jo vyötäisiään myöten vedessä. Kului vähän aikaa. Szelepuchan talonpojat juoksivat ulos katsomaan mitä on tekeillä. Nyt näkyivät veden yläpuolella enään vain hevosten otsat, ja vesi ulottui kasakkain rintaan asti. Mutta he olivatkin jo päässeet puoliväliin jokea. Yhtäkkiä taas yhden hevosen otsa ja yksi kasakka katosi veden alle. Hänen jäljessään toinen, kolmas, neljäs ja viides. Uivien joukko yhä väheni. Molemmissa joukoissa joen kahden puolen vallitsi äänettömyys, mutta kaikki liikkuivat pitkin jokivartta, nähdäkseen miten käy. Jo oli kaksi kolmatta osaa joen leveyttä jäänyt taaksepäin, uivien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, saattoi kuulla hevosten raskaan korskunan ja kehottavien kasakkain äänet. — Saattoi jo päätellä, että muutamat heistä tulevat ehtimään rannalle. Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden keskeltä Zagloban ääni:

— Hei pojat, ampukaa pyssyillänne ruhtinaan väki!

Samassa tuprahti savu, laukaukset paukahtivat ja joelta kaikui epätoivoinen huuto. Hetken päästä olivat hevoset, kasakat, kaikki häipyneet näkymättömiin. Joki virtasi tyhjänä, vain jossakin kauvempana, aaltojen pyörteessä, häämöitti silloin tällöin näkyviin hevosen vatsa tai kasakan punainen lakki. Zagloba katsahti Helenaan, iskien hänelle silmää.

KUUDES LUKU.

Jo ennenkuin Vähävenäjän ruhtinas-vojevoda tapasi herra Skrzetuskin istumassa Rozlogin raunioilla, oli hän saanut tietää Korsunin tappiosta. Herra Polanowski, ruhtinaan husaaritoveri, oli Sahotynissä hänelle siitä ilmoittanut. Ruhtinas asettui ensin Prilukiin ja lähetti sieltä herra Boguslaw Maszkiewiczin mukana hetmaneille kirjeen, kysyen minne he käskisivät hänen koko sotavoimansa kanssa tulla. Kun herra Maszkiewiczia ja hetmanien vastausta kuitenkaan ei pitkään aikaan kuulunut, marssi ruhtinas Perejaslawia kohden, lähettäen etujoukkoja kaikille suunnille ja antaen käskyn, että ne rykmentit, jotka vielä olivat hajallaan Dnieperin takana ja muualla, kiireimmiten kokoontuisivat Lubnieen.

Nyt sai ruhtinas kuitenkin tietää, että toistakymmentä kasakkalippukuntaa, jotka olivat seisoneet rajaseuduilla tatarilaisalueen suunnalla, oli hajaantunut tai mahdollisesti liittynyt kapinaan. Hän huomasi siis voimiensa yhtäkkiä suuresti supistuneen ja kovasti häneen koski tuo odottamaton tieto, että miehet joita hän niin monta kertaa oli johtanut voittoihin, saattoivat hänet pettää. Tavattuaan herra Polanowskin ja saatuaan häneltä tiedon tuosta kuulumattomasta tappiosta, hän kuitenkin armeijalta salasi tämän sanoman ja jatkoi marssiaan Dnieperiä kohden. Hän tahtoi mennä umpimähkään keskelle myrskyä ja kapinaa, kostamaan puolalaisten tappiota, pyyhkimään pois sotajoukkojen häpeää, tai sitte itse vuodattamaan vertansa. Sitäpaitsi hän päätteli, että jonkin osan, tai ehkäpä paljonkin kruunun armeijasta oli täytynyt pelastua perikadosta. Nämä ja hänen kuusituhantinen osastonsa yhdessä saattaisivat vielä voitollisestikin mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa.

Perejaslawista, missä ruhtinas silloin majaili, käski hän pienen herra Wolodyjowskin ja herra Kuszelin lähettää rakuuniaan tiedustelulle kaikkiin suuntiin, kuten Czerkasyyn, Mantowiin, Siekiernaan, Buczacziin, Stajkiin, Trehtymirowiin, Rzyszczowiin, ja koota kaikki veneet ja proomut, mitä vain ympäristöstä saattoi löytää. Sotajoukon oli kuljettava vasenta rantaa Rzyszczowiin.

Kohtaamiltaan pakolaisilta saivat lähetit siellä täällä kuulla tappiosta, mutta kaikissa noissa paikoissa missä he kävivät, eivät he löytäneet ainoatakaan venettä, koska, kuten jo on mainittu, kruunun suurhetmani aikaisemmin oli ottanut puolet näistä kulkuneuvoista herra Krzeczowskia ja herra Barabaszia varten ja loput taas oli oikeanpuolisen rannan kapinaan noussut rahvas, ruhtinasta peläten, hävittänyt. Kuitenkin pääsi herra Wolodyjowski oikeanpuoleiselle rannalle sillä tavalla, että hän kiireessä käski lyödä kokoon lautan. Täällä otti hän kiinni kymmenkunnan kasakkaa, jotka hän vei ruhtinaan eteen. Heiltä sai ruhtinas kuulla, missä määrin kapina nyt oli levinnyt, sekä Korsunin tappion kauheista seurauksista. Koko Ukraina oli noussut yhtenä miehenä. Kapina oli vyörynyt kuin tulvavesi, joka päästen tasangolle silmänräpäyksessä valtaa yhä suurempia ja suurempia aloja. Aateli puolusti itseänsä linnoissa ja varustetuissa paikoissa, mutta monet näistä paikoista olivat jo valloitetut.

Chmielnickin voimat kasvoivat joka hetki. Kiinni joutuneet kasakat ilmaisivat hänen sotaväkensä lukumäärän kahdeksi sadaksi tuhanneksi ja parissa päivässä saattoivat nämä voimat helposti kasvaa kaksinkertaisiksi. Sentähden hän nyt taistelun jälkeen yhä viipyi Korsunissa, käyttäen samalla hyväkseen levon hetkeä ja järjestäen lukemattomia laumojaan. Rahvaan oli hän jakanut rykmentteihin ja valinnut everstit atamanien ja kokeneempien zaporogilais-esaulien joukosta. Sitte hän oli lähettänyt etujoukkoja, vieläpä kokonaisia divisioneja valloittamaan läheisiä linnoja. Ottaen tämän kaiken huomioon tuli Jeremi seuraavaan johtopäätökseen: kun ei ollut veneitä, joiden valmistaminen kuusituhantista sotajoukkoa varten veisi muutamia viikkoja ja kun vihollisten voima oli kasvanut näin odottamattoman suureksi, niin ei ollut mahdollista päästä Dnieperin yli siltä kohdalta missä hän paraillaan majaili. Sotaneuvottelussa olivat herra Polanowski, eversti Baranowski, kapteeni herra Aleksander Baranowski ja herra Wolodyjowski sitä mieltä, että olisi marssittava pohjoiseen päin Tshernigowia kohden, joka oli mahtavien metsien takana, sieltä olisi mentävä Lubecziin ja vasta sieltä kuljettava joen yli Brahimowia kohden. Tämä oli kyllä pitkä ja vaikea tie, sillä Czernigowin metsien takana oli, juuri Brahimowin suunnalla, äärettömiä soita, joiden yli ei jalkaväenkään ollut helppo kulkea, saatikka sitte raskaan ratsuväen, kuormaston ja tykistön. Ruhtinasta tämä neuvo kuitenkin miellytti. Joka tapauksessa hän vielä kerran, ennenkuin lähtisi tuolle marssille, jolta ei tuntunut olevan mitään palaamisen mahdollisuutta, halusi näyttäytyä omalla Dnieperin-takaisella alueellaan. Hän toivoi käynnillään voivansa estää kapinaa heti puhkeamasta siellä ja ottaa sikäläisen aatelin siipiensä suojaan. Vielä tahtoi hän tällä käynnillään jättää rahvaan keskuuteen kauhean muiston, jotta ne jotka eivät voineet lähteä sotajoukon mukana, turvallisesti saattaisivat jäädä paikoilleen. Olivathan sitäpaitsi ruhtinatar Griselda, neidit Zbaraski, hovinaiset, koko henkilökunta ja muutamat kokonaiset rykmentit, kuten jalkaväki, vielä Lubniessa. Siksi päätti ruhtinas vielä käydä siellä viimeisellä hyvästijätöllä.

Sotajoukko lähti liikkeelle samana päivänä, etunenässä herra Wolodyjowski rakuunoineen. Nämä, vaikka kaikki poikkeuksetta olivatkin vähävenäläisiä, olivat tottuneet sotakuriin ja sitä tietä vähitellen muuttuneet säännöllisiksi sotilaiksi. Uskollisuudessa voittivat ne miltei kaikki muut lippukunnat. Maa tuntui vielä varsin levolliselta. Siellä täällä kokoontui jo kuitenkin vallatonta väkeä ryöstämään sekä herrojen että talonpoikien taloja. Heitä ruhtinas läpimatkallaan ankarasti kuritti, antaen lyödä heidät paaluihin. Varsinaiset talonpojat eivät vielä olleet missään nousseet kapinaan. Mielet olivat kuitenkin kuohuksissa, tuli kyti talonpojan silmissä ja sielussa, asestauduttiin salaa ja paettiin Dnieperin taa. Pelko kuitenkin vielä voitti veren- ja murhanjanon. Pahana enteenä saattoi pitää sitä, että niissä kylissä, joista talonpojat eivät tähän asti vielä olleet lähteneet Chmielin luo, he nyt ruhtinaan sotajoukkojen lähetessä pakenivat ikäänkuin peläten, että kauhea ruhtinas heidän kasvoistaan lukisi mitä kyti heidän mielessään ja jo edeltäpäin rankaisisi heitä. Hän rankaisi kuitenkin vain siellä missä huomasi vähimmänkin kapinanvalmistuksen ilmiön. Ja kun ruhtinas oli hillitön sekä palkitessaan että rangaistessaan, niin rankaisi hän ilman määrää ja sääliä. Saattaa sanoa, että Dnieperin molemmilla rannoilla näihin aikoihin harhaili kaksi vamppyyria, toinen aatelin — Chmielnicki, ja toinen kapinaan nousseen rahvaan tuhoksi — ruhtinas Jeremi. Rahvaan kesken kuiskailtiin, että kun nämä kaksi kerran joutuvat vastatusten, niin silloin varmaan aurinko pimenee ja vedet joissa käyvät punaisiksi. Mutta heidän kohtaamisensa oli vielä kaukana, sillä Chmielnicki, Keltaisen Veden ja Korsunin taistelujen voittaja, tuo sama Chmielnicki, joka oli lyönyt hajalleen kruunun armeijat, ottanut vangiksi hetmanit ja nyt johti satoja tuhansia sotamiehiä, yksinkertaisesti pelkäsi Lubnien herraa, joka haki häntä Dnieperin takaa. Ruhtinaan joukot olivat juuri päässeet Sleporodin ohi, mutta itse oli ruhtinas pysähtynyt Filipowoon levähtämään, kun hänelle ilmoitettiin, että Chmielnickiltä on saapunut lähettiläitä, jotka tuovat muassaan kirjeen ja pyytävät päästä hänen puheilleen. Ruhtinas käski heti saattaa lähettiläät eteensä. Alastarostan taloon, jossa ruhtinas majaili, astui nyt kaksi zaporogilaista. He esiintyivät sangen kopeina, varsinkin vanhin heistä, atamani Sucha-ruka jonka päähän nähtävästi oli mennyt kasakkain voitto Korsunin luona ja äsken saatu everstinarvo. Kun miehet kuitenkin näkivät ruhtinaan kasvot, niin valtasi heidät sellainen kauhu, että he lankesivat hänen jalkainsa juureen eivätkä saaneet sanaa suustaan.

Ruhtinas istui etevimpien ritariensa ympäröimänä. Hän käski miesten nousta ja kysyi, missä asiassa he olivat tulleet.

— Meillä on kirje hetmanilta, vastasi Sucha-ruka. Ruhtinas tuijotti kasakkaa suoraan silmiin ja sanoi rauhallisesti, mutta tähdentäen jokaista sanaansa:

— Konnalta, lurjukselta ja ryöväriltä eikä atamanilta.

Zaporogilaiset kalpenivat, tai pikemmin saattaa sanoa heidän kasvojensa käyneen sinisiksi. Pää painuneena rintaa vastaan jäivät he vaieten seisomaan ovensuuhun.

Ruhtinas käski herra Maszkiewiczin lukemaan kirjeen.

Kirje oli nöyrä. Huolimatta Korsunin voitosta, oli Chmielnickissä kettu saanut voiton leijonasta, käärme kotkasta, nähtävästi hän oli muistanut kirjoittavansa Wisniowieckille. Ehkäpä hän liehakoi lepyttääksensä ruhtinasta, voidakseen sitte helpommin purra häntä. Joka tapauksessa hän nyt liehakoi. Hän kirjoitti, että Czaplinski on ollut syynä siihen mikä on tapahtunut, ja että hetmanit ovat saaneet kokea vain onnen vaihtelevaisuutta. Se mikä on tapahtunut, ei siis ole ollut hänen, Chmielnickin syytä, vaan on se tapahtunut sen kovan kohtalon ja sorron vuoksi, mitä Ukrainan kasakat ovat saaneet kokea. Hän, Chmielnicki pyytää nyt, että ruhtinas ei suuttuisi hänelle, vaan antaisi anteeksi, jossa tapauksessa hän ainiaaksi jää ruhtinaan kuuliaiseksi ja nöyräksi palvelijaksi. Virittääkseen ruhtinaan mielen suosiolliseksi lähettejä kohtaan ja pelastaaksensa heidät hänen ankaruudestaan, hän ilmoittaa päästäjänsä husaariupseeri Skrzetuskin, jonka hän Siczissä otti vangiksi, terveenä vapauteen.

Sitte seurasi valituksia herra Skrzetuskin ylpeydestä: hän muunmuassa ei ollut suostunut ottamaan viedäkseen kirjettä Chmielnickiltä ruhtinaalle, jonka kautta hän suuresti loukkasi hänen, Chmielnickin, hetmaniarvoa ja koko zaporogilaissotajoukon kunniaa. Juuri tämä ylpeys ja ylenkatse, jota kasakat alituisesti saivat kokea ljahien puolelta, oli Chmielnickin mielestä syynä kaikkeen siihen mikä oli tapahtunut, aina Keltaisesta Vedestä alkaen Korsuniin asti. Lopuksi hän vakuutti suuresti pahoittelevansa sitä mikä oli tapahtunut ja alati jäävänsä uskolliseksi Puolan valtakunnalle sekä sulki itsensä ruhtinaan suosioon, tarjoten hänelle joka suhteessa palveluksiaan.

Tätä kirjettä kuunnellessaan olivat itse lähetitkin hämmästyksen vallassa, sillä he eivät edeltäpäin olleet tunteneet kirjeen sisältöä. He olivat otaksuneet, että se pikemmin sisältäisi soimauksia ja ylpeitä moitteita kuin pyyntejä. Nyt huomasivat he selvästi, ettei Chmielnicki tahtonut jättää kaikkea yhden kortin varaan, noustessaan niin kuuluisaa sotapäällikköä vastaan kuin ruhtinas. Sensijaan että olisi koko voimallaan marssinut häntä vastaan, hän viivytteli, teeskenteli nöyryyttä ja nähtävästi odotti, että ruhtinaan joukot murenisivat yksityisissä taisteluissa. Sanalla sanoen: hän ilmeisesti pelkäsi ruhtinasta. Lähetit tulivatkin kirjettä luettaessa entistä nöyremmiksi. He seurasivat tarkasti ruhtinaan kasvonilmeitä, niistä voidakseen päättää, mikä kohtalo heitä odotti, elämä vaiko kuolema. Ja vaikka he tullessansa olivat ottaneet lukuun senkin, että voi olla kysymys kuolemasta, niin valtasi heidät nyt kauhuntunne. Ruhtinas kuunteli kuitenkin tyynesti. Vain silloin tällöin painoi hän alas katseensa ikäänkuin pidättääkseen silmissään piileviä salamoja; ja selvästi saattoi nähdä, että hän hillitsee hirveää vihaa. Kun kirje oli luettu loppuun, ei hän läheteille lausunut sanaakaan, käski vain Wolodyjowskin saattaa heidät pois ja uskoa vartioiden haltuun, mutta everstien puoleen kääntyen lausui hän seuraavaa:

— Suuri on totisesti tämän vihollisen viekkaus, sillä joko hän tuolla kirjeellään tahtoo nukuttaa minut, voidakseen sitten hyökätä nukkuvan kimppuun, tai marssii hän valtakunnan sisäosiin ja toimittaa myöntyväisiltä valtiopäiviltä ja kuninkaalta sovinnon sekä anteeksiannon. Ja silloin tuntee hän jalkainsa alla maaperän varmaksi, sillä jos minä vielä silloin tahtoisin käydä sotaa, niin ei enään hän menettelisi valtakunnan tahtoa vastaan, vaan minä ja minut katsottaisiin kapinoitsijaksi.

Wurcel kävi kiinni päähänsä:

— O vulpes astuta, sitä viekasta kettua!

— Mitä siis nyt on tehtävä, hyvät herrat? kysyi ruhtinas. — Sanokaa rohkeasti, minä ilmaisen sitte puolestani oman tahtoni.

Vanha Zacwilichowski, joka jo kauvan sitte oli jättänyt Czehrynin ja yhtynyt ruhtinaaseen, lausui:

— Tapahtukoon teidän ruhtinaallisen tahtonne mukaan, mutta jos minun on lupa lausua mielipiteeni, niin sanon: tavallisella kekseliäisyydellänne on teidän ruhtinaallinen armonne heti saanut selville Chmielnickin tarkoitukset. Sellaiset ne juuri ovat eivätkä mitään muuta. Olisin siis sitä mieltä, ettei hänen kirjeeseensä tule panna mitään huomiota, vaan sitte kun rouva ruhtinatar on saatettu turvalliseen paikkaan, on mentävä Dnieperin yli ja aljettava sota ennenkuin Chmielnicki ehtii ryhtyä sovintotoimiin. Sillä häpeä ja epäkunnia olisi toki valtakunnalle, jos tuollaiset kunnottomuudet rauhassa saisivat hiipiä eteenpäin. Muuten (ja siinä hän kääntyi everstien puoleen) odotan herrojen mielipidettä, tämä on oma horjumaton mielipiteeni.

Leirikapteeni herra Aleksander Zamojski kolisti nyt sapeliaan:

— Arvoisa horonzi, vanhuus ja viisaus puhuu teidän suunne kautta. Tuon lohikäärmeen pää on muserrettava ennenkuin se kasvaa liian suureksi ja nielee meidätkin.

— Amen, lausui kirkkoherra Muchowiecki. Toiset rykmentinpäälliköt eivät puhuneet, vaan alkoivat, noudattaen herra leirikapteenin esimerkkiä, helistellä sapelejaan, murista ja kiristellä hampaitaan. Herra Wurcel otti kuitenkin taasen sananvuoron ja lausui:

— Armollinen ruhtinas, solvaavaa on teidän ruhtinaalliselle nimellenne, että tuo konna rohkenee kirjoittaa teidän armollenne, sillä onhan leiriatamaneilla korkea, valtakunnan vahvistama ja tunnustama arvo, jota eivät edes huonekunta-atamanit saata saada.

Mutta Chmielnicki on itse omavaltaisesti ruvennut hetmaniksi eikä häntä voida pitää muuna kuin pahantekijänä, kuten herra Skrzetuski, kiitettävästi kyllä, huomasikin, silloin kun ei hän ottanut viedäkseen hänen kirjettään teidän ruhtinaalliselle armollenne.

— Samoin minäkin ajattelen, sanoi ruhtinas, — mutta kun nyt en voi ulottaa kättäni häneen itseensä, niin saa hän rangaistuksensa lähettiensä persoonassa.

Sen sanottuaan kääntyi hän tatarilaisen hovilippukunnan päällikön puoleen:

— Herra Wierszul, käskekää tatarienne hakata maahan nuo kasakat, mutta heidän päällikköänsä varten on teroitettava paalu ja viipymättä on hän siihen istutettava.

Wierszul taivutti päätään, joka oli punainen kuin liekki, ja meni ulos. Kirkkoherra Muchowiecki taas, joka tavallisesti hillitsi ruhtinaan vihaa, pani kätensä ristiin kuin rukousta varten ja katsoi anovasti häntä silmiin, etsien sieltä armoa.

— Minä tiedän, kirkkoherra, mitä te tarkoitatte, sanoi ruhtinas-vojevoda, — mutta se ei nyt käy päinsä. Tämä on välttämätöntä niiden julmuuksien takia, joita he panevat toimeen tuolla Dnieperin toisella puolella, se on välttämätöntä meidän arvomme ja valtakunnan edun takia. On välttämätöntä järkähtämättä osoittaa, että vielä on joku, joka ei pelkää tuota hurjimusta, vaan kohtelee häntä pahantekijänä. Hän kyllä kirjoittaa nöyrästi, mutta hänen menettelynsä on röyhkeää ja hän toimii Ukrainassa kuin hallitseva ruhtinas. Hän saattaa valtakunnan niin suureen vaaraan, ettei se ole pitkään aikaan saanut kokea sellaista. — Armollinen ruhtinas, hän on vapauttanut herra Skrzetuskin, kuten hän kirjoittaa, lausui kirkkoherra arasti.

— Minä kiitän teitä Skrzetuskin puolesta, jonka te näin asetatte noiden kapinallisten tasolle.

Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.

— Mutta riittääkö. Minä näen, jatkoi hän, kääntyen rykmentinpäällikköjen puoleen, — että te kaikki äänestätte sodan puolesta. Se on minunkin tahtoni. Marssimme ensin Czernigowiin, ottaen matkan varrelta mukaamme aatelin. Brahimin kohdalla menemme joen yli ja senjälkeen tulee meidän marssia etelää kohti. Nyt lähdemme Lubnieen.

— Jumala meitä auttakoon! lausuivat rykmentinpäälliköt.

Samassa hetkessä avautui ovi ja huoneeseen astui Rostworowski, rumenialaisen lippukunnan päällikkö, joka kaksi päivää sitte kolmensadan ratsumiehen kanssa oli lähetetty tiedustelumatkalle.

— Herra ruhtinas, huudahti hän, — kapina leviää, Rozlogi on poltettu ja lippukuntamme Wasilowkassa hakattu maahan viimeistä miestä myöten.

— Kuinka? Mitä? Missä? kysyttiin joka suunnalta. Mutta ruhtinas viittasi kädellään vaitiolon merkiksi ja kysyi:

— Kuka sen on tehnyt? Roistot vaiko jokin sotajoukko?

— Sanotaan että Bohun.

— Bohun?

— Juuri hän.

— Milloin se tapahtui?

— Kolme päivää sitten.

— Lähdittekö ajamaan heitä takaa? Saitteko kiinni? Saitteko ketään vangiksi?

— Lähdin ajamaan takaa, mutta en saavuttanut, koska tulin kolme päivää liian myöhään. Matkalla keräsin tietoja. He pakenivat taasen Czehrynin suunnalle ja hajaantuivat sitte. Toinen puoli meni Czerkasyyn päin, toinen Zolotonoszaan ja Prohorowkaan.

Tähän lisäsi herra Kuszel:

— Minähän kohtasin sen osaston, joka oli menossa Prohorowkaan, kuten ruhtinaalliselle armolle ilmoitin. He sanoivat olevansa Bohunin lähettämiä ja menevänsä estämään talonpoikia pakenemasta Dnieperin yli. Siksi minä päästin heidät menemään.

— Tyhmästi teitte, mutta minä en teitä syytä. Vaikea on olla erehtymättä, kun petos väijyy joka askeleella ja maa polttaa jalkain alla, sanoi ruhtinas.

Yhtäkkiä hän tarttui päähänsä:

— Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, — nyt minä muistan Skrzetuskin kertoneen, että Bohun väijyi neiti Kurcewiczia. Nyt ymmärrän miksi Rozlogi on poltettu. Varmaan ovat ryöstäneet tytön. Hei, Wolodyjowski, tulkaappa tänne, ottakaa viisisataa ratsua ja lähtekää vielä kerran Czerkasyyn. Bychowiec ottakoon viisisataa rumenialaista ja lähteköön Zolotonoszan suunnalle Prohorowkaan asti. Älkää säästäkö hevosia. Joka pelastaa neidon ja tuo hänet tänne, hän saa haltuunsa koko elinajakseen Jeremiowkan. Lähtekää kiireesti matkaan.

Sitte hän sanoi rykmenttien päälliköille:

— Ja me, hyvät herrat, lähdemme Rozlogin kautta Lubnieen.

Rykmentinpäälliköt jättivät starostan talon ja menivät kukin lippukuntansa luo. Kädenlyönnillä vakuuttaen toisilleen uskollisuutta nousivat he ratsunsa selkään. Ruhtinaalle tuotiin kastanjanruskea arapialaishevonen, jota hän aina käytti sotaretkillä. Hetken perästä marssivat lippukunnat, kulkien pitkänä värillisenä käärmeenä, Filipowin tietä.

Kun tie kääntyi, kohtasi sotamiesten silmiä verinen näky. Aidanseipäissä viidakossa törrötti viisi poikkihakattua kasakanpäätä, jotka avonaisten silmiensä kuolleilla terillä katselivat ohikulkevia sotajoukkoja. Kauvempana, viheriällä mäenrinteellä tienkäänteen takana heittelehti ja hytki vielä paaluun istutettu atamani Sucha-ruka. Paalun terävä pää oli jo mennyt puoleen ruumiiseen asti, mutta vielä oli onnettomalla atamanilla edessään pitkä kuolinkamppailu, sillä iltaan asti saattoi hän noin hytkiä ennenkuin kuolema tuli häntä tyynnyttämään. Nyt ei hän ollut ainoastaan, elossa, vaan hän käänteli kauheita silmiään lippukuntain perässäkin, senmukaan kuin ne kulkivat sivu. Nuo silmät tuntuivat puhuvan: "rangaiskoon teitä Jumala, teitä, lapsianne ja lapsenlapsianne aina kymmenenteen polveen asti, rangaiskoon verestä, haavoista, kidutuksista. Hävitkää, te ja teidän heimonne, teidän sukukuntanne. Suokoon Jumala, että kaikki onnettomuudet iskisivät teihin. Suokoon Jumala, että kituisitte kauvan, saamatta kuolla ja saamatta elää." Ja vaikka hän oli yksinkertainen kasakka ja vaikkei hän kuollut purppurassa eikä brokaadissa, vaan karkeassa sinisessä viitassa, ei linnan suojassa, vaan paalussa paljaan taivaan alla, niin varjostivat hänen kärsimyksensä ja hänen päänsä päällä kiertelevä kuolema hänet sellaisella mahtavuudella, ja pannen hänen katseeseensa sellaisen voiman ja sellaisen pohjattoman vihan, että kaikki täysin ymmärsivät, mitä hän halusi sanoa. Ja lippukunnat ratsastivat vaieten hänen ohitsensa ja puolenpäivän kultaisessa välkkeessä riippui hän korkealla heidän yläpuolellaan, valaisten äsken veistetyssä paalussaan kuin soihtu…

Ruhtinas ajoi sivutse päätään kääntämättä, mutta kirkkoherra Muchowiecki siunasi ristin merkillä onnettoman. Kaikki olivat jo päässeet ohitse, kun eräs nuorukainen husaarilippukunnasta, keneltäkään pyytämättä lupaa, kannusti hevosensa mäelle ja, tähdäten pistolinsa uhrin korvan juureen, yhdellä laukauksella lopetti hänen tuskansa. Kaikki vapisivat ajatellessaan mitä seuraisi tällaisesta omavaltaisesta ja sotakurin vastaisesta teosta. Tuntien ruhtinaan ankaruuden, pitivät he jo nuorukaista tuhon omana. Mutta ruhtinas ei puhunut mitään. Joko ei hän tahallaan ollut kuulevinaan mitään, tai ratsasti hän todella niin mietteisiinsä vaipuneena. Tyynenä ajoi hän eteenpäin ja vasta illalla käski hän kutsua nuorukaisen luokseen.

Poika ilmestyi henki kurkussa herransa kasvojen eteen, luullen että maa halkeaa hänen jalkainsa alta. Mutta ruhtinas kysyi:

— Mikä on nimesi?

— Zelenski.

— Sinäkö ammuit kasakkaa?

— Minä, änkötti poika, kalpeana kuin palttina.

— Miksi sen teit?

— Kun en voinut katsella hänen kidutustaan. Ruhtinas ei vihastunut vaan sanoi:

— Sinä tulet vielä näkemään niin paljon heidän hirmutöitään, että säälisi katoaa niinkuin enkeli lentäisi luotasi. Mutta koska armeliaisuutesi takia olet pannut alttiiksi henkesi, niin maksaa minun rahavartiani Lubniessa sinulle kymmenen kultadukaattia ja minä otan sinut persoonalliseen palvelukseeni.

Kaikki ihmettelivät että asia päättyi sillä tavalla. Samassa ilmoitettiin kuitenkin, että tiedustelujoukko oli saapunut likeisestä Zolotonoszasta, ja kaikkien mielet kääntyivät toisaalle.

SEITSEMÄS LUKU.

Myöhään illalla, kuutamossa pääsivät sotajoukot Rozlogiin. Siellä tapasivat ne herra Skrzetuskin verisen kärsimyksensä paikalla. Ritari oli, kuten jo tiedämme, kivusta ja tuskasta kokonaan menettänyt tajuntansa ja vasta kun kirkkoherra Muchowiecki oli palauttanut hänet tuntoihinsa, ottivat upseerit hänet keskelleen, tervehtivät häntä ja lohduttivat parhaimman taitonsa mukaan, varsinkin herra Longinus Podbipienta, joka jo neljännesvuoden oli ollut lippukunnassa Skrzetuskin vakinaisena upseerina. Toverina oli hän niinikään valmis ottamaan osaa Skrzetuskin huokauksiin ja kyyneliin ja heti teki hän sen uuden lupauksen, että paastoaa kaikki tiistait kuolemaansa asti, jos Jumala vain jollakin tavalla lähettää luutnantille lohdutuksen. Herra Skrzetuski vietiin ruhtinaan luo, joka majaili talonpoikaistuvassa. Kun tämä näki suosikkinsa, niin ei hän sanonut sanaakaan, levitti vain käsivartensa häntä vastaan ja odotti. Jan herra heittäytyi heti itkien tuohon syliin ja ruhtinas pusersi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä päähän, jolloin läsnäolevat upseerit näkivät kyyneleet ruhtinaan vakavissa silmissä. Hetken perästä hän alkoi puhua:

Tervehdin sinua kuin omaa poikaani. Pelkäsin jo, etten sinua enään näe. Kanna miehuullisesti taakkasi ja muista, että sinulla tulee olemaan tuhansia onnettomuustovereja, jotka kadottavat vaimonsa, lapsensa, vanhempansa, sukulaisensa ja ystävänsä. Ja niinkuin pisara hukkuu valtamereen, niin hukkukoon sinun tuskasi yleisen tuskan mereen. Kun näin hirveät ajat ovat kohdanneet rakasta isänmaata, niin ei yksikään mies joka kantaa kupeellaan miekkaa, saa antautua itkemään omaa menetystään, vaan kiiruhtaa pelastamaan yhteistä äitiä. Ja hän on saava tunnonrauhan, tai kaatuu hän kunniakkaaseen kuolemaan ja saa taivaallisen kruunun ja sen mukana ikuisen autuuden.

— Amen, sanoi kirkkoherra Muchowiecki.

— Oi herra ruhtinas, mieluummin tahtoisin nähdä Helenan kuolleena, vaikeroi ritari.

— Itke, sillä suuri on menetyksesi ja me itkemme kaikki sinun kanssasi, sillä ethän ole tullut pakanoiden etkä villien skytain tai tatarien joukkoon, vaan veljien ja toverien luokse, jotka sinua rakastavat. Mutta sano itsellesi näin: tänään itken kohtaloani, huomispäivä ei ole enää omani. Sillä tiedä, että huomenna marssimme taisteluun.

— Minä lähden teidän ruhtinaallisen armonne kanssa vaikkapa maailman ääriin, mutta lohdutusta en mistään saa, sillä minun on ilman häntä niin raskas olla, etten voi, en voi…

Ja sotilas-parka milloin tarttui päähänsä, milloin pani sormet hampaidensa väliin ja puri niitä, tukahuttaakseen valitukset, kun epätoivon puuska uudestaan puistatti ne esiin.

— Sanoithan: tapahtukoon sinun tahtosi, puhui kirkkoherra ankaralla äänellä.

— Amen, amen. Alistun hänen tahtoonsa, mutta… tuskalleni… en voi mitään… vastasi katkonaisesti ritari.

Ja selvästi saattoi nähdä kuinka hän taisteli tuskiansa vastaan. Näky oli niin liikuttava, että kyyneleet tulivat kaikkien silmiin. Hellätuntoisimmat, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta, vuodattivat todellisia kyynelvirtoja. Jälkimäinen väänteli käsiään ja toisti murheellisena:

— Veliseni, veliseni, hillitse itseäsi!

— Kuules, sanoi yhtäkkiä ruhtinas, — minä olen saanut tiedon, että Bohun täältä on lähtenyt Lubnieen päin, sillä hän on Wasilowkassa tuhonnut väkeni. Älä ennen aikojasi vaivu epätoivoon. Luultavasti hän ei ole saanut käsiinsä Helenaa. Miksikäs hän muuten olisi kiiruhtanut Lubnieen päin.

— Toden totta, varmaankin on niin! huudahtivat upseerit. — Jumala saattaa sinulle vielä lohdutuksen.

Herra Skrzetuski avasi silmänsä ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mitä hänelle sanotaan. Toivo välähti yhtäkkiä hänen mielessään ja hän heittäytyi pitkin pituuttaan ruhtinaan jalkojen juureen.

— Ruhtinas, elämää… verta…! huusi hän. Eikä hän voinut sanoa enempää. Hän oli käynyt niin heikoksi, että herra Longinuksen täytyi nostaa hänet maasta ja asettaa penkille istumaan. Hänen kasvoistansa saattoi kuitenkin jo nähdä, että hän oli tarttunut kiinni toivoon niinkuin hukkuva laudanpalaseen, ja että tuska oli hellittänyt otteensa. Toverit puolestaan puhaltelivat hekin tuohon toivon kipinään, toistellen, että Skrzetuski ehkä Lubniessa löytää ruhtinattarensa. Senjälkeen saatettiin Jan herra toiseen tupaan ja hänelle tuotiin simaa ja viiniä. Luutnantti koetti juoda, mutta kurkkua ahdisti niin, ettei hän voinut. Sensijaan joivat hänen uskolliset toverinsa ja juotuaan alkoivat syleillä ja suudella häntä sekä ihmetellä hänen laihtumistaan ja taudin jälkiä, jotka näkyivät hänen kasvoillaan.

— Senhän sinä olet näköinen kuin jos olisit haudasta noussut, sanoi paksu herra Dzik.

— Varmaan sinua Siczissä on kohdeltu huonosti, luultavasti ei ole annettu syömistä eikä juomista.

— Sano mitä sinulle on tapahtunut.

— Joskus toiste kerron, sanoi Skrzetuski heikolla äänellä. — Minut haavoitettiin ja minä sairastuin.

— Häntä on haavoitettu! huusi herra Dzik.

— Haavoitettu, vaikka oli lähettiläs, sanoi herra Sleszynski.

Ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiinsa, ihmetellen kasakkain röyhkeyttä. Sitte syleilivät he toisiansa suuren myötätuntonsa merkiksi herra Skrzetuskia kohtaan.

— Näitkö Chmielnickin?

— Näin kyllä.

— Tulkoonkin vain yksinään meidän luoksemme, huusi Migurski, — niin kyllä me teemme hänestä silppua.

Näistä keskustellessa kului yö. Aamulla ilmoitettiin toisenkin tiedustelujoukon, joka oli lähetetty kauvemma Czerkasyyn päin, palanneen. Tämä tiedustelujoukko ei ollut tavannut Bohunia, mutta se toi merkillisiä tietoja. Se toi muassaan useita tiellä tapaamiaan henkilöitä, jotka kaksi päivää sitte olivat nähneet Bohunin. Nämä lausuivat olettamuksen, että tuo hurjapää nähtävästi ajoi jotakuta takaa, sillä hän kyseli kaikilta, eivätkö he olleet nähneet erästä lihavaa aatelismiestä, joka pakeni yhdessä kasakkapojan kanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire ja hän oli kiitänyt eteenpäin kuin hullu. Samat henkilöt vakuuttivat niinikään, etteivät he olleet nähneet Bohunin kuljettavan muassaan mitään neitoa. He olivat hänet kyllä nähneet, sillä Bohunilla ei ollut mukanaan montakaan kasakkaa. Uusi lohdutus, mutta myöskin uusi huoli versoi nyt herra Skrzetuskin sydämeen, sillä kertomukset olivat hänelle suorastaan käsittämättömät.

Hän ei ymmärtänyt miksikä Bohun ensinnä oli ratsastanut Lubnieen päin, hyökännyt Wasilowkan suojaväen kimppuun ja sitte yhtäkkiä kääntynyt Czerkasyn suunnalle. Tuntui kyllä varmalta, ettei hän ollut saanut Helenaa ryöstetyksi, sillä herra Kuszel oli kohdannut Antonin osaston ja siinä Helenaa ei ollut, ne henkilöt taas jotka nyt olivat tuodut Czerkasysta päin, eivät hekään olleet nähneet häntä Bohunin seurassa. Missä hän siis saattoi olla? Minne hän oli piiloittautunut? Oliko hän paennut ja jos, niin mille suunnalle? Minkätähden hän ei paennut Lubnieen, vaan Czerkasyyn ja Zolotonoszaan päin? Bohunin osastothan toimittivat takaa-ajoaan juuri Czerkasyn ja Prohorowkan tienoilla. Mutta miksi he kyselivät aatelismiestä ja kasakkapoikaa? Kaikkiin näihin kysymyksiin luutnantti ei osannut keksiä vastausta.

— Neuvokaa, sanokaa, selittäkää mitä tämä merkitsee! sanoi Skrzetuski upseereille, — sillä minun järkeni ei ymmärrä.

— Minä luulen sittenkin, että neiti on Lubniessa, sanoi herra Migurski.

— Se ei ole mahdollista, virkkoi horonzi Zacwilichowski. — Sillä jos ruhtinatar olisi Lubniessa, niin Bohun kiireimmän kautta olisi piiloutunut Czehryniin eikä työntynyt aivan hetmanien nenän eteen, sillä heidän tappiostaan ei hän silloin vielä ole voinut tietää. Mutta jos hän on jakanut kasakkansa ja ajaa takaa kahdella suunnalla, niin hän tekee sen — siitä saatte olla varmat — juuri ruhtinattaren takia.

— Mutta miksi hän on kysellyt vanhaa aatelismiestä ja kasakkapoikaa?

— Ei tarvitse suurtakaan kekseliäisyyttä arvaamaan, että jos ruhtinatar on paennut, niin hän ei ole tehnyt sitä naisen vaatteissa, vaan hävittääksensä jälkensä, valepuvussa, ja niin minä luulen, että tuo kasakkapoika on juuri ruhtinatar.

— Totta totisesti, hän se juuri on, toistivat kaikki.

— Mutta kuka on sitte tuo aatelismies?

— Sitä minä en tiedä, vastasi vanha horonzi, — voihan sitä tiedustella. Varmaankin talonpojat tietävät kuka täällä on ollut ja mitä on tapahtunut. Tuokaappas tänne vaikkapa tuon asumuksen isäntä.

Upseerit lähtivät ja toivat pian, niskasta taluttaen, naapurinisännän.

— Talonpoika, sanoi Zacwilichowski, — olitko sinä läsnä, kun kasakat Bohunin johdolla hyökkäsivät kartanoon?

Talonpoika alkoi talonpojan tapaan vannoen vakuutella, ettei hän ollut nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Herra Zacwilichowski tiesi kuitenkin kenen kanssa hän on tekemisissä ja sanoi:

— Vai olisit sinä, pakananpoika, tyynesti istunut tuolla tupasi seinustalla, kun kartanoa ryöstettiin. Kerro sinä sellaisia jollekulle muulle. Kas tuossa on kultainen dukaatti ja tuolla seinällä minun palvelijani miekka kädessä: valitse! Me poltamme kylän poroksi ja sinun tähtesi saavat vielä köyhät ihmiset kärsiä.

Nyt vasta alkoi naapurinisäntä kertoa, mitä hän oli nähnyt. Kun kasakat olivat alkaneet mellastaa asepihalla kartanon edustalla, oli hän yhdessä muiden kanssa lähtenyt katsomaan, mitä siellä oikein tapahtuu. Silloin saivat he kuulla, että vanha ruhtinatar ja nuoret ruhtinaat olivat surmatut ja että Mikolai oli haavoittanut atamania, joka makasi melkein hengettömänä. Mitä neidille oli tapahtunut, sitä he eivät saaneet tietää, mutta varhain seuraavana päivänä he kuulivat, että hän oli paennut erään aatelismiehen kanssa, joka oli saapunut Bohunin seurassa.

— Siinä se nyt on, sanoi herra Zacwilichowski. — Tuossa saat, mies, kultaisen dukaatin, ymmärräthän nyt, ettei sinulle tehdä vääryyttä. Mutta näitkö sinä tuota aatelismiestä? Oliko hän kotoisin näiltä seuduin?

— Näin kyllä, herra, mutta ei hän ollut täkäläisiä.

— No minkä näköinen hän oli?

— Paksu, herra, aivan niinkuin uuni, ja harmaapartainen, ja kiroili kuin kerjäläinen. Ja toissilmäinen hän oli.

— Jumaliste, sanoi herra Longinus, — sehän on herra Zagloba, kukas muuten.

— Zaglobako? Kunhan vain ei olisikin Zagloba! Kuka sitä olisi uskonut. Hän on tietysti Czehrynissä seurustellut Bohunin kanssa, juonut ja pelannut luupeliä. Hän se sittenkin varmaan on. Kaikki merkit sopivat häneen.

Herra Zacwilichowski kääntyi uudelleen talonpojan puoleen.

— Ja juuri tuo aatelismieskö pakeni neidin kanssa?

— Sama mies, niin me kuulimme puhuttavan.

— Ja te tunnette hyvin Bohunin?

— Kuinkas emme tuntisi, hänhän on oleskellut täällä kuukausikaupoilla.

— Mutta ehkä tuo aatelismies Bohunin tahdosta vei pois neidin?

— Mitä kanssa, hän oli sitonut Bohunin ja kietonut vaipan hänen ympärillensä. Mutta neidin, niin kumminkin kerrotaan, hän oli ryöstänyt kenenkään aavistamatta. Atamani oli ulvonut ja itkenyt kuin orpolapsi. Päivän tullessa hän oli käskenyt sitoa itsensä hevosten väliin ja ratsastanut Lubnieen. Ei kuitenkaan saanut kiinni karkulaisia ja lähti sitte toiselle suunnalle.

— Jumalan kiitos, sanoi Migurski, — ruhtinatar saattaa olla Lubniessa, sillä se ei merkitse mitään että he ratsastivat Czerkasyynkin päin. Kun eivät löytäneet häntä sieltä, niin yrittivät täältäkin.

Herra Skrzetuski lankesi polvilleen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.

— No, no, mutisi vanha horonzi, — enpäs minä olisi luullut Zaglobassa olevan sitä sisua, että hän uskaltaisi tappelemaan sellaisen reippaan miehen kanssa kuin Bohun, vaikka kyllä muistankin, että Zagloba oli herra Skrzetuskille hyvin suosiollinen, kun oli tältä saanut vanhaa Lubnien simaa, jota me yhdessä joimme Czehrynissä. Hän puhui Skrzetuskista useammankin kerran ja kutsui häntä kunnon kavaljeeriksi… No niin, no niin, ei tämä sittenkään mahdu minun päähäni, sillä hän joi aika useasti Bohunin rahoilla. Mutta että hän olisi sitonut Bohunin ja ryöstänyt mukaansa neidon, sellaista tekoa minä en olisi häneltä odottanut, sillä minä olen pitänyt häntä suorastaan kerskailijana ja pelkurina. Sukkela hän on suustaan, mutta aika valehtelija ja sellaisilla miehillä on tavallisesti koko rohkeutensa huulillaan.

— Olkoon millainen hyvänsä, pääasia on, että hän on riistänyt nuoren ruhtinattaren rosvojen käsistä, sanoi herra Wolodyjowski. Ja koska Zaglobalta ei puutu viekkaita keinoja, niin varmaan hän pääsee pakoon ruhtinattaren kanssa ja toimittaa hänet turvallisuuteen.

— Siitähän hänen omakin henkensä riippuu, huomautti Migurski.

Sitte he kaikki kääntyivät herra Skrzetuskin puoleen:

— Rauhoitu nyt, rakas toveri!

— Vielä me kaikki saamme olla sinun sulhaspoikinasikin!

— Ja juoda häitäsi! Zacwilichowski lisäsi:

— Jos hän on paennut Dnieperin taa ja saanut tiedon Korsunin tappiosta, niin hän varmaan on kääntynyt Czernigowiin päin ja siinä tapauksessa me saavutamme hänet matkalla.

— Ystävämme murheitten ja tuskien onnelliseksi lopuksi! huudahti herra Sleszynski.

Kaikki alkoivat kohottaa eläköönhuutoja herra Skrzetuskille, ruhtinatar Helenalle, heidän tuleville jälkeläisilleen ja herra Zagloballe.

Niin kului yö. Aamun koittaessa ilmoitettiin torvien toitotuksella, että oli noustava ratsun selkään. Sotajoukot lähtivät liikkeelle Lubniea kohti.

Marssi kävi nopeasti, sillä ruhtinaan joukot kulkivat muodostamatta pysähdyspaikoilla vaunu-leiriä. Herra Skrzetuski oli tahtonut tatarilaisen lippukunnan kanssa karauttaa edelle, mutta hän oli liian heikko ja sitäpaitsi halusi ruhtinas pidättää hänet omaan läheisyyteensä. Hän halusi näet kuulla kertomuksen luutnantin lähettimatkasta Sicziin. Ritarin täytyi siis ratsun selästä tehdä tiliä matkastansa. Hän kertoi kuinka Hortytsassa oli hyökätty hänen kimppuunsa ja miten hänet oli viety Sicziin. Kiistelyistään Chmielnickin kanssa hän jätti kertomatta, ettei tuntuisi siltä kuin hän tahtoisi kehua itseään. Pahimmin suututti ruhtinasta tieto siitä, ettei Grodzickilla ollut ruutia ja ettei hän siitä syystä voinut luvata pitää puoliaan.

— Se on tavaton vahinko, sanoi ruhtinas, — sillä tämä linnoitus pystyisi ehkäisemään monta kapinaa ja kauvan tekemään vastarintaa. Todella suuri mies on herra Grodzicki, oikea valtakunnan decus et praesidium, kaunistus ja turva. Mutta miksei hän ole lähettänyt minulta hakemaan ruutia? Olisinhan minä Lubnien kellareista antanut hänelle.

— Hän nähtävästi arveli, että suurhetmanin virkansa puolesta tulee muistaa sellainen asia, sanoi herra Skrzetuski.

— Mutta minä puolestani uskon…, sanoi ruhtinas ja vaikeni samassa.

Hetken perästä hän kuitenkin jatkoi:

— Suurhetmani on kyllä vanha ja kokenut sotilas, mutta hän on liiaksi luottanut itseensä ja se on kääntynyt hänelle pahaksi. Hänhän ei vähääkään välittänyt koko kapinasta ja kun minä kiiruhdin häntä auttamaan, niin ei hän ollut siitä ensinkään hyvillään. Hän ei tahtonut kenenkään kanssa jakaa kunniaa ja hän pelkäsi, että voitto luettaisiin minun ansiokseni…

— Niin minäkin luulen, sanoi kunnioittavasti herra Skrzetuski.

— Hän arveli voivansa ruoskalla rauhoittaa zaporogilaiset ja nyt näemme miten on käynyt. Jumala on rangaissut ylpeyden. Ja ylpeyden tähden, jota ei Jumalakaan suvaitse, sortuu myöskin tämä valtakunta eikä nähtävästi kukaan täällä ole syytön…

Ruhtinas oli oikeassa: hän ei itsekään ollut syytön. Äskettäin, kun hänellä oli ollut oikeusjuttu herra Aleksander Koniecpolskin kanssa Hadziaczista, oli ruhtinas marssittanut neljätuhatta miestä Varsovaan ja antanut näille käskyn, että jos hänet pakoitetaan valantekoon senaatin edessä, niin on noiden neljäntuhannen hyökkääminen senaattorien istuntosaliin ja hakattava kaikki maahan. Ja tämän hän teki pelkästä ylpeydestä, kun ei ylpeys sallinut hänen käydä valalle siinä tapauksessa ettei hänen pelkkään sanaansa uskottaisi.

Ehkäpä hän tällä hetkellä muisti tuon oikeusjutun, sillä hän vaipui ajatuksiinsa ja ratsasti eteenpäin vaiti, silmät harhaellen pitkin laajoja aroja tien kahden puolen. Tai ehkäpä hän ajatteli sen valtakunnan kohtaloa, jota hän rakasti koko palavan sielunsa kaikilla voimilla ja jota nyt näytti lähestyvän dies irae et calamitatis, vihan ja tuhon päivä.

