E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

TULELLA JA MIEKALLA III

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

ENSIMÄINEN LUKU.

Eräänä leppoisana yönä kulki pitkin Waladynkan oikeaa rantaa,
Dniesteriä kohden, saattue ratsumiehiä, toistakymmentä henkeä.

He ratsastivat aivan verkalleen, melkein käyttöä. Edellimmäisenä, muutaman kymmenen askeleen etäisyydessä toisista, kulki kaksi ratsastajaa, ikäänkuin etuvartiostona, vaikka heillä nähtävästi ei ollut mitään syytä vartioimiseen ja silmälläpitoon, koska he kaiken aikaa keskustelivat eivätkä mitenkään tarkanneet ympäristöä, vähänpäästä pidättivät hevosiaan ja katsahtivat saattueen toisiin jäseniin. Vihdoin eräs heistä huusi:

— Verkalleen, verkalleen!

Ja saattue hiljensi vieläkin kulkuansa, nyt se tuskin ensinkään liikkui eteenpäin. Vihdoin päästiin pois mäen peitosta, joka oli varjostanut retkikuntaa, ja tultiin aukealle kentälle, jota kuutamo kirkkaasti valaisi. Silloin saattoi huomata, minkätähden kulku kävi niin varovasti: karavaanin keskellä kuljetti kaksi rinnakkain käyvää hevosta satuloihin kiinnitettyjä paareja, joilla lepäsi joku ihminen.

Hopeiset säteet valaisivat hänen kalpeita kasvojaan ja suljettuja silmiään.

Paarien jäljessä ratsasti kymmenkunta asestettua miestä. Siitä päättäen, ettei heidän keihäisiinsä ollut kiinnitetty pieniä lippuja, saattoi olettaa, että he olivat kasakoita. Muutamat heistä taluttivat perässään ohjaksista kuormitettuja ratsuja, toiset ratsastivat valtoimina, ja vaikka nuo kaksi, jotka ratsastivat etunenässä, näyttivätkin olevan aivan välinpitämättömiä ympäristöstään, niin katselivat he kuitenkin levottomasti joka taholle. Ja kuitenkin tuntui seutu olevan täydellistä erämaata.

Hiljaisuutta katkaisivat vain hevoskavioiden töminä ja jommankumman eturatsastajan huutelu, hänen vähänpäästä toistellessaan varoitustaan:

— Verkalleen, varovasti!

Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen.

— Horpyna, onko vielä pitkältäkin? kysyi hän.

Toveri, jota puhuteltiin Horpynaksi ja joka todellisuudessa oli kasakaksi puettu jättiläiskokoinen tyttö, katsahti tähtitaivasta kohti ja vastasi:

— Ei ole enään pitkältä. Tulemme perille ennen puoliyötä. Kun olemme kulkeneet Paholaisen-Rajapyykin ja Tatarilaiskummun ohi, niin tulee heti Pirunkuoppa. Oi, sen läpi olisikin paha ajaa puoliyön jälkeen, ennen kukonlaulua. Minä kyllä saattaisin, mutta teille se voisi olla paha.

Ensimäinen ratsastaja kohautti olkapäitään:

— Tiedänhän minä, sanoi hän, — että sinulla on paholainen veljenä, mutta paholaista vastaan on keinoja.

— Olipahan paholainen tai ei, niin mitään keinoja ei löydy, vastasi Horpyna. — Jos sinä, haukkaseni, hakisit vaikkapa koko maailmasta piilopaikkaa ruhtinattarellesi, niin et löytäisi parempaa. Sieltä ei kukaan kulje ulos puoliyön jälkeen paitsi minun kanssani ja siihen rotkoon ei ole vielä yksikään elävä mies pistänyt jalkaansa. Jos joku haluaa povausta, niin hän jää seisomaan rotkon eteen ja odottaa kunnes minä tulen ulos. Sinun ei tarvitse pelätä, sinne eivät tule ljahit eivätkä tatarit, eikä kukaan muukaan. Pirunkuoppa on kauhea paikka, sen saat itse nähdä.

— Olkoonpa kuinka kauhea tahansa, kun minä sanon että tulen, niin tulen milloin tahdon.

— Varsinkin päivällä.

— Milloin vain tahdon. Jos piru asettuu poikkiteloin, niin minä otan häntä sarvista kiinni.

— Ohoh, Bohun, Bohun!

— Ohoh, tyttöseni! Älä ole huolissasi minusta, se ei ole sinun asiasi, periikö minut piru vai ei. Sen vain minä sanon sinulle: hoida sinä asiasi pirujen kanssa niinkuin tahdot, kun vain ruhtinattarelle ei mitään tapahdu, sillä jos hänelle jotakin tapahtuu, niin silloin eivät sinua minun käsistäni revi pirut eivätkä vamppyyrit.

— Kerran minut jo on upotettu veteen, kun asuin veljeni kanssa Donin puolella, ja toisella kerralla ajoi mestari Jampolissa pääni paljaaksi. Pelastuin kuin pelastuinkin sittenkin. Mutta se nyt on eri asia. Ystävyydestä sinua kohtaan minä häntä suojelen, niin ettei pahojen henkien takia yksikään hiuskarva putoa hänen päästään. Ja ihmisiltä hän minun luonani on turvassa. Ei hän enään pääse sinulta karkuun.

— Sinä pöllö, jos noin puhut, niin miksikä sitten povasit minulle onnettomuutta ja miksikä huusit minun korvaani: ljahi on hänen luonansa, ljahi on hänen luonansa.

— En minä sitä sanonut, vaan henget. Mutta ehkä asiat jo ovat muuttuneet. Huomenna minä povaan sinulle myllynpyörän vedessä. Vedessä saattaa kaikki nähdä selkeästi, täytyy vain katsella kauvan. Saat itse nähdä. Mutta sinähän olet raivohullu koira: jos sinulle sanoo totuuden, niin suutut ja tartut kirveeseen…

Keskustelu katkesi. Kuului vain kavioiden töminä kiviä vastaan ja joitakin joen puolelta tulevia ääniä, jotka muistuttivat arohevosten korskumista.

Bohun ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin ääniin, jotka kuitenkin keskellä yötä saattoivat tuntua oudoilta. Hän kohotti kasvonsa kuuta kohden ja vaipui syviin mietteisiin.

— Horpyna, sanoi hän hetken perästä.

— Mikä on hätänä?

— Sinä olet noita ja varmaan tiedät, onko sellaista ruohoa, että jos sen sekoittaa juomaan, niin täytyy rakastua? Tarkoitan lemmenruohoa.

— Tiedänhän minä lemmenruohon. Mutta sinun onnettomuudessasi ei auta edes lemmenruoho. Jos ruhtinatar ei rakastaisi toista, niin silloin voisi vain antaa hänelle juotavaksi sitä ruohoa, mutta jos hän rakastaa, niin tiedätkö mitä silloin tapahtuu…

— No mitä?

— Silloin hän rakastuu vielä enemmän siihen toiseen.

— Mene hiiteen lemmenruohoinesi. Sinä povaat huonosti etkä kykene auttamaan minua.

— Kuuleppa nyt. Minä tunnen erään toisen ruohon, joka kasvaa maassa. Kun sitä juo, niin makaa kaksi päivää ja kaksi yötä kuin kanto, eikä tiedä maailmasta mitään. Minä annan hänelle sitä ruohoa ja sitten…

Kasakka pudistelihe satulassaan ja tuijotti noitaa silmiin, jotka pimeässä kiiluivat.

— Mitä sinä siellä rääkyt? kysyi hän.

— Ei enään puhuta siitä asiasta! huudahti noita ja puhkesi suureen, tamman hirnuntaa muistuttavaan nauruun.

Hänen naurunsa hajaantui pahaaennustavan kaiun kantamana rotkon kuoppiin.

— Narttu, sanoi kasakka.

Sitten hänen silmiensä kiilu vähitellen sammui, hän vaipui uudestaan mietteisiinsä ja alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.

— Ei, ei, kun me valloitimme Barin, juoksin minä ensimäisenä luostariin puolustaakseni neitoa juopuneilta ja särkeäkseni kallon jokaiselta, joka koskisi häneen. Ja hän sysäsi itseensä veitsen eikä nyt tiedä mitään maailman menosta. Jos minä vielä kosketan häneen kädelläni, niin sysää hän itseensä veitsen uudelleen, tai juoksee jokeen. Eihän häntä voi vartioida.

