VALKEA TALO
Romaani
Kirj.
HERMAN BANG
Suomentanut
Helmi Wecksell
Runot suomentanut
Aarni Kouta
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
Tell me the tales, that to me were so dear, long, long ago long, long ago.
— Lapsuus antaa pohjavärin koko elämälle, äiti. Muut värit vain heijastuvat siitä. Kun minä tahdoin saada elämältä jotakin, sain minä sinun taistelusi, sinun tuskasi. Yleisessä sekavuudessa merkitsi minulle onnea vain se, minkä tiesin sinut onnelliseksi saattavan: Rauha, rauha. Jo lapsena. Ja nuorukaisen syvin elämys, nainen, ei tullut minun silmäini eteen. Minähän niin rakastan elämää, äiti, minä tiedän kuinka väkevä on elämä ja hengin hiljaa rakkauden kukkaistuoksua, mutta parhainta on kuitenkin kaihoni — minä seison kerjäläisenä tiellä, kun tytöt astuvat ohitseni ulos kevääseen.
— Entä teoksesi, poikani, etkö ole elänyt mitään, minkä voisit ihmisille antaa?
— Olen antanut heille tuskistani; se on liikuttanut heitä — minulle se ei ole ollut mitään; minä tuhlasin siinä sydämeni saamatta mitään, iloa tuntematta — — —
Georg Hirschfeld.
YSTÄVÄLLE.
Long, long ago — long ago.
[Kauan, kauan sitte. — Suom.]
Lapsuuteni päivät, tahdon kutsua teidät takaisin. Suloiset ajat, jolloin en kateutta tuntenut, teitä tahdon muistella.
Äitini kevyet askeleet kaikukoot valoisissa huoneissa, ja ne, jotka nyt ovat harmaantuneet elämän taakan alla, hymyilkööt niinkuin hymyilee se, joka ei kohtaloaan tunne. Vainajat puhukoot hellällä äänellä, ja vanhat laulut soikoot muistojen kuorossa.
Mutta tulkoon kuuluville katkeriakin sanoja, raskaita sanoja, joita puhuu se, joka on tehnyt katkeran tilin raskaan elämän kanssa.
Tell me the tales, that to me were so dear,
long long ago, long long ago.
[Kerro minulle sadut, jotka olivat minulle niin rakkaat kauan, kauan sitte. — Suom.]
Oli hämärä hetki kodissa.
Varjot pitenivät pitenemistään kimmeltävällä lumihangella. Piharakennukset ja korkeat poppelit häipyivät näkyvistä. Jens renki lyhty kädessä kulki yksinään tallin vaiheilla.
Me lapset istuimme sisällä kukin jakkarallaan. Huone oli suuri, nurkat kaukana. Pimeyskö siihen oli syynä, että piilotimme päämme uutimen taakse?
Äidin ääni kaikui niin vienona, harpun helähdyksenä soivat klaverin kielet:
Tell me the tales, that to me were so dear, long, long ago long, long ago.
Laulu taukosi. Ääntä ei kuulunut. William, joka istui lähinnä äitiä, oli vaipunut uneen jakkaralleen.
— Äiti, laula vielä.
Kynttilöistä levisi valkeille koskettimille ja huonekaluille hiukan valoa, mutta muuten oli pimeä. Jens renki tassutteli hiljaa lyhtyineen akkunoiden ohi.
— Äiti, laula vielä.
Niin varovasti aukaistiin ovi. Isän huoneen ovi.
Täynnä Petterin lauluja veen oli syli, pien' Helle astunut siit' oli yli. Ja ankkurins' urho nosti, sai tuulen myötäisen, pois purjehti Tanskanmaasta, pois luota neitosten. Sanat sorjat useasti luo riemun, tutuks tuskien vie mun sanat sorjat.
Äänettömyys vallitsee. Varjona näkyy äiti, hentona ja suorana. Kun varjo vaikenee, kuuluu suuren seinäkellon naksutus.
Sanat sorjat useasti luo riemun, sanat sorjat tutuks tuskien vie mun, sanat sorjat.
Ulkona nostetaan hiljaa oven säppeä. Palvelustytöt tahtovat kuunnella. Keskellä pöytää palaa kynttilä messinkisessä jalustassa. Sen ympärillä istuvat tytöt kuunnellen, kun "rouva laulaa".
Isäntärenki hiipii sisään. Puukengät on hän varovasti asettanut ulkopuolelle ovea ja nojautuu vesisaavin vieressä olevaan pielukseen.
— Lapset.
— Niin, äiti.
— Laulakaa tekin.
Äiti korottaa ääntänsä, lyö hiukan voimakkaammin herkkiä koskettimia ja laulaa taas:
Maa on niin kaunis kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie.
Hiukan pimeän arkoina kaikuvat äidin johdolla lasten äänet yhä hämärtyvässä huoneessa.
Maailman kautta kuljemme laulain.