Puolenpäivän jälkeen alkoivat vihdoin Sulan korkealta rannalta näkyä Lubnien kreikanuskoisten kirkkojen täyteläiset kupoolit sekä pyhän Mikaelin välkkyvä katto ja suippeat tornit. Verkalleen marssivat sotajoukot kaupunkiin. Ilta oli jo tulossa. Itse lähti ruhtinas heti linnaan, jossa edeltäpäin lähetettyjen määräysten mukaan kaiken tuli olla valmiina matkaa varten. Lippukunnat taas asettuivat yösijalle kaupunkiin eikä suinkaan ollut helppoa sijoittaa niitä kaikkia, sillä joukkoja oli suuria määriä. Saatuaan kuulla sisällisen sodan vaiheista Dnieperin oikealla rannalla ja peläten talonpoikaiskapinaa täälläkin, oli koko Dnieperin takainen aatelisto kiiruhtanut Lubineen. Sinne oli tullut aatelisia kaukaisilta maaseuduilta, mukanaan vaimot, lapset, palvelijat, hevoset, kamelit ja kokonaiset karjalaumat. Niinikään olivat Lubnieen kokoontuneet ruhtinaan komisariukset ja ala-starostat, kaikenlaiset aatelissäätyiset virkamiehet, vuokralaiset ja juutalaiset, sanalla sanoen kaikki, joita vastaan kapina saattoi kääntää puukkonsa terän. Näytti aivan siltä kuin Lubniessa olisi ollut suuret jokavuotiset markkinat, sillä sieltä ei puuttunut edes moskovalaisia kauppiaita tai Astrakanin tatareja. Nämäkin, ollen kauppamatkoilla Ukrainassa, olivat nimittäin pysähtyneet tänne sodan takia. Torilla nähtiin tuhansittain mitä erimuotoisimpia vankkureja, sekä sellaisia, joiden pyörät olivat sidotut pajunvitsoilla että sellaisia, joissa pyörät olivat ilman puoloja ja veistetyt yhdestä ainoasta puusta. Siellä oli kasakkain rattaita ja aatelisten char à bancs'eja. Vihaisemmat vieraat asuivat linnassa ja majataloissa ja alhaisemmat sekä palvelusväki teltoissa kirkkojen läheisyydessä. Kaduille oli sytytetty nuotioita, joiden ääressä keitettiin ruokaa. Kaikkialla vallitsi tungos, häärinä ja hälinä kuin mehiläispesässä, kaikkialla vilisi mitä erilaisimpia pukuja ja värejä. Siellä oli ruhtinaan sotamiehiä eri lippukunnista: haidukkeja ja pajukkeja, sitte juutalaisia mustissa viitoissa, talonpoikia, armeenialaisia sinipunertavine lakkeineen ja tatareja lampaannahkaturkeissaan. Puhuttiin mitä erilaisimpia kieliä, kuului huutoja, kirouksia, lasten itkua, koirien haukuntaa ja karjan mylvinää. Saapuvia lippukuntia tervehtivät kansanjoukot riemuhuudoilla, sillä ne näkivät niissä turvansa ja pelastuksensa. Mentiin linnan luo korottamaan eläköönhuutoja ruhtinaalle ja ruhtinattarelle. Kansanjoukossa kierteli mitä erilaisimpia huhuja, muutamat olivat tietävinään, että ruhtinas jää Lubnieen, toiset taas väittivät hänen lähtevän Liettuaan, jonne siis täytyi kulkea hänen perässänsä. Olipa niitäkin, jotka kertoivat hänen jo lyöneen Chmielnickin. Mutta ruhtinas katseli, kun oli tervehtinyt puolisoansa ja ilmoittanut huomisesta lähdöstään, huolestuneena kaikkia noita kuorma- ja ihmisjoukkoja, jotka aikoivat lähteä kulkemaan sotaväen perässä ja jotka siten tulisivat vaikeuttamaan ja hidastuttamaan hänen marssiaan. Häntä lohdutti kuitenkin ajatus, että kun päästäisiin Brahimin tuolle puolen, rauhallisemmille seuduille, nuo joukot hajaantuisivat kukin omalle kulmalleen ja lakkaisivat olemasta sotajoukon taakkana. Ruhtinatar, hovi ja hovinaiset päätettiin lähettää Wisniowieciin, jotta ruhtinas rauhallisena ja esteettä voisi rynnätä tuleen koko voimallaan. Valmistukset linnassa olivat jo suoritetut, tavarat ja kalleudet kuormitetut vankkureihin, ruokavarat koottuina. Koko hovi oli valmiina vaikkapa heti asettumaan vaunuihin ja hevosten selkään. Nämä valmistukset oli järjestänyt ja suorittanut ruhtinatar Griselda, jonka mieli onnettomuudessa oli yhtä suuri kuin ruhtinaankin. Tarmossaan ja luonteensa horjumattomuudessa hän miltei oli miehensä vertainen. Rakasta oli ruhtinaalle nähdä kotoiset seudut, vaikka häneen samalla kovasti koskikin, että hänen nyt täytyy jättää oma pesänsä Lubniessa, jossa hän on kokenut niin paljon onnea ja saavuttanut niin paljon mainetta. Kaikki muutkin olivat surun vallassa, sotajoukko palvelusväki ja hovi. Sillä kaikki olivat varmoja siitä, että ruhtinaan taistellessa kaukaisilla seuduilla, vihollinen ei tule jättämään Lubniea rauhaan, vaan kostaa näillä rakastetuilla muureilla kaikki ne kolaukset, jotka sitä kohtaavat ruhtinaan kädestä. Siksipä nyt itkettiin ja valitettiin, varsinkin surivat naiset ja ne, jotka olivat täällä syntyneet ja jotka tänne jättivät vanhempiensa haudat.

KAHDEKSAS LUKU.

Herra Skrzetuski oli kulkenut lippukuntain etunenässä ja heti Lubnieen saavuttua kiiruhtanut linnaan tiedustelemaan ruhtinatarta ja Zaglobaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt heitä täältä. Kukaan ei ollut heitä nähnyt eikä kuullut heistä, tiedettiin vain, että Rozlogiin oli tehty hyökkäys ja että Wasilowkan suojajoukko oli hakattu maahan. Ritari sulkeutui silloin pettyneine toiveineen asuntoonsa aserakennuksessa, ja murhe, pelko ja levottomuus karkasivat uudelleen hänen kimppuunsa. Hän koetti kyllä taistella niitä vastaan aivan niinkuin haavoitettu sotamies taistelutantereella torjuu luotaan korppeja ja naakkoja, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen juomaan lämmintä verta ja repimään hänestä irti verestä lihaa. Hän koetti löytää lohdutusta siitä ajatuksesta, että Zogloba, jolla on käytettävänään sellainen määrä viekkaita keinoja, sittenkin pelastuu ja saatuaan tiedon hetmanien tappiosta pääsee pakoon Czernigowiin. Mutta samassa hänen mieleensä johtui tuo ukko, jonka hän oli kohdannut ratsastaessaan Rozlogiin: häneltä kuten pojaltakin oli, ukon omien sanojen mukaan, jokin paholainen riistänyt vaatteet, ja kolme päivää oli ukko istunut Kahamlikin kaislikossa uskaltamatta tulla näkyviin. Yhtäkkiä herra Skrzetuskin päähän pälkähti ajatus, että juuri Zagloba oli ryöstänyt ukon hankkiaksensa itselleen ja Helenalle valepuvun. Niin on asia varmaan ollut, toisteli luutnantti itsekseen ja tunsi suurta huojennusta tätä ajatellessaan. Tuollainen valepukuhan helpoitti pakoa. Niinikään pani hän toivonsa siihen, että Jumala, joka vartioi viattomia, ei hylkää Helenaa. Ansaitaksensa rakastetulleen yhä enemmän Jumalan armoa, päätti hän itse puolestaankin puhdistautua synneistä. Hän lähti sentähden aserakennuksesta ja alkoi etsiä kirkkoherra Muchowieckia. Tavattuaan hänet lohduttamassa naisia, hän pyysi päästä ripille. Kirkkoherra vei hänet kappeliin, asettui rippituoliin ja alkoi kuunnella. Kuultuaan hänen tunnustuksensa, hän antoi opetuksia, lausui vakuuttavia sanoja, vahvisti ritaria uskossa, lohdutti ja myöskin nuhteli häntä. Nuhde tapahtui kuitenkin vain siinä mielessä, että kristitty ei saa epäillä Jumalan voimaa ja että kansalaisen ei tule itkeä omaa onnettomuuttaan enemmän kuin isänmaan onnettomuutta. Sillä itsekkäisyyttä tavallaan on uhrata itsellensä enemmän kyyneleitä kuin yhteiselle asialle ja surra omaa rakkauttaan enemmän kuin yleisiä vastoinkäymisiä. Sitte puhui kirkkoherra niin ylevin ja murheellisin sanoin isänmaan vastoinkäymisistä, sen lankeemuksesta ja häpeästä, että hän heti sytytti ritarin sydämeen suuren rakkauden tätä maata kohtaan. Ja siitä pienenivät hänen omat onnettomuutensa hänen silmissään niin pieniksi, että hän tuskin saattoi niitä eroittaa. Kirkkoherra puhdisti hänet nyt myöskin siitä vihasta ja kiukusta, mitä hän oli huomannut hänessä kytevän kasakoita vastaan. "Sinä lyöt heidät", sanoi hän, "uskon ja isänmaan vihollisina ja pakanoiden liittolaisina, mutta jos annat sydämestäsi anteeksi noille samoille vihollisille jotka ovat tehneet sinulle väärin, niin et harjoita koston työtä. Ja kun sinä tämän kaiken osoitat, niin silloin on varma, että Jumala sinua lohduttaa, että hän antaa sinulle takaisin rakastettusi ja lähettää sinulle rauhan…"

Senjälkeen siunasi kirkkoherra ritarin, lähti ulos ja käski hänen aamuun asti maata ristiinnaulitun Kristuksen jalkain juuressa.

Kappeli oli tyhjä ja pimeä, ainoastaan kaksi kynttilää tuikki alttarin edessä, levittäen ruusuista ja kultaista välkettä Kristuksen kasvoille. Krusifiksi oli veistetty alabasterista, se oli täynnä suloa ja kärsimystä. Kokonaisia tunteja kului ja yhä makasi luutnantti liikkumattomana kuin kuollut. Samalla hän kuitenkin yhä selvemmin tunsi, että katkeruus, epätoivo, viha, tuska, levottomuus ja kärsimys väistyivät hänen sydämestään, hiipien hänen rinnastaan kuin käärmeet ja kätkeytyen jonnekin pimeyteen. Hän tunsi, että hän jo hengittää helpommin, että häneen vuotaa ikäänkuin uusi terveys ja uudet voimat, että hänen päässään selvenee sekä että jonkinlainen autuus valtaa hänet. Sanalla sanoen, tuon alttarin ja Kristuksen kuvan edessä hän löysi kaikki mitä sen aikainen ihminen saattoi löytää: horjumattoman uskon, uskon, jossa ei ollut jälkeäkään eikä varjoa epäilyksestä.

Aamulla luutnantti olikin kuin uudestasyntynyt. Nyt alkoi työ, liike ja kiire, sillä tänään oli lähdettävä Lubniesta. Upseerien tuli jo varhain tarkastaa lippukunnat, ottaa selvä, olivatko ratsut ja miehet asianomaisessa kunnossa. Sitte olivat joukot komennettavat kentälle ja asetettavat marssijärjestykseen. Ruhtinas kuunteli ensin pyhän messun Mikaelin kirkossa, palasi sitte linnaan ja otti vastaan kreikanuskoisen papiston ja Lubnien sekä Chorolin porvarien lähetystöt. Senjälkeen asettui hän valtaistuimelle Helm'in maalaamassa salissa, ympärillään etevimmät ritarinsa ja täällä häntä Lubnien pormestari Hruby hyvästeli vähävenäjän kielellä kaikkien Dnieperin takaiseen alueeseen kuuluvien kaupunkien puolesta. Ensinnä rukoili hän ruhtinasta, ettei tämä lähtisi ja jättäisi heitä kuin lampaita ilman paimenta. Tämän kuultuansa toiset lähettiläät, pannen kätensä ristiin rinnalleen, toistivat: älä lähde, älä lähde. Ja kun ruhtinas vastasi, että hänen täytyy lähteä, niin lankesivat he hänen jalkainsa juureen, surren hyvää isäntää ja herraa, tai olivat he vain surevinaan, sillä kerrottiin, että useat heistä, huolimatta kaikesta ruhtinaan ystävällisyydestä, kallistuivat kasakkain ja Chmielnickin puolelle. Varakkaammat kuitenkin myös pelkäsivät roskajoukkoa, sillä he arvelivat sen heti ruhtinaan ja sotajoukkojen poistuttua nousevan kapinaan. Ruhtinas vastasi, että hän on koettanut olla heille isänä eikä herrana ja vannotti ja pyysi heitä pysymään uskollisina majesteetille ja valtakunnalle, kaikkien yhteiselle äidille, jonka siipien suojassa he eivät kärsineet vääryyttä, vaan elivät rauhassa ja saivat vaurastua varallisuudessa, tuntematta iestä, jota naapurivalta kyllä oli tahtonut laskea heidän hartioilleen. Samanlaisin sanoin jätti hän hyvästi kreikanuskoisen papiston ja sitten tuli lähdön hetki. Palvelusväen itkua ja valitusta kuului kaikkialla linnassa. Hovinaisia pyörtyeli, Anna Borzobohata tuskin saatiin virkoamaankaan. Ainoastaan ruhtinatar istuutui vaunuihin silmät kuivina, pää pystyssä, sillä ylpeä rouva häpesi näyttää ihmisille kärsimyksiänsä. Kansanjoukkoja seisoi linnan läheisyydessä. Kaikissa Lubnien kirkoissa soitettiin kelloja, kreikanuskoiset papit siunailivat risteillä lähteviä, vaunujen, char à bancs'ien ja kuormien jono tuskin mahtui kulkemaan linnan portista.

Vihdoin istuutui itse ruhtinaskin ratsun selkään. Rykmenttien liput laskeutuivat hänen edessään, valleilta ammuttiin tykeillä. Itku, väen hälinä ja huudot sekaantuivat kellonsoittoon, kanuunanlaukauksiin, sotatorvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Marssi alkoi.

Etumaisina kulki kaksi Rostworowskin ja Wierszulin tatarilaista lippukuntaa, sitte tuli herra Wurcelin tykistö ja eversti Machnickin jalkamiehet, niiden jäljessä ajoi ruhtinatar seurueineen sekä koko hovi ja kuormavankkurit, nyt seurasi herra Bychowiecin rumenialainen lippukunta ja vihdoin sotaväen pääjoukot, raskaan ratsuväen rykmentit, kyrassieri- ja husaarilippukunnat sekä viimeisinä rakuunat ja kasakat.

Sotajoukon jäljessä tuli loppumaton, kirjava jono aatelismiesten vaunuja, kuljettaen niiden perheitä, jotka ruhtinaan lähdettyä eivät tahtoneet jäädä Dnieperin taakse. Rykmenttien torvet kyllä soivat, mutta sydämissä vallitsi ahdistus. Jokainen ajatteli, kun katseli kaupungin muureja: sinä rakas koti, näenkö sinut vielä? Helppoa on lähteä, mutta vaikeaa palata. Olihan jokainen tuohon paikkaan jättänyt osan sielustansa ja suloiset muistot. Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät vielä viimeistä kertaa katsomaan linnaa, kaupunkia, katolisten kirkkojen torneja, kreikkalaisten kirkkojen kupooleja ja asuintalojen kattoja. Jokainen tiesi mitä hän tänne jätti, mutta kukaan ei tietänyt mikä häntä odotti siinä siintävässä etäisyydessä, jota kohden jono pyrki…

Niin oli suru kaikkien mielissä. Kaupunki ikäänkuin huusi kellojensa soitolla lähtevien jälkeen, se ikäänkuin pyysi ja rukoili, ettei sitä hyljättäisi eikä jätettäisi turvattomuuden ja vastaisten kovien kohtalojen alaiseksi. Se huusi ikäänkuin se kellojen murheellisin sävelin olisi tahtonut sanoa asukkaillensa hyvästi ja pysyväisesti painua heidän muistoonsa…

Ja vaikka lähtevien jono etenikin, niin olivat kaikkien päät kääntyneet kaupunkia kohti ja kaikkien kasvoilla saattoi nähdä kysymyksen:

— Eihän tämä vain ole viimeinen kerta?

Onpa kyllä. Koko siitä sotaväestä ja rahvaan joukosta, kaikista niistä tuhansista, jotka tänä hetkenä kulkivat yhdessä ruhtinas Wisniowieckin kanssa, ei hän itse eikä kukaan muukaan ollut enään näkevä tätä kaupunkia eikä tätä seutua.

Torvet törähtivät. Jono kulki eteenpäin verkalleen, mutta lakkaamatta ja jonkun hetken perästä alkoi kaupunki jo verhoutua sinertävään autereeseen. Talot ja katot sulautuivat massaksi, joka väkevästi loisti auringonvalossa. Ruhtinas kannusti hevosensa eteenpäin, ajoi lähellä olevalle korkealle kunnaalle, pysähtyi siihen ja katseli kauvan liikkumattomana eteensä. Tuo nyt auringossa loistava linna ja koko se maa joka näkyi tältä kukkulalta oli hänen isiensä ja hänen työtään. Wisniowieckit olivat muuttaneet entiset villit erämaat asutuksi seuduksi. He olivat avanneet ne ihmiselämälle ja saattaa sanoa heidän luoneen Dnieperin taustan. Ja suurimman osan tästä työstä oli suorittanut itse ruhtinas Jeremi. Hän se oli rakennuttanut ne katoliset kirkot, joiden tornit nyt häämöittivät tuolla kaupungin yläpuolella, hän se oli vaurastuttanut kaupungin ja teillä yhdistänyt sen Ukrainaan. Hän se oli raivannut metsät, kuivattanut suot, nostattanut ilmoille linnat, perustanut kylät, tuottanut tänne asukkaat, pitänyt aisoissa pahantekijät, suojellut asukkaita tatarien hyökkäyksiltä, ylläpitänyt maanmiehen ja kauppiaan turvallisuutta, saattanut kunniaan lain ja oikeuden. Hänen toimestaan tämä maa oli elänyt, kehittynyt ja kukoistanut. Hän oli ollut sen sieluna ja sydämenä ja nyt täytyi jättää kaikki.

Kuitenkaan ei ruhtinas surrut tämän jättiläisomaisuuden menetystä, omaisuuden, joka oli verrattava kokonaisiin saksalaisiin ruhtinaskuntiin. Hän oli ainoastaan kiintynyt omien käsiensä työhön. Hän tiesi, että kun ei hän enään ole täällä, niin on puute kaikesta, että kokonaisten vuosien työ yhtäkkiä tulee hävitetyksi, että hänen vaivannäkönsä käy turhaksi, että viileys pääsee irti ohjistaan, tulipalot syleilevät kyliä ja kaupunkeja, että tatari tulee juottamaan hevosiansa noissa joissa, havumetsä kasvaa palaneille raunioille ja jos Jumala kerran suo palata tänne takaisin, niin on kaikki, kaikki aljettava uudestaan. Ja silloin ehkei enään ole samoja voimia, ei ehkä ole aikaa eikä samaa itseluottamusta kuin ennen. Täällä olivat kuluneet parhaat vuodet, vuodet jotka olivat hänelle ihmisten silmissä kunniaksi ja Jumalan edessä ansioksi, ja nyt olivat sekä kunnia että ansio häipyvät savun mukana…

Siksipä vienkin hänen poskilleen hiljaa kaksi kyyneltä.

Mutta ne olivatkin viimeiset kyyneleet. Niiden jälkeen jäi hänen silmiinsä vain salamoja.

Ruhtinaan hevonen ojensi kaulaansa ja hirnui. Ja hirnuntaan vastasivat heti kaikki hevoset lippujen alta. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan ja täyttivät lohdutuksella hänen mielensä. Onhan hänellä vielä jäljellä kuusituhatta uskollista toveria, kuusituhatta sapelia, niiden voimalla on maailma hänelle avoinna, niitä odottaa ahdistettu Puola kuin ainoaa pelastustaan; Dnieperin takainen idylli on lopussa, mutta siellä missä tykit paukkuvat, missä kylät ja kaupungit palavat, missä öisin tatarilaishevosten hirnuntaan ja kasakkain meluun sekaantuu vankien itku, miesten, naisten ja lasten voivotukset, siellä on toiminnalle kenttä avoinna, siellä on pelastajan ja isänmaan isän kunnia saavutettavana. Kenen käsi ulottuu ottamaan tätä seppeltä, kuka on pelastava tämän häväistyn, orjain jalkain tallaaman, nöyryytetyn, kuolevan isänmaan, jollei hän, ruhtinas Jeremi, jolleivät nuo sotajoukot, joiden aseet tuolla alhaalla välkkyvät auringossa…? Jono kulki juuri kunnaan juuren ohi ja nähdessään ruhtinaan seisomassa huipulla, komennusnuija kädessä, ristin alla, huudahtivat kaikki sotamiehet.

— Eläköön meidän johtajamme, päällikkömme ja hetmanimme Jeremi Wisniowiecki!

Ja sadat liput laskeutuivat hänen jalkojansa kohti. Husaarijoukot heläyttivät uhkaavasti lyhyitä sapelejaan, rumpujen pärinä säesti huutoja.

Silloin veti ruhtinas sapelin huotrasta, kohotti sitä, katsahti taivasta kohden ja sanoi:

— Minä Jeremi Wisniowiecki, Vähävenäjän vojevoda, Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas, vannon sinulle sinä pyhässä kolminaisuudessa yksi Jumala ja sinulle, Pyhä Äiti, että minä en laske tätä sapelia, jonka kohotan sitä vallattomuutta vastaan, jonka häpäisemänä isänmaa nyt on, niinkauvan kuin minussa on voimaa ja elämää, en laske sitä ennenkuin pesen pois häpeän, ennenkuin olen taivuttanut jokaisen vihollisen Puolan valtakunnan jalkojen juureen, ennenkuin olen rauhoittanut Ukrainan ja upottanut talonpoikaiskapinat vereen. Ja tämän lupauksen teen minä vilpittömällä sydämellä niin totta kuin Herra Jumala minua auttakoon. Amen.

Sen sanottuaan viipyi hän kunnaalla vielä hetken, katse korotettuna taivasta kohti, ja ratsasti sitte verkalleen alas lippujensa luo. Yöksi saapuivat sotajoukot Basanin kylään, joka kuului rouva Krynickille. Tämä otti ruhtinaan vastaan polvistuen porteilla, sillä talonpojat olivat jo piirittäneet kartanoa ja töin tuskin oli heidät saatu uskollisimman palvelusväen avulla torjutuksi, kun yhtäkkiä sotajoukon tulo pelasti talon rouvan ja hänen yhdeksäntoista lastaan, niiden joukossa neljätoista tytärtä. Ruhtinas käski ottaa kiinni hyökkääjät ja lähetti sitä varten kasakkalippukunnan ratsumestarin herra Poniatowskin Kaniowin suunnalle. Tämä toikin vielä samana yönä viisi Wasiutynin huonekuntaan kuuluvaa zaporogilaista, jotka hän oli ottanut kiinni. Kaikki nämä olivat olleet mukana Korsunin tappelussa, ottaen osaa ankaraan tuleen. Kasakat antoivat ruhtinaalle tarkan kertomuksen taistelusta. He vakuuttivat niinikään, että Chmielnicki vielä on Korsunissa. Mutta Tuhaj-bej oli, vieden mukanaan vangit, saaliin ja molemmat hetmanit, lähtenyt Czehryniin, josta hänen kuului olevan tarkoitus jatkaa matkaansa Krimiin. Niinikään olivat kasakat kuulleet Chmielnickin hartaasti pyytäneen Tuhaj-bejta, ettei hän jättäisi zaporogilaisjoukkoja, vaan kävisi ruhtinasta vastaan, mutta murza ei ollut tahtonut siihen suostua, sanoen, että puolalaisten sotajoukkojen ja hetmanien jouduttua tappiolle, kasakat jo yksinkin voivat pitää puoliaan. Hän muka ei kauemmin saattaisi odottaa, sillä hänen sotavankinsa kuolisivat. Kun kasakoilta tiedusteltiin Chmielnickin voimien suuruutta, ilmoittivat he ne kahdeksisadaksi tuhanneksi. Nämä kyllä eivät kaikki olleet parasta laatua. Hyvää väkeä, s.o. zaporogilaisia ja ylimysten palveluksessa olleita tai kapinaan liittyneitä linnakasakoita oli vain viisikymmentä tuhatta.

Saatuaan nämä tiedot, tuli ruhtinas luottavammalle mielelle. Hän toivoi lisäksi, että hänen voimansa vielä kasvaisi Dnieperin takana, kun siihen liittyisi aatelisia, kruunun joukoista karanneita sotilaita ja ylimysten vartiostoja. Siksi hän seuraavana aamuna aikaisin lähtikin eteenpäin.

Perejaslawin takana tulivat sotajoukot niihin synkkiin jättiläismetsiin, jotka ulottuivat pitkin Trubiezin vartta aina Kozieleciin asti ja sieltä eteenpäin aina Czernigowin läheisyyteen saakka. Oltiin toukokuun lopulla ja ilma oli helteinen. Metsät eivät suoneet siimestä, päinvastoin oli niissä niin tukahuttavan paahtavaa, että ihmiset ja hevoset olivat ilman puutteessa läkähtymäisillään. Karja, jota kuljetettiin jonon perässä, oli miltei joka askeleella menehtymäisillään. Tai kun se vainusi jossakin olevan vettä, juoksi se sitä kohden kuin hulluna, kaataen vankkurit ja siten saaden aikaan suurta hämminkiä. Hevoset, varsinkin raskaan ratsuväen, alkoivat nekin uupua. Yöt olivat lukemattomien sääskien takia sietämättömät ja pihkaa oli tavattomassa helteessä tihkunut puista niin runsaasti, että sen väkevä haju suorastaan tukahutti.

Vaivaloisesti kuljettiin neljä päivää eteenpäin, viidentenä kävi helle aivan luonnottomaksi. Yön saapuessa alkoivat hevoset korskua ja karja ammui surkeasti, ikäänkuin vainuten jotakin vaaraa, jota ihmiset eivät vielä voineet aavistaa.

— Ne vainuavat verta, sanoivat toisilleen pakenevien aatelisperheiden jäsenet.

— Kasakat ajavat meitä takaa, tulee taistelu.

Nämä sanat kuullessaan päästivät naiset valitushuudon. Kun ne tulivat palvelusväen kuuluviin, syntyi hämminki ja kauhistus. Vankkurit koettivat päästä toistensa ohi, ajettiin tieltä umpimähkään metsään, jossa pyörät tarttuivat kiinni puihin.

Ruhtinaan lähettämät sotamiehet palauttivat kuitenkin pian järjestyksen. Joka taholle lähetettiin nyt tiedustelujoukkoja ottamaan selvää, uhkasiko kulkuetta todella jokin vaara.

Herra Skrzetuski, joka valakialaisen lippukunnan kanssa oli vapaaehtoisesti lähtenyt tiedusteluretkelle, palasi varhain aamulla ensimäisenä ja kiirehti suoraa päätä ruhtinaan luo.

— Mikä siellä on? kysyi Jeremi.

— Armollinen ruhtinas, metsät palavat.

— Ovatko ne sytytetyt?

— Ovat. Minä sain kiinni muutamia miehiä, jotka tunnustivat, että Chmielnicki oli lähettänyt erään tarjokkaan kulkemaan teidän ruhtinaallisen armonne jäljessä ja myötäisen tuulen vallitessa sytyttämään metsää tuleen.

— Hän tahtoisi nähtävästi paistaa meidät elävältä, ensinkään taistelematta kanssamme. Tuokaa tänne nuo miehet.

Hetken perästä tuotiin ruhtinaan eteen kolme villiä, typerää ja pelästynyttä paimenta, jotka heti tunnustivat, että heitä todellakin oli käsketty sytyttämään metsiä.

He tunnustivat niinikään, että sotajoukkojakin oli lähetetty seuraamaan ruhtinasta. Ne kulkivat kuitenkin toista tietä, lähempänä Dnieperiä, Czernigowiin päin.

Vähitellen saapuivat toisetkin tiedustelujoukot ja jokainen toi saman sanoman:

— Metsät palavat.

Mutta ruhtinas ei joutunut vähimmässäkään määrässä neuvottomaksi.

— Pakanallinen keino, sanoi hän, — mutta vähät siitä. Tuli ei pääse Trubiezaan laskevien jokien poikki.

Ja todellakin laski Trubiezaan, jota pitkin jono pohjoiseen suuntaan kiemurteli, niin monta pikku jokea, jotka siellä täällä muodostivat leveitä soita, ettei tarvinnut peljätä tulen pääsevän niiden yli. Se oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että metsä jokaisen joen takana sytytettäisiin erikseen.

Tiedustelujoukot totesivat pian, että niin olikin tehty. Joka päivä saatiin kiinni uusia sytyttäjiä. Tuli levisi mahtavana, mutta pitkin jokia, itään ja länteen, vaan ei pohjoiseen päin. Öisin punoitti taivas niin pitkältä kuin silmä kantoi. Naiset veisasivat jumalisia lauluja illasta aamuun asti. Pelästynyt villi eläin pakeni tuontuostakin palavista metsistä maantielle ja kulki jonon perässä kotikarjan joukossa. Tuuli kantoi muassaan savua, joka peitti koko näköpiirin. Sotajoukot ja vankkurit liikkuivat kuin sumussa, jonka läpi ei silmä saattanut eroittaa mitään. Rinta ei saanut ilmaa. Savu kirveli silmiä ja tuuli ajoi sitä yhä lisää paikalle. Auringon valokaan ei päässyt tunkeutumaan noiden sumujen läpi ja öisin näki paremmin kuin päivällä, sillä palon loimut valaisivat silloin. Metsä tuntui loppumattomalta.

Tällaisten palavien metsien ja savujen keskitse johdatti Jeremi joukkojansa. Alkoi saapua sanomia, että vihollinen marssii Trubiezan toisella puolella, mutta ei tiedetä kuinka suuri sen lukumäärä on. Wierszulin tatarit totesivat kuitenkin pian, että vihollinen vielä oli sangen kaukana.

Eräänä yönä saapui joukkojen luo herra Suchodolski Bodenkista, Desnan toisella puolella. Hän oli ruhtinaan entisiä hovimiehiä, mutta oli muutama vuosi sitten asettunut asumaan maataloansa. Hänkin oli lähtenyt pakoon talonpoikia ja toi uutisen, jota ei sotajoukon keskuudessa vielä tunnettu.

Syntyikin suuri hämminki, kun Suchodolski ruhtinaan kysymykseen mitä uutta hän tiesi, antoi vastauksen:

— Huonosti ovat asiat, herra ruhtinas. Hetmanien tappiosta kai jo tiedätte ja samaten ehkä kuninkaan kuolemasta…

Ruhtinas, joka istui pienellä matkajakkaralla telttansa edessä, hypähti pystyyn.

— Kuinka? Onko kuningas kuollut?

— Armollinen hallitsija heitti henkensä Mereczissä jo viikkoa ennen Korsunin tappiota, sanoi Suchodolski.

— Jumala armossaan säästi häntä kokemasta sellaista hetkeä, vastasi ruhtinas.

Sitte hän tarttui päähänsä ja puhui edelleen:

— Kauheat ajat ovat koittaneet tälle valtakunnalle. Konvokatsionivaltiopäivät, kuninkaanvaalit, interregnum, aika ilman hallitsijaa, keskinäinen epäsopu ja ulkonaiset juonittelut — juuri nyt kun koko kansan pitäisi muuttua yhdeksi miekaksi yksissä käsissä. Tuntuu miltei siltä kuin Jumala olisi kääntänyt pois kasvonsa ja aikoisi meitä vihassaan kurittaa synneistämme. Koko tämän murhapolton olisi voinut sammuttaa vain itse Wladyslaw, koska hän oli ihmeen suosittu kasakkain keskuudessa ja lisäksi sotainen herra.

Samassa lähestyi ruhtinasta kymmenkunta upseeria, niiden joukossa Zacwilichowski, Skrzetuski, Baranowski, Wurcel, Machnicki ja Polanowski. Ruhtinas lausui:

— Hyvät herrat, kuningas on kuollut.

Päät paljastuivat kuin komennosta, kasvot totistuivat. Odottamaton sanoma mykistytti kaikki. Vasta hetken perästä puhkesi esiin yleinen suru.

— Ikuinen lepo anna hänelle hyvyydessäsi, Herra, lausui ruhtinas.

— Ja iankaikkinen valo loistakoon hänen silmäluomiensa yli!

Mutta hetken perästä kohotti kirkkoherra Muchowiecki äänensä, alkaen veisata virttä dies irae. Ja keskellä metsiä, keskellä savua valtasi sanomaton alakuloisuus sydämet ja mielet. Kaikista tuntui siltä kuin odotetun pelastuksen toivo olisi pettänyt ja kuin he nyt kauhean vihollisen lähestyessä olisivat jääneet yksin maailmaan. Ei ketään muuta heillä ollut kuin ruhtinaansa.

Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät häntä kohti ja uusi side oli solmiutunut hänen ja sotamiesten välille.

Saman päivän iltana puhui ruhtinas Zacwilichowskille, lujaan niin että kaikki sen kuulivat:

— Me tarvitsemme sotaisen kuninkaan ja siksipä me, jos Jumalan avulla ehdimme kuninkaanvaaliin, annammekin äänemme prinssi Kaarlelle, jolla on sotaisempi mieli kuin Kasimirilla.

— Vivat Carolus rex! huusivat upseerit.

— Vivat! toistivat husaarit ja heidän jälkeensä koko sotajoukko.

Mutta varmaankaan ei ruhtinas-vojevoda uskonut, että nämä huudot, jotka kaikuivat Dnieperin takana Czernigowin synkissä metsissä, kuuluisivat Varsovaan asti ja ravistaisivat hänen käsistänsä kruunun suurhetmanin komentonuijan.

YHDEKSÄS LUKU.

Yhdeksänpäiväisen marssin jälkeen, jonka Ksenofonina oli herra Maszkiewicz, ja kuljettuaan kolme päivää Lesnan yli, saapuivat sotajoukot vihdoin Czernigowiin. Kaikkein ensimäisenä marssi kaupunkiin herra Skrzetuski valakialaislippuineen. Ruhtinas oli tahallaan komentanut hänet ottamaan haltuunsa kaupungin, jotta hän heti saattaisi tiedustella ruhtinatarta ja Zaglobaa. Mutta ei kukaan täällä enempää kuin Lubniessakaan, ei kaupungissa enempää kuin linnassakaan ollut kuullut heistä mitään. He olivat hävinneet jäljettömästä niinkuin kivi veteen eikä ritari enään ymmärtänyt, mitä ajatella. Minne he olivatkaan voineet kätkeytyä? Eihän sentään vain Moskovaan, Krimiin tai Sicziin? Jäljelle jäi vain se oletus, että he olivat siirtyneet Dnieperin taa, mutta siinä tapauksessa olivat he joutuneet aivan myrskyn keskelle. Siellä surmattiin ihmiset ja sytytettiin talot palamaan, siellä raivosivat raa'at joukot, sekä zaporogilaiset että tatarit, ei edes valepuku voinut täällä suojella Helenaa, sillä nuo villipakanat ottivat mielellään vangiksi poikia, myydäksensä ne korkeasta hinnasta Stambulin torilla. Herra Skrzetuskin päähän tuli sekin kauhea epäilys, että Zagloba ehkä tahallaan on vienyt Helenan tuolle puolelle jokea, myydäkseen hänet Tuhaj-bejlle, joka voisi Bohunilta kiskoa hänestä vieläkin runsaamman hinnan. Ja tämä ajatus saattoi Jan herran hulluuden partaalle. Herra Longinus Podbipienta, joka oli tuntenut Zagloban varhemmin kuin Skrzetuski, sai hänet sentään melkoisesti tyyntymään.

— Veliseni, herra luutnantti, sanoi hän, — heitä se nyt mielestäsi. Ei Zagloba ole tehnyt sellaista. Olihan Kurcewiczeillakin tarpeeksi rikkautta, jonka Bohun mielellään olisi luovuttanut Zagloballe. Jos siis Zagloba olisi tahtonut tuhota tytön, niin ei hänen nyt olisi tarvinnut tehdä sitä päästäksensä rikkaaksi.

— Se on totta, sanoi luutnantti, — mutta miksi hän sitte on paennut Dnieperin taa eikä Lubnieen tai Czernigowiin?

— Mutta rauhoitu nyt, rakas ystävä, — minä tunnen Zagloban, hän on juonut minun kanssani ja lainannut minulta. Rahasta ei hän välitä, ei omastansa eikä muidenkaan rahasta. Jos hänellä on omaa rahaa, niin hän sen tuhlaa ja lainattua ei hän maksa takaisin. Hän ei ryhdy tuollaisiin tekoihin, sitä minä en usko hänestä.

— Kyllä hän on kevytmielinen, sanoi Skrzetuski.

— Olkoonpa kevytmielinen, mutta hän on myöskin aika veitikka, joka tekee kepposen kenelle hyvänsä ja puikkii pois kaikista vaaroista. Onhan kirkkoherra jo profeetallisessa hengessä sinulle vakuuttanut, että Jumala tuo hänet sinulle takaisin, ja niin on tapahtuva, sillä onhan kohtuullista, että vilpitön rakkaus saa palkkansa. Lohduta sinä itseäsi tällä toivolla niinkuin minäkin saan siitä lohdutusta.

Samassa alkoi herra Longinus raskaasti huokaella ja lisäsi hetken perästä:

— Kysykäämmepä vielä linnassa, ehkä he olisivat kulkeneet tästä sivutse.

Ja he kyselivät kaikkialla, mutta turhaan. Pakenevista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Linna oli täynnä aatelismiehiä vaimoineen, lapsineen. Peläten kasakoita olivat he sulkeutuneet tänne. Ruhtinas kehoitti heitä lähtemään kanssansa, huomauttaen, että kasakat tulevat perässä. Sotajoukon kimppuun eivät he uskaltaisi rynnätä, mutta todennäköistä oli, että he ruhtinaan poistuttua yrittäisivät saada haltuunsa linnan ja kaupungin. Linnassa olevat aatelismiehet olivat kuitenkin aivan kuuroja näille kehoituksille.

— Täällä me olemme turvassa metsien takana, vastasivat he ruhtinaalle. — Kukaan ei tule tänne meidän kimppuumme.

— Olenhan minä juuri tullut noiden metsien läpi, sanoi ruhtinas.

— Sen voi tehdä teidän ruhtinaallinen armonne, mutta roskaväki ei tule niiden läpi. Ei sellaisissa metsissä niinkään kuljeta.

Ja tänne he itsepäisyydessään jäivät, mutta pian saivat he sen katkerasti maksaa, sillä heti ruhtinaan poistuttua saapuivat kasakat. Kolme viikkoa puolustautui linna urhoollisesti, sitte se valloitettiin ja kaikki sen turvissa olevat ihmiset hakattiin maahan. Kasakat tekivät kauheita julmuuksia, raatelivat lapsia ja polttivat naisia hiljaisella tulella. Eikä ollut ketään kostamassa heidän puolestaan.

Ruhtinas oli sillävälin saapunut Lubecziin Dnieperin varrella, jossa antoi joukkojensa levähtää. Hän itse, ruhtinatar, hovi ja matkatavarat jatkoivat Brahimiin, joka sijaitsi metsien ja luoksepääsemättömien soiden keskellä. Viikkoa myöhemmin tuli sotajoukkokin sinne. Nyt marssittiin Babicaan Mozyrin varrella ja siellä tuli Herran Ruumiin juhlapäivänä eron hetki. Ruhtinattaren ja hovin täytyi nimittäin siirtyä Turowiin, Wilnon vojevodan puolison, ruhtinattaren tädin luo, mutta ruhtinas itse vei joukkonsa tuleen Ukrainaan.

Jäähyväispäivällisiin ottivat osaa ruhtinas ja hänen puolisonsa, hovin naiset ja ylhäisin seurue. Naisten ja kavaljeerien kesken ei kuitenkaan nyt vallinnut tavanmukainen iloisuus, sillä useamman kuin yhden sotilaan mieltä kaivoi ajatus, että hetken päästä täytyy jättää sydämensä valittu, jonka puolesta olisi tehnyt mieli elää, taistella ja kuolla, ja monen tytön sininen tai tumma silmä verhoutui kyyneliin, kun hän, ajatteli, että rakastettu lähtee sotaan, kuulien ja miekkojen keskelle, kasakkain ja villien tatarien joukkoon, lähtee eikä ehkä enään palaa…

Kun sitte ruhtinas piti puheen, jättäen hyvästi puolisonsa ja hovin, niin alkoivat naiset toinen toisensa perästä surullisesti vaikeroida niinkuin mitkäkin kissanpojat, mutta ritarit, jotka olivat lujempia mieleltään, nousivat paikoiltaan, tarttuivat sapeliensa kahvaan ja huusivat yhtaikaa:

— Me voitamme ja palaamme!

— Auttakoon teitä Jumala! vastasi ruhtinatar. Silloin kajahti huuto, joka pani akkunat ja seinät tärisemään:

— Eläköön rouva ruhtinatar! Eläköön meidän äitimme ja hyväntekijättäremme.

— Eläköön! Eläköön!

Sotamiehetkin rakastivat nimittäin ruhtinatarta, sillä hän oli aina osoittanut heille ystävällisyyttä, jalomielisyyttä, runsaskätisyyttä ja herttaisuutta. Hänhän oli suorastaan heidän perheittensä holhoojatar. Ennenkaikkea rakasti häntä ruhtinas Jeremi, sillä he olivat kuin toisiaan varten luodut, niin kokonaan toistensa kaltaiset, molemmat valetut kullasta ja raudasta.

Kaikki upseerit astuivat nyt ruhtinaan luo ja pikari kädessä polvistui jokainen hänen nojatuolinsa eteen. Ruhtinatar nyökäytti jokaiselle päätään ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja. Skrzetuskille hän sanoi:

— Täällä saanee tänään useampikin ritari muistoksi rukousnauhan tai silkkisiteen, mutta koska se, jolta te mieluimmin haluaisitte ottaa vastaan muiston, ei ole joukossamme, niin ottakaa tämä vastaan minulta kuin äidiltä.

Näin sanottuaan otti ruhtinatar esiin kultaisen, turkoseilla koristetun pienen ristin ja ripusti sen ritarin kaulaan. Skrzetuski suuteli nöyrästi hänen kättään.

Ruhtinas oli nähtävästi hyvin tyytyväinen siihen että Skrzetuskille näin oli tapahtunut, sillä hän oli viime aikoina entistäkin enemmän mieltynyt häneen. Varsinkin oli hän pitänyt siitä, että Skrzetuski, käydessään lähettiläänä Siczissä, oli ylläpitänyt ruhtinaan arvoa ja kieltäytynyt Chmielnickiltä vastaanottamasta kirjettä vietäväksi hänelle, ruhtinaalle.

Noustiin pöydästä. Naiset, jotka kaukaa olivat sattuneet kuulemaan mitä ruhtinatar Skrzetuskille lausui, pitivät sitä luvan merkkinä ja ottivat hekin esiin mikä rukousnauhan, mikä silkkisiteen, mikä ristin. Ja tämän nähdessään taas ritarit kiirehtivät kukin jonkun naisen — jollei juuri valittunsakaan, niin ainakin viehättävimmän luo. Niin riensi esimerkiksi Poniatowski neiti Zytinskin ja Bychowiec neiti Bohowitynin luo, sillä hän oli viime aikoina mieltynyt häneen, Rostworowski kiiruhti neiti Zakin seuraan, punatukkainen Wierszul neiti Skoropackin ja eversti Machnicki, vaikka olikin jo vanha mies, neiti Zawiejskin tykö. Vain Anusia Borzobohata-Krasienski, huolimatta siitä että oli kaunein kaikista, seisoi akkunan ääressä yksin ja hyljättynä. Hänen kasvonsa hehkuivat, alaspainuneet silmät iskivät ikäänkuin vihan salamoja ja samalla ne tuntuivat pyytävän, ettei häntä enään näin solvattaisi. Petturi Wolodyjowski lähestyi häntä ja sanoi:

— Minäkin olisin tahtonut pyytää neiti Annalta jotakin muistoa, mutta luovuin tästä halustani, peläten etten liian suuren tungoksen läpi pääsisi luoksenne.

Annan posket alkoivat hehkua entistä enemmän ja hetken mietittyään hän vastasi:

— Toisista käsistä, hyvä herra, eikä minun, olette te halunnut saada muistoa. Ette kuitenkaan tule sitä saamaan, sillä tuolla taholla on, jollei juuri liian ahdasta, niin ainakin teille liian korkeat kynnykset.

Isku oli hyvin tähdätty ja kaksinkertainen, sillä ensinnäkin se sisälsi viittauksen ritarin pieneen kokoon ja toiseksi se tarkoitti hänen rakkauttaan ruhtinatar Barbara Zbaraskaan. Herra Wolodyjowski oli nimittäin ensin rakastunut vanhempaan Annaan, mutta kun joku toinen oli kosinut häntä, oli hän aikansa potenut ja sitte kaikessa hiljaisuudessa omistanut sydämensä Barbaralle, arvellen ettei kukaan pääse hänen salaisuutensa perille. Siksipä hän nyt, kun kuuli tämän salaisuuden Annalta, niin ensiluokkainen miekan- ja sanansutkauttaja kuin olikin, kävi niin hämilleen, että sanat takertuivat kurkkuun ja hän vain kömpelösti änkötti:

— Armollinen neiti tähtää hänkin korkealle, juuri niin korkealle kuin… herra Podbipientan päähän.

— Hän on todellakin teitä korkeampi sekä miekkansa että käytöksensä puolesta, vastasi tyttö päättäväisesti. — Minä kiitän teitä siitä, että johdatitte hänet mieleeni. Se olikin hyvä.

Tämän sanottuaan kääntyi neito liettualaisen puoleen:

— Hyvä herra, olkaa niin ystävällinen ja lähestykää. Minullakin täytyy olla ritarini enkä tiedä, voisinko kiinnittää tätä nauhaa miehuullisempaan rintaan.

Herra Podbipientan silmät menivät selälleen. Hän ei ollut uskoa korviaan, mutta sitte hän lankesi polvilleen niin että lattia tärähti.

— Hyväntekijättäreni, armollinen neiti!

Anusia kiinnitti nauhan ja sitä tehdessään hänen pienet kätensä aivan katosivat herra Longinuksen vaaleiden viiksien alle. Kaiken aikaa kuului vain maiskutusta ja mörinää, jota seuratessaan Wolodyjowski sanoi luutnantti Migurskille:

— Tekisipä mieli luulla, että karhu on mehiläispesän kimpussa ja ahmii hunajaa.

Senjälkeen poistui hän hiukan suuttuneena, sillä Anusian pistos kirveli häntä yhä. Ja olihan hän aikoinaan rakastanut Anusiaa.

Myöskin ruhtinas sanoi nyt hyvästi ruhtinattarelle ja tuntia myöhemmin oli hovi jo matkalla Turowiin ja sotajoukot Pripetille.

Yöllä, kun valmistettiin menoa joen yli ja husaarien valvoessa työtä rakennettiin lauttoja tykkien kuljetusta varten, sanoi herra Longinus Skrzetuskille:

— Voi veliseni mikä onnettomuus!

— No mitä sinulle on tapahtunut? kysyi luutnantti.

— No ne sanomat Ukrainasta!

— Mitkä?

— Zaporogilaisethan kertoivat, että Tuhaj-bej on ordansa kanssa lähtenyt Krimiin.

— No entä sitte? Mitä sinä sitä itket?

— Kuinka en itkisi, veliseni, sillä sanoithan sinä itse minulle ja oikein sanoitkin — eikö totta —, etten minä voi laskea kasakkain päiden lukumäärää, mutta jos tatarit ovat lähteneet pois, niin mistä minä otan kolme pakanallista päätä, mistä minä ne etsin? Ja ne ovat kuin ovatkin minulle nyt välttämättömät.

Niin murheellinen kuin Skrzetuski olikin, hymähti hän ja vastasi:

— Minä arvaan mitä sinä tarkoitat, sillä minä kyllä näin, että sinut tänään lyötiin ritariksi.

Siihen virkkoi herra Longinus:

— Niin, mitäpä sitä kauvemmin salaisin: minä olen rakastunut, veliseni, olen rakastunut. Kas siinä minun onnettomuuteni.

— Älä sure, en minä usko, että Tuhaj-bej on poistunut. Ja kyllä sinun osallesi muutenkin joutuu pakanoita, aivan niinkuin noita sääskiä päämme päälle.

Ihmisten ja hevosten päiden päällä leijaili todella kokonaisia sääskipilviä. Sotajoukot olivat nimittäin tulleet äärettömien soiden, rämeisten metsien, vesiperäisten niittyjen, jokien ja purojen seudulle, autioon, synkkään maahan, missä erämaat humisivat koko tyhjyydessään. Sen asukkaista sanottiin näihin aikoihin:

Aatelisherra Paljasjalka myötäjäisiks antoi tyttärelleen tervapytyn, sieniä myös kiehkuraisen, padallisen kuorehia sekä pienen tilkun suota.

Suomudassa kasvoi täällä kyllä sieniä, mutta huolimatta noista säkeistä koottiin siellä myöskin suuria herrasomaisuuksia. Tällä hetkellä eivät kuitenkaan ruhtinaan miehet, joista suurin osa oli syntynyt ja kasvanut Dnieperin takaisilla kuivilla aroilla, olleet uskoa omia silmiään. Olihan sielläkin paikoittain soita ja metsiä, mutta täällä näytti koko maa olevan yksi ainoa suo. Yö oli lämmin ja kirkas eikä silmänkantaman alalla kuutamossa näkynyt syltäkään kuivaa maaperää. Keitaat vain häämöittivät veden joukosta, metsät tuntuivat kasvavan esiin vedestä, vesi tirskui hevosten jalkojen alla ja vettä tippuivat vankkurien ja kanuunien pyörät. Wurcel joutui aivan epätoivoon. "Kummallinen retki, sanoi hän, Czernigowin luona meitä uhkasi tuli ja täällä vedenpaisumus." Ja todella maa, vastoin kaikkea tavallisuutta, ei täällä tuntunut tarjoavan jaloille vakaata tukea, vaan se taipui ja hyllyi ikäänkuin aikoen hajota ja niellä kaikki jotka liikkuivat sen pinnalla.

Neljä päivää kesti sotajoukkojen siirtoa Pripetin yli ja senjälkeen täytyi melkein joka päivä kulkea jokien ja purojen poikki, jotka valuivat märän maapohjan halki. Eikä missään ollut siltaa. Rahvas käytti kulkuneuvonaan yksinomaan venettä. Muutaman päivän kuluttua alkoivat sateet ja sumut. Miehet ponnistelivat viimeisin voimin päästäkseen vihdoinkin pois näiltä kirotuilta seuduilta. Ruhtinaskin piti kiirettä ja kehoitti muita rientämään. Hän kaadatti kokonaisia metsiä, teetti ympyriäisistä pölkyistä teitä soiden poikki ja marssi niin eteenpäin. Sotamieskään ei uskaltanut napista, kun näki, ettei hän vähääkään säästänyt voimiansa, vaan että hän aamusta yöhön istui hevosen selässä, järjestellen joukkojansa, valvoen marssin kulkua ja persoonallisesti ottaen osaa kaikkiin toimiin, vaikka työ oli miltei ylivoimainen. Märkänä rämpiä aamusta yöhön asti — se oli kaikkien yhteinen kohtalo. Kavio alkoi vähitellen irtaantua hevosten jaloista, monet niistä sortuivat tykkien eteen, jalkaväen ja Wolodyjowskin rakuunain täytyi tulla vetämään tykkejä. Hienommat rykmentit, kuten Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarit tarttuivat kirveeseen rakentaakseen pölkkyteitä. Tuolla kuuluisalla retkellä vilussa, vedessä ja nälänhädässä, mursi johtajan tahto ja sotilaiden into kaikki esteet. Tähän päivään asti ei kukaan vielä ollut uskaltanut kuljettaa sotajoukkoja keväällä, vesien tulviessa. Onneksi ei vihollisen hyökkäys kertaakaan häirinnyt retkeä. Sikäläinen hiljainen ja rauhallinen rahvas ei ajatellut kapinaa ja vaikka kasakat myöhemmin sitä yllyttävätkin ja esimerkillään kehoittivat, niin ei se liittynyt heidän lippujensa alle. Se katseli unisin silmin ohi kulkevia ratsujoukkoja, jotka kuin tai'an voimasta sukelsivat esiin metsistä ja soista, ja marssivat ohi kuin unennäkö. Se hankki oppaita ja täytti hiljaa ja kuuliaisesti kaikki mitä siltä vaadittiin.

Tämän huomatessaan hallitsi ruhtinas puolestaan ankaralla kurilla kaiken vallattomuuden sotaväen puolelta eikä armeijan jäljessä niinmuodoin kuulunut rahvaan kirouksia ja soimauksia. Ja kun joukkojen mentyä johonkin savupirttiin tuli sanoma, että ruhtinas Jarema on, kulkenut täältä ohitse, niin pudistelivat miehet päätä ja sanoivat hiljaa itsekseen: se on hyvä mies!

Vihdoin saapuivat ruhtinaan sotajoukot kahdentoista päivän yli-inhimillisten vaivojen ja ponnistusten jälkeen kapinalliseen maahan. "Jarema tulee, Jarema tulee!" kaikui yli koko Ukrainan aina Villeille Kentille, Czehryniin ja Jahorlikiin asti. "Jarema tulee!" kaikui kaupungeissa, kylissä, taloissa ja metsä-asumuksissa. Ja tämän sanoman saapuessa putosivat viikatteet, haravat ja veitset talonpoikien käsistä. Kasvot kalpenivat ja öisin hiipivät hillittömät joukkiot etelään päin niinkuin susilaumat metsämiesten torvien raikuessa. Ryöstöretkellä harhaileva tatari hypähti hevosenselästä pannakseen vähänpäästä korvansa maata vasten. Vielä valloittamattomissa linnoissa ja varustuksissa soitettiin kelloja ja veisattiin Te Deum laudamus.

Uhkaava leijona asettui kuitenkin kapinoitsevan maan kynnykselle ja lepäsi.

Hän kokosi voimia.

KYMMENES LUKU.