— Sinä olet sielultasi ljahi etkä kasakka, kun et tahdo vangita tyttöä kasakan tapaan.

— Jospa olisinkin ljahi! huudahti Bohun, — jospa olisinkin ljahi!

Ja hän tarttui molemmin käsin lakkiinsa, sillä tuska iski häneen kyntensä.

— Kylläpä on tuo ljahitar sinut tenhonnut, murahteli Horpyna.

— Onpa taitanut tenhota, vastasi kasakka surullisesti. — Jospa ensimäinen kuula sattuisikin minuun, jospa lopettaisinkin tämän koiran-elämäni paalussa. Minä tahdon vain tuota yhtä ainoaa maailmassa eikä tuo yksi ainoa tahdo minua.

— Hölmö! huudahti Horpyna vihaisena, — hänhän on sinulla.

— Pidä suusi kiinni! huusi kasakka vimmoissaan. — Ja jos hän surmaa itsensä — niin mitä teen sitten? Minä revin sinut kappaleiksi, revin itsenikin ja lyön pääni rikki kiveä vastaan, puren ihmisiä kuin koira. Hänen puolestansa minä antaisin henkeni, kasakkakunniani antaisin, pakenisin tuonne kauvas Jahorlikin taa, rykmenttieni luota, maailman taakse, levätäkseni, elääkseni hänen kanssansa ja hänen luonansa… Ja kuinka on käynyt? Hän on syössyt itseensä veitsen, ja kenen tähden? Minun tähteni! Hän on syössyt itseensä veitsen, kuuletko!

— Ei hänelle mitään tapahdu, ei hän kuole.

— Mutta jos hän kuolisi, niin minä naulaisin sinut ovenpieleen.

— Sinulla ei ole mitään valtaa häneen.

— Ei ole, ei ole. Mieluummin soisin hänen iskevän minuun puukon.
Jospa hän tappaisi minut, niin olisi parempi.

— Tyhmä ljahitar, jospa hän ymmärtäisi vapaaehtoisesti suostua sinuun. Mistäs hän paremmankaan löytää.

— Pane sinä se asia kuntoon, niin minä kaadan sinun patasi täyteen dukaatteja ja toisen täyteen helmiä. Me saimme Barissa aika määrän saalista ja ennestäänkin sitä oli.

— Sinä olet rikas kuin ruhtinas Jarema itse ja kuuluisa olet.
Sanotaan, että itse Krywonos pelkää sinua.

Kasakka heilautti kättään.

— Mitäs se minua auttaa, kun sydäntä särkee… Taasen hiljeni. Joen ranta kävi yhä villimmäksi ja autiommaksi. Kuun kalpea valo antoi puille ja kalliolle haaveelliset muodot. Vihdoin sanoi Horpyna:

— Tässä on Paholaisen-Rajapyykki, nyt täytyy ratsastaa yhdessä.

— Miksi niin?

— Täällä on pahalla valta.

He pidättivät hevosensa ja hetken perästä yhtyi heihin takaapäin tuleva saattue.

Bohun nousi varpailleen astuimissa ja katsahti paareihin.

— Nukkuuko hän? kysyi hän.

— Nukkuu, vastasi vanha kasakka. — Makeasti kuin lapsi.

— Minähän annoin hänelle unijuomaa, sanoi noita.

— Hiljaa, varovaisesti! komensi Bohun, tähdäten nukkuvaan silmänsä, — ettette herättäisi häntä. Kuu paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, tuon sydänkäpyseni!

— Lempeästi paistaakin eikä herätä, kuiskasi yksi kasakoista.

Saattue kulki yhä edelleen. Pian tultiin Paholaisen-Rajapyykille. Se oli kumpu aivan joen varrella, matala ja ympyriäinen, ikäänkuin maahan laskettu pyöreä kilpi. Kuu valoi siihen kauttaaltaan hohdettaan, valaisten valkeat, pitkin kummun pintaa siroitetut kivet. Paikoittain olivat kivet asetetut yksittäin, paikoittain ne taas muodostivat ryhmiä, ikäänkuin olisivat olleet jonkun rakennuksen, hävitetyn linnan tai kirkon jätteitä. Siellä täällä törrötti kaakeleita, joiden päät olivat pystyssä maassa niinkuin hautakivet kirkkomaalla. Koko kumpu oli kuin yksi ainoa suuri raunio ja ehkäpä täällä joskus ammoin, kenties Jagellojen aikana, olikin pulpunnut ihmiselämää. Nyt oli kumpu ja koko seutu aina Raszkiin asti autiota erämaata, jossa piti tyyssijaansa vain villipeto ja öisin kirotut henget, jotka silloin karkeloivat tanhujansa.

Kun saattue oli päässyt puoliväliin kumpua, muuttui tähänastinen kevyt tuulenhenki oikeaksi vihuriksi, joka alkoi lennellä yli kummun, synkästi ja pahaaennustavasti vihellellen. Ja silloin tuntui kasakoista siltä kuin näiden raunioiden keskeltä olisi kuulunut raskaita huokauksia, tullen painon alle puserretuista rinnoista, joitakin surullisia valituksia, naurunhohotuksia, itkua ja lasten vitinää. Koko kumpu alkoi ikäänkuin elää ja huutaa eri äänillä. Kivien takaa kurkisteli esiin pitkiä tummia hahmoja, joiden kummalliset varjot hiljaa kuljeskelivat kivien välitse. Kaukana hämärässä välkkyi joitakin valoja, jotka muistuttivat suden silmiä ja vihdoin alkoi kummun toisesta päästä, taajimman raunioläjän keskeltä kuulua matalaa, kurkusta lähtenyttä ulvontaa, jota heti säestivät toiset ulvovat äänet.

— Ovatkohan ne hätääntyneitä ja nälkäisiä? kuiskasi eräs nuori kasakka, kääntyen vanhan esaulin puoleen.

— Ei, ne ovat vamppyyreja, vastasi esauli vieläkin hiljemmin.

— Oi armahda, hyvä Jumala! huudahtivat pelästyneinä kaikki muut, paljastaen päänsä ja hartaasti ristiten itsensä.

Hevoset alkoivat heristellä korviaan ja korskia. Horpyna, joka ratsasti saattueen etunenässä, mutisi puoliääneen epäselviä sanoja, ikäänkuin lukien jotakin paholaisen isämeitää. Vasta kun he olivat saapuneet kummun toiselle syrjälle, kääntyi hän ja sanoi:

— No, nyt on jo paha ohitse. Minun täytyy kuin täytyykin pitää niitä kirouksessa, sillä ne ovat hyvin nälkäisiä.

Huojennuksen hengähdys pääsi kaikkien rinnasta. Bohun ja Horpyna ratsastivat taasen edellä ja kasakat, jotka hetki sitten olivat pidättäneet henkeänsä, alkoivat kuiskailla toisilleen ja keskustella. Jokainen muistutteli, miten joskus henget tai vamppyyrit olivat sattuneet hänen tiellensä.

— Jos ei olisi ollut tuota Horpynaa, niin emme me olisi päässeet tästä läpi, huomautti yksi.

— Se on voimakas noita. Mutta meidän atamanimmepa ei pelkää paholaistakaan. Hän ei katsellut eikä kuunnellut, vaan tähysti koko ajan kultaseensa.

— Jospa hänelle vain tapahtuisi sekin, mikä kerran tapahtui minulle, niin ei hän olisi niin välinpitämätön, sanoi vanha esauli.

— Mitäs teille sitten tapahtui, isä Owsiwuj?

— Minä ratsastin kerran Reimentarowkasta Hulapoleen ja satuin öiseen aikaan kulkemaan hautojen ohi. Yhtäkkiä huomaan, että joku hypähtää takaapäin eräästä haudasta minun satulaani. Minä käännyn katsomaan taakseni: se on lapsi, sininen, kalpea lapsi. Nähtävästi olivat tatarit vieneet sen äitineen vangiksi ja se oli kuollut ilman kastetta. Sen silmät palavat kuin kynttilät ja se vikisee pahasti. Satulasta se hyppäsi kaulaani, niin että tuossa tunsi, kuinka se puri minua korvan taakse. Oi hyvä Jumala sentään, se oli vamppyyri! Mutta minäpä olinkin kauvan palvellut Valakiassa, jossa vamppyyreja on enemmän kuin ihmisiä ja sielläpä on niitä vastaan keksitty keinot. Minäpä hyppään hevosen selästä alas ja lyön puukkoni maahan: "Huku ja häviä!" Ja se älähti ja kimmahti kiinni puukonpäähän ja juoksi sitten terää pitkin maan alle. Mutta minä vedin maahan ristin ja ajoin edelleen.

