Jääkärit ja aktivistit

JÄÄKÄRIT JA AKTIVISTIT

Sotavuosien muistelmia Tukholmasta ja Berliinistä

Kirj.

HERMAN GUMMERUS

Eino Voionmaan suomennos, tekijän tarkastama

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYSLUETTELO:

I. Maailmansodan syttyminen. Eräs tiedusteluretki Suomeen
syksyllä 1914.
II. Lockstedtin kursseja valmistellaan.
III. Tukholma — Berliini — Lockstedt.
IV. Odotuksen aikoja 1915.
V. Tapausrikas syyskuu.
VI. Toiveita ja pettymyksiä syksyllä 1915.
VII. Vuodenvaihteessa 1915—1916.
VIII. Jääkäripataljoona komennetaan rintamalle. Tukholmanpolitiikkaa
keväällä 1916.
IX. Työteliäitä kesäkuukausia.
X. Myrskyinen syksy 1916.
XI. Synkimmät kuukaudet.
XII. Vallankumouskevät 1917.
XIII. Itsenäisyyssuunnitelmat kypsyvät. Propagandamatkoja Berliiniin.
XIV. Itsenäisyys.

I. MAAILMANSODAN SYTTYMINEN. ERÄS TIEDUSTELURETKI SUOMEEN SYKSYLLÄ 1914.

Ennen maailmansodan alkua oleskelin muutamia vuosia Italiassa tehden tieteellistä työtä. Olin vetäytynyt kokonaan syrjään politiikasta. Olot Suomessa olivatkin sellaiset, ettei vanhalla aktivistilla tuntunut olevan täällä mitään tekemistä. Aikakauskirja Framtid oli lopetettu vuoden 1910 päättyessä ja ainoana näkyvänä tuloksena sen viisivuotisesta kamppailusta aktivismin aatteiden puolesta olivat ne syytteet majesteettirikoksista tai »yllytyksestä rikokseen», jotka olivat kohdanneet sen toimittajia. Johannes Gummerus tuomittiin vuonna 1913 viidentoista kuukauden vankeuteen tämänlaatuisesta »jatkuvasta rikoksesta», ja vielä niin myöhään kuin heinäkuussa 1914 saapui minulle Roomaan tieto, että senaatti oli tuominnut minut kuuden kuukauden vankeuteen erään artikkelin vuoksi, joka oli julkaistu Framtidissa 11 p:nä tammikuuta 1907. Aktiivinen vastustuspuolue oli muodollista hajaantumispäätöstä tekemättä tykkänään lopettanut toimintansa. Sen ohjelmassa oli edelleen Suomen valtiollinen riippumattomuus, mutta kuka rohkeni nyttemmin edes ajatellakaan sen suuren päämäärän saavuttamisen mahdollisuutta?

Passiivista vastarintaa venäläistyttämistä vastaan jatkettiin järkähtämättömän sitkeästi, mutta menestyksen saavuttaminen näytti yhä toivottomammalta. Alakuloisuus ja kohtaloon alistuminen sai valtaa niidenkin keskuudessa, jotka olivat innokkaimmin ajaneet vastarinnan asiaa, ja kansallinen demoralisatio levisi yhä laajemmalle. Halpa aineellisuus tuntui olevan astumassa »sortovuosien» ensi aikojen uhrautuvan isänmaallisen ihanteellisuuden tilalle. Joskaan emme voineet pelastaa valtiomme itsehallintoa, niin voimmehan ainakin hankkia aineellista hyötyä yhteydestämme Venäjän kanssa — se ajatus oli hyvinkin lähellä.

On oleva historiantutkimukselle mielenkiintoinen tehtävä osoittaa, missä määrin Suomen taloudellinen nousu yhdeksännentoista vuosisadan lopussa ja kahdennenkymmenennen alussa aiheutui läheisestä yhteydestä Venäjän kanssa. Tosiasia on, että vuonna 1913 lähes 3/10 viennistämme suuntautui Venäjälle ja että Venäjän markkinat olivat ehdottomasti tärkeimmät suurelle osalle teollisuuttamme. Tullirajan poistaminen Suomen ja Venäjän väliltä olisi yhäkin parantanut tuotteittemme jo nyt erinomaisia myyntimahdollisuuksia. Lisäksi tuli Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpidosta johtuva hyvien Venäjän ruplien jatkuva virtaaminen tänne ja se suuri työvoiman ja suoranaisten kustannusten säästö, mikä ainakin toistaiseksi tuli hyväksemme siitä,-että kansamme oli vapautettu sotapalveluksesta. Sen korvaukseksi meiltä otettu kahdenkymmenen miljoonan markan vuotuinen vero ei taloudellisesti merkinnyt paljoa tähän säästöön verrattuna. Ja mitä rajattomia mahdollisuuksia tarjosikaan valtava Venäjän valtakunta älykkäille ja yritteliäille suomalaisille!

Kaikissa näissä houkuttelevissa aineellisissa eduissa piili epäilemättä suuri vaara. Tietenkin puhuttiin niistä mahdollisimman vähän, mutta luulen kuitenkin, että ne askarruttivat ajatusta yleisemmin kuin tahdoimme tunnustaa ja että tämä heikensi tuntuvasti poliittista ja kansallista vastustusvoimaamme. Varmaksi voi katsoa, että nämä näkökohdat olivat yhtenä pääsyynä siihen, että osa liikemiesluokkaamme sittemmin asettui Suomen irroittamista keisarikunnasta tarkoittavan suunnitelman suhteen kylmäkiskoiselle, jopa vastustavalle kannalle.

Sanalla sanoen, Suomen sisäiset olot ja venäläistyttämisen nopea menestys antoivat aihetta mitä lohduttomimpiin mietelmiin. Tuntui siltä, että ei saattanut kestää enää montakaan vuotta ennenkuin vastustusvoimamme on murrettu. Ja jos loimme katseen ulospäin, oli näköpiiri yhtä synkkä. Olihan meillä tosin lukuisia ystäviä maailman kaikkien kansojen keskuudessa ja ulkomainen propagandamme oli tehokkaasti edistänyt kansainvälisen, Suomea puoltavan käsityskannan syntymistä. Mutta siitä huolimatta emme voineet olla näkemättä sitä katkeraa totuutta, että ei yksikään ainoa ulkomainen valta liikauttaisi sormeaankaan avuksemme, jos Suomen autonomia lopullisesti tuhottaisiin. Asiaa pidettiin ja tultaisiin auttamattomasti vastedeskin pitämään Venäjän sisäisenä asiana, johon mikään ulkopuolinen valtio ei voinut sekaantua.

* * * * *

Eräänä lämpimänä ja kauniina päivänä kesäkuussa 1914 istuin hotellihuoneessa pienessä Spalaton kaupungissa Dalmatiassa kirjoittamassa tutkielmaa keisari Diocletianuksen palatsin merkillisistä raunioista. Äkkiä syöksyi sisään muuan hotellin saksalaisia palvelijoita kädessään Itävallan lippu. Hän oli kalpea ja kiihtynyt ja vastasi kysymykseeni, mikä nyt oli hätänä: »Perintöruhtinas on murhattu!» Se oli tapahtunut pari tuntia sitten Sarajevossa, joka on aivan lähellä Spalatoa. Lippu asetettiin puolitankoon huoneeni ikkunan ulkopuolelle.

Spalatossa vallitsi tietenkin yleinen mieltenkuohu, mutta minuun ei tapaus tehnyt sanottavan syvää vaikutusta. Olihan ruhtinaiden murhia ennenkin tapahtunut. Eikä kukaan kuolevainen saattanut silloin aavistaa tämän murhan kohtalokkaita seurauksia. Olin sitäpaitsi syventynyt tieteelliseen työhöni enkä silloin paljoa ajatellut politiikkaa. Spalatossa olin tullut Adrianmeren ympäri tekemäni tutkimusmatkan päätekohtaan ja nousin seuraavana päivänä italialaiseen höyrylaivaan matkustaakseni Cattaron ja Durazzon kautta takaisin Italiaan. Durazzon avoimessa ulkosatamassa oli ankkurissa parikymmentä sotalaivaa, mikä mitäkin kansallisuudeltaan. Veljessovussa ne olivat laskeneet maihin sotaväenosastoja avustamaan Albanian vastavalittua »kuningasta», Wiedin prinssiä, tämän taistelussa kapinallisia alamaisiaan vastaan. Astuin maihin ja kävelin kenenkään, estämättä läpi pienen kaupungin aina sen ulkopuolella oleville mirdiittien juoksuhaudoille saakka. Edellisenä päivänä oli ollut hiukan laukaustenvaihtoa, mutta nyt oli kaikki rauhallista. Palattuani satamaan ja astuttuani veneeseen, jonka tuli saattaa minut takaisin höyrylaivaan, näin omituisen näyn. Rannalle saapui loistava kulkue. Sen etunenässä astui kuningas itse albanialaisessa kansallispuvussa ja henkivartionsa ympäröimänä. Hänen perässään kannettiin paareilla kukitettua ruumisarkkua, ja sitten seurasi joukko ulkomaisia upseereita koreissa paraatipuvuissa. Sain tietää, että vainaja oli hollantilainen kenraali Thompson, joka oli kaatunut eräässä kahakassa muutamia päiviä sitten ja jonka ruumis nyt juhlallisesti saatettiin odottavaan hollantilaiseen risteilijään. Eikö tämä ollut Euroopan valtain välisen erinomaisen sovun tunnuskuva? Siltä tuntui, sillä ulkosatamassa olevien sotalaivojen sarjassa ja kaupungin kirjavassa sotilasvilinässä olivat maanosamme kaikki suurvallat edustettuina.

Ei kestänyt monta viikkoa Roomaan palaamiseni jälkeen, kun kävi ilmi, että tämä sopu oli vain pettävää harhaa. Tarvinneeko minun kuvatakaan, miten levottoman jännittyneenä pieni suomalainen piiri Roomassa seurasi maailmanhistoriallisia tapahtumia heinäkuun kohtalokkaina loppuviikkoina? Lyhyesti, uskomatonta, mutta totta: viisi Euroopan kuudesta suurvallasta kävi keskenään olemassaolon kamppailua, ja niiden joukossa oli Venäjä. Se seikka oli yhdellä iskulla kerrassaan muuttanut aseman mitä meidänkin syrjäiseen maahamme tulee. Mitä saatoimme, mitä tuli meidän tehdä tässä uudessa asemassa?

Kirjassani Aktiva Kämpar (siv. 226) olen kuvannut aktiivisen vastustuspuolueen pyrintöjen käytännöllispoliittisia suuntaviivoja seuraavalla tavalla: »jokaisen suotuisan vaiheen ripeä hyväksikäyttö, yhtyminen niihin liittolaisiin, joita uudet kumousliikkeet Venäjällä ja uudet maailmanpoliittiset selkkaukset saattavat meille tuottaa, valmistautuminen aseelliseen kapinaan ja kaikkien niiden puolueiden yhteistoiminta, jotka vain tahtovat siinä olla osallisina, riippumatta kieli- tai sisäpoliittisista vastakohdista». Olihan tämä kaikki kylläkin selvää — periaatteessa, mutta mikä oli Suomelle suotuisa vaihe tällä hetkellä ja ketkä olivat meidän liittolaisiamme siinä maailmanpoliittisessa selkkauksessa, joka nyt oli syntynyt?

On tunnettua ja monta kertaa jo kuvattu, kuinka yleinen mielipide Suomessa sodan sytyttyä jakautui kahteen jyrkästi vastakkaiseen leiriin, ympärysvaltain ja saksalaisten ystäviin. Tämä hajaannus ilmeni myöskin suomalaisten aktivistien pienessä piirissä Roomassa. On turhaa tässä luetella, mihin perusteluihin kummassakin leirissä nojauduttiin. Omasta puolestani ei minun ollut ensi alussa aivan helppoa määrätä kantaani. Lapsuudesta saakka oli minut kasvatettu ihailemaan Ranskan kansaa ja sen vanhaa, jaloa kulttuuria. Saksan kansaa ja sen suuria luonteenominaisuuksia kohtaan tunsin syvää kunnioitusta, puhumattakaan Saksan tieteestä, jonka kiitollinen oppilas olin ollut monta vuotta. Mutta saksalainen hallitusjärjestelmä ei useassakaan suhteessa minua miellyttänyt. Väkivalta Belgiaa vastaan ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan mieltäni Saksan puolelle.

Mutta nämähän olivat vain tunnesyitä, joiden ehdottomasti täytyi väistyä syrjään oman suuren reaalipoliittisen kysymyksemme tieltä: kumpiko tapaus on edullisempi Suomelle, ympärys- vaiko keskusvaltain voitto? Siihen kysymykseen näytti olevan olemassa vain yksi vastaus. Kun ympärysvaltain ystävät sanoivat toivovansa ympärysliiton voittoa, mutta samalla Venäjän tappiota, tuntui se minusta olevan peräti naiivia ja epäloogillista. Että tämä toivomus sittemmin ihmeellisellä tavalla oli toteutuva, oli mahdollisuus, jota nyt sodan alussa ei lainkaan voinut ottaa huomioon. Jos Venäjä suoriutuisi sodasta voitokkaana, oli sangen vähän toiveita siitä, että sen liittolaiset Ranska ja Englanti rauhanteon jälkeen voisivat tai edes tahtoisivat vaikuttaa Venäjän hallitukseen Suomen hyväksi. Sitävastoin tuntui Saksan etu vaativan Venäjän sortamien kansojen vapauspyrintöjen kannattamista, varsinkin jos sotatapahtumat johtaisivat laajoihin, sotatoimiin saksalaisten puolelta itärintamalla. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että me suomalaisina asetuimme Saksan puolelle ja aktivisteina tähysimme mahdollisuuksia päästä kosketuksiin sen hallituksen ja ylimmän sotapäällystön kanssa?

Nämä syyt olivat niin painavia, että ne sodan alkupäivinä vaikuttivat jopa ystävääni Henri Biaudet'henkin, jonka syntyperänsä vuoksi enemmän kuin muiden suomalaisten olisi luullut koko sydämestään olevan Ranskan puolella. Tämä tavattoman lahjakas ja moniyritteliäs mies oli aloittanut uransa upseerina ensin Venäjän palveluksessa, sitten kotimaisessa sotaväessämme. Sortovuosina hän oli jättänyt sotilasuran ja antautunut sanomalehtimiesalalle. Pian hän luopui siltäkin uralta ryhtyen tiedemieheksi. Uskomattoman lyhyessä ajassa hän oli suorittanut sekä filosofiankandidaatti- että -lisensiaattitutkinnon ja oli nyt jo vuosikausia oleskellut, Roomassa suorittaen suurella menestyksellä arkistotutkimuksia historian alalla. Helsingissä hän oli intomielisesi liittynyt aktiiviseen vastustuspuolueeseen ja ollut sen uuraimpia työvoimia. No niin, kun heti sodan syttymisen jälkeen arveltiin Saksan lähettävän Itämerenlaivastonsa retkelle Suomen rannikolle, aikoi Biaudet ottaa osaa retkeen vapaaehtoisena. Olipa hän sitä varten jo asettunut yhteyteen Saksan Roomassa olevan sotilasasiamiehenkin kanssa. Muistan kuinka hän kerran repäisevällä tavallaan laski leikkiä äkillisestä saksaIaisinnostaan sanoen, että meidän on toki muistettava, että hän oli syntynyt Heidelbergissä!

Saksan laivaston retkestä Suomeen ei kuitenkaan tullut mitään. Biaudet'n saksalaisinto laimeni hyvin pian, mitä selvemmäksi kävi, että saksalaiset kohdistivat pääponnistuksensa Ranskaa vastaan ja pysyttelivät itärintamalla vain puolustuskannalla. Samalla elimme kiusallisessa tietämättömyydessä Suomen oloista. Postinkulku oli peräti hidasta ja epäsäännöllistä, jopa ajoittain kokonaan katkennut. Mitä kotimaassa ajateltiin, mitä toivottiin, mitä tehtiin? Siihen ei kukaan voinut vastata. Italian sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joitakin lyhyitä uutisia Suomesta, mutta ilmeisen häikäilemättömästi venäläiseen henkeen väritettyjä. Niinpä esim. Messaggero sisälsi elokuun 26 pnä seuraavan ällistyttävän sähkösanoman Pariisista:

»Huolimatta viime vuosien vaikeuksista (!) ottaa Venäjän suomalainen väestö yksimielisen innokkaasti osaa sotaan. Kaikki hankinta- ja mobilisointitoimet on suoritettu erinomaisen nopeasti, mistä on kiittäminen kaikkien avustusta. Kaikki voimakkaat miehet pyytävät saada palvella Venäjän armeijassa, ja siihen onkin suostuttu.»

Näin kului viikko toisensa jälkeen tässä eristystilassa. Vihdoin puolivälissä syyskuuta sain kirjeen Wienistä vanhalta ystävältäni, yliopistonlehtorilta, kirjailijalta ja lämpimältä isänmaanystävältä Johannes Öhquistiltä. Hän oli asettunut yhteyteen erään Saksan ulkoasiainministeriössä palvelevan tuttavansa kanssa, ja tämä oli kehoittanut häntä matkustamaan Berliiniin. Ministeriössä näet haluttiin neuvotella jonkun Suomen olojen tuntijan kanssa. Hänen terveytensä ei kuitenkaan sallinut hänen lähteä matkalle. Tahtoisinko minä tehdä sen hänen sijastaan?

Tahdoinpa tietenkin! Viikkomääriä oli minua kiusannut tämä melkein täydellinen eristys kotimaasta. Työnteko ei sujunut, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Tuntui mielettömältä istua askartelemassa vanhojen roomalaisten piirtokirjoitusten ja korkokuvien ääressä, kun kukaties oli tekeillä semmoista, mikä tulisi ratkaisemaan isänmaan kohtalon. Nyt minulle tarjoutui tilaisuus päästä epätietoisuudesta ja ehkä tehdäkin jotakin suuren asian hyväksi. Berliinissä saisin kukaties tietoja saksalaisten aikomuksista Suomen suhteen. Joka tapauksessa joutuisin varmaan kosketuksiin maanmiesteni kanssa, jotka samoin kuin minäkin katsoivat, ettei nyt käy istuminen kädet ristissä.

Vaimoni, joka vahvasta ranskalaisystävyydestään huolimatta oli heti selvillä siitä, että Saksa tällä hetkellä oli meidän luonnollinen liittolaisemme, kehoitti minua innokkaasti suostumaan esitykseen. Päätökseni olikin pian tehty. Öhquistin kirje taskussani menin Saksan lähetystöön anomaan passia. Minut tunnettiin jokseenkin hyvin Rooman saksalaisissa piireissä, kun olin monta vuotta työskennellyt saksalaisessa arkeologisessa laitoksessa ja olin sen johtajan, professori Delbrückin hyvä ystävä. Passin sain, vieläpä komean »Kaiserpassin», joka antoi minulle kaikki diplomaattikuriirin oikeudet. Minusta tuntui hyvältä enteeltä, että passin allekirjoittanut lähetystöneuvos oli nimeltään Hindenburg.

Syyskuun 19 p:nä matkustin Roomasta. Keisaripassini raivasi tieltä kaikki vaikeudet rajojen yli mentäessä. Berliiniin saavuttuani asetuin heti yhteyteen Johannes Öhquistin saksalaisten ystävien kanssa. Heidän keskuudessaan tapasin mitä vilkkainta harrastusta Suomen saksalaisystävälliseen asenteeseen. Muutamat tapaamistani henkilöistä edustivat kuitenkin sitä sodan vastustusta, joka oli vallalla muutamissa piireissä, vaikka ei päässyt julkisuudessa näkyviin yleisen innostuksen aikana. Saattoipa kuulla lauseita, jotka arveluttavasti muistuttivat maankavalluksen kantaa. Niinpä esim. toht. Rudolf Breitscheid — radikaali poliitikko, joka sittemmin vuoden 1918 jälkeen näytteli huomattavaa osaa uudessa Saksassa — sanoi minulle suorastaan toivovansa, että Saksan aseet eivät pääsisi voitolle, koska se suuressa määrässä vahvistaisi taantumuspuolueita ja heikentäisi demokratiaa. Toinen tyytymätön oli Preussin maapäivien puolalainen edustaja Korfanty, hänkin etualan miehiä sodan lopulla. Odottaen kansallisia myönnytyksiä itämaakuntien puolalaisille hän pysyi vielä tarkkaavalla kannalla, mutta ellei näitä myönnytyksiä tehtäisi, katsoi hän olevansa vapaa uskollisuusvelvollisuudesta valtakuntaa kohtaan. Ilmeisesti tuntui tässä vaikutusta Nikolai Nikolajevitsin kuuluisasta julistuksesta Puolan kansalle. Ja muuten, miksikä eivät puolalaiset samoin kuin mekin olisi toivoneet kansallisen itsenäisyytensä unelmien toteutumista sodan avulla?

Mutta Saksan kansan valtavassa enemmistössä vallitsi tähän aikaan mitä hehkuvin innostus ja järkähtämätön voitonvarmuus. Suuri rynnistys Pariisiin oli tosin juuri silloin epäonnistunut, mutta peräytyvät saksalaiset armeijat olivat muodostaneet uuden rintaman ja Aisne-joella voitokkaasti torjuneet ranskalaisten ja englantilaisten vastarynnistyksen. Pohjois-Ranskassa ja Belgiassa jatkui vielä n.s. vapaan liikunnan sota. Sotivien kuuluisa »kilpajuoksu merta kohti» oli täydessä käynnissä ja sen tuloksesta riippui, kummanko vastustajan onnistuisi saartaa toisen sotajoukot. Joka päivä odotettiin Antwerpenin kukistumista. Jos saksalaisten onnistuisi tunkeutua edelleen pitkin Pohjanmeren rannikkoa lounaaseen ja siten katkaista Ranskan ja Englannin välitön yhteys, saattoivat he vielä toivoa täydellistä voittoa. Idässä oli Hindenburg pelastanut Itä-Preussin loistavilla voitoillaan Tannenbergin ja Masurijärvien luona. Sen jälkeen olivat hänen joukkonsa rientäneet etelään ankarasti ahdistettujen itävaltalaistenavuksi. Jos täällä käynnissä olevat sotatoimet päättyisivät venäläisten täydelliseen tappioon, jatkaisivat saksalaiset voittokulkuansa kukaties Pietariin saakka, ja silloin olisi Suomen vapauttamisen hetki lyönyt. Sitä tärkeämpää oli nyt saada selkoa Saksan aikomuksista meidän suhteemme.

