language: Finnish
KAUNIS PÄIVÄ YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA
Kirj.
Herman Bang
Suomentanut
Juho Ahava [Lauri Soini]
Porissa, G. Roneliuksen kirjakauppa, 1908.
SISÄLLYS:
Pappi
Katkelma
Chopin
Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!
Rakkautta
Franz Pander
Kaunis päivä
"Sinä kyllä muistat minut"
Rosenbergin puutarhassa
PAPPI
Taloon vei rinnettä alaspäin pieni sivutie, jonka molemmin puolin rehottivat salavat ja joka oli täpötäytenään aika suuria kiviä, jotta sitä myöten olisi ollut vaarallista ajaa vaunuilla; se muuten ei pohjaltaan merkinnyt mitään, sillä tietä eivät koskaan vaunut kulkeneet. Pastori Skeel ei pitänyt hevosia eikä vaunuja, ja milloin hänen oli mentävä pitäjälle tai hänen vaimonsa ostoksille kaupunkiin, täytyi heidän aina kulkea jalkaisin, jollei kirkkoherra tarjonnut hänelle paikkaa vaunuissaan korvaukseksi niistä kotikasteista, joita hänen toverinsa oli hänelle toimittanut. Kirkkoherra oli pyyleähkö, mukavuutta rakastava mies, joka oli mieluummin valinnut pienemmän yksikirkkoisen seurakunnan kuin toisen suuremman, jossa oli kaksi kirkkoa, ja hän ei pitänyt kotikasteista. Sitä paitsi ei kuuron Skeelin tarvinnut sentähden lyödä mitään laimiin: hänen grönlantilainen virsikirjansa tuli kyllä vielä valmiiksi. Sentähden nähtiin aika tiheään pastori Skeelin kumaran olennon täydessä virkapuvussaan kulkevan pitäjälle ja kotiin pientä sivutietä salavain välitse ja suurten kivien ylitse, milloin kastamaan, milloin myöskin viemään jollekin köyhälle kuolevalle viimeistä lohdutusta. Ja milloin hän näinikään meni pyhän virkansa tehtäviin, näytti hän melkein onnelliselta, niin että kirkkoherran täytyi myöntää olevan melkein oikeassa, kun hän, hieman erimielisenä lääkärin kanssa, arveli että oli hyvä työ ajaa tämä kuuro mies koiranilmaan, lumipyryyn ja raesateeseen ja kirvelevään pohjoistuuleen.
Muuten oli pastori Skeel melkein aina kotona. Hänen kuuroutensa rasitti häntä eikä hän mielellään tahtonut olla kenellekään taakaksi. Siitä syystä oli hän viime talvena sanoutunut irti L'homme-illoistakin, joita hänellä oli ennen ollut kirkkoherran ja lääkärin kera. Oikeastaan rakasti hän peliä, mutta hänen vaimonsa oli huomannut hänen olevan toisille rasitukseksi. Niinpä päätti hän alistuvalla huokauksella lähettää epuun lähimmäksi tiistaiksi, ja siitä pitäen tuli maanmittari kuuliaisemmaksi kolmanneksi mieheksi.
Skeel oleskeli kotona kansatieteellisessä museossaan, kuten lääkärin nuori rouva sukkelasti nimitti hänen asuintaloaan. Ja tosiaankin se oli melkein museo, kummallinen kokoelma vanhanaikuisia, epämukavia huonekaluja: tuoleja suurine korkeine selustoilleen; karkeatekoisia, koleita kaappeja ensimäisen keisarikunnan aikana tavallisille leikkauksineen; vanhoja kellastuneita kuvia piirteineen, joita tuskin saattoi erottaa; kiinalaisia vääntösoittimia, joita eräs hänen vaimonsa sukulainen oli tuonut Confuciuksen maasta mukanaan kotiin; päivänvarjostimia ja natisevia rasioita, joissa aina oli pienempi sisällään, ja kiinalaisen kaunottaren silkkipuku; hiilipiirros merimiehestä, jolla olivat kiinalaiset silmät; rivit pitkiä piippuja, joiden koppiin oli maalattu hullunkurisia päitä, jotka olivat kuvaavinaan Napoleonia, Josefinaa ja Marecal Ney'tä. Sitte kaikki grönlantilaiset esineet: haahkanuntuvamattoja ja linnunsulista taiteellisesti tehtyjä viuhkoja; suuria linnunmunia ja pehmeitä nahkoja; veitsiä ja talouskaluja, ja sitte kuva hänen pappilastaan, joka oli puuhun leikattu pitkinä talvipäivinä raanilampun valossa yhdellä ainoalla veitsellä; katto on irtonainen, ja jos sen nostaa pois, näkee arkihuoneessa jokaisen esineen tarkoin jäljennettynä oikealla paikallaan. Samoin kirkko penkkiriveilleen ja saarnatuoleineen, vieläpä seinille merkittynä samat virretkin, joita seurakunta lauloi hänen viime kerran saarnatessaan. Mikä suunnaton, kärsivällisyyttä koetteleva työ laittaa tämä kaikki tavallisella veitsellä! Ennen kaikkea, mitä lapsellista hartautta vaadittiinkaan tämän tekemiseen! Niin, talo oli museo, mutta hänelle ja hänen vaimolleen oli jokainen esine, yksinpä pienin linnunmunakin, persoonallinen muisto. Sanankuulijat täällä ylämaassa olivat häntä rakastaneet niin suuresti — mutta sitte tuli kuurous, ja nyt istui hän täällä pienen tien varressa 300 riikintaalarin eläkkeineen ja grönlantilaisine virsikirjoineen.
Hän oli eräällä pitkistä matkoistaan täällä ylhäällä lumen maassa, missä reki kulkee milloin jäätyneen maan ylitse, milloin, kun saavutaan vuonoon, jäätyneen meren ylitse. Hän tahtoi mennä muutamiin yksinäisiin majoihin, uudisasutuksen eteläpuolelle. Oli jotakin uutta, että pappi näinikään taivalsi jokaiseen eri majaan kertomaan hänestä, joka köyhiä vapahtaakseen tuli köyhimmäksi ja pienimmäksi kaikista. Mutta pastori Skeel teki niin… Eräällä näistä matkoista, hänen ollessaan vuonolla, läksi jää äkkiä liikkeelle… Hänet pelastettiin, ja hän vaelsi myöskin edelleen uudisasutuksen eteläpuolisiin majoihin, mutta kun hän palasi kotiin, oli hänen kuulonsa melkein kokonaan mennyttä kalua. Hän olikin viettänyt kahdeksan tuntia koko alaruumiiltaan peittyneenä jääkylmään veteen.
Ja hänen vaimonsa kärsi nähdessään ijänikuista lunta, joka kimmelteli ja välkkyi kuten tuhannet jalokivet. Hän oli tullut melkein sokeaksi. Ja he vetäytyivät erilleen maailmasta kotioloihin, ja kukaan ei tuntenut heidän kieltäymystään eikä ihaillut heidän uhriaan. Mutta sitä eivät he kaivanneetkaan.
Lehtimajassa vihreine pöytineen ja vihreine penkkeineen on viileää. Villit viinimarjapensaat ovat kasvaneet rehevästi ja varjostavat tiheinä aurinkoa vastaan. Tänne menevät he sentähden iltapäivin… Aamupäivä kuluu virsikirjan kääntämisessä; hän kääntää verkalleen, eihän hänellä ole mitään kiirettä; ja kun virsi on valmis, lepää hän kauvan sen jälkeen. Silloin ottaa hän usein käsille käsikirjotuksen, pitkien tuntien hartaan työn, ja hän hiljaisesti iloitsee siitä, että kaikki nämä ihanat laulut ovat nyt lauletut täällä ylhäälläkin pitkien öiden maassa…
Vaimo puuhailee huoneessa ympärinsä, keittää ja laittaa ruokaa. Tulee sitte ruok'aika, ja hän tuo ruuan pöytään — aina miehensä yksinkertaisia mieliruokia, jotka muuten aikojen kuluessa ovat vähitellen tulleet hänen omikseenkin.
Syötyään siirtyvät he lehtimajaan, ja pastori lukee ääneen. Hän lukee yksitoikkoisella äänellä, siten kuin tavallisesti kuurot, jotka näyttävät kuulevan oman äänensä ainoastaan epäselvänä muminana, nukuttavana ja ilman vivahduksia. Mutta hänen vaimonsa mielestä lukee hän aina yhtä kauniisti kuin silloin, kun hän heidän kihlausaikanaan luki hänelle ensi kerran "Akselia ja Valborgia".
Väliin hän pysähtyy lukemisessaan ja kysyy yhtä ja toista. Hän tietää aina, mitä toinen tulee vastaamaan, mutta hän kysyy kuitenkin ainoastaan kuullakseen vastauksen, jonka arvaa ennallaan.
"Olipas se tuhma juttu, Jakob", sanoo vaimo.
"Mitä sanot?" kysyy toinen käsi korvalla.
"Sanon, että se on tuhraa juttu… sellainen ei minuun pysty"'.
Pastori nauraa. "Päätät kai meistä itsestämme, vaimo", sanoo hän. "Mutta kyllä se kävi meiltäkin jokseenkin yksinkertaisesti. Sinut oli helppo pyydystää, äiti".