— Onko siellä Valakiassa niin paljon vamppyyreja, hyvä isä?

— Joka toisesta valakialaisesta tulee kuoleman jälkeen vamppyyri ja valakialaiset vamppyyrit ovat pahimmat kaikista. Siellä niitä sanotaan "brukolakeiksi".

— Mutta kumpiko on väkevämpi, paholainen vai vamppyyri?

— Paholainen on väkevämpi, mutta vamppyyri on vimmatumpi. Jos tuollaista paholaista sattuu tarvitsemaan avukseen, niin se kyllä palvelee sinua, mutta vamppyyreista ei ole mihinkään, ne vainuavat vain verta. Mutta paholainen on aina niiden herra.

— Mutta Horpynapa komentaa paholaisia.

— Aivan oikein, niinkauvan kuin hän elää, niinkauvan hän niitä komentaa. Jollei hänellä olisi valtaa niiden yli, niin ei atamani uskoisi hänen haltuunsa käköstänsä, sillä vamppyyrit himoitsevat kaikista enimmän juuri tytönverta.

— Mutta minä olen kuullut, että ne eivät pääse viattoman sielun luo.

— Niin, eivät ne sielua saakkaan valtaansa, mutta ruumiin.

— Ja sääli olisi sellaista kaunotarta, hän kun on niin punainen ja valkoinen. Kyllä se meidän atamani tiesi mitä Barista otti.

Owsiwuj maiskautti suutaan.

— Se on totta se, hän on kultainen ljahitar.

— Mutta minun on häntä sääli, sanoi nuori kasakka. — Kun me panimme hänet paareille, niin hän pani valkeat kätensä ristiin ja pyysi pyytämistään. Tapa, sanoi hän, mutta älä tuhoa onnetonta!

— Ei hänelle tapahdu mitään pahaa. Keskustelu katkesi Horpynan lähestyessä.

— Hei pojat, sanoi noita, — nyt saavutaan Tatarilaisaukealle. Mutta älkää pelätkö, täällä on vuodessa vain yksi kauhea yö ja Pirunrotko ja minun taloni tulevat jo pian.

Todella alkoi samassa kuulua koirien haukuntaa. Saattue ajoi sisään rotkon suusta, jonka seinä aleni pystysuorana jokea kohden. Siellä oli niin ahdasta, että tuskin neljä ratsastajaa mahtui kulkemaan rinnatusten. Rotkon pohjalla pulppusi lähde, välähdellen kuutamossa kuin käärme ja vuolaasti juosten jokeen. Sitä mukaan kuin saattue kulki eteenpäin, laajenivat kuitenkin jyrkät, pystysuorat seinät yhä leveämmälle, muodostaen jotenkin laajan aukeaman, joka kohosi loivasti ylöspäin, molemmilta puolen kallion sulkemana. Sen pohjaa peittivät siellä täällä korkeat puut. Tuuli ei tuntunut tänne. Puista laskeutui maahan pitkiä mustia varjoja ja kuutamon valamalla alalla kiilteli joitakin valkoisia ympyriäisiä tai soikeita esineitä, jotka kasakat kauhukseen huomasivat pääkalloiksi tai ihmisten luiksi. He katselivat avuttomina ympärilleen, vähänpäästä tehden ristinmerkkejä rinnalleen ja otsalleen. Samassa välähti puiden välistä jokin valo ja kaksi suurta, kauheaa mustaa koiraa ryntäsi esiin, silmät kiiluen, haukkuen ja ulvoen, kun näkivät miehet ja hevoset. Kuullessaan Horpynan äänen, ne vihdoin vaikenivat ja alkoivat luikkia ratsastajien ympärillä, nuuskien ja läähättäen.

— Kylläpä ne ovat suuria, kuiskasivat kasakat.

— Eivät ne koiria ole, murisi vanha Owsiwuj äänellä, joka ilmaisi syvää vakaumusta.

Samassa ilmaantui puitten välitse näkyviin maja ja sen takana talli ja vielä kauvempana ja korkeammalla jokin tumma rakennus. Maja oli näöltään säädyllinen ja tilava, akkunoissa välkkyi valo.

— Tässä on minun taloni, sanoi Horpyna Bohunille, — ja tuolla on mylly, joka ei jauha viljaa, vaan palvelee meidän tarvettamme: minä povaan sen pyörässä kierivässä vedessä. Povaan minä sinullekin. Nuori neito tulee asumaan tuvassa, mutta koska sinä ensin tahdot koristaa seinät, niin täytyy minun siksi aikaa siirtää hänet toiselle puolelle. Pysähtykää nyt ja astukaa alas hevosten selästä.

Saattue seisahtui ja Horpyna alkoi huutaa:

— Tsheremis hoi-hoi!

Jokin ihmishahmo, palava pärekimppu kädessä, astui ulos majasta ja, kohottaen tulta ylöspäin, alkoi vaieten tarkastella saapuneita.

Hän oli vanha mies, tavattoman ruma, pienikokoinen, melkein kääpiö. Hänen kasvonsa olivat litteät, neliskulmaiset, silmät vinot ja kapeat kuin mitkäkin raot.

— Mikä piru sinä olet? kysyi Bohun.

— Älä kysy häneltä, sanoi jättiläiskokoinen nainen, — häneltä on kieli leikattu poikki.

— Tule tänne lähemmäksi.

— Kuule, sanoi nainen taasen, — ehkä me veisimme neidon myllylle. Täällä voivat kasakat sillaikaa verhota tuvan seinät ja lyödä nauloja seiniin, ettei hän herää.

Kasakat astuivat alas hevosen selästä ja alkoivat varovasti irroittaa paareja. Bohun itse valvoi suurimmalla huolenpidolla työtä ja piteli omin käsin kiinni paariin toisesta päästä, kun neito kannettiin myllylle. Kääpiö käveli edellä, valaisten päreellä tietä. Ruhtinatar, jolle Horpyna oli antanut nukuttavaa ruohokeitosta, ei ensinkään herännyt, vain hänen silmälautansa rävähtelivät hiukkasen päreen valosta. Nuo punaiset välkkeet panivat hänen kasvonsa elämään. Ehkäpä ihanat unennäötkin tuudittelivat tyttöä, sillä hän hymähteli suloisesti tämän hautaussaattoa muistuttavan kulun kestäessä. Bohun katseli häneen katselemistaan ja hänen sydämensä sykki niin että se oli halkeamaisillaan.

— Armaani, käköseni, kuiskasi hän hiljaa ja hänen julmat ja samalla kauniit kasvonsa kävivät leppeiksi ja niissä paloi suuri lemmentuli. Rakkaus oli hänet vallannut ja se anasti hänet yhä enemmän haltuunsa niinkuin kulkijan unohtama tuli ottaa haltuunsa villit arot.

Horpyna, joka astui hänen rinnallaan virkkoi:

— Kun hän herää tuosta unesta, niin hän on terve. Haava paranee ja hänestä tulee kuin tuleekin terve.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, vastasi Bohun. Sillävälin olivat kasakat alkaneet purkaa kuuden hevosen satulaan sälytettyä kuormaa ja ottaa esiin Barissa valloitettua saalista: mattoja, verhoja ja muita kalleuksia. Tuvan pesään sytytettiin suuri tuli ja toisten kantaessa huoneeseen yhä uusia seinäpeittoja sovittelivat toiset niitä puisille seinille. Bohun ei ollut ainoastaan suunnitellut turvallista häkkiä linnulleen, vaan myöskin käskenyt koristaa sen, jotta vankeus ei tuntuisi linnusta liian sietämättömältä. Pian hän myöskin itse palasi myllyltä, valvoakseen työn kulkua. Yö kului ja kuu oli jo vetänyt pois kalpean valonsa kallioiden harjalta, kun tuvassa yhä vielä kuului vasaroiden hillittyä koputusta. Yksinkertainen tupa alkoi yhä enemmän näyttää herrashuoneelta. Vihdoin, kun seinät jo olivat verhotut ja permannolle oli asetettu lautoja, tuotiin sinne nukkuva ruhtinatar. Hänet laskettiin pehmeille tyynyille.