Jonkun aikaa oltuaan Korsunissa oli Chmielnicki vetäytynyt Bialocerkiewiin ja ottanut sen päämajakseen. Horda leiriytyi joen toiselle puolen, käyttäen koko Kiovan vojevodakuntaa ratsujensa laitumena. Aivan suotta oli siis herra Longinus Podbipienta harmitellut, ettei saisi halkaista ainoatakaan tatarilaiskalloa. Herra Skrzetuski oli oikein otaksunut, että herra Poniatowskin Kaniowissa kiinniottamat zaporogilaiset olivat antaneet väärän tiedon: Tuhaj-bej ei ollut poistunut eikä edes lähtenyt Czehryniinkään. Päinvastoin saapui joka taholta uusia laumoja entisten lisäksi. Asowan ja Astrakanin ruhtinaat, joita ei koskaan ennen oltu nähty Puolassa, toivat muassaan neljätuhatta miestä, Nogai-tatarien hordassa oli kaksitoistatuhatta ja Bilgorodin sekä Budziakin hordissa kaksikymmentä tuhatta sotamiestä. Kaikki nämä olivat ennen olleet zaporogilaisten ja kasakkain leppymättömiä vihollisia, mutta nyt saapuivat he heidän veljinään ja liittolaisinaan vuodattamaan kristittyjen verta. Lopuksi tuli itse khani Islan Gireikin, mukanaan kaksitoistatuhatta perekopilaista. Näiden "ystävien" tähden sai kärsiä koko Ukraina, eikä ainoastaan aateli, vaan myöskin vähävenäläinen rahvas, sillä sen kylät poltettiin, karja otettiin väkivallalla ja itse talonpojat, vaimot ja lapset vietiin vangeiksi. Näinä murhan, tulipalon ja verenvuodatuksen aikoina saattoi talonpoika pelastaa henkensä vain pakenemalla Chmielnickin leiriin. Siellä hän pääsi olemasta ryöstön uhrina, siellä tuli hän itse ryöstäjäksi, jonka täytyi hävittää omaa maatansa. Mutta olihan silloin edes henki turvassa. Onneton maa — heti kapinan puhjettua oli sitä rangaissut ja hävittänyt herra Mikolai Potocki, sitte olivat — muka vapauttajina — tulleet zaporogilaiset ja tatarit, ja nyt sitä uhkasi Jeremi Wisniowieckin kosto.

Ken vain saattoi, pakeni Chmielnickin leiriin, sinne pakeni yksin aatelikin, kun ei sillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta. Siten paisui Chmielnickin mahti paisumistaan ja syynä siihen ettei hän heti marssinut valtakunnan sisäosiin, vaan pysähtyi niin pitkäksi aikaa Bialocerkiewiin, oli etupäässä se, että hän ensin tahtoi järjestää hurjistuneet ja villit ainekset.

Ja hänen rautaisissa käsissään ne nopeasti muuttuivatkin sotilaalliseksi voimaksi. Harjoitetuista zaporogilaisista muodostetut kantajoukot olivat jo valmiina, rahvas jaettiin rykmentteihin ja entiset leiriatamanit määrättiin rykmenttien päälliköiksi. Yksityiset osastot taas lähetettiin valloittamaan linnoja, jotta joukot tottuisivat taisteluun. Ja tämä rahvas oli luonnostaan mitä suurimmassa määrin sotakelpoinen, aseihin harjaantunut ja tatarilaishyökkäyksissä karaistunut sekä tottunut katsomaan sotaa suoraan sen verisiin kasvoihin.

Kaksi näitä rykmentinpäällikköä, Handza ja Ostap, lähtivät Nesterwariin, valloittivat sen ja tuhosivat sekä juutalaiset että aatelin. Ruhtinas Czetwertynskiltä löi hänen oma myllärinsä linnan kynnyksellä poikki pään ja ruhtinattaren teki Ostap orjattarekseen. Muut päälliköt menivät toisille suunnille ja menestys seurasi heidän aseitansa, sillä kauhu oli lannistanut ljahit, tuon "tavattoman kansan", kauhu löi aseet sen käsistä ja riisti siltä voiman.

Silloin tällöin kiusottelivat rykmentinpäälliköt Chmielnickiä: "mikset marssi Varsovaa kohden, vaan viivyttelet, kuuntelet povarieukkojen ennustuksia, juot viinaa ja päästät ljaheja tointumaan pelästyksestään ja kokoamaan sotaväkeä?". Välistä öisin ulvoi juopunut rahvaskin, piirittäen Chmielnickin asunnon ja vaatien, että hän johtaisi heitä ljaheja vastaan. Chmielnicki oli kuin olikin nostanut kapinan ja antanut sille sen kauhean voiman, mutta nyt alkoi hän huomata, että tuo sama voima työntää häntä itseään tuntematonta tulevaisuutta kohden. Siksipä hän usein silmät sameina katseli eteenpäin, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja samalla tuntien sydämessään levottomuutta.

Hän yksin kaikkien noiden rykmentinpäällikköjen ja atamanien keskellä tiesikin, kuinka paljon kauheaa voimaa piilee Puolan näennäisessä voimattomuudessa. Hän oli nostattanut kapinan, hän oli Keltaisen Veden luona lyönyt kruunun armeijat, hän oli lyönyt ja tuhonnut ne Korsunin luona. Mutta mitä on nyt tehtävä?

Siksipä hän kokosikin rykmentinpäällikkönsä neuvotteluun ja, katsellen heitä verestävillä silmillään, joiden edessä kaikki vapisivat, lausui hän synkkänä saman kysymyksen: "mitä on nyt tehtävä, mitä te tahdotte?"

— Lähteäkö Varsovaan? Tännehän saapuu ruhtinas Wisniowiecki, hän iskee teidän vaimoihinne ja lapsiinne kuin ukkosen nuoli, jättää vain maan ja veden ja marssii sitte meidän jäljessämme Varsovaan, tuoden mukanaan koko aatelismahdin, joka liittyy häneen. Kahden tulen välissä me ehdottomasti hukumme, jollemme taisteluissa, niin paaluihin pistettyinä…

— Tatarilaisten ystävyyteen ei voi luottaa, tänään he ovat meidän kanssamme, huomenna he kääntyvät meitä vastaan ja rientävät Krimiin, tai luovuttavat meidän päämme herroille.

— No, mitä nyt on tehtävä, sanokaa? Lähteäkö Wisniowieckia vastaan? Siinä tapauksessa antaa hän sekä meille että tatarilaisille yllinkyllin tekemistä ja yhä uusia sotajoukkoja tulee valtakunnan sisäosista marssimaan Wisniowieckin avuksi. Valitkaa…

Pelästyneet rykmentinpäälliköt vaikenivat, mutta Chmielnicki jatkoi:

— Miksi te olette käyneet niin aroiksi, miksette enään vaadi minua marssimaan Varsovaa vastaan? Kun siis nyt ette tiedä mitä olisi tehtävä, niin luottakaa minuun ja minä olen Jumalan avulla pelastava sekä oman pääni ja teidän päänne ja toimiva zaporogilaisarmeijan ja kaikkien kasakkain tyytyväisyydeksi.

Yksi keino oli jäljellä: sovittelujen tie. Chmielnicki tiesi hyvin kuinka paljon Puolassa voidaan sitä tietä saavuttaa. Hän oli laskenut, että valtiopäivät pikemmin suostuvat melkoisiin myönnytyksiin kuin uusiin veroihin, värväyksiin ja sotaan, josta varmaan oli tuleva vaivaloinen. Hän tiesi lisäksi, että Varsovassa on mahtava puolue ja sen etunenässä itse kuningas — sanoma hänen kuolemastaan ei vielä ollut saapunut —, kansleri ja paljon ylimyksiä, jotka mielellään tahtoisivat pysäyttää Ukrainassa asuvien ylimysten omaisuuden jättiläismäisen kasvamisen. Tämä puolue haluaisi kasakoista muodostaa sotilaallisen voiman kuninkaan tueksi, tehdä heidän kanssansa ikuisen rauhan ja käyttää nuo monet tuhannet ulkomaista sotaa varten. Jos asiat kehittyisivät tämän puolueen toivomusten mukaan, niin saattaisi Chmielnicki päästä korkeaan arvoon, saada itselleen kuninkaan kädestä hetmanin komentosauvan ja kasakoille lukemattomia myönnytyksiä.

Kaikkea tätä pitäen silmällä hän kauvan viivytteli Bialocerkiewissa. Hän teki varustuksia, lähetteli joka suunnalle julistuksia, keräsi lisää väkeä, muodosteli kokonaisia armeijoja ja otti haltuunsa linnoja, sillä hän tiesi, että vain voimakkaan kanssa antaudutaan keskusteluihin. Mutta valtakunnan sisäosiin hän ei lähtenyt.

Oi jospa hänen onnistuisikin sovittelujen avulla saada aikaan rauha! Silloinhan aseet itsestänsä putoaisivat Wisniowieckin käsistä, tai jollei ruhtinas suostuisi laskemaan aseita, niin silloinhan ei hän, Chmielnicki, olisi kapinoitsija, vaan ruhtinas, joka käy sotaa vasten kuninkaan ja valtiopäivien tahtoa.

Vasta silloin marssisi hän, Chmielnicki, Wisniowieckia vastaan ja tekisi sen jo kuninkaan ja valtakunnan käskystä. Silloin löisi viimeinen hetki ei vain ruhtinaalle, vaan kaikille Ukrainan pikkukuninkaille, ja heidän omaisuutensa ja äärettömät maatilansa menisivät!

Näin ajatteli zaporogilainen vallananastaja-hetmani, tällaista tulevaisuudenrakennusta hän suunnitteli. Hänen rakennuksensa telineille istuutui kuitenkin usein huolten, epäilysten ja pelon musta lintuparvi, pahaaennustavasti rääkyen.

Onko rauhan puolue Varsovassa kyllin voimakas? Ryhdytäänkö hänen kanssaan keskusteluihin? Mitä sanovat valtiopäivät ja senaatti? Tukkivatko ne korvansa Ukrainan kansan valitushuudoilta, sulkevatko ne silmänsä tulipalojen loimuilta?…

Eikö enemmän tule vaa'assa painamaan ylimysten vaikutus, noiden ylimysten, joilla on äärettömät maatilat ja joille niiden säilyttäminen on elämänkysymys? Ja onko tämä valtakunta jo tarpeeksi pelästynyt, antaakseen hänelle anteeksi, että hän teki liiton tatarien kanssa?

Toiselta puolen raateli Chmielnickin sielua epäilys, eikö kapinan palo jo ollut liiaksi levinnyt. Voidaanko noita villiintyneitä joukkoja enään pitää ohjissa? Edellytetään että hän, Chmielnicki, tekee rauhan — hurjistelijat voivat hänen nimessään yhä edelleen levittää surmaa ja murhapolttoa, tai ehkäpä he kostavat pettyneet toiveensa vaatimalla hänen päätään. Niin, joki on särkenyt tokeensa ja tulvii. Meri ja myrsky! Kauhea asema. Jos kapinan raivo olisi heikompi, niin ei hänen kanssaan ryhdyttäisi keskusteluun, häntä pidettäisiin heikkona. Kun nyt taas kapina on mahtava, niin voivat sovittelut särkyä itse asian voimasta.

Mitä siis on tehtävä?

Aikoina jolloin tämäntapaiset ajatukset painoivat hetmanin raskasta päätä, sulkeutui hän asuntoonsa ja joi vuorokausia umpeensa. Silloin levisi päällikköjen ja rahvaan keskuudessa sanoma: hetmani juo! Ja hänen esimerkkiään noudattaen alkoivat kaikki juoda. Kuri höltyi, vankeja surmattiin, tapeltiin ja ryöstettiin. Oikea tuomionpäivä koitti, kauhu ja kaameus vallitsi, Bialocerkiew muuttui todelliseksi helvetiksi.

Mutta eräänä päivänä saapui juopuneen hetmanin luo aatelismies Wychowski, joka oli otettu vangiksi Korsunin luona ja ylennetty hetmanin sihteeriksi. Astuttuaan sisään alkoi hän häikäilemättä ravistella humaltunutta, hän kävi kiinni hänen olkapäihinsä ja sai hänet vuoteeseen istumaan ja vihdoin heräämään.

— Mitä hittoa tämä on? kysyi Chmielnicki.

— Herra hetmani, nouskaa ja tulkaa tajuihinne, vastasi Wychowski. — Tänne on saapunut lähettiläitä.

Chmielnicki hypähti pystyyn ja selvisi samassa hetkessä.

— Hei, huusi hän kasakkapojalle, joka istui kynnyksellä, — anna tänne asetakkini, lakkini ja komentonuijani.

Sitte hän sanoi Wychowskille:

— Kuka on tullut ja kenen luota?

— Kirkkoherra Patroni Lasko Huszczasta, Braclawin herra vojevodan lähettämänä.

— Herra Kisielin?

— Aivan niin.

— Kiitos Isälle, Pojalle, Pyhälle Hengelle ja Pyhälle Neitsyelle, sanoi Chmielnicki, tehden ristinmerkin.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat ja kävivät lempeiksi — hänen kanssaan on siis antauduttu keskusteluihin!

Mutta samana päivänä saapui myöskin sanomia, jotka olivat päinvastaista suuntaa kuin ne, joita herra Kisielin rauhanlähettiläät edustivat.

Chmielnickille ilmoitettiin, että ruhtinas, lepuutettuaan sotajoukkoaan joka oli väsynyt marssiessaan metsien ja soiden läpi, oli saapunut kapinalliseen maahan. Siellä hän tuhoaa, polttaa ja surmaa. Skrzetuskin johdolla lähetetty etujoukko on aivan perinpohjin hävittänyt kaksituhantisen kasakka- ja rahvaan joukon. Itse ruhtinas on väkirynnäköllä ottanut Pohrebyszczen, ruhtinas Zbaraskien maatilan ja jättänyt jäljelle vain maan ja veden. Hämmästyttäviä asioita kerrottiin tästä väkirynnäköstä ja Pohrebyszczen valloittamisesta, sillä Pohrebyszcze oli ollut kaikista nurjimpien kapinoitsijoiden pesäpaikkana. Ruhtinas kuului muka sanoneen sotamiehilleen: tappakaa heidät niin että he kerrankin tuntevat kuolevansa. Ja sotamiehet olivatkin harjoittaneet mitä kauheinta julmuutta. Koko kaupungista ei ollut pelastunut ainoaakaan elävää sielua. Seitsemänsataa vankia hirtettiin, kaksisataa istutettiin paaluihin. Puhuttiin niinikään, että muutamilta oli puhkaistu silmät ja että toiset olivat poltetut hiljaisella tulella. Kapina sammui yhdellä iskulla koko paikkakunnalta. Asukkaat joko pakenivat Chmielnickin luo, tai ottivat polvillaan vastaan Lubnien herran, tarjoten leipää ja suolaa ja suurella itkulla anoen armoa. Pienemmät joukkueet olivat kaikki hävitetyt eikä metsissä — niin vakuuttivat Samhorodokista, Spiczinista, Pleskowista ja Wachnowkasta tulleet pakolaiset — ollut ainoatakaan puuta, jossa ei olisi riippunut kasakkaa.

Ja kaikki tämä tapahtui aivan Bialocerkiewin ja Chmielnickin satatuhantisen armeijan läheisyydessä.

Saadessaan nämä tiedot, karjui Chmielnicki kuin haavoitettu aarniohärkä. Toisella puolen rauhankeskustelut, toisella puolen miekka! Jos hän nyt käy ruhtinasta vastaan, niin se selvästi merkitsee, ettei hän tahdokaan antautua keskusteluihin, joita Brusilowin herra on hänelle ehdottanut.

Ainoana toivona olivat enään vain tatarit. Chmielnicki hypähti pystyyn ja kiirehti Tuhaj-bejn päämajaan.

— Tuhaj-bej, ystäväni, sanoi hän, vaihdettuaan tavalliset tervehdykset, — pelasta minut nyt niinkuin pelastit Keltaisen Veden ja Korsuninkin luona. Tänne on saapunut Braclawin vojevodan lähettiläs tuoden kirjeen, jossa vojevoda lupaa, sillä ehdolla että minä lakkaan taistelemasta, toimia minun tyydytyksekseni ja palauttaa zaporogilaissotajoukolle sen entiset vapaudet. Ja minun täytyykin, osoittaakseni vilpittömyyttäni ja hyvää tahtoani lakata taistelemasta. Mutta samalla on tänne myöskin saapunut sanomia minun vihollisestani, ruhtinas Wisniowieckista, sanomia sellaisia, että hän on tuhonnut Pohrebyszczen jättämättä sinne ainoaa elävää sielua. Hän hakkaa maahan minun oivat kasakkani, istuttaa heitä paaluun ja puhkaisuttaa heidän silmänsä. Kun en nyt voi marssia häntä vastaan, olen tullut luoksesi pyytämään, että sinä tatareinesi lähtisit tätä meidän yhteistä vihamiestämme vastaan, koska hän muuten pian hyökkää tänne meidän leiriemme kimppuun.

Murza istui keskellä kallisarvoisia mattoja, jotka hän Korsunin luona oli valloittanut tai ryöstänyt aateliskartanoista, jonkun aikaa heilutteli hän yläruumistaan eteen- ja taaksepäin, siristeli silmiään ikäänkuin paremmin päästäkseen asian perille ja sanoi vihdoin:

— Allah, minä en voi sitä tehdä.

— Miksi et? kysyi Chmielnicki.

— Siksi, että sinun tähtesi jo olen kadottanut tarpeeksi bejejä ja tshauseja Keltaisen Veden ja Korsunin luona. Miksi minun siis vielä pitäisi kadottaa lisää? Jarema on suuri sotilas. Kyllä minä menen häntä vastaan, kun sinäkin menet, mutta en yksinäni. Enhän ole niin tyhmä, että tahtoisin yhdessä taistelussa menettää kaiken minkä tähän asti olen saavuttanut. Minulle on edullisempaa lähettää joukkoni hakemaan saalista ja vankeja. Olen jo tehnyt tarpeeksi teidän hyväksenne, senkin uskottomat koirat. En lähde yksinäni ja khanillekin annan saman neuvon. Olen puhunut.

— Olethan sinä vannonut auttavasi minua.

— Niin olen, mutta vannoin taistelevani sinun rinnallasi enkä sinun puolestasi. Lähde nyt tiehesi.

— Olenhan minä sallinut sinun ottaa orjia oman rahvaani keskuudesta. Olen luovuttanut sinulle saaliit ja hetmanit.

— Kun minä olisin luovuttanut sinut heille, jollet sinä olisi luovuttanut heitä minulle.

— Minä lähden khanin luo.

— Mene tiehesi, pukki, sanon sinulle.

Ja murzan terävät hampaat alkoivat jo välkkyä huulten alta. Chmielnicki huomasi, ettei tässä mikään auta ja että pitempi vaatiminen saattaa olla vaarallista. Sentähden hän nousi ja läksi todella khanin luo.

Mutta khanilta sai hän saman vastauksen. Tatareilla oli oma järkensä ja he etsivät omaa etuansa. He eivät tahtoneet ryhtyä suureen avonaiseen taisteluun päällikön kanssa, jota pidettiin voittamattomana, vaan pitivät parempana ruokkia ratsujansa pitkin maakuntaa ja rikastua ilman verenvuodatusta.

Chmielnicki palasi raivoissaan asuntoonsa ja tarttui epätoivoissaan viinatuoppiin. Wychowski tempasi sen hänen kädestänsä.

— Ette nyt saa juoda, herra hetmani, sanoi hän. — Siellä on lähettiläs ja hänelle täytyy antaa vastaus.

Chmielnicki joutui kauhean vihan valtaan.

— Minä käsken istuttaa sekä sinut että lähettilään paaluun.

— Mutta minä en anna teille viinaa. Ettekö häpeä latkia viinaa kuin tavallinen kasakka, nyt kun onni on nostanut teidät niin korkealle. Hyi, hyi, herra hetmani. Ei sillä tavalla saa tehdä. Tieto lähettilään tulosta on jo levinnyt. Sotajoukko ja päälliköt tahtovat neuvotella. Ette nyt saa juoda viinaa, teidän täytyy takoa rautaa niinkauvan kuin se on kuumaa. Sillä nythän te saatatte tehdä rauhan ja saavutatte kaiken mitä haluatte. Pian se kuitenkin on liian myöhäistä ja sekä minun elämäni että teidän elämänne riippuu siitä. Teidän pitäisi heti toimittaa lähetystö Varsovaan ja pyytää kuninkaalta armoa.

— Sinä olet viisas mies. Käske soittaa kokoon neuvotteluun ja sano päälliköille asepihalla, että heti tulen sinne.

Wychowski lähti ulos ja hetken päästä kutsui kellonsoitto neuvotteluun. Sen kuultuaan alkoivat zaporogilaisjoukot heti kokoontua. Päälliköt asettuivat kukin paikoilleen. Siinä olivat: kauhea Krywonos, Chmielnickin oikea käsi, Krzeczowski, kasakkain miekka, vanha ja kokenut Filon Dziedziala, Kropiwnan rykmentin päällikkö, Fedor Loboda Perejaslawista, julma Fedorenko Kalnikista, villi Puszkarenko Pultawasta, joka johti pelkkiä hevospaimenia, Szumejko Nizistä, tulinen Czarnota Hadziaczista ja Kubowicz Czehrynista ynnä Nosacz, Hladki, Sdamowicz, Gluch, Puljan, Panicz. Kaikki eivät olleet saapuvilla, muutamat olivat nimittäin sotaretkillä ja muutamat jo toisessa maailmassa, jonne ruhtinas Jeremi oli lähettänyt heidät.

Tatareja ei tällä kertaa kutsuttu neuvotteluun. Toverikunta kokoontui läheiselle asepihalle. Tungeskeleva rahvas karkoitettiin kepeillä tai sotanuijilla, siinä ei aina säästetty henkeäkään.

Vihdoin saapui itse Chmielnicki, yllään punainen viitta, päässä sotalakki ja kädessä komentonuija. Hänen rinnallaan astui toisella puolen korkea-arvoinen kirkkoherra Patroni Lasko, valkeana kuin kyyhkynen, ja toisella puolen Wychowski, paperit kädessä.

Chmiel asettui päälliköiden keskelle ja istuutui hetken perästä hiljaisuuden vallitessa. Sitte otti hän, merkiksi siitä että neuvottelu alkaa, lakin päästään, nousi seisoalleen ja alkoi puhua:

— Hyvät herrat, rykmenttien päälliköt ja arvoisat atamanit! Te tiedätte, että meidän on täytynyt tarttua aseihin niiden suurien vääryyksien tähden, joita olemme viattomasti saaneet kärsiä. Me olemme käyneet taisteluun Krimin tsaarillisen majesteetin avulla vanhojen vapauksiemme ja etuoikeuksiemme puolesta, jotka vasten hänen majesteettinsa kuninkaan tahtoa ovat otetut meiltä pois. Jumala on siunannut meidän yritystämme ja saattanut meidän kunnottomat tyrannimme kuulumattoman pelon ja kauhistuksen valtaan. Hän on rangaissut heidän vääryytensä ja sortonsa ja palkinnut meitä huomattavilla voitoilla, joista meidän kiitollisin sydämin tulee häntä ylistää. Kun nyt heidän ylpeytensä on tullut rangaistuksi, täytyy meidän muistaa, että kristillisen veren vuodatus on pysäytettävä, niinkuin laupias Jumala ja meidän oikea uskomme opettaa. Mutta sapelia emme saa laskea käsistämme ennenkuin hänen majesteettinsa kuninkaan tahdosta meidän vanhat vapautemme ja etuoikeutemme jälleen ovat palautetut voimaan. Nyt kirjoittaa minulle Braclawin herra vojevoda, että tämä kaikki on mahdollista ja niin ajattelen minäkin, sillä emmehän me, vaan herrat sellaiset kuin Potockit, Kalinowskit, Wisniowieckit ja Koniecpolskit, ole rikkoneet kuuliaisuutta majesteettia ja valtakuntaa vastaan. Heidät me olemme rangaisseet ja siksipä kuuluu meille kohtuullinen hyvitys ja palkinto majesteetin ja säätyjen puolelta. Pyydän siis teitä, hyvät ja arvoisat herrat, lukemaan Braclawin vojevodan kirjeen, jonka hän on lähettänyt minulle isä Patroni Laskon, tämän aatelisen ja kristillisuskoisen miehen kautta. Ja pyydän teitä tekemään viisaan päätöksen siihen suuntaan, että kristillisen veren vuodatus olisi pysäytettävä, jotta meille annettaisiin hyvitys ja palkinto kuuliaisuudestamme ja uskollisuudestamme valtakuntaa kohtaan.

Chmielnicki ei kysynyt, olisiko luovuttava sodasta, vaan hän vaati päätöstä, että siitä olisi luovuttava. Siksipä tyytymättömät heti nostivatkin murinan. Murina muuttui hetken päästä uhkaaviksi huudoiksi, ja johti tyytymättömyydenilmauksia pääasiassa Czarnota.

Chmielnicki vaikeni, mutta katsoi tarkasti mistäpäin vastalauseet tulivat sekä merkitsi muistoonsa vastahakoiset.

Nyt nousi Wychowski seisomaan, kädessään Kisielin kirje. Jäljennöksen tästä kirjeestä vei toverikunnalle Zorko ja luki sen julki. Kummallakin puolella vallitsi syvä hiljaisuus.

Vojevoda alkoi kirjeensä sanoilla:

"Valtakunnan zaporogilaissotaväen herra Vanhin, minulle aina rakas herra ja ystävä!"

"Koska on paljon sellaisia, jotka pitävät teitä, arvoisa herra, Valtakunnan vihollisena, niin ilmoitan omasta puolestani, etten ole ainoastaan vakuutettu teidän uskollisesta kiintymyksestänne Valtakuntaan, vaan koetan saada myöskin muita herroja senaattoreja, virkaveljiäni, siitä vakuutetuiksi. On kolme seikkaa, jotka takaavat minulle tämän: ensinnä se, että Dnieperin sotajoukko, vaikka se ammoisista ajoista asti on valvonut kunniaansa ja vapauttaan, kuitenkin aina on pitänyt kiinni uskollisuudestansa kuninkaitaan, ylimyksiään ja Valtakuntaa kohtaan. Toiseksi: tämä vähävenäläinen kansa on oikeassa uskossaan niin luja, että se pikemmin uhraa henkensä kuin antaa loukata tätä uskoa. Kolmanneksi: vaikka täällä on ollut, kuten Jumala paratkoon nytkin, keskenäistä verenvuodatusta, niin on kuitenkin saumaa aina ollut meille kaikille yhteinen ja sama isänmaa, jossa synnymme ja nautimme vapautta, eikä varmaan koko maailmassa ole toista valtakuntaa, joka vapautensa puolesta vetäisi vertoja meidän isänmaallemme. Siksi me kaikki olemmekin tottuneet yhtenä miehenä suojelemaan tämän äitimme, meidän kruunumme eheyttä. Ja vaikka tapahtuukin kaikellaista vääryydenharjoitusta (sellaistahan maailmassa aina tapahtuu), niin käskee kuitenkin järkemme meitä huomaamaan, että helpompi on meidän vapaassa valtakunnassa sopia keskenämme kuin kadottaa tämä äiti, jonka vertaista emme enään saata löytää, emme kristi- emmekä pakanakunnassa…"

Loboda Perejaslawilainen keskeytti lukemisen.

— Hän puhuu totta, lausui hän lujalla äänellä.

— Hän puhuu totta, toistivat muut rykmentinpäälliköt.

— Hän ei puhu totta, hän valehtelee, senkin koira! ärjyi Czarnota.

— Vaikene, itse olet koira!

— Te olette pettureja! Surma teille!

— Surma sinulle!

— Kuunnelkaa… odottakaa… lukekaa eteenpäin! Hän on meidän miehiä, kuunnelkaa, kuunnelkaa!

Myrsky oli yhä nousemassa, mutta Wychowski ryhtyi lukemaan eteenpäin ja hiljaisuus palasi.

Vojevoda kirjoitti edelleen, että zaporogilaissotajoukon tulee luottaa häneen, koska se hyvin tietää hänen olevan samaa verta ja uskoa ja tarkoittavan sen parasta. Hän muistutti, ettei hän ollut ottanut osaa verenvuodatukseen Kumejkin ja Starecin luona ja pyysi hartaasti Chmielnickiä lopettamaan sodan, lähettämään pois tatarit tai kääntämään aseensa heitä vastaan, sekä sanoi alati pysyvänsä valtakunnalle uskollisena. Hän lopetti kirjeen seuraavilla sanoilla:

"Minä lupaan teille niin totta kuin olen Jumalan kirkon poika ja niin totta kuin sukuni on vanhaa vähävenäläistä verta, että aina olen edesauttava teitä kaikessa hyvässä. Tiedätte niinikään, että mikäli minusta tässä Valtakunnassa riippuu — ja ilman minuahan ei voida tehdä päätöstä sodasta enempää kuin solmia rauhaakaan, — niin minä, jos kukaan en halua sisällistä sotaa." J.n.e.

Heti kirjeen luettua syntyi kova melu toiselta puolen kirjeen hyväksi, toiselta puolen sitä vastaan. Yleensä se sentään oli miellyttänyt rykmentinpäällikköjä, vieläpä toverikuntaakin. Kuitenkaan ei aluksi saattanut ymmärtää tai kuulla, mikä mielipide pääsisi voitolle, sillä kirjeen johdosta oli ensi hetkessä noussut suuri raivo. Toverikunta oli kaukaa katsoen kuin mikäkin pyörre, jossa ihmismuurahaiset kihisivät ja kuhisivat. Päälliköt heiluttelivat nuijiaan ja heristelivät nyrkkiä toistensa silmien edessä. Saattoi eroittaa punaisia kasvoja, hehkuvia silmiä, huulia, joilla kiilsi vaahto. Ja kaikkia niitä, jotka vaativat sotaa jatkettavaksi, johti todellisen raivon vallassa Erazm Czarnota. Chmielnickikin oli, katsellessaan hänen vimmaansa, vähällä puhjeta raivoon. Ja tämän raivon noustessa hiljenivät tavallisesti kaikki, aivan niinkuin tapahtuu silloin, kun leijonan karjunta kuuluu. Ensinnä hypähti penkille seisomaan Krzeczowski. Hän heilutti siinä nuijaansa ja huusi jyrisevällä äänellään:

— Hevosia teidän pitäisi paimentaa eikä olla neuvottelussa, te pakana-orjat!

— Hiljaa, Krzeczowski tahtoo puhua! huusi Czarnota, joka toivoi kuuluisan päällikön aikovan puhua sodan puolesta.

— Hiljaa, hiljaa! ärjyivät toiset.

Krzeczowski nautti tavatonta kunnioitusta kasakkain keskuudessa. Tämä johtui hänen suurista ansioistaan kasakkain hyväksi, hänen suuresta sotilaskyvystään ja, merkillistä kyllä, siitä, että hän oli aatelismies. Siksi kaikki nyt heti vaikenivat, uteliaina odottaen, mitä hän sanoisi. Itse Chmielnickikin tähtäsi häneen levottoman katseen.

Mutta Czarnota erehtyi arvellessaan, että Krzeczowski esiintyisi sodan puolesta. Nopealla älyllään oli hän heti huomannut, että hän nyt jos koskaan saattaa Puolan valtakunnalta saada ne starostakunnat ja korkeat arvot, joista hän haaveksii. Hän arvasi, että kun on kysymys kasakoiden rauhoittamisesta, niin koetetaan ennen monia muita hyvittää juuri hänet. Eikä sitä nyt ole vastustamassa edes herra Krakowskikaan, koska hän on vankeudessa. Senvuoksi lausui hän seuraavaan tapaan:

— Minun asiani on taistella eikä neuvotella. Mutta kun kuitenkin nyt on ryhdytty neuvottelemaan, niin katson velvollisuudekseni lausua mielipiteeni, koska yhtähyvin kuin muutkin, jollen paremmin, olen ansainnut teidän mielisuosionne. Me sytytimme tulen liekin saadaksemme takaisin vapautemme ja etuoikeutemme ja Braclawin vojevoda kirjoittaa, että niin on tapahtuva. Siis me joko saamme takaisin vapautemme, tai emme saa. Jollemme saa, niin ei auta muu kuin sota, mutta jos saamme, niin on rauha. Miksikä turhaan vuodattaisimme verta? Rauhoitettakoon meidät, niin me rauhoitamme rahvaan ja sota lakkaa. Meidän isämme Chmielnicki on viisaasti suunnitellut ja älynnyt tämän kaiken, jotta me voisimme olla hänen majesteettinsa kuninkaan puolella, sillä hän antaa meille palkinnon, mutta jos herrashallitsijat asettuvat vastakynteen, niin sallii hän meidän löylyttää heitä ja me löylytämmekin. Vain tatareja minä en neuvoisi lähettämään pois. Asettukoot he paimentoleiriin Villeille Kentille ja olkoot siellä kunnes ratkaistaan jatkuuko sotaa vai ei.

Chmielnickin kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli nämä sanat ja suurin osa päälliköistä alkoi jo huutaa, että on tehtävä aselepo ja toimitettava lähettiläitä Varsovaan sekä pyydettävä Brusilowin herraa saapumaan sinne rauhanneuvotteluja varten. Czarnota vielä huusi ja teki vastalauseita, mutta Krzeczowski tuijotti häneen uhkaavasti ja sanoi:

— Sinä, Czarnota, huudat nyt sodan ja verenvuodatuksen puolesta, mutta kun herra Dmochowskin petyhorilaiset Korsunin luona karkasivat sinun kimppuusi, niin sinä vikisit kuin porsas: rakkaat veljet, pelastakaa minut! ja juoksit pakoon koko rykmenttisi edellä.

— Valehtelet! kiljui Czarnota, — minä en pelkää, en ljaheja enkä sinua.

Krzeczowski hypähti nuija kädessä Czarnotaa kohti ja toisetkin alkoivat puida nyrkkejään Hadziaczin rykmentinpäällikölle. Melu oli jälleen alkanut kasvaa, asepihalla mylvi toverikunta kuin villihärkien lauma.

Nyt nousi Chmielnicki itse uudestaan puhumaan.

— Herrat päälliköt! Te olette päättäneet toimittaa lähettiläitä Varsovaan suosittamaan hänen majesteetillensa kuninkaalle meidän uskollista palvelustamme ja pyytämään häneltä palkintoa. Mutta myöskin se joka tahtoo sotaa, voi sitä saada, ei sotaa kuningasta ja valtakuntaa vastaan, sillä emmehän ole näitä vastaan koskaan käyneetkään sotaa, vaan suurinta vihollistamme vastaan, joka jo on kauttaaltaan punaisenaan kasakkain verestä, joka vielä äskettäin Starecin luona voiteli sillä itseään ja joka ei vieläkään ole lakannut sitä vuodattamasta, vaan yhä pysynyt vihamielisenä zaporogilaisjoukoille. Tämän vihollisen luo minä toimitin kirjeen ja lähettiläitä, pyytäen, että hän luopuisi vihamielisyydestään, mutta hän murhautti tyrannin tavoin lähettilääni eikä suvainnut toimittaa minulle, teidän vanhimmallenne ja ylipäälliköllenne edes mitään vastausta, siten solvaten koko zaporogilaissotajoukkoa. Ja nyt on hän saapunut Dnieperin takaa, hän on perinpohjin hävittänyt Pohrebyszczen ja rangaissut viattomia ihmisiä, joiden puolesta minä olen vuodattanut katkeria kyyneliä. Tämän jälkeen on hän, kuten minulle tänä aamuna on ilmoitettu, mennyt Nemirowiin eikä ole siellä säästänyt yhdenkään ainoan henkeä. Kauhun ja pelon takia eivät tatarit tahdo marssia häntä vastaan ja pian saatte nähdä hänen tulevan tänne tuhoamaan meitäkin, viattomia ihmisiä, vastoin meille suosiollisen kuninkaallisen majesteetin ja koko valtakunnan tahtoa, sillä hän ei ylpeydessään välitä kenestäkään, ja kuten hän nyt kapinoi, niin hän aina on valmis kapinoimaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa tahtoa vastaan…

Joukko hiljeni. Chmielnicki läähätti hetkisen ja jatkoi:

— Jumala on palkinnut meitä antamalla meille voiton hetmaneista, mutta hän, ruhtinas, on pahempi kuin hetmanit ja kaikki pikkukuninkaat, hän, paholaisen sikiö, joka elää pelkästä vääryydestä. Jos nyt minä itse lähtisin häntä vastaan, niin olisi hän valmis ystäviensä kautta Varsovassa väittämään, että me emme tahdo rauhaa ja syyttäisi meitä, viattomia, hänen kuninkaallisen majesteettinsa edessä. Jotta ei näin tapahtuisi, niin täytyy kuninkaan ja koko valtakunnan saada tietää, etten minä tahdo sotaa, vaan pysyn alallani, mutta että hän, Wisniowiecki ensinnä on ryhtynyt sotaan meitä vastaan. Siksi en minä nyt voi lähteä liikkeelle, vaan katson tarpeelliseksi ryhtyä rauhankeskusteluihin Braclawin herra vojevodan kanssa. Mutta jotta ei Wisniowiecki, tuo paholaisen sikiö, murtaisi meidän voimaamme, täytyy kuitenkin asettua häntä vastaan ja tuhota hänen mahtinsa, niinkuin me Keltaisen Veden ja Korsunin luona tuhosimme vihollisemme, herrat hetmanit. Siksi pyydän minä nyt, että te, hyvät herrat, omin päinne lähdette Wisniowieckia vastaan ja minä kirjoitan hänen majesteetilleen kuninkaalle, että se on tapahtunut minun tahtomattani ja siksi, että teidän oli välttämätöntä puolustaa itseänne hänen, Wisniowieckin, ilkeyttä ja hyökkäystä vastaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi kokouksessa. Chmielnicki puhui edelleen:

— Joka siis teistä, hyvät herrat, lähtee tuohon sotaiseen yritykseen, hän saa minulta tarvittavan määrän hyviä sotilaita, tykkejä ja tykkiväkeä, jotta hän Jumalan avulla tuhoaisi meidän vihollisemme ja saisi hänestä voiton.

Ei yksikään päälliköistä astunut esiin.

— Minä annan kuusi tuhatta miestä valittua väkeä, lausui Chmielnicki.

Hiljaisuus.

Ja kuitenkin olivat kaikki pelottomia sotilaita, miehiä, joiden sotahuudot useammin kuin kerran olivat kajahtaneet Konstantinopolin muureja vastaan.

Tai ehkäpä jokainen heistä juuri siksi karttoi menettää saavuttamaansa kunniaa kohdatessaan kauhean Jeremin.

Chmielnicki tuijotti päällikköihinsä, jotka tämän katseen vaikutuksesta loivat silmänsä maahan. Wychowskin kasvoille tuli pirullisen ilkeä ilme.

— Yhden rohkean miehen minä tunnen, sanoi Chmielnicki synkkänä, — miehen, joka tällä hetkellä lausuisi mielipiteensä eikä vetäytyisi pois, mutta hän ei ole meidän joukossamme.

— Bohun, lausui joku.

— Aivan niin. Hän on jo tuhonnut Jareman rykmentin Wasilowkassa, mutta siinä sai hän pahat naarmut ja nyt makaa hän Czerkasyssa kamppaillen kuolemaemon kanssa. Ja kun ei häntä ole, niin ei ole ketään, sen näen nyt. Missä on kasakkakunnia, missä ovat Pawlukit, Nalewajkat, Lobodat ja Ostranicat?

Silloin nousi penkiltä lyhyt paksu mies, jolla oli sinertävät synkät kasvot, viheriät silmät ja vinon suun yläpuolella tulipunaiset viikset. Hän astui Chmielnickin eteen ja sanoi:

— Kyllä minä lähden. Hän oli Maksim Krywonos.

Hyvä-huudot kajahtivat, mutta Krywonos nojasi nuijan kuvettansa vastaan ja sanoi käheällä, katkonaisella äänellä:

— Älä luule, hetmani, että minä pelkään. Olisinhan minä heti ilmoittautunut, mutta ajattelin, että on parempiakin. Koska kuitenkin nyt on näin, niin lähden minä. Ja mitäs te olette? Olette päitä ja käsiä, mutta minulla ei ole päätä, vaan ainoastaan kädet ja sapeli. Kerran vain on äiti synnyttänyt — sota on minun äitini ja sisareni. Wisniowiecki teurastaa — niin minäkin tulen tekemään. Hän hirttää — niin minäkin. Ja sinä hetmani, anna minulle reippaita poikia, sillä ei roskaväen kanssa taistella Wisniowieckia vastaan. Minä lähden nyt — rakentamaan linnoja, lyömään, tappamaan, hirttämään. Surma heille, noille valkovenäläisille!

Toinen atamani astui esiin.

— Minä lähden kanssasi, Maksim. Se oli Puljan.

— Ja Czarnota Hadziaczilainen, Hladki Mirhorodilainen ja Nosacz lähtevät sinun kanssasi, sanoi Chmielnicki.

— Lähdemme! huusivat nämä yhteen ääneen, sillä Krywonosin esimerkki oli heitä rohkaissut.

— Jaremaa vastaan, Jaremaa vastaan! huudettiin joukosta. — Lyö, lyö! — säesti toverikunta ja hetken kuluttua muuttui neuvottelu juopotteluksi. Ne rykmentit, jotka määrättiin lähtemään Krywonosin mukaan, joivat kuin hullut, sillä ne olivat menossa kuolemaan. Sotamiehet tiesivät sen hyvin, mutta heidän sydämessään ei enään ollut pelkoa. "Kerran on emo synnyttänyt!" toistelivat he johtajansa sanoja ja siksi eivät he enään surkeilleetkaan mitään, kuten tavallista on kuoleman edellä. Chmielnicki salli tämän kaiken, jopa yllyttikin heitä. Rahvas seurasi heidän esimerkkiään. Joukot alkoivat laulaa sadointuhansin äänin. Hevoset päästettiin irralleen, ne kirmasivat hurjasti pitkin leiriä, heittäen ilmaan tomupilviä. Syntyi kuvaamaton sekamelska. Huutaen ja nauraen ajettiin hevosia takaa. Isoja joukkoja kuljeskeli joen rannalla, ammuskellen ja tunkeutuen aivan hetmanin majalle asti, kunnes hän vihdoin käski Jakubowiczin ajaa ne pois. Sitte seurasi tappelu ja mellakka. Rankkasade karkoitti vihdoin kaikki hökkeleihin ja vankkuritelttojen alle. Illalla muuttui sade myrskyksi. Ukkosen jyrinä jylisi toiselta taivaan laidalta toiselle, salamat valaisivat koko seudun, milloin valkoisella, milloin punaisella valolla.

Niiden välkkeessä lähti Krywonos liikkeelle, johdattaen kuuttakymmentä tuhatta oivallista, valittua soturia ja rahvasta.

YHDESTOISTA LUKU.

Krywonos lähti nyt Bialocerkiewista Skwyraa, Pohrebyszczeä ja Machnowkaa kohden ja missä hän kulki, siellä katosivat ihmiselämän jäljetkin. Ken ei liittynyt häneen, se hukkui puukkoihin. Vilja poltettiin pellolta, yksin sängetkin sytytettiin tuleen, metsät ja puutarhat poltettiin. Samanlaista hävitystä harjoitti toiselta puolen ruhtinas. Kun hänen sotajoukkonsa olivat tuhonneet Pohrebyszczen ja herra Baranowski toimittanut verisen kasteen Niemirowissa, hakkasivat ne vielä maahan toistakymmentä isompaa joukko-osastoa ja asettuivat leiriin Rajgrodin luo. Kokonainen kuukausi oli niin kulunut ilman että ratsumiehet pääsivät laskeutumaan alas hevosen selästä. Rasitus oli suuresti laihduttanut ratsut ja kuolema vähentänyt niiden lukumäärää. Täytyi kuin täytyikin jo levähtää, sillä kädet olivat verisessä niitossa aivan herpautuneet. Itse ruhtinaskin alkoi epäröidä ja miettiä, eikö hänen pitäisi joksikin aikaa lähteä rauhallisemmalle seudulle lepuuttamaan ja kartuttamaan sotajoukkojansa. Varsinkin kaipasivat lepoa hevoset, ne olivat jo pikemmin luurankojen kuin elävien luontokappaleiden näköisiä, sillä kuukauteen eivät ne olleet saaneet viljaa, vaan eläneet ainoastaan tallatulla ruoholla. Viikon pysähdyksen jälkeen tuli kuitenkin tieto, että apujoukkoja on saapumassa. Ruhtinas lähti heti niitä vastaan ja hän kohtasikin todella herra Janusz Tyszkiewiczin, Kiowan vojevodan, joka toi puolitoistatuhatta hyvää soturia. Hänen muassaan oli Braclawin alituomari Krzysztof Tyszkiewicz, nuori herra Aksak, vielä melkein poikanen, joka johti omaa hyvin varustettua husaarilippukuntaansa, sekä paljon aatelisia, kuten herrat Sieniutit, Polubinskit, Zytinskit, Jelowickit, Kierdejt ja Boguslawskit, joista muutamilla oli oma joukkonsa. Yhteensä oli apujoukkoja siis lähes kaksituhatta ratsua, palvelusväestöä lukuunottamatta. Ruhtinas ilostui tästä suuresti ja pyysi kiitollisena herra vojevodan majaansa. Vojevoda ei kyllin saattanut ihmetellä sen köyhyyttä ja yksinkertaisuutta. Ruhtinas, joka Lubniessa eli kuninkaallisesti, tahtoi nimittäin sotaretkillä antaa miehilleen esikuvan eikä sallinut itselleen minkäänlaisia mukavuuksia. Niin asui hän nytkin tuvassa, jonka ahtaasta ovesta Kiowan lihava herra vojevoda töintuskin pääsi kulkemaan, hänen täytyi todella antaa palvelijasotamiehensä takaapäin tuupata itseään sisään. Tuvassa ei paitsi pöytää, puupenkkejä ja hevosenvuodalla verhottua makuulavitsaa, ollut mitään muuta kuin oven edessä heinillä täytetty säkki, jolla makasi aina valpas palvelijapoika. Tämä yksinkertaisuus kummastutti suuresti vojevodaa, joka piti mukavuudesta ja aina kuljetti muassaan mattoja ja ryyjyjä. Päästyään tupaan hän hämmästyneenä katseli ruhtinaaseen, ihmetellen mitenkä niin suuri sielu voi asua tuollaisessa yksinkertaisuudessa ja köyhyydessä. Hän oli kyllä joskus nähnyt ruhtinaan valtiopäivillä Varsovassa, olipa hän etäältä ruhtinaan sukuakin, mutta hän ei tuntenut häntä likemmin. Vasta kun hän alkoi puhua hänelle, huomasi hän olevansa tekemisissä epätavallisen ihmisen kanssa. Ja hän, vanha senaattori ja korkea sotilas, joka taputti olalle virkaveljiään senaattoreja, joka puhutteli ruhtinas Dominik Zaslawskia poikaseksi ja oli tutunomainen itse kuninkaan kanssa, hän ei uskaltanut kohdella Wisniowieckia yhtä tutunomaisesti, vaikkakin ruhtinas otti hänet vastaan ystävällisesti ja kohteliaasti, koska hän oli kiitollinen hänen tuomastaan avusta.

— Herra vojevoda, sanoi hän, — Jumalan kiitos, että toitte verestä väkeä, sillä minä olin täällä jo ihan menehtymäisilläni.

— Johan minä näin sen herra ruhtinaan sotamiehistä, että ne raukat ovat ihan uuvuksissa. Minuun vain kovasti koskee, että vielä olen tullut tänne pyytämään teitä pelastamaan meitä.

— Onko sitte kiire?

— Periculum in mora, periculum in mora. Sinne meidän seuduille on nimittäin saapunut roskaväkeä muutamia kymmeniä tuhansia miehiä, ja näitä johtaa Krywonos, joka, kuten kuulin, oli komennettu herra ruhtinasta vastaan. Hän oli kuitenkin saanut vangiksi miehen, joka oli tietänyt teidän marssivan Konstantywiin ja silloin oli hän heti kääntynyt sinnepäin. Nyt, minun ollessani matkalla, on hän piirittänyt Machnowkaa, tehden sellaista hävitystä, ettei sitä saata kielin kuvata.

— Olen kuullut Krywonosista ja odottanut häntä tänne, mutta koska hän on kulkenut ohitseni, niin minun kai täytyy hakea häntä. Tässä todellakaan ei auta viivytellä. Onko Machnowkassa paljonkin linnaväkeä?

— Linnassa on kaksisataa saksalaista, erinomaista väkeä, jotka vielä kestävät jonkin aikaa. Mutta pahempi on, että kaupunkiin on kokoontunut paljon aatelia perheineen ja kaupunki on varustettu vain vallilla ja paaluaidalla. Se ei kauvan saata tehdä vastarintaa.

— Todella ei auta kauvan viivytellä, toisti ruhtinas.

Ja sitte hän, kääntyen palvelijapoikansa puoleen, sanoi:

— Zelenski, mene hakemaan rykmentinpäällikköjä.

Kiowan vojevoda oli istahtanut penkille ja läähätti siinä. Pian alkoi hän hiukan katsella ympärilleen, olisiko toivoa saada illallista, sillä hänen oli nälkä ja hän piti ruuasta.

Samassa kuului kiireisiä askelia ja ruhtinaan upseerit tulivat sisään. He olivat ruskettuneita, laihoja, parroittuneita miehiä, silmät syvillä kuopilla, kasvoillaan sanomattomien kärsimysten jäljet. Vaieten kumarsivat he ruhtinaalle ja vieraille ja jäivät odottamaan ruhtinaan käskyä.

— Hyvät herrat, sanoi ruhtinas, — ovatko hevoset lähellä?

— Ovat.

— Ovatko valmiina?

— Kuten aina.

— Hyvä on. Tunnin päästä lähdemme Krywonosia vastaan.

— Kuinka? sanoi Kiowan vojevoda ja katsoi hämmästyneenä Braclawin alituomariin herra Krzysztofiin.

Mutta ruhtinas jatkoi:

— Herra Poniatowski ja herra Wierszul ratsastavat ensimäisinä. Heidän jäljessään lähtee Baranowski rakuunoineen ja tunnin kuluessa tulee herra Wurcelin tykistön olla valmiina.

Rykmentinpäälliköt kumarsivat ja lähtivät tuvasta. Hetken päästä kuului torventoitotus merkkinä siitä että oli asetuttava ratsujen selkään. Kiowan vojevoda ei ollut odottanut tällaista kiirehtimistä eikä edes toivonut sitä, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän oli luullut saavansa päivän ajan levätä ruhtinaan luona ja nyt täytyi heti, syömättä, nukkumatta, istuutua ratsun selkään.

— Herra ruhtinas, sanoi hän, — jaksavatko teidän sotamiehenne todella Machnowkaan asti? Näen nimittäin, että he ovat kauhean väsyksissä ja tie on pitkä.

— Älkää sillä vaivatko päätänne. He menevät taisteluun kuin juhlaan.

— Kyllä minä sen näen — tuimaa väkeä. Mutta minunkin väkeni on matkasta väsyksissä.

— Mutta itsehän juuri sanoitte: periculum in mora.

— Aivan niin, mutta voisimmehan levätä yön. Me tulemme aina Chmielnickin naapuruudesta asti.

— Herra vojevoda, me tulemme Lubniesta, Dnieperin takaa.

— Me olemme koko päivän olleet matkalla.

— Me koko kuukauden.

