Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 3

TULELLA JA MIEKALLA III

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

ENSIMÄINEN LUKU.

Eräänä leppoisana yönä kulki pitkin Waladynkan oikeaa rantaa, Dniesteriä kohden, saattue ratsumiehiä, toistakymmentä henkeä.

He ratsastivat aivan verkalleen, melkein käyttöä. Edellimmäisenä, muutaman kymmenen askeleen etäisyydessä toisista, kulki kaksi ratsastajaa, ikäänkuin etuvartiostona, vaikka heillä nähtävästi ei ollut mitään syytä vartioimiseen ja silmälläpitoon, koska he kaiken aikaa keskustelivat eivätkä mitenkään tarkanneet ympäristöä, vähänpäästä pidättivät hevosiaan ja katsahtivat saattueen toisiin jäseniin. Vihdoin eräs heistä huusi:

— Verkalleen, verkalleen!

Ja saattue hiljensi vieläkin kulkuansa, nyt se tuskin ensinkään liikkui eteenpäin. Vihdoin päästiin pois mäen peitosta, joka oli varjostanut retkikuntaa, ja tultiin aukealle kentälle, jota kuutamo kirkkaasti valaisi. Silloin saattoi huomata, minkätähden kulku kävi niin varovasti: karavaanin keskellä kuljetti kaksi rinnakkain käyvää hevosta satuloihin kiinnitettyjä paareja, joilla lepäsi joku ihminen.

Hopeiset säteet valaisivat hänen kalpeita kasvojaan ja suljettuja silmiään.

Paarien jäljessä ratsasti kymmenkunta asestettua miestä. Siitä päättäen, ettei heidän keihäisiinsä ollut kiinnitetty pieniä lippuja, saattoi olettaa, että he olivat kasakoita. Muutamat heistä taluttivat perässään ohjaksista kuormitettuja ratsuja, toiset ratsastivat valtoimina, ja vaikka nuo kaksi, jotka ratsastivat etunenässä, näyttivätkin olevan aivan välinpitämättömiä ympäristöstään, niin katselivat he kuitenkin levottomasti joka taholle. Ja kuitenkin tuntui seutu olevan täydellistä erämaata.

Hiljaisuutta katkaisivat vain hevoskavioiden töminä ja jommankumman eturatsastajan huutelu, hänen vähänpäästä toistellessaan varoitustaan:

— Verkalleen, varovasti!

Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen.

— Horpyna, onko vielä pitkältäkin? kysyi hän.

Toveri, jota puhuteltiin Horpynaksi ja joka todellisuudessa oli kasakaksi puettu jättiläiskokoinen tyttö, katsahti tähtitaivasta kohti ja vastasi:

— Ei ole enään pitkältä. Tulemme perille ennen puoliyötä. Kun olemme kulkeneet Paholaisen-Rajapyykin ja Tatarilaiskummun ohi, niin tulee heti Pirunkuoppa. Oi, sen läpi olisikin paha ajaa puoliyön jälkeen, ennen kukonlaulua. Minä kyllä saattaisin, mutta teille se voisi olla paha.

Ensimäinen ratsastaja kohautti olkapäitään:

— Tiedänhän minä, sanoi hän, — että sinulla on paholainen veljenä, mutta paholaista vastaan on keinoja.

— Olipahan paholainen tai ei, niin mitään keinoja ei löydy, vastasi Horpyna. — Jos sinä, haukkaseni, hakisit vaikkapa koko maailmasta piilopaikkaa ruhtinattarellesi, niin et löytäisi parempaa. Sieltä ei kukaan kulje ulos puoliyön jälkeen paitsi minun kanssani ja siihen rotkoon ei ole vielä yksikään elävä mies pistänyt jalkaansa. Jos joku haluaa povausta, niin hän jää seisomaan rotkon eteen ja odottaa kunnes minä tulen ulos. Sinun ei tarvitse pelätä, sinne eivät tule ljahit eivätkä tatarit, eikä kukaan muukaan. Pirunkuoppa on kauhea paikka, sen saat itse nähdä.

— Olkoonpa kuinka kauhea tahansa, kun minä sanon että tulen, niin tulen milloin tahdon.

— Varsinkin päivällä.

— Milloin vain tahdon. Jos piru asettuu poikkiteloin, niin minä otan häntä sarvista kiinni.

— Ohoh, Bohun, Bohun!

— Ohoh, tyttöseni! Älä ole huolissasi minusta, se ei ole sinun asiasi, periikö minut piru vai ei. Sen vain minä sanon sinulle: hoida sinä asiasi pirujen kanssa niinkuin tahdot, kun vain ruhtinattarelle ei mitään tapahdu, sillä jos hänelle jotakin tapahtuu, niin silloin eivät sinua minun käsistäni revi pirut eivätkä vamppyyrit.

— Kerran minut jo on upotettu veteen, kun asuin veljeni kanssa Donin puolella, ja toisella kerralla ajoi mestari Jampolissa pääni paljaaksi. Pelastuin kuin pelastuinkin sittenkin. Mutta se nyt on eri asia. Ystävyydestä sinua kohtaan minä häntä suojelen, niin ettei pahojen henkien takia yksikään hiuskarva putoa hänen päästään. Ja ihmisiltä hän minun luonani on turvassa. Ei hän enään pääse sinulta karkuun.

— Sinä pöllö, jos noin puhut, niin miksikä sitten povasit minulle onnettomuutta ja miksikä huusit minun korvaani: ljahi on hänen luonansa, ljahi on hänen luonansa.

— En minä sitä sanonut, vaan henget. Mutta ehkä asiat jo ovat muuttuneet. Huomenna minä povaan sinulle myllynpyörän vedessä. Vedessä saattaa kaikki nähdä selkeästi, täytyy vain katsella kauvan. Saat itse nähdä. Mutta sinähän olet raivohullu koira: jos sinulle sanoo totuuden, niin suutut ja tartut kirveeseen…

Keskustelu katkesi. Kuului vain kavioiden töminä kiviä vastaan ja joitakin joen puolelta tulevia ääniä, jotka muistuttivat arohevosten korskumista.

Bohun ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin ääniin, jotka kuitenkin keskellä yötä saattoivat tuntua oudoilta. Hän kohotti kasvonsa kuuta kohden ja vaipui syviin mietteisiin.

— Horpyna, sanoi hän hetken perästä.

— Mikä on hätänä?

— Sinä olet noita ja varmaan tiedät, onko sellaista ruohoa, että jos sen sekoittaa juomaan, niin täytyy rakastua? Tarkoitan lemmenruohoa.

— Tiedänhän minä lemmenruohon. Mutta sinun onnettomuudessasi ei auta edes lemmenruoho. Jos ruhtinatar ei rakastaisi toista, niin silloin voisi vain antaa hänelle juotavaksi sitä ruohoa, mutta jos hän rakastaa, niin tiedätkö mitä silloin tapahtuu…

— No mitä?

— Silloin hän rakastuu vielä enemmän siihen toiseen.

— Mene hiiteen lemmenruohoinesi. Sinä povaat huonosti etkä kykene auttamaan minua.

— Kuuleppa nyt. Minä tunnen erään toisen ruohon, joka kasvaa maassa. Kun sitä juo, niin makaa kaksi päivää ja kaksi yötä kuin kanto, eikä tiedä maailmasta mitään. Minä annan hänelle sitä ruohoa ja sitten…

Kasakka pudistelihe satulassaan ja tuijotti noitaa silmiin, jotka pimeässä kiiluivat.

— Mitä sinä siellä rääkyt? kysyi hän.

— Ei enään puhuta siitä asiasta! huudahti noita ja puhkesi suureen, tamman hirnuntaa muistuttavaan nauruun.

Hänen naurunsa hajaantui pahaaennustavan kaiun kantamana rotkon kuoppiin.

— Narttu, sanoi kasakka.

Sitten hänen silmiensä kiilu vähitellen sammui, hän vaipui uudestaan mietteisiinsä ja alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.

— Ei, ei, kun me valloitimme Barin, juoksin minä ensimäisenä luostariin puolustaakseni neitoa juopuneilta ja särkeäkseni kallon jokaiselta, joka koskisi häneen. Ja hän sysäsi itseensä veitsen eikä nyt tiedä mitään maailman menosta. Jos minä vielä kosketan häneen kädelläni, niin sysää hän itseensä veitsen uudelleen, tai juoksee jokeen. Eihän häntä voi vartioida.

— Sinä olet sielultasi ljahi etkä kasakka, kun et tahdo vangita tyttöä kasakan tapaan.

— Jospa olisinkin ljahi! huudahti Bohun, — jospa olisinkin ljahi!

Ja hän tarttui molemmin käsin lakkiinsa, sillä tuska iski häneen kyntensä.

— Kylläpä on tuo ljahitar sinut tenhonnut, murahteli Horpyna.

— Onpa taitanut tenhota, vastasi kasakka surullisesti. — Jospa ensimäinen kuula sattuisikin minuun, jospa lopettaisinkin tämän koiran-elämäni paalussa. Minä tahdon vain tuota yhtä ainoaa maailmassa eikä tuo yksi ainoa tahdo minua.

— Hölmö! huudahti Horpyna vihaisena, — hänhän on sinulla.

— Pidä suusi kiinni! huusi kasakka vimmoissaan. — Ja jos hän surmaa itsensä — niin mitä teen sitten? Minä revin sinut kappaleiksi, revin itsenikin ja lyön pääni rikki kiveä vastaan, puren ihmisiä kuin koira. Hänen puolestansa minä antaisin henkeni, kasakkakunniani antaisin, pakenisin tuonne kauvas Jahorlikin taa, rykmenttieni luota, maailman taakse, levätäkseni, elääkseni hänen kanssansa ja hänen luonansa… Ja kuinka on käynyt? Hän on syössyt itseensä veitsen, ja kenen tähden? Minun tähteni! Hän on syössyt itseensä veitsen, kuuletko!

— Ei hänelle mitään tapahdu, ei hän kuole.

— Mutta jos hän kuolisi, niin minä naulaisin sinut ovenpieleen.

— Sinulla ei ole mitään valtaa häneen.

— Ei ole, ei ole. Mieluummin soisin hänen iskevän minuun puukon. Jospa hän tappaisi minut, niin olisi parempi.

— Tyhmä ljahitar, jospa hän ymmärtäisi vapaaehtoisesti suostua sinuun. Mistäs hän paremmankaan löytää.

— Pane sinä se asia kuntoon, niin minä kaadan sinun patasi täyteen dukaatteja ja toisen täyteen helmiä. Me saimme Barissa aika määrän saalista ja ennestäänkin sitä oli.

— Sinä olet rikas kuin ruhtinas Jarema itse ja kuuluisa olet. Sanotaan, että itse Krywonos pelkää sinua.

Kasakka heilautti kättään.

— Mitäs se minua auttaa, kun sydäntä särkee… Taasen hiljeni. Joen ranta kävi yhä villimmäksi ja autiommaksi. Kuun kalpea valo antoi puille ja kalliolle haaveelliset muodot. Vihdoin sanoi Horpyna:

— Tässä on Paholaisen-Rajapyykki, nyt täytyy ratsastaa yhdessä.

— Miksi niin?

— Täällä on pahalla valta.

He pidättivät hevosensa ja hetken perästä yhtyi heihin takaapäin tuleva saattue.

Bohun nousi varpailleen astuimissa ja katsahti paareihin.

— Nukkuuko hän? kysyi hän.

— Nukkuu, vastasi vanha kasakka. — Makeasti kuin lapsi.

— Minähän annoin hänelle unijuomaa, sanoi noita.

— Hiljaa, varovaisesti! komensi Bohun, tähdäten nukkuvaan silmänsä, — ettette herättäisi häntä. Kuu paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, tuon sydänkäpyseni!

— Lempeästi paistaakin eikä herätä, kuiskasi yksi kasakoista.

Saattue kulki yhä edelleen. Pian tultiin Paholaisen-Rajapyykille. Se oli kumpu aivan joen varrella, matala ja ympyriäinen, ikäänkuin maahan laskettu pyöreä kilpi. Kuu valoi siihen kauttaaltaan hohdettaan, valaisten valkeat, pitkin kummun pintaa siroitetut kivet. Paikoittain olivat kivet asetetut yksittäin, paikoittain ne taas muodostivat ryhmiä, ikäänkuin olisivat olleet jonkun rakennuksen, hävitetyn linnan tai kirkon jätteitä. Siellä täällä törrötti kaakeleita, joiden päät olivat pystyssä maassa niinkuin hautakivet kirkkomaalla. Koko kumpu oli kuin yksi ainoa suuri raunio ja ehkäpä täällä joskus ammoin, kenties Jagellojen aikana, olikin pulpunnut ihmiselämää. Nyt oli kumpu ja koko seutu aina Raszkiin asti autiota erämaata, jossa piti tyyssijaansa vain villipeto ja öisin kirotut henget, jotka silloin karkeloivat tanhujansa.

Kun saattue oli päässyt puoliväliin kumpua, muuttui tähänastinen kevyt tuulenhenki oikeaksi vihuriksi, joka alkoi lennellä yli kummun, synkästi ja pahaaennustavasti vihellellen. Ja silloin tuntui kasakoista siltä kuin näiden raunioiden keskeltä olisi kuulunut raskaita huokauksia, tullen painon alle puserretuista rinnoista, joitakin surullisia valituksia, naurunhohotuksia, itkua ja lasten vitinää. Koko kumpu alkoi ikäänkuin elää ja huutaa eri äänillä. Kivien takaa kurkisteli esiin pitkiä tummia hahmoja, joiden kummalliset varjot hiljaa kuljeskelivat kivien välitse. Kaukana hämärässä välkkyi joitakin valoja, jotka muistuttivat suden silmiä ja vihdoin alkoi kummun toisesta päästä, taajimman raunioläjän keskeltä kuulua matalaa, kurkusta lähtenyttä ulvontaa, jota heti säestivät toiset ulvovat äänet.

— Ovatkohan ne hätääntyneitä ja nälkäisiä? kuiskasi eräs nuori kasakka, kääntyen vanhan esaulin puoleen.

— Ei, ne ovat vamppyyreja, vastasi esauli vieläkin hiljemmin.

— Oi armahda, hyvä Jumala! huudahtivat pelästyneinä kaikki muut, paljastaen päänsä ja hartaasti ristiten itsensä.

Hevoset alkoivat heristellä korviaan ja korskia. Horpyna, joka ratsasti saattueen etunenässä, mutisi puoliääneen epäselviä sanoja, ikäänkuin lukien jotakin paholaisen isämeitää. Vasta kun he olivat saapuneet kummun toiselle syrjälle, kääntyi hän ja sanoi:

— No, nyt on jo paha ohitse. Minun täytyy kuin täytyykin pitää niitä kirouksessa, sillä ne ovat hyvin nälkäisiä.

Huojennuksen hengähdys pääsi kaikkien rinnasta. Bohun ja Horpyna ratsastivat taasen edellä ja kasakat, jotka hetki sitten olivat pidättäneet henkeänsä, alkoivat kuiskailla toisilleen ja keskustella. Jokainen muistutteli, miten joskus henget tai vamppyyrit olivat sattuneet hänen tiellensä.

— Jos ei olisi ollut tuota Horpynaa, niin emme me olisi päässeet tästä läpi, huomautti yksi.

— Se on voimakas noita. Mutta meidän atamanimmepa ei pelkää paholaistakaan. Hän ei katsellut eikä kuunnellut, vaan tähysti koko ajan kultaseensa.

— Jospa hänelle vain tapahtuisi sekin, mikä kerran tapahtui minulle, niin ei hän olisi niin välinpitämätön, sanoi vanha esauli.

— Mitäs teille sitten tapahtui, isä Owsiwuj?

— Minä ratsastin kerran Reimentarowkasta Hulapoleen ja satuin öiseen aikaan kulkemaan hautojen ohi. Yhtäkkiä huomaan, että joku hypähtää takaapäin eräästä haudasta minun satulaani. Minä käännyn katsomaan taakseni: se on lapsi, sininen, kalpea lapsi. Nähtävästi olivat tatarit vieneet sen äitineen vangiksi ja se oli kuollut ilman kastetta. Sen silmät palavat kuin kynttilät ja se vikisee pahasti. Satulasta se hyppäsi kaulaani, niin että tuossa tunsi, kuinka se puri minua korvan taakse. Oi hyvä Jumala sentään, se oli vamppyyri! Mutta minäpä olinkin kauvan palvellut Valakiassa, jossa vamppyyreja on enemmän kuin ihmisiä ja sielläpä on niitä vastaan keksitty keinot. Minäpä hyppään hevosen selästä alas ja lyön puukkoni maahan: "Huku ja häviä!" Ja se älähti ja kimmahti kiinni puukonpäähän ja juoksi sitten terää pitkin maan alle. Mutta minä vedin maahan ristin ja ajoin edelleen.

— Onko siellä Valakiassa niin paljon vamppyyreja, hyvä isä?

— Joka toisesta valakialaisesta tulee kuoleman jälkeen vamppyyri ja valakialaiset vamppyyrit ovat pahimmat kaikista. Siellä niitä sanotaan "brukolakeiksi".

— Mutta kumpiko on väkevämpi, paholainen vai vamppyyri?

— Paholainen on väkevämpi, mutta vamppyyri on vimmatumpi. Jos tuollaista paholaista sattuu tarvitsemaan avukseen, niin se kyllä palvelee sinua, mutta vamppyyreista ei ole mihinkään, ne vainuavat vain verta. Mutta paholainen on aina niiden herra.

— Mutta Horpynapa komentaa paholaisia.

— Aivan oikein, niinkauvan kuin hän elää, niinkauvan hän niitä komentaa. Jollei hänellä olisi valtaa niiden yli, niin ei atamani uskoisi hänen haltuunsa käköstänsä, sillä vamppyyrit himoitsevat kaikista enimmän juuri tytönverta.

— Mutta minä olen kuullut, että ne eivät pääse viattoman sielun luo.

— Niin, eivät ne sielua saakkaan valtaansa, mutta ruumiin.

— Ja sääli olisi sellaista kaunotarta, hän kun on niin punainen ja valkoinen. Kyllä se meidän atamani tiesi mitä Barista otti.

Owsiwuj maiskautti suutaan.

— Se on totta se, hän on kultainen ljahitar.

— Mutta minun on häntä sääli, sanoi nuori kasakka. — Kun me panimme hänet paareille, niin hän pani valkeat kätensä ristiin ja pyysi pyytämistään. Tapa, sanoi hän, mutta älä tuhoa onnetonta!

— Ei hänelle tapahdu mitään pahaa. Keskustelu katkesi Horpynan lähestyessä.

— Hei pojat, sanoi noita, — nyt saavutaan Tatarilaisaukealle. Mutta älkää pelätkö, täällä on vuodessa vain yksi kauhea yö ja Pirunrotko ja minun taloni tulevat jo pian.

Todella alkoi samassa kuulua koirien haukuntaa. Saattue ajoi sisään rotkon suusta, jonka seinä aleni pystysuorana jokea kohden. Siellä oli niin ahdasta, että tuskin neljä ratsastajaa mahtui kulkemaan rinnatusten. Rotkon pohjalla pulppusi lähde, välähdellen kuutamossa kuin käärme ja vuolaasti juosten jokeen. Sitä mukaan kuin saattue kulki eteenpäin, laajenivat kuitenkin jyrkät, pystysuorat seinät yhä leveämmälle, muodostaen jotenkin laajan aukeaman, joka kohosi loivasti ylöspäin, molemmilta puolen kallion sulkemana. Sen pohjaa peittivät siellä täällä korkeat puut. Tuuli ei tuntunut tänne. Puista laskeutui maahan pitkiä mustia varjoja ja kuutamon valamalla alalla kiilteli joitakin valkoisia ympyriäisiä tai soikeita esineitä, jotka kasakat kauhukseen huomasivat pääkalloiksi tai ihmisten luiksi. He katselivat avuttomina ympärilleen, vähänpäästä tehden ristinmerkkejä rinnalleen ja otsalleen. Samassa välähti puiden välistä jokin valo ja kaksi suurta, kauheaa mustaa koiraa ryntäsi esiin, silmät kiiluen, haukkuen ja ulvoen, kun näkivät miehet ja hevoset. Kuullessaan Horpynan äänen, ne vihdoin vaikenivat ja alkoivat luikkia ratsastajien ympärillä, nuuskien ja läähättäen.

— Kylläpä ne ovat suuria, kuiskasivat kasakat.

— Eivät ne koiria ole, murisi vanha Owsiwuj äänellä, joka ilmaisi syvää vakaumusta.

Samassa ilmaantui puitten välitse näkyviin maja ja sen takana talli ja vielä kauvempana ja korkeammalla jokin tumma rakennus. Maja oli näöltään säädyllinen ja tilava, akkunoissa välkkyi valo.

— Tässä on minun taloni, sanoi Horpyna Bohunille, — ja tuolla on mylly, joka ei jauha viljaa, vaan palvelee meidän tarvettamme: minä povaan sen pyörässä kierivässä vedessä. Povaan minä sinullekin. Nuori neito tulee asumaan tuvassa, mutta koska sinä ensin tahdot koristaa seinät, niin täytyy minun siksi aikaa siirtää hänet toiselle puolelle. Pysähtykää nyt ja astukaa alas hevosten selästä.

Saattue seisahtui ja Horpyna alkoi huutaa:

— Tsheremis hoi-hoi!

Jokin ihmishahmo, palava pärekimppu kädessä, astui ulos majasta ja, kohottaen tulta ylöspäin, alkoi vaieten tarkastella saapuneita.

Hän oli vanha mies, tavattoman ruma, pienikokoinen, melkein kääpiö. Hänen kasvonsa olivat litteät, neliskulmaiset, silmät vinot ja kapeat kuin mitkäkin raot.

— Mikä piru sinä olet? kysyi Bohun.

— Älä kysy häneltä, sanoi jättiläiskokoinen nainen, — häneltä on kieli leikattu poikki.

— Tule tänne lähemmäksi.

— Kuule, sanoi nainen taasen, — ehkä me veisimme neidon myllylle. Täällä voivat kasakat sillaikaa verhota tuvan seinät ja lyödä nauloja seiniin, ettei hän herää.

Kasakat astuivat alas hevosen selästä ja alkoivat varovasti irroittaa paareja. Bohun itse valvoi suurimmalla huolenpidolla työtä ja piteli omin käsin kiinni paariin toisesta päästä, kun neito kannettiin myllylle. Kääpiö käveli edellä, valaisten päreellä tietä. Ruhtinatar, jolle Horpyna oli antanut nukuttavaa ruohokeitosta, ei ensinkään herännyt, vain hänen silmälautansa rävähtelivät hiukkasen päreen valosta. Nuo punaiset välkkeet panivat hänen kasvonsa elämään. Ehkäpä ihanat unennäötkin tuudittelivat tyttöä, sillä hän hymähteli suloisesti tämän hautaussaattoa muistuttavan kulun kestäessä. Bohun katseli häneen katselemistaan ja hänen sydämensä sykki niin että se oli halkeamaisillaan.

— Armaani, käköseni, kuiskasi hän hiljaa ja hänen julmat ja samalla kauniit kasvonsa kävivät leppeiksi ja niissä paloi suuri lemmentuli. Rakkaus oli hänet vallannut ja se anasti hänet yhä enemmän haltuunsa niinkuin kulkijan unohtama tuli ottaa haltuunsa villit arot.

Horpyna, joka astui hänen rinnallaan virkkoi:

— Kun hän herää tuosta unesta, niin hän on terve. Haava paranee ja hänestä tulee kuin tuleekin terve.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, vastasi Bohun. Sillävälin olivat kasakat alkaneet purkaa kuuden hevosen satulaan sälytettyä kuormaa ja ottaa esiin Barissa valloitettua saalista: mattoja, verhoja ja muita kalleuksia. Tuvan pesään sytytettiin suuri tuli ja toisten kantaessa huoneeseen yhä uusia seinäpeittoja sovittelivat toiset niitä puisille seinille. Bohun ei ollut ainoastaan suunnitellut turvallista häkkiä linnulleen, vaan myöskin käskenyt koristaa sen, jotta vankeus ei tuntuisi linnusta liian sietämättömältä. Pian hän myöskin itse palasi myllyltä, valvoakseen työn kulkua. Yö kului ja kuu oli jo vetänyt pois kalpean valonsa kallioiden harjalta, kun tuvassa yhä vielä kuului vasaroiden hillittyä koputusta. Yksinkertainen tupa alkoi yhä enemmän näyttää herrashuoneelta. Vihdoin, kun seinät jo olivat verhotut ja permannolle oli asetettu lautoja, tuotiin sinne nukkuva ruhtinatar. Hänet laskettiin pehmeille tyynyille.

Nyt hiljeni kaikki. Vain tallista kuului vielä jonkun aikaa keskellä hiljaisuutta naurunpurskahduksia, jotka muistuttivat hevosen hirnuntaa. Nuori noita siellä leikki heinissä kasakkain kanssa, vuoroin lyöden, vuoroin suudellen heitä.

TOINEN LUKU.

Aurinko oli jo korkealla, kun ruhtinatar seuraavana päivänä aukaisi silmänsä.

Hänen katseensa sattui ensinnä kattoon, pysähtyen sinne pitkäksi aikaa, ennenkuin se kulki yli koko huoneen. Palaava taju taisteli vielä unen ja unennäköjen repaleiden kanssa. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja levottomuus. Missä hän on? Mistä hän on tullut tänne ja kenen vallassa hän on? Näkeekö hän vielä unta, vai onko hän valveilla? Mitä merkitsee tämä komeus, joka häntä ympäröi? Mitä kaikkea on hänelle tähän mennen tapahtunut? Samassa hetkessä johtuivat hänen silmäinsä eteen ilmi-elävinä Barin valloituksen kauheat kohtaukset. Hän muisti kaikki tyyni: tuhansien ihmisten, aatelisten, porvarien, ruhtinasten, nunnien ja lasten murhan, roskaväen verellä tahratut kasvot, kaulat ja päät, joiden ympäri oli kääritty vielä höyryäviä sisälmyksiä, juopuneiden temmellyksen, tuon juuria myöten hävittävän tuomiopäivän ja vihdoin Bohunin tulon sekä hänen ryöstönsä. Hän muisti senkin kuinka hän epätoivon hetkenä lankesi omin käsin asettamaansa veitseen ja kylmä hiki helmeili hänen ohimoillaan. Nähtävästi puukko oli luiskahtanut hänen hartiansa alta, koska hän siinä nyt tuntee vain vähän tuskaa, samalla tuntien, että hän elää ja että hänen voimansa ja terveytensä palaavat. Vihdoin hän muistaa, että häntä kauvan, kauvan on kuljetettu paareilla. Ja missä hän nyt on? Onko hän jossakin linnassa? Onko hän pelastettu, temmattu ryöstäjän käsistä, onko hän turvassa? Ja jälleen alkavat hänen silmänsä kulkea pitkin huonetta. Akkunat täällä ovat kuin talonpoikaismajassa, pienet ja neliskulmaiset eikä niistä suoranaisesti näy valoa, sillä ruutujen asemasta peittää niitä valkeat kalvot. Onko tämä todella talonpoikaismaja? Mutta se ei ole mahdollista, sillä sitä vastaan sotii tavaton upeus sisäpuolella. Puukaton sijasta on tytön pään päällä suuri purppuranvärisestä silkistä tehty verho, jossa on kullattuja tähtien ja kuun kuvia. Seinät tosin eivät ole laajat, mutta sensijaan ovat ne kokonaan ryijyillä verhotut ja lattialla on monikuvainen matto, siroiteltu täyteen ikäänkuin eläviä kukkia. Uunin otsalla riippuu persialainen verho, kaikkialla näkyy kullattuja tupsuja, silkkiä, samettia, katosta ja seinistä alkaen aina tyynyihin asti, joilla hänen päänsä lepää. Kirkas päivänvalo, joka tunkee akkunakalvojen läpi, valaisee huoneen sisustaa, hukkuen kaikkiin noihin samettien purppuroihin, tummiin violetti- ja safiiriväreihin ja muodostaen lumoavan, taivaankaaren heijastuksia muistuttavan hämärän. Ruhtinatar ihmettelee ihmettelemistään eikä usko silmiänsä. Onko tämä jotakin lumoa, vai eivätkö ruhtinas Jeremin sotajoukot olekaan temmanneet häntä kasakkain käsistä ja vieneet häntä johonkin ruhtinaalliseen linnaan?

Tyttö pani kätensä vastatusten:

— Pyhä, pyhä, puhdas Neitsyt, suo tapahtua niin, että ensimäiset kasvot, jotka ilmestyvät ovelle, olisivat puolustajan ja ystävän kasvot!

Samassa rupesi raskaitten kultalankaisten uudinten läpi kaukaa kuulumaan teorban säveliä. Jokin miehenääni alkoi sen säestyksellä hyräillä tuttua laulua:

Oi lemmen tuskat ovat kuin tauti kovat, voi taudistakin päästä ja tulla terveheksi, mut uskollinen lempi se jääpi ainaiseksi.

Ruhtinatar nousi istumaan vuoteelle ja sitä mukaan kuin hän kuunteli, avautuivat hänen silmänsä pelästyksestä selkoisen selälleen. Vihdoin pääsi häneltä kauhea parahdus ja hän heittäytyi kuin kuolleena tyynyille. Hän oli tuntenut Bohunin äänen.

Mutta hänen parahduksensa oli sekin nähtävästi kuulunut tuvan seinien ulkopuolelle, sillä hetken perästä kahahti raskas uudin ja hurjapää itse ilmestyi kynnykselle.

Ruhtinatar peitti silmänsä käsillään ja hänen valkoiset, värisevät huulensa toistelivat ikäänkuin huumassa:

— Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!

Ja kuitenkin olisi näky, joka hänet niin pelästytti, ihastuttanut usean tytön silmät, sillä ikäänkuin tulen kajastus välähti kasakan puvusta ja kasvoilta. Hänen viittansa timanttinapit kiilsivät kuin tähdet taivaalla, hänen tikarinsa ja sapelinsa kipinöivät jalokiviä, hänen hopeakuteinen ihotakkinsa ja punainen kontushinsa kohottivat soikeiden kasvojen kauneutta kaksinkerroin. Ja niin seisoi hän tytön edessä, sorjana, mustakulmaisena, uljaana, kauneimpana kaikista Ukrainan kasakoista.

Kuitenkin olivat hänen silmänsä himmeät niinkuin sumun verhoamat tähdet ja hän katseli tyttöön melkein nöyrästi. Huomatessaan ettei kauhu poikennut hänen kasvoiltansa, alkoi hän puhua matalalla ja surullisella äänellä.

— Älä pelkää, ruhtinatar.

— Missä minä olen? kysyi neito, katsellen kasakkaan sormiensa lomitse.

— Turvallisessa paikassa, kaukana sodasta. Älä pelkää, armas sielu, olen tuonut sinut tänne Barista, jotta eivät ihmiset eikä sota voisi sinua vahingoittaa. Siellä Barissa eivät kasakat jättäneet eloon ketään, sinä yksin pelastuit.

— Mitä te täällä teette, miksi te minua ahdistatte?

— Minäkö ahdistan sinua? Hyvä Jumala!

Ja kasakka hajoitti kätensä ja alkoi nyökytellä päätään niinkuin ihminen tekee, jota on kohdannut suuri vääryys.

— Minä pelkään teitä kauheasti.

— Ja mitä sinä pelkäät? Jos sinä käsket, niin en minä liiku tästä ovelta. Minä olen orjasi. Minä jään istumaan tänne kynnykselle ja vain katselen sinua silmiin. Minä en tahdo sinulle pahaa, miksi sinä siis minua vihaat? Sinä työnsit omalla kädelläsi Barissa veitsen ruumiiseesi, vaikka sinä jo kauvan olet tuntenut minut ja tiesit, että minä tulen sinua puolustamaan. Enhän minä ole sinulle vieras ihminen, vaan sydämellinen ystävä ja kuitenkin sinä työnsit veitsen ruumiiseesi, ruhtinatar!

Ruhtinattaren kalpeat kasvot punehtuivat.

— Minä tahdoin mieluummin valita kuoleman kuin häpeän, sanoi hän. — Ja minä vannon, että jollet sinä säästä minua, niin minä surmaan itseni, vaikkapa minun samalla täytyisi hukuttaa sieluni kadotukseen.

Tytön silmistä säkenöi tuli ja Bohun huomasi, että tuon Kurcewiczien ruhtinaallisesta verestä polveutuvan tytön kanssa ei ole leikkimistä, sillä epätoivon hetkellä hän toteuttaa mitä uhkaa ja asettaa puukkonsa tällä kertaa varmemmin.

Siksipä Bohun ei enään vastannut mitään, vaan astui pari askelta akkunaa kohden, istuutui kultakankaalla verhotulle penkille ja päästi päänsä vaipumaan.

Hiljaisuutta kesti hetken. — Ole huoleti, sanoi nyt Bohun. — Niinkauvan kuin minä olen selvänä ja niinkauvan kuin ei viina-kulta sytytä päätäni palamaan, niin kauvan olet sinä minulle kuin pyhimyskuva kirkossa. Siitä hetkestä asti kun sinut Barista löysin, olen ollut juomatta. Sitä ennen join juomistani ja huuhtelin alas onnettomuuttani viina-kullalla. Mitäpä minä muutakaan saatoin tehdä! Mutta nyt en ota suuhuni makeaa viiniä, en viiniä enkä paloviinaa.

Ruhtinatar vaikeni.

— Minä katselen sinua, ilahutan silmiäni sinun kauniilla näölläsi ja sitten minä lähden.

— Anna minulle takaisin vapauteni, sanoi tyttö.

— Oletko sitten vankeudessa? Sinähän olet herratar. Ja minne sinä tahtoisit lähteä? Kurcewiczit ovat kuolleet, tuli on niellyt kylät ja linnat, ruhtinas ei ole Lubniessa, hän marssii Chmielnickiä vastaan ja Chmielnicki häntä vastaan. Kaikkialla riehuu sota, veri vuotaa, kaikkialla on vain kasakoita ja sotilaita. Kuka säästää sinua kuka säälii sinua, kuka puolustaa sinua, paitsi minä?

Ruhtinatar kohotti silmänsä, sillä hän muisti, että maailmassa kuitenkin on joku, joka ottaisi hänet suojaansa, säälisi häntä ja puolustaisi. Hän ei tahtonut lausua hänen nimeänsä, jotta ei kiihoittaisi julmaa leijonaa. Ja samalla valtasi taasen syvä suru hänen sydämensä. Vieläkö hän elää, hän, jota hänen sielunsa on kaihonnut? Barissa ollessaan oli hän saanut tietää hänen elävän, sillä Zagloban lähdettyä oli hän kuullut ankaran ruhtinaan voittojen yhteydessä lausuttavan herra Skrzetuskin nimen. Mutta kuinka monta päivää ja yötä olikaan siitä jo kulunut, kuinka monta taistelua olikaan saattanut senjälkeen tapahtua ja kuinka moni onnettomuus olikaan saattanut senjälkeen kohdata Skrzetuskia! Vain Bohunilta hän nyt olisi voinut saada hänestä tietoja, mutta hän ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä.

Ruhtinattaren pää vaipui tyynyille.

— Täytyykö minun siis jäädä tänne vangiksi? kysyi hän valittaen. — Mitä minä olen teille tehnyt, että te kuljette kintereilläni kuin onnettomuus?

Kasakka kohotti päätänsä ja alkoi puhua niin hiljaa, että hänen äänensä tuskin kuului.

— Mitä sinä olet tehnyt minulle, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että jos minä olen sinulle onnettomuus, niin olet sinäkin onnettomuus minulle. Jos minä en olisi rakastunut sinuun, niin olisin vapaa kuin aron tuuli, vapaa sydämeltä ja sielulta, olisin kunniakas kuin itse Konasewicz Sahajdaczny. Sinun kasvosi ovat olleet minun onnettomuuteni, sinun silmäsi ovat olleet minun onnettomuuteni. Ei ole minulle rakas vapaus eikä kasakan kunnia. Mitä on minulle merkinnyt naisten kauneus, senjälkeen kun sinä lapsesta olit kasvanut neidoksi. Kerran minä valloitin galeerin, joka kuljetti sulttaanille mitä kauneimpia tyttöjä eikä yksikään niistä voittanut minun sydäntäni. Kasakkaveljet leikittelivät heillä ja sitten minä käskin sitoa jokaiselle kiven kaulaan ja oikopäätä veteen! Ennen en pelännyt ketään, en välittänyt mistään, kävin sotaa pakanoita vastaan, otin saalista ja olin arolla kuin ruhtinas linnassaan! Ja mitä olen tänään? Kas täällä istun nyt orjana, kerjään sinulta hyvää sanaa enkä vain saa, enkä ole koskaan kuullut sitä huuliltasi, en edes silloin, kun veljesi ja tätisi kosivat minun puolestani. Oi jospa sinä, tyttö, olisit minulle toisenlainen, jos sinä olisit toisenlainen, niin ei olisi tapahtunut, mikä on tapahtunut. En olisi surmannut sinun omaisiasi, en olisi ottanut osaa kapinaan enkä veljeillyt talonpoikien kanssa. Mutta sinun tähtesi olen minä kadottanut järkeni. Sinä olisit voinut johdattaa minut minne olisit tahtonut ja minä olisin sinun tähtesi antanut vereni ja henkeni. Mutta nyt olen minä kokonaan tahrattu aatelisverellä, ja ennen minä surmasin vain tatareja ja toin saalista sinulle, jotta sinä kävisit kullassa ja jalokivissä kuin Jumalan kerubi. Miksi et sinä silloin rakastanut minua? Oi raskas, raskas on ollakseni, sääli toki sydän-raukkaani, sääli sydän-raukkaani! En saa elää sinun kanssasi enkä voi elää ilman sinua, en saata olla kaukana sinusta enkä lähellä sinua, en mäellä enkä laaksossa, sinä minun kyyhkyläiseni, sinä minun sydänkäpyseni! Oi, anna minulle anteeksi, että tulin Rozlogiin hakemaan sinua kasakan tapaan sapelilla ja tulella. Mutta minä olin juovuksissa vihasta ruhtinaita kohtaan ja olin matkalla juonut viinaa, minä onneton ryöväri! Ja kun sinä sitten pakenit minulta, niin ulvoin sinun jälkeesi niinkuin koira, haavojani pakotti eikä ruoka maistunut ja minä rukoilin Kuolemaa, että hän ottaisi minut luokseen. Ja nyt sinä tahdot, että minä antaisin sinut pois ja kadottaisin sinut jälleen, sinä kyyhkyläiseni, sydänkäpyseni!

Kasakka keskeytti, sillä hänen äänensä takertui kurkkuun ja hän seisoi siinä melkein valittaen, mutta Helenan kasvot vuoroin punehtuivat, vuoroin kalpenivat. Jota enemmän Bohunin sanoissa ilmeni hänen, suunnaton rakkautensa, sitä suurempi kuilu aukeni tytön ja hänen välilleen, kuilu pohjaton ja vailla pelastuksen toivoa.

Kasakka rauhoittui hetkeksi, tuli hiukan tajuihinsa ja puhui edelleen:

— Pyydä mitä tahdot. Katso kuinka tämä tupa on koristettu, kaikki on minun tavaraani, saalista Barista. Minä toin sen kuudella hevosella sinua varten. Pyydä mitä tahdot, keltaista kultaa, loistavia pukuja, kalleuksia, nöyriä orjia. Minä olen rikas, minulla on omaanikin yllin kyllin, eivätkä Chmielnicki ja Krywonos kitsastele antaa minulle lisää. Sinä saat asua kuin ruhtinatar Wisniowiecki, minä hankin sinulle linnoja, minä lahjoitan sinulle puolen Ukrainaa, sillä vaikka minä olenkin kasakka-atamani enkä aatelismies, niin minun komennossani on kymmenen tuhatta sotilasta, siis enemmän kuin ruhtinas Jeremillä on johdettavana. Pyydä mitä tahdot kunhan vain et karkaa minun luotani, kunhan vain jäät olemaan kanssani, kyyhkyläiseni, ja kunhan vain rakastat minua.

Ruhtinatar kohottautui vuoteellaan. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen ihanat kasvonsa ilmaisivat niin murtumatonta tahtoa, ylpeyttä ja voimaa, että tämä kyyhkyläinen tällä hetkellä paremmin oli nuoren kotkan kaltainen.

— Jos te odotatte minun vastaustani, sanoi hän, — niin tietäkää, että vaikka minun täytyisi voihkia koko ikäni teidän vankeudessanne, niin en koskaan rakasta teitä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

Bohun taisteli hetken itsensä kanssa.

— Älä sano minulle sellaisia asioita, virkkoi hän käheällä äänellä.

— Älkää puhuko minulle rakkaudestanne, sillä siitä tulee minulle häpeä, viha ja loukkaus. Minä en ole teitä varten.

Bohun nousi.

— Ja ketä varten sinä sitten olet, ruhtinatar Kurcewicz? Ja kenen oma sinä olisit ollut Barissa, jollen minä…

— Se, joka pelastaa minun henkeni antaakseen minulle häpeän ja vankeuden, on minun viholliseni eikä ystäväni.

— Ja luuletko sinä, että talonpojat olisivat sinut tappaneet? Kauheaa on ajatella…

— Puukko olisi minut tappanut, mutta sinä sen tempasit pois käsistäni.

— Enkä minä anna sitä takaisin, sillä sinun täytyy tulla minun omakseni! huudahti kasakka.

— En koskaan! Pikemmin tahdon kuolla!

— Sinun täytyy, ja sinä tulet omakseni.

— En koskaan.

— No, tiedätkö, jollet sinä nyt olisi haavoitettu, niin minä senjälkeen, mitä olet minulle sanonut, lähettäisin kiireesti, vielä tänä päivänä, muutamia miehistäni Raszkowiin väkivallalla noutamaan tänne munkin ja huomenna minä olisin sinun miehesi. Niin, ja eikö ole kuin olekin niin, että on synti olla rakastamatta ja hyväilemättä miestään… Oo, sinä olet muka jalosukuinen neito, sinua loukkaa ja suututtaa kasakan rakkaus. Mutta mikä sinä itse asiassa olet että minun pitäisi olla sinun talonpoikaisorjasi? Missä ovat sinun linnasi, pajarisi ja sotamiehesi? Mitä sinä vihastut ja mikä sinua loukkaa? Minä olen valloittanut sinut sodassa, sinä olet minun vankini. Oo, jospa minä olisinkin talonpoika, niin ruoskanlyönti sinun valkeille olkapäillesi opettaisi sinulle järkeä. Minä kyllästyttäisin itseni sinun kauneudellasi ilman pappiakin, jos olisin, talonpoika enkä ritari.

— Taivaan enkelit, pelastakaa minut! kuiskasi ruhtinatar.

Yhä hurjemmaksi kävi raivo kasakan kasvoilla ja vimmoissaan hän tarttui hiuksiinsa.

— Minä tiedän, sanoi hän, — minä tiedän, miksi minä loukkaan sinua ja miksi sinä vastustat minua. Sinä säilytät neitseellisen kauneutesi toista varten. Mutta se ei auta, niin totta kuin elän, niin totta kuin olen kasakka! Mokomakin aatelismiehen retkale, kirottu ljahiroisto, surma hänet periköön! Tuskin oli hän nähnyt sinut, tuskin ehtinyt tanssissa kieputtaa sinua, kun jo otti sinut kokonaan valtoihinsa, mutta kasakka, kärsiköön ja lyököön otsaansa. Vaan kyllä minä vielä saan hänet käsiini, annan nylkeä hänet ja lyödä naulat hänen lävitsensä. Tiedä sinä, että Chmielnicki ryntää ljaheja vastaan ja minä lähden hänen mukaansa ja etsin sinun kyyhkysesi vaikkapa maan alta, ja kun minä palaan, niin heitän hänen kirotun päänsä tielle sinun jalkojesi eteen.

Helena ei kuullut atamanin viimeisiä sanoja. Tuska, viha, haavat, mielenliikutus ja pelästys olivat riistäneet häneltä voimat ja tavaton lamaus levisi hänen jäseniinsä. Hänen silmänsä ja ajatuksensa sammuivat ja hän meni tainnoksiin.

Vihasta kalpeana seisoi Bohun hetken paikoillaan, vaahto huulilla. Sitten hän äkkiä huomasi tytön, hervottomasti taaksepäin retkahtaneen, kuolleen pään, ja hänen huuliltaan pääsi melkein eläimellinen ulvahdus.

— Hän on kuollut! Horpyna, Horpyna, Horpyna! Ja Bohun heittäytyi maahan. Jättiläiskokoinen nainen juoksi kiireesti tupaan.

— Mikä sinun on?

— Pelasta, pelasta! huusi Bohun. — Minä olen hänet tappanut, hänet, sieluni, valoni!

— Mitä sinä hourailet?

— Tappanut, tappanut! voihki Bohun ja väänteli käsiään.

Horpyna lähestyi nopeasti ruhtinatarta ja huomasi heti, ettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan tainnoksissa, ja toimitettuaan Bohunin oven taa, alkoi hän hoidella neitoa. Ruhtinatar avasi hetken päästä silmänsä.

— No niin, lapseni, ei ole mitään hätää, sanoi noita. — Sinä pelästyit häntä ja pyörryit, mutta pyörtymys menee ohi ja terveys palaa. Sinä olet terve kuin pähkinä, sinä saat vielä kauvan elää maailmassa ja nauttia onnea.

— Kuka sinä olet? kysyi ruhtinatar heikolla äänellä.

— Minäkö? Sinun palvelijasi, sillä niin on hän käskenyt.

— Missä minä olen?

— Pirun-Rotkossa. Tämä on oikeaa erämaata, täällä et näe ketään muuta kuin hänet.

— Asutko sinäkin täällä?

— Tämä on minun taloni. Minä olen Doncowna, minun veljeni on Bohunin alipäällikkö ja johtaa kelpo poikia, ja minä taas istun täällä ja hoidan sinua tässä kultaisessa huoneessa. Minun majastani on tullut komea sali niin että välkkyy ja hohtaa. Hän on tuonut tuon kaiken tänne sinua varten.

Helena katsahti tytön komeihin kasvoihin ja nuo kasvot näyttivät vilpittömiltä.

— Tuletko sinä olemaan minulle hyvä?

Nuoren noidan valkeat hampaat välähtivät hymyssä.

— Tulen. Kuinka en olisi hyvä, sanoi hän. — Mutta ole sinäkin hyvä atamanille. Hän on haukka, hän on kuuluisa urho, hän sinulle…

Näin sanoessaan taipui noita Helenan korvan juureen ja alkoi kuiskia hänelle sekä purskahti lopuksi suureen nauruun.

— Pois! huudahti ruhtinatar.

KOLMAS LUKU.

Varhain kolmannen päivän aamuna istui Doncowna yhdessä Bohunin kanssa raidan alla likellä myllynpyörää ja katseli kuohuvaan veteen.

— Hoidathan häntä hyvin, pidäthän huolta hänestä etkä käännä pois silmääsi hänestä, vartioithan, ettei hän milloinkaan pääse rotkon ulkopuolelle?

— Rotkostahan on joelle vain kapea ala, mutta siinä on tilaa tarpeeksi. Anna täyttää tämä ala kivillä, silloin me olemme täällä pohjalla kuin padassa, ja jos taas minulle tulee tarve, niin kyllä keksin keinon päästäkseni ulos täältä.

— Milläs te täällä elätte?

— Czeremis istuttaa kallioiden alle maissia ja villiä viiniä ja pyydystää ansalla lintuja. Sinähän olet sitäpaitsi tuonut niin paljon muassasi, ettei häneltä puutu muuta kuin linnun maitoa. Älä pelkää, ei hän pääse pois rotkosta, eikä kukaan saa tietää hänen olinpaikastaan, jolleivät vain sinun miehesi mene ilmaisemaan, että hän on täällä.

— Minä olen ottanut heiltä valan. He ovat uskollisia poikia eivätkä mene ilmaisemaan salaisuutta, vaikka heille mitä tehtäisiin. Mutta sinähän olet itse sanonut, että tänne tulen luoksesi ihmisiä pyytämään sinua povaamaan.

— Tuleehan niitä välistä Raszkowista ja välistä Jumala ties mistä, mutta he pysähtyvät aina joen luotukaan ei tule sisälle rotkoon, sillä he pelkäävät. Sinä olet nähnyt täällä luita, ne ovat niiden luita, jotka ovat aikoneet tulla sisäpuolelle.

— Oletko sinä murhannut heidät?

— Murhasi kuka murhasi. Jos joku tahtoo povausta, niin hän odottaa rotkon suulla, minä menen pyörän luo ja käyn sitten sanomassa mitä näen vedessä. Pian minä povaan sinullekin, mutta en vain tiedä, näkyykö mitään, sillä ei aina näy.

— Kun et vain näkisi mitään pahaa?

— Jos näkyy jotakin pahaa, niin et saakaan ratsastaa pois. Ja muutenkin sinun olisi paras olla lähtemättä.

— Minun täytyy. Chmielnicki on lähettänyt minulle kirjeen Bariin ja sanonut että palaisin, ja Krywonos on hänkin käskenyt tulemaan. Nyt käyvät ljahit meitä vastaan suurella voimalla, siis täytyy meidänkin yhtyä.

— Ja milloin palaat?

— En tiedä. Syntyy suuri taistelu, jollaista vielä ei ole ollut. Jos meidän tai ljahien täytyy kuolla. Jos meidät lyödään, niin piiloittaudun tänne ja jos me lyömme heidät, niin palaan noutamaan käköstäni ja vien hänet Kiovaan.

— Mutta jos saat surmasi?

— Senhän sinä voit povata, jotta saisin sen tietää.

— Mutta jos saat surmasi?

— Voin saada, koska äiti kerran on synnyttänytkin.

— No mutta mitäs minä silloin teen tytön? Väännänkö häneltä niskat nurin, vai kuinka?

— Koskeppas sinä häneen kädelläsikin, niin minä käsken härjillä raastaa sinut paaluun!

Bohun vaipui synkkiin ajatuksiin. — Jos minä saan surmani, niin sano hänelle, että hän antaa minulle anteeksi.

Ohhoh, kiittämätön ljahitar se on, kun ei anna vastarakkautta sellaiselle rakkaudelle. Jos minusta riippuisi, niin minä ainakaan en panisi sinua vastaan.

Näin sanoessaan tönäisi Horpyna pari kertaa Bohunia kylkeen ja hymyili, niin että kaikki hampaat paljastuivat.

— Mene sinä hiiteen, sanoi kasakka.

— No, no, tiedänhän minä, ettet sinä ole minua varten. Bohun katsahti vaahtoavaan veteen myllynpyörässä, ikäänkuin olisi itse tahtonut povata.

— Horpyna, sanoi hän hetken perästä.

— Mikäs on?

— Kun minä lähden, niin tuleeko hän ikävöimään minua?

— Koska et sinä tahdo häntä orjuuttaa kasakan tapaan, niin ehkä on parempi, että lähdet tiehesi.

— En tahdo, en voi, en rohkene. Minä tiedän, että hän kuolisi.

— Niin ollen on ehkä parempi, että sinä lähdet. Niinkauvan kuin hän näkee sinut, ei hän tahdo edes tuntea sinua, mutta kun hän istuu kuukauden täällä minun ja Czeremisin kanssa, niin sinä ehkä jo käyt hänelle rakkaammaksi.

— Jos hän vain olisi terve, niin kyllä minä silloin tietäisin mitä tekisin. Minä tuottaisin papin Raszkowista ja käskisin vihkiä itseni. Mutta nyt minä pelkään, että hän kuolee, jos hän pelästyy. Olethan itsekin nähnyt hänen tilansa.

— Anna hänen aluksi olla rauhassa ja mitäs sinä sitten teet papilla ja vihkimisellä? Et sinä ole oikea kasakka, et. Minä vain en tänne tahdo pippiä enkä pappia. Raszkowissa on Dobruczan tatarilaisia. Saisit vielä heidät sieltä niskaamme. Ja jos he tulisivat, niin vähänpä sinä enään saisit nähdä ruhtinatarta. Mikä sinun päähäsi on pistänytkin? Ratsasta sinä pois vain ja palaa sitten takaisin.

— Mutta katso sinä puolestasi veteen ja sano mitä näet. Sano totuus äläkä valehtele, vaikka siihen paikkaan kuolisin.

Doncowna läheni myllynruuhta ja nosti ylös toisen sulun, joka pidätti koskesta tulevaa vettä. Yhtäkkiä tulvahti vuolas virta kaksinkertaisella voimalla ruuhen läpi. Pyörä alkoi kieppua yhä nopeammin ja nopeammin, kunnes se lopulta oli kokonaan pärskeen peitossa. Rikkilyöty vaahto kuohui pyörän alla kuin kiehuva vesi.

Noita tuijotti mustilla silmillään kuohuun ja, tarttuen kiinni palmikkoonsa korvan kohdalta, alkoi huutaa:

— Huku-huku, näytä itses tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa. Olit paha tai hyvä, niin näytä itses!

Bohun likeni häntä ja istuutui hänen läheisyyteensä. Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa ja kiihkeää uteliaisuutta.

— Jo näen, huusi noita.

— Mitä sinä näet?

— Veljeni kuoleman. Kaksi härkää vetää Doniecia paaluun.

— Mene hiiteen veljinesi, mutisi Bohun, joka tahtoi tietää aivan toista.

Hetken perästä kuului vain pyörän kolina, se kun kieppui kuin hullu.

— Sinisenä on veljeni pää, aivan sinisenä, korpit sitä nokkivat, jatkoi noita.

— Mitä sinä vielä näet?

— En mitään — oi kuinka sinisenä! Huku-huku, tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa, näytä itses — nyt näen!

— No mitä?

— On taistelu: ljahit pakenevat urhoollisten poikain edestä ja minä ajan takaa… Minä näen sinutkin. Sinä kohtaat erään pienen ritarin, hu-hur-hur-… Varo sinä pientä ritaria!

— Entä ruhtinatar?

— Häntä ei näy. Taas minä näen, että joku on sinun luonasi, joku joka pettää sinut, sinun vilpillinen ystäväsi.

Bohun seurasi silmillään milloin vaahtoa, milloin Horpynaa ja samalla oli hänen päänsä kiihkeässä työssä edistääkseen povausta.

— Mikä ystävä?

— En näe, en tiedä onko se vanha vai nuori.

— Vanha, varmaan vanha.

— Ehkäpä se on vanha.

— Minä tiedän kuka hän on! Hän on jo kerran minut pettänyt. Vanha aatelismies, jolla on harmaa parta ja valkea silmä. Turma hänet periköön. Mutta ei hän ole minun ystäväni.

— Hän hiipii sinun kimppuusi. Taas näen: odotappa, nyt näkyy jo ruhtinatarkin. Hänellä on ruususeppele päässä, yllään valkea puku ja hänen yläpuolellaan on haukka.

— Se olen minä.

— Ehkäpä sinäkin. Haukka tai jotakin sellaista… niin, haukka.

— Se olen minä.

— Odotappas… Nyt ei enään näy… Tammipyörässä, valkeassa vaahdossa… Ohhoh, paljon sotaväkeä, paljon kasakoita, oi paljon, niinkuin metsässä puita, niinkuin ohdakkeita arolla. Ja sinä olet kaikkien yläpuolella, sinun edessäsi kannetaan kolmea hevoshäntälippua…

— Onko ruhtinatar minun luonani?

— Ei ole, sinä olet leirissä.

Taas syntyi hetken vaitiolo, pyörä humisi niin että koko mylly vapisi.

— Hohhoh, kuinka paljon täällä on verta, kuinka paljon ruumiita ja susia niiden kimpussa. Ja korppeja. Ja rutto liikkuu niiden yläpuolella. Pelkkiä ruumiita, pelkkiä ruumiita, yhä vain pelkkiä ruumiita. Ei näy mitään muuta kuin verta.

Yhtäkkiä puhalsi tuulenhengähdys sumun pyörän ympärille ja samassa ilmestyi ylemmälle paikalle myllyn taakse ruma Czeremis, puukimppu hartioillaan.

— Czeremis, pane kiinni sulku, huusi tyttö.

Sen sanottuaan lähti hän pesemään käsiänsä ja kasvojansa purossa. Sillaikaa pidätti kääpiö veden ryöpyn.

Bohun jäi istumaan mietteisiinsä. Vihdoin hän heräsi Horpynan tuloon.

— Etkö sinä nähnyt mitään muuta? kysyi hän.

— Sen näin, mikä tuli esille, mutta en mitään muuta.

— Ethän vain valehtele?

— Veljeni pään kautta: minä olen puhunut totta. Hänet pannaan paaluun ja härjillä vedetään häntä jaloista. Minun on häntä sääli, mutta oi, ei yksin hänelle ole määrätty kuolema. Kuinka paljon ruumiita tuli näkyviin, en ole koskaan nähnyt niin paljon. Maailmassa syttyy suuri sota.

— Ja sinä näit haukan hänen päänsä yläpuolella?

— Niin näin.

— Ja hänellä oli seppele päässä?

— Seppele päässä ja valkea puku yllä.

— Mutta mistä sinä tiedät, että minä olen tuo haukka? Minähän kerroin sinulle tuosta nuoresta ljahista, aatelismiehestä. Ehkäpä se on hän?

Tyttö rypisti kulmakarvojansa ja vaipui ajatuksiinsa.

— Ei, sanoi hän hetken perästä, pudistaen päätänsä, — jos, se olisi ollut ljahi, niin se olisi ollut kotka.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos. Minä riennän nyt poikien luo ja käsken heidän valmistaa ratsut lähtöön. Yöllä lähdemme.

— Sinä siis todella lähdet?

— Chmiel on käskenyt ja Krywonos on käskenyt. Varmaan sinä näit oikein, että tulee suuri sota, sillä saman asian minä olen lukenut Barissa Chmielin kirjeestä.

Bohun tosin ei osannut lukea, mutta hän häpesi sitä sanoa, sillä hän ei tahtonut käydä oppimattomasta miehestä.

— Lähde siis, sanoi noita. — Sinä olet onnellinen, sinusta tulee hetmani, minähän näin kolme hevoshäntälippua sinun yläpuolellasi, näin yhtä selvästi kuin näen nuo sormeni.

— Niin, minusta tulee hetmani ja minä otan ruhtinattaren vaimokseni enkä naikaan mitään talonpoikaistyttöä.

— Talonpoikaistytön kanssa sinä olisitkin puhunut toisin, mutta tuota sinä ujostelet. Sinun pitäisi olla ljahi.

— Enhän minä ole huonompikaan.

Sen sanottuaan meni Bohun talliin kasakoitten luo ja Horpyna lähti keittämään ruokaa.

Illalla olivat hevoset matkavalmiina, mutta Bohunin ei ollut helppo päästä liikkeelle. Hän istui tuvassa mattoläjällä, teorba käsissä ja katseli ruhtinatartansa, joka jo oli noussut vuoteeltaan ja vetäydyttyään toiseen nurkkaan, hiljaa luki rukouksiaan, kiinnittämättä vähintäkään huomiota Bohuniin, ikäänkuin ei häntä olisi ollut koko tuvassa. Bohun sensijaan seurasi silmillään seinän ääreltä jokaista tytön liikettä ja kuunteli jokaista hänen huokaustaan eikä itsekään tietänyt mitä hän tekisi. Vähänpäästä avasi hän suunsa alkaakseen keskustelun, mutta sanat eivät päässeet hänen kurkustaan. Nuo kalpeat, vaikenevat kasvot ja eräänlainen ankaruuden ilme kulmilla ja huulilla veivät Bohunilta rohkeuden. Tuota ilmettä ei hän ollut ennen nähnyt. Ja vasten tahtoansa tuli hän muistelleeksi samanlaisia iltoja Rozlogissa, ne johtuivat nyt ilmielävinä hänen mieleensä, hän muisti miten hän ja Kurcewiczit istuivat tammisen pöydän ääressä: vanha ruhtinatar pureskeli auringonkukansiemeniä, ruhtinaat pelasivat luupeliä ja hän, Bohun, katseli ihanaa ruhtinatarta, niinkuin hän nytkin katselee häntä. Mutta silloin hän oli onnellinen, silloin kun hän kertoi sotaretkistään sicziläisten mukana! Tyttö kuunteli ja joskus lepäsivät hänen mustat silmänsä Bohunin kasvoilla ja raollaan olevat, vadelmanväriset huulet todistivat kuinka mielenkiintoisesti hän seurasi kertomusta. Nyt ei ruhtinatar edes katsahtanut häneen. Mutta silloin, ennen, kun hän soitti teorbaa, silloin neito sekä kuunteli että katseli, niin että Bohunilta sydän aivan suli. Ja mikä on kaikkein ihmeellisintä: nyt on hän, Bohun, tytön herra, onhan hän riistänyt hänet ase kädessä, tyttö on hänen vankinsa ja orjattarensa, hän, Bohun, voi käskeä häntä- ja kuitenkin hän silloin tunsi olleensa häntä säädyltään likempänä. Kurcewiczit olivat hänelle kuin veljiä ja siis oli Helenakin hänen sisarensa. Hän ei silloin ollut hänelle ainoastaan käkönen, haukka ja rakkain mustakulma, vaan aivan kuin sukulainen. Ja nyt istuu hänen edessänsä ylpeä, synkkä, vaikeneva, säälitön herratar. Oh, viha kiehuu hänessä! Bohun kyllä voisi näyttää hänelle mitä kasakan halveksiminen merkitsee, mutta hän rakastaa tuota säälimätöntä herratarta, hän olisi valmis vuodattamaan verensä hänen tähtensä. Ja joka kerta kun viha riuhtoo hänen rintaansa, niin tuntuu siltä kuin jokin näkymätön käsi tarttuisi hänen tukkaansa ja ääni komentaisi hänen korvaansa: seis! Hänhän on jo puhjennut ilmiliekkiin, mutta senjälkeen taasen lyönyt otsansa maahan. Niin vähän on hänellä voimaa. Siksi kasakkaparka nyt tässä vääntelee tuskissaan, että hän tuntee olevansa tiellä täällä tuvassa. Jospa tyttö edes hymähtäisi, sanoisi jonkin hyvän sanan, niin hän lankeaisi hänen jalkainsa juureen ja lähtisi sitten tiehensä, upottamaan katkeruuttaan, vihaansa ja kärsimäänsä ylenkatsetta ljahien vereen. Mutta täällä hän viipyy kuin orja tuon ruhtinattaren edessä. Jospa hän ei olisi tuntenut häntä ennestään, jospa tyttö olisi vain ensimäisestä aatelistalosta ryöstetty ljahitar, niin Bohunilla olisi enempi rohkeutta. Mutta hänen edessään on ruhtinatar Helena, jota hän Kurcewiczeilta pyysi omakseen, jonka takiahan tahtoisi antaa pois sekä Rozlogin että kaikki mitä hänellä on. Jota enemmän häntä hävettää moukkana olla tässä tytön likeisyydessä, sitä vähemmän hän tuntee rohkeutta lähestyä häntä.

Aika rientää. Majan edestä kuuluu kasakoitten puhe. He istuvat varmaan jo satulassa odottaen atamaniansa. Mutta atamani on tuskan vallassa. Kirkas pärevalkea lankeaa hänen kasvoilleen, hänen upealle kontushilleen ja teorballeen, mutta neito — kunpa hän edes katsahtaisi häneen! Atamanin asema on katkera, suututtava, ikävä ja nolo! Hän tahtoisi jättää hellät jäähyväiset, mutta samalla hän pelkää koko hyvästijättöä, pelkää, ettei se tule sellaiseksi kuin hän haluaisi. Hän pelkää lähteä pois katkeruus, viha ja tuska mielessä.

Oi, kunpa ei tuo tyttö olisi ruhtinatar Helena, puukon haavoittama ruhtinatar Helena, hän, joka uhkaa surmata itsensä omalla kädellään, mutta joka on rakas, ah, kuinka rakas! Ja jota julmempi ja ylpeämpi, sitä rakkaampi…

Samassa hirnahti hevonen ikkunan alla.

Bohun rohkaisi mielensä.

— Ruhtinatar, sanoi hän, — nyt on minun aika lähteä Helena vaikeni.

— Etkö sano minulle: Jumalan haltuun?

— Lähtekää Jumalan haltuun, vastasi Helena arvokkaasti.

Kasakan sydäntä kouristi. Helena oli sanonut sen mitä Bohun tahtoi, mutta hän olisi tahtonut sen sanotuksi toisin.

— No niin, minä tiedän, sanoi hän, — että sinä olet minulle suuttunut, että sinä vihaat minua. Mutta sen sinulle sanon, että joku toinen olisi käyttäytynyt sinua kohtaan pahemmin. Minähän kyllä olen tuonut sinut tänne, sillä en voinut muutakaan. Mutta mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt? Enkö ole kohdellut sinua niinkuin tulee, niinkuin prinsessaa? Sano itse. Olenko sitten muka sellainen rosvo, ettet lausu minulle edes hyvää sanaa, sinä, joka kuitenkin olet minun vallassani.

— Jumalan vallassa minä olen, sanoi Helena samalla arvokkuudella kuin äskenkin. — Mutta kiitän teitä siitäkin, että hillitsette itseänne minun läheisyydessäni.

— Lähden siis kuultuani huuliltasi edes sellaisen sanan. Ehkäpä lähdettyäni säälit minua, ehkäpä ikävöitkin. Helena vaikeni.

— Sääli on jättää sinut yksin tänne, sanoi Bohun, — sääli on lähteä pois, mutta minun täytyy. Olisi helpompi, jos sinä hymähtäisit ja hyvästä sydämestä siunaisit lähtöni. Mitä minun pitää tehdä lepyttääkseni sinut?

— Anna minulle takaisin vapauteni ja Jumala antaa sinulle kaikki anteeksi ja minäkin suon anteeksi ja siunaan sinua.

— No niin, sanoi kasakka, — ehkäpä kerran vielä on mielesi paha siitä, että olit minulle niin julma.

Bohun tahtoi lunastaa itsellensä sovinnollisen jäähyväishetken vaikkapa puolella lupauksella, jota hän ei aikonutkaan pitää. Ja hän onnistuikin, sillä toivon valo välähti Helenan silmissä ja ankaruus hänen kasvoiltaan katosi. Hän paineli nyrkkiä rintaansa vastaan ja tähtäsi kasakkaan kirkkaan katseen.

— Jospa sinä…

— No niin, en tiedä, sanoi kasakka hiljaa, sillä häntä ahdisti yhtaikaa häpeän tunto ja sääli. — Tällä hetkellä minä en voi, en mitenkään. Horda on Villeillä Kentillä ja tatarilaisia ratsastelee kaikkialla. Raszkowista saapuu Dobruczan tatareja, en voi, sillä pelkään puolestasi. Mutta kun palaan… Minähän olen sinun läheisyydessäsi kuin lapsi, saat tehdä minulle mitä tahdot. En tiedä, en tiedä…

— Valaiskoon Jumala sinun järkeäsi, valaiskoon pyhä Neitsyt sinua, mene Jumalan nimeen.

Hän ojensi kätensä kasakkaa kohden. Bohun hyppäsi pystyyn ja painoi huulensa hänen kädelleen. Samassa nosti hän päänsä, kohtasi tytön arvokkaan katseen ja päästi käden. Sitten Bohun, peräytyen ovea kohden, kasakan tapaan kumarsi maahan asti, teki samanlaisen kumarruksen vielä ovensuussa ja katosi oviverhon taakse.

Pian kuului akkunan läpi vilkasta puhetta ja myöhemmin sanoja laulusta, jota veteli noin toistakymmentä ääntä:

Kunnia ja maine kasakoitten maassa seuraa urhon töitä vuosisatain taakse.

Äänet ja kavionkapse loittonivat, hiljenemistään hiljeten.

NELJÄS LUKU.

— Herra Jumala on kuin onkin jo kerran osottanut hänelle ihmeen, sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Podbipientalle, istuessaan Skrzetuskin kortteerissa. — Selvän ihmeen, sanon minä, sillä sallihan hän minun temmata neidon mokomienkin koirien kynsistä ja vartioida häntä koko matkan. Toivokaamme, että Jumala vielä armahtaa sekä häntä että meitä. Kunhan tyttö vain olisi hengissä. Sillä nyt kuiskaa jokin ääni korvaani, että mokomakin kasakka uudelleen on ryöstänyt hänet. Huomatkaa, hyvät herrat, että Bohun, kuten vangit ovat meille kertoneet, Puljanin jälkeen on tullut toiseksi johtajaksi Krywonosin joukossa — johtakoot hänet pirut hiiteen! — ja varmaan hän oli mukana Barin valloituksessa.

— Ehkäpä ei hän löytänyt tyttöä noiden onnettomien joukosta, sillä siellähän surmattiin kaksikymmentätuhatta ihmistä, sanoi herra Wolodyjowski.

— Sitä ette te tiedä, mutta minä vaikkapa vannon, että hän tiesi tytön olevan Barissa. Muu ei ole mahdollista. Vain se on voinut tapahtua, että hän on pelastanut tytön teurastuksesta ja vienyt hänet jonnekin.

— Ette kertomuksellanne anna meille paljoakaan lohdutusta, sillä herra Skrzetuskin sijassa toivoisin minä pikemmin, että neito olisi saanut surmansa kuin että hänen olisi pitänyt jäädä Bohunin inhoittaviin käsiin.

— Ei sekään olisi mikään lohdutus, sillä jos hän olisi saanut surmansa, niin olisi hänet ensin häväisty.

— Olen aivan epätoivoissani, sanoi Wolodyjowski.

— Niin minäkin, lisäsi herra Longinus.

Zagloba alkoi väännellä viiksiään ja puhkesi lopulta puhumaan:

— Kunpa kapi-tauti heidät tappaisi, koko tuon pääkoiran suvun! Kunpa pakanat tekisivät heidän suolistansa jousia. Jumalahan on luonut kansat yleensä, mutta nuo, senkin sodomitit, ovat perkeleen tekemät. Kunpa kaikki heidän äitinsä tulisivatkin hedelmättömiksi!

— Minähän en tuntenut tuota suloista neitoa, sanoi herra Wolodyjowski surullisesta, — mutta mieluummin olisin suonut, että onnettomuus olisi kohdannut minua itseäni.

— Kerran elämässäni vain olen minä hänet nähnyt, mutta kun häntä muistelen, niin tulee paha olla pelkästä säälistä.

— Siltä se voi tuntua teistä, mutta entä sitten minusta, joka olen pitänyt hänestä isän rakkaudella ja joka olen johtanut hänet pois kauheasta kuilusta — entä sitten minusta!

— Ja miltä mahtaakaan tuntua herra Skrzetuskista! sanoi herra Wolodyjowski.

Niin puhelivat ritarit epätoivoissaan ja vaipuivat sitten vaitioloon.

Ensimäisenä puhkesi puhumaan herra Zagloba.

— Eikö nyt enään ole mitään keinoa? kysyi hän.

— Jollei ole keinoa, niin ainakin on velvollisuus kostaa, vastasi Wolodyjowski.

— Antaisipa Jumala tästä pian suuren yleistaistelun. Sanotaan, että tatarit ovat lähteneet liikkeelle ja asettuneet leiriin arolle.

Siihen huomautti herra Zagloba:

— Mutta emmehän me voi jättää tuota raukkaa tällä tavalla, edes yrittämättä keksiä mitään hänen pelastuksekseen. Olenhan minä puolestani jo tarpeeksi laahannut vanhoja luitani maailmalla ja parempihan minun jo olisi saada olla levossa ja maata jollakin lämpimällä uuninpankolla, mutta tämän tyttöraukan takia olen valmis lähtemään vaikkapa Stambuliin, olen kuin olenkin, vaikka minun uudestaan täytyisi käydä talonpojan sarkavaipassa ja ottaa käsiini teorba, jota totisesti en voi katsella ilman iljetystä.

— Te olette niin ovela ja kekseliäs mies, että keksikää nytkin pois jotakin, sanoi herra Podbipienta.

— Moni keino kyllä jo on välähtänyt päähäni. Jos ruhtinas Dominikilla olisi edes puolet niitä, niin Chmielnicki jo olisi nyljetty ja riippuisi takajaloistaan hirsipuussa. Tämän minä jo olen sanonut Skrzetuskille, mutta eihän hänen kanssaan ole voinut puhua mistään. Tuska polttaa ja raatelee häntä pahemmin kuin tauti. Hoitakaa te häntä ettei hän menettäisi järkeänsä. Usein käy sillä lailla, että ihmisen mieli suurien surujen takia alkaa tehdä samaa kuin viini, joka loppujen lopuksi happanee.

— Sellaista sattuu, sellaista sattuu, sanoi herra Longinus.

Herra Wolodyjowski rupesi kärsimättömänä kävelemään ja kysyi:

— Mitä keinoja teillä sitten on?

— Jaa minullako? Keinojako? No ensinnäkin täytyy meidän saada tietää, onko tuo herttainen raukka — varjelkoot häntä enkelit kaikesta pahasta! — vielä elossa. Ja sen me voimme saada tietää kahdella tavalla: joko valitsemme ruhtinaan kasakoitten joukosta uskollisia, luotettavia miehiä, jotka ovat pakenevinaan kasakkain luo, liittyvät Bohunin väkeen ja saavat niiltä tietoja.

— Minun rakuunojeni joukossa on rusiineja, huomautti Wolodyjowski. — Kyllä minä löydän sellaisia miehiä.

— Odottakaappa vähän… tai otamme vangiksi jonkun noista roistoista, jotka valloittivat Barin. Ehkäpä he tietävät jotakin. Kaikki he katselevat Bohuniin kuin sateenkaareen. Hän miellyttää heidän pirullista mielikuvitustaan: hänestä he laulavat lauluja — kunpa heidän kurkkunsa mätänisivätkin! — ja kertovat toinentoisilleen kaskuja, kertovat sekä sellaista mitä hän on tehnyt että sellaista mitä hän ei ole tehnyt. Jos hän vain on ryöstänyt meidän onnettoman neidon, niin ei se ole voinut jäädä heiltä salaan.

— Voihan tehdä niinkin, että lähettää miehiä ja koettaa saada käsiinsä jonkun vangin, huomautti herra Podbipienta.

— Te osasitte naulanpäähän. Kun nyt vain saamme tietää, että neito elää, niin se on pääasia. Jos siis tahdotte vilpittömällä mielellä auttaa Skrzetuskia, niin antaudutte minun komennettavakseni, koska minulla on enimmän kokemusta. Me pukeudumme talonpojiksi ja koetamme sillä lailla urkkia tietoomme minnekä Bohun on hänet piiloittanut, ja kun meillä kerran on se tieto, niin panen pääni pantiksi että saamme käsiimme itse neidonkin. Enimmän tässä uskallamme Skrzetuski ja minä, sillä meidät Bohun tuntee, ja jos hän saisi meidät kiinni, niin eivät senjälkeen edes meidän omat äitimme tuntisi meitä. Mutta teitä kumpaakaan hän ei ole nähnyt.

— Minut hän kyllä on nähnyt, sanoi herra Podbipienta, — mutta vähät siitä.

— Ehkäpä herra Jumala antaa hänet meidän käsiimme, huudahti herra Wolodyjowski.

— Minä vain en enään tahdo häntä nähdä, sanoi herra Zagloba. — Hiisi häntä katselkoon. Meidän täytyy alkaa varovasti, ettemme pilaa koko yritystä. Sehän on aivan mahdotonta, että Bohun yksin tietäisi neidon piilopaikan ja minä takaan teille, että on varmempi kysyä joltakulta muulta.

— Ehkäpä meidän lähettimmekin saavat tietää jotakin. Jos vain ruhtinas sallii, niin minä valitsen varmoja miehiä ja lähetän heidät liikkeelle vaikkapa jo huomenna.

— Ruhtinas kyllä sen sallii, mutta epäilen, saavatko he mitään tietoja. Kuulkaa, hyvät herrat, mieleeni johtuu toinen keino, se nimittäin, että me, sensijaan että lähettäisimme liikkeelle miehiä tai koettaisimme saada vankeja, itse pukeudumme talonpojiksi ja viipymättä lähdemme toimeen.

— Se on mahdotonta! huudahti herra Wolodyjowski.

— Miksikä se on mahdotonta?

— Ettekö te tiedä sotapalveluksen sääntöjä? Lippujen alla oleminen on pyhä asia, silloin ei tehdä poikkeusta kehenkään nähden. Vaikka isä ja äiti kuolisivat, niin ei upseeri lähde pyytämään lomaa päästäksensä pois, sillä taistelun edellä olisi se suurin häpeä, minkä sotamies voi tehdä. Loma on sallittu vasta taistelun jälkeen, silloin kun vihollinen on hajoitettu, mutta ei ennen. Ja huomatkaa: Skrzetuskin teki mieli ensimäisenä kiiruhtaa häntä pelastamaan, — hän hillitsi kuitenkin halunsa. Ja hänellähän on jo mainetta, ruhtinashan rakastaa häntä, mutta hän ei edes pyytänytkään päästä, sillä hän tuntee velvollisuutensa. Sellaista on, nähkääs, hyvät herrat, valtion palvelus, ja samoin on laita yksityisenkin. En tiedä kuinka muualla on tapana, vaikka arvelen että kaikkialla vallinnee sama sääntö. Mutta ruhtinaan palveluksessa ainakin on loma ennen taistelua kuulumaton asia, ja vielä lisäksi upseerille Vaikka Skrzetuskilta revittäisiin sielu ruumiista, niin ei hän lähtisi tekemään ruhtinaalle sellaista ehdotusta.

— Roomalainen hän on tapojen ankaruudessa, sen tiedän, sanoi herra Zagloba, — mutta jos joku kuiskaisi asian ruhtinaan korvaan, niin ehkäpä hän vapaasta tahdostansa antaisi loman sekä teille että hänelle.

— Eihän nyt voi ajatella sellaisia. Koko valtakunnan kohtalohan lepää ruhtinaan hartioilla. Mitä te ajattelette! Nythän on kysymyksessä mitä tärkeimmät asiat, asiat, jotka koskevat koko kansaa. Kuinka hän nyt voisi ottaa huomioon jonkun yksityisen huolia. Ja jospa hän pyytämättä antaisikin loman — mikä ei ole todennäköistä —, niin eihän kukaan meistä nyt, niin totta kuin Jumala on taivaassa, lähtisi pois leiristä, sillä onhan meidänkin velvollisuus antaa ensimäinen palveluksemme onnettomalle isänmaalle eikä itsellemme.

— Minä tiedän sen ja tunnen myöskin entisiltä ajoilta sotapalveluksen säännöt. Ja siksi minä sanoinkin teille, että tuo keino vain välähti pääni läpi enkä suinkaan sanonut, että se yhä istuu siellä. Muuten, totta puhuen, me emme kykenisi saamaan aikaan suuriakaan niinkauvan kuin roistojen valta vielä pysyy järkähtämättömänä. Mutta jahka he ovat lyödyt ja takaa-ajetut ja jahka ei heillä ole jäljellä muuta kuin pelastaa oma nahkansa, silloin voimme huoletta hyökätä heidän keskellensä ja saada heiltä tietoja. Kunpa vain muu sotajoukko mitä pikimmin tulisi tänne. Sillä muutenhan me ihan kuolemme ikävään täällä Czolhanski-Kamenin luona. Jos vain meidän ruhtinas olisi komennossa, niin me jo paraikaa marssisimmekin. Mutta ruhtinas Dominik nähtävästi pysäyttelee liian usein, koska häntä yhä vieläkään ei näy. Kolmen päivän kuluttua hänen toivotaan saapuvan. Suokoon Jumala, että hän tulisi mitä pikimmin. Mutta tuleehan herra kruunun juomanlaskija tänään?

— Tulee.

Samassa avautui ovi ja sisään astui Skrzetuski.

Hänen piirteensä olivat kuin kiveen veistetty tuska, niistä henki kylmyys ja levollisuus. Oli kummallista katsella noita nuoria ja samalla niin ankaria ja vakavia kasvoja, joilla ei olisi luullut hymyn koskaan leikkineen. Näytti siltä kuin ei kuolema olisi voinut enään niitä paljoakaan muuttaa, jos se äkkiä olisi katkaissut hänen elämänsä langan. Herra Janin parta oli kasvanut melkein rinnalle asti ja tuossa parrassa, joka oli musta kuin korpin sulat, näkyi siellä täällä hopeinen haiven.

Toverit ja uskolliset ystävät huomasivat heti hänen tuskansa, vaikka hän ei mitään näyttänytkään. Hän oli täydellisesti tajussaan, näennäisesti tyyni, sotilaspalveluksessaan melkein vielä entistäkin tarkempi ja eli kokonaan läheisten tapausten odotuksessa.

— Puhumme täällä juuri teidän onnettomuudestanne, joka samalla on meidänkin onnettomuutemme, sanoi herra Zagloba, — sillä Jumala on todistajamme, että olemme lohduttomat. Matta tunteemme olisi hedelmätön, jollemme voisi auttaa teitä muuta kuin kyynelten vuodattamisella. Siksi olemmekin päättäneet vuodattaa myöskin verta, temmataksemme neitoraukan, jos hän vielä käy elävänä maan päällä, hänen vankeudestaan.

— Jumala teitä palkitkoon, sanoi herra Skrzetuski.

— Me lähdemme teidän kanssanne vaikkapa Chmielnickin leiriin, sanoi herra Wolodyjowski, levottomana katsellen ystäväänsä.

— Jumala teitä palkitkoon, toisti herra Jan.

— Me tiedämme, sanoi Zagloba, — että te olette vannonut etsivänne hänet elävänä tai kuolleena ja siksi olemme valmiit lähtemään vaikkapa tänään.