Nyt hiljeni kaikki. Vain tallista kuului vielä jonkun aikaa keskellä hiljaisuutta naurunpurskahduksia, jotka muistuttivat hevosen hirnuntaa. Nuori noita siellä leikki heinissä kasakkain kanssa, vuoroin lyöden, vuoroin suudellen heitä.

TOINEN LUKU.

Aurinko oli jo korkealla, kun ruhtinatar seuraavana päivänä aukaisi silmänsä.

Hänen katseensa sattui ensinnä kattoon, pysähtyen sinne pitkäksi aikaa, ennenkuin se kulki yli koko huoneen. Palaava taju taisteli vielä unen ja unennäköjen repaleiden kanssa. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja levottomuus. Missä hän on? Mistä hän on tullut tänne ja kenen vallassa hän on? Näkeekö hän vielä unta, vai onko hän valveilla? Mitä merkitsee tämä komeus, joka häntä ympäröi? Mitä kaikkea on hänelle tähän mennen tapahtunut? Samassa hetkessä johtuivat hänen silmäinsä eteen ilmi-elävinä Barin valloituksen kauheat kohtaukset. Hän muisti kaikki tyyni: tuhansien ihmisten, aatelisten, porvarien, ruhtinasten, nunnien ja lasten murhan, roskaväen verellä tahratut kasvot, kaulat ja päät, joiden ympäri oli kääritty vielä höyryäviä sisälmyksiä, juopuneiden temmellyksen, tuon juuria myöten hävittävän tuomiopäivän ja vihdoin Bohunin tulon sekä hänen ryöstönsä. Hän muisti senkin kuinka hän epätoivon hetkenä lankesi omin käsin asettamaansa veitseen ja kylmä hiki helmeili hänen ohimoillaan. Nähtävästi puukko oli luiskahtanut hänen hartiansa alta, koska hän siinä nyt tuntee vain vähän tuskaa, samalla tuntien, että hän elää ja että hänen voimansa ja terveytensä palaavat. Vihdoin hän muistaa, että häntä kauvan, kauvan on kuljetettu paareilla. Ja missä hän nyt on? Onko hän jossakin linnassa? Onko hän pelastettu, temmattu ryöstäjän käsistä, onko hän turvassa? Ja jälleen alkavat hänen silmänsä kulkea pitkin huonetta. Akkunat täällä ovat kuin talonpoikaismajassa, pienet ja neliskulmaiset eikä niistä suoranaisesti näy valoa, sillä ruutujen asemasta peittää niitä valkeat kalvot. Onko tämä todella talonpoikaismaja? Mutta se ei ole mahdollista, sillä sitä vastaan sotii tavaton upeus sisäpuolella. Puukaton sijasta on tytön pään päällä suuri purppuranvärisestä silkistä tehty verho, jossa on kullattuja tähtien ja kuun kuvia. Seinät tosin eivät ole laajat, mutta sensijaan ovat ne kokonaan ryijyillä verhotut ja lattialla on monikuvainen matto, siroiteltu täyteen ikäänkuin eläviä kukkia. Uunin otsalla riippuu persialainen verho, kaikkialla näkyy kullattuja tupsuja, silkkiä, samettia, katosta ja seinistä alkaen aina tyynyihin asti, joilla hänen päänsä lepää. Kirkas päivänvalo, joka tunkee akkunakalvojen läpi, valaisee huoneen sisustaa, hukkuen kaikkiin noihin samettien purppuroihin, tummiin violetti- ja safiiriväreihin ja muodostaen lumoavan, taivaankaaren heijastuksia muistuttavan hämärän. Ruhtinatar ihmettelee ihmettelemistään eikä usko silmiänsä. Onko tämä jotakin lumoa, vai eivätkö ruhtinas Jeremin sotajoukot olekaan temmanneet häntä kasakkain käsistä ja vieneet häntä johonkin ruhtinaalliseen linnaan?

Tyttö pani kätensä vastatusten:

— Pyhä, pyhä, puhdas Neitsyt, suo tapahtua niin, että ensimäiset kasvot, jotka ilmestyvät ovelle, olisivat puolustajan ja ystävän kasvot!

Samassa rupesi raskaitten kultalankaisten uudinten läpi kaukaa kuulumaan teorban säveliä. Jokin miehenääni alkoi sen säestyksellä hyräillä tuttua laulua:

Oi lemmen tuskat ovat kuin tauti kovat, voi taudistakin päästä ja tulla terveheksi, mut uskollinen lempi se jääpi ainaiseksi.

Ruhtinatar nousi istumaan vuoteelle ja sitä mukaan kuin hän kuunteli, avautuivat hänen silmänsä pelästyksestä selkoisen selälleen. Vihdoin pääsi häneltä kauhea parahdus ja hän heittäytyi kuin kuolleena tyynyille. Hän oli tuntenut Bohunin äänen.

Mutta hänen parahduksensa oli sekin nähtävästi kuulunut tuvan seinien ulkopuolelle, sillä hetken perästä kahahti raskas uudin ja hurjapää itse ilmestyi kynnykselle.

Ruhtinatar peitti silmänsä käsillään ja hänen valkoiset, värisevät huulensa toistelivat ikäänkuin huumassa:

— Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!

Ja kuitenkin olisi näky, joka hänet niin pelästytti, ihastuttanut usean tytön silmät, sillä ikäänkuin tulen kajastus välähti kasakan puvusta ja kasvoilta. Hänen viittansa timanttinapit kiilsivät kuin tähdet taivaalla, hänen tikarinsa ja sapelinsa kipinöivät jalokiviä, hänen hopeakuteinen ihotakkinsa ja punainen kontushinsa kohottivat soikeiden kasvojen kauneutta kaksinkerroin. Ja niin seisoi hän tytön edessä, sorjana, mustakulmaisena, uljaana, kauneimpana kaikista Ukrainan kasakoista.

Kuitenkin olivat hänen silmänsä himmeät niinkuin sumun verhoamat tähdet ja hän katseli tyttöön melkein nöyrästi. Huomatessaan ettei kauhu poikennut hänen kasvoiltansa, alkoi hän puhua matalalla ja surullisella äänellä.

— Älä pelkää, ruhtinatar.

— Missä minä olen? kysyi neito, katsellen kasakkaan sormiensa lomitse.

— Turvallisessa paikassa, kaukana sodasta. Älä pelkää, armas sielu, olen tuonut sinut tänne Barista, jotta eivät ihmiset eikä sota voisi sinua vahingoittaa. Siellä Barissa eivät kasakat jättäneet eloon ketään, sinä yksin pelastuit.

— Mitä te täällä teette, miksi te minua ahdistatte?

— Minäkö ahdistan sinua? Hyvä Jumala!

Ja kasakka hajoitti kätensä ja alkoi nyökytellä päätään niinkuin ihminen tekee, jota on kohdannut suuri vääryys.

— Minä pelkään teitä kauheasti.

— Ja mitä sinä pelkäät? Jos sinä käsket, niin en minä liiku tästä ovelta. Minä olen orjasi. Minä jään istumaan tänne kynnykselle ja vain katselen sinua silmiin. Minä en tahdo sinulle pahaa, miksi sinä siis minua vihaat? Sinä työnsit omalla kädelläsi Barissa veitsen ruumiiseesi, vaikka sinä jo kauvan olet tuntenut minut ja tiesit, että minä tulen sinua puolustamaan. Enhän minä ole sinulle vieras ihminen, vaan sydämellinen ystävä ja kuitenkin sinä työnsit veitsen ruumiiseesi, ruhtinatar!

Ruhtinattaren kalpeat kasvot punehtuivat.

— Minä tahdoin mieluummin valita kuoleman kuin häpeän, sanoi hän. — Ja minä vannon, että jollet sinä säästä minua, niin minä surmaan itseni, vaikkapa minun samalla täytyisi hukuttaa sieluni kadotukseen.

Tytön silmistä säkenöi tuli ja Bohun huomasi, että tuon Kurcewiczien ruhtinaallisesta verestä polveutuvan tytön kanssa ei ole leikkimistä, sillä epätoivon hetkellä hän toteuttaa mitä uhkaa ja asettaa puukkonsa tällä kertaa varmemmin.

Siksipä Bohun ei enään vastannut mitään, vaan astui pari askelta akkunaa kohden, istuutui kultakankaalla verhotulle penkille ja päästi päänsä vaipumaan.