Sen sanottuaan lähti ruhtinas tuvasta, itse persoonallisesti valvoakseen marssijärjestystä, mutta vojevoda jäi tuijottamaan alituomariin, herra Krzysztofiin. Hän löi kämmenet polviaan vastaan ja sanoi:

— Kas siinä sen nyt sai. Jollei tässä Jumala armahda, niin tappavat minut vielä nälkään. Nyt saamme totisesti kylpeä kiehuvassa vedessä. Minä tulen pyytämään apua ja luulen, että niin suurien rasitusten jälkeen toki lähdetään liikkeelle vasta kahden tai kolmen päivän perästä, ja täällä ei anneta hengen lepoa! Hiisi heidät vieköön. Kannustimen hihna on hangannut jalkaani, kun tuo pahuksen poika pani sen niin huonosti, ja vatsani kurisee. Piru heidät vieköön! Machnowka on Machnowka, mutta vatsa on vatsa. Olen vanha soturi ja nähnyt sotaa paljon enemmän kuin he, mutten ikinä tällaista hoppua. Pirujahan ne ovat eivätkä ihmisiä. Eivät nuku eivätkä syö, tappelevat vain. Jumaliste, varmaan eivät ne syökään koskaan. Näittekö, herra Krzysztof, nuo rykmentinpäälliköt, eivätkö ne nyt ole aivan kuin haamuja?

— Mutta tulinen miehuus heissä vain on, vastasi herra Krzysztof, joka oli innokas soturi. — Mikä sekasorto ja epäjärjestys muissa leireissä onkaan, kun lähdetään liikkeelle, kuinka juostaan, kuljetetaan vankkureja edestakaisin ja lähetellään hakemaan hevosia. Mutta täällä… näettekö, tuossa ovat keveät lippukunnat jo valmiina.

— Niin ovatkin, totta tosiaan, tässä tulee ihan hulluksi, sanoi vojevoda.

Mutta nuori herra Aksak laski poikamaiset käsivartensa ristiin rintansa yli ja virkkoi innoissaan:

— Oi, suuri päällikkö hän on, suuri sotilas!

— Te taas olette vielä maitosuu, ärjäisi hänelle vojevoda. — Cunctator oli hänkin suuri päällikkö, ymmärrättekö!

Samassa astui ruhtinas sisään.

— Hyvät herrat, ratsun selkään, marssi alkaa. Vojevoda ei enään voinut pidättää ärtymystään.

— Käskekää, herra ruhtinas, edes antaa jotakin syötävää, sillä minun on nälkä! huudahti hän pahalla tuulella.

— Hyvä herra vojevoda, sanoi ruhtinas naurahtaen ja tarttuen hänen olkapäähänsä, — suokaa anteeksi, kyllä mielelläni. Sodassa ihminen niin helposti unohtaa sellaiset asiat.

— No, kuulkaappa nyt, herra Krzysztof, enkö sanonutkin, ettei heillä ole tapana syödä, virkkoi vojevoda, kääntyen Braclawin alituomarin puoleen.

Illallinen ei kuitenkaan kestänyt kauvan ja pari tuntia myöhemmin lähti jo jalkaväkikin Rajgrodista. Sotajoukot kulkivat Winnicaa ja Lityniä kohden, siis sille suunnalle, missä Chmielnicki oli. Matkalla kohtasi Wierszul Sawerowkassa tatarilaisen joukkueen ja hakkasi sen yhdessä herra Wolodyjowskin kanssa maahan, vapauttaen tatarien käsistä muutamia satoja vankeja, jotka suurimmaksi osaksi olivat nuoria tyttöjä. Nyt oli jo vastassa hävitetty maa, maa täynnä Krywonosin käden jälkiä. Strzyzawka oli poltettu, sen väestö murhattu kauhealla tavalla. Onnettomat olivat nähtävästi tehneet Krywonosille vastarintaa ja tuo villi mies oli heittänyt heidät miekan ja liekin valtaan. Kylän laidalla riippui tammessa itse herra Strzyzowski, Tyszkiewiczin sotamiehet tunsivat hänet heti. Hän riippui siinä aivan alastomana, rinnallaan kauhea kaulaketju: nuora, johon oli pujotettu ihmispäitä. Ne olivat hänen kuuden lapsensa ja vaimonsa päät. Itse kylässä, joka oli poltettu ihan poroksi, näkivät sotamiehet molemmin puolin tietä pitkän rivin "kasakkain kynttelejä", s.o. ihmisiä, joiden kädet olivat nostetut päiden yläpuolelle ja kiinnitetyt maahan lyötyihin paaluihin. Käsien ympärille oli kääritty tervaan kastettuja olkia ja olivat ne palaneet ranteista alkaen. Suurimmalta osalta oli palanut vain kädet, koska nähtävästi sade oli estänyt tulen levenemisen. Kauheat olivat nuo ruumiit vääntyneine kasvoineen. Mädännyksen haju levisi jo yltympärille, paalujen päällä kierteli korppi- ja naakkaparvia. Sotaväen lähestyessä lensivät ne kirkuen lähemmiltä paaluilta ja istuutuivat etäisempien neniin. Jokunen susi luikki lippukuntien edellä viidakkoon. Sotajoukot kulkivat vaieten pitkin kauheaa kujaa ja laskivat "kynttelejä". Niitä oli kolme sataa ja muutamia kymmeniä. Vihdoin pääsivät joukot kylä-poloisen ohi ja saivat hengittää aron raikasta ilmaa. Hävityksen jäljet ulottuivat kuitenkin kauvemmaksikin. Oltiin heinäkuun alkupuolella. Viljat olivat olleet miltei tuleentuneita, oli odotettu aikaista korjuuta. Kokonaiset vainiot olivat kuitenkin osaksi poltetut, osaksi tallatut maahan. Näytti siltä kuin hirmumyrsky olisi käynyt läpi peltojen, ja niinhän olikin: kauhein kaikista hirmumyrskyistä, sisällinen sota oli käynyt. Ruhtinaan sotamiehet kyllä olivat nähneet miltä viljavat pellot ja varakkaat seudut saattavat näyttää tatarien hävitysretken jälkeen, mutta tällaista tuhoa, tällaista hävityksen vimmaa he eivät olleet eläessään nähneet. Metsät olivat poltetut niinkuin viljakin. Missä ei tuli ollut niellyt itse puuta, siellä oli tulenkieli nuollut siitä lehdet ja kuoren, se oli hengityksellään kärventänyt, savuttanut ja noennut puut niin että ne törröttivät kuin luurangot. Kiowan herra vojevoda katseli hävitystä eikä uskonut silmiään. Miedziakow, Zhar, Futory, Sloboda — tuhkaläjinä! Siellä täällä olivat talonpojat paenneet Krywonosin luo, mutta naiset ja lapset olivat joutuneet sen tatarilaisjoukkueen vangiksi, jonka Wierszul ja Wolodyjowski olivat tuhonneet. Maan pinnalla vallitsi hävityksen autius, taivaalla liitelivät räpytellen korppien, naakkojen ja kotkien parvet, jotka ties mistä olivat lentäneet tänne kasakkain elonkorjuuseen… Jäljet sotajoukkojen kulusta kävivät yhä tuoreemmiksi. Tuontuostakin tavattiin särkyneitä vankkureja ja eläinten ja ihmisten ruumiita, jotka eivät vielä olleet alkaneet mädäntyä, rikkinäisiä patoja, messinkisiä kattiloja, säkkejä, joissa oli kastuneita jauhoja, vielä savuavia raunioita ja vasta pengottuja ja hajalleen heitettyjä heinärukoja. Ruhtinas marssitti lippukuntiaan Chmielnickiä kohden, sallimatta niille mitään lepoa, mutta vanha vojevoda tarttui päähänsä ja toisteli surullisesti:

— Machnowka parka, Machnowka parka, kyllä minä jo huomaan, ettemme ehdi sen avuksi.

Mutta Chmielnikissä saatiin kuulla, ettei vanha Krywonos piiritäkään Machnowkaa, vaan hänen poikansa kymmenkunnan tuhannen miehen joukolla, ja että nuo epäinhimilliset hävitykset matkan varrella olivat hänen työtään. Kuuleman mukaan oli kaupunki jo valloitettu. Otettuaan sen haltuunsa olivat kasakat surmanneet aatelin ja juutalaiset sekä ryöstäneet aatelisnaiset leiriinsä, jossa heitä odotti kuolemaa pahempi kohtalo. Linnoitus piti kuitenkin yhä herra Lewin johdolla puoliaan. Kasakat tekivät rynnistyksensä sitä vastaan bernardiniluostarista, jonka munkit he olivat tappaneet. Karkoittaen hyökkääjät viimeisillä voimillaan ja ruudillaan, tunsi herra Lew, ettei hän voi puolustaa linnaa yötä kauvemmin.

Ruhtinas jätti nyt jalkaväen, tykit ja armeijan päävoimat, käskien niiden mennä Bystrzykiin, ja kiirehti itse vojevodan, herra Krzysztofin, herra Aksakin ja kahdentuhannen sotamiehen kanssa avuksi. Vanha vojevoda esteli, sillä hän oli kadottanut uskonsa. "Machnowka on mennyttä, me tulemme liian myöhään, parempi on luopua siitä ja puolustaa toisia paikkoja sekä varustaa niitä suojaväellä", toisteli hän. Mutta ruhtinas ei tahtonut ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviin. Braclawin alituomari piti kiirettä ja sotajoukot paloivat innosta päästä taistelemaan. "Koska kerran olemme tänne tulleet, niin emme ilman verenvuodatusta lähde pois." Ja eteenpäin marssittiin.

Noin puolen penikulman päässä Muchnowkasta kiidätti sotajoukkoja vastaan kymmenkunta ratsumiestä, ajaen täyttä laukkaa. Siinä oli herra Lew upseereineen. Heidät nähdessään arvasi Kiowan vojevoda heti mitä oli tapahtunut.

— Linnoitus on valloitettu? huusi hän.

— Niin on, vastasi herra Lew ja meni samassa tainnoksiin, sillä hänen ruumiinsa oli kokonaan raadeltu ja luotien lävistämä. Verenvuodosta oli hän näin perinpohjin uuvuksissa. Toiset kertoivat mitä oli tapahtunut. Muureilla olevat saksalaiset hakattiin maahan, koska he tahtoivat mieluummin kuolla kuin antautua. Herra Lew oli lyönyt itsensä roskajoukon ja särjettyjen porttien läpi, sillä tornihuoneissa puolusti itseään vielä muutama kymmen aatelismiestä — nämä täytyi kiireesti pelastaa.

Ratsumiehet kannustivat hevosiaan. Hetken päästä tuli mäeltä näkyviin kaupunki ja linna sekä niiden yläpuolella paksu pilvi tulipalonsavua. Päivä oli laskemaisillaan. Taivaalla paloi jättiläiskokoinen purppuranvärinen ja kultainen iltarusko, jota sotamiehet ensi hetkessä pitivät tulipalon loimuna. Tässä valaistuksessa näkyivät zaporogilaisrykmentit ja taajat rahvaanjoukot, jotka porteista tulivat sotaväkeä vastaan. He astuivat varsin rohkeasti, sillä kukaan kaupungissa ei tietänyt ruhtinaan tulosta, luultiin että ainoastaan Kiowan vojevoda marssii kaupungin avuksi. Viina oli nähtävästi täydellisesti sokaissut kasakat, tai oli linnan äskeinen valloitus antanut heille niin ylettömän ylpeyden. Rohkeasti astuivat he siis alas mäkeä ja vasta tasangolla alkoivat he järjestäytyä taisteluun, suurella innolla rämmyttäen rumpujaan. Tämän nähdessään päästivät kaikki puolalaiset ilonhuudon ja Kiowan vojevoda sai tilaisuuden toisen kerran ihailla ruhtinaan lippukuntien valmeutta. Ne olivat pysähtyneet ja heti asettuneet taistelujärjestykseen, raskas ratsuväki keskelle, kevyt ratsuväki siiville, niin täsmällisesti ettei tarvinnut korjaella mitään, vaan saattoi heti alkaa taistelun.

— Herra Krzysztof, mitä väkeä nuo sentään ovat! sanoi vojevoda. — Heti ne asettuivat taistelujärjestykseen. Varmaan ne voisivat tapella ilman johtajaakin. Tarkkanäköisenä johtajana kiiti ruhtinas kuitenkin, komentonuija kädessä, lippukuntain lomitse toiselta siiveltä toiselle, tarkastellen ja antaen viimeiset käskyt. Iltarusko heijastui hänen hopeapanssariinsa ja hän oli kuin kirkas liekki siinä lentäessään rivien välissä, sillä tummien varuksien keskellä oli yksin hänellä loistava puku.

Joukot olivat seuraavassa järjestyksessä: keskellä, ensimäisessä linjassa, kolme lippukuntaa, joista ensimäistä komensi itse Kiowan vojevoda, toista nuori herra Aksak, kolmatta herra Krzysztof Tyszkiewicz. Niiden takana toisessa linjassa olivat herra Baranowskin johtamat rakuunat ja vihdoin ruhtinaan jättiläishusaaristo, jota komensi herra Skrzetuski.

Sivustoilla olivat Wierszul, Kuszel ja Poniatowski. Tykistöä ei ollut, koska Wurcel oli jäänyt Bystrzykiin.

Ruhtinas kiidätti vojevodan luo ja heilautti komentosauvaa.

— Koska juuri teille on tehty vääryyttä, niin olkaa hyvä ja alkakaa te!

Vojevoda heilautti nyt vuorostaan nuijaansa, ratsumiehet kumartuivat satulassa eteenpäin ja lähtivät liikkeelle. Mutta heti saattoi siitä tavasta millä lippukunnan komentaminen tapahtui huomata, että vojevoda, vaikka olikin kömpelö ja cunctator, hidas ja iäkäs, oli kokenut ja urhoollinen sotilas. Säästääkseen voimia ei hän heti paikalla alkanut kiivaimmalla vauhdilla, vaan johti verkalleen, lisäten vauhtia samassa määrin kuin tultiin likemmäksi vihollista. Itse kulki hän ensimäisessä rivissä, nuija kädessä, palvelijapoika taas piteli hänen vierellään pitkää ja raskasta sapelia, joka ei hänen voimilleen kuitenkaan ollut liian raskas. Rahvaskin kiirehti nyt lippukuntaa vastaan, muodostaen jalkaväen, jonka aseina olivat viikatteet ja varstat. Sen tarkoitus oli pidättää ensimäinen rynnistys ja helpoittaa kasakkain hyökkäystä. Kun lippukunnat olivat päässeet muutaman kymmenen askeleen välimatkan päähän, tunsivat machnowkalaiset vojevodan hänen jättiläiskoostaan ja lihavuudestaan ja alkoivat huudella:

— Hei, korkea-arvoinen herra vojevoda, elonkorjuun aika on käsissä, miksette käske alamaisianne lähtemään kotiin?… Nöyrin palvelijanne, teidän ylhäisyytenne, kyllä me vielä tästä lävistämme vatsasi…

Ja kuulasade tulvi lippukuntaa vastaan. Se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään vahinkoa, sillä tämä kulki jo vihurin vauhdilla. Yhteentörmäys oli mahtava. Varstat kolisivat ja viikatteet helisivät panssareita vastaan, kuului huutoa ja valituksia. Keihäät tekivät piukkaan rahvasjoukkoon aukon, josta hurjistuneet hevoset hyökkäsivät esiin kuin myrskytuuli, tallaten, kaataen ja sotkien. Ja niinkuin niityllä niittomiesten rivin edestä kaatuu rehevä heinä, niittomiesten käydessä eteenpäin viikatteitaan heiluttaen, niin kapeni, suli kokoon ja katosi vähitellen miekaniskujen alta rahvaanjoukon leveä valli. Kun se hevosten rintojen eteenpäin työntämänä ei voinut pysyä paikallaan, alkoi se horjua. Vihdoin kuului huuto: ihmiset, pelastakaa itsenne! Ja koko rahvaanjoukko viskasi viikatteensa, varstansa, heinähankonsa tai pyssynsä menemään ja heittäytyi villissä pakokauhussa takana seisovien zaporogilaisrykmenttien syliin. Nämä taas, peläten että pakenevat sekoittaisivat heidän rivinsä, asettivat keihäänsä vastaan ja niin heittäytyi rahvaan joukko tämän esteen nähdessään epätoivoisesti ulvoen puolelta toiselle, kunnes Kuszel ja Poniatowski hyökkäsivät esiin sivustalta ja ryntäsivät sen kimppuun.

Vojevoda kävi näin yli rahvaanjoukon ruumiiden ja pysähtyi zaporogilaisten eteen. Silloin alkoi kummaltakin puolen ryntäys ja vastaryntäys. Ja joukot iskivät toisiaan kohti niinkuin kaksi vastakkain tulevaa aaltoa, jotka yhteen lyödessään muodostavat vaahtoisan harjan. Hevoset nousivat pystyyn toisiaan vastaan, ratsastajat olivat kuin korkea valli ja sapelit vallin harjalla kuin vaahto. Mutta vojevoda tunsi, että hurjista ja harjaantuneista zaporogilaissotilaista ei suoriudutakaan yhtä helposti kuin rahvaan parvesta. Kaksi linjaa pusertautui vastatusten, ne taipuivat taipumistaan, mutta kumpikaan ei saanut toistaan taittumaan. Ihmisiä kaatui tiheään, sillä mies oli iskenyt miestä, miekka miekkaa vastaan. Itse puolestaan vojevoda pani nuijan vyölleen, tempasi palvelijapojalta sapelinsa, teki työtä otsansa hiessä ja läähätti kuin pajanpalkeet. Hänen rinnallaan huhtoivat herrat Sieniutit, Kierdejit, Bohuslawskit, Jelowickit ja Polubinskit kuin kuumassa vedessä. Mutta kasakkain puolella raivosi kauheimmin Iwan Burdabut, Kalnikin rykmentin alipäällikkö, jättiläiskokoinen ja väkevä kasakka, joka oli sitä kauheampi, kun hänellä oli sellainen ratsukin, joka taisteli herransa apuna. Usea upseeri pidätti tuontuostakin hevosensa ja peräytyi, välttääkseen kohtaamasta tuota kentauria, joka levitti ympärilleen kuolemaa ja hävitystä. Sieniutin veljekset karauttivat häntä kohden, mutta Burdabutin hevonen tarttui hampaillaan nuoremman, Andrzejn, kasvoihin ja raateli ne silmänräpäyksessä. Sen nähdessään iski vanhempi, Rafal, petoa silmäin yläpuolelle ja haavoittikin sen, mutta ei saanut sitä tapetuksi, sillä hänen sapelinsa sattui messinkinappiin otsahihnassa. Samassa hetkessä syöksi Burdabut tikarinsa hänen kurkkuunsa, surmaten hänet. Niin kaatuivat molemmat veljekset, herrat Sieniut, ja makasivat kullatuissa panssareissaan pölyssä hevosten kavioiden alla. Mutta Burdabut syöksyi kuin liekki etempänä seisoviin riveihin ja kävi heti ruhtinas Polubinskin, kuusitoistavuotiaan pojan, kimppuun, iskien häneltä pois oikean olkapään ja käden. Sen nähdessään tahtoi herra Urbanski kostaa sukulaisensa kuoleman ja ampui pistolilla Burdabutia kasvoihin, mutta ei osannut kuin korvaan, josta tuli verta. Kauheat olivat silloin katsella Burdabut ja hänen ratsunsa, molemmat olivat mustat kuin yö, molemmat olivat verissä, molemmilla tuijottivat silmät villeinä päässä, molemmilla olivat sieraimet levällään, molemmat raivosivat kuin myrsky. Ei välttänyt kuolemaansa herra Urbanskikaan, yhdellä iskulla löi kasakka häneltä pään kuin kissalta. Nyt tuli kahdeksankymmenvuotiaan herra Zytynskin ja kahden herra Nikczemnyn vuoro. Muut alkoivat kauhuissaan peräytyä, varsinkin kun Burdabutin takana välkkyi sata muuta vereen kastettua zaporogilaissapelia ja -keihästä.

Vihdoin huomasi villi kasakka vojevodan ja syöksyi, päästäen vimmatun ilohuudon ja kaataen tieltään hevoset ja ratsastajat, häntä kohden. Vojevoda ei kuitenkaan peräytynyt. Luottaen tavattomaan voimaansa läähätti hän kuin haavoitettu metsäkarju, kohotti sapelin päänsä päälle ja, suitsista vetäen hevosensa pystyyn, syöksyi Burdabutia kohden. Ja varmaan olisi jo hänenkin viimeinen hetkensä ollut käsissä, varmaan olisi Osatar ottanut saksiensa väliin hänenkin elämänsä langan, jonka hän sittemmin leikkasi poikki Okrzejassa, jollei erään aatelisen palvelijapoika, Silnicki, salamana olisi iskenyt hurjimuksen kimppuun. Hän oli jo miltei haavoittamaisillaan hänet, kun sapeli hänet lävisti. Sillaikaa kun Burdabut teki selvää hänestä, huusivat herrat Kierdej toisia vojevodan avuksi. Paikalle syöksyikin muutamia kymmeniä sotamiehiä, jotka pääsivät hurjimuksen ja vojevodan välille ennenkuin vimmattu taistelu oli ehtinyt alkaa. Mutta vojevodan väsynyt rykmentti rupesi jo horjumaan zaporogilaisten ylivoiman painon alla, peräytymään ja joutumaan epäjärjestykseen, kun Braclawin alituomari herra Krzysztof ja herra Aksak saapuivat paikalle, tuoden mukanaan verekset lippukunnat. Tosin zaporogilaistenkin puolelta tällä hetkellä ryntäsi esiin uusia rykmenttejä, mutta mäen alla seisoivat vielä ruhtinas ja Baranowskin rakuunat sekä herra Skrzetuskin husaarit, jotka eivät tähän asti olleet ottaneet osaa taisteluun.

Niin alkoi verinen teurastus uudestaan, mutta myöskin lankesi hämärä jo maille. Kaupungin syrjimmäisissä taloissa oli syttynyt tulipalo, sen loimu valaisi taistelupaikkaa ja selvästi saattoi nähdä molemmat rivit, sekä puolalaisten että kasakkain, kun ne kamppailivat mäen alla. Saattoi eroittaa lippujen värit, vieläpä kasvotkin. Herrat Wierszul, Poniatowski ja Kuszel olivat hekin jo täydessä tulessa ja työssä, sillä suoriuduttuaan rahvaasta taistelivat he nyt kasakkain sivustoilla, jotka heidän puristaminaan alkoivat vetäytyä mäen suunnalle. Taistelevien pitkä viiva oli molemmista päistään taipunut kaupunkiin päin, se kaartui kaartumistaan, sillä kun puolalaisten sivustat etenivät, niin keskusta ylivoimaisten kasakkajoukkojen painostamana peräytyi ruhtinasta kohden. Kasakkain avuksi tuli nyt kolme muuta rykmenttiä aikoen murtaa puolalaisten keskustan, mutta samassa hetkessä lähetti ruhtinas puolalaisten avuksi herra Baranowskin rakuunat ja nämä vahvistivat taistelevien voimia. Ruhtinaan luo oli enään jäänyt vain husaarijoukko. Se näytti kaukaa katsoen tummalta havumetsältä, joka kasvaa esiin suorastaan maasta, se oli rautaisten miesten, ratsujen ja keihäiden peloittava valli. Iltatuuli humisi sen lippujen yläpuolella. Mutta husaarit seisoivat hiljaa, paikaltaan liikkumatta, odottaen taistelun käskyä. Kärsivällisinä, karaistuina ja kokeneina olivat he tottuneet taisteluissa odottamaan selkäpuolella, kunnes tulee heidän verinen vuoronsa. Heidän keskellään viipyi ruhtinas, yllään hopeainen panssari, kädessään kullattu nuija, silmät tähdättyinä taisteleviin, ja hänen vasemmalla puolellansa herra Skrzetuski, seisoen hiukan sivuttain rivin päässä. Päällikön-sijaisena oli hän kietonut dolmaninsa irrallisen hihan olkapäälleen ja, pitäen tässä olkapäähän asti takittomassa voimakkaassa kädessään nuijan asemasta sapelia, odotti hän tyynenä ruhtinaan komentoa.

Mutta ruhtinas varjosti vasemmalla kädellään silmiään tulipalon hohdetta vastaan ja katseli yhä taistelua. Puolalaisten puoliympyrän keskusta vetäytyi ylivoiman pusertamana verkalleen häntä kohden, sillä herra Baranowski, sama joka oli kukistanut Niemirowin, ei enään näyttänyt jaksavan kauvankaan pitää puoliaan. Ruhtinas näki selvään miten raskaassa työssä sotilaat olivat. Sapelien pitkä salama milloin kohosi yli päiden mustan linjan, milloin syöksyi iskien alas. Hevoset joiden ratsastajat olivat kaatuneet, joutuivat vähitellen pois taistelevien vallista ja juoksivat hirnuen, harjat hajallaan pitkin kenttää, muistuttaen siinä tulipalon taustaa vastaan joitakin helvetin petoja. Tuontuostakin putosi tungoksen yläpuolella liehuva lippu yhtäkkiä joukon keskelle eikä enään noussut. Mutta ruhtinaan katse liiteli pitkin taistelevien linjaa aina mäelle asti kaupungin laidassa, missä itse nuori Krywonos kahden valitun rykmentin etunenässä odotti sopivaa hetkeä hyökätäkseen taistelevien keskustaan ja täydellisesti murtaakseen harvenneet puolalaiset rivit.

Vihdoin hän syöksyikin esiin. Kauheasti huutaen karautti hän suoraan Baranowskin rakuunia kohti, mutta samaa hetkeä odotti myöskin ruhtinas.

— Johtakaa! huusi hän Skrzetuskille.

Skrzetuski nosti ilmaan sapelinsa ja rautainen hyökyaalto vyöryi eteenpäin.

Husaarien ei tarvinnut ratsastaa pitkällekään, sillä taistelulinja oli tullut melkoisesti heitä lähemmä. Baranowskin rakuunat jakaantuivat salaman nopeudella oikealle ja vasemmalle, avatakseen husaareille tien kasakkain luo ja koko painollaan syöksyivät he tuosta portista Krywonosin jo voitonvarmoja eskadroonia kohti.

— Jeremi, Jeremi! huusivat husaarit.

— Jeremi, Jeremi! toisti koko sotajoukko.

Kauhea nimi pöyristytti zaporogilaisia. Vasta tällä hetkellä he saivat tietää, ettei päällikkönä ole Kiowan vojevoda vaan itse ruhtinas. Luonnollisesti he eivät voineet tehdä vastarintaa husaareille, jotka pelkästään omalla painollaan murskasivat heidät niinkuin kaatuva muuri murskaa sen alla seisovat ihmiset. Heidän ainoana pelastuksenaan oli jakautua kahtia, päästää husaarit lävitseen ja iskeä heihin sivuilta. Mutta sivuja taas vartioivat jo rakuunat ja Wierszulin, Kuszelin ja Poniatowskin kevyet lippukunnat, jotka karkoitettuansa paikoiltaan kasakkain sivustat, nyt painoivat niitä takaisin keskustaan. Taistelun ulkomuoto muuttui kokonaan, sillä nuo keveät lippukunnat muodostivat nyt ikäänkuin kujan, jonka keskelle husaarit hurjassa vauhdissa lensivät, ajaen edellään miehiä ja hevosia, murskaten ja pusertaen kuoliaaksi mitä eteen sattui. Ulvoen ja karjuen pakenivat kasakat mäkeä pitkin kaupunkia kohti. Jos Wierszulin sivusta olisi voinut päästä yhtymään Poniatowskin sivustaan, niin olisivat kasakat joutuneet saarroksiin ja perinpohjaisen tuhon omiksi. Kuitenkaan eivät Wierszul ja Poniatowski voineet saada aikaan tätä yhtymistä, sillä pakenevien hyökyaallot olivat liian voimakkaat ja sentähden he vain iskivät sivuilta, kunnes kädet hakkaamisesta puutuivat.

Nuori Krywonos, vaikka olikin miehuullinen ja hurja kasakka, kadotti nyt kokonaan päänsä, sillä hän oli huomannut, että hänen täytyi asettaa oma kokemattomuutensa sellaista johtajaa vastaan kuin ruhtinas. Muiden etunenässä kääntyi hän kaupunkia kohti. Pakenevan sattui sivustasta huomaamaan likinäköinen herra Kuszel. Heti kannusti hän hevosensa ja iski sapelillaan nuorta kasakkaa kasvoihin. Hän ei kuitenkaan saanut häntä surmatuksi, sillä leukahihna pidätti miekanterän. Krywonos sai ainoastaan haavan ja lannistui entistä enemmän.

Tätä tehdessään oli Kuszel sentään vähällä menettää henkensä, sillä samassa hetkessä syöksyi hänen kimppuunsa Burdabut, johtaen Kalnikin rykmentin jätteitä.

Kaksi kertaa oli hän koettanut tehdä vastarintaa husaareille, mutta kaksi kertaa oli hänen täytynyt ikäänkuin yliluonnollisen voiman torjumana ja lyömänä peräytyä muiden mukana. Vihdoin oli hän, saatuaan joukkonsa jäännökset järjestykseen, päättänyt iskeä Kuszeliin sivultapäin ja tunkeutua hänen rakuunojensa läpi avonaiselle kentälle. Ennenkuin hän kuitenkaan kykeni murtamaan rakuunojen rivejä, oli kaupungille ja mäelle johtava tie painanut hänet niin kauvas, että nopea pako kävi mahdottomaksi. Husaarit pidättivät nyt rynnäkön ja alkoivat, taisteltuaan rikki keihäänsä, hakata miekoillaan. Syntyi sekasortoinen, villi, armoton taistelu ja mellakka, missä sekä ihmiset että hevoset hioten ja huohottain kamppailivat. Ruumis kaatui ruumiin päälle, hevosten kaviot vajosivat hytkiviin ruumiisiin. Siellä täällä ahtautuivat taistelevat niin likelle toisiaan, ettei ollut tilaa heiluttaa sapelia. Lyötiin sapelinkahvoilla, veitsillä ja nyrkeillä. Hevoset alkoivat ähkiä. Kuului jo huutoja: "armahtakaa, ljahit!" Nämä äänet toistuivat yhä taajemmin, ne miltei voittivat miekkojen kalskeen, raudan kolahdukset rautaa vastaan, kuolevien korskinan ja kauhean voihkeen. "Armahtakaa, herrat!" kuului yhä surullisemmin. Mutta armahduksen välkettä vain ei kuulunut tuon taistelevan ihmisvallin ylle. Vain tulipalo välkkyi tänne kuin mikäkin aurinko myrskyn yläpuolella.

Yksin Burdabut kalnikilaistensa etunenässä ei pyytänyt armoa. Kun ei hänellä ollut riittävää tilaa taistella, teki hän itselleen tilaa puukon avulla. Ensinnä syöksi hän lihavan herra Dzikin kimppuun ja, iskien häntä vatsaan, kaatoi hänet hevosen selästä. Tuskin ehti ritari huutaa: "oi Jeesus!" Hän ei enään noussut kavioiden alta, jotka tallasivat hänen sisälmyksiään. Nyt oli tullut tilaa ja heti löi Burdabut sapelilla halki Sokolskin sekä kypärän että pään. Sitte kaatoi hän maahan herra Pryjamin ja herra Certowiczin hevosineen. Tila tuli yhä avarammaksi. Nuori Zenobiusz Skalski löi häntä päähän, mutta sapeli luiskahti hänen kädestään ja kosketti vain lappeellaan. Burdabut puolestaan iski häntä vasemmalta nyrkillään kasvoihin, tappaen hänet siihen paikkaan. Kalnikilaiset seurasivat johtajaansa iskien ja tikareillaan hakaten. "Noita, noita!" huusivat husaarit. "Rauta ei pysty häneen, hän on hullu mies!" Burdabut riehui, vaahto viiksissä ja silmissä vimma. Vihdoin huomasi hän Skrzetuskin, tunsi hänet upseeriksi, koska hänellä oli husaaritakki vain toisessa hihassa, ja syöksyi häntä kohti.

Kaikki pidättivät henkeään ja keskeyttivät taistelun katsellakseen näiden molempien kauheaa taistelua. Jan herraa ei ollut peloittanut huuto "noita!" mutta viha riehui hänen sielussaan, kun hän näki ympärillään näin paljon hävitystä. Hammasta purren syöksyi hän raivoten Burdabutia vastaan. Alkoi sellainen taistelun temmellys, että hevosetkin nousivat takajaloilleen. Rauta kalskahteli rautaa vastaan ja yhtäkkiä lensi kasakan sapeli puolalaisen miekan iskusta kappaleiksi. Näytti jo siltä, ettei mikään mahti enään voi pelastaa Burdabutia, kun hän äkkiä hypähti ja tarttui herra Skrzetuskiin sillä tavalla, että molemmat näyttivät muodostavan yhden ruumiin. Puukko välkkyi husaarin kurkulla. Nyt näytti varma kuolema jo olevan Skrzetuskin silmien edessä, sillä hän ei enään voinut lyödä miekallansa. Nopeana kuin salama päästi hän aseensa, joka riippui hihnassa, ja tarttui kädellään Burdabutin käteen. Hetkisen hytkivät nuo kaksi kättä ilmassa, mutta rautainen oli varmaan herra Skrzetuskin puserrus, koska kasakka ulvahti kuin susi. Kaikkien nähden putosi samassa veitsi hänen puutuneista sormistaan niinkuin jyvä tähästä. Silloin päästi herra Skrzetuski hänen puserretun kätensä ja painoi tuon kauhean miehen otsan satulannastaa vastaan, samalla siepaten vasemmalla kourallaan nuijan vyöltään ja läjähyttäen kerran ja toisen. Kasakan rinnassa korahti ja hän putosi hevosen selästä.

Sen nähdessään päästivät kalnikilaiset voihkivan huudon ja syöksyivät kostamaan hänen kuolemaansa. Samassa hetkessä ryntäsivät kuitenkin husaarit heidän kimppuunsa ja tuhosivat joka miehen.

Husaarivallin toisessa päässä ei taistelu kuitenkaan herjennyt hetkeksikään, sillä siellä oli tungos vähempi. Siellä raivosi miekkoineen herra Longinus, olkapäällään Anusian nauha. Seuraavana päivänä katselivat upseerit hämmästyksellä näitä paikkoja, osoitellen toisilleen käsien mukana pois hakattuja olkapäitä, otsasta leukaan halkaistuja kalloja ja kauhealla tavalla kahtia lyötyjä vartaloja, kokonaista tietä ihmis- ja hevosruumiita, ja kuiskasivat toisilleen: katsokaa, tämä on Podbipientan jälkeä. Itse ruhtinaskin katseli ruumiita ja vaikka hän seuraavana päivänä oli erinäisten uutisten johdosta suuresti huolissaan, ei hän voinut olla ihmettelemättä, sillä tuollaisia iskuja ei hän vielä ollut eläessään nähnyt.

Taistelu oli kuitenkin jo alkanut kallistua loppua kohti. Raskas ratsuväki syöksyi uudestaan eteenpäin, ajaen edellään niitä zaporogilaisrykmenttejä, jotka olivat olleet suojassa mäen alla. Lopuksi katkaisivat Kuszelin ja Poniatowskin lippukunnat pakenevilta paluutien. Saarrettuina puolustautuivat nämä epätoivoisasti, kaatuen viimeiseen mieheen, mutta kuolemallaan vapauttivat he toisia, sillä kun Wierszul kaksi tuntia myöhemmin hovitatariensa etunenässä ensimäisenä marssi kaupunkiin, ei hän enään tavannut sillä ainoaakaan kasakkaa. Vihollinen oli käyttänyt hyväkseen pimeyttä, sade kun oli sammuttanut tulipalon, nopeasti lähtenyt kaupungista, ottanut mukaansa tyhjät vankkurit, siirtynyt joen toiselle puolelle, hävittänyt sillat takaansa ja vain kasakoille ominaisella nopeudella muodostanut vaunuleirin. Ne muutamat kymmenet aatelismiehet, jotka linnoituksessa olivat pitäneet puoliaan, olivat nyt päässeet vapaiksi. Ruhtinas antoi Wierszulille tehtäväksi rangaista niitä kaupunkilaisia jotka olivat liittyneet kasakoihin, ja marssi itse eteenpäin. Mutta vaunuleiriä ei hän voinut valloittaa ilman tykkejä ja jalkaväkeä. Vihollinen oli polttamalla sillat voittanut aikaa, koska joen yli saattoi päästä vain kauvempana olevia tokeita myöten, ja poistunut niin nopeasti, että ruhtinaan ratsuväen väsyneet hevoset tuskin olisivat saattaneet sitä saavuttaa. Kasakat eivät kuitenkaan, niin kuuluisia kuin olivatkin puolustustaidostaan vaunuleireissä, nyt puolustautuneet niin urhoollisesti kuin tavallisesti. Kauhea tieto siitä että itse ruhtinas ajaa heitä takaa, oli nähtävästi vienyt heiltä rohkeuden niin että he täydellisesti epäilivät pelastumistaan. Ja varmaan olisi heidän viimeinen hetkensä jo koittanutkin, sillä herra Baranowski oli koko yön kestäneen pommituksen jälkeen valloittanut heiltä neljäkymmentä vankkuria ja kaksi tykkiä, jollei Kiowan vojevoda olisi vastustanut takaa-ajon jatkamista ja vetänyt takaisin väkeänsä. Sen johdosta syntyi hänen ja ruhtinaan välillä kiivas väittely, jonka monet rykmentinpäällikötkin kuulivat.

— Miksikä te nyt, kysyi ruhtinas, — tahdotte jättää vihollisen rauhaan, kun taistelussa niin päättäväisesti soditte häntä vastaan? Tämän aamun epäröimisellä menetätte kunnian, jonka illalla saavutitte.

— Herra ruhtinas, vastasi vojevoda, — en tiedä mikä henki teissä asuu, mutta minä olen lihaa ja luuta ja tarvitsen työn jälkeen lepoa, samoin minun mieheni. Aina niinä käyn vihollista vastaan niinkuin tänäänkin, jos hän tekee vastarintaa, mutta lyötyä ja pakenevaa minä en aja takaa.

— Mutta he ovat kuin ovatkin lyötävät viimeiseen mieheen! huudahti ruhtinas.

— Ja mitäs hyötyä siitä on? sanoi vojevoda. — Kun me olemme saaneet nuo tuossa lyödyiksi, niin tulee vanha Krywonos, polttaa, hävittää ja surmaa, niinkuin hän teki Strzyzawkassa, ja meidän vimmastamme saavat koston onnettomat ihmiset.

— Oo, minä näen jo, huusi ruhtinas vihoissaan, — että te, niinkuin kanslerikin ja muutamat päälliköt, kuulutte rauhan kannattajiin, jotka sovitteluilla tahtoisivat sammuttaa kapinan. Jumalan avulla siitä kuitenkaan ei tule mitään niin kauvan kuin minä pidän sapelia kourassani.

Siihen lisäsi Tyszkiewicz:

— Minä en kuulu mihinkään puolueeseen, vaan Jumalalle, sillä minä olen vanha ja tulen pian seisomaan hänen edessänsä. Älkää siis ihmetelkö, jollen tahdo, että liian suuri, sisällisessä sodassa vuodatettu veren taakka olisi painamassa minua… Jos herra ruhtinas on pahoillaan siitä ettei hän tullut valtakunnan sotavoimien sijaispäälliköksi, niin sanon siihen: vaikkakin tämä toimi oikeudenmukaisesti olisi kuulunut niin urhoolliselle miehelle, oli sittenkin parempi, että kävi niinkuin kävi, sillä muuten olisi tämä kapina ja sen mukana tämä onneton maa hukkunut vereen.

Jeremin juppiterimaiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, hänen kurkkunsa pullistui ja silmistä alkoi singota sellaisia salamoja, että kaikki läsnäolevat kävivät levottomiksi vojevodan puolesta. Samassa lähestyi kuitenkin nopein askelin herra Skrzetuski ja sanoi:

— Teidän ruhtinaallinen armonne, on tullut tietoja vanhasta Krywonosista.

Ruhtinaan huomio kääntyi heti toisaalle ja hänen suuttumuksensa vojevodaan heikkeni. Hänen eteensä tuotiin neljä miestä, joista kaksi oli vanhaa, kunnianarvoisaa pappia. Nähdessään ruhtinaan heittäytyivät nämä polvilleen hänen eteensä.

— Pelasta, ruhtinas, pelasta! toistelivat he, kurottaen häntä kohti käsiään.

— Mistä te olette? kysyi ruhtinas.

— Me olemme Polonnesta. Vanha Krywonos on saartanut linnan ja kaupungin. Jollei sinun sapelisi riipu hänen kaulansa yllä, niin hukumme me kaikki.

Ruhtinas lausui:

— Minä tiedän, että Polonneen on paennut paljon ihmisiä, mutta enimmäkseen vähävenäläisiä, kuten minulle on ilmoitettu. Ansioksi Jumalan edessä teille on, ettette ole liittyneet kapinaan, vaan nousseet vastarintaan ja pysyneet uskollisina äidillenne, Puolan valtakunnalle. Kunhan vain en teidän puoleltanne saisi kokea sellaista petosta, jommoista sain kokea Niemirowissa.

Mutta sanantuojat vannoivat kaikkien taivaan pyhien olentojen kautta, että he odottavat ruhtinasta pelastajanaan ja ettei minkään petoksen ajatus hetkeksikään olisi voinut johtua heidän mieleensä. He puhuivatkin totta, sillä Krywonos, joka oli lähettänyt heitä vastaan viisikymmentä tuhatta miestä, oli vannonut tuhoavansa heidät juuri siksi, että he vähävenäläisinä eivät liittyneet kapinaan.

Ruhtinas lupasi heille apua. Koska hänen päävoimansa kuitenkin olivat Bystrzykissä, täytyi hänen odottaa niitä. Lohdutetuin mielin läksivät lähettiläät. Mutta ruhtinas kääntyi Kiowan vojevodan puoleen ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, herra vojevoda, huomaan jo itsekin, että täytyy jättää pikku-Krywonos rauhaan ja lähteä ahdistamaan isä-Krywonosia. Nuorempi saattaa kauvemmin odottaa hirttonuoraansa. Toivottavasti ette jätä minua tässä uudessa yrityksessä.

— Tietysti en, vastasi vojevoda.

Samassa kajahtivat torvet, ilmoittaen lippukunnille, jotka olivat lähteneet vaunuleiriä kohden, että niiden on palattava. Täytyi myöskin levätä ja antaa hevosten levähtää. Illansuussa saapui Bystrzykistä kokonainen divisiona, ja sen mukana herra Stachowicz, joka tuli Braclawin vojevodan luota. Ihastuneena kirjoitti herra Kisiel ruhtinaalle, että tämä on toinen Marius, joka pelastaa isänmaan perikadon partaalta. Hän puhui kirjeessään ilosta, jonka ruhtinaan tulo Dnieperin takaa oli herättänyt kaikissa sydämissä ja toivotti hänelle yhä uusia voittoja. Vasta kirjeen lopulla tuli ilmi varsinainen syy siihen, että hän oli tarttunut kynään. Siinä ilmoitti Brusilowin herra, että neuvottelut ovat alkaneet ja että hän itse muiden komisariusten mukana lähtee Bialocerkiewiin, toivoen pysäyttävänsä Chmielnickin liikkeet ja saavansa hänet tyydytetyksi. Lopuksi pyysi hän ruhtinaalta, ettei tämä ennen neuvottelujen alkua kovin ahdistaisi kasakkoja, vaan mikäli mahdollista lakkauttaisi sotatoimet.

Jos ruhtinaalle olisi ilmoitettu, että koko hänen Dnieperin-takainen alueensa on tuhottu ja kaikki linnat hävitetyt maan tasalle, niin ei se olisi koskenut hänen sydämeensä niin kipeästi kuin tämä kirje. Tilaisuudessa olivat läsnä herra Skrzetuski, herra Baranowski, herra Zacwilichowski, molemmat Tyszkiewiczit ja Kierdejt. Ruhtinas peitti käsillään silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, ikäänkuin nuoli olisi sattunut hänen sydämeensä.

— Häpeä, häpeä! Jumala, anna minun mieluummin sortua kuin nähdä tällaista tapahtuvan.

Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolevien joukossa. Ruhtinas jatkoi:

— Minä en enään tahdo elää tässä valtakunnassa, sillä tänään on minun täytynyt sitä hävetä. Kasakkain ja talonpoikain laumat ovat upottamaisillaan isänmaan vereen. Pakanakunnan kanssa yhdessä ovat ne kääntyneet omaa äitiänsä vastaan. Hetmanit ovat lyödyt, armeijat tuhotut, maahan tallattuna on kansan kunnia, majesteetti on häväisty, kirkot poltetut, papit ja aateli surmattu, naiset raiskatut. Ja miten vastaa valtakunta näihin turmion tekoihin ja tähän häpeään, jota ajatellessaankin esi-isämme olisivat kuolleet? Se vastaa pettäjän, häpäisijänsä kautta, että se alkaa neuvottelut pakanain liittolaisen kanssa ja lupaa hänelle tyydytystä. Oi hyvä Jumala, anna kuoleman tulla, sillä me emme voi elää tässä maailmassa, me jotka tunnemme isänmaan häväistyksen ja olemme valmiit panemaan alttiiksi päämme sen puolesta.

Kiowan vojevoda vaikeni, mutta Braclawin alituomari herra Krzysztof lausui:

— Herra Kisiel ei edusta valtakuntaa. Mutta ruhtinas huomautti:

— Älkää puhuko minulle herra Kisielistä, sillä minä tiedän varsin hyvin, että hänen takanaan on kokonainen puolue. Hänen kanssaan samaa mieltä ovat: primas, valtakunnan esipiispa, kansleri, ruhtinas Dominik ja monet ylimykset, jotka nyt interregnumin aikana hoitavat valtakunnan hallitusta ja edustavat sen majesteettia, tai oikeammin sanoen häpäisevät sitä suuren kansan arvolle sopimattomalla heikkoudella, koska tällaista tulta ei ole lupa sammuttaa neuvotteluilla, vaan verellä, sillä parempi on ritarikansan sortua kuin katalasti alentua ja koko maailmassa herättää ylenkatsetta itseään kohtaan.

Ja ruhtinas peitti jälleen käsillään silmänsä. Hänen surunsa ja tuskansa oli siinä määrin liikuttava, että päälliköt vaivoin pidättivät esiintunkevat kyyneleensä.

— Herra ruhtinas, rohkeni vihdoin herra Zacwilichowski lausua, — heiluttakoot he kieltänsä, me heilutamme edelleenkin miekkaa.

— Totta tosiaan, vastasi ruhtinas, — sydän pakahtuu, kun ajattelee, mitä tässä nyt on tehtävä. Mehän läksimme, hyvät herrat, tänne, kun kuulimme isänmaan uhkaavasta turmiosta, läksimme läpi palavien metsien ja upottavien soiden, nukkumatta, syömättä, pannen liikkeelle viimeisetkin voimamme pelastaaksemme äitimme tuhosta ja häpeästä. Kätemme ovat työstä puuduksissa, nälkä kiertää sisälmyksiämme, haavojamme kirvelee, mutta me emme välitä näistä vaivoista, kunhan vain voimme pitää kurissa vihollisen. Minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt tulla sotajoukkojen sijaispäälliköksi — päättäköön koko maailma, ovatko ne jotka tämän päällikkyyden ovat saaneet arvokkaammat. Minä otan Jumalan ja teidät todistajikseni, etten minä enempää kuin tekään, palkinnon ja korkeiden arvojen toivossa vuodata vertani, vaan puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Vaan mitä ilmoitetaankaan meille nyt, kun me olemme menehtymäisillämme? Ilmoitetaan, että herrat Varsovassa ja herra Kisiel Huszczassa miettivät mitä tarjottaisiin viholliselle sen tyydyttämiseksi! Häpeä, häpeä!

— Petturi Kisiel! huusi herra Baranowski.

Tämän kuullessaan nousi herra Stachowicz, vakava ja rohkea mies, kääntyi Baranowskiin päin ja sanoi:

— Olen Braclawin herra vojevodan ystävä ja hänen edustajansa, en salli että häntä täällä nimitetään petturiksi. Hänenkin hapsensa ovat murheesta valjenneet ja hänkin palvelee isänmaataan parhaan ymmärryksensä mukaan, erehtyen ehkä, mutta rehellisesti.

Ruhtinas ei kuullut tätä vastausta, sillä hän oli vaipunut suruunsa ja mietteisiinsä. Baranowskikaan ei uskaltanut hänen läsnäollessansa käydä riitelemään, vaan tuijotti teräksisin katsein herra Stachowicziin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "kyllä me vielä tapaamme toisemme", ja laski kätensä miekan kahvalle. Sillävälin oli Jeremi kuitenkin havahtunut mietteistään ja lausui synkästi:

— Tässä ei ole muuta neuvoa kuin joko rikkoa kuuliaisuutta vastaan — sillä hehän nyt muodostavat esivallan kuninkaanvaaleihin asti —, tai uhrata isänmaan kunnia, jota työmme on tarkoittanut…

— Kuuliaisuuden puutteesta johtuu kaikki paha tässä valtakunnassa, lausui Kiowan vojevoda arvokkaasti.

— Sallimmeko siis, että isänmaata häväistään? Jos meille huomenna sanotaan, että meidän on nuora kaulassa mentävä Tuhaj-bejn ja Chmielnickin luo, niin teemmekö senkin kuuliaisuuden nimessä?

— Veto, lausui Braclawin alituomari herra Krzysztof.

— Veto, toisti herra Kierdej.

Ruhtinas kääntyi rykmentinpäälliköidensä puoleen:

— Puhukaa te, vanhat soturit, sanoi hän. Herra Zacwilichowski virkkoi:

— Herra ruhtinas, olen seitsemänkymmenen vuoden vanha, olen rehellinen vähävenäläinen, olen ollut kasakkakomisarius ja Chmielnicki on kutsunut minua isäkseen. Minun siis pitäisi pikemmin puhua neuvottelujen puolesta. Mutta jos minun on valittava häpeä tai sota, silloin vielä haudan partaallakin sanon: sota.

— Sota! toisti herra Skrzetuski.

— Sota, sota! toisti kymmenkunta ääntä, niiden joukossa herra Krzysztof, herrat Kierdej, Baranowski ja melkein kaikki läsnäolevat.

— Sota, sota!

— Tapahtukoon teidän sanojenne-mukaan, vastasi vakavana ruhtinas ja löi komentonuijallaan herra Kisielin avonaista kirjettä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Päivää myöhemmin, kun sotajoukot olivat pysähtyneet Rylcowiin, kutsui ruhtinas herra Skrzetuskin luokseen ja sanoi:

— Joukkomme ovat heikot ja väsyneet ja Krywonosilla on kuusikymmentä tuhatta miestä, ja hänen joukkonsa kasvaa päivä päivältä, sillä rahvasta tulvii lakkaamatta hänen luokseen. Kiowan vojevodaan ei myöskään voi luottaa, koska hän pohjaltaan kuuluu rauhanpuolueeseen ja vain vastahakoisesti seuraa minua. Meidän täytyy kuin täytyykin jostakin saada apujoukkoja. Nyt olen kuullut, että lähellä Konstantynowia on kaksi rykmenttipäällikköä, Osinski, joka komentaa kuninkaallista kaartia, ja Korycki. Ottakaa suojaksenne sata hovikasakkaani ja lähtekää viemään näille herroille minulta kirjettä, jossa pyydän heitä kiireesti ja viivyttelemättä tulemaan luokseni, koska parin päivän perästä ryntään Krywonosia vastaan. Te suoritatte kaikki tehtävät paremmin kuin muut, siksi lähetän teidät, ja asiani onkin tärkeä.