Hän puhuttelee usein vaimoaan "äidiksi", siitä pitäen, jolloin poika vielä eli — heidän ainoa poikansa, joka heidän täytyi haudata tänne ylhäälle lumeen.
"Se ei ole totta, Jakob", sanoo vaimo ja punastuu. "Sinulla vain ei ollut rohkeutta, ja minä tahdoin auttaa sinua…"
"Niinpä kyllä. Ja kun minä silloin poimin sen punaisen ruusun ja annoin sen sinulle, suutelit sinä sitä muitta mutkitta…"
"No, niin, ja mitä sitte?"
"Silloin olimme kihlatut…"
"Oletko minulle siitä vihainen, Jakob?" kysyy vaimo veitikkamaisesti aivan hänen korvaansa. Ja kun hän on kerran tullut niin lähelle, sulkee mies hänen suunsa suukkosella.
Mutta pastori puhui totta. Hän oli ollut tytön isän apulaisena silloin. Tyttö oli kaksissa kymmenissä, oli solakka ja vaaleaverinen ja virkeä; hänen silmänsä säteilivät, ja hänen poskensa olivat punaiset, täyteläät ja pyöreät kuin kypsät omenat. Ja hän, nuori apulainen, rakasti tyttöä arasti ja tuskallisesti kuten lapsi. Pöydässä lukiessaan rukousta ja kirkossa saarnatessaan katsoi hän ainoastaan tyttöön, ja usein pyysi hän jumalalta anteeksi, että hän ajatteli enemmän Marien kauneutta kuin oman sielunsa autuutta. Mutta hän ei tohtinut tyynnyttää rauhatonta sieluaan kysymällä tytöltä ja pyytämällä hänen kättänsä…
Niin kohtasivat he eräänä päivänä alhaalla pappilan puutarhassa. Tyttö kantoi käsivarrellaan koria täynnään puutarhamansikoita, jotka hän aikoi viedä eräälle sairaalle. Mutta kun nuori pappi näki hänet puistokäytävällä puutarhan alimmaisessa reunassa, pelästyi hän ja tahtoi kääntyä takaisin. Tyttö oli kuitenkin nähnyt hänet ja huusi hänelle — tuli sitte reippaasti käytävää ja käveli hänen rinnallaan. Kuinka hän oli kaunis! Pyöreät kasvot, vaalea tukka, joka valui vapaana korvien takana — suloisten, vaaleanpunaisten korvien — ja nenä, joka oli pikkuruisen pystyssä, aivan pikkuruisen. Ja sitte hymy, joka melkein aina leikki hänen huulillaan ja joka aina teki hänet niin pelottavaksi.
Nuori pappi tahtoi sanoa jotakin — yhtä tai toista. Mutta hän ei saanut suustaan yhtä eikä toista; kentiesi siksi, että hän todellisuudessa tahtoi puhua vain yhtä — ja tämä ei kohonnut hänen kurkustaan.
"Mitä te ajattelette?" kysyi tyttö heidän ollessaan keskellä käytävää.
"En mitään", sanoi toinen ja käänsi päänsä kokonaan pois, sillä hän tunsi punastuvansa.
"Ette mitään", kertasi tyttö hymyillen ja vilkasi sivulleen, johon toinen oli jäänyt seisomaan, repien ruusuja ja sirotellen niiden lehtiä maahan.
"Mutta Skeel, tehän ryöstätte ruusut aivan ilman aikojaan…"
Toinen tuli yhä punaisemmaksi ja lakkasi yht’äkkiä.
"Niin…" sanoi hän koneellisesti.
"Voihan ruusuja käyttää paremminkin kuin repimällä niistä lehdet pois", sanoi tyttö ja hymyili yhä, sellaista veitikkamaista hymyä, joka piili alhaalla suupielissä ja jota hän ei voinut hillitä.
"Niin", sanoi toinen ja kääntyi ikäänkuin jysäyksen saatuaan. "Voisihan sitä, voisihan sitä…" Hän kompasteli sanoihin, painiskeli niiden kanssa uudelleen ja avasi suunsa puoleksi… Mutta, ei, ne eivät tahtoneet tulla esiin. Silloin jätti hän koko seikan silleen.
"Antaisit niitä esimerkiksi minulle", sanoi Marie, ja astui askeleen esiin. Hymy oli nyt päässyt kokonaan valloilleen.
"Niin". Hän tahtoi kääntää pois katseensa, tahtoi katsoa maahan tai taivaalle, ei vain tyttöön. Mutta tyttö veti hänen katseensa puoleensa, ja hän kohotti sen arasti ja rukoillen.
"Niinpä tee se sitte", nauroi tyttö ja meni aivan hänen lähelleen ja vaaleanpunaiset korvat punottivat paljo helakammin.
Poika taittoi ruusun ja ojensi sen tytölle vapisevin käsin. Mitä ihmettä? Veikö tyttö sen huulilleen, suuteliko se hänen kukkaansa?
Niin — niin olivat he kihlatut. "Poimin ruusun", oli pastorilla tapana sanoa, "niin, ja silloin oli hän minun…"
Illan suussa kävelevät he pienellä tiellä, vaimo kiertyneenä miehensä käsivarteen. Alhaalla sillan luona istuutuvat he jäkälikölle ja katsovat länttä kohden… iltaruskon punaamiin pilviin.
Näin kuluvat päivät valkoisessa talossa pienen tien varrella, kesien ja talvien, talvien ja kesien yhä vaihdellessa. Ja toivottavasti kuuro pappi ehtii päättää grönlantilaisen virsikirjansa, ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuvat.
Sillä on ainoastaan harvoja, jotka rakastavat työtä, mistä kiittävät ainoastaan muutamat eskimot, ja jonka palkka on ainoastaan itsessään.
KATKELMA.
Tässä huoneessa oli kummallinen tuoksu, ei hyasinttien eikä heliotropien eikä ruusujen eikä ylipäätään minkään kukkien — ei, oli kuin tässä viehättävässä huoneessa jokainen uudin, jokainen tummanpunainen oviverho, jokainen paksu pöytäliina ja leposohvan tyyny huokuisi imelänkirpeää sulotuoksua, jotta ilma tuli raskaaksi ja oli vaikea hengittää.
Myöhään elokuulla, kesän lähetessä loppuaan, on päiviä, jolloin kuumuus on tukehduttava, ukkonen raskauttaa ilman; ja kaikki kukat tuoksuvat väkevämmin, heliotropit ja myöhäiset jasminit, huumaavammin, hurmaavammin. Ja nämä päivät ovat samalla kertaa kesämme jäähyväiset ja sen pääseminen täydellisyyteensä.
Korkeain lamppujen valo hämmentyy oviverhojen tummanpunaiseen atlakseen, välkkyy ja kipenöi hyllypöytien pikkuesineillä, laskeutuu hyväillen pehmeille divaneille, ja tummanpunainen atlas leikkii ja ilvehtii valon ja sen säteiden kera ikäänkuin hehkuvat rypäleet, jotka säkenöivät auringon heijastusta yksinpä viiniköynnösten varjostavassa hämärässäkin. Niin hehkuvat himmeässä valossa oviverhot, pöytäliinat ja tuolien silkkipäällystät. Tulenloimotus kaminista läikkyy edestakaisin, iloisesti leikkien mattojen kukkavihkoilla. Valo ja varjo vaihtelevat tiikerinnahkalla kaminin edessä, pimeyden rajaviiva kiemurteleksen eteenpäin ja peräytyy jälleen.
Ainoastaan pöydälle ja häneen, joka istuu kirjansa ylitse kumartuneena, valaa korkea lamppu täyttä valoaan. Hän on vielä lapsi pehmeine piirteilleen ja poskineen, jotka ovat untuvanvienot kuin naisen posket. Silloin kun muinoisen mestarin oli veistettävä nuori Augustus, antoi hän hänelle tämän otsan ja nämä huulet. Ja suuret silmät katsovat unelmoiden eteensä, ikäänkuin alituiseen odottaisivat vastausta johonkin kysymykseen. Lapsi vielä — hänen äänensäkin helähtää verhotusti kuin naisen ääni, houkuttelevasti kuin lapsen ääni, kun se rukoilee…
Rouva istuu nojautuen taaksepäin sohvan tyynyä vasten ja kuuntelee varaten päällänsä käsivarteensa ja silmät puoleksi sulettuna: Juno näöltään. Kaulan kellertävän helakka valkeus pilkistää mustien nypläysten takaa ja rinta kaareutuu korkeana tumman atlaksen alla. Käsivarsi on liukunut taaksepäin; ja ranteesta, joka on pyöreä ja tasainen, seuraa katse täytelästä käsivartta myöten kyynäspäähän. Hänen kasvonsa lepäävät varjossa. Täyteläät, pyöreät huulet, suora nenä, matala otsa, joka piilotteleksen aaltoilevan tukan alla. Ja silmät tuikahtelevat pitkien silmäripsien takaa ja vaipuneiden luomien alta kuten leimahtelevat liekit, jotka pikaisesti syttyvät ja sammuvat jälleen.
Mutta rouva on vaiti ja uinailee enemmän kuin kuuntelee.
He lukevat kirjaa "Jason med detgyldne Skind".
Kävelyjä puutarhassa, lemmenkohtauksia eläintarhan puiden alla.