Taivasta kohden matka vie.
Keittiössä istuvat palvelustytöt vielä äänettöminä palavan kynttilän ympärillä.
Miehevä Mari kuivaa kyyneleen karkealla kädellään.
— Tuota laulua tahtoo rouva kuulla kuollessaan.
Kaikki on ääneti. Suuri seinäkello vain puhelee.
Silloin kuuluu pieni poika hiljaa sanovan nurkastaan:
— Äiti, laula vielä kerran se laulu, jota en ymmärrä.
— Äidin varjo on vielä vaiti. Sitten kaikuvat — mutta heikommin — harpuntapaiset säveleet.
Tell me the tales,
that to me were so dear
long, long ago
long, long ago.
– – – –
Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin — suloiset viattomat ajat, jolloin sydän ei kärsinyt. Herttaiset päivät, jolloin kyyneleet eivät olleet katkeria.
Lapsuuteni päivät, jolloin äiti eli.
Muistan päivän, jolloin olimme poimimassa karhunmarjoja. — Äiti, me lapset ja koulun Tine.
Löysimme paljon marjoja ja köynnökset olivat niin kauniit.
Alas ojiin ja pitkin aitoja me juoksimme.
Me lapset takerruimme köynnöksiin ja huusimme. Kasvomme olimme tahranneet, niin että muistutimme Lauri sepän vekaroita.
- Katsoppas tuota poikaa, katso poikaa, huusi äiti.
Mutta Tine oli saanut käsiinsä pitkän köynnöksen täynnä punaisen hohtavia marjoja. Äkkiä kiersi hän sen äidin hartioiden ympäri.
— Voi kuinka rouva on kaunis, sanoi hän. Äiti seisoi aidalla, köynnös kierrettynä rinnan ympäri. Solakkana hohtavaa taivasta vasten. Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin.
VALKEA TALO.
Talo oli valkea ja sisällä olivat seinät vaaleat.
Ovet huoneiden välissä olivat aina auki, talvellakin, kun puut uuneissa paloivat.
Mahonkihuonekalujen välissä oli marmoripöytiä ja valkeita jalustoja, jotka oli tuotu Augustenborgin linnan huutokaupasta. Vanhojen muotokuvien ympäri oli kierretty kuihtumattomia kukkia, ja muratit kasvoivat vaaleita seiniä pitkin, sillä niitä äiti rakasti.
Puutarhasali oli hohtavan valkoinen.
Sitä huonetta lapset rakastivat, ja puutarhaportaita, joiden kaidepuita pitkin oli niin hyvä luisua.
— Lapset, lapset, älkää nojatko, huusi äiti, älkää nojatko kaidepuihin.
— Herra Jumala, sanoi hän Tinelle, koulumestarin tyttärelle: tuo päättyy vielä siihen, että ne taittavat niskansa.
— Mahdotonta näkyy olevan saada puusepällekin sanaa.
Kaidepuut olivat hontelot, eikä niitä koskaan korjattu.
Mutta puutarhaan vievä ovi lukittiin varhain, sen taakse pantiin luukut, ja viheriät uutimet ripustettiin valkeiden uudinten päälle, jotta huone tuntuisi rauhalliselta. Sillä rouva ei pitänyt puutarhasta eikä suuresta puistokäytävästä, kun aurinko, loistava kesäaurinko ei enää paistanut.
— Herra tiesi, miltä vihannestarha nyt näyttää, sanoi hän äkkiä koulumestarin Tinelle, istuessaan iltapäivällä kahvipöydässä.
Yhdeksään kuukauteen vuodessa ei hän astunut jalallaan vihannestarhaan.
Se oli kaukana poppelikäytävän ja ajoportin takana.
Lapsetkaan eivät saaneet juosta sinne, jotteivät jalat kastuisi. Mutta kerran syyssateiden ollessa pahimmillaan, kun koko pihamaa oli rapakkona, tahtoi rouva nähdä vihannestarhan.
Miehevän-Marin puukengät jalassa ja hameenhelmat nostettuina kulki hän pihan poikki.
Palvelustytöt kokoontuivat kaikki portaille häntä katsomaan.
— Lapsikullat, lapsikullat, huusi hän; eikä hän päässyt montakaan askelta liikkumaan, ennenkuin puukengät juuttuivat rapakkoon.
Kotiin tullessaan täytyi hänen saada lämpimiä leivoksia virkistyäkseen.
— Tine kulta, sanoi hän koulumestarin tyttärelle, miksi eivät kaikki ihmiset pysy sisällä talvella.
Lapset leikkivät matolla. Se oli punainen ja harmaa ja siinä oli monta suurta ruutua. Ruudut olivat kuningaskuntia, joita lapset hallitsivat ja joista he taistelivat. He riitelivät ja kyyneleet vuotivat. Kuningaskunnat he linnoittivat huonekaluilla. Koko arkihuone oli kuin hävityksen partaalla oleva Babylon.