Herra Skrzetuski kumarsi ja lähti jo samana iltana menemään Konstantynowia kohti, voidakseen yöllä kulkea huomaamattomana. Joka suunnalla kierteli Krywonosin tiedustelijoita tai rahvaanjoukkoja, jotka väijyivät metsissä ja teillä, ja jotta ei tapahtuisi viivytystä, niin oli ruhtinas käskenyt välttämään taistelua. Ääneti kulkien saapui herra Skrzetuski Wisowaty-Stawille ja tapasi siellä molemmat päälliköt. Hän iloitsi suuresti heidät nähdessään. Osinskilla oli erinomainen, ulkomaiseen malliin harjoitettu rakuunakaarti ja saksalaisia. Koryckilla taas oli vain saksalaista jalkaväkeä, ne olivat melkein pelkästään kolmenkymmenvuotisen sodan aikaisia veteraaneja, niin oivia ja peloittavia sotilaita, että ne päällikkönsä kädessä toimivat kuin yksi ainoa miekka. Molemmat rykmentit olivat lisäksi erinomaisesti varustetut ja niillä oli runsaasti ampumavaroja. Kuullessaan että lähdetään ruhtinaan luo, päästivät sotamiehet ilohuutoja, sillä he ikävöivät taistelua ja tiesivät, ettei sitä lajia toisen komennon alla tarjota niin viljalti. Onnettomuudeksi antoivat rykmentinpäälliköt kuitenkin kieltävän vastauksen, he olivat nimittäin molemmat ruhtinas Dominik Zaslawskin alaisia ja heille oli annettu se nimenomainen käsky, etteivät he saa liittyä Wisniowieckiin. Turhaan selitti heille herra Skrzetuski millaisen kunnian he voisivat saavuttaa palvellessaan sellaista johtajaa, ja minkä suuren palveluksen he tekisivät maalle. Rykmentinpäälliköt eivät suostuneet, vaan huomauttivat puolestaan, että kuuliaisuus on sotaväen ylin laki ja velvollisuus. Sen he kyllä lisäsivät, että saattaisivat liittyä ruhtinaaseen, jos heidän rykmenttiensä pelastus sitä vaatisi. Alakuloisena sai herra Skrzetuski niin ollen lähteä paluumatkalle, tietäen kuinka kipeästi tämä uusi pettymys tulee koskemaan ruhtinaaseen, jonka joukot todella olivat uupuneet marsseista, alituisista taisteluista, yksityisten joukkueiden kurittamisesta ja lakkaamattomasta valvomisesta, sekä nälästä ja levon puutteesta. Melkein mahdotonta oli tällaisissa olosuhteissa mitellä voimia kymmentä kertaa lukuisemman vihollisen kanssa. Herra Skrzetuski huomasi selvään, että sotatoimet Krywonosia vastaan näin ollen väkisinkin pitkistyvät, sotajoukon täytyy saada pitempi lepo ja odottaa uusien veresten aatelisjoukkojen tuloa. Mieli näiden ajatusten vallassa lähti herra Skrzetuski kasakkainsa etunenässä taivaltamaan takaisin ruhtinaan luo. Paluuretken täytyi tapahtua ääneti, varovasti ja vain öiseen aikaan, täytyi karttaa Krywonosin tiedustelijoita ja noita lukuisia irtonaisia joukkueita, joita liikkui kaikkialla ja joihin kuului kasakoita ja rahvasta. Usein ovat ne varsin voimakkaita ja saattoivat harjoittaa väkivaltaa koko seudulla, polttaen herraskartanoja, surmaten aatelia ja ottaen kiinni mänteillä kulkevia pakolaisia. Skrzetuski pääsi onnellisesti Baklajn ohi ja tuli Mszyniecin metsiin, jotka olivat hyvin tiheät ja täynnä petollisia rotkoja. Onneksi suosi matkaa nyt pitkien sateiden jälkeen kaunis sää. Oli ihana heinäkuun yö, kuu ei paistanut, mutta taivas oli täynnä tähtiä. Sotamiehet kulkivat kapeaa metsäpolkua, oppainaan Mszyniecin metsänvartiat, jotka olivat luotettavaa väkeä ja erinomaisesti tunsivat metsänsä. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, vain kuivien oksien ritinä niiden joutuessa kavioiden alle, katkaisi sitä tuontuostakin. Yhtäkkiä sattui herra Skrzetuskin ja sotamiesten korviin jokin kaukainen, laulua muistuttava hyminä, jonka huudot silloin tällöin katkaisivat.

— Seis, sanoi herra Skrzetuski hiljaa, pysähdyttäen sotamiehet. — Mitä siellä on?

Vanha metsänvartia likeni häntä ja sanoi:

— Herra, siellä on mielipuolia, ne kuljeskelevat nyt metsässä ja huutavat. Kauhu on tehnyt heidät hulluiksi. Eilen me tapasimme eräänkin aatelisnaisen, joka käveli, katseli mäntyjä ja huusi: "lapset, lapset!" Nähtävästi olivat talonpojat tappaneet hänen lapsensa. Hän tuijotti meihin ja alkoi voihkia niin sydäntäsärkevästi, että jalkamme vapisivat kun sitä kuuntelimme. Sanotaan sellaisia olevan paljon, täällä pitkin kaikkia metsiä.

Vaikka herra Skrzetuski olikin peloton ritari, niin kävi väristys hänen lävitseen kiireestä kantapäähän asti.

— Mutta se taitaakin olla suden ulvontaa? Kaukaa on vaikea eroittaa mitä se on.

— Mitä vielä, hyvä herra, nyt ei metsissä ole susia, ne ovat kaikki menneet kyliin, niillä on siellä yllin kyllin ruumiita.

— Kauheita aikoja, sanoi ritari, — jolloin sudet asuvat kylissä ja metsissä ulvovat mielipuolet. Jumala, Jumala!

Hetken perästä vallitsi taasen täysi hiljaisuus, kuului vain tavallinen humina honganlatvoissa. Pian nuo kaukaiset kaiut kuitenkin taasen alkoivat kuulua, tällä kertaa vahvistumistaan vahvistuen.

— Hei, virkkoi metsänvartia yhtäkkiä, — tuntuu siltä kuin siellä olisi suurempikin joukko ihmisiä. Jääkää te, herrat, tähän tai menkää hiljaa eteenpäin. Minä käyn toverini kanssa katsomassa.

— Menkää, sanoi herra Skrzetuski, — me jäämme tänne odottamaan.

Metsänvartiat katosivat ja viipyivät poissa tunnin ajan. Herra Skrzetuski alkoi jo käydä kärsimättömäksi, jopa epäillä, että hänelle hankitaan jotakin ansaa, kun mies vihdoin sukelsi esiin pimeydestä.

— On siellä, sanoi hän, lähestyen Skrzetuskia.

— Kuka?

— Kapinallisia talonpoikia.

— Onko niitä paljonkin?

— Noin kaksisataa.

— En tiedä, herra, mitä nyt olisi tehtävä. He ovat juuri siinä rotkossa, jonka läpi on mentävä. Siellä palaa tuli, vaikkei sen välke voi näkyä, se kun on niin alhaalla. Vartioita ei heillä ole, heitä voi siis kyllä lähestyä kaaripyssyn kantaman päähän.

— Hyvä, sanoi herra Skrzetuski, kääntyi sotamiestensä puoleen ja jakeli käskyjä kahdelle vanhemmalle.

Yhtäkkiä alkoi joukko liikkua eteenpäin nopeasti, mutta niin ääneti, että vain oksien ritinä ilmaisi sen kulkevan. Ei kilahtanut kannus kannusta vastaan, ei kalskahtanut sapeli, hevoset, opetettuina hiipivään käyntiin ja salaisiin hyökkäyksiin, kulkivat sudenaskelin, korskumatta ja hirnumatta. Saavuttuaan paikalle, missä tie teki äkillisen mutkan, huomasivat sotamiehet heti edempänä tulia ja häämöittäviä ihmishahmoja. Nyt jakoi herra Skrzetuski miehensä kolmeen osastoon, joista yksi jäi paikalleen, toinen läksi kulkemaan pitkin rotkon syrjää sulkeakseen rotkon vastapäisen suun, ja kolmas astui ratsujen selästä, ryömiäkseen vatsallaan eteenpäin ja asettuakseen rotkon reunalle aivan talonpoikien yläpuolelle.

Herra Skrzetuski, joka oli keskimäisessä osastossa, katsahti nyt alas ja näki aivan silmiensä edessä, kahden tai kolmensadan askeleen päässä, koko leirin: oli sytytetty kymmenkunta nuotiota, mutta ne eivät palaneet täydellä liekillä, sillä kunkin päällä riippui kiehuva ruokakattila. Savun ja keitetyn lihan haju tuli selvästi herra Skrzetuskin ja sotamiesten sieraimiin. Patojen ympärillä seisoskeli ja makaili talonpoikia, juoden ja jutellen. Muutamilla oli kädessä viinapullo, toiset nojasivat keihäitä vastaan, joiden teriin oli pistetty, ikäänkuin voitonmerkiksi miesten, naisten tai lasten poikkihakattuja päitä. Tulen välke heijastui niiden kuolleisiin silmäteriin ja irvisteleviin hampaisiin. Sama välke valaisi talonpoikien villejä ja julmia kasvoja. Tuolla aivan rotkon seinämällä nukkui kymmenkunta heistä, äänekkäästi kuorsaten, toiset juttelivat, toiset kohentelivat tulia, joista silloin pärskähti ilmaan kultaisia kipunakimppuja. Suurimman nuotion ääressä istui, hartiat rotkon seinään ja herra Skrzetuskiin päin, tanakka vanha vaari, näpäytellen harppua. Hänen ympärillensä oli puoliympyrään kerääntynyt noin kolmekymmentä kapinallista.

Herra Skrzetuskin korviin kuuluivat seuraavat sanat:

— Hei, vaari, laula kasakka Holotasta.

— Ei, huusivat toiset, — Marusia Bohuslawkasta!

— Hiiteen Marusia, huusivat useimmat äänet. — Laula Potokin herrasta!

"Vaari" kosketti kieliä, rykäisi ja alkoi laulaa:

Pysähdy ja käänny, katso kaikkialla mikä ihme suuri: erot on nyt poissa, yhdenvertaisia rikas, köyhä juuri. Hallitseehan meitä oikeudessansa itse maailman luoja, vääryydet hän korjaa, ylpeät hän kaataa, hän se köyhää suojaa.

Siinä ukko hetkeksi keskeytti laulunsa ja huoahti. Hänen esimerkkiään noudattaen huokailivat myöskin talonpojat. Yhä useampia talonpoikia kokoontui hänen ympärilleen — mutta herra Skrzetuski, vaikka tiesikin kaikkien miestensä olevan valmiina, ei antanutkaan merkkiä ryntäykseen. Tämä hiljainen yö, palavat nuotiot tuossa, villit ihmishahmot ja kesken jäänyt laulu herra Mikolaj Potockista, tämä kaikki herätti ritarissa kummallisia ajatuksia, kummia tunteita, herätti kaihon, josta ei hän voinut tehdä tiliä itselleen. Hänen sydämensä haavat, jotka eivät vielä olleet ehtineet parantua, avautuivat, syvä suru menetetystä menneisyydestä, kadotetusta onnesta, sen hiljaisista ja rauhallisista hetkistä, ahdisti häntä. Hän vaipui heltyneenä ajatuksiinsa, mutta ukko lauloi edelleen:

Pysähdy ja käänny, ihmettä katso, sotilas hurja. Temmellät turhaan, kaikki nyt muuttuu, onnesi nurja kaatavi sun ja kohta jo omaan sorrut sa miekkaan, tuumasi ylpeät haihtuvat kaikki kuin vesi hiekkaan.

Vaari herkesi taasen laulamasta. Samassa luiskahti erään sotamiehen käden alta kivi, alkaen ritisten vieriä alaspäin. Muutamat talonpojat varjostivat nyt kädellä silmiään ja rupesivat katselemaan ylöspäin, metsää kohden. Silloin huomasi herra Skrzetuski hetken tulleen, laukaisi pistolinsa ja ampui keskelle joukkoa.

— Lyö, surmaa! huusi hän ja kolmekymmentä sotamiestä ampui melkein talonpoikia silmiin ja syöksyi ammuttuaan, sapelit kädessä, salaman nopeudella alas rotkon rinnettä, pelästyneiden ja hämmentyneiden kimppuun.

— Lyö, surmaa! kaikui rotkon toiselta suulta.

— Lyö, surmaa! kaikui villisti vastaan rotkon vastaiselta suulta.

— Jeremi, Jeremi!

Hyökkäys oli niin odottamaton ja pelästys niin kauhea, että talonpojat, vaikka asestettuina, eivät tehneet juuri ensinkään vastarintaa. Kapinallisten leirissä oli kerrottu, että Jeremi pahan hengen avulla saattaa olla ja tapella yhtaikaa monessa paikassa. Ja nyt tuo nimi, pudoten keskelle joukkoa joka ei aavistanut mitään, aivan kuin paholaisen nimi todella löi aseet heidän käsistään. Sitäpaitsi ei keihäitä ja viikatteita, olisi voinut käyttääkään näin ahtaassa paikassa. Siksipä talonpojat, työnnettyinä kuin lammaslauma rotkon vastakkaiselle seinämälle, saaden siinä sapeliniskuja otsaan ja kasvoihin, lyötyinä ja tallattuina ojentelivat käsiään kauhusta hulluina ja koettivat käydä kiinni leppymättömään teräkseen, mutta menehtyivät. Hiljainen metsä kajahteli kauheasta melusta. Muutamat talonpojat koettivat päästä pakoon kiipeämällä ylös jyrkkää seinämää, mutta turhaan raatelivat he siinä käsiään, sillä pian putosivat he sapelien teriin. Muutamat kuolivat tyyninä, toiset ulvoivat armoa, muutamat peittivät käsillään kasvonsa, kun eivät he tahtoneet katsoa silmiin kuoleman hetkeä. Toiset taas heittäytyivät kasvoilleen maahan. Mutta yli sapelien kalskeen ja kuolevien voihkinan kuului yhä hyökkääjien ääni: "Jeremi, Jeremi!" — huuto, joka nostatti hiukset pystyyn talonpoikien päässä ja teki kuoleman heille kahta kauheammaksi.

Vaari läjähytti harpullaan yhtä sotamiehistä niin että tämä pyörähti kumoon, toista hän tarttui käteen torjuakseen sapeliniskua, ja mylvi kaiken aikaa kauhuissaan kuin aarniohärkä.

Kun toiset huomasivat tämän, juoksivat hekin lyömään häntä, mutta silloin riensi herra Skrzetuski paikalle ja huusi:

— Ottakaa hänet elävänä!

— Seis! mylvi vaari, — minä olen aatelismies. Loquor latine! En ole mikään vaari. Seis, sanon teille, ryövärit ja lurjukset, tammanvarsat.

Vaari ei kuitenkaan ollut ehtinyt lopettaa litaniaansa, kun Skrzetuski katsahti häntä silmiin ja huudahti niin että rotkon seinät kajahtivat:

— Zagloba!

Ja yhtäkkiä heittäytyi hän kuin villipeto hänen kimppuunsa, painoi sormet hänen olkapäihinsä, vei kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja huusi, ravistaen häntä kuin höyhentä:

— Missä on ruhtinatar, missä on ruhtinatar?

— Elää, on terveenä ja turvassa! huudahti ukko vastaan. — Mutta päästäkää minut, piru vieköön; pihdeistänne, ihanhan te puserratte minusta hengen.

Ritarin, jota eivät orjuus, haavat, tuska tai hirveä Burdabut olleet voineet kukistaa, lamautui nyt kuullessaan onnellisen sanoman. Hänen kätensä vaipuivat, hänen otsalleen puhkesi hiki, hän putosi polvilleen, peitti kasvot käsillään ja jäi, nojaten päätään rotkon seinää vastaan, siihen äänettömäksi. Kaikesta päättäen hän kiitti Jumalaa.

Loputkin onnettomista talonpojista olivat nyt hakatut maahan. Kymmenkunta virui köysiin sidottuna leirissä, ne oli määrä jättää pyövelin käsiin kiusattaviksi tunnustusta varten, muut makasivat kuolleina maassa. Taistelu oli tauonnut, melu laannut. Sotamiehet kokoontuivat nyt johtajansa ympärille, mutta kun he näkivät hänet polvillaan kallion juurella, katselivat he, häntä levottomina, epäillen, että hän ehkä oli haavoitettu. Mutta hän nousi ja hänen kasvonsa olivat niin kirkkaat, että olisi luullut aamuruskon koittaneen hänen sielussaan.

— Missä ruhtinatar on? kysyi hän Zaglobalta.

— Barissa.

— Onko hän turvassa?

— Sehän on mahtava linna, joka ei pelkää mitään hyökkäystä. Hän on rouva Slawoszewskin ja nunnien hoidossa.

— Ylistys olkoon Jumalalle kaikkivaltiaalle! sanoi ritari ja hänen äänessään värisi syvä heltymys. — Antakaa minulle kätenne, sydämeni pohjasta kiitän teitä.

Äkkiä hän kääntyi sotamiesten puoleen.

— Onko vankeja paljonkin?

— Seitsemäntoista, vastasivat sotamiehet. Herra Skrzetuski virkkoi:

— Minua on kohdannut suuri ilo ja minä tahdon armahtaa. Heidät saa päästää vapaiksi.

Sotamiehet eivät olleet uskoa korviansa. Sellaista tapaa ei tunnettu Wisniowieckin sotajoukoissa. Skrzetuski rypisti kulmakarvojaan.

— Heidät saa päästää vapaiksi, toisti hän. Sotamiehet poistuivat, mutta hetken perästä kääntyi vanhempi esauli takaisin ja sanoi:

— Herra luutnantti, he eivät rohkene lähteä.

— Ovatko he päästetyt köysistä?

— Ovat.

— Jätämme heidät sitte tänne ja nousemme itse ratsun selkään.

Puoli tuntia myöhemmin liikkui retkikunta jälleen ääneti kapealla polulla. Kuukin nousi ja sen pitkät valkoiset solmut tunkivat metsän sisään asti, valaisten salaperäiset pimennot. Herra Zagloba ja Skrzetuksi, jotka ratsastivat joukon etunenässä, keskustelivat.

— Kertokaa minulle kaikki mitä vain tiedätte, sanoi Skrzetuski — Te siis riistitte hänet Bohunin käsistä?

— Niin, minä juuri. Ja lähtiessä minä vielä käärin sen roiston kallon niin ettei hän pääsisi huutamaan.

— Te menettelittekin totta tosiaan niinkuin piti. Mutta mitenkäs te saitte hänet Bariin?

— Siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta paras säästää ne toiseen kertaan, sillä minä olen julmasti fatigatus ja kurkkuni on aivan kuivunut, kun on pitänyt laulaa moukillle. Eikö teillä ole mitään juotavaa?

— Onhan minulla kenttäpullo täynnä viinaa. Kas tuossa.

Herra Zagloba tarttui läkkiseen pulloon ja vei sen huulilleen. Seurasi pitkä pulputus. Mutta herra Skrzetuksi joka kärsimättömyydessään ei saanut odotetuksi sen loppumista, jatkoi kyselyään:

— Onko hän terve?

— No vielä häntä kysyy, vastasi herra Zagloba, — kuivaan kurkkuun ovat kaikki juomat terveelliset.

— Mutta minähän kysyn ruhtinatarta.

— Jaa ruhtinatarta. Hän on kuin kauris.

— Kiitos Jumalalle kaikkivaltiaalle. Onko hänen Barissa hyvä olla?

— Ei hänen taivaassakaan olisi parempi. Hänen kauneutensa tähden vaalivat häntä kaikki. Rouva Slawoszewski rakastaa häntä kuin omaa tytärtään. Ettekä te voi rukousnauhastannekaan laskea kuinka moni kavaljeeri siellä rakastuu häneen, mutta hän välittää niistä yhtä vähän kuin minä nyt tuosta teidän tyhjästä pullostanne, sillä hänen rakkautensa palaa vain teille.

— Antakoon Jumala hänelle terveyttä, tuolle ihanimmalle, puhui herra Skrzetuski iloissaan. — Hän siis muistelee minua?

— Muisteleeko — minäpä sanon teille, etten ymmärrä mistä hän saa keuhkoihinsa ilmaa kaikkia huokauksiansa varten. Kaikki häntä vaalivat, varsinkin nunnat, sillä hän on sulollaan kokonaan valloittanut heidät. Hänhän se minutkin lähetti näille seikkailuretkille, joilla nyt olen ollut vähällä kadottaa terveyteni, jotta tapaisin teidät ja saisin tietää, elättekö ja oletteko terveenä. Usein hän jo tahtoi lähettää sanansaattajiakin luoksenne, mutta kukaan ei ruvennut sanansaattajaksi. Ja niin minun lopulta kävi häntä sääli, että lähdin teidän leiriinne. Jollei minulla olisi ollut tuota valepukua, niin olisin varmaan menettänyt pääni. Mutta talonpojat pitävät minua kaikkialla laulajavaarina, sillä minä laulankin sangen kauniisti.

Herra Skrzetuski ei ilolta saanut sanaa suustaan. Tuhannet ajatukset ja muistot täyttivät hänen päänsä. Helena astui hänen silmiensä eteen ilmielävänä, aivan sellaisena jommoisena hän oli nähnyt hänet Rozlogissa, viimeisen kerran ennen lähtöään Sicziin: ihanana, punaposkisena, solakkana, mustat samettisilmät täynnä sanomatonta lumoa. Skrzetuskista tuntui nyt, että hän näkee hänet tuossa, että hän tuntee lämmön joka huokuu hänen poskiltaan ja kuulee hänen suloisen äänensä. Hän muisti heidän kävelynsä kirsikkatarhassa, hän muisti käen, ja kysymykset, jotka oli sille tehnyt, hän muisti Helenan kainon hämmennyksen, kun se oli kukkunut heille kaksitoista poikaa. Hän oli menehtymäisillään, sydän ikäänkuin raukesi rakkaudesta ja ilosta. Kaikki menneet kärsimykset olivat vain pisara meressä. Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä hänen oli. Milloin hän olisi tahtonut huutaa, milloin taas langeta polvilleen ja kiittää Jumalaa, milloin vain muistella ja sitte taas kysellä ja kysellä loppumattomiin.

Vihdoin hän alkoi uudestaan:

— Hän siis elää, hän on terve?

— Elää, on terve, vastasi herra Zagloba kuin kaiku.

— Ja hän on lähettänyt teidät?

— Hän.

— Onko teillä kirjettä häneltä?

— On.

— Antakaa tänne.

— Se on neulottu kiinni vaatteisiini. Ja nythän on yö, malttakaa mielenne.

— Minä en voi, näettehän sen itsekin.

— Näen.

Herra Zagloban vastaukset kävivät yhä lyhyemmiksi. Lopulta hän alkoi nyökytellä päätään, hän nyökäytti kerran, toisen, ja nukahti vihdoin.

Skrzetuski huomasi, ettei mikään auta ja vaipui mietteisiinsä. Ne keskeytyivät vasta siitä, että alkoi kuulua töminää, joka ilmaisi jonkun suuremman ratsastajaosaston nopeaa lähenemistä. Herra Poniatowskihan sieltä tuli hovikasakkoineen, ruhtinas oli lähettänyt heidät Skrzetuskia vastaan, peläten että jokin onnettomuus olisi häntä kohdannut.

KOLMASTOISTA LUKU.

Helposti käsittää millä mielellä ruhtinas otti vastaan tiedon Osinskin ja Koryckin kiellosta, kun Skrzetuski aamun koittaessa toi sen hänelle. Kaikki oli siis nyt noussut pystyyn. Vain tuon rautaisen ruhtinaan suuri sielu saattoi siinä kestää taittumatta, joutumatta epätoivoon ja avuttomuuteen. Turhaan oli hän siis tuhlannut jättiläisomaisuutensa sotajoukkojen ylläpitämiseen, turhaan oli hän riuhtonut kuin leijona verkossa, turhaan oli hän katkaissut kapinalta pään toisensa perästä, turhaan näyttänyt miehuuden ihmeitä — kaikki oli kuin olikin ollut turhaa. Sittenkin oli tullut hetki, jolloin hänen täytyi tuntea voimattomuutensa, vetäytyä jonnekin kauvas pois, rauhallisille seuduille, ja jäädä mykkänä katselemaan mitä Ukrainassa tapahtuu. Ja mikä oli näin herpauttanut hänen voimansa? Eivät kasakkain miekat, vaan hänen omiensa haluttomuus. Eikö hänellä, kun hän toukokuussa marssi tänne Dnieperin takaa, ollut syytä toivoa, että jahka hän ensinnä kotkana ylhäältäpäin iskee keskelle kapinaa, jahka hän yleisen pelästyksen ja hämmennyksen vallitessa ensimäisenä nostaa sapelinsa pään päälle, niin koko valtakunta yhtäkkiä rientää hänen avukseen ja uskoo hänen käsiinsä voimansa ja rankaisevan miekkansa? Mutta mitä oli tapahtunut? Kuningas oli kuollut ja hänen kuoltuaan oli ylipäällikkyyden sijaisuus annettu toisiin käsiin — hän, ruhtinas oli mielenosoituksellisesti sivuutettu. Siinä ensimäinen Chmielnickille tehty myönnytys. Eikä ruhtinaan kärsimys ollutkaan siinä ettei hän saanut tuota korkeaa arvoa, vaan siinä, että tämä tallattu valtakunta jo oli vajonnut niin syvälle, ettei se enään tahtonut ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta, vaan peräytyy yhden kasakan tieltä ja koettaa neuvotteluilla pysäyttää hänen röyhkeän kätensä. Machnowkan voiton jälkeen saapui leiriin yhä huonompia tietoja. Ensinnäkin tuli sanoma, että herra Kisiel on ryhtynyt neuvotteluihin, sitte että kapinan aalto jo on vyörynyt Volynian Polesieen, ja vihdoin noiden kahden rykmentinpäällikön kielto, joka selvään osoitti miten epäystävällinen ylipäällikönsijainen, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogskin mieliala Wisniowieckiä kohtaan oli. Herra Skrzetuskin poissaollessa oli leiriin lisäksi saapunut herra Korsz-Zienkowicz ilmoittamaan, että koko Owruczin maa jo on tulessa. Sikäläinen hiljainen rahvas ei tahtonut liittyä kapinaan, mutta Krzeczowskin ja Polksienzycin johtamat kasakat olivat väkivallalla pakoittaneet sen astumaan riveihinsä. Herraskartanot ja kylät poltettiin, aateliset, jotka eivät palaneet, surmattiin, muiden muassa vanha herra Jelec, Wisniowieckin perheen uskollinen palvelija ja ystävä. Ruhtinas oli suunnitellut, että hän yhdessä Osinskin ja Koryckin kanssa ensin lyö Krywonosin ja sitte marssii pohjoiseen, Owruczyn suunnalle, sitte hän pyytää Liettuan hetmanin yhteistoimintaan kanssaan saadakseen viholliset kahden tulen välille. Mutta kaikki nämä suunnitelmat raukesivat nyt tyhjiin, kun ruhtinas Dominik oli kieltänyt molempia rykmentinpäällikköjä auttamasta Wisniowieckia. Lubnien herra näet ei kaikkien marssien, taistelujen ja vaivojen jälkeen ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan Krywonosia vastaan, varsinkin kun ei hän varmasti voinut luottaa Kiowan vojevodaan. Sillä sydämeltään ja mieleltään kuului herra Janusz todella rauhanpuolueeseen. Hän oli tosin taipunut Jeremin arvovallan ja mahdin edessä, hänen oli tosin olojen pakosta täytynyt käydä samaa tietä hänen kanssaan, mutta jota enemmän hän näki Wisniowieckin arvovallan horjuvan, sitä suurempi halu hänessä heräsi vastustaa ruhtinaan sotaisia pyyteitä, kuten pian oli käyvä ilmi.

Herra Skrzetuski teki tiliä matkastaan ja ruhtinas kuunteli häntä vaieten. Kaikki upseerit olivat läsnä ja kaikkien kasvot synkistyivät, kun he kuulivat että everstit olivat kieltäytyneet. Kaikki silmät kääntyivät ruhtinaaseen päin, kun hän lausui:

— Ruhtinas Dominik oli siis todella lähettänyt heille kiellon?

— Oli, he näyttivät paperin minulle.

Jeremi nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja peitti kasvot kädellään. Hetken perästä hän sanoi:

— Totta tosiaan, tämä alkaa käydä ylivoimaiseksi. Täytyykö minun todella toimia aivan yksin, ja sensijaan että minua autettaisiin, saan vielä osakseni vastuksia. Olisinhan minä voinut mennä maatiloilleni, vaikkapa aina Sandomiriin asti ja istua siellä rauhassa. Mutta mistäpä muusta syystä tämän tein, jollen rakkaudesta isänmaahan? Ja kas tässä nyt palkinto vaivoista, omaisuuden menetyksestä, verestä…

Ruhtinas puhui tyynesti, mutta hänen äänessään värisi sellainen katkeruus ja tuska, että sääli valtasi kaikkien sydämet. Vanhat päälliköt, veteraanit Putywlin, Starecin, Kumejkin taisteluista ja nuoret voittajat viime sodasta katselivat häntä sanomattoman huolestuneina, sillä he tiesivät, mitä raskasta taistelua tuo rautainen mies käy itsensä kanssa, kuinka hirveästi hänen ylpeytensä mahtaa kärsiä niistä nöyryytyksistä, jotka ovat vyöryneet hänen ylitseen. Hänen, ruhtinaan Jumalan armosta, hänen, Vähävenäjän vojevodan ja valtakunnan senaattorin, hänen täytyi väistyä tuollaisten Chmielnickien ja Krywonosien tieltä. Hänen, joka oli melkein hallitsija ja joka vielä äsken oli ottanut vastaan vieraiden hallitsijoiden lähettiläitä, hänen täytyi peräytyä kunnian kentältä sulkeutuakseen johonkin pieneen linnaan odottamaan tulosta sodasta, jota toiset johtaisivat, tai nöyryyttävistä sovitteluista. Hänen, joka oli luotu suuria tehtäviä varten, hänen jossa oli voimaa kukistamaan kapinoitsijat, hänen täytyi nyt tuntea voimattomuutta!

Koko hänen olennossaan kuvastui tällä hetkellä kärsimys ja vaiva. Hän oli paljon laihtunut, silmät olivat vaipuneet syvälle, hiukset, mustat kuin korpin siipi, alkoivat harmaantua. Mutta eräänlainen suuri traagillinen lepo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, sillä ylpeys kielsi häntä ilmaisemasta kärsimystään.

— Haa, tapahtukoon vain niin, sanoi hän. — Me näytämme tuolle kiittämättömälle isänmaalle, ettemme kykene yksin taistelemaan sen puolesta, vaan kaatumaankin. Olisin todella mieluummin kuollut kunniakkaammalla kuolemalla, nimittäin todellisessa sodassa eikä tällaisessa talonpoikaismelskeessä. Mutta se on kuin onkin nyt mahdotonta.

— Herra ruhtinas, keskeytti hänet Kiowan vojevoda, — älkää puhuko kuolemasta, sillä vaikka tosin emme tiedä mitä Jumala on kullekin meistä määrännyt, niin voi sen tuloon kuitenkin vielä olla pitkältä. Minä ihailen teidän ruhtinaallisen armonne sotaneroa ja ritarillista uljuutta, mutten silti voi soimata sijaiskuningasta, kansleria enkä ylipäällikönsijaista, jos he neuvotteluilla koettavat ehkäistä tätä sisällistä sotaa. Sillä veljesverihän siinä vuotaa ja kuka tulee käyttämään hyväkseen tätä molemminpuolista vimmaa, jollei ulkonainen vihollinen.

Ruhtinas katseli kauvan vojevodaa silmiin ja lausui vihdoin tiukasti:

— Osoittakaa voitetuille armoa ja he ottavat sen vastaan kiitollisuudella ja muistelevat sitä, mutta voittajilta saatte osaksenne vain ylenkatsetta. Suokoon Jumala, ettei kukaan milloinkaan olisi tehnyt vääryyttä tälle rahvaalle. Mutta kun kapina kerran on syttynyt liekkiin, niin on se sammutettava, eikä neuvotteluilla, vaan verellä. Muuten tulee meille häpeä ja tuho…

— Pikemmin on tuhoksi, jos ominpäin edelleen käymme sotaa, vastasi vojevoda.

— Merkitseekö tämä, ettette enään lähde mukaamme?

— Herra ruhtinas, otan Jumalan todistajakseni, ettei se tapahdu pahansuopuudesta teitä kohtaan, mutta omatunto kieltää minua panemasta miehiäni alttiiksi selvälle kuolemalle. Onhan heidän verensä kallis ja voidaanhan se vielä vuodattaa valtakunnan hyväksi.

Ruhtinas vaikeni. Hetken perästä kääntyi hän päälliköittensä puoleen.

— Te, vanhat toverit, ettehän te jätä minua, ettehän?

Nämä sanat kuullessaan heittäytyivät vanhat päälliköt kuin saman voiman ja tahdon pakoittamina maahan ruhtinaan eteen. Toiset suutelivat hänen vaatteitansa, toiset syleilivät hänen polviaan, toiset huusivat ja ojentelivat käsiänsä.

— Me pysymme luonasi viimeiseen hengenvetoomme, viimeiseen veripisaraamme asti.

— Johda meitä, johda, me palvelemme sinua ilman palkkaa!

— Herra ruhtinas, salli minunkin kuolla luonasi! huusi nuori herra Aksak, posket hehkuen kuin neitosella.

Tämän nähdessään heltyi Kiowan vojevodakin. Ruhtinas astui nyt toisen luota toisen luo, painoi jokaisen pään rintaansa vastaan ja kiitti. Suuri innostus oli vallannut vanhat ja nuoret, soturien silmistä sinkoili kipunoita ja vähänpäästä tarttuivat kädet sapeleihin.

— Teidän kanssanne tahdon elää, teidän kanssanne kuolla, lausui ruhtinas.

— Me voitamme! huusivat upseerit — Krywonosia vastaan, Polonneen! Ken tahtoo, se jättäköön meidät. Tulemme toimeen ilman apuakin, emme tahdo jakaa kunniaa enempää kuin kuolemaakaan toisten kanssa.

— Hyvät herrat, vastasi ruhtinas, — minun tahtoni on, että ennenkuin marssimme Krywonosia vastaan nautimme lepoa, vaikkapa lyhyttäkin, jotta saisimme takaisin voimamme. Kolmatta kuukautta olemmekin melkein yhtämittaa istuneet hevosen selässä. Vaivoista, valvomisesta ja vastuksesta olemme jo muuttumaisillamme luurangoiksi. Ratsuja meillä ei ole, jalkaväkemme kulkee paljasjaloin. Lähdemme siis Zbaraziin. Siellä saamme ravintoa ja lepäämme, ehkäpä siellä tulee sotamiehiäkin lisää ja uusin voimin ryntäämme sitte tuleen.

— Milloin teidän ruhtinaallinen armonne käskee lähteä liikkeelle? kysyi vanha Zacwilichowski.

— Viipymättä, vanha soturi, viipymättä. Sitte kääntyi ruhtinas vojevodan puoleen.

— Ja minne teidän armonne aikoo lähteä?

— Glinianyyn, sillä olen saanut kuulla, että sinne kokoontuu sotaväkeä.

— Siinä tapauksessa saatamme teidät, kunnes pääsette rauhalliselle seudulle, jottei teille sattuisi mitään vaaraa.

Vojevoda ei vastannut, sillä hänen oli ilkeä olla. Hän jättää ruhtinaan ja ruhtinas osoittaa hänelle vielä huolenpitoa ja aikoo saattaa häntä. Olivatko ruhtinaan sanat ehkä ivaa, sitä ei vojevoda tietänyt. Kuitenkaan ei hän luopunut aikomuksestaan ja ruhtinaan päälliköt katselivat häntä yhä nurjemmin. Selvää oli, että jokaisessa muussa sotajoukossa, sotajoukossa missä olisi vallinnut huonompi kuri, häntä vastaan olisi noussut kapina.

Vojevoda kumarsi ja lähti. Myöskin päälliköt hajaantuivat kukin lippukuntansa luo järjestääkseen niitä marssia varten. Ainoastaan Skrzetuski jäi kahden ruhtinaan kanssa.

— Millaisia sotamiehiä noissa lippukunnissa oli? kysyi ruhtinas.

— Niin erinomaisia, ettei parempia voi ajatella. Rakuunat ovat harjoitetut saksalaiseen malliin ja jalkakaartissa on pelkkiä kolmenkymmenvuotisen sodan veteraaneja. Kun heidät näin, luulin edessäni näkeväni roomalaisia triariuksia.

— Onko niitä paljonkin?

— Kaksi rykmenttiä rakuunain kanssa, yhteensä kolmetuhatta miestä.

— Vahinko, vahinko. Sellaisella avulla olisi saanut aikaan suuria.

Kärsimys kuvastui ruhtinaan kasvoilla. Hetken perästä hän sanoi ikäänkuin itsekseen:

— Onnetonta on, että valitaan valtakunnan sotajoukkojen sijaispäälliköiksi sellaisia miehiä näin kovien vastoinkäymisten hetkellä. Ostrorog olisi ollut hyvä, jos tästä sodasta voisi suoriutua kaunopuheisuudella ja latinalla, Koniecpolski, lankoni on soturinsukua, mutta vielä nuori ja kokematon, mutta Zaslawski on huonoin kaikista. Minä tunnen hänet vanhastaan, hän on arka ja kokonaan vailla ajatuksen lentoa. Hän voi kyllä nuokkua maljan ääressä, mutta sotajoukkoja ei hän voi johtaa… Tätä minä en sano ääneen, jotta ei luultaisi kateuden kytevän minussa, mutta hirveiden onnettomuuksien aavistan olevan tulossa. Ja nyt, juuri nyt, ovat tuollaiset miehet päässeet valtakunnan peräsimeen. Hyvä Jumala, ota pois meiltä tämä kalkki. Miten käykään tämän meidän isänmaamme? Kun sitä ajattelen, toivon kuoleman tulevan pikemmin, sillä minä olen sangen väsynyt. Ja pian minä kai lähdenkin, sen sanon teille. Sielu kaipaa sotaan, mutta ruumiilta puuttuu voimia.

— Teidän ruhtinaallisen armonne tulisi enemmän suojella terveyttään, sillä hyvin tärkeä on se isänmaalle ja nyt jo näkyy, että ponnistukset kovin ovat koskeneet teidän armoonne.

— Isänmaa nähtävästi ajattelee toisin, koska se on minut sivuuttanut. Ja nyt pudotetaan sapeli kädestäni.

— Jos Jumala suo prinssi Kaarlen vaihtaa piispanhiippansa kruunuun, niin hän kyllä tietää ketä on korotettava ja ketä rangaistava. Teidän armonne on kyllin voimakas ollakseen välittämättä muista.

— Minä menenkin omaa tietäni.

Ruhtinas ehkä ei huomannut, että hän asteli muiden pikkukuninkaiden latua ja harjoitti hänkin omavaltaista politiikkaa. Jos hän olisikin sen huomannut, niin hän ei sittenkään olisi luopunut siitä, sillä hänelle oli kysymys valtakunnan kunnian pelastamisesta.

Uudestaan syntyi hetkisen vaitiolo. Hevosten hirnuminen ja torventoitotukset sen katkaisivat. Lippukunnat järjestäytyivät marssia varten. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan, hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen pois mielestään kärsimyksen ja pahat ajatukset, ja sanoi:

— Oliko teillä rauhallinen matka?

— Kohtasin Mszyniecin metsissä isohkon joukon talonpoikia, noin kaksisataa miestä ja ne minä tuhosin.

— Hyvä, mutta otitteko vankeja, sillä se on tällä hetkellä tärkeä asia.

— Otin, mutta…

— Mutta käskitte jo surmata ne, niinkö?

— En, teidän ruhtinaallinen armonne, päästin ne vapaaksi.

Jeremi katsahti hämmästyneenä Skrzetuskiin ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät äkkiä yhteen.

— Mitä? Kuulutteko jo tekin rauhanpuolueeseen? Mitä tämä merkitsee?

— Armollinen ruhtinas, olen tuonut yhden vangin, sillä talonpoikien joukossa oli valepukuinen aatelismies, joka jäi henkiin. Muut vangit minä päästin vapaaksi, sillä Jumala lähetti minulle suuren armon ja lohdutuksen. Rangaistukseni kärsin mielelläni. Tuo aatelismies on herra Zagloba, joka toi minulle tietoja ruhtinattaresta.

Ruhtinas läheni nopeasti Skrzetuskia.

— Elääkö hän? Onko hän terveenä?

— Jumalan kiitos, on.

— Ja minne hän on kätkeytynyt?

— Hän on Barissa.

— Se on luja linna, poikaseni (tässä ruhtinas ojensi ylös kätensä ja, tarttuen herra Skrzetuskin päähän, suuteli häntä muutaman kerran otsalle). Minä iloitsen sinun ilostasi, sillä rakastan sinua kuin poikaani.

Jan herra suuteli sydämellisesti ruhtinaan kättä ja vaikka hän jo ennestäänkin mielellään olisi vuodattanut vertaan hänen puolestaan, niin tunsi hän nyt uudestaan, että hän ruhtinaan käskystä olisi ollut valmis hyppäämään vaikkapa palavaan helvettiin. Niin osasi tuo kauhea ja julma Jeremi voittaa puolelleen upseeriensa sydämet.

— No, en ihmettele että päästitte nuo talonpojat. Siitä ei tällä kertaa seuraa mitään rangaistusta. Mutta tuo aatelinenpa on ovela mies. Hänkö siis on saattanut ruhtinattaren Dnieperin takaa Bariin? Jumalan kiitos! Tämä on minullekin todellinen lohdutus näinä raskaina aikoina. Ovela mies se on, aika ovela. Tuokaappa tänne tuo Zagloba.

Jan herra kiiruhti reippaasti ovea kohden, mutta se sattui aukenemaan juuri samassa hetkessä ja ovenaukosta tuli näkyviin herra Wierszulin liekinpunainen pää. Hänet oli hovitatarien kanssa lähetetty kaukaiselle tiedustelumatkalle.

— Herra ruhtinas, huudahti Wierszul raskaasti hengittäen, — Krywonos on valloittanut Polonnen, hakannut maahan kymmenen tuhatta ihmistä, miehiä, vaimoja ja lapsia.

Päälliköt alkoivat uudelleen kokoontua. He ympäröivät nyt tiheänä kaarena Wierszulin. Paikalle astui kiireesti myöskin Kiowan vojevoda. Ainoastaan ruhtinas viipyi ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän todella ei ollut odottanut sellaista sanomaa.

Mutta Polonneenhan oli sulkeutunut pelkkiä vähävenäläisiä. Eihän tämä voi olla mahdollista.

— Ei yksikään elävä sielu ole päässyt kaupungista.

— Kuuletteko, hyvä herra, sanoi ruhtinas, kääntyen vojevodan puoleen. — Alkakaa te rauhanneuvottelut vihollisen kanssa, joka ei edes sääli omiansa.

Vojevoda veti kuorskahtaen henkeänsä.

— Saakeli soikoon, jos niin on, niin vieköön piru kaikki tyyni. Minä lähden kuin lähdenkin tästä vielä teidän kanssanne, herra ruhtinas.

— Menettelette veljen tavoin, sanoi ruhtinas.

— Eläköön Kiowan vojevoda! huudahti vanha Zacwilichowski.

— Eläköön sovinto!

Mutta ruhtinas kääntyi uudestaan Wierszulin puoleen.

— Minne ne marssivat Polonnesta? Onko siitä tietoa?

— Nähtävästi Konstantynowiin.

— Jumalan tähden, silloinhan Osinskin ja Koryckin rykmentit ovat hukassa, sillä heidän palkkaväkensä ei ehdi sieltä pois. Täytyy kuin täytyykin unohtaa loukkaus ja marssia heidän avukseen. Satulaan, mars!

Ruhtinaan kasvot kirkastuivat ilosta ja puna kohosi uudelleen hänen laihtuneille poskilleen, sillä taasen oli kunnian tie avoinna hänen edessään.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Sotajoukot sivuuttivat Konstantynowin ja pysähtyivät Rosolowceen. Ruhtinas oli nimittäin laskenut, että Korycki ja Osinski saatuaan tiedon Polonnen valloituksesta, varmaan peräytyvät Rosolowceen ja että vihollinen, jos se ryhtyy ajamaan heitä takaa, silloin äkkiarvaamatta joutuu ruhtinaan koko armeijan väliin aivan kuin loukkaaseen ja kärsii sitä varmemmin tappion. Nämä oletukset osottautuivatkin suurimmalta osaltaan oikeiksi. Sotaväki asettui lujiin asemiin ja pysytteli paikoillaan, valmiina taisteluun. Isompia ja pienempiä tiedustelujoukkoja lähti leiristä liikkeelle joka taholle. Ruhtinas taas oli muutamien rykmenttien kanssa asettunut kylään ja odotti siellä. Illalla ilmoittivatkin Wierszulin tatarit, että Konstantynowista päin lähenee jalkaväkeä. Sen kuultuaan lähti ruhtinas muutaman kymmenen etevimmän upseerinsa seurassa majansa ulkopuolelle katsomaan odotetun jalkaväen tuloa. Pian rykmentit, ilmoittaen torventoitotuksella tulonsa, asettuivatkin kylän edustalle ja kaksi päällikköä kiirehti hengästyneenä ruhtinaan luo tarjoamaan hänelle palveluksiaan. Päälliköt olivat Osinski ja Korycki. Huomattuaan Wisniowieckin ja hänen komean seurueensa, he hämääntyivät, kävivät aivan epävarmoiksi siitä miten heidät otetaan vastaan ja odottivat syvään kumartaen mitä ruhtinas sanoisi.

— Onnen pyörä kieppuu ja alentaa ylpeät, sanoi ruhtinas. — Te ette tahtoneet, hyvät herrat, seurata kutsumustamme, mutta nyt saavutte itse.

— Teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Osinski rohkeasti, — kaikesta sydämestä olisimme tahtoneet palvella teidän johdollanne, mutta meillä oli selvä kielto. Se joka sen on antanut kantakoon siitä edesvastuun. Me pyydämme anteeksi vaikka olemmekin viattomat, sillä sotureinahan meidän täytyi pysyä kuuliaisina ja vaieta.

— Onko ruhtinas Dominik peruuttanut käskynsä? kysyi ruhtinas.

— Käsky ei ole peruutettu, vastasi Osinski, — mutta se ei enään velvoita meitä, koska meidän joukkojemme ainoa pelastus nyt on teidän ruhtinaallisen armonne käsissä. Teidän komentonne alaisina tahdomme niin ollen tämän jälkeen elää, palvella ja kuolla.

Nämä miehuullista voimaa uhkuvat sanat ja Osinskin ryhti tekivät sekä ruhtinaaseen että upseereihin mitä parhaimman vaikutuksen. Osinski oli näet kuuluisa soturi ja nuoresta iästään huolimatta — hän näet ei ollut neljääkymmentä vuotta vanhempi — oli hän jo ehtinyt saavuttaa sotilaallisen kokemuksen ulkomaalaisissa armeijoissa. Jokainen soturinsilmä katselikin häntä mielellään. Hän oli pitkä ja suora kuin kaislan ruoko, hänen keltaisten viiksiensä päät olivat kammatut pystyyn ja leukaparta leikattu ruotsalaiseen malliin. Koko hahmoltaan ja ryhdiltään muistutti hän kolmenkymmenvuotisen sodan päällikköjä. Korycki taas, joka oli tatarilaista alkuperää, ei missään suhteessa muistuttanut häntä. Hän oli kooltaan pieni ja tanakka, hänellä oli synkkä katse ja ulkomaalaisessa puvussaan, joka ei sopinut hänen itämaisiin piirteisiinsä, teki hän oudon vaikutuksen. Hän komensi valitusta saksalaisesta jalkaväestä kokoonpantua rykmenttiä ja oli hän yhtä kuuluisa miehuudestaan kuin äreydestään ja siitä, että hän piti soturejaan rautaisessa kurissa.

— Odotamme teidän ruhtinaallisen armonne käskyjä, sanoi Osinski.

— Kiitän teitä, hyvät herrat, päätöksestänne, ja otan vastaan teidän tarjotun palveluksenne. Tiedän, että soturin tulee totella ja minä lähetinkin teille sanan vain siksi, etten tuntenut teille annettua kieltoa. Varmaan saamme nyt toistemme seurassa kokea sekä pahoja että hyviä hetkiä, mutta toivon kuitenkin, että te tulette olemaan tyytyväisiä uudessa palveluksessanne.

— Toivottavasti tulette tekin, herra ruhtinas, olemaan tyytyväiset meihin ja päällikköihimme.

— Hyvä, sanoi ruhtinas. — Onko vihollinen kaukanakin takananne?

— Tiedustelujoukot ovat lähellä, mutta päävoima voinee saapua vasta aamuun mennessä.

— Hyvä, silloinhan meillä on aikaa. Käskekää, hyvät herrat, rykmenttienne asettua kentälle, jotta saan nähdä millaisia sotureja olette meille tuoneet ja mitä heidän avullansa saamme aikaan.

Everstit palasivat rykmenttiensä luo ja marssivat hetken perästä niiden etunenässä leiriin. Ruhtinaan ratsulippukuntien upseerit kiirehtivät taajoissa joukoissa kuin muurahaiset katsomaan uusia tovereitaan. Ensimäisinä marssivat esiin kuninkaalliset rakuunat kapteeni Gizan johdolla. Heillä oli päässä raskaat ruotsalaiset kypärit korkeine harjoineen, he istuivat hyvinhoidettujen ja hyvin satuloitujen podolilaisten hevosten selässä. Sotamiehet olivat reippaita, levänneitä ja tekivät puhtaassa välkkyvässä puvussaan komean vaikutuksen, eroten jyrkästi ruhtinaan kovia kokeneista rykmenteistä, joiden puvut olivat kuluneet ja sateesta ja auringonpaahteesta haaltuneet. Näiden jäljessä marssi rykmenttineen esiin Osinski ja viimeisenä Korycki. Kuiskien kehuivat toisilleen ruhtinaan upseerit saksalaisten syviä rivejä. Heidän köllerinsä olivat yksivärisen punaiset, olkapäillä oli kiiltävät musketit. He marssivat kolmekymmentä rivissä, yhtä jalkaa aivan kuin marssimassa olisi ollut yksi mies, voimakkaasti ja tömistäen, ja kaikki olivat kookkaita tanakkoja miehiä, vanhoja sotilaita, jotka olivat olleet mukana monessa maassa ja monessa tulessa, suurimmalta osaltaan kolmekymmenvuoden veteraaneja, tunnollisia, kuriin tottuneita ja kokeneita.

Kun he tulivat ruhtinaan kohdalle, huusi Osinski: "Halt!" ja rykmentti pysähtyi kuin maahan naulattuna. Upseerit kohottivat nyt komentosauvansa, lipunkantaja nosti lippua ja, heilauttaen sitä kolme kertaa, laski hän sen ruhtinaan eteen. "Vorwärts"! huusi Osinski, "vorwärts"! toistivat upseerit ja jälleen marssi rykmentti eteenpäin. Aivan samoin, jollei ehkä vieläkin reippaammin, esitti väkensä Korycki, jonka väen nähdessään kaikki soturit riemastuivat. Mutta paras asiantuntija, Jeremi itse, pani kädet kupeilleen, katseli joukkoja tyytyväisen näköisenä ja hymyili, sillä juuri jalkaväkeä häneltä puuttui ja hän oli varma siitä, ettei hän koko maailmasta olisi saattanut löytää parempaa kuin tämä. Hän tunsi myöskin voimiensa nyt kasvaneen ja uskoi pystyvänsä suorittamaan suuriakin sotatekoja. Upseerit taas keskustelivat kaikenlaisista sota-asioista, kuten sotamiehistä, jommoisia eri maissa näkee.

— Hyvä on zaporogilainenkin jalkaväki, varsinkin puolustautuessaan ampumahaudassa, sanoi herra Sleszynski, — mutta nämä ovat vieläkin kestävämmät, sillä nämä ovat harjaantune empiä.

— Ovat kyllä, paljonkin parempia, vastasi herra Migurski.

— Mutta raskasta väkeä ne ovat, sanoi herra Wierszul. — Ottaisin, jos niiksi tulisi, kahdessa päivässä väsyttääkseni heidät tatareineni niin, että kolmantena jo voisin teurastaa heidät kuin lampaat.

— Mitä te puhuttekaan, saksalaiset ovat hyviä sotamiehiä.