Rouva tietää, että siinä, mitä poika lukee, kerrotaan rakkaudesta, ja ääni helkkyy hänen korviinsa kuin aaltoileva sävellys, johon hän itse sovittaa sanat. Mutta kun poika kääntää lehteä ja kohottaa silmänsä, yhtyvät heidän katseensa äkkiä, pojan katse aran, miltei tuskallisen kysyvänä, rouvan katse säteilevän loistavana, kehottavana. Ja lukiessaan poika kuulee sydämensä sylkyttävän, kuten levottomassa ristiaallokossa, ja hänen kurkkunsa kuristuu kokoon.
Vähitellen muuttuu hänen äänensä hiljaisemmaksi, ikäänkuin tukehtuneeksi, ja poskien punotus vaihtelee kalpeuden kera. Silmien loiste tulee, kosteaksi, ikäänkuin uivaksi…
Hänen ympärillään kimmeltää tummanpunainen atlas ikäänkuin hämärän pyhäkön himmeässä, uinailevassa valaistuksessa, ja milloin hän kohottaa katseensa, kohtaa hän rouvan katseen.
Hän pitelee suonenvedon tapaisesti kirjan lehtiä, häntä äkkiä vilustaa, hän näyttää olevan melkein pyörtymäisillään.
Rouva nojautuu enemmän selkäkenoon ja punoo hiuskiharoitaan sormiensa ympärille.
Poika on ehtinyt Felixin päiväkirjaan. Kirjaimet karkeloivat hänen silmiensä edessä, huoneen raskas ilma hämmentää hänen mielensä, hän ikävöi ulkoilman raittiutta, viileyttä; hänen hampaansa kalisevat, kuitenkin on hänellä kuuma. Ja hänestä tuntuu, että hänen on huudettava ääneen tukehduttaakseen verensä suhina, joka panee hänen korvansa soimaan, mutta sanat tukehtuvat hänen kurkkuunsa… Hän on purskahtamaisillaan itkuun — hänen on ylen vaikea pidättää kyyneleitään…
Rouva sulkee silmänsä kokonaan, silmäripset värähtelevät ja sieramet vavahtelevat.
"Kuten suolavesi elvyttää haaksirikkoisen janoa, samoin elvyttää hänen rakkautensa minun janoani'.
"Felix raukka", kuiskaa poika.
"Miksi? Hänen täytyi kuolla",
"Täytyi kuolla?" Poika sulkee kirjan ja suuntaa katseensa rouvaa kohden. Hänellä on ikäänkuin harso silmiensä edessä.
"Niin, olihan hänen rakkautensa ainoastaan unelma".
Rouva nousee hymyillen.
"Mutta mitä te muuten ymmärrättekään rakkaudesta, te, lapsi!"
Lapsi, ei, hän ei ole mikään lapsi; hänhän rakastaa, kuten mies, rakastaa, tietäähän sen toinenkin, hänen täytyy se tietää.
Kas, kuinka hän kulkee hiljalleen lattian ylitse keinuttaen lanteitaan, pyöreitä, tukevia lanteita. Ja keskellä huonetta kääntyy hän hymyillen. Voiko joku muu nainen hymyillä noin? Noin viehättävän hurmaavasti, kuten hän! Painaa ainoakaan suudelma näille huulille, jotka hymyilevät… Pojan posket palavat, ja hänen huulensa ovat kuivat, suonet hänen otsallaan paisuvat. Oi, kuinka hänen huuliaan kuivaa!
Rouva istuutuu puoleksi lepäävään asentoon tulen ääreen.
"Rakkauden täytyy elää", sanoo hän hiljaa, nähtävästi enemmän itsekseen kuin pojalle. "Rakkaus on elämää — hänen rakkautensa oli vain unelma".
Hän vaikenee. Pojan korvat soivat, mutta huminan lävitse kuulee hän rouvan sanat kuin oudon helinän jostakin kaukaa. Hän katsoo tätä kohden. Tämä lepää leposohvalla, varaten kyynäspäähänsä, puoleksi selällään, kaminin loimotuksen suudellessa hänen hiuskutrejaan. Kas, kuinka valo liitelee edestakaisin!… Kunpa saisi vain nähdä hänen silmänsä — niin loistavina kuin äsken… mutta hän on kääntänyt kasvonsa poispäin ja tuijottaa tuleen… Kuinka poikaparkaa vilustaa, ja koko ajan tuntee hän olevansa tukehtumaisillaan, ja on kuin julma käsi puristaisi häntä kurkusta pitkillä sormillaan.
Mitähän, jos hän pakenisi? Ulos, pois, raittiiseen ulkoilmaan… tai mitä, jos hän…? Ei, mahdotonta, hän ei tohdi, ei tohdi sitä…
Mutta hänen täytyy puhua. Tämä äänettömyys täytyy katkaista, sitä ei voi sietää. Ja hetki hetkeltä, minkä se kestää, käy se sietämättömämmäksi… eikä toinen puhu mitään, ei kerrassaan mitään.
Mutta nyt kääntyy hän ja hymyilee. Poika näkee hänet ikäänkuin sumun lävitse, näkee hänet kaukaa, kaukaa… kaukana lepää hän hymyillen, liekehtivä tulenloimo kasvoillaan…
"Niin, rakkaus on elämää", sanoo hän hymyillessään.
Ja vaikenee tuokion.
— Elämää.
— Elämää.
— Hengitystä ja elämää.
Se helkkyy uudestaan ja uudestaan kuin sammuva kaiku pojan korvien huminan lävitse. Mutta — hänhän tarvitsi tuskin muuta kuin ojentaa kätensä koskettaakseen toisen tukkaa…
Tämä katsoo häneen pitkään, nojaa päällänsä käsivarteensa ja sanoo:
"Lapsi."
Tuhansia hyväilyjä oli tässä ainoassa äännähdyksessä, tuhansia suudelmia ja tuhansia hyväilyjä.
"Suuri lapsi te olette, suuri lapsi." Ikäänkuin poikaa viihdytelläkseen silittää hän kädellään hänen päätänsä. Mutta poika tempaa hänen kätensä luoksensa, ja höpisten joitakin sanoja, joita hän tuskin itsekään ymmärtää, peittää hän hänen kätensä janoisten huultensa tuhansilla suudelmilla… lapsiraukan ensimäisillä lemmensuudelmilla…
"Hengitystä ja elämää."
CHOPIN.
Olin saapunut sinne tutkiakseni muutamia vanhoja kuvateoksia vanhassa lääninkirjastossa, ja tutkimukseni kestivät, kuten melkein aina, kauvemmin kuin olin odottanut. Oikeastaan ei ollut vieraan erittäin hauskaa puolijoutilaana viettää aikaansa pienessä, helteisessä kaupungissa; vapaahetkinään istua torkutellen kirjan ääressä epämukavalla tuolilla majatalon huoneessa, jossa ei ollut aavistustakaan vuosisatamme mukavuuksista, jonka seinät olivat valkaistut ja istuimet verhotut jouhikankaalla ja täytetyt heinillä, jonka ainoa taiteellinen koristus oli vanha Fredrik kuudennen muotokuva, jonka vuode oli hirviömäinen kummitus täynnä suuria tyynyjä, jotka kesäisen kuumuuden keskellä peittivät onnettoman, hikisen asukkaan hanhenhöyheniin ja kotitekoisiin reivaskankaihin kuin mihinkin mereen; nojata taivastellen ulos ikkunasta ja katsella alas kirkkaalle kadulle, missä konsulin punainen talo lepäsi ja levittelihe päiväpaisteessa ja pöyhisteli peililaseineen ja lipputankoineen. Kadun alapäästä näkyi apteekkarin likaisenharmaa talo monine valkoisine ulkoakuttimineen ja kauppias Lundin vanhanaikuiset kiviportaat sekä oikealta nuoranpunojan ja parturin kilvet. Parturi oli tosin kuollut, ja leski oli lopettanut liikkeen, mutta keltainen kilpi oli jäänyt seinälle. Leski ei hennonut sitä poistaa eikä se tehnyt mitään, vaikka se riippuikin siellä: tiesihän koko maailma, että parturi oli kuollut — ja kilpi koristi katua. Ei muuta mitään, ei kerrassaan mitään nähtävää koko helteisellä, hiljaisella kadulla pitkin pituuttaan. Ja päätään käännettyään näki edessään pölyisen ja helteisen maantien, muutamia poudittuneita vainioita ja kaukana taivaan rantaa vasten mäen, joka lepäsi kesantona kynnöksellään. Vinoon ikkunastani oli pikku näköala "kujalle". Kujan reunalla vihersi muutamia puita, jalkakäytävän lehmuksia.