— Näkyvätpä lapset jaksavan telmiä, sanoi äiti palvelustytölle (itse hän heitä siihen kiihoitti):
— Kas vaan, Stellan mamelukit taas putoovat. Ne eivät olleet milloinkaan kunnossa. Joko ne rypistyivät tai putosivat kuningaskuntien sodassa.
Ikkunoiden ulkopuolella lepäsi lumi. Vouti, renki ja karjakko askartelivat kukin omissa hommissaan. Hitaasti ja mietiskelevinä he kulkivat tallin ja navetan väliä.
Kun navetan ovea avattiin, kuului lehmien ammunta.
— Äiti, sanoi Stella, nyt ammuu Villiamin lehmä.
Sattuipa joskus — herran ollessa kotoa poissa — että rouva pyysi karjakkoa laskemaan lehmät valkealle pihamaalle "hetkiseksi vain". Ja siinä ne sitten juoksentelivat kaikki neljätoista, punaiset, valkoiset ja täplikkäät, edes takaisin valkealla lumella, lasten kirkuessa.
— Portti kiinni, portti kiinni, huusi äiti. Hänen naurunsa kaikui ylinnä portailta.
Mutta hitto vie täplikkään.
— Näittekö kuinka se juoksi, sanoi äiti. Häntä pystyssä se juoksi niin kauas, että se saatiin kiinni vasta pitäjänvoudin luona.
Mutta "herran" saapuessa kotiin oli navetan ovi lukossa ja pihamaa entisellään.
Rouva oli saanut hammassärkyä seisoessaan avopäin portailla.
Tine oli haettava koululta.
Alinomaa oli Tine haettava.
Tine tuli, hameenhelmat nostettuina pään yli.
— Herra varjele, tuothan talvipakkasen sisään, sanoi äiti, jota aina paleli ja jota kylmi, kun vain ovea avattiin.
— Tine, hampaitani särkee, sanoi hän. Äidin kuvastin pantiin keskelle suurta pöytää.
Muutamia pieniä oksia, jotka oli tuotu koulumestarin puutarhassa kasvavasta pensaasta, sytytettiin palamaan. Kaikki lapset, Tine ja sisäkkö seisoivat katselemassa.
Koko makuuhuone oli täynnä katkua äidin kumartuessa suu auki savuavien oksien yli.
— Nyt Tine, nyt, nyt, huusi äiti.
Tinen piti kaivaa hampaita hiusneulalla.
— Siinä se on, siinä, siinä, huusi äiti:
— Kas matoa.
Tine oli tehnyt parhaansa ja pieni palanen hampaan kiillettä putosi kuvastimen eteen.
Äiti oli varmasti vakuutettu, että se oli mato, ja jos sieltä olisi pudonnut pari kolme matoa, olisi hänen hammassärkynsä ollut ikiajoiksi parannettu.
Mutta Tine oli ainoa, joka osasi kaivaa ne esille. Huolellisesti hän ne kaivoi kaikkien lastenkin hampaista.
— Hyvä ystävä, sanoi äiti isälle, joka asettui epäilevälle kannalle, näenhän madot omin silmin.
— Mutta on savuutettava suopursuilla. Sönderborgin piirilääkäri sanoi koulumestarin pensaan olevan aika myrkyllistä.
Tuollainen hammassäryn hoito saattoi kestää puolen iltapäivää, hämäriin asti.
Hämärässä oli pesutuvassa ihana olla. Lämmin höyry täytti huoneen ja tuli kattilan alla loisti kuin suuri punainen silmä. Tytöt läiskyttivät pestyjä vaatteita kartulla niin että seinät kaikuivat.
Äiti istui kolmijalalla keskellä melua.
Ei ollut sitä paikkaa maailmassa, missä palvelijoiden suu olisi ollut niin ahkerasti käynnissä kuin pesutuvassa.
Kaikki kylän juorut tulivat sisään pesutuvan ovesta.
Äiti saattoi kuunnella tuntikaudet kolmijalallaan, kunnes äkkiä juoksi sisään taas.
Ja tällaisten hetkien jälkeen pesutuvassa sanoi hän säännöllisesti:
— Herra varjele, minkälaiset käsitykset sellaisilla ihmisillä on.
Ja oli kuin olisi hän työntänyt jotain luotaan ihanilla käsillään.
— Miten viitsitte kaikkea kuunnella, sanoi Tine.
— Ne kun ovat niin huvittavan hullunkurisia, sanoi äiti ja matki palvelustyttöjä.
Hän osasi matkia joka ikistä, joka tuli taloon.
Mutta useimmin hän vietti hämärän hetket arkihuoneessa. Siellä hän lauloi. Toisinaan hän taas istui kädet helmassa korituolissa korokkeella.
Silloin hän puheli hiljaa hiljaisessa huoneessa.
Mieluimmin hän silloin kuvaili vanhuuttaan, kun hänellä olisi harmaat, oikein harmaat hiukset.