Skrzetuski istuutui penkille, loi silmänsä maata kohden eikä vastannut mitään. Herra Zagloba oli suuttumaisillaan. Aikooko hän todella jättää tytön, ajatteli hän. Jos niin on, niin armahtakoon häntä Jumala. Maailmassa nähtävästi ei ole olemassa kiitollisuutta eivätkä ihmiset muista hyviä tekoja. Mutta onpa sentään sellaisiakin, jotka hänet muistavat, vaikka heidän hänen tähtensä täytyisi heittää henkensä.

Tuvassa vallitsi täysi hiljaisuus, jonka silloin tällöin vain herra Longinuksen huokaukset keskeyttivät. Vihdoin lähestyi pieni Wolodyjowski Skrzetuskia ja löi häntä olkapäälle:

— Mistä te nyt palaatte? kysyi hän.

— Ruhtinaan luota.

— Ja mitä aiotte nyt?

— Lähden yöksi tiedustelulle.

— Kauvaksiko?

— Aina Jarmolinceen asti, jos tie on vapaana. Wolodyjowski katsahti Zaglobaan ja he ymmärsivät heti toisensa.

— Siis Bariin päin, mutisi Zagloba.

— Me lähdemme teidän kanssanne.

— Teidän täytyy mennä pyytämään lomaa ja kysyä ruhtinaalta, eikö hän ehkä ole määrännyt teille toista työtä.

— Lähtekäämme siis yhdessä. Minun täytyy kysyä erästä toistakin asiaa.

— Me tulemme teidän kanssanne, sanoi Zagloba. He nousivat ja lähtivät. Ruhtinaan päämaja oli aika kaukana toisessa päässä leiriä. Odotushuoneessa kohtasivat he joukon eri lippukuntiin kuuluvia upseereja, sillä kaikkialta marssi paraikaa sotajoukkoja Czolhanski-Kamenille ja kaikki riensivät tarjoamaan palvelustaan ruhtinaalle. Herra Wolodyjowskin täytyi odottaa kauan ennenkuin hän yhdessä Podbipientan kanssa pääsi ruhtinaan eteen, mutta sensijaan ruhtinas heti suostui siihen, että he mieskohtaisesti lähtisivät etsiskelylle sekä että he saisivat ottaa mukaansa muutamia rusiini-rakuunoja, jotka teeskennellen pakenevansa leiristä olivat lähtevät Bohunin kasakoitten luo ja siellä tiedustelevat ruhtinatarta. Wolodyjowskille ruhtinas sanoi:

— Minä kyllä itse keksin Skrzetuskille kaikenlaisia tehtäviä, sillä näen, että tuska on sulkeutunut häneen ja kalvaa häntä. Minun on niin sanomattomasti sääli häntä. Eikö hän ole teille mitään puhunut ruhtinattaresta?

— Hyvin vähän. Ensi hetkessä hän tahtoi lähteä suinpäin kasakoita vastaan, mutta samassa hän muisti, että kaikkien nyt täytyy olla lippujen alla ja että olemme isänmaan käskyläisiä, isänmaan, joka on pelastettava ennen kaikkea. Siksi ei hän ole käynyt teidän armonne luona. Yksin Jumala tietää mitä hänessä tapahtuu.

— Tuo kaikki todistaa kuinka raskas hänen on olla. Valvokaa te häntä, sillä näen, että olette uskollinen ystävä.

Herra Wolodyjowski kumarsi syvään ja lähti ulos. Sillä samassa tuli ruhtinaan luo Kiovan vojevoda yhdessä Stobnikin starostan herra Denhofin, Sokalin starosta ja muutamien muiden ylempien upseerien kanssa.

— Kuinka kävi? kysyi Skrzetuski Wolodyjowskilta.

— Minä seuraan sinua, mutta ensinnä minun pitää rientää lippukuntani luo, sillä minun on erääseen paikkaan lähetettävä muutamia miehiä.

— Menkäämme yhdessä.

He lähtivät ja heidän mukanansa herrat Podbipienta, Zagloba ja vanha Zacwilichowski, joka viimemainittu oli menossa lippukuntansa luo. Jonkun matkan päässä Wolodyjowskin rakuunajoukon teltoista tapasivat he herra Laszcz'in, joka kymmenkunnan aatelismiehen etunenässä asteli tai pikemmin laahautui eteenpäin. Hän ja hänen toverinsa olivat nimittäin aivan juovuksissa. Tämän nähdessään alkoi herra Zagloba huokaella. Hän ja Laszcz olivat näet Konstantinowin luona oppineet pitämään toisistaan, heidän luonteensa kun muutamissa suhteissa olivat niin samanlaiset kuin kaksi vesipisaraa. Herra Laszcz, vaikka olikin ankara ritari ja pakanoille julki julma, oli samalla kuuluisa hurjistelija, juomari ja kortinpelaaja, mies, joka mieluummin vietti taisteluista, jumalanpalveluksesta ja hurjailusta vapaat hetkensä sellaisten henkilöiden seurassa kuin herra Zagloba, tässä seurassa juodakseen hurjasti ja kuunnellakseen hulluja juttuja. Hän oli niin suurpiirteinen mellastaja, hän oli jo saanut aikaan niin paljon riitoja ja lainrikkomuksia, että hän jokaisessa muussa valtiossa aikoja sitten olisi ollut pakoitettu panemaan päänsä teloituspenkille. Hänen niskallaan kyllä jo olikin moni tuomio ja sakko, mutta niistä ei hän välittänyt edes rauhankaan aikana, saatikka sitten nyt sodan vallitessa. Jo Rozlowcen luona oli hän liittynyt ruhtinaaseen ja Konstantinowin tappelussa tehnyt melkoisia palveluksia, mutta siitä lähtien kun hän oli levännyt Zbarazissa, oli hän käynyt suorastansa sietämättömäksi, niin paljon mellakoita hän oli saanut aikaan. Myöskään ei kukaan olisi voinut laskea tai kirjoittaa muistiin kuinka Paljon viiniä herra Zagloba oli aikojen kuluessa juonut hänen luonansa ja kuinka paljon valheita ja juttuja hän kestittäjänsä suureksi huvitukseksi oli laskettanut, josta syystä tämä olikin joka päivä kutsunut hänet kemuihinsa.

Mutta senjälkeen kun oli tullut tieto Barin valloituksesta, oli herra Zagloba käynyt synkäksi, menettänyt hyvän tuulensa ja sukkelan leikinlaskunsa eikä enään käynyt herra Laszczin luona. Tämä oli jo ajatellut, että leikkisä aatelismies varmaan oli poistunut jonnekin sotajoukon luota, kun hän nyt yhtäkkiä näki hänet edessään.

Hän ojensi häntä kohden kätensä ja sanoi:

— Tervetuloa. Miksi ette ole käynyt luonani? Mitä te nykyään teette?

— Olen herra Skrzetuskin seurassa, vastasi Zagloba synkästi.

Herra Laszcz ei pitänyt Skrzetuskista tämän arvokkaisuuden takia ja kutsui häntä kirjanoppineeksi. Kuitenkin hän hyvin tunsi Skrzetuskin onnettomuuden, sillä olihan hän Zbarazissa ollut läsnä niissä kemuissa, joihin tuli tieto Barin valloituksesta. Mutta luonnoltaan hillittömänä ja lisäksi tällä hetkellä humalaisena, ei hän kunnioittanut inhimillistä tuskaa, vaan kysyi, tarttuen Skrzetuskin viitan nappiin:

— No, sitä neitoakos te itkette? Se oli sievä, eikö ollutkin?

— Antakaa minun olla rauhassa, sanoi Skrzetuski.

— Odottakaappa!

— Menen täyttämään velvollisuuksiani enkä joudu kuulemaan teidän käskyjänne.

— Odottakaa, sanoi Laszcz juopuneen itsepäisyydellä. — Te olette palveluksessa, mutta en minä. Minä en ole täällä kenenkään käskettävänä.

Sitten hän alensi ääntään ja toisti kysymyksensä:

— Olikos se sievä, häh?

Skrzetuskin kulmakarvat rypistyivät.

— Minun täytyy sanoa teille, että olisi parempi olla koskettamatta kipeään kohtaan.

— Koskettamatta? Älkää pelätkö. Jos hän oli sievä, niin hän elää.

Skrzetuskin kasvot vetäytyivät kuoleman kalpeiksi, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi ainoastaan:

— Hyvä herra, jotten unohtaisi kenen kanssa puhun…

Laszcz avasi silmänsä selkosen selälleen.

— Mitä te uhkailette? Tekö minua… jonkun tyttörääsyn takia…?

— Menkää tiehenne, hyvä herra! ärjäisi vanha Zacwilichowski, vihasta väristen.

— Te olette kelvottomia jäniksiä, suosionhakijoita! karjui Laszcz. — Sapelit esiin, hyvät herrat!

Ja vetäen esiin sapelinsa hyökkäsi hän Skrzetuskia kohden. Samassa silmänräpäyksessä helähti kuitenkin teräs myöskin herra Janin kädessä, Laszczin sapeli pyrähti kuin lintu ilmaan ja hän itse horjahti iskusta, kaatuen pitkälleen maahan.

Herra Skrzetuski ei jatkanut taistelua, hän seisoi kalpeana kuin ruumis ja ikäänkuin tukahtuneena. Samassa nousi mellakka. Toiselta puolelta karkasi esiin sotamiehiä Laszczin ympärille, toiselta puolen tulvi Wolodyjowskin rakuunoita kuin mehiläisiä pesästä. Kaikui huutoja: Lyö, lyö! Monet riensivät paikalle tietämättä mistä oli kysymys. Sapelit alkoivat kalista ja mylläkkä saattoi minä hetkenä hyvänsä muuttua yleiseksi taisteluksi. Onneksi Laszczin upseerit, nähdessään että Wisniowieckin sotilaita tuli yhä enemmän paikalle, toipuivat pelästyksestään, tempasivat Laszczin mukaansa ja veivät hänet pois.

Varmaankin hänet olisi hakattu säpäleiksi, jos hän olisi ollut tekemisissä jonkun toisen ja vähemmin kuriatuntevan sotajoukon kanssa. Mutta vanha Zacwilichowski säilytti mielenmalttinsa, vain huutaen: Seis! Ja sapelit pistettiin takaisin tuppeen.

Siitä huolimatta oli koko leiri käynyt levottomaksi ja kaiku mylläkästä tuli ruhtinaankin korviin, varsinkin kun herra Kuszel, joka ollen palveluksessa, kiireesti ryntäsi tupaan, jossa ruhtinas neuvotteli Kiovan vojevodan, Stobnikin starostan ja herra Denhofin kanssa, ja huusi:

— Armollinen ruhtinas, sotamiehet tappelevat keskenään sapeleilla!

Samassa hetkessä tuli herra Laszcz sisään kuin pommi, kalpeana ja vimman vallassa, ollen kuitenkin jo selvänä.

— Oikeutta, herra ruhtinas! huusi hän. — Tässä leirissä tuntuu olevan aivan niinkuin Chmielnickin luona: ei välitetä syntyperästä eikä arvosta. Sapeleilla hakataan korkeita kruunun arvomiehiä. Jos armollinen ruhtinas ei itse mittaa oikeutta ja tuomitse rikollisia teloitettaviksi, niin rupean minä mittaamaan.

Ruhtinas hypähti pystyyn pöydän takaa.

— Mitä on tapahtunut? Kuka on hätyyttänyt teitä?

— Teidän upseerinne Skrzetuski.

Todellinen hämmästys kuvastui ruhtinaan kasvoilla.

— Skrzetuskiko?

Samassa avautui ovi ja Zacwilichowski astui sisään.

— Herra ruhtinas, minä olin todistajana.

— En ole tullut tänne tutkintoon, vaan vaatimaan rangaistusta, huusi Laszcz.

Ruhtinas kääntyi häntä kohden ja tuijotti häneen.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän matalaan ja erityisellä äänenpainolla.

Hänen silmissään ja äänessään oli jotakin niin kauheaa, että Laszcz, vaikka olikin kuuluisa röyhkeydestään, äkkiä vaikeni ikäänkuin olisi mykistynyt, ja läsnäolevat herrat kalpenivat.

— Puhukaa, sanoi ruhtinas Zacwilichowskille. Zacwilichowski kertoi asian kulun, kuinka herra Laszcz epähienolla ja sekä hänen korkealle viralleen että aateliselle syntyperälleen arvottomalla tavalla oli alkanut tehdä pilkkaa herra Skrzetuskin tuskasta ja senjälkeen hyökännyt hänen päällensä sapeli kädessä, ja mitä nuorelle miehelle tavatonta malttia Skrzetuski oli osoittanut sysäämällä hyökkääjältä aseen kädestä. Vanhus lopetti kertomuksensa sanoilla:

— Teidän ruhtinaallinen armonne tietänee, ettei seitsemäänkymmeneen vuoteen vale ole tahrinut huuliani eikä tahri niin kauvan kuin elän. Vakuutan siis valallani, etten muuta ainoatakaan sanaa tiedonannossani.

Ruhtinas tiesi, että Zacwilichowskin sana oli kullan arvoinen ja lisäksi tunsi hän Laszczin liiankin hyvin. Aluksi ei hän kuitenkaan vastannut mitään, otti vain kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa. Lopetettuaan hän katsahti herra Laszcziin.

— Oikeus mitataan teille, sanoi hän.

Herra Lascz avasi suunsa ja aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hän painoi käden kylkeensä, kumarsi ja läksi ylpeästi tuvasta.

— Zelenski, sanoi ruhtinas, — anna tämä kirje herra Skrzetuskille.

Herra Wolodyjowski, joka vielä viipyi Skrzetuskin luona, tuli hiukan surulliseksi nähdessään ruhtinaan lähettipojan astuvan sisään. Hän oli nimittäin varma siitä, että hänen heti piti mennä ruhtinaan eteen. Mutta poika vain jätti kirjeen ja lähti sen tiensä, mitään sanomatta. Skrzetuski luki kirjeen ja ojensi sen ystävälleen.

— Lue, sanoi hän.

Herra Wolodyjowski luki läpi kirjeen ja huudahti:

— Nimitys toiseksi päälliköksi!

Hän tarttui Skrzetuskia kaulaan ja suuteli häntä molemmille poskille.

Varsinainen eli toinen päällikkö husaarilippukunnassa oli miltei korkea sotilaallinen arvohenkilö. Siinä lippukunnassa, jossa herra Skrzetuski palveli, oli ratsumestarina eli ensimäisenä päällikkönä itse ruhtinas ja nimellisenä toisena päällikkönä herra Suffczynski, jo vanha mies ja vakinaisesta palveluksesta aikoja sitten eronnut. Herra Jan oli todellisuudessa jo kauvemman aikaa hoitanut näitä molempia virkoja, mikä muuten tapahtui useasti tämänkaltaisissa lippukunnissa, joissa molemmat ensimäiset upseerinvirat olivat melkein vain nimellisiä arvoja. Kuninkaallisen lippukunnan ratsumestarina oli itse kuningas, Puolan ensimäisen piispan eli primaksen lippukunnassa itse primas, toisen päällikön virkaa kummassakin lippukunnassa hoitivat korkeat hovin arvohenkilöt. Mutta todellisuudessa johtivat lippukuntia niinsanotut luutnantit eli päällikönsijaiset, joita sentakia tavallisessa puheessa nimitettiin kapteeneiksi tai eversteiksi. Tällaiseksi todelliseksi toiseksi päälliköksi oli herra Jan nyt tullut. Mutta todellisen viran haltiuden ja tavallisessa puheessa käytetyn arvonimen välillä oli kuitenkin suuri eroitus. Nyt tuli nimityksensä perustuksella herra Skrzetuski olemaan ruhtinaan ja Vähävenäjän vojevodan ensimäisiä upseereja.

Mutta kun ystävät, toivottaessaan hänelle onnea uuden kunnianosoituksen johdosta, olivat ilosta sulaa, niin Skrzetuskin kasvot eivät hetkeksikään muuttuneet vaan pysyivät yhtä ankaroina ja kivisinä, sillä kunnianosoituksia ja arvoja, jotka olisivat voineet ne kirkastaa, ei enään ollut maailmassa.

Hän nousi kuitenkin ja läksi kiittämään ruhtinasta. Mutta sillaikaa käveli pikku Wolodyjowski hänen kortteerissaan käsiään hieroen.

— Niin, niin, puheli hän, — nimitetty toiseksi päälliköksi husaarilippukuntaan. Sellainen on niin nuorena tuskin vielä tullut kenenkään osaksi.

— Kunpa Jumala vain antaisi hänelle takaisin hänen onnensa, sanoi Zagloba.

— Niin, siinäpä se on, siinäpä se on. Huomasitteko, ettei mikään hänessä edes värähtänyt.

— Hän olisi mieluummin luopunut koko kunniasta, sanoi herra Longinus.

— Hyvät herrat, huokasi Zagloba, — onko se kummaa! Minä olisin sen tytön tähden antanut kaikki ne viisi sormeani, joilla valloitin lipun.

— Aivan niin.

— Mutta varmaan on herra Suffczynski kuollut, huomautti Wolodyjowski.

— Varmaan hän on kuollut.

— Kukas nyt saa luutnantinviran? Vänrikki on vielä nuori, hänhän on ollut virassa vasta Konstantinowin taistelusta lähtien.

Tämä kysymys jäi ratkaisematta, mutta vastauksen siihen toi palatessaan Skrzetuski itse.

— Hyvä herra, sanoi hän herra Podbipientalle, — ruhtinas on nimittänyt teidät päällikönsijaiseksi, luutnantiksi.

— Herra Jumala! vaikeroi herra Longinus, pannen kätensä yhteen kuin rukousta varten.

— Yhtä hyvin hän olisi voinut nimittää sille paikalle hänen inflantilaisen tammansa, murisi Zagloba.

— No entä tiedusteluretki? kysyi herra Wolodyjowski.

— Lähdemme viipymättä, vastasi herra Skrzetuski.

— Montako miestä ruhtinas käski ottaa mukaansa?

— Yhden kasakka- ja yhden valakialaisen lippukunnan, yhteensä viisisataa miestä.

— No sehän on sotaretki eikä mikään tiedustelu. Mutta jos kerran niin on määrätty, niin lähtekäämme matkalle.

— Matkalle, matkalle, toisti herra Zagloba. — Ehkäpä Jumala auttaa meitä myöskin saamaan jostakin tietoja.

Kaksi tuntia myöhemmin, aivan auringon laskiessa, ratsastivat nuo neljä ystävystä Czolhanski-Kamenista etelää kohden ja melkein samaan aikaan jätti herra Laszcz'kin joukkoinensa leirin. Lähtöä katselivat useat upseerit eri lippukunnista. Moittivia huutoja ja sättimistä ei puuttunut. Upseerit kerääntyivät herra Kuszelin ympärille, joka kertoi mistä syystä Laszcz oli ajettu pois ja miten kaikki oli tapahtunut.

— Minä vein hänelle ruhtinaan käskyn, sanoi herra Kuszel — ja uskotteko, hyvät herrat, että se oli aika vaarallinen tehtävä, sillä kun hän oli lukenut kirjelmän, niin alkoi hän mylviä kuin härkä, kun sen kylkeen raudalla poltetaan merkkiä. Hän tarttui rautanuijaansa, muttei, kumma kyllä, lyönyt, luultavasti siksi, että hän akkunasta näki herra Koryckin saksalaiset, jotka ympäröivät taloa, ja samoin minun rakuunani kivääreineen. Hän alkoi vain huutaa: "Hyvä, minä lähden, koska minut ajetaan pois, lähden ruhtinas Dominikin luo, hän kyllä ottaa minut kiitollisuudella vastaan. En tahdo palvella kerjäläisten kanssa, vaan kostan niin totta kuin olen Laszcz, niin totta kuin olen Laszcz. Ja minun täytyy kuin täytyykin saada tuolta konnalta hyvitys." Luulin hänen joutuneen ihan suunniltaan ja hän kyllä hakkailikin suutuksissaan nuijalla pöytään. Mutta sen teille sanon, että pelkään Skrzetuskin puolesta, sillä tuon Laszczin kanssa ei ole leikkimistä. Hän on itsepäinen ja ylpeä mies, joka ei vielä koskaan ole jättänyt loukkausta kostamatta, lisäksi hän on rohkea ja korkeassa virassa.

— Mitäs sitten Skrzetuskille voi tapahtua, kun hän on herra ruhtinaan suojeluksessa? virkkoi eräs upseereista. — Ja Laszcz, vaikka onkin valmis kaikkeen, tulee kuitenkin kavahtamaan sellaista kättä.

Sillävälin ratsasti Skrzetuski, lainkaan tietämättä mitä kostonlupauksia Laszcz hänen varaltaan oli tehnyt, joukkonsa etunenässä yhä kauvemma leiristä, suunnaten kulkunsa Ozygowiecin, Bugin ja Medwiedowkan puolelle. Vaikka syyskuu jo olikin punannut lehdet puissa, oli yö yhä leppeä ja lämmin kuin heinäkuussa, sillä tuo vuosi oli miltei kauttaaltaan sellainen, ettei ollut talvea juuri ollenkaan ja kaikkialla oli kevään kasvullisuus jo puhjenneena siihen aikaan, jolloin tavallisina vuosina vielä syvä lumi peitti arot. Sangen märkää kesää seurasivat syksyn kuivat ja kauniit kuukaudet, jolloin päivät olivat kalpeat ja yöt kuutamoiset. Siksi olikin nyt helppo ratsastaa, ei tarvinnut paljoakaan vartioida turvallisuuttaan, sillä vielä oltiin liian lähellä leiriä jotta hyökkäys olisi voinut tulla kysymykseen. Ratsastus kävi reippaasti, Skrzetuski ja kymmenkunta sotilasta ajoi edellä ja heidän jäljessään Wolodyjowski, Zagloba ja herra Longinus.

— Katsokaappa, kuinka kirkkaana kuunvalo lankeaa tuolle kunnaalle, kuiskasi herra Zagloba. — Voisi melkein vannoa, että on päivä. Mutta sanotaankin, että vain sota-aikoina tulee tällaisia öitä, sitä varten etteivät ruumiista lähteneet sielut pimeässä löisi otsaansa puihin niinkuin varpuset tallin hirsiin, vaan että ne helpommin löytäisivät tiensä. Tänään on myöskin perjantai, Vapahtajan päivä, jolloin myrkylliset nesteet eivät nouse maasta eivätkä pahat vallat pääse ihmisen kimppuun. Minusta oikein tuntuu helpommalta ja toivo herää sielussani.

— Koska me kerran jo olemme lähteneet liikkeelle, niin kyllä me jonkin pelastuksen keksimme, se on varma se, sanoi Wolodyjowski.

— Pahinta on tuskissaan istua yhdellä paikalla, sanoi edelleen Zagloba, — mutta heti kun istut hevosen selkään, niin epätoivo hölkytyksen vaikutuksesta laskee yhä alemmaksi, kunnes se lopuksi hölkkyy aivan pois.

— En minä kuitenkaan usko, kuiskasi Wolodyjowski — että kaikkea voi noin vain hölkyttää pois, esimerkiksi rakkautta, joka pitelee sydäntä kuin pihdeissä.

— Kun rakkaus on vilpitön, sanoi herra Longinus, — niin kyllä se vain voittaa sinut, vaikkapa taistella tepastelisit sen kanssa kuin karhu.

Tämän sanottuaan herra Longinus huokauksella huojensi ahdasta rintaansa, hänen huokauksensa muistutti pajanpalkeen huohotusta. Mutta pieni Wolodyjowski kohotti silmänsä taivasta kohden, hakien tähtien joukosta sitä, joka välkkyy ruhtinatar Barbaralle.

Hevoset alkoivat nyt kautta koko lippukunnan päristellä ja ratsupalvelijat vastasivat niille: Terveydeksi, terveydeksi! Sitten hiljeni, kunnes jokin surumielinen ääni alkoi laulaa takariveissä:

Alkavi ankara retki, Lyönyt on hetki, Vaarass' on synnyinmaamme, Tapella kohta me saamme.

— Vanhat sotamiehet sanovat, että hevosten korskuna aina on hyvä enne ja sitä sanoi minulle aina isävainajanikin, virkkoi Wolodyjowski.

— Jokin ikäänkuin kuiskaa korvaani, ettemme kulje turhaan, vastasi Zagloba.

— Suokoon Jumala, että Skrzetuskin sydämeen lankeaisi edes lohdun kipinä, huoahti herra Longinus.

Zagloba alkoi nyt nyökytellä ja käännellä päätään niinkuin ihminen tekee, joka ei mitenkään saa torjutuksi luotaan määrättyä ajatusta. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:

— Aivan toinen ajatus on kuin onkin iskenyt päähäni ja minun täytyy nyt päästää se irralleen teidän eteenne, koska se on minulle aivan sietämätön: ette suinkaan te ole huomanneet, että Skrzetuski jo jonkun aikaa on käyttäytynyt — jollei hän teeskentele — ikäänkuin hän vähimmin meistä kaikista ajattelisi tyttöraukan pelastamista.

— Hänen luontonsa, vastasi Wolodyjowski, — on kuin onkin nyt kerta kaikkiaan sellainen, ettei hän ilmaise sydämensä asiaa kenellekään. Hän ei koskaan ole ollut toisenlainen.

— Olkoonpa niin, mutta muistattehan, että kun me osoitimme hänelle toivon tien, niin hän vain sanoi: Jumala teitä palkitkoon! Ja sanoi sen sekä minulle että teille niin välinpitämättömästi, negligenter, ikäänkuin olisi ollut kysymys mistä pikku asiasta hyvänsä. Tällainen olisi, Jumala nähköön, hänen puoleltansa kiittämättömyyttä, sillä ei edes yhdelle härännahalle mahtuisi kirjoitettuna, kuinka paljon tuo raukka on itkenyt ja kaivannut häntä. Minä olen omin silmin sen nähnyt.

Wolodyjowski pudisteli päätään. — On aivan mahdotonta, ettei Skrzetuski välittäisi hänestä. Ensi kerralla, kun tuo paholainen oli ryöstänyt tytön Rozlogista, oli Skrzetuski niin epätoivoissaan, että me pelkäsimme hänen järkeänsä. Tällä kertaa hän kyllä on osoittanut suurempaa malttia. Ja hyvä onkin, että Jumala on valanut levon hänen sieluunsa ja antanut hänelle lisää voimia. Vilpittöminä ystävinä täytyy meidän siitä iloita.

Sen sanottuaan kannusti Wolodyjowski hevostaan ja ratsasti lähemmä Skrzetuskia, mutta Zagloba jäi vaieten ajamaan herra Podbipientan vieressä.

— Ettekö tekin ole samaa mieltä kuin minä, että jollei olisi rakkautta, niin ei maailmassa tapahtuisi mitään pahaa.

— Ihminen nyt kerta ei pääse kohtalosta, minkä Jumala on hänelle määrännyt, vastasi liettualainen.

— Te ette ensinkään puhu siitä asiasta mitä minä tarkoitan. Niin, se on eri asia ja tuo toinen on eri asia. Miksi Troija hävitettiin, häh? Eikös sitäkin sotaa käyty vaalean hiuspalmikon takia. Chmielin teki mieli Czaplinskin rouvaa, tai ehkä mahdollisesti Czaplinski halusi Chmielnickin rouvaa, ja me saamme tapella heidän syntisten himojensa takia.

— Niin, siinä oli kysymys luvattomasta rakkaudesta, mutta on myöskin oikeaa rakkautta, joka tulee Jumalan kunniaksi.

— No nyt osuitte vähän paremmin asiaan. Mutta ettekö itsekin ala pian tehdä työtä samassa viinamäessä. Olen kuullut, että sotaan lähtiessänne saitte nauharuusun.

— Veliseni, veliseni…

— Mutta nuo kolme päätä ovat esteenä.

— Ah, niin ovat.

— No minäpä sanon teille: heilauttakaa lujasti ja lyökää ne poikki yhdellä kertaa, nimittäin Chmielnickiltä, khanilta ja Bohunilta.

— Kunpa he vain suvaitsisivat asettua eteeni, vastasi herra Longinus, innostuneena nostaen silmänsä taivasta kohden.

Sillaikaa oli Wolodyjowski kauvan ratsastanut Skrzetuskin rinnalla, vaieten katsellen kypäränsä alta tämän tuskaantuneita kasvoja. Vihdoin kosketti hänen jaluksensa Skrzetuskin jalusta.

— Jan, sanoi hän, — sinä elät aivan muissa maailmoissa.

— En, mutta minä rukoilen, vastasi Skrzetuski.

— Rukous on pyhä ja kiitettävä asia, mutta ethän toki ole munkki, että noin kokonaan unohtuisit rukoukseen.

Jan herra käänsi verkalleen marttyrikasvonsa Wolodyjowskia kohden ja kysyi äänellä, joka oli kumea ja täynnä kuolettavaa alistumisen tunnetta:

— Sanoppa minulle, Michal, mikä minulla sitten on edessä muu kuin munkkikaapu?

— Sinun täytyy pelastaa morsiamesi, vastasi Wolodyjowski.

— Sen minä teenkin, viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta vaikkapa minä hänet löytäisinkin elävänä, niin eiköhän se tule olemaan liian myöhäistä. Varjele minua, Jumala, sillä minä otan lukuun kaikki mahdollisuudet, paitsi sitä yhtä. Varjele, Jumala, minun järkeäni. Enhän minä halua mitään muuta kuin saada hänet temmatuksi noista kirotuista käsistä ja saattaa hänet turvapaikkaan, jonka hänelle etsin. Mutta se nähtävästi ei ole ollut Jumalan tahto. Anna minun rukoilla, Michal, äläkä kosketa veriseen haavaan.

Wolodyjowskin sydäntä kouristi. Hän olisi yhä tahtonut lohduttaa Skrzetuskia ja puhua hänelle toivon sanoja, mutta sanat eivät irtaantuneet hänen kurkustaan, ja niin he vaieten ratsastivat eteenpäin. Ainoastaan herra Skrzetuskin huulet liikkuivat rukouksessa, jonka avulla hän nähtävästi tahtoi karkoittaa kauheita ajatuksiaan. Mutta pikku-ritari aivan kauhistui kuutamossa katsellessaan hänen kasvojaan, sillä ne tuntuivat hänestä jo olevan täydellisesti munkin kasvot, niin ankariksi ne olivat käyneet paastosta, kieltäymyksestä ja kidutuksesta.

Samassa alkoi kuitenkin ääni takariveistä laulaa:

Sodasta mies-parka palaa, kotiinsa halaa. Kylmä on kotiliesi, haavoja täynnä miesi.

VIIDES LUKU.

Herra Skrzetuskin kulku tapahtui siten, että hän tiedusteluosastoineen päivin lepäsi metsissä ja rotkoissa joka taholle asetettujen vartiostojen suojassa, mutta öisin, liikkui eteenpäin. Tultuaan likelle jotakin kylää, hän tavallisesti saarsi sen niin, ettei yksikään ihminen päässyt sieltä ulos, otti sitten elintarpeita, rehua hevosille ja kokosi ennen kaikkea tietoja vihollisesta. Tämän aikeen hän lähti kylästä, tekemättä ihmisille pahaa, mutta valitsi yhtäkkiä toisen tien, jotta vihollinen ei kylästä saisi tietää minnepäin osasto oli lähtenyt. Retken tarkoituksena oli ottaa selko siitä, piirittääkö Krywonos neljänkymmenen tuhannen miehensä kanssa vielä Kamienecia, vai onko hän luopunut tuloksettomasta piirityksestä ja marssiiko hän Chmielnickin avuksi, yhtyäkseen tämän kanssa suureen yhteiseen toimintaan. Lisäksi oli saatava tieto siitä, mitä Dobrudzan tatarit tekevät, ovatko he jo menneet Dniesterin yli ja yhdistyneet Krywonosiin vai ovatko he yhä tuolla puolen jokea. Nämä olivat puolalaiselle leirille erittäin tärkeitä tietoja ja olisi itse kuninkaallisten ylipäällikköjen tullut hankkia ne itselleen, vaikkeivät he kokemattomina miehinä olleet tulleet niitä edes ajatelleeksi. Niin täytyi Vähänvenäjän ruhtinasvojevodan itsensä ottaa hartioilleen tämä raskas tehtävä. Jos näet kävi selville, että Krywonos ynnä Bialogrodin ja Dobrudzan ordat olivat jättäneet sikseen valloittamattoman Kamienecin piirityksen ja että ne marssivat Chmielnickin luo, niin täytyi mitä pikimmin lyödä tämä viimemainittu, ennenkuin hänen voimansa olisi kasvanut suurimpaan mittaansa. Ylipäällikkö, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, ei kuitenkaan pitänyt kiirettä ja sinä hetkenä jolloin Skrzetuski lähti liikkeelle, odotettiin mainittua ruhtinasta vasta kahden tai kolmen päivän perästä leiriin. Nähtävästi hän tapansa mukaan matkalla piti kemuja ja eli hyvin. Mutta sillaikaa meni otollinen hetki Chmielnickin voittamiseen ohi ja ruhtinas Jeremi oli epätoivoissaan kun hän ajatteli, että jos sotaa tällä tavalla jatketaan, niin eivät ainoastaan Krywonos ja Dniesterin takaiset ordat ajoissa ehdi yhtyä Chmielnickiin, vaan myöskin itse khani kaikkine perekopilaisine, nogailaisine ja asovalaisine joukkoineen.

Leirissä tiedettiinkin kertoa, että khani jo olisi käynyt Dnieperin yli ja ratsastaa nyt, mukanaan kaksi sataa tuhatta miestä, yötä päivää länttä kohden. Ja ruhtinas Dominikia vain ei kuulu eikä näy.

Yhä todennäköisemmäksi kävi, että Czolhanski-Kamenin luona olevien joukkojen täytyisi ryhtyä viisi kertaa lukuisamman voiman kanssa taisteluun ja että, ylipäällikköjen jouduttua tappiolle, ei mikään enään ehkäise vihollista tunkeumasta valtakunnan sydämeen, Krakovaan ja Varsovaan.

Krywonos oli sitä vaarallisempi, kun hän, siinä tapauksessa että puolalaiset ylipäälliköt etenisivät Ukrainan sisämaihin, suunnaten kulkunsa Kamieniecin luota suoraan pohjoista kohti Konstantinowiin, voisi uhata heidän paluumatkaansa, jolloin he joka tapauksessa joutuisivat kahden tulen väliin. Siksipä päättikin herra Skrzetuski, ettei hän ainoastaan tiedustele Krywonosin liikkeitä, vaan myöskin pidättää hänet. Täysin tuntien tehtävänsä tärkeyden, koska sen täyttämisestä osaksi riippui koko sotajoukon kohtalo, Skrzetuski mielellään pani alttiiksi sekä oman että sotamiestensä elämän. Luonnollisesti olisi tällainen yritys ollut katsottava hulluudeksi, jos nuoren upseerin aikomuksena olisi ollut suoranaisessa taistelussa viidelläsadalla miehellä pidättää Krywonosin nelikymmentuhantista joukkoa, jonka apuna olivat Bialogrodin ja Dobrudzan ordat. Herra Skrzetuski oli liian kokenut sotilas heittäytyäkseen sellaisiin hullutuksiin — hän tiesi varsin hyvin, että jos syntyy taistelu, niin hetken perästä aalto kulkee hänen ja hänen toveriensa ruumiitten yli — ja siksi hän tarttui toisiin keinoihin. Hän levitti omien sotamiestensä keskuuteen tietoa, että he kulkevat vain hirveän ruhtinaan koko divisionan etuvartiostona, ja tätä tietoa hän levitti kaikkialle, kaikkiin taloihin, kyliin ja kauppaloihin, joiden läpi hän ratsasti. Tieto levisikin salaman nopeudella pitkin Zbruczia, Smotryczia, Studzienicia, Uszkia ja Kalusikia, saapui pitkin niiden juoksua Dniesterille ja lensi sieltä kuin tuulen ajamana edelleen, Kamieniecistä Jahorlikiin asti. Huhua toistelivat sekä turkkilaiset pashat Hotinissa että zaporogilaiset Jampolissa ja tatarit Raszkowissa. Ja taasen kajahteli tuttu huuto: Jarema tulee! huuto, joka sai kapinaan nousseen rahvaan sydämet jähmettymään ja teki sen ikäänkuin hulluksi pelästyksestä, koska tuo epämääräinen huuto ei tietänyt mainita mitään päivää eikä hetkeä.

Eikä kukaan epäillyt tiedon todellisuutta: ylipäälliköt hyökkäävät Chmielin ja Jarema Krywonosin kimppuun, sehän oli aivan luonnollista. Itse Krywonoskin uskoi huhuun ja hänen kätensä herpaantuivat. Mitä hänen oli tekeminen? Rynnätäkö ruhtinaan kimppuun? Konstantinowin luona oli ollut toinen rohkeus rahvaassa ja isommat joukot ja kuitenkin ne lyötiin, tuhottiin ja vain osa pääsi hengissä pelastumaan. Krywonos oli varma, että hänen urhoolliset poikansa tulevat kuin hullut taistelemaan jokaista muuta Puolan sotajoukkoa ja jokaista muuta päällikköä vastaan, mutta Jareman lähestyessä hajoavat he niinkuin joutsenparvi kotkan edestä, niinkuin arokasvien untuvat tuulen tieltä.

Ja vielä pahempi oli odottaa ruhtinasta Kamieniecin luona. Krywonos päätti siis hyökätä itään, aivan Braclawia kohden, välttää pahaa henkeänsä ja pyrkiä yhdistymään Chmielnickiin. Hän oli kyllä varma, että hän tehdessään sellaisen mutkan, ei pääse perille ajoissa, mutta ainakin hän saa ajoissa tietää tuloksen ja ehtii pelastaa itsensä.

Silloin alkoi tuulen mukana lentää uusia tietoja, sellaisia, että Chmielnicki on jo lyöty. Nämä, kuten edellisetkin huhut, päästi herra Skrzetuski tahallaan liikkeelle. Ja ne kuullessaan ei onneton hurjapää ensi hetkessä tietänyt mitä tehdä.

Vähän myöhemmin hän kuitenkin päätti marssia itäänpäin, edetä niin kauvas kuin suinkin aroille, ehkäpä hän siellä kohtaisi tataritkin ja pääsisi piiloittautumaan heidän turviinsa.

Mutta ennen kaikkea hän tahtoi saada varmuutta ja siksi hän tarkoin mietti, kuka hänen päälliköistänsä olisi valmis kaikkeen ja samalla muutenkin luotettava. Tämän miehen hän päätti lähettää tiedusteluosaston kanssa ottamaan vankeja. Valinta oli kuitenkin vaikea eikä halullisia löytynyt, sillä oli löydettävä mies, joka voi joutua vihollisen käsiin, mutta joka ei tulessakaan kärventyessään, eikä paaluun pistettynä tai pyörään teloitettuna ilmaise retkensä tarkoitusta.

Vihdoin keksi Krywonos oikean miehen. Eräänä yönä käsketti hän luokseen Bohunin ja sanoi hänelle:

— Kuuleppa, Jurko ystäväni, Jarema marssii meitä vastaan suurella joukolla, meitä raukkoja odottaa tuho.

— Olen minäkin kuullut, että hän on tulossa. Olemmehan, isä kulta, siitä jo puhuneetkin keskenämme. Mutta miksikäs meitä odottaisi tuho?

— Me emme kestä hänen edessään. Jotakin toista vastaan kyllä pitäisimme puolemme, mutta emme häntä. Kasakat pelkäävät häntä.

— Mutta minä en pelkää häntä. Olen hakannut maahan yhden hänen rykmenttinsä Wasilowkassa Dnieperin takana.

— Tiedän kyllä, ettet sinä pelkää häntä. Sinun kasakka-maineesi ja urhoutesi ovat hänen ruhtinaallisen kunniansa vertaiset, mutta minä en voi tarjota hänelle taistelua, sillä kasakat eivät tahdo. Muistatko mitä he puhuivat minulle kokouksessa, kuinka he hyökkäsivät minua vastaan sapelit ja nuijat kädessä, sanoen, että minä tahdon viedä heidät teurastettaviksi.

— No, lähtekäämme sitten Chmielin luo, siellä saamme verta ja saalista.

— Sanotaan, että ylipäälliköt jo ovat lyöneet Chmielin.

— Sitä minä en usko, isä Maksim. Chmiel on kettu, hän ei ilman tatareja hyökkää ljahien päälle.

— Niin minäkin oikeastaan ajattelen, mutta täytyy tietää varmasti. Silloinhan mekin välttäisimme tuon kirotun Jareman ja voisimme onnellisesti yhdistyä Chmieliin. Mutta täytyy tietää varmaan. Ja siksipä minä antaisinkin säkillisen punaisia dukaatteja sille, joka ei pelkää Jaremaa, vaan lähtee vakoiluretkelle ja hankkii meille vangilta tietoja.

— Minä lähden, isä Maksim, en dukaatteja, vaan kasakanmainetta hakemaan.

— Tahdotko siis todella sinä, joka olet toinen atamani minun jälkeeni, lähteä? Sinusta tulee kuin tuleekin vielä ensimäinen kasakkain atamani, noiden uljaitten poikien päällikkö, sillä sinä et pelkää Jaremaa. Lähde nyt, kotka, ja vaadi sitten mitä tahdot. No niin, minä voin sanoa sinulle, että jos sinä et lähtisi, niin lähtisin minä yksinäni, mutta minunhan ei sovi.

— Eihän sovikkaan, sillä jos te, isä, lähtisitte, niin pojat huutaisivat, että te tahdotte pelastaa oman nahkanne ja lentäisivät hajalleen yli koko maailman. Mutta jos minä lähden, niin he vain saavat lisää rohkeutta.

— Montako miestä tarvitset mukaasi?

— En ota monta, pienen joukon kanssa on helpompi piiloitella ja vaania, mutta antakaa viisisataa uljasta poikaa ja minä annan pääni pantiksi, että tuon teille vankeja, en tavallisia sotamiehiä, vaan upseereja, joilta saatte kaikki tietää.

— Lähde nyt heti. Kamieniecissa ammutaan jo ilolaukauksia ljahien pelastuksen johdosta ja luvataan meille, viattomille, tuhoa.

Bohun lähti ja alkoi heti valmistautua matkaan. Hänen kasakkansa joivat itsensä, kuten sellaisissa tapauksissa olivat tottuneet tekemään, tajuttomiksi "ennenkuin Kuolema-emo ottaa heidät haltuunsa", ja Bohun heidän kanssansa. Hän joi niin että viina hyrskyi, hän raivosi, hullutteli, käski sitten noutaa tynnyrillisen tervaa ja sukelsi sametti- ja silkkipuvussaan siihen, upottaen moneen kertaan päänsä tervaan:

— Nyt olen minä musta niinkuin Yö-emo, ei tällaista miestä näekään joka silmä.

Ja piehtaroituaan persialaisilla matoilla hyppäsi hän hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Ja hänen jäljessään, keskellä yön pimeyttä kiidättivät uskolliset kasakat, joita saatettiin matkalle huudoilla:

— Kunniaksi, onneksi olkoon!

Herra Skrzetuski oli sillaikaa jo ehtinyt Jarmolinceen. Siellä oli hän kohdannut vastarintaa ja toimittanut asukkaille verisen kasteen sekä vakuuttanut, että ylihuomenna tulee ruhtinas Jarema. Tämän jälkeen hän antoi väsyneitten sotamiestensä ja ratsujensa levätä.

Koottuaan upseerit neuvottelemaan sanoi hän heille:

— Tähän asti on Jumala antanut meille menestystä. Kauhusta, jonka vallassa talonpojat ovat, minä huomaan, että he pitävät meitä ruhtinaan etujoukkona ja luulevat, että pääjoukko tulee meidän jäljessämme. Mutta meidän täytyy nyt pitää huolta siitä, että he eivät huomaisi meidän olevan sama pieni joukko, joka kulkee kaikkialla.

— Ja kauvankos me sitten aiomme kuljeskella tällä tavalla? kysyi herra Zagloba.

— Kunnes saamme tietää, mitä herra Krywonos on päättänyt.

— No, silloin ehkä emme ehdi leiriin ennen taistelua.

— Saattaa olla, vastasi herra Skrzetuski.

— Siitä en kostu paljoakaan, hyvä herra, sanoi Zagloba. — Roistojoukko sai Konstantinowin luona vähän selkäänsä, mutta se oli vain kärpänen koiran suuhun — sormia syhyy.

— Ehkäpä saatte täällä olla mukana useammassakin tappelussa kuin itse luulette, vastasi herra Skrzetuski arvokkaasti.

— Kuinka niin, quo modo? kysyi Zagloba hiukan levottomana.

— Minä päivänä hyvänsä voimme kohdata vihollisen ja vaikka emme olekaan täällä sulkeaksemme häneltä tietä ase kädessä, niin täytyy kuitenkin pitää puoliaan. Palatakseni kuitenkin aineeseeni: meidän täytyy vallata enempi alaa, jotta meistä tiedettäisiin eri paikoissa yhtaikaa. Meidän täytyy siellä täällä tuhota vastarintaa tekevät, jotta leviäisi kauhu, ja meidän täytyy päästää huhuja liikkeelle joka taholle. Siksi minä luulen, että meidän täytyy hajota eri osastoiksi.

— Niin minäkin arvelen, sanoi Wolodyjowski. — Meidän lukumäärämme kasvaa ihmisten silmissä ja ne jotka pakenevat Krywonosin luo, tulevat puhumaan tuhansista.

— Herra Skrzetuski, te olette täällä päällikkönä, teidän on määräämisvalta, sanoi Podbipienta.

— Minä lähden Zinkowin kautta Solodkowcea kohden ja mikäli mahdollista vielä kauvemmaksikin, sanoi Skrzetuski, — ja te, herra Podbipienta, lähtekää te suoraan Tatarzyskan suuntaan, sinä taas, Michal, lähdet Kupiniin päin ja herra Zagloba yrittää Zbruczille Satanowin tienoilla.

— Minäkö? sanoi herra Zagloba.

— Juuri te, te olette kekseliäs ja ovela. Arvelin että mielellänne ryhtyisitte tähän yritykseen, mutta jollette tahdo, niin tulee neljättä osastoa johtamaan vahtimestari Kosmacz.

— Niin, tulee johtamaan, mutta minun komennossani! huudahti Zagloba, jonka turhamaisuutta heti tyydytti ajatus, että hän olisi erityisen osaston johtajana. — Kun minä kysyin minkätähden, niin tein sen vain siksi, että tuntui vaikealta erota teistä!

— Totta kai teillä on kokemusta sota-asioissa? kysyi Wolodyjowski.

— Minullako kokemusta? Silloin kun minä jo johdin suurempia tiedusteluosastoja kuin koko tämä joukko, silloin ei vielä yksikään haikara ollut ajatellut teidän lahjoittamistanne isällenne ja äidillenne. Koko elämäni olen palvellut sotaväessä ja palvelisin vieläkin, jollei kerran homehtunut korppu olisi pysähtynyt vatsaani kolmeksi vuodeksi. Minun piti lähteä hakemaan vastamyrkkyä Galatasta, mutta siitä vaelluksesta kerron herroille toisen kerran yksityiskohtaisesti.

— Lähtekää siis ja levittäkää edellänne tietoa, että Chmielnicki jo on lyöty ja että ruhtinas on marssinut Proskirowin ohi, sanoi herra Skrzetuski. — Älkää ottako mitään vankeja, mutta jos tapaatte tiedustelujoukkoja Kamieniecistä, niin koettakaa saada käsiinne miehiä, jotka voisivat antaa tietoja Krywonosista, sillä ne jotka tähän asti ovat joutuneet meidän haltuumme, antavat aivan vastakkaisia tietoja.

— Jospa minä tapaisinkin itse Krywonosin, jos hänelle sattumalta olisi tullut halu lähteä vakoilumatkalle, niin minä antaisin hänelle pippuria ja inkivääriä! Älkää pelätkö, hyvät herrat, kyllä minä opetan roistot laulamaan, niin, vieläpä tanssimaankin.

— Kolmen päivän perästä yhdymme sitten kaikki Jarmolincessa, mutta nyt lähtee jokainen omalle taholleen, sanoi Skrzetuksi. — Pyydän kuitenkin, että säästätte miehiä.

— Kolmen päivän perästä Jarmolincessa! toistivat Zagloba, Wolodyjowski ja Podbipienta.

KUUDES LUKU.

Kun herra Zagloba oli jäänyt yksin osastoineen, alkoi hänestä tuntua ikävältä, vieläpä suorastaan kaamealta, ja hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen läheisyyteensä Skrzetuskin, Wolodyjowskin tai herra Longinuksen, joita hän mielessään enimmin ihaili ja joiden seurassa hän tunsi olevansa täysin turvallinen, niin sokeasti hän uskoi heidän taitavuuteensa ja miehekkyyteensä.

Niinpä hän aluksi sangen synkkänä ratsasti osastonsa etunenässä, epäluuloisena katsellen joka taholle ja mielessään mittaillen vaaroja, jotka saattoivat häntä kohdata, ja mutisi:

— Olisihan mukavampaa, jos joku heistä olisi täällä. Miksi Jumala on kunkin edeltäpäin määrännyt, siksi hän on hänet luonut ja noiden kolmen tuli varmaan syntyä paarmoiksi koska he niin viihtyvät veren ääressä. Heistä tuntuu sodassa samalta kuin muista ihmisistä juomakannun ääressä, tai kuin kaloista vedessä. Se on heidän oikea alansa. Heillä on kevyet vatsat, mutta raskaat kädet. Minä olen nähnyt Skrzetuskin työssä ja tiedän kuinka kokenut, peritus, hän on. Niin hän vain suoriutuu ihmisistä kuin munkki rukouksista, se on hänen mieliammattiansa. Tuo liettualainen, jolla ei ole omaa päätä, mutta joka hakee kolmea vierasta, hänkään ei päästä lentämään silmilleen. Vähimmin tunnen tuota pikku keikaria, mutta ei ole hänkään mikään joutava ampiainen, sen tulin huomaamaan sekä siitä mitä omin silmin näin hänen tekevän Konstantinowissa että siitä mitä Skrzetuski on hänestä kertonut. Se on aikamoinen ampiainen. Onneksi hän joukkoineen ei kulje kaukana minusta ja luullakseni teen viisaimmin, jos yhdyn häneen, sillä en, hitto vieköön, oikeastaan tiedä minne minun on mentävä.

Herra Zagloba tunsi todella olevansa sangen yksinäinen maailmassa, ihan hän vaikeroi omaa yksinäisyyttään.

— Tällaista tämä nyt on, mutisi hän. — Jokaisella on joku, johon hän tähtää silmänsä, mutta kehenkäs minä. Ei ole toveria, ei isää, ei äitiä, orpo minä olen enkä mitään muuta.

Samassa läheni häntä vahtimestari Kosmacz.

— Herra komendantti, minne me olemme menossa?

— Minnekä olemme menossa? toisti herra Zagloba. — Minnekö?

Hän kohottautui suoraksi satulassa ja väänteli viiksiään.

— Kamienieciin, jos niin määrään. Ymmärrättekö, herra vahtimestari.

Vahtimestari kumarsi ja vetäytyi vaieten riveihinsä, lainkaan ymmärtämättä miksi komendantti oli suuttunut. Mutta hera Zagloba sinkautti vielä ympärilleen muutaman julman katseen, leppyi sitten ja mutisi:

— Jos minä todella saavun Kamienieciin, niin käsken antaa itselleni sata kepinlyöntiä kantapäähän turkkilaiseen tapaan. Huh, huh, olisipa joku noista muista nyt luonani, niin tuntuisi kaikin puolin rohkaisevammalta. Mitä minä teen sadalla miehellä? Mieluummin olisin aivan yksinäni, sillä silloin luottaa ihminen oveluuteensa, mutta nyt on meitä liian monta taistellaksemme viekkaudella, ja liian vähän puolustautuaksemme. Onneton ajatus silloin tuli Skrzetuskin päähän, kun hän määräsi tiedustelujoukon hajoitettavaksi. Ja minne minä oikeastaan menen? Tiedän mitä on takanani, mutta kuka sanoo minulle, mitä on edessäni? Ja kuka minulle takaa, etteivät pirut ole virittäneet siellä jotakin paulaa minua varten. Krywonos ja Bohun — hyvä pari! Nylkisivätpä heidät pirut! Varjele minua, hyvä Jumala, varsinkin Bohunista. Skrzetuski haluaa kohdata hänet — kuule häntä, Herra! Minä toivon hänelle sitä mitä hän itsekin toivottaa itsellensä, sillä olen hänen ystävänsä, amen. Kulkea rähjään tästä nyt Zbrucille asti, palaan Jarmolinceen ja tuon heille enemmän vankeja kuin he itsekään tahtovat. Se ei ole vaikeaa.

Kosmacz lähestyi häntä taasen.

— Herra komendantti, mäen takana näkyy joitakin ratsastajia.

— Ratsastakoot hiiteen! Missä, missä?

— No tuolla vuoren takana. Näin heidän lippunsa.

— Sotajoukkoko?

— Luultavasti sotajoukko.

— Purkoot heitä koirat — onko heitä paljonkin?

— En tiedä, sillä he ovat kaukana. Jos me piiloittaudumme näiden kallioiden taakse, niin voimme äkkiarvaamatta hyökätä heidän päällensä, sillä tuosta kulkee heidän tiensä. Jos heidän joukkonsa on liian suuri, niin ei ole herra Wolodyjowskikaan kaukana. Kun hän kuulee ammunnan, niin hän rientää avuksi.

Herra Zagloban päähän meni rohkeus yhtäkkiä kuin viini. Ehkäpä juuri epätoivo antoi hänelle toiminnan halun, tai ehkä myöskin toivo, että herra Wolodyjowski vielä on lähellä ja voi tulla avuksi. Hän väläytti nyt paljastettua miekkaansa ja tuijotti julmana joukkoonsa:

— Piiloon kallioitten taa! Hyökkäämme sitten heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta ja näytämme niille konnille…

Ruhtinaan lujakuriset sotamiehet käänsivät heti paikalla ratsunsa kallioitten suojaan ja asettuivat silmänräpäyksessä taistelurintamaan, valmiina odottamattomaan hyökkäykseen.

Kului hetkinen. Vihdoin alkoi kuulua lähenevien ihmisten puheensorinaa, kaiku toi paikalle iloisten laulujen säveliä ja hetken perästä kuului väijyksissä olevien korviin viulujen, säkkipillien ja helistimien ääniä. Vahtimestari lähestyi uudelleen herra Zaglobaa ja sanoi:

— Herra komendantti, eivät nuo ole sotaväkeä eivätkä kasakoita, se on hääjoukko.

— Hääjoukkoko? sanoi Zagloba. — No, kyllä minä olen heidän pelimanninaan. Odottakootpa!

Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan. Hänen jäljessään tulivat sotamiehet ja asettuivat riviin tielle.

— Seuratkaa! huusi Zagloba kauhealla äänellä. Rivi lähti ajamaan ravia, sitten täyttä neliä ja, ympäröityään kallion, asettui se yhtäkkiä hämmästyneen ja odottamattomasta näystä pelästyneen ihmisjoukon eteen.

Siinä oli todellakin talonpoikainen hääjoukko. Edellä ratsastivat säkkipillin-, teorban- ja viulunsoittajat sekä kaksi rumpalia, kaikki hiukan juovuksissa ja vinguttaen kolomyjka-nimisen hyppytanssin säveltä. Heidän jäljessänsä kulki morsian, upea tyttö tummassa hameessa, tukka hajallaan hartioilla. Hänen ympärillään ajoivat morsiustytöt, lauluja laulaen ja heiluttaen käsilleen pujotettuja seppeleitä. Kaikki tytöt olivat hevosten selässä, istuen miehen tapaan, yllä parhaimmat pukunsa ja koristettuina kedonkukkasilla. Kaukaa näyttivät he kasakkaparvelta. Toisessa rivissä ajoi oivallisen ratsun selässä sulhanen keskellä sulhaspoikia, jotka kuljettivat seppeleitä pitkien, keihäännäköisten riukujen nenissä. Saattueen jälkipäässä tulivat morsiusparin vanhemmat ja vieraat, kaikki ratsain. Viina-, sima- ja oluttynnyrejä kuljetettiin kevyillä rattailla, joiden pohjalle oli pantu olkia. Ne pitivät epätasaisella, kivisellä tiellä hauskaa kolinaa.

— Seis! huudettiin molemmin puolin. Hääsaattue joutui hämmennykseen, tytöt päästivät kimeän huudon ja vetäytyivät taaksepäin, mutta nuoret miehet ja vanhemmat sulhaspojat kiidättivät eteenpäin, uljaasti suojellakseen naisväkeä odottamattomalta hyökkäykseltä.

Herra Zagloba karautti heidän eteensä, heilautti sapeliansa, tuijotti pelästyneitä talonpoikia silmiin ja ärjyi:

— Haa, senkin sontiaiset, koiranhännät, kapinoitsijat! Teidän tekee mielenne nousta kapinaan, pidätte Krywonosin puolta, lurjukset, eikö niin? Kuljette vakoilulla, suljette sotajoukolta tien ja nostatte kätenne aatelia vastaan — kyllä minä teille näytän, te kunnottomat koiransielut. Minä käsken takoa teidät jalkapuuhun, annan pistää paaluun, te lurjukset, pakanat! Nyt saatte maksaa kaikista rikoksistanne.

Sulhasen saattomies, vanhus, joka oli valkea kuin kyyhkynen, hypähti ratsun selästä maahan, läheni aatelismiestä ja nöyrästi tarttuen kädellään hänen kannukseensa, alkoi syvään kumarrella ja rukoilla.

— Armahtakaa meitä, jalosukuinen ritari, älkää tuhotko ihmisraukkoja. Jumala on todistajamme, että olemme viattomia. Me emme ole matkalla kapinallisten luo, me tulemme Husiatynin kirkosta, jossa olemme vihityttäneet sukulaisemme, seppä Dimitrin tynnyrintekijän tyttären Ksenian kanssa. Me kuljemme hääsaatossa ja menemme hääpitoihin.

— Ne ovat viattomia ihmisiä, kuiskasi vahtimestari.

— Mitä vielä, konnia ne ovat, ovat tulleet Krywonosin luota pitämään häitään! karjui Zagloba.

— Surmatkoon hänet kuumetauti! huusi ukko. — Me emme ole häntä nähneetkään, olemme köyhiä ihmisiä. Armahtakaa meitä, jalosukuinen herra, sallikaa meidän mennä, emme tee kenellekään pahaa, vaan tiedämme oman velvollisuutemme.

— Te lähdette niiniköysiin sidottuina Jarmolinceen…

— Me lähdemme minne käskette, herra. Teidän asianne on käskeä, meidän totella. Mutta osoittakaa meille armo, jalo ritari: sanokaa herroille sotamiehille etteivät tekisi meille pahaa. Ja meille, yksinkertaisille ihmisille, suokaa anteeksi, me pyydämme teiltä kaikkein nöyrimmästi: tulkaa ja juokaa kanssamme äskenvihittyjen onneksi. Juokaa, teidän armonne, yksinkertaisten ihmisten iloksi, niinkuin jumala ja pyhät evankeliumit opettavat.

— Älkää vain luulko, että minä silti säästän teitä, jos juonkin kanssanne, sanoi herra Zagloba ankarasti.

— Ei, hyvä herra, huudahti ukko iloisena, — emme sellaista luule. Hei soittajat, huusi hän musiikille, — soittakaa jalosukuiselle ritarille, sillä jalosukuinen ritari on hyvä ja te, pojat, juoskaa noutamaan ritarille makeaa simaa. Hän ei tee vääryyttä köyhille ihmisille. Pian, pojat, pian. Kiitoksia, hyvä herra…

Pojat riensivät minkä jaksoivat tynnyrien luo ja samalla alkoivat rummut rämistä ja viulut vinkua. Säkkipillinsoittaja pullisti poskensa ja puserteli pillin säkkiä kainalonsa alla. Sulhaspojat heiluttelivat seppeleitä riukujen päissä. Tämän nähdessään alkoivat sotajoukotkin liketä saattuetta, sotamiehet vääntelivät viiksiään, hymyilivät ja katselivat talonpoikien olkapäiden yli nuoreen joukkoon. Laulu viritettiin uudestaan, pelko meni menojaan, kuuluipa sieltä täällä iloisia huutojakin — u-haa, u-haa!

Mutta herra Zagloban kasvot eivät niinkään yhtäkkiä kirkastuneet, vielä silloinkin, kun hänelle jo oli tarjottu tuoppi simaa, hän itsekseen mutisi:

— Senkin konnat ja lurjukset!

Vieläpä silloinkin, kun hän jo oli sukelluttanut viiksensä siman tummaan pintaan, olivat hänen kulmansa rypyssä. Hän nosti tuopista päänsä ja, siristäen silmiänsä ja maiskutellen huuliansa, alkoi maistella juomaa. Sitten kuvastui hänen kasvoillaan sekä hämmästys että suuttumus.

— Mitä aikoja me elämmekään, murisi hän, — moukat juovat tuollaista simaa! Jumala, sinä näet sen etkä rankaise heitä.

Tämän sanottuaan hän kallisti tuoppia ja tyhjensi sen pohjaan asti.

Häävieraat olivat jo saaneet rohkeutta ja tulivat joukolla pyytämään herra Zaglobalta, että hän ei tekisi heille pahaa, vaan päästäisi heidät vapauteen. Muiden mukana tuli myöskin morsian, Ksenia, ujona, vavisten, silmät kyynelissä, posket hehkuen ja ihanana kuin aamurusko. Lähestyessään hän liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen ja sanoi:

— Armahtakaa meitä, herra! sekä suuteli herra Zagloban keltaista saapasta.

Silloin aatelismiehen sydän yhtäkkiä suli kuin vaha.

Hän pisti käden nahkaiseen vyöhönsä ja kaivoi sieltä esiin viimeiset kultadukaatit, jotka ruhtinas hänelle oli aikoinaan antanut, sekä sanoi Ksenialle:

— Kas tuossa. Siunatkoon Jumala sinua samoin kuin kaikkea viattomuutta.

Mielenliikutus ei sallinut hänen jatkaa. Sillä tuo solakka, tummakulmainen Ksenia toi hänen mieleensä ruhtinattaren, jota herra Zagloba rakasti omalla tavallaan. Missähän tuo raukka nyt on ja varjelevatko häntä pyhät enkelit? ajatteli hän. Hän oli jo käynyt aivan helläksi, ollen valmiina sulkemaan jokaisen syliinsä ja veljeilemään hänen kanssansa.

Mutta hääväki, joka näki hänen jalon tekonsa, alkoi ilosta huutaa, laulaa ja tunkeutua hänen likellensä suutelemaan hänen takkinsa helmoja. "Hän on hyvä!" toistettiin joukossa, "kultainen ljahi, antaa dukaatteja, ei tee pahaa… hyvä herra… hänen onnekseen ja menestyksekseen!"

Viulunsoittaja aivan vapisi vinguttaessaan viuluaan, säkkipillin puhaltaja puhalsi silmät selällään ja rummuttajien kädet kerrassaan väsyivät. Vanha tynnyrintekijä, joka nähtävästi oli pelkuri ja joka tähän asti oli pysytellyt selkäpuolella, astui nyt esille ja tuli yhdessä vaimonsa ja sulhasen äidin, vanhan sepänvaimon, kanssa kumartaen pyytämään herraa taloonsa häihin, sanoen, että heille olisi suuri kunnia saada sellainen vieras ja nuorille se olisi hyvä enne, sillä muuten käy heidän huonosti. Heidän jälkeensä kumarsivat sulhanen ja mustakulmainen Ksenia, joka jälkimäinen, vaikka olikin yksinkertainen tyttö, heti oli huomannut, että hänen pyyntönsä auttaa enimmin. Ja nuodemiehet huusivat, että talo ei ole kaukana eikä ritarin tarvitse tehdä kierrosta sekä että vanha tynnyrintekijä kotona tarjoaa vielä parempaa simaa. Herra Zagloba katsahti sotamiehiinsä. Kaikilla hypähtelivät viikset niinkuin jäniksellä huulikarvat, he odottelivat jo tanssin ja juominkien kaikkia iloja. Ja vaikka he eivät uskaltaneetkaan pyytää päästä häihin, niin armahti herra Zagloba heitä ja hetken perästä hän itse, nuodemiehet, nuori väki ja sotamiehet paraimmassa sovinnossa kulkivat taloa kohden. Talo ei todellakaan ollut kaukana ja vanha tynnyrintekijä oli rikas mies. Siksipä muodostuivat häätkin meluisiksi. Kaikki joivat vahvasti ja herra Zagloba innostui niin, että oli kaikessa ensimäisenä. Vihdoin alkoivat kummalliset menot. Vanhat eukot veivät Ksenian kamariin ja sulkeutuivat sinne hänen kanssaan. He viipyivät siellä kauvan, sitten he tulivat ulos ja todistivat, että nuorikko on kuin kyyhkyinen ja lilja. Nyt valtasi ilo koko seuran, kaikki kohottivat huudon: Onneksi, menestykseksi! Naiset taputtivat käsiään ja huusivat: Kuinka kävi? Eivätkö sanoneet? Pojat tömistelivät jalkojansa ja jokainen tanssi yksinään, tuoppi kädessä, josta hän kamarin oven edessä joi "onneksi". Samalla tavalla tanssi myöskin herra Zagloba, osoittaen syntyperänsä jaloutta vain sillä, että oven edessä joi puolta suuremmasta astiasta. Sitten veivät tynnyrintekijä ja hänen vaimonsa sekä sepänvaimo nuoren Dimitrin kamariin, mutta kun nuorella Dimitrillä ei ollut isää, niin pyydettiin kumartaen herra Zaglobaa olemaan isän sijaisena. Hän suostui ja lähti muiden mukana. Koko tämän ajan oli tuvassa hiljaista, vain sotamiehet, jotka joivat pihalla majan edessä, pitivät melua, huudellen ilossaan tatarilaiseen tapaan Allahia ja ammuskellen muutamia laukauksia. Suurin ilo ja melu alkoi kuitenkin vasta silloin, kun vanhemmat palasivat tupaan. Vanha tynnyrintekijä syleili iloissaan sepänvaimoa, pojat tulivat tynnyrintekijän vaimon luo, nostivat häntä ilmaan ja naiset ylistivät häntä siitä, että hän oli varjellut tytärtään kuin silmäteräänsä, kuin kyyhkystä ja liljaa. [Tämänaikaisista talonpoikaishäistä on antanut kuvauksen ranskalainen Beauplan, joka oli nähnyt ne omin silmin.] Senjälkeen lähti herra Zagloba hänen kanssansa tanssimaan. He alkoivat vastapäätä toisiansa koputtamalla jalkojaan lattiaan ja Zagloba taputti käsiään yhteen, istuutui kyykkysilleen, hypähti siitä taas ylös ja löi koroillaan permantoon niin että lastut lentelivät palkeista ja hiki virtoina valui alas hänen otsaansa. Heidän jäljessään lähti tanssimaan jokainen joka mahtui tupaan, joka taas ei mahtunut, tanssi pihalla, tytöt poikien ja sotamiesten kanssa. Tynnyrintekijä avautti yhä uusia tynnyrejä. Vihdoin siirtyi koko hääväki tuvasta pihamaalle. Siellä sytytettiin kuivista arokasveista ja päreistä tehty rovio, oli näet jo myöhäinen yö ja kemut muuttuivat vähitellen hurjiksi juomingeiksi. Sotamiehet ampuivat pyssyillään kuin parhaimman taistelun aikana.

Herra Zagloba oli punaisena, hikisenä ja horjuillen kokonaan unohtanut mitä hänelle oli tapahtunut ja missä hän oli. Humalahöyryjen läpi näki hän puhekumppaliensa kasvot, mutta vaikka hänet olisi pistetty paaluun, niin hän ei olisi osannut sanoa, keitä nämä puhekumppalit olivat. Hän muisti, että hän on häissä, mutta kenen häissä? Aa — varmaan Skrzetuskin ja ruhtinattaren! Tämä ajatus tuntui hänestä todenmukaisimmalta, se istui lopulta kuin naula hänen päässään ja täytti hänet sellaisella ilolla, että hän alkoi kuin hullu huutaa: "eläkööt herrat veljet… rakastakaamme toinen toisiamme!" Ja yhä uudestaan hän täytti tuoppinsa: "Sinun käsiisi, herra veli… meidän ruhtinaamme terveydeksi! Kunpa meidän kävisi hyvin… kunpa isänmaa onnellisesti pääsisi tästä kouristuksesta…!" Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hän kompasteli käydessänsä tynnyrin luo, ja hän kompasteli kompastelemistaan, sillä maassa makasi jo liikkumattomia ruumiita kuin taistelukentällä. "Hyvä Jumala!" huudahti herra Zagloba, "ei ole enään miehuutta tässä maassa. Herra Laszcz yksin osaa juoda ja toinen samanlainen on Zagloba. Mutta kaikki muut — hyvä Jumala!" Ja hän nosti surullisena silmänsä taivasta kohden. Samassa hän huomasi, että taivaan kappaleet eivät enään lepääkään liikkumattomina, kultaisten naulojen kaltaisina, taivaan kannella, vaan väräjävät ikäänkuin aikoisivat hypätä pois paikoiltaan. Toiset muodostavat piirejä, kolmannet tanssivat kasakkaa toinen toisiansa vastaan. Tämä saattoi herra Zagloban peräti hämilleen ja hämmästyneelle sielulleen hän sanoi: "Minä yksinkö vain olen selvänä koko maailman kaikkeudessa?"

Mutta yhtäkkiä sekä maa että tähdet vavahtivat kauheasti pyörien ja herra Zagloba luuhistui pitkälleen maahan. Pian näki hän hirvittäviä unia. Hänestä tuntui, että painajaiset istahtivat hänen rinnalleen, ahdistivat ja nujersivat häntä maata vasten, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. Samalla kuului korviin rähinää ja ikäänkuin laukauksia. Jokin räikeä valo tunki hänen suljettujen silmälautojensa läpi ja häikäisi häntä sietämättömällä loisteella. Hän koetti herätä, avata silmänsä, mutta ei voinut. Hän tunsi, että hänelle tapahtuu jotakin tavatonta, että hänen päänsä hervahtaa taaksepäin ikäänkuin häntä kuljetettaisiin käsistä ja jaloista. Sitten hänet valtasi käsittämätön kauhu. Hänen oli paha, hyvin paha ja raskas olla. Vihdoin pääsi hän puolittain tajuihinsa, mutta kummallista: tämä puolinainen tajunta tuli heikkouden seurassa, jollaista ei hän vielä koskaan ollut tuntenut. Vielä kerran koetti hän liikahtaa, mutta kun ei se onnistunut, niin hän selvenemistään selveni horroksestaan ja avasi silmänsä.

Silloin tapasi hänen katseensa silmäparin, joka ahneesti tuijotti häneen. Nuo silmäterät olivat mustat kuin hiili ja niin kaameat, että nyt jo täydelleen herännyt herra Zagloba ensi hetkessä luuli itse pirun häntä katselevan. Hän sulki uudelleen silmänsä, samassa taasen avatakseen ne. Yhä katselivat häneen silmät itsepintaisesti ja hellittämättä. Kasvot näyttivät hänestä nyt tutuilta.

Yhtäkkiä vavisutti herra Zaglobaa aina ytimiin asti. Kylmä hiki alkoi valua alas pintaa ja pitkin selkää, kiireestä kantapäihin kävivät kauhistuksen väreet. Hän oli tuntenut Bohunin kasvot.

SEITSEMÄS LUKU.

Zagloba makasi samassa tuvassa, missä häitä oli vietetty, liekaan sidottuna, liekapuuna oma sapelinsa, kauhea kasakka istui rahilla jonkun matkan päässä ja katseli iloksensa vankinsa kauhua.

— Hyvää iltaa, hyvä herra, sanoi hän huomatessaan, että hänen uhrinsa oli avannut silmänsä.

Herra Zagloba ei vastannut mitään, mutta yhdessä silmänräpäyksessä tuli hän niin tajuihinsa kuin jos ei hän olisi lainkaan maistanut viiniä. Vain pelon pöyristykset, jotka vasta olivat laskeutuneet hänen kantapäihinsä asti, nousivat jälleen päätä kohden ja ydin hänen luissaan jähmettyi jääksi. Sanotaan hukkuvan ihmisen viime hetkellään selvästi näkevän koko menneisyytensä, muistavan kaikki ja samalla olevan täysin selvillä siitä mitä hänelle tapahtuu. Sellainen näkemisen ja muiston selvyys oli tällä hetkellä herra Zagloballa ja tämän selvyyden viimeisenä ilmaisuna oli hiljainen, huulille pysähtynyt huudahdus:

— Tuo se vasta antaa minulle selkäsaunan! Mutta kasakka vain toisti tyynesti:

— Hyvää iltaa, hyvä herra!

— Brrrrr, ajatteli Zagloba. — Tahtoisinpa mieluummin nähdä hänet raivon vallassa.

— Ettekö tunne minua, herra aatelismies? — Nöyrin palvelijanne. Kuinka jaksatte?

— Meneehän tuo. Mutta mitenkä teidän terveytenne laita on? Omastani kyllä pidän huolta.

— En ole Jumalalta rukoillut itselleni tämänkaltaista tohtoria ja epäilen suuresti voinko sulattaa teidän lääkkeenne. Tapahtukoon joka tapauksessa Jumalan tahto.

— No niin, sinä olet kerran parantanut minut, nyt osotan minä puolestani kiitollisuuttani sinulle. Mehän olemme vanhoja ystäviä, muistatko kuinka Rozlogissa sidoit pääni, muistatko?

Bohunin silmät alkoivat kimmeltää kuin kaksi rubiinia ja viiksien viiva piteni hänen kaameasti hymyillessään.

— Muistan, sanoi Zagloba, — että minä olisin saattanut sysätä veitsen sinun rintaasi, mutta etten sysännyt.

— Olenkos minä sitten sysännyt veitsen sinun rintaasi, tai olenko edes aikonutkaan sysätä? En, sinä olet päinvastoin minun pikku lemmikkini, kullannuppuni ja minä tulen varjelemaan sinua kuin silmäterääni.

— Olenhan minä aina sanonut, että sinä olet kunnon ritari, sanoi Zagloba, joka oli ottavinaan Bohunin sanat täydeksi todeksi ja jonka pään läpi samassa välkähti ajatus: nähtävästi hän miettii minua varten jotakin herkullista kidutustapaa, nähdäänpä vain, etten minä tule kuolemaan tavallista kuolemaa.

— Oikein sanoit, virkkoi Bohun, — sinä olet sinäkin kunnon ritari! Olemme etsineet toisiamme ja vihdoin löytäneet.

— Minä, totta puhuen, en ole hakenut sinua, mutta kiitän hyvistä sanoistasi.

— Jonkun ajan päästä sinä ehkä kiität minua enemmästäkin ja minä puolestani kiitän sinua siitä, että veit tyttökultani Rozlogista Bariin. Sillä sieltä minä hänet löysin ja nyt minä mielelläni kutsuisin sinut häihin. Mutta valitettavasti niitä ei voi viettää tänään eikä huomenna, sillä nythän on sota. Ja sinä olet vanha mies ehket enään elä siihen asti.

Huolimatta tilansa kaameudesta, heristi Zagloba korviansa.

— Häihinkö? mutisi hän.

— No kuinkas muuten? sanoi Bohun. — Olenko minä talonpoika että orjuuttaisin hänet ilman pappia enkä vaatisi häntä vihille Kiovaan. Ethän suinkaan sinäkään moukkaa varten pelastanut häntä Bariin, vaan atamania ja hetmania…

— Niin kai, mietti Zagloba.

Sitten hän käänsi päänsä Bohunia kohden ja sanoi:

— Käske päästää irti siteeni.

— Makaa sinä vain hiukkasen ennenkuin lähdetään, sinähän olet vanha ja tarvitset lepoa. Koska nyt kerran olet minun ystäväni, niin saatan sinut toisen ystäväni Krywonosin luo. Sitten me yhdessä pidämme huolta siitä, että sinun on kaikin puolin hyvä olla.

— Kyllä minun vain tästä tulee lämmin ollakseni, mutisi Zagloba itsekseen ja pelon pöyristykset kävivät uudelleen ja uudelleen pitkin hänen selkäänsä. Vihdoin hän alkoi:

— Tiedänhän minä, että sinä vihaat minua, mutta aivan suotta syyttä, sen tietäköön Jumala. Mehän oleskelimme yhdessä Czehrynissä ja tyhjensimme siellä yhdessä monta tuopillista, sillä minulla oli isän rakkaus sinua kohtaan sinun ritarillisen uljuutesi takia, jonka vertaa ei ole koko Ukrainassa. Ja entä kuinka kävi? Asetuinko minä ehkä sinun tiellesi? Jollen silloin olisi lähtenyt kanssasi Rozlogiin, niin me yhä vieläkin eläisimme hyvässä ystävyydessä. Ja miksikäs minä lähdin kanssasi, jollen myötätunnosta sinua kohtaan. Ja jollet sinä olisi tullut raivoihisi, jollet olisi murhannut onnettomia ihmisiä, niin — Jumala on todistajani — minä en ikinä olisi astunut poikkiteloin tiellesi. Mitä varten minä sekaantuisin vieraitten asioihin? Tietysti minä olisin suonut tytön sinulle mieluummin kuin kenellekään muulle. Mutta huolimatta tatarilaisista avuistasi, muistutti omatunto minulle, että oltiin aatelistalossa. Ethän sinä itsekään minun sijassani olisi menetellyt toisin. Olisin minä puolestani voinut lähettää sinut pois tästä maailmasta, siitä olisi ollut minulle vain etua, mutta miksikäs en tehnyt sitä? Siksi, että olen aatelismies ja että minua hävetti. Häpeä nyt sinäkin, sillä minä kyllä tiedän, että sinä tuossa tahdot kiusotella minua, Onhan tyttö joka tapauksessa käsissäsi. Mitä siis tahdot minusta? Enkö ole varjellut aarrettasi kuin silmäterääni. Koska olet jättänyt hänet koskemattomaksi, niin osottaa se, että sinussa on ritarin kunnia ja omatunto. Mutta kuinka sinä voit tarjota hänelle kättä, jonka tahraat minun viattomassa veressäni? Voitko hänelle sanoa: minä annoin miehen, joka pelasti sinut talonpoikien ja tatarien käsistä, kidutettavaksi. Häpeä nyt ja päästä minut irti näistä kahleista ja vankeudesta, johon petoksella sait minut! Sinä olet nuori etkä tiedä mikä sinua saattaa kohdata, mutta minun kuolemastani voi Jumala rangaista sinua sen kautta mikä sinulle on rakkainta.

Raivosta kalpeana nousi Bohun rahilta, läheni Zaglobaa ja alkoi läähättäen puhua:

— Sinä likainen sika, minä käsken tästä nylkeä sinut nöyremmäksi. Poltatan sinut hiljaisella tulella, ruoskitan sinut, revitän kappaleiksi.

Raivon vallassa tarttui hän vyöllään riippuvaan puukkoon ja pusersi sitä hetken suonenvedontapaisesti kädessään. Jo välkkyi terä herra Zagloban silmien edessä, mutta kasakka hillitsi mielensä, painoi puukon jälleen tuppeen ja huudahti:

— Pojat!

Kuusi zaporogilaista riensi tupaan.

— Ottakaa tuo raato ja heittäkää navettaan, mutta varjelkaa kuin silmäterää.

Kasakat riuhtaisivat mukaansa herra Zagloban, kaksi piti kiinni käsistä, kaksi jaloista ja yksi takaapäin tukasta. He nostivat hänet pois tuvasta, kantoivat pihan poikki ja heittivät vihdoin tunkiolle navettaan. Senjälkeen pantiin ovet kiinni ja vankia ympäröitsi täysi pimeys. Ainoastaan seinähirsien läpi ja katon rajasta tunkeutui sinne tänne yön kalpeaa valoa. Hetken perästä herra Zagloban silmät jo olivat tottuneet pimeyteen. Hän katseli ympärilleen ja näki, että navetassa ei ole sikoja eikä kasakoita. Viimemainittujen puhe kuului muuten selvästi jokaisen neljän seinän läpi. Nähtävästi oli koko talon ympärille asetettu kiinteä vahtiketju, mutta tästä kaikesta välittämättä vaipui herra Zagloba sikeään lepoon.

Ennen kaikkea: hän oli vielä hengissä! Kun Bohun oli väläytellyt veistänsä hänen silmäinsä edessä, oli hän ollut varma, että hänen viimeinen hetkensä jo on lyönyt. Hän oli uskonut henkensä Jumalan haltuun — tosin kyllä suurimmassa pelossa. Mutta Bohun oli nähtävästi päättänyt säästää hänet tarkemmin harkittua kuolemaa varten. Hän ei ainoastaan halunnut kostaa, vaan erityisesti tyydyttää itseänsä kostamalla sille, joka oli riistänyt häneltä hänen kaunottarensa, vahingoittanut hänen kasakkakunniaansa ja verhonnut hänet pilkkaan aivan kuin lapsi pannaan kapaloon. Herra Zagloban edessä oli siis hyvin surullinen tulevaisuuden näköala, mutta vastaiseksi häntä kuitenkin lohdutti ajatus, että vielä hän on hengissä, että hänet luultavasti viedään Krywonosin luo ja vasta siellä pannaan piinapenkkiin — sanalla sanoen, että hänellä siis on muutamia, ehkäpä montakin päivää edessään. Sillävälin hän nyt makaa itsekseen navetassa ja saattaa yön hiljaisuudessa miettiä ovelia keinoja.