Kaupunki oli ylpeä näistä jalkakäytävistään, ja sillä saattoi olla syytäkin ylpeyteensä. Siellä olikin muutamia kauniita puistokäytäviä; kauniita aamupäivällä, kun kesähelteen utu häilyvänä harsona peitti vuonon ja rannikon, kun helle paahtoi rannan kiviä ja pani uimahuoneiden katot miltei tulta liekehtimään. Silloin istui mielellään viileään varjoon piiloutuneena ja katseli päivänpaisteen leikkiä, kuinka se taittui kesäpäivän utuun, liukui eteenpäin liplattelevaa vedenpintaa myöten ja karkeloi vienon vihurin väreiden kera. Säteet säkenöivät ja taistelivat, taittuivat tuhansin heijastuksin, ikäänkuin kietoutuen utuun, jonka olivat itse luoneet… Mutta itse istui katsoja varjossa. Suloiset olivat puistokäytävät myöskin illalla. Helottava hämärä peittää kuin hohtava usva, kuin huntu päivän, joka on tuleva, kaikkialla lammeilla ja vuonoilla, jotka ovat sumunhuurteiset kuin mikäkin väräjävä peili, joka on hengityksestä tullut kosteiseksi. Mutta kosteisen huounnan alla leikkii sentään välkkyvä peilipinta säteiden ja valon kera. Aallot kimaltelevat ja välkkyvät, väikkyvät loistetta paeten, haipuvat pimeyteen, joka rusottaa kuin tummankiiltävä metalli, taittaen kokoamansa monenväriset säteet orvokinväriseen vivahdukseen ja heittäen ne lannistettuina takaisin taistelemaan tuhansien kimallusten kera, jotka leimahtelevat ja sammuvat ja telmivät valoväikkeessä. Mutta täällä lehmusten tiheikössä piilee pimeys tuoksahtelevana ja viileänä. Kuinka onkaan tämä pimeys salamyhkäinen — uhkuessaan lehmusten imelää tuoksua, veden raikkautta, oksien kuiskailevaa kahinaa ja kesäillan unelmia.
Ja puistokäytävät kiertävä viheriänä vyönä koko kaupungin ympäri. Ne kulkevat pitkin vuonoa, rantapengermän vartta aina kirkkotarhaan. Kuinka se onkaan ihmeen hiljainen kirkkotarha, tuuhea ja vihreä kuin rauhan lehto! Juuri rauhan! Kaupunkilaiset eivät kuleksi täällä eivätkä lapset saa myllertää hautakivien keskellä. Kaikki on aivan hiljaa. Jokunen yksinäinen sureva astelee hautojen välitse salavain riippu-oksien ja alakuloisten lehmusten alla, laskee seppeleensä haudalle ja menee hiljaa, kuten on tullutkin.
On kuin arasteltaisiin tätä paikkaa, pyhällä, kunnioittavalla arkuudella. Silloin tällöin avaa haudankaivaja suuren, rautaristikoilla varustetun portin, ja kellojen soidessa virtaavat kaikki kaupunkilaiset kokoon, niin miehet kuin naisetkin: kirkkotarha on saanut haudan lisää. Tullaan sanomaan jäähyväisiä sukulaiselle — täällä ovat kaikki sukulaisia keskenään — omaiselle, joka on lähtenyt pitkälle matkalle. Ja kun pappi, kaikkien paljastaessa päänsä, on siunannut hänen lähtönsä, menevät kaikki hiljaa kuten tulivatkin. Sitte suljetaan iso portti ja kirkkotarhan rauhanlehto uinailee jälleen yksinäisyydessä ja äänettömyydessä.
Kohtasin joka ilta neidin puistokäytävällä vuonon rannalla. Hän kulki verkalleen, pysähtyi usein tykkänään, katseli vuonon ylitse, käveli edelleen hieman, kuunteli kelloja, jotka soivat auringon laskiessa, kulki jälleen yhtä omituisen, rauhallisen ryhdikkäänä, joka juuri oli jo ensi näkemältä pistänyt silmääni. Hän laskeutui aina tänne "kujalta" ja käveli kaksi kertaa edestakaisin ja kiersi sitte samaa tietä kotiinsa. Totuin pian häntä odottamaan. Tämä solakka, rauhallinen olento pehmeine, hiljaisine käyntineen suli kummallisesti pimeän puistotien, tuoksuvan hiljaisuuden ja unelmoivan rauhan kuvaani. Emme puhuneet koskaan keskenämme. Tervehdimme toisiamme vaieten, ja hän liukui ohitseni. En tiedä miksei minua haluttanut edes kuulla hänen ääntään tai nähdä kasvoja, jotka hän peitti ruskean harson verhoon. Hän soveltui sellaisenaan tähän kuvaan, kentiesi ei hänen äänensä ollut sointuva eivätkä hänen kasvonsa kauniit. Silloin olisi vain suloinen harhakuva ollut poissa…
Mutta sellaisessa pienessä yhteiskunnassa eivät kaksi ihmistä, jotka kohtaavat toisensa samaan aikaan neljänätoista päivänä perätysten, voi enää jatkaa vaikenemistaan. On totuttu puhumaan…
En muista enää kuinka puutuimme keskusteluun. Eräänä päivänä nosti hän harson kasvoiltaan ja puhui. Ne olivat jo elähtäneet kasvot, tummat silmät ja alaspäin kaareutuva suu. Leuvassa oli kuoppa. Hän puhui hillitysti, oli kuin itseensä vetäytynyt surumielisyys olisi väreillyt enimpäin sanojen takana. Mutta mitä hän sanoi, oli raitista ja luontevaa.
Neiti Simony oli kuin kotonaan tässä viileässä puistokäytävässä, missä kesäyön unelmat valvoivat ja rannan aallot kuiskivat alakuloisina auringosta, joka vaipui mailleen, ja päivästä, joka häipyi pois.
Juttelimme aina vilkkaasti. Pakinamme aiheena oli joukko kaupungin asukkaita; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, sanoi hän, äitinsä kuoleman jälkeen; viimeiset neljä vuotta oli hän elänyt hyvin hiljakseen; oikeastaan ei hän nähnyt koskaan muita kuin tohtorin.
"Brandt on hyvin miellyttävä", sanoi hän, "mutta hän on vapaa-ajattelija".
"Ja se on tietysti sangen pahoin?"
"Niin", sanoi hän hieman pysähtyen, "sangen pahoin. Mitä tahtovat he antaa meille sijaan? Meikäläisissä pienissä oloissa tarvitsee ihminen jotakin kaivattavaa — jotakin tätä korkeampaa. Ja niinpä on meillä kuolemattomuus."
"Mutta voihan hyvin uskoa kuolemattomuuteen, vaikkei olekaan kristitty."
"Ei meidän kuolemattomuuteemme. Olen hoitanut monia sairaita — he ovat kuolleet turvallisina, sillä he uskoivat kuolemattomuuteen. On kaiketi meillä kaikilla jotakin anteeksi anottavaa…"
"Tietysti."
Kävelimme jälleen hieman. Vesi liplatteli rannikkoa vasten, se kuului ikäänkuin soiton säveliltä.
"Mutta pidän paljo Brandt’ista; tavattoman paljo hänestä. En luule, että voisin olla niin rakastettava kuin hän, jollen uskoisi."
Minua pyrki naurattamaan.
"Ette saa nauraa", sanoi hän vakavasti ja käveli nopeammin, joutuen hieman edelle. "Kaikki paha pyrkisi valloilleen minussa."
Hän oli aina tyyni, ja hänen omituinen malttavaisuutensa johti keskustelua silloinkin, kun hän vaikeni. Sillä hän "kuunteli" usein. Itse Brandtkin, jonka väliin kohtasimme, antautui useimmiten mukaan tähän surumieliseen vaiteliaisuuteen, joka painoi naisolentomme luonteeseen erikoisen leimansa. Mutta väliin saattoi Brandt tulla taistelunhaluiseksi, kiihotti häntä silloin päähänpälkähdyksillään, kiusoitelii häntä pikku hyökkäyksillään. Silloin saattoi hän väliin tuohtua ja innoissaan mennä pitemmälle kuin tavallisesti, saattoi tuntea levottoman pohjavirran aaltoilevan hänen sanojensa lävitse.
Puhuimme kerran Chopinista.
"En soita häntä koskaan", sanoi hän melkein kiihkeästi. "Hän on sairaloinen."
"Niin, epäilemättä", vastasin. "Jokseenkin herkkähermoinen luonne, niitä ihmisiä, joita täytyy sääliä, koska he niin sanoakseni ovat aina kärsimyksille alttiina.
"Kärsimyksille alttiina? Sanokaa pikemmin: he tahtovat kärsiä. Ja sitte jälkeenpäin säveltävät he tuskistaan valsseja. Chopin leikkii kärsimyksillään…"
Hän puhui nopeasti, puoleksi pidättäen hengitystään, kuten aina, milloin hän innostui tai kiihtyi. Puistokäytävän hämärä oli melkein kuin yö, jotten voinut nähdä hänen ilmettään; ja jouduttuamme valoon puiden välissä, laski hän harsonsa.
"Soitatte häntä sentään väliin", kuului Brandtin ääni pimeästä.
Äänensävy helähti terävältä.
Neiti käännähti äkkiä: "Sitä ette ole kuulleet koskaan" — — —
"Kyllä, neiti, kerran" —
"Silloin olette…" hän pysähtyi äkkiä, veti syvään henkeään ja sanoi hiljemmin: "Olette kuulleet väärin, tohtori Brandt."
Brandt kakisti kurkkuaan.
En tiedä kuinka keskustelu kääntyi ja Brandt tuli puhuneeksi
Lassallesta.
"Tunnen häntä kovin vähän", sanoi neiti Simony.
"Silloin olisi teidän opittava häntä tuntemaan. Meidän on tosiaankin hyvä edes lukea suurista taisteluista täällä, missä kaikki taistelu on olematon ja tuntematon."
"Suurista taisteluista? Mitä niillä tarkotatte?" kysyi hän hieman pysähtyen.