Siihen huomautti herra Longinus Podbipienta laulavalla liettualaisella murteellaan:

— Jumala on armossaan lahjoittanut eri kansoille eri avut. Kuten tiedätte ei maailmassa ole meidän ratsuväkeämme parempaa, mutta jalkaväestä taas ei meidän eikä unkarilainen vedä vertoja saksalaiselle.

— Sillä Jumala on vanhurskas, virkkoi herra Zagloba. — Teille esimerkiksi hän on antanut ison omaisuuden, ison miekan ja väkevän käden, mutta sensijaan vähäisen järjen.

— Jopas imeytyi häneen kiinni niinkuin hevosiini, sanoi herra Skrzetuski nauraen.

Mutta herra Podbipienta ainoastaan rypisti kulmiaan ja sanoi tavallisella herttaisuudellaan:

— Ilkeää kuulla. Teille taas on Jumala antanut liian pitkän kielen.

— Jos väitätte, että hän on tehnyt pahoin antaessaan minulle juuri sellaisen kielen jollainen minulla on, niin menette helvettiin puhtauksinenne päivinenne, sillä te puhutte kuin puhuttekin hänen tahtoansa vastaan.

— Kukapa väittelyssä voisi voittaa teidät. Teiltä tulee sanoja kuin saavista kaataen.

— Tiedättekös te, hyvä herra, mikä eroittaa ihmisen eläimestä?

— No mikä?

— Järki ja puhe.

— Kas siinä sai! sanoi eversti Mokrski.

— Jollette siis käsitä miksi paras ratsuväki on Puolassa ja paras jalkaväki Saksassa, niin minä selitän.

— No miksi, miksi? kysyi joukko ääniä.

— Katsokaas, kun Jumala oli luonut hevosen, niin hän toi sen ihmisten eteen, jotta he saisivat ihailla hänen tekoansa. Mutta rannalla sattui seisomaan saksalainen, niinkuin niitä tuppaa joka paikkaan. Jumala näyttää silloin hevosta saksalaiselle ja kysyy mikä tämä on. Ja saksalainen vastaa "Pferd". — Mitä? sanoo Luoja, — sanotko sinä minun teostani "pfe" [Puolassa merkitsee pfe: hyi]. Et sinä, lurjus, saa ratsastaa minun käteni työllä ja jos joskus saisitkin, niin huonosti se tulee käymään. Näin sanottuaan lahjoitti Jumala hevosen puolalaiselle. Kas siksi on puolalainen ratsuväki paras. Mutta saksalaiset alkoivat nyt jalkaisin patikoida Jumalan perässä ja pyytelivät anteeksi, ja niin heistä tuli parasta jalkaväkeä.

— Mestarillisestipa te olettekin tämän asian harkinnut, sanoi herra Podbipienta.

Keskustelu katkesi, sillä saapui uusia vieraita. Ilmoitettiin, että leiriä lähenee vielä jokin toinen sotajoukko, joka ei voi olla kasakoita, koska se ei saavu Konstantynowista päin, vaan aivan toiselta suunnalta, nimittäin Zbrucz-joelta. Pari tuntia myöhemmin nuo uudet lippukunnat marssivatkin paikalle. Ne saapuivat niin äänekkäästi soittaa helistellen ja rumpuja pärryttäen, että ruhtinas vihastui ja lähetti käskyn että pitää olla hiljaa, koska vihollinen on likellä. Vastasaapuneiden päällikkö osottautui olevansa valtakunnan vartiomestari Samuel Laszcz, kuuluisa seikkailija, nyrkkioikeuden harjoittaja, kerskailija ja tappelija, mutta hyvä soturi. Hän toi muassaan kahdeksansataa miestä, samaa lajia kuin hän itsekin, osaksi aatelisia, osaksi kasakoita, miehiä, joiden kaikkien oikeuden mukaan olisi tullut riippua hirsipuussa. Ruhtinas Jeremi ei kuitenkaan katsonut tämän väen hurjuuteen, sillä hän oli varma siitä, että nuo sotamiehet hänen käsissään muuttuvat kuuliaisiksi lampaiksi ja korvaavat hurjuudellaan ja miehuudellaan muut puutteensa. Tämä oli onnellinen päivä. Vielä eilen, Kiowan vojevodan uhatessa lähteä, oli ruhtinas aikonut luopua taistelusta kunnes saapuisi lisävoimia ja päättänyt joksikin aikaa asettua rauhallisemmille seuduille. Tänään oli hän taasen miltei kaksitoistatuhantisen armeijan johdossa. Ja vaikka Krywonosilla olikin viisi kertaa enemmän väkeä, niin saattoi molempia taistelevia puolia pitää tasaväkisinä, koska kapinallisen sotajoukon pääosa oli rahvasta. Nyt ei ruhtinas enään ajatellutkaan lepoa. Otettuaan erilleen Laszczin, Kiowan vojevodan, Zacwilichowskin, Machnickin ja Osinskin, neuvotteli hän heidän kanssaan sodan jatkamisesta. Päätettiin seuraavana päivänä tarjota Krywonosille taistelua: jollei hän tulisi vastaan, niin lähdettäisiin häntä hakemaan.

Pian oli jo myöhäinen yö. Sateiden jälkeen, jotka Machnowkan luona olivat tehneet sotamiehille niin paljon kiusaa, oli ilma asettunut ja käynyt kauniiksi poudaksi. Taivaan pimeällä holvilla välkkyivät kultaisten tähtien parvet, kuu nousi korkealle, valkaisten Rosolowcen katot. Leirissä ei kukaan ajatellutkaan nukkumista. Kaikki koettivat arvaella kuinka huominen taistelu mahtaa päättyä ja valmistautuivat siihen, jutellen vanhaan tapaansa, laulellen ja päätellen saavansa pian nauttia odotettuja iloja. Upseerit olivat erinomaisella tuulella, he kokoontuivat ison nuotion ympärille ja kilistelivät siinä maljojaan.

— Kertokaappa nyt vielä enemmän, sanoivat he Zagloballe. Kun te siis olitte päässeet Dnieperin yli, niin mitä te sitte teitte ja miten te tulitte Bariin?

Herra Zagloba tyhjensi simatuoppinsa ja sanoi:

"… Sed jam nox humida coelo praecipitat Suadentque sidera cadentia somnos. Sed si tantus amor casus cognoscere nostros, lncipiem…"

(Mutta jo kiirehtii taivaalle kostea yö ja laskevat tähdet kehoittavat uneen. Jos teillä kuitenkin on niin suuri halu tutustua vaiheisiimme, niin alan…)

— Hyvät herrat, jos minä kertoisin yksityiskohtaisesti kaikesta, niin ei siihen riittäisi kymmenenkään yötä eikä simaakaan, sillä vanhaa kurkkua täytyy voidella niinkuin vanhoja vankkureita. Teille saa siis nyt riittää kun kerron, että tulin ruhtinattaren kanssa Korsuniin itse Chmielnickin leiriin ja että siitä helvetistä saatoin neidin eheänä ulos.

— Jeesus Maaria, oletteko te harjoittanut noituutta huudahti herra Wolodyjowski.

— Aivan oikein, minä teinkin noidantemppuja, vastasi herra Zagloba, — sillä minähän opin tuon helvetillisen taidon jo nuorena eräältä aasialaiselta naisnoidalta, joka rakastui minuun ja ilmaisi minulle kaikki musta temppunsa. Mutta valitettavasti en minä noitumisellani voinut saada aikaan paljoakaan, sillä siellä oi konstit konsteja vastassa. Chmielnickin ympärillä häärii paljon poppamiehiä ja noita-akkoja ja nämä ovat tuoneet hänen palvelukseensa paljon paholaisia, joita hän komentaa kuin orjia vain. Kun hän menee nukkumaan, niin vetää piru saappaat hänen jalastaan, kun hänen vaatteensa ovat tomuttuneet, niin pirut hännillänsä pölyttävät ne puhtaiksi ja välistä hän juovuksissa vielä lyö jotakin pirua kuonoonkin, sanoen, että se huonosti toimittaa palveluksensa.

Jumalinen herra Longinus ristitsi kasvonsa ja sanoi:

— Heidän kanssansa ovat helvetin väet, meidän kanssamme taivaan voimat.

— Nuo noidatpa olisivat ilmaisseet Chmielnickille kuka minä olen ja ketä minä saatan, jollen minä eräällä ovelalla keinolla olisi pannut niitä vaikenemaan. Pelkäsin myöskin, että Chmielnicki tuntisi minut, sillä vuosi sitten olin pari kertaa tavannut hänet Dopulalla. Oli siellä lisäksi muutamia muitakin tuttuja päällikköjä, mutta hekään eivät huomanneet mitään. Vatsani oli painunut kokoon, parta oli kasvanut vyötärelle ja hiukset hartioille asti, kaiken muun peitti valepuku niin ettei, kuten sanottu, kukaan minua tuntenut.

— Näittekö todella itse Chmielnickin ja puhuitte hänen kanssaan?

— Kuinka en olisi nähnyt — aivan niinkuin teidät nyt tässä edessäni! Hänhän lähetti minut vakoilijana Podoliaan levittämään julistuksiansa talonpojille. Hänhän antoi minulle lähettinuijan, jotta se suojelisi minua ordaa vastaan ja niin saatoin Korsunista lähtien kulkea kaikkialla turvassa. Kun sitte sattui vastaani talonpoikia tai suistolaisia, niin pistin nuijan heidän nokkansa alle ja sanoin: haistakaappas, lapset, tätä ja menkää hiiteen! Niinikään käskin kaikkialla antaa itselleni ruokaa ja juomaa ja runsaasti sitä vaadinkin ja sitä annettiin. Ja oppaita sain niinikään. Niin että minun oli varsin mukava olla ja tietysti pidin aina huolta siitä, että ruhtinatar poloinen saisi levätä suurten vaivojensa ja kauhujensa jälkeen. Ja sen minä teille vakuutan, että ennenkuin olimme päässeet Bariin, niin hän jo oli siinä määrin virkistynyt, että yksi ja toinen silmä siellä Barissa alkoi katsomistaan katsoa häneen. Siellä niitä on paljon hienoja neitoja, sillä sinne on kuin onkin kokoontunut aatelia pitkien matkojen takaa, mutta niin ne kaikki häneen verrattuina ovat kuin pöllöt pääskyseen. Kaikki häntä rakastavatkin ja kaikki tekin rakastuisitte häneen, jos tuntisitte hänet.

— Varmaan, sanoi pikku herra Wolodyjowski.

— Mutta miksi te vaelsitte aina Bariin asti? kysyi herra Migurski.

— Siksi etten tahtonut pysähtyä ennenkuin saavun turvalliseen paikkaan. En näet luottanut pieniin linnapahaisiin. Ajattelin, että kapina kyllä leviää niihin asti. Mutta vaikkapa se leviäisikin Bariin, niin siinä sillä olisi kova pähkinä purtavana. Siellä on herra Andrzej Potocki rakennuttanut mahtavat muurit ja välittää Chmielistä yhtä vähän kuin minä tyhjästä pikarista. Arveletteko ehkä, hyvät herrat, minun tehneeni tyhmästi loitotessani niin kauvas tulesta? Mutta muuten olisi varmaan tuo Bohun saanut minut kiinni ja jos hän olisi saavuttanut minut, niin vakuutan, että hän olisi tehnyt minusta marsipaanin koiria varten. Te ette tunne häntä, mutta minä tunnen. Piru hänet vieköön. Niinkauvan kuin ei hän ole hirtetty, olen minä vailla rauhaa. Antakoon hänelle Jumala onnellisen lopun, amen. Varmaan ei hän ketään muuta ihmistä ole kätkenyt niin tarkasti hampaankoloon kuin minut. Brrrrr, kun minä sitä ajattelen, niin selkäpiitäni karmii. Siksipä minä nykyään mielelläni nautin juomiakin, vaikkei minulla luonnostani ole ensinkään taipumusta juomiseen.

— Mitä te turhia puhutte, huomautti herra Podbipienta, — juottehan te niinkuin kaivonvintta.

— Älkää te katsoko kaivoon, sillä sen pohjalla ette näe viisaan kuvaa. Mutta mitäs niistä! Kun siis Chmielnickin turvanuija kainalossani vaelsin viemään hänen julistuksiaan, niin en tietenkään kohdannut suuriakaan vastuksia. Tultuani Winnicaan, näin siellä herra Aksakin lippukunnan, saman joka on täällä leirissämmekin, mutta en kuitenkaan vielä tahtonut luoda päältäni kerjäläisnahkaa, koska pelkäsin moukkia, vaan julistuksista minä sentään pääsin kuin pääsinkin eroon. Siellä on muuan remmintekijä nimeltä Suhak, joka vakoili zaporogilaisten hyväksi ja lähetteli tietoja Chmielnickille. Hänen kauttaan minä panin julistukset menemään, ensin kuitenkin kirjoitettuani niihin lisää sellaisia viisauksia, että Chmiel varmaan käskee nylkeä sen, joka ne lukee kansalle. Aivan lähellä Baria sattui minulle sitte sellainen hama, että olin vähällä hukkua rannalle.

— No mitäs siellä sitte tapahtui?

— Kohtasin hurjia juopuneita sotamiehiä, jotka sattuivat kuulemaan kuinka minä sanoin ruhtinattarelle: "hyvä neiti" — minä nimittäin en enään ollut niin varovainen, kun jo olin niin likellä omaa väkeä. No, ne ajattelemaan, että mikäs vaari tuo on ja mikäs eriskummallinen poika se on, jota puhutellaan hyväksi neidiksi. He katsahtavat ruhtinattareen ja näkevät, että hän on kaunis kuin kuva. Minä sysäsin hänet nopeasti syrjään, asetuin hänen eteensä ja tartuin sapeliin…

— Sepä kummaa, keskeytti herra Wolodyjowski, — että teillä oli sapeli muassanne, vaikka olitte puettu vaariksi.

— Häh, sanoi Zagloba, — ettäkö minulla oli sapeli? Kukas teille on sanonut, että minulla oli sapeli? Ei ollutkaan minulla sapelia, mutta minä tempasin sotamiehen sapelin, joka oli pöydällä. Tämä kaikki tapahtui, nähkääs, Szypincen krouvissa. Samassa silmänräpäyksessä kaasin maahan kaksi tungettelijaa. Nämä tarttuvat kivääreihinsä, minä huutamaan: seis, koirat, minä olen aatelismies. Samassa huudetaan jo muualtakin: seis, seis! sillä paikalle saapuu tiedusteluosasto. Se ei sentään ollutkaan mikään tiedusteluosasto, vaan rouva Slawoszewski saattueineen. Rouvaa oli näet saattamassa hänen poikansa, nuori nulikka, viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä. Ja nämä hillitsivät nyt hurjimukset. No minä rukoilemaan rouvaa ja sain kuin sainkin hänet niin heltymään, että hänen kyyneltensä sulut heti aukenivat. Hän otti nyt ruhtinattaren vaunuihinsa ja niin sitä lähdettiin Bariin. Mutta luulettekos, että loru loppuu tähän — mitä vielä…

Yhtäkkiä keskeytti herra Sleszynski kertomuksen.

— Katsokaappa, hyvät herrat, sanoi hän, — onko tuo aamuruskoa?

— Ei se ole mahdollista, vastasi herra Skrzetuski. — On liian varhaista.

— Se on Konstantynowin suunnalla.

— Niin on. Ja näettekö, se kasvaa kasvamistaan.

— Totta tosiaan, se on tulipalon loimua.

Kasvot kävivät vakaviksi, kaikki unohtivat keskustelun ja hypähtivät seisoalleen.

— Se on kuin onkin tulipalon loimua! toistivat useat.

— Krywonos on lähtenyt liikkeelle Polonnesta.

— Krywonos koko joukkoineen.

— Etujoukot varmaan ovat sytyttäneet tuleen kaupungin tai läheiset kylät.

Samassa alkoi kuulua hiljaisia hälytystoitotuksia ja vanha Zacwilichowski ilmaantui äkkiä upseerien joukkoon.

— Hyvät herrat, sanoi hän, — olemme saaneet uutisia tiedustelujoukoilta. Vihollinen on näkyvissä, lähdemme heti liikkeelle. Kaikki lippukuntiensa luo.

Upseerit lähtivät kiireesti rykmenttiensä luo. Palvelijasotamiehet sammuttivat nuotiot ja hetken perästä vallitsi leirissä täysi pimeys. Vain etäällä Konstantynowin suunnalla levisi punotus taivaalla yhä laajemmalle, käyden yhä voimakkaammaksi ja loimullaan kalventaen tähdet, jotka vähitellen sammuivat. Taasen kuului hiljaista torventoitotusta. Ratsunselkään nouseminen ilmoitettiin vain puhaltamalla torvien suuttimiin. Miehet ja hevoset alkoivat nyt häämöittävinä hahmoina liikkua eteenpäin. Hiljaisuudesta erottautui kavioiden töminää, jalkamiesten säännölliset askeleet ja kumea kolina, jonka aiheuttivat Wurcelin tykit, kun niitä kuljetettiin. Välistä helähtivät musketinpiiput tai kuului joitakin komentosanoja. Tässä yöllisessä, hämärän verhoamassa sotaretkessä, näissä pidätetyissä äänissä, tässä hälyssä, rauta-aseiden hiljaisessa kilahtelussa ja miekkojen välkähtelyssä oli jotakin kaameaa ja pahaa-ennustavaa. Lippukunnat liukuivat Konstantynowiin vievää tietä pitkin, soluen tulipaloa kohti ja muistuttaen siinä kulkiessaan jotakin jättiläislohikäärmettä, joka ryömii pimeydessä. Ihana heinäkuunyö likeni kuitenkin loppuaan. Rozolowcessa alkoivat jo kukot laulaa, niiden äänet kuuluivat yli koko kaupungin. Rozolowcen ja Konstantynowin väliä oli muuten penikulman matka, ennenkuin siis sotajoukot verkkaan marssien olivat päässeet puolitiehen, niin alkoi tulipalon loimun takaa jo pilkoittaa kalpea ja ikäänkuin pelästynyt aamunkoitto. Täyttämistään täytti se valollaan ilmaa, tuoden pimennosta esiin metsät, lehdot, maantien valkoisen nauhan ja sitä pitkin marssivat sotajoukot. Nyt saattoi jo selvästi eroittaa miehet, ratsut ja taajat jalkaväen rivit. Puhalteli viileä aamutuuli, pannen liput lepattelemaan upseerien päiden päällä.

Ensimäisinä marssivat Wierszulin tatarit, niiden jäljessä Poniatowskin kasakat, sitte rakuunat, Wurcelin tykistö ja viimeisinä jalkaväki ja husaarit. Herra Zagloba ratsasti Skrzetuskin vieressä ja siitä tavasta millä hän väänteli satulassa, saattoi selvästi huomata, että läheisestä taistelusta johtuva levottomuus oli hänet vallannut.

— Kuulkaappa, sanoi hän Skrzetuskille, hiljaa kuiskaten ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku heitä kuuntelisi.

— Mitä haluatte?

— Hyökkäävätkö husaarit ensimäisinä?

— Sanoittehan juuri olevanne vanha soturi ettekä tiedä, että husaarit aina säästetään taistelun ratkaisevaan hetkeen, jolloin vihollinen tekee suurimman ponnistuksensa.

— Tiedänhän minä toki sen, tiedän kyllä, mutta tahdoin kuitenkin kysyä varmuuden vuoksi.

He vaikenivat. Hetken perästä herra Zagloba, alentaen ääntään entistä enemmän, jälleen kysyi:

— Onko Krywonosilla muassa koko väkensä?

— On.

— Ja paljonko hänellä sitä on?

— Kuusikymmentä tuhatta miestä, rahvas siihen luettuna.

— Hyi saakeli, sanoi herra Zagloba. Skrzetuski hymähti itsekseen.

— Älkää luulko minun pelkäävän, kuiskasi Zagloba. — Mutta minulla on hengenahdistusta enkä minä sentähden pidä tungoksesta. Kuumuus nimittäin, juuri kuumuus ei sovi minulle. Toista olisi kaksintaistelussa. Siinä saattaa ihminen toki käyttää hyväkseen oveluuttaan, mutta tässä ei sukkeluus merkitse mitään. Täällä ei peliä ratkaise järki, vaan kädet. Täällä minä olen typerä verrattuna herra Podbipientaan. Säilytän vatsani kohdalla kahtasataa kultarahaa, jotka ruhtinas antoi minulle, mutta uskokaa pois: soisin vatsani kerrassaan olevan muilla mailla. Huhhuh, en minä pidä näistä suurista taisteluista. Piru ne vieköön.

— Ei teillä ole mitään hätää, rohkaiskaa mielenne.

— Ettäkö minulta puuttuisi rohkeutta? Ehei! Sitä minä vain pelkään, että miehuus minussa voittaa järkevyyden. Olen kiivasluontoinen, ja lisäksi näin pahan enteen: kun istuimme nuotion ääressä, putosi kaksi tähteä. Kuka tietää, vaikka toinen niistä olisi ollut minun tähteni.

— Hyvien töittenne takia palkitsee Jumala teitä ja säilyttää teidät terveenä.

— Kunhan ette vain liian aikaisin olisi miettinyt minulle palkintoa.

— Miksette jäänyt kasakkain leiriin?

— Ajattelin että säännöllisessä väessä sittenkin on turvallisempaa.

— Niin onkin. Saatte nähdä, ettei tässä ole hätäpäiviä. Me olemme jo tähän kokonaan tottuneet ja tottumus on toinen luonto, consuetudo altera natura. Kas tuossahan jo ovat Slucz ja Wyszowaty-Staw.

Wyszowaty-Stawin vedet, jotka pitkät tokeet eroittivat Sluczista, välkkyivät todella jo näköpiirissä. Sotajoukot kokonaisuudessaan pysähtyivät nyt heti.

— Joko leikki nyt alkaa? kysyi herra Zagloba.

— Ruhtinas vain tarkastaa kaikki rivit, vastasi herra Skrzetuski.

— En pidä tungoksesta, toistan sen teille, en pidä tungoksesta.

— Husaarit oikealle siivelle! huusi palvelijasotamies, jonka ruhtinas oli lähettänyt Jan herran luo.

Tuli jo aivan valoisaa. Kuu kalpeni nousevan auringon loistossa. Kultaiset säteet heijastuivat husaarien keihäitten teriin ja teki aivan sen vaikutuksen kuin upseerien yläpuolella olisi palanut tuhansia kynttelejä. Kun rivit olivat järjestetyt, viritti koko joukko, nyt enään salaamatta itseään, yhtenä miehenä laulun: "Jo aukee pelastuksen portit". Mahtava laulu laskeutui alas aamukasteiselle nurmelle, raikui mäntymetsää vastaan ja liiteli kaiun kantamana taivasta kohti.

Pian oli lammikkojen tuonpuolinen ranta silmänkantaman alalla täynnä kasakkaparvia. Rykmentit soluivat esiin toinen toisensa perästä, zaporogilaiset ratsujen selässä, aseinaan pitkät keihäät, jalkaväki varustettuna pyssyillä, ja perässä vyöryivät viikatteilla, varstoilla ja heinähangoilla asestettujen talonpoikien aallot. Heidän takanaan häämöitti kuin sumussa jättiläiskokoinen vankkurileiri, joka oli kuin mikäkin liikkuva kaupunki. Tuhansien vankkurien narina ja hevosten hirnunta kuului aina ruhtinaan sotamiesten korviin asti. Tällä kertaa kulkivat kasakat kuitenkin pitämättä tavanmukaista meluaan, ulvomatta ja huutamatta. Lammikon toiselle rannalle he pysähtyivät. Molemmat vastakkaiset mahdit katselivat siinä hetken vaieten toisiaan.

Herra Zagloba pysytteli yhä Skrzetuskin vieressä, katsellen ihmismerta ja puhella muristen:

— Jeesus Kristus, miksi olet luonut noin paljon roskaväkeä! Siellä on varmaan itse Chmielnicki moukkineen ja kaikkine täineen. Eikö tuo nyt ole sulaa vallattomuutta, sanokaappa nyt. Niinhän niitä on kuin heinäsirkkoja. Ja kuinka hyvä olikaan ennen maailmassa elellä täällä Ukrainassa! Ja lappamistaan niitä vain lappaa lisää. Suokoon Jumala, että piru veisi heidät helvettiinsä. Ja tuon kaiken me nyt saamme niskaamme. Tarttukoon heihin räkätauti.

— Älkää kirotko, tänään on sunnuntai.

— Se on totta, nyt on sunnuntai. Pitää siis muistaa Jumalaa. Pater noster qui es in coelis … Mikäpä niille lurjuksille olisi pyhää… Sanctificetur nomen tuum … Mitähän noilla tokeilla tänään tuleekaan tapahtumaan… Adveniat regnum tuum … Taas ahdistaa henkeäni… Fiat voluntas tua … Ottakoon teidät piru haltuunsa, senkin Jotunit ja murhamiehet… Katsokaappa, mitäs tuo on?

Muutaman sadan miehen suuruinen osasto erottautui nyt mustasta joukosta, lennättäen kiireessä ja epäjärjestyksessä tokeita kohden.

— Ne ovat ärsyttäjät, sanoi herra Skrzetuski. — Jopa tullaan meidänkin puoleltamme.

— Joko taistelu nyt todellakin alkaa?

— Ihan varmaan.

— Mitä hittoa tämä on? (Herra Zagloban paha tuuli paisui jo yli äyräittensä.) Ja te katselette tätä kaikkea niinkuin mitäkin teatteria laskiaisaikaan! huudahti hän suuttuneena herra Skrzetuskille. — Ikäänkuin ei tässä teidänkin nahkanne olisi kysymyksessä.

— Me olemme siihen tottuneita, johan sen sanoin.

— Ratsastatte kai tappelemaan ärsyttäjien kanssa?

— Husaariupseerin ei sovi lähteä kaksintaisteluun tuollaisen vihollisen kanssa. Joka pitää kiinni arvostansa, ei tee sitä. Mutta näihin aikoihin ei kukaan välitä arvostansa.

—Jopa lähdetään meidänkin puoleltamme! huudahti herra Zagloba, silmillään seuraten Wolodyjowskin rakuunain punaista linjaa, joka ravia ratsastaen liikkui tokeita kohti.

Rakuunain jälkeen lähti liikkeelle kymmenkunta vapaaehtoista joka lippukunnasta. Muiden muassa menivät: punatukkainen Wierszul, Kuszel, Poniatowski, kaksi Karwiczia ja husaarilippukunnasta herra Longinus Podbipienta.

Etäisyys molempien osastojen välillä väheni melkoisesti.

— Saatte pian nähdä jotakin kaunista, sanoi Skrzetuski herra Zagloballe. — Katsokaappa nyt erityisesti Wolodyjowskia ja Podbipientaa. Kerrassaan oivallisia ratsu-upseereja! Näettekö heidät?

— Näen kyllä.

— Herkullista on katsella heitä!

VIIDESTOISTA LUKU.

Päästyään toisiaan likelle pysäyttivät sotamiehet hevosensa ja alkoivat ensin sättiä toinentoistaan.

— Tervetuloa, tervetuloa, pian saamme teidän raadoillanne ruokkia koiria! huusivat ruhtinaan sotamiehet.

— Te ette kelpaa koirillekaan!

— Te puolestanne saatte mädätä tuossa lammikossa, senkin kunnottomat ryövärit!

— Se mätänee jonka se on kohtalo. Pian tulevat kalat teitä tuossa lammikossa nyppimään.

— Tunkiolle talikkoinenne, moukat! Se sopii teille paremmin kuin sapelinkäyttö.

— Me kyllä olemme moukkia, mutta poikamme syntyvät teidän aatelisneidoistanne, he ovat jo aatelia!

Joku kasakka, nähtävästi Dnieperin takaa, karautti muiden edelle ja huusi, pannen molemmat kätensä torveksi suun eteen, mahtavalla äänellä:

— Ruhtinaalla on kaksi veljentytärtä, — sanokaa, että hän lähettää heidät Krywonosille…

Maailma musteni herra Wolodyjowskin silmissä, kun hän kuuli tämän herjauksen. Samassa silmänräpäyksessä kannusti hän ratsunsa zaporogilaista vastaan.

Jo kaukaa tunsi hänet herra Skrzetuski, joka husaareineen seisoi oikealla siivellä. Hän huusi Zagloballe:

— Nyt lentää Wolodyjowski eteenpäin. Se on Wolodyjowski, katsokaahan toki, tuolla, tuolla!

— Kyllä minä näen, huusi herra Zagloba. — Hän onkin jo perillä. Jo tappelevat. Yks, kaks! Enempi vain sitä sorttia! Nyt näen jo kaikki tyynni. Ohoh, jokos nyt! Se se on poika! Niitähän on kokonainen metsä hänen kimpussaan.

Toisessa hyökkäyksessä herjaaja jo kaatuikin kuin ukkosen lyömänä maahan. Hänen päänsä horjahti kasakkoja kohti, siten antaen heille pahan enteen.

Mutta samassa syöksyi esiin toinen kasakka, yllään punainen viitta, joka nähtävästi oli ryöstetty joltakin aatelismieheltä. Hän hyökkäsi hiukan sivulta herra Wolodyjowskin kimppuun, mutta juuri kun hänen piti iskeä, kompastui hänen hevosensa. Herra Wolodyjowski kääntyi ja silloin tuli mestari näkyviin. Sillä hän vain liikautti kämmentänsä, tehden niin keveän ja pehmeän liikkeen, että sitä tuskin huomasi. Zaporogilaisen sapeli lensi kuitenkin ilmaan, herra Wolodyjowski sieppasi häntä kurkusta kiinni ja tempasi hänet hevosineen päivineen puolalaisten puolelle.

— Rakkaat veljet, pelastakaa! huusi vanki. Kasakka ei yrittänytkään tehdä vastarintaa, hän tiesi, että hänet silloin heti olisi lävistetty sapelilla. Hän painoi kantapäänsä hevosen kylkiä vastaan kiihdyttääksensä sitä ja niin kuljetti herra Wolodyjowski häntä kuin susi vuohta.

Tämän nähdessään karautti nyt kummaltakin puolen paikalle kymmenkunta soturia — useampia ei mahtunut kapeille tokeille. Alkoi taistelu kaksittain. Mies törmäsi miestä, hevonen hevosta ja sapeli sapelia vastaan, ja komeaa todella oli katsella kaksintaistelevien riviä. Suurimmassa jännityksessä molemmat sotajoukot sitä seurasivatkin, koettaen tästä alkuottelusta päätellä, miten varsinaisen taistelun tulisi käymään. Aamuaurinko valaisi taistelevia, ilma oli niin läpikuultava, että molemmilta puolilta saattoi eroittaa miltei kasvonpiirteetkin. Kaukaa katsoen olisi luullut, että kysymyksessä on jotkin leikit tai turnajaiset. Tuontuostakin läksi kuitenkin keskeltä mellakkaa kiitämään hevonen ilman ratsastajaa, tuontuostakin putosi tokeilta ruumis kirkkaaseen veteen, josta silloin pärskähti yltympäri kultaisia kipunoita, ja samassa läksi aallon ympyriäinen piiri etenemään kauvemmaksi.

Molemmin puolin kasvoi soturien rinnassa into, kun he katselivat upseeriensa uljuutta. Jokainen toivoi tietenkin onnea omilleen. Yhtäkkiä löi herra Skrzetuski yhteen kätensä niin että panssarin suomukset helähtivät ja huudahti:

— Wierszul on kuollut! Hän kaatui yhdessä hevosen kanssa — katsokaa, tuolla valkoisella hän ratsasti!

Mutta Wierszul ei ollut kuollut, vaikka hän kyllä oli kaatunut hevosensa kanssa. Jättiläiskokoinen Puljan, ruhtinas Jeremin entinen kasakka, joka nyt oli alipäällikkönä Krywonosilla, oli syössyt molemmat kumoon. Tämä Puljan oli kuuluisa ärsytystaistelija ja otti aina osaa tähän leikkiin. Hän oli niin väkevä, että hän saattoi yhtaikaa taivuttaa kaksi hevosenkenkää ja häntä pidettiinkin kaksintaistelussa voittamattomana. Syöstyään kumoon Wierszulin, hyökkäsi hän oivallisen Kuroszlachcicz nimisen upseerin kimppuun ja iski hänet hirveällä tavalla kahtia melkein satulaan saakka. Toiset peräytyivät kauhistuneina, mutta nähdessään kasakan viime iskun käänsi herra Longinus inflantilaisen ratsunsa Puljania kohden.

— Saat surmasi! huusi Puljan, nähdessään uhkarohkean miehen.

— Mitäs sille sitte voi, vastasi herra Podbipienta, korottaen sapelinsa.

Hän ei kuitenkaan tällä kertaa käyttänyt kuuluisaa zerwikapturia, kallonhalkaisijaansa, sillä se oli määrätty paljon suurempiin tarkoituksiin kuin kaksintaistelu. Sen oli hän jättänyt uskollisen palvelijapoikansa käsiin rivissä ja oli hänellä vain kevyt Stefan Batoryn aikainen sapeli, jossa oli sinertävä, kullalla kirjailtu terä. Puljan kesti ensimäisen iskun, vaikka hän heti huomasikin joutuneensa tekemisiin aikamoisen taistelijan kanssa ja vaikka sapeli aivan vapisi hänen kourassaan Hän kesti vielä toisen ja kolmannenkin iskun, mutta senjälkeen hän joko lienee huomannut vastustajansa itseään taitavammaksi miekkailijaksi, tai tahtoi hän molempien sotajoukkojen nähden komeilla kauhealla voimallaan, tai pelkäsi hän, että tuo mahdoton raavas, herra Longinus, saa hänet työnnetyksi tokeiden syrjältä veteen — joka tapauksessa hän nyt, torjuttuaan viimeisen iskun, kannusti hevosensa herra Longinuksen hevosen rinnalle ja tarttui väkevillä käsillään kiinni liettualaiseen.

Ja niin olivat he nyt kiinni toisissaan kuin kaksi karhua, jotka kiiman aikana taistelevat naaraasta. He kietoutuivat toistensa ympäri kuin kaksi honkaa, jotka ovat kasvaneet samasta kannosta ja litistyvät vastatusten, muodostaen melkein yhden puun.

Kaikki katselivat vaieten ja henkeään pidättäen taistelua, jonka suorittajista kumpaakin oman väkensä joukossa pidettiin väkevimpänä miehenä. Taistelijat olivat todella kasvaneet yhteen ikäänkuin yhdeksi ruumiiksi, sillä pitkän aikaa pysyivät he liikkumattomina. Ja vain heidän kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja vain heidän pullistuneista otsasuonistaan ja luokiksi taivutetuista selistään saattoi hirvittävän tyyneyden alta huomata, että kummankin hartiat yli-inhimillisellä ponnistuksella pusersivat toisiaan.

Vihdoin alkoi kumpikin miehistä läähättää ja vähitellen kävivät siitä herra Longinuksen kasvot entistäkin punaisemmiksi, mutta kasakan kasvot yhä sinisemmiksi. Kului vielä hetki. Katselijoiden levottomuus kasvoi kasvamistaan. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden kumea, esiinpusertunut ääni:

— Päästä…

— En… veliseni…, vastasi toinen ääni.

Vielä hetkinen. Silloin kuului hirveä rusahdus ja ähkinä ikäänkuin maan alta. Puljanin suusta syöksyi ilmaan tumma verisuihku ja hänen päänsä retkahti olkapäälle.

Nyt nosti herra Longinus hänet satulasta ja ennenkuin katselijat tiesivätkään mitä oli tapahtunut, oli hän heittänyt hänet omaan satulaansa ja karautti täyttä laukkaa väkensä luo.

— Eläköön! huusivat Wisniowieckin soturit.

— Kuolkoon! vastasivat zaporogilaiset. Ja hämääntymättä johtajansa tuhosta syöksyivät he nyt entistä vimmatummin vihollisensa kimppuun. Alkoi kauhea mellakka, joka ahtaudessa kiihtymistään kiihtyi. Varmaan olisivat kasakat urheudestaan huolimatta joutuneet häviölle, heidän vastustajansa kun miekkailussa olivat taitavammat, jollei Krywonosin leiristä samassa olisi alkanut kuulua torventoitotuksia, jotka kutsuivat kasakat takaisin. Nämä peräytyivät heti, mutta vastustajat pysähtyivät hetkeksi paikalleen merkiksi siitä, että taistelukenttä oli jäänyt heidän haltuunsa, ja palasivat vasta sitte, hekin, omiensa luo. Nyt tyhjentyivät tokeet, niille jäi vain miesten ja hevosten ruumiita ikäänkuin pantiksi tulevaisuuden varalle. Kuoleman tie kulki mustana molempien sotajoukkojen välillä. Vain kevyt tuulenhenki rypytti järven sileää pintaa ja humisi pajujen lehdissä rannalla.

Sillävälin olivat Krywonosin rykmentit lähteneet liikkeelle, marssiessaan välähdellen kuin mitkäkin kottaraisten ja korppien parvet. Ensinnä kulki rahvas, sen jäljessä, epäsäännöllisissä riveissä, zaporogilaisten jalkajoukko ja ratsusotilaat, sitte tatarijoukot ja kasakkatykistö, kaikki vailla mitään järjestystä. Ne työntäytyivät sekamelskassa eteenpäin, koettaen tavattoman lukumääränsä voimalla vallata tokeet ja sitte tulvana vyörytä ruhtinaan sotaväen yli. Villi Krywonos uskoi nyrkkiin ja sapeliin eikä sotataitoon, senpätähden hän työnsi koko voimansa yhtaikaa hyökkäykseen ja käski taempien rykmenttien väkisin pakoittaa etumaiset rynnäkköön. Kanuunankuulat alkoivat ikäänkuin villien joutsenten ja kuikkien tavoin läiskiä vettä vastaan. Pitkän välimatkan takia saamatta aikaan vahinkoa ruhtinaan sotajoukoissa, jotka olivat asetetut neliöihin lammen toiselle rannalle, vyöryi ihmistulva tokeiden yli, käyden esteettä eteenpäin. Saavuttuaan joelle haki osa tuota vyöryvää ihmisaaltoa pääsyä sen yli, mutta palasi jälleen tokeelle, kun ei löytänyt. Ja zaporogilaiset tulivat ahdettuina niin tiheään rykelmään, että ratsain olisi voinut ajaa heidän paitansa myöten, kuten Osinski myöhemmin sanoi. Ja he peittivät tokeet niin kokonaan, ettei jäänyt vaaksankaan vertaa vapaata alaa.

Jeremi katseli tätä kaikkea ylemmältä rannalta, hän rypisteli kulmakarvojaan ja hänen silmistään sinkoili salamoja noita laumoja kohden. Nähdessään epäjärjestyksen ja tungoksen joukosta Krywonosin sanoi hän eversti Machnickille:

— Vihollinen näkyy ryhtyvän taistelemaan kanssamme moukkien tavalla ja kulkevan sotataidosta välittämättä kuin ajojahdissa, mutta meidän luoksemme hän ei tule pääsemään.

Krywonosin väki oli kuitenkin ikäänkuin uhmaten ruhtinaan äsken lausumia sanoja jo päässyt puoliväliin tokeita ja siihen hämmästyneenä pysähtynyt. Ruhtinaan sotajoukkojen äänettömyys oli sen kokonaan ällistyttänyt. Mutta juuri samassa hetkessä alkoivat nämä sotajoukot liikkua ja — vetäytyivät taaksepäin, jättäen itsensä ja tokeiden välille laajan puoliympyrän tilaa, josta oli tuleva taistelukenttä.

Senjälkeen sijoittautui Koryckin jalkaväki hajalleen, verhoten Wurcelin tykkien tokeille päin käännetyt kidat, ja taas siinä kolkassa, jonka Slucz ja tokeet muodostivat, välkkyivät rannan viidakossa Osinskin saksalaisten musketit. Asiantuntija voi jo edeltäpäin päättää kenen puolelle voitto oli kallistuva, vain sellainen hurjapää kuin Krywonos saattoi tällaisissa olosuhteissa ryhtyä taisteluun. Wisniowiecki taisi, jos tahtoi, ehkäistä häneltä pääsön lammikon yli, ja silloin oli hänen mahdoton koko armeijallansa sitä saavuttaa. Ruhtinas oli päättänyt tahallaan päästää osan hänen väestään tokeiden yli, sitte ympäröidäkseen ja tuhotakseen sen. Suuri sotapäällikkö käytti hyväkseen vihollisen sokeutta. Tämä ei ottanut lukuun edes sitä seikkaa, että hän saattoi päästä toisella rannalla taistelevan väkensä avuksi vain kapeaa kujaa pitkin, josta oli mahdoton kerrallaan lähettää isompia osastoja. Sotaan tottuneet katselivatkin ylen hämmästyneinä Krywonosin hullua yritystä, johon ei mikään häntä pakoittanut.

Vain kunnian- ja verenhimo tuntuivat olevan pakoittamassa häntä. Hurjapää oli näet saanut tietää, että Chmielnicki, huolimatta Krywonosin johdossa olevien joukkojen mieslukuisesta ylivoimasta, pelkäsi joutuvansa häviölle taistelussa Jeremin kanssa ja että hän sentähden oli koko armeijoineen tulossa hänen avukseen. Hänelle oli tullut käsky, ettei pidä ryhtyä taisteluun, mutta juuri siksi oli Krywonos päättänyt ryhtyä siihen ja hätäillyt.

Valloitettuaan, Polonnen oli hän päässyt veren makuun ja kiiruhti nyt eteenpäin. Jos hän tässä kadottaakin puolet väestään, niin vähät siitä. Lopun antaa hän tulvana vyöryä ruhtinaan vähentyneitä joukkoja vastaan ja tuhoaa ne. Jeremin pään tuo hän lahjaksi Chmielnickille.

Rahvaan aallot olivat jo päässeet tokeiden syrjälle, jopa pian niiden ylikin ja tulvivat tulvimistaan siihen puoliympyrään, jonka Jeremin sotajoukot olivat jättäneet tyhjäksi. Äkkiä alkoi Osinskin piiloon kätketty jalkaväki sivulta päin ampua kasakkoja, Wurcelin tykit pölläyttelivät tulemaan pitkiä savusolmuja, maa tärisi ja jymisi ja taistelu alkoi pitkin koko linjaa. Savu verhosi pian Sluczin rannat, lammen, tokeet ja itse kentän, ei enään näkynyt mitään. Vain välistä välähtivät rakuunoiden punaiset värit näkyviin, välistä vilahtelivat lentävien kypärien harjat, ja koko savupilvi oli yhtenä ainoana kuhinana. Kaupungissa soivat kaikki kirkonkellot ja niiden surullinen valitus sekaantui tykkien matalaan jyminään. Vankkurileiristä tulvi tokeille yhä uusia joukkoja.

Ne taas, jotka jo olivat päässeet tokeiden yli ja saapuneet toiselle rannalle, vetäytyivät silmänräpäyksessä pitkäksi linjaksi ja hyökkäsivät vimmatusti ruhtinaan lippukuntia vastaan. Taistelu leveni lammikon toisesta päästä aina joen käänteeseen ja suoperäisille niityille asti, jotka silloin vallitsevan sateisen kesän vaikutuksesta olivat veden vallassa.

Rahvaalla ja suistolaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin voittaa tai tuhoutua, sillä heidän takanansa oli vesi, jota kohden ruhtinaan jalka- ja ratsuväen rynnäköt lakkaamatta tunkivat heitä.

Husaarien karauttaessa eteenpäin ratsasti herra Zagloba, vaikka hänellä olikin hengenahdistus ja vaikkei hän pitänytkään tungoksesta, muiden mukana — eihän hän juuri saattanut menetellä toisin, sillä olisihan hän muuten joutunut tallattavaksi. Hän kiidätti nyt eteenpäin silmät suljettuina ja ajatukset hänen päässään lentelivät salaman nopeudella. "Tässä ei auta oveluus, ei, ei, vaan tyhmä voittaa pelin ja viisas joutuu tappiolle!" Sitte hänet valtasi suuttumus sotaan, kasakkoihin, husaareihin ja ihan kaikkeen maailmassa. Hän alkoi kirota ja rukoilla. Ilma suhisi hänen korvissaan, ehkäisten hengitystä. Yhtäkkiä oli hänen hevosensa työntynyt jotakin vastaan, hän tunsi tenän, avasi silmänsä ja näki kuin näkikin jotakin: siinä oli viikatteita, sapeleja, varstoja, joukko ahavoituneita kasvoja, silmiä, viiksiä… Mitä olikaan tämä kaikki, joka vapisi, hyppi ja raivosi? Silloin valtasi hänetkin vimma, häntä suututtivat nuo viholliset, jotka eivät olleet lähteneet hiiteen, vaan lentäneet suoraan hänen silmilleen ja pakoittaneet hänet taisteluun. Koska kerran tahdotte, niin saatte! ajatteli hän ja huitoi joka taholle. Milloin iski hän tyhjään ilmaan, milloin taas hän tunsi, että sapelin terä vajoaa johonkin pehmeään, ja samalla hän tajusi, että vielä elää ja tämä tyynnytti häntä suuresti. Lyö, surmaa! mylvi hän kuin aarniohärkä. Vihdoin nuo raivoisat kasvot katosivat hänen silmistään ja hän näki vain joukon olkapäitä ja lakinpohjia. Huudot ympärillä olivat suorastaan särkemäisillään häneltä korvat.

— Pakenevatko ne? välähti hänen mielessään. — Aivan niin! Silloin hänen rohkeutensa paisui ilman määrää. — Ryövärit, näinkö te nyt luulette olevanne aatelia?

Ja hän karautti keskelle pakenevia, sivuutti useita ja sekaantui tiheämpään rytäkköön, jossa hän jo hiukan tyyntyneempänä alkoi toimintansa. Hänen toverinsa olivat sillävälin tunkeneet suistolaiset Sluczin rannoille, jotka kasvoivat tiheää metsää, ja ajoivat heitä nyt rantaa pitkin tokeille, ottamatta vangiksi ketään, koskei siihen ollut aikaa.

Yhtäkkiä tunsi herra Zagloba, että hänen hevosensa nousee pystyyn ja samalla putosi hänen päälleen jotakin raskasta, joka asettui hänen päänsä ympärille niin että hän joutui täydellisen pimeyden valtaan.

— Pelastakaa, hyvät herrat! huusi hän, kannustaen hevostaan.

Mutta ratsu, joka nähtävästi oli uupunut ajajansa painon alla, vain ähkyi ja pysyi paikallaan.

Herra Zagloba kuuli kirkunaa, ohitse kiitävien ratsastajien huutoja, sitte hälveni koko myrsky ja hänen ympärillään oli verraten hiljaista.

Ja taasen välähteli hänen päässään ajatuksia, nopeita kuin tatarilaisnuolet.

— Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee? Jeesus Maaria, olenko minä joutunut vangiksi?

Ja kylmät hikipisarat tulivat hänen otsalleen. Nähtävästi oli hänen päänsä ympärille nyt kiedottu jotakin, aivan samalla tavalla kuin hän kerran oli kietonut viitan Bohunin ympärille. Paino jonka hän tunsi olkapäällään, oli varmaan kasakan koura. Mutta miksei häntä sitte viedä pois tai tapeta, miksi hän pysyy paikallaan?

— Päästä irti, moukka, huusi hän vihdoin kähisten. Äänettömyys.

— Päästä irti, moukka, minä säästän sinun henkesi. Ei mitään vastausta.

Herra Zagloba kannusti vielä kerran hevostaan, mutta yhtä tuloksettomasti. Kannustettu hevonen ponnisti jalkansa maahan ja jäi paikoilleen.

Silloin valtasi suuttumus onnettoman vangin. Hän tempasi puukon tupesta vatsansa kohdalta ja antoi taaksensa hirmuisen iskun.

Puukko halkaisi kuitenkin vain ilmaa. Silloin Zagloba molemmin käsin tarttui verhoon joka oli kiedottu hänen päänsä ympärille ja repäisi sen silmänräpäyksessä auki.

— Mitä tämä on?

Ei ainoatakaan haidamakia! Ympärillä on aivan autiota, vain kaukaa näkyy savun keskeltä Wolodyjowskin kiitävät punaiset rakuunat ja muutaman sadan askeleen päässä välkkyvät husaarien haarniskat, näiden ajaessa takaa vielä hävittämättömiä vihollisten jäännöksiä ja kääntäen niitä kentältä lammikolle päin.

Herra Zagloban jalkain juuressa makaa zaporogilaisen rykmentin lippu. Nähtävästi oli joku pakeneva kasakka viskannut sen niin että tanko joutui herra Zagloban hartioille ja lippukangas peitti hänen päänsä.

Tämän nähtyään ja saatuaan selvän siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut, pääsi Zagloba tasapainoon.

— Ahaa, sanoi hän, — minähän olen valloittanut lipun. Kuinka? Enkö ehkä olisikaan valloittanut sitä? Jollei vain nyt oikeus sorru myöskin tässä taistelussa, niin olen varma palkinnosta. Te moukat, se oli teidän onnenne, että hevoseni nousi takajaloilleen. Minä en ole totisesti tuntenut itseäni kun olen luullut, että oveluuteen voi luottaa enemmän kuin miehuuteen. Taidanpa vain sotaväessä kelvata muuhunkin kuin pureskelemaan kuivia korppuja. Jumaliste, tuolla kiidättää taas jokin ryövärijoukko. Ei sinne, senkin koiransilmät, ei sinne! Söisivätpä edes sudet tuon hevosen. Lyö, surmaa!

Herra Zaglobaa kohti kiidätti todella uusi kasakkaparvi, mylvien kauhealla äänellä, ja sen kantapäillä Polanowskin kyrassierit. Herra Zagloba olisi ehkä joutunut kavioiden alle kuolemaan, jollei olisi sattunut niin, että Skrzetuskin husaarit, upotettuaan veteen taka-ajajia, juuri palasivat oikeaan aikaan saattaakseen tänne kiitäneet osastot kahden tulen väliin. Sen nähdessään heittäytyivät zaporogilaiset veteen, ja niin ne jotka välttivät miekan, saivat surmansa suossa ja syvänteissä. Toiset lankesivat polvilleen, rukoillen armoa, ja kuolivat iskujen alle. Tuho oli kauhea, aivan yleinen ja kaikista kauhein tokeilla. Kaikki osastot, jotka olivat päässeet niiden yli, tuhottiin siinä puoliympyrässä, jonka ruhtinaan sotajoukko muodosti. Ne taas, jotka eivät vielä olleet päässeet yli, kaatuivat Wurcelin taukoamattomaan tykkituleen ja saksalaisen jalkaväen yhteislaukauksiin. Ne eivät päässeet liikkumaan eteen- eikä taaksepäin, sillä Krywonos ajoi tuleen yhä uusia rykmenttejä, jotka epäjärjestyksessä tunkivat kulkijoita edellään ja yhä vain edellään, tukkien kaikki pakotiet. Tuntui siltä kuin Krywonos olisi vannonut tuhoavansa oman väkensä. Zaporogilaiset tuuppivat toisiaan, tungeskelivat, tappelivat keskenään, kaatuivat, hyppelivät veteen ja upposivat. Toisessa päässä oli mustanaan pakenevia joukkoja, toisessa eteneviä, keskellä vuori ja valleja ruumiista, valitusta, soinnuttomia ääniä, kauhun vimmaa, sekamelskaa, kaaosta. Koko lammikko oli täynnä miesten ja hevosten ruumiita, vesi nousi yli reunojensa.

Silloin tällöin vaikenivat tykit. Tokeet taas syöksivät yhä esiin kuin mikäkin tykin kita zaporogilais- ja rahvasjoukkoja, jotka hajautuivat tuolle puoliympyränmuotoiselle kentälle, joutuen niitä odottavan ratsuväen miekan alle. Pian alkoi Wurcel jälleen soittaa tykkejään. Hän lähetti tokeille rauta- ja lyijyryöpyn, mutta pidätti apujoukkojen lähettämisen.

Tällaisessa verisessä temmellyksessä kului tuntikausia.