Silloin hän olisi köyhä leski, ja kaikki lapset olisivat aikaihmisiä.
Kauhean köyhä.
Illallispöydällä ei olisi muuta kuin voita ja juustoa vanhassa kristallikuvussa.
— Mutta voi olisi hyvää, sanoi hän.
Ja hän kertoili, kuinka pöytäliina olisi valkoinen ja kuinka lapset tulisivat työstään juomaan teetä hänen luokseen. Itse hän istuisi pöydän ääressä harmaana, hiljaisena, vanhana ja köyhänä. Sillä köyhyys kuvastui hänen mieleensä uneksivana huolettomuutena.
Muita "köyhiä" ei hän kai ollut nähnytkään kuin kylätien varrella asuvat mökkiläiset.
Kun tee oli juotu ja "herra" oli lähtenyt ulos, tulivat parhaat hetket.
Silloin otettiin nuket esille. Ruokapöytä vedettiin niin pitkäksi kuin
olisi vieraita odotettu ja äiti ylvästeli pahvikoteloittensa keskellä.
Niihin hän oli piiloittanut nuket.
Nyt, nyt ne saivat tulla näkyville, sillä nyt oli isä ulkona.
Sadoittain niitä olikin. Muotilehdistä hän oli ne leikannut ja kiinnittänyt puupalikkoihin. Jokaisen taakse oli kirjoitettu nimi; kaikki järjestettiin pöydälle. Ja näytelmä alkoi äidin johdolla.
Toiset nuket pitivät vieraskutsuja, ja toiset menivät "kylään". Ne keskustelivat, kumarsivat ja niiasivat. Äidin posket hehkuivat kaikista ponnistuksista, hän järjesteli ja liikutteli nukkeja käsivarret pöydällä.
Lapsillakin oli omat nukkensa, samoin palvelijoilla. Mutta ne evät koskaan osanneet käyttäytyä äidin mielen mukaan, ja hän puhui kaikkien puolesta.
— Neitsyt Jespersen, neitsyt Jespersen, te unohdatte neiti
Löwenskjoldin.
"Neiti Löwenskjold" oli jäänyt paikalleen, vaikka hänen olisi pitänyt liikkua. Äidin mielestä ne eivät olleet nukkeja. Hänestä ne olivat ihmisiä. Ne puhuivat, liikkuivat ja lauloivat. Ne esittivät satoja näytelmiä. Joskus oltiin kylpylaitoksessa, toisen kerran taas Parisissa.
Me lapset katselimme kuin olisi koko maailma liikkunut hienona ja ylhäisenä tuossa pöydällä.
Kaikki palvelijat tulivat lopulta sisään. He ihailivat näitä näytelmiä. He eivät ymmärtäneet sanaakaan, mutta seisoivat siinä suorina, kädet esiliinojen alla. Nukkien surullisille kohtaloille he itkivät.
Mutta keskellä näytelmää hypähti äiti pystyyn, kaikki nuket syydettiin mullin mallin esiliinoihin ja koteloihin.
Isä tuli kotiin.
— Pöytä kokoon, pöytä kokoon.
Lapsille ja palvelijoille tuli kiire. Äiti ei pystynyt mihinkään pelkästä kauhusta.
— Hyvä Jumala, lapsetkin ovat vielä valveilla, sanoi hän.
Ja lapset pantiin makaamaan suin päin.
Mutta äiti istui keskellä sohvaa, jonka kummassakin päässä oli mahonkikaappi. Hän oli sellaisen pelon vallassa, että hänelle täytyi tuoda marjahilloa ja leivoksia …
Joskus täytyi palvelijoidenkin näytellä.
Oli ilta, äiti ja lapset olivat yksin kotona. Ulko-ovea koputettiin kovasti, sisäkkö meni avaamaan ja tuli huutaen takaisin.
Siellä on maankiertäjä… siellä on maankiertäjä.
Maankiertäjä tuli sisään ja äitikin huusi minkä jaksoi. Kamalan näköinen oli kulkuri ja lapset kirkuivat. Mutta äkkiä huomaa eräs pojista, että se onkin "iso Mari."
— Äiti, se on iso Mari, huutaa poika. Mutta samassa kuiskaa äiti
Marille:
— Anna Stellalle korvapuusti.
Ja Stella sai korvilleen Marin kämmenestä niin että pamahti.
Silloin uskoivat kaikki, että se oli kulkuri.
Tämän perästä tarjosi äiti Marille ryypyn, eikä siinä auttanut vastusteleminen, sillä nyt piti Marin näyttää olevansa oikea mies.
* * * * *
Valkea talo, valkea talo, riemuiten tulvivat luokseni muistosi — tulvivat ja keskittyvät yhden ympärille.