"Yhteiskunnallisia taisteluja, myrskyjä merellä eikä meidän mitättömiä poreitamme vesilasissa.
"Käytätte aina niin merkillisen suuria sanoja, tohtori Brandt."
"Ah, puhun totta. Hapuilemme täällä pilkkopimeässä ja nukumme."
"Kuinka voitte sanoa niin? Te, joka olette lääkäri? Täällä taistellaan myös — pieniä taisteluja, olkaa varma siitä!"
Lainoset läikkyvät alhaalla rantakivien välissä, vieno suviyön tuulahdus, joka kuuluu ikäänkuin huokaukselta, häilyttelee lehmuksien lehviä hiljalleen. Pysähdymme valoisampaan puistotien aukeamaan.
"Kumpi taistelu on suurempi, sanoi hän, kääntyen Brandtiin, sekö, jota kukin ihminen taistelee hiljaa itsekseen vai yhteiskunnallinen taistelu, josta puhutte? Molemmat karkaisevat elämää — ja molemmissa vuotaa verta…"
"Mutta se on niin kirotun persoonallista. Suuressa näytelmässä näyttelee oma minäni niin surullisen pientä osaa", vastaa Brandt.
"Ei teille itsellenne, Brandt."
Hänen kasvonsa ovat levolliset, mutta niiden piirteillä on innostuksen ilme. Hän näyttää surupukuiselta voiton jumalattarelta.
"Älkää tuomitko hiljaisia yhteiskuntia, jotka elävät hiljaisuudessaan. Olettehan itse kertonut minulle, ettei luonto koskaan nuku, ja että itse tänä iltanakin, jolloin kaikki on niin sopusointuista ja tyyntä, käydään itsepintaista, pelottavaa taistelua… Pienten yhteiskuntain laita, Brandt, on sama kuin luonnon laita tänä iltana: niiden elämä peittyy vain hiljaisuuteen ja hämyyn… Siitä voitte olla varma…"
Hänen äänessään oli omituisen pehmeä ja viehkeä helähdys, joka suli puistotien pimeänhämärään. Hämärä peitti vuonon kauttaaltaan, hiljaista kaikkialla. Oli kuin kesäyön äänettömyys olisi saanut puhevuoron.
"On jo myöhä", sanoi neiti ja meni edellemme. "Tulkaa teelle luokseni, niin soitan teille hiukkasen."
"Kaste on jo langennut", sanoi hän päästyämme pikkuportille. "Puutarhan voitte nähdä toiste". Hän avasi verannan oven ja pyysi meitä astumaan arkihuoneeseen. Heti tuotaisiin sinne valoa.
Huoneessa oli vahva kukkien tuoksu, resedojen ja ruusujen. Koko huumaava tuoksumeri, joka kasteen langetessa lemuaa ruusujen kukkasmaljoista ja jasminien kalkeista, virtasi tukehduttavina aaltoina sisään verannan ovista ja laskeutui tummanviheriäin uudinten poimuihin ja villaisille lattiamatoille.
Hän saapui itse sisään lamppu kädessään ja asetti varjostimen sen ylitse.
"Jasmiinit turmelevat ilman", sanoi hän, "se on oikeastaan inhottava kasvi."
Huone tuntui hieman synkältä. Raskaat uutimet, oviverhot ja matot — ne tuntuivat painostavilta. Mutta vähitellen tottui huoneeseen. Soma sopukka! Eräässä nurkassa oli vihkonen vapaasti järjestettyjä metsäkukkia, sanajalkoja, kamelisainiota ja voikukkia, kaisloja ja ruohoja, vuohensilmiä ja kämmekköjä, kaikki sikin sokin. Ja takimmaisena muutamia metsäruusun oksia, joiden kukat olivat kuihtuneet. Pianon yläpuolella Beethovenin kuva, suuri ja tummassa kehyksessä; Mozart ja Schubert rinnatusten Beethovenin alla. Pianon takana, sen ja seinän keskivälillä, seisoo rintakuva jalustallaan — en voi nähdä, kuka se on. Lampunvalo on heikko, se häipyy nurkkien hämärään, himmentyy vahvoihin mattoihin ja vakaviin väreihin, vilkkuu ja keskittyy yksinkertaiseen, kullattuun kehykseen suurella seinällä, häiläkehtää sinne tänne maalauksen ylitse sohvan yläpuolella…
Tämä taulu kuvaa pitkää, solakkaa, mustapukuista naista, joka eräältä parvekkeelta tuijottaa yöhön.
"Kaunis kuva, eikö totta? Ostin sen Wienissä."
"Mutta mitä maalari oikeastaan tahtoo esittää?" kysyn minä.
"Yhden tai toisen pikku jutun", vastaa hän hymyillen.
Illallisen jälkeen soitti hän. Ruokakamarissa olimme jutelleet iloisesti ja vilkkaasti. Brandt oli kertonut kaskuja kaupungista, ja neiti oli nauranut merkillisen nuorekasta nauruaan.
Täällä sisällä palasi alakuloisuus takaisin. Täällä oli jotakin painostavaa kaikessa, väreissä, ilmassa, hämärässä. Hän oli sytyttänyt pianon kynttilät. Minä seisoin ikkunan luona, josta näin hänet syrjävinoon. Brandt istui nurkassa painautuneena nojatuoliin. Ulkona puutarhassa lehahti tuontuostakin tuulenhenkäys huokaillen pensaiden oksille.
Hän soitti erään Beethovenin katkelman. Majesteetillisen tyyniä säveliä; ikäänkuin keinuvia maininkeja, meren vaipuessa levolle rajuilman jälkeen. Aavistaa myrskyä, joka on pieksänyt aaltoja, ajanut niitä edellään ja kattanut vaahdolla niiden harjat. Mutta nyt on rajuilma mennyt, ja tämä keinuva hiljaisuus on rajuilman kuolevaa kuminaa. Pitkäveteistä, yksisävyistä, melkein yksiäänistä. Haavoja, jotka sulkeutuvat, arpia, jotka paranevat. Puita, joiden latvat liehuvat, yötuulen tuudittamina…
Katselen syrjävinoon soittajan kasvoja. Suoraa nenää, suuta, joka on lujasti supussa, kuoppaleukaa. Vako nenävarresta suupieliin näyttää syvemmältä kuin tavallisesti, sen saanee aikaan varjo hänen poskillaan. Tumma puku kiertyy aivan pyöreitä olkapäitä, täyteläitä rintoja, kaarevia lanteita myöten ja valuu pehmeänä virtana matolle. Kohotan katseeni. Valon lepattava kajastus leikkii metsäkukkavihkolla, pujahtelee edestakaisin suurten meriruohojen välissä ja pysähtyy kuihtuneihin ruusuihin. Nyt näen rintakuvan: lepatteleva valo liitelee edestakaisin Nioben kasvojen piirteillä, joiden tuska näyttää virkoavan elämään tässä väräjävässä kajastuksessa… suu, joka on avoinna huutaakseen… katse tuskainen ja kauhistunut…
Puutarhan puut näyttävät tummilta röykkiöiltä taivaan hämärää valoa vasten.
"Ettekö laula meille?" kysyy Brandt nurkasta.
"Jos tahdotte". Hän kumartuu eteenpäin ja ottaa nuottivihkoa käsille, avaa sen ja alkaa soittaa. Tässä alkusoitossa on jotakin uutta, jotakin vahvaa, jotakin päättävää, jotakin vierasta.
Sitte laulaa hän. Hänellä on altto; miltei laulavaa puhetta, viehkeän mielistelevää ja himmeän väräjävää. Laulu on kentiesi hieman yksisävyinen, aaltoilevine säestyksineen se liitelee ja keinuu… Tunnelma kohoaa. Nainen pyytää rakastajaansa muistamaan, mitä antoi hänelle, sydämensä, kunniansa, elämänsä. Sävelissä on kuumeista levottomuutta, se kuuluu kuin katkonaiselta huudolta, nainen melkein huutaa miehen nimeä, kuiskaa viimeiset jäähyväiset… Sitte loppuu kaikki lyhyeen ja vihlaisevaan ääneen…
Laulajatar nousi äkkiä ja pysähtyi selin meihin verannan ovelle…
"Kaunis sävelmä", sanoi Brandt.
"Ja kauniit sanat", lisäsin minä.
"Vahinko vain, että niin suuri runoilija on niin suuri kuhnus". Brandt nousi ja tuli nurkastaan keskemmälle huonetta. Neiti Simony kääntyi nopeasti. "Tunnetteko hänet?" Hän oli kalpea — aivan valkonen — harmaan valkonen.
"Jaa, minulla on kunnia — tuntea häntä hieman…"
"Hieman? Brandt, se ei riitä, jotta olisi oikeutettu ihmistä tuomitsemaan." Neiti puhui terävästi ja pisteliäästi, saattoi tuskin tuntea enää hänen ääntään. "Tuomitsette aina liian nopeasti". Neiti tempasi hienoja kellonperiään — muuan rengas katkesi.
"Nyt saatte kuulla galopin." Se oli eräs Rubinsteinin konserttitanssi, iloista liritysten, juoksutusten ja äänilajin vaihdosten vilinää.
Sitte läksimme.
Brandt oli vaiti ja mietteissään. Kävelimme moneen kertaan edestakaisin puistokäytävää puutarhan edustalla.