Krywonos raivosi suu vaahdossa. Hän ei vielä pitänyt taistelua menetettynä ja lähetti tuhansia kasakkoja kuoleman kitaan.

Toisella puolella istui ratsunsa selässä Jeremi hopeoidussa panssarissaan korkealla kunnaalla, jonka nimenä siihen aikaa oli "Kruza mogila" ja katseli.

Hänen kasvonsa olivat tyynet, hänen katseensa hallitsi tokeita, lammikkoa ja Sluczin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä Krywonosin jättiläiskokoinen leiri sijaitsi etäisyyden sinertävän auteren verhoamana. Ruhtinaan silmät viipyivät vankkurien äärettömässä ryhmässä. Vihdoin kääntyi hän paksun kiovalaisen vojevodan puoleen ja sanoi:

— Tänään emme enään saa vaunuleiriä haltuumme.

— Tahtoisitteko?

— Aika lentää nopeasti, on liian myöhäistä. Katsokaappa, nyt on jo ilta.

Siitä hetkestä jolloin ärsyttäjät olivat ratsastaneet esiin, oli taistelu Krywonosin itsepäisyyden takia todella jo kestänyt niin kauvan, että aurinko oli ehtinyt kulkea umpeen jokapäiväisen kaarensa ja läheni laskuaan. Keveitä, kaitaisia, poutaa ennustavia hattaroita oli kuin mitäkin valkovillaisten lampaiden laumoja hajallaan siellä täällä taivaalla. Vähitellen alkoivat ne punertaa ja kokoontua isompiin ryhmiin taivaan kentille. Nyt ei uusia kasakoita enään tullut tokeille ja ne joukot, jotka olivat lähteneet liikkeelle tänne päin, vetäytyivät epäjärjestyksessä takaisin.

Taistelu päättyi, päättyi sentakia, että perin huvenneet joukot lopuksi hyökkäsivät Krywonosin luo, vimmoissaan ja epätoivoissaan huutaen:

— Petturi, sinä tuhoat meidät, sinä verikoira. Me vangitsemme sinut itsesi, annamme Jaremalle ja lunastamme sillä lailla oman henkemme. Sinulle on tuho tuleva eikä meille.

— Huomenna annan teille ruhtinaan ja koko hänen sotajoukkonsa, tai kaadun itse, vastasi Krywonos.

Mutta tuo luvattu huomenna oli vasta tulevaisuudessa ja tänään oli vain tappion ja tuhon päivä. Useita tuhansia parhaita suistolaisia, lukuunottamatta rahvasta, oli kaatunut taistelukentälle tai hukkunut lammikkoon ja jokeen. Lähes kaksi tuhatta oli otettu vangiksi. Neljätoista rykmentinpäällikköä oli kaatunut, sitäpaitsi joukko sotnian päällikköjä, esauleja ja erilaisia upseereja. Krywonosin lähin alipäällikkö Puljan oli elävänä, vaikkakin kylkiluut murrettuina, joutunut vihollisen käsiin.

— Huomenna teen heistä kaikista lopun, toisti Krywonos. — Sitä ennen en maista viinaa enkä ruokaa.

Samaan aikaan heitettiin vastakkaisessa leirissä valloitetut liput ruhtinaan jalkain juureen. Jokainen valtaajista heitti omansa ja muodostui niistä melkoinen läjä: sillä niitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Kun herra Zagloban vuoro tuli astua esiin, niin viskasi hän lippunsa sellaisella voimalla ja rytinällä, että tanko halkesi. Ruhtinas pysäytti hänet silloin ja kysyi:

— Itsekö te todella omin käsin valtasitte tuon lipun?

— Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen.

— Huomaan nyt, ettette te ole ainoastaan Odysseus, vaan myöskin Akilles.

— Olen yksinkertainen sotamies, mutta palvelen Aleksanteri Makedonialaisen johdolla.

— Koska ette nauti mitään palkkaa, niin maksakoon minun rahavartiani teille vielä kaksi sataa guldenia näin oivasta teosta.

Herra Zagloba pani kätensä ruhtinaan polvien ympäri ja sanoi:

— Ruhtinaallinen armo, tämä suosionosoitus on suurempi kuin minun miehuuteni, jonka vaatimattomuudessani haluaisin salata.

Tuskin huomattava hymy välähti herra Skrzetuskin tummille kasvoille, mutta hän vaikeni eikä myöhemminkään kertonut ruhtinaalle enempää kuin muillekaan herra Zagloban levottomuudesta ennen taistelua. Mutta herra Zagloba lähti pois niin tuiman näköisenä, että muiden lippukuntien sotamiehet sormin osoittivat häntä, sanoen:

— Tuo se on tehnyt suurimman miehuudenteon.

Tuli yö. Joen ja lammikon molemmilta puolin saattoi nähdä tuhansia nuotioita ja savuja, jotka kuin pylväät kohoilivat taivasta kohden. Väsynyt sotamies vahvisti itseään ruualla ja viinalla, tai rohkaisi mieltään huomista taistelua varten kertomalla tämänpäiväisistä teoista. Luja-äänisimmin puhui tietenkin herra Zagloba, ylvästellen aikaansaanneillaan ja silläkin mitä olisi voinut saada aikaan, jollei hevonen olisi tehnyt tenää.

— Sen sanon herroille, puhui hän, kääntyen ruhtinaan, upseerien ja Tyszkiewiczin lippukunnan aatelismiesten puoleen, — etteivät suuret taistelut ole minulle mitään uutta. Olen sekä Moldaussa että Turkissa ollut mukana monissa sellaisissa. Nyt, kun en kuitenkaan muutamiin aikoihin ollut ottanut osaa kenttätaisteluihin, pelkäsin — en vihollista, sillä kukapa pelkäisi moukkia — mutta omaa tulisuuttani, kun muistin, että se voi viedä minut ajattelemattomiin tekoihin.

— Niinkuin veikin.

— Niinkuin veikin! Kysykää vain herra Skrzetuskilta. Heti kun näin herra Wierszulin putoavan hevosen selästä, olin kiiruhtamaisillani hänen avukseen. Töintuskin saivat toverit minut pidätetyksi.

— Juuri niin, sanoi herra Skrzetuski. — Meidän täytyi kuin täytyikin teitä hillitä.

— Mutta, keskeytti Karwicz, — missä Wierszul on?

— Hän on lähtenyt tiedustelulle, hän ei tunne lepoa.

— Huomatkaa siis, hyvät herrat, puhui herra Zagloba, tyytymättömänä siitä, että hänen kertomuksensa oli keskeytetty, — kuinka minä tuon lipun valtasin…

— Wierszul siis ei ole haavoitettu? kysyi Karwicz taasen.

— … Ei se tietenkään ole ensimäinen, jonka elämässäni olen vallannut, mutta mikään entisistä ei ole antanut minulle sellaista työtä.

— Ei haavoitettu, vaan hän sai ruhjevammoja, vastasi Azulewicz, tatari, painaen päänsä lammikkoon juodakseen.

— Minua suuresti kummastuttaa, etteivät kalat ole kuolleet, sanoi herra Zagloba suuttuneena. — Sillä tuollaisen tuulispään olisi pitänyt voida vaikkapa sytyttää veden palamaan.

— Wierszul onkin suuri kavaljeeri.

— Ei sentään niinkään suuri, koska puol' Jania — hän tarkoitti Puljania — antoi hänelle niin paljon tekemistä. Hyi olkoon, teille ei koskaan saa puhutuksi asiaa loppuun. Voisitte sentään ottaa minulta oppia siitä kuinka viholliselta vallataan lippuja…

Keskustelu katkesi, sillä nuori herra Aksak tuli samassa nuotion ääreen.

— Tuon teille uutisia, sanoi hän sointuvalla, vielä lapsellisella äänellä.

— Lapsenpiika ei ehtinyt pestä kapaloja, kissa söi maidon ja lautanen meni rikki, murisi Zagloba.

Mutta herra Aksak ei kiinnittänyt huomiota kiusoitteluun, joka oli tarkoitettu hänen nuoruudelleen, ja sanoi:

— Puljania poistetaan paraikaa…

— Koirat saavat siis sämpylöitä, keskeytti herra Zagloba.

— … Hän tekee tunnustuksia. Neuvottelut ovat keskeytetyt, Brusilowin herra on tulemaisillaan hulluksi raivosta, Chmiel rientää koko päävoimineen Krywonosin avuksi.

— Chmiel? Mitäs Chmielistä tehdään?… Chmiel on humala ["Chmiel" merkitsee puolankielessä humalaa], kun Chmiel tulee, niin saadaan olutta yhdellä äyrillä tynnyri, joko me humallumme tai hän humaltuu, hoki herra Zagloba ylpeänä ja uhkaavasti pyöritellen silmiään läsnäolevia kohti.

— Nyt Chmiel siis tulee, mutta Krywonospa ei odottanut häntä ja hävisi sentähden pelin…

— Hän pelasi, hölmö, kunnes hävisi pelin.

— Machnowkassa on jo kuusituhatta kasakkaa ja niitä johtaa Bohun.

— Kuka, kuka? kysyi Zagloba yhtäkkiä aivan toisella äänellä.

— Bohun.

— Se ei ole mahdollista!

— Niin Puljan ainakin tunnustaa.

— Tuossa se herkku nyt on edessäsi, huudahti surullisesti herra Zagloba. — Saattavatko ne jo piankin olla täällä?

— Kolmessa päivässä. Taistelulle mennessä ne tietenkään eivät voi kovin kiirehtiä, jotteivät hevoset väsyisi.

— Mutta minä tulen kiirehtimään, minä, murisi Zagloba. — Herran enkelit, pelastakaa minut tuosta roistosta. Antaisin mielelläni vaikkapa lipun, jonka juuri valtasin, jos tuo hurjapää taittaisi niskansa ennenkuin pääsee tänne. Toivon, ettei meidän kauvan tarvitse viipyä täällä. Olemmehan jo näyttäneet Krywonosille mihin pystymme ja nyt olisi aika nauttia lepoa. Minä vihaan tuota Bohunia niin, etten inhotta voi mainita hänen pirullista nimeänsäkään. Minne olenkin joutunut, miksen pysynytkin Barissa, piru minut tänne toikin…

— Älkää hätäilkö, kuiskasi Skrzetuski, — sillä se on häpeällistä. Meidän joukossamme ei teillä ole mitään vaaraa.

— Etteikö minulla olisi mitään vaaraa! Ettekö te tunne häntä? Ehkäpä hän paraikaa jo ryömiikin meitä kohti jostakin nuotioiden välitse — herra Zagloba katseli levottomana ympärilleen —, ja hän on teille yhtä raivoissaan kuin minullekin.

— Soisipa Jumala minun kohdata hänet, sanoi herra Skrzetuski.

— Jos sitä sellaistakin on pidettävä Jumalan armona, niin tahdon minä puolestani mieluummin jäädä siitä osattomaksi. Kristittynä annan hänelle mielelläni anteeksi kaikki vääryydet, mutta sillä ehdolla, että hänet kaksi päivää sitäennen hirtetään. Minä en pelkää, mutta te ette edes aavista, mikä tavaton inho minut valtaa. Tahdonhan minä toki mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä: aatelismies on aina aatelismies ja moukka on moukka. Mutta tuo on jokin piru ihmishahmossa, josta ei koskaan tiedä, miten pitää puolensa sitä vastaan. Rohkeninhan minä hänelle tehdä aika kepposen, mutta kuinka hän minuun katsoa tuijottikin, kun käärin viitan hänen kallonsa ympäri! Sitä minä en rupea kuvailemaan, mutta kyllä minä sen muistan kuoleman hetkelläkin. En sentään tahdo herättää paholaista niin kauvan kuin se nukkuu. Kyllä tässä nyt on tekemistä! Mutta teillepä minä sanon kuin sanonkin, ettette ole kiitollinen ettekä pidä huolta tyttö-raukasta.

— Kuinka niin?

— Sillä lailla vain, sanoi herra Zagloba, vetäen Skrzetuskia hiukan syrjään nuotiosta, — että te yhä ja yhä antaudutte sotaisten mielitekojenne ja uhkarohkeutenne valtaan, te soditte ja soditte, mutta neitonen siellä haarallaan vuodattaa kyyneliä päivästä toiseen, turhaan odottaen teidän responsum'ianne. Sitä ei toinen teidän sijassanne tekisi, vaan olisi hän jo aikoja sitte lähettänyt minut sanansaattajana hänen luokseen. Niin olisi tehnyt se, jonka sydämessä asuu todellinen affectus ja sääli kaihoa kohtaan.

— Aiotteko siis palata Bariin?

— Vaikkapa tänään, sillä minun käy jo tyttöä sääli. Herra Skrzetuski kohotti kaihoavat silmänsä tähtiä kohti ja lausui:

— Älkää puhuko minulle välinpitämättömyydestä, sillä Jumala on todistajani, etten ota leipäpalasta suuhuni enkä unella vahvista uupunutta ruumistani, jollen aina ensin ajattele häntä, eikä minun sydämessäni ole kenelläkään vakinaisempaa asuinsijaa kuin hänellä. Mutta syynä siihen etten ole teitä lähettänyt viemään hänelle sanaa, on se, että itse olen seuraten rakkauteni käskyä halunnut lähteä hänen luokseen ja viipymättä solmia hänen kanssansa ikuisen liiton. Maailman nopeimmilla siivillä olisin halunnut lentää sinne, ruhtinatar-raukan luo.

— No miksi ette sitte lennä?

— Minun ei toki sopinut tehdä sitä ennen taistelua. Olenhan soturi ja aatelismies ja täytyyhän minun valvoa kunniaani.

— Mutta nythän taistelu on ohi, ergo … Saatamme lähteä liikkeelle vaikkapa heti. Herra Skrzetuski huokasi.

— Huomenna iskemme Krywonosin kimppuun.

— Kas tällaista en minä ymmärrä. Te löitte nuoren Krywonosin ja hänen jälkeensä saapui vanha Krywonos. Te lyötte vanhan Krywonosin ja hänen jälkeensä tulee tuo tuolla — ettenhän vain onnettomalla hetkellä lausuisi hänen nimeänsä —: Bohun. Te lyötte hänet ja sitte tulee Chmielnicki. Piru vieköön, jos niin käy, niin voisitte yksintein tehdä seuraa herra Podbipientalle. Silloin laskettaisiin yhteen hölmö tahrattomuuksineen ynnä herra Skrzetuski, summa summarum… kaksi hölmöä ja tahrattomuus. Päästäkää te minut nyt jo rauhaan, taikka muuten minä, jumaliste, yllytän rakastettuanne pettämään teidät. Ja siellä Barissa onkin Jendrzej Potocki, joka aivan säihkyy ja kipunoi, kun hänet näkee ja ehkäpä pian hirnuukin kuin hevonen. Hyi saakeli, jos joku nuori poika olisi sanonut minulle tuon kaiken minkä te juuri sanoitte, poika joka ei ole ollut mukana taistelussa ja jonka täytyy hankkia itselleen mainetta, niin minä sen ymmärtäisin, mutta en ymmärrä teitä, joka olette saanut latkia verta kuin susi ja joka Machnowkan luona tapoitte — niin ainakin minulle on kerrottu — jonkin helvetin lohikäärmeen tai ihmissyöjän tai mikä tuo olikaan. Minäpä vannon tuon taivaallisen kuun nimessä, että te joko kiertelette sanomasta totuutta tai olette tulleet sellaiseksi herkkusuuksi, että pidätte verestä enemmän kuin häävuoteesta.

Herra Skrzetuski tuli tahtomattaan katsahtaneeksi kuuta, joka kuin hopeinen laiva purjehti korkealla välkkyvällä taivaalla leirin yläpuolella.

— Te erehdytte, sanoi hän hetken perästä. — En minä pidä veren mausta enkä myöskään etsi mainetta, mutta minun ei sovi heittää tovereitani raskaan hädän hetkenä, jolloin ei ketään saa puuttua lippukunnasta. Sen vaatii ritarikunnia ja se on pyhä asia. Mitä taas sotaan tulee, niin kestää se epäilemättä kauvan, sillä roistomaisuus on kuin onkin liiaksi kasvanut. Mutta koska Chmielnicki nyt tulee Krywonosin avuksi, niin seuraa siitä, että sotatoimet joksikin aikaa keskeytyvät. Huomenna Krywonos joko tarjoaa meille taistelun, tai ei. Jos hän tarjoaa taistelun, niin hän Jumalan avulla on saava ansaitun läksytyksen. Mutta sitte täytyy meidän varmaan lähteä rauhallisemmille seuduille saadaksemme edes hiukan levähtää. Onhan jo kulunut kaksi kuukautta ilman että olemme saaneet nukkua tai syödä, kaksi kuukautta, jolloin me vain olemme taistelleet ja taistelleet. Ei ole kattoa päämme päällä päivällä eikä yöllä, me olemme alttiina kaikille säille. Ruhtinas ei ole ainoastaan suuri sotapäällikkö, vaan myöskin viisas mies. Hän ei suinpäin kiirehdi Chmielnickiä vastaan, sillä hänellä on vain muutama tuhat miestä, kun taas Chmielnickillä on kymmeniä tuhansia. Siksi hän lähteekin, kuten tiedän, Zbaraziin saamaan vereksiä voimia. Siellä hän värvää uutta sotaväkeä, koko valtakunnan aateli rientää sinne hänen luoksensa ja vasta sitte lähdemme suurelle sotaretkelle. Huomenna on siis viimeinen työpäivä, mutta ylihuomenna voin jo hyvällä omallatunnolla lähteä Bariin. Ja lisäksi voin rauhoittaa teitä sillä, ettei tuo Bohun missään tapauksessa ehdi tänne huomiseksi eikä niinmuodoin tule ottamaan osaa taisteluun. Ja vaikkapa ottaisikin, niin toivon, että hänen talonpoikais-tähtensä kalpenee, ei ainoastaan ruhtinaan, vaan minunkin ritaritähteni rinnalla.

— Kyllä se mies on Belsebub ihmishahmossa. Sanoin teille, etten pidä tungoksesta, mutta hän on tungostakin pahempi, vaikken, — sen toistan vieläkin — tunnekaan pelkoa, vaan ainoastaan voittamatonta inhoa häntä kohtaan. Mutta vähät siitä. Huomenna siis ensinnä peitomme moukkien selkänahkoja, sitte mennä hihkaamme Bariin. Ja kuinka ne ihanat silmät sitte katselevatkin teitä ja kuinka ne posket hehkuvat! Minun täytyy kuin täytyykin teille sanoa, että minunkin on häntä ikävä, sillä minä rakastan häntä kuin isä. Älkääkä te sitä ihmetelkö. Poikia, legitime natos, minulla ei ole, omaisuuteni on kaukana, aina Turkissa asti, jossa pakanalliset isännöitsijäni sen varastavat, elän orpona tässä maailmassa eikä minulla vanhoilla päivilläni ole edessäni muuta neuvoa kuin lähteä vieraaksi herra Podbipientan luo Myszykiszkiin.

— Kaikki käy aivan toisin, älkää te surko. Siitä mitä te olette tehnyt minun hyväkseni, en voi olla teille tarpeeksi kiitollinen.

Keskustelu keskeytyi, sillä joku upseeri, joka sattui kulkemaan ohitse, kysyi:

— Kuka tuolla on?

— Wierszul, huudahti herra Skrzetuski, tuntien hänet äänestä, — tuletteko tiedusteluretkeltä?

— Tulen, ja nyt viimeksi ruhtinaan luota.

— Mitäs sitte kuuluu?

— Huomenna on taistelu. Vihollinen laajentaa tokeita ja rakentaa siltoja Styrin ja Sluczin yli päästäkseen meidän luoksemme.

— No, mitä ruhtinas siihen sanoi?

— Ruhtinas sanoi: "hyvä".

— Eikö mitään muuta?

— Ei, eikä käskenyt sitä estämäänkään. Ja siellä ovat nyt kirveet ahkerassa työssä. Kyllä ne hakkaavat siellä aamuun asti.

— Saitteko vankeja?

— Sain seitsemän. Kaikki ne tunnustavat kuulleensa Chmielnickin olevan tulossa tänne, mutta vielä olevan hyvän matkan päässä. Mikä yö!

— Näkee kuin päivällä. Mitenkäs te jaksatte senjälkeen kuin putositte?

— Luita särkee. Lähden kiittämään Herkulestamme ja sitte nukkumaan, sillä olen väsyksissä. Kunpa saisi nukkua edes pari tuntia.

— Hyvää yötä.

— Hyvää yötä.

— Lähtekää tekin, sanoi herra Skrzetuski Zagloballe, — sillä on jo myöhäistä ja aamulla alkaa työ.

— Ja ylihuomenna matkalle, muistutti herra Zagloba.

He lähtivät ja asettuivat, luettuaan isämeitän, maata tulen ääreen. Nuotiotkin sammuivat toinen toisensa jälkeen. Pimeys verhosi pian leirin ja vain kuu loi siihen hopeista välkettään, valaisten yhä uusia nukkuvien ryhmiä. Hiljaisuudessa kuului enään vain yleinen mahtava kuorsaaminen ja leirivartioiden huutelut.

Uni ei kuitenkaan pitkäksikään aikaa saanut sulkea sotamiesten raskaita silmäluomia. Tuskin oli ensimäinen aamunkoi valkaissut yön varjoja, kun kaikilta kulmilta leiriä alkoi kaikua herätystoitotuksia.

Tuntia myöhemmin ruhtinas upseerien suureksi hämmästykseksi peräytyi pitkin koko linjaa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Tuo peräytyminen oli tarpeen leijonalle, jotta se saisi tilaa hyppäykselle.

Ruhtinas päästi tahallaan Krywonosin toiselle puolen vettä, tuottaakseen hänelle sitä suuremman tappion. Heti tappelun alussa kannusti hän hevostaan ja oli pakenevinaan. Sen nähdessään rikkoivat suistolaiset ja rahvas rivinsä ja lähtivät ajamaan häntä takaa saartaakseen hänet. Silloin ruhtinas nopeasti kääntyi takaisin ja iski koko ratsuväellään vihollisten kimppuun niin äkkiarvaamatta, etteivät nämä hetkeäkään voineet tehdä vastarintaa. Heitä ajettiin sitte takaa aina yli menopaikalle asti, sillan ja tokeiden yli, puoli penikulmaa eteenpäin, aina vankkurileirille asti. Säälittä heidät hakattiin maahan ja surmattiin. Tämän päivän sankarina oli kuusitoistavuotias herra Aksak, joka oli ollut ensimäisenä hyökkäämässä ja joka ensimäisenä oli vaikuttanut pakokauhun syntymiseen. Vain tuollaisen vanhan ja harjaantuneen sotajoukon avulla saattoi ruhtinas ryhtyä käyttämään tällaisia ovelia temppuja kuin teeskennelty pako. Harjaantumattomissa riveissä olisi se helposti voinut muuttua todelliseksi paoksi. Taistelun toinen päivä päättyi Krywonosille entistäänkin raskaampaan tappioon. Saaliiksi joutuivat kaikki vihollisen kenttätykit ja paljon lippuja, niiden joukossa toistakymmentä puolalaista, jotka zaporogilaiset olivat vallanneet Korsunin luona. Jos Koryckin ja Osinskin jalkaväki sekä Wurcelin tykistö olisivat jaksaneet seurata ratsuväkeä, niin olisi vankkurileirikin samalla saatu vallatuksi. Mutta ennenkuin nämä ehtivät paikalle, oli jo tullut yö ja vihollinen päässyt niin kauvas, että sitä oli mahdoton saavuttaa. Kuitenkin valtasi Zacwilichowski puolen vankkurileiriä ja sen mukana tavattoman suuret ase- ja ruokavarastot. Rahvas oli jo kaksi kertaa temmannut Krywonosin keskellensä luovuttaakseen hänet ruhtinaalle ja vain lupaamalla heti palata Chmielnickin luo oli hän töintuskin pelastunut sen käsistä. Hän lähti nyt jäljelle jääneen leirinosansa kanssa pakoon. Hänen joukkonsa olivat huvenneet mitättömiin, muserretut ja saatetut epätoivon partaalle. Vasta Machnowkassa hän pysähtyi ja nyt Chmielnicki ensimäisen vihanpuuskansa vallassa käski kytkeä hänet kaulaan ripustetusta ketjusta kanuunanrattaisiin.

Kun ensimäinen vihanpuuska oli mennyt ohi, muisti zaporogilaisten hetmani, että juuri sama onneton Krywonos oli upottanut vereen Volynian, valloittanut Polonnen ja lähettänyt tuhansia aatelissieluja toiseen maailmaan, jättäen ruumiit hautaamatta, sekä että sama Krywonos kaikkialla oli kulkenut voittajana, kunnes hän kohtasi Jeremin. Näiden ansioiden takia armahti zaporogilaisten hetmani häntä nyt, käski päästää hänet irti kahleista, jotka jo olivat kytketyt tykin rattaisiin, antoi hänelle päällikkyyden takaisin ja lähetti hänet Podoliaan tekemään uusia valloituksia ja uusia murhia.

Ruhtinas puolestaan soi nyt vihdoinkin sotajoukollensa kauvan kaivatun levon. Viime taistelussa oli sekin kärsinyt melkoista mieshukkaa, varsinkin ratsuväen hyökätessä vankkurilinnoitukseen, jonka takana kasakat puolustautuivat yhtä itsepäisesti kuin taitavasti. Siinä oli kaatunut viiteensataan sotamieheen asti, eversti Mokrzki oli saanut vaikean haavan ja pian senjälkeen heittänyt henkensä. Myöskin herra Kuszeliin, Polanowskiin ja nuoreen herra Aksakiin oli osunut kuula, vaikka tuottamatta varsinaista vaaraa, ja herra Zagloba, joka tottuneena tungokseen miehuullisesti oli taistellut muiden mukana, oli saanut kaksi varstaniskua. Siitä olivat hänen ristiluunsa tulleet kipeiksi eikä hän päässyt liikkumaan, vaan makasi kuin kuollut herra Skrzetuskin rattailla. Kohtalo oli siten ehkäissyt lähdön Bariin. Lisäksi oli ruhtinas vielä lähettänyt herra Skrzetuskin muutaman lippukunnan etunenässä aina Zaslawin tienoille asti kukistamaan sinne kokoontuneita rahvaanjoukkoja. Mainitsematta ruhtinaalle sanaakaan Barista Skrzetuski olikin lähtenyt matkaan ja poltti ja tuhosi viisi päivää, kunnes oli puhdistanut koko paikkakunnan.

Vihdoin olivat sotamiehetkin jo perin uupuneita herkeämättömästä taistelusta, pitkistä marsseista, väijytyksestä ja valvomisesta. Ja niin päätti luutnantti palata ruhtinaan luo, jonka hän tiesi lähteneen Tarnopoliin.

Paluun edellisenä päivänä oli herra Skrzetuski pysähtynyt Suchorzynceen Chomorin varrella, sijoittanut lippukuntansa kylään ja itse asettunut yöksi erääseen talonpoikaismajaan. Koska hän oli valvomisesta ja työstä suuresti uupunut, vaipui hän heti uneen ja nukkui sikeästi koko yön.

Aamulla vielä ollessaan puoliunisena alkoi hän haaveilla ja unelmoida. Kummalliset kuvat liikkuivat hänen silmiensä edessä. Ensinnä tuntui hänestä siltä kuin hän olisi ollut Lubniessa, aivan niinkuin ei hän koskaan olisi sieltä lähtenytkään, hän oli nukkuvinaan kamarissaan asevarastorakennuksessa ja Rzendzian oli, kuten aina aamuisin, hääräävinään hänen vaatteidensa likeisyydessä, valmistaen niitä herransa nousemista varten.

Valveutuminen alkoi kuitenkin verkalleen hajoittaa näyt. Ritari muisti, että hän on Suchorzyncessa eikä Lubniessa. Vain palvelijapojan hahmo ei ottanut haihtuakseen: herra Skrzetuski näki yhä Rzendzianin istuvan akkunan ääressä jakkaralla, rasvaamassa panssarihihnoja, jotka helteestä olivat melkoisesti käpertyneet.

Mutta hän oli yhä edelleen varma siitä, että kuva on unen haavetta ja sulki uudelleen silmänsä.

Hetken perästä hän avasi ne: Rzendzian istui yhä ikkunan alla.

— Rzendzian, huudahti Skrzetuski, — sinäkö siellä olet vaiko sinun haamusi?

Poika pelästyi äkkinäisestä huudosta niin että panssari kolisten putosi hänen käsistään permannolle. Kädet hajalla Rzendzian jäi seisomaan ja sanoi:

— Voi Jumalan tähden, mitä te noin huudatte ja taas näette haamuja! Minä olen elävä ja terve.

— Ja oletko sinä todella palannut?

— Olettekos te sitte minut karkoittanut?

— Tule tänne luokseni että saan sinua syleillä! Uskollinen palvelijapoika lankesi herransa jalkojen juureen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Mutta herra Skrzetuski suuteli iloissaan hänen päätänsä ja toisteli:

— Että sinä todella olet hengissä, että sinä todella olet hengissä!

— Armollinen herra, olen niin iloissani etten voi puhua, kun taasen näen teidät terveenä… Mutta hyvä Jumala sentään kun te kiljuitte niin, että minä pudotin panssarin… Hihnat olivat aivan käpertyneet, nähtävästi ei herralla ole ollut mitään palvelijaa. Jumalalle olkoon kiitos, minun rakas herrani!

— Milloin sinä olet tullut?

— Tänä yönä.

— No mikset herättänyt minua?

— Kuinkas minä olisin herättänyt. Aamulla tulin ottamaan vaatteitanne.

— Mistä sinä tulit?

— No Huszczasta.

— Mitä sinä siellä teit? Mitä sinulle on tapahtunut? Sano! Kerro!

— Nähkääs, hyvä herra, Huszczasta tuli kasakoita ryöväämään Braclawin vojevodaa ja polttamaan hänen taloansa. Mutta minä olin ollut siellä aikaisemmin, sillä saavuin sinne yhdessä isä Patroni Laskon kanssa, joka otti minut mukaansa Chmielnickin luo Huszczaan. Hänet taas oli herra vojevoda lähettänyt viemään kirjeitä Chmielnickille. Minä lähdin siis hänen kanssansa paluumatkalle ja nyt polttivat kasakat Huszczan ja murhasivat isä Patronin, koska hän oli meidän puolellamme. Sama kohtalo olisi tullut herra vojevodan osaksi, jos hän olisi ollut siellä, vaikka hän onkin kunnon mies ja heidän hyväntekijänsä.

— Mutta puhu nyt selvästi äläkä sekoita, sillä minä en ymmärrä mitään. Oletko sinä siis ollut kasakoiden luona, Chmielin luona, vai kenenkä?

— Juuri kasakoiden luona, sillä kun he ottivat minut kiinni Czehrynissä, niin luulivat he minua omaksi miehekseen ja pitivät luonansa. Pukekaa nyt vain yllenne — hyvä Jumala, kuinka vaatteet ovatkin rikki, ihan käsiin hajoavat. Mutta älkää nyt, hyvä herra, suuttuko minulle siitä, etten toimittanut Rozlogiin sitä kirjettä, jonka lähetitte Kudakista. Kas se roisto, se Bohun tempaisi sen käsistäni. Jollei olisi ollut sitä paksua aatelismiestä, niin minä olisin menettänyt henkeni.

— Tiedän, tiedän kaikki, se ei ole sinun syysi. Se paksu aatelismies on leirissä, hän on kertonut minulle kaikki juurta jaksain. Hän se myöskin riisti neidin Bohunin käsistä ja neiti on nyt Barissa hyvässä turvassa.

— No, Jumalan kiitos. Kuulin minäkin, ettei Bohun saanut häntä käsiinsä. Varmaan ovat häätkin jo pian?

— Varmaan ovatkin. Täältä lähdemme pian käskyn mukaan Tarnopoliin ja sieltä Bariin.

— Herran kiitos. Eiköhän se vielä hirtä itseänsä tuo Bohun. Ja olihan noita-akka jo ennustanutkin hänelle, ettei hän koskaan saa sitä jota hän ajattelee, vaan että se joutuu ljahin omaksi. Ja tuo ljahi on varmaan minun herrani.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Olen kuullut. Minun täytyy kertoa teille kaikki perinpohjin, mutta pukekaa nyt ensin päällenne, sillä meille keitetään suurustakin. Kun siis lähdin veneellä Kudakista, niin kesti kulkua kauhean kauvan, meillä oli näet vastavirta ja lisäksi särkyi meiltä vene ja sitä täytyi korjata. Ja niin me kuljemme, hyvä herra, kuljemme, kuljemme…

— Kuljette, kuljette, keskeytti kärsimättömänä herra Skrzetuski.

— Ja saavuimme vihdoin Czehryniin. Mutta mitä minulle siellä tapahtui, sen te jo tiedätte.

— Sen minä jo tiedän.

— Niin makaan siis tallissa enkä tiedä mitään maailman menosta. Ja sitte tuli sinne Chmielnicki heti Bohunin lähdettyä ja hänellä oli mukanaan kauhean suuri zaporogilaisjoukko. Mutta koska herra suurhetmani juuri sitäennen oli rangaissut czehryniläisiä siitä että he olivat olleet zaporogilaisten puolella ja koska kaupungissa siis oli paljon surmattuja ja haavoittuneita, niin he ajattelivat, että minäkin olen heikäläisiä ja siksi eivät he tehneet minulle pahaa, vaan antoivat vielä apua ja hoitoakin eivätkä sallineet tatarien ottaa minua, vaikka he yleensä saivat tehdä mitä hyvänsä. Päästyäni tajuihin mietin mitä minun on tehtävä. Ja juuri silloin ne roistot menivät Korsunin luo ja löivät siellä herrat hetmanit. Voi hyvä herra, mitä minun silmäni siellä näkivätkään. Sitä ei voi sanoin kertoa. Mutta eivät he hävenneet eivätkä salanneet mitään, koska pitivät minua omana miehenään. Minä taas ajattelen: mitähän jos tästä pakenisin? Huomasin kuitenkin, että on parempi jäädä sinne kunnes tulee suotuisampi tilaisuus. Kun sitte aljettiin Korsunin luota tuoda kalliita mattoja, koristuksia, hopeaa, maljoja, kalleuksia… ai sentään, hyvä herra… niin ihan oli sydämeni halkeamaisillaan ja silmät tahtoivat pudota päästä. Ja nuo varkaat myivät kuusi hopealusikkaa yhdestä taalarista ja myöhemmin jo neljänneskannusta viinaa, ja kultaisen napin, soljen tai tupsun sai neljännestuopillakin. Ja niin minä itsekseni ajattelin, että mitäs minä täällä istun turhanpäiten, käytänpä tilaisuutta hyväkseni minäkin, jos Jumala niinkuin soisi minun joskus palata Rzendzianiin Podlasissa, missä vanhempani asuvat. Siinä tapauksessa annan kalleudet heille, sillä heillä on siellä Jaworskien kanssa riitajuttu, jota on kestänyt jo viisikymmentä vuotta eikä heillä ole varoja, millä jatkaa sitä. Ja niin ostin minä niin paljon kaikenlaista tavaraa, että niistä tuli kaksi hevoskuormaa. Se oli minun lohdutukseni surussani, sillä minun oli teitä, rakas herrani, kauhean ikävä.

— Rzendzian, sinä olet aina samanlainen! Kaikesta sinun täytyy hyötyä.

— Mitäs pahaa se sitte oli, jos Jumala minua siunasi? Enhän minä varastanut, ja kas tuossa on se rahapussikin, jonka annoitte minulle Rozlogin matkaa varten. Velvollisuuteni on jättää se takaisin, koska en päässyt Rozlogiin.

Näin sanoen avasi poika vyönsä, otti esiin kukkaron ja laski sen ritarin eteen. Mutta herra Skrzetuski hymyili ja sanoi:

— Koska sinun on käynyt noin kaikin puolin hyvin, niin olet varmaan minua rikkaampi, mutta pidä nyt vain sentään tuo kukkaro.

— Kiitän nöyrimmästi. Onhan sitä tavaraa hiukan kokoontunut, Jumalan kiitos. Vanhempani tulevat siitä iloitsemaan ja yhdeksänkymmenvuotias isoisänikin. Eivätköhän nyt jatka riitajuttuansa Jaworskeja vastaan niin että näiden vihdoin täytyy ottaa kerjäläispussi selkäänsä. Mutta hyödytte tekin sentään, herra, vaikka minun matkalla onkin käynyt näin erittäin hyvin sillä minä en nyt enään tule muistuttamaan teitä siitä metallikoristeisesta vyöstä, jonka te Kudakissa lupasitte minulle.

— Mutta johan sinä nyt muistutit, poikaseni. Oletpa sinä oikea lupus insatiabilis. En tiedä missä koko vyö on, mutta koska kerran olen luvannut sen, niin annan ja jollen sitä, niin toisen.

— Kiitän nöyrästi, sanoi poika, pannen kädet herransa polvien ympäri.

— No, mitäs niistä, kerroppa nyt edelleen kuinka sinun kävi.

— Jumala antoi siis, kuten jo kerroin, minun hyötyä noista rosvoista. Vain siitä olin murheissani, kun en tietänyt miten herrani on ja onko Bohun saanut käsiinsä neidin. Sitte kerrotaan yhtäkkiä, että hän makaa hengenhieverissä Czerkasyn kaupungissa, koska ruhtinaat olivat häntä haavoittaneet. Silloin minä nopeasti Czerkasyyn. Tietäähän herra, että kyllä osaan panna plaastarin haavaan ja hoitaakin sitä — minut tunnettiinkin jo taidostani. Ja niin lähetti rykmentinpäällikkö Doniec minut sinne ja lähti itsekin mukaani ja minä rupesin kuin rupesinkin hoitamaan sitä ryöväriä. Vasta silloin putosi sydämeltäni taakka, kun sain tietää, että meidän neiti oli paennut sen aatelisherran kanssa. No niin, minä lähdin siis Bohunin luo. Ajattelin itsekseni: tunteekohan tuo vai eikö tunne? Mutta hän makasi kuumeessa eikä aluksi tuntenut. Myöhemmin hän tunsi ja sanoi minulle: "sinäkö se kuljetit kirjettä Rozlogiin?" Minä sanoin: "minä juuri". Hän taas siihen: "no silloinhan minä Czehrynissä annoin sinua selkään". — "Aivan niin." — "Sinä olet siis", sanoi hän, "herra Skrzetuskin palveluksessa". Silloinpas minä valehtelemaan. "En minä enään palvele ketään", sanoin, "sain siinä palveluspaikassa kokea paljon enemmän vääryyttä kuin hyvää ja siksipä minä pidinkin parempana lähteä vapauteen kasakkain luo. Ja nyt minä jo kymmenen päivää olen hoitanut teitä." Hänpäs uskoi minua ja kävi hyvin luottavaiseksi. Häneltä minä sitte myöskin sain tietää senkin, että Rozlogi on poltettu, että hän oli surmannut kaksi ruhtinaista ja että toiset ruhtinaat sen kuultuaan tahtoivat mennä meidän ruhtinaan luo, mutta kun eivät voineet, niin pakenivat Liettuan sotaväkeen. Pahinta oli kuitenkin, kun minä mainitsin tuon paksun aatelisherran nimen, silloin hän kiristeli hampaitansa aivan kuin olisi purrut pähkinää.

— Oliko hän kauvankin kipeänä?

— Kauvan, kauvan. Ensin hänen haavansa kyllä äkkiä parantuivat, mutta sitte ne taas aukenivat, kun ei hän ensinkään säästänyt itseänsä. Monta yötä minä valvoin hänen luonaan — kunpa hänet piiskattaisiinkin kuoliaaksi! — kuin minkäkin hyvän ihmisen luona. Ja sen minä herralle sanon, että minä vannoin sieluni pelastukseksi kostavani vääryyden minkä hän minulle teki, ja sen lupauksen minä tulen pitämään, vaikka minun koko elämäni ajan täytyisi sitä yrittää. Sillä hän kohteli minua, viatonta ihmistä, niin pahasti ja löi minua siellä Czehrynissä niinkuin koiraa, enkä minä sentään ole mikään moukka. Hänen täytyy kuin täytyykin saada surmansa minun kädestäni, jollei joku muu tapa häntä aikaisemmin. Ja sen minä sanon teille, että sata kertaa minulla jo olisi ollut siihen tilaisuuskin, sillä useinhan ei hänen luonansa ollut ketään muuta kuin minä. Monta kertaa minä itsekseni ajattelin: pitääköhän minun lyödä hänet kuoliaaksi, vai ei? Mutta minua hävetti käydä ihmisen kimppuun, joka makasi vuoteessa.

— Se onkin sinulle kunniaksi, ettet surmannut häntä sairaana ja aseettomana. Se olisi ollut moukan eikä aatelismiehen teko.

— Nähkääs, niin minäkin ajattelin. Muistin vielä mitä vanhemmat ja isoisä olivat sanoneet minulle kotoa lähtiessä ja hyvästi jättäessä: muista, hölmö, että olet aatelismies, ja säilytä ambitsioni, kunniantunto, palvele uskollisesti äläkä anna kohdella itseäsi pahasti. Ja vaari sanoi hänkin, että jos aatelismies käyttäytyy talonpojan tavoin, niin herra Jeesus itkee. Minä muistin hänen sanansa ja kavahdin kohottamasta kättäni sairasta vastaan. Siten jäi siis se tilaisuus käyttämättä. Mutta hänen luottavaisuutensa kasvoi kasvamistaan. Välistä hän kysyi minulta: "miten minä palkitsenkaan sinut?" Minä sanoin siihen: "miten vain herra tahtoo." Enkä minä voikaan valittaa: kyllä hän palkitsikin minut runsaasti ja minä otin myöskin vastaan, ajatellen itsekseni, että miksikäs tuokin omaisuus jäisi ryövärin käsiin. Ja hänen tähtensä antoivat sitte muutkin minulle lahjoja, sillä sen minä teille sanon, ettei siellä ketään rakasteta niinkuin häntä, ei suistolaisten eikä rahvaan keskuudessa, vaikkei koko valtakunnassa ole aatelismiestä, joka niin ylenkatsoisi rahvasta kuin hän.

Sitte alkoi Rzendzian väännellä päätään ikäänkuin johtaakseen mieleensä tai ihmetelläkseen jotakin. Mutta hetken perästä hän jatkoi.

— Kummallinen henkilö se on ja myöntää täytyy, että hänessä asuu aatelinen miehuus. Ja sitä neitiä — kuinka hän häntä rakastaa, rakasta! Heti kun hän oli hiukankin parantunut, tuli Doniecin vaimo hänen luoksensa ennustamaan, ja hän ennustikin, mutta ei mitään hyvää. Se sitte vasta on jättiläisnainen ja pirujen kanssa se on liitossa. Tavaton vaimoihminen kerrassaan! Kun hän purskahtaa nauruun, niin luulisi että tamma niityllä hirnuu. Näyttää valkeita hampaitansa… on niin väkevä, että jaksaa vaikkapa repiä rikki panssarin. Ja kun hän kävelee, niin tärisee maa. Ja Jumalan sallimuksesta oli tuo eukko näkevinään minussa jotakin ihmeellistä, sillä hän mieltyi suuresti minuun. Siksi ei hän koskaan mennytkään ohitseni vetämättä minua joko tukasta, taikka hihasta, tai tönäisemättä minua. Ja välistä hän sanoi: tule. Mutta minä pelkäsin, että tuo paholainen jossakin yksinäisessä paikassa kääntäisi minulta niskat nurin. Sillä silloin olisi kaikki mitä olin koonnut, mennyt menojaan. Ja niin minä vastaan hänelle: "Onhan niitä sinulla muitakin." Mutta hän sanoo: "sinusta minä pidän, vaikka oletkin vielä kovin lapsimainen". "Mene tiehesi, senkin paasiviulu!" Mutta hän vain sanoo: "minä pidän sinusta"!

— Entä näitkö sinä miten tuo ennustaminen tapahtui?

— Näin tietenkin ja kuulin. Siinä oli savua, sihinää ja pihinää, siinä liikuteltiin varjoja — ihan minä ensin kauhistuin. Mutta akka seisoo keskellä, rypistelee mustia kulmakarvojaan ja hokee: ljahi on tytön luona, ljahi on tytön luona, lupu-tupu-lupu… ljahi on tytön luona. Sitte hän riputtelee vehnänjyviä seulan päälle ja katsoa tuijottaa. Mutta jyvät hyppivät kuin surviaiset ja kuuluu taas: "lupu-tupu-lupu, ljahi on tytön luona". Oi voi sentään, hyvä herra, jollei se Bohun olisi sellainen ryöväri, niin säälittänyt olisi hänen epätoivonsa jokaisen ennustuksen perästä. Välistä hän kävi kalpeaksi kuin palttina, putosi selälleen ja väänteli siinä käsiään päätänsä vastaan, valitti, vikisi ja rukoili neidiltä anteeksi, että hän oli väkivallalla tullut Rozlogiin ja tappanut hänen veljensä: "Missä sinä olet, käköseni, missä sinä olet, ainokaiseni!" sanoohan. "Minä olen kerran kantanut sinua käsilläni, nyt en voi elää ilman sinua. Mutta minä en saa edes koskettaa sinua kädellänikään, minä rupean orjaksesi, jos vain silmäni saavat katsella sinua." Sitte hän yhtäkkiä muistaa herra Zagloban, kiristelee hampaitansa ja iskee ne vuoteensa laitaan, kunnes uni hänet vihdoin voittaa, mutta vielä unessakin hän valittaa ja huokaa.

— Eikös se nainen sitte koskaan ennustanut hänelle mitään hyvää?

— Mitä senjälkeen tapahtui, sitä en tiedä, sillä hän parani ja minä erosin hänestä. Sinne sattui tulemaan pappi Lasko ja Bohun toimitti niin, että minä hänen kanssaan pääsin Huszczaan. Siellä ne roistot sattuivat saamaan vihiä siitä, että minulla on hiukan kaikenlaista tavaraa, enkä minä salannutkaan, että lähden auttamaan vanhempiani.

— Eivätkö ne ryövänneet sinua?

— Ehkäpä ne olisivat sen tehneetkin, mutta onneksi ei silloin ollut paikkakunnalla tatareja ja kasakat taas pelkäsivät Bohunia. Muuten he pitivätkin minua aivan omana miehenään. Käskipä itse Chmielnickikin minut luoksensa ja pyysi ilmoittamaan mitä Braclawin vojevodan luona puhutaan, kun siellä on koolla herroja… Hitto hänet vieköön. Minä tulin sitte Huszczaan. Senjälkeen saapuivat Krywonosin etujoukot ja tappoivat isä Laskon. Minä kiireesti kaivamaan puolet omaisuudestani maahan, toisen puolen otin mukaani ja lähdin pakoon, kuultuani että te hävitätte kapinallista seutua Zaslawin tienoilla. Jumalan kiitos, että tapasin herran terveenä ja hyvällä mielellä ja kuulin valmistettavan häitä… Sitte tuleekin jo loppu kaikesta pahasta. Minä sanoin kuin sanoinkin noille roistoille, jotka lähtivät ruhtinasta, meidän herraamme vastaan, etteivät he enään palaa ja kyllä he nyt saavat. Ehkäpä jo sotakin loppuu.

— Mitä vielä, nyt vasta alkaa taistelu itse Chmielnickin kanssa.

— Tuleeko herra sitte taistelemaan vielä näidenkin jälkeen?

— Luuletko sinä sitte, että häät tekevät minusta pelkurin?

— En, en minä sitä. Vaikka ihan kuka tulisi pelkuriksi, niin ainakaan ei minun herrani. Mutta kysyn vain siksi, että kun minä lähden viemään vanhemmilleni säästöjäni, niin tahtoisin lähteä yhdessä teidän kanssanne. Ehkä Jumalakin sitte auttaa minua kostamaan Bohunille vääryyden jonka häneltä olen saanut kärsiä, mutta kun ei sitä sovi kostaa petoksella, niin ehkäpä minä vielä jostakin hänet löydän. Hän ei pääse piiloon…

— Oletko sinä niin itsepäinen?

— Jokaisen on pidettävä huolta omista asioistansa ja kun kerran minä olen tämän luvannut, niin lähtisin vaikkapa Turkinmaalle ajamaan häntä takaa. Se päätös ei siitä muutu. Mutta nyt minä lähden herrani kanssa Tarnopoliin ja sitte häihin. Vaan mitävarten te menette Tarnopoliin päin tullaksenne Bariin? Eihän se ole saman tien varrella.

— Minun täytyy kuljettaa pois lippukuntani.

— Ymmärrän, herra.

— Anna nyt jotakin syötävää, sanoi herra Skrzetuski.

— Minä olen jo pitänyt siitä huolta. Vatsahan on kaiken perustus.

— Heti suuruksen jälkeen lähdemme liikkeelle.

— Jumalan kiitos, vaikka hevoseni onkin kauheassa tilassa.

— Minä käsken antaa sinulle yhden valtoimista hevosista. Saat ratsastaa sitä.

— Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian, tyytyväisesti hymyillen ajatellessaan, että häntä paitsi rahakukkaroa ja metallikoristeista vyötä jo odottaa kolmaskin lahja.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Herra Skrzetuski lähti ruhtinaan lippukuntien etunenässä Zbaraziin eikä Tarnopoliin, sillä hän oli saanut uuden määräyksen, jonka mukaan hänen oli mentävä juuri sinne. Matkalla hän uskolliselle palvelijapojalleen kertoi omat seikkailunsa, kuinka hänet Siczissä oli otettu vangiksi, kuinka hänen kauvan oli täytynyt olla siellä ja paljon kärsiä ennenkuin Chmielnicki hänet vapautti. He kulkivat verkalleen, vaikkei heillä ollut muassa kuormastoa, he olivat nimittäin tulleet niin hävitettyyn maahan, että vain suurimmalla vaivalla saattoivat hankkia ravintoa sotamiehille ja hevosille. Siellä täällä kohtasivat he joukottain ihmisiä, varsinkin vaimoja lapsineen, jotka olivat mitä suurimmassa kurjuudessa ja jotka rukoilivat Jumalaa, että he saisivat kuolla tai vaikkapa joutua tatarilaisten vangeiksi, koska heille kahleissa annettaisiin edes ruokaa. Ja kuitenkin korjattiin paraikaa eloa tässä ennen niin viljavassa maassa, joka oli tiukkunut maitoa ja hunajaa. Mutta Krywonosin joukot olivat hävittäneet kaikki mitä vain saattoi hävittää ja jäljelle jääneet asukkaat söivät pettua.

Vasta Jampolin läheisyydessä tapasivat ratsastajat seudun, jota ei sota ollut kokonaan hävittänyt. Siellä saattoivat he hiukan levähtää ja hankkia tarvittavat ruokavarat. He kulkivat nyt ajaen käyttöä Zbaraziin, jonne saapuivat viisi päivää senjälkeen kuin olivat lähteneet Suchorzyncesta.

Zbaraziin oli kokoontunut paljon sotaväkeä. Ruhtinas Jeremi oli kaikkine joukkoineen pysähtynyt sinne ja lisäksi oli sinne tullut melkoinen määrä muita sotilaita ja aatelia. Sota oli ilmassa ja vain siitä puhuttiin. Kaupunki ja ympäristö vilisivät aseellista väkeä. Rauhanpuolue Varsovassa, jonka toiveita ylläpiti Braclawin vojevoda herra Kisiel, ei tosin vielä ollut luopunut sovitteluista ja eli yhä siinä luulossa että niillä voidaan tyynnyttää myrsky, mutta ymmärsi kuitenkin samalla, että sovitteluilla on joku merkitys vain silloin, kun niiden tukena on mahtava armeija. Myöskin kuninkaanvaalia valmistelevilla valtiopäivillä tuntui sodan uhka ja myrskyä aavistava levottomuus. Valtiopäivät määräsivät koko aatelin asetettavaksi sotakannalle, värvätyt joukot koottiin yhteen ja vaikka kansleri ja sotaväen ylipäällystö vielä uskoivatkin rauhan mahdollisuuteen, oli kuitenkin sotainen mieliala vallalla aatelin kesken. Wisniowieckin aikaansaama tuho kapinallisten joukossa oli kiihoittanut mielikuvitusta. Kaikissa paloi halu kostaa Ukrainan talonpoikain toimeenpanemat julmuudet, korvata Keltaisen Veden ja Korsunin luona kärsityt tappiot, kostaa tuhansien ja taasen tuhansien marttyrikuolemalla kuolleiden veri, kostaa häpeä ja nöyryytykset… Kauhean ruhtinaan nimi välkkyi nykyään kunnian aurinkoisessa loistossa, se oli kaikkien huulilla, kaikkien sydämissä ja sen yhteydessä kaikui Itämeren rannoilta aina Villeille Kentille asti tuo kohtalokas sana sota!