Kunpa voisin vain sanoista muodostaa katoamattoman kuvan — kuvan, joka olisi nuoruutta ja naurua, suloa ja surua, iloa kyynel silmäkulmassa, raskasmielisyyttä, joka hymyilee; avuttomia käsiä, jotka auttoivat muita hädässä, hentoja jäseniä, jotka lämpenivät auringonpaisteessa, mutta joita paleli kun aurinko laski.
Kuvan hänestä, joka rakasti elämää ja kuoli sen suruun.
Hän kuoli kuin ihana kukkanen, joka taitetaan.
Ei ruusu, eikä lilja.
Harvinainen hienokuituinen kukka, kärsivällisen puutarhurin hoidossa kehittynyt; moniväriset terälehdet, jotka loistavat päivän valkeudessa, mutta illan tultua sulkeutuvat arkoina…
Riemulaulu, jonka tuska tukahdutti… Muukalainen maan päällä, jota harvinaisena vieraana kuitenkin rakastettiin.
Valkea talo, lapsuuteni valkea talo — sellainen oli hän, sinun sielusi.
* * * * *
Mutta syksy loppui ja joulu läheni. Äiti ja koulumestarin Tine valvoivat myöhään, ja lapset saivat viskunoita, jotta menisivät ajoissa levolle.
Vanhat vaunut vierivät joka toinen päivä portaitten eteen, ja koko käytävä oli täynnä jalkapusseja. Äiti tarvitsi aina niin monta jalkapussia, kun hänen piti ajaa jonnekin. Eikä Sönderborgiin päässytkään yhtä helposti kuin Augustenborgiin, jonne pääsi oikotietä myöten. Sönderborgiin oli kaksi penikulmaa, oikea matka.
Mutta kotiin tullessaan äiti nauroi ja lörpötteli ja piilotti tavaroita. Lapset teljettiin makuuhuoneeseen, etteivät saisi mitään nähdä. He kuulivat vain rengin kulkevan edestakaisin, raahaten arkkuja. Ne tulivat Kööpenhaminasta. "Se" oli siis saapunut.
Suurella jännityksellä odotettiin aina, saapuisiko "Se" — kaikki isoisän lahjat. Elleivät ne tulleet, olivat joulupöydät tyhjinä. Eräänä vuonna oli paljon jäätä ja lunta, silloin eivät arkut tulleetkaan. Äiti lähetti sanan Sönderborgiin, äiti ajoi sinne itse, äiti antoi isän sähköttää — sähkölennätinlaitos oli silloin ensi vuotta käytännössä — mutta arkkuja ei saapunut.
Äiti itki ja oli neuvoton. Satoja kertoja hän tarkasteli tyhjän rahakukkaronsa sisällystä. Siinä oli reikiä, joiden kautta rahat vierivät taskuun. Viimein hän pani kuusenoksia joulupöydille, ja silloin ne eivät enää näyttäneet tyhjiltä.
Mutta nyt olivat arkut saapuneet, ja makuuhuoneesta saattoi kuulla, kuinka Tine hakkasi ne auki.
Äiti ei voinut pysyä paikoillaan hetkeäkään.
— Tine, Tine, katsos tuossa.
Tine katsoi.
— Katso, Tine, nyt irtaantui lauta. Lapset hyppäsivät vuoteista, mutta avaimenreiässä oli paperia.
Arkihuoneessa oli äiti polvillaan arkun ääressä — kertoivat palvelijat.
Lattiamatto oli tulvillaan kääröjä, olkia ja muita tavaroita.
Äiti huusi:
— Ei, ei, tuo on Ninalle …
— Kas tuota, sen saa Villiam.
Ja yhä hän vain haki olkien ja paperien seasta. Joka ikinen paikka oli mullin mallin.
— Herra varjelkoon, minkälaisen sekamelskan rouva aina saa aikaan, sanoivat palvelustytöt.
Hekin kulkivat paikasta toiseen jännityksessä ja uteliaina. Vasta yömyöhään hekin saivat työnsä valmiiksi. Makkaroita piti täyttää, taikinoita sotkea ja kaikki talon vaatteet oli pestävä jouluksi.
Äiti istui keskellä makkaroidentekoa pesutuvassa hameen helmat ylösnostettuina ja johti laulua.
Palvelustytöt taisivat muutamia lauluja, mutta äiti hyräili vain sävelet:
— Sillä katsoppas, tyttökulta, sanat ovat sittenkin liian rumat, sanoi hän Tinelle.
Alsilaiset makkaralaulut olivat maan pahimpia renkutuksia.
- Mutta, sanoi äiti, joulun aikana luulen, ettei Maren itsekään tiedä mitä laulaa.
Sillä arkioloissa ei pesu-Maren koskaan laulanut muuta kuin Schleswigin sodasta ja kuningas Fredrik seitsemännestä…
Nämä laulut olivat niin surullisia, että hän itki laulaessaan.