"Kuinka kauvan neiti Simony on asunut täällä kaupungissa?" kysäsin minä.
"Kuusi vuotta. Hän tuli tänne äitinsä kera, joka osti tämän huvilan…"
"Ja sitä ennen?"
Brandt ei vastannut heti. En tiedä miksi, mutta minä en rohjennut kysyä uudestaan.
"Matkusteli hän paljon", sanoi hän vihdoin.
"Ettekö tunne mitään muuta hänen entisyydestään?"
"Miksi ylipäätäin luulette olevan entisyyttä?"
"Tuntuu siltä."
"Olette oikeassa. Tuntuu siltä…" Hän vaikeni jälleen, sanoi sitte tuokion jälkeen puoleksi pilkallisella äänellä: "Oh, kaiketi vain joku yksinkertainen tarina." Vaikenimme jälleen. Brandt käveli verkkaan, hieman kumarassa. Kun hän puhui, kuulosti se ikäänkuin ääneensä ajatellulta katkelmalta pitkästä ajatusjaksosta.
"Mennä vuonna, kun täällä oli rokko, johti hän kaikkea. Hän ilmottautui ensiksi toimintaan ja oli viimeinen menijä. Ja kaikki lankesi hänestä kuin luonnostaan"… Hän pysähtyi kuunnellen. "Kuuletteko?" kuiskasi hän. "Kuuletteko? Opus 34. Nyt soittaa hän Chopinia" — Ja sulavan valssin sävelet helkkyivät keinutellen meitä vastaan yöhön.
Minun oli lähdettävä. Matkatavarani oli hilattu majatalon yhteisvaunujen katolle. Brandt tuli juoksujalkaa viimeisessä hengenvedossa "sanomaan jäähyväiset ja antamaan siunauksensa".
"Sanokaa terveisiä neiti Simonylle", huusin vaunuista, "en tavannut häntä kotoa."
"Hän on mennyt hoitamaan erästä mökinleskeä, joka makaa kuolemaisillaan lavantaudissa. Käski tuoda sinulle paljon terveisiä."
Vaunut vierivät portista tasaiselle, kivitetylle kadulle. Sivuutimme konsulin talon välkkyvine ruutuineen ja lipputankoineen, apteekin tuulessa liehuvine ulkoakuttimineen, parturin kilven. Kauppias Sund tervehti portailtaan. Olemme jo maantiellä, ajamme vuonon rantaa myöten, käännymme kukkulan juurella.
Siellä seisoo hän. Pitkänsolakka olento ruumiinmukaisessa puvussa, ruskeine harsoineen. Hän viittaa kädellään, huutaa jäähyväiset. Kumarrun pitkälle vaunun ikkunasta.
Silloin käännymme — — — Näen harson… näen valkosen taskuliinan, vetäydyn takaisin vaunuihin.
Näen arkihuoneen tummanviheriöine mattoineen, metsäkukat, tunnen ruusuntuoksun, joka virtaa avonaisista ikkunoista. Brandt on piilottunut varjoon. Beethovenin sävelmä keinuu kuin loiskuvina aaltoina, yksisävyisenä syvässä majesteetillisuudessaan, — — hän itse… hänen äänensä, kun hän lauloi. Ja sitte se pehmeä äänensävy, jolla hän sanoi: "Niiden elämä peittyy hiljaisuuteen ja hämyyn." Ja Nioben kasvot, joiden tuskaa huutavat piirteet näyttävät väräjävässä valossa virkoavan elämään.
Palasin kotiin, vanhoihin oloihin, totutuihin tapoihin, entiseen elämään — oli lähellä etten unhottanut puistokäytävää ja parturin kilpeä. Itse neiti Simonyakin ajattelin harvemmin. Kului muutamia viikkoja. Sitte sain muuanna päivänä kirjeen Brandtilta.
Se oli hyvin lyhyt, kiireessä kirjotettu ja hieman epävarmalla käsialalla.
"Hän on kuollut", kirjotti hän. "Lavantauti, johon hän sairastui mökinleskeä hoitaessaan, voitti minun taitoni. Odotan teitä hautajaisiin ensi lauvantaina 12 aikaan."
Läksin taipaleelle ja saavuin kaupunkiin aamulla. Brandt oli maalla sairaskäynneillään ja näin hänet vasta kirkossa. Koko kaupunki oli siellä. Veisattiin virsi, kirstu kannettiin ulos ja me seurasimme perästä jalkaisin. Kuiskailtiin keskenään, ihmeteltiin ja kyseltiin, miksei oltu pidetty puhetta kirkossa. Jouduttiin niin kirkkomaalle.
Syyskuu oli jo loppupuolillaan, sellainen kirkas syyspäivä, jolloin kesän lämpö yhtyy syksyn ihmeelliseen kuuleuteen. Poikkesimme eräälle sivukäytävälle.
Näin kirstun aivan edessäni, se oli kokonaan sanajalkojen peitossa. Olipa joukossa tammiseppelekin… Hautausmaalla kukkivat vielä ruusut — — — kuinka kuoripojat kirkuvatkaan… Hänen vanha palvelijattarensa kulki kirstun rinnalla itkien. Hänen nyyhkytyksensä kuului kaiken aikaa… Missä oli Brandt? No, aivan jälessäni. Hänen silmänsä punottivat… Hän kai oli valvonut paljo —.
Pysähdyimme jo haudan reunalle.
Pappi astui esiin paljain päin.
"Tämän haudan reunalla ei pidetä puheita. Hän, joka on mennyt pois, tahtoi, että hänet tuomitsisi Jumala yksin…Kukaan ei tunne toista", sanoi hän usein minulle. "Mutta luulen tällä hetkellä voivani todistaa, että saatamme tässä lepoon naisen, joka kuului niihin, jotka uskollisesti kilvoittelevat, ja niihin, jotka hiljaisessa taistelussa voittavat kaikessa hiljaisuudessaan. Ottakoon Herra hänen sielunsa huomaansa! — Isä meidän, joka olet taivaissa…"
Syyspäivän kuuleus ympärillämme. Ylinnä haudan reunalla papin leveä olento. Kuinka rukouksen sanat sentään kuuluvat hartailta, ne ikäänkuin vierähtelevät hänen huuliltaan… Kuulen vanhan palvelijattaren lakkaamatta nyyhkyttävän. Se on kuin mikäkin säestys.
"Odottakaamme vähän", sanoo Brandt.
Kävelemme puhelematta edestakaisin. En rohennut kysyä, olin varma, ettei hän olisi voinut puhua purskahtamatta itkuun. Vihdoin hän rauhottui.
"Oli olemassa entisyys", sanoi hän äkkiä pysähtyen". Hän pyysi minua järjestämään asioitaan niin teinkin eilen illalla. Silloin löysin tämän"… Hän taisteli ankarasti liikutustaan vastaan. "Kirje hänelle, jonka laulun hän lauloi taannoisena iltana…"
"Runoilijalle?"
"Niin — ja sitte tämä kääre."
Otin kääreen käteeni. Siitä putosi muutamia kukkia.
"Ne ovat lapsen haudalta", sanoi hän, kääntyi ja kulki parisen kertaa edestakaisin. "Emmeköhän jo lähde?"
Haudankaivaja odotti meitä sulkeakseen portin. Hän löi sen kiinni, jotta rämähti.
Menimme vainajan asuntoon illan suussa, auringon lähetessä laskuaan.
Ei, hän ei voinut olla kuollut. Tuossa tuokiossa saapuu hän sisälle ja puhuttelee meitä ja hänen äänensä helähdys herättää uinailevat henget; hän istuu pianon ääreen ja soittaa, ja kaikki herää hänen soittaessaan. Nyt on kaikki vaipunut uneen. Kukat kuiskivat unissaan, viimeiset sävelet, jotka hän soitti, olivat laskeutuneet levolle, uinaillen keinuivat ne uutimien laskoksissa… kuolivat pois verannan viiniköynnösten lehtiin.
Huoneessa hämärtyi hämärtymistään. Kaikki uinaili, nukkui, unelmoi, muistot, sävelet, hänen äänensä helähdys… kaikki…
Mutta hän ei tullut koskaan sitä herättämään.
VOI IHMISTÄ, JONKA KAUTTA PAHENNUS TULEE!
Pappi nosti kasvonsa, ja hän näki, että oli päivä. Päivänpaiste virtaili puutarhan ylitse.
Tylsänä tuijotti hän kultasateen loisteeseen ikkunansa luona, ja hän katseli kukkapengermiä pitkävartisine ruusuineen ja sanoi: Niin —ne tarvitsevat vettä. Mutta päivän kilo häikäisi hänen unettomia silmiään ja herätti hänet tylsyydestään. "Oli jo päivä". Ja karvain mielin tunsi hän elämän taakan hartioillaan.
Mutta äkkiä hänen sisunsa kuohahti; ja vihoissaan kohotti hän nyrkkiin puristetut kätensä uhaten valoa kohden. Hän uhmasi päivää ja aurinkoa. Hän nousi ja tempasi käärekaihtimen alas; jok'ainoan päivän pilkahduksenkin sulkivat huolellisesti hänen vapisevat kätensä. Sitte heittäytyi hän sohvalle nurkkaan ja kyyristyi pimeässä kokoon kuin hautova kana.