Hiljaisuutta kesti hetken. — Ole huoleti, sanoi nyt Bohun. — Niinkauvan kuin minä olen selvänä ja niinkauvan kuin ei viina-kulta sytytä päätäni palamaan, niin kauvan olet sinä minulle kuin pyhimyskuva kirkossa. Siitä hetkestä asti kun sinut Barista löysin, olen ollut juomatta. Sitä ennen join juomistani ja huuhtelin alas onnettomuuttani viina-kullalla. Mitäpä minä muutakaan saatoin tehdä! Mutta nyt en ota suuhuni makeaa viiniä, en viiniä enkä paloviinaa.

Ruhtinatar vaikeni.

— Minä katselen sinua, ilahutan silmiäni sinun kauniilla näölläsi ja sitten minä lähden.

— Anna minulle takaisin vapauteni, sanoi tyttö.

— Oletko sitten vankeudessa? Sinähän olet herratar. Ja minne sinä tahtoisit lähteä? Kurcewiczit ovat kuolleet, tuli on niellyt kylät ja linnat, ruhtinas ei ole Lubniessa, hän marssii Chmielnickiä vastaan ja Chmielnicki häntä vastaan. Kaikkialla riehuu sota, veri vuotaa, kaikkialla on vain kasakoita ja sotilaita. Kuka säästää sinua kuka säälii sinua, kuka puolustaa sinua, paitsi minä?

Ruhtinatar kohotti silmänsä, sillä hän muisti, että maailmassa kuitenkin on joku, joka ottaisi hänet suojaansa, säälisi häntä ja puolustaisi. Hän ei tahtonut lausua hänen nimeänsä, jotta ei kiihoittaisi julmaa leijonaa. Ja samalla valtasi taasen syvä suru hänen sydämensä. Vieläkö hän elää, hän, jota hänen sielunsa on kaihonnut? Barissa ollessaan oli hän saanut tietää hänen elävän, sillä Zagloban lähdettyä oli hän kuullut ankaran ruhtinaan voittojen yhteydessä lausuttavan herra Skrzetuskin nimen. Mutta kuinka monta päivää ja yötä olikaan siitä jo kulunut, kuinka monta taistelua olikaan saattanut senjälkeen tapahtua ja kuinka moni onnettomuus olikaan saattanut senjälkeen kohdata Skrzetuskia! Vain Bohunilta hän nyt olisi voinut saada hänestä tietoja, mutta hän ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä.

Ruhtinattaren pää vaipui tyynyille.

— Täytyykö minun siis jäädä tänne vangiksi? kysyi hän valittaen. — Mitä minä olen teille tehnyt, että te kuljette kintereilläni kuin onnettomuus?

Kasakka kohotti päätänsä ja alkoi puhua niin hiljaa, että hänen äänensä tuskin kuului.

— Mitä sinä olet tehnyt minulle, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että jos minä olen sinulle onnettomuus, niin olet sinäkin onnettomuus minulle. Jos minä en olisi rakastunut sinuun, niin olisin vapaa kuin aron tuuli, vapaa sydämeltä ja sielulta, olisin kunniakas kuin itse Konasewicz Sahajdaczny. Sinun kasvosi ovat olleet minun onnettomuuteni, sinun silmäsi ovat olleet minun onnettomuuteni. Ei ole minulle rakas vapaus eikä kasakan kunnia. Mitä on minulle merkinnyt naisten kauneus, senjälkeen kun sinä lapsesta olit kasvanut neidoksi. Kerran minä valloitin galeerin, joka kuljetti sulttaanille mitä kauneimpia tyttöjä eikä yksikään niistä voittanut minun sydäntäni. Kasakkaveljet leikittelivät heillä ja sitten minä käskin sitoa jokaiselle kiven kaulaan ja oikopäätä veteen! Ennen en pelännyt ketään, en välittänyt mistään, kävin sotaa pakanoita vastaan, otin saalista ja olin arolla kuin ruhtinas linnassaan! Ja mitä olen tänään? Kas täällä istun nyt orjana, kerjään sinulta hyvää sanaa enkä vain saa, enkä ole koskaan kuullut sitä huuliltasi, en edes silloin, kun veljesi ja tätisi kosivat minun puolestani. Oi jospa sinä, tyttö, olisit minulle toisenlainen, jos sinä olisit toisenlainen, niin ei olisi tapahtunut, mikä on tapahtunut. En olisi surmannut sinun omaisiasi, en olisi ottanut osaa kapinaan enkä veljeillyt talonpoikien kanssa. Mutta sinun tähtesi olen minä kadottanut järkeni. Sinä olisit voinut johdattaa minut minne olisit tahtonut ja minä olisin sinun tähtesi antanut vereni ja henkeni. Mutta nyt olen minä kokonaan tahrattu aatelisverellä, ja ennen minä surmasin vain tatareja ja toin saalista sinulle, jotta sinä kävisit kullassa ja jalokivissä kuin Jumalan kerubi. Miksi et sinä silloin rakastanut minua? Oi raskas, raskas on ollakseni, sääli toki sydän-raukkaani, sääli sydän-raukkaani! En saa elää sinun kanssasi enkä voi elää ilman sinua, en saata olla kaukana sinusta enkä lähellä sinua, en mäellä enkä laaksossa, sinä minun kyyhkyläiseni, sinä minun sydänkäpyseni! Oi, anna minulle anteeksi, että tulin Rozlogiin hakemaan sinua kasakan tapaan sapelilla ja tulella. Mutta minä olin juovuksissa vihasta ruhtinaita kohtaan ja olin matkalla juonut viinaa, minä onneton ryöväri! Ja kun sinä sitten pakenit minulta, niin ulvoin sinun jälkeesi niinkuin koira, haavojani pakotti eikä ruoka maistunut ja minä rukoilin Kuolemaa, että hän ottaisi minut luokseen. Ja nyt sinä tahdot, että minä antaisin sinut pois ja kadottaisin sinut jälleen, sinä kyyhkyläiseni, sydänkäpyseni!

Kasakka keskeytti, sillä hänen äänensä takertui kurkkuun ja hän seisoi siinä melkein valittaen, mutta Helenan kasvot vuoroin punehtuivat, vuoroin kalpenivat. Jota enemmän Bohunin sanoissa ilmeni hänen, suunnaton rakkautensa, sitä suurempi kuilu aukeni tytön ja hänen välilleen, kuilu pohjaton ja vailla pelastuksen toivoa.

Kasakka rauhoittui hetkeksi, tuli hiukan tajuihinsa ja puhui edelleen:

— Pyydä mitä tahdot. Katso kuinka tämä tupa on koristettu, kaikki on minun tavaraani, saalista Barista. Minä toin sen kuudella hevosella sinua varten. Pyydä mitä tahdot, keltaista kultaa, loistavia pukuja, kalleuksia, nöyriä orjia. Minä olen rikas, minulla on omaanikin yllin kyllin, eivätkä Chmielnicki ja Krywonos kitsastele antaa minulle lisää. Sinä saat asua kuin ruhtinatar Wisniowiecki, minä hankin sinulle linnoja, minä lahjoitan sinulle puolen Ukrainaa, sillä vaikka minä olenkin kasakka-atamani enkä aatelismies, niin minun komennossani on kymmenen tuhatta sotilasta, siis enemmän kuin ruhtinas Jeremillä on johdettavana. Pyydä mitä tahdot kunhan vain et karkaa minun luotani, kunhan vain jäät olemaan kanssani, kyyhkyläiseni, ja kunhan vain rakastat minua.

Ruhtinatar kohottautui vuoteellaan. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen ihanat kasvonsa ilmaisivat niin murtumatonta tahtoa, ylpeyttä ja voimaa, että tämä kyyhkyläinen tällä hetkellä paremmin oli nuoren kotkan kaltainen.

— Jos te odotatte minun vastaustani, sanoi hän, — niin tietäkää, että vaikka minun täytyisi voihkia koko ikäni teidän vankeudessanne, niin en koskaan rakasta teitä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

Bohun taisteli hetken itsensä kanssa.

— Älä sano minulle sellaisia asioita, virkkoi hän käheällä äänellä.

— Älkää puhuko minulle rakkaudestanne, sillä siitä tulee minulle häpeä, viha ja loukkaus. Minä en ole teitä varten.

Bohun nousi.