Minun on kuitenkin myöntäminen, etteivät kokemukseni siinä suhteessa olleet rohkaisevia. Kävin useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden, m.m. keskustan mahtavan johtajan Erzbergerin luona, ja lopulta ulkoministeriössäkin, missä tulin tekemisiin lähinnä lähetystösihteeri Weberin kanssa, jonka alaan kuului Venäjän ja pohjoismaita koskevien kysymysten käsittely. Kaikkialla virallisissa piireissä kohtasi minua hämmästyttävä tietämättömyys mitä Suomeen tulee. Weberin ensimmäisestä kysymyksestä hänen vastaanottaessaan minut: »Puuhataanko Suomessa kapinaa?» selvisi minulle, millä kannalla asiat olivat. Kysymykseen saatoin vastata ainoastaan, että Suomi on aivan aseettomana, että kapinan nostaminen niin ollen ei toistaiseksi voi tulla kysymykseen, että maa nurkuu ankaran sorron alaisena, että kansa kaipaa vapautumista Venäjän ikeen alta, mutta että en tiedä, mitä Suomessa ajatellaan mahdollisesta yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Sehän riippui myöskin siitä, mitä Saksa saattoi luvata meille. Keskustelun tuloksena oli, että minä tarjouduin matkustamaan Suomeen ottamaan selkoa mielialasta, mihin tarjoukseen Weber mielihyvällä suostui.

Minun oli siis matkustettava Suomeen, mutta mitenkä? Tukholmaan saakka kävisi kaikki hyvin, mutta jatko oli sitä arveluttavampi. Saksalainen passini täytyi minun pitää niin salassa kuin mahdollista, ja suomalainen passini — niin, se oli kyllä kunnossa, mutta jos astuisin isänmaan kamaralle se kourassa, minut varmaankin vangittaisiin ja teljettäisiin istumaan kuusi kuukauttani keisarillisen majesteetin ja Romanovin hallitsijahuoneen loukkaamisesta. Silloin saisin luopua kaikista toiveistani saada mitään aikaan salahankkeillani! Jos korkeat viranomaiset sitten jollakin tavoin saisivat aavistustakaan siitä, että olin matkustanut Saksan läpi keisaripassilla ja Berliinissä neuvotellut Venäjän valtakunnan vihollisten kanssa, saattaisi minun käydä varsin huonosti. Ei, tämä hetki oli peräti soveltumaton rikokseni sovittamiseen lukkojen takana. Minun oli niin ollen pakko matkustaa »incognito», sillä Suomeen oli minun joka tapauksessa päästävä.

Kaikkea tätä mietiskelin matkallani pohjoista kohti ja tulin siihen tulokseen, että oli olemassa vain kaksi mahdollisuutta. Joko minun oli tehtävä kaikkea muuta kuin vaaraton yritys päästä maahan ja sieltä taas pois ilman passia — esim. Tornion kautta — taikka käytettävä… jonkun toisen passia. Tämäkään keino ei ollut vaaraton, mutta sentään verrattoman paljon parempi, joskaan ei moraaliselta, niin ainakin käytännölliseltä kannalta. Mutta kukapa näinä aikoina halusi lainata passiansa salavehkeilijäparalle? Muistuttelin mieleeni kaikki Tukholmassa olevat tuttavani — sillä ruotsalainen passi oli epäilemättä varmin — mutta en keksinyt ketään, jonka puoleen kääntymistä olisin pitänyt mahdollisena näin arkaluontoisessa asiassa.

Tukholmaan saapuessani oli tämä pulma vielä ratkaisematta. Epätoivoissani päätin silloin kääntyä miehen puoleen, jota tosin en henkilökohtaisesti tuntenut, mutta jolla oli lämpimän Suomen-ystävän maine: Hjalmar Brantingin. Hän oli aikaisemmin, sen tiesin, avustanut monta vainottua venäläistä kumousmiestä. Miksei hän suostuisi antamaan apuansa rehelliselle suomalaiselle aktivistille? Ei kai hän toki suuttuisi kuullessaan, että minä pahaksi onnekseni olin tullut loukanneeksi kruunattua majesteettia? Tuskinpa hän vain huvikseen oli sosialisti ja tasavaltalainen.

Enkä erehtynytkään. Tuo suuri mies oli täynnään ystävyyttä ja ymmärtämystä, kun esitin hänelle kiperän asiani. Mitä hänelle sanoin aikovani Suomessa toimittaa, en enää muista, mutta tulos oli, että hän lupasi hankkia minulle tarvittavan paperin. Ja todellakin, seuraavana päivänä oli hallussani erään herra Åbergin nimelle kirjoitettu Ruotsin kuninkaallinen ulkomaanpassi. Ikä-ilmoitus osui suunnilleen oikeaan, tunnusmerkit sopivat yllättävän hyvin minun ulkomuotooni, eikä näinä uuden passipakon viattomina alkuaikoina onneksi vielä vaadittu valokuvaa. Varmuuden vuoksi ajoin viikseni, kun tuntematon hyväntekijäni tuntomerkeistä päättäen ei tuntunut olevan viiksiniekka, ja sitten katsoin saattavani uskaltaa ostaa piletin yhteen niitä pieniä laivoja, jotka vielä kulkivat linjaa Tukholma—Rauma, sen jälkeen kun Turun väylä oli käynyt liian vaaralliseksi reitiksi.

On selvää, että merimatkalla enimmäkseen pysyttelin hytissäni. Kerran ajoi nälkä minut kuitenkin ruokasaliin, ja silloin tapahtui, mitä minun olisi pitänyt osata odottaakin: »incognitoni» paljastui surkeasti. Istuin keskustellen erään ruotsalaisen ja norjalaisen kanssa koettaen varmaan hyvinkin epäonnistuneesti vaikuttaa aito tukholmalaiselta, kun kuulin hilpeän äänen lähelläni huutavan niin kovaa, että se kuului yli koko salin: »Eikös se ole tohtori Gummerus?» Minä katsahdin kysyjään. Aivan oikein, viereisessä pöydässä istui vanha tuttavani, varatuomari B. ja kohotti lasiansa minua kohti kaikin sydämellisen tapaamisen elein. Ikäväkseni minun täytyy sanoa, ettei tämä minulle tuottanut sanottavaa iloa ja että huonosti palkitsin ystävyyden vastaamalla matalalla äänellä ja kaksimieliseen sävyyn: »Tämä mahtaa olla erehdys.» Lempeän moittiva katse, jonka samalla loin maanmieheeni, ilmaisi hänelle loput. Tunteva hymy hälveni hänen huuliltaan, hän kumarsi anteeksipyytävästi, ja me olimme jälleen tuntemattomia toisillemme. Mutta arveluttava nimi oli kuitenkin tullut lausutuksi. Oliko se venäläinen vakooja, joka arvattavasti oli laivassa mukana, tietoinen sen merkityksestä? Se selviäisi, kun nousen maihin Raumalla. Sinä yönä en nukkunut kovinkaan rauhallisesti.

Mutta seuraavana päivänä passintarkastuksessa Raumalla passini leimattiin kenenkään kysymättä, oliko herra Åberg todella herra Åberg. Tullipaviljongissa sain tilaisuuden ohimennen pyytää anteeksi käytöstäni B:ltä. Hän oli nyt täydellisesti käsittänyt tilanteen ja puristi salassa kättäni. Rautatiematka kului sitten ilman välikohtauksia, kunnes tultiin Riihimäelle. Siellä sain jälleen kokea kuinka lapsellinen olin ollut uskoessani voivani kulkea tuntemattomana. Olin käynyt juomassa teetä asemaravintolassa ja palannut asemasillalle, kun nuori ystäväni Teddy Biaudet — Henrin nuorin veli — tulee vastaani kädet ojona ja kasvot ilosta loistaen. »Päivää, Herman Gummerus, mikä sinut on tänne tuonut?» huusi hän niin, että se kuului ainakin kymmenen metrin päähän. Ja juuri minun vieressäni seisoi kaksi santarmia. He seisoivat onneksi selin minuun Minä panin sormen suulleni, käännyin poispäin ja menin vaunuun, kun taas nuori Teddy, joka silmänräpäyksessä käsitti, mitä pahaa hän oli minulle tehnyt, nopeaan katosi väenvilinään. Juna lähti, ja minä totesin helpotuksesta huoaten, että santarmit jäivät asemasillalle.

Mutta nyt olin saanut kyllikseni ystävällisistä avoimista tervehdyksistä. Hyvinkäällä poistuin junasta ja päätin olla yötä siellä. Alutta niistä saisin katon pääni päälle myöhäisenä syys-iltana? Motelliin ei ollut turvallista mennä. Muistin silloin, että entinen ylioppilastoverini tohtori J.W. Sandelin oli täällä lääkärinä, otin selvää hänen asunnostaan ja kompuroin pimeässä taloon, johon minut neuvottiin. Eräästä ikkunasta loisti valoa. Koputin hiljaa ruudulle. Ikkuna avattiin raolleen ja eräs naishenkilö kumartui katsomaan ulos. »Kuka siellä?» kysyi hiukan levoton, hillitty ääni jumalan kiitos, olin oikealla tolalla, sillä ikkunassa oleva nainen oli rouva Anna Sandelin, eräs lapsuudentuttaviani. Pari sanaa riitti selittämään, kuka olen. Sain tulla sisään — en sentään ikkunasta — ja viettää yöni vierasvaraisessa kodissa. Anna-rouva soi minulle mielellään anteeksi hänelle aiheuttamani pelästyksen. Hänen miehensä oli matkoilla ja rouva yksin kotona. Kummako sitten, että hän ensi hetkessä oli hiukan hätkähtänyt salaperäistä koputusta ikkunaan? Ajat olivat levottomat eikä kukaan tietänyt, mitä saattoi tapahtua….

Seuraavana aamuna matkustin Helsinkiin aikaisella paikallisjunalla. Poistuin junasta Pasilassa ja kävelin sieltä veljeni Johanin kotiin Töölöön. Hän ja kälyni saattoivat tuskin uskoa silmiään nähdessään minun astuvan kynnyksen yli. Sain kaikessa ystävyydessä kuulla nuhteita uhkarohkeudestani, että olin ehdoin tahdoin syöksynyt suoraan suden suuhun. He ymmärsivät kuitenkin asian, kun olin antanut selityksen. Sain asua heidän luonaan niin kauan kuin oleskelin kaupungissa. Mutta se minun piti luvata, etten liikkuisi ulkona muulloin kuin iltaisin, jolloin kadut sota-ajan vuoksi olivat pilkkopimeät.

Nyt oli minun siis ryhdyttävä tiedusteluihini, mutta se ei ollut ihan helppoa, jos mieli edes jotakuinkin säilyttää »incognitoni». Tunnustellakseni maaperää käännyin ensin parin »kagaalin» jäsenen puoleen. Vapaaherra Adolf von Bonsdorffin kotona pidettiin kokous, jossa sain tehdä selkoa Berliinin kokemuksistani. Sitä seurasi vilkas keskustelu. Se, mitä tällöin kuulin maamme tilasta ja mielialasta, ei ollut rohkaisevaa. Koko yhteiskuntamme tuntui olevan sotatilan paineen lamauttamana. Liikemiehet toivoivat voivansa ansaita miljoonia Venäjän armeijan hankinnoilla ja olivat siitä erittäin hyvillään. Ympärysvaltaan ja Saksan ystävät riitelivät keskenään pääsemättä sovintoon. Kagaalin jäsenet olivat jotakuinkin kaikki saksalaisystäviä ja pitivät erittäin tärkeänä yhteyden ylläpitämistä Saksan kanssa, mutta mitään toimintapäätöstä ei voitu tehdä. Kukaties oli siinä suhteessa olemassa joitakin suunnitelmia, mutta niistä en ainakaan minä saanut mitään tietoa. Saatoin kuitenkin päätellä erinäisistä kokouksessa kuulemistani lausunnoista, että kagaalin keskuudessa oli vähemmistö, joka oli päättäväisemmällä kannalla. Pari puhujaa luuli voivansa vakuuttaa, että maaseudulla, nimenomaankin Karjalassa, vallitsi voimakas isänmaallinen mieliala ja ilmeinen halu toimintaan Saksaan liittymällä. Kokouksen yleinen mielipide oli kuitenkin, että piti pysyä »odottavalla kannalla». Minulta kysyttiin, tahtoisinko asettua Tukholmaan kagaalin asiamieheksi ylläpitämään yhteyttä Saksan kanssa. Paljoakaan empimättä otin toimen vastaan.

Minun tuli mielestäni niin menetellä, kun kagaali tietääkseni oli ainoa olemassaoleva poliittinen järjestö, joka joltisellakin arvovallalla saattoi edustaa maata ulospäin, ja kun kokouksessa esitetyt lausunnot olivat osoittaneet, että sen jäsenet periaatteessa olivat kanssani samaa mieltä suhtautumisestamme Saksaan. Ja kuitenkin oli taktillinen virhe minun puoleltani, että näin sidoin käteni. Luonnollisintahan olisi ollut, että olisin kääntynyt vanhojen aktivistiystävieni puoleen ja sopinut heidän kanssaan toimintatavasta. Jos niin olisin tehnyt, olisin varmaan joutunut kosketuksiin niidenkin ylioppilaspiirien kanssa, jotka sittemmin panivat alulle jääkäriliikkeen. Moni seikka olisi silloin voinut käydä toisin. Nyt katsoin olevani kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen sitoma enkä pitänyt itseäni oikeutettuna kertomaan sitä kellekään ulkopuoliselle. Tätä sain sittemmin katua.

Yhden vanhan ystäväni ja kamppailutoverini kanssa jouduin kuitenkin vaihtamaan ajatuksia — Arvid Mörnen. Tapasimme toisemme eräänä iltana sattumalta ja istuimme sitten hänen kaupunkiasunnossaan Merikadun varrella puoliyöhön saakka juttelemassa. Häneltä sain kuulla ylioppilaiden keskuudessa vallitsevasta sotaisesta mielialasta. Jos muistan oikein, mainitsi Mörne senkin, että oli ajateltu lähettää pari sataa ylioppilasta Ruotsiin tai Saksaan sotilaskouluutusta saamaan. Miksikä en tarttunut kiinni siihen? Niin, miksi? Osaksi oli syynä siihen väärä arkaluontoisuus kagaalia kohtaan. Mutta pääsyy oli sittenkin se, että yleinen mieliala maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton päättäväiseen toimintaan. Minulla oli se tuntu, että mielipiteiden täytyi saada aikaa kypsyä ja että toisaalta kukaties olisi viisasta lykätä toimintamme siksi, kunnes olisi olemassa edes jonkinlaisia takeita siitä, että Saksan sotatoimet Venäjää vastaan tulisivat koskemaan Suomea. Sitä, että arvostelin asemaa liian pessimistisesti, en saattanut tietää, kun alakuloisena vaeltelin Helsingin pilkkopimeitä katuja, joilla ihmiset kulkivat salaperäisten haamujen tavoin sähkötaskulamput oppainaan, tai kun kuulin varovaisuuden ja epäröinnin sanoja kokeneiden poliitikkojen ja lämpimäin isänmaanystävien huulilta.

Ainakaan en katsonut voivani enää tehdä mitään Helsingissä. Sitäpaitsi oli minun jo aika poistua kaupungista, sillä oleskeluni täällä alkoi tulla tunnetuksi. Milloin tahansa oli vangitsemismääräys odotettavissa. Lokakuun puolivälissä lähdin pitkälle paluumatkalle, tällä kertaa Tornion kautta. Oulussa viivyin päivän tavatakseni Yrjö Mäkeliniä. Mielialan tunnusteluni Helsingissä oli ollut vaillinainen monessa suhteessa, mutta varsinkin siinä, että en ollut tullut kosketuksiin sosialidemokraattien kanssa. Mäkelin saattoi epäilemättä antaa minulle kaipaamiani tietoja. Sitäpaitsi tunsin kuuluisan sosialistijohtajan innokkaaksi aktivistiksi ja itsenäisyysaatteen kannattajaksi. Hän ottikin minut vastaan mitä sydämellisimmin, ja me istuimme iltamyöhään asti keskustellen. Hänen kuvauksensa sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevasta mielialasta oli rohkaiseva. Omasta puolestaan ei hänellä ollut pienintäkään epäilyä: Suomen oli hänen käsityksensä mukaan päättävästi käytettävä tilaisuutta aktivismin hengessä. Me sovimmekin siitä, että hän itse ja joku muu sosialistien luottamusmies matkustaisi Berliiniin neuvottelemaan saksalaisten puoluetoverien kanssa ja antamaan heille tietoja Suomen työväen kannasta, mitä tulee maan vapauttamiseen.

Tämä aie meni kuitenkin myttyyn, kun sosialidemokraattinen puolueneuvosto, kuten sittemmin sain tietää, oli vastustanut edustajain lähettämistä Saksaan puolueen valtuuttamina, vaikka ei tahtonutkaan estää yksityisten jäsenten matkustamista sinne. Yrjö Mäkeliniltä ei ainakaan puuttunut hyvää tahtoa. Onhan tunnettua, että hänen poikansa liittyi jääkäripataljoonaan. Kuinka Yrjö Mäkelinistä kolmea vuotta myöhemmin saattoi tulla punakapinan hurjamielisimpiä johtajia, on minulle psykologinen arvoitus. Johtuiko hänen traagillinen itsemurhansa vankilassa kukaties hänen aikaisemman isänmaallisen toimintansa ja myöhemmän onnettoman hairahduksensa välisestä auttamattomasta ristiriidasta?

»Herra Åberg» sai rajavartioston estämättä kulkea kuuluisan Handolinin sillan yli Torniosta Haaparantaan. Tukholmassa jätin passin monin kiitoksin sen oikealle omistajalle. Kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen mukaan kävin kreivi Carl Mannerheimin luona ilmoittamassa, minkä tehtävän olin saanut hänen ystäviltään kotimaassa. Hän puolestaan oli sitä mieltä, että Suomella olisi enemmän hyötyä yhteydestä ympärysvaltaa kanssa, mutta hän oli kyllin laajakatseinen käsittääkseen myöskin hyödyn työskentelystä Saksan taholla.

Pari päivää oleskeltuani Tukholmassa matkustin etelään. Oli näet sovittu, että kävisin Roomassa järjestämässä sikäläiset asiani. Berliinissä annoin lähetystösihteeri Weberille selonteon Suomessa saamistani vaikutelmista. »Vihdoinkin joku, jolta voimme saada päteviä tietoja», huudahti hän minut nähdessään. Pelkään, että »pätevät tietoni» eivät tuottaneet hänelle suurtakaan mielihyvää. Mutta tosi oli totta. Ei auttanut, olisipa päinvastoin ollut vaarallistakin salata saksalaisilta, että Suomessa ei ollut odotettavissa sitä »kapinaa», jota he oloja tuntemattomina olivat toivoneet. Olisihan ollut tuntuva helpotus Saksan itäarmeijalle, jos kansannousu aivan Pietarin lähistöllä olisi sitonut pari kolme venäläistä armeijakuntaa. Kertomuksessani totesin, että laajoissa piireissä Suomessa odotettiin maan vapauttamista Saksan avulla, mutta että oli myöskin niitä, joiden myötätunto oli ympärysvaltain puolella ja jotka toivoivat näiden voiton tuottavan Suomelle helpotuksia. Kansa eli nykyjään niin ankaran paineen alla, että kaikki mielenilmaukset olivat miltei mahdottomia. Missään tapauksessa ei aktiivista yhteistyötä Saksan kanssa käynyt odottaminen ennenkuin oli saatu selko sen hallituksen aikeista mitä Suomeen tulee sekä varmuus siitä, että Saksa tulisi ulottamaan sotatoimensa meidän maahamme. Toistaiseksi eivät Suomen saksalaisystävätkään voineet muuta kuin pysyä odottavalla kannalla.

Kuvaukseni asemasta oli kukaties liian synkkävärinen, mutta oli epäilemättä viisasta, asian ollessa vasta tässä vaiheessa, ettei saksalaisille uskoteltu meidän olevan valmiita kapinaan. Muuta positiivista en nyt saattanut ilmoittaa kuin että vaikutusvaltaisissa piireissä Helsingissä hartaasti haluttiin ylläpitää yhteyttä Saksan kanssa. Ilmoitin Weberille, että tulisin sitä varten asettumaan Tukholmaan. Hän lausui siitä mielihyvänsä.

Minkä verran kertomukseni lienee vaikuttanut Saksan ulkoministeriön käsitykseen Suomessa vallitsevasta tilasta, en voi sanoa. Luultavasti oli saatu vieläkin pessimistisempiä tietoja toiselta taholta. Jos olisin voinut esiintyä ei vain raportin antajana, vaan määrätietoisen ja tarmokkaan suomalaisen yhtymän edustajana, ei tiedustelumatkani tulos varmaankaan olisi ollut näin laiha. Mutta sellaista yhtymää ei vielä siihen aikaan ollut olemassa enkä Helsingissä käydessäni ollut pyrkinyt lähempiin kosketuksiin niiden piirien kanssa, joilta olisin voinut odottaa suurinta ymmärtämystä; tarkoitan entisiä aktivisteja ja ylioppilasnuorisoa.

Parin päivän kuluttua jatkoin matkaani Italiaan. Matkustin Wienin kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin, ja saavuin marraskuun alussa Roomaan. Oleskeluni siellä tuli otaksumaani hiukan pitemmäksi, kun matkan varrella olin loukannut vasemman käteni. Vasta kuun lopulla olin valmis palaamaan pohjoiseen.

II. LOCKSTEDTIN KURSSEJA VALMISTELLAAN.

Sinä aikana, jonka oleskelin Italiassa, oli asemassa tapahtunut tuntuvia muutoksia sekä Saksassa että meillä Suomessa. Saksan voitontoiveet länsirintamalla olivat rauenneet. Sveitsin rajalta aina Pohjanmereen saakka oli muodostunut yhtenäinen ampumahautajono, joka pääasiassa pysyi muuttumattomana sodan loppuun saakka kummankaan puolen kykenemättä sitä murtamaan. Sitä tärkeämmäksi tuli nyt itärintama, missä keskusvaltojen ratkaiseva voitto vielä näytti mahdolliselta. Oli selvää, että tämä seikka oli omiansa vaikuttamaan myöskin Saksan suhteeseen Suomeen. Kuta kauemmaksi koilliseen Saksan aseet tunkeutuivat, sitä tärkeämpää oli sekä sotilaalliselta että poliittiselta kannalta saada kokonainen kansa liittolaiseksi Venäjän armeijain selkään.

Suomessa taas olivat kaikki toiveet Venäjän politiikan kääntymisestä meille edullisemmaksi osoittautuneet perusteettomiksi. Svinhufvudin Siperiaan-vienti oli jo selvä merkki siitä, mikä meitä odotti. Mutta ratkaisevan merkityksen sai marraskuussa julkaistu laaja venäläistyttämisohjelma, joka osoitti, että Nikolai II:n hallitus oli päättänyt lopullisesti hävittää valtio-autonomiamme. Kaikki muistavat, kuinka syvän vaikutuksen tämä ohjelma teki yleiseen mielipiteeseen Suomessa ja kuinka monien siihen saakka odottavalla kannalla olleiden piirien silmät nyt aukenivat. Maa oli hukassa, ellemme saaneet apua ulkoapäin.