Epätoivosta masentumaisillaan oli hän väännellyt käsiään, kurjana kuin pahoilla paisumilla lyöty Job oli hän huutanut Jumalalle. Hän oli repinyt tukkaansa Herran ruoskan alla, ja hän oli kutsunut häntä Jehovaksi ja kaikkivaltiaaksi ainoaksi. Nöyrtyneenä oli hän rukoillut Jesuksen syvien haavojen tähden; vaivaisena oli hän ryöminyt ristin juurelle vapahtajansa luo. Ja kaikki rukoukset, joita oli rukoiltu, ja jokaisen syntien ahdistaman tuskanhuudon oli hän lähettänyt taivasta kohden tänä yönä.
Mutta kun päivä tuli, silloin hautoi hän kostoa. Hän makasi kokoon kyyristyneenä, ja hän rukoili napistessaan, samalla hautoen kostoa.
Hänen ajatuksissaan kuvasteli verta, ja hän halusi tuntea lämpimän kurkun sormiensa välissä; tämä julmuus miltei niellyt hänen kostonhimoaan ja pannut häntä voimatonna kiroamaan itseään. Ja väliin mateli hän kostonhimossaan Jumalan edessä kuten liehittelevä koira, ja väliin kielsi hän sen.
Ei — ei — ei sittekään ollut mitään jumalaa. Näin ei mikään laupias olento rankaisisi, näin ainoimmasta ainoimmassa — ei, mitään laupeutta, mitään armoa ei ollut olemassa.
Ja jälleen näki hän sen näyn, joka ajeli hänen ajatuksiaan: kuinka vaimo kumartui eteenpäin, kuinka hän hymyili onnellisena ja toinen — hänen nuori serkkunsa — painoi suudelman toisensa jälkeen hänen vaimonsa kaulalle.
Ei — ei — sittekään ei ollut mitään Jumalaa! Ei vanhurskautta, ei ikuista elämää, ei mitään jumaluuteen vivahtavaakaan…
Valhe, valhe!
Pappi kielsi Jumalan. Hän tallasi jok'ainoan pyhän nimen jalkojensa alle, hän väänteli jok'ainoan sanan, jotka oli itse puhunut; hän kirosi uskontunnustuksensa. Ja tuska kiihtyi tulikuumaksi raudaksi, joka poltti hänen sieluaan.
Mutta kostoa — kostoa!
Hän oli rakastanut niin lämpimästi, rakastanut yhden ainoan kerran, rakastanut puhtaasti, kuten sopii rakastaa isän Jumalan kasvojen edessä —.
Jesus, o, Jesus!
Ja hän kuulee suustansa tämän vanhan nimen, ja hän sylkäisee sen kuin inhoittavan sammakon kieleltään.
Pappi pilkkasi Jumalaa. Hän nimitti häntä jokaisella halveksivalla nimellä, jokaisella haukkumasanalla, mitä hänelle tuli mieleen. Ja tämän puolustukseen oli hän uhrannut elämänsä.
Hän heittäysi eräälle tuolille, ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Hän näki silmiensä editse liukuvan koko elämänsä, päivästä päivään, aina aikaisimmasta lapsuudestaan alkaen. Hän oli elänyt äitinsä kera, kaksin, isän kuoleman jälkeen, ja he olivat jakaneet kaikki tyyni keskenään, pienet surut ja pienet ilot, ja lapsuutta oli seurannut nuoruus, ja hän oli alkanut vaeltaa samaa tietä kuin isänsäkin… Hän ei ollut koskaan ajatellut tulla muuksi kuin papiksi…
Sitte kohtasi hänet ensimmäinen surunsa: äitinsä kuolema. Hän oli kuollut Jesuksen nimi huulillaan…
Ja papin pää vaipui syvemmälle, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Ja hänen itsensäkään tietämättä mutisivat hänen huulensa jälleen vanhoja nimiä… Koko hänen elämästään tulvivat nämä nimet häntä vastaan, hän rukoili, hänen täytyi rukoilla, ja hän itki — kuinka hän itki…
Mutta kuinka — kuinka! Nyt täytyi hänen erota vaimostaan.
Silloin heräsi tuska uudelleen, mutta lievempänä, ilman riehuvaa voimaa; ja hoippuen, hiljaa valittaen, ryömi hän Jumalansa luo. Mutta erota, erota täytyi heidän — hänen ja hänen vaimonsa. Ei päivääkään, ei tuntiakaan saanut hän jäädä tänne.
Oi — Jesus — Jesus!
Hän rukoili eikä tiennyt mitään neuvoa; hän hoki samoja sanoja eivätkä ne tuoneet lohdutusta.
Ei ketään, ei mitään mihin tarttua.
Raamattu — raamattu — eikö se voinut koota hänen ajatuksiaan! Ja hän luki, käänsi lehden toisensa jälkeen — mutta ei käsittänyt niiden sanoja.
Mitä tuskia, mitä tuskia sentään! Hänen täytyi siis pois. Ja miksi? Silloinkos udeltaisiin ja kyseltäisiin ja arvailtaisiin! Täältä leviäisi levottomuus — rauhattomuus kaikkiin sieluihin, täältä — paimenen majasta.
Suonenvedon tapaisesti käänsi hän lehteä, luki koneellisesti, luki saman jälleen.
Hän nosti käärekaihtimen ylös, luki kirkkaassa valossa, hien juostessa pitkin kasvojaan. Hänestä tuntui, että hän niin täydestä sydämestään vajosi sanaan, eikä mitään lieventävää, lohduttavaa, ei mitään; aina vain tätä yhtä ja samaa. — — –
Ja sellaista tulisi olemaan monet pitkät vuodet.
Ei — silloin hypähti hän pystyyn — ei, hän oli kunnianhimoinen mies.
Hän käveli kävelemistään, tunsi olevansa väsyksissä, tarttui jälleen tylsästi suureen kirjaan ja luki.
Kun kaikki kävi ympäri — ja hän vaikeni — ja hän kärsi.
Suuttumuksestaan vapautuneena hän ainoastaan kärsi.
Hän tunsi huimausta, kaikki tuntui soluvan pois — hänen silmänsä paloivat. Pappi palasi jälleen pyhäänsä; seisoi huoneessa ennallaan pystyyn kohotetuin käsin.
Ja viime kerran syöksähti hän raamatun ääreen — kuten nälkäinen eläin.
Hän etsi, avasi paikan, ja vauhdikkaasti luki hän kerta kerralta nämä sanat:
"Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee; parempi hänelle olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen kuin että hän yhden näistä pienistä pahentaa."
Ja jatkaessaan lukuaan hengitti pastori Holck yhä raskaammin, vaipui eteenpäin kirjan ylitse, ja vihdoin painuivat hänen silmäripsensä ristiin ja hän nukahti keskellä päiväpaistetta.
RAKKAUTTA
Kentiesi on tämä kertomus liian vähäpätöinen eikä siinä oikeastaan kerrota mitään. Tässä ei ole helliä hymyilyjä eikä lemmensuudelmia eikä kaihoja puettu sointuviin sanoihin, joilla runoniekkojen päähän on pistänyt jäljitellä musikia ja säveliä. Tässä on henkilöinä vain kaksi sisarusta eikä tämä sisällä mitään näytelmällistä. Kuitenkin kerrotaan tässä sankarittaresta, sillä sankarittaria on olemassa myöskin siinä hiljaisessa elämässä, jota jokapäivä eletään, — vieläpä paljo suurempia kuin romanien jumalattaret ja lemmenhymnien ylistämät… Ja tämä tyttönen kuului heihin.
* * * * *
Nämä kaksi sisarusta rakastivat toisiaan sanomattoman suuresti. Yhdessä olivat he leikkineet lapsuutensa leikit, yhdessä eläneet jokaisen päivän pienet tapahtumat. Heidän leikkiessään sirkusta suurella ullakolla, oli hän ollut olevinaan miss Flora ja esiintynyt soreissa asennoissa suurella keinuhevosella; heidän leikkiessään laivasilla, oli hän ollut sekä kokkipoikana että matruusina. Häntä tosin pelotti kovasti riippuessaan sillä tavoin yhdestä jalastaan trapetsissa ja hän olisi halunnut mieluummin, heidän leipuria leikkiessään, seista tiskin takana valkosessa esiliinassa eikä aina pestä suojuslaudan takana. Mutta täytyihän hänen sekä riippua jalastaan että pestä kuppeja. Pojat pihalla taputtivat niin kovasti, kun Henrik teki hänen kanssaan temppuja trapetsilla, ja eihän heidän leipurisilla ollessaan Henrik tosiaankaan voinut pestä kuppeja.
Henrikin ollessa taikatemppujen tekijänä, istui hän lautasineen, johon toiset lapset panivat lanttinsa, ja hän veti esiripun syrjään ja eteen jälleen. Hän teki aina pienimmät työt; ja kerran kun he näyttelivät kometiaa ja hän oli näytellyt niin kauniisti, että heidän vanhempiensa vieraat huusivat esiin hänet ja ainoastaan hänet tuli hän vetäen Henrikiä kädestä mukanaan ja itku kurkussa ja tulipunaisin poskin huusi hän heille:
"Mutta senhän on hän kirjottanut!"
Sunnuntaisin jälkiruuan aikaan ei hän kääntänyt silmiään kakusta, kun sitä leikattiin, ja huomattuaan suurimman palasen, osotti hän sitä kuiskaten veljelleen:
"Ota tuo!"