Viimeisenä päivänä leivottiin. Koko talo oli täynnä omenoiden ja leivosten tuoksua, ja siniseen vierashuoneeseen johtavaa ovea avattiin yhtä mittaa. Sillä siellä säilytettiin omenat ja ryydit ja viskunat ja kaikki mikä vain hyvälle maistui. Mutta Tine juoksi portaissa niin että hameenhelmat heiluivat:
— Hei, lapsukaiset, nyt kypsennetään leivät, huusi hän.
Lapset leipoivat ukkoja ja akkoja ruskeasta taikinasta, joka lopuksi tuli aivan mustaksi.
Äidillä oli valkoinen esiliina edessä, ja isä kulki edestakaisin huoneissa peläten, että hänen kätensä jotenkin pilaantuisivat.
Äiti tahtoi aina viimeistellä kaikki, hän voiteli leivokset munanvalkuaisella ja pisti silmät ruskeihin ukkoihin. — Nyt on minun vuoroni, nyt, nyt, sanoi hän.
Valkoinen esiliina heilui kiireessä, ja kaikki lapset juoksivat hänen kintereillään.
Minkälainen höyry täyttikään huoneen; ja ryytien tuoksu ja paistinpannujen kolina ja uuninovien loksahdus; sillä uuninovia avattiin ja uuninovia sulettiin ja leivoslevyjä työnnettiin sisään ja leivoslevyjä vedettiin ulos taas. Mutta koulumestarin Tine vispilöi valkoista taikinaa, savivati polvien välissä, sillä tällaisiin leivoksiin tarvittiin voimaa, ja munia oli vispilöitävä tuntimääriä.
— Anna se minulle, sanoi äiti.
Ja hän sai käsiinsä savivadin ja sekoitti taikinaa suurella lusikalla.
— Huh, siitäpä tuleekin kuuma, sanoi hän ja laski lusikan kädestään.
Ja hän rupesi laulamaan, istuessaan hakkuupölkyllä keskellä höyryä posket hohtavina, mieli iloisena.
Lisbet! Lisbet!
Miten sievät on muotosi nuo.
Ah mulle lempeä silmäys suo,
Lisbet! Lisbet!
Miten sievät on muotosi nuo!
He lauloivat kaikki yhdessä, keskellä höyryä ja käryä, palvelustytöt, lapset ja Tine, mutta äiti oli jo ennättänyt arkihuoneeseen:
— Tine, Tine, huusi hän. Heitä jo tuo homma.
Hän oli vaipunut keinutuoliin, väsyneenä kaikesta tyhjästä touhustaan.
Kaikki ovet olivat selkoselällään, leivän käry tunkeusi sisään, vispilät olivat käynnissä ja uuninovet loksahtelivat.
— Tine kulta, tuo minulle kirjeeni, sanoi äiti.
Kirjeet tuotiin kirjoituspöydän laatikosta, kaikki äidin nuoruudenkirjeet, jotka hän oli saanut äidiltään, ystävättäriltään ja isältään. Kellastuneet, sirosti taitetut kirjeet, niiltä ajoilta, jolloin ei vielä kirjekuoria tunnettu, olivat nauhoilla sidotut pinkkoihin. Niiden välissä oli kuihtuneita orvokkeja.
Äiti rakasti niitä.
Ei hän niitä lukenut. Mutta jäi istumaan kirjeet helmassaan.
Ja hän kertoi.
— Isästään, vanhasta postimestarista korkeine kaulahuiveineen. — Hän oli oikea virkamies, yksi niitä, jotka pitivät välttämättömänä näyttää kiukkuisilta ollessaan virantoimituksessa. Talonpojat kutsuivat häntä "isäksi", mutta vapisivat, kun tulivat häntä "vaivaamaan".
Ja hänen äitinsä, joka luuvalon takia oli kytketty pyörätuoliinsa, niin hieno ja hento, kuin ei hänellä ruumista olisikaan. Kasvot olivat kalpeat, kerrassaan värittömät, ja suu ei puhunut, sillä se oli väsynyt puhumiseen ja nyt se säilytti salaisuutensa.
— Niin, hän oli vaiti, sanoi äiti ja katseli eteensä, kirjeet helmassa.
Aika oli tuleva, jolloin hänen omat kauniit himmeäkiiltoiset silmänsä tuijottaisivat suureen tuskaan, mutta suu olisi vaiti.
Hän kertoi ystävättäristään, valkean talon nuorista tytöistä.
Meidän huoneemme olivat korkealla tornissa, sanoi hän, ja kun aukasimme ikkunamme, näimme siintävän meren…
Äidin kädet vajosivat helmaan:
— Niin, Jumala yksin tietää syyn, sanoi hän, mutta onnettomasti on heidän käynyt, kaikkien.
Huonoihin naimisiin he olivat joutuneet, vaikeihin olosuhteisiin, ja hajonneet ympäri maailman.
Ainoa, mikä oli heille jäänyt, oli raha ja ylhäisyys.