Passiivisen vastarinnan miehet olivat jo aikaisin alkaneet toimia.[1] Lähettejä lähetettiin Englantiin ja Amerikkaan koettamaan aikaansaada, että Suomen kysymys otettaisiin esille tulevassa rauhankongressissa. He palasivat vasta huhtikuussa 1915 saavuttamatta muuta kuin enemmän tai vähemmän epämääräisiä lupauksia yksityisiltä valtiomiehiltä. Koetettiin myöskin saada Skandinavian maita harrastamaan kansainvälistä asiaan puuttumista, mutta siinäkään ei päästy juuri mielialan tunnustelua pitemmälle. Paras, mitä siinä suhteessa propagandan alalla aikaansaatiin, oli tunnettu lentokirjanen »Finlands öde och Sveriges trygghet». Ei ollut tekijän, rehtori Eirik Hornborgin syy, että kirjanen erinäisten Tukholmassa tehtyjen muutosten vuoksi sai laimeamman sävyn kuin tekijä oli tarkoittanut. Lopuksi on mainittava, että sosialidemokraattimme ja muutamat porvarilliset poliitikot ylläpitivät vanhoja suhteitaan Venäjän vastustuspuolueiden kanssa.

Mutta asema oli kuitenkin sellainen, että se miltei väkisin pakotti yleisen mielipiteen Suomessa aktivismin puolelle. Marraskuun venäläistyttämisohjelma vaikutti ennen kaikkea juuri tähän suuntaan. On tunnettua, kuinka katseet tällöin kääntyivät osaksi Ruotsiin, osaksi ja pääasiallisesti Saksaan, ainoihin mahdollisiin liittolaisiin aseellisessa taistelussa Suomen kansan olemassaolosta.

Tästä mielialan muutoksesta kotimaassa en kuitenkaan tiennyt mitään, kun marraskuun lopulla saavuin Berliiniin matkalla Tukholmaan. Tällä kertaa tapasin Berliinissä useita maanmiehiä. Heidän keskuudessaan oli muodostettu suomalainen avustuskomitea pitämään huolta niistä lukuisista suomalaisista, jotka oleskelivat Saksassa, monet suuressa puutteessa ja kaikki melkein kokonaan eristettyinä yhteydestä kotimaan kanssa. Tämän komitean puheenjohtajana oli herra A. Leonard, suomalaisen kanssa naimisissa oleva saksalainen, erään konserttitoimiston omistaja. Oli osittain saatu Saksan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että suomalaisia ei ollut pidettävä vihollisina ja että heitä senvuoksi oli kohdeltava toisin kuin muita Venäjän valtakunnan alamaisia. Se lievempi kohtelu, joka tuli saksalaisten balttien osaksi, oli tervetulleena vertauskohtana.

Mutta komitean jäsenet eivät tahtoneet rajoittua vain filantrooppiseen toimintaan. He olivat kaikki lämpimiä Saksan ystäviä ja lujasti vakuutettuja siitä, että Suomi saattaisi ja sen pitäisi luottavasti liittyä Saksaan saavuttaakseen vapautuksensa sen avulla. Sen ympäristön vaikutuksen alaisina, jonka keskuudessa he elivät, he uskoivat järkähtämättömästi keskusvaltojen voittoon. He olivat epätoivoissaan siitä, ettei Suomessa ryhdytty millään lailla osoittamaan, että halusimme ruveta Saksan liittolaisiksi. Odottaessaan uutisia kotimaasta he koettivat vaikuttaa saksalaisten mielipiteeseen Suomen hyväksi. Näiden poliittisten pyrkimysten johtajaksi tuli marraskuun lopulla varatuomari Fredrik Wetterhoff.

Tämä mies, joka näin joutui etualalle vapausliikkeessämme maailmansodan aikana, oli monessa suhteessa merkillinen henkilö. Kaikkien, jotka joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan, täytyi tunnustaa hänen isänmaallinen mielialansa, hänen suuri älynsä ja väsymätön tarmonsa sekä varsinkin hänen tavaton, suorastaan tenhoava kykynsä osata aikaansaada ja ylläpitää harrastusta ja suopeutta Suomea kohtaan vaikutusvaltaisissa saksalaisissa. On monta kertaa mainittu ja onkin varmaan kiistämätöntä, että hänellä oli sangen suuri vaikutus Saksan viranomaisten päätökseen järjestää ensimmäiset Lockstedtin-kurssit suomalaisia ylioppilaita varten. Hänen ansiotansa oli myöskin, että tätä ensimmäistä pientä joukkoa ei hajoitettu, vaan että se päinvastoin laajennettiin kokonaiseksi pataljoonaksi.

Toiselta puolen oli Wetterhoffilla ilmeisiä heikkouksia, jotka tuottivat hänelle lukuisia vihamiehiä. Häntä syytettiin pintapuolisuudesta, turhamielisyydestä ja vallanhimosta. Väittivätpä jotkut, ettei hänen sanaansa voinut luottaa. Suomessa mieliala ainakin alussa häntä jyrkästi vastusti, pääasiallisesti niiden seikkojen vuoksi, jotka olivat aiheuttaneet hänen poistumisensa maasta. Heti maailmansodan alussa hän oli mennyt Saksan armeijaan vapaaehtoisena ja tullut Saksan alamaiseksi. Tämä seikka muuttui hänelle sittemmin haitalliseksi, se kun teki hänet riippuvaksi Saksan viranomaisten mielivallasta. Nyt hän oleskeli siviilimiehenä Berliinissä, saatuaan vapautuksen sotapalveluksesta antautuakseen puuhailemaan Suomea koskevissa asioissa.

Minun tehtäväni ei ole selostaa Wetterhoffin ja hänen avustajiensa toimintaa Saksassa. Kun tämän toiminnan historia kirjoitetaan, saa moni seikka, joka nyt tuntuu hämärältä, oikean valaistuksensa. Tässä saatan käsitellä sitä ainoastaan mikäli se suoranaisesti kosketti omaa toimintaani.

Marraskuun 27 p:nä perustettiin Berliinissä uusi suomalainen komitea, jonka johtajaksi tuli Wetterhoff. Joulukuun 3 p:nä pidettiin uusi kokous, jossa minäkin olin läsnä. Tein maanmiehilleni selkoa Suomessa-käynnistäni ja siellä saamistani vaikutelmista. Kertomukseni vaikutti jonkun verran masentavasti innostuneeseen mielialaan, mutta minkäpä sille mahtoi? Olojen kaunistelua ei kukaan saanut minulta odottaa. Muuten huomautin, että tila Suomessa luultavasti oli muuttunut sen jälkeen, kun sieltä läksin kuukausi sitten. Viittauksen siihen antoi eräs kirje, jonka äskettäin Suomesta Tukholmaan palannut kreivi Mannerheim oli kirjoittanut minulle. Hän kertoi siinä venäläisten uusimmista toimenpiteistä ja lopetti varovin, mutta kuitenkin paljon sanovin sanoin: »Täytyy myöntää, että kansalaistemme lojaalisuus pannaan kovalle koetukselle.»

Kokouksen päätöksen voin tässä sivuuttaa. Jälkeenpäin olin. pitkissä yksityisissä neuvotteluissa Wetterhoffin ja hänen lähimmän luottamusmiehensä toht. Johannes Sundwallin kanssa. Sovittiin, että minä Tukholmassa pysyisin likeisissä kosketuksissa Berliininkomitean kanssa. Jos oikein muistan, esitti Wetterhoff jo silloin suunnitelmansa sotilaskouluutuksen hankkimisesta Saksassa siellä asuville suomalaisille, joiden lisäksi pitäisi tulla joku määrä kotimaasta. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että niin hyvin tämä suunnitelma kuin useat muut Wetterhoffin poliittiset laskelmat tuntuivat minusta olevan löyhällä perustalla Kaikki riippui Suomessa vallitsevasta mielialasta, mutta minkälaiseksi se oli viime aikoina kehittynyt, sitä ei kukaan meistä tiennyt. Sitäpaitsi lienee minun toden sanoakseni lisättävä, että Wetterhoffin esiintyminen ei vaikuttanut minuun joka suhteessa edullisesti. M.m. teki minuun vastenmielisen vaikutuksen hänen kireä suhteensa Leonardiin, jota hän ei pitänyt Suomea koskevissa poliittisissa kysymyksissä kyllin pätevänä.

Joulukuun 5 p:nä saavuin Tukholmaan ja kävin heti kreivi Mannerheimin luona.

»Olipa hyvä», sanoi tämä, »että tohtori tuli. Juuri eilen kävi luonani kaksi suomalaista ylioppilasta, joilla oli tärkeä asia esitettävänä. Minä neuvoin nuoret miehet teidän luoksenne, kun tiesin teidän tulevan tänään. Tahdotteko tavata heitä?»

Olisinko voinut toivoa parempaa? Jo samana päivänä sain tutustua molempiin nuorukaisiin kreivi Mannerheimin luona. Toinen oli teknologi Bertel Paulig, toinen ylioppilas Walter Horn. Miten merkillisiä uutisia heillä olikaan kerrottavana! Helsingissä ylioppilaat olivat muodostaneet salaisen komitean ja sen lähettäminä olivat Paulig ja Horn matkustaneet Tukholmaan ottamaan selkoa, olisiko Saksasta saatavissa aseita ja voitaisiinko 150 à 200 ylioppilasta lähettää Saksaan oppimaan sotilasammattia.

Siihen oli siis asema kehittynyt Suomessa. Minun oli nyt ratkaistava, voisinko ottaa vastuulleni ylioppilaittemme rohkean suunnitelman toteuttamisen avustamisen. Oliko mitään takeita, että se onnistuisi? Ilmeisestikään ei. Oli vielä sangen epävarmaa, suuntaisiko Saksa rynnistyksensä koillista kohti. Suomen kapina oli tosin edelleenkin Saksan etujen mukaista, mutta tehokasta apua aseellisen kapinan nostamiseen ei meille mitenkään ollut luvattu. Emme tienneet edes kannattaisiko Saksa Suomen vapausvaatimusta tulevassa rauhanteossa. Lisäksi oli ilmeistä, että Venäjän viranomaisilta ei ajan mittaan voitaisi pitää salassa, että Suomen kansalaisia oli lähtenyt Saksaan sotilaalliseen yhteistoimintaan valtakunnan vihollisten kanssa. Se aiheuttaisi varmaan ankaria rankaisutoimenpiteitä ja uusia kärsimyksiä kansallemme. Oliko yksityisillä kansalaisilla oikeutta omin päinsä ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen? Molemmat lähetit tiesivät kertoa, että suurin osa poliittisia johtajia, joiden kanssa ylioppilaat olivat salaisesti neuvotelleet, oli asettunut yrityksen suhteen epäröivälle tai suorastaan paheksuvalle kannalle. Lojaalisuuden tunne sitä hallitsijaa kohtaan, joka kaikista väkivallanteoista huolimatta oli meidän laillinen esivaltamme, oli edelleen syvälle juurtuneena johtavien miestemme enemmistössä. Nekään, jotka eivät enää katsoneet minkään uskollisuusvelvollisuuden Nikolai II:ta kohtaan sitovan meitä, eivät muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pitäneet ylioppilaiden puuhaa muuna kuin nuorison tavallisen varomattomuuden ilmauksena. Vihdoin oli hyvinkin luultavaa, että yrityksen osanottajat, jos se epäonnistuisi, eivät koskaan voisi palata kotimaahansa. Saatoinko, jos olin tunnollinen mies, avustaa niin monen isänmaallismielisen nuoren miehen ja heidän omaistensa syöksemistä onnettomuuteen?

Entiseen aktivistiin eivät nämä mietteet kuitenkaan saattaneet vaikuttaa ratkaisevasti. Kuuluihan aktivismin periaatteisiin, että yksityisen kansalaisen oikeus, jopa erinäisissä oloissa hänen velvollisuutenakin, on toimia omin päinsä maan hyväksi, kun yhteiskunta tai valtio ei voi sitä tehdä. Tietenkin saattoi yritys epäonnistua, mutta joka ei mitään uskalla, ei voi mitään voittaakaan. Kun se päivä kerran koittaisi, jolloin kansamme saattaisi nousta aseelliseen taisteluun vapautensa puolesta, olisi erinomaisen tärkeää, että olisi saatavissa pari sataa miestä, jotka ovat saaneet sotilaskoulutuksen ja voisivat jossakin määrin korvata upseerien puutetta. Sitäpaitsi oli semmoinen rohkea yritys, josta nyt oli kysymys, omiansa lisäämään kansamme rohkeutta ja itseluottamusta. Poliittiselta kannalta oli sangen tärkeää osoittaa saksalaisille, että Suomen kansassa todella oli uhrautuvaisuutta ja taistelunhalua ja ettemme tahtoneet rajoittua vain pitämään puheita vapautemme puolesta ja kerjäämään apua toisilta. Mitä vihdoin tuli nuorten miesten henkilökohtaiseen uhkavaaraan, niin hehän olivat tehneet suunnitelmansa omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan, ja vanhempi polvi saattoi vain osoittaa kiitollisuuttaan ja ihailuaan heidän isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan ja kaikin tavoin avustaa heidän pyrkimyksiään.

Uusi ylpeyden ja luottamuksen tunne täytti mieleni, kun istuin yhdessä Pauligin ja Hornin kanssa laatimassa Saksan viranomaisille osoitettua kirjelmää. Kirjelmässä, joka laadittiin minun antamani raportin muotoon, huomautettiin ensin, että mieliala Suomessa sen jälkeen kun lokakuussa olin antanut ensimmäisen raporttini, oli yhä enemmän kehittynyt yhteistoimintaa Saksan kanssa edellyttävän aktiivisen esiintymisen suuntaan. Me kuvasimme vielä aseman suurta vaikeutta siinä suhteessa, että kansamme oli tyyten aseista riisuttu ja vailla sotilaskouluutusta. Selonteko päättyi tiedusteluun, onko mahdollista saada aseita, ja anomukseen, että noin 200 ylioppilaalle hankittaisiin tilaisuus saada sotilaskouluutusta Saksassa. Joulukuun 8 p:nä jätettiin kirjelmä Saksan Tukholmassa olevalle sotilasasiamiehelle, majuri von Aweydenille, joka lähetti sen edelleen esimiehilleen Berliiniin oman puoltolauseensa kanssa.[2] Paulig ja Horn palasivat senjälkeen Suomeen. Nyt seurasi jännittävän odotuksen aika ja se tuli pitemmäksi kuin olimme ajatelleet.

* * * * *

Tällä välin jatkoi Wetterhoff tarmokkaasti ja taitavasti työtänsä Berliinissä hankkien yhä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä Suomen asialle. Luonnollisestikin ilmoitettiin Suomen ylioppilaiden aloite hänelle. Hän tunsi varmaan suurta tyydytystä saadessaan tietää, että se suunnitelma, jonka hän minun Berliinissä käydessäni oli minulle esittänyt ja jonka suhteen minä silloin asetuin epäröivälle kannalle, todellakin vastasi Suomessa vallitsevaa tilaa, koskapa siellä oli itsestään syntynyt sama ajatus. Hän se nyt ryhtyikin voimakkaimmin ajamaan asiaa. Joulukuun lopulla oli tultu niin pitkälle, että muodostettiin erityinen Suomen asiain komitea. Siihen kuului sekä ulkoministeriön että yleis- ja amiraaliesikunnan edustajia.

On epäilemätöntä, että sotatapahtumat itärintamalla olennaisesti vaikuttivat Saksan viranomaisten taipumiseen suomalaisten aloitteelle suosiollisiksi. Täällä oli taistelurintama vyörynyt edestakaisin, kunnes tuhoavat tappiot Puolassa Veikselin länsipuolella (Lodzin taistelu) mursivat venäläisten suuren ryntäyksen, tappiot, jotka vähällä olivat päättyä saartoon ja tuhoon.

Voi empimättä väittää, että Hindenburg ja Ludendorff pelastivat Keski-Euroopan kulttuurin tällä suurenmoisella voitolla, jonka he saavuttivat verrattoman paljoa pienemmillä sotavoimilla. On laskettu, että saksalaisilla ja itävaltalaisilla Puolassa ja Galitsiassa oli vastassaan kolminkertainen ylivoima. Mitä korvaamattomia tappioita olisikaan länsimaiselle sivistykselle tuotettu, jos Nikolai Nikolajevitšin Englannin ja Ranskan sanomalehdistön niin ajattelemattomasti ylistämä »höyryjyrä» olisi päässyt vyörymään Saksan ja Itävalta-Unkarin kukoistavien maiden yli! Kukaties vieläkin tuhoisampi olisi ollut se poliittinen ylivalta, jonka tuo puoliaasialainen suurvalta samalla olisi saavuttanut Euroopassa.

Mikä silloin olisi tullut Suomen kohtaloksi, sitä tuskin uskaltaa ajatellakaan. Tietenkään ei kummassakaan taistelevassa leirissä ollut monta, jos ketään, joka edes ajatteli kaukaista koillisessa olevaa maata tuon valtavan Puolan tantereella käydyn kamppailun aikana. Helsingissä kukaties vaistomaisesti ymmärrettiin, että täällä ratkaistiin Suomenkin tulevaisuus. Mutta arvatenkaan ei moni silloin tullut ajatelleeksi, että venäläistyttämisohjelman julkaiseminen marraskuussa johtui siitä voitonvarmuudesta, joka juuri silloin vallitsi Pietarissa. Olihan pelätty Hindenburg pakotettu peräytymään. Oltiin aivan varmoja siitä, että voitokkaat venäläiset joukot ennen pitkää seisoisivat Berliinin edustalla. Empisikö Venäjän hallitus niin ollen tehdä lopun Suomen sisäisen itsehallinnon viimeisestäkin jäännöksestä, varsinkin kun hyvin tiedettiin, että jok'ikinen suomalainen hartaasti toivoi Venäjän tappiota?

Kuukautta myöhemmin oli sotaonni kääntynyt. Hindenburg oli päässyt voittajaksi ja ajoi nyt takaa Venäjän voitetun miljoona-armeijan jäännöksiä. Ja tämä vaikutti ratkaisevasti Saksan kantaan Suomen asiassa. Kun joulukuun 8 p:nä jätin majuri von Aweydenille ylioppilaittemme rohkean ehdotuksen, tapahtui se suotuisana ajankohtana. Loistava menestys teki saksalaisille selväksi, että se voitto, joka lännessä oli luisunut heidän käsistään Marnen tappion vuoksi, oli saavutettavissa idässä.[3]

Luultavasti alettiin jo silloin, joulukuun lopulla, suuressa päämajassa suunnitella sitä valtavaa rynnistystä, jolla Puola, Liettua ja osa Kuurinmaata valloitettiin seuraavan kevään ja kesän kuluessa. Näin ollen voi olla edullista kannustaa Suomea kapinaan, joka saattoi tuntuvasti heikentää Venäjän pohjoista armeijaa. Olen varma siitä, että Wetterhoff ei jättänyt kiinnittämättä saksalaisten huomiota tähän asian puoleen. Suomalaisten ylioppilaiden anomusta saada sotilaskoulutusta pidettiin varmaankin todistuksena siitä, että Suomessa vallitsi sotainen mieliala, ja niin palasi ajatus taas kapinaan, jota saksalaiset niin herkkäuskoisesti olivat odottaneet sodan ensi aikoina. Oletan Wetterhoffin kuitenkin tarmokkaasti tehostaneen sitä, että kansannousu Suomessa on ajateltavissa ainoastaan saksalaisten maihinnousun yhteydessä. Todellisuudessa oli olemassa se mahdollisuus, että rynnistys Pietaria vastaan teki sivuliikkeen Suomen rannikoita kohti tarpeelliseksi.

Ylioppilaskomitean läheteille Pauligille ja Hornille olin heidän Tukholmasta lähtiessään luvannut toimia komitean luottamusmiehenä. Asemani ei nyt ollut aivan helppo. Oikeastaanhan olin asettunut Tukholmaan kagaalin asiamieheksi. Mutta minkälaiseksi muuttuisi suhteeni tähän arvossapidettyyn järjestöön, kun ilman sen tietoa olin antanut nuorten yritykselle kannatukseni? Sen nojalla, mitä itse olin kokenut Helsingissä ja ennen kaikkea sen perustalla, mitä olin kuullut Pauligilta ja Hornilta, oli minulla täysi syy olettaa, että kagaalin enemmistö ei hyväksynyt »Saksan-matkaa» eikä senvuoksi ollut tyytyväinen menettelyyni.

Enemmän huolta tuotti minulle kuitenkin suhteeni Wetterhoffiin. Tunsin häntä vielä varsin vähän ja olin melkein varma, että Helsingissä häntä pidettäisiin sopimattomana yrityksen asiamieheksi Berliinissä. Lisäksi tuli vielä, että Wetterhoff, päättäen hänen kirjeistään, ei ollut oikein selvillä kotimaan oloista. Vilkkaalla mielikuvituksellaan hän oli laatinut ohjelman laajan järjestön muodostamiseksi Suomessa, jolla ohjelmalla oli vain se vika, ettei se vastannut vaatimatonta todellisuutta. Lyhyesti, en ollut oikein selvillä, saatoinko häneen ehdottomasti luottaa. Katsoin senvuoksi välttämättömäksi noudattaa joltistakin pidättyväisyyttä kirjeenvaihdossani hänen kanssaan, varsinkin mitä henkilöihin tulee. Sitäpaitsi en ollut saanut päättäneeksi katkaista välejäni Leonardin kanssa, kuten Wetterhoff halusi. (Myöhemmin katsoin sen kuitenkin, asian edun tähden, välttämättömäksi.) Kaikki tämä sai aikaan sen, että meidän yhteistyömme ei alussa ollut niin läheistä kuin se muutoin olisi voinut olla.

Olin myöskin koko lailla huolissani siitä, että Wetterhoff neuvotteluissaan Saksan viranomaisten kanssa ei riittävästi ottaisi huomioon Suomen olojen tavatonta hankaluutta ja niitä poliittisia näkökohtia, joihin tiesin kotimaassa pantavan suurta painoa. Minulla on tallella konsepti hänelle joulukuun 18 p:nä saksaksi kirjoittamaani kirjeeseen, jossa annoin hänelle neuvotteluohjeita sekä pyysin erinäisiä tietoja, joita Suomessa pidettiin ehdottoman tärkeinä. Kirje oli laadittu käyttämällä pelkkää helposti läpikuultavaa kuvakieltä. Otan sen tähän kokonaan (käännöksenä) tyypillisenä asiakirjana siltä ajalta ja näytteeksi kuinka me koetimme noudattaa varovaisuutta kirjeenvaihdossamme.