— Ja ketä varten sinä sitten olet, ruhtinatar Kurcewicz? Ja kenen oma sinä olisit ollut Barissa, jollen minä…

— Se, joka pelastaa minun henkeni antaakseen minulle häpeän ja vankeuden, on minun viholliseni eikä ystäväni.

— Ja luuletko sinä, että talonpojat olisivat sinut tappaneet?
Kauheaa on ajatella…

— Puukko olisi minut tappanut, mutta sinä sen tempasit pois käsistäni.

— Enkä minä anna sitä takaisin, sillä sinun täytyy tulla minun omakseni! huudahti kasakka.

— En koskaan! Pikemmin tahdon kuolla!

— Sinun täytyy, ja sinä tulet omakseni.

— En koskaan.

— No, tiedätkö, jollet sinä nyt olisi haavoitettu, niin minä senjälkeen, mitä olet minulle sanonut, lähettäisin kiireesti, vielä tänä päivänä, muutamia miehistäni Raszkowiin väkivallalla noutamaan tänne munkin ja huomenna minä olisin sinun miehesi. Niin, ja eikö ole kuin olekin niin, että on synti olla rakastamatta ja hyväilemättä miestään… Oo, sinä olet muka jalosukuinen neito, sinua loukkaa ja suututtaa kasakan rakkaus. Mutta mikä sinä itse asiassa olet että minun pitäisi olla sinun talonpoikaisorjasi? Missä ovat sinun linnasi, pajarisi ja sotamiehesi? Mitä sinä vihastut ja mikä sinua loukkaa? Minä olen valloittanut sinut sodassa, sinä olet minun vankini. Oo, jospa minä olisinkin talonpoika, niin ruoskanlyönti sinun valkeille olkapäillesi opettaisi sinulle järkeä. Minä kyllästyttäisin itseni sinun kauneudellasi ilman pappiakin, jos olisin, talonpoika enkä ritari.

— Taivaan enkelit, pelastakaa minut! kuiskasi ruhtinatar.

Yhä hurjemmaksi kävi raivo kasakan kasvoilla ja vimmoissaan hän tarttui hiuksiinsa.

— Minä tiedän, sanoi hän, — minä tiedän, miksi minä loukkaan sinua ja miksi sinä vastustat minua. Sinä säilytät neitseellisen kauneutesi toista varten. Mutta se ei auta, niin totta kuin elän, niin totta kuin olen kasakka! Mokomakin aatelismiehen retkale, kirottu ljahiroisto, surma hänet periköön! Tuskin oli hän nähnyt sinut, tuskin ehtinyt tanssissa kieputtaa sinua, kun jo otti sinut kokonaan valtoihinsa, mutta kasakka, kärsiköön ja lyököön otsaansa. Vaan kyllä minä vielä saan hänet käsiini, annan nylkeä hänet ja lyödä naulat hänen lävitsensä. Tiedä sinä, että Chmielnicki ryntää ljaheja vastaan ja minä lähden hänen mukaansa ja etsin sinun kyyhkysesi vaikkapa maan alta, ja kun minä palaan, niin heitän hänen kirotun päänsä tielle sinun jalkojesi eteen.

Helena ei kuullut atamanin viimeisiä sanoja. Tuska, viha, haavat, mielenliikutus ja pelästys olivat riistäneet häneltä voimat ja tavaton lamaus levisi hänen jäseniinsä. Hänen silmänsä ja ajatuksensa sammuivat ja hän meni tainnoksiin.

Vihasta kalpeana seisoi Bohun hetken paikoillaan, vaahto huulilla. Sitten hän äkkiä huomasi tytön, hervottomasti taaksepäin retkahtaneen, kuolleen pään, ja hänen huuliltaan pääsi melkein eläimellinen ulvahdus.

— Hän on kuollut! Horpyna, Horpyna, Horpyna! Ja Bohun heittäytyi maahan. Jättiläiskokoinen nainen juoksi kiireesti tupaan.

— Mikä sinun on?

— Pelasta, pelasta! huusi Bohun. — Minä olen hänet tappanut, hänet, sieluni, valoni!

— Mitä sinä hourailet?

— Tappanut, tappanut! voihki Bohun ja väänteli käsiään.

Horpyna lähestyi nopeasti ruhtinatarta ja huomasi heti, ettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan tainnoksissa, ja toimitettuaan Bohunin oven taa, alkoi hän hoidella neitoa. Ruhtinatar avasi hetken päästä silmänsä.

— No niin, lapseni, ei ole mitään hätää, sanoi noita. — Sinä pelästyit häntä ja pyörryit, mutta pyörtymys menee ohi ja terveys palaa. Sinä olet terve kuin pähkinä, sinä saat vielä kauvan elää maailmassa ja nauttia onnea.

— Kuka sinä olet? kysyi ruhtinatar heikolla äänellä.

— Minäkö? Sinun palvelijasi, sillä niin on hän käskenyt.

— Missä minä olen?

— Pirun-Rotkossa. Tämä on oikeaa erämaata, täällä et näe ketään muuta kuin hänet.

— Asutko sinäkin täällä?

— Tämä on minun taloni. Minä olen Doncowna, minun veljeni on Bohunin alipäällikkö ja johtaa kelpo poikia, ja minä taas istun täällä ja hoidan sinua tässä kultaisessa huoneessa. Minun majastani on tullut komea sali niin että välkkyy ja hohtaa. Hän on tuonut tuon kaiken tänne sinua varten.

Helena katsahti tytön komeihin kasvoihin ja nuo kasvot näyttivät vilpittömiltä.

— Tuletko sinä olemaan minulle hyvä?

Nuoren noidan valkeat hampaat välähtivät hymyssä.

— Tulen. Kuinka en olisi hyvä, sanoi hän. — Mutta ole sinäkin hyvä atamanille. Hän on haukka, hän on kuuluisa urho, hän sinulle…

Näin sanoessaan taipui noita Helenan korvan juureen ja alkoi kuiskia hänelle sekä purskahti lopuksi suureen nauruun.

— Pois! huudahti ruhtinatar.

KOLMAS LUKU.

Varhain kolmannen päivän aamuna istui Doncowna yhdessä Bohunin kanssa raidan alla likellä myllynpyörää ja katseli kuohuvaan veteen.

— Hoidathan häntä hyvin, pidäthän huolta hänestä etkä käännä pois silmääsi hänestä, vartioithan, ettei hän milloinkaan pääse rotkon ulkopuolelle?

— Rotkostahan on joelle vain kapea ala, mutta siinä on tilaa tarpeeksi. Anna täyttää tämä ala kivillä, silloin me olemme täällä pohjalla kuin padassa, ja jos taas minulle tulee tarve, niin kyllä keksin keinon päästäkseni ulos täältä.

— Milläs te täällä elätte?

— Czeremis istuttaa kallioiden alle maissia ja villiä viiniä ja pyydystää ansalla lintuja. Sinähän olet sitäpaitsi tuonut niin paljon muassasi, ettei häneltä puutu muuta kuin linnun maitoa. Älä pelkää, ei hän pääse pois rotkosta, eikä kukaan saa tietää hänen olinpaikastaan, jolleivät vain sinun miehesi mene ilmaisemaan, että hän on täällä.

— Minä olen ottanut heiltä valan. He ovat uskollisia poikia eivätkä mene ilmaisemaan salaisuutta, vaikka heille mitä tehtäisiin. Mutta sinähän olet itse sanonut, että tänne tulen luoksesi ihmisiä pyytämään sinua povaamaan.

— Tuleehan niitä välistä Raszkowista ja välistä Jumala ties mistä, mutta he pysähtyvät aina joen luotukaan ei tule sisälle rotkoon, sillä he pelkäävät. Sinä olet nähnyt täällä luita, ne ovat niiden luita, jotka ovat aikoneet tulla sisäpuolelle.

— Oletko sinä murhannut heidät?

— Murhasi kuka murhasi. Jos joku tahtoo povausta, niin hän odottaa rotkon suulla, minä menen pyörän luo ja käyn sitten sanomassa mitä näen vedessä. Pian minä povaan sinullekin, mutta en vain tiedä, näkyykö mitään, sillä ei aina näy.

— Kun et vain näkisi mitään pahaa?

— Jos näkyy jotakin pahaa, niin et saakaan ratsastaa pois. Ja muutenkin sinun olisi paras olla lähtemättä.