Tämä oli ainoa hyvä puoli asiassa. Mutta heti kun pahat johtuivat hänen mieleensä, alkoivat pelon pöyristykset tuhatlukuisina kierrellä hänen selkäänsä. Ovelat keinot!…

— Jos tässä navetassa makaisi sika, mutisi herra Zagloba, — niin hänellä olisi käytettävänään enemmän keinoja kuin minulla, sillä hänellä ei olisi liekakeppinä oma sapeli. Vaikkapa itse Salomo makaisi täällä sidottuna, niin ei hän olisi viisaampi omia roimahousujansa tai minun saappaani korkoa. Oi hyvä Jumala, mistä sinä minua rankaiset? Niin monen monituisen ihmisen joukosta tahdoin minä enimmin välttää juuri tuota yhtä konnaa ja sellainen on kohtaloni, että juuri häntä en voinut välttää. Minun nahkaani tullaan vanuttamaan niinkuin schwiebusilaista verkaa. Jos joku toinen olisi saanut minut käsiinsä, niin olisin selittänyt liittyväni kapinaan ja sitten paennut. Mutta jollei kukaan toinenkaan olisi sitä uskonut, niin vielä vähemmän tämä. Minä tunnen, että sydämeni jähmettyy. Pirut ovat tuoneet minut tänne. Hyvä Jumala, en voi liikuttaa kättä enkä jalkaa, hyvä Jumala!

Mutta hetken perästä mietti herra Zagloba, että jos hänen kätensä ja jalkansa olisivat vapaina, niin hän pikemmin voisi ryhtyä johonkin ovelaan keinoon. Entä jos tästä sentään koettaisi jotakin. Jos hänen onnistuisi temmata sapeli polviensa alta, niin kaikki muu menisi helpommin. Mutta kuinkas sen saa sieltä temmaistuksi? Hän kääntyi kyljelleen. Ei auttanut! Herra Zagloba vaipui mietteisiin.

Sitten alkoi hän yhä nopeammin ja nopeammin liikutella omaa selkäänsä ja jokaisen liikkeen mukana hän solui puoli tuumaa eteenpäin. Hänen tuli kuuma, hänen tukkansa oli hiessä pahemmin kuin tanssittua. Vuoroin häntä väsytti niin että täytyi levätä, vuoroin hän taas keskeytti työnsä siitä syystä, että hänestä tuntui siltä kuin joku kasakoista olisi tullut ovelle. Sitten hän alkoi uudella innolla, päästen vihdoin seinälle asti.

Nyt rupesi hän heiluttelemaan itseään toisella tavalla, ei pitkinpäin, vaan kyljeltä kyljelle, niin että hän joka kerralla hiljaa löi seinään sapelinsa päällä. Se solui näet siten polvien alta, painuen yhä enemmän sisäänpäin kahvan puolelle.

Herra Zagloban sydän takoi kuin vasara, sillä hän huomasi, että tämä keino tepsii.

Ja hän työskenteli edelleen, koettaen tehdä lyönnin niin hiljaa kuin suinkin ja vain silloin, kun kasakkain keskustelu teki kevyet lyönnit kuulumattomiksi. Vihdoin tuli hetki, jolloin tupen pää oli kyynärpään ja polven tasalla ja jolloin vielä muutama heilutus seinää kohden ei enään voinut työntää sitä sisäänpäin.

Sensijaan toisella puolella jo riippui melkoinen ja paljon raskaampi osa sapelia, siihen kun kuului myöskin kahva.

Kahvassa oli risti, niinkuin käyrissä, leveissä sapeleissa tavallisesti; herra Zagloba pani turvansa tähän ristiin. Ja hän alkoi nyt heiluttelunsa kolmatta kertaa, mutta tällä kertaa hänen ponnistustensa tarkoituksena oli kääntyä jaloin seinää vastaan. Saatuansa aikaan tämän, hän alkoi liikkua pitkinpäin. Sapeli oli vielä kinttujen ja käsivarsien välissä, mutta kahva tarttui vähän päästä permannon epätasaisuuksiin. Vihdoin alkoi risti käydä yhä lujemmin kiinni. Herra Zagloba heilautti: itseään viimeisen kerran ja hetkeksi naulasi ilo hänet kiinni paikalleen.

Sapeli höltyi irralleen tupesta.

Zagloba otti silloin kätensä polvien alta ja vaikka hänen kämmenensä vielä olivat siteissä, tarttui hän niillä sapeliin. Tuppea piteli hän kiinni jaloin ja veti ulos terän.

Siteiden poikkileikkaaminen jaloista oli nyt vain hetken työ.

Vaikeampaa oli saada siteet leikatuiksi poikki kämmenistä. Herra Zagloban täytyi asettaa sapeli tunkiolle, selkä alaspäin ja terä ylöspäin ja terää vastaan sahata köysiä siksi kunnes ne menivät poikki.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, ei hän ollut ainoastaan vapaa, vaan myöskin asestettu.

Hän veti syvältä henkeään, teki ristin merkin ja kiitti Jumalaa.

Mutta päästä kahleiden katkomisesta siihen, että on vapaa Bohunin käsistä — siihen oli vielä pitkä matka.

— Mitäs nyt? kysyi itseltään herra Zagloba.

Eikä hän keksinyt vastausta. Navetan ympärille oli vahdeiksi asetettu kasakoita, niitä oli siellä yhteensä noin sata. Ei hiirikään olisi päässyt huomaamatta pujahtamaan niiden välitse, saatikka sitten niin paksu mies kuin herra Zagloba.

— Minä huomaan, että alan käyttää kantapäitäni, sanoi hän itsekseen, — mutta kekseliäisyyteni tällä hetkellä tuskin on sen arvoinen, että sillä voisi edes rasvata saappaat. Parempaa rasvaa totta totisesti ostaa unkarilaisilta markkinoilla. Jollei Jumala nyt lähetä minulle jotakin keinoa, niin minusta pian tehdään paistia korpeille. Mutta jos hän lähettää keinon, niin olen minä valmis aina elämään puhtaudessa niinkuin herra Longinus.

Kasakkain äänekkäämmäksi käynyt puhe seinän takana keskeytti hänen mietiskelynsä. Hän hypähti pystyyn ja vei korvansa hirsien rakoa vastaan.

Kuivista honkapalkeista kaikuivat äänet kuin teorban kopasta. Sanat kuuluivat ihan selvästi.

— Minnekkä me täältä lähdemme, isä Owsiwuj? kysyi eräs ääni.

— En tiedä, varmaan Kamienieciin, vastasi toinen.

— Kaikkia kanssa, hevoset jaksavat tuskin laahata jalkoja perässään. Eivät ne jaksa sinne asti.

— Siksipä me olemme pysähtyneetkin tänne. Aamulla ne jo ovat levänneet.

Syntyi hetkisen vaitiolo. Sen jälkeen puhui ensimäinen ääni hiljemmin kuin edellinen:

— Mutta minusta tuntuu, että atamani marssii Kamieniecin luota Jampolin taakse.

Zagloba pidätti henkeään.

— Vaikene, jos pääsi on sinulle kallis! kuului vastaus. Taasen syntyi hetken vaitiolo. Vain toisten seinien takaa kuului kuisketta.

— Kaikkialla niitä on, kaikkialla vaanivat, murisi Zagloba.

Ja hän meni vastakkaista seinää kohden.

Nyt kuului rouskutusta, hevoset kun söivät rehuaan, sekä korskunaa. Hevoset nähtävästi olivat pystyssä, mutta kasakat keskustelivat, maaten niiden välillä, sillä äänet tulivat alhaalta päin.

— Hohhoh, sanoi yksi, — me ratsastimme tänne syömättä, nukkumatta ja syöttämättä hevosiamme, vain sitä varten, että joutuisimme pantaviksi paaluun Jareman leirissä.

— Onko varmaa, että hän jo on täällä?

— Ihmiset, jotka pakenivat Jarmolincesta olivat nähneet hänet aivan niinkuin minä nyt näen sinut. Kauheita he kertovat hänestä. Hän kuuluu olevan iso kuin honka, otsassa on kaksi palavaa hiiltä ja lohikäärme on hevosena hänen allaan.

— Jumala armahtakoon!

— Meidän kai on määrä ottaa tuo ljahi ja hänen sotamiehensä ja lähteä pakoon.

— Kuinka pakoon? Hevosethan jo muutenkin ovat kaatumaisillaan.

— Hullusti ovat asiat, rakkaat veljet. Jos minä olisin atamani, niin leikkaisin tuon ljahin kaulan poikki yksintein ja palaisin Kamienieciin vaikkapa jalkaisin.

— Me otamme hänet mukaamme Kamienieciin. Siellä saavat atamanimme leikkiä hänen kanssaan.

— Pikemmin leikkivät pirut teidän kanssanne, mutisi Zagloba.

Vaikka Zagloba kauhistuksissaan ajattelikin Bohunia, tai ehkäpä juuri siksi, vannoi hän itselleen, ettei antaudu elävänä. Hän on vapaa kahleista, hänellä on sapeli käsissään, hän puolustaa itseään. Jos hakkaavat hänet maahan, niin hakatkoot, elävänä ainakaan eivät saa.

Kaikesta päättäen tavattomasti uupuneiden hevosten korskuna ja läähätys teki keskustelun kuulumattomaksi, mutta antoi sensijaan jonkinlaista vauhtia herra Zagloban ajatuksille.

— Jospa minä pääsisinkin tuon seinän läpi ja voisin äkkiarvaamatta istuutua hevosen selkään! ajatteli hän. — Onhan yö ja ennenkuin huomaisivatkaan mitä on tapahtunut, olisin minä jo kadonnut heidän näkyvistään. Noissa rotkoissa on päivälläkin vaikea ajaa pakenijaa takaa, saatikka sitten pimeydessä. Jospa Jumala vain antaisi minulle tilaisuuden.

Mutta tilaisuus ei ollut helposti saatavissa. Sitävarten olisi täytynyt kaataa seinä, johon olisi tarvittu herra Podbipientan voimat, tai olisi täytynyt kaivautua seinän alitse kuin kettu, mutta silloin taas olisi se varmaan kuultu ja huomattu ja karkuri olisi otettu niskasta kiinni ennenkuin hän olisi saanut jalkansa jalukseen.

Herra Zagloban päähän pälkähtivät tuhannet oveluudet, tuhannet keinot, mutta juuri siksi että niitä oli tuhansia, ei yksikään esiintynyt selvänä.

— Ei auta enään mikään, täytyy panna nahkansa alttiiksi, ajatteli hän.

Ja hän ryntäsi kolmatta seinää kohden. Yhtäkkiä löi hän päänsä jotakin kovaa vastaan. Hän tunnusteli: siinä oli portaat. Hän ei ollutkaan sikoläätissä, vaan puhvelinavetassa ja siinä oli puolet pituudesta ullakkona, jota käytettiin olki- ja heinäsuojana! Hetkeäkään epäilemättä herra Zagloba kiipesi ylös.

Sitten hän istuutui, hengähti ja veti verkalleen portaat ylös perässään.

— No nyt minä olen linnoituksessa, mutisi hän. — Vaikkapa löytäisivät toisetkin raput, niin eivät äkkiä saa minua käsiinsä. Jollen minä halkaise kahtia ensimäistä kalloa, joka kohoaa tänne ylös, niin kärvennettäköön minut paistiksi. Niin, piru vieköön, sanoi hän samassa, — he voivat todellakin minut sekä kärventää että paistaa ja vieläpä sulattaa rasvaksikin. Mutta koettakootpas vain! Silloin saavat kuin saavatkin polttaa navetan eivätkä kuitenkaan ota minua elävänä käsiinsä. Minusta taas on yhdentekevää noukkivatko korpit minua raakana tai paistettuna. Kunhan vain pääsen noiden rosvojen käsistä, niin vähät muusta, ja minä toivon, että se vielä jollakin keinoin onnistuu.

Herra Zagloba siirtyi helposti äärimmäisestä epätoivosta toivoon. Yhtäkkiä sai hän sellaisen luottamuksen itseensä kuin jos hän olisi ollut ruhtinas Jareman leirissä. Eikä hänen asemansa kuitenkaan ollut paljoakaan parantunut. Hän istui navetanparvella ja sapeli kourassa saattoi hän todella kauvan puolustaa pääsyä sinne. Mutta siinä olikin kaikki. Navetan parvelta oli vapauteen pitkä tie, sillä alhaalla odottivat häntä seinänvierellä vaanivien kasakkain piikit.

— Mitähän tästä vielä tulee? mutisi herra Zagloba ja alkoi, varovasti lähennellen kattoa, kaivella ja repiä katto-olkia avatakseen itselleen "prospectuksen" maailmaan.

Tämä kävi jotenkin helposti, sillä tappaaksensa valvomisensa yksitoikkoisuutta keskustelivat kasakat yhä seinämällä ja lisäksi puhalsi kova tuuli, joka humisten läheisissä puissa vaimensi katto-olkien liikuttelemisesta syntyneen hälyn.

Hetken perästä oli aukko valmis. Herra Zagloba pisti päänsä ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen.

Yö alkoi jo väistyä ja taivaan itäisellä rannalla tuntui ensimäinen päivänsalo. Sen kalpeassa valossa näki herra Zagloba koko pihamaan täynnään hevosia. Tuvan edessä nukkui kasakoita pitkiksi, epäselviksi viivoiksi vetäytyneissä riveissä. Etäämpänä kohosi kaivonvintta ja näkyi vesiruuhi, jossa välkkyi vettä. Näiden läheisyydessä taasen oli rivi nukkuvia, sekä lisäksi kymmenkunta miestä, paljaat sapelit käsissä. Nämä miehet kävelivät edestakaisin.

— Siellä ovat minun mieheni niiniköysiin sidottuina, mutisi Zagloba. — Äh, lisäsi hän, — jospa ne olisivatkin minun eikä ruhtinaan miehiä. Kyllä olen heitä hyvin johtanut, olen vienyt heidät koiran kurkkuun. Häpeä minun on näyttää silmiäni, jos Jumala antaa minulle vapauden takaisin. Ja minkätakia tämä kaikki on tapahtunut? Rakkauden ja juomisen. Mitäs se minuun kuuluu, että moukat menevät naimisiin? Minulla oli yhtä vähän tekemistä heidän juhlassaan kuin koiralla häissä. Minä luovun totta totisesti tuosta kavaltajasta, simasta, sillä se laskeutuu jalkoihin eikä nouse päähän. Kaikki paha maailmassa tulee juoppoudesta, sillä jos meidän päällemme olisi hyökätty ollessamme selvinä, niin olisin minä saanut voiton ja sulkenut Bohunin navettaan.

Herra Zagloban katse sattui uudestaan majaan, jossa Bohun nukkui ja hän jäi tuijottamaan sen ovea kohden.

— Nuku, varas, mutisi hän, — nuku ja näe unta, että pirut nylkevät sinua. Sillä niin sinun lopulta kuitenkin käy. Sinä tahdoit tehdä minun nahastani seulan, mutta koetappa kiivetä tänne ylös, niin saamme nähdä enkö minä hakkaa sinun vuotaasi, niin ettei se kelpaa kengiksi koirillekaan. Kunpa täältä vain pääsisi pois, kunpa pääsisikin! Mutta kuinka?

Tehtävä oli todellakin melkein mahdoton täyttää. Koko piha oli ahdettu niin täyteen miehiä ja hevosia, että vaikkapa herra Zagloba olisikin päässyt pois navetasta ja kiivennyt alas katon kautta, niin hän olisi joutunut jonkun hevosen päälle. Niitä seisoi nimittäin tuossa aivan navetan vieressä eikä hän olisi mitenkään voinut paeta edes portille asti, saatikka sitten onnistunut juoksemaan portin taakse.

Ja kuitenkin hänestä tuntui, että hän jo oli suorittanut vaikeamman puolen tehtäväänsä: hän oli vapaa, asestettu, ja hän istui ullakolla kuin linnoituksessa.

— Mitä hittoa, arveli hän, — sitävartenkos minä olen irroittanut itseni niiniköysistä, että jäisin riipuksiin tuonne alas?

Ja uudelleen alkoivat ovelat keinot parveilla hänen päässään, mutta niitä oli niin paljon, ettei voinut valita ainoaakaan.

Sillaikaa oli taivas hämärtymistään hämärtynyt. Majan ympäristö alkoi tulla näkyviin varjosta ja katto kävi kuin hopean peittämäksi. Herra Zagloba saattoi jo selvemmin eroittaa eri ryhmät pihamaalla. Hän näki jo kaivon ympärillä makaavien miestensä punaiset värit ja lammasnahat, joilla kasakat nukkuivat likellä majaa. Yhtäkkiä nousi nukkuvien rivistä muuan hahmo, alkaen verkalleen astella pihan poikki ja pysähtyen silloin tällöin miesten ja hevosten luo. Hetken puheli hän vankeja vartioitsevien kasakoitten kanssa ja läheni vihdoin navettaa. Herra Zagloba luuli häntä ensi hetkessä Bohuniksi, sillä hän oli huomannut vartioiden keskustelleen hänen kanssaan kuin alaiset esimiehensä kanssa.

— Äh, mutisi Zagloba, — jos minulla nyt olisi kivääri kädessä, niin opettaisin kuinka heittäydytään pitkälleen.

Samassa hetkessä kohotti hahmo päätään ja kasvoille lankesi aamunkoiton harmaa valo. Se ei ollutkaan Bohun, vaan sadanpäämies Holody, jonka herra Zagloba heti tunsi. Holody oli nimittäin hänelle tuttu jo niiltä ajoilta, jolloin Zagloba seurusteli Bohunin kanssa Czehrynissä.

— Pojat, sanoi Holody, — ettehän nuku!

— Emme, isä, vaikka nukuttaakin. Olisi kai jo aika vaihtaa vartioita.

— Heti vaihdetaankin. Eihän tuo paholainen vain ole päässyt pakoon?

— Eipä olekkaan, jollei vain henki ole hänestä paennut, sillä hän ei ole liikahtanutkaan.

— Se on viekas kettu. Pitäkää vain silmällä mitä hän tekee, sillä hän saattaa mennä vaikkapa maan sisään.

— Heti! vastasivat muutamat kasakat, läheten tallin ovea.

— Pudottakaa samalla heiniä parvelta ja harjatkaa hevosenne, auringon nousussa lähdemme liikkeelle.

— Hyvä on, isä.

Herra Zagloba vetäytyi heti paikalla pois katon aukosta ja piilottautui ullakon luukun viereen. Samassa kuuli hän puisen salvan kolisevan ja olkien kahinan kasakkain jalkojen alla. Hänen sydämensä takoi kuin vasara, hän painoi kätensä sapelin kahvaan, uudistaen itsekseen lupauksen, että hän pikemmin antaa polttaa itsensä ja koko navetan tai hakata itsensä kappaleiksi kuin antautuu elävänä. Hän luuli myöskin, että kasakat minä hetkenä hyvänsä nostavat aika melun. Mutta hän erehtyi. Hetken perästä saattoi kuulla heidän kiireisesti kävelevän pitkin navettaa. Vihdoin virkkoi yksi heistä:

— Missä hitossa hän on? Minä haen ja haen enkä löydä. Ja tuohon me kuitenkin hänet heitimme.

— Oletko tullut hulluksi, vai mitä? Iske tulta, Vasil, täällä on pimeä kuin metsässä.

Syntyi hetken äänettömyys. Vasil haki nähtävästi taulaa ja piitä, mutta toinen kasakka huusi hillityllä äänellä:

— Herra aatelismies, vastatkaa!

— Suutele koiraa korville, mutisi Zagloba. Samassa sähähti rauta piitä vastaan. Siitä lensi parvi kipinöitä, jotka hetkeksi valaisivat navetan pimeän sisustan sekä kasakkain päät, joiden yli oli heitetty kukkeli. Mutta sitten syntyi entistä syvempi pimeys.

— Ei ole, ei ole, huusivat äänet tuskaantuneina. Nyt hypähti yksi kasakoista ovelle.

— Isä Holody, isä Holody!

— Mikä on? kysyi sadanpäämies, tullen ovelle.

— Ljahi ei ole täällä.

— Kuinka ei ole?

— Hän on mennyt maan sisään. Häntä ei ole missään. Jumal'avita, me iskimme tulta eikä ole.

— Sehän on mahdotonta. Kyllä atamani teille näyttää. Paennut vai mitä? Oletteko te torkkuneet?

— Ei, isä, emme me ole torkkuneet. Tältä puolelta ei hän ole päässyt navetasta.

— Hiljaa, älkää herättäkö atamania. Jos hän ei ole lähtenyt pakoon, niin hän varmaan on jossakin täällä. Oletteko hakeneet kaikkialta?

— Olemme.

— Entä ullakolta?

— Mitenkä hän olisi voinut sinne kiivetä, kun hän oli köysissä.

— Hölmö, jollei hän olisi päässyt köysistä irti, niin hän olisi täällä. Hakekaa parvelta, iskekää tulta.

Jälleen säkenöivät kipinät. Sanoma levisi nopeasti kaikkien vartioiden kesken. Kasakat juoksivat navettaa kohden kiireellä, joka näin erinäisissä tapauksissa oli tavallinen. Kuului nopeita askelia, nopeita kysymyksiä ja vielä nopeampia vastauksia. Neuvot risteilivät toisiaan niinkuin miekat koskettavat toisiaan taistelussa.

— Parvelle, parvelle!

— Mutta vartioikaa ulkoa.

— Älkää herättäkö atamania, sillä silloin käy hullusti.

— Ei ole tikapuita.

— Tuokaa sitten.

— Ei ole missään.

— Juoskaa tuvasta hakemaan, eiköhän siellä ole. Kirottu ljahi.

— Kiivetkää nurkkia myöten katolle ja menkää katon kautta sisään.

— Sinne ei pääse. Ja katto on jyrkkä ja altapäin laudoitettu.

— Tuokaa keihäitä, menemme keihäitä myöten. Senkin koira, se on vetänyt portaat ylös.

— Tuokaa keihäitä! kaikui Holodyn ääni.

Kasakat juoksivat hakemaan keihäitä ja toiset kurkistelivat sillaikaa ullakkoa kohden. Aamun ensi kajastus tunki jo avonaisesta ovesta navettaan ja sen epämääräisessä valossa saattoi nähdä mustan, neliskulmaisen, äänettömän ullakonaukon.

Alhaalta kuului lepytteleviä ääniä:

— No, herra aatelismies, päästäkää alas portaat ja tulkaa itsekin. Ettehän voi sinne noin sulkeutua. Mitä te kiusaatte ihmisiä, tulkaa alas.

Hiljaisuus.

— Sinä olet viisas mies. Jos se sinut pelastaisi, niin jäisit sinne istumaan, mutta koska se ei sinua pelasta, niin tulethan alas vapaaehtoisesti, olethan sinä hyvä mies.

Hiljaisuus.

— Tulitpa alas tai et, niin kyllä me sinun kallosi nyljemme ja heitämme sinut suinpäin lantakasaan.

Herra Zagloba pysyi yhtä mykkänä kuunnellessaan uhkauksia kuin mielistelyjäkin. Hän istui pimeydessä kuin myyrä kuopassaan, valmistautuen vimmastuneena puolustamaan itseään. Sapeliaan hän vain yhä lujemmin pusersi käsissään, hiljalleen läähättäen ja lukien itsekseen rukouksia.

Samassa tuotiin kolme keihästä, jotka sidottiin yhteen ja asetettiin piikit aukkoa kohden. Herra Zagloban päähän pälkähti ajatus temmata ne ylös, mutta samassa hän huomasi että katto saattaa olla liian matala eikä hän kuitenkaan voi vetää niitä ylös koko pituudessaan. Sitäpaitsi olisi heti tuotu uusia keihäitä.

Tämän kestäessä oli koko navetta tullut täyteen kasakoita. Toiset näyttivät päreillä valoa, toiset toivat riukuja ja vankkurien aisoja, jotka kaikki kuitenkin osottautuivat liian lyhyiksi. Ne sidottiin hihnoilla toisiinsa, sillä keihäitä myöten oli todella mahdoton kiivetä ylös. Halukkaita ilmaantui heti.

— Minä lähden! huusi jokin ääni.

— Odotetaan tikapuita, sanoi Holody.

— Koetetaanpa, isä, ensinnä keihäitä myöten.

— Vasil kiipee, hän on kuin kissa.

— No, yritä sitten!

Toiset alkoivat laskea leikkiä.

— Hei, varovaisesti! Hänellä on sapeli, saattaa panna sinulta pään poikki, saatpa nähdä.

— Hän ottaa sinua kallosta kiinni, vetää ylös luokseen ja nuuhistelee sinua siellä kuin karhu.

Vasil ei pelästynyt.

— Hän tietää, sanoi hän, — että jos hän koskee minuun vaikkapa sormellaan, niin atamani ja te, veljet, kyllä tulette hänelle kostamaan.

Tämä oli varoitus herra Zagloballe, joka istui niin hiljaa ettei edes mutissut.

Mutta kasakat olivat, niinkuin tavallisesti käy sotamiesten kesken, äkkiä tulleet hyvälle tuulelle, sillä koko kysymys oli alkanut heitä huvittaa ja he laskivat yhä leikkiä Vasilista.

— Jääpähän maailma yhtä hölmöä vähemmälle.

— Ei hän tuolla ylhäällä välitä siitä, kuinka paljon me hänelle maksamme sinun kaulastasi. Hän on rohkea mies.

— On kuin onkin. Hän on täysi hullu ja piru tietää mikä hänestä siellä ylhäällä jo on tullut. Hän on noita. Etpä tiedä, Vasil, kehenkä sinun kourasi siellä osuu.

Vasil, joka jo oli sylkenyt kämmeniinsä ja tarttunut keihäisiin, pysähtyi äkkiä.

— Ljahia vastaan lähden, mutta en pirua. Sillävälin oli kuitenkin jo sidottu yhteen tikapuut ja asetettu ne aukolle. Niitä myöten oli paha kiivetä, ne kun heti alkoivat taipua liitteistään. Ohuet poikkipuut ritisivät jalkojen alla, heti kun niille alhaalla kokeeksi astuttiin. Itse Holody astui nyt tikapuille, sanoen:

— Saatpa nähdä, herra aatelismies, että tämä ei ole leikkiä. Koska itsepäisesti tahdot istua siellä, niin istu vain, mutta älä koetakaan puolustaa itseäsi, sillä kyllä me saamme sinut käsiimme, vaikkapa meidän täytyisikin hajoittaa koko navetta. Ole nyt järkevä.

Vihdoin tuli hänen päänsä aukon kohdalle ja kohosi verkalleen ylemmäksi. Samassa kuului sapelin suhahdus. Kasakka kirkaisi kauheasti, horjahti ja kaatui miestensä väliin, pää halki.

— Lyö, lyö! kiljuivat kasakat. Navetassa nousi kauhea melu. Kuului huutoa ja kirkunaa, mutta läpi tämän kaiken jyrisi herra Zagloban ääni:

— Haa, te varkaat, ihmissyöjät ja basiliskit! Minä tuhoan teidät, te rupikonnat. Saatte tuntea ritarin käden, kun yöllä käytte kunniallisten ihmisten kimppuun ja telkeätte aatelismiehen navettaan. Senkin lurjukset, tulkaa vain kaksintaisteluun kanssani, kaksintaisteluun, vaikkapa teitä tulisi kaksi yhtaikaa, tulkaappa, niin lennätte suinpäin lantaan, sillä minä lyön pään poikki niin totta kuin elän.

— Lyö, lyö! huusivat kasakat.

— Pannaan navetta tuleen!

— Minä sytytän sen itse, te häränhännät, ja poltan teidät yhdessä kanssani.

— Kiivetkää useampia yhtaikaa! huusi eräs vanha kasakka. — Pitäkää kiinni tikapuista ja tukekaa keihäillä. Ottakaa olkilyhde päänne ympäri ja sitten eteenpäin. Meidän täytyy saada hänet.

Tämän sanottuaan hyökkäsi hän ylöspäin ja hänen kanssaan kaksi toveria. Poikkipuut alkoivat luhistua, tikapuut taipuivat entistä enemmän, mutta noin kaksikymmentä voimakasta kättä tarttui niihin, tukien niitä keihäillä. Toiset hosuivat keihäänkärjillä aukkoon, ehkäistäkseen sapelinlyöntejä.

Muutaman hetken perästä putosi kolme uutta ruumista, päät alaspäin, navettaan.

Herra Zagloba, jota voitto oli innostuttanut, mylvi kuin puhvelihärkä ja päästeli suustaan sellaisia kirouksia, ettei niiden kaltaisia maailma vielä ollut kuullut ja että niitä kasakatkin varmaan olisivat pelästyneet, jolleivät olisi olleet raivon vallassa. Muutamat pistelivät keihäillään ullakon lattiaa, toiset kiipesivät ylös tikapuita, vaikka aukossa odotti varma kuolema. Yhtäkkiä kuului ovelta huuto ja navettaan ryntäsi itse Bohun.

Hän oli lakitta päin, yllään ainoastaan paita ja roimahousut, kädessä paljas sapeli. Hänen silmänsä kiiluivat.

— Menkää katon kautta, senkin lurjukset! huusi hän. — Repikää olkikatto ja ottakaa hänet vangiksi elävänä.

Mutta Zagloba mylvi hänet nähdessään:

— Tule vain tänne, moukka, minä lyön sinulta pois sekä nenän että korvat, kaulaasi en ota, sillä se kuuluu pyövelille. No, joko olet käynyt pelkuriksi. Sitokaa köysiin tuo konna, niin saatte minulta armon. Kuule sinä, hirtehinen, senkin juutalaissämpylä, pistäppä vain pääsi tänne, no yritäppä, tervetuloa vain! Kyllä minä sinua kestitän niin että muistat, sekä sinä että sinun isäsi perkele ja hänen ystävättärensä sinun äitisi.

Samassa alkoivat kattohirret rytistä. Nähtävästi olivat kasakat päässeet katolle ja repivät juuri pois olkipeittoa. Zagloba kuuli sen, mutta pelko ei vähentänyt hänen voimiaan. Hän oli ikäänkuin juopunut tappelusta ja verestä.

— Minä siirryn nurkkaan ja kuolen siellä, ajatteli hän. Mutta samassa alkoi pihamaalta kuulua laukauksia ja kymmenkunta kasakkaa riensi navettaan.

— Isä, isä, huusivat he minkä jaksoivat, — kuule… Herra Zagloba ei ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja ällistyi. Hän katsoi alas aukosta: navetassa ei enään ole ketään. Kattokaan ei enään rytissyt.

— Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? huusi hän ääneensä. — Haa, minä ymmärrän: he aikovat sytyttää navettaa ja ampuvat sitävarten kattoon.

Ulkoa kuului yhä kauheampaa melua ja kavioiden töminää. Laukauksiin sekaantui ulvonaa ja teräksen helinää. Hyvä Jumala, eihän siellä vain ole taistelu? mietti herra Zagloba, kurkistaen ulos lävestä, jonka oli tehnyt kattoon.

Hänen jalkansa nytkähtivät ilosta.

Pihamaalla kiehui taistelu, tai oikeammin sanoen sai herra Zagloba nähdä Bohunin kasakkain kauhean tuhon. He olivat joutuneet äkkiarvaamattoman hyökkäyksen alaisiksi, heitä ammuttiin aivan läheltä sekä päähän että rintaan, senjälkeen kun heidät ensin oli tungettu aitoja, rakennusta ja latoja vastaan. Heitä iskettiin miekoilla, hevosrintojen aalto työnsi heidät maahan, kaviot tallasivat heidät ja niin sortuivat kasakat, voimatta tehdä juuri ensinkään vastarintaa. Punaisiin väreihin puetut sotamiesrivit hakkasivat hurjasti eteensä ja löivät pakenevat maahan, sallimatta heidän järjestyä, käyttää sapeliansa, hengähtää tai edes päästä satulaan. Vain muutamat yksityiset ryhmät puolustautuivat, toiset koettivat keskellä mellakkaa ja savua sitoa irralle päästettyjä satulavöitä, mutta heidät tuhottiin ennenkuin he ehtivät astua jalukseen. Toiset taas, heittäen käsistään keihäät ja sapelit, pakenivat hirsiaitaa kohden, takertuivat pölkkyjen väliin tai hyppelivät yli aidan, rumasti huutaen ja ulvoen. Nuo onnettomat luulivat, että itse ruhtinas Jeremi äkkiarvaamatta oli hyökännyt heidän päällensä kuin kotka ja että koko hänen sotavoimansa hakkaa heidät maahan. He eivät ehtineet tointua eivätkä katsella ympärilleen. Voittajien huudot, sapelien kalske ja laukausten pauke ajoivat heitä edellään kuin myrsky, ratsujen kuuma hengitys tuntui heidän niskassaan. "Miehet, pelastakaa itsenne!" kuului joka taholta. "Lyö, hakkaa!" vastasivat hyökkääjät.

Vihdoin näki herra Zagloba pienen herra Wolodyjowskin seisovan portilla kymmenkunnan sotamiehen etunenässä ja jakavan käskyjä sekä äänellään että komentonuijallaan. Tuontuostakin ryntäsi hän harmaan ratsunsa selässä keskelle mellakkaa ja minne hän vain oli ehtinyt hevosensa kääntää siellä kaatui jo mies, ääntä päästämättä. Mestarien mestari oli totisesti herra Wolodyjowski, sotilas vereltään ja hengeltään. Hänen silmänsä hallitsivat kaiken aikaa taistelun kulkua, välistä teki hän siellä täällä korjauksia, palasi entisille jäljilleen ja tarkasti, sekä antoi samassa taasen ohjauksia, aivan niinkuin soittokunnan johtaja välistä itse ottaa osaa soittoon, välistä taasen lakkaa soittamasta, herkeämättä valvoakseen kokonaisuutta ja sitä että jokainen yksityinen pitäisi huolta osastaan.

Tämän nähdessään alkoi herra Zagloba tömistellä lautoja navetanparvella niin että tomupilvet nousivat. Hän taputti käsiään ja mylvi.

— Hakkaa niitä koiria, lyö ja surmaa, nylje, huitaise pää poikki, kaada maahan, lyö, surmaa! Ryntää eteenpäin vain, lyö niitä sapelilla, tuhoa ne!

Näin huusi herra Zagloba ja huhtoi käsillään. Hänen silmänsä olivat ponnistuksesta aivan veristyneet, hetkeksi tummeni maailma hänen edessään, mutta kun hän taasen sai näkönsä takaisin, oli hänen edessään vieläkin kauniimpi näytelmä. Tuolla, muutaman kymmenen kasakan keskellä kiiti hevosen selässä Bohun kuin salama, lakitta päin, paitahihoillaan ja roimahousuissa, hänen jäljessään taas sotamiestensä etunenässä pieni herra Wolodyjowski.

— Lyö, huusi Zagloba, — se on Bohun!

Mutta ääni ei kantanut sinne asti. Bohun oli kasakkoineen päässyt aitauksen tuolle puolen ja samoin herra Wolodyjowski. Muutamat kasakat olivat jääneet jälkeen, toisten hevoset olivat ajossa kompastuneet. Herra Zagloba näki Bohunin päässeen tasangolle ja samoin herra Wolodyjowskin. Yhtäkkiä he menivät hajalle, kasakat pakenivat ja sotamiehet ajoivat heitä takaa. Alkoi mieskohtainen takaa-ajo. Zagloba pidätteli henkeänsä, hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan ulos kuopistaan, sillä mitä hän näkeekään? Tuolla ajaa herra Wolodyjowski Bohunin kintereillä aivan kuin ajokoira villisian niskassa, kasakka kääntää päätään, vetää esiin sapelinsa… "He tappelevat!" huutaa Zagloba. Hetki vielä ja Bohun kaatuu hevosineen, mutta herra Wolodyjowski ratsastaa hänen ylitsensä, kiitäen toisten perässä.

Bohun on kuitenkin hengissä, sillä hän nousee maasta ja juoksee tiheiden pensaiden peittämiä kallioita kohden.

— Ota kiinni, ota kiinni, se on Bohun! huutaa herra Zagloba.

Samassa kiitää esiin uusi kasakkajoukko, joka tähän asti on piiloitellut kallioiden toisella puolen ja nyt, menetettyään suojansa, hakee uutta pakotietä. Sen jäljessä, muutaman sadan askeleen päässä ryntäävät sotamiehet. Kasakkajoukko saavuttaa Bohunin, ympäröi hänet ja vie muassaan. Vihdoin se katoaa näkyvistä syvänteen mutkiin ja samaa tietä katoavat näkyvistä myöskin sotamiehet.

Herra Zagloba laski alas tikapuut, lähti pois ullakolta ja, päästyään navetasta pihamaalle, virkkoi:

— Olen vapaa…

Sen sanottuan hän alkoi katsella ympärilleen. Pihalla makasi paljon kasakoitten ruumiita ja kymmenkunta sotamiestä. Zagloba asteli verkalleen ruumiiden välitse, tarkoin katsellen jokaista. Vihdoin polvistui hän erään ruumiin ääreen.

Hetken perästä hän nousi, lakkinen kenttäpullo kädessä.

— Täynnä! mutisi hän.

Ja vietyään pullon huulilleen hän taivutti päätään.

— Ei ole hullumpaa!

Hän katsoi jälleen ympärilleen ja toisti, mutta paljon lujemmalla äänellä:

— Olen vapaa!

Senjälkeen meni hän majaan. Kynnyksellä hän kohtasi kasakkain murhaaman vanhan tynnyrintekijän ruumiin. Hän katosi tupaan. Kun hän tuli ulos, loisti hänen kupeillaan lantaan tahraantuneen viitan ympärillä Bohunin runsaasti kullalla ommeltu vyö, vyössä riippui puukko, jonka kahvassa välkkyi suuri rubiini.

— Jumala on kuin onkin palkinnut miehuuden, sillä vyökukkarokin on aika täynnä. Ah, sinä senkin likainen ryöväri! Minä toivon kuin toivonkin, että hän ei pääse pakoon. Mutta se pieni veitikka — kuulat hänet tappakoot! — se on äkäinen kuin vapsahainen. Kyllähän minä tiesin hänen olevan hyvän sotamiehen, mutta että hän sillä lailla ahdistaisi Bohunia — sitä minä en olisi uskonut. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri rohkeus ja voima. Bohunhan olisi voinut kantaa häntä kainalossaan kuin vuohenpoikasta. Sellainen hiton mies! Suokoon Jumala hänelle onnea, varmaan ei hän tuntenut Bohunia, sillä kyllä hän muuten olisi tehnyt hänestä lopun. Hyi olkoonkin, kuinka täällä haisee ruudilta, aivan sieraimia kutittaa. Mutta totisesti minä nyt selvisin sellaisesta pälkähästä, etten koskaan ole mokomassa ollut. Jumalan kiitos! Mutta että hän sittenkin saattoi sillä tavalla ahdistaa Bohunia. Minunpa täytyy kuin täytyykin lähemmin tarkastaa tuota Wolodyjowskia, sillä siinä miehessä piilee itse piru.

Näin puhuessaan istuutui herra Zagloba navetan kynnykselle odottamaan. Vihdoin tulivat kaukaa tasangolta näkyviin löylytyksestä palaavat sotamiehet ja heidän etunenässään ratsasti herra Wolodyjowski. Nähdessään Zagloban kiiruhti hän kulkua ja riensi, hypättyään hevosen selästä maahan, häntä kohti.

— Vieläkö minun silmäni todella näkevät teidät täällä? kysyi hän jo kaukaa.

— Minut omassa persoonassani, sanoi herra Zagloba. — Jumala teitä palkitkoon, että tulitte avukseni.

— Jumalan kiitos että ehdin ajoissa, vastasi pieni ritari, iloissaan painaen herra Zagloban kättä.

— Mutta mistä te saitte tietää, että täällä olin joutunut kiipeliin?

— Talonpojat tästä asumuksesta toivat minulle sanan.

— Ja minä kun luulin, että he olivat minut pettäneet.

— Mitä vielä, he ovat kunnon ihmisiä. Tuskinpa täältä jäi eloon muita kuin sulhanen ja morsian. Miten muun hääväen on käynyt, sitä en tiedä.

— Jos he eivät ole pettureita, niin kasakat ovat heidät surmanneet. Isäntä itse makaa kuolleena majansa edessä. Mutta vähät siitä, sanokaappa onko Bohun hengissä vai pääsikö hän pakoon?

— Olikos se Bohun?

— Juuri sama — lakiton mies, paitahihaisillaan ja roimahousuissa, se jonka kaadoitte hevosineen päivineen.

— Minä iskin häntä kämmeneen. Olipa, Jumala paratkoon, paha, etten tuntenut häntä. Mutta te, hyvä herra Zagloba, mitäs te olette tehnyt täällä?

— Mitäkö minä olen tehnyt? toisti herra Zagloba. — Käykääppä katsomaan, herra Michal.

Sen sanottuaan otti hän Wolodyjowskia kädestä ja vei hänet navettaan.

— Katsokaappas, sanoi hän.

Herra Wolodyjowski ei hetken aikaan nähnyt mitään, sillä hän tuli valosta. Mutta kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeyteen, niin hän huomasi ruumiit, jotka liikkumattomina makasivat lannassa.

— Ja kuka on tappanut nuo miehet? kysyi hän hämmästyneenä.

— Minä, sanoi Zagloba. — Koska kysytte mitä olen tehnyt, niin tahdoin näyttää.

— Jopa nyt jotakin! sanoi nuori upseeri, käännellen päätään. — Mutta miten te olettekin menetellyt?

— Puolustin itseäni tuolla ylhäällä ja he rynnistivät minua vastaan alhaalta ja katon kautta. En tiedä kauvanko sitä kesti, sillä ihminen ei taistelussa laske aikaa. Bohun oli täällä, Bohun julmine joukkoineen, kaikki valittua väkeä. Kyllä hän muistaa teidät ja kyllä hän muistaa minutkin. Toisella kerralla saatte kuulla kuinka jouduin vangiksi, mitä olen saanut kestää ja kuinka minä haukuin Bohunin. Kyllä me kiistelimme myöskin kielillämme. Mutta nyt olen niin uupunut ja tatigatus, että tuskin pysyn pystyssä.

— No, toisti herra Wolodyjowski, — täytyy tunnustaa, että olette ollut miehuullinen. Mutta sen minä sanon, että te olette parempi sapelinheiluttajana kuin päällikkönä.

— Herra Michal, sanoi Zagloba, — nyt ei ole väittelemisen aika. Kiittäkäämme mieluummin Jumalaa siitä, että hän on tänään suonut meille niin suuren voiton, voiton, jonka muisto ei äkkiä himmene mielistämme.

Herra Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan. Hänestä oli näet tähän asti tuntunut siltä kuin hän olisi saanut tuon voiton, jonka herra Zagloba nähtävästi nyt tahtoi jakaa hänen kanssaan.

Mutta hän, kuten sanottu, vain loi katseen Zaglobaan, käänsi päätään ja sanoi:

— Olkoon niin.

Hetken perästä ratsastivat molemmat ystävät yhdistyneitten osastojensa etunenässä Jarmolinceä kohden.

Zagloban miehistä oli tuskin keitään kaatunut, koska he, yllätettyinä nukkumassa, eivät tehneet vastarintaa ja koska Bohun, joka oli lähetetty vartavasten ottamaan vankeja, käski ottaa heidät elävinä, murhaamatta ketään.

KAHDEKSAS LUKU.

Vaikka Bohun oli sekä miehuullinen että varovainen päällikkö, niin ei hänellä kuitenkaan ollut onnea sillä retkellä, jolle hän oli lähtenyt ennenmainittua, ruhtinas Jeremin divisionaksi luultua osastoa vastaan. Hän ainoastaan tuli vakuutetuksi siinä uskossa, että ruhtinas todella koko voimallaan oli lähtenyt liikkeelle Krywonosia vastaan, sillä niin olivat hänelle kertoneet herra Zagloban vangiksi otetut sotamiehet, jotka itse lujasti uskoivat ruhtinaan marssivan heidän perässään. Onnettoman atamanin ei nyt auttanut muuta kuin kiireesti peräytyä Krywonosin luo. Tämä yritys ei kuitenkaan ollut helppo. Kolmanteen päivään mennessä retken alusta lukien oli hänen ympärillään vain vähän yli kaksisataa kasakkaa. Muut olivat joko kaatuneet taistelussa, haavoitettuina jääneet taistelukentälle, tai harhailivat vielä rotkoissa ja kaislikoissa, tietämättä mitä tehdä, miten palata, minne mennä. Eikä tämäkään joukkonen enään ollut ehdottomasti varma, sillä lyötynä, demoralisoituna ja pelästyneenä se oli valmis pakenemaan ensimäisen hälyn syntyessä. Ja nämä olivat kuitenkin kasakkain valiojoukkoa. Parempia sotamiehiä tuskin saattoi löytää koko Siczistä. Kasakat eivät tietäneet kuinka pienellä joukolla Wolodyjowski oli hyökännyt heidän kimppuunsa, eikä, että hän vain äkkiarvaamatta ryntäämällä nukkuvien ja valmistumattomien niskaan, oli saattanut tuottaa heille niin suuren tappion. He uskoivat lujasti, että olivat tekemisissä, jollei juuri itse ruhtinaan, niin ainakin mahtavan, monta kertaa lukuisamman etujoukon kanssa. Bohun sihisi kuin tuli, käsi ruhjottuna, koko ruumis ratsun tallaamana, sairaana ja lyötynä. Hän oli päästänyt käsistään verivihollisensa ja heikontanut omaa mainettansa, sillä samat kasakat, jotka päivää ennen tappiota olisivat sokeasti seuranneet häntä Krimille, vaikkapa helvettiin ja itse ruhtinasta vastaan, olivat nyt kadottaneet uskonsa ja rohkeutensa sekä ajattelivat vain sitä kuinka pelastaisivat nahkansa tästä tuhosta. Ja kuitenkin oli Bohun tehnyt kaikki mitä johtajan tulee tehdä, hän ei ollut laiminlyönyt mitään, hän oli asettanut vartioita asumuksen ympärille ja levännyt vain sentähden, että hevoset, jotka olivat melkein yhtämittaa tulleet Kamieniecista, eivät enään jaksaneet kulkea eteenpäin. Mutta herra Wolodyjowski, jonka nuori elämä oli kulunut ainaisissa väijytyksissä ja hyökkäyksissä tatareja vastaan, oli tullut vartioston likeisyyteen kuin susi yöllä ja temmannut esiin miehet ennenkuin he ehtivät huutaa tai ampua, sekä hyökännyt niin taitavasti, että hän, Bohun, oli ehtinyt paeta, yllään vain roimahousut ja paita. Kun hurjapää tätä ajatteli, niin pimeni maailma hänen silmissänsä, hänen päätään huimasi ja epätoivo puri hänen sydäntänsä niinkuin raivohullu koira. Hän, joka oli Mustallamerellä hyökännyt turkkilaisten kaleerien päälle, hän joka oli ajanut takaa tatarilaisia aina Perekopiin asti ja pitänyt khanille ilotulitusta polttamalla hänen alamaistensa kyliä, hän joka aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, aivan Lubnien likeisyydessä, Wasilowkassa oli tuhonnut yhden hänen rykmenttinsä, hän oli ollut pakoitettu pakenemaan paitahihaisillaan ja lakitta päin — ja vielä ilman sapelia, sillä senkin hän oli kadottanut kahakassa ritarin kanssa. Siksipä Bohun pysähdys- ja levähdyspaikoilla, kun kukaan ei ollut näkemässä, kävi kiinni päähänsä ja huusi: missä on minun kasakkakunniani, missä on minun sapeli-ystävättäreni? Ja näin huutaessa valtasi hänet villi hulluus ja hän joi itsensä tunnottomaksi, jonka jälkeen hän tahtoi mennä ruhtinasta vastaan, rynnätä koko hänen sotavoimansa päälle — sekä tuhota itsensä ja iäksi kadota ihmisten ilmoilta.

Hän tahtoi tätä, mutta hänen miehensä eivät tahtoneet. "Siellä lyödään kuoliaaksi, isä kulta, emme me lähde!" vastasivat he hänen raivoisiin kehoituksiinsa. Synkästi ja turhaan hän hulluudenkohtauksissaan iski heitä sapelilla ja ampui pistolillaan tervaa heidän kasvoihinsa — he eivät tahtoneet eivätkä lähteneet.

Oli aivan kuin maa olisi luisunut pois atamanin jalkojen alta, sillä tähän eivät hänen onnettomuutensa vielä loppuneet. Peläten, että häntä todennäköisesti ajetaan takaa, jos hän lähtee suoraan etelään päin, ja luullen, että Krywonos oli jo luopunut piirityksestään, hyökkäsi Bohun itää kohden ja törmäsi siellä herra Podbipientan osastoa vastaan. Mutta valppaana kuin kurki ei herra Longinus Podbipienta antanutkaan käydä kimppuunsa, vaan hyökkäsi itse ensinnä ja löi hajalle Bohunin joukon sitä helpommin, kun kasakat eivät olleet halukkaat taistelemaan, sekä jätti vihollisosaston herra Skrzetuskin käsiin, joka tuhosi sen niin perinpohjin, että Bohun, kauvan harhailtuaan aroilla, tuskin kymmenkunta ratsua matkassaan, vihdoin vailla kunniaa, vailla entisiä kasakoitaan, saalista ja vankeja saapui Krywonosin luo.

Mutta Krywonos, joka muuten oli niin hirveä alaisilleen, kun vastoinkäyminen oli heitä kohdannut, ei tällä kertaa ensinkään suuttunut. Hän tiesi omasta kokemuksesta, mitä on olla tekemisissä Jeremin kanssa ja lohduttelikin, vieläpä rauhoitti Bohunia. Kun tämä sai kovan kuumeen, käski hän hoitaa ja parantaa häntä sekä vaalia kuin silmäterää.

Sillävälin olivat ruhtinaan neljä ritaria, levitettyään seuduille pelkoa ja kauhua, onnellisesti ehtineet palata Jarmolinceen, missä he viipyivät muutaman päivän, jotta miehet ja hevoset saisivat levätä. Kokoontuneina samaan kortteeriin teki kukin vuorostaan herra Skrzetuskille tiliä kaikesta mikä oli häntä kohdannut ja mitä hän oli toimittanut. Lopuksi asettuivat he maljan ääreen, toverillisesti juttelemalla keventääkseen sydäntään ja tyydyttääkseen toinen toistensa uteliaisuutta.

Mutta nyt sai tuskin kukaan muu suunvuoroa herra Zaglobalta. Hän ei tahtonut kuunnella, hän halusi vain että häntä kuunneltaisiin, sillä hänestä tuntui, että hänellä on enimmän kerrottavaa.

— Hyvät herrat, sanoi hän, — minä jouduin vankeuteen, se on aivan totta, mutta onnen pyörä kieppuu. Bohun on koko elämänsä iän lyönyt muut, mutta tällä kertaa me löimme hänet. Niin käy tavallisesti sodassa, että tänään pehmität sinä toisen nahkaa ja huomenna peitotaan omaa nahkaasi. Mutta Bohunia rankaisi Jumala siitä, että hän oli hyökännyt meidän, vanhurskaan unessa sikeästi nukkuvien päälle ja herättänyt meidät konnamaisella tavalla. Hohhoh, hän luuli pelästyttävänsä minut inhoittavalla haukkumisellaan, mutta minäpä sanon teille, hyvät herrat, että kun minä pusersin häntä, niin hän heti kadotti rohkeutensa, hämmentyi ja puhui asioita, joita ei itsekään olisi tahtonut ihmisten tietoon. Vaan mitäpäs niistä kertoilee. Jollen minä olisi joutunut vangiksi, niin emme olisi herra Michalin kanssa yhdessä tulleet toimittaneiksi hänelle tappiota — sanon yhdessä, sillä tässä jutussa on minullakin ollut tärkeä osani, magna pars fui, sen minä väitän kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minulle terveyttä antakoon. Minä toistan siis: jollemme yhdessä herra Michalin kanssa olisi lyöneet häntä, niin ei herra Podbipienta olisi saanut tilaisuutta iskeä häntä kantapäihin eikä myöskään herra Skrzetuski, ja vihdoin: jollemme me olisi häntä tuhonneet, niin hän olisi tuhonnut meidät ja jollei tämä kaikki olisi tapahtunut, niin kenen syy se olisi ollut?

— Olettepa te aika kettu, sanoi herra Longinus, — täällä heilutatte häntää, tuolla pujahdatte tiehenne ja aina vain pelastatte nahkanne.

— Tyhmä ajokoira juoksee häntänsä perässä, sillä sitä ei hän saa kiinni eikä vainullansa voita mitään ja lopulta menettää koko vainunsa. Paljonko te kadotitte miehiä?

— Kaikkiaan kaksitoista ja muutamia haavoittui, ei meitä pahasti lyöty.

— Entä te, herra Michal?

— Noin kolmekymmentä, sillä minä tein hyökkäyksen äkkiarvaamatta.

— Ja te, herra päällikönsijainen?

— Yhtä monta kuin herra Longinus.

— Ja minä kaksi. Sanokaappa itse kuka on paras johtaja. Katsokaappas nyt: minkätähden me tulimme tänne? Tekemään ruhtinaalle palvelusta, nimittäin sieppaamaan tietoja Krywonosista. Ja nyt minä sanon herroille, että minä ensimäisenä sainkin hänestä tietoja, vieläpä parhaimmasta lähteestä, nimittäin itse Bohunilta. Ja nyt minä tiedän, että Krywonos on Kamieniecin luona, mutta aikoo jättää piirityksen, sillä pelkuruus on mennyt hänen luihinsa. Tämä nyt yleisistä asioista. Mutta minä tiedän vielä muutakin, josta nousee ilo teidän sydämiinne ja josta en ole vielä tähän saakka puhunut, koska tahdoin, että yhdessä siitä neuvottelisimme. Sitäpaitsi olen tähän saakka ollut kipeänä, rasitukset kun olivat minut murtaneet ja sisälmykseni kun olivat nousseet kapinaan, sentähden että nuo ryövärit olivat sitoneet minut liekaan. Luulin jo saavani sisuksiini verenvuodon.

— Kertokaappa Jumalan tähden! huudahti Wolodyjowski. — Ettehän vain ole kuullut mitään meidän onnettomasta ruhtinattarestamme?

— Olenpa niinkin, Jumala häntä siunatkoon, sanoi Zagloba.

Herra Skrzetuski nousi seisaalleen ja istahti taasen samassa. Ja syntyi sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla hyttysten yninän akkunaa vastaan, kunnes herra Zagloba jälleen alkoi puhua.

— Hän elää, sen tiedän varmaan, ja hän on Bohunin käsissä. Hyvät herrat, nuo kädet ovat kauheat, mutta Jumala ei kuitenkaan ole sallinut vääryyden tai häpeän kohdata neitoa. Hyvät herrat, sen on itse Bohun sanonut minulle ja hän kyllä olisi ollut valmis mieluummin kerskaamaan päinvastaisesta asiaintilasta.

— Kuinka se on mahdollista, kuinka se on mahdollista? kysyi kuumeisesti Skrzetuski.

— Jos valehtelen, niin salama minut tappakoon! vastasi Zagloba arvokkaan näköisenä. — Onhan kysymys pyhästä asiasta. Kuulkaa nyt mitä Bohun minulle sanoi, kun hän jo ennenkuin olin hänet löylyttänyt tahtoi kiusoitella minua. "Luulitkos sinä", sanoi hän, "että toit neidon Bariin talonpoikaa varten ja että minä olisin talonpoika siinä mielessä, että hänet väkivallalla orjuuttaisin. Hänet vihitään minuun Kiovan kirkossa ja munkit laulavat ja kolmesataa kynttilää palaa ja kaikki tämä tapahtuu minua, atamania ja hetmania varten." Ja hän laski jalkansa minun päälleni ja uhkasi minua veitsellä, luullen siten peloittavansa minua. Mutta minä sanoin hänelle, että on paras peloitella koiria.

Skrzetuski oli jo tointunut, hänen munkinkasvonsa kirkastuivat ja niissä kuvastui vuorottain pelko, toivo, ilo ja epävarmuus.

— Mutta missä hän sitten on, missä hän on? kysyi hän kuumeisesti. — Jos olette saanut tietää senkin, niin olette itse taivaan lähettiläs.

— Sitä hän ei minulle sanonut, mutta minä sen kyllä arvaan. Huomatkaa, hyvät herrat, että hän aina teki minulle kiusaa, ennenkuin olin ehtinyt hänet löylyttää ja tuli silloin muun muassa sanoneeksi: "Ensinnä vien minä sinut Krywonosin luo ja sitten kutsuisin sinut häihin, jollei nyt olisi sota, mutta nyt siirtyvät häät myöhemmäksi." Huomatkaa, hyvät herrat: nyt ei vielä ole aika, mutta myöhemmin asiasta tulee tosi. Toiseksi, huomatkaa myöskin: ensinnä mennään Krywonosin luo, sitten häihin. Siis: neiti ei ole Krywonosin luona, vaan jossakin kauvempana, minne sota ei ulotu.

— Te olette kultainen mies, huudahti Wolodyjowski.

— Minä ajattelin ensinnä, sanoi Zagloba, hyvillään tunnustuksesta, — että ehkäpä Bohun on lähettänyt hänet Kiovaan, mutta sitten päättelin, että koska hän sanoi lähtevänsä neidon kanssa häihin Kiovaan, niin se tietysti merkitsee, että neito ei ole siellä, ja hän tietysti onkin liian viisas viedäkseen tytön sinne, sillä jos Chmielnicki marssisi Punavenäjälle päin, niin voisivat liettualaiset joukot helposti vallata Kiovan.

— Se on aivan totta! huudahti herra Longinus. — Niin totta kuin Jumalan nimi on minulle kallis, vaihettaisi moni mies mielellään järkeä teidän kanssanne.

— Mutta minäpäs en vaihettaisikaan joka miehen kanssa, sillä voisihan sattua, että saisin järjen asemasta pelkkiä valkokaalinlehtiä, joita, kuten tunnettu, löytyy Liettuassa yllin kyllin.

— Hän alkaa jo taas entiseen tapaansa.

— Suvaitkaa minun lopettaa. Kun siis neiti ei ole Krywonosin luona eikä Kiovassa, niin missä hän sitten on?

— Jokos tuli solmu?

— Jos te sen arvaatte, niin sanokaa pian, sillä minä olen kuin tulessa! huudahti Skrzetuski.

— Jampolin takana, virkkoi Zagloba ja pyöräytti voitoniloisena tervettä silmäänsä.

— Mistäs te sen tiedätte? kysyi Wolodyjowski.

— Mistäkö tiedän? Kuulkaa nyt: minä istuin navetassa, sillä tuo ryöväri oli käskenyt sulkea minut navettaan — söisivätpä hänet senkin teon takia siat! — ja seinän takana juttelivat kasakat keskenään. Minä panen korvani seinää vastaan ja mitä minä kuulenkaan? Yksi sanoo: "Nyt nähtävästi atamani lähtee Jampolin tuolle puolen." Ja toinen lisää: "Pidä suusi kiinni, jos pääsi on sinulle rakas." Annanpa pääni pantiksi, että tyttöä säilytetään Jampolin tuolla puolen.

— Toden totta, siellä hän on! huudahti Wolodyjowski.

— Villeille Kentille Bohun varmaankaan ei ole vienyt neitoa, vaan on hän minun järkeni mukaan piiloittanut hänet jonnekin Jampolin ja Jahorlikin välille. Olen minäkin kerran käynyt niillä tienoin, silloin kun kuninkaalliset ja khanin tuomarit siellä kokoontuivat. Jahorlikissahan, hyvät herrat, niinkuin tiedätte, istutaan oikeutta anastettuja karjoja koskevista rajariidoista, jollaisista riidoista ei koskaan tule puutetta. Pitkin koko Dniesterin vartta on paljon rotkoja, piilopaikkoja ja tiheikköjä, ihmiset elävät siellä taloissaan tuntematta kenenkään yliherruutta, ympärillään aro ja lähin naapuri jossakin näkymättömän matkan päässä. Tuollaisten villien erakkojen luo Bohun varmaan on tytön kätkenyt, sillä sinne hän turvallisimmin saattoi hänet jättää.

— Hyvä, mutta mitenkä nyt pääsemme sinne, kun Krywonos sulkee meiltä tien? sanoi herra Longinus. — Jampolkin on, kuten juuri sain kuulla, ryövärien pesänä.

Tähän vastasi Skrzetuski:

— Vaikka minun pitäisi menettää kaulani kymmenen kertaa, niin minä pelastan hänet! Lähden sinne valepuvussa ja Jumalan avulla minä löydän hänet.

— Minä lähden kanssasi, Jan, sanoi herra Wolodyjowski.

— Ja minä seuraan kerjäläisukkona, teorba matkassani. Uskokaa pois, hyvät herrat, että minulla teidän joukossanne on enimmän kokemusta, experientiaa. Mutta koska teorba jo inhoittaa minua, otan ehkä sensijaan säkkipillin.

— Enköhän minäkin kelpaa johonkin, hyvät veljet? sanoi herra Longinus.

— Varmaan, vastasi herra Zagloba. — Koska meidän täytyy kulkea Dniesterin yli, niin te saatte kantaa meidät joen poikki, niinkuin pyhä Christophorus.

— Kiitän teitä sydämestäni, sanoi Skrzetuski, — ja otan mielihyvällä vastaan apunne. Vastoinkäymisessä ei mikään tule parempaan tarpeeseen kuin uskolliset ystävät, joita, kuten näen, kaitselmus ei ole minulta riistänyt. Suokoon Jumala minun palkita teidän palveluksenne terveydelläni ja omaisuudellani.

— Me olemme kaikki kuin yksi mies, huudahti Zagloba. — Yksimielisyys on Jumalalle otollinen ja saatte nähdä, ettei meidän kauvan tarvitse odottaa vaivojemme hedelmiä.

— Minulla ei siis enään ole jäljellä muuta, virkkoi hetken perästä Skrzetuski, — kuin saattaa lippukuntani takaisin ruhtinaan luo ja sitten lähteä teidän kanssanne matkalle. Me kuljemme pitkin Dniesteriä, kauvas Jampolia kohden, aina Jahorlikiin asti, ja etsimme kaikkialta. Mutta jos, kuten toivon, Chmielnicki jo on tuhottu — tai ainakin hän on sitä ennenkuin tulemme ruhtinaan luo, niin silloin ei valtion palveluskaan enään ole meillä esteenä. Lippukunnat varmaan lähtevät Ukrainaan tukahuttamaan kapinaa, mutta siellä ne kyllä tulevat toimeen ilman meitäkin.

— Odottakaappa sentään, hyvät herrat, sanoi Wolodyjowski, — Chmielnickin jälkeen tulee varmaan Krywonosin vuoro. Ehkäpä siis saamme lippukuntinemme lähteä Jampolia kohden.

— Ei, meidän täytyy olla siellä aikaisemmin, virkkoi Zagloba, — mutta kaikkein ensimäiseksi täytyy toimittaa liput takaisin, jotta meillä olisi vapaat kädet. Minä toivon myöskin, että ruhtinas tulee olemaan meihin tyytyväinen.

— Varsinkin teihin.

— Aivan niin, sillä minä tuon hänelle parhaimmat tiedot. Uskokaa pois: minä toivon palkintoa.

— Lähdemmekö siis matkaan?

— Meidän täytyy levätä huomiseen asti, sanoi Wolodyjowski. — Muuten antakoon Skrzetuski käskyt, hänhän täällä on johtaja. Tahtoisin kuitenkin varoittaa lähtemästä tänään, sillä silloin tulee hevosistamme kerrassaan loppu.

— Minä tiedän, että se on mahdotonta, sanoi Skrzetuski, — mutta luullakseni huomenna, kun hevoset ovat saaneet hyvät appeet, voimme lähteä liikkeelle.

Seuraavana päivänä lähdettiinkin liikkeelle. Ruhtinaan määräysten mukaan tuli heidän palata Zbaraziin. Lähdettiin siis Kuzminia kohti Felsztynin ohi Woloczyskaan päin ja sieltä vei Chlebanowkaan menevä vanha maantie Zbaraziin. Tie oli alinomaisen sateen vaikutuksesta huono, mutta rauhallinen, ja vain herra Longinuksen osalle, joka sadan ratsumiehen kanssa kulki edellä, tuli hajoittaa muutamia metelöitsijäparvia, jotka olivat kokoontuneet valtion sotajoukkojen selkäpuolelle. Vasta Woloczyskassa asetuttiin yölevolle.

Tuskin oli joukko kuitenkaan pitkän matkan jälkeen ehtinyt päästä makeaan uneen, kun miehet hälytettiin hereille ja vartiat ilmoittivat, että jokin ratsuosasto lähenee. Pian saapui sentään tieto, että tulijat ovatkin Wierszulin lippukuntaa, siis omaa väkeä. Zagloba, herra Longinus ja pikku Wolodyjowski kokoontuivat heti Skrzetuskin tupaan ja heidän jälkeensä ryntäsi tuulispäänä sisään keveän ratsuväen upseeri aivan hengästyksissään ja kokonaan loan peitossa. Nähdessään upseerin, huudahti herra Skrzetuski:

— Wierszul!

— Minä juuri, vastasi saapunut, tuskin saaden henkeään kulkemaan.

— Ruhtinaan luotako?

— Niin, olen aivan tukahtumaisillani.

— Mitä tietoja? Onko Chmielnicki jo mennyttä?

— Puola… on… mennyttä.

— Kristuksen haavain nimessä, mitä te puhutte? Olemmeko kärsineet tappion?

— Tappio… häpeä… Ilman taistelua… Pakokauhu… oi, oi!

— Vaikea on uskoa omia korviaan. Sanokaa, sanokaa, Jumalan nimessä? Ylipäällikötkö…?

— He ovat paenneet.

— Missä on ruhtinas?

— Hän poistuu… Ilman sotajoukkoa…! Minä tulen ruhtinaan lähettinä… Hän käski… heti lähteä Lembergiin… Meitä ajetaan takaa.

— Kuka? Wierszul, Wierszul, tule toki järkiisi, mies. Kuka?

— Chmielnicki — — tatarilaiset…

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! huudahti Zagloba. — Maa halkeaa.

Mutta Skrzetuski käsitti jo miten oli käynyt.

— Kysymykset tuonnemmaksi, sanoi hän. — Nyt ratsun selkään!

— Satulaan, satulaan!

Ratsujen kaviot Wierszulin tatarien alla kopisivat jo akkunoiden edessä. Asukkaat, jotka olivat sotajoukon tullessa heränneet, lähtivät ulos asunnoistaan lyhdyt ja soihdut käsissä. Tieto lensi kuin salama yli koko kaupungin. Alettiin heti soittaa hälytyskelloja, äsken vielä hiljainen kauppala kaikui nyt melua, kavioiden kapsetta, komentohuutoja ja juutalaisten hälinää. Asukkaat halusivat lähteä pakoon sotajoukon mukana, hevosia alettiin valjastaa rattaiden eteen ja niihin kuormitettiin lapsia, naisia, patjoja. Pormestari muutaman porvarin etunenässä tuli rukoilemaan Skrzetuskia, ettei hän lähtisi edellä, vaan saattaisi asukkaat vaikkapa Tarnopoliin. Mutta herra Skrzetuski ei edes kallistanut korvaansa hänen puheilleen, sillä olihan hän saanut nimenomaisen käskyn mitä kiireimmin lähteä Lembergin.

He lähtivät siis liikkeelle ja vasta matkalla tyynnyttyään kertoi Wierszul mitä oli tapahtunut.

— Niin kauvan kuin Puola on ollut pystyssä, sanoi hän, — ei se ole kärsinyt sellaista tappiota. Eivät Cecora, Keltaiset Vedet eikä Korsun ole mitään tämän rinnalla.

Mutta Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Longinus Podbipienta vaipuivat aivan ratsujensa kaulaa vastaan ja milloin tarttuivat päähänsä, milloin nostelivat käsiään taivasta kohden.

— Tämä käy yli ihmisen ymmärryksen! sanoivat he. — Missä oli ruhtinas?

— Hyljättynä, kaikkien tahallisesti syrjäyttämänä. Hänellä ei ollut vallassaan edes oma divisionansa.

— Kenellä oli komento?

— Ei kenelläkään ja kaikilla. Minä olen jo kauvan palvellut ja sodassa kulunut, mutta en vielä ikinä ole nähnyt sellaisia joukkoja ja sellaisia päällikköjä.

Zagloba, joka ei erityisesti pitänyt Wierszulista ja joka tunsi häntä vain vähän, alkoi heilutella päätään ja maiskutella suutaan. Lopulta hän virkkoi:

— Hyvä herra, eiväthän vain asiat ole sekaantuneet teidän silmissänne, tai ettehän vain lue osittaista tappiota yleiseksi tappioksi, se mitä kerrotte, käy nimittäin yli kaiken mielikuvituksen.

— Niin käykin, sen myönnän ja sanon teille vielä, että ilolla antaisin leikata pääni poikki, jos jonkin ihmeen kautta osottautuisi, että olen erehtynyt.

— Mutta millä tavalla sitten te ensimäisenä tappion jälkeen tulitte Woloczyskaan? En nimittäin saata olettaa että te ensimäisenä olisitte livistänyt tiehenne. Missä ovat siis sotajoukot? Minne päin ne pakenevat? Mitä niille on tapahtunut? Mikseivät pakenevat ehtineet ennen teitä? Kaikkiin näihin kysymyksiin etsin turhaan vastausta.

Muissa tilaisuuksissa ei Wierszul hyvitystä vaatimatta olisi sallinut tehdä tällaisia kysymyksiä, mutta tällä hetkellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin tappiota ja siksipä hän vain vastasi:

— Minä tulin ensimäisenä Woloczyskaan sentähden että muut poistuivat Ozygowceen päin. Ruhtinas lähetti minut tahallaan sivullepäin, koska hän toivoi, että myrsky ei saavuttaisi teitä, mikä olisi tapahtunut, jos olisitte saaneet tiedon liian myöhään. Ja toiseksi hän lähetti minut teidän luoksenne sentähden, että ne viisisataa ratsua, jotka ovat teidän käytettävänänne, nyt tulevat hänelle huomattavaksi avuksi, kun hänen divisionansa suurimmaksi osaksi on kaatunut tai lyöty hajalle.

— Ihmeellisiä asioita, mutisi Zagloba.

— Kauheaa on niitä ajatella, epätoivo valtaa mielen, sydäntä vihloo, kyyneleet vuotavat, sanoi Wolodyjowski, käsiään väännellen. — Isänmaa on menetetty, häpeä kuoleman jälkeen. Joukot, sellaiset joukot ovat tuhotut! Nyt varmaan seuraa maailman loppu ja viimeinen tuomio.

— Älkää keskeyttäkö häntä, sanoi Skrzetuski, — antakaa hänen kertoa kaikki.

Wierszul vaikeni ikäänkuin kootakseen voimiaan. Hetken ajan kuului vain kavioiden läiskinä loassa, sillä ulkona satoi. Oli vielä täysi yö ja sangen pimeä, koska oli pilvessä. Pimeydessä ja sateessa kajahtelivat pahaaennustavina Wierszulin sanat. Hän alkoi:

— Jollen olisi toivonut kaatuvani taistelussa, niin varmaan olisin menettänyt järkeni. Te puhuitte viimeisestä tuomiosta ja minäkin luulen, että se pian lähestyy, koska kaikki löyhtyy, pahuus saa vallan ja Antikristus jo kulkee maailmassa. Te ette olleet näkemässä mitä tapahtui, mutta jollette siedä kuulla edes kertomusta siitä, niin kuinka luulette sitten minun kestäneen, minun, joka omin silmin näin tappion ja tuon kuvaamattoman häpeän. Jumala antoi meille tässä sodassa onnellisen alun. Ruhtinas, jonka oikeudentunto Czolhanski-Kamienin luona sai hyvitystä herra Laszcziin nähden, jätti kaiken muun unohduksiin ja sopi ruhtinas Dominikin kanssa. Me iloitsimme kaikki tästä sovinnosta, se oli kuin mitäkin Jumalan siunausta. Ruhtinas löi toistamiseen vihollisen Konstantinowin luona ja otti haltuunsa itse kaupungin, jonka vihollinen oli jättänyt ensimäisen rynnäkön jälkeen. Sitten marssimme Pilawceen, vaikka ruhtinas varoitti sinne menemästä. Heti tällä matkalla alkoi häntä vastaan ilmetä kaikenlaisia juonitteluja, niskoittelua, kateutta ja suorastaan salajuonia. Hänen mielipidettään ei kuunneltu neuvotteluissa, ei otettu huomioon mitä hän sanoi ja ennen kaikkea yritettiin hajoittaa divisionamme, jottei ruhtinas saisi pitää sitä eheänä käsissään. Jos hän olisi pannut tätä menettelyä vastaan, niin olisi kyllä pidetty huolta siitä että hän joutuisi tappiolle ja siksi hän vaikeni ja kärsi. Niin jäivät ylipäällikön käskystä Konstantinowiin kevyet ratsujoukot ynnä Wurcel tykistöineen ja eversti Machnicki. Myöskin Liettuan majoitusmestarin, herra Osinskin joukot ja Koryckin rykmentti erotettiin ruhtinaan komennosta, niin että hänelle jäi vain Zacwilichowskin husaarit, kaksi rykmenttiä rakuunoja ja minä, jolla oli vain osa lippukuntaani. Kaikkiaan ei ruhtinaalla ollut kahtatuhatta miestä enempää. Mutta nyt ei häntä enään pidetty arvossa ja minä kuulin kuinka ruhtinas Dominikin puoltajat puhuivat: "Nyt ei enään voiton saatua voida sanoa, että se saatiin pelkästään Wisniowieckin ansiosta". Ja ääneen mainittiin, että jos niin tavaton kunnia ja maine kuin tähän asti seuraisi ruhtinasta, niin kuninkaanvaalissa voittaisi hänen ehdokkaansa prinssi Kaarle. Mutta he tahtovat Kasimiria. Heidän puoluepolitiikkansa tarttui siinä määrin koko sotajoukkoon, että aljettiin väitellä ja keskustella ryhmittäin aivan kuin valtiopäivillä. Lähetettiin edustajia ja ajateltiin kaikkea muuta paitsi taistelua, aivan kuin vihollinen jo olisi ollut tuhottu. Mutta jos minä kertoisin teille kaikista pidoista ja juomingeista, koko siitä ylellisyydestä mikä siellä vallitsi, niin ei varmaan kukaan teistä uskoisi sanoihini. Pyrrhuksen joukot eivät olleet mitään verrattuina noihin kokonaan kullassa, jalokivissä ja kamelikurjen höyhenissä välkkyviin rykmentteihin. Kaksi sataa tuhatta palvelijaa ja äärettömät määrät vaunuja kulki meidän mukanamme. Hevoset olivat vaipumaisillaan kultakutomusten ja silkkitelttojen painon alla, vankkurit eivät kestäneet juomatavaroiden painoa, vaan menivät rikki. Olisi luullut meidän olevan matkalla valloittamaan koko maailmaa. Aatelisto, josta oli asetettu liikekannalle jokainen, joka kynnelle kykeni, läiskähytteli yöt päivät ruoskiaan, uhkaillen: "Kas tällä me rauhoitamme moukat, sapelia ei tarvita!" Mutta me, vanhat sotilaat, jotka olimme tottuneet taistelemaan eikä puhumaan, me aavistimme jo, nähdessämme tuon kuulumattoman ylellisyyden, pahan olevan tulossa. Ensinnä alkoi napinoiminen herra Kisieliä vastaan — hän oli muka petturi, ja sitten oli muka paha, että hän oli kunnioitusta nauttiva senaattori. Herrat tappelivat keskenään sapeleilla kuin juopuneet, leirivartioita ei ollut, ei kukaan suorittanut päälliköntehtäviä, jokainen teki mitä halutti, meni sinne missä hänen oli parempi olla, pysähtyi missä halutti. Palvelijat panivat hekin toimeen meluisia juominkeja. Hyvä Jumala, kaikki tyyni vaikutti kuin mitkäkin laskiaisnaamiaiset eikä suinkaan kuin sotaretki, naamiaiset, joissa tanssittiin hukkaan, juotiin, syötiin ja hulluteltiin turmioon valtakunnan onni ja menestys.

— Vielä me sentään elämme, sanoi Wolodyjowski.

— Ja Jumala on taivaassa, lisäsi Skrzetuski.

Tuli jälleen hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Wierszul:

— Me hukumme, jollei Jumala tee ihmettä ja lakkaa kurittamasta meitä meidän syntiemme tähden sekä osoita meille ansaitsematonta armoa. Hetkittäin en itsekään usko, mitä omin silmin olen nähnyt, vaan minusta tuntuu siltä kuin painajainen olisi minua ahdistanut…

— Kertokaa eteenpäin, sanoi Zagloba. — Te tulitte siis Pilawcen luo, ja kuinka sitten?

— Tulimme sinne ja pysähdyimme. Mistä päälliköt siellä neuvottelivat, sitä en tiedä. Viimeisellä tuomiolla saavat he siitä vastata, sillä jos he olisivat heti hyökänneet Chmielnickin kimppuun, niin hän olisi voitettu ja tuhottu, niin totta kuin Jumala on taivaassa, huolimatta meidän epäjärjestyksestämme, riitaisuudestamme, mellakoistamme ja johtajan puutteesta. Rahvaan joukossa oli nimittäin jo vallinnut pakokauhu ja oli pidetty neuvoa siitä, että Chmielnicki ja muut päälliköt olisivat luovutettavat, hän itsekin suunnitteli jo pakoa. Meidän ruhtinaamme ratsasti teltalta teltalle, pyysi, rukoili ja uhkasi: hyökätkäämme ennenkuin tatarit saapuvat, hyökätkäämme! Ja hän repi hiuksiaan. Mutta toinen vain katseli toistaan eikä kukaan tehnyt mitään, juotiin vain ja pidettiin kokouksia. Levisi sitten huhu, että tatarilaiset saapuvat — khani ja kaksisataa tuhatta ratsua. Herrat vain neuvottelivat ja neuvottelivat. Ruhtinas sulkeutui telttaansa, sillä hänet oli kokonaan syrjäytetty. Sotajoukon keskuudessa aljettiin kertoa, että kansleri oli kieltänyt ruhtinas Dominikia ryhtymästä taisteluun ja että rauhanneuvottelut olivat aljetut. Syntyi entistä suurempi epäjärjestys. Vihdoin saapuivat tatarit, mutta Jumala soi meille sittenkin ensimäisenä päivänä myötäkäymistä. Ruhtinas ja herra Osinski yhtyivät ja herra Laszcz piti hyvin puoliansa. Orda karkoitettiin kentältä ja sai aika lailla selkäänsä. Mutta sitten…

Tässä tukahtui herra Wierszulilta ääni.

— Mutta sitten? kysyi herra Zagloba.

— Seurasi käsittämättömän kauhea yö. Muistan että väkineni olin vartioimassa joen rannalla, kun yhtäkkiä kasakkaleirissä aljetaan villitysti ampua tykeillä ja huutaa. Nyt muistui mieleeni mitä leirissä eilen oli puhuttu, että nimittäin ei tatarilaisvoima kokonaisuudessaan ollut vielä saapunut, vaan ainoastaan Tuhaj-bej osastoineen. Tein siis sen johtopäätöksen, että koska siellä nyt on syntynyt tuollainen häly, niin on varmaan khanikin jo saapunut. Samassa alkaa kuulua melua meidänkin leiristämme. Otin mukaani muutaman miehen ja kiiruhdin paikalle. Mitä siellä olikaan tapahtunut? Minulle huudetaan: päälliköt ovat paenneet! Riennän ruhtinas Dominikin luo — häntä ei näy eikä kuulu. Menen toisen päällikön luo — en tapaa häntäkään, menen kolmannen luo, enkä saa käsiini häntäkään. Jeesus Natsarealainen! Sotamiehet kiirehtivät pitkin kenttää… Kirkunaa, melua, hälinää! Soihdut kädessä etsitään. "Missä ovat päälliköt, missä ovat päälliköt?" Toiset huutavat: "Tänne ratsut, tänne ratsut!" Toiset taas: "Hyvät veljet, pelastakaa itsenne! Petos, petos!" Ja kaikki kohottavat käsiään ylöspäin, kasvoilla ilme kuin mielipuolilla, silmät pullollaan päässä. Ja he tunkevat eteenpäin, tallaten toisiaan, istuutuvat hevosten selkään ja kiitävät pois aseettomina, umpimähkään, kiinnittäen mennessään kypäriään, panssareitaan, aseitaan, tai irroittaen telttojaan. Äkkiä ratsastaa esiin ruhtinas husaariväkensä etunenässä, yllään hopeainen panssari. Hänen ympärillään kannetaan kuutta soihtua, hän seisoo jalustamissaan ja huutaa siitä: "Hyvät herrat, minä olen jäänyt tänne, kerääntykää ympärilleni!" Mutta kukapa siitä välittäisi. Herrat eivät kuule eivätkä näe häntä, he kiitävät husaareja vastaan, sekoittavat rivit, kaatavat kumoon miehet ja hevoset! Tuskinpa ruhtinas itsekään saatiin pelastetuksi. Ja sitten ryntää koko sotajoukko villissä pakokauhussa leiristä, yli tallattujen nuotioiden, läpi pimeän, aivan kuin äyräittensä yli paisunut joki, hajaantuu, tuhoutuu, pakenee. Sotajoukosta ei enään voi puhua, ei ole päällikköjä, ei Puolan valtakuntaa — on vain kuulumaton häpeä ja meidän niskallamme kasakan jalka…

Herra Wierszul alkoi valittaa ja nykiä hevostaan, sillä hänet oli vallannut epätoivon raivo. Tämä raivo tarttui toisiinkin ja he ratsastivat keskellä sadetta ja yötä kuin mielipuolet.