Wetterhoffin tulee, kirjoitin, neuvotteluissa tehostaa seuraavaa: »1:o että toistaiseksi ei ole mahdollista avata haaraosastoja (= ryhtyä kapinaan Suomessa) ennenkuin berliiniläinen toiminimi (= Saksan hallitus) lähettää siihen tarvittavan lukuisan henkilökunnan (= sotajoukkoja), ja näin on laita kolmesta syystä: a) koska haaraosastot ilman tätä henkilökuntaa heti joutuisivat tappiolle kilpailussa (= kapina kukistettaisiin heti), b) koska ei ole varmuutta, etteikö berliiniläinen toiminimi tee sopimusta Rurik & C:on kanssa (= erikoisrauhaa Venäjän kanssa), mikä olisi perustettujen haaraosastojen tuho, c) koska kyseenalaiset henkilöt, niin suuresti kuin asiaa harrastavatkin, eivät suostu avaamaan haaraosastoja ilman henkilökuntaa ja ilman takeita, vain berliiniläiselle toiminimelle reklaamia tehdäkseen. 2:o että asianharrastajat kuitenkin ovat valmiita ryhtymään kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin ja että sitä varten on muodostettu konsortium (= nuorten komitea), joka työskentelee etevien liikemiesten (= vanhempien poliittisten johtajien) tieten ja suostumuksella. Tämä konsortium tahtoo saada tietää: a) voidaanko ja milloin raaka-aineet ja koneet (= aseita ja ampumavaroja) lähettää Berliinistä, b) voidaanko ja millä tavalla väkeä lähettää Berliiniin oppimaan koneiden käyttöä, c) mitä muuten on tehtävä, heti kun henkilökunta saapuu, haaraosastojen tukemiseksi ostajapiirin (= kansan) puolelta.

»3:o että berliiniläisen toiminimen täytyy antaa varma lausuntonsa siitä, miten se on suunnitellut myyntialueen (= Suomen) tulevan aseman. Se helpottaisi suuresti ostajapiirin muokkaamista, joka jo on käynnissä.

»Ennen kaikkea», lisäsin, »tulee Teidän (neuvotteluissa ja niiden ulkopuolella) koettaa saada selvää, kuinka pitkälle kysymys sopimuksen teosta Rurik & C:on kanssa jo on edistynyt.»

Kun nyt kolmetoista vuotta jälkeenpäin luen nämä »ohjeet», täytyy minun hymyillä niiden kategoriselle sävylle. Me, s.o. pieni, enimmäkseen nuorten muodostama järjestö, aioimme esiintyä sopimusta tekevänä valtana suuren, mahtavan Saksan kanssa! Mutta samalla tuottaa asiakirja minulle tyydytystä, siitä kun näkyy, että meidän aikomuksemme ei ollut ilman ehtoja antautua Saksan mielivaltaan. Tässä on huomautettava kahta seikkaa. Toinen on se, että me jo ensi hetkestä oivalsimme, että erikoisrauhan mahdollisuus Saksan ja Venäjän välillä riippuu Damokleen-miekkana päämme päällä. Kirjekonseptissani on merkintä, että olin keskustellut »Stramerin», s.o. Saksan ulkoministeriön edustajan (silloisen Tukholmassa olevan Saksan ministerin von Reichenaun) kanssa tästä asiasta ja että tämä oli luvannut hankkia meille takeita, että meitä ei, joskin erikoisrauha Venäjän kanssa solmittaisiin, jätettäisi pulaan, jos nyt ryhtyisimme toimintaan.

Toinen huomionarvoinen seikka on, että me jo tässä varhaisessa vaiheessa koetimme saada Saksan hallitukselta sitovaa lausuntoa sen aikeista mitä Suomen tulevaan valtio-oikeudelliseen asemaan tulee. Näitä yrityksiä jatkettiin seuraavina vuosina täysin tyydyttävää tulosta saavuttamatta.

Epäilen, ettei Wetterhoff puolestaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota minun ohjeisiini. Hän otti asian käytännölliseltä kannalta eikä tahtonut jännittää jousta liiaksi esittämällä kategorisia vaatimuksia. Pääasia hänelle oli saada Saksan viranomaiset sidotuiksi meidän asiaamme ehdottamamme kouluutuskurssin avulla. Jos heidät saataisiin sen toteuttamiseen, kävisi muu vähitellen itsestään. Antautuminen niin arveluttavaan yritykseen, ilman mitään varsinaisia lupauksia Saksan puolelta vastikkeeksi, oli suurta uhkapeliä. Mutta tulos oli rohkean poliitikon voitto.

Raskaaksi tunsin oman mieskohtaisen vastuunalaisuuteni tänä odotuksen aikana. En pitänyt itseäni oikeutettuna puhumaan nuorten puuhista kenellekään, joka ei ollut niiden kanssa suoranaisissa tekemisissä, en edes niille kahdelle vanhalle suomalaiselle poliitikolle, jotka silloin oleskelivat Tukholmassa ja jotka kumpikin tavallaan olivat olleet johtavassa asemassa menneiden vuosien perustuslakikamppailussa: Jonas Castrénille ja Konni Zilliacukselle.

Elävästi muistan ensimmäisen käyntini edellisen luona. Vanhus makasi sairaana ja mainitsi, ettei hänellä enää ole pitkälti elinaikaa. Kunnioittaen ja liikutettuna kuuntelin häntä, kun hän sammuvalla äänellä teki minulle poliittisen testamenttinsa. Ilokseni havaitsin hänen periaatteessa olevan samaa mieltä kuin minäkin siinä, että oli välttämätöntä etsiä Saksan tukea. Totesin, myöskin ihmeekseni, että passiivisen vastarinnan entinen innokas esitaistelija oli muuttunut aktivistiksi sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli matkallaan Saksan läpi sodan alkupäivinä puhunut monien vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa ja sen jälkeen ollut läheisissä väleissä Saksan Tukholman-lähetystön kanssa. Tiesin myöskin, että hän oli antanut ja edelleen antoi saksalaisille poliittisia ja sotilaallisia raportteja Suomesta. Hän oli kuitenkin sangen salaperäinen nykyisestä toiminnastaan puhuessaan, enkä minäkään katsonut tarpeelliseksi vielä kertoa hänelle meidän suunnitelmiamme.

Vanhan poliitikon tauti oli onneksi vaarattomampi kuin hän itse oli uskonut ja ystävät olivat pelänneet. Hän parani ja teki jonkun ajan kuluttua taas tavattoman tarmokkaasti työtä sen asian hyväksi, johon hän oli kiintynyt nuorukaisen innolla. Saksa oli saatava täydellä todella ryhtymään Suomen vapauttamiseen yhteistoimin Ruotsin kanssa, joka oli herätettävä ymmärtämään, että venäläisvaara uhkasi sen omaa turvallisuutta — se oli lyhyesti sanoen Castrénin ohjelma. Pian hän sai myöskin tiedon Helsingin ylioppilaiden rohkeasta yrityksestä. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän heti oivalsi sen tavattoman merkityksen, osoitti sitä kohtaan tinkimätöntä myötätuntoa ja antoi sille voimakasta apuansa.

Yhteistyö hänen kanssaan ei ollut erittäin helppoa. Hän oli vanhastaan tottunut kulkemaan omia teitään. Meidän välillemme syntyi usein aika kovia kahnauksia ja joskus hän menetteli mielestäni suorastaan häikäilemättömästi. Mutta meidän välimme pysyivät kuitenkin koko hyvinä. Oli mahdotonta olla hänelle kauan suutuksissaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän oli mitä hupaisin toveri. Hänen esiintymisessään oli herttaisuutta ja itsetiedotonta huumoria, jotka tekivät toisen aseettomaksi. Kokeneen veteraanin vaikuttavalla ulkomuodolla, vakaumuksensa voimakkuudella, omaperäisten ajatusten rikkaudella ja sillä verrattomalla paatoksella, millä hän mielipiteensä esitti, Castrén teki aikamoisen vaikutuksen sekä ruotsalaisiin että saksalaisiin.

Toisen vanhan veteraanin, Konni Zilliacuksen, kanssa olin ollut monivuotisissa ystävyyssuhteissa aina aktiivisen vastustuspuolueen ajoilta saakka. Hän oli jo vanhentunut ja nyt asettunut lepoon. Mutta hänen terävä älynsä ja taistelijaluontonsa olivat entisellään. Oli itsestään selvää, että hän täydellisesti hyväksyi nuoremman polven uus-aktivistisen liikkeen, kun hän vähää myöhemmin sai siitä tiedon. Hänestä tuli silloin liikkeen jäsenille arvokas tuki ja neuvonantaja. Suomalaiseen valtuuskuntaan, joka vuotta myöhemmin muodostettiin Tukholmassa, ei hän kuitenkaan tullut. Hän oli liian vanha merisissi kulkemaan yhteisissä aluksissa toisten kanssa. Oli muuten merkillistä nähdä, kuinka hän tunsi paljoa suurempaa taipumusta liittyä nuoriin kuin »vanhoihin».

Alituisissa seikkailuissa eri maanosissa viettämänsä nuoruuden kuljeksijaelämän jälkeen oli Zilliacus omistanut kypsän miesikänsä isänmaalliseen puolustustyöhön ja tällöin tullut aktiivisen aatteen toimeliaammaksi ja rohkeimmaksi edustajaksi sekä jonkun aikaa ollut poliittisena johtajana, jolla oli kansainvälistä merkitystä. Nyt hän nautti _otium cum dignitate'_a. tarkaten tapahtumia maailmaa kokeneen viisaan miehen tyynin ja filosofisin katsein. Hänen yksityisolostaan pilkisti hiukka viatonta herkuttelijan taipumusta. Oli kunnia ja erinomainen nautinto päästä vieraaksi hänen pienille aamiaisilleen, joissa oli kolme tai neljä läheistä ystävää kutsuvieraina. Silloin tarjottiin aina jotakin herkullista ruoanlaittotaidon uutuutta, jonka hän vartavasten oli tilaisuutta varten sommitellut ja itse valmistanut. Hänen tapanaan oli tällöin aina kysyä vierailtaan, saattavatko nämä aavistaa, mistä aineksista vastakeksitty ruokalaji on tehty, ja suuri oli hänen ilonsa, kun arvattiin väärin. Kun sitten istuttiin sikaria poltellen kahvin ääressä ja keskustelu kääntyi päivänkuulumiin, saattoi todeta, että vanhan, valkohapsisen aktivistipäällikön arvostelu oli yhtä itsenäinen ja hänen poliittinen näköpiirinsä yhtä laaja kuin hänen voimainsa päivinä.

Säännöllisenä vieraana näissä tilaisuuksissa oli Konnin uskollinen ystävä ja ihailija, omaperäinen ja vaitelias Reguel Wolff, jos vain sattui kaupungissa olemaan. Wolff oli liittynyt aktivistiseen ajatussuuntaan jo sen ensi esiintymisestä saakka 1903. Oli luonnollista, että hän nyt kannatti uutta aktivismia. Seuraavan ajan suurissa taloudellisissa vaikeuksissa oli hän aina valmis antamaan apuaan.

Toinen entinen aktivisti ja hyvä ystäväni, jonka joulukuussa tapasin Tukholmassa, oli rouva Aino Malmberg. Huolimatta suuresta Englannin-ystävyydestään hän oli täysin selvillä, mille puolelle Suomen täytyi asettua maailmansodassa. Hän matkusti tammikuun alussa Englantiin ja sieltä helmikuussa Amerikkaan. Me olimme keskenämme vilkkaassa kirjeenvaihdossa käyttäen sympateettista mustetta. Laajojen tuttavuussuhteittensa johdosta Englannissa ja Amerikassa hän saattoi usein antaa minulle tärkeitä, luottamuksellisia tietoja. Hänen molemmat vanhimmat poikansa, Lauri ja Erik Malmberg, edellinen nyttemmin kenraalimajuri ja suojeluskuntain päällikkö, jälkimmäinen jääkärimajuri ja yleisesikunnan osastonpäällikkö, kuuluivat toimeliaimpiin avustajiimme.

Kreivi Mannerheim ja hänen herttainen kreivittärensä osoittivat minulle edelleenkin mitä suurinta ystävällisyyttä. Muutkin perheet, jotka sukulaisuussuhteiden kautta olivat Suomeen kiintyneet, ottivat minut ystävällisesti vastaan, muiden muassa Palmen, Fahlbeckin, Mollin, Lagervallin ja von Hedenbergin perheet. Tapasin niissä lämmintä myötätuntoa pyrintöjäni kohtaan, joista he kuitenkaan tähän aikaan eivät voineet saada lähempiä tietoja. Sitoihan ankara vaitiolovelvollisuus kieleni.

Saksan lähetystön kanssa olin tietenkin alusta alkaen läheisessä yhteydessä. Siellä oli juuri tähän aikaan vaihdettu päällikköä, kun näet ministeri von Reichenau tammikuussa 1915 oli kutsuttu takaisin. Syynä siihen lienee ollut se, että hän oli antanut hallitukselleen sen käsityksen, että Ruotsi ennen pitkää yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Kun tämä ennustus ei toteutunut, joutui sympaattinen, mutta hiukan herkkäuskoinen diplomaatti epäsuosioon. Hänen seuraajansa, paroni von Lucius, joka ennen sotaa oli ollut lähetystöneuvoksena Pietarissa, noudatti aivan toista politiikkaa. Hän piti sangen vähän luultavana, melkeinpä mahdottomana, että Ruotsissa laajoissa piireissä vallitseva saksalaisystävällinen mieliala voisi saada maan hallituksen luopumaan puolueettomuuskannastaan. Tämä skeptillisyys teki hänet erittäin epäsuosituksi Ruotsin aktivistien piirissä. Arveluttavampaa oli meidän kannaltamme, että von Lucius oli sen ajatuksen innokas kannattaja, että Saksan pitäisi tehdä erikoisrauha Venäjän kanssa ensi tilassa. Sillä luonnollinen seuraus siitä oli, ettei hän ollut erikoisen innostunut Saksan sekaantumiseen Suomen asioihin, ja hän suorastaan vastusti aseellista, yhteistoimintaa meidän kanssamme. Tämä tuotti meille sekä nyt että sittemmin paljon huolta, varsinkin kun tiesimme, että hän aktiivisen liikkeen vastustajilta, pääasiassa liikemiehiltä, Suomesta saamiensa tietojen nojalla Berliiniin lähettämissään raporteissa kuvasi asemaa ja mielialaa maassamme tavalla, joka oli meidän esityksillemme arveluttavaksi haitaksi. On kuitenkin myönnettävä, että von Lucius myöhemmin oppi paremmin ymmärtämään ja arvostelemaan meidän pyrintöjämme.

Ministeri von Luciuksen kanssa olin alussa suoranaisissa kosketuksissa vain vähän. Se Saksan lähetystön jäsen, jonka kanssa silloin olin eniten tekemisissä, oli meriattasea von Fischer-Lossainen, jonka kanssa myöskin Jonas Castrén ylläpiti yhteyttä. Hän kuului keisari Wilhelmin uskottuihin ja oli ollut keisarin seurassa tämän Norjan-matkalla juuri ennen sodan syttymistä. Hän tiesi kertoa sangen kiinnostavia seikkoja siitä, miten hermostunut mieliala matkan aikana oli vallinnut »Hohenzollernissa», ja siellä pidetyistä intiimeistä neuvotteluista. Näissä neuvotteluissa oli hän puolestaan äänellään vastustanut ehdotusta Saksan laivaston lähettämisestä Itämerelle hävittämään Venäjän laivastoa. Hra von Fischer oli etevä upseeri alallaan ja sitäpaitsi taitava diplomaatti, eikä ollut helppoa päästä selville hänen kannastaan Suomen asiassa, vaikka hän mieskohtaisesti osoitti meille mitä suurinta kohteliaisuutta. Siitä, että hän oli luonteeltaan kunnon mies, sain vähää myöhemmin mieluisan kokemuksen, kun eräs meikäläinen oli tehnyt omituisen yrityksen mustata minua hänen silmissään minun selkäni takana. Mainittu meikäläinen oli antanut minulle kirjeen omakätisesti jätettäväksi von Fischerille. Päivää myöhemmin, kun olin tehtävän toimittanut, soitti von Fischer minulle pyytäen minua käymään luonaan lähetystössä. Minun saavuttuani sinne sanoi hän katsovansa velvollisuudekseen lukea minulle edellisenä päivänä saamansa kirjeen. Voi arvata, että hiukan ällistyin, kun havaitsin kirjeen sisältävän minun persoonastani kuvauksen, joka, jos se olisi ollut oikea, ehkä olisi saattanut von Fischerin katkaisemaan kaikki välinsä minun kanssani! En voinut olla ihailematta kirjeenkirjoittajan humoristista keksintöä panna kuvauksen kohde itse viemään sitä vastaanottajalle. Sen kohtauksen ylle, joka sitten sukesi minun ja kirjeenkirjoittajan välille, kun kerroin hänelle tapahtumain kulun, on paras laskea ajan sovittava huntu.

Myöskin sotilasasiamiestä, majuri von Aweydenia, tapasin silloin tällöin. Hän oli reima ja suorava preussilainen upseeri, hiukan töykeä ja hermostunut käytöstavaltaan. Politiikasta hän ei paljoa ymmärtänyt. Hänen asianaan oli lähinnä välittää yhteyttämme Saksan sotilasviranomaisten kanssa. Hän teki sen uutterasti ja tunnollisesti.

Verrattomana tukena oli minulle kauppaneuvos Goldbeck-Löwe, Saksan Helsingissä oleva konsuli, joka sodan ajaksi oli asettunut Tukholmaan, missä hän m.m. toimi Saksan luottamusmiehenä Suomen asioissa. Mitä hän siinä ominaisuudessaan teki Suomen hyväksi, jokahan oli tullut hänen toiseksi isänmaakseen, sitä ei voi kyllin korkealle arvioida. Minun ei tarvinne sanoa, että hän mitä innokkaimmin harrasti meidän pyrkimyksiämme. Käytännöllisenä liikemiehenä oli hän varovan pidättyväinen Berliiniin lähettämissään Suomea koskevissa lausunnoissa. Hän asettui aluksi odottavalle kannalle itsenäisyysliikkeen suhteen, jonka menestymisen mahdollisuuksia hän syystäkin piti epävarmoina, vaikkakin lämpimästi suosi päämäärää. Hän pyysi minulta usein tietoja erinäisistä asioista ja osoitti minulle luottamustaan useinkin lukemalla minulle raporttinsa ennen niiden lähettämistä. Suomessa vallitsevaa tilaa koetti hän kuvata niin objektiivisesti kuin mahdollista, mutta juuri se antoi lisää arvoa hänen ymmärtäväisille lausunnoilleen meidän noudattamastamme politiikasta.

Suomalaisten ylioppilaiden suunnittelemasta Saksanmatkasta oli Goldbeck-Löwe saanut tiedon jo hyvin aikaisin. Hän ihaili heidän uhrautuvaa rohkeuttansa, mutta varoitti meitä samalla tuudittautumasta kovin suuriin toiveisiin, koskahan ei kukaan saattanut tietää, miten poliittiset ja sotaolot tulevaisuudessa muodostuisivat. Pääasia hänestä oli, että Berliinissä pidettiin vireillä harrastusta Suomea kohtaan. Niin pian kun suhteemme Saksaan saivat kiinteämmän muodon, liittyi hän täydestä vakaumuksesta aktiiviseen politiikkaan ja edisti useita kertoja tarmokkaasti sen toteuttamista. Hänen vierasvarainen kotinsa (alkuvuosina Fryxellinkatu 1) oli aina avoinna neuvoa ja apua etsiville suomalaisille.

Vaikka Suomen aktivistien pyrkimys ensi sijassa tarkoitti Saksan avustuksen hankkimista maallemme, oli kuitenkin Ruotsin suhtautumisella meidän asiaamme suuri merkitys. Ruotsalaisten kanta tässä suhteessa riippui tietenkin paljon eri puolueiden kannasta itse maailmansotaan nähden. Vasemmisto — vapaamieliset ja sosialidemokraatit — oli enimmäkseen ympärysliiton puolella. Siltä taholta emme siis saattaneet odottaa suurta menettelymme ymmärtämystä, vaikkakin moni näiden puolueiden jäsen vakuutti, että hänen oli sääli »suomalaisparkoja». Sitävastoin olivat oikeiston sympatiat kauttaaltaan keskusvaltojen puolella, joten me sen keskuudesta saimme rohkaisevaa hyväksymistä. Oikeiston kannan ratkaisi toisaalta sen sympatia germanilaista Saksaa ja sen korkeaa kulttuuria kohtaan, toisaalta sen seikan oivaltaminen, että Venäjän rajan lopullinen siirtäminen Tornionjoelle oli kuolinvaara Ruotsille. Isänmaallinen ruotsalainen ei oikeiston mielestä voinut muuta kuin toivoa Saksan voittoa ja Venäjän tappiota sekä yhtenä seurauksena siitä Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta. Ruotsin suurvalta-ajan perimykset ja »valtakunnan sydämestä temmattua veristä kilpeä» muistuttava Suomi olivat tänä ajankohtana jokaisen entislaatuisen ruotsalaisen mielessä elävämpänä kuin pitkään aikaan.

Tukholman sanomalehdistä näin ollen pääasiallisesti oikeistolehdet avasivat auliisti palstansa niille Suomea koskeville kirjoituksille ja uutisille, joita pian Ruotsin pääkaupunkiin asettumiseni jälkeen aloin niille toimittaa. Ensi sijassa tämä koski »Aftonbladetia», jonka päätoimittaja Harald Sohlman vanhastaan oli Suomen lämmin ystävä sekä sitäpaitsi Jonas Castrénin ihailija ja jonka toimitussihteeri Valdemar Langlet oli naimisissa suomalaisen kanssa. Myöskin »Nya Dagligt Allehandan» etevän päätoimittajan Leon Ljunglundin kanssa jouduin pian läheiseen ystävyyteen. Hänen hyvin toimitettu lehtensä oli seuraavana aikana Suomen propagandan päätukia. Kolmannella sijalla on mainittava »Stockholms Dagblad», jonka taitava ja hyvänsävyisen humoristinen ulkomaanosaston toimittaja Werner Söderberg myöskin silloin tällöin otti osastoonsa minun kynästäni lähteneitä kirjoituksia. Sitävastoin pysytteli suuri ja mahtava, varsinkin suurliikemiespiirejä lähellä oleva oikeistolehti »Svenska Dagbladet» alussa varovasti erillään vaarallisista suomalaisista salavehkeilijöistä. Sama oli laita laajalle levinneen maltillis-vapaamielisen »Stockholmstidningenin», jonka päätoimittaja Rinman ei sentään koskaan kieltäytynyt ottamasta lehteensä uutisia Venäjän väkivaltahallituksesta Suomessa, hän kun oli herkän oikeudentuntoinen. Tuloksettomiksi jäivät kaikki yrityksemme voittaa puolellemme »Dagens Nyheter» ja »Socialdemokraten». Niiden silmissä olimme ja jäimme olemaan tuskin muuta kuin — Saksan agentteja.