Sota! Sota! Sitä julistivat taivaan merkit ja ihmisten hehkuvat kasvot, sitä miekkain välke, koirain ulvonta öisin talojen edustalla ja verta vainuavien hevosten hirnunta. Sota! Vaakunaa kantava kansa kaikissa Puolan maissa, piirikunnissa, kartanoissa ja kylissä veti aitoista esiin vanhat varuksensa ja miekkansa, nuoriso lauloi lauluja Jeremista ja naiset rukoilivat alttarien edessä. Liikkeelle lähti asestettuja joukkoja Preussista, Puolan Liivinmaalta, Suurpuolasta, mehiläisrikkaasta Masoviasta ynnä muista osista Puolaa, aina Tatran taivasta tavoitteleville huipuille ja Beskidien tummiin metsiin asti.

Sotaa vaati luonnon pakko. Zaporogilaisten rosvoaminen ja Ukrainan rahvaan kapina tarvitsivat kuin tarvitsivatkin korkeampia tunnussanoja kuin teurastus ja ryöstö, kuin taistelu veroja ja päivätöitä sekä suurylimysten laajaa maanomistusta vastaan. Sen käsitti Chmielnicki. Ja käyttäen hyväkseen kytevää kiihtymystä, molemminpuolisia väärinkäytöksiä ja sortoa, josta ei noina raakoina aikoina suinkaan ollut puutetta, muutti hän sosiaalisen taistelun uskonnolliseksi, sytytti tuleen rahvaan uskonnollisen raivon ja kaivoi jo heti alusta alkaen molempien leirien välille kuilun, jota ei voinut täyttää pergamenteilla eikä sovitteluilla, vaan ainoastaan verellä.

Sydämessään halusi hän sovitteluja, mutta ennen kaikkea tahtoi hän turvata oman valtansa. Entä kaiken tämän jälkeen…? Mitä sitte oli seuraava? Sitä ei zaporogilaisten hetmani miettinyt, hän ei katsonut tulevaisuuteen eikä välittänyt siitä.

Asia jota hän kuitenkaan ei tietänyt, oli, että hänen aikaansaamansa kuilu on niin syvä, etteivät mitkään sovittelut voi sitä tasoittaa, ei edes siksi aikaa, joka hänelle itselleen, Chmielnickille, saattoi olla tarpeellinen. Ovela politikko ei huomannut, ettei hän koskaan tulisi saamaan rauhassa nauttia työnsä verisiä hedelmiä.

Mutta helppoa oli sensijaan arvata, että missä kymmentuhantiset aseistetut nousevat valtiota vastaan, siellä muodostavat taistelukentät sen pergamentin, jolle välikirja kirjoitetaan ja kyniksi tulevat miekat ja keihäät.

Olojen pakosta kehittyivät tapaukset siis sodaksi — ja yksinkertaisetkin ihmiset tunsivat vaistomaisesti, ettei muu ole mahdollista. Kautta koko valtakunnan kääntyi yhä useampi silmä Jeremia kohti, joka jo alunpitäen oli julistanut sodan elämästä tai kuolemasta. Tämän jättiläishahmon varjossa katosivat katoamistaan kansleri ja Braclawin vojevoda, virkaatekevät ylipäälliköt sekä heidän joukossaan mahtava ruhtinas Dominik Zaslawski, joka oli nimitetty ylipäälliköksi. Heidän arvonsa ja merkityksensä katosi vähitellen ja kuuliaisuus sitä esivaltaa kohtaan, jonka he muodostivat, väheni vähenemistään. Armeija ja aateli käskettiin koolle Lembergiin ja sitte Glinjanyyn, ja sinne tulikin yhä suurempia joukkoja. Myöskin värvätyt joukot saapuivat ja niiden jäljessä läheisempien vojevodakuntien maanviljelijät. Uudet tapaukset alkoivat kuitenkin heti uhata valtakunnan auktoriteettia. Niinpä eivät ainoastaan yleisen aatelin-liikkeellepanon johdosta muodostuneet ja kuriin tottumattomat lippukunnat, eivätkä ainoastaan värvätyt yksityislippukunnat, vaan myöskin säännöllisesti harjoitettuun väkeen kuuluvat kieltäytyivät kokoontumispaikalle saapuneina tottelemasta hallituksen päällikköjä ja marssivat, näiden käskyistä huolimatta, Zbaraziin antautuakseen siellä Jeremin käskettäviksi. Näin menettelivät ensimäisinä Kiowan ja Braclawin vojevodakunnat, joiden aateli jo ennestään oli melkoiselta osaltaan palvellut Jeremin johdolla. Esimerkkiä seurasivat Vähävenäjän ja Lublinin maan lippukunnat sekä niiden jäljessä kruunun sotajoukot. Selvää oli, että kaikki muut noudattivat näiden esimerkkiä.

Tahallaan sivuutettu ja unohdettu Jeremi tuli siis olojen pakosta hetmaniksi ja koko valtakunnan sotavoiman ylimmäksi päälliköksi. Aateli ja sotajoukko, jotka koko sydämestään olivat kiintyneet häneen, odottivat vain hänen viittaustaan. Valta, sota, rauha, Puolan tulevaisuus, kaikki lepäsi hänen käsissänsä.

Ja hän kasvoi päivä päivältä, sillä joka päivä virtasi hänen luoksensa uusia lippukuntia. Ja hän kävi niin jättiläiskokoiseksi, että hänen varjonsa alkoi pimentää ei ainoastaan kansleria ja hallituksen määräämiä sotapäällikköjä, vaan myöskin senaattia, Varsovaa ja koko valtakuntaa.

Hänelle vihamielisissä piireissä Varsovassa, kanslerin ja regimentariusten, ruhtinas Zaslawskin ja Braclawin vojevodan ympäristössä, aljettiin nyt puhua hänen tavattomasta kunnianhimostaan ja häikäilemättömyydestään. Kerrottiin oikeusjutusta, jota hän kävi Hadziaczin omistamisesta, johdatettiin mieliin, miten tuo röyhkeä ruhtinas oli tullut neljäntuhannen sotamiehen kanssa Varsovaan ja mennyt senaatin istuntoon valmiina lyömään maahan kaikki siellä, kuningaskin mukaan luettuna.

"Mitä voikaan odottaa sellaiselta mieheltä ja minkälainen hän nyt mahtaakaan olla — sanottiin — tuon xenophonilaisen paluumatkansa jälkeen Dnieperin takaa, kaikkien sotaisten urotöittensä ja voittojensa jälkeen, jotka niin suunnattomasti ovat kohottaneet hänen mainettansa? Mihin sietämättömään ylpeyteen sotamiesten ja aateliston suosio hänet mahtaakaan viedä, kuka häntä enään voikaan vastustaa? Miten käykään valtakunnan, kun yksi kansalainen pääsee sellaiseen mahtiin, että voi polkea senaatin tahdon ja riistää vallan hallituksen määräämiltä päälliköiltä? Aikooko hän todellakin panna kruunun prinssi Kaarlen päähän? Marius hän on, se on totta, mutta suokoon Jumala, ettei hänessä olisi Marius Coriolanusta tai Catilinaa, sillä ylpeydessä ja kunnianhimossa on hän näiden molempien vertainen."

Näin puhuttiin Varsovassa ja päällikköjen kesken, varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin ympäristössä. Näiden kahden ruhtinaan kilpailu oli jo tuottanut valtakunnalle paljon vahinkoa. Mutta nyt istui Marius Zbarazissa synkkänä ja salaperäisenä. Äskeiset voitot eivät kirkastaneet hänen kasvojansa. Kun joku uusi lippukunta värvättyä väkeä tai joukko yleisestä aateliskutsunnasta läheni Zbarazia, niin ajoi hän sitä vastaan, arvioi sen yhdellä katseella ja vaipui taasen ajatuksiinsa. Iloiten ympäröivät hänet sotamiehet, he laskeutuivat polvilleen hänen eteensä ja huusivat: "terve, voittamaton päällikkö, slaavilainen Herkules, henkemme panemme alttiiksi puolestasi!" Mutta hän vain vastasi: "palvelijanne, hyvät herrat, me olemme kaikki Kristuksen käskyläisiä ja minun virkani on liian alhainen ollakseen teidän verenne vuodattaja". Ja hän palasi huoneeseensa, karttoi ihmisiä ja hautoi yksinäisyydessä ajatuksiaan. Niin kului kokonaisia päiviä. Kaupunki vilisi sotaväkeä, jota saapui saapumistaan. Sotapalvelukseen kutsutut rahvaanmiehet joivat aamusta yöhön, käyskennellen kaduilla ja pannen toimeen mellakoita ja tappeluja ulkomaisten värväysjoukkojen upseerien kanssa. Myöskin säännöllinen sotamies nautti, tuntiessaan kurin ohjasten heltyneen, viiniä, söi ahmimalla ja kulutti aikaansa pelaamalla luupeliä. Joka päivä saapui uusia vieraita ja senjohdosta seurasi yhä uusia juominkeja ja huvituksia porvarityttöjen kanssa. Kadut vilisivät sotajoukkoja, niitä oli läheisissä kylissäkin ja mikä määrä erilaisia hevosia, aseita, pukuja, töyhtöjä, panssareita, kypärejä ja värejä olikaan liikkeellä! Näytti siltä kuin olisi ollut jotkut suuret markkinat, joille oli kokoontunut puoli valtakuntaa. Tuossa kiitää kullatut tai purppuranväriset herrasvaunut, edessä kuusi tai kahdeksan töyhtöpäistä hevosta, ympärillä saattojoukko, unkarilaiseen tapaan puettuja pajukkeja, hovijanitshareja, kasakoita ja tatareja, tuolla taas on kulussa upseereja, jotka välkkyvät silkkiä ja samettia. Heillä ei tällä hetkellä ole panssaria ja he hajoittavat väkijoukkoa, ratsastaessaan anatolialaisilla tai persialaisilla hevosillaan edestakaisin. Ratsulakit ja takit välkkyvät kipunoivia hohtokiviä ja rubiineja, kaikki väistyvät niiden tieltä. Tuolla kuistin edessä taas ylvästelee jokin pikkuaatelisen jalkaväen upseeri uudessa kiiltävässä ratsutakissaan, kädessä pitkä ruoko, kasvoilla pöyhkeys ja rinnassa porvarillinen sydän. Tuolla välkkyvät rakuunien harjaskypärät, saksalaisen jalkaväen hatut, nostoväen nelikulmaiset lakit tai ilveksennahkaiset naapukat. Eri väreihin puettua palvelusväkeä kihisee kuin pyreitä kuumassa vedessä, siellä täällä on tie täynnä rattaita ja yhä uusia tulla vilisee, kaikkialla huudetaan ja komennetaan "pois tieltä!", palvelusväen kiroileminen, riiteleminen, tappelu ja hevosten hirnunta täyttävät melullaan ilman. Pienimmätkin kujat ovat niin täynnä olkia ja heinää, ettei ole ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Ja kuinka kummallisilta näyttävätkään Wisniowieckin laihtuneet, ryysistyneet rykmentit ruostuneissa panssareissaan ja haalistuneissa väreissään keskellä loistavia rivejä, jotka välkkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä, keskellä silkkiä, samettia ja brokaadia, keskellä hohtokivien kimmellystä. Arvokkaimpienkin lippukuntien upseerit näyttävät kerjäläisukoilta, halvemmilta kuin noiden komeiden rykmenttien palvelusväki. Kuitenkin kumartavat kaikki kunnioittavasti sekä noita repaleita että tuota ruostetta ja kurjuutta, sillä heidän edessään on sankarien lippukunta. Sota, tuo ilkeä äiti näet syö kuin Saturnus omat lapsensa ja niitä joita ei se syö, kalvaa se kuin koira luuta. Wisniowieckilaisten haaltuneet värit toivat mieleen sateisia öitä, marsseja keskellä elementtien raivoa tai auringon paahdetta. Rautaan syöpynyt ruoste johdatti mieleen poispyyhkimätöntä verta, omaa tai vihollisen, tai molempia yhtaikaa. Siksipä Wisniowieckilaiset olivatkin kaikkialla johtajina. Kun ollaan koolla kapakoissa ja majoissa, niin kertovat he ja toiset vain kuuntelevat. Ja saattaa sattua, että yhtäkkiä jonkun kuulijan kurkkua alkaa kuristaa ja hän lyö kädet kupeilleen, huudahtaen: "hitto teidät vieköön, paholaisia te olette ettekä ihmisiä!" Mutta wisniowieckilaiset vastaavat: "ei se ole meidän ansiotamme, vaan johtajan, jonka vertaista ei vielä orbis terrarum, maan piiri ole synnyttänyt." Siksipä loppuvatkin kaikki kemut huutoihin: eläköön Jeremi, eläköön ruhtinas-vojevoda, päällikköjen päällikkö ja hetmanien hetmani!

Kun aateli juo, niin se mielellään ryntää ulos kadulle ja ampuu kivääreillä ja musketeilla. Wisniowieckilaiset varoittavat sitä silloin sanoen, että vain hetken kestää vapautta, pian tulee hetki jolloin ruhtinas ottaa heidät komentoonsa ja panee toimeen sellaisen kurin, etteivät he vielä ole kuulleetkaan moisesta. Nyt käyttävät he vapaata aikaa hyväkseen, "Gaudeamus, niin kauvan kuin olemme vapaita! huutavat he. — Kun tulee tottelemisen aika, niin tottelemme ja kyllä sitä miestä kelpaakin totella." — Mutta huonosti oli sensijaan ruhtinas Dominik-paran laita, sillä hän oli alituisesti sotamiesten hampaissa. Kerrottiin että hän päivät pääksytysten rukoilee, mutta illalla kallistelee kannua, räpyttelee toista silmäänsä ja kyselee: "mitä tämä on?" Kerrottiin sellaisiakin, että hän yöksi ottaa jalapajuurta, ja sanottiin että kaikki mitä hän taisteluista tietää on se, mitä hän on oppinut alankomaisista seinämatoistaan. Kukaan ei enään puolustanut häntä eikä kenenkään käynyt häntä sääli. Enimmän hämmästelivät ja pilkkasivat häntä ne, jotka eivät pitäneet sotakurista.

Herra Zagloba voitti kuitenkin kaikki pilkkaajat kompasanojensa ja leikinlaskunsa vuolaudella. Hän oli näet jo parantunut selkäsärystään ja liikkui kuin kala vedessä. Turhaa on koettaa kuvaillakaan kuinka paljon hän söi ja joi, sillä sitä ei kumminkaan kukaan uskoisi. Hänen ympärillään oli alituisesti joukko sotamiehiä ja aatelisia ja heille hän jutteli ja kertoi, laskien pilaa niistä jotka häntä kestitsivät. Vanhana sotilaana katseli hän niinikään ylhäältäpäin nuorukaisia, jotka nyt lähtivät sotaan ja puhui heille ylvästelevän arvokkaasti. "Te nyt tiedätte sotavarustuksista yhtä paljon kuin nunnat tietävät miehistä… Kyllähän teidän uudet univormunne tuoksuvat unkarilaiselta hajuvedeltä, mutta koetan — minä puolestani kuitenkin ensi taistelussa pysyä teistä tuulen yläpuolella. Hohoi, joka ei ole haistellut sodan sipulia, se ei tiedä millaisia kyyneliä se pusertaa ihmisestä. Ei sota aamuisin tarjoa lämmitettyä olutta eikä viinilientä, kyllä teiltä sodassa lusahtavat kokoon ihramahat… Niin te kuivutte kuin kermajuusto auringonpaisteessa. Uskokaa pois vain, minä puhun kokemuksesta, olenhan minä ollut senkin seitsemässä leikissä ja olenhan minä vallannut useamman lipunkin, mutta se minun sentään pitää sanoa, ettei yksikään niistä ole ollut niin paha ottaa kuin se lippu siellä Konstantynowin taistelussa. Piru vieköönkin ne zaporogilaiset! Senkin seitsemät hiet minusta lähtivät ennenkuin minä sain kiinni sen lipun varresta. Kysykää vain herra Skrzetuskilta, häneltä, joka tappoi Burdabutin, hän oli näkemässä ja sai sitä kaappausta ihailla omin silmin. Huutakaappa vain jonkin kasakan korvanjuureen, että: Zagloba! niin saatte nähdä mitä hän teille sanoo. Mutta mitäpä näistä kannattaa puhua teille, jotka ette ole muuta kuin plätkällä tappaneet kärpäsiä seiniltä."

— Kummoista siellä sitte oli? kysyivät nuoremmat.

— Mutta tahdotteko te sitte, hyvät herrat, että kieli suussani alituisesta liikkumisesta syttyisi tuleen niinkuin pyörän akseli?

— Sitä täytyy tietysti valella, viiniä tänne! huusivat aatelismiehet.

— No se on toinen asia, vastasi herra Zagloba.

Ja iloissaan siitä että oli saanut kiitollisia kuulijoita, kertoi hän nyt heille kaikki seikkailunsa alusta asti. Hän kertoi matkastaan Galataan ja pakoretkestään Rozlogista, kertoi aina siihen asti kun hän valtasi lipun Konstantynowin luona. Ja kuulijat seisoivat suu auki, välistä vain murahdellen, kun Zagloba ylistääkseen omaa urhoollisuuttaan liiaksi halvensi heidän kokemattomuuttaan. — Yhä uusiin kortteereihin häntä kutsuttiin ja kaikkialla häntä juotettiin.

Iloista ja meluisaa oli elämä näihin aikoihin Zbarazissa. Vanha Zacwilichowski ja muut vakavammat upseerit olivat aivan ihmeissään siitä, että ruhtinas salli näin pitkäaikaisen juhlimisen. Hän istui yhä kortteerissaan, antaen nähtävästi tahallaan sotamiesten nauttia elämästään ennenkuin lähdettiin uusiin taisteluihin. Silloin saapui herra Skrzetuski ja joutui aivan kuin pyörteeseen tai kuin kiehuvaan veteen. Hänenkin olisi kyllä tehnyt mieli nauttia lepoa toverien parissa, mutta vielä enemmän teki hänen mielensä päästä Bariin. Hän ikävöi rakastettunsa luo, haluten samalla vapautua pitkäaikaisesta jännityksestä, levottomuudesta ja pelosta ja unohtaa kaikki armaansa suloisessa syleilyssä. Viipymättä meni hän nyt ruhtinaan luo tekemään selkoa retkestään Zazlawiin ja pyytämään lupaa lähteä matkaan.

Ruhtinas oli niin muuttunut, että Skrzetuski vaivoin saattoi tuntea hänet. Pelästyneenä kysyi hän itseltään: onko tuo sama päällikkö, jonka näin Machnowkan ja Konstantynowin luona? Hänen edessään seisoi mies, jonka hartiat huolten taakka oli käyristänyt, jonka silmät olivat vajonneet syvälle ja jonka huulet olivat kuivuneet ikäänkuin raskas sisällinen tauti olisi niitä polttanut. Kun Skrzetuski kysyi hänen vointiaan, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti olevansa terve eikä upseeri uskaltanut kysyä sen enempää, vaan alkoi tehdä selkoa retkestään sekä pyysi saada lomaa kahdeksi kuukaudeksi, jotta hän voisi mennä naimisiin ja viedä vaimonsa Skrzetuszewiin.

Silloin ruhtinas ikäänkuin heräsi unesta. Hyvyys joka oli hänelle niin ominainen valautui synkille kasvoille ja syleillen herra Skrzetuskia hän sanoi:

— Tuskasi ovat siis lopussa, lähde, lähde, Jumala sinua siunatkoon. Tahtoisin itsekin olla häissäsi, sillä sen olen velkaa nuorelle ruhtinatar Kurcewiczille, Wasilin tyttärelle ja sinulle, ystävälleni, mutta siihen aikaan en enään voi lähteä liikkeelle. Milloin haluat matkustaa?

— Se riippuu teidän ruhtinaallisesta armostanne. Vaikkapa tänään.

— Lähde huomenna, sinä et kuitenkaan voi ratsastaa yksin, minä annan sinulle kolmesataa Wierszulin tataria, jotta voit saattaa morsiamesi turvallisesti perille. Niiden kanssa ratsastat nopeasti ja ne ovat sinulle muutenkin tarpeelliset, sillä nykyään on liikkellä joukottain roskaväkeä. Minä annan mukaasi kirjeen herra Jendrzej Potockille, mutta ennenkuin sen kirjoitan ja ennenkuin tatarit saapuvat sekä sinä itse olet matkakunnossa, on ehtinyt kulua aikaa huomiseen iltaan.

— Aivan niinkuin herra ruhtinas käskee. Mutta vielä rohkenen pyytää, että Wolodyjowski ja Podbipienta saisivat lähteä mukaani.

— Hyvä. Tule vielä huomenna sanomaan hyvästi ja vastaanottamaan siunaukseni. Tahtoisin myöskin lähettää ruhtinattarellesi jonkun muiston. Hän on jaloa verta. Tulkaa onnellisiksi, sillä te olette toistenne arvoiset.

Ritari taivutti polvensa ja pani kätensä rakastetun päällikkönsä polven ympäri. Tämä toisti vielä muutamaan kertaan:

— Suokoon Jumala sinulle onnea, suokoon Jumala sinulle onnea! No niin, tule vielä huomenna.

Ritari nousi, mutta ei poistunut. Oli ikäänkuin hän vielä olisi tahtonut pyytää jotakin. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:

— Teidän ruhtinaallinen armonne…

— Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa? kysyi ruhtinas lempeästi.

— Antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta sydäntäni vihloo ja suuri tuska antaa minulle rohkeuden kysyä: kuinka teidän ruhtinaallisen armonne on? Painavatko teitä huolet vaiko tauti?

Ruhtinas laski kätensä hänen päänsä päälle.

— Sinä et voi saada sitä tietää, sanoi hän lempeästi. — Tule vielä huomenna.

Herra Skrzetuski nousi ja lähti, sydän ahdistuksen vallassa.

Illalla tulivat hänen kortteeriinsa vanha Zachwilichowski, pieni Wolodyjowski, herra Longinus Podbipienta ja herra Zagloba. He asettuivat pöytään ja Rzendzian tuli huoneeseen, tuoden ruokaa ja pienen tynnyrin.

— Isän ja Pojan nimeen! huudahti herra Zagloba, — teidän palvelijapoikanne on, näemmä, noussut kuolleista.

Rzendzian lähestyi häntä ja syleili hänen polviaan.

— En ole noussut kuolleista, sillä en kuollut, kiitos teidän, joka pelastitte minut.

Herra Skrzetuski lisäsi:

— Ja menit sitte Bohunin palvelukseen.

— Se poika saa virkaylennyksen helvetissä, sanoi herra Zagloba. Sitte hän, kääntyen Rzendzianin puoleen, jatkoi: — No, et kai sinä siinä palveluksessa saanut maistaa mitään erityisiä nautintoja. Kas tuossa, ota lohdutukseksesi tuo taalari.

— Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian.

— Siinä näette, huudahti herra Skrzetuski, — aika velikullan. Hän on kasakoilta ostanut ryöstösaalista ja hänellä on nyt niin paljon tavaraa, että me molemmat emme kykenisi sitä lunastamaan, vaikkapa te myisitte kaiken Turkissa olevan omaisuutenne.

— Onko niin? sanoi herra Zagloba. — No, pidä sinä vain minun taalarini ja kasva, kasva edelleen, rakas puu. Vaikket kelpaisikaan ristiksi meidän Herrallemme, niin ehkäpä kelpaat hirsipuuksi. Jo silmistäkin näkyy, että se on aika poika. (Tässä herra Zagloba tarttui Rzendzianin korvaan ja hyväntahtoisesti sitä nipistäen jatkoi hän edelleen:) Minä pidän tuollaisista veitikoista ja sitä minä ennustan, että sinusta tulee mies, jollei tule elukka. No, millainen muisto sinulle jäi herrastasi Bohunista, häh?

Rzendzian hymähti, sillä hyväily oli ollut hänelle mieleen, ja vastasi:

— Te, herra, olette ainakin itsestänne jättänyt hänelle sellaisen muiston, että kipinät lentävät, kun hän kiristelee hampaitaan mainitessaan teidän nimenne.

— Mene hiiteen! huudahti herra Zagloba suutahtaen. — Mitä sinä sekoitat minua siihen peliin.

Rzendzian läksi huoneesta ja herrat alkoivat keskustella huomisesta matkasta ja Jan herran tavattomasta onnesta. Sima saattoi pian taasen herra Zagloban hyvälle tuulelle ja hän rupesi heti onnittelemaan Skrzetuskia, tehden viittauksia vastaisiin ristiäisiin ja uudelleen kertoen, kuinka herra Jendrzej Potocki oli ihastunut ruhtinattareen. Vihdoin lausuttiin arveluja sodan vastaisista vaiheista ja ruhtinaasta. Skrzetuski, joka oli ollut kymmenkunnan päivää poissa leiristä, lausui:

— Sanokaa, hyvät herrat, mitä ruhtinaalle on tapahtunut? Hän on kuin toinen mies. Minä en ymmärrä häntä. Jumala on antanut hänelle voiton toisensa perästä. Jos hänet nyt onkin sivuutettu ylipäällikkyydestä, niin vähät siitä, sillä koko sotajoukkohan tulvimalla tulvii hänen luoksensa niin että hänestä tulee hetmani ilman kenenkään armoa ja hän lyö kuin lyökin Chmielnickin. Mutta nähtävästi jokin häntä kalvaa ja painaa.

— Ehkäpä häntä vaivaa leini, sanoi herra Zagloba. — Kun minun pitkääsormeani välistä repii, niin kiusaa minua alakuloisuus kolme päivää.

— Mutta minäpä kerron teille, veliseni, virkkoi päätänsä nyökytellen herra Podbipienta, — en tosin ole kuullut sitä kirkkoherra Muchowieckin omasta suusta, mutta kuulin hänen jollekulle sanoneen, miksikä ruhtinas on murheissaan… Minä en sano sitä itse puolestani — hänhän on hyvä herra ja suuri sotilas, mikä minä olisin häntä arvostelemaan, mutta kun kirkkoherra Muchowiecki… mutta tiedänkös minä miten sen asian laita oikein on.

— No, katsokaas nyt, hyvät herrat, tuota liettualaista! huudahti herra Zagloba. — En viitsi pilkata häntä siitä ettei hän osaa ihmisten kieltä, kysyn vain, mitä te nyt oikeastaan tahdotte sanoa. Te kierrätte ja kierrätte niinkuin jänis pesäänsä, mutta ette vain löydä oikeaan paikkaan.

— Mitäs te todella olette kuullut? kysyi Skrzetuski.

— No, katsokaas, kun sanotaan, että ruhtinas on vuodattanut liian paljon verta. Hän on suuri päällikkö, mutta ei tunne mittaa tai määrää rangaistessaan. Ja nyt hän näkee kaikki punaisena: päivällä on punaista ja yöllä on punaista, ikäänkuin punainen pilvi aina ympäröisi häntä…

— Älkäähän nyt puhuko tyhmyyksiä! tiuskaisi vanha Zacwilichowski vihaisesti. — Ne ovat akkojen juttuja. Rauhan aikana ei ollut herraa, joka paremmin kohteli roskaväkeä kuin hän, mutta jollei hän kapinoitsijoita kohtaan tunne mitään sääliä, niin eikö se ole oikein? Se on ansio eikä vika. Mitkä kidutukset ja mitkä rangaistukset olisivatkaan liikaa niille, jotka ovat upottaneet isänmaamme vereen, jotka luovuttivat omaa väkeänsä tatareille orjiksi, jotka eivät kysyneet Jumalaa, majesteettia, isänmaata tai esivaltaa. Mistä te voitte löytää samanlaisia hirmutekoja, missä muualla on harjoitettu sellaista julmuutta kuin nuo ovat harjoittaneet naisia ja pieniä lapsia kohtaan, missä muualla näette tuollaisia kauheita rikoksia? Onko paalu ja hirsipuu siitä liikaa? Hyi, hyi, teillä on rautainen käsi, mutta naisen sydän. Näinhän minä kuinka te, kun Puljania kärvennettiin, ähkyitte ja sanoitte, että mieluummin olisitte tappanut hänet heti paikalla. Mutta ruhtinas ei olekaan akka, hän tietää kuinka on palkittava ja kuinka rangaistava. Mitä te täällä lörpöttelette joutavia.

— Minähän sanoin, etten tiedä, selitteli herra Longinus.

Mutta vanhus läähätti vielä kauvan, sivellen kädellään maidonkarvaisia hapsiaan ja mutisten:

— Punaista… hm, punaista… hm, onko se sitte jotakin uutta. Siinä päässä joka sen on keksinyt, on kaikki sekaisin.

Tuli hetken hiljaisuus, vain akkunan läpi saatto kuulla juopottelevan aatelin meluamisen.

Herra Wolodyjowski keskeytti tuvassa vallitsevan hiljaisuuden.

— Mitäs te sitten arvelette? Mikä teidän mielestänne vaivaa meidän herraamme?

— Hm, sanoi vanhus, — en ole hänen uskottunsa enkä siis tiedä sitä. Mutta jotakin hän miettii ja käy sisällistä taistelua. Ja kova se taistelu onkin, sehän on luonnollista, sillä jota suurempi sielu, sitä raskaampi tuska —. Eikä vanha ritari erehtynytkään. Juuri samalla hetkellä ruhtinas, päällikkö ja voittaja virui kortteerissaan tomussa ristiinnaulitun kuvan edessä, käyden vaikeinta taistelua elämässään.

Vartiat Zbarazin linnassa huutelivat jo puoliyön tuloa, mutta yhä keskusteli Jeremi Jumalan ja oman ylhäisen sielunsa kanssa. Järki, omatunto, isänmaanrakkaus, ylpeys, tieto omasta voimasta ja suurista tehtävistä kävivät hänen rinnassaan niin kovaa taistelua, että sekä rinta että pää olivat särkyä ja tuska kouristeli hänen kaikkia jäseniään. Puolan primaksen, kanslerin, senaatin, ylipäällikköjen ja hallituksen tahdosta välittämättä olivat voittajan luokse rientäneet kaikki värvätyt joukot, aateli ja yksityiset lippukunnat, sanalla sanoen: koko valtakunta oli antautunut hänen käsiinsä, paennut hänen siipiensä suojaan, uskonut kohtalonsa hänen nerolleen ja parhaitten poikiensa kautta huutanut: pelasta, sillä sinä yksin voit pelastaa! Vielä kuukausi tai kaksi — ja Zbarazin luona on oleva satatuhatta sotilasta, jotka ovat valmiit elämästä ja kuolemasta taistelemaan sisällisen sodan lohikäärmettä vastaan! Nyt alkoivat tulevaisuudenkuvat kunnian ja voiman valon kirkastamina solua ruhtinaan silmien editse. Ne jotka tahtoivat sivuuttaa ja nöyryyttää hänet tulevat vielä vapisemaan, hän tempaa mukaansa nuo rautaiset ratsujoukot ja vie ne Ukrainan aroille, vie ne sellaisiin voittoihin, ettei historia vielä ole moisista kertonut. Ruhtinas tuntee omaavansa vastaavan voiman, hänen hartioilleen kasvavat siivet, sellaiset, jommoiset ovat pyhän arkkienkeli Mikaelin hartioilla, hän muuttuu tällä hetkellä jättiläiseksi, joka ei mahdu kokonaiseen linnaan, ei kokonaiseen Zbaraziin, ei edes koko Vähävenäjään. Totta tosiaan hän tuhoaa Chmielnickin, hän tallaa alleen kapinalliset, hän palauttaa isänmaahan levon ja rauhan… Hän näkee edessään laajat kentät, kymmentuhantiset sotajoukot, hän kuulee tykkien paukkeen, taistelua, taistelua, kuulumatonta hävitystä! Kymmenettuhannet ruumiit, kymmenet tuhannet liput peittävät verellä tahratut arot, ja hän tallaa alleen Chmielnickin ruumiin ja sotatorvet toitottavat voittoa ja ääni vyöryy meriltä merille… Ruhtinas heittelehtii ja ojentaa käsiään Kristusta kohden, mutta Herran pään ympärillä palaa jokin punainen valo. "Kristus, Kristus!" huutaa hän, "sinä tiedät, sinä näet, että minä voin sen tehdä, sano minulle, että minun tulee!"

Mutta Kristus vain päästää pään rinnalleen ja vaikenee niin tuskallisen surullisena ikäänkuin hänet juuri hetki sitte olisi ristiinnaulittu. "Sinun kunniaksesi sen teen!" huutaa ruhtinas — " non mihi! non mihi! sed nomini Tuo da gloriam! Ei minulle, ei minulle, vaan omalle nimellesi anna kunnia. Uskon ja kirkon, koko kristikunnan kunniaksi, oi Kristus, Kristus sen teen!" Ja uusi kuva välähtää taasen sankarin silmien eteen. Tämäpä tie ei vielä lopu siihen voittoon, joka saadaan Chmielnickistä. Tukahutettuaan kapinan hän vielä vahvistuu ja saa lisää jättiläisvoimia, sillä hän liittää kymmenet tuhannet kasakat aatelin kymmeniin tuhansiin ja marssii niin eteenpäin. Hän hyökkää Krimiin, saavuttaa hirveän lohikäärmeen sen omassa pesässä ja pystyttää ristin sinne, missä tätä ennen eivät kirkonkellot koskaan ole kutsuneet uskovaisia rukoukseen…

Tai hän lähtee maihin, joita ruhtinas Wisniowieckin ratsujen kaviot jo ovat tallanneet, hän lähtee Puolan rajoille ja levittää kirkon alueen maailman ääriin asti…

Missä onkaan tämän pyrkimyksen määrä, missä tämän kunnian, voiman ja mahdin loppu? Sitä ei ole ollenkaan…

Linnan kammioon lankeaa kuun kirkas valo, mutta kellot lyövät jo myöhäistä hetkeä ja kukot laulavat. Kohta nousee päivä. Tuleeko tämän päivän taivaalla olemaan auringon rinnalla uusi aurinko, joka loistaa maan päällä?

* * * * *

Aivan niin! Lapsi olisi ruhtinas eikä mies, jollei hän sitä tekisi, jos hän jostakin syystä ei kuulisi ääntä, joka kutsuu häntä uusiin tehtäviin. Ja hän tunteekin jo jonkinlaista rauhaa, jonka laupias Kristus valaa häneen. Olkoon Hänelle siitä ylistys! Jo toimii hänen ajatuksensa levollisemmin, jo katselee hän sielunsa silmillä ikäänkuin keveämmin isänmaan tilaa ja kaikkia asioita. Kanslerin ja noiden Varsovan herrojen sekä Braclawin vojevodan politiikka on huono ja isänmaalle turmiollinen. Ensimäinen tehtävä on Zaporozen kukistaminen, se on tuhottava veriin, hävitettävä, perinpohjin voitettava, ja sitten vasta on poistettava väärinkäytös ja sorto, sitten vasta järjestys ja rauha palautettava. Maa on herätettävä uuteen elämään. Kas siinä ainoa menettely, joka on suuren ja jalon valtakunnan arvoinen. Ennen, ennen ehkä olisi voinut menetellä toisin, mutta nyt ei. Mitäpä hyödyttävät neuvottelut, kun vastassasi on kymmeniä tuhansia miehiä aseissa? Ja vaikkapa saataisiinkin aikaan jonkinlainen sovinto, niin mikä pätevyys sillä olisi? Ei, ei. Ne ovat unikuvia, haaveita, ne vain pidentävät sotaa vuosisadoiksi, ne vain synnyttävät vastaisuudessa kokonaisen meren kyyneliä ja verta. Valitkoot he vain tuon yhden suuren, jalon ja mahtavan tien — silloin hän ei enään tahdo eikä pyydä mitään muuta. Silloin hän asettuu Lubnieensa ja odottaa hiljaa kunnes Gradywon läpitunkevat torvet jälleen kutsuvat hänet työhön…

Valitkoot! Ketkä valitsisivat? Senaattiko, meluisat valtiopäivätkö, kansleriko, primasko, päällikötkö? Kukapa toinen kuin hän ymmärtäisi tuon suuren ajatuksen? Ja kukapa voisi sen toteuttaa? Jos sellainen mies löytyy, niin saadaan aikaan sovinto. Mutta missä hän on? Kenellä täällä on voima? Hänellä yksin, ei kenelläkään muulla. Hänenpä luoksensa rientää aatelisto, hänenpä luoksensa tulvivat sotajoukot, hänenpä käsissänsä on valtakunnan miekka. Kansan tahtohan Puolaa hallitsee silloinkin, kun sen valtaistuimella on hallitsija. Mutta varsinkin aikana, jolloin ei ole herraa. Se, kansan tahto, se on suprema lex, korkein laki, ja sen julkilausuu valtiopäivillä ei ainoastaan edustajat, senaatti ja kansleri, ei ainoastaan kirjoitetut lait ja julistuskirjat, vaan vielä voimakkaammin, vielä selvemmin — teko. Kuka hallitsee Puolassa? — Ritarisääty. Ja kas nyt kokoontuu tuo ritarisääty Zbaraziin ja sanoo hänelle: sinä olet meidän johtajamme. Koko valtakunta luovuttaa hänelle vallan, ilman äänestystä, tosiasiain voimalla, ja toistaa: sinä olet johtaja. Pitäisikö hänen silloin epäillä? Mitä nimittämistä hän enään kaipaa? Keneltä hänen on sitä odotettava? Niiltäkö, jotka pyrkivät kukistamaan valtakunnan ja nöyryyttämään häntä?

Ja miksi? Siksikö että kun kauhu valtasi kaikki, kun hetmanit joutuivat vankeuteen, sotajoukot tuhottiin, herrat piiloutuivat linnoihinsa ja kasakka laski jalkansa Puolan rinnalle, hän yksin työnsi pois tuon jalan ja nosti tomusta — Puola-äidin taintuneen pään, uhraten sen puolesta kaikkensa, elämänsä, omaisuutensa, pelastaen sen häpeästä ja kuolemasta, hän, voittaja!

Ottakoon vallan se joka on häntä ansiokkaampi! Pysyköön valta niissä käsissä, joille se oikeudenmukaisemmin kuuluu. Hän puolestaan luopuu mielellään tuosta taakasta, hän sanoo mielellään sekä Jumalalle että valtakunnalle: laskekaa palvelijanne lepoon, sillä onhan hän jo sangen uupunut ja väsynyt. Ja lisäksi on hän varma, että hänen muistonsa ei häviä.

Mutta jollei tuollaista voimakasta nyt ole, niin olisinhan kaksin-, kolminkertainen lapsi enkä mies, jos suostuisin luopumaan vallasta, luopumaan tuosta aurinkoisesta tiestä, tuosta loistavasta, suuresta tulevaisuudesta, jossa piilee valtakunnan pelastus, sen kunnia, mahti ja onni.

Ja miksikä?

Ruhtinas nosti jälleen ylpeästi päänsä ja hänen palava katseensa kohdistui Kristukseen. Mutta Kristus päästi pään rinnalleen ja vaikeni niin tuskaisesti kuin jos hänet juuri äsken olisi ristiinnaulittu…

Miksi?

Sankari paineli käsillään hehkuvia ohimojaan… Ehkäpä hän vielä saa vastauksen! Mitä merkitsevät nuo äänet, jotka keskeltä kultaisia ja monivivahteisia kunnian näkyjä, keskeltä tulevien voittojen kohinaa, suuruuden ja mahdin aavistuksia, niin hartaasti huutavat hänen sieluunsa: "oi pysähdy, onneton"! Mitä merkitsee tämä rauhattomuus, joka valtaa hänen pelottoman rintansa ja panee sen levottomuudesta väräjämään? Mitä merkitsee se, että juuri kun hän mitä selvimmin ja perusteellisimmin on todistanut itselleen, että hänen täytyy ottaa käsiinsä valta, jokin kuiskaa hänelle omantunnon syvänteistä: "sinä petät itseäsi, ylpeys vie sinut harhaan, turhamaisuuden saatana lupaa sinulle kuningaskuntia"!

Ja jälleen alkoi ruhtinaan sielussa kauhea taistelun temmellys, jälleen nousi siellä levottomuuden, epäröimisen ja epäilysten pyörre.

Mitä tekeekään aateli, joka tulee hänen luoksensa eikä päälliköitten? Sehän rikkoo lain. Mitä tekee sotajoukko? Rikkoo kurin. Ja hänenkö, kansalaisen, sotilaan, hänenkö on noustava laittomuuden etunenään? Hänenkö on omalla arvovallallaan peitettävä tuo laittomuus? Hänenkö on ensimäisenä annettava esimerkki kurittomuudesta, hillittömyydestä ja lainhalveksimisesta? Ja tämänkö hän tekisi saadaksensa vallan käsiinsä vain kahta kuukautta aikaisemmin, sillä hän saa sen joka tapauksessa jos prinssi Kaarle valitaan valtaistuimelle. Hänkö vastaisille vuosisadoille antaisi tuollaisen hirveän esimerkin? Mitä siitä seuraisikaan? Se, että näin tekee tänään Wisniowiecki, huomenna tekee samalla tavalla Koniocpolski, Potocki, Firlej, Zamoyski, tai Lubomirski. Ja jos siis jokainen, välittämättä laista ja kurista, alkaa toimia vain oman kunnianhimonsa käskystä, jos sitte lapset noudattavat isiensä ja isänisiensä esimerkkiä, niin mikä tulevaisuus lopulta odottaakaan tätä onnetonta maata? Omavaltaisuuden mato, epäjärjestys ja itsekkyys kalvavat jo ennestäänkin valtakunnan juuria. Sisällisen sodan kirveen alla hajaantuu se mikä on lahoa kohta tomuksi. Kuivuneet oksat putoavat puun varresta. Mitä tapahtuukaan sitte, kun ne joiden tulisi varjella tuota puuta kuin silmäteräänsä, itse sytyttävät tulen sen alle, mitä tapahtuu, Jeesus, Jeesus?

Chmielnicki verhoaa itseään, hänkin, yhteishyvän varjolla, eikä itse asiassa muuta tee kuin nousee lakia ja esivaltaa vastaan.

Väristys puistatutti ruhtinasta kiireestä kantapäähän. Hän väänteli käsiään. "Pitääkö minun olla toisena Chmielnickinä? Oi Kristus, Kristus!" Mutta Kristus päästi pään rinnalleen ja vaikeni niin tuskallisesti kuin jos hänet olisi hetki sitte ristiinnaulittu…

Ruhtinas yhä riuhtoi ja kamppaili. Jos hän nyt ottaa käsiinsä vallan ja kansleri, senaatti ja päälliköt julistavat hänet petturiksi ja kapinalliseksi — miten silloin käy? Tulee uusi sisällinen sota. Ja onko Chmielnicki edes tämän valtakunnan suurin ja uhkaavin vihollinen? Onhan sitä vastassa ollut vieläkin suurempia mahteja ja voimia, esimerkiksi silloin, kun kaksisataa tuhatta rautaista saksalaista Tannenbergin luona ryntäsi Jagellon joukkoja vastaan. Ja kun Chocimin luona puoli Aasiaa oli aseissa, näytti tuho olevan vieläkin likempänä. Ja kuinka kävi näiden vihollisvoimien? Puola ei pelkää sotia eivätkä sodat sitä tuhoa. Ei! Mutta miksi se sitte, huolimatta tuollaisista voitoista, kaikesta kätketystä voimastaan ja kunniastaan, miksi se Puola, joka löi ristiritarit ja turkkilaiset, sittenkin samalla on niin heikko ja voimaton, että se horjahtaa yhden ainoan kasakan edessä, miksi se on niin heikko, että naapurit saattavat hävittää sen rajoilla, kansat pilkata sitä, eikä kukaan kuule sen ääntä tai välitä sen vihasta, vaan kaikki ennustavat sen sortumista?

Oi, siihen on syynä juuri ylimysten ylpeys ja kunnianhimo, omavaltaiset teot ja hillittömyys. Pahin vihollinen ei ole Chmielnicki, vaan sisällinen epäjärjestys, aatelin vallattomuus, sotajoukon pienuus ja kurittomuus, valtiopäivien riitaisuus, eripuraisuus, hajanaisuus, kykenemättömyys, itsekkäisyys ja kurin puute, niin, ennen kaikkea juuri kurittomuus. Puu mätänee ja lahoaa aina ytimestään, pian saattaa odottaa, että myrsky sen kaataa. Mutta isänmurhaajaksi on nimitettävä sitä, joka on mukana edistämässä sellaista työtä. Kirottu hän ja hänen lapsensa kymmenenteen polveen… Otappa nyt, sinä Niemirowin, Pohrebyszczen ja Konstantynowin voittaja, otappa nyt, ruhtinas-vojevoda ja riistä päälliköiltä valta, polje sinä laki ja oikeus ja anna vastaisille polville esimerkki, kuinka omaa äitiä raadellaan!

Hurja kauhu ja epätoivo kuvastuivat ruhtinaan kasvoilla… Hän parahti tuskallisesti ja, tarttuen käsillä hiuksiinsa, sortui maahan Kristuksen eteen.

Ja ruhtinas katui ja löi päätään kiviseen permantoon ja hänen rinnastaan puhkesi kumeita ääniä.

— Jumala, armahda minua syntistä! Jumala, armahda minua syntistä!

Ruusuinen aamunkoitto oli jo noussut taivaalle, pian seurasi sitä kultainen aurinko, valaisten salin. Räystäillä tiukuttivat varpuset ja liversivät pääskyset. Ruhtinas nousi ja lähti herättämään paashiansa Zelenskiä, joka nukkui oven takana.

— Juokse lähettisotilaiden luo ja käske heitä kutsumaan tänne luokseni rykmentinpäälliköt, jotka majailevat kaupungissa ja linnassa, kaikki, sekä värvättyjen että nostoväen päälliköt.

Kahden tunnin perästä alkoi sali täyttyä. Tuli pitkäviiksisiä, parrakkaita sotilaita. Ruhtinaan päälliköistä saapuivat vanha Zacwilichowski, Polanowski, Skrzetuski, ynnä herrat Zagloba, Wurcel, eversti Machnicki, Wolodyjowski, Wierszul, Poniatowski ja melkein kaikki upseerit lipunkantajiin asti, paitsi Kuszel, joka oli lähetetty Podoliaan tiedusteluretkelle. Värvätyistä olivat läsnä Osinski ja Korycki. Nostoväkeen kuuluvista ylhäisistä aatelismiehistä ei untuvapatjoilta saatu liikkeelle läheskään kaikkia, mutta heitäkin tuli sentään melkoinen määrä. Ja oli heidän joukossaan huomattavia henkilöitä valtakunnan eri osista, alkaen kastellaaneista aina podkomorzy'eihin asti. Siinä sitä oli hälinää ja puheensorinaa, sali kihisi kuin mehiläispesä ja kaikkien silmät tähtäsivät ovea kohti, josta ruhtinaan odotettiin tulevan.

Äkkiä vaikeni hälinä ja ruhtinas astui sisään. Hänen kasvona olivat tyynet ja leppeät, ainoastaan unettomuudesta punoittavat silmät ja pingoittuneet piirteet todistivat läpikäytyä taistelua. Leppeyden ja herttaisuuden läpi kuulsi arvokkaisuus ja taipumaton tahto. — Hyvät herrat, lausui ruhtinas, — tänä yönä olen keskustellut Jumalan ja omantuntoni kanssa siitä mitä minun tulee tehdä. Ilmoitan siis teille ja ilmoittakaa te koko ritarikunnalle, että isänmaan menestyksen ja vastoinkäymisen hetkellä välttämättömän sovun tähden alistun valtakunnan sotapäällikköjen tahtoon. Syvä hiljaisuus vallitsi salissa.

* * * * *

Puolenpäivän tienoilla seisoi linnan pihalla kolmesataa Wierszulin tataria valmiina lähtemään matkaan herra Skrzetuskin kanssa. Ja linnassa tarjosi ruhtinas päivälliset upseereille. Nämä päivälliset olivat samalla tarkoitetut jäähyväispidoiksi Skrzetuskille. Hänet asetettiin sulhasena ruhtinaan viereen ja hänen toisella puolellaan istui herra Zagloba, koska tiedettiin hänen kekseliäisyytensä ja rohkeutensa pelastaneen morsiamen hengenvaarasta. Ruhtinas oli iloinen, sillä olihan hän heittänyt hartioiltaan raskaan taakan. Hän kohotti maljansa nuoren parin onneksi. Seinät ja akkunat tärisivät, kun upseerit huusivat eläköötä. Etuhuoneissa melusivat palvelijat, heidän johtajanaan esiintyi Rzendzian.

— Hyvät herrat, lausui ruhtinas, — kohotan tämän kolmannen maljan tulevien perillisten onneksi. Olkoon heitä pesä täynnä ja suokoon Jumala, etteivät omenat putoaisi kauvas puusta. Syntyköön haukastamme isänsä arvoisia haukanpoikia.

— Eläkööt! Eläkööt!

Skrzetuski kiitti, tyhjentäen suuren maljan malvasiaviiniä.

— Eläkööt! Eläkööt!

— Crescite et multiplicamini — kasvakaa ja lisääntykää.

— Teillä täytyy olla niitä puoli lippukuntaa asetettavaksi riveihin, sanoi nauraen vanha Zacwilichowski.

— Kokonainen sotajoukko Skrzetuskeja — kyllä minä hänet tunnen! huusi Zagloba.

Aatelisto puhkesi nauruun. Viini oli noussut päähän, kasvot punoittivat, viikset heilahtelivat. Mieliala nousi nousemistaan.

— Koska asia tässä nyt on tullut puheeksi, huusi innoissaan herra Skrzetuski, — niin täytyy minun herroille tunnustaa, että käki jo kerran kukkui minulle kaksitoista poikaa.

— Suokoon Jumala sen tapahtuvan! Kaikki haikarat tulevat kuolemaan rasituksesta, huusi Zagloba.

Aatelisto vastasi uudella naurunremahduksella. Naurettiin niin että koko sali jyrisi.

Kesken kaiken ilmestyi salin kynnykselle synkkä, tomun peittämä haamu. Nähdessään juhlapöydän, kemut ja vieraiden hehkuvat kasvot se pysähtyi ovelle, ikäänkuin epäröiden, mennäkö sisälle Ruhtinas oli ensimäinen joka huomasi miehen, hän veti kokoon kulmakarvansa, varjosti kädellä silmiään ja sanoi:

— Kuka siellä on? Aa, sehän on Kuszel. Tiedustelumatkalta. Mitä kuuluu? Mitä uutisia?

— Hyvin huonoja, herra ruhtinas, sanoi nuori upseeri oudolla äänellä.

Hiljaisuus valtasi kokoontuneet silmänräpäyksessä, ikäänkuin heidät olisi lumottu. Maljat joita oli viety huulille, pysähtyivät puolitiehen, kaikkien silmät kääntyivät Kuszelia kohden, jonka uupuneilla kasvoilla kuvastui kärsimys.

— Parempi olisi ollut jättää ne uutiset kertomatta, nyt kun juuri olen iloisen maljan ääressä, sanoi ruhtinas, — mutta koska kerran olette alkanut, niin lopettakaa.

— Herra ruhtinas, mieluisempaa olisi minullekin, jollei minun tarvitsisi tässä olla huuhkajana, sillä vaikeaa minun on kuin onkin saada nuo uutiset huuliltani.

— Mitä on sitte tapahtunut? Sanokaa! — Bar… on valloitettu.