He ratsastivat kauvan. Ensimäisenä alkoi puhua herra Zagloba:

— Ilman taistelua — oi, noita lurjuksia! Sellaisia poikia! Muistakaa vain kuinka oltiin mahtavia Zbarazissa, kuinka luvattiin syödä Chmielnicki ilman pippuria ja suolaa. Oi, teitä lurjuksia!

— Sellaisia he ovat! huudahti Wierszul. - He pakenivat saatuaan ensimäisessä taistelussa voiton tatareista ja rahvaasta, taistelussa jossa aatelisten nostoväkikin taisteli kuin leijonat.

— Siinä näkyy Jumalan sormi, sanoi Skrzetuski. — Mutta varmaan tässä lisäksi vaikuttaa jokin salaisuuskin, joka on saatava selville…

— Sellaista kyllä tapahtuu maailmassa että sotajoukko pakenee, mutta tässä jättivät päälliköt ensimäisinä leirin, ikäänkuin tahallaan helpoittaaksensa vihollisen voittoa ja jättääkseen sotajoukon teurastettavaksi.

— Aivan niin, aivan niin, sanoi Wierszul. — Kerrotaanpa juuri, että he tekivät sen tahallaan.

— Tahallaanko? Kristuksen haavain tähden, se ei ole mahdollista!

— Sanotaan, että he tahallaan sen tekivät. Mutta miksi — kuka sen arvannee.

— Painakoon heitä haudan multa, hukkukoon heidän jälkipolvensa ja vain häpeä jääköön heistä jäljelle, sanoi Zagloba.

— Amen, lausui Skrzetuski.

— Amen, lausui Wolodyjowski.

— Amen, toisti herra Longinus.

— Vain yksi mies voi vielä pelastaa isänmaan, jos hänelle annetaan päällikön nuija ja valtakunnan jäljellä olevat joukot, vain yksi mies, sillä kenestäkään muusta eivät sotajoukko eikä aateli tahdo kuulla puhuttavan.

— Ruhtinas, sanoi Skrzetuski.

— Aivan niin.

— Hänen johtoonsa me jäämme, hänen johdossaan me kuolemme. Eläköön Jeremi Wisniowiecki! huusi Zagloba.

— Eläköön! toistivat muutamat kymmenet äänet. Mutta huuto vaikeni pian, sillä hetkellä jolloin maa aukeni jalkain alla ja taivas tuntui luuhistuvan ihmisten päitten päällä, ei ollut aikaa eläköönhuutoihin.

Aamu alkoi jo sarastaa ja etäisyydestä häämöittivät Tarnopolin muurit.

YHDEKSÄS LUKU.

Ensimäiset osastot sotajoukoista, jotka Pilawcen luona olivat joutuneet hajaannustilaan, saapuivat Lembergiin aamun koitteessa 26 p:nä syyskuuta ja samalla kuin kaupungin portit avattiin, levisi salaman nopeudella kauhea tieto kautta koko kaupungin, herättäen toisissa epäilystä, toisissa pakokauhua, mutta useissa myöskin epätoivoista halua puolustautua. Herra Skrzetuski osastoineen saapui kahta päivää myöhemmin, kun jo koko kaupunki oli täynnä pakenevia sotamiehiä, aatelisia ja asestettuja porvareja. Alettiin jo ajatella puolustautumistakin, koska minä hetkenä hyvänsä voitiin odottaa tatarien tuloa, mutta vielä ei oltu selvillä siitä kuka asettuu puolustuksen etunenään ja miten se on järjestettävä. Siksi vallitsi kaikkialla vastaiseksi epäjärjestys ja pelko. Toisia pakeni kaupungista, vieden mukanaan perheensä ja omaisuutensa, ympäristön asukkaat taas hakivat turvaa itse kaupungista. Pakenevat ja kaupunkiin tulevat täyttivät kadut ja riitelivät ohiajaessaan tiestä. Kaikkialla oli vankkureita, myttyjä, laatikoita, hevosia ja mitä erilaatuisimpiin lippukuntiin kuuluvia sotamiehiä. Kaikkien kasvoilla kuvastui epävarmuus, kuumeentapainen odotus, epätoivo tai alistuvaisuus. Joka hetki syntyi äkkiarvaamatta pakokauhu. Oli kuulunut huutoja: nyt ne tulevat… tulevat! Ja heti ryntäsivät joukot pakoon, vyöryen suurena aaltona, juosten umpimähkään eteenpäin pakokauhun vimmassa, kunnes huomattiin, että uudet tulijat kuuluivatkin johonkin hajaantuneeseen puolalaiseen joukko-osastoon. Näitä joukko-osastoja tuli koolle yhä enemmän ja kuinka surkealta näyttävätkään nyt sotilaat, jotka äsken vielä olivat kulkeneet kullassa ja riikinkukonhöyhenissä, laulu huulillaan ja ylpeys silmissään, moukkien sotaretkeä kohti! Nyt olivat he repaleissa, nälkäisinä, kurjina, loan peittäminä, ratsastaen vaihtuneiden hevosten selässä, häpeä kasvoilla. Kerjäläisten näköisiä he olivat enemmän kuin ritareiden ja saattoivat herättää vain sääliä, jos säälimiseen olisi ollut aikaa tässä kaupungissa, jonka muureja vastaan pian saattoi vyöryä vihollisen koko voima. Jokainen noista häpeään joutuneista ritareista lohduttautui vain sillä, että hänellä oli niin paljon, niin monta tuhatta häpeän jakavaa osatoveria. Kaikki he ensi hetkenä koettivat piiloittautua, saattaakseen sitten, tyynnyttyään panetella toisiaan, kirota ja uhkaella, vetelehtiä kaduilla, juopotella kapakoissa ja lisätä epäjärjestystä ja sekamelskaa.

Jokainen toisteli: tatarit ovat aivan tuossa! Muutamat näkivät jo takanaan murhapolttoja, toiset vannoivat kaikkien pyhien nimessä, että nyt oli tullut aika torjua vihollisen hyökkäys. Joukot, jotka ympäröivät sotamiehiä, kuuntelivat jännityksellä näitä huhuja: Kirkkojen katot ja tornit olivat täynnä tuhansia uteliaita ihmisiä, kirkonkellot soittivat hälyyttäen ja naisten ja lasten parvet tungeskelivat kirkoissa, joissa palavien kynttiläin keskellä loisti pyhä sakramentti.

Herra Skrzetuski osastoineen ratsasti verkalleen Haliczin portilta tiheitten ratsujoukkojen, vaunujen, jalkasotamiesten ja porvarien ammattikuntien lomitse. Kaupungin asukkaat katselivat ihmetellen tuota lippukuntaa, joka kulki täydellisessä sotajärjestyksessä. Alkoi jo kuulua huutoa, että apu on tulossa ja uudestaan valtasi aivan aiheeton ilo joukon, joka nyt alkoi tungeskella ratsuosaston lähelle, tarttuen herra Skrzetuskin jalustimiin. Paikalle alkoi vähitellen kokoontua jalkasotilaitakin huutaen: ne ovat Wisniowieckiläisiä, eläköön ruhtinas Jeremi! Tungos kävi niin suureksi, että lippukunta vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin.

Vihdoin ilmestyi Skrzetuskin osastoa vastapäätä rakuunajoukko erään upseerin johtamana. Rakuunat hajoittivat kansan, upseeri huusi: pois tieltä, pois tieltä! ja löi miekkansa lappeella niitä, jotka eivät väistyneet tarpeeksi nopeasti.

Skrzetuski tunsi Kuszelin.

Nuori upseeri tervehti sydämellisesti tuttavia.

— Mitä aikoja, mitä aikoja! sanoi hän.

— Missä ruhtinas on? kysyi Skrzetuski.

— Hän kuolisi surusta, jos vielä viivyttelisitte. Hän on täällä kiihkeästi odottanut teitä ja joukkoanne. Paraikaa hän on Bernhardilaisluostarissa. Minut lähetettiin pitämään järjestystä kaupungissa, mutta Grosswajer onkin jo ryhtynyt siihen työhön. Lähden teidän kanssanne kirkkoon, neuvottelu pidetään siellä.

— Kirkossako?

— Aivan niin. Ruhtinaalle tullaan tarjoamaan komentonuijaa, sillä sotamiehet vakuuttavat, että he eivät tahdo puolustaa kaupunkia kenenkään muun johdolla.

— Lähtekäämme, myöskin minulle on tärkeää päästä ruhtinaan puheille.

Yhdistyneet osastot lähtivät liikkeelle. Matkalla kyseli Skrzetuski kaikkea mitä Lembergissä oli tapahtunut ja oliko jo ryhdytty järjestämään puolustusta.

— Parastaikaa käsitellään tätä asiaa, sanoi Kuszel. — Porvarit tahtovat puolustautua. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Alemmassa asemassa olevat ihmiset osoittavat paljon suurempaa rohkeutta kuin aatelisto ja sotamiehet.

— Entä päälliköt — miten on heidän käynyt? Ovatko he kaupungissa ja tulevatko ehkä vielä tekemään esteitä ruhtinaalle?

— Kunhan ei hän vain itse tekisi esteitä. Päällikönnuija olisi pitänyt antaa hänelle aikaisemmin, nyt se on liian myöhäistä. Päälliköt eivät uskalla näyttää silmiään, ruhtinas Dominik viivähti vain hiukan aikaa arkkipiispan palatsissa, nousi heti ja oikein tekikin, sillä ettepä saata uskoa mikä vimma sotamiesten keskuudessa vallitsee häntä vastaan. Häntä ei ole enään näkyvissä, mutta vielä he yhä huutavat: antakaa hänet tänne, niin me hakkaamme hänet palasiksi! Varmaan hän ei olisi välttänyt pahoinpitelyä. Sitten tänne saapui toinen päällikkö ja alkoi soimata ruhtinasta, mutta nyt hän on hiljaa, sillä mieliala on häntäkin vastaan. Kaikki syyttävät häntä vasten silmiä kaikista vastoinkäymisistä ja hän vain nielee kyyneliänsä. Kauheaa tämä todella on. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Sanon teille: kiittäkää Jumalaa, ettette olleet Pilawcen luona, ettette olleet mukana pakoretkellä, sillä ihme on, että ne meistä, jotka olimme siellä, emme kokonaan kadottaneet järkeämme.

— Entä meidän divisiona?

— Sitä ei enään ole olemassa. Siitä on tuskin mitään jäljellä. Wurcel on poissa, Machnicki on poissa, Zacwilichowski poissa. Wurcel ja Machnicki eivät olleet Pilawcen luona, sillä he jäivät Konstantinowiin. Sinne heidät jätti ruhtinas Dominik, senkin belsebuubi, heikontaakseen meidän ruhtinaamme joukkoja. Tietämätöntä on, ovatko he päässeet sieltä pois vai onko vihollinen saartanut heidät. Vanha Zacwilichowski on hävinnyt kuin kivi veteen. Suokoon Jumala, ettei hän olisi kuollut.

— No, paljonko sotaväkeä tänne on kokoontunut?

— Väkeä kyllä on tarpeeksi, mutta mitäs sillä on virkaa. Vain ruhtinas voisi pitää miehet kurissa, jos hän suostuisi ottamaan vastaan komentonuijan, sillä ketään muuta he eivät tottele. Ruhtinas on ollut kauheasti teistä huolissaan, teistä ja sotamiehistä. Tämä onkin ainoa kokonainen lippukunta. Me jo surimme teidän kuolemaanne.

— Onnellinen tällä hetkellä se, jota itketään.

He ajoivat hetkisen vaiti ollen, katsellen joukkoja ja kuunnellen niiden melua ja huutoja: tatarilaiset, tatarilaiset! Eräässä paikassa näkivät he kauhean näyn: kappaleiksi revityn miehen, jonka joukko oli tuominnut vakoilijana. Kirkonkellot yhä soivat.

— Saapuuko orda tänne piankin? kysyi Zagloba.

— Pahus sen tietää, ehkäpä jo tänään. Tämä kaupunki ei tule puolustautumaan kauvan, sillä se ei pysty pitämään puoliaan. Chmielnickillä on kaksisataa tuhatta kasakkaa, tatareja lukuunottamatta.

— Meidän loppumme on tullut, sanoi aatelismies. — Parempi meidän olisi lähteä jonnekin kauvemmaksi myymään henkeämme, miksikä olemmekin saaneet niin monta voittoa!

— Kenestä?

— Krywonosista, Bohunista ja pahus ties kenestä.

— Mutta, sanoi Kuszel ja kääntyen Skrzetuskin puoleen, kysyi hiljaisella äänellä: — mutta eikö Jumala ole antanut teille mitään lohdutusta, Jan herra? Ettekö ole löytänyt sitä, mitä etsitte? Ettekö ole edes saanut mitään tietää hänestä?

— Nyt ei ole aikaa ajatella sitä! huudahti Skrzetuski. — Mitä merkitsevät minä ja minun asiani sen rinnalla mitä on tapahtunut. Kaikki on turhuuden turhuutta ja lopuksi on edessä kuolema.

— Siltä tuntuu minustakin, että koko maailma pian hukkuu, sanoi Kuszel.

Näin puhuen saapuivat he bernhardinilaiskirkolle, joka sisältä oli täynnä valoa. Äärettömät ihmisjoukot seisoivat kirkon edessä, voimatta päästä sisälle, koska pertuskalla varustetut sotamiehet nuoralla sulkivat käytävän, päästäen sisään vain arvohenkilöitä ja upseereja. Skrzetuski käski väkensä jännittää eteen vielä toisenkin nuoran.

— Mennään sisään, sanoi Kuszel, — puolet koko Puolaa on tuolla kirkossa.

He astuivat sisään, Kuszel ei ollut paljoakaan liioitellut. Kaikki arvohenkilöt sekä sotajoukosta että kaupungista olivat todella kokoontuneet neuvotteluun: vojevodat, kastellaanit, rykmentinpäälliköt, ratsumestarit, muukalaisten värväysjoukkojen upseerit, papisto, aatelisia niin paljon kuin kirkkoon mahtui, joukko alempia upseereja ja Grosswajerin johdolla toistakymmentä kaupungin neuvosmiestä. Myöskin olivat kirkossa ruhtinas ja kruunun juomanlaskija, yksi ylipäälliköistä ja Kiovan vojevoda, Stobnican starosta, Wesel, Arciszewski ja Liettuan päämajoitusmestari herra Osinski. Kaikki nämä herrat istuivat pääalttarin edessä, niin että yleisö saattoi heidät nähdä. Neuvottelu kävi kiireellisesti, miltei kuumeentapaisesti, kuten tällaisissa tapauksissa tavallisesti. Puhujat nousivat penkeille ja rukoilivat upseereja, etteivät he jättäisi kaupunkia puolustusta vailla vihollisen käsiin. Täytyy taistella viimeiseen asti. Kaupunki voi pysäyttää vihollisen, valtakunta tulee järkiinsä. Mitä puuttuu, ettei täällä voisi puolustautua? Täällä on muurit, täällä on sotaväkeä, on päättäväisyyttäkin, tarvitaan vain johtaja. Tällaisten puheiden jälkeen syntyi läsnäolevien joukossa supina, joka kasvoi äänekkäiksi huudoiksi. Into tarttui kaikkiin. Me menemme kuolemaan, menemme mielellämme kuolemaan! huudettiin. Meidän täytyy pyyhkiä pois Pilawcen taistelun häpeä. Me suojelemme isänmaata! Sapeleja aljettiin kalistella ja paljaat terät välkkyivät kynttilöiden valossa. Toiset huusivat: olkaa hiljaa, neuvotellaan järjestyksessä! Onko puolustauduttava vai eikö ole? On, on! huusi joukko. Ja kaiku vastasi holveista: on! Kuka on tuleva johtajaksi? Ruhtinas Jeremi, hän on johtaja, hän on sankari! Puolustakoon hän kaupunkia ja valtakuntaa. Annettakoon hänelle johtajan nuija, hän eläköön!

Silloin syöksyi tuhansista keuhkoista niin äänekäs huuto, että seinät tärisivät ja akkunaruudut helisivät. — Ruhtinas Jeremi, ruhtinas Jeremi eläköön, eläköön! Vieköön hän meidät voittoon!

Tuhannet sapelit välkkyivät ilmassa, kaikkien katseet suuntautuivat ruhtinasta kohden. Ja tämä nousi pystyyn tyynenä, kulmat rypyssä.

— Hyvät herrat, lausui ruhtinas sointuvalla äänellä, jonka yleisen hiljaisuuden vallitessa kaikki saattoivat kuulla, — kun cimbrit ja teutonit hyökkäsivät Rooman tasavallan kimppuun, ei kukaan pyrkinyt konsuliksi, kunnes vihdoin Marius ryhtyi toimeen. Mutta Mariuksella oli oikeus ottaa konsulin virka, sillä ei ollut senaatin määräämiä päällikköjä. Minäkään en tahdo tässä hämmingissä vetäytyä pois vallasta, koska rakastan isänmaatani ja elämälläni tahdon palvella sitä. Mutta ylipäällikön nuijaa minä en voi ottaa vastaan, koska sillä loukkaisin isänmaata, senaattia ja esivaltaa ja koska en tahdo olla omavaltainen päällikkö. Onhan meidän joukossamme kuitenkin mies, jolle valtakunta on jättänyt ylipäällikön nuijan, nimittäin valtakunnan podczaszy … [Oikeastaan "juomanlaskija", valtakunnan korkeimpia virkamiehiä. Suoment. muist.]

Ruhtinas ei saanut sanotuksi enempää, sillä samassa kun hän oli maininnut podczaszyn nimen, syntyi kauhea melu ja sapelien kalisteleminen. Joukko alkoi liikehtiä ja räjähteli kuin ruuti, johon on pudonnut kipinöitä. "Alas! menköön hän hiiteen!" kuului. "Hiiteen, hiiteen!" kuului yhä äänekkäämmin. Podczaszy nousi nopeasti tuolistaan, kalpeana ja kylmä hiki valuen otsalta. Samassa läheni julmistuneita hahmoja kohti kuoripenkkejä ja alttaria ja pahaaennustava huuto: "antakaa hänet tänne!" kuului. Ruhtinas näki mitä oli tulossa, nousi ja ojensi oikean kätensä.

Joukot pysähtyivät, luullen hänen aikovan puhua. Vallitsi hetken hiljaisuus.

Mutta ruhtinas oli vain tahtonut pysäyttää melun ja myrskyn. Hän ei saattanut sallia verenvuodatusta kirkossa. Kun hän kuitenkin huomasi, että vaarallisin hetki oli mennyt ohi, istuutui hän jälleen. Kahta tuolia kauvempana, Kiovan vojevodan takana istui onneton podczaszy: hänen harmaa päänsä oli laskeutunut rinnalle, kädet riippuivat hervottomina ja katkonaisesti nyyhkien hän lausui:

— Hyvät herrat, minä kannan nöyrästi ristini syntieni takia.

Vanhus olisi saattanut herättää sääliä kovimmassakin sydämessä, mutta joukko on tavallisesti armoton ja niin alkoi melu uudestaan, kunnes Kiovan vojevoda äkkiä nousi, antaen kädellään merkin, että hän tahtoo puhua.

Hän oli ollut osallisena Jeremin voittoihin, siksi oltiin valmiita häntä kuuntelemaan.

Hän kääntyi nyt ruhtinaan puoleen ja pyysi mitä vakuuttavammin, että ruhtinas ei kieltäytyisi vastaanottamasta päällikkönuijaa eikä epäilisi ryhtyä pelastamaan isänmaata. Kun valtakunta on sortumaisillaan, saavat muodolliset oikeudet levätä, sen pelastajana olkoon se, joka on kykenevin sitä pelastamaan eikä muodollisesti nimitetty päällikkö.

— Ota sinä päällikkönuija, sinä voittamaton johtaja, ota, pelasta, eikä vain tätä kaupunkia, vaan koko valtakunta! Isänmaan suun kautta rukoilen minä, vanhus, sinua ja minun kanssani säädyt, kaikki miehet, naiset ja lapset: pelasta, pelasta!

Nyt sattui tapaus, joka liikutti kaikkien sydäntä: surupukuinen nainen lähestyi alttaria, heitti ruhtinaan jalkain juureen kultaiset koristuksensa ja jalokivensä, polvistui hänen eteensä ja huusi nyyhkyttäen:

— Me tuomme sinulle omaisuutemme, henkemme annamme sinun käsiisi, pelasta, pelasta meidät, sillä me hukumme!

Tämän nähdessään purskahtivat senaattorit, sotilaat ja koko joukko itkuun ja kaikki kirkossa huusivat yhteen ääneen:

— Pelasta!

Ruhtinas peitti silmänsä käsillään ja kun hän sitten nosti kasvonsa, niin välkkyi hänen silmäkulmissaan kyynel. Hän oli kuitenkin kahden vaiheilla. Miten käy Puolan arvovallan, jos hän ottaa tuon päällikkönuijan?

Nyt nousi valtakunnan juomanlaskija.

— Minä olen vanha, sanoi hän, — onneton ja murtunut. Minulla on oikeus luopua kantamasta taakkaa, joka käy yli voimieni ja siirtää se nuoremmille hartioille. Ja niin minä nyt tässä ristiinnaulitun kasvojen edessä ja kaiken ritariston nähden luovutan sinulle päällikkönuijan: ota se vastaan!

Ja hän ojensi nuijan Wisniowieckille. Seurasi sellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsen lentävän. Vihdoin kajahti taasen Jeremin juhlallinen ääni:

— Syntieni takia… otan sen vastaan.

Hurja riemu valtasi väkijoukon. Se ryntäsi yli kuoripenkkien, lankesi Wisniowieckin jalkain juureen, heitti hänen eteensä kalleutensa ja rahansa. Viesti levisi salaman nopeudella pitkin kaupunkia. Sotamiehet olivat kuin hulluina ilosta ja huusivat heti haluavansa lähteä Chmielnickiä, tatareja ja sulttaania vastaan. Kaupunkilaiset eivät enään ajatelleetkaan antautumista, he tahtoivat nyt puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. Armeenialaiset toivat vapaaehtoisesti rahansa raatihuoneelle, ennenkuin verotuksesta vielä oli aljettu puhuakaan, juutalaiset kohottivat synagoogassaan kiitoshuudon, tykit valleilla ilmaisivat laukauksilla iloista uutista, kaduilla ammuskeltiin ilolaukauksia. Eläköönhuudot kaikuivat koko yön, joku tuntematon olisi luullut kaupungin viettävän jotakin voitonjuhlaa.

Ja kuitenkin saattoi minä hetkenä hyvänsä kolmensadan tuhannen suuruinen vihollisjoukko, armeija suurempi kuin minkä Saksan keisari tai Ranskan kuningas saattoi panna pystyyn ja villimpi kuin Tamerlanin joukot, ryhtyä piirittämään kaupunkia.

KYMMENES LUKU.

Viikkoa myöhemmin, lokakuun 6:nnen päivän aamuna levisi Lembergiin se yhtä odottamaton kuin kauhea tieto, että ruhtinas Jeremi, ottaen mukaansa suuren osan sotajoukkoa, oli salaa jättänyt kaupungin ja lähtenyt teille tietämättömille.

Kansanjoukot kokoontuivat arkkipiispan palatsin eteen. Aluksi ei kukaan ottanut uskoakseen huhuun. Sotamiehet vakuuttivat, että jos ruhtinas on lähtenyt pois kaupungista, niin hän nähtävästi on vahvan osaston etunenässä marssinut puhdistamaan ympäristöä. Oli käynyt ilmi — niin kerrottiin —, että pakolaiset levittivät vääriä tietoja, joiden mukaan Chmielnickin ja tatarilaisten oli määrä tulla muka minä hetkenä hyvänsä. Syyskuun 26:sta päivästä oli kuitenkin kulunut kymmenkunta päivää eikä vihollista vielä näkynyt. Varmaan oli ruhtinas tahtonut omin silmin nähdä, oliko vaarassa todella perää, ja otettuaan selkoa huhun todenperäisyydestä hän epäilemättä palaa. Olihan hän sitäpaitsi jättänyt kaupunkiin muutamia rykmenttejä ja olihan kaikki valmiina piiritystä varten.

Niin oli todella laita. Kaikki tarpeelliset määräykset annettiin, kullekin osotettiin paikka, tykit vietiin, valleille. Illalla saapui ratsumestari Cichocki, tuoden mukanaan viisikymmentä rakuunaa. Uteliaat ympäröivät hänet heti, mutta hän ei ryhtynyt puhumaan joukon kanssa, vaan lähti suoraa päätä kenraali Arciszewskin luo. Yhdessä kutsuivat he nyt luokseen Grosswajerin ja läksivät hänen kanssaan raatihuoneelle neuvottelemaan. Siellä ilmoitti Cichocki pelästyneille neuvosmiehille, että ruhtinas todella oli peruuttamattomasti lähtenyt.

Ensi hetkessä masentuivat kaikki tykkänään ja muutamista röyhkeistä suista pääsi huudahdus: petturi! Mutta silloin Arciszewski, tuo vanha sotapäällikkö, joka urotöillään Hollannin palveluksessa oli saavuttanut maineensa, nousi ja puhui sotamiehille ja neuvosherroille seuraavaan tapaan:

— Kuulin täällä herjaavan sanan, jota ei kenenkään olisi pitänyt lausua, sillä ei edes epätoivo anna sellaiseen oikeutta. Ruhtinas on lähtenyt eikä palaa — se on totta. Mutta mikä oikeus teillä on vaatia päälliköltä, jonka hartioilla lepää koko isänmaan pelastus, että hän puolustaisi vain teidän kaupunkianne? Mitä tapahtuisi, jos vihollinen täällä saartaisi kaikki valtakunnan jäljellä olevat sotavoimat? Eihän täällä ole edes ruokavaroja eikä aseita niin suurta sotajoukkoa varten. Siksi sanon teille — ja te voitte luottaa minun kokemukseeni —, että jota suurempi sotajoukko olisi tullut tänne suljetuksi sitä lyhyemmän ajan olisi puolustus voinut kestää, sillä nälkä olisi voittanut meidät pikemmin ja nopeammin kuin vihollinen. Chmielnickille merkitsee ruhtinaan persoona enemmän kuin teidän kaupunkinne. Siis: kun hän, Chmielnicki, saa tietää, ettei ruhtinas ole täällä vaan kokoaa uusia joukkoja ja saattaa saapua teitä auttamaan, niin hän kohtelee teitä lempeämmin, jopa suostuu keskusteluihin. Te napisette tänään, mutta minä sanon teille, että ruhtinas on, jätettyään tämän kaupungin ja uhaten Chmielnickiä ulkoapäin, pelastanut teidät ja lapsenne. Älkää lannistuko, puolustautukaa ja pidättäkää joku aika vihollista, niin te voitte pelastaa kaupunkinne ja teette ikimuistettavan palveluksen myöskin isänmaallenne. Ruhtinas kokoaa sinä aikana joukkoja, panee kuntoon muut linnoitukset, herättää eloon turtuneen valtakunnan ja rientää teitä pelastamaan. Hän on valinnut ainoan pelastuksen tien, sillä jos hän ja hänen armeijansa täällä olisivat menehtyneet nälkäkuolemaan, niin ei kukaan enään olisi pidättänyt vihollista, vaan se olisi rynnännyt Krakovaa ja Varsovaa kohden, se olisi vyörynyt yli koko isänmaamme, kohtaamatta missään vastustusta. Siksi: älkää napisko, vaan kiiruhtakaa valleille, puolustamaan itseänne, lapsianne, kaupunkia ja koko valtakuntaa.

— Valleille, valleille! toistivat muutamat rohkeammat äänet.

Grosswajer, joka oli tarmokas ja rohkea mies, lausui:

— Minua ilahuttaa teidän päättäväisyytenne. Ja tietäkää, että ruhtinas ei ole lähtenyt pitämättä huolta puolustuksesta. Jokainen täällä tietää mitä hänen on tehtävä, ja tapahtunut on vain se minkä täytyi tapahtua. Minulla on puolustus käsissäni ja minä tulen puolustautumaan kuolemaan asti.

Toivo nousi uudestaan masentuneihin sydämiin. Sen nähdessään lausui Cichocki lopuksi:

— Hänen ruhtinaallinen armonsa lähettää teille tiedon, että vihollinen on lähellä. Päällikönsijainen Skrzetuski on joutunut kosketuksiin kaksituhantisen tatarilaisjoukon kanssa, jonka hän on lyönyt. Vangit sanovat, että kauhean suuri sotavoima seuraa heidän jäljessään.

Tämä tieto teki syvän vaikutuksen. Seurasi hetken, äänettömyys. Kaikkien sydämet sykkivät kiivaammin.

— Valleille! huusi Grosswajer.

— Valleille, valleille! toistivat läsnäolevat upseerit ja porvarit.

Samassa alkoi akkunoiden takaa kuulua hälinää. Tuhannet meluavat äänet sulivat käsittämättömäksi humuksi, joka muistutti meren aaltojen kohinaa. Yhtäkkiä aukenivat läiskähtäen salin ovet, sisään syöksyi toistakymmentä porvaria ja ennenkuin neuvottelijat ehtivät kysyä, mikä heidän oli, kajahtivat huudot:

— Taivas kumottaa, taivas kumottaa!

— Ja sana tuli lihaksi, sanoi Grosswajer. — Valleille!

Sali tyhjeni. Hetken perästä tärisytti kanuunanpauke kaupungin muureja, ilmoittaen itse linnan, esikaupunkien ja ympärillä olevien kylien asukkaille, että vihollinen oli lähellä.

Idässä hohti niin kauvas kuin silmä kantoi taivas punaisena. Näytti siltä kuin tulimeri olisi lähestynyt kaupunkia.

Ruhtinas oli sillä välin kiiruhtanut Zamosciin ja matkalla lyötyään joukon, josta Cichocki porvareillekin mainitsi, ryhtynyt korjaamaan ja varustamaan tuota jo luonnon puolesta lujaa linnoitusta, jonka hän lyhyessä ajassa teki voittamattomaksi. Skrzetuski ynnä herra Longinus ja osa lippukuntaa jäivät linnoitukseen herra Weyherin, starostan luo ja ruhtinas marssi Varsovaan saadakseen valtiopäiviltä varoja uusien sotajoukkojen hankkimista varten ja samalla ottaakseen osaa kuninkaan vaaleihin. Jos prinssi Kaarle tulisi valituksi, niin pääsisi sotapuolue voitolle. Silloin saisi ruhtinas käsiinsä kaikkien valtakunnan sotajoukkojen ylimmän päällikkyyden ja Chmielnickiä vastaan tehtäisiin suuri yleinen sotaretki, jossa taisteltaisiin elämästä ja kuolemasta. Prinssi Kasimiria pidettiin, vaikka hän olikin kuuluisa miehuudestaan ja yleensä sotainen herra, syystä kansleri Ossolinskin politiikan puoltajana, siis valmiina antautumaan neuvotteluihin kasakkain kanssa ja suostumaan melkoisiin myönnytyksiin heidän hyväksensä. Kumpikaan veljeksistä ei säästänyt lupauksia saadakseen itselleen puoluelaisia. Katsoen kummankin puolueen tasaväkisiin voimiin oli siis mahdoton edeltäpäin arvata vaalin tulosta. Kanslerin puoluelaiset pelkäsivät, että Wisniowiecki yhä kasvavan maineensa ja ritarien ja aatelin keskuudessa nauttimansa suosion avulla saa mielet kääntymään prinssi Kaarlen puolelle. Samoista syistä tahtoi ruhtinas itsekin olla läsnä persoonallisesti kannattamassa ehdokastaan. Siksi kulki hän nyt pikamarssissa Varsovaa kohden, varmana siitä, että Zamosc kauvan kykenee pitämään puoliansa koko Chmielnickin ja Krimin sotavoimaa vastaan. Lembergiä saattoi kaiken todennäköisyyden mukaan pitää pelastettuna, koska Chmielnicki ei mitenkään voinut uhrata pitkää aikaa tämän kaupungin valloitukseen. Hänen edessäänhän näet oli lujempi Zamosc, joka sulki häneltä tien Puolan sydämeen. Nämä ajatukset rohkaisivat ruhtinaan mieltä, jota isänmaata kohdanneet kauheat iskut olivat masentaneet. Hän uskoi varmasti, että vaikkapa kuninkaaksi valittaisiin Kasimiskin, niin on sota välttämätön ja kauhean kapinan täytyy hukkua verivirtaan. Hän toivoi, että Puola vielä kerran panee pystyyn mahtavan armeijan, sillä vasta silloin saattoivat neuvottelutkin olla mahdolliset, kun niitä tuki mahtava armeija.

Näitä ajatuksia hautoen kulki ruhtinas muutamien lippukuntien suojassa eteenpäin. Hänen mukanaan olivat Zagloba ja herra Wolodyjowski, joista edellinen pyhästi vannoi, että hän ajaa perille prinssi Kaarlen vaalin, koska tämä osaa puhua aatelille ja voittaa sen puolelleen, ja jälkimäinen taas komensi ruhtinaan saattojoukkoa. Siennicassa lähellä Minskiä odotti ruhtinasta mieluisa, vaikka ei aivan yllättävä tapaaminen. Siellä hän nimittäin kohtasi ruhtinatar Gryseldan, joka turvaa etsien oli matkalla Brest-Litowskista Varsovaan. Ruhtinatar oli näet aivan oikein olettanut, että ruhtinaskin pyrkii samaan määräpaikkaan. He tervehtivät toisiaan pitkän eron jälkeen sydämellisesti. Vaikka ruhtinatar mielenlaadultaan olikin terästä, heittäytyi hän miehensä syliin niin haikeasti itkien, ettei hän muutamaan tuntiin päässyt tointumaan. Sillä oi, kuinka usein olikin ollut hetkiä, jolloin hän oli uskonut, ettei hän enään näkisi miestään ja nyt Jeremi kuitenkin Jumalan sallimuksesta palasi mainehikkaampana kuin koskaan, palasi kunnian sädekehän ympäröimänä, jonka vertainen ei ollut vielä koskaan hohtanut kenellekään hänen suvussaan, palasi suurimpana päälliköistä, ainoana Puolan toivona. Ruhtinatar, riuhtaisten itsensä vähän päästä hänen rinnaltaan, katseli kyynelten läpi noita laihtuneita, tummuneita kasvoja, tuota ylevää otsaa, johon huolet ja vaivat olivat kyntäneet syvät vaot, katseli unettomien öiden mustentamiin silmiin, ja uudestaan puhkesi hän kyyneliin ja kaikki hovinaiset säestivät häntä tulvivien sydäntensä syvyydestä. Vasta vähitellen rauhoittui ruhtinaspari lähteäkseen sitten majailemaan paikkakunnan isoon pappilaan. Siellä aljettiin sitten kysellä ystävistä, hoviväestä, ritareista, jotka melkein kuuluivat kuin perheeseen ja joihin niin likeisesti liittyi muisto Lubniesta. Ensinnä sai ruhtinas tyydyttää ruhtinattaren levottomuuden herra Skrzetuskin kohtalosta. Hän selitti tämän pysähtyneen Zamosciin, koska ei hän tahtonut Jumalan hänelle lähettämien vastoinkäymisten painamana siirtyä pääkaupungin humuun, vaan mieluummin ankarassa sotapalveluksessa ja työssä lääkitsi sydämensä haavoja. Sitten esitti ruhtinas puolisolleen herra Zagloban ja kertoi hänen urotöistään.

— Hän on vir incomparabilis, verraton mies, sanoi hän. — Hän ei ole ainoastaan temmannut neiti Kurcewiczia Bohunin käsistä, vaan lisäksi johdattanut hänet läpi Chmielnickin ja tatarien leirin. Sitten hän yhdessä meidän kanssamme on kunniakkaasti ja urhokkaasti ollut mukana Konstantinovin taistelussa.

Tämän kuullessaan ei ruhtinatar säästänyt kiitosta Zagloballe. Hän ojensi hänelle useampaan kertaan kätensä suudeltavaksi ja lupasi sopivalla hetkellä toimittaa hänelle palkinnon. Vir incomparabilis kumarsi ja verhosi sankariutensa kainouteen, kunnes hän pian taas otti takaisin pöyhkeän muotonsa ja alkoi salavihkaa katsella hovinaisiin. Sillä vaikka hän olikin vanha eikä enään omasta puolestaan paljoa odottanut kauniilta sukupuolelta, niin oli hänelle kuitenkin mieleen, että naiset hänen urotöistään saivat tietää näin paljon. Ei kuitenkaan puuttunut suruakaan tästä muuten niin iloisesta kohtauksesta, sillä muistellessaan isänmaalle raskaita hetkiä, sai ruhtinas useamman kerran vastata puolisonsa kysymyksiin tutuista upseereista: kuollut, kaatunut, surmattu. Ja kovin koski kuolonsanoma moneen hovineitoonkin, sillä mainittujen nimien joukossa oli myöskin useampi heille rakas.

Niin vaihtelivat ilo surun ja kyyneleet hymyn kanssa, mutta masentunein kaikista oli pieni herra Wolodyjowski. Turhaan käänteli hän nimittäin silmiään joka puolelle: ruhtinatar Barbaraa ei ollut missään. Tosin tämä kavaljeeri sodan vaivojen ja alituisten taistelujen ja sotaretkien keskellä oli hiukan ehtinyt häntä unohtaa, koska hän luonnostaan oli yhtä altis rakastumaan kuin hän tässä tunteessaan oli kestämätön, mutta nyt, kun hän taasen näki edessään hovinaiset, nyt kun Lobnien elämä taasen nousi hänen silmiensä eteen, hän ajatteli, että sentään olisi hauskempi, jos levon hetki jo koittaisi ja hän saisi huoahtaa ja taasen rakastua. Mutta kun sellaista mahdollisuutta kuitenkaan ei ollut, ja kun hänen tunteensa ikäänkuin kiusaa tehden elpyi uudelleen, kävi herra Wolodyjowski hyvin alakuloiseksi ja oli sen näköinen kuin jos rankkasade olisi kastellut hänet läpimäräksi. Hänen päänsä vaipui alas, viikset, jotka tavallisesti olivat käännetyt ylöspäin, ulottuen sieraimiin asti niinkuin turilaalla, riippuivat nyt alaspäin, typpönenä oli ikäänkuin pidentynyt, kasvoista oli kadonnut tavallinen leppeys ja hän oli käynyt vaiteliaaksi mieheksi, joka ei edes liikahtanut, kun ruhtinas vuorostaan kiitteli hänenkin urheuttansa ja tavatonta rohkeuttansa. Mitä merkitsivät hänelle kaikki kiitokset, kun ei ruhtinatar Barbara ollut kuulemassa!

Anusia Borzobohatan kävi häntä sääli ja vaikka he olivatkin riidelleet, päätti hän lohduttaa herra Wolodyjowskia. Siinä tarkoituksessa hän, silmät koko ajan suunnattuina ruhtinatarta kohden, liukui huomaamatta ritarin luo ja pääsi vihdoin aivan hänen kohdalleen.

— Hyvää päivää, herra Wolodyjowski, sanoi hän. — Onpa siitä pitkä aika kun viimeksi tapasimme.

— Oi, neiti Anna, vastasi surumielisesti herra Michal, — paljon vettä on senjälkeen virrannut mereen ja paha on aika, jolloin taasen näemme toisemme, emmekä ole täällä edes kaikki.

— Niin, todella emme ole kaikki. Niin monta ritaria on kaatunut.

Anusia huoahti, mutta hetken päästä hän sanoi:

— Emmekä mekään ole koolla kaikki niinkuin ennen, sillä neiti Sieniutowna on mennyt naimisiin ja ruhtinatar Barbara jäi Vilnon vojevodan puolison luo.

— Ja menee varmaan myöskin naimisiin.

— Ei, sellaisia hän ei ajattele. Mutta miksi te sitä kysytte?

Sen sanottuaan siristeli Anusia mustia silmiään, niin että niistä oli näkyvissä vain rako ja katseli vinoon, kulmiensa alatse ritariin.

— Kohteliaisuudesta perhettä kohtaan vain, vastasi herra Michal.

Mutta Anusia virkkoi:

— Teette aivan oikein, sillä herra Michalilla onkin ruhtinatar Barbarassa hyvä ystävä. Useampaan kertaan hän kyseli: missä onkaan se minun ritarini, joka turnajaisissa Lubniessa heitteli hartioilta enimmin turkkilaisia päitä, josta urhoollisuudesta annoinkin hänelle palkinnon? Mitä hän tekee, elääkö hän vielä ja muistaako meitä?

Herra Michal kohotti kiitollisena silmänsä Anusian puoleen. Hänen tuli hyvä olla ja lisäksi hän huomasi, että Anusia oli tavattomasti kaunistunut.

— Sanoiko ruhtinatar Barbara todellakin niin? kysyi hän.

— Sanoi totta totisesti. Ja senkin hän vielä muisti, kuinka te hänen tähtensä syöksitte vallihaudan yli ja putositte veteen.

— Mutta missä Vilnon vojevodan puoliso nyt on?

— Hän oli meidän seurassamme Brestissä ja lähti viikko sitten Bielskiin, mistä hän saapuu Varsovaan.

Herra Wolodyjowski katsahti uudelleen Anusiaan eikä enään voinut pidättäytyä.

— Mutta neiti Annapa on, sanoi hän, käynyt niin koreaksi, että oikein silmiin koskee.

Tyttö hymähti kiitollisena.

— Herra Michal puhuu tuolla lailla vain sanoaksensa jotakin minun mielikseni.

— Aikoinani tahdoin sitä tehdä, sanoi ritari ja kohotti olkapäitään, — Jumala tietää että tahdoin olla teille mieliksi, mutta en voinut. Nyt toivon vain, että herra Podbipienta olisi onnellisempi.

— Vaan missä herra Podbipienta on? kysyi Anusia hiljaa, painaen silmänsä alas.

— Zamoscissa Skrzetuskin kanssa. Hänestä on jo tullut lippukunnan sijaispäällikkö ja hänen täytyy hoitaa virkaansa. Mutta jos hän tietäisi kenen hän saa nähdä täällä, niin hän pyytäisi lomaa niin totta kuin Jumala on taivaassa ja rientäisi tänne pitkin askelin. Hän on suuri kavaljeeri ja ansaitsee kaiken mahdollisen ystävyyden.

— Eikö hän ole saanut mitään vammaa sodassa?

— Minusta tuntuu siltä kuin ei neiti oikeastaan tahtoisi kysyä sitä, vaan tiedustella niitä kolmea päätä, jotka hänen piti katkaista.

— Minä en usko, että hän todenteolla aikoo sellaista.

— Kyllä neidin täytyy se uskoa, sillä ilman sitä ei Podbipientan naimisista tule mitään. Ja ahkeraan hän hakeekin tilaisuutta löytää nuo päät. Machnowkan luona kävimme katsomassa paikkaa, missä hän tungoksen keskellä taisteli. Ja itse ruhtinas oli mukanamme, ja vakuutan neidille, että olen nähnyt monta taistelua, mutta sellaista ottelua en tule eläissäni näkemään. Kun hän vyöttää ympärilleen neidin antaman nauhan, niin hän tekee ihmeitä. Kyllä hän löytää nuo kolme päätänsä, siitä neiti saa olla varma.

— Kunpa jokainen löytäisi sen mitä hän etsii, sanoi Anusia huoaten.

Herra Wolodyjowski huokasi yhtaikaa Anusian kanssa ja kohotti silmiänsä kunnes yhtäkkiä hämmästyneenä tuli katsahtaneeksi tuvan nurkkaan.

Sieltä katseli häneen vihaiset, tuliset, hänelle aivan tuntemattomat kasvot, joissa oli jättiläisnenä ja viikset kuin kaksi vihtaa. Nämä viikset liikkuivat ikäänkuin pidätettyä intohimoa.

Tuo nenä, nuo silmät ja viikset olivat aivan peloittavat, mutta pieni herra Wolodyjowski ei yleensä kuulunut pelästyväisiin. Hän oli vain hiukan hämmästynyt ja, kääntyen Anusian puoleen, hän kysyi:

— Mikä olento tuo on tuolla nurkassa, tuo joka katselee minua aivan niinkuin aikoisi minut niellä kaikkineni päivineni ja liikuttelee viiksiänsä niinkuin vanha kollikissa?

— Tuoko? sanoi Anusia ja hänen valkeat hampaansa näkyivät. — Se on herra Charlamp.

— Mikä pakana hän on?

— Hän ei ole ensinkään pakana, vaan Vilnon vojevodan lippukunnasta Petychorin ratsumestari, joka saattaa meitä aina Varsovaan asti ja jää sinne odottamaan vojevodaa. Herra Michalin ei vain pidä asettua hänen tielleen, sillä hän on suuri ihmissyöjä.

— Kyllä minä sen näen. Mutta vaikkapa hän onkin ihmissyöjä, niin miksi hän hioo hampaitansa juuri minua vastaan eikä muita — onhan täällä lihavampiakin kuin minä.

— Siitä syystä vain… sanoi Anusia ja nauraa hihitti hiljaa.

— Mistä syystä sitten?

— Siksi että hän on rakastunut minuun ja itse sanonut minulle, että hän lyö kappaleiksi jokaisen, joka lähestyy minua. Uskokaa pois, hän hillitsee itsensä vain ruhtinasparin läsnäolon takia, muuten hän heti hakisi tilaisuutta käydä kimppuunne.

— No, jo nyt jotakin, vastasi herra Wolodyjowski iloisesti, — eikös niin, neiti Anna. Emmepä me turhaan laulaneet rakkauden mahdista, muistatteko, neiti? Ei siis neitikään voi ottaa askeltakaan ilman että joku heti rakastuu.

— Sellainen vastushan minulla aina on, sanoi Anusia, tähdäten katseensa maahan.

— Mikä farisealainen te olettekaan, neiti Anna, ja mitä siihen sanoo herra Longinus!

— Olenkos minä vikapää siihen, että tuo herra Charlamp minua vainoo? Minä en siedä häntä enkä tahdo katsoa häneen.

— No no, katsokaa vain, ettei teidän tähtenne tulisi verenvuodatusta. Podbipientaa voi koskettaa vaikkapa haavaan, mutta tunteen asioissa ei hän siedä leikkimistä.

— Kunpahan hän löisi tuolta mieheltä korvat päästä, niin olisin iloinen.

Sen sanottuaan Anusia kieppui ympäri kuin ampiainen ja pyrähti toiselle puolelle tupaa herra Carbonin, ruhtinattaren lääkärin luo, jolle hän alkoi kuiskutella jotakin. Italialainen tuijotti kattoon, ikäänkuin hän olisi ollut jonkun innoituksen vallassa.

Sillä välin lähestyi Zagloba Wolodyjowskia ja alkoi veitikkamaisesti räpytellä tervettä silmäänsä.

— Herra Michal, mikäs leivonen tuo on?

— Neiti Anna Borzobohata-Krasienska, rouva ruhtinattaren kunnianarvoisa hovineiti.

— Mukava elävä, silmät kuin kilvet ja turpa kuin maalattu, ja kaula — uijui!

— Menee mukiin, menee mukiin!

— Onnittelen teitä.

— Jättäkää minut rauhaan, hän on herra Podbipientan kihlattu, tai melkein kuin kihlattu.

— Herra Podbipientan! No Jumala varjelkoon, eikös hän ollut luvannut säilyttää elinkautisen puhtautensa? Mutta tuollaisten mittasuhteiden vallitessa heidän välillään Podbipienta voisi kantaa häntä kauluksensa alla. Tyttö voisi istua Podbipientan viiksillä kuin kärpänen.

— Mitä vielä, tyttö kyllä pitää Podbipientan kurissa. Herkules oli väkevämpi, mutta kuitenkin sai nainen hänet pauloihinsa.

— Kunpa tyttö vain ei pettäisi häntä. Vaikka minä kyllä siinä kohden koetan parastani, niin totta kuin olen Zagloba.

— Kyllä niitä yrittäjiä tulee muitakin kuin te, mutta se tyttö on hyvästä pesästä ja kunniallinen. Hän on vain ajattelematon, sillä hän on nuori ja sievä.

— Te olette rehellinen kavaljeeri ja siksi häntä kiitätte. Mutta kun hän on leivonen, niin hän on leivonen.

— Kauneus vetää ihmisiä puoleensa. Tuo ratsumestari esimerkiksi on kauheasti häneen rakastunut.

— Kyllä kai. Ja katsokaappa tuotakin korppia, jonka kanssa tyttö nyt keskustelee, mikä paholainen se on?

— Se on italialainen Carboni, ruhtinattaren lääkäri.

— Katsokaappa, herra Michal, kuinka lyhdyt hänen päässään palavat. Hänhän kääntelee silmäteräänsä kuin houreissa. Huonosti ovat herra Longinuksen asiat. Tunnenhan minäkin tällaisia hiukan, sillä olen nuoruudessani kokenut yhtä ja toista. Jossakin toisessa tilaisuudessa kerron teille kaikki vaiheet, missä minäkin olen ollut mukana, tai jos teitä haluttaa, niin saattepa kuulla vaikka heti.

Herra Zagloba alkoi kuiskutella nuoren ritarin korvaan ja räpytellä silmäänsä tavallista nopeammin. Lähdön hetki yllätti heidät kuitenkin. Ruhtinas asettui ruhtinattaren kanssa suljettuihin vaunuihin saadakseen pitkän eron jälkeen kerrankin keskustella kylläkseen. Neidit asettuivat avonaisiin vaunuihin, ritarit nousivat satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle. Ensinnä ajoi hovikunta, sitten jonkun matkan päässä takana sotajoukko, koska seutu oli rauhallista ja lippukunnat täällä olivat tarpeelliset vain mielenosoitukseksi eivätkä vaaran vuoksi. Niin kuljettiin Siennicasta Minskiin ja sieltä Varsovaan. Hevosia syötettiin sangen usein, ajan tavan mukaan. Tie oli täynnä kulkijoita, niin että saattoi päästä eteenpäin vain käyttöä. Kaikki pyrkivät nimittäin kuninkaanvaaleihin, ollen matkalla sekä lähiseuduilta että kaukaisesta Liettuasta asti. Siellä täällä kohtasi silmä herrashoveja, jotka olivat lähteneet liikkeelle: kokonaisia jonoja kullattuja vaunuja, joita ympäröivät haidukit ja turkkilaiseen tapaan puetut pajukit. Näiden jäljessä seurasivat hovikomppaniat, milloin unkarilaista, milloin saksalaista, milloin janitshariväkeä, milloin kasakkaosastoja, milloin taas komean näköisiä lippukuntia verratonta puolalaista ratsuväkeä. Jokainen huomattavampi ylimys koetti näet esiintyä mahdollisimman komean ja runsaan saattueen seuraamana. Paitsi lukuisia suurylimysten ratsusaattueita, nähtiin kulussa myöskin piiri ja maakuntain pienempiä arvohenkilöitä. Vähän päästä tuli tomupilvestä esiin yksityisiä aatelisia karabonivaunuja, jotka olivat verhotut mustalla nahalla ja joita veti pari tai neljä hevosta. Näissä vaunuissa istui aatelismies kaulassaan silkkinen nauha, josta riippui krusifiksi tai pyhän neitsyen kuva. Kaikki olivat he aseistetut. Toisella puolella istuinta oli musketti, toisella sapeli ja virassa olevilla tai entisillä lippukuntaupseereilla törrötti lisäksi istuimen takana keihäs. Karabonien alla kulkivat ajokoirat, ei tosin siksi, että niitä olisi tarvittu, sillä eihän nyt menty metsästämään, vaan herrain huvitukseksi. Takana kuljettivat kuormarengit ohjaksista valtoimia hevosia. Niiden selkä oli peitetty verhoilla, joita tarpeen tullen käytettiin rikkaasti koristettujen istuinten suojaamiseksi sadetta tai tomua vastaan. Kauvempana takana tulivat vitisevät vankkurit, joiden pyörät olivat sidotut vitsoilla ja joissa kuljetettiin telttoja ja ruokavaroja sekä palvelijoille että herroille. Joskus, kun tuuli puhalsi pois tomun tieltä kentille päin, paljastui koko tie ja silloin välkkyi edessä kuin satavärinen käärme tai kuin kullasta ja silkistä mestarillisesti kudottu nauha. Siellä täällä kajahteli italialainen tai jääkäri- tai janitsharisoittokunta, varsinkin Puolan ja Liettuan lippukunnissa, jonon päässä. Sillä ei puuttunut täältä niitäkään, sotajoukkojen kun täytyi kulkea korkeiden arvohenkilöiden saattueina. Kaikkialta kuului huutoa, melua, kirkunaa, kysymyksiä ja torumista, koska toinen tietenkään ei tahtonut olla toistaan huonompi.

Välistä kiidätti ratsusotilaita ja palvelijoita myöskin ruhtinaan saattueen luo, vaatien sitä tekemään tietä sille tai sille korkealle herralle, tai kysyen kuka tässä kulkee. Mutta heti kun heidän korviinsa tuli: Vähävenäjän vojevoda! he heti ilmoittivat sen herroillensa, ja jättivät nämä silloin heti tien vapaaksi, tai jos sattuivat ajamaan edellä, väistivät, nähdäkseen ohi menevän saattueen. Syöttöpaikoissa kokoontuivat aatelisto ja sotamiehet ruhtinaan saattueen ympärille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja saadakseen nähdä valtakunnan kuuluisimman sotilaan. Myöskin kohotettiin silloin tällöin vivat (eläköön) huutoja, joihin ruhtinas ystävällisesti vastasi. Hän oli luonnostaan kohtelias ja lisäksi tahtoi hän nyt kohteliaisuudella voittaa puoluelaisia prinssi Kaarlelle. Ja todella hän pelkällä esiintymisellään voittikin monen puolelleen.

Yhtä suurella uteliaisuudella katseltiin ruhtinaan lippukuntia, "rusiineja", joiksi hänen sotilaitaan nimitettiin. He eivät enään olleet niin repaleisen ja kurjan näköisiä kuin Konstantinowin taistelun jälkeen, sillä ruhtinas oli Zamoscissa antanut heille uudet univormut, mutta aina heitä sittenkin katseltiin kuin mitäkin merentakaisia ihmeitä, koska he pääkaupungin läheisten seutujen asukkaiden mielestä tulivat maailman äärestä. Kummia kerrottiin myöskin noista salaperäisistä aroista, joilla syntyy sellaisia sankareita ja ihmeteltiin heidän ahavoittunutta ihoansa, jonka Mustanmeren vihurit olivat polttaneet, heidän katseensa karskeutta ja koko heidän esiintymisensä milteipä viileyttä, jonka he olivat saaneet villeiltä naapureiltaan.

Enimmin katseltiin kuitenkin ruhtinasta ja myöskin herra Zaglobaa, joka huomatessaan mikä ihailu häntä ympäröi, katseli eteensä tuimasti ja ylpeästi ja niin kauheasti tuijottaen, että joukossa silloin tällöin kuiskailtiin: tuo varmaan on etevin ritari heistä kaikista. Toiset sanoivat: hän varmaan on karkoittanut monta sielua ruumiista, tuo kiukkuisen näköinen lohikäärme! Kun herra Zagloba kuuli nämä puheet, koetti hän vielä entistä kiukkuisemman näköisenä peittää sisällistä tyydytystään.

Milloin hän ärjyi joukolle, milloin taas haukkui sitä. Enimmäkseen hän teki pilkkaa liettualaisista saattolippukunnista, joista raskasaseisilla oli kultainen ja kevytaseisilla hopeinen nauha olkapäällä. Aika retkale tuo herra Nauha! sanoi heidät nähdessään herra Zagloba. Useat upseereista puhisivat vihasta, purivat hammasta ja kalistelivat sapeliaan, mutta huomattuaan että röyhkeä mies oli Vähävenäjän vojevodan lippukunnan sotilas, he lopuksi sylkäisivät ja jättivät asian silleen. Likempänä Varsovaa kävivät joukot niin taajoiksi, että saattoi liikkua eteenpäin vain askel askelelta. Osanotto kuninkaanvaaleihin näytti tulevan tavallista runsaammaksi, sillä kaukaisista vähävenäläisistä ja liettualaisista maakylistäkin tulvi nyt aatelistoa — joka pitkän matkan takia ei olisi tullut pelkästään kuninkaanvaalia varten — Varsovaan turvaa hakemaan. Vaalipäivä, oli kyllä vielä kaukana, valtiopäivien ensi istunnot kun tuskin vielä olivat alkaneet, mutta aateli saapui kuukautta tai kahta aikaisemmin saadakseen asunnon kaupungissa, käydäkseen tervehtimässä sitä ja sitä tuttavaa ja turvautuakseen mahtavien suojelukseen, sekä syödäkseen ja juodakseen ylimyshoveissa ja vihdoin hankkiakseen itselleen pääkaupungin nautintoja näin elonkorjuun jälkeen.

Surumielisenä katseli ruhtinas vaunujensa verhojen läpi kaikkia näitä ritariston, sotamiesten ja aatelisten joukkoja, noita rikkauksia ja upeita pukuja. Hän ajatteli, minkä voiman tuosta voisikaan muodostaa kuinka suuren sotajoukon saattaisi panna pystyyn. Miksikä on Puolan valtakunta, joka on niin voimakas, väkirikas ja varakas, joka on täynnä uljasta ritaristoa, samalla niin heikko, ettei se voi tulla toimeen edes Chmielnickin ja villin tatarilaisjoukon kanssa? Chmielnickin kymmentuhansiin voisi Puola vastata kymmentuhansilla, jos vain tuo aateli, nuo sotamiehet, nuo rikkaudet ja varat, nuo rykmentit ja lippukunnat tahtoisivat palvella yleistä asiaa, niinkuin ne nyt palvelevat yksityistä etuaan. Kunto katoaa Puolasta, ajatteli ruhtinas, ja iso ruumis alkaa mädätä. Entinen miehuus katoaa ja sotajoukko ja aatelisto rakastavat hempeää joutilaisuutta eivätkä sodan vaivoja!

Ruhtinas oli kyllä osaltaan oikeassa, mutta hän arvosteli valtakunnan puutteita vain soturin ja päällikön kannalta, päällikön, joka tahtoisi tehdä kaikki miehet sotilaiksi ja johtaa heidät vihollista vastaan. Miehuuttakin saattoi vielä löytyä ja olipa sitä löytynytkin, kun äskettäin suuremmat sodat olivat uhanneet valtakuntaa. Puolalta puuttui jotakin enempää, jotakin, jota ruhtinassoturi ei tällä hetkellä huomannut, mutta jonka huomasi hänen vihamiehensä, valtakunnan kansleri, Jeremia taitavampi valtiomies.

Tuolla sinertävässä kaukaisuudessa häämöittivät jo Varsovan suippeat tornit ja ruhtinaan äskeiset ajatukset haihtuivat. Hän jakeli nyt käskyjä, jotka palvelusta toimittava upseeri heti vei Wolodyjowskille, saattojoukon päällikölle. Käskyt saatuaan kiidätti herra Michal Anusian vaunujen luota, missä hän siihen asti oli ratsastanut, melkoista kauempana takanapäin tulevien lippukuntien luo pannakseen rivit järjestykseen. Tuskin hän kuitenkaan oli ehtinyt ratsastaa kymmenkuntaa askelta, kun hän kuuli, että joku ajaa hänen takanansa. Hän kääntyi: siellä tuli herra Charlamp, Vilnon vojevodan kevytaseisen lippukunnan ratsumestari ja Anusian palvoja.

Wolodyjowski pysäytti hevosensa, sillä hän huomasi heti, että tästä varmaan tulee jokin välikohtaus ja herra Michal piti sellaisista. Herra Charlamp taas lasketti hänen kohdalleen eikä aluksi puhunut mitään, puhisi vain ja käänteli julmasti viiksiänsä, nähtävästi hakien sanoja. Vihdoin hän lausui:

— Nöyrin palvelijanne, herra rakuuna.

— Palvelijanne, herra ratsurenki.

— Kuinka te, hyvä herra, uskallatte sanoa minua ratsurengiksi? kysyi hampaitaan purren herra Charlamp, — minua, joka olen upseeri ja ratsumestari, häh?

Herra Wolodyjowski alkoi heitellä tapparaansa, joka oli hänen kädessään ja näytti kiinnittävän koko huomionsa vain siihen, että joka kiepahduksen jälkeen saisi sen kiinni varresta. Sitten hän ikäänkuin vastenmielisesti sanoi:

— Koska en nauhastanne saata tuntea arvoanne.

— Te loukkaatte koko upseerikuntaa, jonka arvoinen te ette ole.

— Kuinka niin? kysyi ymmällä keikari Wolodyjowski.

— Koska te palvelette ulkonaisessa värväyksessä.

— Olkaa huoleti, hyvä herra, vastasi herra Michal, — vaikka minä palvelenkin rakuunoissa, olen kuitenkin puolalainen upseeri enkä edes kevyestä, vaan herra vojevodan ylhäisestä lippukunnasta. Te voitte siis huoleti puhua kanssani, kuten samanarvoisen tai paremman kanssa puhutaan. [Ylhäiseen lippukuntaan kuuluva upseeri ei voinut mennä muukalaisen värvätyn joukon upseerin, ei edes kenraalin komennettavaksi, päinvastoin oli tällaisen muukalaislippukunnan kenraali usein tavallisen upseerin alainen. Välttääksensä tätä koettivat muukalaisrykmenttien kenraalit ja upseerit olla samalla myöskin puolalaisia upseereja. Tällainen upseeri oli herra Wolodyjowski.]

Herra Charlamp lauhtui hiukan huomatessaan, ettei ollut tekemisissä niin kevyen henkilön kanssa kuin hän oli luullut, mutta hän ei sittenkään lakannut kiristelemästä hampaitaan, sillä herra Michalin kylmäverisyys raivostutti häntä vielä enemmän. Hän sanoi:

— Kuinka te uskallatte tulla minun tielleni?

— Ahaa, minä huomaan että te haette riitaa.

— Ehkäpä haenkin ja sen sanon teille (herra Charlamp taipui tässä Michalin korvan juureen ja lopetti hiljaisella äänellä), että lyön teiltä pois korvat, jos te suljette minulta tien neiti Annan luo!

Herra Wolodyjowski alkoi taasen hyvin taajaan heitellä tapparaansa, ikäänkuin nyt olisi ollut erittäin sopiva aika tälle huvittelulle, ja lausui vakuuttavalla äänellä:

— Hyvä herra, jättäkää minut rauhaan.

— Siitä ei tule mitään, ette pääse käsistäni, sanoi herra Charlamp, tarttuen nuoren ritarin hihaan.

— En minä mihinkään karkaakaan, sanoi rauhallisesti herra Michal, — mutta tällä hetkellä minä olen virantoimituksessa ja kuljetan paraikaa ruhtinaan, herrani käskyjä. Päästäkää irti hihani, päästäkää, pyydän teitä, sillä muuten täytyy minun tässä ryhtyä johonkin: täytyy ehkä läjäyttää teitä otsaan tuolla tapparalla ja keikauttaa teidät hevosen selästä.

Tätä sanoessa Wolodyjowskin alussa niin kohtelias ääni aivan sihisi myrkyllisyyttä. Herra Charlampin täytyi tahtomattaankin hämmästyneenä katsoa nuoreen ritariin ja päästää irti hiha.

— No, sama se, Varsovassa saatte ryhtyä kanssani taisteluun, siitä kyllä pidän huolen.

— En mitenkään aio mennä piiloon, mutta tahtoisin mielelläni tietää, kuinka me Varsovassa tappelemme. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, en ole siellä vielä eläessäni ollut. Olen yksinkertainen sotilas, mutta olen kuullut puhuttavan marsalkkaoikeuksista, jotka pään menetyksellä rankaisevat, jos joku vetää esiin sapelinsa kuninkaan tai väliaikaisen hallitsijan läheisyydessä.

— Kyllä näkyy, että ette ole ollut Varsovassa ja että olette yksinkertainen mies, koska pelkäätte marsalkkaoikeuksia, ettekä tiedä, että interregnumin aikana tuomitsee väliaikainen tuomioistuin, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen. Olkaa varma siitä, ettei minulta katkaista kaulaa teidän korvienne takia.

— Kiitän opetuksesta ja tulen usein pyytämään teiltä neuvoja, koska näen, että olette kokenut ja oppinut mies. Minä joka olen käynyt vain alimman luokan, osaan tuskin taivuttaa adjektiivin yhdessä substantiivin kanssa. Jos esimerkiksi tahtoisin — josta Jumala minua varjelkoon — sanoa teitä tyhmäksi, niin tiedän juuri ja juuri niin paljon, että sanoisin latinaksi stultus enkä stulta tai stultum.

Sen sanottuaan alkoi herra Wolodyjowski taasen heitellä tapparaansa niin että herra Charlamp oli aivan ällistyksissään, mutta sitten syöksyi veri hänen kasvoihinsa ja hän veti sapelin ulos tupesta. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin oli pieni ritari pannut pois tapparansa ja väläytti sapeliaan. Hetken he katselivat toisiaan kuin kaksi villisikaa, sieraimet levällään ja silmät palaen, mutta ensinnä huomasi sitten herra Charlamp, että hän joutuisi tekemisiin itse vojevodan kanssa, jos hyökkäisi hänen upseerinsa kimppuun tämän viedessä hänen käskyänsä. Siksi hän myöskin ensimäisenä pisti miekkansa takaisin tuppeen.

— Äh, kyllä minä sinut vielä löydän, senkin vietävä…

— Löydät, löydät, kaalinpää, sanoi pieni ritari.

Ja he ajoivat kumpikin eri taholle, toinen ratsusaattueeseensa, toinen lippukuntien luo, jotka sillävälin olivat ehtineet melkoista lähemmäksi, niin että tomupilvien joukosta jo selvästi kuului kavioiden kapse kovalla maantiellä. Herra Michal järjesti nyt heti ratsuja jalkaväen säännölliseen marssiin ja asettui itse ratsastamaan etunenässä. Hetken perästä karautti hänen luoksensa herra Zagloba.

— Mitä tuo merihirviö tahtoi sinusta? kysyi hän Wolodyjowskilta.

— Herra Charlampko? Ei mitään. Vaati minua vain taisteluun.

— No siinä sitä ollaan, sanoi Zagloba. — Lennossahan hän noukkaisee teidät nokallansa. Katsokaa, herra Michal, kun tappelette hänen kanssaan, ettette lyö poikki Puolan valtakunnan suurinta nenää, sillä sitä varten täytyisi luoda erityinen kumpu. Onnellinen Vilnon vojevoda! Toisten täytyy lähettää tiedustelujoukkoja vihollista kohden, mutta hänelle nuuskii tuo upseeri vihollisen jo kaukaa. Miksikä hän sitten vaati teidät taisteluun?

— Siksi että minä ratsastin neiti Anna Borzobohatan vaunujen kohdalla.

— Ah, hänelle olisi pitänyt sanoa, että hän lähtisi herra Longinuksen puheille Zamosciin. Hän kyllä olisi kestittänyt häntä pippurilla ja inkiväärällä. Huonosti kävi tuolle kaalinpäälle, hänen onnensa on nähtävästi pienempi kuin hänen nenänsä.

— En puhunut hänelle mitään herra Podbipientasta, sanoi Wolodyjowski, — sillä tuskinpa hän silti olisi jättänyt minut rauhaan. Nyt minä kiusallakin tulen mielittelemään Anusiaa, mielittelemään kahdenkertaisella innolla. Täytyyhän minullakin olla jokin lohdutus, ja onko meillä tuolla Varsovassa sitten parempaakaan työtä.

— Saadaan nähdä, saadaan nähdä, sanoi silmiään räpyttäen herra Zagloba. — Kun minä nuorella iälläni olin keräämässä veroja sitä lippukuntaa varten, jossa palvelin, niin kuljin ympäri koko maan, mutta sellaista elämää kuin Varsovassa en tavannut missään.

— Se on kai toisenlaista kuin meillä Dnieperin takana?

— Ei kannata verratakaan.

— Olen hyvin utelias, sanoi herra Michal ja hetken perästä hän lisäsi: — Kyllä minä siltä hölmöltä vielä viikset katkon, sillä ne ovat hänellä liian pitkät.

YHDESTOISTA LUKU.

Kului muutamia viikkoja. Aatelisia kokoontui yhä enemmän kuninkaanvaaleihin. Kaupungin väkiluku nousi kymmenkertaiseksi, sillä yhdessä aatelisjoukkojen kanssa tulvi sinne kansaa kaikilta maailman tahoilta, alkaen kaukaisesta Persiasta aina merentakaiseen Englantiin asti. Wolaan rakennettiin lautasuoja senaattia varten ja sen ympärillä väikkyi tuhansia telttoja, jotka kokonaan peittivät laajan kentän. Kukaan ei vielä voinut sanoa, kumpiko ehdokkaista, prinssi Kasimir, kardinaali, vaiko Kaarle Ferdinand, Plockin piispa, tulee valituksi. Molemmin puolin tehtiin suuria ponnistuksia. Laskettiin liikkeelle tuhansia lentokirjasia, joissa kuvattiin kilpailijain hyvät ja huonot puolet. Kummallakin oli lukuisia ja mahtavia puoltajia. Kaarlen puolella oli, kuten tunnettu, ruhtinas Jeremi, joka oli sitä vaarallisempi vastustajille, kun oli todennäköistä, että hän vetäisi muassansa myöskin häntä ihailevan aateliston, josta lopulta kaikki riippui. Mutta ei Kasimiriltakaan puuttunut kannatusta. Hänen puolestansa puhui se, että hän oli vanhempi poika, hänen puolellansa olivat kanslerin vaikutusvaltaiset piirit, hänen puolelleen tuntui kallistuvan primas-piispa, häntä kannatti suurempi osa suurylimyksiä, joista jokaisella oli lukuisia turvatteja. Ja näiden suurylimysten joukkoon kuului myöskin ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, Sandomirin vojevoda, jonka maine tosin oli kärsinyt Pilawcen tappiosta ja jota uhkasi tuomiokin, mutta joka kuitenkin oli mahtavin ylimys koko valtakunnassa, ehkäpä koko Europassa, mies, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää ehdokkaansa vaakakuppiin rikkauksiensa äärettömän painon.

Kuitenkin oli Kasimirin puolueella katkeria epäilyksenkin hetkiä, sillä kuten sanottu, riippui kaikki siitä aatelistosta, joka lokakuun neljännestä päivästä lähtien oli leiriytynyt likelle Varsovaa ja jota yhä saapui paikalle tuhansittain, kaikilta valtakunnan suunnilta. Tämän aatelin suunnaton enemmistö piti ruhtinas Kaarlen puolta, sillä sitä viehätti Wisniowieckin nimi ja prinssin yleisiin tarkoituksiin harjoittama anteliaisuus. Prinssi, joka oli säästeliäs ja varakas herra ei epäillyt tällä hetkellä uhrata melkoisia summia uusiin rykmentteihin, jotka rykmentit olivat alistettavat Wisniowieckin komennettaviksi. Kasimir olisi mielellään seurannut hänen esimerkkiään eikä häntä varmaan pidättänyt itaruus, vaan päinvastoin liiallinen anteliaisuus, jonka välittömänä seurauksena oli varattomuus ja alituinen rahanpuute hänen aarreaitassansa. Molemmat veljet pitivät vilkkaita neuvotteluja. Joka päivä kiiti lähettejä edestakaisin Nieporentin ja Jablonnan välillä. Kasimir pyysi, vanhemman veljen oikeuden ja veljesrakkauden nimessä hartaasti Kaarlelta, että tämä luopuisi kuninkaanehdokkuudesta, mutta Kaarle oli itsepintainen ja vastasi, että hänen ei sovi ylenkatsoa onnea, joka mahdollisesti häntä kohtaa, "koska se on Puolan valtakunnan vapaista äänestyksistä riippuva onni ja kuuluu sille, jolle Herra Jumala on sen luvannut". Aika kului kuitenkin, kuusiviikkoinen määräjakso läheni loppuaan ja samalla läheni myöskin kasakkain uhka. Viestit tiesivät nimittäin, että Chmielnicki oli, jätettyään kesken Lembergin piirityksen, koska kaupunki muutamien rynnäkköjen jälkeen oli ostanut itsensä vapaaksi, Zamoscin edustalla ja hyökkäili yöt päivät tätä Puolan viimeistä suojaa vastaan.

Kerrottiin myöskin, että paitsi lähettejä, jotka Chmielnicki oli toimittanut Varsovaan tuomaan kirjeen ja vakuutuksen, että hän puolalaisena aatelismiehenä äänestää Kasimiria, aatelismiesten joukossa ja itse kaupungissa piileskeli paljon valepukuisia kasakkaupseereja, joita ei kukaan saattanut tuntea, koska he esiintyivät aivan kuin oikeutettu aatelisto eivätkä missään suhteessa eronneet muista valitsijoista, varsinkaan vähävenäläisistä maista tulleista, ei edes puheensa puolesta. Muutamat heistä oleskelivat täällä pelkkää uteliaisuuttaan, katsellaksensa kuninkaanvaalia Varsovassa, toiset olivat tulleet vakoilemaan, saadakseen selville mitä puhutaan tulevasta sodasta, kuinka paljon sotaväkeä valtakunta aikoo asettaa ja minkälaisia varoja aiotaan määrätä tähän tarkoitukseen. Mahdollisesti oli näissä puheissa paljon totta, sillä kasakkaupseerien joukossa oli paljon kasakoituneita puolalaisia aatelismiehiä, jotka hiukan sotkivat latinaakin, mutta joiden oikeaa karvaa ei saanut selville minkään tuntomerkin perustalla. Muuten ei latinantaito kukoistanut kaukaisilla aroilla, eivätkä ruhtinas Kurcewiczit ja heidän kaltaisensa osanneet sitä sen paremmin kuin Bohun ja muutkaan atamanit.

Tuollaiset jutut, joita usein kuuli sekä vaalikentällä että kaupungissa ynnä viestit Chmielnickin etenemisestä ja kasakkain ja tatarien etujoukkohyökkäyksistä, jotka hyökkäykset muka ulottuivat Veikselille asti, täyttivät ihmisten mielet levottomuudella ja hämmingillä ja antoivat usein aihetta mellakoihin. Ei tarvittu muuta kuin että joku kokoontuneen aatelin keskuudessa loi johonkuhun sen epäilyksen varjon, että hän on valepukuinen zaporogilainen, niin hän samassa hetkessä, jo ennenkuin hän ehti puhdistautua, riippui riekaleina sapelien nenässä. Siten menehtyi monta viatonta ihmistä ja neuvotteluista hävisi arvokkaisuus, varsinkin kun ajan tapojen mukaan ei paljoa välitetty raittiudesta. Väliaikainen tuomioistuin, joka oli asetettu propter securitatem loci, vaalipaikan turvallisuuden vuoksi, ei voinut suoriutua alituisista riitajutuista ja tappeluista, jotka olivat syntyneet aivan mitättömistä aiheista. Jos nuo mellakat, tappelut ja juomingit surettivat kunnon miehiä, joita elähytti yhteishyvän ja rauhan rakkaus sekä tunto isänmaata uhkaavasta vaarasta, niin sensijaan kaikki hurjistelijat, kortinpelaajat ja tappelijat olivat kuin elementissään: nyt oli heidän aikansa, tämä oli heidän elovainiotansa, jolla he katsoivat olevansa oikeutetut harjoittamaan mitä vallattomuuksia tahansa.

Tuskin lienee tarpeellista mainita, että johtajana tällaisten ainesten joukossa esiintyi herra Zagloba, jolle johtavan aseman takasi sekä hänen suuri ritarimaineensa että hänen halujensa tyydyttämättömyys ja jolle elvykettä antoi rajaton tilaisuus juomiseen sekä niin sujuva kielenkäyttö, ettei kukaan pystynyt siinä kilpailemaan hänen kanssaan, ynnä niin horjuttamaton itsevarmuus, ettei mikään pystynyt sitä horjuttamaan. Välistä hänelle kuitenkin tuli alakuloisuuden puuskia, jolloin hän sulkeutui huoneeseen tai telttaan eikä suostunut lähtemään sieltä ulos. Kun hän sitten vihdoin lähti, oli hän ärtyisällä tuulella, valmis riitelemään, jopa tappelemaankin. Sattuipa sellaistakin, että hän sillä päällä ollen esimerkiksi pahasti löi herra Dunczewskia Rawasta vain siksi, että tämä ohi mennessään oli koskettanut hänen sapeliaan. Sillä tuulella sieti Zagloba vain herra Michalin läsnäoloa, valittaen tälle, että häntä vaivaa levottomuus herra Skrzetuskin ja tuon naisparan tähden.

— Me jätimme, herra Michal, tytön pulaan, me kavalsimme hänet kuin mitkäkin juuttaat jumalattomien käsiin. Älkää ensinkään puolustautukokaan aatelisarvollanne. Sanokaappa, herra Michal, miten tytön käy?

Turhaan selitti hänelle herra Michal, että jollei Pilawcen tappiota olisi tullut, niin tyttöparka olisi kuin olisikin etsitty. Nyt se on mahdotonta, heidäthän erottaa hänestä koko Chmielnickin sotavoima. Zagloba ei kuitenkaan ottanut lohduttautuakseen, vaan vaipui vieläkin suurempaan ikävään ja kiroili kaikkea.

Nuo alakuloisuuden hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauvan. Tavallisesti herra Zagloba niiden jälkeen, ikäänkuin korvatakseen menetetyn ajan, riehui ja joi entistä hurjemmin. Hän vietti aikansa viinituvissa suurimpien juomarien tai pääkaupungin ilotyttöjen seurassa, ja herra Michal piti hänelle uskollisesti seuraa.

Herra Michalissa, vaikka hän olikin erinomainen sotilas ja upseeri, ei ollut sitä arvokkaisuutta, jonka onnettomuus ja kärsimykset olivat luoneet esimerkiksi Skrzetuskiin. Velvollisuutensa valtiota kohtaan Wolodyjowski ymmärsi niin, että hän löi sitä, jota käskettiin lyödä, muusta hän ei välittänyt, eikä ymmärtänyt yleisiä asioita. Sotajoukon tappiota hän aina oli valmis suremaan, mutta ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt ajatus, että tappeleminen ja juopottelu ovat yleiselle asialle yhtä vahingollisia kuin tappiot sodassa. Hän oli sanalla sanoen nuori tuulihattu, joka, jouduttuaan pääkaupungin humuun, upposi siihen korvia myöten ja liittyi Zaglobaan kuin takkiainen, sillä Zagloba oli vallattomuudessa hänen mestarinsa. Hän kulki hänen kanssaan aatelisten pidoissa, joissa Zagloba maljan ääressä kertoi olemattomiakin asioita, samalla voittaen prinssi Kaarlelle puoltajia, hän joi hänen kanssaan, tarpeen tullen suojellen häntä, hän oli kaikkialla hänen luopumattomana toverinaan, sekä vaalikentällä että kaupungilla, eikä ollut sitä loukkoa, johon he eivät olisi ryömineet. He kulkivat Nieporentissa ja Jablonnassa, he olivat kaikissa kesteissä, ylimysten päivällisillä ja viinituvissa, he olivat mukana kaikkialla, kaikissa mahdollisissa kemuissa. Herra Michalin nuoria sormia syhyi, hänen teki mieli esiintyä ja samalla osoittaa, että ukrainalainen aatelisto on parempi kuin muut sekä että ruhtinaan sotilaat ovat muiden yläpuolella. He kulkivat tahallaan hakemassa seikkailuja, lenczycalaisten joukossa, koska nämä olivat taitavimmat miekan käytössä ja varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin puoluelaisten kesken, joita kohtaan molemmat tunsivat erityistä vihaa. He härnäilivät ainoastaan kuuluisimpia tappelupukareita, joilla oli vakiintunut maine.

— Hakekaa te riitaa, sanoi herra Michal, — minä astun sitten esiin.

Zagloba, joka oli taitava miekkailija eikä arkaillut ryhtyä kaksintaisteluun aatelisveljien kanssa, ei aina suostunut olemaan sekundanttina, varsinkin kun riideltiin zaslawskilaisten kanssa. Mutta kun hän todella oli joutumaisillaan tekemisiin jonkun lenczycalaisen karhun kanssa, niin herkesi hän hakemasta riitaa ja kun sitten lenczycalainen aatelismies jo tarttui sapeliin ja vaati häntä taisteluun, niin sanoi herra Zagloba tavallisesti:

— Herraseni, minulla ei ole omaatuntoa panna teitä alttiiksi varmalle kuolemalle, ruveten itse tappelemaan teidän kanssanne. Koettakaappa pikemmin tuon minun poikani ja oppilaani kanssa, ties pidättekö puolianne häntäkään vastaan.

Tämän kuullessaan herra Wolodyjowski tavallisesti astui esiin, tyhmän näköisenä, viikset ja nenä pystyssä. Ja välittämättä siitä otettiinko hänen haasteensa vastaan vai ei, hän suinpäin ryhtyi leikkiin, ja koska hän todella oli mestarien mestari, niin hän jo muutamien temppujen jälkeen tavallisesti voitti vastustajansa. Sellaisia huvituksia keksivät he yhdessä Zagloban kanssa ja siinä kasvoi heidän maineensa, varsinkin herra Zagloban, kaikkien levottomien reuhaajien ja aatelisten keskuudessa. Sanottiin: jos oppilas on sellainen, niin minkälainen onkaan mestari. Vain herra Charlampia ei Wolodyjowski sattunut löytämään pitkään aikaan. Hän ajattelikin jo, että hänet ehkä on lähetetty asialle takaisin Liettuaan.