Heti kun suomalaisesta aktivistisesta liikkeestä alkoi herahdella joitakin tietoja, tervehti suuri osa oikeistoa sitä vilpittömän myötätuntoisesti. Mutta sympatianosoituksia ja useita arvokkaita personallisia palveluksia pitemmälle ei ylimalkaan menty. Jokainen vihjekin siihen, että Ruotsin pitäisi aktiivisesti astua Suomea auttamaan, torjuttiin viittaamalla Ruotsin kansan järkähtämättömään päätökseen pysyä puolueettomana. Ja sillensä asia jäi aina kohtalokkaaseen 1918 vuoden talveen saakka.

Oli kuitenkin, kuten tiedetään, olemassa pieni ryhmä ruotsalaisia »aktivisteja», joista puolueettomuus oli vain päättämättömyyden tai suorastaan pelkuruuden ilmaus. Näihin kuului — mikä on kylläkin kuvaavaa — henkilöitä kaikista puolueista, sekä äärimmäisiä oikeistolaisia että vapaamielisiä ja sosialidemokraatteja. Ruotsin aktivismin kehityksen kuvaaminen ei tietenkään tässä ole minun tehtäväni. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, en minä vielä ollut sanottavasti kosketuksissa sen kannattajain kanssa. Sittemmin varsin läheiseen yhteyteemme palaan tuonnempana.

Sodan ensi aikoina luulivat monet, että aktivistinen virtaus oli paljoa laajemmalle levinnyt Ruotsissa kuin todella oli laita. Saksan ministeri von Reichenau oli yksi niitä, kuten jo olen maininnut. Niinpä heräsi myöskin Suomessa aluksi erinäisiä toiveita Ruotsin avun mahdollisuudesta. Jo lokakuussa 1914 olivat muutamat Ruotsissa oleskelevat suomalaiset ylioppilaat yksityisesti kuulustelleet, kävisikö Ruotsissa toimeenpaneminen sotilasoppikursseja meikäläisiä varten. Sittemmin ryhdyttiin tässä tarkoituksessa neuvotteluihin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Useat ruotsalaiset upseerit osoittivat suurta harrastusta asiaan, mutta, viranomaiset asettuivat torjuvalle kannalle, koskahan sellaiset kurssit vieraan, sotaakäyvän valtakunnan alamaisille voitaisiin selittää puolueettomuuden rikkomiseksi.

Helsingissä ei kuitenkaan tahdottu luopua kaikista toiveista mitä Ruotsin apuun tulee. Vaikkakaan emme saisi suoranaista apua, oli tärkeää vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielialaan, jotta Ruotsi ei ainakaan asettaisi esteitä pyrkimystemme tielle. Täytyihän yhteytemme Saksan kanssa kokonaan käydä Ruotsin kautta. Ylioppilaskomitea lähetti senvuoksi joulukuun lopulla kahdeksan lähettiä Ruotsiin tekemään selkoa vaikutusvaltaisille henkilöille Suomen oloista ja yliopistonuorison asenteesta. Lähetit olivat: Ragnar Numelin, Pehr H. Norrmén, Henrik Zilliacus, Runar Appelberg, Rolf Pipping, Yrjö Somersalo, V.E. Tiiri ja Yrjö O. Ruuth. Kolmesta ensinmainitusta tuli sittemmin uskollisia ja erinomaisen arvokkaita avustajiani Tukholman-propagandatoiminnassa. Tavattoman lahjakas ja kerta omaksumaansa asiaan hehkuvasti innostunut Runar Appelberg oli myöskin johtavana ja koossapitävänä voimana maanmiestemme keskuudessa Lockstedtissa. Traagillinen kohtalo ei suonut hänen nähdä sitä päivää, jolloin kangastava päämäärä vihdoin saavutettiin.

Lähettien tehtävänä oli myöskin vakuuttaa Saksan Tukholmassa oleville edustajille, että ylioppilaat yksimielisesti kannattivat aikaisemmin tehtyä anomusta sotilasoppikurssin toimeenpanosta Saksassa. Heidän saapumisensa Tukholmaan oli minulle suurena apuna ja lohdutuksena vaikeassa asemassani. Erikoisen suurta tyydytystä tunsin havaitessani, että heidän joukossaan oli ei ainoastaan ruotsinmielisten, vaan myöskin »vanha»- ja »nuorsuomalaisten» edustaja. Uusi aktivismi astui siis vanhan jälkiä siinäkin, ettei se välittänyt kieli- ja puolue-erosta. Se, että lähettien joukossa ei ollut ketään sosialidemokraattia, ei ollut mikään kumma, kun lähetyskuntaan kuului vain nuorta yliopistoväkeä. Sosialistejahan yliopistossamme ei ollut monta. Myöhemmin saisimme kyllä sosialistiset työmiehet mukaamme, niin toivoimme, ja se toivo toteutuikin.

Muutenkin totesin täydellisen periaatteellisen yhtäpitävyyden näiden nuorten poliitikkojen mielipiteiden ja sen käsityksen välillä, jota me vanhat olimme edustaneet. Ennen kaikkea koski tämä päämäärää, joka oli Suomen täydellinen riippumattomuus eikä vain »laillisuuden palauttaminen». Edelleen keinoja: Suomen oli vapautettava itsensä omalla asevoimalla liittymällä Venäjän vihollisiin. Niinkuin entinen aktivismi oli saanut apua Venäjän silloiselta viholliselta Japanilta, oli Saksa nyt meidän luonnollinen liittolaisemme. Mutta kuinka äärettömän paljoa suuremmat olivatkaan menestyksen toiveet nyt, kun Venäjän vihollisena ei ollut kaukaisessa idässä oleva valtakunta, vaan Venäjän lähin naapuri lännessä, valtakunta, jonka väestön kanssa me vanhastaan olimme likeisissä aineellisissa ja henkisissä kosketuksissa! Ratkaisevat taistelut tapahtuivat nyt ihan meidän ulottuvillamme ja saattoivat milloin tahansa välittömästi koskea Suomea.

Vain yhdessä kohden oli taktiikka nyt periaatteellisesti toinen: uusi aktivismi ei nojautunut liittoon Venäjän vallankumouksellisten puolueiden kanssa. Me entiset aktivistit olimme riittävästi saaneet kokea, kuinka epäluotettavia sellaiset liittolaiset ovat. Ja saman kokemuksen sai Suomi sittemmin kokea valtiona vallankumouksen jälkeen 1917. Sitävastoin olivat valtakunnan ei-venäläiset kansallisuudet nyt niinkuin silloinkin meidän luonnollisia liittolaisiamme siinä tapauksessa, että nekin pyrkivät itsenäisyyteen.

Mutta mitä ajatteli nykyinen vanhempi miespolvi Suomessa kaikista näistä kysymyksistä? Jos olin kuvitellut, että nuorten oli onnistunut voittaa vanhempien epäröinti, heräsin nyt siitä harhaluulosta. Maanmiestemme lojaalisuus oli tosin, kuten kreivi Mannerheim oli minulle puolitoista kuukautta sitten kirjoittanut, pantu »kovalle koetukselle», mutta se oli tähän saakka ylimalkaan koetuksen kestänyt. Ja missä se tosiaan oli alkanut horjua, ei sen tilalle vielä ollut tullut sitä terveellistä epätoivoa, joka kehoittaa toimintaan. »Vanhojen» tunnettu psyke ei nytkään ollut vaikuttamatta. Lyhyesti, tässä varhaisessa vaiheessa ei ylioppilaiden yritys voinut saada useidenkaan vanhempien poliitikkojen hyväksymistä ja kannatusta. Yrityksen alkuunpanijoita pidettiin monella taholla hourupäinä ja kohdeltiin sen mukaan.

No, me ryhdymme peliin kuitenkin. Entiset aktivistit, useat Suomen hajoitetun sotaväen upseerit, muutamat kagaalin jäsenet ja jotkut muut samanmieliset, ajattelivat samoin kuin mekin. Olihan kotimaassa jo alku järjestöön, jota olojen oma pakko yhtämittaa vahvistaisi. Kun vain voisimme osoittaa saavuttaneemme jonkunmoisen alkumenestyksen, saisimme kyllä »vanhat» vähitellen mukaan. Ja jos tunsimme maalaisväestön oikein, ymmärsi se nuorten uskaliaisuutta paremmin kuin vanhojen johtajien viisautta. Tulos osoitti, että emme olleet erehtyneet.

* * * * *

Edessämme olevat vaikeudet olivat kuitenkin sangen suuret. Yksi niitä oli häilyvä suhteemme Wetterhoffiin. Sen selvittämiseksi ja saadakseni selon siitä, millä kannalla neuvottelut sotilasoppikurssista olivat, matkustin tammikuun alussa Berliiniin. Ilokseni saatoin siellä todeta, että asia oli hyvällä tolalla ja että Wetterhoff tosiaan oli hoitanut sitä sangen taitavasti. Ei voinut enää olla epäilyäkään, etteikö hän juuri nyt ollut mies paikallaan. Hän oli sanalla sanoen välttämätön. Mutta niin ollen täytyi hänen myöskin saada järjestömme tukea suhteessaan saksalaisiin. Niinpä päätin heittää sikseen kaiken epäröinnin, jota olin tuntenut ja osittain vieläkin tunsin mitä hänen persoonaansa tulee.

Tukholmaan palattuani ehdotin senvuoksi ylioppilasemissarioille, että Wetterhoff tunnustettaisiin Helsingin-komitean asiamieheksi Berliinissä. Pari heistä oli tosin kuullut joitakin epäedullisia huhuja hänestä, mutta he luottivat kuitenkin vakuutukseeni, että tehtävää Berliinissä hoidettiin erinomaisesti ja että kaikki muut näkökannat täytyi työntää syrjään sen tosiasian tieltä. Sittemmin sain kuulla useiltakin tahoilta, että Helsingissä oli suorastaan säikähdetty, kun Wetterhoff ilmoitettiin meidän luottamusmieheksemme. Minulle lähetettiin vakavia varoituksia, joissa joskus oli miltei hätähuudon sävy. Mutta ne minun täytyi ottaa vastaan tyynesti.

Ajatus, joka minua sitävastoin edelleen huolestutti, oli se uhkavaara, johon yrityksen tulevat osanottajat joutuisivat, jos se epäonnistuisi. Neuvoteltuani emissarioiden kanssa kirjoitin siitä kirjeen lähetystöneuvos Weberille. Kirjeen konsepti, päivätty 16:ntena tammikuuta, on minulla vielä tallella. Sen tarkoituksena oli, että Weber koettaisi hankkia vakuuden siitä, että Saksan hallitus, siinä tapauksessa, että Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta ei saataisi aikaan meidän pyrkimystemme tuloksena, valvoisi Suomen etuja rauhanteossa Venäjän kanssa ja m.m. pitäisi huolta täydellisen amnestian vaatimisesta kaikille suomalaisille, jotka olivat ottaneet osaa itsenäisyysliikkeeseen. Lähemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjettä lähettänyt, sitä kun olisi voitu pitää pelkuruuden osoituksena. Meidän täytyi antautua tappiovaaraan taisteluun menevän sotilaan tavoin.

Tammikuun kuluttua matkustivat ylioppilasemissariot toinen toisensa jälkeen takaisin Suomeen. He olivat Ruotsissa oleskellessaan käyneet useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden luona ja varmaan voimakkaasti vaikuttaneet sen suotuisan mielialan syntymiseen, joka oli meidän yrityksellemme niin tähdellinen. Mutta he olivat samalla myöskin saattaneet todeta, että meidän ainakaan nyt ei ollut odottaminen aktiivista apua ruotsalaisten taholta. He palasivat kotimaahan entistäänkin varmemmassa vakaumuksessa siitä, että Saksa oli meidän ainoa menestyksen tukemme.

Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että emissariot odottaisivat
Berliinistä saapuvaa vastausta. Mutta päivä toisensa jälkeen kului
tuomatta mitään tietoa. Mikä oli siihen syynä? Minä matkustin jälleen
Berliiniin.

Tapasin Wetterhoffin peräti levottomana. Jo se seikka, että tähän saakka ei ollut onnistuttu hankkimaan »sotakassaa», jota niin välttämättömästi tarvitsimme työhömme, saattoi hänet mitä kiusallisimpaan asemaan — samoin kuin muuten meidätkin Tukholmassa. Kotimaasta ei saatu lainkaan rahaa, ja Jonas Castrénin rohkea suunnitelma, että otettaisiin Saksasta suuri laina vakuutena sodan alussa takavarikoidut Suomen Pankin saatavat saksalaisista pankeista, oli epäonnistunut. Vielä vaikeammaksi kävi hänen asemansa sen johdosta, ettei hän yhäkään saattanut esittää mitään valtuutta toimia Helsingin-järjestön nimessä. Minä päätin silloin ratkaista sen puolen asiaa. Menin Saksan yleisesikuntaan kuulustelemaan millä kannalla asiamme oli, ja kun minulta siellä kysyttiin, ketä oli pidettävä Suomen vapausliikkeen edustajana Saksassa, vastasin lyhyesti ja päättävästi: »Staatsanwalt Friedrich Wetterhoff.» Nojauduin siinä Tukholmassa olevien emissarioiden kanssa tehtyyn sopimukseen. Sanokoot sitten Helsingissä mitä hyvänsä. En ole koskaan katunut tätä tekoani.

Prof. Sundwall sanoo kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» (siv. 22): »Tämä valtuutus muutti Wetterhoffin aseman, ja Berliinin-komitean tehtävä oli täytetty.» Tosiaankin näyttää tämä meidän järjestömme yhtenäisyyden todiste tehokkaasti vaikuttaneen asian suotuisaan ratkaisuun. Kun muutamien päivien kuluttua palasin Tukholmaan, saatoin ilmoittaa levottomina odottaville ystävilleni, että anomukseemme kaikesta päättäen tultaisiin suostumaan.

Kuitenkaan emme vielä tunteneet itseämme varmoiksi tuloksesta. Tiesimmehän, kuinka monet erilaiset poliittiset vaikutukset saattaisivat tulla väliin ja viime hetkessä tehdä suunnitelmamme tyhjäksi. Jännityksellä kuuntelimme myöskin niitä tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta, joita tuon tuostakin saimme matkustajilta. Asemaa kuvaa sangen hyvin kaksi sähkösanomatyyliin kirjoitettua kirjettä, jotka tähän aikaan lähetin Aino Malmbergille:

»Suomessa — kirjoitin tammikuun 18 p:nä — on mieliala jälleen vanhempien keskuudessa laimea. Reuter ja Kihlman matkustavat täältä Amerikkaan Englannin kautta. Kagaalista riippumatta toimii nuorten järjestö yksissä neuvoin minun kanssani. Vilkas yhteys Berliinin kanssa, jossa vakavasti suunnitellaan saksalaista maihinnousua Suomeen heti kun sota-asema sen sallii. Nuorten lähetystö toiminut innokkaasti vaikuttaakseen Ruotsin mielialaan. Välikysymystä odotetaan valtiopäivillä. Sotakieltotavaran kauttakuljetuskielto ajettu läpi vastoin Wallenbergin toivomusta. — — — Pietarissa masentuneisuutta. Nikun sanotaan olevan taipuvaisen erikoisrauhaan. Saksassa ovat määräävät piirit jyrkästi sitä vastaan.»

Kaksi päivää myöhemmin kirjoitin:

»Witten käynti Berliinissä on dementiasta huolimatta tosiasia. Hänen erikoisrauhatarjoukseensa vastattiin, että Saksalla ei ollut lainkaan aikomusta tehdä erikoisrauhaa. Hän kysyi silloin, eikö Saksa tahtoisi kääntyä Venäjän puoleen, kun katsoi ajan tulleen. Vastaus oli, että Venäjän asia oli kääntyä Saksan puoleen. Lähempiä tietoja Suomesta R:n kautta. Merkillepantava, että kagaali on jonkunverran levoton nuorten puuhista. Toiset kehoittavat siitä luopumaan, toiset, kuten Törngren ja Reuter, asettuvat passiiviselle kannalle.»

Tammikuun 27 p:nä saapui vihdoin Wetterhoffilta sähkösanoma ilmoittaen, että sotilasoppikurssi oli päätetty toimeenpanna. Helmikuun 1 p:nä soitti majuri von Aweyden minulle pyytäen heti tulemaan lähetystöön. Hänellä oli näet tärkeää ilmoitettavaa minulle Hän otti minut vastaan juhlallisen näköisenä, pyysi istumaan ja otti sitten esiin pöytälaatikostaan virallisen asiapaperin ja alkoi lukea sitä hitaasti ja erikoisella äänenpainolla. Asiapaperi oli pöytäkirja, joka oli laadittu tammikuun 26 p:nä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon olivat osaaottaneet lähetystösihteeri Weber ulkoministeriön edustajana, everstiluutnantti von Zimmermann yleisesikunnan puolesta ja kolme sotaministeriön edustajaa sekä varatuomari Wetterhoff. — »Oletteko tyytyväinen nyt?» kysyi hän hymyillen lopetettuaan lukemisen. »Gewiss, Herr Major», vastasin minä puolestani ja pyysin saada ottaa jäljennöksen tästä meille tärkeästä asiakirjasta. Sitä ei von Aweyden voinut myöntää, mutta hän suostui sentään siihen, että sain kirjoittaa referaatin hänen sanelunsa mukaan. Tärkeimmät kohdat sain itse lukea läpi. Laadin sitten muistiinpanojeni nojalla laajan selonteon, joka jokseenkin täydellisesti, osittain sanasta sanaan ilmaisi asiakirjan sisällyksen.

Selontekoni on kokonaisuudessaan julkaistu kirjassa »27:s Jääkäripataljoona» (siv. 96 seur.). Pääasiassa pöytäkirja sisälsi, että kokous oli päättänyt, että 200 nuorelle suomalaiselle toimitettaisiin tilaisuus saada sotilaskoulutusta Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Kurssi alkaisi helmikuun 15 p:nä ja kestäisi neljä viikkoa, mahdollisesti kauemmin. Sen tarkoituksena oli oleva »osoittaa Saksan sympatiaa Suomea kohtaan, tutustuttaa osanottajia Saksan korkeaan kulttuuritasoon ja sotilashenkeen ja vihdoin tehdä heidät pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä (Saksan) sotatoiminnan ulottuessa Suomeen taikka kapinan syttyessä Suomessa». Lisäksi ilmoitettiin yksityiskohtaisia tietoja opetuksen laadusta ja matkan järjestämisestä sekä osanottajain velvollisuuksista ja oikeuksista.

Täytynee myöntää, ettei tämä päätös enempää kuin kouluutuskurssin koko suunnitelma juuri ollut omiansa synnyttämään erikoisen suurta luottamusta siihen apuun, mitä Saksa tulisi Suomelle antamaan. Pöytäkirjan alussa sanottiin nimenomaan, että ehdotus alkuaan oli tarkoittanut suomalaisen apujoukon muodostamista tukemaan saksalaisten maihinnousua Suomessa, mutta että maihinnousu yleis- ja amiraaliesikunnan lausunnon mukaan toistaiseksi oli mahdoton. Ei siis annettu mitään takeita siitä, että kurssin osanottajia käytettäisiin Saksan tukemaan taisteluun Suomen vapauttamiseksi. Suunnitelman aloitteentekijäin perusajatuksen toteuttaminen jätettiin tietymättömän tulevaisuuden varaan. Arveluttavaa oli myöskin, että Saksa oli sitoutunut pitämään huolta kurssilaisista siinä tapauksessa, ettei sotatointa syntyisi. Päinvastoin lausuttiin toivomuksena, että nämä eivät kauaksi aikaa jäisi oleskelemaan Saksassa kurssin päätyttyä. Heille annettiin ystävällinen neuvo toistaiseksi, pysyä Ruotsissa. Sotilaalliselta kannalta täytyi kurssiin varattua aikaa — vain neljää viikkoa — pitää kohtuuttoman lyhyenä.

Oli senvuoksi syystäkin pelättävissä, että päätös aiheuttaisi Suomessa pettymystä. Varsinkin »vanhat» katsoisivat koko puuhan täten epäonnistuneen. Kysyttäisiin epäilemättä, kannattaako tosiaan antautua arvaamattomiin vaaroihin yrityksen vuoksi, jonka hyöty oli aivan epämääräinen.

Mutta ne, jotka askel askelelta olivat seuranneet mutkikkaita neuvotteluita ja tiesivät, kuinka vaikea myönteisen ratkaisun aikaansaanti oli ollut, ajattelivat toisin. Tulos olisi saattanut olla parempi, mutta pääasiahan oli kuitenkin saavutettu. Mahtava Saksa oli saatu virallisesti suostumaan meidän toivomuksiimme: se oli siten moraalisesti sitonut itsensä meidän asiaamme. Me olimme saaneet lähtökohdan työmme jatkamiseen. Niin ajatteli Wetterhoff ja samoin ajattelin minäkin. Ja me olimme vakuutettuja, että nuoret aloitteentekijät olivat samaa mieltä kuin mekin.

Ennen ylioppilasemissarioiden lähtöä Tukholmasta olin sopinut heidän kanssaan sen salasähkösanoman sanamuodosta, jolla ilmoittaisin Helsingin-komitealle asian ratkaisusta. Helmikuun 2 p:nä sai uusmaalainen, hovioikeudenauskultantti Harald Öhquist seuraavan sähkösanoman:

»Nachrichten von Ihrem Vater. Entschiedene Verbesserung. Arzt hofft vollständige Genesung zwei Wochen. Hellberg.»

(Tietoja isältänne. Ilmeinen käänne parempaan. Lääkäri toivoo täydellistä paranemista kahdessa viikossa.)

Ei ovelinkaan sotasensori voinut aavistaa, että tällä viattomalla ilmoituksella oli salainen merkitys. Sillä mikä oli luonnollisempaa kuin että Harald Öhquist (nyttemmin jääkäri-eversti) sai sähkösanomatiedon ulkomailla olevan isänsä lehtori Johannes Öhquistin terveydentilasta? Ja kuka saattoi tietää, että »Hellberg» oli minun sotilasnimeni Tukholmassa? Mutta vastaanottaja ymmärsi, että ratkaisu oli tapahtunut Berliinissä ja että kurssit alkaisivat kahden viikon kuluttua.

Sattumalta oli vanha ystäväni aktivisti John William Nylander, »John Graftonin» ent. kapteeni, juuri Tukholmassa ja menomatkalla Suomeen. Hän se sitten muutamia päiviä myöhemmin toi Helsinkiin yksityiskohtaisen tiedon niiden omituisten kurssien ohjelmasta, joiden neljässä viikossa piti tehdä pari sataa Helsingin ylioppilasta »pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä Saksan sotatoiminnan ulottuessa Suomeen tai kapinan syttyessä Suomessa».