- Heillä oli liian kuuma veri, sanoi äiti huoaten.
Joskus tuli kirjeitä maista ja kaupungeista, joissa heidän miehensä, kreivit ja paroonit, asuivat maanpakolaisina tai pelaajina.
Eräs heistä asui Pohjois-Italiassa.
Äiti itki aina saadessaan häneltä kirjeitä:
— Oi, sanoi hän, miksi hänen piti joutua sille ukko-rähjälle.
— Toiset sanovat, että mies on lordi, toiset taas että hän on ollut suutari.
Mutta joka vuosi kirjoitti sama ystävätär Kööpenhaminastakin.
Hän oli tullut kotiin — — poikaansa katsomaan.
— Poika on ainoa olento maailmassa, jota hän rakastaa, sanoi äiti
Tinelle.
Tämä oli kai syntynyt säännöttömissä olosuhteissa, sitten oli äidin täytynyt matkustaa pois ja oli joutunut naimisiin Pohjois-Italiassa lordin tai suutarin kanssa.
— Mutta rikas hän kyllä on, sanoi äiti.
Oli kuin elämisen tuska olisi lähestynyt häntä, milloin tästä ystävättärestä tuli puhe.
— Niin, Herra tietää, mistä se johtuu, sanoi hän taas:
— Mutta onnettomasti on heidän kaikkien käynyt.
Ystävättären isä tuli silloin tällöin, aina odottamatta, eikä hän koskaan viipynyt kauan.
Kookas, laiha mies, ryhti kuin sillä, joka selkää taivuttamatta on tottunut liikkumaan hovissa.
Palvelijat saattoivat odottamatta ilmoittaa:
— Siellä on hovijahtimestari.
Vieras tuli sisään ja kumarsi niin ihmeellisen syvään ja niin ihmeellisen liikutettuna äidille, joka tuli häntä vastaanottamaan. Hän istuutui aina pitkän matkan päähän ja ääni kaikui kuin olisi se tullut jostain kaukaa, surun sortamana.
Ja hän lähti yhtä äkkiarvaamatta kuin oli saapunutkin.
Mutta äiti itki hänen lähdettyään ja lapset olivat pelon vallassa, kuin olisi siellä käynyt aave.
— Teki vain mieli nähdä teitä, sanoi hän mennessään, kumarsi taas ja suuteli äidin kättä.
Vieras oli tullut saadakseen mainita heitä, jotka olivat kaukana …
… Mutta äiti jäi istumaan keskelle joulukäryä, nuoruuden kirjeet helmassa. Koulumestarin Tine istui jakkaralla hänen vieressään.
Äiti kertoi kihlausajastaan.
Hän oli tullut maaseudulta, mitään ei hän ymmärtänyt eikä ketään tuntenut ja vieras hän oli hänen ylhäisyytensä vanhassa talossa.
Kaikki oli uutta ja pelottavaa, uunit ja seinäpaperit huoneissa; toisen kerroksen salissa oli Oehlenschlägerin kuva.
Siellä oli vasta elämää, kynttilät säteilivät alinomaa ruunuista, anoppi kulki mustassa sametissa, ja vanha sukuvaakuna oli kirjailtu joka tyynylle, pöydillä oli hopeakannuja, seinillä tauluja kuin taidekokoelmassa.
Äiti liikkui siellä arkana.
Mutta kihlajaisissa, kun maljoja juotiin ja Hänen Ylhäisyytensä itse oli sepittänyt juhlarunon, silloin hiipi äiti alas portaille, niille, jotka johtivat Oehlenschlägerin luo ja sinne hän istuutui itkemään; kasvot käsissään hän itki itkemistään.
Palvelija huomasi hänet siellä.
— Ei, ei, en voi tulla sisään, sanoi äiti.
— Päästäkää minut kotiin — päästäkää minut kotiin.
Ja hän itki kuin olisi henki ollut menossa.
— Herra Jumala, kuinka minä ulvoin, sanoi äiti Tinelle.
Kirjeet helmassa hän jatkoi kertomustaan nuoruudestaan ja menneistä päivistä.
— Mutta hauska oli luistella, sanoi hän äkkiä.
Sitten hän juoksi ulos leivoksia katsomaan. Nyt ne varmaan olivat valmiit. Tai piti hänen äkkiä panna laakerinlehtiä sianlihalle.
— Sillä kaikkea täytyy, sanoi hän ja alkoi juosta paikasta toiseen.
Sillä välin piti Tine huolen joka asiasta — —
Ajat lapsuuden — paennut olen luoksenne jälleen kenties siten tuskani lieventyis. Lue kenkään ei kyyneliä, jotk' kernaasti vuodattaisi mun silmäni kuivat. Te lapsuudenpäivät, ah, lapsuudenmuistot, sydäntuskaani lieventäkää.
Ah, äiti, mi kärsit itse kuin kukka hento, mi äkkiä taittuu, ah, äiti, mi itse lemmit, jää luokseni nyt, suru sydäntäni kun jäytää.