Näin kului lähes kuusi viikkoa, joiden aikana myöskin yleiset asia melkoisesti edistyivät. Jännitetty taistelu veljesehdokkaitten välillä, heidän puoluelaistensa ponnistukset ja puolueitten kiihko, kaikki tämä meni melkein jäljettömiin. Kaikille kävi jo selväksi, että Jan Kasimir tulee valituksi, sillä prinssi Kaarle oli vetäytynyt syrjään ja vapaaehtoisesti luopunut ehdokkuudesta. Merkillistä kyllä vaikutti Chmielnickin ääni tällä hetkellä ratkaisevasti, toivottiin nimittäin yleisesti, että hän alistuu kuninkaan arvovallan alle, varsinkin sellaisen kuninkaan, joka valittaisiin hänen mielensä mukaan. Sensijaan oli tällainen asiain käänne uusi isku Wisniowieckille, joka ei hetkeäkään, kuten muinoin Cato, herjennyt muistuttamasta, että zaporogilainen Kartago on hävitettävä. Nyt tuli pakostakin jo neuvottelujen vuoro. Ruhtinas tosin tiesi, että neuvottelut joko eivät heti vie mihinkään tulokseen, tai että ne pian asianhaarain pakosta katkeavat, hän näki selvästä edessään sodan. Mutta levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli minkälainen tuon sodan kohtalo tulisi olemaan. Neuvottelujen päätyttyä, paisuu oikeuksiinsa autettu Chmielnicki vieläkin voimakkaammaksi ja Puolan valtakunta käy heikommaksi. Mutta kuka johtaa sen sotajoukkoja niin mainehikasta päällikköä vastaan kuin Chmielnicki? Eikö seuraa uusia tappioita, uusia tuhoja, jotka tyhjentävät Puolan voimat kokonaan? Ruhtinas ei kuitenkaan elänyt kuvitteluissa, hän tiesi, ettei hänelle, innokkaimmalle Kaarlen puoltajalle tietenkään anneta komentonuijaa. Kasimir oli tosin veljellensä luvannut, että hän tulee rakastamaan hänen puoluelaisiaan kuin omiansa. Kasimir oli kyllä jalomielinen, mutta hän oli myöskin kanslerin politiikan puolella. Kuka siis saa komentonuijan? Ei ainakaan hän, ruhtinas. Ja voi Puolaa, jollei sen joukkoja johda Chmielnickiä etevämpi päällikkö.

Näitä ajatellessa kalvoi kaksinkertainen tuska Jeremin sielua. Häntä kalvoi levottomuus isänmaan tulevaisuudesta ja se sietämätön tunne, joka ihmisellä on, kun hän näkee, että hänen ansionsa sivuutetaan, että hänelle ei tehdä oikeutta, vaan nostetaan toisia hänen päänsä yläpuolelle. Hän ei olisi ollut Jeremi Wisniowiecki, jollei hän olisi ollut ylpeä. Hän tunsi itsessään voimaa liikuttamaan komentonuijaa ja hän oli sen ansainnut — sentähden kärsi hän kaksinkertaisesti.

Puhuttiinpa upseerien joukossa sellaistakin, ettei ruhtinas odota kuninkaanvaalin päättymistä, vaan lähtee Varsovasta. Mutta se ei ollut totta. Ruhtinas jäi Varsovaan, vieläpä hän kävi tervehtimässäkin prinssi Kasimiria Nieporentissa ja otettiin hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Käynnin jälkeen hän palasi kaupunkiin pitemmäksi aikaa, koska sota-asiat sitä vaativat. Piti saada varoja sotajoukkoa varten ja sitä ruhtinas kaikin tavoin vaati. Kaarlen rahoilla muodostetuinkin uusia rakuuna- ja jalkaväkirykmenttejä, yksi oli lähetetty Vähä-Venäjälle, toista pantiin juuri kuntoon. Tässä tarkoituksessa lähetti ruhtinas joka taholle sotaväen järjestämiseen tottuneita upseereja, jotta nämä panisivat rykmentit tarpeelliseen kuntoon. Ensinnä lähetettiin matkaan Kuszel ja Wierszul ja vihdoin tuli myöskin Wolodyjowskin vuoro.

Eräänä päivänä sai viimemainittu kutsun saapua ruhtinaan luo, joka antoi hänelle seuraavan käskyn:

— Lähtekää Babicen ja Lipkowin kautta Zaborowiin, jossa teitä odottavat rykmenttiä varten määrätyt hevoset. Tarkastakaa ne, valitkaa parhaimmat ja maksakaa ne Trzaskowskille sekä viekää ne sitten sotamiehille. Rahat saatte minun kuittiani vastaan täällä Varsovassa rahavartialtani.

Herra Wolodyjowski ryhtyi reippaasti työhön, nosti rahat ja lähti samana päivänä yhdessä Zagloban kanssa Zaborowiin, mukanaan yhdeksän miestä ja vankkurit, joissa rahat kuljetettiin. He kulkivat verkalleen, sillä koko seutu Varsovan tuolla puolen oli täynnä aatelisia, heidän palvelijoitaan, ajoneuvojaan ja hevosiaan. Kylät aina Babiceen asti olivat suorastaan ahdetut täyteen, sillä joka mökissä asui vieraita. Helposti saattoi täällä joutua vaikeaan asemaan noiden mitä erilaisinten ihmisten tungoksessa eivätkä myöskään molemmat ystävykset voineet välttää vastoinkäymisiä — kaikista ponnistuksistaan ja kohteliaisuudestaan huolimatta.

Päästyänsä Babiceen näkivät he krouvin edessä kymmenkunnan aatelismiestä, jotka juuri nousivat hevosten selkään jatkaakseen matkaansa. Kaksi osastoa, jotka tervehtivät toinen toistaan, olivat jo ehtineet ohi, kun yhtäkkiä eräs ratsastajista huomasi herra Wolodyjowskin ja kiidätti, sanaakaan sanomatta, häntä kohden. — Siinäpä sinä olet, veliseni! huudahti hän, — oletkin ollut piilossa, mutta minäpä olen sinut löytänyt ja nyt et pääse käsistäni. Hei! hyvät herrat, huudahti hän tovereilleen, — odottakaappa hiukkasen. Minulla on jotakin sanottavaa tälle pikku upseerille ja tahtoisin teitä sanojeni todistajaksi.

Herra Wolodyjowski hymähti tyytyväisenä, sillä hän oli tuntenut herra Charlampin.

— Jumala on todistajani että en ole ollut piilossa, olenpa teitä hakenutkin kysyäkseni teiltä, vieläkö kannatte kaunaa vastaani, mutta mitenkä olikaan, niin emme ole saaneet tavata toisiamme.

— Herra Michal, kuiskasi Zagloba, — kuljette virka-asialla.

— Muistan, mutisi Wolodyjowski.

— Asetu oikeuden eteen, ärjyi Charlamp. — Hyvät herrat, minä olen luvannut tuolle nulikalle, tuolle maitoparralle, että lyön häneltä korvat päästä. Ja minä lyönkin, niin totta kuin olen Charlamp! Molemmat korvat, niin totta kuin olen Charlamp! Olkaa todistajinani, hyvä herrat, ja sinä nulikka, asetu oikeuden eteen.

— En voi, taivaan nimessä en voi, sanoi Wolodyjowski. — Suokaa minulle edes pari päivää.

— Kuinka et voi? Onko pelko karannut sinuun? Jollet tottele tällä hetkellä, niin lyön sinua miekanlappeella, niin että jäät siihen paikkaan. Senkin koppakuoriainen, myrkyllinen paarma, kyllä sinä osaat tulla tielleni, tehdä kiusaa ja purra kielelläsi, mutta sapelia käyttämään et kykene.

Herra Zagloba sekaantui nyt asiaan.

— Minä huomaan, että teillä on kiire, sanoi hän Charlampille, — ja katsokaa ettei tuo kiiliäinen pure teitä, sillä silloin eivät auta mitkään plaastarit. Hitto vieköön, ettekö näe, että tuo upseeri on virkamatkalla. Katsokaa tuota rahakuormaa, jota me kuljetamme rykmenttiin ja ymmärtäkää, piru vieköön, että tuo upseeri ollessaan rahaston vartiana ei ole oman persoonansa herra eikä voi ryhtyä kanssanne taisteluun. Joka ei ymmärrä sitä, on hölmö eikä sotilas. Me olemme Vähävenäjän vojevodan palveluksessa ja olemme taistelleet toisempienkin miesten kanssa kuin te olette, mutta tänään emme voi. Se mikä lykkääntyy tuonnemmaksi, ei karkaa käsistä.

— Onhan selvää, että he eivät voi taistella kuljettaessaan rahakuormaa, sanoi eräs Charlampin tovereista.

— Mitä heidän rahansa minuun kuuluvat! huusi herra Charlamp hillittömästi. — Käyköön taistelemaan kanssani, tai muuten lyön häntä.

— Taisteluun minä en ryhdy tänä päivänä, sanoi herra Michal, — mutta annan ritarisanani, että saavun kolmen tai neljän päivän perästä minne tahdotte, heti kun olen toimittanut virka-asiani. Jollette tyydy tähän lupaukseen, niin minä käsken liikuttaa liipasinta. Sillä nyt jo huomaan, etten olekaan tekemisissä aatelismiesten ja sotilaiden, vaan ryöväreiden kanssa. Määrätkää siis, piru vie, milloin minun on saapuminen.

Tämän kuullessaan käänsivät saattojoukon rakuunat heti musketinpiippunsa hyökkääjiä kohden, ja tämä liike, samoin kuin herra Michalin päättäväiset sanat, tekivät nähtävästi herra Charlampin tovereihin vaikutuksen.

— Myönny nyt, sanoivat he, — olethan itsekin sotilas, tiedät mitä merkitsee virkapalvelus ja varmaa on, että saat hyvityksen, sillä tuo on rohkea veitikka, niinkuin kaikki vähävenäläisten lippukuntien miehet. Hillitse nyt itsesi, kun pyydämme.

Herra Charlamp riuhtoi vielä hetkisen, mutta huomasi lopuksi, että hän joko suututtaa toverinsa tai saattaa heidät epävarmaan taisteluun rakuunain kanssa, ja kääntyi sentähden Wolodyjowskin puoleen, sanoen:

— Annatte siis sananne, että saavutte.

— Itse etsin teidät, koska niin tahdotte sitä minulta tietää. Saavun neljän päivän perästä. Tänään on keskiviikko, sanokaamme siis lauvantaina jälkeen puolenpäivän, kello kaksi. Määrätkää paikka.

— Täällä Babicessa on niin paljon vieraita, sanoi Charlamp — voisi sattua esteitä. Ottakaamme Lipkow, siellä on rauhallisempaa eikä minulla ole sinne pitkä matka, siellä meidän kortteerimme ovat Babicessa.

— Tuleeko teitä yhtä lukuisa seura kuin tänäpäivänä? kysyi varovainen Zagloba.

— Ei ole tarpeen, sanoi Charlamp, — minä saavun yksin, mukanani herrat Sielicki, sukulaiseni. Te, hyvät herrat, saavutte toivottavasti ilman rakuunoja.

— Ehkä teillä on tapana mennä kaksintaisteluun sotaväen läsnäollessa — meillä ei ole sellaista tapaa.

— Siis neljän päivän perästä, lauvantaina, Lipkowissa, sanoi Charlamp, — krouvin edustalla. Ja nyt Jumalan haltuun.

— Hyvästi, sanoivat Wolodyjowski ja Zagloba. Riitapuolet ajoivat tyyninä kukin taholleen. Herra Michal oli tyytyväinen huvista, joka häntä odotti ja päätteli itsekseen tuoda herra Longinukselle lahjaksi petyhorilaisen irti leikatut viikset. Niin ajoi hän hyvillä mielin Zaborowiin, jossa hän tapasi prinssi Kasimirin, joka oli tullut sinne metsästämään. Herra Michal sai kuitenkin vain kaukaa nähdä vastaisen hallitsijan, hänellä oli nimittäin kiire. Kahdessa päivässä hän toimittikin asiansa, tarkasti hevoset, maksoi rahat herra Trzaskowskille, palasi Varsovaan ja saapui määräaikana, vieläpä tunnilleen Lipkowiin yhdessä herra Zagloban ja herra Kuszelin kanssa, jonka viimemainitun hän oli pyytänyt todistajaksi.

Tultuaan juutalaisen krouvin eteen astuivat he tupaan, hiukan huuhtoakseen kurkkujaan simalla ja huvittelivat keskustelemalla maljan ääressä.

— Rupikonna, kuules, onko herra kotona? kysyi Zagloba kapakan isännältä.

— Herra on kaupungissa.

— Onko teillä täällä Lipkowissa majailemassa paljonkin aatelisia?

— Meillä on aivan tyhjää. Ainoastaan yksi herra on pysähtynyt tänne meille, hän on tuolla sivuhuoneessa. Rikas herra, jolla on mukanaan palvelijoita ja hevosia.

— Miksi hän ei asettunut kartanon herran luo?

— Nähtävästi hän ei tunne meidän herraa. Kartano on sitäpaitsi ollut suljettuna kuukauden päivät.

— Ehkä se on Charlamp, sanoi Zagloba.

— Ei, sanoi Wolodyjowski.

— Mutta, herra Michal, minusta tuntuu, että se on hän.

— Eipä ole.

— Minä lähden katsomaan, kuka hän on. Juutalainen, onko se herra ollut täällä kauvankin?

— Tuli tänään, tuskin kaksi tuntia sitten.

— Etkö tiedä mistä hän on.

— En tiedä, mutta varmaan hän on kaukaa, sillä hänen hevosensa olivat käyneet huonoiksi. Ihmiset kuuluivat sanoneen hänen olevan Veikselin takaa.

— Miksi hän sitten pysähtyi tänne Lipkowiin?

— Kuka hänet tietää.

— Minä menen katsomaan, toisti Zagloba, — ehkä hän on tuttavakin.

Ja lähestyen sivuhuoneen suljettua ovea, hän oven haalla koputti siihen ja lausui:

— Hyvä herra, saako astua sisään?

— Kuka siellä on? vastasi ääni sisältä.

— Omaa väkeä, sanoi Zagloba, raoittaen ovea. — Teidän luvallanne… mutta ehkä tulen sopimattomaan aikaan? lisäsi hän, pistäen päänsä ovesta sisään.

Samassa hän vetäytyi takaisin ja paiskasi oven kiinni, ikäänkuin hän olisi katsonut kuolemaa silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui pelästys ja mitä suurin hämmästys. Hän avasi suunsa ja katseli harhailevin silmin Wolodyjowskiin ja Kuszeliin.

— Mikä teidän on? kysyi Wolodyjowski.

— Kristuksen haavain nimessä hiljaa! Tuolla… on Bohun.

— Kuka? Mitä teille on tapahtunut?

— Siellä… on Bohun. Molemmat upseerit nousivat pystyyn.

— Oletteko menettänyt järkenne? Sanokaa: kuka?

— Bohun… Bohun.

— Se ei ole mahdollista.

— Niin totta kuin tässä seison. Minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä.

— Miksi te niin kauhistuitte? sanoi Wolodyjowski, — jos hän on siellä, niin on Jumala antanut hänet meidän käsiimme. Rauhoittukaa. Oletteko varma?

— Aivan yhtä varma kuin että puhun teidän kanssanne. Minä näin hänen pukeutuvan.

— Mutta näkikö hän teidät?

— En tiedä, mutta luullakseni ei. Wolodyjowskin silmät kipinöivät kuin kekäleet.

— Juutalainen, sanoi hän hiljaa, viitaten kiihkeästi kädellään, — tule tänne. Viekö ulkoa sivuhuoneeseen ovi?

— Ei vie, täytyy käydä tämän tuvan kautta.

Kuszel akkunan alle! kuiskasi Wolodyjowski. — Nyt ei hän pääse meiltä pakoon.

Kuszel lähti tuvasta sanaa sanomatta.

— Rauhoittukaa, sanoi Wolodyjowski. — Ei teidän kaulanne, vaan hänen on vaarassa. Mitä hän voi teille tehdä? Ei mitään.

— Minä vain en pääse tointumaan hämmästyksestäni, vastasi Zagloba ja mietti itsekseen: aivan totta, mitä minun tarvitsee pelätä. Onhan herra Michal luonani. Bohun pelätköön.

Ja ottaen julman muodon, hän tarttui sapelinsa kahvaan.

— Herra Michal, hän ei saa päästä meiltä karkuun.

— Mutta onko se sittenkään hän? Minä en vieläkään tahdo sitä uskoa. Mitä hänellä olisi täällä tekemistä.

— Chmielnicki on lähettänyt hänet vakoilemaan, se on aivan varma asia. Odottakaappa, herra Michal, me otamme hänet kiinni ja panemme hänelle ehdon: joko hän luovuttaa ruhtinattaren, tai me uhkaamme antaa hänet oikeuden käsiin.

— Kun hän vain luovuttaisi ruhtinattaren, niin hän saisi mennä vaikkapa hiiteen.

— Mutta jos meitä on liian vähän, me kaksi ja Kuszel kolmantena. Hän tulee puolustautumaan vimmatusti ja hänellä on myöskin muutamia miehiä.

— Charlamp tuo mukanaan kaksi, meitä tulee kuusi, siinä on aivan tarpeeksi.

Samassa avautui ovi ja Bohun astui huoneeseen.

Hän ei varmaankaan ollut huomannut sivuhuoneeseen katsahtavaa Zaglobaa, koska hän nyt hänet nähdessään äkkiä vavahti ja koska ikäänkuin liekki lensi hänen kasvojensa yli ja käsi tarttui salaman nopeudella sapelin kahvaan. Tuo kaikki oli kestänyt vain silmänräpäyksen. Äkkiä sammui leimaus hänen kasvoillaan, ja ne vain hiukan kalpenivat.

Zagloba katsoi häneen eikä puhunut mitään. Myöskin atamani seisoi vaieten. Tuvassa olisi saattanut kuulla kärpäsen lentävän. Ja nuo kaksi miestä, joiden kohtalot olivat niin merkillisellä tavalla kietoutuneet yhteen, eivät olleet tällä hetkellä tuntevinaan toisiaan.

Hiljaisuutta kesti jotenkin kauvan. Herra Michalista tuntui siltä kuin kokonaiset vuosisadat olisivat ehtineet vieriä.

— Juutalainen, kysyi yhtäkkiä Bohun, — onko täältä pitkäkin matka Zaborowiin?

— Ei ole, vastasi juutalainen. — Lähteekö herra heti?

— Lähden, sanoi Bohun ja kääntyi eteiseen johtavaa ovea kohden.

— Sallikaa minun… kajahti herra Zagloban ääni. Bohun pysähtyi äkkiä, ikäänkuin hän olisi kasvanut kiinni maahan ja kääntyen Zaglobaa kohden, tuijotti häneen mustilla, kauheilla silmillään.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän lyhyesti.

— Minusta vain tuntuu, että me olemme jossakin tutustuneet. Emmeköhän vain nähneet toisiamme häissä siellä talonpoikaistalossa Vähävenäjällä?

— Aivan niin, sanoi Bohun ylpeästi, laskien uudelleen kätensä sapelinsa kahvalle.

— No mitenkä te jaksatte? kysyi Zagloba. — Tehän lähditte niin äkkiä silloin, etten ehtinyt edes sanoa teille hyvästi.

— Ja olette kai sitä pahoitellut?

— Tietysti olen pahoitellut. Olisimme tanssineet yhdessä Seurani on nyt suurentunut. (Herra Zagloba osoitti Wolodyjowskia.) Juuri tämä herra tässä on tullut lisää ja hän tahtoisi mielellään tutustua teihin lähemmin.

— Riittää jo, huusi herra Michal, äkkiä nousten. Petturi, minä vangitsen teidät.

— Ja millä oikeudella? kysyi atamani ylpeästi kohottaen päätään.

— Sillä, että sinä olet kapinoitsija, valtakunnan vihollinen ja saapunut tänne vakoilemaan.

— No, mikäs mies te olette?

— Minä en rupea sinun edessäsi tekemään tiliä oikeutuksistani, sen sanon vain, että käsistäni et pääse.

— Saammepa nähdä, sanoi Bohun. — En minäkään tekisi tiliä teille siitä kuka olen, jollette sotilaana olisi vaatinut minua kaksintaisteluun. Mutta koska uhkaatte minua vangitsemisella, niin osoitan mitä minulla on asiaa: kas tuossa kirje, jota vien hetmanilta prinssi Kasimirille. Ja kun en tavannut häntä Nieporentista, lähden häntä hakemaan Zaborowista. Vieläkö nytkin aiotte vangita minut?

Sen sanottuaan katsahti Bohun ylpeästi ja ivallisesti Wolodyjowskiin. Mutta herra Michal tuli hämilleen kuin ajokoira, joka tuntee, että riista menee hänen käsistään ja näin ymmällä ollen suuntasi hän kysyvän katseen Zaglobaan. Seurasi hetken vaitiolo.

— Jahah, sanoi Zagloba. — Asia on mutkikas. Koska olette lähettiläs, niin emme voi teitä vangita, mutta teidän tulee saapua kaksintaisteluun tuon ritarin kanssa, sillä te olette kerran jo hänen edestään paennut, niin että maa tömisi.

Bohunin kasvot kävivät purppuranpunaisiksi, sillä hän tunsi samassa hetkessä Wolodyjowskin. Häpeä ja haavoitettu ylpeys taistelivat pelottomassa kasakassa. Tuon paon muisto poltti häntä kuin tuli, se oli ainoa poispyyhkimätön tahra hänen sotilaskunniassaan, jota hän rakasti enemmän kuin elämää, enemmän kuin kaikkea muuta.

Leppymätön Zagloba touhusi kuitenkin yhä kylmäverisesti.

— Olisit kadottanut housusi, jollei tuo ritari olisi säälinyt sinua ja lahjoittanut sinulle henkeä. Hyi, herra kasakka, naisen kasvot sinulla on ja myöskin naisen sydän. Kyllä olit rohkea käydessäsi vanhaa ruhtinatarta ja lapsimaista ruhtinasta vastaan, mutta ritaria vastaan seistessäsi olet pelkuri. Kirjeitä kuljettamaan ja tyttöjä ryöstämään kyllä kykenet, mutta et sotaan. Niin totta kuin elän, näin omin silmin kuinka housusi liehuivat. Hyi, hyi, hyvä on nyt puhua sapelista, kun kuljetat kirjettä. Mitenkäs me voimme taistella sinun kanssasi, kun suojelet itseäsi tuolla kirjeellä! Tomua silmiin, tomua silmiin, herra kasakka. Chmiel on hyvä sotilas, Krywonos myöskin, mutta paljon on kasakkain joukossa roistoja.

Bohun syöksähti yhtäkkiä Zaglobaa kohden, mutta herra Zagloba vetäytyi herra Wolodyjowskin taakse niin että nuo molemmat nuoret sotilaat seisoivat silmä silmää vastaan.

— Minä en paennut teitä pelosta, vaan pelastaakseni toisten hengen, sanoi Bohun.

— En tiedä mistä syystä pakenit, sen vain tiedän, että pakenit, sanoi herra Michal.

— Ryhdyn kaikkialla kanssanne taisteluun, vaikkapa heti.

— Haastatko siis minut taisteluun? kysyi kulmiaan rypistäen Wolodyjowski.

— Sinä ryöstit minulta kasakan kunnian, sinä olet häpäissyt minua, minä tahdon sinun vertasi!

— Asia on siis sovittu, vastasi Wolodyjowski.

— Volenti non fit iniuria, tahtovalle ei tapahdu vääryyttä, lisäsi Zagloba, — mutta kuka toimittaa kirjeen prinssille?

— Sillä ei teidän tarvitse vaivata päätänne, se on minun asiani.

— Tapelkaa siis, jollei asiaa muuten voi ratkaista, sanoi Zagloba. — Jos onni suosisi teitä, herra kasakka, taistelussa tätä kavaljeeria vastaan, niin huomatkaa, että minä tulen jatkamaan. Mutta nyt, herra Michal, lähtekää tuonne porstuan ulkopuolelle, sillä minulla on jotakin tärkeää teille sanottavana.

Ystävykset menivät ulos ja kutsuivat Kuszelin sivuhuoneen akkunan alta, jonka jälkeen Zagloba sanoi:

— Hyvät herrat, meidän asiamme on huonosti. Hänellä on todella kirje prinssille. Jos me tapamme hänet, niin siitä tulee kriminaaliasia. Teidän tulee muistaa, että väliaikaisella oikeudella, _propter securitatem loci'_lla, on tuomiovalta kahden penikulman alalla vaalikentältä lukien. Ja onhan tuo sentään jonkinlainen edusmies. Ikävä asia. Meidän täytyy taistelun jälkeen piiloutua jonnekin, jollei mahdollisesti ruhtinas ota meitä suojaansa. Muuten käy hullusti. Mutta vielä pahempi on toiselta puolen päästää hänet vapaaksi. Meillä on nyt ainokainen tilaisuus vapauttaa tuo tyttö-raukka. Kun ei Bohunia enään ole maailmassa, etsimme helpommin esiin neidon. Jumala itse tahtoo nähtävästi nyt antaa neitosen Skrzetuskilie. Niin se nyt on, keksitäänpäs nyt jokin neuvo, hyvät herrat.

— Ehkäpä te keksitte jonkun viekkaan keinon, sanoi Kuszel.

— Johan minä toimitin niin viekkaasti, että hän itse vaati meidät taisteluun. Mutta me tarvitsemme todistajia, vieraitamiehiä. Minun mielestäni meidän täytyy odottaa Charlampia. Olen varma siitä, että hän luopuu etuoikeudestaan ja tarpeen tullen todistaa, että me olemme saaneet haasteen taisteluun ja että meidän on täytynyt puolustaa itseämme. Bohunilta täytyy niinikään ottaa paremmin selko, minne hän on piiloittanut tytön. Jos hänen pitää kuolla, niin ei hän enään pidä kiinni tytöstä, ehkäpä hän ilmaisee tytön olinpaikan, kun me häntä vannotamme. Jollei hän taas sitä sanoisikaan, niin on joka tapauksessa parempi, ettei hän jää eloon. Täytyy valmistaa kaikki varovasti ja huolellisesti. Ihan päätä pakottaa, hyvät herrat.

— Kuka ryhtyy hänen kanssaan tappelemaan?

— Herra Michal ensimäisenä ja minä toisena, sanoi Zagloba.

— Ja minä kolmantena.

— Se ei käy päinsä, keskeytti herra Michal, — minä taistelen yksin, siitä ei pääse mihinkään. Jos hän surmaa minut, niin se on hänen onnensa, ajakoon sitten terveenä matkaansa.

— No, minähän jo olen sen luvannut hänelle, sanoi Zagloba, — mutta jos te toisin päätätte, niin minä myönnyn.

— No, riippukoon hänestä itsestään tahtooko hän taistella teidän kanssanne eikä kenenkään muun kanssa.

— Menkäämme siis puhumaan hänen kanssaan.

— Menkäämme.

He menivät ja tapasivat Bohunin suuressa tuvassa juomassa simaa. Hän oli jo aivan tyyntynyt.

— Kuulkaappas nyt, sanoi Zagloba, — meillä on tärkeitä asioita, joista tahtoisimme puhua kanssanne. Te olette haastanut tämän ritarin taisteluun — hyvä. Mutta teidän tulee tietää, että koska teillä on edustajatehtävä, niin oikeus teitä suojelee. Te olette nimittäin tullut sivistyneen kansan luo ettekä villien petojen keskelle. Me emme siis voi taistella teidän kanssanne muuten kuin jos todistajien läsnäollessa vakuutatte, että olette itse omasta tahdostanne antanut taisteluhaasteen. Tänne saapuu pian muutamia aatelismiehiä, joiden kanssa meidän oli määrä täällä ryhtyä kaksintaisteluun. Te saatte antaa todistuksenne heidän edessään. Me puolestamme annamme ritarisanamme, että jos teitä onnistaa taistelussa herra Wolodyjowskia vastaan, niin te saatte kulkea vapaasti edelleen eikä kukaan pane teille minkäänlaisia esteitä, jollette mahdollisesti tahdo mittailla miekkaa minunkin kanssani.

— Minä suostun, sanoi Bohun. — Tulen ilmoittamaan asian noiden aatelismiesten kuullen ja annan käskyn miehilleni, että he vievät perille kirjeen, ja jos kuolen, sanovat Chmielnickille, että minä itse haastoin teidät taisteluun. Ja jos taas minun onnistuu taistelussa tuon kavaljeerin kanssa puolustaa kasakkakunniaani, niin pyydän vielä teidätkin sapelitaisteluun.

Sen sanottuaan hän katsahti Zaglobaa silmiin. Zagloba hämääntyi hiukan, yskähti, sylkäisi ja vastasi:

— Minä suostun. Kunhan nyt ensinnä kokeilettte tuon oppilaani kanssa, niin saatte nähdä, mikä työ minun kanssani tulee olemaan. Mutta vähät niistä. On vielä toinen tärkeämpi pykälä, jossa vetoamme omaantuntoonne, koska, vaikka olettekin kasakka, tahdomme kohdella teitä ritarina. Te ryöstitte ruhtinatar Helena Kurcewiczin, meidän toverimme ja ystävämme morsiamen ja pidätte häntä salattuna. Tietäkää, että jos me haastaisimme teidät oikeuteen tästä teosta, niin silloin ei ensinkään auttaisi että Chmielnicki on valinnut teidät edustajaksensa, sillä tässä on kysymyksessä raptus puellae, tytön ryöstö, kuoleman rikos, josta te heti tulisitte tuomituksi. Mutta koska te nyt menette taisteluun ja mahdollisesti saatte surmanne, niin miettikää omassatunnossanne, miten käy tuon tyttöraukan, jos te kuolette. Vai tahdotteko te, joka häntä rakastatte, hänelle pahaa ja hänen turmiotansa? Tahdotteko riistää häneltä kaiken turvan ja jättää hänet häpeään ja onnettomuuteen? Tahdotteko vielä kuolemannekin jälkeen olla hänen pyövelinsä?

Tätä lausuessaan kaikui herra Zagloban ääni tavattoman arvokkaana. Bohun kalpeni ja kysyi:

— Mitä te minulta tahdotte?

— Osoittakaa meille hänen vankeutensa paikka, jotta me, siltä varalta että kuolette, voisimme etsiä hänet ja antaa hänet takaisin hänen sulhaselleen. Jumala on armahtava teidän sieluanne, jos te sen teette.

Kasakka painoi päänsä käsiinsä ja vaipui syviin ajatuksiin. Nuo kolme toverusta seurasivat tarkoin hänen ilmehikkäiden kasvojensa vaihtelua. Niille valautui äkkiä niin kipeä suru ikäänkuin ei niillä koskaan olisi leikkinyt viha, raivo tai muut julmat tunteet ja ikäänkuin tuo mies olisi syntynyt vain rakkautta ja kaihoa varten. Vaitioloa kesti kauvan. Vihdoin sen keskeytti Zagloban väräjävä ääni. Hän sanoi:

— Mutta jos te jo olette hänet häpäissyt, niin rangaiskoon teidät Jumala ja saakoon hän suojapaikan vaikkapa jossakin luostarissa…

Bohun kohotti kosteat, kaihoisat silmänsä ja lausui:

— Josko minä olen hänet häpäissyt… Niin, minä tosin en tiedä kuinka teidän on tapana rakastaa, teidän herrojen aatelisien, ritarien ja kavaljeerien, mutta minä kasakka, minä olen Barissa suojellut hänet kuolemasta ja häpeästä ja sitten vienyt hänet erämaahan, jossa olen varjellut häntä kuin silmäterää. Minä en ole käyristänyt hiuskarvaakaan hänen päässään, hänen jalkojensa juureen olen langennut, otsani olen lyönyt maahan kuin pyhimyskuvan edessä. Jos hän on käskenyt minun mennä pois, niin olen mennyt enkä ole häntä senjälkeen nähnyt, sillä Sota — emo on minut siitä pidättänyt.

— Jumala teidät oikeudessansa tuomitkoon, sanoi Zagloba syvään hengittäen. — Mutta onko hän siellä turvassa? Siellä on Krywonos ja tatarit.

— Krywonos on Kamieniecin luona, mutta minut hän lähetti Chmielnickiltä kysymään, onko hänen mentävä Kudakia vastaan, ja hän on jo varmaan mennytkin. Mutta siellä missä neito on, siellä ei ole kasakoita, ei ljaheja eikä tatareja. Hän on siellä turvassa.

— Missä hän sitten on?

— Kuulkaa siis, herrat ljahit, tapahtukoon niinkuin tahdotte, minä sanon teille, missä hän on ja käsken luovuttaa hänet teille, mutta antakaa te puolestanne minulle ritarisananne, että jos Jumala suo minulle taistelussa onnen, niin te ette enään tule häntä etsimään. Luvatkaa te se itsenne ja herra Skrzetuskin puolesta ja minä sanon teille missä hän on.

Ystävykset katsahtivat toisiinsa.

— Emme voi sitä tehdä, sanoi Zagloba.

— Emme, niin totta kuin elämme, emme voi! huudahtivat Kuszel ja Wolodyjowski.

— Vai niin, sanoi Bohun ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn ja silmät iskivät tulta. — Miksette te, herrat ljahit, voi sitä tehdä?

— Siksi, että herra Skrzetuski ei ole saapuvilla ja sitäpaitsi tulee teidän tietää, ettei kukaan meistä lakkaa häntä etsimästä, vaikkapa piiloittaisitte hänet maan alle.

Te olette siis hieroneet minun kanssani vaihtokauppaa: anna sinä kasakkasielusi tai me surmaamme sinut. Ah, sitä te ette tule näkemään! Vai luuletteko te, ettei minun kasakkasapelini ole terästä. Luuletteko te, että te jo rääkytte ylläni kuten korpit haaskan yllä? Ja miksi pitäisi minun sortua eikä teidän? Te haluatte minun vertani ja minä teidän. Katsokaammepa, kumpiko meistä osansa saa.

— Ettekö siis sano?

— Miksikä minä sen sanoisin? Surma teidät kaikki periköön.

— Surma sinut periköön. Sinä ansaitset tulla hakatuksi kappaleiksi.

— Koettakaappa! sanoi kasakka, nousten pystyyn. Kuszel ja Wolodyjowski hypähtivät hekin penkiltä.

Uhkaavat katseet alkoivat risteillä. Vihan paisuttamat rinnat hengittivät yhä mahtavammin ja epävarmaa oli, mitä tästä olisi seurannut, jollei Zagloba, joka katsahti akkunasta, olisi huudahtanut:

— Nyt Charlamp saapui todistajineen.

Hetken perästä astuikin Petyhorin ratsumestari yhdessä toveriensa, kahden herra Sielickin kanssa tupaan. Ensinnä tervehdittyään heitä, vei herra Zagloba heidät syrjään ja alkoi selittää asiaansa.

Ja hän selitti niin kaunopuheisesti, että hän heti sai heidät vakuutetuiksi. Hän ilmoitti heille, että herra Wolodyjowski pyytää vain lyhyttä lykkäystä ja että hän heti taisteltuaan kasakan kanssa on valmis esiintymään heidän asiassaan. Herra Zagloba kertoi heille kuinka vanha ja julma viha Bohunia kohtaan vallitsi kaikkien ruhtinaan soturien kesken, kuinka Bohun on koko valtakunnan vihollinen ja kauheimpia kapinoitsijoita, kuinka hän ryösti ruhtinatar-neidon aatelisesta talosta ja kuinka neito on sellaisen aatelismiehen morsian, joka on kaikkien ritarihyveiden kuvastin. "Ja jos te, hyvät herrat, olette aatelia ja tunnette kuuluvanne sen veljesyhteyteen, niin on meille yhteinen se vääryys, joka kohtaa koko säätyä yhden persoonassa. Voitteko siis kärsiä, ettei sitä kostettaisi?"

Herra Charlamp esteli aluksi, sanoen, että vaikkapa näin onkin ja vaikkapa Bohun sentähden olisikin hakattava kappaleeksi, niin "on herra Wolodyjowskin vanhan lupauksensa mukaan taisteltava minua vastaan". Herra Zagloban täytyi uudestaan selittää miksi tämä ei ole mahdollista sekä että ei olisi edes ritarillista selästä päin hyökätä yhden miehen kimppuun. Onneksi auttoivat häntä herrat Sielicki, molemmat järkeviä kunnon miehiä, ja niin myöntyi vihdoin itsepäinen liettualainen sekä suostui lykkäykseen.

Sillä välin oli Bohun mennyt miestensä luo ja palasi esauli Eljaszenkon seurassa. Hän ilmoitti tälle vaatineensa taisteluun kaksi aatelismiestä. Sitten hän ääneen toisti saman asian herra Charlampin ja herrojen Sielickien kuullen.

— Me taas vakuutamme, sanoi Wolodyjowski — että jos te suoriudutte voittajana taistelusta minun kanssani, silloin riippuu teistä, tahdotteko vielä taistella herra Zagloban kanssa, mutta missään tapauksessa ei kukaan enään vaadi teitä taisteluun eikä myöskään joukolla hyökätä teidän päällenne, vaan saatte te vapaasti lähteä minne tahdotte. Tämän vakuudeksi annamme teille ritarisanamme ja pyydämme teitä nyt saapuneita herroja omasta puolestanne niinikään lupaamaan samaa.

— Lupaamme, sanoivat juhlallisesti Charlamp ja molemmat Sielickit.

Silloin jätti Bohun Chmielnickin prinssille osoitetun kirjeen Eljaszenkon käsiin ja sanoi:

— Sinä annat tämän kirjeen prinssille ja jos minä kuolen, niin sinä sanot hänelle ja Chmielnickille, että minä itse olin syypää kuolemaani eikä minua surmattu petoksella.

Zagloba, joka tarkasti seurasi kaikkea, pani merkille, ettei Eljaszenkon synkillä kasvoilla kuvastunut pienintäkään levottomuutta. Hän oli liian varma atamanistansa.

Bohun kääntyi nyt vuorostaan ylpeästi aatelismiesten puoleen.

— No, toiselle kuolema, toiselle elämä, saatamme lähteä.

— Onkin aika, vastasivat kaikki, kääntäen kontushin liepeet vyön alle ja ottaen sapelit kainaloonsa.

He lähtivät nyt krouvin eteen ja kulkivat puroa kohden, joka virtasi orapihlajoiden, villien ruusujen, kriikunapensaiden ja mäntyjen välissä. Lokakuu varisteli jo lehtiä pensaista, mutta viidakko häämöitti tiheydessään kuin mikäkin musta kangaskaistale, joka läpi autioiden kenttien on vedetty metsiä kohden. Päivä oli tosin kalpea, mutta leppeä ja täynnä syksyn alakuloista suloa. Aurinko paarmasi ystävällisesti kullallaan puitten paljastuneet oksat ja valaisi keltaiset hiekkasärkät puron oikealla rannalla. Juuri noita hiekkasärkkiä kohden astelivat taistelijat ja heidän todistajansa.

— Tuolla pysähdymme, sanoi Zagloba.

— Hyvä, vastasivat kaikki.

Zagloba kävi yhä levottomammaksi. Vihdoin lähestyi hän Wolodyjowskia ja kuiskasi:

— Herra Michal…

— No, mikä on?

— Jumalan tähden, herra Michal, pitäkää nyt puolianne. Teidän käsissänne on Skrzetuskin kohtalo, ruhtinattaren vapaus, teidän oma ja minun elämäni. Varjelkoon Jumala teitä tappiosta, sillä minä en tule toimeen tuon murhamiehen kanssa.

— No miksi te sitten haastoitte hänet taisteluun?

— Sana pääsi suustani. Minä luotin teihin, herra Michal. Minähän olen jo vanha, minulla on hengenahdistusta, minun henkeni salpautuu. Mutta tuo maitoparta voi hyppiä kuin heinäsirkka. Senkin harjoitettu ajokoira!

— Minä koetan parastani, sanoi pieni ritari.

— Jumala teitä auttakoon. Älkää menettäkö rohkeuttanne.

— Tuolla siis.

Samassa läheni heitä toinen herroista Sielicki.

— Aika röyhkeä mies tuo teidän kasakkanne, kuiskasi hän. — Hänhän esiintyy meidän seurassamme kuin samanarvoinen, milteipä kuin parempi. Mikä kopeus! Varmaankin hänen äitinsä oli iskenyt silmänsä johonkin aatelismieheen.

— Äh, sanoi herra Zagloba, — pikemmin oli joku aatelismies iskenyt silmänsä hänen äitiinsä.

— Niin minustakin tuntuu, sanoi Wolodyjowski.

— Pysähtykäämme! huudahti yhtäkkiä Bohun.

— Pysähtykäämme, pysähtykäämme.

He pysähtyivät. Aateliset asettuivat puoliympyrään, Wolodyjowski ja Bohun vastapäätä toisiaan.

Wolodyjowski, joka, niin nuori kuin olikin, oli tällaisissa asioissa kokenut mies, koetti ensinnä jalallaan, onko hiekka kovaa, sitten hän silmillään tutki ympäristöänsä, tutustuakseen kaikkiin maapohjan epätasaisuuksiin. Huomata saattoi, että hän otti asian vakavasti. Olihan hän tekemisissä koko Ukrainan kuuluisimman ritarin kanssa, josta rahvas lauloi lauluja ja jonka nimi oli tunnettu yli koko laajan Etelä-Venäjän aina Krimille asti. Herra Michal, yksinkertainen rakuunaluutnantti, odotti paljon tästä taistelusta, joko mainehikasta kuolemaa tai yhtä mainehikasta voittoa. Siksi hän ei laiminlyönytkään mitään ollakseen tällaisen vastustajan arvoinen ja siksi kuvastui hänen kasvoillaan tavaton vakavuus. Sen nähdessään Zagloba aivan pelästyi. Jos hän menettää kurssinsa, ajatteli hän, niin hän on hukassa ja hukassa olen minäkin.

Wolodyjowski alkoi nyt, tarkasti tutkittuaan tantereen, napittaa auki takkiaan.

— On viileää, mutta kyllä tästä lämpiämme.

Bohun seurasi hänen esimerkkiään ja molemmat heittivät pois päällysvaatteensa, niin että ylle jäi vain housut ja paita. Lopuksi he käärivät ylös oikean hihan.

Kuinka mitättömältä näyttikään pieni herra Michal vastapäätä kookasta ja väkevää atamania. Hänet tuskin näki. Todistajat katselivat levottomina kasakan leveää rintaa ja jättiläislihaksia, jotka näkyivät ylös käärityn hihan alta kuin mitkäkin oksan myhkyrät. Näytti siltä kuin pieni kukko aikoisi käydä taisteluun mahtavan arokotkan kanssa. Bohunin sieraimet laajenivat ikäänkuin jo etukäteen vainutakseen verta. Hänen kasvonsa lyhenivät, niin että musta harja näytti ulottuvan kulmakarvoihin asti. Sapeli värisi hänen kädessään. Hän iski saaliinhimoiset silmänsä vastustajaan ja odotti komentosanaa.

Mutta herra Wolodyjowski katsahti vielä valoa vastaan sapelinsa terään, väänteli keltaisia viiksiään ja asettui asentoon.

— Näyttääpä tästä tulevan oikeat teurastajaiset, mutisi Charlamp Sielickille.

Samassa kajahti Zagloban ääni hiukan värähtävänä:

— Jumalan nimeen: alkakaa!

KAHDESTOISTA LUKU.

Sapelit välähtelivät ja terä viilsi terää vastaan. Yhtäkkiä siirtyi taistelupaikka, sillä Bohun oli tehnyt, hyökkäyksensä sellaisella vimmalla, että herra Wolodyjowskin oli täytynyt hypähtää muutamia askelia taaksepäin. Samalla täytyi myöskin todistajien perääntyä. Bohunin sapelin salamaniskut olivat niin nopeita, että läsnäolevien hämmästyneet silmät tuskin saattoivat niitä seurata. Heistä tuntui siltä kuin ne kokonaan olisivat saartaneet ja peittäneet herra Michalin ja kuin yksin Jumalalle olisi ollut mahdollista temmata hänet eroon tuosta ukkosmyrskystä. Iskut sulivat yhdeksi ainoaksi lakkaamattomaksi viuhinaksi, liikkeelle joutuneen ilman virta löi lakkaamatta kasvoja vastaan. Kasakan raivo kasvoi kasvamistaan: hänet valtasi villi taisteluvimma ja hän työnsi Wolodyjowskia taapäin kuin hirmumyrsky. Pieni ritari peräytyi peräytymistään ja tyytyi vain torjumiseen: hänen ojennettu oikea kätensä ei juuri ensinkään liikkunut, vain itse kämmen piirteli lakkaamatta ilmaan pieniä puoliympyröitä, nopeita kuin ajatus ja torjuen Bohunin vimmakkaita lyöntejä, milloin asettaen terän terän alle, milloin lyöden sivulle. Uudelleen ja uudelleen hän suojeli itseään, uudelleen ja uudelleen hän perääntyi, silmät tuijottaen kasakan silmiin. Keskellä käärmemäisiä salamoita näytti hän tyyneltä, vain hänen poskipäilleen kohoili punaisia täpliä.

Herra Zagloba sulki silmänsä ja kuuli lyönnin helähtävän lyönnin perästä, kuuli hampaankiristyksen toisensa jälkeen.

Hän puolustautuu vielä, ajatteli hän. — Hän puolustautuu vielä, kuiskasivat herra Sielickit ja Charlamp.

— Hän on jo tungettu hiekkasärkälle asti, lisäsi Kuszel hiljaa.

Zagloba aukaisi jälleen silmänsä, hän katsoi: Wolodyjowskin olkapäät nojasivat todellakin melkein hiekkasärkkään, mutta nähtävästi hän vieläkään ei ollut haavoittunut, vain punotus hänen kasvoillaan kävi yhä heleämmäksi ja hikihelmiä pusertui hänen otsalleen.

Zagloban sydän alkoi sykkiä toivoa.

Onpas tuo herra Michal sentään pelurien peluri ja lopulta kai tuo toinenkin väsyy.

Bohunin kasvot alkoivatkin todella kalveta, hiki helmeili hänenkin otsallaan. Vastarinta kuitenkin vain kiihoitti hänen vimmaansa. Hänen valkeat torahampaansa välkkyivät viiksien alta ja rinnasta kuului vimmaisa läähätys.

Wolodyjowski ei irroittanut hänestä silmiään ja puolustautui yhä.

Yhtäkkiä hän tunsi takanansa hiekkasärkän ja nyt hän kokosi voimansa. Katsojista tuntui siltä kuin hän olisi kaatunut, mutta hän oli vain taipunut. Hän veti itsensä nyt kokoon ja heitti koko olentonsa ikäänkuin kivenä kasakan rintaa vastaan.

— Hän hyökkää! huudahti Zagloba.

— Hän hyökkää! toistivat muut.

Niin olikin todella käynyt: kasakka perääntyi nyt vuorostaan ja pieni ritari, joka jo tunsi vastustajansa koko voiman, rynnisti niin kiihkeästi, että todistajat katselivat taistelua henkeä pidätellen. Nähtävästi Wolodyjowski nyt alkoi lämmetä. Hänen pienistä silmistänsä kirposi kipunoita, hän vuorotellen kyykistyi, vuorotellen hyökkäsi pystyyn, hän muutteli silmänräpäyksessä asentoja, teki kaaria kasakan ympärille ja pakotti hänet kääntelemään paikallaan.

— Mestari, mestari! huusi Zagloba.

— Saat surmasi! lausui äkkiä Bohun.

— Saat surmasi! vastasi kaikuna Wolodyjowski. Silloin kasakka, tehden tempun, jonka osaavat vain taitavimmat miekkailijat, yhtäkkiä siirsi sapelin ojasta kädestä vasempaan ja antoi vasemmalla kädellään niin kauhean iskun, että herra Michal ikäänkuin salaman lyömänä kaatui maahan.

— Jeesus Maaria! huudahti Zagloba.

Mutta herra Michal oli kaatunut tahallaan ja sentähden oli Bohunin sapeli lyönyt vain ilmaan. Pieni ritari hypähti ylös kuin villikissa ja iski kauhealla vimmalla melkein koko terän mitan kasakan avonaiseen rintaan.

Bohun horjahti. Vielä hän astui askelen eteenpäin ja antoi viimeisellä ponnistuksellaan viimeisen iskun. Herra Wolodyjowski torjui sen helposti ja löi vielä kaksi kertaa Bohunin eteenpäin taivutettuun pääkalloon. Sapeli solahti Bohunin herpaantuneista käsistä ja hän kaatui kasvoilleen hiekalle, jossa suuri verilätäkkö pian punoitti hänen allaan.

Eljaszenko, joka oli ollut läsnä taistelussa, heittäytyi atamanin ruumiin yli. Todistajat eivät hetken aikaan voineet lausua sanaakaan, myöskin oli herra Michal väitin Hän nojasi molemmin käsin sapeliinsa ja hengitti raskaasti.

Ensinnä keskeytti äänettömyyden Zagloba.

— Herra Michal, tulkaa tänne syliini, lausui hän. Kaikki ympäröivät herra Michalin.

— Siinä on ensimäisen luokan miekkailija, ei teihin pysty muu kuin luoti, sanoivat herrat Sielickit.

— Te näytätte läjäyttelevän kaikessa hiljaisuudessa, sanoi Charlamp. — Minä taistelen teidän kanssanne, jotta ei sanottaisi minun pelästyneen, mutta vaikkapa minuakin läjähyttelisitte tuolla tavalla, niin toivotan onnea, toivotan onnea.

— Etteköhän te, hyvät herrat, voisi jäädä sovintoon, sillä todellisuudessa teillä ei ole mitään taistelun aihetta, sanoi Zagloba.

— Se on mahdotonta, sillä tässä on kysymys minun maineestani, vastasi petyhorilainen, — ja sentakia minä mielelläni panen henkeni alttiiksi.

— En minä halua teidän henkeänne, jättäkäämme se rauhaan, sanoi Wolodyjowski. — Sillä totta puhuen en minä mitenkään ole asettunut teidän tiellenne siinä mielessä kuin te luulette. Teidän kanssanne kilpailee eräs toinen minua parempi, mutta en minä.

— Onko todella niin?

— Vakuutan ritarisanallani.

— Sopikaa siis keskenänne! huusivat Sielickit ja Kuszel.

— Olkoon menneeksi, sanoi Charlamp, levittäen käsiänsä.

Herra Wolodyjowski lankesi hänen syliinsä ja he suutelivat toisiansa, niin että hiekkasärkät raikuivat. Herra Charlamp sanoi:

— Enpäs minä tosiaan olisi luullut, että te noin perinpohjin läjähyttelisitte tuota jättiläistä, sillä kyllä hänkin osasi käytellä sapeliaan.

— En minäkään olisi uskonut häntä tuollaiseksi miekkailumestariksi. Ja mistä hän on taitonsa oppinut?

Samassa kääntyi yleinen huomio maassa makaavaan kasakkaan, jonka Eljaszenko sillä välin oli kääntänyt niin että kasvot olivat ylöspäin ja josta hän itkien etsi elonmerkkiä. Bohunin kasvoja oli vaikea tuntea, sillä niitä peitti päähän isketyistä haavoista vuotava veri, pian hyytyen viileässä ilmassa. Paita hänen rinnallaan oli sekin veren peitossa, mutta ruumiissa tuntui kuitenkin vielä elon merkkejä. Se hytkähteli nähtävästi kuoleman kouristuksissa, jalat vielä värähtelivät ja sormet, jotka olivat koukistuneet kuin kynsiksi, tunkeutuivat hiekkaan. Zagloba katsahti häneen ja heilautti kättään.

— Hän on saanut tarpeekseen, hän jättää hyvästi maailmalle.

— Ai, huudahti samassa toinen Sielickeistä, katsahtaen hänkin ruumiiseen, — hän on jo kuollut. Onpa hän miltei lyöty kahtia.

— Hän olikin aika ritari, mutisi päätään nyökyttäen Wolodyjowski.

— Tiedän minäkin yhtä ja toista siitä miehestä, lisäsi Zagloba.

Sillävälin oli Eljaszenko koettanut nostaa ylös ja viedä pois atamanin ruumiin, mutta ei jaksanut, koska hän oli jotenkin hento mies eikä enään nuorikaan ja Bohun taas oli melkein jättiläiskokoinen. Krouvi oli muutaman sadan askeleen päässä ja Bohun saattoi heittää henkensä millä hetkellä hyvänsä. Tämän huomatessaan kääntyi esauli aatelismiesten puoleen:

— Herrat, huusi hän, pannen kätensä ristiin, — auttakaa Vapahtajan ja pyhän Neitsyen tähden. Älkää salliko hänen kuolla täällä kuin koira. Minä olen vanha enkä jaksa ja muut ihmiset ovat kaukana…

Aatelismiehet katselivat toisiinsa. Suuttumus Bohuniin oli jo kadonnut kaikkien sydämistä.

— Eihän häntä voi jättää tänne kuin koiraa, ärähti ensimäisenä Zagloba, — koska kerran olemme ryhtyneet hänen kanssaan kaksintaisteluun, niin ei hän ole meidän silmissämme mikään moukka, vaan sotilas, jota tulee auttaa. Kuka kantaa minun kanssani, hyvät herrat?

— Minä, sanoi Wolodyjowski.

— Kantakaa hänet sitten minun viitassani, lisäsi Charlamp.

Hetken perästä makasi Bohun jo vaipalla ja sen kulmiin tarttuivat Zagloba, Wolodyjowski, Kuszel ja Eljaszenko. Ja koko saattojoukko lähti Charlampin ja Sielickien seuratessa, hitain askelin majataloa kohti.

— Sitkeässä henki hänellä vain on, vieläkin hän liikkuu, sanoi Zagloba. — Hyvä Jumala, jos joku olisi minulle sanonut, että minusta tulee hänen hoitajattarensa, ja että minä tulen häntä näin kantamaan, niin minä olisin luullut hänen tekevän pilkkaa! Minulla on liian hellä sydän, minä tiedän sen itsekin. Mutta vaikealta tuntuu. Vielä minä hoidan hänen haavansakin. Toivon, ettemme enään kohtaa toisiamme toisessa maailmassa, säilyttäköön hän siellä minut hyvässä muistossa.

— Oletteko varma, ettei hän enään mitenkään virkoa? kysyi Charlamp.

— Hänkö? Hänen elämästään en enään antaisi vanhaa olkitukkoa. Niin on kuin onkin kirjoitettu eikä hän olisi voinut kohtaloaan välttää, sillä vaikka häntä olisikin onnistanut taistelussa herra Wolodyjowskin kanssa, niin minun käsistäni hän ei olisi päässyt. Mutta paras olikin että näin kävi, sillä minä nyt muutenkin jo olen sellaisessa huudossa, että olen säälimätön miestappaja — vaan mitäs teen, kun tungetaan tielleni! Herra Dunczewskillekin minun täytyi maksaa viisisataa guldenia korvausta ja tiedättehän kaikki, etteivät vähävenäläiset maatilat nykyään mitään tuota.

— Aivan niin, teidäthän siellä ryöstettiin puti puhtaiksi, sanoi Charlamp.

— Uh, kylläpä tämä painaakin, puheli herra Zagloba edelleen, — aivan tässä jo hengästyn. Ryöstettiin kuin ryöstettiin, mutta toivon, että valtiopäivät myöntävät meille jonkun korvauksen, muuten köyhdymme kuollaksemme. Painava tämä on, aika painava. Mutta nähkää nyt, hyvät herrat, veri alkaa uudelleen virrata. Juoskaappas, herra Charlamp, krouville sanomaan, että juutalainen sotkisi leipää ja hämähäkinverkkoa. Ei kai se paljoakaan auta tuota raukkaa, mutta kuolevan hoito on kristityn velvollisuus ja hänen on silloin helpompi kuolla. Pitäkää kiirettä, herra Charlamp!

Herra Charlamp lähti nopeasti liikkeelle ja kun kasakka vihdoin oli kannettu sisään, ryhtyi Zagloba heti suurella asiantuntemuksella ja taidolla häntä hoivaamaan. Hän tyrehdytti verenvuodon, plaastaroi haavat ja kääntyi sitten Eljaszenkon puoleen.

— Sinua, ukkoseni, ei täällä enään tarvita, sanoi hän, — lähde nyt kiireen kautta Zaborowiin. Pyydä että sinut laskettaisiin prinssin puheille ja ojenna hänelle kirje sekä kerro kaikki mitä olet nähnyt, kaikki aivan niinkuin oli. Jos sinä valehtelet, saan sen kyllä tietää, sillä minä olen prinssin uskottu ja silloin käsken katkaista kaulasi. Sano myöskin Chmielnickille terveisiä minulta, sillä hän tuntee minut ja pitää minusta. Me toimitamme atamanillesi kunnialliset hautajaiset ja täytä sinä velvollisuutesi, älä vetelehdi nurkissa, sillä sinut voidaan jossakin tappaa, ennenkuin ehdit näyttää toteen kuka olet. Jää hyvästi nyt ja lähde liikkeelle.

— Suokaa, herra, minun jäädä tänne siksi kunnes hän kylmenee.

— Lähde liikkeelle, sanon sinulle! huusi Zagloba uhkaavasti. — Sillä jollet lähde, niin minä käsken talonpoikien toimittaa sinut Zaborowiin. Ja sano terveisiä Chmielnickille!

Eljaszenko kumarsi syvään ja lähti, mutta Zagloba virkkoi vielä Charlampille ja Sielickeille:

— Minä lähetin pois tuon kasakan, sillä mitäpä hänellä enään oli täällä tekemistä. Ja jos hänet todella jossakin surmataan — mikä helposti saattaa tapahtua —, niin silloin pannaan syy meidän niskoillemme. Zaslawskilaiset ja kanslerin rakit haukkuvat täyttä kurkkua, että ruhtinas-vojevodan miehet ovat vasten jumalallista oikeutta murhanneet kokonaisen kasakkalähetystön. Viisas pää keksii kuitenkin kaikkeen keinot. Mepä emme annakaan noiden maitopartojen, noiden lautasennuolijoiden ja hameidenpalvelijoiden tässä syödä valmista puuroa, vaan täytyy teidän, hyvät herrat, tarpeen tullen todistaa, kuinka kaikki tapahtui ja että hän itse haastoi meidät taisteluun. Minun taas täytyy antaa käsky täkäläiselle kruununvoudille, että hän toimittaisi miehen haudatuksi. Täällä ei tiedetä kuka hän on, ajatellaan että hän on aatelismies, ja hänet haudataan kunniallisesti. Mutta meidän on meidänkin jo lähdettävä matkalle, herra Michal, sillä meidän tulee tehdä ruhtinas-vojevodalle selko matkastamme.

Bohunin korahteleva hengitys keskeytti Zagloban puheen.

— Ohhoh, sielu haeskelee jo tietänsä, sanoi aatelismies. — Tulee myöskin jo pimeä. Hapuillen hän menee toiseen maailmaan. Koska hän kuitenkaan ei häpäissyt meidän onnetonta neito parkaamme, niin antakoon hänelle Jumala ikuisen levon. Amen. Lähtekäämme, herra Michal. Sydämestäni annan hänelle anteeksi kaikki hänen vikansa, vaikka toiselta puolen kyllä on totta, että minä enemmän tungin hänen tiellensä kuin hän minun; joka tapauksessa kaikki nyt on lopussa. Jääkää terveiksi, hyvät herrat! Mieluista oli tutustua niin rehellisiin ritareihin kuin arvoisat herrat. Muistakaa vain sitten tarpeen tullen todistaa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ruhtinas Jeremi vastaanotti tiedon Bohunin kuolemasta jotenkin välinpitämättömästi, varsinkin kun hän sai tietää, että miehet, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä todistamaan Wolodyjowskin saaneen taisteluhaasteen, eivät palvelleet hänen lippunsa, alla. Jollei tapaus olisi sattunut juuri muutamia päiviä ennen Jan Kasimirin vaalin julistamista ja jos ehdokkaiden kilpailu vielä olisi ollut polttava, niin Jeremin vastustajat — ja heidän etunenässään kansleri ja ruhtinas Dominik — varmaan olisivat tästä tapauksesta takoneet aseen häntä vastaan, kaikista todistajista ja todistuksista huolimatta. Mutta Kaarlen luopumisen jälkeen olivat ajatukset muissa asioissa ja helppo oli arvata, että koko asia painuisi unohduksiin.

Vain Chmielnicki saattoi, osottaakseen mitä vääryyttä hänelle yhä tehdään, vielä vetää esiin asian. Ruhtinas toivoi kuitenkin aivan oikein, että prinssi, lähettäessään hänelle vastauksen, huomauttaisi tai käskisi puolestaan ilmoittamaan millä tavalla hänen lähettinsä oli saanut surmansa. Eikä Chmielnicki mitenkään rohkenisi epäillä kuninkaan sanojen todenmukaisuutta. Tärkeää oli ruhtinaalle, ettei nostettaisi valtiollista melua hänen sotilaittensa käytöksen johdosta. Toiselta puolen oli ruhtinas Skrzetuskin tähden miltei tyytyväinen siitä mitä oli tapahtunut, sillä nyt oli paljon todennäköisempää, että neiti Kurcewicz saataisiin takaisin. Saattoihan hänet nyt löytää, taistelulla vapauttaa, tai lunnailla ostaa vapaaksi, eikä ruhtinas varmaan olisi säästänyt suurimpiakaan kustannuksia päästääkseen suositun ritarinsa hänen tuskistaan ja antaakseen hänelle takaisin hänen onnensa.

Herra Wolodyjowski saapui suurella pelolla ruhtinaan luo, sillä vaikka hän yleensä ei ollutkaan arka, niin hän pelkäsi kuitenkin jokaista vojevodan kulmakarvain rypistystä kuin tulta. Kuinka suuri olikaan siis hänen hämmästyksensä ja ilonsa, kun ruhtinas, kuultuaan hänen selontekonsa ja hetkisen mietittyään tapahtumaa, otti kädestään kallisarvoisen sormuksen ja sanoi:

— Kiitän teidän malttianne, sitä ettette ensimäisinä hyökänneet Bohunin kimppuun, sillä siitä olisi valtiopäivillä noussut suuri ja vahingollinen melu. Jos nyt ruhtinatar löydetään, niin jää Skrzetuski elinajakseen teille kiitollisuudenvelkaan. Minulle olivat huhut kertoneet teistä, herra Wolodyjowski, että yhtä vähän osaatte pidättää sapelin tupessa kuin muut kielen suussaan ja siitä olisi teitä voinut kohdata rangaistus. Mutta koska te sekä esiinnyitte ystävän asiassa että taistelussa sellaisen ammattitappelijan kanssa ylläpiditte meidän lippujemme mainetta, niin ottakaa tämä sormus muistoksi siitä päivästä. Olen saanut tietää, että olette hyvä sotilas ja hurja miekkailija, mutta samalla mestarien mestari.

— Hänkö? sanoi Zagloba. — Hän on kuin onkin sellainen, että hän kolmannella tempulla löisi pirulta sarvet poikki. Jos teidän ruhtinaallinen armonne joskus käskee lyödä minun kaulani poikki, niin pyydän ettei tätä tehtävää uskota kenellekään muulle, koska silloin ainakin heti pääsen toiseen maailmaan. Hän löi Bohuninkin rinnan kohdalta melkein poikki ja antoi vielä kaksi läjäystä järkikoppaan.

Ruhtinas piti ritarillisista teoista ja hyvistä sotilaista. Siksi hymähti hän tyytyväisenä ja kysyi:

— Oletteko tavannut ketään kanssanne tasaväkistä sapelin käytössä?

— Vain Skrzetuski on minua kerran hiukan läjähytellyt, mutta kyllä minäkin häntä — silloin kun teidän ruhtinaallinen armonne pani meidät molemmat istumaan arestiin. Muista pitäisi ehkä herra Podbipienta puoliaan minua vastaan, sillä hänellä on yliluonnolliset voimat, ehkä mahdollisesti myöskin Kuszel, jos hänellä olisi paremmat silmät.

— Uskokaa minua, teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Zagloba, — ei kukaan pystyisi kilpailemaan hänen kanssaan.

— No, puolustautuiko Bohun kauvankin?

— Kyllä minulla oli raskas työ, sanoi herra Michal.

— Hän osasi heittää sapelin vasempaankin käteensä.

— Bohun on itse minulle kertonut, keskeytti Zagloba, — että hän harjoituksekseen tappeli Kurcewiczien kanssa päiväkausia ja itse minä Czehrynissä näin, että hän teki sitä muidenkin kanssa.

— Tiedättekö mitä, herra Wolodyjowski, sanoi ruhtinas teeskennellyn vakavana, — lähtekää Zamoscin edustalle, vaatikaa Chmielnicki kaksintaisteluun ja vapauttakaa yhdellä lyönnillä valtakunta kaikista tappioista ja huolista.

— Teidän ruhtinaallisen armonne käskystä lähden, jos vain Chmielnicki ottaa ryhtyäkseen kanssani taisteluun, vastasi Wolodyjowski.

Siihen sanoi ruhtinas:

— Me laskemme leikkiä maailman ollessa hukkumaisillaan, mutta Zamosciin täytyy teidän todellakin lähteä. Minulla on kasakkaleiristä tietoja, että heti prinssi Kasimirin vaalin tultua julkaistuksi, Chmielnicki luopuu piirityksestä ja perääntyy Vähävenäjälle. Yhtä mahdollista kuin että hän tekee tämän todellisesta tai teeskennellystä rakkaudesta hänen majesteettiaan kuningasta, kohtaan on, että hänen voimansa Zamoscin luona helposti saattaisi murtua. Teidän täytyy siis lähteä kertomaan Skrzetuskille mitä on tapahtunut, jotta hän kiirehtisi etsimään ruhtinatarta. Sanokaa hänelle, että hän valitsee minun lippujeni alta niin monta sotamiestä kuin hän tarvitsee retkeänsä varten. Samalla lähetän hänelle teidän kauttanne lomaluvan ja annan kirjeen häntä varten. Hänen onnensa on nimittäin minun sydämelläni.

— Teidän ruhtinaallinen armonne on meidän kaikkien isä, sanoi Wolodyjowski, — siksi tahdomme elämämme iän pysyä uskollisina palveluksessanne.

— En tiedä vaikka palvelus minun luonani piankin tulisi leivättömäksi, sanoi ruhtinas, — jos nimittäin minulta menee koko Dnieperin takainen omaisuuteni. Mutta niin kauvan kuin varojani riittää, on se minkä minä omistan myöskin teidän omaanne.

— Oi, huudahti herra Michal, — meidän omaisuuspahaisemme tulee aina kuulumaan teidän ruhtinaalliselle armollenne.

— Minun muiden muassa! sanoi Zagloba.

— Vielä ei sitä tarvita, vastasi ruhtinas ystävällisesti. — Minä kyllä toivon, että jos menetän kaikki, niin Puolan valtakunta tulee muistamaan ainakin lapsiani.

Ruhtinas aavisti nähtävästi näin puhuessaan oikein, sillä valtakunta antoi todella kymmenkunta vuotta myöhemmin hänen ainoalle pojalleen sen mitä sillä oli parasta — Puolan kruunun. Mutta sitä ennen Jeremin jättiläisomaisuutta kyllä todenteolla järkytettiin.

— Me suoriuduimme hyvin, sanoi Zagloba, kun he yhdessä Wolodyjowskin kanssa olivat lähteneet ruhtinaan luota. — Nyt voitte olla varma ylennyksestänne. Näyttäkääppä nyt sitä sormusta. Se on totta tosiaan sadan dukaatin arvoinen, sillä siinä on sangen kaunis kivi. Kysykääppä huomenna joltakin armenialaiselta basaarissa. Sillä summalla saattaisi uida syönnissä ja juonnissa ja muissa ihanuuksissa — vai mitä arvelette, herra Michal? Sotamiehen elämänsääntö on: tänään elän, huomenna lahoan. Josta seuraa, että huomista varten ei kannata säästää. Lyhyt on ihmisen elämä, lyhyt, herra Michal. Tärkeintä on, että ruhtinas tästä lähin pitää teitä rakkaassa muistossa. Vaikka hän Skrzetuskille olisi antanut kymmenen kertaa niin paljon senjohdosta, että Bohun saatiin häviämään, niin te kuitenkin olette suorittanut päätyön! Te saatatte toivoa suuria suosionosoituksia! Vähänkös ruhtinas on ritareilleen luovuttanut maatiloja elinajaksi tai kokonaan lahjoittanutkin. Mitä tuosta tuollaisesta sormuksesta! Varmaan teitä vielä odottaa jokin runsas tulo ja lopuksi ruhtinas naittaa teidät jollekulle sukulaiselleen.

Herra Michal hypähti pystyyn.

— Mistä te tiedätte, että…?

— Että mitä?

— Aioin vain sanoa: mitä te tarkoitatte? Kuinka sellainen olisi mahdollista.

— Miksei se olisi mahdollista? Ettekö ole aatelismies? Eivätkö sitten kaikki aateliset ole tasa-arvoiset? Eikö jokaisella suurylimyksellä ole etäisiä mies- ja naissukulaisia, jotka naissukulaiset tällainen suurylimys myöhemmin naittaa arvokkaimmille hovilaisilleen. Niinhän esimerkiksi Sienczin Suffczynskin puoliso on joku Wisniowieckien etäinen sukulainen. Kaikki olemme veljiä, herra Michal, kaikki olemme veljiä, vaikka toinen palvelee toistaan, koska me kaikki polveudumme Jafetista. Koko eron tekevät omaisuus ja virat, joihin jokainen voi päästä. Siellä täällä vallitsee kyllä huomattavia eroavaisuuksia aatelisten välillä, mutta rupisenakin on aatelismies sentään aatelia. Minä tarkoitan sellaisia eroavaisuuksia jommoisia esimerkiksi on koirien välillä. Onhan ajokoiria, hienoja vinttikoria tai äänellään ajavia vainukoiria. Huomatkaa kuitenkin, herra Michal, ettemme ollessamme koiramaisia voi olla aatelisia, jollaista häpeää älköön tälle säädylle Herra Jumala salliko tapahtua.

— Te puhutte aivan oikein, sanoi Wolodyjowski, — mutta ovathan Wisniowieckit melkein kuninkaallista sukua.

— No ettekö sitten te, herra Michal, voi tulla valituksi kuninkaaksi? Minä antaisin ensimäisenä, jos sille päälle tulisin, ääneni teille, herra Zygmunt Skarszewskin tapaan, joka vannoo, että hän tulee äänestämään itseänsä, jollei vain unohdu luupelin ääreen. Kaikki meillä, Jumalan kiitos, perustuu vapaaseen äänestykseen. Muuta estettä meillä ei ole kuin köyhyytemme — syntyperämme ei ole mikään este.

— Siinäpä se juuri on! huoahti herra Michal.

— Mitä tehdä? Meidät on ryöstetty putipuhtaiksi ja me joudumme puille paljaille, jollei valtio toimita meille joitakin tuloja. Puille paljaille! Onko sitten kummaa, että ihminen, vaikka onkin luonnostaan kohtuullinen, mielenmasennuksessaan juo itsensä humalaan. Emmekös lähdekin, herra Michal, ottamaan lasin olutta, että saamme edes hiukan lohtua suruumme.

Näin sanoen he lähtivät vanhaankaupunkiin ja kävivät viinitupaan, jonka ulkopuolella kymmenkunta poikasta seisoi, pidellen tuvassa juovien aatelismiesten turkkeja ja viittoja. He istuutuivat pöytään, käskivät tuoda pullon viiniä ja alkoivat neuvotella, mitä nyt tehtäisiin, kun Bohun on lyöty.

— Jos nyt osoittautuu todeksi, että Chmielnicki luopuu Zamoscin piirityksestä ja että tulee rauha, niin ruhtinatar on meidän.

— Pitäisi kiireen kautta päästä Skrzetuskin luo. Emme me enään lähde hänen rinnaltaan, ennenkuin hän on löytänyt tytön.

— Aivan niin. Lähdemme yhdessä. Mutta nyt ei mitenkään pääse Zamosciin.

— Yhdentekevää, ehkä Jumala myöhemmin auttaa. Zagloba tyhjensi lasin.

— Auttaa, auttaa, sanoi hän. — Tiedättekös, herra Michal, mitä nyt sanon teille.

— Mitä sitten?

— Bohun on saanut surmansa.

Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan.

— No, kukas sen paremmin tietäisi kuin minä.

— Olkoot kätenne siunatut, herra Michal. — Te tiedätte ja minä tiedän: minä katselin kuinka te taistelitte, katselen teitä nyt ja sittenkin minun täytyy sitä yhä toistaa itselleni. Sillä minusta tuntuu joskus, että vain olen nähnyt sellaista unta. Mikä huoli menikään hartioiltamme, minkä solmun teidän sapelinne aukaisikaan. Kuulat teidät tappakoot, sillä jumalavita, sitä ei voi sanoin lausua, ei, en saata hillitä itseäni: antakaappa, kun vielä kerran painan teidät syliini, herra Michal! Uskotteko, kun teihin tutustuin, niin ajattelin itsekseni: mikä pojanvätkä! Kaunis pojanvätkä todella, kun läjähytti sillä lailla Bohunia. Bohunia ei ole enään olemassa, ei jälkeä, ei tomua hänestä, hän on lyöty kuoliaaksi, iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.

Zagloba alkoi halata ja suudella Wolodyjowskia ja herra Michal heltyi aivan kuin hän olisi surrut Bohunia ja lopuksi hän, irtaantuen Zagloban syleilyistä, sanoi:

— Emme olleet läsnä hänen kuollessaan ja siinä miehessä on sitkeä henki. Ajatelkaas, jos se virkoaa.

— Herran nimessä, mitä te puhutte? sanoi Zagloba. — Olen valmis huomenna lähtemään Lipkowiin ja toimitan hänelle mitä kauneimmat maahanpaniaiset, jos hän vain on kuollut.

— Mitä varten te sinne lähtisitte? Ettehän kuitenkaan voi häntä tappaa, jos hän on haavoitettu. Sapelitaistelussa käy useimmiten niin, että joka ei siinä heti heitä henkeänsä, se nuolee haavansa terveiksi. Sapeli ei ole luoti.

— Ei, ei se ole mahdollista. Vaikka kyllähän hän meidän lähtiessämme alkoi kuorsata. Ei, ei se ole mahdollista. Itse minä hoidin hänen haavojansa. Hänen rintansahan oli auki kuin veräjä. Jättäkäämme hänet rauhaan, sillä te halkaisitte hänet kuin jäniksen. Meidän täytyy niin pian kuin suinkin päästä Skrzetuskin luo, auttaa häntä ja lohduttaa häntä, sillä hän aivan menehtyy murheeseen.

— Tai rupeaa munkiksi, sen hän itse sanoi minulle.

— Onkos kumma. Sen minäkin tekisin hänen sijassaan. En tunne rehellisempää ritaria, enkä myöskään tunne onnettomampaa. Oi, kovasti Jumala häntä koettelee, kovasti.

— Herjetkää nyt jo, sanoi Wolodyjowski hiukan humalaisena, — sillä minä en voi pidättää kyyneliäni.

— Voinko minä sitten! vastasi Zagloba. — Sellainen kunnon ritari, sellainen sotilas! Ja entä sitten tyttö — te ette tunne häntä. Sellainen herttainen elävä.

Herra Zagloba lausui viime sanat itkien bassoäänellä, sillä hän rakasti todella vilpittömästi ruhtinatarta. Herra Michal säesti häntä hiukan korkeammalla äänellä. He joivat kyyneltensekaista viiniä, sitten he, päät painuneina rinnalle, jonkun aikaa istua murjottivat, kunnes Zagloba vihdoin löi nyrkkinsä pöytään:

— Mitäs me itkemme, herra Michal, Bohun on saanut surmansa!

— Se on totta, sanoi Wolodyjowski.

— Iloita meidän pikemmin tulisi. Me olemme hölmöjä, jollemme nyt löydä tyttöä.

— Lähtekäämme, sanoi herra Michal nousten pystyyn.

— Juokaamme itsemme juovuksiin! toimitti Zagloba. — Jos Jumala suo, niin pitelemme vielä ristiäisissä heidän lapsiansakin. Siksi että tapoimme Bohunin.

Se oli hänelle onneksi, lisäsi Wolodyjowski, huomaamatta, että Zagloba jo jakoi hänen kanssaan ansion Bohunin tappamisesta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vihdoin kaikui Varsovan tuomiokirkossa Te deum laudamus, ja kuningas nousi valtaistuimelle. Tykit jyrisivät, kellot soivat ja toivo alkoi kohota kaikkiin sydämiin. Kuninkaattomuuden ja levottomuuksien aika oli nyt ohi, aika, joka valtiolle oli ollut sitä kauheampi, kun se sattui yhteen yleisen vastoinkäymisen ajan kanssa. Ne, jotka olivat vavisseet ajatellessaan uhkaavia vaaroja, hengittivät helpommin, kun vaali lisäksi oli tapahtunut hämmästyttävän sovinnollisesti. Monista tuntui jo, että ennen kuulumaton kansalaissota oli ainiaaksi loppunut ja että vasta valitun kuninkaan tehtäväksi vain jää pitää tuomiota syyllisistä. Tätä toivoa elähytti itse Chmielnickin käytös. Ilmaisivathan kasakat, jotka Zamoscin luona olivat vimmatusti hyökkäilleet linnaa vastaan, selvästi olevansa Jan Kasimirin puolella. Chmielnicki lähetteli kirkkoherra Huncel Mokrzskin välityksellä hallitukselle alamaisen uskollisuutta uhkuvia kirjeitä ja toisten lähettien kautta kirjeitä, joissa hän nöyrästi pyysi armoa itselleen ja zaporogilaiselle sotajoukolle. Niinikään tiedettiin, että kuningas, kansleri Ossolinskin politiikan mukaisesti haluaa tehdä kasakoille melkoisia myönnytyksiä. Kuten kerran Pilawcen tappion edellä oli kaikkien huulilla ollut sota, niin oli niillä nyt rauha. Toivottiin, että valtakunta monien tappioidensa jälkeen vihdoin saa levähtää ja uuden valtiaan hallituksen turvissa parantua kaikista haavoistaan.

Vihdoin lähti Sniarowski viemään Chmielnickille kuninkaan kirjettä ja pian levisi se iloinen uutinen, että kasakat perääntyvät Zamoscin luota, perääntyvät aina Ukrainaan asti, missä he tulevat rauhallisesti odottamaan kuninkaan käskyjä ja komissionia, joka saa tehtäväkseen tutkia heitä kehdanneet vääryydet. Tuntui siltä kuin myrskyn jälkeen seitsenvärinen taivaankaari olisi rakentunut maan ylle ennustamaan tyyntä ja lepoa. Tosin ei myöskään puuttunut pahoja ennustuksia, mutta näin myötäkäymisen vallitessa ei niihin kiinnitetty mitään huomiota. Kuningas matkusti Czenstochowaan kiittääkseen vaalistansa ennen kaikkea Jumalan kaitselmusta ja uskoakseen itsensä edeskinpäin Jumalan huomaan. Senjälkeen lähti hän Krakowaan kruunattavaksi. Häntä seurasivat korkeat arvohenkilöt, joten Varsova tyhjentyi. Sinne jäivät ainoastaan pakolaiset Vähävenäjältä, jotka eivät vielä uskaltaneet palata hävitetyille maatiloilleen, tai joilla ei ollut paikkaa minne mennä.

Ruhtinas Jeremin täytyi valtakunnan senaattorina seurata kuningasta, mutta Wolodyjowski ja Zagloba ratsastivat kiireen kautta rakuunalippukunnan etunenässä Zamosciin viemään Skrzetuskille iloista uutista Bohunin kohtalosta, sitten yhdessä hänen kanssaan etsiäkseen ruhtinatarta.

Herra Zagloba ei suinkaan kaipauksetta jättänyt Varsovaa, sillä tuossa suunnattomassa aatelismiesten kokouksessa, kuninkaanvaalin humussa, alituisissa juomingeissa ja mellastuksissa, joita hän yhdessä Wolodyjowskin kanssa oli pannut toimeen, oli hän viihtynyt kuin kala meressä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että hän nyt palaa toimivaan elämään, että häntä odottavat etsimiset, seikkailut ja ovelat tempunteot, joita hän jo etukäteen joukottain keksi. Muuten hänellä oli omat mielipiteensä pääkaupungin vaaroista ja hän kuvaili niitä Wolodyjowskille seuraavaan tapaan:

— Totisesti, herra Michal, sanoi hän, — me olemme Varsovassa suorittaneet suuria. Mutta Jumala varjelkoon viipymästä siellä kauvemmin. Me olisimme, sen sanon teille, tässä pääkaupungissa käyneet yhtä naismaisiksi kuin tuo kuuluisa kartagolainen, jonka ilmanalan leppeys Kapuassa kokonaan pehmensi. Kaiken pahan alku ja juuri ovat naiset. He vievät joka miehen turmioon, sillä huomatkaa tarkoin, ettei löydy mitään petollisempaa olentoa kuin nainen. Vaikka mies vanheneekin, niin vetävät he häntä yhä puoleensa…

— No, rauhoittukaa nyt, keskeytti Wolodyjowski.

— Olen sen jo usein toistanut teille, aika olisi jo talttua, mutta minulla on vielä liian kuuma veri. Tässä on enempi flegmaa, minä olen itse koleerisuus. Vaan mitäs niistä, nyt alamme uutta elämää. Tuo kaikki on jo ollutta ja mennyttä, elämä ilman sotaa on minua jo monasti kyllästyttänyt. Meidän pieni lippukuntamme on hyvin varustettu ja Zamoscin luona mellastelee vielä omavaltaisia joukkoja; niiden kanssa pidetään hauskaa, kun mennään etsimään ruhtinatarta. Samalla nähdään Skrzetuskikin ja tuo jättiläinen, tuo liettualainen kurki ja humalariuku herra Longinus, sillä häntä emme ole nähneet pitkiin aikoihin.

— Teidän taitaa olla häntä ikävä. Mutta kun näette hänet, niin ette anna hänelle rauhaa.