— Minun täytyy. Chmielnicki on lähettänyt minulle kirjeen Bariin ja sanonut että palaisin, ja Krywonos on hänkin käskenyt tulemaan. Nyt käyvät ljahit meitä vastaan suurella voimalla, siis täytyy meidänkin yhtyä.

— Ja milloin palaat?

— En tiedä. Syntyy suuri taistelu, jollaista vielä ei ole ollut. Jos meidän tai ljahien täytyy kuolla. Jos meidät lyödään, niin piiloittaudun tänne ja jos me lyömme heidät, niin palaan noutamaan käköstäni ja vien hänet Kiovaan.

— Mutta jos saat surmasi?

— Senhän sinä voit povata, jotta saisin sen tietää.

— Mutta jos saat surmasi?

— Voin saada, koska äiti kerran on synnyttänytkin.

— No mutta mitäs minä silloin teen tytön? Väännänkö häneltä niskat nurin, vai kuinka?

— Koskeppas sinä häneen kädelläsikin, niin minä käsken härjillä raastaa sinut paaluun!

Bohun vaipui synkkiin ajatuksiin. — Jos minä saan surmani, niin sano hänelle, että hän antaa minulle anteeksi.

Ohhoh, kiittämätön ljahitar se on, kun ei anna vastarakkautta sellaiselle rakkaudelle. Jos minusta riippuisi, niin minä ainakaan en panisi sinua vastaan.

Näin sanoessaan tönäisi Horpyna pari kertaa Bohunia kylkeen ja hymyili, niin että kaikki hampaat paljastuivat.

— Mene sinä hiiteen, sanoi kasakka.

— No, no, tiedänhän minä, ettet sinä ole minua varten. Bohun katsahti vaahtoavaan veteen myllynpyörässä, ikäänkuin olisi itse tahtonut povata.

— Horpyna, sanoi hän hetken perästä.

— Mikäs on?

— Kun minä lähden, niin tuleeko hän ikävöimään minua?

— Koska et sinä tahdo häntä orjuuttaa kasakan tapaan, niin ehkä on parempi, että lähdet tiehesi.

— En tahdo, en voi, en rohkene. Minä tiedän, että hän kuolisi.

— Niin ollen on ehkä parempi, että sinä lähdet. Niinkauvan kuin hän näkee sinut, ei hän tahdo edes tuntea sinua, mutta kun hän istuu kuukauden täällä minun ja Czeremisin kanssa, niin sinä ehkä jo käyt hänelle rakkaammaksi.

— Jos hän vain olisi terve, niin kyllä minä silloin tietäisin mitä tekisin. Minä tuottaisin papin Raszkowista ja käskisin vihkiä itseni. Mutta nyt minä pelkään, että hän kuolee, jos hän pelästyy. Olethan itsekin nähnyt hänen tilansa.

— Anna hänen aluksi olla rauhassa ja mitäs sinä sitten teet papilla ja vihkimisellä? Et sinä ole oikea kasakka, et. Minä vain en tänne tahdo pippiä enkä pappia. Raszkowissa on Dobruczan tatarilaisia. Saisit vielä heidät sieltä niskaamme. Ja jos he tulisivat, niin vähänpä sinä enään saisit nähdä ruhtinatarta. Mikä sinun päähäsi on pistänytkin? Ratsasta sinä pois vain ja palaa sitten takaisin.

— Mutta katso sinä puolestasi veteen ja sano mitä näet. Sano totuus äläkä valehtele, vaikka siihen paikkaan kuolisin.

Doncowna läheni myllynruuhta ja nosti ylös toisen sulun, joka pidätti koskesta tulevaa vettä. Yhtäkkiä tulvahti vuolas virta kaksinkertaisella voimalla ruuhen läpi. Pyörä alkoi kieppua yhä nopeammin ja nopeammin, kunnes se lopulta oli kokonaan pärskeen peitossa. Rikkilyöty vaahto kuohui pyörän alla kuin kiehuva vesi.

Noita tuijotti mustilla silmillään kuohuun ja, tarttuen kiinni palmikkoonsa korvan kohdalta, alkoi huutaa:

— Huku-huku, näytä itses tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa. Olit paha tai hyvä, niin näytä itses!

Bohun likeni häntä ja istuutui hänen läheisyyteensä. Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa ja kiihkeää uteliaisuutta.

— Jo näen, huusi noita.

— Mitä sinä näet?

— Veljeni kuoleman. Kaksi härkää vetää Doniecia paaluun.

— Mene hiiteen veljinesi, mutisi Bohun, joka tahtoi tietää aivan toista.

Hetken perästä kuului vain pyörän kolina, se kun kieppui kuin hullu.

— Sinisenä on veljeni pää, aivan sinisenä, korpit sitä nokkivat, jatkoi noita.

— Mitä sinä vielä näet?

— En mitään — oi kuinka sinisenä! Huku-huku, tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa, näytä itses — nyt näen!

— No mitä?

— On taistelu: ljahit pakenevat urhoollisten poikain edestä ja minä ajan takaa… Minä näen sinutkin. Sinä kohtaat erään pienen ritarin, hu-hur-hur-… Varo sinä pientä ritaria!

— Entä ruhtinatar?

— Häntä ei näy. Taas minä näen, että joku on sinun luonasi, joku joka pettää sinut, sinun vilpillinen ystäväsi.

Bohun seurasi silmillään milloin vaahtoa, milloin Horpynaa ja samalla oli hänen päänsä kiihkeässä työssä edistääkseen povausta.

— Mikä ystävä?

— En näe, en tiedä onko se vanha vai nuori.

— Vanha, varmaan vanha.

— Ehkäpä se on vanha.

— Minä tiedän kuka hän on! Hän on jo kerran minut pettänyt. Vanha aatelismies, jolla on harmaa parta ja valkea silmä. Turma hänet periköön. Mutta ei hän ole minun ystäväni.

— Hän hiipii sinun kimppuusi. Taas näen: odotappa, nyt näkyy jo ruhtinatarkin. Hänellä on ruususeppele päässä, yllään valkea puku ja hänen yläpuolellaan on haukka.

— Se olen minä.

— Ehkäpä sinäkin. Haukka tai jotakin sellaista… niin, haukka.

— Se olen minä.

— Odotappas… Nyt ei enään näy… Tammipyörässä, valkeassa vaahdossa… Ohhoh, paljon sotaväkeä, paljon kasakoita, oi paljon, niinkuin metsässä puita, niinkuin ohdakkeita arolla. Ja sinä olet kaikkien yläpuolella, sinun edessäsi kannetaan kolmea hevoshäntälippua…

— Onko ruhtinatar minun luonani?

— Ei ole, sinä olet leirissä.

Taas syntyi hetken vaitiolo, pyörä humisi niin että koko mylly vapisi.

— Hohhoh, kuinka paljon täällä on verta, kuinka paljon ruumiita ja susia niiden kimpussa. Ja korppeja. Ja rutto liikkuu niiden yläpuolella. Pelkkiä ruumiita, pelkkiä ruumiita, yhä vain pelkkiä ruumiita. Ei näy mitään muuta kuin verta.

Yhtäkkiä puhalsi tuulenhengähdys sumun pyörän ympärille ja samassa ilmestyi ylemmälle paikalle myllyn taakse ruma Czeremis, puukimppu hartioillaan.

— Czeremis, pane kiinni sulku, huusi tyttö.

Sen sanottuaan lähti hän pesemään käsiänsä ja kasvojansa purossa.
Sillaikaa pidätti kääpiö veden ryöpyn.

Bohun jäi istumaan mietteisiinsä. Vihdoin hän heräsi Horpynan tuloon.

— Etkö sinä nähnyt mitään muuta? kysyi hän.

— Sen näin, mikä tuli esille, mutta en mitään muuta.

— Ethän vain valehtele?

— Veljeni pään kautta: minä olen puhunut totta. Hänet pannaan paaluun ja härjillä vedetään häntä jaloista. Minun on häntä sääli, mutta oi, ei yksin hänelle ole määrätty kuolema. Kuinka paljon ruumiita tuli näkyviin, en ole koskaan nähnyt niin paljon. Maailmassa syttyy suuri sota.

— Ja sinä näit haukan hänen päänsä yläpuolella?

— Niin näin.

— Ja hänellä oli seppele päässä?

— Seppele päässä ja valkea puku yllä.

— Mutta mistä sinä tiedät, että minä olen tuo haukka? Minähän kerroin sinulle tuosta nuoresta ljahista, aatelismiehestä. Ehkäpä se on hän?