Henrikin suorittaessa tutkintojaan ja pyrkiessä ylioppilaaksi, valvoi hän öisin — ja kun hän näki veljensä pään alkavan nuokkua ja painua kirjaa vasten, karkotti hän oman unisuutensa ja ryhtyi veljeään kuulustelemaan ja nauroi ja kertoili kaskuja.
Niin rakasti Ingeborg veljeään.
Mutta nyt hän oli sairas, kuolemaisillaan. Leinikuumeen hirveät tuskat kalvoivat häntä, ja leini oli lähennellyt sydäntä. Mikään ei lieventänyt hänen tuskiaan. Pää syrjään vääntyneenä, kalpeana lepäsi hän haukkoen henkeään kuin pikkulintunen.
Ainoastaan silmät elivät näissä kasvoissa. Raskaana kuvastui niistä kärsimys, ne paloivat kuumeesta, ja kun tuskat näyttävät tuhansina kaivelevina tikareina tahtovan pysähdyttää hänen sydämensä lyönnit sanomattomaan polttoonsa, värisivät hänen huulensa.
Mutta hän huusi vain harvoin. Silloin pusertui yhtäkkiä tuskanhuudahtus hänen huuliltaan, ja sitte kuiskasi hän hiljaa:
"Elkää olko vihaisia — ettehän? Mutta se tekee niin kipeää."
Ja kun äiti kumartui hänen ylitsensä, kysyi hän heikosti:
"Onko Henrik ulkona?"
Sillä hän ei tahtonut huutaa, kun veli oli saapuvilla.
Veli tuli vuoteen luo, huolissaan, ja katsoi hänen kasvoihinsa, joille kuolo oli painanut leimansa, ja vaikka hänelle tuotti tuskia jokainen sana, jonka puhui, sanoi hän sentään:
"Oi, minun on hyvä olla."
"Pian tulen paremmaksi…"
Sitte tuli viimeinen yö.
Lääkäri ei antanut enää mitään toivoa. Muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki ohitse.
Koko talon ylitse lepäsi raskas äänettömyys, joka masentavana laskeutuu kaikkialle kotiin, jossa kuolemaa odotetaan.
Toisessa huoneessa istuivat kaikki muut rinnatusten. Ainoastaan äiti valvoi vuoteen ääressä.. Kautta kaikkien huoneiden kuului kellojen lakkaamaton naksutus, ja jokainen ääni kuului pelottavalta ja tuskalliselta.
Ingeborg oli kyyristynyt kokoon. Silmät piilivät luomiensa alla kuten kaksi sammunutta hiiltä eikä hän nähnyt enää. Mutta tuontuostakin väristyni kuolinkamppailu hänen kuihtuneita jäseniään ja hän huusi kovasti.
Niin kuluivat tunnit ja henki teki lähtöään.
Aamun koitteessa nousi hän yhtäkkiä vuoteessaan istualleen, ja kimeästi kirkaisten vei hän kätensä sydämelleen — sitte kaatui hän takaperin..
Henrik juoksi sisään. Hän luuli, että kaikki oli ohitse. Mutta hänen seistessään vuoteen jalkopäässä vavisten, ikäänkuin häntä itseään olisi koskettanut kuolema, joka kulki hänen ohitsensa, avasi Ingeborg silmänsä ja tunsi hänet.
Sairas hymyili ensin: hän tunsi veljensä. Mutta sitte sanoi hän:
"Oletko täällä? Mikset ole vuoteessasi? Mene, et saa nähdä minua."
Ja kun Henrik oli mennyt, ponnistautui hän pystyyn äitinsä rintaa vasten ja sanoi:
"Mikset sanonut, että hän oli täällä. Hänelle tekee niin kipeää, kun minä huudan."
Kouristukset kovenivat. Häntä väristytti hirveästi. Mutta kiinnittäen silmänsä oveen, lepäsi hän levollisesti, huutamatta, eivätkä kuolintuskat saaneet häntä päästämään ainoaakaan huokausta…
Se olisi surettanut häntä.
Lopulta pyysi hän nähdä veljeään. Tämä tuli, ei voinut puhua; viimeisellä voimiensa ponnistuksella nosti kuoleva kuihtuneen käsivartensa ja kietoi sen veljensä kaulaan.
"Älä itke, minun on hyvä olla."
Sitte painui hän kokoon.
Hän lepäsi kuolleena, pää syrjään vääntyneenä, kuten kukka, joka on katkaistu; hän oli kuollut viimeiseen hyväilyynsä.
FRANZ PANDER
Franz Panderin äiti oli pesijätär. Hänen miehensä oli ollut puuseppä ja juonut itsensä kuoliaaksi.
Kentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander otti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin, ja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden kaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi, matami Pander näet, että sellaiset olivat olleet hänen sormensa ja hänen kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.
Mahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten lempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika "Kleine Dammstrasse'lla."
Pojat kutsuivat häntä "neitsyeksi". Nimen huusi eräänä päivänä, kun kansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: niin heleän valkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.
Se sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä tupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine Dammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät nappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei hän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai istua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra saapui kotiin.
"Missä ihmeellä olet ollut, Franz?"
"En missään".
"Sinä et tee koskaan mitään."
"Antoiko konsulitar sinulle jotakin?"
"Kyllä, siellä on ollut pidot eilen. Tämä on herkkua kerrassaan".
Matami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden lautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin sulhasmies.
"Nämä ovat herkkusienistä", sanoi hän. Hän piti jätteistä, joita äiti toi "hyvistä" taloista, joissa hän kävi pesemässä, ja kyseli äidiltään tarkoin nimet ja kuinka kutakin eri lajia syötiin. Niinä päivinä, jolloin hänen täytyi tyytyä dammstrasselaiseen ruokaan, söi Franz ainoastaan vähän, ja sen vähän, minkä hän söi, höysti hän niin vahvasti pippurilla, että matami Panderia aivastutti kun hän vaan näki sen — tuolla tavoin pilasi poika hyvän makkaran.
Koko iltapäivän vetelehti Franz pitkin Neitsytpolkua. Tuntikausia seisoi hän suurten korutavarakauppojen ikkunan edessä. Enimmän piti hän välkkyvistä kullatuista bronssiesineistä ja korutavarain näyttelyistä, joissa pitkät silkkikankaat riippuivat sulavan näköisinä. Siellä seisoi hän suu selällään. Mutta kauvimmin hän kuitenkin töllisteli kirjakauppojen ikkunain edessä. Hän piti kansilehtien öljypainoksista, kuvista, joissa samettipukuiset miehet istuivat pöydässä, rinnallaan naisia silkkipukuineen ja punaisine hetuleineen, ja pöydällä oli kultaisia maljoja.
"Neuerwall'in" nurkalla riippui eräs kuva: nainen keltaisessa atlaspuvussa, jonka rinta oli syvältä avoimeksi leikattu, kaksi helmiriviä sysimustissa kutreissaan, ojensi pyöreäsormisen, timanttien peittämän kätensä valkopukuiselle hovipojalle, joka kumarsi syvään — tämän kuvan edessä seisoi Franz pitkiä tuntikausia, kunnes hän kokonaan kuumeni ja tuli aivan punaseksi kasvoiltaan. Sillä hän oli nyt nelitoista vuotias.
Talvi-iltoina luki hän; hän luki kaikki ne romaanit, joissa hurja mielikuvitus pusertaa ilmoille herttuattaria, joilla on hohtokiviä ylpeän kaulansa ympärillä, ja markiiseja, jotka riutuvat ruusutarhoissa.
Tai taivasteli hän ympäri rikasten kaupunginosan puistokatuja ja tähysteli kerroksiin, joissa juhlatulet sytytettiin. Siellä odotteli hän porttien edustalla, kunnes ajoneuvot saapuivat, ja hänen sydämensä nousi kurkkuun sentähden, että oli niin lähellä hienoja naisia, kun he hypätä hipsahtivat vaunuista silkkisukissaan, ja solakoita herroja niskajakauksineen ja hiusvoiteen tuoksuineen.
Franz oli aivan hullaantunut kaikesta, mikä haisi hyvälle. Mitä matami Pander sai kähvelletyksi — noin vaan silloin tällöin — kaikessa viattomuudessa (mitä siitä, jos ottaa siltä, kellä on? sanoi hän matami Fürstille vaatteita kaulatessa) milloin miltäkin pukeumapöydältä Eau de Lubin'illa tai Es-Bouquet'illa, pienessä pullossa, jota hän huolellisesti (Herra Jumala — sehän oli pojalle) kantoi taskussaan, sitä käytti Franz ylenmäärin.
Mutta niinhän teki hänkin — hän, jonka kädet ja kynnet Franz oli perinyt.
Ja muuten koko kuvansa. Sillä Franz kasvoi ripeästi, ja oli tulemaisillaan pulskaksi pojaksi. Siniset silmät, joista ei oikein tiennyt, olivatko ne alakuloiset vai tylsät, pieni suu — oikeastaan liian pieni miehiselle miehelle — punaisine huulineen, ja tämä ylhäinen suuri nenä, sieramineen, jotka niin helposti alkoivat värähdellä.
Solakka ja notkea vartalo.
Sellaiselta hän näytti.