— Sentähden että kun hän vain jotakin lausuu, niin muistuu mieleeni teidän hevosenne, kun se liikuttelee häntäänsä. Hän venyttelee joka sanaa niinkuin suutari nahkaa. Kaikki on hänessä tullut voimaksi, järjelle ei ole jäänyt sijaa. Kun hän käy jotakuta kiinni olkapäähän, niin hän pusertaa hänestä ulos kylkiluut. Ja toiselta puolen ei ole koko Puolan valtakunnassa lasta, joka ei voisi panna häntä pulaan. Onko nyt kuultu, että niin varakas mies olisi niin hölmö!

— Onko hän todellakin niin varakas?

— Hänkö? Kun minä tutustuin häneen, niin oli hänellä niin täyteen sullottu kukkaro, ettei hän voinut pitää sitä pistettynä vyöhönsä, vaan kantoi sitä killumassa kuin savustettua makkaraa. Sitä saattoi vaikkapa kepillä lyödä eikä se taipunut ensinkään. Itse hän minulle on kertonut kuinka monta maakartanoa hänellä on: Myszykiszki, Psikiszki, Pigwiszki, Syruciany, Ciapuciany, Kapusciany, Baltupie — kuka ne kaikki muistaakaan nuo pakanalliset nimet. Puoli piirikuntaahan hänelle kuuluu. Mahdoton hölmökunta vain on tuo Podbipientojen suku.

— Ettehän nyt pane omianne mitä noihin maatiloihin tulee?

— En pane omiani, minä vain toistan mitä olen kuullut häneltä itseltään eikä hän ole elämässään valehdellut, sillä siihen hän on liian tyhmä.

— No, Anusiasta paisuu sitten aika rouva. Mutta siihen väitteeseenne, että hän olisi tyhmä, minä en voi mitenkään yhtyä. Hän on uljas mies ja niin viisas, ettei hädässä esimerkiksi kukaan voi antaa parempaa neuvoa. Veitikkaa hänessä kyllä ei ole vähääkään. Ei Jumala toki jokaiselle ole antanut niin liukasta kieltä kuin teille. Varmaa on, että hän on oikea ritari ja kunnon mies. Sitäpä todistaa sekin, että te hänestä pidätte ja mielellänne näette häntä.

— Jumalan rangaistus hän meille on, mutisi Zagloba. — Siksi minä hänen kanssaan seurustelen, että saan tehdä hänelle kiusaa neiti Annasta.

— Neuvoisin, ettette tekisi sitä, sillä se on vaarallista. Häneen saa vaikkapa iskeä haavan, mutta tässä kysymyksessä hän varmaan menettäisi kärsivällisyytensä.

— Menettäköön vain, minä olisin valmis leikkaamaan häneltä korvat, niinkuin herra Dunczewskilta.

— Jättäkää te hänet rauhaan. Minä en mitenkään soisi teidän tulevan hänen vihamiehekseen.

— No, no, kunhan minä nyt ensin hänet näenkin. Tämä herra Zagloban toivomus täyttyi pikemmin kuin hän oli uskonutkaan. Oli tultu Konskowolaan, Wolodyjowski päätti, että levähdettäisiin, koska hevoset jo olivat sangen väsyneet. Kuka saattaakaan kuvata molempien ystävien hämmästystä, kun he astuessaan majatalon pimeään porstuaan, tunsivat ensimäisen vastaantulevan aatelismiehen herra Podbipientaksi.

— Mitä kuuluu? — Siitä onkin jo pitkä aika kun tavattiin! huudahti Zagloba. — Eivätpä kasakat vielä ole Zamoscissa lyöneet teitä kuoliaaksi.

Herra Podbipienta syleili vuoronperään molempia sekä suuteli heitä poskille.

— Olipa hauskaa, että tapasimme, toisteli hän iloisena.

— Minne olette matkalla? kysyi Wolodyjowski.

— Varsovaan herra ruhtinaan luo.

— Ruhtinas ei ole Varsovassa. Hän on kuninkaan seurassa lähtenyt Krakovaan, hänen tulee kruunajaisissa kantaa omenaa hänen edessään.

— Ja minut lähetti herra Weyher Varsovaan viemään kirjettä ja kysymään, minne ruhtinaan rykmenttien on mentävä, niitä kun ei enään, Jumalan kiitos, tarvita Zamoscissa.

— Teidän ei tarvitse mennä mihinkään, sillä me olemme mekin juuri kuljettamassa käskykirjeitä.

Herra Longinus synkistyi, sillähän halusi sydämensä pohjasta päästä ruhtinaan luo nähdäkseen hovin ja erittäinkin erään pienen neitosen samaisessa hovissa.

Zagloba alkoi iskeä silmää Wolodyjowskille.

— Niin ollen lähden minä Krakovaan, sanoi liettualainen hetken mietittyään. — Minä olen saanut käskyn viedä perille kirjeen ja minä vien sen.

— Käykäämme tupaan, niin käskemme lämmittää itsellemme olutta.

— Mutta minne te sitten olettekaan matkalla? kysyi Longinus.

— Zamosciin Skrzetuskin luo.

— Hän ei ole Zamoscissa.

— Se nyt vielä puuttui. Missä hän sitten on?

— Jossakin Choroszczynin tienoilla kukistamassa kapinallisia joukkoja. Chmielnicki on kyllä perääntynyt, mutta mennessään hänen päällikkönsä polttavat, ryöstävät ja murhaavat. Heitä vastaan on Walekin starosta komentanut herra Jakob Regowskin, tuhoamaan heidät…

— Ja Skrzetuski siis on hänen mukanaan?

— Aivan oikein, mutta he toimivat itsenäisesti, sillä heidän välillään vallitsee suuri kilpailu, josta myöhemmin kerron teille.

He olivat tulleet tupaan ja Zagloba käski lämmittää kolme tuopillista olutta, senjälkeen läheni hän pöytää, jonka ääreen herrat Wolodyjowski ja Longinus jo olivat istuutuneet. Hän lausui:

— Te, herra Podbipienta, ette tiedä suurinta ja onnellisinta uutista, sitä nimittäin, että me yhdessä herra Michalin kanssa olemme lyöneet kuoliaaksi Bohunin.

Liettualainen hypähti seisoalleen penkiltä. — Oi, lihalliset veljekset, onko se mahdollista?

— Niin totta kuin näette meidät tässä edessänne.

— Ja te löitte hänet kahtia?

— Aivan niin.

— Mikä uutinen, sepä vasta uutinen, hyvä Jumala! puheli liettualainen, lyöden käsiänsä yhteen. — Sanoitteko kahtia? Oikeinko kahtia?

— Kas, minä sain hänet ensinnä oveluudellani haastamaan meidät taisteluun — ymmärrättekö — ja senjälkeen taisteli Michal ensimäisenä häntä vastaan niin että vain — sen sanon teille, hyvät herrat… Hän leikkeli häntä kuin jouluporsasta, paloitteli kuin paistettua kukkoa, ymmärrättekö?

— Ja te taistelitte toisena?

— No katsokaas, sanoi Zagloba, — varmaan on suontanne isketty ja päätänne huimaa verenvuodon jälkeen. Luuletteko että minä rupean taistelemaan ruumiin kanssa tai että minä leikkelen miestä, joka jo makaa maassa?

— Sanoittehan te lyöneenne hänet kahtia. Herra Zagloba kohautti olkapäitään.

— Pyhää kärsivällisyyttä kysytään tuon miehen seurassa. Herra Michal, eikö Bohun haastanut meitä molempia?

— Haastoi, sanoi Wolodyjowski.

— Käsitittekö nyt?

— Olkoon niin kuin sanotte, vastasi Longinus — mutta herra Skrzetuski on hakenut Bohunia Zamoscin luota. Eikä hän kuitenkaan ollut siellä enään.

— Kuinka sitten Skrzetuski haki häntä?

— Minun täytyy, näen mä, kertoa teille kaikki tyyni alusta asti, aivan niinkuin asia oli, sanoi herra Longinus. — Me jäimme siis silloin, kuten tiedätte, Zamosciin ja te lähditte Varsovaan. Kasakoita ei meidän tarvinnut kauvan odottaa. Suurina pilvinä tuli heitä Lembergin luota, heitä tuli niin paljon ettei silmä, muurilta katsoen, ulottunut näkemään heidän ylitseen, mutta ruhtinas oli niin varustanut Zamoscin, että he olisivat saaneet piirittää sitä kaksi vuotta. Me luulimme, etteivät he ollenkaan hyökkäisi linnaa vastaan ja olimme sen johdosta jo surullisiakin, sillä jokainen oli heidän tappiostaan odottanut mieskohtaista nautintoa. Kun heidän joukossaan myöskin oli tatareja, niin elähytti minua puolestani toivo, että Jumala armossaan nyt antaa minulle nuo kolme päätä, jotka tarvitsen…

— Pyytäkää häneltä yhtä, pyytäkää vain yhtä, mutta hyvää, keskeytti Zagloba.

— Te olette aina samanlainen, sanoi liettualainen, huono te olette kuuntelemaan. — Me luulimme siis, etteivät he ryhtyisi ryntäämään, mutta hepäs yhtäkkiä kuin hullut itsepäisesti rakentamaan ryntäyskoneita ja sitten oikopäätä hyökkäämään meidän päällemme. Myöhemmin kävi selville, ettei Chmielnicki itse ollut tahtonut sitä, vaan oli Czarnota, heidän leiripäällikkönsä, ahdistanut häntä ja sanonut pelon menneen häneen sekä että hän jo aikoo ruveta veljeilemään ljahien kanssa. Ja niin suostui Chmielnicki vihdoin ja lähetti Czarnotan ensimäisenä ryntäämään. Mitä kaikkea tapahtuikaan, veliseni, on mahdoton kuvata. Maailmaa ei enään saattanut tulelta ja savulta eroittaa. Alussa he liikkuivat rohkeasti, loivat kaivoksen täyteen maata, kiipeilivät muureille. Mutta sitten me heidät löylytimme niin, että he lähtivät tiehensä sekä muureilta että omien koneittensa luota. Vasta sitten me neljän lippukunnan voimalla ryntäsimme heidän perässään ja teurastimme heitä kuin karjaa.

Wolodyjowski hieroi käsiään.

— Hui, vahinko, etten minä saanut olla mukana siinä juhlassa! huusi hän ihastuneena.

— Minäkin olisin mielelläni ollut siellä mukana, sanoi Zagloba tyynellä varmuudella.

— Ja silloin kunnostautuivat huomattavammin herrat Skrzetuski ja Jakob Regowski, jatkoi liettualainen. — Molemmat oivallisia ritareita, mutta aina riidassa keskenään. Erittäinkin oli herra Regowski suutuksissaan Skrzetuskiin. Varmaan olisi hän hakenut riitaa, jollei herra Weyher kuolemanuhalla olisi kieltänyt kaksintaisteluja. Me emme alussa ymmärtäneet herra Regowskin tarkoitusta, mutta sitten kävi selville, että hän on sukua herra Laszczille, jonka ruhtinas kerran, kuten muistatte, herra Skrzetuskin tähden oli karkoittanut leiristä. Tästä syystä vihasi Regowski ruhtinasta, meitä kaikkia ja erittäinkin Skrzetuskia. Siitä johtui myöskin kateus ja kilpailu heidän välillään, koska molemmat piirityksen aikana olivat saavuttaneet suurta kunniaa ja toinen tahtoi olla toista etevämpi. Molemmat olivat he ensimäisinä sekä muureilla että hyökkäyksissä, kunnes Chmielnicki vihdoin, kyllästyneenä rynnistyksiin, alkoi säännöllisen piirityksen. Tämän aikana käytti hän kaikenlaisia ovelia temppuja, koettaen niiden avulla saada käsiinsä kaupungin.

— Hänelläpä onkin suurin luottamus viekkauteen, sanoi Zagloba.

— Hullu mies ja lisäksi luonteeltaan alhainen, jatkoi Podbipienta. — Hän luuli herra Weyheriä saksalaiseksi — nähtävästi ei hän ollut kuullut sennimisistä Pommerin herttuoista, ja kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kehoitti starostaa muka ulkomaalaisena ja palkkasoturina petokseen. Mutta nytpä kirjoitti herra Weyher hänelle vastauksen, missä esitti mitä miehiä hän on ja kuinka katalasti Chmielnicki oli koettanut johtaa häntä kiusaukseen. Osoittaakseen arvoaan mielenosoituksellisemmin tahtoi starosta lähettää tämän kirjeen jonkun huomattavamman henkilön kuin torvensoittajan kautta, ja kun lähteminen sellaisten villien petojen joukkoon on samaa kuin syöksyminen surman suuhun, niin ei upseerien joukossa ollut läheteiksi halukkaita, toiset pitivät itseään myöskin liian hyvinä. Mutta minäpä lähdin ja kuulkaa nyt: vasta nyt alkaa mielenkiintoisin osa.

— Mehän olemme yhtenä korvana, sanoivat molemmat ystävät.

— Minä siis lähdin ja tapasin hetmanin juovuksissa. Hän otti minut vastaan ivallisesti, varsinkin oli tämä tunne huomattavissa, kun hän oli lukenut kirjeen. Hän uhkasi minua silloin nuijallaan. Mutta minäpä nöyrästi uskoin sieluni Jumalan huomaan ja aattelin itsekseni: jos hän koskee minuun, niin lyön häntä nyrkillä päähän — mitä siinä muutakaan olisi voinut, rakkaat veljet.

— Miehekkäästi ajateltu, sanoi hiukan innostuneena Zagloba.

— Hänen alipäällikkönsä hillitsivät häntä kuitenkin ja asettuivat meidän väliimme, jatkoi herra Longinus. — Varsinkin oli eräs nuori mies niin rohkea, että tarttui häntä liepeeseen ja veti hänet pois, sanoen: et sinä nyt mene mihinkään, isä, sinä olet juovuksissa. Minä katselemaan, kuka tuo mies on, joka minua niin puolustaa ja kummastelen hänen rohkeuttaan, kun hän on niin tutunomainen Chmielnickiä kohtaan. Mutta sehän oli Bohun!

— Bohunko? huudahtivat Wolodyjowski ja Zagloba.

— Aivan niin. Minä tunsin hänet, sillä olinhan Rozlogissa nähnyt hänet ja myöskin hän tunsi minut. Kuulen hänen sanovan Chmielnickille: hän on minun tuttavani. Mutta Chmielnicki tekee, juopuneiden tapaan, pikaisen päätöksen ja vastaa: koska hän on sinun tuttavasi, poikaseni, niin täytyy hänelle antaa viisikymmentä taalaria — minä kyllä annan vastauksen. Ja hän antoi minulle vastauksen, mutta mitä taalareihin tulee, niin sanoin — en tahtonut ärsyttää petoa —, että säästän ne palvelijoitani varten, sillä eihän upseerien tapoihin kuulu ottaa vastaan juomarahoja. Minut päästettiin nyt sangen kohteliaasti menemään teltasta, mutta tuskin olin päässyt ulkopuolelle, kun luokseni astuu Bohun, sanoen: mehän näimme toisemme Rozlogissa. Niin näimme, vastaan minä, mutta veliseni, silloin en olisi uskonut näkeväni sinua tässä leirissä. Tähän vastaa hän: onnettomuus on minut ajanut tänne, eikä oma tahto. Keskustelussa huomautin hänelle, kuinka me Jarmolincen tuolla puolen löylytimme häntä. Minä en tietänyt kenen kanssa olin tekemisissä, vastasi hän siihen. Olin lisäksi saanut iskun käteeni. Mieheni taas eivät kyenneet mihinkään, sillä he luulivat itse ruhtinas Jareman taistelevan heitä vastaan. Emme mekään tienneet, kenen kanssa olimme tekemisissä, sanoin minä, sillä jos herra Skrzetuski olisi aavistanut sinun olevan siellä, niin jompikumpi teistä ei nyt enään olisi elossa.

— Varmaan niin olisi käynytkin, mutta mitäs Bohun siihen sanoi? kysyi Wolodyjowski.

— Suuttui kovasti ja käänsi puheen toisaalle. Hän kertoi Krywonosin lähettäneen hänet viemään kirjettä Chmielnickille Lembergin luo, jotta hän saisi hiukan levätä, mutta Chmielnickipä ei tahtonutkaan päästää, häntä takaisin, vaan aikoi käyttää häntä muihin lähettitoimiin, koska hän ymmärsi säilyttää mielenmalttinsa. Vihdoin hän kysyy, missä herra Skrzetuski on ja kun minä sanon: Zamoscissa, niin hän virkkaa: silloin ehkä tapaamme. Senjälkeen jätin hänet hyvästi.

— Minä arvaan jo, että Chmielnicki heti senjälkeen lähetti hänet Varsovaan, sanoi Zagloba.

— Niin lähetti, mutta odottakaappa vielä hiukan. Minä palasin nyt linnoitukseen tekemään herra Weyherille tiliä toimeni suorituksesta. Oli jo myöhäinen yö. Seuraavana päivänä hyökättiin uudelleen, vielä kiivaammin kuin ensi kerralla. En ehtinyt tavata herra Skrzetuskia. Vasta kolmantena päivänä saatoin sanoa hänelle, että olin nähnyt Bohunin ja puhunut hänen kanssaan. Mutta silloin oli läsnä paljon upseereja, niiden joukossa herra Regowski. Tämä kuultuaan kertomukseni sanoo pisteliäästi: kyllä minä tiedän, että on kysymys eräästä tytöstä. Jos te todella olette sellainen ritari kuin maine tietää, niin kyllä saatte Bohunin käsiinne: haastakaa hänet taisteluun ja minä olen varma, ettei se tappelija kieltäydy. Saammehan muureilta katsella kaunista näkyä! Teistä wisniowieckiläisistä puhutaan, jatkaa hän, enemmän kuin te ansaitsette. Silloin katsahtaa herra Skrzetuski täynnä hämmästystä herra Regowskiin. Niinkö siis neuvotte? kysyy hän. Hyvä. Mutta rohkenetteko te, hyvä herra, joka ivailette meidän miehuuttamme, mennä roskajoukon sekaan puolestani haastamaan Bohunia taistelemaan. Regowski vastaa: rohkenen kyllä, mutta en ole teidän puhemiehenne enkä liioin veljenne, enkä lähde. Nyt rehahtavat muut nauramaan herra Regowskille. Ohoh, sanovat he, kylläpä nyt olette pieni, mutta kun oli kysymys toisen miehen nahasta, silloin olitte suurellinen. Silloinpas Regowski, kunniastaan arkana, sydämystyy ja nousee. Seuraavana päivänä lähti hän viemään haastetta, mutta ei enään tavannut Bohunia. Me emme aluksi uskoneet hänen tietoonsa; nyt, kuultuani teidän kertomuksenne, kuitenkin huomaan sen todeksi. Varmaan oli Chmielnicki lähettänyt Bohunin matkalle ja sillä tiellä te hänet löitte kuoliaaksi.

— Aivan niin, sanoi Wolodyjowski.

— Sanokaappa meille, sanoi Zagloba, — mistä me nyt löydämme Skrzetuskin. Meidän täytyy hänet löytää voidaksemme heti lähteä hänen kanssaan hakemaan neitosta.

— Tuolla puolen Zamoscin saatte helposti hänestä tiedon, sillä siellä tuntevat hänet kaikki. Kasakkapäällikkö Kalinan hän yhdessä Regowskin kanssa kokonaan tuhosi. Myöhemmin Skrzetuski yksinänsä löi kaksi kertaa tatarilaisjoukot, tuhosi Burlazn sekä hajoitti muutamia parvia.

— Mutta että Chmielnicki salli sellaista!

— Chmielnicki väittää, ettei se ole hänen syynsä ja että ne ryöstävät vasten hänen käskyjänsä. Ilman tätä vakuutusta ei kukaan luottaisi hänen uskollisuuteensa ja kuuliaisuuteensa hänen majesteettiaan kuningasta kohtaan.

— Onpa täällä Konskowolassa huonoa olutta, huomautti herra Zagloba.

— Lublinin tuolla puolen te jo kuljette hävitettyjen seutujen läpi, jatkoi liettualainen, — sillä etujoukot tulivat aina sinne asti ja tatarit ottivat kaikkialla vankeja. Ja kuinka paljon Zamoscin ja Hrubieszowin tienoilla onkaan ryöstetty, sen voi yksin Jumala arvioida. Muutamia tuhansia vapautettuja vankeja Skrzetuski jo on lähettänyt linnoitukseen. Hän tekee siellä työtä voimiensa takaa, terveyteensä katsomatta.

Herra Longinus huokasi välillä, painoi miettiväisenä päänsä alas ja jatkoi hetken päästä:

— Minä luulen, että Jumala korkeimmassa armossansa on lohduttava herra Skrzetuskia ja antava hänelle sen, jonka hän on katsonut itsellensä onneksi, sillä tämän ritarin ansiot ovat todella suuret. Näinä turmeluksen ja itsekkyyden aikoina, jolloin jokainen ajattelee vain itseänsä, on hän kokonaan unohtanut itsensä. Hän olisi, veljet, jo kauvan sitten voinut saada ruhtinaalta lomaa, lähteäkseen hakemaan morsiantaan, mutta nähdessään tuhon uhkaavan isänmaataan, ei hän hetkeksikään ole jättänyt palvelustaan. Herkeämättä on hän pysynyt työssä, vaikka tuska onkin kalvanut sydäntä.

— Hän on sielultaan roomalainen, sitä ei voi kieltää, sanoi Zagloba.

— Meidän tulisi pitää häntä esikuvanamme.

— Erittäinkin teidän, herra Podbipienta, joka ette käy sotaa isänmaan takia, vaan haette kolmea päätä.

— Jumala näkee minun sieluuni, sanoi herra Longinus, kohottaen silmänsä taivasta kohden.

— Skrzetuskille on herra Jumala jo Bohunin kuolemalla suonut palkinnon, sanoi Zagloba, — sekä myöskin sillä, että hän valtakunnalle on suonut levon hetken, jotta se saisi aikaa miettiä pelastuksen keinoa.

— Lähdettekö te, hyvät herrat, Skrzetuskin mukaan? kysyi liettualainen.

— Entä ettekö sitten te?

— Hyvin mielelläni, mutta kuinka käy kirjeiden? Toinen on Walekin starostalta hänen majesteetilleen kuninkaalle, toinen ruhtinaalle ja kolmas on juuri herra Skrzetuskilta niinikään ruhtinaalle. Hän pyytää siinä lomaa.

— Me viemme hänelle juuri lomaa.

— Olkoonpa niinkin, mutta kuinka minä voisin jättää kirjeet viemättä?

— Teidän täytyy lähteä Krakovaan, muu ei voi tulla kysymykseen.

— Muuten sanon teille suoraan, että vaikka mielelläni tahtoisinkin retkellämme etsiessämme ruhtinatarta pitää selkämme takana varalla sellaiset nyrkit kuin teidän, niin ette te muussa suhteessa olekaan omianne sille matkalle. Siellä täytyy näet teeskennellä, varmaan pukeutua kasakan viittaankin ja näytellä talonpoikaa, mutta teidän kokonne pistää niin silmään, että jokainen heti kysyisi: mikä hongankolistaja tuo on, mistä sellainen kasakka on saatu? Sitäpaitsi te ette sujuvasti puhu heidän kieltänsä. Ei, ei, lähtekää te Krakovaan, kyllä me itse keksimme keinot.

— Niin minäkin luulen, sanoi Wolodyjowski.

— Varmaan asia on niinkuin sanotte, vastasi herra Podbipienta. — Siunatkoon ja auttakoon teitä armollinen Jumala. Mutta tiedättekö, missä häntä pidetään piiloitettuna?

— Bohun ei suostunut sanomaan sitä. Tiedämme vain sen, mitä minä salaa kuulin, kun Bohun oli kytkenyt minut vangiksi läävään, mutta se riittääkin.

— Kuinka te saatatte hänet löytää?

— Sitä vartenhan minulla on pää, sanoi Zagloba. — Olen minä toki ollut vaikeammissakin tiloissa. Nyt täytyy vain mitä pikemmin päästä Skrzetuskin luo.

— Tiedustelkaa häntä Zamoscissa. Herra Weyher varmaan tietää missä hän on, sillä hän on kirjevaihdossa hänen kanssaan ja herra Skrzetuski lähettelee hänelle vankeja. Jumala teitä siunatkoon.

— Samoin teitä, vastasi Zagloba. — Kun tulette Krakovaan ruhtinaan luo, niin sanokaa meiltä terveisiä herra Charlampille.

— Kuka se on?

— Se on muuan erinomaisen korea liettualainen, joka pani kaikkien ruhtinattaren hovineitien päät pyörälle.

Herra Longinus vavahti.

— Onhan tämä pilaa, hyvä ystävä?

— Jääkää hyvästi. Kauhean huonoa on olut täällä Konskowolassa, virkkoi herra Zagloba, räpytellen silmiään herra Wolodyjowskille.

VIIDESTOISTA LUKU.

Herra Longinus lähti sydän nuolen lävistämänä Krakovaan, julma herra Zagloba taas yhdessä Wolodyjowskin kanssa Zamosciin, missä he eivät viipyneet, kuin päivän, koska komendantti ilmoitti, ettei hän enään pitkään aikaan ole saanut tietoja Skrzetuskista ja arveli, että ne rykmentit, jotka Skrzetuskin johdolla olivat lähteneet liikkeelle, asettuvat linnaväeksi Zbaraziin omavaltaisilta joukoilta suojelemaan sikäläisiä seutuja. Se tuntuikin sitä todennäköisemmältä, kun Zbaraz Wisniowieckien omaisuutena oli ruhtinaan verivihollisten hyökkäyksien sattuessa erityisesti vaaralle alttiina. Herra Wolodyjowskin ja Zagloban eteen avautui näin ollen pitkä ja sangen vaikea tie. Kun heidän ruhtinatarta hakiessaan sentään olisi muutenkin täytynyt kulkea tuo matka, oli heistä yhdentekevää, tapahtuuko se varhemmin vai myöhemmin. He lähtivät siis viipymättä matkalle, pysähtyen vain niin paljon kuin oli välttämätöntä lepoa varten tai hajoittaaksensa ryövärijoukot, joita vielä liikkui siellä täällä.

He kulkivat niin hävitettyjä seutuja, etteivät usein päiväkausiin kohdanneet ainoaa elävää olentoa. Kauppalat olivat tuhkaläjinä, kylät poltettuina ja autioina, kansa oli hakattu maahan, tai viety vangiksi. Ruumiita makaili pitkin tietä, silmä kohtasi vain talojen ja kirkkojen törröttäviä raunioita, kylien puoleksi palaneita mökkejä ja tuhkaläjillä ulvovia koiria. Ken oli jäänyt eloon tatarien ja kasakkalaumojen kulkiessa, se piiloitteli metsän korvissa, värjötti pakkasessa tai näki nälkää, uskaltamatta tulla esiin metsistä, koska ei uskonut onnettomuuden vielä menneen ohi. Lippukuntansa hevosille täytyi Wolodyjowskin syöttää puunkuorta tai puoleksi palanutta viljaa, jota löydettiin entisten aittojen tuhkaläjistä. He kulkivat kuitenkin nopeasti eteenpäin, elättäen itseään pääasiallisesti niillä ruokavaroilla, mitä he riistivät rosvojoukoilta. Oli jo marraskuun loppupuoli, ja jos viime talvi ihmisten hämmästykseksi oli ollut melkein lumeton ja siinä määrin vailla pakkasta ja jäätä, että koko luonnon järjestys näytti muuttuneen, niin uhkasi edessä oleva talvi käydä tavallistakin ankarammaksi. Maa oli roudassa, lumi lepäsi kentillä ja aamuisin päärmäsi jokien rantoja läpikuultava jääkuori. Ilma oli kuiva, kalpeat auringonsäteet lämmittivät vain heikosti keskipäivän hetkinä. Sensijaan hehkui taivaalla aamuin ja illoin punainen ruso, aikaisen ja ankaran talven varma merkki.

Sodan ja nälän jäljissä seurasi kolmas kurjuutta tuottava vihollinen: pakkanen. Mutta ihmiset odottivat sitä tällä kertaa ilolla, sillä varmemmin kuin kaikki neuvottelut oli se ehkäisevä sodan. Kokeneena miehenä ja perinpohjaisena Ukrainan tuntijana toivoi herra Wolodyjowski varmasti, että ruhtinattaren etsintäretki veisi toivottuun päämäärään, koska pahin este, sota, oli poissa tieltä.

— En usko Chmielnickin vilpittömyyteen, sanoi hän, — hän ei kiintymyksestä kuninkaaseen ole vetäytynyt Ukrainaan. Se on viekas kettu. Hän tietää, että jolleivät kasakat saa kaivautua maahan, niin ei heistä ole mihinkään, sillä avonaisella kentällä eivät he pysty taistelemaan meidän lippukuntiamme vastaan, vaikka olisivat viisi kertaa lukuisammat. He menevät nyt talvimajoihinsa ja lähettävät karjalaumansa lumen keskelle. Tatarienkin täytyy viedä pois ryöstetyt vankinsa. Jos tulee kova talvi, niin meillä riittää rauhaa ensimäisen ruohon kasvuun asti.

— Ehkäpä kauvemminkin, sillä he kuitenkin pelkäävät kuningasta. Mutta me emme tarvitse niinkään paljon aikaa. Jos Jumala suo, niin vietämme laskiaisena Skrzetuskin häitä.

— Kunhan tässä vain emme menisi hänen ohitsensa, ettei tulisi uutta ajanhukkaa.

— Onhan hänen mukanansa kolme lippukuntaa, eihän häntä tarvitse etsiä kuin neulaa. Ehkä saavutamme hänet jo Zbarazin luona, jollei hän rosvojen takia sattuisi viipymään jossakin muualla.

— Me tosin emme saavuta häntä itseään, mutta meidän täytyy matkan varrella saada hänestä tietoja, sanoi Wolodyjowski.

Tietoja oli kuitenkin vaikea saada. Talonpojat olivat kyllä siellä täällä nähneet ohikulkevia lippukuntia ja kuulleet niiden taisteluista rosvojen kanssa, mutta he eivät osanneet sanoa, keiden lippukuntia ne olivat olleet — ne saattoivat yhtä hyvin olla Regowskin kuin Skrzetuskinkin väkeä ja niin eivät molemmat ystävykset saaneet mitään varmuutta. Sensijaan tuli heidän korviinsa toinen huhu, se nimittäin, että kasakoilla oli ollut suuria vastoinkäymisiä taisteluissa liettualaisia joukkoja vastaan. Tämä huhu oli kyllä jo päivää ennen Wolodyjowskin lähtöä kierrellyt Varsovassakin, mutta siihen ei silloin uskottu. Nyt se kuitenkin kulki pitkin maata, tietäen mainita kaikki yksityiskohtia myöten, kulki epäämättömänä varmuutena. Liettuan joukot olivat nyt kostaneet Chmielnickin puolalaisille tuottamat tappiot. Surmansa oli saanut Polkzienzyc, vanha, kokenut päällikkö, samoin villi Nebaba sekä näitä molempia mahtavampi Krzeczowski, jonka osalle ei niinmuodoin tullut starostakuntia eikä vojevodakuntia, ei arvoja eikä virkoja, vaan paalukuolema kapinallisten riveissä. Näytti siltä kuin jokin ihmeellinen Nemesis olisi hänessä tahtonut kostaa sen saksalaisen veren, joka kerran vuodatettiin Dnieperin kaislikossa, Flickin ja Wernerin veren. Sillä Krzeczowski joutui juuri Radziwillin saksalaisen rykmentin käsiin ja vaikka luoti olikin hänet vaikeasti haavoittanut, pantiin hänet heti paikalla paaluun, jossa onneton värjötti vielä kokonaisen päivän, ennenkuin heitti synkän henkensä. Sellaisen lopun sai mies, joka miehuutensa ja sotilaskykynsä nojalla olisi voinut tulla toiseksi Stefan Chmieleckiksi, mutta jonka rikkauden- ja arvonhimo ajoi petosten, valapattoisuuden ja kauheiden murhien tielle, murhien, jotka olisivat olleet itse Krywonosin arvoiset.

Yhdessä hänen, Polkzienzycin ja Nebaban kanssa kaatui taistelutanterella lähes kaksikymmentä tuhatta kasakkaa tai hukkui Pripetin soihin. Kauhu kulki kuin vihurituuli yli hurjan Ukrainan maan, kaikista tuntui, että suurten kasakkavoittojen, Keltaisen Veden, Korsunin ja Pilawcen jälkeen nyt on tullut tuhojen hetki, hetki jollaisia ei edellisten kapinain aikana ollut edes Solonican ja Kumeikinkaan yhteydessä. Itse Chmielnickikin, vaikka hän oli maineensa kukkulalla ja mahtavampi kuin koskaan ennen, pelästyi saadessaan tiedon ystävänsä, Krzeczowskin, kuolemasta ja alkoi jälleen noita-akoilta tiedustella tulevaisuutta. He ennustivat eri lailla, toiset ennustivat uusia suuria sotia ja voittoja, toiset tappioita, kuitenkaan osaamatta hetmanille sanoa, miten hänen itsensä tulisi käymään.

Mutta juuri Krzeczowskin kuolema samoin kuin kova talvi tekivät, että pitkä rauha näytti entistä varmemmalta. Maa alkoi tyyntyä, tyhjiin kyliin palasi väkeä ja lepo siirtyi vähitellen kaikkiin epäileviin ja pelästyneihin sydämiin.

Lepo mielissä saapuivat myöskin molemmat ystävämme pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen Zbaraziin. Ilmoitettuaan tulostansa linnaan lähtivät he heti komendantin luo, jona heidän suureksi hämmästyksekseen toimi Wierszul.

— Mutta missä on Skrzetuski? kysyi Zagloba, kun ensimäiset tervehdykset olivat vaihdetut.

— Hän ei ole täällä, vastasi Wierszul.

— Te siis olette linnaväen päällikkönä?

— Niin olen. Ennen minua oli Skrzetuski, mutta hän lähti pois ja jätti väen minun komentooni kunnes palaa.

— Mutta milloin hän sitten lupasi palata?

— Hän ei sanonut mitään, sillä hän ei itsekään tietänyt, virkkoi vain lähtiessään: jos joku tulisi minua tapaamaan, niin sanokaa, että hän täällä odottaisi minua.

Zagloba ja Wolodyjowski katselivat toisiinsa.

— Kauvanko siitä on kun hän lähti? kysyi herra Michal.

— Kymmenen päivää.

— Herra Michal, sanoi Zagloba, — emmekö pyytäisi että herra Wierszul olisi hyvä ja antaisi meille illallista, sillä nälkäisenä ei ihminen keksi mitään keinoa. Keskustelemme sitten illallisen aikana.

— Mielelläni teen teille tuon palveluksen, sillä aioin juuri itsekin istua pöytään. Muuten ottaa kai herra Wolodyjowski vanhempana upseerina nyt käsiinsä komennon ja niin ollen olen minä hänen vieraanansa eikä hän minun.

— Jääkää te päälliköksi, herra Kristofer, sanoi Wolodyjowski, — sillä olettehan te iältänne vanhempi ja sitäpaitsi täytyy minun joka tapauksessa lähteä.

Hetken perästä oli illallinen pöydässä ja upseerit istuutuivat syömään. Mutta kun herra Zagloba kahdella lautasellisella lientä oli saanut ensimäisen nälkänsä tyydytetyksi, virkkoi hän Wierszulille:

— Ettekö voi edes otaksua, minne herra Skrzetuski on lähtenyt?

Wierszul käski pöydässä palvelevien poikien poistua ja vastasi hetken mietittyään:

— Minulla on kyllä omat arveluni, mutta Skrzetuskille on tärkeää pitää asia salassa ja siksi en tahtonut puhua palvelusväen läsnäollessa. Hän käytti hyväkseen hiljaista aikaa, sillä varmaan saamme täällä viettää rauhaa kevääseen asti. Minun arvelujeni mukaan hän lähti hakemaan ruhtinatarta, joka on Bohunin käsissä.

— Bohunia ei enään ole maailmassa, sanoi Zagloba.

— Kuinka niin?

Herra Zagloba kertoi asiain kulun kolmanteen tai neljänteen kertaan, sillä hän kertoi sen aina mielihyvällä uudestaan. Wierszul samoin kuin herra Longinuskin eivät kyllin voineet ihmetellä tapausta. Vihdoin virkkoi Wierszul:

— Se helpoittaa Skrzetuskin tehtävää.

— Kysymyksenalaista on sittenkin löytääkö hän hänet. Minkälaisia miehiä hän otti mukaansa?

— Hän ei ottanut ketään. Hän lähti yhden rusiinilaispojan kanssa ja heillä oli kolme hevosta.

— Siinä hän menetteli varsin viisaasti, sillä tällaisessa tapauksessa auttaa vain oveluus. Kamienieciin asti ehkä vielä voisi päästä lippukunnan kanssa, mutta jo Uszycassa ja Mohilowissa tavataan varmaan kasakoita, sillä siellä on hyviä talvimajoja ja Jampolia he pitävät pesäpaikkanaan. Sinne täytyy mennä joko mukanaan koko divisiona tai aivan yksin.

— Mutta mistäs te tiedätte, että hän lähti juuri sinne? kysyi Wierszul.

— Ruhtinatarta pidetään piiloitettuna Jampolin takana ja sen hän on saanut tietää. Mutta siellä on niin paljon rotkoja, luolia ja kaislikkoja, että sellaisenkin on vaikea löytää, joka tuntee paikat, saatikka sitten sen, joka ei tunne niitä. Minä olen ratsastanut Jahorlikiin sekä hevosia noutamaan että käräjille — minä kyllä tiedän. Jos olisimme yhdessä, niin menestyisi asia ehkä paremmin. Epäillä saattaa, onnistaako häntä yksinään, jollei mahdollisesti jokin sattuma osoita hänelle tietä, sillä hän ei saata edes kysyä.

— Tahtoisitteko te sitten lähteä hänen kanssansa?

— Tahtoisimme. Mutta mitäs me nyt teemme, herra Michal, lähdemmekö hänen jälkeensä vai emmekö lähde?

— Jätän sen teidän harkintanne nojaan.

— Hm. Koska siitä jo on kymmenen päivää kun hän lähti matkaan, niin emme häntä saavuta ja lisäksi hän on käskenyt meidän odottaa itseään. Vain Jumala tietää, mitä teitä Skrzetuski kulkee. Hän on voinut mennä Ploskirowin ja Barin suunnalle, vanhaa maantietä pitkin, ja hän on myöskin voinut mennä Kamieniec-Podolskin suunnalle. Kysymys on vaikea ratkaista.

— Muistakaa sitäpaitsi, sanoi Wierszul, — että olemme tehneet vain arveluja, varmaanhan me emme tiedä, että hän edes olisi lähtenyt etsimään ruhtinatarta.

— Siinäpä se on, sanoi Zagloba. — Ehkäpä hän on lähtenyt vain sieppaamaan vankeja saadakseen niiltä tietoja ja palaa senjälkeen Zbaraziin, sillä hän kyllä tiesi, että meidän piti lähteä yhdessä ja hän kyllä saattoi odottaa meitä nyt, jolloin meillä on sopivinta aikaa. Asia on vaikeasti ratkaistava.

— Minä neuvoisin odottamaan kymmenkunnan päivää, sanoi Wierszul.

— Kymmenen päivää turhaan — niin, joko täytyy odottaa tai lähteä heti.

— Minä puolestani, sanoi Wolodyjowski, — olen sitä mieltä, ettemme odottaisi, sillä mitä me menetämme vaikka heti huomenna lähdemmekin liikkeelle. Jollei herra Skrzetuski löydä ruhtinatarta, niin ehkä Jumala antaa meille paremman onnen.

— Nähkääs, herra Michal, vastasi Zagloba, — asiaa täytyy punnita kaikin puolin. Te olette nuori ja haluatte seikkailuja, mutta siinä piilee se vaara, että jos Skrzetuski omalla tahollaan ja me omalla tahollamme etsimme tyttöä, niin rahvaassa helposti voi herätä epäluulo. Kasakat ovat viekkaita ja pelkäävät aina, että joku saisi ilmi heidän aikomuksensa. Hehän ovat saattaneet tehdä joitakin salaisia sopimuksia Hotinin tienoilla olevan rajapashan tai Dnieperin takaisten tatarien kanssa ensi sodasta, — kuka heidät tietää. Näin ollen he valppaasti seuraavat vieraiden ihmisten liikkeitä, varsinkin, jos he kyselevät tietä. Kyllä minä heidät tunnen. Voimme helposti antaa itsemme ilmi ja miten sitten käy?

— Meidän pikainen lähtömme on sitä välttämättömämpi, kun Skrzetuski saattaa joutua niin vaaralliseen tilaan, että hän tarvitsee apua.

— Se on sekin totta. Zagloba vaipui ajatuksiinsa ja hänen ohimonsa värähtelivät.

Vihdoin hän havahtui ajatuksistaan ja sanoi:

— Punnittuani kaikkia seikkoja huomaan, että meidän sittenkin täytyy lähteä.

Wolodyjowskilta pääsi helpoituksen huokaus.

— Ja milloin?

— Kunhan olemme levänneet täällä kolme päivää, jotta sielumme ja ruumiimme olisivat virkeät.

Seuraavana päivänä alkoivat ystävykset tehdä valmistuksia matkaa varten ja heidän lähtönsä aattona saapui odottamatta Skrzetuskin palvelijapoika, nuori kasakka Cyga tuoden kirjeen Wierszulille ja viestejä. Kuullessaan lähetin saapuneen kiiruhtivat Wolodyjowski ja Zagloba heti komendantin kortteeriin. Siellä he saivat lukea seuraavan kirjeen:

"Olen Kamieniecissä, jonne asti Satanowiin johtava tie on vaaraton kulkea. Lähden Jahorlikiin armeenialaisten kauppiasten kanssa, jotka herra Bukowski on minulle osottanut. Heillä on tatarien ja kasakkain antamat turvakirjat, jotka oikeuttavat matkustamaan aina Akermaniin saakka. Matkustamme nyt Uszycaa, Mohilowia ja Jampolia kohti. Kauppaamme sinistä silkkikangasta, pysähtyen tien varrella missä vain tapaamme eläviä ihmisiä. Ehkäpä Jumalan avulla löydämme mitä etsimme. Tovereilleni Wolodyjowskille ja herra Zagloballe pyydän teitä sanomaan, että he odottaisivat minua Zbarazissa, jos heidän ei välttämättä tarvitse menetellä toisin. Sille tielle, jota minä kuljin, on mahdoton lähteä suurempana joukkona. Kasakat, jotka talvehtivat Jampolissa ja Dniesterin varrella aina Jahorlikia myöten, pitäen hevosiaan lumessa, ovat erittäin epäluuloiset. Jollen minä suoriudu täällä yksinäni, niin vielä vähemmin suoriutuu täällä kolme. Minulla on puolellani se etu, että minua pidetään armeenialaisena. Kiittäkää ystäviäni, herra Kristofer, minun puolestani sydämen pohjasta heidän päätöksestään, jonka ikäni tulen muistamaan. En kuitenkaan voinut heitä odottaa, koska jokainen päivä oli minulle liian tuskallinen enkä tietänyt tulevatko he edes. Lisäksi oli paras aika lähteä, koska kauppiaat juuri nyt lähtevät hakemaan makeisia ja sinisiä silkkikankaita. Lähetän luoksenne uskollisen palvelijani ja pyydän teitä ottamaan hänet suojaanne, pelkään nimittäin että hän nuorena ja ajattelemattomana voisi puhua liikoja. Herra Bukowski takaa, että mainitut kauppiaat ovat rehellisiä, jota minäkin heistä luulen. Uskon että kaikki on korkeimman Jumalan kädessä. Jos Hän tahtoo, niin Hän osottaa meille armonsa ja lyhentää tuskani. Amen."

Herra Zagloba luki loppuun kirjeen ja katsahti tovereihinsa. Nämä kuitenkin vaikenivat. Vihdoin sanoi herra Wierszul:

— Tiesin että hän lähti sinne.

— Mutta mitä meidän nyt on tehtävä? kysyi Wolodyjowski.

— Niin, mitä? huudahti Zagloba, levittäen kätensä. — Meillähän ei nyt ole mitään päämäärää. Hänen on hyvä kulkea kauppiaitten mukana, sillä hän voi siten kenenkään ihmettelemättä kurkistella joka paikkaan, loka talonpoikaismajassa ja mökissä on nykyään ostohaluisia, koska puolet valtakuntaa on ollut ryöstön alaisena. Meidän, herra Michal, olisi vaikeaa päästä Jampolin taa. Skrzetuski on musta kuin valakialainen ja voi helposti käydä armeenialaisesta. Teidät sensijaan heti tunnettaisiin kauranvärisistä viiksistänne. Yhtä vaikeaa olisi liikkua talonpojan puvussa… Siunatkoon Jumala Skrzetuskia. Me emme siellä saa aikaan mitään, se minun täytyy tunnustaa, vaikka minua harmittaakin, ettemme voi edes kättämme nostaa neito raukan vapauttamiseksi. Suuren palveluksen teimme kuitenkin Skrzetuskille, kun löimme Bohunin kuoliaaksi, sillä jos hän olisi elävien joukossa, en takaisi Jan herran terveyttä.

Wolodyjowski kävi hyvin tyytymättömäksi. Hän oli toivonut seikkailurikasta matkaa ja nyt oli edessä pitkä ja ikävä odotus Zbarazissa.

— Jospa lähtisimme edes Kamienieciin asti, sanoi hän.

— Mitäs me siellä teemme ja millä siellä elämme? vastasi Zagloba. — Yhdentekeväähän on mihin muureihin me tässä sienetymme. Meidän täytyy odottaa odottamistamme, sillä tuollainen matka saattaa Skrzetuskilta viedä paljon aikaa. Niin kauvan kuin ihminen puuhaa ja häärää, pysyy hän nuorena — herra Zagloba laski tässä surumielisenä pään rinnalleen —, mutta toimettomuudessa hän vanhenee. Tämä on kyllä vaikeaa, mutta tulkoon hän nyt siellä toimeen ilman meitä. Huomiseksi tilaamme juhlallisen messun, jotta Jumala siunaisi hänen ponnistuksensa. Me olemme tappaneet Bohunin, onhan syytä kiittää siitäkin. Päästäkää irti satulanne, herra Michal, meidän täytyy odottaa.

Huomisesta alkoivat ystävillemme pitkät yksitoikkoiset odotuksen päivät, päivät, joihin eivät juomingit eikä luupelikään voineet tuottaa vaihtelua. Näitä päiviä jatkui loppumattomiin. Sillävälin läheni ankara talvi. Lumi verhosi kyynäränpaksuisella peitteellään Zbarazin vallit ja koko maan. Metsän eläimet ja linnut lähentelivät ihmisasumuksia. Päivät pääksytyksin kuului lukemattomien varis- ja korppilaumojen rääkynää. Kului koko joulukuu, kului tammikuu ja helmikuukin, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.

Herra Wolodyjowski ratsasti Tarnopoliin hakemaan seikkailuja. Zagloba murjotti paikallaan synkän näköisenä ja väitti vanhenevansa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Komisaarit, jotka Puolan hallitus oli lähettänyt neuvottelemaan rauhasta Chmielnickin kanssa, saapuivat vihdoin, koettuaan mitä suurimpia vaikeuksia, Nowosiolkiin ja pysähtyivät sinne odottamaan silloin Czehrynissä oleskelevan voitollisen hetmanin vastausta. He olivat alakuloisia ja rasittuneita, sillä matkalla oli heitä alituisesti uhannut kuolema ja vaikeudet olivat joka askeleella lisääntyneet. Yöt päivät ympäröivät heitä roskaväen joukot, murhaamisesta ja sodasta äärimmilleen villeytyneinä ja ulvoen vaatien komisarien kuolemaa. Vähän päästä kohtasivat he omin päin toimivia joukkueita, joissa oli ryöväreitä ja villejä härkäpaimenia, olioita, joilla ei ollut vähintäkään käsitystä kansojen oikeudesta. He himosivat vain verta ja saalista. Komisaareilla oli tosin suojajoukkona sata ratsua, joita herra Bryszowski johti ja sitäpaitsi oli itse Chmielnicki, hyvin arvaten mikä heitä saattoi kohdata, lähettänyt heidän turvakseen eversti Doniecin ynnä neljäsataa kasakkaa. Mutta tämä saattojoukko tuntui käyvän riittämättömäksi, villit laumat kun kasvoivat joka hetki, tullen yhä uhkaavammiksi. Jos joku komisaarien seurueesta tai palvelijoista hetkeksikään loittoni pääjoukosta, hävisi hän heti jäljettömiin. He olivat kuin kourallinen matkustajia susilauman keskellä. Ja niin kului päivä- ja viikkokausia, kunnes yösijalla Nowosiolkissa kaikkien mielestä tuntui, että viimeinen hetki oli tullut. Rakuunasaattojoukko ja Doniecin kasakat olivat jo illasta lähtien käyneet täydellistä taistelua puolustaakseen komisaarien henkeä. Nämä rukoilivat jo kuolevien rukouksia ja uskoivat henkensä Jumalan huomaan. Karmeliittamunkki Lentowski jakeli heille kullekin vuoronperään synninpäästön. Sillaikaa kuului akkunain takaa tuulen mukana kauheaa kirkunaa, laukauksia, helvetillistä naurua, viikatteiden helinää ja huutoja: surma heille! sekä uhkauksia vojevoda Kisielin henkeä vastaan, hän kun pääasiassa oli heidän raivonsa esineenä.

Se oli kauhun yö, pitkä talvinen yö. Vojevoda Kisiel nojasi päätään käsiinsä, istuen tuntikausia liikkumattomana. Hän ei pelännyt kuolemaa, sillä siitä asti, kun Huszczasta lähdettiin, oli hän ollut niin uupunut, rasittunut ja uneton, että hän mieluummin olisi toivottanut kuoleman tervetulleeksi. Hänen sieluansa kalvoi näet pohjaton epätoivo. Hänhän synnynnäisenä rusiinina oli ensinnä ryhtynyt rauhoittajan tehtävään tässä kuulumattomassa sodassa. Kaikkialla, senaatissa ja valtiopäivillä oli hän esiintynyt sovittelujen innokkaimpana puoltajana, hän oli kannattanut kanslerin ja primaksen politiikkaa, hän oli mitä voimakkaimmin tuominnut Jeremin menettelyn ja hän oli kaiken aikaa toiminut siinä hyvässä uskossa, että hän ajaa sekä kasakkain että valtakunnan onnen asiaa. Koko palavalla sielullaan oli hän uskonut, että sovittelut ja myönnytykset lepyttävät, rauhoittavat ja lähentävät kaikki valtakunnan jäsenet toisiinsa. Mutta juuri nyt, samalla hetkellä jolloin hän oli viemässä hetmanin nuijaa Chmielnickille ja myönnytyksiä kasakoille, täytyi hänen epätoivoisasti katsella asemaa, selvästi nähden ponnistustensa hyödyttömyyden. Hän näki jalkojensa alla tyhjyyden kuilun.

— Eivätkö he tahdokaan mitään muuta kuin verta? Eivätkö he pyrikään muuhun vapauteen kuin ryöväämisen ja murhapolton? ajatteli vojevoda epätoivoissaan ja katkera valitus pääsi hänen jalosukuisesta rinnastaan.

— Kisielin pää! Kisielin pää! Kuolema hänelle! vastasivat hänelle joukot.

Vojevoda olisi mielellään antanut uhriksi valkean rasittuneen päänsä, jollei hänellä vielä olisi ollut hiukkanen uskoa, että heidät, komisaarit ja valtakunta voidaan pelastaa antamalla kasakkakunnalle jotakin muuta. Tulevaisuus oli näyttävä mitä. Ja kun hän tätä ajatteli, lankesi jokin toivon ja lohdun säde hetkeksi niihin pimeihin varjoihin, jotka epätoivo oli koonnut hänen sieluunsa ja onneton vanhus koetti uskotella itsellensä, että se mikä nyt riehuu on vain roskaväki eikä koko kasakkakunta, ei Chmielnicki ja hänen päällikkönsä, ja että näiden kanssa voidaan ryhtyä sovitteluihin.

Mutta voiko sovitteluista koitua pysyvää tulosta niin kauvan kuin puoli miljoonaa talonpoikaa on aseissa? Eivätkö sovittelut sula olemattomiin ensimäisen kevättuulahduksen mukana, aivan niinkuin lumet, jotka tällä hetkellä peittävät aron…?

Silloin johtuivat hänen mieleensä Jeremin sanat: armoa voi antaa vain voitetuille, ja jälleen liiteli hänen ajatuksensa pimeyteen ja hänen jalkainsa alla avautui kuilu.

Puoliyö oli jo mennyt, melu ja ammunta olivat hiukan hiljentyneet. Sensijaan yltyi tuulen vinkuna. Ulkona oli lumipyry, väsyneet joukot alkoivat nähtävästi hajota koteihinsa. Toivo palasi komisaarien sydämiin. Lembergin rajatuomari Wojciech Miaskowski kohousi istuimeltaan, kuunteli lumettuneen akkunan ääressä ja sanoi:

— Minusta tuntuu, että me jo huomenna saamme kokea Jumalan armoa.

— Ehkäpä Chmielnickikin lähettää suuremman suojajoukon, sillä tämän turvissa me emme pääse perille, sanoi herra Sniarowski.

Herra Zielenski, kuninkaan juomanlaskija Braclawista, hymyili katkerasti.

— Kukapa uskoisi, että me olemme rauhanteon valtuutettuja!

— Olen useamman kerran ollut lähettiläänä tatarilaisten luo, sanoi kuninkaallinen lipunkantaja Nowogrodista, — mutta tällaisessa lähettilääntoimessa en ikinä ole ollut. Meidän persoonassamme joutuu valtakunta nyt suuremman ylenkatseen alaiseksi kuin se joutui Korsunin ja Pilawcen tappelujen takia. Sanon teille, hyvät herrat: palatkaamme takaisin, sillä rauhanneuvotteluja ei voi ajatellakaan.

— Palatkaamme, toisti kaikuna Kiovan kastellaani herra Brzosowski. — Rauhasta ei tule mitään, tulkoon sota.

Kisiel nosti silmäluomensa ja loi lasittuneet silmänsä kastellaaniin.

— Keltaiset Vedet, Korsun, Pilawce, sanoi hän kumeasti.

Samassa hän vaikeni ja hänen mukanansa kaikki muutkin. Ainoastaan Kiovan veronkantaja herra Kulczynski luki ääneen rukousnauhaansa ja herra jahtimestari Krzetowski piteli molemmin käsin päätänsä ja toisteli:

— Mitä aikoja, mitä aikoja, Jumala armahda meitä. Samassa avautui ovi ja huoneeseen astui Posenin piispan rakuunoiden kapteeni Bryszowski, joka johti saattojoukkoa.

— Jaloarvoinen herra vojevoda, sanoi hän, — eräs kasakka tahtoo päästä herrain komisaarien puheille.

— Hyvä on, vastasi Kisiel. — Onko roskaväki jo hajonnut?

— On, mutta lupasi huomenna palata.

— Ovatko ne tänään pahastikin ahdistaneet?

— Kauheasti, mutta Doniecin kasakat ovat tappaneet niitä kymmenkunnan. Ne ovat luvanneet huomenna polttaa meidät elävinä.

— Hyvä on, antakaa kasakan tulla.

Hetken perästä avautui ovi ja pitkävartaloinen, mustapartainen mies seisahtui tuvan kynnykselle.

— Kuka olet? kysyi Kisiel.

— Jan Skrzetuski, Punavenäjän vojevodaruhtinaan husaariupseeri.

Kastellaani Brzozowski, herra Kulczynski ja jahtimestari Krzetowski hypähtivät ylös istuimiltaan. Kaikki olivat he edellisenä vuonna palvelleet ruhtinaan väessä Machnowkan ja Konstantinowin luona ja tunsivat herra Janin varsin hyvin. Krzetowski oli lisäksi hänen sukulaisiaan.

— Totta totisesti, sehän on herra Skrzetuski, toistivat he.

— Mitä te täällä teette ja kuinka olette tullut tänne? kysyi Krzetowski, vetäen hänet syleilyynsä.

— Talonpojan puvussa, kuten herrat näkevät, sanoi Skrzetuski.

— Herra vojevoda, huudahti kastellaani Brzozowski, — tämä on uljain ritari ruhtinasvojevodan lippukunnasta, kuuluisa koko sotajoukossa.

— Toivotan hänet kiitollisin sydämin tervetulleeksi, sanoi Kisiel, — ja varmaan hän on rohkea mies, kun on uskaltanut tulla meidän luoksemme.

Sitten hän sanoi Skrzetuskilie: — Mitä te meiltä haluatte?

— Että sallisitte minun lähteä mukaanne.

— Te ryömitte suoraan lohikäärmeen kitaan, mutta, koska sitä tahdotte, niin emme pane vastaankaan.

Skrzetuski kumarsi vaieten. Kisiel katseli häneen ihmetellen. Tuskan ilme nuoren ritarin ankarilla kasvoilla hämmästytti häntä.

— Sanokaa minulle, virkkoi hän, — mikä ajaa teitä tähän hornaan, jonne ei kukaan mene vapaaehtoisesti.

— Onnettomuus, jaloarvoinen vojevoda.

— Turhaanhan sitä kysyin, sanoi Kisiel, — varmaan olette kadottanut jonkun läheisen ja etsitte häntä.

— Aivan niin.

— Onko siitä kauvankin, kun se tapahtui?

— Viime kevännä.

— Kuinka? Ja nyt vasta te olette lähtenyt etsimään. Siitähän on likemmä vuosi, mitä te olette tehnyt tähän asti?

— Olen taistellut ruhtinasvojevodan johdolla.

— Eikö niin jalomielinen herra ole suonut teille lomaa?

— En ole itse tahtonut.

Kisiel katsahti taasen nuoreen ritariin. Seurasi äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi Kiovan kastellaani.

— Mehän kaikki, jotka olemme palvelleet yhdessä ruhtinaan kanssa, tunnemme tämän kavaljeerin onnettomuuden — olemmehan sen johdosta vuodattaneet monta kyyneltä. Mutta se, että hän koko sodan ajan on tahtonut palvella isänmaataan omaa parastansa katsomatta, se on sitä kiitettävämpää. Se tarjoaa harvinaisen esimerkin meidän turmeltuneella ajallamme.

— Jos minun sanani merkitsee Chmielnickille jotakin, niin uskokaa, etten jätä sitä käyttämättä teidän hyväksenne, sanoi Kisiel. Skrzetuski kumarsi uudelleen.

— Lähtekää nyt lepäämään, sanoi vojevoda ystävällisesti, — sillä varmaan te olette sangen uupunut niinkuin me kaikkikin, joilla ei ole ollut hetken lepoa.

— Minä otan hänet huoneeseeni, hän on minun sukulaiseni, sanoi jahtimestari Krzetowski.

— Lähtekäämme mekin kaikki levolle, kuka tietää saammeko seuraavana yönä nukkua, sanoi Brzozowski.

— Ehkäpä ikuista unta, jatkoi vojevoda.

Sen sanottuaan lähti hän makuuhuoneeseen, jonka ovella jo odotti palvelija. Hänen mentyään hajaantuivat toisetkin. Jahtimestari Krzetowski saattoi Skrzetuskin kortteeriinsa, joka oli muutamaa taloa kauvempana. Palvelijapoika kävi lyhty kädessä heidän edellään.

— Mikä pimeä yö, ja yhä kiihtyy tuuli, sanoi jahtimestari. — Ohhoh, herra Jan, mitä tänään olemmekaan saaneet kokea! Luulin jo viimeisen tuomion tulleen. Roskaväki piteli miltei jo puukkoa kurkullamme. Bryszowskin kädet olivat jo aivan uuvuksissa, me aloimme jo siunata itseämme.

— Minä olin roskaväen joukossa, vastasi Skrzetuski. — Huomenillaksi ne odottavat uusia ryövärijoukkoja, ne ovat ilmoittaneet näille teidän olevan täällä. Huomenna täytyy välttämättömästi lähteä. Ratsastattehan Kiovaan?

— Se riippuu Chmielnickin vastauksesta, ruhtinas Czetwertynski on lähtenyt hänen luoksensa. Kas tässä kortteerini. Käykää sisään, herra Jan, minä olen käskenyt lämmittää viiniä, jotta saamme vähän vahvistaa itseämme ennen maatapanoa.

He astuivat huoneeseen, jonka uunissa paloi mahtava tuli. Höyryävä viini oli jo pöydällä. — Skrzetuski — tarttui ahnaasti lasiin.

— Eilisestä asti en ole syönyt mitään, sanoi hän.

— Kovin olettekin laihtunut. Nähtävästi ovat tuska ja vaivat teitä kuluttaneet. Mutta sanokaa minulle — sillä minähän hyvin tunnen asianne — aiotteko etsiä ruhtinatarta noiden joukosta?

— Joko hänet tai kuoleman, vastasi ritari.

— Helpommin löydätte kuoleman. Minkä johdosta te arvelette ruhtinattaren olevan täällä? kysyi jahtimestari.

— Olen jo hakenut häntä kaikkialta muualta.

— Mistä sitten?

— Dniesterin varrelta aina Jahorlikiin asti. Olen kulkenut armeenialaisten kauppiasten kanssa, sillä olin saanut viittauksia siihen suuntaan, että häntä pidettäisiin piiloitettuna siellä. Olen ollut kaikkialla ja nyt menen Kiovaan, koska Bohun sen mukaan mitä kerrotaan on vienyt hänet sinne.

Tuskin oli Skrzetuski saanut lausutuksi Bohunin nimen, kun jahtimestari kävi kiinni päähänsä.

— Hyvä Jumala, huudahti hän, — minähän en ole kertonut teille tärkeintä asiaa: kuulin, että Bohun on saanut surmansa.

Skrzetuski kalpeni.

— Kuinka? Kuka sen on sanonut?

— Sama aatelismies, joka kerran jo pelasti ruhtinattaren. Se joka oli niin urhoollinen Konstantinowin luona. Hän on minulle sen sanonut. Minä tapasin hänet hänen ollessaan matkalla Zamosciin. Me sivuutimme toisemme tiellä. Tuskin olin ehtinyt häneltä kysyä mitä kuuluu, kun hän vastasi, että Bohun on saanut surmansa. Kysyn kuka hänet surmasi ja hän vastaa: Minä! Senjälkeen me erosimme.

Tuli, joka oli palanut Skrzetuskin kasvoilla, sammui äkkiä.

— Se aatelismies, virkkoi hän, — panee mielellään omiaan. Häntä ei kannata uskoa. Ei, ei, hän ei olisi kyennyt tappamaan Bohunia.

— Mutta tehän ette ole nähnyt häntä, herra Jan. — Muistan hänen myöskin sanoneen, että hän on matkalla teidän luoksenne Zamosciin.

— En voinut Zamoscissa odottaa hänen tuloansa. Varmaan hän on Zbarazissa, mutta minulle oli tärkeää saavuttaa komisaarit ja niin ollen en palannut Kamieniecistä Zbaraziin enkä nähnyt häntä. Jumala yksin tietää, onko sekään totta, mitähän aikoinaan kertoi minulle ruhtinattaresta. Hän oli muka ollessaan Bohunin vankina salaa kuunnellut ja siten saanut tietää Bohunin piiloittaneen ruhtinattaren Jampolin taakse ja myöhemmin aikovan viedä hänet Kiovaan. Ehkäpä se ei ollut totta enempää kuin muukaan mitä Zagloba on sanonut.

— Miksi sitten lähdette Kiovaan?

Skrzetuski vaikeni. Ei kuulunut muuta kuin tuulen vihellys ja ulvonta.

— Kysyn sitä siksi, jatkoi jahtimestari ja pani sormen otsalleen, — että jos Bohun ei ole surmattu, niin voitte helposti joutua hänen käsiinsä.

— Siksipä minä lähdenkin häntä hakemaan, vastasi Skrzetuski synkästi.

— Miten niin?

— Meidän välillämme tulkoon Jumalan tuomio.

— Mutta hän ei ryhdy teidän kanssanne taisteluun, — vaan antaa yksinkertaisesti panna teidät köysiin ja surmauttaa teidät tai myy tatareille.

— Minä olen komisaarien mukana, heidän suojajoukossaan.

— Suokoon Jumala, että pelastamme edes omat kaulamme, suojajoukosta ei kannata puhuakaan.

— Sille, jolle elämä on raskas, on maa kevyt.

— Olkaa varoillanne, herra Jan, tässä ei ole kysymys kuolemasta, sillä sitä ei kukaan vältä, mutta he voivat myydä teidät turkkilaisiin galeereihin.

— Luuletteko, herra jahtimestari, että minun tulee pahempi olla kuin nyt on.

— Näen että olette epätoivoissanne, ette luota Jumalan armoon.

— Erehdytte, herra jahtimestari. Minä sanon, että minun on maailmassa paha olla, sillä se on totta. Mutta minä olen jo kauvan sitten mukautunut Jumalan tahtoon. Minä en pyydä, en valita, en kiroa, en hakkaa päätäni seinään, tahdon vain täyttää velvollisuuteni niin kauvan kuin minulla on voimia ja elän.

— Teitäpä kalvaa tuska, joka on kuin myrkky.

— Jumala antaa tuskan sitä varten, että se kalvaisi, mutta hän lähettää myöskin lääkkeen, kun hyväksi näkee.

— Sitä todistelua vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, virkkoi jahtimestari. — Jumalassa on ainoa pelastus, Jumalassa toivo, meille ja koko valtakunnalle. Kuningas on lähtenyt Czenstochowaan, ehkäpä hän siellä pyhältä Neitsyeltä saa tietää pelastuksen tien. Muuten me kaikki hukumme.

Seurasi hiljaisuus. Vain akkunan takaa kuului rakuunain pitkäveteiset huudot: kuka siellä?

— Niin, niin, sanoi hetken perästä jahtimestari, — Kaikki me pikemmin kuulumme kuolleisiin kuin eläviin. Ihmiset tässä valtakunnassa ovat jo unohtaneet hymyilemisen. He vain valittavat niin kuin tuuli tuolla takassa. Minäkin uskoin parempiin aikoihin, kunnes näiden muiden kanssa tulin tänne. Nyt olen nähnyt, että se toivo oli turha. Raunioita, sotaa, nälkää, murhaa, ei ole mitään muuta — ei mitään muuta.

Skrzetuski vaikeni. Uunissa palavan tulen liekki valaisi hänen laihoja, vakavia kasvojaan.

Vihdoin hän nosti päänsä ja lausui synkällä äänellä:

— Tämä ajallinen meno loppuu eikä siitä jää jäljelle mitään.

— Niinhän te puhutte kuin munkki, sanoi herra jahtimestari.

Skrzetuski ei vastannut. Vain tuuli valitteli liedessä entistä surullisemmin.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä varhain jättivät komisaarit, sekä heidän mukanaan herra Skrzetuski, Nowosiolkin, mutta surkeaksi muodostui heidän matkansa. Joka pysäyspaikalla, joka kauppalassa uhkasi heitä kuolema ja kaikkialla tuli heidän osaksensa pilkallinen kohtelu, kuolemaakin pahempi, sillä edustivathan komisaarit valtakunnan arvoa ja majesteettia. Herra Kisiel sairastui niin pahasti, että hänet kaikissa yöpaikoissa täytyi kelkalla saattaa huoneeseen. Lembergin rajatuomari vuodatti kyyneliä katsellessaan tätä omaa ja isänmaansa häpeää. Kapteeni Bryszowski sairastui hänkin unettomuudesta ja työstä. Hänen paikalleen astui silloin herra Skrzetuski ja niin johti hän nyt tuota onnetonta saattuetta läpi väkijoukon tungeskelun, solvausten ja uhkausten, rosvoilun ja taistelun!

Bialogrodissa näytti jälleen siltä kuin viimeinen hetki olisi lyönyt. Joukko hakkasi sairasta Bryszowskia, murhasi herra Gniazdowskin ja vain metropoliitta, joka saapui keskustelemaan vojevodan kanssa, sai ehkäistyksi uhkaavan teurastuksen. Kiovan kaupungissa ei komisaareja tahdottu päästää sisään porteista, ruhtinas Czetwertynski palasi yhdentenätoista päivänä helmikuuta ilman vastausta Chmielnickin luota. Komisaarit eivät tietäneet mitä heidän tämän jälkeen olisi tehtävä ja minnepäin käännyttävä. Paluumatkan sulkivat suunnattomat väkilaumat, jotka vain odottivat neuvottelujen katkeamista saadakseen murhata lähettiläät. Roskaväki kävi hetki hetkeltä julkeammaksi. Tartuttiin rakuunaratsuja suitsiin ja heidät pidätettiin. Vojevodan rekeen heitettiin kiviä, jääkappaleita ja kovia lumipalloja. Gwozdowassa täytyi Skrzetuskin ja Doniecin ryhtyä veriseen taisteluun, jonka avulla he karkoittivat muutamia satoja rosvoja. Kuninkaan lipunkantaja Nowogrodista ja Sniarowski lähtivät nyt uudestaan Chmielnickin luo kehoittaakseen häntä saapumaan Kiovaan komisaarien puheille, mutta vojevodalla ei ollut paljonkaan toiveita siitä että he elävinä palaisivat hänen luokseen. Sillaikaa täytyi komisaarien Chwastowissa ristissä käsin katsella, kuinka joukot murhasivat vankejaan, sukupuoleen ja ikään katsomatta, upottamalla heitä avantoihin, valamalla pakkasessa vettä heidän yllensä, pistelemällä heitä talikoilla tai nylkemällä heidät elävinä. Näin kului kahdeksantoista päivää, silloin Chmielnickiltä vihdoin saapui se vastaus, että hän ei tule Kiovaan, vaan haluaa Perejaslawissa kohdata vojevodan ja komisaarit. Lähettiläs raukat päästivät helpoituksen huokauksen, luullen että heidän kärsimyksensä nyt olivat loppuneet. Päästyään Trypolessa Dnieperin yli saapuivat he nimittäin yöksi Woronkowoon, josta oli vain kuusi puolalaista penikulmaa Perejaslawiin. Puolen penikulmaa täältä ajoi heitä vastaan Chmielnicki, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa kunnioitusta kuninkaalliselle lähetystölle. Kuinka muuttunut hän kuitenkin olikaan verraten niihin aikoihin, jolloin hän näytteli vääryyttä kärsinyttä miestä — quantum mutatus ab illo! — niinkuin vojevoda Kisiel aivan oikein hänestä kirjoitti.

Hän saapui muutamien kymmenien ratsujen, päällikköjen, esaulien ja sotilasmusiikin saattamana ja hänen yläpuolellaan kannettiin hänen arvomerkkiään: hevosenhäntää ja punaista lippua, aivan kuin hän olisi ollut mikäkin hallitseva ruhtinas. Komisaarien kulkue pysähtyi heti. Chmielnicki karautti ratsunsa ensimäisen reen luoksi, jossa vojevoda ajoi, katseli hetken hänen harmaisiin kasvoihinsa, kohotti sitten hiukan hattuaan ja sanoi:

— Nöyrin palvelijanne, herrat komisaarit ja vojevoda. Parempi olisi teidän ollut aikaisemmin ryhtyä kanssani neuvotteluihin, silloin kun minä olin heikompi enkä tuntenut omaa voimaani. Mutta koska kerran kuningas on lähettänyt teidät luokseni, otan teidät kiitollisin mielin vastaan täällä omassa maassani.

— Tervetuloa, herra hetmani, vastasi Kisiel. — Hänen majesteettinsa kuningas on lähettänyt meidät tarjoamaan sinulle suosiotaan ja toimittamaan oikeutta.

— Suosiosta minä kiitän, mutta oikeutta minä jo itse olen toimittanut teidän kaulanne kaupalla — näin sanoessaan hän löi sapeliinsa — ja toimitan vastedeskin, jollette tyydytä minua.

— Etpä tervehdi meitä erittäin ystävällisesti, zaporogien hetmani, meitä, kuninkaan lähettiläitä.

— En rupea puhumaan täällä pakkasessa, siihen tulee sopivampikin aika, vastasi Chmielnicki karkeasti. — Päästä, Kisiel, minut rekeesi, niin osoitan teille sen kunnian, että ajan kanssanne.

Tämän sanottuaan astui hän ratsun selästä ja läheni rekeä, mutta Kisiel siirtyi oikealle puolelle, jättäen vapaaksi vasemman puolen.

Kun Chmielnicki tämän huomasi, vetäytyivät hänen kulmansa ryppyyn ja hän huudahti:

— Päästä minut oikealle puolelle.

— Minä olen valtakunnan senaattori.

— Mitä minä senaattoreista Herra Potocki on ensimäinen senaattori ja kruunun hetmani, mutta minä pidän häntä niiniköysissä muiden joukossa ja käsken, jos tahdon, huomenna lyödä hänet paaluun.

Puna kohosi Kisielin kalpeille kasvoille.

— Minä edustan täällä kuninkaan persoonaa. Chmielnickin kulmat vetäytyivät ryppyyn entistä enemmän, mutta hän hillitsi itsensä, istuutui vasemmalle puolelle ja mutisi:

— Olkoon kuningas Varsovassa, minä olen Ukrainassa. Huomaan etten vieläkään ole tarpeeksi nujertanut teidän niskojanne.

Kisiel ei enään vastannut, kohotti vain silmänsä taivasta kohden. Hän tunsi jo esimakua siitä mikä häntä odotti. Tällä hetkellä hän ajatteli, että jos matka Chmielnickin luo oli ollut Golgata, niin lähettiläänä-oleminen hänen luonansa oli itse helvetti.

Hevoset kiitivät kaupunkia kohti, josta jyrisi vastaan kaksikymmentä tykkiä ja kaikki kellot soivat. Ikäänkuin peläten että komisaarit pitäisivät tätä pauhua kunnianosoituksena yksinomaan heitä varten, sanoi Chmielnicki vojevodalle:

— Minä olen tällä tavalla ottanut vastaan muitakin lähettiläitä kuin teitä.

Ja Chmielnicki puhui totta, sillä hänen luoksensa oli todella jo saapunut lähettiläitä niinkuin hallitsevan ruhtinaan luo ikään. Palatessa Zamoscin luota, kun kuninkaanvaalin ja liettualaisten joukkojen tuottamien tappioiden vaikutus vielä oli tuore, ei hetmanin sydämessä ollut puoltakaan tästä ylpeydestä. Mutta kun Kiova oli käynyt häntä vastaan kynttilät ja liput käsissä, kun Kiovan akatemia oli tervehtinyt häntä Mooseksena ja kansan vapauttajana ljahien orjuudesta, häntä jonka nimikin "Bohdan" (Jumalan lahja) jo oli hyvä enne, tamquam Moysem, servatorem, salvatorem, liberatorem populi de servitute lechica, et bono omine Bohdan; kun häntä oli kutsuttu yksinpä kuuluisaksi ruhtinaaksikin, illustrissimus princeps, silloin hänessä — aikalaisten sanojen mukaan — peto oli nostanut päänsä. Hän tunsi todellakin voimansa ja jalkojensa alla sen pohjan, joka häneltä tähän asti oli puuttunut.

Ulkomaat olivat toimittamalla lähetystöjä Chmielnickin luo vaieten tunnustaneet sekä hänen mahtinsa että riippumattomuutensa. Pysyvä ystävyys tatarilaisten kanssa, joka maksettiin etupäässä sallimalla heidän ryöstää ja viedä maahansa orjia Ukrainasta, takasi Chmielnickille turvan jokaista vihollista vastaan. Siksipä hän, joka vielä Zamoscin luona tunnusti kuninkaan yliherruuden ja kuunteli hänen tahtoaan, nyt ylpeyden paisuttamana ja vakuutettuna omasta voimastaan, valtakunnan epäjärjestyksestä ja sen päälliköiden kykenemättömyydestä, oli valmis nostamaan kätensä itse kuningasta vastaan. Hänen synkkä sielunsa ei enään uneksinut kasakkain vapauksista eikä zaporogimaan vanhojen etuoikeuksien palauttamisesta, ei edes hänelle itselleen tapahtuvasta oikeudesta — hän näki unta eri valtakunnasta, ruhtinaan kruunusta ja valtikasta. Hän tunsi olevansa Ukrainan herra. Zaporogilaismaa oli hänen puolellaan, sillä yhdenkään hetmanin aikana ei se ollut siinä määrin uinut veren ja saaliin yltäkylläisyydessä. Luonnostaan villi rahvas kiintyi häneen, sillä samaan aikaan kuin Masovian tai Suurpuolan talonpoika napisematta kantoi taakkaa, joka siihen aikaan Keski-Europassa painoi Chamin jälkeläisten hartioita, hengitti ukrainalainen arotuulien mukana rintaansa niin rajatonta, villiä ja hillitöntä vapaudenrakkautta, että se oli kuin itse arot. Saattoiko hänellä olla halua kävellä ylimyksen auran kurjessa, kun hänen katseensa alati upposi aroon, joka ei kuulunut ylimykselle vaan Jumalalle, kun koskien takainen Sicz huusi hänelle: jätä herrasi ja käy vapauteen! kun julma tatarilainen lakkaamatta opetti hänelle sodankäyntiä ja totutti hänen silmiänsä murhapolttoon ja murhaan ja hänen kätensä aseidenkäyttöön. Eikö ollut hauskempaa hurjastella Chmielin luona ja tappaa herroja kuin taivuttaa ylpeä niskansa voutien edessä…

Ja muutenkin liittyi rahvas Chmieliin, sillä joka ei sitä tehnyt, joutui tatarien orjuuteen. Stambulissa myytiin orja kymmenestä nuolesta, kolme orjaa yhdestä tulessa paahdetusta jousesta — niin runsaasti niitä oli. Vain muuan omituinen laulu, jota jälkeenpäin sukupolvet lauloivat talonpoikien majoissa, jäi jäljelle noilta ajoilta, omituinen laulu eräästä Moizesz nimisestä päälliköstä: oi jospa luoti ensimäinen tappaisi tuon häijyn Chmielin.

Kaupungit, kauppalat ja kylät hävisivät, maa muuttui erämaaksi ja raunioiksi, yhdeksi ainoaksi haavaksi, jota eivät vuosisadat voineet parantaa. Päällikkö ja hetmani ei huomannut sitä, tai ei tahtonut huomata, sillä hän ei koskaan nähnyt mitään itseään ulompana. Hän ui veressä ja tulessa. Järjettömässä itserakkaudessa hän oli vienyt turmioon oman kansansa, oman maansa ja nyt hän tykkien jyristessä ja kellojen soidessa toi komisaarit Perejaslaviin, kuten maansa hallitsija, isäntä ja ruhtinas sen tekee.

Allapäin saapuivat komisaarit jalopeuran luolaan ja siellä heidän viimeinenkin toivonsa sammui. Mutta Skrzetuski, joka ratsasti toisen rekirivin takana, katseli tarkkaan Chmielnickin mukana saapuneiden päällikköjen kasvoja, nähdäkseen, onko Bohun heidän joukossaan. Turhaan etsittyään Dniesterin rannoilta aina Jahorlikiin asti, oli herra Jan huomannut viimeiseksi ja ainoaksi keinoksi hakea esiin Bohunin ja vaatia hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Onneton ritari kyllä tiesi, että Bohun tällaisessa uhkaleikissä voi tuhota hänet taistelutta tai jättää tatarien haltuun. Tuntien Bohunin miehuuden ja hurjan rohkeuden otaksui hän kuitenkin, että tämä joutuessaan valitsemaan, ryhtyy taistelemaan ruhtinattaren omistamisesta. Siksi teki hänen raadeltu sielunsa seuraavan suunnitelman: hän koettaa sitoa Bohunin sellaisella valalla, että jos hän, Bohun, kuolee, niin Helena pääsee vapaaksi. Itsestään ei herra Skrzetuski välittänyt vähääkään. Olettaen että Bohun sanoisi: jos minä sorrun, niin ei hän kuulu minulle eikä sinulle, hän oli valmis suostumaan siihenkin, valmis vannomaan hänkin puolestansa saman valan, kunhan Helena vain pääsisi pois vihollisen käsistä. Etsiköön Helena loppuiäkseen rauhaa luostarista. Hän, Skrzetuski, etsi hänkin ensinnä rauhaa sodasta ja sitten, jollei hän saa surmaansa, samalla tavalla luostarista. Sillä laillahan tuskaa tuntevat sielut niihin aikoihin sitä etsivät. Tämä tie tuntui Skrzetuskista yksinkertaiselta ja selvältä, ja kun hän kerran Zamoscin luona oli saanut päähänsä, että hänen on taisteltava Bohunin kanssa sekä kun kaikki etsiminen Dniesterin kaislikoissa oli ollut turhaa, näytti tämä keino todella ainoalta. Ja niin kiirehti hän nyt Dniesterin varrelta yhtämittaa, levähtämättä, komisaarien luo, toivoen tapaavansa Bohunin joko Chmielnickin ympäristössä tai Kiovassa. Luulonsa perusti hän siihen, mitä Zagloba Jarmolincessa oli kertonut, nimittäin, että Bohun aikoo lähteä Kiovaan viettämään vihkiäisiä kolmensadan kynttilän palaessa.

Turhaan Skrzetuski kuitenkin nyt haki häntä päälliköiden joukosta. Sensijaan hän tapasi monta tuttavaa entisiltä ajoilta, kuten Dziedzialan, jonka hän oli nähnyt Czehrynissä, Jaszewskin, joka oli lähettiläänä tullut Siczistä ruhtinaan luo, Jaroszin, ruhtinaan entisen sadanpäällikön, Naokolopalecin ja Hruszan, sekä monta muuta. Hän päätti kysyä heiltä.