Kuka silloin saattoi aavistaa, että kurssit eivät tulisi kestämään neljä viikkoa, vaan kolme vuotta ja että niihin ottaisi osaa kahden sadan asemesta kaksi tuhatta miestä?

III. TUKHOLMA-BERLIINI-LOCKSTEDT.

John William Nylanderin yksityiskohtainen selonteko Lockstedtin-kurssien ohjelmasta vähensi jonkun verran sitä iloa, jonka Öhquistille lähetetty lyhyt sähkösanoma oli Helsingissä herättänyt. Erikoisesti huolestutti se seikka, että kurssit oli tarkoitettu kestämään vain neljä tai kuusi viikkoa ja että niiden pääasiallisena tarkoituksena oli antaa opetusta tiedustelupalveluksessa ja sissisodassa. »Tämä», sanoo Yrjö Ruuth, »aiheutti tyytymättömyyttä matkalle aikovien joukossa, jotka olivat toivoneet täydellistä upseeriopetusta sekä pitkäaikaisempaa oleskelua Saksassa. Mutta», niin hän jatkaa, »neuvottelujen lopputulos oli kuitenkin se, että joka tapauksessa oli Saksaan lähdettävä, koska oli luultavaa, etteivät saksalaiset heittäisi kesken kerran aloitettua yritystä, ja opetussuunnitelmaa siis todennäköisesti voitaisiin laajentaa ja pitkittää ensimmäisten neljän viikon kuluttua.»[4]

Yrityksen taloudellinen puoli ei ensi aluksi tuottanut mitään vaikeuksia, kun Saksan viranomaiset olivat ottaneet kustantaakseen kurssilaisten matkat edestakaisin. Ruuth kertoo palatessaan Tukholmasta vieneensä mukanaan ensimmäisen avustuksen, 2 000 markkaa. Pian lisääntyi matkarahasto minun rahalähetyksistäni. Vekselilähetykset osoitettiin Simelius'en Perillisten Kirjapainoon, jonka johtaja A.W. Nylander oli entisiä aktivisteja ja ylioppilaiden järjestöön yhtynyt. Minulla on tallessa konseptit niihin kahteen »kauppakirjeeseen», joissa rahat lähetettiin. Toinen, joka on päivätty Tukholmassa helmikuun 6:ntena, kuului: »Täten lähetän Teille shekin suuruudeltaan viisituhatta (5.000) Smk, millä summalla pyydän hyvittämään painatuskustannusten tiliäni. Loppusuoritus seuraa muutamien päivien perästä. Kunnioittaen G. Hellberg.» Toinen kirje, joka sisälsi »loppusuorituksen», Smk. 3.965:65, on päivätty helmikuun 11:tenä.

Jo tammikuun 22 p:nä oli ensimmäinen Saksaan-lähtijä, eläinlääket. ylioppilas O. Öhman, matkustanut Berliiniin Tukholmasta, minne hän ei malttanut jäädä odottelemaan. Kun Trälleborgin ja Sassnitzin välinen liikenne juuri silloin oli keskeytynyt, oli hänen matkustettava Kööpenhaminan—Gjedserin—Warnemünden kautta, mutta matka sujui kuitenkin mainiosti ja häntä oli »kohdeltu erinomaisen hyvin», kirjoitti hän kortissa, jonka hän minulle lähetti Berliinistä tammikuun 28 p:nä. Korttia koristi Preussin rautaristi ja kaunis tunnuslause Einigkeit macht stark. Kahta päivää myöhemmin hän lähetti minulle uuden kortin, joka sisälsi pari sanaa Wetterhoffilta ja häneltä itseltään. Grüsse mir die Kameraden, kirjoitti hän, dass die Sache bald zum Klappen kommt.

Mutta varsinainen rekryyttien tulo alkoi vasta helmikuussa. Helmikuun 3 p:nä ilmoittautui asunnossani Odengatan 19:ssä ensimmäinen ryhmä: Aarne Snellman, Sven Weckström, Janne Ahlroth ja Friedel Jacobson. He saivat numerot 1—4 Tukholman-matrikkelissamme. Kaikki neljä tuottivat sitten jääkärinimelle kunniaa, kukin kohdaltansa. Weckström tuli sankariksi Maaninkajärven kuuluisassa taistelussa Simossa joulukuun 11 p:nä 1916, Jacobson kaatui miestensä etunenässä Tornion valloituksessa helmikuun 6 p:nä 1918.[5]

Sen jälkeen joka päivä uusia ryhmiä. Näin kohtasin jälleen useita niistä emissarioista, jotka aikaisemmin olin tavannut Tukholmassa. N:o 7 oli Bertel Paulig, n:o 9 Pehr Norrmén, n:o 12 Walter Horn, n:o 46 Runar Appelberg. On tarpeetonta luetella kaikkia nimiä, jotka nyt vähitellen täyttivät matrikkelimme lehdet. Ne ovat kaikiksi ajoiksi piirretyt vapaustaistelumme kunniakkaimpaan lukuun. Monet, niin, ehkäpä useimmat niistä, jotka silloin hiljaa ja huomaamatta matkustivat Saksaan oppimaan aseiden käyttöä, hoitavat nyt korkeita upseeritoimia armeijassamme. Toiset ovat huomattavissa siviilitoimissa. Silloin he eivät olleet mitään muuta kuin lupaavia ylioppilaita ja maistereita, jotka »vanhain» mielestä kevytmielisesti panivat tulevaisuutensa vaaraan miltei toivottoman seikkailun vuoksi.

Mutta mikään ei heitä kuitenkaan niin ärsyttänyt kuin »vanhain» puhe »nuorisoliikkeestä». He olivat tosin itse nuoria iältään, vaikkeivät ihan niin nuoria kuin yleensä kuvitellaan. (Ensimmäisen Lockstedt-ryhmän keski-ikä oli 24 vuotta.) Mutta se tehtävä, johon he olivat ryhtyneet, ei ollut ajattelemattomien ja seikkailunhaluisten nuorukaisten yritystä. Heidän joukossaan oli monta, jotka lähentelivät kolmenkymmenen vuoden ikää tai olivat sen sivuuttaneet ja joilla oli turvattu asema yhteiskunnassa. Ja nuoretkin, jotka olivat enemmistönä, olivat yhtyneet liikkeeseen täysin tietoisina sen vakavuudesta ja menestyksen epävarmuudesta.

Ennenkuin »Saksaan-lähtijät» jatkoivat matkaansa etelään, istuin usein heidän kanssaan yhdessä keskustelemassa valtiollisesta asemasta ja yrityksemme menestymismahdollisuuksista. Oli omituista nähdä, kuinka huolellisesti he karttoivat kaikkea tunteilua puheessaan. Isänmaallisuuden tuli hehkui heidän sielussaan — muutenhan he nyt eivät olisi olleet täällä — mutta heidän polvelleen ominaisen ujouden takia he pitivät tunteensa omina tietoinaan. Eiväthän he olleet lähteneet tunne-, vaan reaalipolitiikkaa toteuttamaan. Jos voisi puhua heidän poliittisen vakaumuksensa yhteisestä piirteestä, niin se oli kai käsitys, että reaaliset voimasuhteet ovat ratkaisevia tekijöitä kansojen elämässä. Sitä käsitystä oli nyt sovellettava meidänkin maamme politiikkaan. Meille ei enää riittänyt, että meillä on oikeus puolellamme. Suomen kansan on vihdoinkin pantava oma voimansa tapahtumain vaakaan. Mutta se ei saa tapahtua sokeasti, vaan kylmästi harkiten menestyksen mahdollisuuksia.

Uudet ystäväni olisivat ehkä hiukan loukkaantuneet jos olisin heille huomauttanut, että kylmä laskelma ei sentään ollut heidän menettelytavalleen erikoisen tunnusomaista ja että »vanhat» siinä suhteessa varmaan veivät voiton heistä. Niin reaalipoliittisesti kuin he luulivatkin ajattelevansa, olivat he sen ihanteellisen katsantokannan esitaistelijoita, joka antaa ratkaisevan merkityksen erinäisille kansansielussa piileville voimille, joita on mahdoton punnita: miehuudelle, kunniakkaiden esi-isäin muiston kunnioitukselle ja syvälle velvollisuudentunnolle, joka saattaa yksityisen kansalaisen uhraamaan oman onnensa, kun isänmaan olemassaolo on vaarassa.

Mutta, kuten sanottu, tämänkaltaisia korkealentoisia sanoja kuuli harvoin tulevien »pfadfinderien» huulilta. Sen sijaan he mieluummin puhuivat itsestään jonkinlaisella poikamaisella hirtehishuumorilla. »Costa Negra-juttu» oli nimitys, jota he usein käyttivät yrityksestään viittaamalla erääseen tähän aikaan suosittuun seikkailuromaaniin. Monet olivat muutoin niin juron harvapuheisia, ettei hevin päässyt sanottavaan tuttavallisuuteen heidän kanssaan. Usein rajoittuivat matkustavain nuorukaisten kanssa vaihtamani sanat heidän matkaansa koskeviin välttämättömiin ohjeisiin.

Melkein ahdistavan vaikutelman sain keskusteluista, kun ne joskus sattuivat kohdistumaan nuorten ylioppilaiden ja maisterien tieteellisiin pyrkimyksiin. Moni oli jo ehtinyt, varsin pitkälle tiedemiehen uralla. Sain kuulla kuvauksia suunnitelluista tai jo puolivalmiista väitöskirjoista, ahkerista arkistotutkimuksista, luonnontieteellisistä kokoelmista, kemiallisista kokeista. Kuulin kaksikymmenyksivuotiaan maisteri Norrménin kertovan Lontoossa suorittamistaan itsenäisistä tutkimuksista väitöskirjaansa varten. Kuulin maisteri J.W. Snellmanin suuren isoisänsä aitona jälkeläisenä käyttelevän filosofisia termejä ja puhuvan muodollista logiikkaa koskevasta tieteellisestä tutkielmasta, joka hänellä oli tekeillä, ja lomassa ilahduttavan roomalaismieltäni lausumalla pitkiä pätkiä Horatiuksen oodeista. Syvimmin liikutti minua, kun maisteri Kalervo Kari jätti huolellisesti hoidettavakseni, kunnes hän mahdollisesti palaisi, muutamia zoologisia preparaatteja sisältäviä tölkkejä, jotka hän oli tuonut mukanaan Ruotsiin ja joihin hän ilmeisesti oli suuresti kiintynyt. Hän kaatui sitten vapaussodassa. Jälleen nousi mieleeni kysymys, menettelenkö oikein, kun en neuvo näitä lahjakkaita nuoria miehiä palaamaan rauhallisiin tieteellisiin toimiinsa? Ei, sellainen neuvo olisi ollut heidän loukkaamistaan. He tiesivät kyllä itse, mitä tekevät.

On jo monta kertaa kuvattu, kuinka Saksaan-lähtijäin passien kirjoittamisen Saksan lähetystössä välitti toht. Alma Söderhjelm, joka oli ottanut niskoilleen jokseenkin ikävän tehtävän juosta joka päivä majuri von Aweydenin luona sitä varten, kuinka nuorukaiset ennen lähtöänsä saivat ohjeita, mitä heidän oli tehtävä ja tekemättä jätettävä, kuinka heidän kirjeenvaihtonsa Suomessa olevien omaisten kanssa järjestettiin ruotsalaisten hyväntahtoisella avulla, jotka olivat antaneet osoitteensa käytettäväksemme j.n.e.[6] Mutta sangen vähän on kirjoitettu niistä perheselkkauksista, jotka johtuivat siitä, että moni nuorukainen oli lähtenyt kotoansa ilman omaistensa tietoa tai vastoin vanhempiensa tahtoa. Saattoi sattua, että joku suuttunut ja huolestunut isä itse saapui Tukholmaan saamaan selkoa, minne hänen karannut poikansa oli joutunut.

Erikoisessa asemassa olivat ne suomalaiset nuorukaiset, jotka oleskelivat Ruotsissa tai Tanskassa ja hartaasti halusivat »päästä mukaan», mutta eivät uskaltaneet tai voineet ilman omaistensa suostumusta. Mainitsen tyypillisen tapauksen. Eräs nuori paroni, joka opiskeli Lundissa, oli saanut palavan halun matkustaa Lockstedtin-leirille, missä useita hänen tovereitaan oli. Hän oli jo lähettänyt minulle valokuvansa ja tarpeelliset henkilötiedot passia varten, kun sai isältään jyrkän kiellon. Hän ilmoitti siitä minulle kirjeessä, joka liikuttavan vilpittömyytensä vuoksi on tyypillinen esimerkki »nuorten» ja »vanhojen» välisistä ristiriidoista näinä murrosaikoina.

»Herra Tohtori!», niin kirjoitti 19-vuotias nuori mies. »Kaikista ponnistuksistani huolimatta ei minun ole onnistunut päästä sovintoon ankaran herra isäni kanssa. Senvuoksi täytyy minun lykätä rakkaimpien aikomusteni toteuttaminen. Sillä kun en ole täysi-ikäinen, voisi välien rikkomisesta isäni kanssa olla mitä ikävimmät seuraukset.»

Päättävämmin menetteli eräs toinen nuori mies, joka oli oleskellut ulkomailla ja nyt oli kotimatkalla, mutta tapasi Tukholmassa Lockstedtiin menossa olevia tovereita ja enempää empimättä lähti mukaan. Jotakin tunnonvaivoja lienee hän kuitenkin tuntenut päättäen seuraavasta myöhemmin kesällä kirjoitetusta kirjeestä:

»Rakas äiti. Olen juuri saanut tiedon, että sinä aiot matkustaa Tukholmaan saadaksesi jollakin tavoin selkoa sinun silmissäsi ehkä mielettömästä ja seikkailunhaluisesta pojastasi, joka vanhempiensa mieltä kuulematta on tehnyt sangen tärkeän ja kenties koko elämäksi ratkaisevan päätöksen. Arpa on heitetty, kuten sanotaan — sitä ei enää voi auttaa. Ainoa, mikä mieltäni pahoittaa, on, että en millään tavalla, kun ———sta tulin Tukholmaan ja päätin olla palaamatta kotiin, voinut ilmoittaa sitä ja kuulla rakkaiden vanhempaini ajatusta asiasta. Minä tiedän — tai ainakin luulen tietäväni — että te, rakkaat vanhemmat, olette niin isänmaallismielisiä, että hyväksytte menettelyni. Se, mitä olen tehnyt, ei ole äkkiaskel, vaan minä harkitsin tarkoin asian eri puolet, kun olin Tukholmassa.

Täällä, missä nyt olen, on minun oikein hyvä olla: hyvää ruokaa, hyvät toverit ja hyvä kohtelu. — — — Muuten voit, rakas äiti, olla paljoa tyynempi, kun olen täällä kuin jos olisin kotona, sillä siellähän voi minä hetkenä tahansa tulla kutsutuksi venäläiseen sotapalvelukseen. Niinpä pyydän sinua olemaan rauhallinen ja luottavasti odottamaan ajan kulumista.»

Muutkin omaiset kuin isät ja äidit saattoivat kärsiä epätietoisuuden tuskia. Säilyttämieni paperien joukossa tältä ajalta on m.m. seuraava yhtä lyhyt kuin paljon ilmaiseva muistiinpano:

»Olaf Homén haluaa tietää, onko myöskin hänen veljensä Birger aurinkoisessa etelässä.»

Minkälaista sitten nuorukaistemme oli olla »aurinkoisessa etelässä»? Siitä he ovat itse kertoneet niissä kuvauksissa, joita monet heistä ovat julkaisseet kokemuksistaan tänä aikana. Helppoa ei heidän olonsa missään tapauksessa ollut ja yhä vaikeammaksi kävi se sittemmin. Mutta mieliala oli ylimalkaan mainio, ja kaikki vaikeudet kestettiin tyynesti. Varsinkin alussa, kun valmistavia kursseja pidettiin Berliinissä. Niinpä esim. Walter Horn kirjoitti Berliinistä 16 p:nä helmikuuta (saksaksi):

»Olen saapunut onnellisesti Berliiniin ja olen olooni sangen tyytyväinen. Heti ensimmäisenä iltana söin illallista toverieni ja erään liikkeenjohtajamme kanssa, ja sanottakoon heti, että hän oli kerrassaan erinomainen mies ('ein ausserordentlich famoser Mensch'). Sunnuntaina lepäsin, ja maanantaina klo 10 alkoi ensimmäinen työpäivä. Asia on näet niin, että liiketoiminta pannaan hiukan alkuun jo nyt, kunnes koko henkilökunta on täällä maaliskuun 1 p:nä.

Nyt tein tuttavuutta uuden esimiehen kanssa, joka on jos mahdollista vieläkin veikeämpi; saa sen varman vaikutelman, että tämä liike on tukeva ja mitä parhaissa käsissä. Mutta, veli veikkonen, tilaa on vielä monelle nuorelle miehelle, joka tahtoo ansaita toimeentulonsa. Mutta heidän on tultava tänne pian, se on pääasia, sillä liike pannaan täyteen käyntiin 1 p:nä maaliskuuta. — — Lopuksi tahdon sanoa sinulle, että ystävämme Fritzin (Wetterhoffin) ansioita ei voi arvioida kyllin korkealle. — —

P.S. 40-prosenttinen perunaleipä on niin hyvänmakuista kuin Kuchen»

Tunnettua on, että Lockstedtin-kurssit alkoivat jo helmikuun viimeisellä viikolla ja että ne jatkuivat osanottajien lukumäärän vähitellen lisääntyessä uusien tulokkaiden saavuttua Suomesta. Mutta jo ensi hetkestä pani Wetterhoff kaikki voimansa ja vaikutusvaltansa liikkeelle estääkseen pienen Lockstedtin-joukon hajallelaskemisen alkeiskurssin päätyttyä. Tämän kurssinhan piti olla vain laajemmalle tähtäävien suunnitelmien alkuna. Kansankapina Suomessa saksalaisten maihinnousun yhteydessä oli se päämäärä, joka Wetterhoffin mielessä kangasti. Lockstedtin-kurssia oli siis kaikin mokomin pidennettävä ja laajennettava hankkimalla yhä uusia osanottajia.

Niitä kirjeitä, jotka hän minulle tästä asiasta kirjoitti, ei minulla valitettavasti ole käsillä. Eräs ilmeisesti hänen inspiroimansa »Paul Bartelsin» (= Bertel Pauligin) maaliskuun 11 p:nä kirjoittama kirje kuvaa kuitenkin tämän ajankohdan tilannetta. Paulig, joka helmikuun aikana oli avustanut minua Tukholmassa rekryyttien vastaanottamisessa, oli näet kuun lopulla kutsuttu Berliiniin työskentelemään Wetterhoffin toimistossa. Kirje on kirjoitettu saksaksi persoonattomaan kauppatyyliin. Otan siitä seuraavan kohdan:

»Raaka-ainelähetyksiä saapuu tänne joka päivä, viime päivinä kuitenkin vain hyvin niukasti. Täällä voitaisiin hyvin käyttää vielä noin sata laatikkoa (= rekryyttiä). Toivon senvuoksi, että teette voitavanne tarvittavan määrän hankkimiseksi. Lähetyksiä voidaan jatkaa, kunnes täältä ilmoitetaan toisin. Tietenkin on tehtaalle eduksi, jos osa aineksia vielä saapuu myöhemmin, kun näet sitä aikaa, jonka kuluessa koneet ovat valmistettavat, siten voidaan pidentää. — — — Muuten tehdas toimii erinomaisesti ja minä olen vakuutettu siitä, että koneet tulevat olemaan hyvin käyttökelpoisia. Nyt täytyy myöskin vakavasti ajatella, mitä tarvitaan koneiden pystyynpanoon vastaanottopaikalla», j.n.e.

Me toiset sekä Tukholmassa että Suomessa olimme samaa mieltä kuin Wetterhoff, että yritys ei saa pysähtyä alkuunsa. »Pääasia on», kirjoitti Johannes Öhquist maaliskuun 13 p:nä Kööpenhaminasta, missä hän tähän aikaan oleskeli, »että, kun kerran olemme lausuneet A:n, meidän on lausuttava kaikki aakkoset alusta loppuun.» Eroa oli vain siinä, että yrityksen osanottajat katsoivat asiaa sitä epäilevämmin, mitä lähempänä Suomen horisonttia he olivat. Sotilaallinen asema maaliskuulla ei antanut aihetta erikoisen, valoisiin toiveisiin — venäläiset olivat juuri siihen aikaan valloittaneet Przemyslin linnan Galitsiassa. Kun lisäksi tuli, että yleisön keskuuteen Suomessa oli alkanut tihkua tietoja Saksan-retkestä, katsoi ylioppilaskomitea parhaaksi keskeyttää rekryyttien hankinnan joksikin aikaa.

Tukholmassa olin minä puolestani hiukan tukalassa asemassa. Lockstedtin-kurssien pidentäminen oli minustakin aivan välttämätöntä poliittiselta kannalta, mutta minulle on annettava anteeksi, että Tukholman-edustajana melkein vielä enemmän ajattelin, miten vaikeaan asemaan joutuisin, jos kurssit nyt lopetettaisiin ja osanottajat toinen toisensa jälkeen saapuisivat Ruotsiin, kuten alkuperäisessä ohjelmassa edellytettiin. Minun täytyi senvuoksi hartaasti toivoa, että uusia osanottajia saapuisi, kuten Berliinissä haluttiin, jotta kurssien pidentäminen tulisi mahdolliseksi. Mutta oliko oikein lakkaamatta lisätä niiden lukua, jotka joutuisivat kärsimään, jos ponnistukset asian edistämiseksi raukeaisivat tyhjiin?

Joka tapauksessa oli minulla perusteltua syytä toivoa, että saksalaiset eivät äkkiä heittäisi yritystä kesken, koskapa he siten mahdollisesti menettäisivät sen hyödyn, mikä heillä jo oli ollut yhteydestä meidän kanssamme. Jo ne tarkat tiedot venäläisten voimista ja sotavarusteluista Suomessa, jotka Saksan sodanjohto sai meidän järjestömme kautta, olivat sille arvokkaita. Poliittiselta kannalta oli saksalaisten meille antamalla avustuksella merkitystä heidän pyrkimyksissään saavuttaa sympatiaa Ruotsissa. Tässäkin suhteessa yhtyivät Saksan ja Suomen edut.