Etähälle käy ihmisen tie, kovat askeleens' olkoot — Ah, lapsuudenmuistot, kera riemunne tulkaa ja lieventäkää — edes tuokioksi — sydänsuruni kaikki. Ah, lapsuudenmuistot, anon hartaasti teiltä: sydäntuskani lieventäkää.
Mutta äidin suurin päivä oli jouluaaton edellinen päivä.
Sillä se oli köyhien päivä.
Aamusta alkaen — tämä oli varmasti vuoden ainoa päivä, jolloin hän nousi näin varhain — pani äiti riisiryynejä pusseihin, kahvipapuja ja sokeria paperitötteröihin.
Vaaka oli pöydällä ja Tine punnitsi.
Vääryyttä ei saanut tehdä kenellekään, ja yhtä paljon oli pantava joka pussiin.
Mutta äiti lisäsi annoksia, eivätkä ne koskaan tulleet kyllin suuriksi:
— Herra Jumala, sanoi hän, onhan joulu vain kerran vuodessa.
Kun kaikki pussit olivat täytetyt, ei talossa ollut enää sokeria eikä kahvipapua.
— Sillä me panimme omiamme, sanoi äiti, kun muuten ei riittänyt.
Iltapäivällä tulla köpittivät mökkiläiseukot. Ikäänkuin hiipimällä he tulivat taloon. Puukengät jätettiin riviin eteiseen ja eukot tulivat sisään sukkasillaan, sanomatta sanaakaan, saivat vain lahjansa, antoivat veltosti kättä ja sanoivat:
— Kiitos.
Mutta äiti oli toimessaan ja uteli mitä miltäkin puuttui.
Lastenkamarissa ei ollut montakaan tarpeetonta riepua mökkiläiseukkojen lähdettyä.
— Tine kulta, sanoi äiti: kai me jostain itsekin saamme mitä puuttuu.
Hän vaipui nojatuoliin, pyysi avaamaan kaikki ikkunat, pirskoittamaan hajuvettä huoneisiin.
— Sillä nähkääs, lapsi kullat, sanoi hän: puhtaimmassakin on vihreän suovan haju.
Isä käski palvelustytön pyyhkiä kaikki lukot.
Vanhemmat moittivat toisiaan lempeästi. Isä väitti äidin nyt lahjoittaneen pois viimeisen omaisuutensa. Mutta äiti ei jäänyt vastausta vaille:
— Fritz kulta, sinä et ainakaan saisi mitään sanoa.
Eikä hän saanutkaan. Sillä omaisuutensa jakamisesta oli isä kuuluisa: kaikki seudun kulkurit leikkasivat haavan ikeniinsä, ennenkuin menivät apua pyytämään, jotta voisivat sylkeä verta ja kertoa isälle, että heissä oli rintatauti.
— Fritz kulta, sanoi äiti, muistan mainiosti sinun antaneen Jens rengille silkkiset alushousut.
Äidillä ei ollut sitä vaatepartta, jota ei myöhemmin nähty jonkun mökkiläiseukon yllä.
… Seuraavana päivänä katettiin joulupöydät. Vaivaloista se oli, ja äidiltä meni siihen paljon aikaa, sillä jokaisen piti saada yhtä paljon. Koko päivän kulki äiti mitaten pöytiä silmillään; jos jollakin pöydällä oli liian vähän, varasti hän siihen lisää toiselta.
* * * * *
Joulukuusen kynttilät sytytettiin. Tine seisoi tikapuilla sytyttämässä. Hopeata, hopeata oli kaikki ja valkeita kynttilöitä. Äiti käveli kuusen ympärillä.
— Tuossa on vielä yksi, sanoi hän ja osoitti sytyttämätöntä kynttilää.
Hänen mielestään ei kuusessa milloinkaan ollut kylliksi kynttilöitä, ja hän asetteli niitä liiankin tiheästi oksille.
— Mutta kohta syttyy koko puu, sanoi Tine tikapuiltaan.
— Ei, ei, tuossa on vielä yksi.
Kerran he olivatkin sytyttäneet puun palamaan.
Yht’äkkiä se leimahti ilmi liekkiin. Kaikki hopea syttyi palamaan ja kärventyi. Äiti katseli sitä, kasvot liekkien punertamina.
— Ihanaa, ihanaa, sanoi hän.
Samassa syttyivät oksat.
— Tästä tulee tulipalo, huusi äiti.
— Niin tuleekin, sanoi Tine, juoksi eteiseen ja toi sieltä kaksi villavaippaa, jotka hän heitti palavan puun yli.
Mutta äiti asetti useampia kynttilänjalkoja pöydille, ja lapset saivat tanssia mustuneen puun ympärillä.
— Stella, sanoi isä, miten voitkin olla niin varomaton.
Äidin silmiin tuli äkkiä loiste.