— Mehän olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän, lähestyen Jaszewskia.

— Minä tutustuin sinuun Lubniessa, sinä olet ruhtinas Jareman ritari, vastasi päällikkö. — Mehän Lubniessa joimme yhdessä ja pidimme hauskaa. Mitä sinun ruhtinaasi tekee?

— Hän voi hyvin.

— Keväällä hän ei enään tule voimaan hyvin. Hän ja Chmielnicki eivät vielä ole tavanneet toisiaan, mutta he tulevat tapaamaan ja silloin täytyy jommankumman sortua.

— Sen, jolle Jumala niin määrää.

251

251

— No, Jumala kyllä on armollinen meidän isällemme Chmielille. Sinun ruhtinaasi ei enään palaa Dnieperin taakse tatarilaiselle rannalleen. Chmielnickillä on paljon kasakoita, mutta mitä ruhtinaalla on? Hän on oivallinen sotamies. Ethän sinä enään ole ruhtinaan lippukunnassa?

— Minä kuljen komisaarien mukana.

— No, mukavaa, että olet vanha tuttava.

— Jos se sinusta on mukavaa, niin tee minulle palvelus ja minä olen siitä sinulle aina kiitollinen.

— Millainen palvelus?

— Sano minulle missä on nykyään Bohun, tuo kuuluisa atamani, joka ennen oli Perejaslawin rykmentissä, mutta jolla nykyään varmaan on rykmentissämme mitä korkein arvo.

— Vaikene, vastasi uhkaavasti Jaszewski. — Onnesi on, että olemme vanhoja tuttavia ja että olen juonut sinun kanssasi, sillä muuten olisin tällä nuijalla lyönyt sinut kuoliaaksi tuonne lumelle.

Skrzetuski katsahti häneen hämmästyneenä ja pusersi, päättäväinen mies kun oli, nuijaa kädessään.

— Oletko tullut hulluksi?

— En ole tullut hulluksi enkä tahdo sinua uhata, mutta Chmielin käsky on, että jos joku teistä, vaikkapa komisaarikin, kysyisi jotakin, niin hänet heti paikalla on tapettava. Jollen minä sitä tee, niin tekee sen joku muu ja siksi minä hyväntahtoisuuttani nyt varoitan sinua.

— Minähän kysyn sitä aivan yksityisessä asiassa.

— Se on sama. Chmiel on päälliköille sanonut ja käskenyt toistaa toisillekin: jos joku tiedustelee vaikkapa puita uuniin tai potaskaa, niin hänet on tapettava. Toista sinä nyt tämä puolalaisille.

— Kiitän sinua hyvästä neuvosta, sanoi SkrzetuskL

— Sinua yksin olen varoittanut, mutta jonkun toisen ljahin olisin heti kaatanut maahan.

He vaikenivat. Saattojoukko läheni jo kaupungin portteja. Tien syrjät molemmin puolin ja kaikki kadut olivat mustanaan rahvasta ja aseellisia kasakoita, jotka nyt, Chmielnickin läsnäolon takia eivät uskaltaneet singautella rekeen kirouksia ja jäänpalasia. He vain katselivat synkästi komisaareihin ja pusertelivat nyrkkejään tai sapeliensa kahvaa.

Skrzetuski muodosti rakuunansa neliöön, nosti päänsä ja ajoi ylpeänä ja levollisena leveän kadun poikki, kiinnittämättä vähintäkään huomiota joukkojen uhkaaviin katseihin. Sielussaan hän kuitenkin ajatteli: kuinka paljon ihmisiltä vaaditaankaan kylmäverisyyttä, itsehillitsemistä ja kristillistä suvaitsevaisuutta, jotta hän voisi viedä perille aikomuksensa, hukkumatta heti ensi askeleella tähän vihan mereen!

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä neuvottelivat komisaarit kauvan keskenään, olivatko kuninkaan lahjat heti annettavat Chmielnickille vai oliko odotettava, kunnes hän osoittaisi nöyrempää mieltä ja edes jonkinlaista katumusta. Päätettiin koettaa vaikuttaa häneen kohteliaisuudella ja vetoamalla kuninkaalliseen suosioon ja niin ollen jäivät lahjat juhlallisesti ojennettaviksi huomenis. Aamusta aikain soivat kellot ja jyrisivät tykit. Chmielnicki odotti talonsa edustalla päälliköittensä, kaikenarvoisten upseerien ja lukemattoman kasakka- ja roskaväen keskellä, sillä hän tahtoi, että koko kansa tietäisi millaista kunniaa itse kuningas hänelle osoittaa. Hän oli asettunut korokkeelle arvomerkkiensä ja hevoshäntälipun alle, hänellä oli yllään punaisesta silkistä tehty, kullalla ja soopelinnahalla koristettu viitta, hänen rinnallaan olivat naapurimaista saapuneet lähettiläät, hän istui kädet kupeilla, jalkojen alla samettinen tyyny kultatupsuineen. Näin hän odotti komisaareja. Kokoontuneen roskaväen keskeltä kuului vähänpäästä ihailun ja ilon huutoja. Johtajassaan näkivät nuo laumat, joiden silmissä voima oli kaikista arvoista arvokkain, tuon voiman ruumistuneen ilmestyksen. Juuri tuollaiselta täytyi rahvaan mielikuvituksessa näyttää sen voittamattoman sankarin, hetmanien, herttuoiden, aatelin ja kaikkien ljahien kukistajan, samojen ljahien, joita tähän asti oli verhonnut voittamattomuuden lumous. Chmielnicki oli tänä taistelujen vuonna hiukan vanhentunut, mutta ei mitenkään kyyristynyt. Hänen jättiläishartiansa ilmaisivat yhä voimaa, joka kykenee kaatamaan valtakunnat ja luomaan uusia. Mahtavilta kasvoilta, jotka punoittivat liiallisesta juomisesta, kuvastui järkkymätön tahto, hillitön ylpeys ja voittojen antama röyhkeä varmuus. Uhka ja viha uinuivat rypyissä noilla kasvoilla ja helppoa oli huomata, että kun nuo kasvot heräävät, niin kumartuu kansa niiden kauhean hengityksen alla niinkuin metsä myrskyssä. Punaisen renkaan ympäröimistä silmistä salamoi jo kärsimättömyys, kun komisaarit lahjoineen eivät saapuneet kyllin nopeaan. Hetmanin sieraimista nousi pakkasessa kaksi höyrypylvästä, aivan niinkuin lohikäärmeen sieraimista nousee savu, ja tässä omien keuhkojensa sumussa hän purppurassaan istui synkkänä ja kopeana, kahden puolen lähettiläät ja päälliköt ja ympärillään kokonainen meri roskaväkeä.

Vihdoin saapui komisaarien saattue. Sen etunenässä kävivät rumpalit sekä torvensoittajat, posket puhaltamisesta pullistuneina. He loihtivat messingistä esiin pitkiä surullisia säveliä, ikäänkuin olisi oltu saattamassa hautaan Puolan valtakunnan mainetta ja arvoa. Soittokunnan jäljessä kantoi jahtimestari Krzetowski samettisella tyynyllä hetmanin nuijaa. Kiovan aarrevartia Kulczynski toi punaista lippua, jossa oli kotkankuva ja kirjoitus ja taempana astui yksinään pitkä, laiha Kisiel. Hänen valkea partansa valui rinnalle, hänen ylimyksellisillä kasvoillaan kuvastui kärsimys ja hänen sielussaan kyti pohjaton tuska. Muutamien askelien päässä vojevodan takana kulkivat muut komisaarit ja saattueen loppupään muodostivat Bryszowskin rakuunat Skrzetuskin johdolla.

Kisiel käveli verkalleen, sillä hän näki tällä hetkellä selvään totuuden — totuuden niin alastomana ja kauheana, että sokeidenkin täytyi se nähdä ja kuurojen kuulla — tuijottavan sen neuvottelujen vaipan takaa, jonka kuninkaallisen suosion ja anteeksiannon tarjousta seurannut ylenkatse oli repinyt rikki. Tämä totuus huutaa: sinä, Kisiel, sinä et käy tarjoamaan armoa, vaan sinä käyt sitä anomaan, tuolla nuijalla ja lipulla sinä käyt sitä ostamaan ja sinä astut jalkaisin moukkainpäällikön jalkain juureen, koko valtakunnan nimessä, sinä, senaattori ja vojevoda! Vojevodan sielu olikin pakahtumaisillaan. Hän tunsi olevansa pienoinen kuin mato ja matala kuin tomu ja hänen korvissansa soivat Jeremian sanat: parempi olisi meidän olla elämättä kuin elää pakanain ja orjain vallassa. Mitä olikaan hän, Kisiel, verrattuna Lubnien ruhtinaaseen, joka ei kapinoitsijoiden edessä esiintynyt muuta kuin ryppykulmaisena Jupiterina, keskellä tulikiven hajua, sodan liekkejä ja ruudinsavuja — mitä hän olikaan! Vojevodan sydän murtui näiden ajatusten taakan alla, hymy pakeni ainiaaksi hänen kasvoiltaan: ilo ainiaaksi hänen sydämestään. Hän olisi sata kertaa mieluummin kuollut kuin astunut yhdenkään askeleen eteenpäin. Mutta hän astui yhä, sillä häntä ajoi eteenpäin koko hänen menneisyytensä, kaikki hänen työnsä ja ponnistuksensa, koko hänen edellisten tekojensa leppymätön johdonmukaisuus…

Chmielnicki odotti häntä kädet kupeilla, huulet pullollaan ja kulmat rypyssä.

Vihdoinkin tuli saattue kohdalle. Kisiel oli laahautunut eteenpäin, hän otti vielä muutamia askelia, aina korokkeelle asti, rumpalit lakkasivat rummuttamasta, torvensoittajat toitottamasta ja väkijoukko hiljeni kokonaan. Vain kylmä tuulenhenki hulmutteli punaista lippua herra Kulczynskin käsissä. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden lyhyt sointuva ja käskevä ääni, joka kajahti kuvaamattomalla epätoivon voimalla, ikäänkuin välittämättä mistään ja kestään:

— Rakuunat selkäpuolelle, minun taakseni. Se oli herra Skrzetuskin ääni.

Kaikki päät kääntyivät häntä kohden. Itse Chmielnickikin kohottautui hiukan istuimeltaan, nähdäkseen mitä tapahtuu. Komisaarit kalpenivat. Skrzetuski istui hevosen selässä suorana, kalpeana, silmät säihkyen ja kädessä paljas sapeli. Puoleksi kääntyneenä rakuunoita kohden hän vielä kerran toisti kajahtelevan käskynsä:

— Taakse…

Keskellä hiljaisuutta tömähtelivät ratsujen kaviot rautaista tannerta vastaan. Harjaantuneet rakuunat käänsivät hevosensa heti paikalla, Skrzetuski ratsasti heidän etunenässään. Hän antoi miekallaan merkin ja koko osasto ratsasti nyt verkalleen poispäin, komisaarien majapaikkoja kohden.

Hämmästys ja epävarmuus kuvastuivat kaikkien kasvoilla, kaikkien, yksinpä Chmielnickinkin. Sillä komentajan äänessä ja liikkeissä oli ollut jotakin epätavallista, kukaan ei kuitenkaan tarkoin tietänyt, kuuluiko saattojoukon äkillinen poistuminen ehkä juhlamenoihin. Vain Kisiel oli ymmärtänyt kaikki. Hän oli ymmärtänyt senkin, että neuvottelut ja komisaarien sekä saattojoukon henki tällä hetkellä riippuivat hiuskarvasta. Siksi hän astui nyt nopeasti korokkeelle, ja ennenkuin Chmielnicki ehti miettiä mitä oli tapahtunut, alkoi hän puheensa.

Hän alkoi tarjoamalla Chmielnickille ja koko zaporogilaismaalle kuninkaan armoa. Yhtäkkiä katkaisi hänen puheensa kuitenkin uusi välikohtaus, jolla oli vain se hyvä puoli, että se kokonaan käänsi huomion pois edellisestä. Chmielnickin vieressä seisova vanha päällikkö Dziedziala alkoi nimittäin ravistella nuijaansa, sillä uhaten vojevodaa, ja huutaa:

— Mitä sinä siellä puhut, Kisiel! Kuningas kun kuningas, mutta te olette pikkukuninkaita, ruhtinaita, aatelia, te olette tehneet paljon pahaa ja sinä, Kisiel, liha meidän lihastamme, olet luopunut meistä ja liittynyt ljaheihin. Me olemme saaneet kylläksemme lörpöttelystä ja hankimme sapelilla mitä tarvitsemme!

Vojevoda katsahti loukkaantuneena Chmielnickiin.

— Tällaisessa kurissako sinä, hetmani, pidät päällikkösi!

— Suu kiinni, Dziedziala, huusi hetmani.

— Suu kiinni! Hän on jo juonut itsensä juovuksiin, vaikka on näin aikaista, toistivat muut päälliköt. — Mene tiehesi, taikka iskemme kalloosi.

Dziedziala olisi yhä tahtonut räyhätä, mutta hänet otettiin niskasta kiinni ja heitettiin ulos.

Kauniin ja valituin sanoin puhui vojevoda edelleen, osoittaen Chmielnickille kuinka suuria lahjoja hän nyt saa. Ne ovat todellisen vallan puolelta armon osoitus, vallan, jota hän, Chmielnicki on tähän asti omin luvin pitänyt käsissään. Kuningas, vaikka hän voisikin rangaista, tahtoo mieluummin antaa anteeksi ja hän tekee sen siihen kuuliaisuuteen nähden, jota Chmielnicki osoitti Zamoscin luona. Ja siksi, että edelliset ylitsekäymiset eivät tapahtuneet nykyisen kuninkaan hallitessa. On siis oikein ja kohtuullista, että Chmielnicki, joka tähän asti on niin paljon rikkonut, tästä puoleen osoittautuu kiitolliseksi hänelle suodusta armosta ja laupeudesta, lakkaa vuodattamasta verta, rauhoittaa rahvasta ja ryhtyy neuvotteluihin komisaarien kanssa.

Chmielnicki otti vaieten vastaan hetmani-nuijan ja lipun, jonka viimemainitun hän heti käski levittää taaksensa. Sen nähdessään päästi rahvas sellaisen ilon ulvonnan, ettei hetken aikaan saattanut kuulla mitään.

Tyytyväisyys kuvastui hetmanin kasvoilla ja vähän odotettuaan hän virkkoi:

— Suuresta armosta, jonka hänen majesteettinsa kuningas on teidän kauttanne osoittanut minulle, suomalla minulle vallan sotajoukkojen yli ja antamalla minulle anteeksi edelliset rikokseni, kiitän nöyrästi. Olen aina sanonut, että kuningas on minun kanssani teitä, vilpillisiä herroja ja pikkukuninkaita vastaan. Parhaana todistuksena siitä on, että hän tässä lähettää minulle tyytyväisyytensä merkin siitä, että olen katkonut teidän kaulojanne. Niin tulen minä edeskinpäin niitä katkomaan, jollette kaikessa tottele minua ja kuningasta.

Viimeiset sanat Chmielnicki lausui ääntään korottaen ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin viha nyt olisi alkanut hänessä kiehua. Komisaarit jähmettyivät kuullessaan hänen vastauksensa odottamattoman käänteen. Kisiel sanoi:

— Kuningas käskee sinun, herra hetmani, lakata vuodattamasta verta ja ryhtyä meidän kanssamme neuvotteluihin.

— En minä vuodata verta, vaan Liettuan sotajoukko, vastasi hetmani jyrkästi, — sillä olen saanut tiedon, että Radziwill on minulta vallannut Mozyrin ja Turowin. Jos tämä tieto osoittautuu todeksi, niin olen minä totisesti saanut tarpeekseni teikäläisistä vangeista. Silloin käsken heti paikalla lyödä heiltä päät poikki. Neuvotteluihin minä en tällä kertaa ryhdy. Komisaarienhan on vaikea nyt alkaa tehtävänsä, sillä eihän sotajoukko ole koolla, täällä minun luonani on vain kourallinen päälliköitä, muut ovat talvimajoissa. Ilman heitä en voi alkaa. Sitäpaitsi on turhaa kauvemmin jutella täällä pakkasessa. Mikä teidän oli minulle ojennettava, sen te olette ojentaneet. Kaikki olette myöskin nähneet, että minä olen hetmani, jolla on kuninkaallinen valta. Tulkaa nyt minun luokseni juomaan ryyppy viinaa ja syömään päivällistä, sillä minun on nälkä.

Tämän sanottuaan lähti Chmielnicki palatsiinsa ja häntä seurasivat komisaarit ja päälliköt. Suureen keskimäiseen tupaan oli katettu pöytä, joka notkui saaliina ryöstettyä hopeaa, hopeaa, jonka joukossa vojevoda Kisiel ehkä olisi saattanut löytää omat viime vuonna Huszczassa ryöstetyt pöytähopeansa. Pöydälle oli pinottu sian- ja häränlihaa ja tatarilaista pilafia. Koko tupa lemusi hirssiviinalta, jota oli kaadettu hopeisiin kannuihin. Chmielnicki istuutui, asettaen oikealle puolelleen Kisielin ja vasemmalleen kastellaani Brzozowskin. Hän viittasi viinakannua kohti ja sanoi:

— Varsovassa kerrotaan, että minä juon verta, mutta pidän enemmän viinasta ja jätän veren koirille.

Päälliköt purskahtivat nauruun, niin että seinät tärisivät.

Ennen päivällistä tarjosi hetmani komisaareille jotakin esipalaa, jonka nämä ääneti nielaisivat, jotteivät, kuten Lembergin rajatuomari kirjoitti, härnäisi petoa. Kisielin kalpeilla kasvoilla helmeili runsas hiki.

Varsinainen ateria alkoi. Päälliköt ottivat käsin vadeista lihanpalasia. Kisielille ja Brzozowskille pani itse hetmani lautasille heidän annoksensa. Päivällisten alkupuoli kului hiljaisuudessa, sillä jokainen tyydytti nälkäänsä. Hiljaisuudesta kuului vain narskunaa ja kaluamista, kun vieraat pienensivät luita hampaissaan, tai juomien särpiminen. Silloin tällöin lausui joku sanasen, mutta se jäi vaille vastakaikua. Vasta kun Chmielnicki oli syönyt kylläkseen ja tyhjentänyt muutamia laseja hirssiviinaa, hän äkkiä kääntyi vojevodan puoleen ja kysyi:

— Kuka oli komentamassa teidän saattojoukkoanne?

Levottomuus kuvastui Kisielin kasvoilla.

— Skrzetuski, tunnettu ritari.

— Minä kyllä tunnen hänet, virkkoi Chmielnicki. — Mutta miksi hän ei tahtonut olla läsnä teidän ojentaessanne minulle lahjoja?

— Sentähden, ettei hän ollut komennettu meidän kunniavahdiksemme, vaan ainoastaan suojaksemme. Sellainen oli hänellä nimenomainen käsky.

— Kuka oli hänelle antanut sellaisen käskyn?

— Minä, vastasi vojevda, — sillä minä en katsonut sopivaksi, että rakuunat lahjoja ojennettaessa olisivat meidän ja teidän kintereillämme.

— Minulla oli aivan toinen luulo, sillä minä tiedän, että sillä soturilla on luja niska.

Nyt sekaantui keskusteluun Jaszewski.

— Me emme enään pelkää rakuunoita, sanoi hän. — Ljahit olivat kerran voimakkaita, mutta Pilawcen luona me tulimme huomaamaan, että he eivät enään ole samoja ljaheja, jotka kerran löivät turkkilaiset, tatarilaiset ja saksalaiset…

— He eivät ole Zamojskeja, Zolkiewskeja, Chodkiewiczejä, Chmieleckeja ja Koniecpolskeja, keskeytti Chmielnicki, — pelkureita ja jäniksiä, rautaan puettuja lapsia. He menehtyivät kauhusta heti kun näkivätkin meidät ja juoksivat pakoon, vaikkei tatareja aluksi ollut kuin kolme tuhatta…

Komisaarit vaikenivat, ruoka ja juoma kävivät heidän suussaan yhä katkeramman makuisiksi.

— Pyydän nöyrimmästi: syökää ja juokaa, sanoi Chmielnicki, — vaikka pelkään, että meidän yksinkertainen kasakkaruokamme ehkei tahdo mennä alas teidän herraskurkuistanne.

— Jos vain löytyy makeaa jälkiruokaa, niin ehkä käskemme tarjota sitä heille! huudahti Dziedziala.

Hillittömiksi käyneet päälliköt purskahtivat nauruun, mutta Chmielnicki katsoi heihin uhkaavasti ja niin kaikki jälleen vaikenivat.

Kisiel, joka oli ollut sairaana muutamia päiviä sitten, oli vaalea kuin palttina. Brzozowski taas oli niin punainen, että näytti siltä kuin veri olisi ollut purskahtamaisillaan esiin hänen kasvoistaan.

Vihdoin hän ei enään voinut pidättäytyä, vaan tiuskasi:

— Olemmeko me tulleet tänne päivällisille vaiko pilkattaviksi?

Siihen virkkoi Chmielnicki:

— Te olette tulleet neuvotteluihin, mutta samaan aikaan polttavat ja tappavat Liettuan sotajoukot. Ne ovat vieneet minulta Mozyrin ja Turowin ja jos se on totta, niin annan minä tässä teidän silmienne edessä katkaista kaulan neljältä sadalta vangilta.

Brzozowskin veri kiehui, mutta hän hillitsi itsensä. Vankien elämä riippui hetmanin tuulesta, yhdestä ainoasta silmäkulman rypistyksestä, siksi täytyi sietää kaikki, vieläpä hillitä hänen pahantuulisuutensa puhkeamista ja koettaa saattaa häntä lempeämmäksi ja järkiinsä — ad mitiorem et saniorem mentem.

Samassa lausui luonnoltaan lempeä ja arka karmeliittamunkki Lentowski hiljaisella äänellä:

— Ehkäpä armollinen Jumala vielä suo Liettuasta saapuneiden Turowia ja Mozyria koskevien uutisten muuttua.

Tuskin hän kuitenkaan oli lausunut nämä sanat, kun Czerkasin päällikkö, Fedor Wiesniak, kumartui eteenpäin ja heilautti nuijaansa iskeäkseen karmeliittamunkkia niskaan. Onneksi ei hän ulottunut maaliinsa, sillä heidän välillään istui neljä muuta aterioitsevaa. Sensijaan hän huusi:

— Pidä suusi kiinni, pappi, sinun asiasi ei ole nuhdella minua. Mene pihalle, kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan zaporogilaisia päällikköjä.

Toiset kiirehtivät pidättämään häntä, mutta kun eivät onnistuneet hillitsemään raivostunutta, heittivät he hänet suinpäin ulos tuvasta.

— Milloin haluat, herra hetmani, että komissiooni kokoontuisi? kysyi Kisiel, koettaen antaa keskustelulle toisen käänteen.

Onnettomuudeksi ei Chmielnickikään enään ollut selvänä ja antoi sentähden jyrkän, nopean vastauksen:

— Huomenna tehdään suoraa sekä asioista että ihmisistä. Nyt minä olen juovuksissa. Mitä te täällä lörpöttelette komissioonista ettekä anna minun syödä ja juoda. Minä olen jo kyllästynyt siihen asiaan. Nyt täytyy olla sota.

Ja samassa hän läjäytti nyrkillään pöytään, niin että lautaset ja kannut hypähtivät:

— Näinä neljänä viikkona käännän minä teidät ylösalaisin, kintut taivasta kohden, tallaan teidät jalkojeni alle sekä myyn riekaleet Turkin keisarille. Kuningas on kuninkaana sitä varten, että hän tuhoaisi aatelin, herttuat ja ruhtinaat. Jos ruhtinas tekee rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Jos kasakka tekee rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Te uhkaatte minua ruotsalaisilla, mutta eivät hekään minuun pysty! Tuhaj-bej on pesässään minun likeisyydessäni, veliseni Tuhaj-bej, ainoa haukka maailmassa, joka on valmis heti tekemään kaikki mitä minä tahdon.

Samassa Chmielnicki juopuneille ominaisella nopeudella muuttui vihanvimmaisesta niin hellämieliseksi, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja ääni värisi hänen muistellessaan Tuhaj-bejta.

— Te tahdotte, että minä nostaisin miekkani turkkilaisia ja tatarilaisia vastaan, mutta siitä ei tule mitään. Teitä vastaan minä hyvien ystävieni kanssa kyllä lähden. Olen jo lähettänyt kokonaisia rykmenttejä kasakoita ruokkimaan ratsuja. He olivat valmiit lähtemään sotaan ilman vankkureja ja tykkejäkin, sillä ne kaikkihan minä kyllä saan ljaheilta. Jos joku kasakoista ottaisi mukaansa vaunut, niin minä käskisin panna poikki hänen kaulansa, enkä minä itsekään ota vaunuja, vaan ainoastaan puusatulan ja säkin ja sillä lailla minä tulen aina Veikselille asti ja sanon siellä: pitäkää te suunne kiinni, ljahit. Jos te haukutte minua Veikselin takaa, niin löydän minä teidät sieltäkin. Minä olen saanut kylläkseni teidän hallituksestanne ja rakuunistanne. Te olette kirotuita käärmeitä, jotka elätte pelkässä valheessa.

Samassa hypähti hän paikaltaan, ryntäsi ylös penkiltä, tarttui kiinni tukkaansa, polki jalkaa maahan ja huusi, että sotaa täytyy jatkaa. Sillä hän on jo sitä varten saanut synninpäästön ja siunauksen eikä hän ollenkaan välitä komissiooneista ja komisaareista eikä suostu edes välirauhaan. Vihdoin hän huomasi komisaarien hämmästyksen ja älysi, että jos he nyt heti paikalla lähtevät tiehensä, niin alkaa sota talvella, siis vuodenaikana, jolloin kasakat eivät voi pitää puoliaan, koska he eivät silloin voi kaivautua maahan ja koska he pystyvät huonosti taistelemaan avonaisella kentällä. Hän rauhoittui siis hiukan ja istuutui uudelleen penkille. Hän laski päänsä rinnalle, tuki käsiään polvia vastaan ja hengitti läähättäen. Vihdoin hän jälleen sieppasi käteensä viinalasin.

— Hänen majesteettinsa kuninkaan terveydeksi! huudahti hän.

— Kunniaksi ja terveydeksi! säestivät päälliköt.

— No, sinä Kisiel, älä nyt pane mieleesi turhia äläkä pahastu siitä mitä minä tässä puhuin, sillä olen juovuksissa. Noita-akat ovat minulle sanoneet, että sotaa on käytävä, mutta ensimäisen ruohon kasvuun asti minä odotan ja tulkoon sitten vaikkapa komissioonikin, päästän sen alkajaisiksi vangit vapaiksi. Olen kuullut sinun olevan kipeän, niin että olkoon sinunkin terveydeksesi!

— Minä kiitän sinua, zaporogilaisten hetmani, lausui Kisiel.

— Sinä olet minun vieraani, minä muistan sen. Tämän sanottuaan Chmielnicki uudestaan heltyi ja, painaen kätensä vojevodan hartioita vastaan, vei hän isot punaiset kasvonsa lähelle hänen kalpeita, laihoja poskiansa.

Nyt rupesivat toisetkin päälliköt tuttavallisesti lähestymään komisaareja, pusertelemaan heidän käsiänsä, taputtelemaan heitä olkapäille. Hetmanin mukana he toistelivat:

— Ensi ruohoon asti.

Komisaarit olivat kuin piinapenkissä. Moukkien viinanlemulla kyllästytetty hengitys valui korkeasukuisen aateliston kasvoille, ylimysten, joille hikisten käsien puserrukset olivat yhtä sietämättömät kuin niiden omistajien ivallinen pilkka. Myöskin uhkauksia kuului kesken karkean sydämellisyyden ilmaisujen. Toiset huusivat vojevodalle: me tapamme ljahit, mutta sinä olet meidän miehiä! Toiset sanoivat: mitä te, herrat, oikeastaan tahdotte? Ennen te ruoskitte meitä ja nyt te rukoilette armoa. Menkää hirteen, senkin valkokourat! Atamani Wowk, entinen mylläri Nestewarista, kirkui: Minä olen surmannut ruhtinas Czetwertynskin, oman herrani… Antakaa meidän käsiimme Jarema! huusi, eteenpäin laahautuen, Jaszewski, ja me annamme teidän pitää henkenne!

Huoneessa kävi ilma pilaantuneeksi ja sietämättömän lämpimäksi. Pöytä, jolla virui liharuokien jätteitä, leivänpalasia, viina- ja simalätäkköjä, oli innoittavan näköinen. Lopuksi saapuivat noitanaiset, ennustajattaret, joiden kanssa hetmanin oli tapana juoda myöhään yöhön ja kuunnella heidän ennustuksiaan. Toiset heidän joukossansa olivat vanhoja, kyyristyneitä ja keltaisia, toiset nuoria ja voimakkaita. He ennustivat vahasta, vehnänjyvistä, tulesta, veden vaahdosta, pullon pohjasta tai ihmisen ihrasta. Yhtäkkiä alkoivat päälliköt ja nuorimmat noidat kisailla ja naureskella keskenään. Kisiel oli pyörtymäisillään.

— Kiitämme sinua, hetmani, kestityksestä ja jätämme hyvästi, sanoi hän heikolla äänellä.

— Minä tulen huomenna sinun luoksesi, Kisiel, päivälliselle, vastasi Chmielnicki, — mutta nyt menkää asuntoonne. Doniec kasakoineen saattaa teidät sinne, jottei rahvaan puolelta tapahtuisi mitään loukkausta.

Komisaarit kumarsivat ja lähtivät. Doniec kasakoineen odotti todella ulkona.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi Kisiel hiljaa, peittäen kasvot käsillään.

Saattue kulki vaieten komisaarien asuntoa kohti.

Mutta nyt kävi selville, että he eivät tulisikaan asumaan lähellä toisiaan. Chmielnicki oli tahallaan määrännyt heille majapaikat eri osissa kaupunkia, jotta he eivät aivan helposti voisi kokoontua neuvottelemaan.

Vaivaantunut ja uupunut vojevoda Kisiel, joka tuskin pysyi pystyssä, heittäytyi heti vuoteeseen eikä ennen aamua halunnut nähdä ketään. Aamulla käski hän kutsua luokseen Skrzetuskin.

— Mitä te olette tehnyt, hyvä herra? sanoi hän Skrzetuskille, — mitä te olette tehnyt? Te olitte vähällä syöstä turmioon sekä oman henkenne että meidän henkemme.

— Herra vojevoda, olen syypää, vastasi ritari, — mutta minut valtasi äkillinen mielenhäiriö ja minä olisin sata kertaa mieluummin kuollut kuin katsellut sellaista menoa.

— Chmielnicki tunsi itseään loukattavan. Vaivoin sain selitetyksi menettelynne ja raivostuneen pedon leppymään. Hän tulee kuitenkin tänään tänne ja kysyy varmaan teitä. Sanokaa hänelle silloin, että minä olin käskenyt teidän komentaa pois sotamiehet.

— Tästä päivästä alkaen saa Bryszowski ottaa käsiinsä komennon, sillä hän on paremmissa voimissa.

— Se onkin hyvä. Te olette liian itsepintainen tällaista aikaa varten. En moiti teitä muuta kuin varomattomuudesta, te olette nuori ettekä jaksa kestää tuskaa.

— Tuskaan minä olen tottunut, herra vojevoda, mutta häpeää en jaksa kestää.

Kisiel sähähti hiljaa aivan kuin sairas, jonka kipeään kohtaan kosketaan, mutta sitten hän surumielisesti alistuen hymähti ja virkkoi:

— Jokapäiväistä leipää ovat minulle jo tuollaiset sanat. Ennen nielin ne katkerin kyynelin, nyt ei minulla enään ole kyyneliäkään.

Skrzetuskin kävi sääli vanhusta marttyrikasvoineen, joka viime päivinä oli elänyt kaksinkertaisessa sekä sielun että ruumiin kärsimyksessä.

— Herra vojevoda, virkkoi hän, — Jumala on todistajani: mielessäni ajattelin vain näitä kauheita aikoja, jolloin senaattorien ja kruunun arvohenkilöiden täytyy kumarrella roskaväkeä, roskaväkeä, joka ainoana palkkana käytöksestään ansaitsisi paalun.

— Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette nuori ja rehellinen ja minä tiedän, ettette tarkoittanut pahaa. Mutta saman mitä te sanotte, sanoo myöskin teidän ruhtinaanne ja hänen mukanaan sotaväki, aatelisto, valtiopäivät, puoli valtakuntaa. Ja koko heidän ylenkatseensa ja vihansa taakka lankeaa minun hartioilleni.

— Jokainen palvelee isänmaataan ymmärryksensä mukaan. Tuomitkoon Jumala meidän tarkoituksemme. Mitä taas tulee ruhtinas Jeremiin, niin palvelee hän isänmaataan sekä hengellään että omaisuudellaan.

— Ja kunnia häntä ympäröi ja sen paisteessa hän käy kuin auringossa, vastasi vojevoda. — Mutta mikä on minun osani? Oi, oikein te sanotte: Jumala tuomitsee meidän tarkoituksemme. Suokoon Hän edes haudan levon niille, jotka elämässä ovat kärsineet yli voimiensa.

Skrzetuski vaikeni ja Kisiel nosti mykässä rukouksessa silmänsä taivasta kohti. Hetken perästä hän sanoi:

— Minä olen rusiini, verta heidän verestään ja lihaa heidän lihastaan. Swiatoldista polveutuvien ruhtinaiden haudat ovat tässä maassa, siksi minä sitä rakastan, rakastan maata ja rakastan kansaa, jota se ravitsee rinnoillaan. Minä olen nähnyt harjoitettavan vääryyttä molemmin puolin, minä olen nähnyt zaporogilaismaan villin omavaltaisuuden, mutta myöskin sietämättömän kopeuden niiden puolelta, jotka tahtoivat orjuuttaa tämän sotaisen kansan. Mitä oli minun siis tehtävä, minun, rusiinin ja samalla Puolan valtakunnan uskollisen pojan ja senaattorin? Minä liityin niihin, jotka sanoivat: pax vobiscum, rauha olkoon teidän kanssanne. Sillä niin käskivät minussa veri ja sydän. Samaa mieltä oli myöskin kuningas vainaja, meidän isämme, samaa mieltä kansleri, primas ja monet muut. Minähän näin, että jos kummallakin puolella vallitsee eripuraisuus ja viha, niin siitä seuraa turmio. Koko elämäni iän, viimeiseen hengenvetoon asti olen koettanut tehdä työtä sovinnon aikaansaamiseksi ja kun sitten veri jo vuosi, ajattelin itsekseni: minä rupean sovinnon enkeliksi! Minä lähdin liikkeelle, tein työtä ja teen työtä vieläkin, vaikkakin tuskassa ja vaivassa, häpeässä ja mitä kauheimmassa epäilyksessä. Laupias Jumala, en todella tiedä, tuliko teidän ruhtinaanne miekkoineen liian aikaiseen, vaiko minä öljypuunoksineni liian myöhään. Sen vain tiedän, että työni nyt katkeaa, ettei minulla enään riitä voimia. Turhaan lyön muuria vastaan harmaata päätäni. Laskeutuessani hautaan näen edessäni vain pimeyttä ja tuhoa, oi suuri Jumala, yleistä tuhoa!

— Jumala voi lähettää pelastuksen.

— Oi, kunpa Hän lähettäisikin, lähettäisi ennen kuolemaani valonsäteen, ettei minun tarvitsisi kuolla epätoivossa. Joka tapauksessa kiitän Häntä, kiitän kaikista tuskista, kiitän rististä, jota olen kantanut elämäni ajan, kiitän siitä, että rahvas vaatii minun päätäni ja siitä, että minua valtiopäivillä kutsutaan kavaltajaksi, kiitän siitä että omaisuuteni on ryöstetty, kiitän häpeästä, jossa elän, kaikesta siitä karvaasta palkinnosta, jonka olen saanut osakseni molemmilta puolin.

Tämän sanottuaan ojensi vojevoda laihat kätensä taivasta kohden ja kaksi suurta kyyneltä, ehkäpä todella viimeiset hänen elämässään, valui hänen silmistään.

Skrzetuski ei enään voinut pidättäytyä. Hän heittäytyi polvilleen vojevodan eteen, tarttui hänen käteensä ja lausui suuren liikutuksen keskeyttämällä äänellä:

— Minä olen sotilas ja käyn toista tietä, mutta minä annan kunnian ansiolle ja kärsimyksille.

Ja sen sanottuaan painoi aatelismies ja ritari Wisniowieckin lippukunnasta huulilleen sen rusiinin käden, jota hän muutama kuukausi sitten yhdessä muiden kanssa oli nimittänyt petturiksi.

Kisiel laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle.

— Poikani, sanoi hän hiljaa, — lohduttakoon, johtakoon ja siunatkoon sinua Jumala, niinkuin minä sinua nyt siunaan.

Neuvottelujen virheellinen kehä alkoi vielä samana päivänä. Chmielnicki saapui sangen myöhään päivällisille vojevodan luo ja mitä huonoimmalla tuulella. Hän totesi seuraavan asian: hän oli eilen puhunut välirauhasta ja helluntain aikaan asetettavasta komissioonista sekä vankien vapauttamisesta sitä ennen — ja tämän kaiken hän oli puhunut juovuksissa ja nyt hän huomaa, että häntä on tahdottu vetää nenästä. Kisiel lepytteli häntä jälleen, rauhoitteli, selitteli ja todisteli, mutta Lembergin rajatuomarin sanojen mukaan oli tämä kaikki surdo tyranno fabula dicta, mykälle tyrannille kerrottu satu — hetmani alkoi käyttäytyä niin raa'asti, että komisaarit suorastaan ikävöivät eilistä Chmielnickiä. Hän löi herra Pozowskia nuijalla sentähden, ettei tämä tullut tilaisuuteen aikoinaan, mutta Pozowski oli vaarallisesti sairaana, miltei lähellä kuolemaa.

Vojevodan kohteliaisuus, kehoitukset ja vakuutukset eivät auttaneet. Vasta kun hetmani oli viinasta ja Huszczan erinomaisesta simasta saanut pienen humalan, tuli hän paremmalle tuulelle. Silloin hän ei kuitenkaan enään tahtonut kuulla puhuttavankaan valtiollisista asioista, hän sanoi vain: kun on juomisen aika, niin juodaan ja asiat ja niiden suorittamiset jätetään huomiseksi. Jollei taas, niin lähden matkoihini. Kello kolme yöllä hän itsepäisesti alkoi vaatia, että hänet päästettäisiin vojevodan makuuhuoneeseen, mutta tämä vastusteli sitä kaikenlaisilla tekosyillä, sillä hän oli tahallaan sulkenut sinne Skrzetuskin. Hän pelkäsi nimittäin, että tämä taipumaton sotilas kohdatessaan Chmielnickin voisi saada aikaan jonkin itselleen tuhoisan kohtauksen.

Mutta Chmielnicki pysyi itsepäisesti vaatimuksessaan ja meni huoneeseen eikä Kisielin auttanut muuta kuin seurata häntä. Suuri oli vojevodan hämmästys, kun hetmani nähdessään ritarin nyökäytti päätään ja huudahti:

— Skrzetuski, mikset sinä ole juomassa meidän kanssamme?

Samassa hän ystävällisesti ojensi hänelle kätensä.

— Siksi että olen sairas, vastasi Skrzetuski kumartaen.

— Sinä ratsastit eilen tiehesi. Minulla ei ollut ensinkään hauskaa ilman sinua.

— Hän oli saanut sellaisen käskyn, huomautti Kisiel.

— Älä sinä puhu minulle pötyä, vojevoda. Kyllä minä hänet tunnen ja tiedän, että hän ei tahtonut katsella, kuinka te osoititte minulle kunnioitusta. Oi, hän on sellainen lintu! Mutta rangaistuksen, mitä joku muu ei olisi välttänyt, hän välttää, sillä minä rakastan häntä, hän on minun sydämellinen ystäväni.

Kisielin silmät olivat pystyssä hämmästyksestä, hetmani kääntyi yhtäkkiä Skrzetuskin puoleen, sanoen:

— Tiedätkö miksi sinusta pidän? Skrzetuski pudisti päätään.

— Luulet kai siksi, että katkaisit köyteni siellä Omelnikin takana, silloin kun minä olin vähäpätöinen mies ja kun minua ajettiin takaa kuin petoa. Ei, en siksi. Minä annoin sinulle silloin sormuksen, jossa oli tomua Kristuksen haudasta, mutta sinä, sarvipää sielu, et näyttänyt minulle sormusta, kun jouduit minun käsiini — no niin, minä päästin sinut menemään ilmankin, eikä siitä sen enempää. Syy siihen että nyt pidän sinusta ei ole se, vaan sinä olet tehnyt minulle erään palveluksen, jonka takia olet sydämeni ystävä ja josta olen sinulle kiitollinen.

Skrzetuski katsahti hämmästyneenä Chmielnickiin.

— Näetkö kuinka he ovat ihmeissään, sanoi hetmani ikäänkuin jollekin neljännelle henkilölle. — Minä johdatan muistoosi mitä minulle kerrottiin Czehrynissä, kun Bazawlukista tulin sinne Tuhaj-bejn kanssa. Tiedustelin siellä kaikkialla vihamiestäni Czaplinskia enkä löytänyt häntä. Silloin minulle kerrottiin mitä sinä meidän ensimäisen tapaamisemme jälkeen olit hänelle tehnyt, että nimittäin olit käynyt häntä kiinni kalloon ja housuihin ja iskenyt itse miehellä auki oven sekä lyönyt hänet veriin kuin koiran — häh?

— Sen todella tein, sanoi Skrzetuski.

— Oi, mainiosti teitkin, oikein menettelit. No, kyllä minä vielä saan hänet käsiini, muuten ei sopimuksista ja komissiooneista tule mitään. Kyllä minä hänet vielä saan käsiini ja leikittelen hänen kanssaan omalla erikoisella tavallani. Mutta annoit sinäkin hänelle pippuria!

Sen sanottuaan kääntyi hetmani Kisielin puoleen ja alkoi uudelleen kertoa.

— Tuo otti häntä kiinni kallosta ja roimahousuista, nosti hänet ilmaan kuin ketunpojan, löi hänellä oven auki ja heitti kadulle.

Samassa alkoi hetmani nauraa niin että kuului viereiseen huoneeseen asti.

— Herra vojevoda, käske tarjota simaa, minun täytyy juoda tuon ritarin, ystäväni, terveydeksi.

Kisiel raoitti ovea ja kutsui palvelijapoikaa, joka heti toi kolme tuoppia huszczalaista olutta.

Chmielnicki laski nyt pilaa vojevodan ja Skrzetuskin kanssa, joi niin että tukka höyrysi ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti. Suuri mielihyvä valtasi hänet ja kääntyen Skrzetuskin puoleen hän huudahti:

— Pyydä minulta mitä tahdot!

Puna kohosi Skrzetuskin kalpeille kasvoille. Oli hetken hiljaisuus.

— Älä pelkää, sanoi Chmielnicki, — minun sanani ei ole savua. Pyydä mitä tahdot, kun et vain pyydä sellaisia asioita, jotka ovat Kisielin omia.

Chmielnicki oli juopuneenakin aina oma itsensä.

— Koska minulla on lupa käyttää hyväkseni sitä suopeutta, jota tunnet minua kohtaan, herra hetmani, niin pyydän sinulta oikeutta. Eräs sinun päälliköistäsi on tehnyt minulle vääryyttä…

— Pää poikki häneltä! sanoi Chmielnicki, katkaisten Skrzetuskin puheen.

— Siitä ei ole kysymys, vaan käske hänen antautua kaksintaisteluun kanssani.

— Pää häneltä poikki! toisti hetmani. — Kuka hän sitten on?

— Bohun.

Chmielnicki alkoi räpytellä silmiään, sitten hän iski nyrkin otsaansa.

— Bohunko? sanoi hän. — Bohunhan on surmattu. Kuningas kirjoitti minulle, että hän on saanut surmansa kaksintaistelussa.

Skrzetuski kävi ymmälle: Zagloba oli puhunut totta.

— Mutta mitä Bohun on sinulle tehnyt? kysyi Chmielnicki.

Vielä voimakkaampana nousi puna Skrzetuskin kasvoille. Hän pelkäsi puhua ruhtinattaresta puolijuopuneen hetmanin läsnäollessa. Hän pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi kuulla herjaavia sanoja Chmielnickin huulilta. Kisiel pelasti hänet pulasta.

— Se on vakava asia, sanoi hän, — kastellaani Brzozowski on siitä minulle kertonut. Bohun on, herra hetmani, ryöstänyt tältä kavaljeerilta morsiamen ja piiloittanut hänet jonnekin.

— Etsi hänet siis, sanoi Chmielnicki.

— Minä olen jo hakenut Dniesterin varrelta, sillä sinne hän kuuluu piiloittaneen ruhtinattaren, mutta en ole löytänyt. Olen kuitenkin saanut kuulla, että Bohunilla oli aikomus viedä ruhtinatar Kiovaan, ja että hän itsekin pyrki sinne vihittäväksi. Anna minulle, herra hetmani, oikeus lähteä Kiovaan hakemaan morsiantani sieltä. Muuta en pyydä.

— Sinä olet minun ystäväni, sinä olet antanut Czaplinskia selkään. Minä en anna sinulle ainoastaan oikeutta kulkea häntä hakemassa kaikkialla missä vain tahdot, vaan annan myöskin käskyn, että sen, jonka luona neito on, täytyy luovuttaa hänet sinun käsiisi. Turvanuijan minä annan sinulle matkaa varten ja kirjeen metropoliitalle, että morsiantasi haettaisiin luostareista nunnien joukosta. Minun sanani ei ole savua.

Sen sanottuaan hän raoitti ovea ja kutsui Wychowskin kirjoittamaan käskyä ja kirjettä. Czarnotan täytyi, vaikka jo oli kello neljä yöllä, lähteä hakemaan sinettiä. Dziedziala toi turvanuijan ja Doniec sai käskyn kahdensadan ratsun suojassa saattaa Skrzetuski Kiovaan sekä sieltä edelleen aina puolalaisten etuvartioiden luo.

Seuraavana päivänä jätti Skrzetuski Perejaslawin.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Jos herra Zagloban oli ikävä Zbarazissa, niin ei ollut vähemmän ikävä Wolodyjowskinkaan, joka aina kaipasi sotaa ja seikkailuja. Silloin tällöin lähti kyllä Zbarazista lippukuntia ajamaan takaa mellastajajoukkoja, jotka polttivat ja murhasivat Zbruczin varrella, mutta se oli vain sissisotaa, etupäässä tiedustelua, joka talven ja pakkasten vallitessa kävi sangen vaivaloiseksi eikä tuottanut mainettakaan. Tämän tähden vaati herra Michal joka päivä, että Zaglobaa lähtisi auttamaan Skrzetuskia, josta ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään.

— Varmaan hän siellä on joutunut joihinkin vaarallisiin seikkailuihin, ehkäpä jo on menettänyt henkensäkin. Meidän täytyy välttämättä lähteä liikkeelle, vaikkapa menettäisimme henkemme yhdessä hänen kanssaan.

Herra Zagloba ei pannut juuri nimeksikään vastaan, sillä täällä Zbarazissa hän, kuten hän väitti, ihan mädäntyy siihen paikkaan ja ihmettelee, ettei hänen päässään jo kasva sieniä. Kuitenkin hän viivytteli lähtöä siinä toivossa, että Skrzetuskilta minä hetkenä hyvänsä voi tulla viestejä.

— Miehuullinen hän on ja myöskin varovainen, vastasi hän Wolodyjowskin kehoituksiin. — Odottakaamme vielä pari päivää, sillä pian häneltä voi tulla kirje ja silloin käy koko meidän retkemme tarpeettomaksi.

Herra Wolodyjowski myönsi tämän todistelun oikeaksi ja varusti itselleen kärsivällisyyttä, vaikka odotuksen aika hänelle kävikin yhä sietämättömämmäksi. Joulukuun lopulla tekivät pakkaset lopun ryöstöretkistäkin. Ympäristö kävi rauhalliseksi. Ainoana huvina yksitoikkoisuudessa olivat nyt julkiset ilmoitukset, joita usein kiinnitettiin Zbarazin harmaihin muureihin.

Keskustelun aiheen muodostivat kruunaus, valtiopäivät ja kysymys siitä, annetaanko ruhtinas Jeremille hetmanin nuija, joka kuului hänelle ennen kaikkia muita sotilaita. Harmiteltiin niitä, jotka väittivät, että keskusteluissa Chmielnickin kanssa vain Kisiel voi saada aikaan suotuisan käänteen. Wolodyjowski taisteli tästä syystä muutaman kaksintaistelunkin ja herra Zagloba suoritti muutamia niin perinpohjaisia juominkeja, että oli syytä pelätä hänen hukkuvan juopottelemiseen. Hän ei ollut mukana ainoastaan upseerien ja aatelisten pidoissa, vaan meni häikäilemättä myöskin porvarien ristiäisiin ja häihin ja kiitteli heidän simaansa, josta: juomasta Zbaraz olikin kuuluisa.

Wolodyjowski nuhteli häntä, sanoen, ettei aatelismiehen sovi tuttavallisesti seurustella alempisäätyisten kanssa, koska se vähentää kunnioitusta koko säätyä kohtaan. Zagloba vain vastasi, että kaikkeen ovat vikapäänä lait, jotka sallivat porvarissäädyn kasvaa ulkonaisessa komeudessa ja kohota varallisuuteen, jonka tuli kuulua vain aatelistolle. Hän ennusti, että ylellisyyttä edistävistä etuoikeuksista alempiarvoisten ihmisten hyväksi ei voi koitua mitään onnea ja jatkoi entistä elämäänsä. Vaikea olikin häntä siitä moittia keskellä synkkiä talvipäiviä, keskellä epävarmuutta, yksitoikkoisuutta ja odotuksen harmautta.

Verkalleen alkoi kuitenkin ruhtinaallisia lippukuntia yhä lukuisammin kokoontua Zbaraziin, minkä johdosta arveltiin sodan keväällä alkavan. Elämä vilkastut hiukkasen. Muiden muassa saapui Skrzetuskin husaarilippukunnan mukana Zbaraziin herra Podbipienta. Hän toi tiedon, että ruhtinas oli hovissa joutunut epäsuosioon sekä että Kiovan vojevoda Janusz Tyszkiewicz oli kuollut ja että yleisen mielipiteen mukaan hänen seuraajakseen oli tuleva Kisiel. Niinikään hän kertoi herra Laszczin Krakovassa sairastuneen ankaraan tautiin. Mitä sotaan tulee, oli herra Podbipienta itse ruhtinaalta kuullut, että se tuskin tulee kysymykseen, koska komisaarit jo olivat lähteneet matkalle, mukanaan ohjeet, että kasakoille on tehtävä kaikki mahdolliset myönnytykset. Tämän herra Podbipientan tiedon ottivat Wisniowieckin upseerit vastaan suuttumuksella ja herra Zagloba ehdotti, että siihen oli pantava vastalause ja muodostettava konfederatsioni, koska, kuten hän sanoi, hän ei tahtonut antaa työnsä Konstantinowin luona mennä hukkaan.

Näitä uutisia seuloessa ja epävarmuuden yhä vallitessa kului koko helmikuu. Maaliskuu läheni jo puoliväliään, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.

Wolodyjowski alkoi yhä pontevammin vaatia, että lähdettäisiin matkaan.

— Meidän täytyy tästä jo vähitellen alkaa hakea Skrzetuskia eikä enään ruhtinatarta, sanoi hän.

Osottautui kuitenkin, että herra Zagloba oli ollut oikeassa lykätessään lähtöpäivää tuonnemmaksi, sillä maaliskuun lopulla saapui kasakka Zachar, tuoden Wolodyjowskille kirjeen Kiovasta. Herra Michal kutsui heti luokseen Zagloban ja kun he lähetin kanssa olivat sulkeutuneet eri huoneeseen, mursi hän sinetin ja luki.

"Dniesterin varsilta aina Jahorlikiin asti en ole löytänyt mitään jälkiä. Otaksuen, että hän varmaan on piiloitettuna Kiovassa, liityin komisaareihin, joiden kanssa lähdin Perejaslawiin. Saatuani siellä vasten kaikkea luuloa Chmielnickiltä luvan, saavuin Kiovaan ja olen etsinyt kaikkialta, jossa työssä minua auttaa metropoliitta. Paljon täällä on meikäläisiä piilossa porvarien luona ja luostareissa. Mutta roskaväkeä peläten eivät he anna itsestään mitään tietoa, jonka tähden etsintä on vaikea. Jumala on johtanut minua eikä ainoastaan suojellut, vaan vieläpä saattanut Chmielnickinkin minulle suopeaksi. Sentähden toivon, että Hän auttaa ja armahtaa minua edelleenkin. Kirkkoherra Muchowieckiltä pyydän juhlallista messua, jonka aikana tekin rukoilkaa minun tarkoitusteni puolesta.

Skrzetuski."

— Jumalan kaikkivaltiaan kiitos! huudahti Wolodyjowski.

— Siellä on vielä jälkikirjoitus, virkkoi Zagloba, kurkistaen herra Michalin olkapään yli.

— Aivan oikein, sanoi pikku ritari ja luki edelleen.

"Tämän kirjeen tuoja, Mirhorodin tupakunnan esauli on rehellisesti pitänyt minusta huolta ollessani vankeudessa Siczissä ja nyt Kiovassa käydessäni on hän minua auttanut. Henkensä uhalla hän on ottanut tuodakseen teille tämän kirjeen. Pidä huolta, Michal, ettei häneltä mitään puutu."

— Kas kunnon kasakkaa, kas että on edes yksi sellainen! sanoi Zagloba, antaen Zacharille kättä.

Tämä painoi toverillisesti herra Zagloban kättä. — Voit olla varma palkinnosta, huomautti pikku ritari.

— Hän on miesten mies, vastasi kasakka. — Minä pidän hänestä enkä ole tullut tänne rahan tähden.

— Eikä sinulta, huomaan minä, myöskään ole puuttunut rohkeutta, moni aatelismies olisi sellaisesta rohkeudesta ylpeä, sanoi Zagloba. — Ei näy teidän joukossanne olevan pelkkiä petoja, ei pelkkiä petoja. Mutta mitäs niistä. Herra Skrzetuski on siis Kiovassa?

— Kyllä.

— Ja turvassa, sillä siellä, kuulemma, mellastaa roskaväki.

— Hän asuu kasakkapäällikkö Doniecin luona. Häntä ei kukaan ahdista, sillä meidän isämme Chmielnicki on käskenyt Doniecin kuoleman uhalla vartioida häntä kuin silmäteräänsä.

— Oikeita ihmeitäpä tapahtuu. Mistä Chmielnicki on saanut sellaisen rakkauden Skrzetuskiin?

— Hän on jo kauvan pitänyt hänestä.

— Sanoiko herra Skrzetuski sinulle, mitä hän hakee Kiovasta?

— Kuinka ei olisi sanonut, kun hän tietää, että minä olen hänen ystävänsä. Minä olen hakenut hänen kanssaan yhdessä ja myöskin erikseen. Täytyihän hänen silloin sanoa minulle mitä minun on haettava.

— Ette ole tähän asti löytäneet?

— Emme. Ne puolalaiset, jotka vielä oleskelevat Kiovassa, piileilevät. Toinen ei tiedä toisestaan, niin että siellä on vaikea löytää. Te olette kuulleet, että roskaväki siellä murhaa, mutta minä olen sen omin silmin nähnyt. Siellä ei murhata ainoastaan ljaheja, vaan myöskin niitä, jotka heitä suojelevat luonaan, vieläpä munkkeja ja nunniakin. Hyvän Nikolain luostarissa oli nunnien luona kaksitoista ljahitarta. Kammiossa heidät yhdessä nunnien kanssa tukahutettiin savuun ja melkein joka toinen päivä kuuluu kaduilta huutoa, kun ihmisiä otetaan kiinni ja viedään Dnieper-jokeen. Oi, kuinka monta sinne onkaan upotettu!

— Ehkäpä ruhtinatarkin jo on murhattu?

— Ehkäpä hänkin…

— Eipäs, keskeytti Wolodyjowski. — Jos Bohun jo on tuonut hänet sinne, niin hän varmaan on toimittanut hänet turvaan.

— Missä nyt on turvallisempaa kuin luostarissa, mutta sieltäkin heidät löydetään.

— Uh, sanoi Zagloba. — Luuletteko siis, Zachar, että hän on saattanut saada surmansa?

— En tiedä.

— Nähtävästi Skrzetuski kuitenkin on hyvällä mielellä, sanoi Zagloba. — Jumala on häntä koetellut, mutta lohduttaa häntä myöskin. Onko siitä kauvankin, kun lähditte Kiovasta, Zachar?

— Ah, kauvanhan siitä on. Minä lähdin silloin, kun komisaarit palasivat Kiovan ohi. Oli paljon ljaheja, jotka tahtoivat paeta heidän kanssansa ja ne raukat pakenivatkin minkä suinkin voivat hankia ja metsäteitä pitkin Bialogrodekiin, mutta kasakat ajoivat heitä takaa ja tappoivat. Paljon heitä pääsi pakoon, paljon tapettiin. Mutta muutamat osti herra Kisiel vapaiksi kaikilla rahoilla, mitä hänellä oli muassaan.

— Senkin koiranheimolaiset! Te kuljitte siis komisaarien kanssa?

— Niin, aina Huszczaan asti ja sieltä Ostrogiin. Siitä kuljin yksinäni.

— Oletteko Skrzetuskin kanssa vanhojakin tuttuja?

— Siczissä minä tulin tuntemaan hänet ja hoidin häntä, kun hän oli haavoitettuna. Siinä rupesin pitämään hänestä kuin omasta lapsestani. Minä olen vanha eikä minulla ole ketään, jota rakastaisin.

Zagloba kutsui palvelijapojan ja käski hänen tuoda pöytään simaa ja lihaa. Sitten istuttiin illalliselle. Zachar söi mielihyvällä, sillä hän oli nälkäinen ja väsynyt. Sitten hän ahnaasti upotti harmaat viiksensä tummaan juomaan, ryyppäsi, maistoi ja sanoi:

— Mainiota simaa.

— Parempaa kuin veri, jota te juotte, sanoi Zagloba. — Mutta minäpä uskon, että te, joka olette kunnon mies ja pidätte herra Skrzetuskista, ette enään palaakaan kapinallisten luo, vaan jäätte tänne meidän joukkoomme. Täällä teidän tulee olemaan hyvä.

Zachar nosti päätään.

— Minä olen antanut kirjeen ja lähden. Minä olen kasakka ja minun tulee veljeillä kasakoitten eikä ljahien kanssa.

— Tuletteko taistelemaan meitä vastaan?

— Kyllä. Minä olen Siczin kasakka. Me olemme valinneet isä Chmielnickin hetmaniksi ja nyt on kuningas lähettänyt hänelle nuijan ja lipun.

— Siinä nyt näette, herra Michal, sanoi Zagloba, — enkös minä sanonut, että täytyy panna vastalause.

— Mistä kasakkayhdyskunnasta te olette?

— Mirhorodin, mutta sitä ei enään ole olemassa.

— Mitenkä sen sitten on käynyt?

— Herra Czarnieckin husaarit tuhosivat sen Keltaisen Veden luona. Minä ja ne jotka säilyivät, olemme nyt Doniecin komennossa. Herra Czarniecki on oivallinen sotilas, hän on meillä vankina. Häntä pyysivät komisaarit vapaaksi.

— Meilläkin on teikäläisiä vankeja.

— Niin varmaan onkin. Kiovassa sanottiin, että paras kasakka on ljahien vankina, vaikka toiset väittivät hänen saaneen surmansa.

— Kuka hän sitten on?

— Oi, kuuluisa atamani Bohun.

— Bohun on surmattu kaksintaistelussa.

— Kuka hänet surmasi?

— Tuo kavaljeeri tuossa, vastasi Zagloba, osottaen Wolodyjowskia.

Zachar tyhjensi parhaillaan toista neljännestä simaa, mutta kun hän tämän kuuli, jäivät hänen silmänsä tuijottamaan ja kasvot kävivät punaisiksi. Vihdoin pärskähti sima hänen sieraimistaan ja hän purskahti nauruun. —

— Tuo ritariko tuossa on tappanut Bohunin? kysyi hän ja nauroi niin, että meni kaksin kerroin.

— Mitä hittoa tämä on? huudahti kulmiaan rypistäen Wolodyjowski. — Tuo lähetti ottaa itselleen totisesti liian suuria vapauksia.

— Älkää suuttuko, herra Michal, keskeytti Zagloba. — Hän on nähtävästi kunnon mies, mutta kasakkana hän ei ymmärrä politiikkaa. Toiselta puolen on teille tietysti sitä suurempi kunnia, että eläessänne olette suorittanut niin suuria tekoja, vaikka olettekin noin heikon näköinen. Teillä on mitätön ruumis, mutta suuri sielu. Muistatteko kuinka minäkin tuijotin teihin taistelun jälkeen, vaikka olin nähnyt taistelunne omin silmin. Sillä minä en mitenkään tahtonut uskoa, että te olette sellainen mato.

— Jättäkää minut rauhaan, ärähti Wolodyjowski.

— Enhän minä ole teidän isänne, älkää siis minuun suuttuko, mutta sen sanon, että mielelläni omistaisin sellaisen pojan ja jos tahdotte, niin julistan teidät ottopojakseni ja testamenttaan teille koko omaisuuteni. Ei ole häpeä olla suuri, vaikka omistaa pienen ruumiin. Ei ruhtinaskaan ole teitä paljon isompi, mutta silti ei Aleksanteri Makedonialainen olisi kelvollinen edes hänen asepojakseen.

— Se mikä minua suututtaa, sanoi jo hiukan leppyneenä Wolodyjowski on, että Skrzetuskilla tuosta kirjeestä päättäen ei ole ollut menestystä. Kiitän Jumalaa, ettei hän siellä Dniesterin varrella ole menettänyt päätään. Ruhtinatarta hän kuitenkaan ei ole löytänyt ja kuka takaa, että hän löytää hänet.

— Se on totta, mutta kun Jumala meidän kättemme kautta on vapauttanut hänet Bohunista, johdattanut häntä niin monista vaaroista ja pauloista ja kun Hän on liikuttanut Chmielnickin kivettyneen sydämen ihmeelliseen myötätuntoon häntä kohtaan, niin eihän tämä ole voinut tapahtua vain sitä varten, että Skrzetuski tuskasta ja kaihosta laihtuisi luurangoksi. Jollette, herra Michal, tässä kaikessa näe Kaitselmuksen kättä, niin on teillä tylsempi järki kuin sapeli, vaikka tietysti muuten onkin kohtuudenmukaista, ettei ihminen yhtaikaa omista kaikkia hyveitä.

— Sen minä ainakin huomaan, virkkoi viiksiään väännellen Wolodyjowski, — ettei meillä ole siellä mitään tekemistä ja että meidän pitää istua täällä kunnes aivan nahistumme.

— Pikemmin minä nahistun kuin te, sillä minä olen vanha ja tiedättehän, että vanhuuttaan nauriskin nahistuu ja silava eltaantuu. Kiittäkäämme pikemmin Jumalaa siitä, että hän lupaa kaikille meidän vastuksillemme onnellisen lopun. Vähänkös minäkin olen nähnyt vaivaa ruhtinattaresta, enemmän totta tosiaan kuin te ja tuskin vähemmän kuin Skrzetuski. Sillä se neito on kuin oma tyttäreni ja tuskin voisin omaista rakastaa niin suuresti. Sanotaan, että me olemme toistemme näköisetkin niinkuin kaksi marjaa. Mutta rakastaisin minä häntä muutenkin ettekä te minua näe iloisena ettekä tyytyväisenä ennenkuin saan varmuuden, että tyttö raukan kova kohtalo pian loppuu. Huomisesta lähtien rupean sepittämään häärunoa. Minä kirjoitan näet sangen kauniita säkeitä, vaikka viime aikoina olen Marsin takia hiukan laiminlyönyt Apollon.

— Kannattaako täällä nyt Marsista edes puhuakaan, virkkoi Wolodyjowski. — Piru vieköön Kisielin, senkin petturin, kaikki komisaarit ja heidän sopimuksensa. Kevääksi he tekevät rauhan, se on yhtä varma kuin että kaksi ja kaksi on neljä. Herra Podbipienta, joka on tavannut ruhtinaan, sanoo samaa.

— Herra Podbipienta tietää valtiollisista asioista yhtä vähän kuin pukki pippurista. Ollessaan ruhtinaan hovissa välitti hän eräästä tyttö-mokomasta enemmän kuin kaikesta muusta ja kierteli häntä kuin koira peltokanaa. Suokoon Jumala, että joku muu ampuisi häneltä peltokanan. Mutta vähät niistä. En kiellä, että Kisiel on petturi, sen tietää koko valtakunta, mutta sopimuksen aikaansaamisesta on vielä liian aikaista ruveta ennustelemaan.

Zagloba kääntyi kasakan puoleen.

— Vai mitä siellä teidän keskuudessanne sanotaan, Zachar, tuleeko rauha vaiko sota?

— Ensi ruohoon asti on rauha, mutta keväällä olemme surman suussa, joko me tai ljahit.

— Olkaa huoleti, herra Michal, minäkin olen kuullut, että rahvas kaikkialla aseistautuu.

— Tulee sellainen sota, ettei sellaista ole ollut, sanoi Zachar. — Meillä kerrotaan, että Turkin sulttaani ja khani kaikkine ordineen liittyvät meihin, ja meidän ystävämme Tuhaj-bej on aivan läheisyydessä leirillä eikä ole ensinkään lähtenyt kotiin.

— Ole huoleti, herra Michal, toisti Zagloba. — Uudesta kuninkaasta on muun muassa ennustettu, että koko hänen hallituksensa aika kuluu aseissa. Todennäköistä on, ettemme vielä pitkään aikaan saa panna miekkaa tuppeen. Ihminen kuluu alituisesta sodasta niinkuin luuta alituisesta lakaisemisesta, mutta se nyt kerta kaikkiaan on meidän sotilaiden kohtalo. Ja kun nyt kerran pitää tapella, niin pysykää minun lähelläni, herra Michal, niin saatte nähdä kauniita asioita ja tulette huomaamaan kuinka entisinä hyvinä aikoina taisteltiin. Hyvä Jumala, ei nyt enään ole sellaisia miehiä kuin entisinä aikoina, ettekä tekään, herra Michal, enään ole sellainen, vaikka olettekin kiukkuinen sotilas ja vaikka tapoittekin Bohunin.

— Oikein puhutte, herra, sanoi Zachar, — ei ole enään sellaisia miehiä kuin oli ennen…

Sitten katseli hän Wolodyjowskiin ja pudisteli päätänsä.

— Mutta että tuo ritari olisi tappanut Bohunin… no, no!

KAHDESKYMMENES LUKU.

Vanha Zachar lähti, levättyään muutamia päiviä takaisin Kiovaan ja pian tuli tieto, että komisaarit olivat palanneet ilman suurtakaan rauhan toivoa, vieläpä täydellisessä epätoivossa. He olivat saaneet aikaan vain aselevon venäläiseen helluntaihin asti, senjälkeen oli uuden komissioonin määrä alkaa rauhanneuvottelut. Chmielnickin vaatimukset ja ehdot olivat kuitenkin niin kovat, ettei kukaan uskonut valtakunnan voivan niihin suostua. Kummaltakin puolelta alkoi sentähden kiireellinen varustautuminen. Chmielnicki lähetti sananviejän toisensa perästä khanin luo, pyytäen, että hän kaikkia sotavoimiensa etunenässä rientäisi kasakkain avuksi. Myöskin lähetti hän sanan Stambuliin, jossa kuninkaan valtuuttamana jo pitemmän aikaa oli ollut herra Bieczynski. Puolassa odotettiin joka hetki merkkiä yleiseen kutsuntaan. Kerrottiin, että oli nimitetty uudet päälliköt, nimittäin kuninkaan juomanlaskija Ostrorog, Lanckoronski ja Firlej. Mainittiin, että Jeremi Wisniowiecki nyt oli täydellisesti syrjäytetty sota-asioista, vain omien joukkojensa johtajana saattoi hän tämän jälkeen suojella isänmaata. Eivät ainoastaan ruhtinaan sotilaat ja vähävenäläinen aateli olleet suutuksissaan tästä vaalista, vaan vieläpä entisten ylipäällikköjenkin puoltajat. Hekin huomauttivat, että jos vielä oli mahdollista uhrata Wisniowiecki niin kauvan kuin oli toivoa sovinnosta, niin hänen syrjäyttämisensä sodan syttyessä oli suuri, anteeksiantamaton virhe, koska hän yksin saattoi mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa ja voittaa tuon kuuluisan kapinallisten päällikön. Vihdoin saapui Zbaraziin itse ruhtinaskin, kokoamaan niin paljon väkeä kuin mahdollista ja ollakseen valmiina heti sodan syttyessä. Aselepohan kyllä oli solmittu, mutta se osottautui joka hetki mitättömäksi. Chmielnicki oli tosin käskenyt kuolemalla rangaista muutamia päällikköjään, jotka omin luvin ja vasten sopimusta olivat hyökkäelleet linnoja ja eri tahoille leireihin hajoitettuja lippukuntia vastaan. Mutta hänen oli mahdoton pitää ohjissa rahvaanjoukkoja ja niitä lukuisia irrallisia parvia, jotka eivät tietäneet aselevosta tai välittäneet siitä, tai jotka eivät edes ymmärtäneet tämän sanan merkitystä. Nämä joukot ryntäilivät yhtämittaa sopimuksen kautta turvatuille rajapaikoille, tehden samalla tyhjäksi kaikki Chmielnickin lupaukset. Toiselta puolen myöskin sekä yksityisten ylimysten joukot että värvätyt, ajaessaan takaa rosvoja, usein Kiovan maassa menivät Pripetin ja Horynin yli, tunkeutuen aina Braclawin vojevodakuntaan asti. Ja kun kasakat siellä hyökkäsivät heidän päälleen, ryhtyivät he näiden kanssa taisteluihin, jotka usein olivat sangen verisiä ja kiivaita. Tästä johtui sekä puolalaisten että kasakkain puolelta alituisia valituksia sopimuksen rikkomisesta, sopimuksen, jota todellisuudessa ei kukaan kyennyt pitämään voimassa. Aselepo oli siis olemassa sikäli kuin Chmielnicki toiselta puolen tai kuningas ja hetmanit toiselta puolen eivät ryhtyneet taisteluun. Sota oli siis jo itse asiassa syttynyt, ennenkuin päävoimat lähtivät taisteluun ja ennenkuin kevään ensimäiset lämpimät säteet, niinkuin ennenkin, valaisivat palavia kyliä, kaupunkeja ja linnoja, joukkomurhia ja ihmisten onnettomuutta.

Murhaten, ryöstäen ja polttaen tuli Barista, Chmielnickistä ja Machnowkasta rosvolaumoja Zbarazia kohti. Jeremi antoi päälliköittensä tuhota ne, sillä itse ei hän ottanut osaa sissisotaan. Hän aikoi koko divisionineen lähteä liikkeelle vasta, kun jo hetmanitkin marssivat sotaan.

Sentähden hän lähetti eri tahoille pienempiä osastoja, antaen niille käskyn, että maksavat veren verellä ja rankaisevat paalulla ryöstön ja murhan. Muiden mukana oli herra Longinus Podbipienta mukana tässä työssä. Hän puhdisti Czarny-Ostrowin tienoot, mutta oikeastaan hän oli peloittava ritari vain taistelussa, sillä ase kädessä otettuja vankeja hän kohteli liian lempeästi. Siksi ei häntä enään lähetettykään muualle. Erityisesti kunnostautui näillä retkillä herra Wolodyjowski, jonka kanssa sissipäällikkönä saattoi kilpailla vain Wierszul. Ei kukaan suorittanut niin salamannopeita marsseja, ei kukaan voinut niin äkkiarvaamatta käydä vihollisen päälle, lyödä häntä hurjalla hyökkäyksellä, hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin, hakata maahan ja tuhota. Pian ympäröikin Wolodyjowskin nimeä kauhu. Hän oli myöskin erikoisesti ruhtinaan suosiossa. Maaliskuun lopusta toukokuun puoliväliin tuhosi herra Wolodyjowski seitsemän irrallista joukkuetta, joista jokainen oli kolme kertaa voimakkaampi hänen osastoaan. Hän ei väsynyt tässä työssä ja osoitti yhä kasvavaa toimintahalua, ikäänkuin hän vuodatetusta verestä olisi ammentanut voimaa.

Pieni ritari — tai pikemmin "pieni paholainen" — koetti innostuttaa Zaglobaa tulemaan toverikseen näille retkille, hän kun piti hänen seurastaan. Mutta kookas aatelismies ei välittänyt kehoituksista ja selitti toimettomuutensa seuraavalla tavalla.

— Minulla on liian suuri vatsa, herra Michal, — kestämään sellaisia täristyksiä ja järkytyksiä. Ja sitäpaitsi sopii joku muu siihen yhtä hyvin. Se tehtävä, johon Jumala on minut luonut ja kyvyillä varustanut, on hyökkääminen. Minä hyökkään keskellä selvää päivää husaarien etunenässä taajimpaan vihollisjoukkoon, hävitän heidän vankkurileirinsä ja valloitan lippuja. Mutta roistoväen takaa-ajo yöllä pensaissa — sen jätän teille, joka olette laiha kuin neula ja helpommin mahdutte joka loveen. Minä olen vanhanajan ritari ja haluan mieluummin leijonan tapaan repiä kuin ajokoirana vaania tiheikössä. Sitäpaitsi täytyy minun iltalypsyn jälkeen päästä maata, sillä se on minun paras aikani.

Herra Wolodyjowski sai siis lähteä yksin ja yksin taistella, kunnes hän eräältä retkeltään, jolle hän oli lähtenyt huhtikuun lopulla, palasi toukokuun puolivälissä niin uupuneena ja surullisena, että olisi luullut hänen kärsineen tappion ja turhaan hukanneen miehiä. Siltä tuntui kaikista, mutta se oli väärä luulo. Herra Wolodyjowski oli pitkällä ja rasittavalla retkellään tunkeutunut aina Ostrogin taakse Holowian luo ja tiellä tuhonnut erään joukkueen, jossa ei ollutkaan tavallista roskaväkeä, vaan muutama sata zaporogilaiskasakkaa. Nämä hän oli osaksi hakannut maahan, osaksi ottanut vangiksi. Sitä hämmästyttävämpi oli nyt hänen alakuloisuutensa, joka ikäänkuin sumuna peitti hänen luonnostaan iloiset kasvonsa. Monet olisivat heti tahtoneet tietää syyn tähän alakuloisuuteen, mutta Wolodyjowski ei virkkanut kenellekään sanaakaan. Heti astuttuaan satulasta, meni hän kahden tuntemattoman ritarin seurassa ruhtinaan luo, ja keskusteli hänen kanssaan pitkältä. Senjälkeen hän ritarien seurassa lähti herra Zagloban luo, antamatta uteliaiden, jotka tiellä tarttuivat hänen hihaansa, pidättää itseään.

Herra Zagloba katseli jonkinlaisella hämmästyksellä noita kahta jättiläiskokoista miestä, joita hän ei ollut eläissään nähnyt ja joiden univormu kultaisine olkanauhoineen osotti, että he palvelevat Liettuan sotajoukossa. Wolodyjowski sanoi:

— Sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään sisään, sillä meidän täytyy puhua tärkeistä asioista.

Zagloba antoi palvelijasotamiehelle käskyn, jonka jälkeen hän levottomana alkoi katsoa vieraita, huomaten heidän kasvoistaan, ettei heillä ole mitään hyvää kerrottavana.

— He ovat, sanoi Wolodyjowski, osoittaen nuorukaisia, — ruhtinaat Bylich-Kurcewicz, Jur ja Andrzej.

— Helenan serkkuja! huudahti Zagloba. Ruhtinaat kumarsivat ja vastasivat yhtaikaa:

— Helena vainajan serkkuja.

Zagloban punaiset kasvot kävivät hetkessä vaaleansinisiksi. Hän alkoi käsillään huitoa ilmaa ikäänkuin hän olisi saanut nuolen ruumiiseensa. Hän avasi suunsa, eikä saanut henkeään vedetyksi, silmät olivat selällään ja hän sanoi tai pikemmin huoahti:

— Kuinka?

— Kerrotaan, vastasi Wolodyjowski synkkänä, — että ruhtinatar on Hyvän Nikolain luostarissa murhattu.

— Roskaväki tukahutti kammiossa savuun kaksitoista neitoa ja kymmenkunnan nunnaa, heidän joukossaan oli myöskin meidän sisaremme, lisäsi ruhtinas Jur.

Zagloba ei tällä kertaa vastannut mitään, vain hänen kasvonsa, jotka tähän asti olivat olleet siniset, kävivät nyt niin punaisiksi, että läsnäolevat pelästyivät luullen hänen saaneen verenvuodon. Verkalleen putosivat hänen silmälautansa alas, sitten hän käsillään peitti silmänsä ja huulilta pääsi uusi valitus.

— Hyvä Jumala!

Hän vaikeni, oli aivan hiljaista.

Vihdoin alkoivat ruhtinaat ja Wolodyjowskikin vuorostaan valitella.

— Me sukulaiset ja ystävät, jotka tahdoimme lähteä pelastamaan sinua, jalo neito, olimme tulleet koolle, sanoi nuori ritari, tuontuostakin päästäen huokauksen, mutta nähtävästi ehti apumme liian myöhään. Meidän intomme, miekkamme ja rohkeutemme eivät enään auttaneet, sillä sinä asut jo toisessa paremmassa maailmassa taivaan kuningattaren hovissa.

— Sisko, huudahti jättiläiskokoinen Jur, jonka kaipaus uudelleen oli riistänyt valtoihinsa, — anna meille anteeksi meidän vikamme, kostoksi jokaisesta sinun veripisarastasi vuodatamme me ämpärillisen verta.

— Niin totta kuin Jumala meitä auttakoon, lisäsi Andrzej.

Ja molemmat miehet ojensivat taivasta kohden kätensä. Zagloba nousi nyt penkiltä, astui muutaman askelen puusohvaa kohden, pyörittelihe siinä kuin juopunut ja lankesi vihdoin polvilleen pyhimyskuvan eteen. Hetken perästä löi linnan kello, ilmoittaen puolenpäivän hetkeä. Sen lyönti kaikui synkkänä kuin hautakello.

— Häntä ei enään ole, toisti Wolodyjowski, — enkelit ovat ottaneet hänet taivaaseen, jättäen meille kyyneleet ja huokaukset.

Nyyhkytys puistatutti herra Zagloban paksua ruumista. Toiset valittivat hekin. Kellot soivat.

Vihdoin rauhoittui Zagloba. Olisi saattanut luulla, että hän tuskasta väsyneenä ehkä oli nukahtanut siihen polvilleen. Mutta hän nousi hetken perästä ja istuutui puusohvalle. Hän oli nyt kuitenkin kuin toinen ihminen, silmät olivat punaiset ja verettyneet, pää oli painunut rinnalle ja alahuuli riippui. Kasvot olivat hervottomat ja ikäänkuin homehtuneet, näytti todellakin siltä kuin entinen kopea, joviaalinen mielikuvituksen mies, Zagloba, olisi kuollut ja jäljelle jäänyt vain iän kokoonpainama, uupunut vanhus.

Samassa tunkeutui ovea vartioivan palvelijan vastalauseista huolimatta huoneeseen herra Podbipienta ja valittelut alkoivat uudestaan. Liettualainen muisteli Rozlogia ja ensimäistä kohtausta ruhtinattaren kanssa, hänen suloaan, nuoruuttaan ja ihanuuttaan. Myöskin hän muisti, että on eräs heitä kaikkia onnettomampi, nimittäin sulhanen, Skrzetuski, ja hän alkoi pieneltä ritarilta kysellä häntä.

— Skrzetuski jäi ruhtinas Koreckin luo Koreciin, sieltä hän läksi Kiovaan ja makaa siellä sairaana, tajuttomassa tilassa, kertoi herra Wolodyjowski.

— Eikö meidän pitäisi mennä hänen luoksensa kysyi liettualainen.

— Sinne ei tarvitse mennä, vastasi Wolodyjowski. — Ruhtinaan lääkäri kyllä takaa, että hän paranee. Herra Suchodolski, ruhtinas Dominikin eversti ja Skrzetuskin hyvä ystävä on siellä, siellä on myöskin meidän vanha Zacwilichowski. Molemmat he hoitavat häntä. Häneltä ei puutu mitään, hän kyllä alituisesti hourailee, mutta tajuttomuus ehkä onkin hänelle parempi.

— Suuri Jumala, sanoi liettualainen, — oletteko omin silmin nähnyt Skrzetuskin?

— Olen. Mutta en olisi häntä tuntenut, jollei minulle olisi sanottu, että hän se on, niin ovat tuska ja tauti hänet runnelleet.

— Tunsiko hän teidät?

— Varmaan, vaikkei hän mitään sanonut, sillä hän hymyili ja nyökäytti päätään. Minut valtasi sellainen sääli, etten voinut siellä viipyä. Ruhtinas Korecki aikoo lippukuntineen tulla tänne Zbaraziin ja Zacwilichowski hänen kanssaan, mutta herra Suchodolski kiroilee tätä lähtöä, sillä hän on ruhtinas Dominikilta saanut päinvastaiset käskyt. Nämä herrat juuri tuovat tänne Skrzetuskin, jollei nyt sairaus käy ylivoimaiseksi.