Helmikuussa olin saanut kirjeen lähetystösihteeri Weberiltä, joka pyysi siinä meidän myötävaikutustamme »puolueettoman» toimiston perustamiseen Tukholmaan. Sen päätehtävänä tulisi kaikesta päättäen olemaan mielialan muokkaaminen Ruotsissa Saksalle suotuisaan suuntaan. Neuvoteltuani Jonas Castrénin kanssa päätin kuitenkin olla asiaan puuttumatta. Vastasin Weberille, että pidän semmoisen toimiston perustamista hyvin hyödyllisenä ja että me mielellämme tukisimme sen työtä, jos meillä vain on riittävästi voimia käytettävissämme. Mutta kun Suomea suoranaisesti koskevat asiat kokonaan vievät aikamme, emme valitettavasti voi ottaa osaa toimiston työhön.

Päävaikuttimenamme oli kuitenkin, että meistä ei ollut mieluisaa eikä arkaluontoisen asemamme vuoksi viisasta ruveta Ruotsissa saksalaisen propagandan suoranaisiksi kätyreiksi. Meidän ei myöskään tarvinnut pelätä, että kieltäytymisemme pantaisiin pahaksi, sillä olihan kyseenalaista, eikö Saksalla ollutkin enemmän hyötyä siitä välillisestä propagandasta, jonka suomalaisen vapausliikkeen pelkkä olemassaolo sisälsi, sen osanottajat kun julkitoivat luottamuksellisen liittymisensä Saksaan esiintymättä silti sen asiamiehinä.

Yhteyteni kotimaan kanssa oli nyt entistä parempi ja varmempi, kun olin saanut aikaan luotettavan ja hyvintoimivan postinkulun Torniossa olevan rouva Hulda Reuterin avulla, joka rohkeasti ja hairahtumattoman huolellisesti toimitti lähetykset rajan yli. Helsingissä ja Tukholmassa ymmärsimme toisiamme mainiosti. Vaikeampi oli yhteistyö Berliinin kanssa, niin paljon mukavampi kuin yhteys sinne olikin teknillisesti. Kirjeissä olin tosin saanut yhtä ja toista selvitetyksi, mutta tila oli nyt kuitenkin taas samanlainen kuin se oli ollut tammikuun alussa: Wetterhoff ja minä emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Henkilökohtainen tapaaminen kävi minulle yhä välttämättömämmäksi.

Samaa tarvetta saada selkoa asiain tilasta tunnettiin myös Helsingissä. Maaliskuun alussa saapui Tukholmaan ystäväni ja työtoverini vanhan aktivismin ajoilta maisteri Almar Fabritius ja paria viikkoa myöhemmin maisteri Kai Donner ylioppilastoimikunnan edustajana. Fabritius tuli vanhempain aktivistishenkisten kansalaisten muodostumassa olevan ryhmän lähettämänä, jonka tarkoituksena oli tukea ylioppilaiden toimintaa ja tarvittaessa käydä kauttaaltaan yhteiseen poliittiseen toimintaan heidän kanssaan. Itse oli Fabritius jo varhain syksyllä 1914 eräiden entisten aktivistien, lähinnä toht. V.O. Sivénin ja toht. Arvid Mörnen, piirissä esittänyt sen ajatuksen, että olisi koetettava toimittaa muutamia tuhansia nuoria miehiä Saksaan saamaan harjoitusta aseiden käytössä. Tämä miehistö ottaisi sitten osaa saksalaisten toimeenpanemaan Ahvenanmaan valtaukseen, jonka saattoi olettaa tapahtuvan, jollei ennen, niin ainakin seuraavana kesänä. Se olisi näin ollen osaltaan valloittamassa tukikohtaa, siltavarustusta Suomen valtaamiseksi. Sodan alussa otaksutuinkin Suomessa yleisesti, että saksalaisten olisi ennemmin tai myöhemmin pakko miehittää Itämeren alueen avainkohta, Ahvenanmaa.

Eräässä tilaisuudessa, tarkalleen sanoen sinä marraskuun päivänä, jolloin venäläistyttämisohjelma julkaistiin, oli Fabritius pyrkinyt kosketuksiin myöskin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilasnuorison kanssa ja pohtinut asiaa eräiden uskottujensa seurassa, m.m. osakunnan kuraattorin toht. Mörnen, Runar Appelbergin, Werner Hougbergin y.m., mikä tilaisuus mainitaan Appelbergin päiväkirjamuistiinpanoissa. Oliko ylioppilaiden toimintaan jo silloin ryhdytty, siitä Fabritiuksella ei ollut tietoa, myöskään ei hänen ensi yrityksensä syksyllä ollut johtanut yhteistoimintaan nuorten kanssa. Vasta uudenvuoden tienoissa hän oli Sivéniltä ja Mörneltä saanut kuulla, että ylioppilaat olivat ruvenneet liikehtimään ja että ensimmäiset »pfadfinderit» olivat valmiina lähtemään Saksaan.

Juuri tällöin, helmikuun keskipaikkeilla, olivat Sivén ja Fabritius yksissä neuvoin muutamien hengenheimolaistensa kanssa päättäneet muodostaa uusaktivistisen kansalaisryhmän käyttääkseen ajan tarjoamia tilaisuuksia ylioppilaiden valitsemaan suuntaan käyvään poliittiseen toimintaan. Toht. Sivénin vastaanottohuoneessa Kauppatorin varrella oli pidetty kokous, jossa oli läsnä viitisentoista henkilöä, kaikki porvarilliset puolueet edustettuina, m.m. Heikki Renvall, Adolf Törngren, Theodor Homén, Anders Viksten, Otto Åkesson, P. J. Hynninen, joka lisäksi kuului ylioppilaiden toimikuntaan, sekä vielä Sivén ja Fabritius. Kokouksessa, kertoi Fabritius, ei vallinnut juuri mikään optimismi, mitä tulee mahdollisuuksiin saavuttaa tuloksia yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Ei uskottu tällä maalla olevan mitään harrastusta Suomea kohtaan. Se, että saksalaiset olivat luvanneet järjestää parille sadalle ylioppilaalle tilaisuuden oppia aseiden käyttöä, arveli Törngren, tarkoitti tuskin muuta kuin »sabotöörien» kouluuttamista, jotta nämä sitten saattaisivat hävittää Venäjän sotavarastoja, siltoja, teitä y.m. Suomessa. Läsnäolevien mieliala oli kuitenkin jyrkästi saksalaisystävällinen, ja se mielipide oli vallalla, että on ryhdyttävä toimintaan, jos vaan Saksan taholta saadaan tarvittavat lupaukset. Sen vuoksi oli pysyttävä odottavalla kannalla. Tuloksena kokouksesta oli kolmimiehisen toimintavaliokunnan asettaminen; siihen kuuluivat Sivén, Renvall ja Hynninen. Valiokunnan ensimmäisenä toimenpiteenä oli Fabritiuksen lähettäminen tiedusteluretkelle. Lähinnä hänen oli matkustettava Tukholmaan saadakseen kuulla Saksan sikäläisiltä edustajilta, mitä Saksa aikoi tehdä Suomen hyväksi. Ennen kaikkea tuli Fabritiuksen ottaa selko siitä, olivatko suunnitellut Lockstedtin-kurssit todella aiotut vain kuukauden kestäviksi, sekä samalla asettua yhteyteen minun kanssani ja saattaa tietooni, ettei Wetterhoff soveltunut Suomen asiamieheksi.

Fabritiuksen ilmoitus oli minulle suuri lohdutus huolteni keskellä. Suomessa oli siis kuitenkin enemmän kaikupohjaa yrityksellemme kuin olin uskaltanut toivoa. Auttaakseni häntä hänen tehtävänsä suorittamisessa minä saatoin hänet Saksan meriattasean von Fischer Lossainenin tuttavuuteen. Tuloksen keskustelustaan tämän kanssa, missä tilaisuudessa minä en ollut läsnä, Fabritius merkitsi melkein täysin negatiiviseksi. Hän esitti asiansa sekä suullisesti että kirjallisesti lyhyessä, yksissä neuvoin minun kanssani laaditussa »Berichtissä», jossa ilmoitettiin, että sitä politiikkaa, jonka Suomen ylioppilasnuoriso oli omaksunut, kannattivat myös lukuisat vanhemmat kansalaiset, jotka kuitenkin, ennenkuin ryhtyvät mihinkään, haluavat tietää, suostuuko Saksa hyväksymään uuden liittolaisen ja mitä Saksa on halukas tekemään sen hyväksi, von Fischerin vastauksen motoksi, sanoi Fabritius, voidaan panna hänen ensi sanansa: »Mitä harrastusta meillä saksalaisilla voi olla Suomea kohtaan?» Fabritius esitti vastakysymykseksi, miten Saksa, jolla luonnollisesti tulisi olla kutakuinkin täydellinen herruus Itämeren vesillä, ennenkuin se voi vakavasti pyrkiä osalliseksi maailmanherruudesta merillä, saattaa olla välinpitämätön Suomesta ja sen vahvoista merilinnoitusasemista, sen saaristosta. Tähän ei von Fischer voinut vastata mitään. Keskustelu oli johtanut siihen, että hän kehoitti Fabritiusta matkustamaan Berliiniin päätösvaltaisemman viranomaisen vastauksen hankkimiseksi. Joka tapauksessa von Fischer lupasi viipymättä toimittaa Fabritiuksen jättämän selonteon esimiehistölleen.

Näin niukoin tuloksin ei Fabritius halunnut matkustaa kotimaahan niiden luo, joiden asiaa hän oli ajamassa. Hän katsoi tarvitsevansa selvempiä ja positiivisempia lupauksia voidakseen innostaa maanmiehiään saksalaissuuntaiseen aktiiviseen politiikkaan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seurata von Fischerin kehoitusta ja matkustaa Berliiniin. Kun minunkin aikomuksenani oli lähteä sinne neuvotellakseni Wetterhoffin kanssa sekä sittemmin käydäkseni Lockstedtissa katsomassa nuorten miestemme harjoittelua, päätimme matkustaa yhdessä. Matkamme lykkäytyi kuitenkin noin parilla viikolla, kun Wetterhoff ilmoitti meille, että hän odotti parhaillaan mitä tärkeintä ratkaisua ja ettei Suomen lähettien juuri kannattanut tulla Berliiniin ennenkuin tämä ratkaisu oli tapahtunut. Maaliskuun loppupuolella me vihdoinkin lähdimme matkalle. Meitä seurasi myös Bertel Paulig, joka oli vähää ennen saapunut Tukholmaan Wetterhoffin kuriirina. Tukholman-toimiston hoidon jätin ylioppilas Henrik Zilliacuksen hoiviin.

Matkalla sattui välikohtaus, joka osoitti, kuinka helposti yrityksemme saattoi tulla ilmi ja venäläisille kavalletuksi. Istuessani juomassa aamukahvia Malmön rautatieravintolassa astui sisään iloinen ja äänekäs seura, johon kuului yksi herra ja kaksi hienoa naista. Herra oli — Kaarlo Luoto. Kohtaus oli minulle peräti epämieluinen. Tukholmassa olin saanut tietää, että tuo kuuluisa ent. sosialisti-agitaattori yhtenään matkusteli Saksan ja Suomen väliä Saksan amiraaliesikunnan salaisena asiamiehenä ja vakoilijana, mutta väitettiin, että hän myöskin palveli venäläisiä sotilasviranomaisia samassa ominaisuudessa. Muutamia päiviä aikaisemmin olin käynyt Luodon luona tämän hotellissa Tukholmassa koettaakseni, jos mahdollista, saada selkoa hänen toiminnastaan. Hän tunsi minut heti ja tuli luokseni muhevasti naureskellen.

»Hei, kas tohtori Gummerus! Minne te olette matkalla?» sanoi hän.

Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. Luoto ei missään nimessä saanut tietää, että olin menossa Berliiniin. Vastasin senvuoksi umpimähkään: »Kööpenhaminaan», ja poistuin heti ravintolasta. Etsin käsiini Pauligin ja annoin hänelle ohjeeni. Hänen pitäisi Sassnitzista soittaa Wetterhoffille ja pyytää häntä ilmoittamaan Saksan viranomaisille Luotoa koskevat epäilymme. Onneksi ei Luoto tuntenut Pauligia ulkomuodolta. Itse jäisin tänne ja jatkaisin matkaa vasta seuraavana päivänä.

Minä käväisin tosiaan Fabritiuksen kanssa Kööpenhaminassa, niinkuin olin Luodolle ilmoittanut… Siellä tapasimme maisteri Donnerin ja hänen rouvansa, joiden seurassa päivä kului hauskasti. Donner matkusti sitten Lundiin, kun taas me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme Berliiniin. Kun olimme sinne saapuneet, sain kuulla, että Pauligin oli onnistunut Sassnitzista päästä puhelinyhteyteen Wetterhoffin kanssa ja että Luoto Berliiniin saapuessaan oli vangittu. Suureksi harmikseen sai Luoto nyt istua lukkojen takana koko sota-ajan. Jos hän olisi päässyt palaamaan Saksasta Suomeen, ei hän varmaankaan olisi salannut venäläisiltä, mitä kenties oli saanut tietää meidän toiminnastamme. Mutta Wetterhoffille hän sai tilaisuuden sittemmin kostaa.[7]

Kun sitten kävin Wetterhoffin luona hänen uudessa hienossa toimistossaan Landgrafenstrassen 20:ssä, havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että siitä tosiaan oli kehittynyt viranomaisten tunnustama puolivirallinen Suomen lähetystö. Siellä työskenneltiin kuumeisen innokkaasti. Korkeita herroja, sotilas- ja siviilihenkilöitä, tuli ja meni. Ja mikä muutos Wetterhoffissa itsessään oli tapahtunut niiden kahden kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin! Hänestäkin oli tullut asultaan ja olemukseltaan korkea herra, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta jo huolitellulla puvullaan ja tyynellä ja varmalla esiintymisellään — miehestä, joka vielä puoli vuotta sitten oli ollut vain vaatimaton saksalainen sotamies ja joka, luotuaan yltään univormun, oli suuressa köyhyydessään joutunut esiintymään lainavaatteissa. En voinut olla naureskelematta partaani, kun ajattelin tätä silmiinpistävää muutosta.

Kun me, Fabritius ja minä, sitten luimme niitä selontekoja, joita Wetterhoff oli laatinut Suomen oloista ja omista laajakantoisista suunnitelmistaan, täytyi meidän tosin hiukan pudistella päätämme. Niistä saattoi todellakin huomauttaa, että ne eivät täysin vastanneet tosioloja… Kun sävyisästi kiinnitin hänen huomiotansa siihen, oli hänen vastauksenaan tuollainen diplomaattinen olanliike, joka sopi hänelle niin verrattomasti: Mein Gott! mitäs vahinkoa pienestä viattomasta koristelusta on? Mene tiedä, ehkei hän siinä ollut niinkään väärässä. Se vain on varmaa, että kukaan meistä muista ei olisi pystynyt tekemään samoin.

Mutta — kaikki nämähän olivat sivuseikkoja sen suuren kysymyksen rinnalla, josta olimme tulleet hänen kanssaan neuvottelemaan. Jo samana iltana, jolloin me olimme saapuneet, oli meillä kokous, joka kesti myöhään yöhön saakka. Ensin Wetterhoff teki selkoa toiminnastaan aina liikkeen alkuvaiheista saakka. Hänen laatimansa kirjalliset selonteot, jotka hän oli jättänyt Saksan viranomaisille ja jotka hän nyt antoi meidän luettavaksemme, tekivät, kuten jo olen huomauttanut, hiukan omituisen vaikutuksen. Tulokseksi »tarkastuksesta», kuten Fabritius meidän kesken nimitti käyntiämme, jäi kuitenkin se tosiasia, että hämmästyttävän paljon jo oli aikaansaatu lyhyessä ajassa. Siitä oli todistuksena jo muhkea toimisto semmoisenaan. Sitäpaitsi oli se vaikutusvaltaisten suhteitten sarja, jonka Wetterhoff oli onnistunut solmimaan, todellakin valtava, ja ettei tässä ollut kysymys mistään silmänlumeesta, siitä me saimme vakuutuksen toht. Sundwallilta, prof. Hahlilta ja vihdoin Lockstedtin-kurssien johtajalta majuri Bayerilta, joka tähän aikaan kohteli Wetterhoffia koko lailla kunnioittavasti. Wetterhoffin todellinen valtti oli kuitenkin se Lockstedtin-kursseja koskeva tieto, jonka hän oli saanut suuresta päämajasta ja jossa annettiin toiveita niiden pidentämisestä ja laajentamisesta. Asian takeeksi oli nähtävänä alkuperäissähkösanoma, jota Sundwall ei kuitenkaan kirjassaan ollenkaan mainitse ja jota ei myöskään ole tavattu ensimmäisen Berliinin-toimiston paperien joukossa.

Kun »tarkastus» oli suoritettu, antoi Fabritius Wetterhoffin tietää, että se muodostumassa oleva vanhempien maanmiesten ryhmä, jonka lähettämä hän oli, ei juuri ollut halukas hyväksymään häntä, Wetterhoffia, asiamiehekseen. Kaiken sen nojalla, mitä Fabritius nyt oli saattanut todeta, hän ilmoitti olevansa valmis kotimaan aktivisteille asian edun vuoksi vakuuttamaan, että Wetterhoff oli sopiva edustamaan meidän liikettämme, lupaus, joka myös lojaalisti täytettiin, joskin, kuten tunnettua, niukoin tuloksin. Omasta puolestani olin iloinen siitä, että Fabritiuskin nyt oli tullut vakuutetuksi Wetterhoffin pätevyydestä sille paikalle, jota hän nyt hoiti suureksi osaksi minun suositukseni nojalla.

Wetterhoff oli saanut kuulla meiltä, että maisteri Kai Donner oli tullut ylioppilaskomitean lähettinä ja paraikaa oleskeli Lundissa odottaen Berliinistä saapuvia tietoja. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin oli sähkösanomain vaihdolla saanut aikaan sen, että Donner matkusti Berliiniin, niin vaarallista kuin sellainen matka olikin miehelle, joka aikoi palata kotimaahan. Donner saapui ja uusia neuvotteluja pidettiin asian pohtimiseksi. Mitä näihin neuvotteluihin ja keskusteluihin tulee, tyydyn viittaamaan Kai Donnerin painettuun selontekoon.[8] Ei Fabritius enkä minä uskaltaneet ottaa mukaamme muistiinpanoja siitä, mutta Donnerilla oli verraton keino muistiinpanojen tekoon — samojedinkieli, vieläpä sellainen samojedin murre, josta kellään muulla tämän tundrojen kansan tuntijalla ei ollut tietoa. Mainittakoon tässä vain, että me laadimme selonteon ylioppilasjärjestön toivomuksista ja että Wetterhoff jätti sen sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti von Moltkelle ja että siinä tehtiin eri ehdotuksia Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sen jälkeen matkusti Donner Tukholmaan, mutta Fabritiuksen ja minun, jotka jäimme Berliiniin, oli vielä sovittava Wetterhoffin kanssa siitä, mistä olimme eri mieltä: Saksalta vaadittavien poliittisten takeiden välttämättömyyttä koskevasta kysymyksestä. Tehtiin vihdoin kompromissi. Wetterhoffin oli suullisesti esitettävä meidän näkökantamme siinä Suomen asiain valiokunnassa, jota oli suunniteltu jo joulukuussa ja joka nyt oli muodostettu, puheenjohtajana erikoinen suosijamme, yleisesikunnan eversti von Zimmermann, ja jäseninä sotaministeriön, amiraaliesikunnan ja ulkoministeriön edustajia. Tuloksena oli suullisesti esitetty vastaus, joka sisälsi, että Saksalla »on tosiasiallista harrastusta Suomeen ja sen pyrkimyksiin», ja sitäpaitsi lausunto, että »Saksan sotatoiminta Suomen taholla, jolloin myöskin tämän maan edut voitaisiin tyydyttää, on mahdollisuuksien piirissä». Enempää ei tänä ajankohtana voitu saavuttaa, mutta jotakinhan sekin oli.

Mutta asemaa kuvaavaa on, että Fabritius ja minä emme katsoneet ilman muuta saattavamme luottaa Wetterhoffin ilmoitusten todenperäisyyteen. Wetterhoffin tietämättä minä kävin eversti von Zimmermannin ja sitäpaitsi ulkoministeriön alivaltiosihteerin Zimmermannin luona. Helpotukseksemme havaitsimme, ettei meillä ollut pelkoomme syytä. Mitä Wetterhoff oli sanonut, piti pääasiassa paikkansa. Meidän hyvä suhteemme häneen ei kärsinyt siitä, että olimme ryhtyneet kontrolloimaan hänen tiedonantojaan. Hänellä oli se miellyttävä ominaisuus, että hän ei pahastunut, vaikka häntä arvosteltiin hyvinkin ankarasti. Voin sanoa hänestä samaa mitä sanoin Jonas Castrénista: oli mahdotonta ajan pitkään olla häneen suuttunut.

Tietenkin neuvottelimme hänen kanssaan myöskin moninaisista yksityiskohdista, m.m. tiedoitustoiminnan järjestämisestä.. Sitävarten täydensimme aikaisemmin laatimaamme ja kirjeenvaihdossamme käyttämäämme merkkinimien luetteloa. Wetterhoff oli Weissmann, Sundwall — Stegemann, Fabritius — Smedberg tai Fager, Donner — Sam, minä — Hellberg j.n.e. Keisari Wilhelm oli Hochberg, Hindenburg — Ostermann, majuri Bayer (Lockstedtin-kurssien johtaja) — Behrens. Saksan ulkoministeriö oli toht. Stramer, sotaministeriö — hra Landmann, meriministeriö — hra Seemann. Suomen kagaalille annettiin nimeksi täti Amanda, vanhojen aktivistien komitealle — setä Klaus, ylioppilaiden järjestölle — Behrensin pojat, suomalaisten upseerien järjestölle — urheiluliitto, eduskunnalle — ompeluseura j.n.e. Kaikki tämähän oli jokseenkin alkeellista ja antoi kirjeenvaihdollemme vain hyvin kyseenalaisen varmuuden, mutta mitäpä tehdä, kun ei ollut mahdollista käyttää chifferiä?