Tyttö rypisti kulmakarvojansa ja vaipui ajatuksiinsa.

— Ei, sanoi hän hetken perästä, pudistaen päätänsä, — jos, se olisi ollut ljahi, niin se olisi ollut kotka.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos. Minä riennän nyt poikien luo ja käsken heidän valmistaa ratsut lähtöön. Yöllä lähdemme.

— Sinä siis todella lähdet?

— Chmiel on käskenyt ja Krywonos on käskenyt. Varmaan sinä näit oikein, että tulee suuri sota, sillä saman asian minä olen lukenut Barissa Chmielin kirjeestä.

Bohun tosin ei osannut lukea, mutta hän häpesi sitä sanoa, sillä hän ei tahtonut käydä oppimattomasta miehestä.

— Lähde siis, sanoi noita. — Sinä olet onnellinen, sinusta tulee hetmani, minähän näin kolme hevoshäntälippua sinun yläpuolellasi, näin yhtä selvästi kuin näen nuo sormeni.

— Niin, minusta tulee hetmani ja minä otan ruhtinattaren vaimokseni enkä naikaan mitään talonpoikaistyttöä.

— Talonpoikaistytön kanssa sinä olisitkin puhunut toisin, mutta tuota sinä ujostelet. Sinun pitäisi olla ljahi.

— Enhän minä ole huonompikaan.

Sen sanottuaan meni Bohun talliin kasakoitten luo ja Horpyna lähti keittämään ruokaa.

Illalla olivat hevoset matkavalmiina, mutta Bohunin ei ollut helppo päästä liikkeelle. Hän istui tuvassa mattoläjällä, teorba käsissä ja katseli ruhtinatartansa, joka jo oli noussut vuoteeltaan ja vetäydyttyään toiseen nurkkaan, hiljaa luki rukouksiaan, kiinnittämättä vähintäkään huomiota Bohuniin, ikäänkuin ei häntä olisi ollut koko tuvassa. Bohun sensijaan seurasi silmillään seinän ääreltä jokaista tytön liikettä ja kuunteli jokaista hänen huokaustaan eikä itsekään tietänyt mitä hän tekisi. Vähänpäästä avasi hän suunsa alkaakseen keskustelun, mutta sanat eivät päässeet hänen kurkustaan. Nuo kalpeat, vaikenevat kasvot ja eräänlainen ankaruuden ilme kulmilla ja huulilla veivät Bohunilta rohkeuden. Tuota ilmettä ei hän ollut ennen nähnyt. Ja vasten tahtoansa tuli hän muistelleeksi samanlaisia iltoja Rozlogissa, ne johtuivat nyt ilmielävinä hänen mieleensä, hän muisti miten hän ja Kurcewiczit istuivat tammisen pöydän ääressä: vanha ruhtinatar pureskeli auringonkukansiemeniä, ruhtinaat pelasivat luupeliä ja hän, Bohun, katseli ihanaa ruhtinatarta, niinkuin hän nytkin katselee häntä. Mutta silloin hän oli onnellinen, silloin kun hän kertoi sotaretkistään sicziläisten mukana! Tyttö kuunteli ja joskus lepäsivät hänen mustat silmänsä Bohunin kasvoilla ja raollaan olevat, vadelmanväriset huulet todistivat kuinka mielenkiintoisesti hän seurasi kertomusta. Nyt ei ruhtinatar edes katsahtanut häneen. Mutta silloin, ennen, kun hän soitti teorbaa, silloin neito sekä kuunteli että katseli, niin että Bohunilta sydän aivan suli. Ja mikä on kaikkein ihmeellisintä: nyt on hän, Bohun, tytön herra, onhan hän riistänyt hänet ase kädessä, tyttö on hänen vankinsa ja orjattarensa, hän, Bohun, voi käskeä häntä- ja kuitenkin hän silloin tunsi olleensa häntä säädyltään likempänä. Kurcewiczit olivat hänelle kuin veljiä ja siis oli Helenakin hänen sisarensa. Hän ei silloin ollut hänelle ainoastaan käkönen, haukka ja rakkain mustakulma, vaan aivan kuin sukulainen. Ja nyt istuu hänen edessänsä ylpeä, synkkä, vaikeneva, säälitön herratar. Oh, viha kiehuu hänessä! Bohun kyllä voisi näyttää hänelle mitä kasakan halveksiminen merkitsee, mutta hän rakastaa tuota säälimätöntä herratarta, hän olisi valmis vuodattamaan verensä hänen tähtensä. Ja joka kerta kun viha riuhtoo hänen rintaansa, niin tuntuu siltä kuin jokin näkymätön käsi tarttuisi hänen tukkaansa ja ääni komentaisi hänen korvaansa: seis! Hänhän on jo puhjennut ilmiliekkiin, mutta senjälkeen taasen lyönyt otsansa maahan. Niin vähän on hänellä voimaa. Siksi kasakkaparka nyt tässä vääntelee tuskissaan, että hän tuntee olevansa tiellä täällä tuvassa. Jospa tyttö edes hymähtäisi, sanoisi jonkin hyvän sanan, niin hän lankeaisi hänen jalkainsa juureen ja lähtisi sitten tiehensä, upottamaan katkeruuttaan, vihaansa ja kärsimäänsä ylenkatsetta ljahien vereen. Mutta täällä hän viipyy kuin orja tuon ruhtinattaren edessä. Jospa hän ei olisi tuntenut häntä ennestään, jospa tyttö olisi vain ensimäisestä aatelistalosta ryöstetty ljahitar, niin Bohunilla olisi enempi rohkeutta. Mutta hänen edessään on ruhtinatar Helena, jota hän Kurcewiczeilta pyysi omakseen, jonka takiahan tahtoisi antaa pois sekä Rozlogin että kaikki mitä hänellä on. Jota enemmän häntä hävettää moukkana olla tässä tytön likeisyydessä, sitä vähemmän hän tuntee rohkeutta lähestyä häntä.

Aika rientää. Majan edestä kuuluu kasakoitten puhe. He istuvat varmaan jo satulassa odottaen atamaniansa. Mutta atamani on tuskan vallassa. Kirkas pärevalkea lankeaa hänen kasvoilleen, hänen upealle kontushilleen ja teorballeen, mutta neito — kunpa hän edes katsahtaisi häneen! Atamanin asema on katkera, suututtava, ikävä ja nolo! Hän tahtoisi jättää hellät jäähyväiset, mutta samalla hän pelkää koko hyvästijättöä, pelkää, ettei se tule sellaiseksi kuin hän haluaisi. Hän pelkää lähteä pois katkeruus, viha ja tuska mielessä.

Oi, kunpa ei tuo tyttö olisi ruhtinatar Helena, puukon haavoittama ruhtinatar Helena, hän, joka uhkaa surmata itsensä omalla kädellään, mutta joka on rakas, ah, kuinka rakas! Ja jota julmempi ja ylpeämpi, sitä rakkaampi…

Samassa hirnahti hevonen ikkunan alla.

Bohun rohkaisi mielensä.

— Ruhtinatar, sanoi hän, — nyt on minun aika lähteä Helena vaikeni.

— Etkö sano minulle: Jumalan haltuun?

— Lähtekää Jumalan haltuun, vastasi Helena arvokkaasti.

Kasakan sydäntä kouristi. Helena oli sanonut sen mitä Bohun tahtoi, mutta hän olisi tahtonut sen sanotuksi toisin.

— No niin, minä tiedän, sanoi hän, — että sinä olet minulle suuttunut, että sinä vihaat minua. Mutta sen sinulle sanon, että joku toinen olisi käyttäytynyt sinua kohtaan pahemmin. Minähän kyllä olen tuonut sinut tänne, sillä en voinut muutakaan. Mutta mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt? Enkö ole kohdellut sinua niinkuin tulee, niinkuin prinsessaa? Sano itse. Olenko sitten muka sellainen rosvo, ettet lausu minulle edes hyvää sanaa, sinä, joka kuitenkin olet minun vallassani.

— Jumalan vallassa minä olen, sanoi Helena samalla arvokkuudella kuin äskenkin. — Mutta kiitän teitä siitäkin, että hillitsette itseänne minun läheisyydessäni.

— Lähden siis kuultuani huuliltasi edes sellaisen sanan. Ehkäpä lähdettyäni säälit minua, ehkäpä ikävöitkin. Helena vaikeni.