— Mutta mistä te olette saaneet tiedot ruhtinattaren kuolemasta? jatkoi herra Longinus. — Eiväthän nuo kavaljeerit ole niitä tuoneet, lisäsi hän, osoittaen ruhtinaita.

— Eivät, nämä ruhtinaat saivat sattumalta tietää kaikki Korecissa, jonne Vilnon vojevoda oli lähettänyt heidät tuomaan apujoukkoja. Tänne he taas tulivat yhdessä minun kanssani, sillä heillä oli kirjeitä, myöskin meidän ruhtinaalle vojevodalta. Sota on varma asia eikä komissioonista enään tule mitään.

— Sen me jo tiedämme, mutta sanokaa, kuka teille on kertonut ruhtinattaren kuolemasta.

— Minulle sen kertoi Zacwilichowski ja hän oli saanut tiedon Skrzetuskilta. Skrzetuskille oli Chmielnicki antanut luvan hakea ruhtinatarta Kiovasta ja itse metropoliitan oli avustettava häntä. He hakivat siis pääasiassa luostareista, sillä eloon jääneet meikäläiset piiloittelivat niissä. He arvelivat, että Bohun varmaan oli sijoittanut ruhtinattaren johonkin luostariin. Niin he siis hakivat ja hakivat ja toivoivat parasta, vaikka he saivatkin tietää, että rahvas Hyvän Nikolain luostarissa oli tukahuttanut savuun kaksitoista neitoa. Itse metropoliitta vakuutti, ettei Bohunin morsiamelle toki ole voitu tehdä mitään pahaa, kunnes huomattiin, että oli aivan päinvastoin.

— Oliko hän sitten Hyvän Nikolain luostarissa?

— Oli.

— Skrzetuski tapasi herra Joachim Jerliczin piiloutuneena erääseen luostariin ja niinkuin hän yleensä oli kaikilta kysellyt ruhtinatarta, niin kyseli hän häneltäkin. Herra Jerlicz kertoi hänelle silloin, että oli ollut joitakin neitoja, jotka kasakat olivat ryöstäneet ja joista kaksitoista oli jäänyt Hyvän Nikolan luostariin. Nämä olivat myöhemmin tukahutetut savuun ja heidän joukossaan oli ollut myöskin ruhtinatar Kurcewicz. Kun herra Jerlicz kuitenkin on luulosairas ja alituisesta pelosta puolihullu, niin ei Skrzetuski uskonut häntä ja käski vielä uudestaan ottaa asiasta selkoa Hyvän Nikolain luostarissa. Onnettomuudeksi eivät nunnat, joista heistäkin oli kolme tukahutettu samaan kammioon, muistaneet nimiä, mutta kuullessaan Skrzetuskin kuvauksen ruhtinattaresta, he sanoivat, että siellä oli ollut juuri sellainen. Silloin matkusti Skrzetuski pois Kiovasta ja sairastui heti senjälkeen.

— Ihme, että hän vielä elää.

— Hän olisikin varmaan kuollut, jollei se vanha kasakka, joka oli hoitanut häntä vankeuden aikana Siczissä ja sittemmin toi häneltä tänne kirjeen, palattuaan olisi jälleen auttanut häntä etsimistyössä. Kasakka vei Skrzetuskin Koreciin ja jätti hänet Zacwilichowskin huostaan.

— Suojelkoon häntä Jumala, sillä hänelle varmaan ei missään enään ole lohdutusta, sanoi Longinus.

Herra Wolodyjowski vaikeni ja huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Ruhtinaat istuivat liikkumattomina, kyynärpäihinsä nojaten, kulmakarvat rypyssä. Podbipienta kohotti silmänsä taivasta kohden ja herra Zagloba tuijotti jähmettynein katsein seinään vastapäätä, ikäänkuin olisi vaipunut syvimpiin ajatuksiin.

— Herätkää, hyvä herra, sanoi hänelle vihdoin herra Wolodyjowski, ravistaen häntä olkapäistä. — Mitä te nyt siinä mietitte, ette kuitenkaan voi keksiä mitään, koko oveluudestanne ei ole mitään apua.

— Minä tiedän sen, vastasi Zagloba murtuneella äänellä, — mietin vain sitä, että olen vanha ja ettei minulla enään ole mitään tekemistä tässä maailmassa.

KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.

— Ajatelkaappa, sanoi herra Wolodyjowski muutamia päiviä myöhemmin Longinukselle, — että se mies on yhdessä tunnissa muuttunut ikäänkuin hän olisi vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Hän, joka oli niin iloinen, niin puhelias, kekseliäs ja ovela, että siinä suhteessa vei voiton itse Odysseuksesta, ei enään päästä suustaan ainoaa ääntä, vaan uinailee kaiket päivät, valittaa vanhuuttaan ja puhuu kuin unissaan. Tiesinhän minä, että hän piti tytöstä, mutta en olisi uskonut, että hän piti hänestä siinä määrin.

— Mitäs ihmeellistä se on, vastasi liettualainen huoaten. — Hän kiintyi häneen, koska hän oli temmannut hänet Bohunin käsistä ja hänen tähtensä kokenut niin paljon vaaroja ja seikkailuja pakoretkellään hänen kanssaan. Niin kauvan kuin oli toivoa, niinkauvan sai hänen järkensä ponnistella keksiäkseen keinoja. Silloin hän itsekin pysyi pystyssä. Mutta nyt ei hänellä ole mitään tekemistä maailmassa, kun hän on yksinään eikä voi kiinnittää mieltään mihinkään.

— Minä koetin hänen kanssansa jo juodakin, toivoin, että ryyppy antaisi hänelle takaisin hänen vanhan tuulensa, mutta sekään ei auttanut. Hän kyllä juo, mutta ei ajattele entiseen tapaansa, ei puhu omista urotöistään, vaan heltyy, antaa päänsä painua ja nukkuu. En enään tiedä elääkö herra Skrzetuskikaan sen suuremmassa epätoivossa.

— Se on tavaton vahinko, sillä hän oli sentään suuri ritari. Lähtekäämme hänen luokseen, herra Michal. Hänen oli tapana tehdä minusta pilaa ja aina kiusoitella minua. Ehkäpä hän nytkin saisi halun siihen. Hyvä Jumala, kuinka ihmiset sentään muuttuvat! Hän oli niin iloinen mies.

— Lähtekäämme, sanoi herra Wolodyjowski. — Nyt on jo myöhäistä, mutta illat ovatkin hänelle vaikeimmat, sillä koko päivän uinailtuaan, ei hän saa unta yöllä.

Näin keskustellen he yhdessä lähtivät herra Zagloban kortteeriin. He tapasivat hänet istumassa avonaisen ikkunan ääressä, pää käsien varassa. Oli jo myöhäinen ilta. Linnassa oli liike laannut, vain vartiat huutelivat pitkäveteisin äänin ja pensaikossa, joka eroitti linnan kaupungista, vetelivät satakielet kilpaa öisiä liverryksiään, vihellellen, maiskutellen ja raksutellen, nopeaan ja tiheään niinkuin keväinen sade putoaa. Avonaisesta akkunasta tulvi huoneeseen lämmin toukokuunilma ja kuun kirkkaat säteet, jotka valaisivat herra Zagloban tuskan vääntämiä kasvoja ja rinnalle painunutta kaljua päätä.

— Hyvää iltaa, herra Zagloba, lausuivat molemmat ritarit.

— Hyvää iltaa, vastasi Zagloba.

— Mitä te siinä akkunan ääressä mietiskelette ettekä mene maata.

Zagloba huoahti.

— Minua ei nukuta, vastasi hän verkalleen. — Vuosi sitten olin Kahamlikin tienoilla pakoretkellä hänen kanssaan, pois Bohunin kynsistä, ja aivan samalla tavalla livertelivät nuo linnut. Mutta missä hän nyt on?

— Jumala on sen niin määrännyt, sanoi Wolodyjowski.

— Kyyneleet ja suru ovat meidän osamme, herra Michal, — minulle ei enään ole lohdutusta.

He vaikenivat, mutta avonaisesta akkunasta tulvivat satakielen liverrykset yhä voimakkaampina. Koko kirkas yö oli niitä täynnä.

— Oi, hyvä Jumala, huokasi Zagloba, — aivan niinkin Kahamlikin varrella.

Herra Longinus pyyhkäisi kyyneleen vaaleista viiksistään ja pieni ritari sanoi hetken perästä:

— Hoi, kuulkaas, suru sikseen, juokaa meidän kanssamme simaa, sillä se on paras keino murhetta vastaan. Muistelkaamme maljan ääressä parempia aikoja.

— Minä juon itseni juovuksiin, sanoi Zagloba alistuen. Wolodyjowski käski palvelijan tuoda kynttilän ja pullon. He istuutuivat ja pieni ritari, tietäen että muistot paremmin kuin mikään muu saattavat herra Zagloban virkoamaan, kysyi:

— Vai on siitä jo vuosi, kun te Rozlogista lähditte vainajan kanssa Bohunia pakoon.

— Toukokuussa se oli, toukokuussa, vastasi Zagloba. — Me menimme Kahamlikin yli Zolotonoszaan päin. Oi, raskasta on elää tässä maailmassa!

— Ja tyttö oli valepuvussa?

— Hän oli puettu kasakkapojaksi. Minun täytyi siltä raukalta sapelillani leikata hiukset, ettei häntä tunnettaisi. Minä muistan sen paikankin, minne kätkin hiukset ja sapelin puun alle.

— Hän oli suloinen neito, lisäsi huoaten Longinus.

— Sen minä herroille sanon, että ensi päivästä asti rakastuin häneen ikäänkuin pienestä pitäen olisin häntä holhonnut. Ja hän pani silmäini edessä kätösensä ristiin ja kiitti ja kiitti pelastuksesta ja turvasta. Jospa minut olisikin hakattu kappaleiksi, ettei minun olisi tarvinnut nähdä tätä päivää. Kun Jumala olisikin antama minun kuolla!

Taasen tuli hiljaisuus ja nuo kolme ritaria joivat kyynelillä sekoitettua simaa. Sitten alkoi Zagloba taasen puhella.

— Minä ajattelin, että heidän luonaan saisin viettää tyyniä vanhuuden päiviä ja nyt…

Hänen kätensä vaipuivat hervottomina.

— Ei ole missään lohtua, ei missään lohtua, paitsi haudassa…

Ennenkuin herra Zagloba ehti lausua loppuun viime sanansa, kuului eteisestä melua. Joku pyrki sisään, mutta palvelija ei päästänyt häntä. Syntyi äänekäs riita, jossa herra Wolodyjowski oli eroittavinaan jonkun tutun äänen. Hän huusi nyt palvelijalle, ettei tämä enään estäisi vierasta pääsemästä sisään.

Ovi avautui ja näkyviin tulivat Rzendzianin paksut pulleat kasvot. Hän loi läsnäoleviin pitkän katseen, kumarsi ja sanoi:

— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus…

— Iankaikkisesta iankaikkiseen, vastasi Wolodyjowski, — sehän on Rzendzian.

— Minähän se olen, sanoi poika. — Kumarran herroja. Mutta missä minun herrani on?

— Sinun herrasi on Korecissa sairaana.

— Jumalan tähden, mitä te sanotte! Onko hän pahastikin sairaana? Jumala varjelkoon!

— Hän on ollut vaikeasti sairaana, nyt hän on parempi. Lääkäri sanoo, että hän paranee.

— Sillä minä olen tullut tuomaan herralleni tietoja neidistä.

Pieni ritari alkoi alakuloisesti nyökytellä päätään.

— Turhaan kiiruhdit, sillä herra Skrzetuski tietää jo hänen kuolemansa ja mekin täällä vuodatamme katkeria kyyneliä.

Rzendzianin silmät menivät pystyyn.

— Auttakaa, mitä minä kuulenkaan, onko neiti kuollut?

— Ei kuollut, vaan Kiovassa murhattu.

— Missä Kiovassa, mitä herra nyt puhuu?

— Missäkö Kiovassa — etkö sinä tiedä Kiovaa.

— Jumalan tähden, eihän herra laske leikkiä. Mitä neidillä oli tekemistä Kiovassa? Kun hän on piiloitettuna Waladynkan varrella olevassa rotkossa likellä Raszkowia. Ja noita-akka oli saanut käskyn, ettei hän liikkuisi sieltä askeltakaan ennen Bohunin tuloa. Jumal'avita, täytyykö tässä tulla hulluksi!

— Mikä noita-akka se on? Mitä sinä puhut?

— No, Horpyna, kyllä minä sen paasiviulun tunnen.

Herra Zagloba nousi äkkiä penkiltä ja alkoi heilutella käsiään aivan kuin ihminen, joka on pudonnut syvyyteen ja koettaa pelastua hukkumasta.

— Jumalan nimessä, pitäkää suunne kiinni, sanoi hän Wolodyjowskille, — antakaa minun kysyä.

Läsnäolevat aivan vavahtivat, niin kalpea oli Zagloba ja hiki kihosi hänen kaljulle päälaelleen. Hän hyppäsi kuitenkin tasajalkaa penkin yli Rzendzianin luo ja tarttuen poikaa olkapäähän, kysyi hän käheällä äänellä:

— Kuka sinulle on sen sanonut, että neiti on piiloitettuna Raszkowin tienoilla?

— Kukako sen on sanonut? Bohun.

— Poika, oletko tullut hulluksi, ärjäisi herra Zagloba, ravistaen poikaa kuin päärynäpuuta, — mikä Bohun?

— Jumalan tähden, huusi Rzendzian, — miksi minua noin ravistatte? Antakaa minun olla rauhassa, että voin koota ajatukseni, sillä olen aivan hämmennyksissä. Tehän panette minun pääni sekaisin. Mikäkö Bohun, ettekö te sitten häntä tunne?

— Älä siinä lörpöttele, taikka minä isken sinuun puukon! ärjyi Zagloba. — Missä sinä olet nähnyt Bohunin?

— Wlodawassa. Mitä te minusta tahdotte? huusi poika pelästyneenä. — Olenko minä mikä ryöväri?

Zagloban ajatukset menivät sekaisin. Hänen henkeään ahdisti ja hän putosi läähättäen penkille istumaan. Herra Michal riensi hänen avukseen.

— Milloin sinä näit Bohunin? kysyi hän Rzendzianilta.

— Kolme viikkoa sitten.

— Elääkö hän sitten?

— Kuinkas ei eläisi. Itse hän minulle kertoi kuinka te häntä peittositte, mutta hän nuoleskeli itsensä terveeksi.

— Ja hänkö sinulle sanoi, että neiti on Raszkowin luona?

— Kukas sitten.

— Kuule, Rzendzian, tässä on kysymys sinun herrasi ja neidin hengestä. Sanoiko itse Bohun sinulle, ettei neiti ollut Kiovassa?

— Hyvä herra, kuinka neiti olisi voinut olla Kiovassa, kun Bohun piiloitti hänet Raszkowin luo ja kielsi Horpynaa kuoleman uhalla päästämästä häntä pois. Nyt hän on antanut minulle turvanuijan ja sormuksensa, jotta minä menisin neidin luo. Sillä hänen haavansa ovat auenneet ja hänen täytyy maata, ties kuinka kauvan.

Rzendzian ei ehtinyt puhua pitemmältä, sillä herra Zagloba hypähti nyt uudelleen penkiltä ja, molemmin käsin tarttuen hiustensa rippeihin päälaella, alkoi hän huutaa kuin hullu:

— Minun tyttöseni elää, Jumalan nimessä, elää! Häntä ei olekaan Kiovassa surmattu, vaan hän elää, elää, rakkaimpani!

Ja vanhus tömisteli siinä jalkojaan, nauroi, nyyhki ja tarttui lopuksi Rzendzianin päähän, painaen sitä rintaansa vastaan. Sitten hän alkoi suudella poikaa niin että tämä lopulta oli aivan sekaisin.

— Jättäkää minut nyt vähänkin rauhaan, sillä minä tukahdun. Neitihän on elossa! Jos Jumala suo, niin lähdemme yhdessä häntä noutamaan. No, herra!

— Päästäkää hänet nyt irti. Antakaa hänen kertoa, sillä emmehän vielä ymmärrä mitään, sanoi Wolodyjowski.

— Puhu, puhu! huusi Zagloba.

— Kerro alusta asti, veliseni, sanoi herra Longinus, jonka viiksillekin oli istahtanut suuri kastehelmi.

— Suokaa, hyvät herrat, minun niistää nenäni, sanoi Rzendzian, — ja sulkea akkuna. Sillä nuo juuttaan satakielethän pitävät pensaissa sellaista melua, ettei saa suunvuoroa.

— Simaa! huusi Wolodyjowski palvelijalle. Rzendzian sulki tavallisella hitaudellaan akkunan.

Sitten hän kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:

— Suokaa, hyvät herrat, minun istua, sillä minä olen väsyksissä.

— Istu, sanoi Wolodyjowski, kaataen hänelle kannusta simaa. — Juo meidän kanssamme, sinä olet sen ansainnut, kun kerroit uutisen niin pian.

— Hyvää simaa, vastasi poika, nostaen lasin valoa vastaan.

— Me hakkautamme sinut, Jumal'avita palasiksi, jollet jo kerro, ärjyi Zagloba.

— Mitä herra nyt taas kiukuttelee. Kerronhan minä, kun herrat tahtovat, sillä teidän asianne on käskeä ja minun totella, koska olen palvelija. Mutta huomaan, että minun täytyy kertoa kaikki perinpohjin.

— Kerro vain alusta asti.

— Herrat muistavat, että kun tuli tieto Barin valloituksesta, niin me luulimme että nyt on neiti hukassa. Minä palasin silloin Rzendzianiin vanhempieni ja isoisän luo, joka jo on yhdeksänkymmentä vuotta vanha, ei — nyt muistan: yhdeksänkymmentä yksi vuotta!

— Olkoonpa vaikka yhdeksänsataa, murahti Zagloba.

— Suokoon Herra Jumala hänelle ikää niin pitkältä kuin mahdollista, kiitän teitä hyvästä sanastanne, sanoi Rzendzian. — Niin, minä palasin siis silloin kotia viedäkseni vanhemmilleni sen vähän, minkä Jumalan avulla olin ryövärien joukossa koonnut. Sillä niinkuin herrat tietävät, ottivat kasakat minut viime vuonna Czehrynissä kiinni ja pitivät minua omanaan. Minä hoidin siellä haavoitettua Bohunia ja saavutin hänen suuren luottamuksensa. Siinä sivussa minä sitten noilta varkailta ostelin hiukan hopeaa ja aarteita…

— Tiedämme, tiedämme, sanoi Wolodyjowski.

— Kas niin minä sitten tulin vanhempieni luo. He iloitsivat suuresti, kun näkivät minut eivätkä tahtoneet uskoa silmiään, kun näytin heille kaiken minkä olin koonnut. Minun täytyi vaarille vannoa, että olin rehellisillä keinoilla hankkinut tavarat. Vasta sitten he tulivat oikein iloisiksi. Teidän tulee nimittäin tietää, että he käyvät Jaworskien kanssa käräjiä eräästä päärynäpuusta, joka kasvaa juuri maiden rajalla. Se kasvaa puoleksi jaworskien tiluksilla, mutta oksat ovat meidän puolella. Ja nyt kun Jaworskit sitä ravistavat, niin meidänkin päärynät putoavat ja paljon menee rajalle. He sanovat silloin, että ne päärynät jotka ovat rajalinjalla, kuuluvat heille, mutta me…

— Poika, älä saata minua vihaan äläkä puhu asiaankuulumattomia.

— Ensinnä, teidän luvallanne, minä en ole mikään poika, vaan aatelinen. Vaikka olenkin köyhä, niin minulla on vaakuna, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta herra Skrzetuskin tuttavina tietävät. Ja — toiseksi on tuo juttu kestänyt jo viisikymmentä vuotta.

Zagloba puri hampaansa yhteen ja vannoi itsekseen, ettei hän enään virka mitään.

— Hyvä on, senkin pikkuinen kala, sanoi herra Longinus makeasti, — mutta kerroppa meille Bohunista äläkä päärynäpuista.

— Bohunistako? sanoi Rzendzian. — Olkoon menneeksi Bohunista. No niin, Bohun luulee, ettei hänellä ole uskollisempaa palvelijaa ja ystävää kuin minä, vaikka hän siellä Chzehrynissä aika lailla kyni minua. Sillä minähän, totta puhuen, minähän häntä hoidin silloin kun ruhtinas Kurcewiczit olivat häntä löylyttäneet. Valehtelin hänelle silloin, etten enään mene herrojen palvelukseen, vaan liityn kasakoihin, heistä muka hyödyn enemmän. Ja hän uskoi. Kuinkas ei hän olisi uskonut, kun olin auttanut hänet terveeksi. Sentähden hän myöskin kauheasti mielistyi minuun ja, totta puhuen, palkitsi minut runsaasti. Hän ei tietänyt, että minä mielessäni olin vannonut kovasti kostavani hänelle sen vääryyden, jonka hän Czehrynissä oli minulle tehnyt. Ja jollen vielä ole pistänyt häntä kuoliaaksi, niin on syynä siihen vain se, ettei aatelismiehen sovi pistää vuoteessa makaavaa vihollista veitsellä kylkeen, niinkuin mitäkin sikaa.

— Hyvä, hyvä, sanoi Wolodyjowski. — Sen me myöskin tiedämme. Mutta millä lailla sinä nyt sitten löysit Bohunin?

— No nähkääs, se kävi tällä tapaa: kun me jo olimme voittaneet Jaworskit — he tulevat vielä kerran kulkemaan kerjäläisreppu selässä, se on ihan varma! — niin minä ajattelin itsekseni: nyt lienee kai minunkin aikani jo vähitellen hakea Bohun ja kostaa hänelle hänen tekemänsä vääryys. Ilmaisin nyt salaisuuteni vanhemmille ja isoisälle ja kun isoisä on rohkeutta rakastava mies, niin hän sanoo: koska kerran olet vannonut, niin mene, sillä muuten sinusta tulee lurjus. Lähden siis, sillä olin vielä ajatellut sitäkin, että jos löydän Bohunin, niin ehkä saan tietää jotakin neidistä, jos hän vielä on hengissä, ja kun olen ampunut hänet ja tuon uutisen herralleni, niin varmaan en jää vaille palkintoa.

— Varmaan et jääkään ja mekin palkitsemme sinut, sanoi Wolodyjowski.

— Minun luonanihan sinulla, veliseni, jo on hevonen ratsastustamineineen, lisäsi Longinus.

— Kiitän nöyrimmästi herroja, sanoi poika iloissaan. Onhan oikein, että hyvästä viestistä annetaan lahja eikä tarvitse pelätä minun juovan mitä saan…

— Hiisi minut vieköön, mutisi Zagloba.

— Sinä siis lähdit kotoa, auttoi Wolodyjowski taasen juttua kulkuun.

— Minä lähdin siis kotoa, jatkoi Rzendzian — ja mietin, minne mennä — ehkäpä Zbaraziin, sillä sieltä ei ole pitkältä Bohunin luo ja siten saan herrastani pikemmin tietoja. Lähden Bialaa ja Wlodawaa kohden. Wlodawassa — hevoset olivat jo hyvin väsyksissä — pysähdyn syöttämään. Mutta siellä oli markkinat ja kaikki majapaikat täynnä aatelisia. Yritän porvarien luo, mutta sielläkin on aatelisia. Vihdoin sanoo minulle eräs juutalainen: minulla oli tässä huone, mutta eräs haavoittunut aatelismies vuokrasi sen. Siihen sanon minä: sepä sattui hyvin, sillä minä ymmärrän haavain hoitoa ja teidän haavalääkärinne tuskin näin markkina-aikana ehtii hoitaa ketään. Juutalainen väitti yhä, että tuo aatelismies itse hoitaa itsensä eikä tahdo nähdä ketään vierasta, mutta meni kuitenkin kysymään. Haavoitetun tila oli nähtävästi huonontunut, sillä hän käski päästää minut sisään. Astun huoneeseen — ja kukas makaa vuoteessa? Bohun.

— Siinä sitä ollaan! huudahti Zagloba.

— Minä siunasin itseni Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä aivan minä olin pelästyksissäni. Mutta hän tunsi minut heti paikalla, tuli kovin iloiseksi, koska hän pitää minua ystävänään, ja sanoo: Jumala lähetti sinut luokseni, en minä nyt enään kuole. Minä sanon: mitäs te täällä teette? Mutta hän laski sormen suulleen ja kertoi minulle vasta myöhemmin seikkailunsa, kuinka Chmielnicki oli lähettänyt hänet Zamoscin luota hänen majesteettinsa kuninkaan tai silloisen prinssin puheille, sekä kuinka herra Wolodyjowski Lipkowissa oli hänet lyönyt.

— Muisteliko hän minua kiitollisuudella? kysyi pieni ritari.

— Ei juuri voi muuta sanoa, hyvä herra, kuin että jotenkin kiitollisena. Minä ajattelin, sanoi hän, että tuo ritari olisi jokin lastu tai rakki vain, mutta hänpä onkin, sanoo hän, ensiluokkainen taistelija: hän oli vähällä lyödä minut kahtia. Mutta kun hän sitten mainitsee teitä, herra Zagloba, niin hän entistä pahemmin kiristää hampaitaan ja sanoo, että te hänet usutitte taisteluun.

— Hitto hänet vieköön, minä en enään häntä pelkää, vastasi Zagloba.

— Me tulimme heti ystäviksi, kuten ennenkin, jatkoi Rzendzian, — vieläpä paljoa paremmiksikin, ja hän kertoi minulle kaikki tyyni: kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan, kuinka hänet otettiin Lipkowin herraskartanoon, koska häntä pidettiin aatelismiehenä ja hän sanoi olevansa herra Hulewicz Podoliasta, kuinka häntä sitten lääkittiin ja kohdeltiin suurella ystävällisyydellä, josta kaikesta hän sanoi olevansa heille kiitollinen kuolemaansa saakka.

— Entä mitä hän teki Wlodawassa?

— Hän oli matkalla Wolyniaan, mutta Parczewissa aukenivat hänen haavansa, sillä hänen vaununsa olivat kaatuneet. Hänen täytyi silloin pysähtyä, vaikka suurimmassa pelossa, koska hänet tietysti olisi saatettu tappaa. Sen hän itse sanoi minulle. Minuthan oli lähetetty, sanoi hän, viemään kirjettä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista muuta todistusta kuin turvanuija, ja jos olisi saatu tietää, kuka minä olin, niin eivät ainoastaan aateliset olisi hakanneet minua kappaleiksi, vaan olisi ensimäinen komendantti hirttänyt minut, lupaa kysymättä. Minä muistan, että kun hän oli minulle tämän sanonut, niin minä virkoin hänelle: onpa hyvä tietää, että ensimäinen komendantti olisi hirttänyt teidät. Hän kysyy nyt: kuinka niin? Niin, sanon minä, siksi vain, että täytyy olla varovainen eikä hiiskua kenellekään mitään. Kyllä minä siinä kohden olen teille avullinen. Silloin hän alkoi minua kiitellä ja vakuuttamistaan vakuuttaa kiitollisuuttaan sekä toistaa, etten jää ilman palkintoa. Nyt sanoo hän, ei minulla ole rahaa, mutta arvoesineet mitä sattuu olemaan, annan sinulle ja myöhemmin verhoan sinut kultaan, kunhan vielä teet minulle yhden palveluksen.

— Ahah, se koskee tietysti ruhtinatarta, sanoi Wolodyjowski.

— Niin koskeekin, hyvä herra. Mutta minun täytyy kertoa kaikki juurta jaksain. Kun hän minulle silloin sanoi, ettei hänellä nyt ole rahoja, niin minulta lopullisesti meni kaikki sääli häntä kohtaan. Ajattelin itsekseni: odotappas, kyllä minä teen sinulle palveluksen. Mutta hän sanoo: minä olen kipeä, minulla ei ole voimia lähteä matkaan ja tie sinne on pitkä ja vaarallinen. Jos minä, sanoo hän, pääsen Wolyniaan — ja täältä ei enään ole sinne pitkältä —, niin olen jo meikäläisten joukossa. Mutta sinne Dniesterin varrelle en voi lähteä, sillä voimat eivät riitä ja siellä, sanoo hän, täytyy kulkea läpi vihollisen maan, linnojen ja sotajoukkojen ohi. Lähde sinä minun puolestani. Minä kysyn: minne? Ja hän vastaa: aina likelle Raszkowia, sillä hän on siellä, kätkössä Doniecin sisaren, noita-akka Horpynan luona. Minä kysyn nyt: ruhtinatarko? Aivan niin, vastaan hän. Minä piiloitin hänet sellaiseen paikkaan, ettei sinne ihmissilmä näe, mutta hänen on siellä hyvä olla ja hän nukkuu kuin ruhtinatar Wisniowiecki kultaompeleisilla tyynyillä.

— No, kerro nyt Jumalan tähden nopeammin! huudahti Zagloba.

— Liika kiire on kotoisin paholaisesta, vastasi Rzendzian. — Kun minä sen kuulin, niin tulin hyvin iloiseksi, mutta en sitä näyttänyt, vaan sanoin: onko hän varmaan siellä? Siitä on varmaan jo pitkä aika, kuinkas te hänet sinne veitte? Hän alkoi nyt vannoa, että Horpyna on hänen uskollinen koiransa, hän pitää neidin siellä vaikkapa kymmenen vuotta, kunnes hän, Bohun, palaa, ja että ruhtinatar on siellä niin totta kuin Jumala taivaassa, sillä sinne eivät tule ljahit eivätkä tatarit eivätkä kasakat. Eikä Horpyna tee hänen käskyänsä vastaan.

Rzendzianin näitä kertoessa värisi herra Zagloba kuin kuumesairas, mutta pieni ritari nyökytteli iloisesti päätään. Podbipienta istui silmät kohotettuina taivasta kohden.

— Että neiti on siellä, se on aivan varma, jatkoi poika. — Paras todistus siitähän on se, että hän lähetti minut neidin luo. Minä estelin aluksi, jotta en näyttäisi mitä ajattelin, ja sanoin: mitäs minä siellä teen? Hän vastaa: sinun täytyy lähteä, kun en minä voi mennä sinne. Jos minä, sanoo hän, hengissä pääsen Wladawasta Wolyniaan, niin annan kantaa itseni Kiovaan, sillä siellä on jo kaikkialla meikäläisiä, on kasakoita joka paikassa. Mutta lähde sinä, sanoo hän, viemään Horpynalle käskyä, että hän toimittaa neidin Kiovaan Pyhän Neitsyen luostariin.

— Kas vain, ei siis Hyvän Nikolain luostariin! puhkesi Zagloba puhumaan. — Minähän heti sanoin, että Jerlicz on luulosairas tai että hän on valehdellut.

— Pyhän Neitsyen luo, jatkoi Rzendzian. — Sormuksen, sanoo hän, minä annan sinulle, turvanuijan ja puukon saat myöskin ja Horpyna kyllä ymmärtää mitä ne merkitsevät, sillä sellainen oli meillä sopimus. Sinä tulet, sanoo hän, sitä enemmän Jumalan lähettämänä, kun neiti tuntee sinut ja tietää, että olet paras ystäväni. Ratsastakaa sitten yhdessä, älkääkä pelätkö kasakoita, mutta varokaa tatareja, jos heitä sattuisi olemaan likettyvillä, ja välttäkää heitä, sillä he eivät kunnioita turvanuijaa. Rahoja, sanoo hän, dukaatteja on siellä rotkossa kaivettuina maahan, ota ne pois sieltä hukkaan joutumasta. Sanokaa matkallanne vain, että Bohunin vaimo tässä kulkee eikä teiltä tule mitään puuttumaan. Muuten, sanoo hän, antaa noita sinulle tarpeelliset neuvot, mutta lähde sinä matkaan minun puolestani. Kenenkäs minä, onneton, nyt muuten lähetän, kehen voin luottaa täällä vieraassa maassa vihollisten keskellä? Niinkuin näette, hyvät herrat, rukoili hän minua niin hartaasti, että melkein kyyneliä vuodatti. Lopuksi käski tuo peto minun vannoa, että lähden matkaan ja minä vannoinkin, mutta lisäsin hengessäni: oman herrani kanssa. Silloin tuli hän kovin iloiseksi ja antoi minulle turvanuijan, sormuksen ja puukon sekä mitä arvoesineitä hänellä vain oli. Ja minä myöskin otin ne, sillä ajattelin: olkoot pikemmin minun hallussani kuin ryövärien. Lopuksi sanoi hän minulle vielä, missä tuo rotko Waladynkan varrella sijaitsee, kuinka sinne mennään ja mistä sinne käännytään. Hän selitti kaikki niin perinpohjaisesti, että minä osaisin sinne vaikkapa silmät sidottuina, kuten itse, hyvät herrat, tulette huomaamaan, koska kai lähdemme sinne yhdessä.

— Heti huomenna, sanoi Wolodyjowski.

— Miksi huomenna? — jo tänään käsken satuloida ratsut, jotta aamun koitossa voimme lähteä.

Ilo valtasi kaikkien sydämet, kuului vain kiitollisia huudahduksia, milloin iloista kättenhykerrystä, milloin uusia Rzendzianille tehtyjä kysymyksiä, joihin poikanen vastasi tavallisella hitaudellaan.

— Hitto sinut vieköön, huudahti Zagloba, — millaisen palvelijan Skrzetuski onkaan sinusta saanut.

— Kuinka niin? kysyi Rzendzian.

— Kai hän kauttaaltaan kultaa sinut.

— Niin arvelen minäkin, etten jää ilman palkintoa, vaikka tietysti en palvele herraani yksin rahan tähden, vaan myöskin uskollisuudesta.

— Mitäs sinä teit Bohunille? kysyi Wolodyjowski.

— Sattui, hyvä herra, taasen niin harmillisesti, että hän makasi kipeänä eikä minun sopinut pistää häntä kuoliaaksi, sillä sitähän ei minun herranikaan olisi sallinut. Sellainen on kohtaloni. Mitäpä siis saatoin tehdä? Kas, kun hän oli minulle kaikki ilmaissut ja antanut mitä piti, niin minä miettimään, mitä minun nyt on tehtävä. Miksikäs maailmassa saakin kulkea vapaana tuollainen pahantekijä, joka pitää neitiä vankina ja joka piteli minua pahasti Czehrynissä? Onhan parempi, ettei häntä ole olemassa ja että piru hänet korjaa. Tulin itsekseni ajatelleeksi, että hän ehkä paranee ja vielä hyökkää kasakoinensa meidän kimppuumme. Lähdin siis pitemmittä mutkitta herra komendantti Regowskin luo, joka lippukuntineen majailee Lodawassa ja ilmoitin, että Bohun on siellä ja siellä, pahin kapinoitsijoista: Bohun. Nyt ne jo varmaan ovat ehtineet hänet hirttää.

Sen sanottuaan hymyili Rzendzian typerän näköisenä ja katseli läsnäolevia ikäänkuin odottaen, että häntä kehuttaisiin. Mutta hänen hämmästyksekseen olivat kaikki vaiti. Vasta hetken kuluttua murahti Zagloba: no niin, vähät siitä! Wolodyjowski sensijaan istui ääneti. Herra Longinus maiskutteli kieltään, pudisti päätään ja sanoi vihdoin:

— Siinä et menetellyt kauniisti, veliseni. Sitä kohtelua ei voi sanoa kauniiksi.

— Kuinka niin, hyvä herra? kysyi Rzendzian hämmästyneenä. — Olisiko minun ehkä pitänyt pistää hänet kuoliaaksi?

— Niin toinen kuin toinenkin menettely olisi ollut paha — en tiedä onko parempi olla ryöväri vaiko Juudas.

— Mitä herra nyt puhuu? Ilmiantoiko Juudas jonkin kapinoitsijan? Eikö Bohun ole hänen majesteettinsa kuninkaan ja koko valtakunnan vihollinen?

— Se on totta, mutta sittenkin teit pahasti. Mitä kuitenkaan sanoitkaan, mikä sen komendantin nimi oli?

— Herra Regowski, sanoivat hänen etunimensä olevan Jakob.

— Sama mies, mutisi liettualainen, — herra Laszczin sukulainen ja herra Skrzetuskin vihamies.

Tätä huomautusta ei kuitenkaan kukaan kuullut, sillä herra Zagloba virkkoi:

— Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa viivyttelemiseen. Jumala on tämän pojan kautta auttanut meitä ja johtanut asiat niin, että me voimme alkaa etsiä neitiä onnellisempien mahdollisuuksien vallitessa kuin tähän asti. Jumala olkoon kiitetty. Meidän täytyy huomenna lähteä. Ruhtinas on tosin poissa, mutta me lähdemme matkaan ilman hänen lupaansakin, sillä meidän täytyy kiirehtiä. Mukaan tulevat herra Wolodyjowski, minä ja Rzendzian. Te, herra Podbipienta, jäätte tänne, sillä teidän kokonne ja yksinkertaisuutenne voisivat meidät ilmaista.

— Ei, veliseni, minä lähden myöskin, sanoi liettualainen.

— Neidin turvallisuuden takia teidän täytyy jäädä pois. Joka teidät kerran on nähnyt, se ei koko elämänsä aikana teitä unohda. Meillä tosin on turvanuija, mutta teihin ei sellaisenkaan suojassa uskottaisi. Tehän kuristitte Puljanin koko Krywonosin roskaväen nähden ja kyllä he sen kahakan muistavat. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Kolmea päätä ette kuitenkaan siltä matkalta löydä ja teidän oma ainoanne ei paljoa auta. Voitte turmella koko yrityksemme, jääkää mieluummin tänne.

— Se on harmillista, sanoi liettualainen.

— Harmillista tai ei, mutta teidän täytyy jäädä. Jahka lähdemme ottamaan linnunpesiä alas puista, niin otamme mukaan teidätkin, mutta ei nyt.

— Ikävä kuulla.

— Antakaas, niin suutelen teitä, sillä olen sydämestäni iloinen. Mutta jäättehän tänne. Vielä sentään yksi asia, hyvät herrat, ja se on hyvin tärkeä. Katsokaamme, ettei salaisuutemme leviä sotamiesten keskuuteen ja heiltä talonpoikain joukkoon. Kenellekään ei sanaakaan!

— No, entäs ruhtinaalle?

— Ruhtinas on poissa.

— Mutta herra Skrzetuskille, jos hän palaa?

— Juuri hänelle ei sanaakaan! Sillä hän rientäisi heti meidän perässämme. Hän kyllä vielä ehtii iloita ja Jumala varjelkoon häntä uudesta pettymyksestä. Se voisi maksaa hänen järkensä. Ritarin sana, hyvät herrat, ettei sanaakaan!

— Kunniasana, virkkoi Podbipienta.

— Kunniasana, kunniasana!

— Ja nyt kiittäkäämme Jumalaa.

Sen sanottuaan lankesi Zagloba ensimäisenä polvilleen ja hänen esimerkkiään seurasivat muut. He rukoilivat kauvan ja palavasti.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Ruhtinas oli todellakin muutamia päiviä sitten lähtenyt Zamosciin, sieltä käsin kootakseen uusia joukkoja, eikä siis ollut syytä olettaa hänen pian palaavan. Sentähden saattoivat Wolodyjowski, Zagloba ja Rzenzian lähteä retkelleen kenenkään tietämättä ja syvimmässä salaisuudessa. Zbaraziin jääneistä pääsi tästä salaisuudesta osalliseksi vain herra Longinus, mutta hänkin oli sidottu kunniasanalla ja vaikeni kuin lumottu.

Wierszul ja ne muut upseerit, jotka tiesivät ruhtinattaren kuolemasta, eivät ymmärtäneet pienen ritarin ja Zagloban retken olevan missään yhteydessä onnettoman Skrzetuskin morsiamen kanssa, vaan arvelivat molempien ystävien pikemmin lähteneen Skrzetuskin luo, varsinkin kun heidän mukanaan oli Rzendzian, jonka tiedettiin olevan Skrzetuskin palvelijan. He ratsastivat suoraan Chlebanowkaan ja tekivät siellä valmistukset retkeänsä varten.

Ennen kaikkea osti Zagloba Longinukselta lainaamillaan rahoilla viisi rotevaa podolialaista hevosta, jotka jaksoivat kestää pitkää ratsastusta ja jommoisia mielellään käytti puolalainen ratsuväki ja kasakkaupseerit. Sellainen hevonen saattoi kokonaisen päivän kiidättää tatarilaisratsun jäljestä ja sen juoksu oli nopeampi kuin turkkilaistenkin hevosten, jotapaitsi se paremmin kesti kaikkia säänmuutoksia, kylmiä öitä ja sateita. Viisi sellaista ratsua hankki siis herra Zagloba ja lisäksi itselleen, tovereilleen sekä myöskin ruhtinatarta varten kasakkaviitat. Rzendzian piti huolta kuormahevosista. Kun sitten kaikki oli huolellisesti valmistettua, lähdettiin matkaan ja uskottiin yritys Jumalan ja neitosten suojelijan, pyhän Nikolauksen huostaan.

Uusissa puvuissaan saattoi matkamiehiämme helposti pitää joinakin kasakka-atamaneina ja usein tapahtuikin, että puolalaisten linnaväkien miehet tai sinne tänne aina Kamieneciin asti siroteltujen vartiostojen sotilaat sieppasivat heidät kiinni. Helppoa oli kuitenkin herra Zagloballe osoittaa heille, että he olivat oikeilla matkoilla. Kauvan kulkivat he turvallisilla seuduilla, seuduilla, joita ylipäällikkö Lanckoronskin lippukunnat pitivät hallussaan. Lanckoronski läheni näet verkalleen Baria, pitääkseen silmällä sinne kokoontuvia kasakkajoukkoja. Yleisesti jo tiedettiin, että neuvottelut raukeavat ja sentähden tuntui sota ilmassa, vaikka pääjoukot eivät vielä olleet liikkeellä. Perejaslawin aselepo loppui helluntaiksi, sissisota tosin ei milloinkaan ollut lakannut, mutta nyt se oli kiihtymään päin ja molemmilta puolin odotettiin vain taistelumerkkiä. Sillävälin saapui kevät riemuiten aroille. Kavioiden tallaaman maan verhosi kaatuneiden ritarien ruumiista esiin kasvanut ruoho ja kukkaset. Taistelukenttien yläpuolella liitelivät taivaan sinessä leivoset, korkeuksissa kulkivat huutaen ja kirkuen mitä erilaisinten lintujen parvet, tulvivien vesien kiiltävä pinta väreili lämpimän tuulenhengen liikuttamana ja lämpimässä aallossa pitivät illoin sammakot iloista pakinaa aina myöhäiseen yöhön asti.

Tuntui siltä kuin itse luonto olisi tahtonut arpeuttaa haavat, vaimentaa tuskat ja peittää haudat kukkiin. Taivas ja maa oli kirkas, raikas, ilmava ja iloinen ja koko aro värikäs ja välkkyilevä niinkuin kultaommel. Se vivahteli kuin sateenkaan tai puolalainen vyö, johon taitava kutojatar on taidokkaasti, ikäänkuin yhteen naittaen, sulatuttanut kaikki mahdolliset värit. Arot vilisivät lintuja ja niiden yli kävi voimakas tuuli, kuivaten vedet ja ahavoittaen ihmisten kasvot.

Sellaisena aikana iloitsee jokainen sydän, suuri onnentunne täyttää jokaisen mielen. Niinpä olivat meidänkin ritariemme mielet täynnä onnellisuutta. Herra Wolodyjowski lauleli lakkaamatta ja herra Zagloba siirteli itseään satulassa, kääntäen hartioitaan aurinkoon päin. Kerran kun aurinko oikein oli häntä lämmittänyt, sanoi hän pienelle ritarille:

— Suloista tämä on, sillä totta puhuen ei mikään — simaa ja unkarilaista viiniä lukuunottamatta — tee vanhoille luille niin hyvää kuin aurinko.

— Kaikille se tekee hyvää, vastasi herra Wolodyjowski, — koska eläimetkin mielellään asettuvat aurinkoon.

— Onni, että tällaisena vuodenaikana saamme käydä noutamaan ruhtinatarta. Talvella pakkasessa olisi vaikeaa paeta tytön kanssa.

— Kunpa hänet nyt ensin saisimme käsiimme. Mutta konna olen, jos joku hänet meiltä vielä sieppaa.

— Sanon teille, herra Michal, huomautti Zagloba, — että minulla on yksi pelko, se nimittäin, että sodan syttyessä tatarilaiset hyökkäävät niille seuduille ja ottavat meidät vangiksi. Kasakoitten kanssa kyllä tulemme toimeen, talonpojille emme ensinkään näytä lupatodistuksiamme, sillä olettehan huomannut, että he pitävät meitä kasakkaupseereina. Zaporogilaiset taas kunnioittavat turvanuijaa ja onhan Bohunin nimi meidän kilpenämme.

— Kyllä minä tunnen tatarit, sillä Lubnien alueella me alituiseen olimme tekemisissä heidän kanssansa eikä minulla ja Wierszulilla silloin ollut koskaan lepoa.

— Tunnen minäkin heidät, sanoi Zagloba. — Olenhan kertonut teille kuinka vietin monta vuotta heidän joukossaan ja pääsin siellä korkeaan arvoon. Kun en kuitenkaan tahtonut ruveta musulmaniksi, oli minun vihdoin jätettävä kaikki ja vielä he olivat toimittamaisillaan minulle marttyrikuoleman siitä hyvästä, että olin houkutellut heidän vanhimman pappinsa oikeaan uskoon.

— Mutta tehän joskus olette kertonut tämän tapahtuneen Galatassa.

— Galatassa oli omat seikkailunsa ja Krimissä omansa. Mutta jos te luulette maailman loppuvan Galatassa, niin ette ehkä tiedä, missä pippuri kasvaa. Belialin poikia on tässä maailmassa enemmän kuin kristittyjä.

Nyt puuttui puheeseen Rzendzian:

— Eivät yksin tatarit saata olla meille haittana, virkkoi hän, — sillä minä en ole vielä sanonutkaan minkä Bohun minulle ilmaisi, nimittäin, että sitä rotkoa vartioivat pahat voimat. Jo se nainenkin, joka hoitaa ruhtinatarta, on jättiläinen, luultavasti hän lisäksi on noita ja pitää yhteyttä pahojen henkien kanssa. Ne varoittavat häntä vaaran tullen ja niinmuodoin meistäkin. Minulla kyllä on hänen varaltaan luoti, jonka itse olen valanut — siunattuun vehnään. Muu ei häneen pysty. Sitäpaitsi siellä varmaan on vamppyyreja kokonaiset rykmentit puolustamassa sisäänkäytävää. Mutta herrat saavat varoa päätänsä, jos siellä minulle jotakin tapahtuu, sillä silloinhan menettäisin palkintoni.

— Senkin kuhnuri, sanoi herra Zagloba, — meidän päämmekö pitäisi miettiä jäätkö sinä, mokomakin, henkiin! Piru ei väännä sinulta nurin niskoja ja vaikkapa vääntäisikin, niin yhdentekevää, sillä ahneutesi takia joudut sinä joka tapauksessa kadotukseen. Minä olen hänelle liian vanha varpunen, mutta pane mieleesi, että jos Horpyna onkin mahtava noita, niin olen minä vielä mahtavampi velho, sillä olen Persiassa oppinut mustan taidon. Hän palvelee pahoja henkiä, mutta pahat henget palvelevat minua. Minä voisin niillä kyntää niinkuin härillä, mutta minä en tahdo, sillä minä otan huomioon sieluni autuuden.

— Mainio asia. Mutta kyllä teidän kuitenkin pitäisi käyttää mahtianne, sillä on aina parempi turvata itsensä kaiken varalta.

— Minä luotan hyvään asiaamme ja Jumalan kaitselmukseen, sanoi Wolodyjowski. — Varjelkoot vain paholaiset Horpynaa ja Bohunia, meidän kanssamme ovat taivaan enkelit ja heitä vastaan eivät kestä parhaatkaan helvetin varustukset. Kaikkien tapausten varalta uhraan minä pyhälle arkkienkeli Mikaelille seitsemän valkeasta vahasta tehtyä kynttilää.

— Kyllä minäkin kustannan yhden kynttilän, sanoi Rzendzian, — ettei herra Zagloba aina saisi uhata minua kadotuksella.

— Lähetän sinut heti paikalla helvettiin, sanoi Zagloba, — jos näemme, ettet sinä hyvin tunne ruhtinattaren piilopaikkaa.

— Kuinka en tuntisi? Kun vain olemme päässeet Waladynkalle, niin minä jo osaan tien vaikkapa sidotuin silmin. Me ajamme rantaa myöten Dniesteriä pitkin ja rotko tulee sitten vasemmalla kädellä. Me tunnemme sen siitä, että sisäänkäytävän edessä on kallio. Ensi silmäykseltä näyttää siltä kuin ei rotkoon ensinkään pääsisi mutta kalliossa onkin repeämä, jonka läpi voi kulkea vaikkapa kaksi hevosta rinnakkain. Ja kun kerran olemme siellä, niin ei enään kukaan pääse käsistämme sillä tuosta repeämästä käy ainoa pääsy rotkoon. Ympärillä taas on joka taholla niin korkeat kallioseinät että tuskin lintukaan lentää niiden yli. Noitanainen murhaa jokikisen ihmisen, joka luvatta yrittää sinne, siellä onkin näkyvissä paljon luurankoja, mutta Bohun sanoi, että siitä ei tarvitse välittää, pitää vain ratsastaa eteenpäin ja huutaa: Bohun, Bohun… Vasta silloin noita ystävällisesti ottaa meidät vastaan. Paitsi Horpynaa on siellä vielä Czeremys, joka julman taitavasti ampuu pistolilla. Molemmat meidän täytyy tappaa.

— Tuota Czeremysiä en sääli, mutta riittää jos akka pannaan köysiin.

— Luuletteko saavanne hänet köysiin? Hän on niin väkevä, että repii panssarin kuin paidan ja hevosenkenkä vain ritisee, kun hän sen murskaa käsissään. Herra Podbipienta ehkä kykenisi taistelemaan hänen kanssaan, mutta emme me. Odottakaappa vain, minä ammun häneen siunatun luotini, niin koittaa kerrankin tuon paholaisnaisen viimeinen hetki. Muuten se varmaan juoksisi perässämme kuin naarassusi ja ulvoisi kasakoita avukseen. Ja varmaan emme saisi sieltä eheänä neitiä enempää kuin omia päitämme.

Näin keskustellen ja neuvotellen kului heiltä matkalla aika. He ratsastivat nopeaan, vältellen kauppaloja, kyliä, taloja ja kukkuloita. Jarmolincen kautta ajettiin Baria kohden, josta oli määrä kääntyä vinoon Jampolin ja Dniesterin suunnalle. He kulkivat siitä, missä Wolodyjowski kerran oli lyönyt Bohunin ja pelastanut Zagloban hänen käsistään — he osuivat tulemaan samaan talonpoikaismajaankin ja pysähtyivät sinne yöksi. Välistä heidän kuitenkin täytyi viettää yö taivasalla, arolla, ja silloin huvitti herra Zagloba heitä kertomalla entisiä seikkailujaan, sekä sellaisia, jotka hän todella oli kokenut että sellaisia, jotka hän oli kuvitellut. Enimmäkseen he kuitenkin keskustelivat ruhtinattaresta ja siitä, miten he vapauttavat hänet noidan vankeudesta. Vihdoin jätettyään selkänsä taa seudut, joita linnaväki ja Lanckoronskin lippukunnat pitivät kurissa, saapuivat he kasakkamaahan, jossa ei enään ollut ljaheja. Ne, jotka eivät olleet päässeet pakoon, olivat nimittäin tuhotut tulella ja miekalla. Toukokuu loppui, alkoi jo helteinen kesäkuu, mutta he olivat tuskin suorittaneet kolmannen osan matkaansa, tie oli niin pitkä ja vaivaloinen. Onneksi ei heitä enään kasakkain puolelta uhannut mikään vaara. Talonpoikaisjoukoille he yleensä eivät näyttäneet todistuksiaan, sillä useimmiten ne pitivät heitä zaporogilaisupseereina. Silloin tällöin heiltä kuitenkin kysyttiin, keitä he olivat ja jos kysyjä oli suistolainen, niin näytti herra Zagloba Bohunin turvanuijaa. Jos taas tiedustelija oli tavallinen murhamies roskaväen joukosta, niin Zagloba, astumatta alas hevosen selästä, potkaisi häntä jalallaan rintaan ja kaatoi hänet maahan. Tämän nähdessään toiset heti avasivat tien, arvellen, että ratsastaja ei ollut ainoastaan heikäläinen, vaan lisäksi hyvin arvokas herra, koska kerran hän lyö. "Se on ehkä Krywonos, Burlaj tai itse isä Chmielnicki." Bohunin maine harmitti Zaglobaa suuresti, suistolaiset kiusasivat häntä todella liiaksi kyselemällä Bohunista. Siitä syntyi matkalla usein viivytystä. Välistä ei kysymyksistä tahtonut tulla loppuakaan: onko hän terve, onko hän hengissä? Huhu hänen kuolemastaan oli näet levinnyt aina Jahorlikille ja Dnieperin koskille asti. Mutta kun matkalaiset vain kertoivat, että hän on terve ja vapaa ja että he juuri ovat hänen lähettämiään, niin heitä suudeltiin ja kestitettiin. Kaikkien sydämet, vieläpä kukkarotkin, avautuivat heille — jota asianhaaraa ei herra Skrzetuskin viekas palvelijapoika malttanut olla käyttämättä hyväkseen.

Jampolissa heidät otti vastaan vanha kuuluisa päällikkö Burlaj, joka siellä suistolaissotaväen ja rahvaanjoukon kanssa odotti Budziakin tatareja. Burlaj oli ollut Bohunin opettaja sotilaanammatissa. Hän oli kulkenut hänen muassaan Mustanmeren retkillä, kerran olivat he yhdessä ryöstäneet puhtaaksi Sinopen. Siksipä Burlaj rakastikin Bohunia kuin poikaansa ja otti hänen lähettinsä ystävällisesti vastaan, osottaen heille täydellistä luottamusta, varsinkin kun hän viime vuonna oli Bohunin luona nähnyt Rzendzianin. Saatuaan tietää, että Bohun on hengissä ja että hän pyrkii Wolyniaan, pani hän iloissaan toimeen pidot läheteille ja joi itsensä juovuksiin.

Herra Zagloba pelkäsi, että Rzendzian hiukan juotuaan lörpöttelisi tarpeettomia, mutta poika, joka oli viekas kuin kettu, osasi puhua totta vain silloin, kun sitä vaaratta saattoi puhua.

Puhumalla tätä vaaratonta määrää totta, hän myöskin hankki itselleen luottamusta. Kummalliselta ritareistamme kuitenkin tuntui kuunnella kauhealla avomielisyydellä pidettyjä keskusteluja, joissa heidän nimiään yhtämittaa toistettiin.

— Me olemme kuulleet, sanoi Burlaj, — että Bohun on saanut surmansa kaksintaistelussa. Ettekö tiedä kuka hänet surmasi?

— Wolodyjowski, ruhtinas Jeremin upseeri, vastasi Rzendzian tyynesti.

— Ai, jospa minä saisin hänet käsiini, niin kostaisin hänelle haukkamme surman. Minä nylkisin hänet.

Herra Wolodyjowski väänteli kauranvärisiä viiksiään ja loi Burlajhiin samanlaisen katseen kuin koira suteen, jota se ei saa tarttua kurkkuun. Mutta Rzendzian sanoi:

— Siksipä minä, herra päällikkö, juuri sanonkin teille hänen nimensä.

— Paholainen saattaa todella iloita tuosta pojasta, ajatteli herra Zagloba.

— Mutta, jatkoi Rzendzian, — hän ei kuitenkaan ole aivan suuresti syypää, sillä Bohun itse vaati hänet taisteluun, tietämättä miten taitavan taistelijan hän haastaa. Todistajana tilaisuudessa oli Bohunin pahin vihollinen, eräs aatelismies, joka kerran oli temmannut ruhtinattaren hänen käsistään.

— Kuka hän sitten on?

— Vanha juoppo, joka aikoinaan alituisesti kulki Czehrynissä atamanimme kintereillä ja oli olevinaan hänen hyvä ystävänsä.

— Hän tulee vielä riippumaan hirressä! huudahti Burlaj.

— Hölmö minä olen, jollen hakkaa poikki tuon koiran korvia! mutisi Zagloba.

— Hän oli niin silvottu, jutteli Rzendzian, — että jos siinä olisi ollut joku toinen kuin hän, niin korpit sitä jo aikoja sitten olisivat nokkineet. Mutta meidän atamanissa on sitkeä henki ja hän parantui, vaikka hän tuskin jaksoi laahautua Wlodawaan. Varmaan ei hänestä olisikaan tullut kalua, jollemme me olisi olleet siellä apuna. Me lähetimme hänet Wolyniaan, missä meikäläisillä on valta ja hän puolestaan lähetti meidät hakemaan tyttöä.

— Ne mustakulmat ne hänet tuhoavat, mutisi Burlaj, — minä olen sanonut sen hänelle aikoja sitten. Eiköhän hänen vain olisi ollut parasta leikitellä tytöllä kasakan tapaan ja sitten panna kivi kaulaan ja heittää veteen, niinkuin me teimme Mustallamerellä.

Herra Wolodyjowskin oli vaikea hillitä itseään, niin oli hänen tunnettaan kaunista sukupuolta kohtaan loukattu. Mutta Zagloba hymähti ja sanoi:

— Varmaan se olisi ollut parempi.

— Te olette hyviä ystäviä, sanoi Burlaj, — te ette hädässä jättäneet häntä, ja sinä, pikkuinen, olet paras kaikista, sillä sinut minä näin jo Czehrynissä, kun hoidit ja vaalit haukkaamme. No, minäkin olen teidän ystävänne. Sanokaa mitä tarvitsette, kasakoita vaiko hevosia, kyllä minä annan, ettei teille palatessanne tulisi viivytystä.

— Kasakoita emme tarvitse, herra päällikkö, vastasi Zagloba, — sillä omalla väellä tulemme toimeen kulkiessamme täällä omassa maassa ja jos sattuisi jokin paha kohtaus — josta Jumala varjelkoon —, niin isomman joukon kanssa on vaikeampi suoriutua kuin pienen. Hyvät hevoset sensijaan olisivat erinomaiset olemassa.

— Minä annan teille niitä, annan hevosia, jotka vievät voiton khaninkin ratsuista.

Silloin virkkoi Rzendzian, käyttäen tilaisuutta hyväkseen:

— Rahaa atamani antoi vähänpuoleisesti, sillä hänellä ei siellä sattunut olemaan, mutta Braclawin takana hänellä on taalareita kapottain.

— Tule tänne kamariin, sanoi Burlaj.

Tätä ei Rzendzianille tarvinnut sanoa kahta kertaa. Hän katosi vanhan päällikön kanssa oven taakse ja kun hän hetken perästä palasi, loisti ilo hänen pulleilla kasvoillaan ja sininen mekko hänen vatsallansa oli ikäänkuin paisunut.

— No, menkää Jumalan nimeen, lausui vanha kasakka, — ja kun sitten tuotte tyttöä, niin poiketkaa minun luokseni, että minäkin saan nähdä Bohunin käkösen.

— Se ei ole mahdollista, herra päällikkö, vastasi poika rohkeasti, — sillä tuo ljahitar pelkää kauheasti ja on kerran jo syössyt veitsen ruumiiseensa. Me pelkäämme, että hänelle voisi tapahtua jotakin. Hoitakoon hänet atamani yksinään.

— Hoitakoon vain. Häntä tyttö ei tule pelkäämään. Valkokätinen ljahitar — kasakka on hänelle tietysti kauhistus! Menkää Jumalan nimeen, teillä ei enään olekaan pitkältä.

Jampolista ei todella enään ollut pitkältä Waladynkaan, mutta tie oli pahaa, tai pikemmin oli ritarien edessä täydellinen tiettömyys. Sillä niihin aikoihin olivat sikäläiset seudut vielä erämaata, vain siellä täällä jokin harva asumus. He lähtivät siis Jampolista länteen päin, loitoten Dniesteristä ja kulkivat sitten pitkin Waladynkan juoksua Raszkowia kohden. Vain tätä tietä saattoi päästä rotkolle. Taivaalla vaaleni jo aamun koi, koska Burlajn kemut olivat kestäneet myöhään yöhön. Herra Zagloban laskujen mukaan eivät he ennen auringon maillemenoa voineet ehtiä rotkolle. Mutta ilta tuli herra Zagloballe juuri kuin tilauksesta, sillä hän tahtoi Helenan vapautuksen jälkeen käyttää yötä hyväkseen. Ratsastaessaan keskustelivat he siitä, kuinka onni tähän asti oli ollut heille suotuisa. Muistellen Burlajn kemuja herra Zagloba sanoi:

— Eikö ole ihmeellistä, kuinka nuo kasakat, jotka elävät veljeydessä keskenään, kaikissa yrityksissä tukevat toisiaan. En puhukaan rahvaasta, jota he ylenkatsovat ja jota he, jos vain piru auttaa heitä ravistamaan hartioiltaan meidän yliherruutemme, tulevat kohtelemaan vieläkin pahempina herroina. Mutta kasakkaveljeskunnassa on jokainen valmis toisen puolesta menemään vaikkapa tuleen eikä niinkuin meidän aatelimme kesken.

— Mitä vielä, hyvä herra, huomautti Rzendzian, — minä olen kauvan ollut heidän joukossaan ja nähnyt kuinka he syövät toinen toisiaan kuin sudet. Jollei Chmielnickiä olisi, joka on heidän voimansa ja taidollaan pitää heitä kurissa, niin he pian tuhoaisivat toinen toisensa sukupuuttoon. Mutta tuo Burlaj, se on suun sotilas ja itse Chmielnickikin kunnioittaa häntä.

— Mutta sinä varmaan häntä halveksit, kun suvaitsit häntä sillä tavalla nylkeä. Aijai, Rzendzian, Rzendzian, et sinä kuole luonnollisella kuolemalla.

— Kullekin on määrätty oma kohtalonsa hyvä herra, mutta onhan vihollisen petkuttaminen kiitettävä ja Jumalalle otollinen asia.

— Ei sitä luetakaan sinulle moitteeksi, mutta ahneutesi luetaan. Sinulla on aatelismiehelle sopimaton talonpojan vaisto ja siitä sinä varmaan-joudut kadotukseen.

— En surkeile uhrata kynttilää kirkkoon, jos minun on niihin aikoihin onnistunut ansaita. Pitäähän Jumalallakin olla minusta hyötyä ja siunaahan hän sitten minua eteenpäin. Mutta minä autan vanhempiani ja se kumminkaan ei ole synti.

— Käänsi tuota veitikkaa kuinka tahansa, niin ei se mene nurin enempää kuin pelinoppa! huudahti, Wolodyjowskiin vedoten, herra Zagloba. — Minä tässä jo pelkäsin, että oveluuteni menee minun mukanani hautaan, mutta näen, että tuo mokoma tuossa on paljon suurempi veitikka kuin minä. Tuon pojan viekkauden avulla vapautamme me ruhtinattaremme Bohunin vankeudesta Bohunin suostumuksella ja Burlajn ratsujen avulla. Onko mokomaa ennen nähty! Mutta päältäpäin katsellen ei siitä pojasta antaisi kolmea ropoa.

Rzendzian hymähti tyytyväisenä ja vastasi:

— Onkos se sitten meille pahaksi, hyvä herra?

— Sinä miellytät minua ja jollet olisi niin ahne, niin ottaisin sinut palvelukseeni. Mutta koska kerran olet petkuttanut Burlajn, niin annan minä sinulle anteeksi senkin, että kutsuit minua juopoksi.

— Enhän minä teitä nimittänyt siksi, vaan Bohun.

— Jumala onkin häntä siitä rangaissut, sanoi Zagloba.

Heidän näin keskustellessaan kului aikainen aamun hetki, mutta kun aurinko oli ennättänyt korkeammalle taivaan laella, valtasi heidät vakavuus, sillä muutaman tunnin päästä he jo olivat näkevät Waladynkan. Pitkän matkan jälkeen he siis vihdoin olivat saavuttavat päämääränsä, eipä siis ihme, jos eräänlainen levottomuus hiipi heidän sydämiinsä. Elääkö Helena vielä ja jos hän elää, niin tapaavatko he hänet rotkosta? Horpyna on saattanut viedä hänet pois, tai ehkä viime hetkessä kätkeä hänet jonnekin rotkon tuntemattomista luolista, tai surmata hänet. Vaikeudet eivät vielä lainkaan olleet voitetut, vaarat eivät lainkaan vielä olleet ohitse. Heillä oli tosin kaikki merkit, joista Horpynan piti tuntea heidät Bohunin läheteiksi, miehiksi, jotka täyttävät hänen tahtonsa. Mutta entä jos paholaiset ovat häntä varoittaneet? Enimmin pelkäsi sitä Rzendzian. Ja myöskin Zagloba, vaikka hän pitikin itseänsä mustan taidon tuntijana, ajatteli sitä levottomuudella. Siinä tapauksessa he näet varmaan löytäisivät rotkon tyhjänä ja — mikä pahempi — tapaisivat väijytyksessä Raszkowista tulleita kasakkoja. Heidän sydämensä sykkivät yhä kiivaammin ja kun he vihdoin, muutaman tunnin ratsastuksen jälkeen rotkon harjalta näkivät välkkyvän vedenjuovan, kalpenivat Rzendzianin pulleat posket.

— Se on Waladynka, sanoi hän ääntään hilliten.

— Joko nyt? kysyi yhtä hiljaa Zagloba. — Kuinka me jo olemme niin likellä…

— Kunhan Jumala meitä nyt vain varjelisi, virkkoi Rzendzian. — Ryhtykää nyt noitumaan, sillä minua peloittaa kauheasti.

— Tyhmyyksiä kaikki noituudet. Me siunaamme joen ja rotkon suun. Se auttaa paremmin.

Herra Wolodyjowski pysyi kaikista tyynimpänä ja vaikeni. Hän ainoastaan tarkasteli huolellisesti pistolejaan ja kaatoi niihin ruutia. Sitten hän koetti, lähteekö sapeli helposti tupesta.

— Minulla on siunattu luoti tässä pistolissa, sanoi Rzendzian. — Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen eteenpäin!

— Eteenpäin!

Vähän ajan kuluttua olivat he puron rannalla ja käänsivät hevosensa sen juoksun mukaan. Äkkiä pysäytti heidät herra Wolodyjowski ja sanoi:

— Ottakoon Rzendzian turvanuijan, sillä hänet tuntee noita, ja ryhtyköön hän ensinnä keskusteluihin hänen kanssaan, jotta ei noita pelästyisi meitä eikä pakenisi ruhtinattaren kanssa johonkin luolaan.

— Minä en lähde ensimäisenä, tehkää mitä tahdotte.

— Ratsasta, kuhnuri, sitten viimeisenä.

Sen sanottuaan karautti herra Wolodyjowski ensimäiseksi. Hänen jäljessään ajoi herra Zagloba ja viimeisenä raahusti valtoimien hevosten kanssa Rzendzian, levottomana vilkuillen joka taholle. Hevosten kaviot tömisivät kiviä vastaan, ympärillä vallitsi erämaan hiljaisuus, vain kallionraoissa piileilevät heinä- ja arosirkat sirittivät ääneensä, sillä päivä oli yhä helteinen, vaikka aurinko jo oli paljoa alentunut puolenpäivän korkeudesta. Ratsastajat saapuivat vihdoin kummulle, joka oli kupera kuin kumoon käännetty ritarikilpi ja jonka yläpuolelle haljeskelleet ja auringossa rapistuneet kalliot muodostivat talojen raunioiden ja kirkontornin tapaisia röykkiöitä. Ne muistuttivat linnaa tai kaupunkia, jonka vihollinen hiljan on hävittänyt. Rzendzian nykäisi herra Zaglobaa.

— Se on Paholaisen Rajapyykki, minä tunnen sen Bohunin kertomuksesta. Tästä ei kukaan öiseen aikaan hengissä käy lävitse.

— Jollei käy lävitse, niin ehkäpä ratsastaa, huomautti Zagloba. — Hyi, mikä kirottu paikka. Ainakin näytämme olevan oikealla tiellä.

— Sinne ei enään ole pitkältä, sanoi Rzendzian.

— Jumalan kiitos, vastasi herra Zagloba ja hänen ajatuksensa kiiti ruhtinattaren luo.

Hänestä tuntui niin kummalliselta, kun hän näki nämä Waladynkan villit rannat, tämän erämaan ja koko tämän synkkyyden. Hänen oli vaikea uskoa, että ruhtinatar saattoi olla niin likellä. Hän, jonka tähden hän oli ollut niin monissa vaaroissa ja seikkailuissa ja jota hän rakasti niin, että kun oli tullut viesti hänen kuolemastaan, niin ei hän ollut voinut käsittää miten suoriutua elämästä ja vanhuudesta. Yleensähän ihminen tottuu kaikkeen, onnettomuuteenkin, mutta herra Zagloba oli jo liian pitkän ajan kuluessa eläytynyt ajatukseen, että ruhtinatar on ryöstetty ja että hän on kaukana Bohunin vallassa: hän ei enään rohjennut uskoa kaipauksen ja etsinnän vihdoinkin loppuneen ja toivon täyttymisen ja levon hetken vihdoin koittaneen. Hänen mieleensä johtui muitakin kysymyksiä: mitähän ruhtinatar sanoo, kun näkee hänet? Puhkeaako hän itkemään — sillä pelastus pitkästä ja raskaasta vankeudesta yllättää hänet tietysti kuin salama. Ihmeelliset ovat Jumalan tiet, mietiskeli Zagloba. Jumala sovittaa kaikki asiat niin ihmeellisesti, että hyve lopullisesti kuitenkin voittaa ja vääryys joutuu häpeään. Jumalahan ensinnä antoi Rzendzianin Bohunin käsiin ja teki sitten heistä ystävät. Jumala johdatti sillä tavalla, että sota, tuo julma äiti, kutsui pois villin atamanin niistä erämaista, jonne hän kuin susi oli vienyt saaliinsa. Jumala antoi hänet sitten Wolodyjowskin käsiin ja pani hänet uudestaan kohtaamaan Rzendzianin. Ja niin ovat kaikki asiat liittyneet toisiinsa, että nyt juuri, kun Helena ehkä jo on kadottanut viimeisen toivonsa eikä enään odota mistään apua, apu onkin läsnä. "Sinun itkusi lakkaa, tyttöseni", mietiskeli Zagloba, "ja pian kohtaa sinua ääretön ilo. Voi, kuinka kiitolliseksi hän tuleekaan! Hän panee kätösensä ristiin ja kiittää!"

Ja herra Zagloba näki tytön ilmi elävänä silmiensä edessä. Hän heltyi nyt kokonaan ja vaipui miettimään, mitä hetken perästä tulee tapahtumaan.

Samassa nykäisi Rzendzian häntä takaapäin hihasta:

— Herra…

— No mitä? kysyi Zagloba, tyytymättömänä siitä että hänen ajatustensa kulku oli katkaistu.

— Näittekö, susi pujahti tuolta editsemme.

— Ja entä sitten.

— Mutta olikohan se vain susi?

— Mene ja suutele sitä kuonoon.

Samassa pysäytti Wolodyjowski hevosensa.

— Emmehän vain ole eksyneet tieltä? kysyi hän. — Sillä meidän pitäisi jo tulla perille.

— Ei, sanoi Rzendzian, — me ratsastamme aivan niinkuin Bohun neuvoi.

— Kunpa tämä kaikki Jumalan avulla jo olisi ohitse.

— Rotko tulee siis pian, jos ratsastamme tätä vauhtia?

— Pyytäisin vielä teitä pitämään vaaria siitä Czeremysistä sillaikaa, kun puhelen noidan kanssa. Se kuuluu olevan aika roisto ja ampuvan hyvin.

— Älä pelkää, annetaan mennä nyt.

Tuskin olivat he ehtineet ajaa muutamia kymmeniä askelia, kun hevoset alkoivat heristää korviaan ja kuorskahdella. Rzendzianilta meni pinta kananlihalle, sillä hän pelkäsi, että minä hetkenä hyvänsä kallionrotkosta kuuluisi vamppyyrin ulvonta tai ryömisi esille jokin inhoittava tuntematon haamu. Pian kävi kuitenkin selville, että hevoset olivat korskuneet vain siksi, että kulkivat juuri sen sudenpesän ohi, jonka asukas vasta oli peloittanut poikaa. Ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus. Heinäsirkatkin herkesivät sirittämästä ja aurinko aleni toiselle puolen taivaanlakea. Rzendzian teki ristinmerkin ja rauhoittui.

Yhtäkkiä pysäytti Wolodyjowski hevosensa. — Minä näen jo, sanoi hän, rotkon, jonka suuta tukkii kallio, ja kalliossa halkeaman.

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Rzendzian, — siinä se on.

— Tulkaa perässäni! komensi herra Michal, kääntäen hevosensa.

Hetken perästä olivat he halkeaman kohdalla ja ajoivat sen läpi ikäänkuin kivisen holvin alitse. Heidän eteensä avautui syvä rotko, jonka molemmilla sivuilla kasvoi tiheää pensaikkoa, ja joka kauvempana muuttui leveäksi, kuperaksi tasangoksi. Jättiläismuurit ympäröivät joka taholla.

Rzendzian alkoi nyt huutaa minkä jaksoi:

— Bo-hun, Bo-hun… Terve, noita, terve… Bo-hun, Bo-hun…

Ratsastajat pysäyttivät hevosensa ja pidättivät niitä, hetkisen vaieten. Sitten alkoi poika uudelleen huutaa:

— Bo-hun, Bo-hun…

Kaukaa kuului nyt koirien haukuntaa.

— Bo-hun, Bo-hun…

Metsän vasemmalla reunalla, johon auringon punaiset ja kultaiset säteet lankesivat, alkoivat taajat orapihlaja- ja villit luumupensaat kahista ja hetken perästä ilmestyi röykkiön korkeimmalle kohdalle jokin ihmishahmo, joka alaspäin kyyristyen ja varjostaen kädellä silmiään, tähysteli tulijoihin.

— Se on Horpyna, sanoi Rzendzian, ja pannen kämmenensä torveksi suun ympärille alkoi hän huutaa: — Bohun, Bohun…

Horpyna asteli nyt alas röykkiöltä ja taivutti itseään kävellessään taaksepäin, pysyäkseen tasapainossa. Hän liikkui sangen nopeasti ja hänen jäljessään kömpi jokin pieni paksu mies, pitkä turkkilainen pyssy kädessä. Risut katkeilivat noidan voimakkaiden askelten alla, kivet vierivät rapisten rotkon pohjalle. Kulkien etukumarassa auringon punertavassa hohteessa näytti hän todella joltakin jättiläiskokoiselta, yliluonnolliselta olennolta.

— Keitä te olette? kysyi hän kovalla äänellä päästessään rotkon pohjalle.

— Mitä sinulle kuuluu, paasiviulu? sanoi Rzendzian, joka, nähdessään että olennot hänen edessään olivat ihmisiä eivätkä henkiä, sai takaisin tavallisen tyyneytensä.

— Sinäkö siellä olet — Bohunin palvelija? Vai sinä. Kyllä minä sinut tunnen, pikku-mies.

— Bohunin ystäviä.

— Sievä noita, mutisi viiksiensä lomitse herra Michal.

— Mitä varten te olette tulleet tänne?

— Tässä on turvanuija, puukko ja sormus. Tiedäthän mitä ne merkitsevät.

Jättiläisnainen otti merkit käteensä, katseli niitä tarkkaan ja sanoi sitten:

— Oikeita ovat. Oletteko te hakemassa ruhtinatarta?

— Olemme. Onko hän terveenä?

— On. Mutta miksei Bohun itse tullut?

— Bohun on haavoitettu.

— Haavoitettuko? Minä olenkin nähnyt sen myllyssä.

— Jos kerran olet nähnyt, niin mitä sitten kysyt. Valehtelet, senkin jahtitorvi, sanoi Rzendzian tutunomaisesti.

Noidan nauraessa näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat valkoiset kuin sudella. Hän painoi kämmenensä nyrkiksi ja tönäisi Rzendziania kylkeen.

— Sinä veitikka siinä, sinä…!

— Mene tiehesi!

— Älä joutavia. Suutele pois! Mutta milloin sitten otatte ruhtinattaren?

— Heti kun hevoset vain ovat levänneet.

— Ottakaa pois vain. Minä lähden teidän mukaanne.

— Mitäs varten sinä lähtisit?

— Minun veljeäni uhkaa kuolema. Ljahit panevat hänet paaluun. Minä lähden teidän kanssanne.

Rzendzian kumartui satulassa eteenpäin, ikäänkuin keskustellakseen noidan kanssa, mutta hänen kätensä lepäsi, noidan sitä huomaamatta, likellä pistolin liipaisinta.

— Czeremys, Czeremys, sanoi hän, tahtoen kääntää toveriensa huomion kääpiöön.

— Mitä sinä häntä huudat? Häneltähän on katkaistu kieli.

— En minä häntä huuda, ihmettelen vain hänen pientä kokoansa. Ethän sinä lähde hänen luotaan — hänhän on sinun miehesi.

— Hän on minun koirani.

— Oletteko te kahden rotkossa?

— Olemme kahden — ruhtinatar kolmantena.

— Se on hyvä. Ethän sinä lähde hänen luotaan.

— Lähden teidän kanssanne, johan sinulle sanoin.

— Mutta minäpä sanon sinulle, että jäät tänne. Pojan äänessä oli jotakin, joka teki jättiläisnaisen levottomaksi ja hän kääntyi paikallaan, sillä epäilys oli yhtäkkiä vallannut hänet.

— Mitä sinä nyt? sanoi hän.

— Kas tätä vain, vastasi Rzendzian ja pamautti pistolistaan niin likeltä, että noita hetkeksi joutui kokonaan savun peittoon.

Horpyna taipui taaksepäin, kädet hajallaan. Hänen silmänsä menivät nurin, luonnoton korina pääsi hänen kurkustaan, hän horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan selälleen.

Samassa hetkessä löi herra Zagloba sapelillaan Czeremysiä päähän niin että luut rusahtivat terän alla. Ruma kääpiö ei päästänyt valitustakaan, hän lysähti keräksi niinkuin mato ja alkoi sitten täristä. Sormet hänen käsissään vuoroin avautuivat, vuoroin sulkeutuivat, ikäänkuin kuolevan ilveksen kynnet.

Zagloba pyyhki vaippansa liepeeseen höyryävän sapelinsa, Rzendzian hypähti hevosen selästä, otti kiven maasta ja heitti sen Horpynan leveille rinnoille sekä alkoi sitten hakea jotakin hänen poveltaan.

Jalat noidan jättiläisruumiissa ponnistivat vielä maata vastaan. Kouristus rumensi kauheasti hänen kasvojaan ja hänen ulkonevalla hampaillansa näkyi verinen vaahto. Kurkusta kuului kumeaa korinaa.

Poika otti nyt poveltaan kappaleen vihittyä liitua, piirsi sillä kiveen ristin ja sanoi:

— Nyt ei hän enään nouse. Sitten hän astui satulaan.

— Hevosen selkään! komensi herra Wolodyjowski. He kiidättivät kuin vihuri pitkin rotkon keskellä juoksevaa puroa, ratsastivat ohi siellä täällä tien varrella kasvavien tammien. Vihdoin oli heidän silmiensä edessä maja. Kauvempana näkyi korkea mylly, jonka kostea pyörä välkkyi kuin punainen tähti auringon paisteessa. Majan luona oli kaksi mustaa, tavattoman suurta koiraa. Ne olivat köysillä sidotut nurkkiin, tempoivat siinä köysiään ja koettivat vimmatusti haukkuen ja ulvoen päästä tulevien kimppuun. Herra Wolodyjowski ratsasti edellä ja saapui ensimäisenä paikalle. Hän hyppäsi hevosen selästä, juoksi ovelle, potkaisi sen auki ja tuli, sapeli helisten, eteiseen.

Porstuan oikealla puolella näkyi avonaisesta ovesta iso tupa, joka oli täynnä lastuja. Keskellä lattiaa oli liesi. Tupa oli täynnä savua. Vasemmalle johtava ovi oli suljettu. Siellä hän varmaan on, ajatteli herra Wolodyjowski ja hyökkäsi ovelle.

Hän kopeloi, avasi oven, tuli kynnykselle ja pysähtyi siihen kuin naulittuna.

Tuvan perällä, käsi nojaten vuoteen laitaa vastaan, istui Helena Kurcewicz kalpeana, hiukset hajallaan olkapäillä. Hänen pelästyneet, Wolodyjowskiin tähdätyt silmänsä kysyivät: kuka sinä olet? Mitä sinä tahdot? Sillä hän ei milloinkaan ollut nähnyt pikku ritaria. Mutta tämä hämmästyi nähdessään Helenan kauneuden sekä sametilla ja kultakankailla verhotun huoneen. Vihdoin hän sai auki suunsa ja virkkoi hätäisesti:

— Älkää pelästykö, neiti, me olemme Skrzetuskin ystäviä.

Silloin heittäytyi ruhtinatar polvilleen.

— Pelastakaa minut! huusi hän, liittäen kätensä yhteen.

Samassa hetkessä ryntäsi sisään herra Zagloba, vavisten, tulipunaisena ja hengästyneenä.

— Me olemme täällä! huusi hän. — Me tuomme apua! Kuullessaan nämä sanat ja nähdessään tutut kasvot, taipui ruhtinatar kuin kukka, joka leikataan poikki, hänen kätensä vaipuivat alas, hänen silmänsä painuivat ripsien peittoon ja hän menetti tajuntansa…