Vihdoin olin sitten valmis matkustamaan kaipuuni päämaaliin — Lockstedtin-leirille. Minun ei ole tässä tarvis kuvata tätä paikkaa, joka on tullut niin kuuluisaksi vapaustaistelumme historiassa. Leiristä sekä maanmiestemme kouluutuksesta ja elämästä siellä ovat monet heistä laatineet kuvaavia kertomuksia. Lyhyesti sanoen: Lockstedtin-leiri oli paikka, johon tultiin sivilistinä ja josta määräajan kuluttua lähdettiin ruumiilta ja sielulta muovattuna preussilaisen sotilashengen tunnettuun tyyliin. Ylen utelias olin näkemään kuinka meikäläiset pojat tulivat toimeen tässä suomalaisille käsitteille ventovieraassa ja lukemattomin pilakuvin ivatussa ympäristössä. Kuten tunnettua eivät Saksan sotilasviranomaiset olleet katsoneet sopivaksi puettaa suomalaisia tavalliseen saksalaiseen univormuun, vaan olivat antaneet heille partiolaisten nuorukaisasun. Todennäköisesti oli sen ehdotuksen tehnyt majuri Maximilian Bayer, joka oli Saksan »pfadfinderien» ylin päällikkö ja nyt komennettu johtamaan näitä omituisia opetuskursseja. Puettamalla meikäläiset partiolaisiksi tahdottiin myöskin osoittaa, että heitä ei katsottaisi Saksan armeijaan kuuluviksi. Oli arvatenkin edellytetty, että kurssien osanottajat olisivat nuorukaisia tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Varmaan hiukan hämmästyttiin, kun havaittiin, että Suomesta saapujat eivät suinkaan kaikki olleet nuorukaisia, vaan että heidän joukossaan oli useita kypsyneitä miehiä. Kenties silloin kaduttiin, mutta silloin olikin jo myöhäistä. Käsky oli käsky, ja niin sai tuo outo pukupeli jatkua.

Olivatko nuo arvostaan hyvinkin tietoiset maisterit, insinöörit, lääkärit, liikemiehet ja tulevat tuomarit itse täysin selvillä siitä, kuinka vastustamattoman koomillisen vaikutuksen he tekivät kuljeskelussaan 15-vuotiasten poikasten sievistelevässä partiolaispuvussa? Heidän omista kertomuksistaan näkyy, että univormu ei heitä oikein miellyttänyt. Mutta hymy häipyi huuliltani, kun katselin heidän ryhtiään ja kasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta, jotakin, jota heissä ei ollut ennen. Oliko tuo sotilaallinen, asestettu mies, ajattelin ihmeissäni, sama oppinut maisteri, jonka kanssa Tukholmassa olin keskustellut filosofisista ongelmista ja Horatiuksen lyriikasta? Oliko tuo toinen uhkea sotilas sama yhtä oppinut maisteri, joka oli jättänyt haltuuni hienonhienot zoologiset preparaattinsa? Ja tuo kolmas mies, oliko hän todellakin sama hemmoiteltu herraspoika, jonka kelpoisuutta sotapalvelukseen olin vakavasti epäillyt?

Seuraavana aamuna, kun saatoin tovereitani harjoituskentälle, sain vastauksen kysymykseeni. Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten reippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten marssia minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se, mitä heiltä vaadittiin, ei ollut puolikasvuisten partiolaisten leikkiä, vaan täysien miesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen. Täällä vaadittiin niiltä, jotka tahtoivat olla mukana, ruumiin ja hengen kaikkien voimien äärimmäistä ponnistusta. Itse he puhuivat aivan vaatimattomasti suorituksistaan ja olivat nyrpeissään siitä, että olivat vain »pfadfindereitä» eivätkä oikeita sotilaita. Mutta minun maallikkosilmissäni tässä yhtäkaikki valmistettiin Suomen vapaussotaa.

Kursseille komennetut saksalaiset upseerit olivat todellisuudessa, heti havainneet, että olisi ollut mieletöntä noudattaa alkuperäistä ohjelmaa, jonka mukaan olisi pitänyt vain pysytellä saksalaisten pfadfinderjärjestöjen kouluutusohjeiden puitteissa. Sen sijaan oli alusta alkaen päätetty antaa rekryyteille todellinen sotilaskouluutus kaikkine siihen kuuluvine harjoituksineen. Eikä siinä myöskään surkeiltu heidän voimiansa. Useimmat rekryytit olivat olleet palveluksessa vain pari kolme viikkoa, mutta jo alkoivat lihakset kovettua ja mieli terästyä. »Pojat», niin nuoremmat kuin vanhemmatkin, olivat muuttumassa sotilaiksi.

Mutta he olivat sen ohella poliittiseen ajatteluun tottuneita Suomen kansalaisia. He olivat antautuneet yritykseen määrätty poliittinen pyrkimys päämaalinansa. Mitä mahdollisuuksia oli tämän päämaalin saavuttamiseen? Pidennettäisiinkö kursseja? Oliko Saksa sitoutunut auttamaan meitä? Suunniteltiinko saksalaisten maihinnousua Suomeen? Sellaisia kysymyksiä singahuttelivat »pfadfinderimme» minulle, kun edellisenä iltana istuimme illallispöydässä. Niihin en ollut voinut vastata muuta kuin että kukaan ei vielä tiedä mitään varmaa, mutta että elämme hyvässä toivossa. Heidän pitäisi tyynesti jatkaa harjoituksiaan ja koettaa hillitä kärsimättömyyttään. Ja tähän surkean epämääräiseen vastaukseen täytyi miesparkojen tyytyä.

Kun sitten jälleen istuin rautatievaunussa paluumatkalla Tukholmaan, oli mieleni raskas. Rasittava ajatus, miten heidän, jotka nyt suorittivat sotilas- ja ampumaharjoituksia Lockstedtissa, kävisi, jos kurssit ilman muuta keskeytetään, tuntui entistäkin painostavammalta. Ja miten meitä silloin tuomittaisiin Suomessa? Totisesti, me olimme panneet kaiken yhden kortin varaan. Mutta malttakaamme! Hindenburg valmistelee parhaillaan suurta kevätrynnistystään itää kohti. Silloin tulisi Suomesta Saksalle arvokas liittolainen. Ja silloin nähtäisiin, että Lockstedtin-ystäväni eivät turhaan ole opetelleet sotilasammattia preussilaisten upseerien verrattomassa koulussa kestäessään filosofin tyyneydellä äksiisin vaivat ja aliupseerien karkeat mainesanat.

IV. ODOTUKSEN AIKOJA 1915.

Ne kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat levottoman odotuksen aikaa meille tukholmalaisille ja vielä enemmän Suomen järjestölle. Fabritius, Donner ja minä olimme Berliinissä käydessämme tehneet kaiken voitavamme tukeaksemme Wetterhoffin pyrkimyksiä saada Lockstedtin-kurssit pidennetyiksi ja laajennetuiksi. Saksan viranomaiset olivat, niin ainakin toivoimme, tulleet vakuutetuiksi pyrkimyksemme vakavuudesta. Tulos riippui nyt suuressa määrin siitä, kuinka tehokkaasti ja taitavasti Wetterhoff saattoi käyttää tilannetta hyväkseen. Suuri merkitys oli tässä sillä, mihin suuntaan sotatoimet kääntyvät. Valtava, toukokuun alussa alkanut saksalais-itävaltalainen rynnistys itään saattoi suomalaisen itsenäisyysliikkeen kanssa solmitut suhteet toiseen valoon kuin ennen. Asema oli tässä suhteessa samanlainen kuin se, joka oli syntynyt suurten joulukuussa saavutettujen saksalais-itävaltalaisten voittojen jälkeen, jotka olivat tehokkaasti vaikuttaneet Saksan sodanjohdon mielialan kääntymiseen ylioppilaittemme sotakoulutusanomukselle suosiolliseksi. Nyt oli Venäjää vastaan suunniteltujen sotatointen perspektiivi vielä paljon laajempi ja samassa suhteessa eneni saksalaisten kiinnostus meidänkin maahamme.

Olin palannut Tukholmaan Kööpenhaminan kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin. Hänellä oli harras halu ottaa osaa yritykseen, joka täydellisesti vastasi hänen omaa poliittista käsitystään ja jonka yhtenä alkuunpanijana hänen poikansa Harald oli ollut. Mieleeni johtui silloin ajatus koettaa saada vanha ystäväni kiinnitetyksi Wetterhoffin toimistoon, missä hänestä saattoi olla suurta hyötyä hänen tavattoman kielitaitonsa ja erinomaisten berliiniläisten suhteittensa sekä sen ulkomaiseen propagandatyöhön tottumuksen vuoksi, minkä hän edellisinä vuosina oli saavuttanut. Lisäksi ajattelin, että Öhquistin osanotto vahvistaisi luottamusta Berliinin-toimistoomme Suomessa olevissa »vanhoissa», joiden keskuudessa hän oli tunnettu ja arvossapidetty. Helsingin-komitealle lähettämässäni kirjeessä pyysin, että tämä koettaisi saada »kagaalin» lähettämään J. Öhquistin Berliiniin Wetterhoffin apulaiseksi. »Jonkun muun lähettäminen, joka kukaties toimisi Wetterhoffia vastaan ja koettaisi jäävätä hänet», lisäsin, »aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa. Wetterhoff on tähän saakka käyttäytynyt moitteettomasti. Hän nauttii saksalaisten luottamusta ja on saanut korkeimman sodanjohdon kiinnostumaan Suomeen.» Mitään vastausta tähän vetoamiseeni en saanut, mikäli muistan. Wetterhoffin ja minun välisen sopimuksen nojalla liittyi Öhquist kuitenkin toukokuussa Berliinin-toimistoon.

Olikin oikeastaan liian hyväuskoista minun puoleltani tässä asiassa kääntyä kagaalin puoleen tai ylimalkaan toivoa sen tukea. Muutamat sen jäsenet olivat tosin meille myötätuntoisia ja olivat eräiden muiden kanssa, joihin kuului myös valtioneuvos Edvard Hjelt, jo helmikuussa muodostaneet »keskuskomitean eli vanhojen neuvoston», jonka jäsenet olivat Saksan ystäviä ja odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla.[9] Mutta kagaali sinänsä oli sisäisesti erimielinen eikä missään tapauksessa tullut kysymykseen yhteistyö ylioppilasjärjestön kanssa.

Kouraantuntuvan todistuksen siitä sain omasta puolestani, kun huhtikuun 10 p:n tienoilla palasin Tukholmaan. Toimistossani oli kirje Henrik Zilliacukselta, joka paria päivää aikaisemmin oli matkustanut Suomeen. Kirjeessä hän teki selkoa siitä, mitä minun poissaollessani oli Tukholmassa tapahtunut. M.m. oli hän vastaanottanut minulle osoitetut kagaalin terveiset. »Kagaali katsoo viisaudessaan», kirjoitti Zilliacus, »ettei Tukholmassa enää tarvita asiamiestä. Se kehoittaa sinua pakkaamaan matkalaukkusi ja palaamaan Roomaan. Ilmeisesti tulosta Atten (toht. Adolf Törngrenin) Tukholman-matkasta.» Tätä virasta-erottamista olin kauan odottanut sen jälkeen kun olin ruvennut ylioppilaskomitean edustajaksi Tukholmassa. Totta puhuen olikin tuolla kunniakkaalla kansalaisyhtymällä omalta kannaltaan täysi syy olla tyytymätön asiamieheensä.

Toht. Törngrenin olin muutamia viikkoja sitten (maaliskuussa) tavannut Tukholmassa ja silloin todennut, että hänen käsityksensä asemasta oli melko lailla toinen kuin meidän. Me luulimme tietävämme, että hän oleskellessaan Ruotsin pääkaupungissa oli antanut sekä ruotsalaisille että saksalaisille aivan toisia tietoja Suomessa vallitsevasta mielialasta kuin me. Nämä tuontuostakin tapahtuneet peruutukset ja jääväykset maanmiestemme puolelta tuottivat meille paljon huolta. Mahdollistahan on, että heidän kuvauksensa Suomessa vallitsevasta asemasta osaksi vastasivat todellisuutta, mutta kuinka haitallisesti ne vaikuttivatkaan meidän liikkeeseemme ja kuinka epäedullinen vaikutus niillä olikaan kaikkiin niihin ulkomaalaisiin, jotka harrastivat meidän yritystämme!

Todellista pettymystä tunsin, kun minun oli pakko todeta, että lämmin isänmaanystävä ja passiivisen vastarinnan horjumaton esitaistelija prof. Ernst Estlander, joka kävi Tukholmassa huhti- tai toukokuussa, tärkeissä kohdin paheksui meidän noudattamaamme politiikkaa. Tuntikausia kestäneet keskustelut eivät voineet saada häntä luopumaan torjuvalta kannaltaan.

Fabritius ja Donner, jotka tapasin jälleen Tukholmaan palattuani, lähtivät pian sen jälkeen Oihonnalla kotimatkalle, mutta kun laiva ajoi karille, oli heidän tultava takaisin Tukholmaan. Fabritius piti tätä »Jumalan sormen» viittauksena ja päätti matkustaa Lockstedtiin toteuttaakseen hartaan halunsa ainakin jonkun aikaa »auskulteerata» siellä olevien nuorempien tovereittensa harjoituksissa ja, jos hänen ruumiilliset voimansa sen sallisivat — hän oli silloin yli neljänkymmenen — jatkaa tällä tavalla yhteistyötään heidän kanssaan. Donner sitävastoin matkusti Suomeen maitse Pohjanlahden ympäri. Me olimme sangen levottomia siitä, että hänen Saksan-matkansa ehkä oli tullut venäläisten tietoon, mutta hän saapui onnellisesti perille ja saattoi tuoda tärkeän raporttinsa järjestölle. Hänen tiedonantojensa nojalla päätti komitea jatkaa keskeytettyä värväystä, mutta sillä ei ollut sanottavaa menestystä, kun asema kuitenkin kaikitenkin näytti peräti epävarmalta. Sitäpaitsi ilmestyi nyt rahallisia vaikeuksia, kun uusia varoja rekryyttien matkan kustantamiseksi ei voitu saada ennenkuin Saksan viranomaiset olivat tehneet lopullisen päätöksen Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta. Maisteri Bertel Appelbergilta, jonka liikkeen Söderström & C:on kautta rahalähetykset nyttemmin kulkivat, sain alinomaa kehoituksia lähettää rahaa niin pian kuin suinkin »katalogien kustannusten suorittamiseksi», mutta en mahtanut asialle mitään. En voinut saada tarvittavia varoja edes sen vajauksen täyttämiseksi, joka oli syntynyt, kun aikaisemmin lähetettyjen rekryyttien matkakustannukset oli arvioitu liian alhaisiksi.

Wetterhoffilta saapuneet tiedot olivat kuitenkin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa hyvin toivehikkaita. Huhtikuun 24 p:nä ilmoitin Helsinkiin: »Falkenhayn määrännyt, että kursseja on jatkettava ja laajennettava. Suunnitelmaa laaditaan yleisesikunnassa; se tarkoittaa aina tuhannen uuden rekryytin vastaanottamista, sellaistenkin, jotka eivät puhu saksaa. Edellisiä käytetään opettamaan ja komentamaan tulokkaita. Yksityiskohtaisia tietoja tuonnempana. Ilmoittakaa minulle, onko teistä suunnitelma periaatteessa hyväksyttävä. — — — Kun sähkötän jotakin sairaudesta, terveydestä, lääkäristä y.m.s., on heti joku lähetettävä Tornioon noutamaan postia postinhoitajatar Hulda Reuterilta, joka jättää postin ainoastaan sille, joka voi toistaa sähkösanoman sanamuodon ja näyttää lukkoneulat.[10] Hän ottaa vastaan myöskin Tukholmaan menevää postia. Tärkeämmät kirjeet kirjoitan sympateettisella musteella kirjojen kääreenä käytetyn paperin sisäpuolelle. Tehkää te samoin! Kirjeitteni reagenssi: ammoniakki. — Sotilasraportteja odotetaan Berliinissä hartaasti.»

Toukokuun 3 p:nä täytyi minun kuitenkin ilmoittaa: »Asia Berliinissä viivästynyt tärkeän sotilashenkilön poissaolon vuoksi.» Todellisuudessa oli Wetterhoff, jonka oli onnistunut saada yleisesikunta ja ulkoministeriö puolelleen, kohdannut itsepäistä vastarintaa sotaministeriössä. On luultavaa, että uusi uhka Italiasta, joka toukokuun 23 p:nä julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, sai eräät johtavat henkilöt Saksassa epäröiviksi mitä Suomeen kohdistuvaan toimintaan tulee. Kuinka ristiriitaisia Berliinistä saapuneet tiedot olivat, osoittaa seuraava Donnerille luultavasti toukokuussa lähettämäni sähkösanoma:

»Painatustyö pidennetty rajoittamattomaksi ajaksi. Vanha käsikirjoitus jää kirjapainoon. Uutta vastaanotetaan edelleen kuinka suuri sivumäärä hyvänsä.»

Jos Suomessa ja Tukholmassa oltiin levottomia vitkastelusta, niin oli odotusaika vielä paljoa hermostuttavampi Lockstedtin »pfadfindereille». Useimmat eivät kuitenkaan antaneet mielensä masentua. Niinpä on eräs »Smedbergin» (Fabritiuksen) toukokuun 2 p:nä kirjoittama kirje sävyltään sangen optimistinen:

»Suuri asiamme on niin hyvällä kannalla kuin ikinä on rohjettu toivoa. Tämähän alkaa jo maistua realiteeteilta. Työajan pitennys ja lisää miehiä! Ensimmäinen askel on astuttu ja silloin on astuttava myöskin toinen. Kunpa vain otettaisiin niin pitkä askel kuin mahdollista! Sitten on jäätävä odottamaan kolmannen aikaa. Meidän pitäisi minun nähdäkseni ennen tätä suurta (toista) askelta pitää neuvottelu Tukholmassa kotimaan ja etelän henkilöiden kanssa. Siihen haluaisin ottaa osaa.»

Mutta kun »realiteetteja» yhäkään ei kuulunut, väsyi moni äksiisiin ja lähti leiriltä. Jotkut jäivät Berliiniin Wetterhoffin vaivoiksi. Toisia tuli Ruotsiin, useimmat melkein ilman äyrin pyörylää taskussa. Minun tehtäväkseni tuli silloin hankkia heille toimeentulovaroja kerjäämällä rahoja tuttaviltani Tukholmasta. Toht. Alma Söderhjelm oli minulle siinä avullisena väsymättömästi. Mieluimmin koetin kuitenkin hankkia heille palkattua työtä.

Ihan helposti käsiteltäviä eivät nämä lomalla olevat »pfadfinderit» olleet. Pari suomalaista »sisua» täynnä olevaa nuorukaista oli minun onnistunut matkarahoilla varustettuina lähettää Hernösandiin, missä he toivoivat saavansa työtä jossakin puutavaraliikkeessä. He olivat näet metsänhoitajia ammatiltaan. Olin silloin huoahtanut helpotuksesta. Mutta viikkoa myöhemmin sain heiltä kirjeen — Kristianiasta. He eivät olleet saaneet työtä Hernösandissa ja olivat matkustaneet koettamaan onneansa Norjaan. Turha sanoakaan, että he jälleen olivat ilman rahaa. Eikö Herra Tohtori tahtoisi olla niin hyvä j.n.e. Mitäpäs siinä muutakaan kuin taas panna kerjuukoneisto käyntiin, jotta saattaisin lähettää taskurahaa noille kärsivällisyyttä koetteleville ja kuitenkin herttaisen sympaattisille hurjapäille. Tällä kertaa kävikin paremmin. He saivat työtä jossakin Keski-Norjassa ja tulivat nyt toimeen jonkun aikaa. Mutta kuukauden kuluttua ilmestyivät he jälleen Tukholmaan kassa tietenkin aivan laihana. Nyt täytyi heitä hoivata uudelleen. Silloin oli jo kesäkuu ja minä olin muuttanut maalle lähelle Tukholmaa. Toinen harhailevista ritareista saattoi senvuoksi saada asunnokseen minun huoneeni Odenkadun 19:ssä. Mitä he siellä harrastivat muutamien muiden lomalla olevien iloisten »pfadfinderien» kanssa, jääköön kertomatta. Varmaa vain on, että minun ei ollut aivan helppoa lepyttää hieman tylyä talonisäntääni, patruuna Fagerströmiä. Hän antoi anteeksi sillä kertaa pojille, mutta minun huoneessani he eivät enää saaneet asua. »Tohtorilla on kovin kummallisia tuttavia», lausui hän hyvänsävyisesti. Vihdoin onnistui minun saada yritteliäät nuorukaiset palaamaan Lockstedtiin.

Kaikki tämä kävi vielä laatuun, mutta mitä tekisin, jos saisin hoitaakseni satakunnan, enkä vain kymmenkunnan leivätöntä ja työtöntä palaavaa »pfadfinderiä»? Sitä tuskin uskalsin ajatellakaan. Kun nyt, kun sentään oli onnistumisen toiveita, ei voitu saada penniäkään Suomesta yrityksemme avustamiseksi, kuinkapa saattaisimme odottaa apua hädässä, jos kaikki raukeaisi tyhjiin?

Mutta viikko viikon jälkeen meni aseman muuttumatta. Tointa minulta ei puuttunut. Paitsi vakinaista kirjeenvaihtoa Helsingin ja Berliinin kanssa sekä sanomalehtipropagandaa Ruotsissa oli minun vastaanotettava ja edelleen Berliiniin lähetettävä salaisia sotavarusraportteja Suomesta. Wetterhoffilta saapui kuitenkin yhtämittaa valituksia, että tiedotustoiminta oli huonoa. Kummakos se! Jokainen, jolla on ollut sellaisten asiain kanssa tekemistä, tietää kuinka vaikeata sitä on ajan pitkään hoitaa ilman riittävää aikaa ja ennen kaikkea ilman runsaita summia. Me olimme pieni sotaakäypä armeija ilman sotakassaa. Ja sillä välin ansaitsivat liikemiehemme kotimaassa miljoonia toimittamalla hankintoja maan vihollisille. Se oli katkeraa.

Toukokuun puolimaissa — tarkemmin sanoen 10 p:nä — sain sähkösanoman Ruotsin Karungista. Se kuului: »Saavun Tukholmaan keskiviikkoaamuna. Arvid.» Vanha ystäväni ja taistelutoverini Arvid Mörne oli tulossa, ainoa kotimaan työtovereista, joka oli katsonut voivansa saapua siihen neuvotteluun, jonka Wetterhoff ja Fabritius halusivat toimeenpanna ja jossa pohdittaisiin värväyksen jatkamista. (Fabritius oli tätä varten saapunut Lockstedtista.) Hän toi mukanaan tuoreita uutisia kotimaasta ja virkistävän tuulahduksen siitä pienestä piiristä, jota me saatoimme sanoa omaksemme. Muutamia viikkoja myöhemmin saapui Wetterhoff Berliinistä ja hänen, Mörnen, Fabritiuksen ja minun kesken pidettiin useita neuvotteluja, joista kuitenkin Italian sodanjulistus teki äkkilopun, se kun pakotti Wetterhoffin suinpäin matkustamaan takaisin Berliiniin. Uuden vihollisen ilmestyminen teki näet, kuten edellä on mainittu, Saksan sotaministerin viranomaiset vielä entistä haluttomammiksi välittämään Lockstedtin suomalaisista. Me kolme muuta saimme saattaa neuvottelut loppuun ilman Wetterhoffia. Mörnen erikoisena tehtävänä oli vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielipiteeseen ja siihen hänellä olikin enemmän edellytyksiä kuin monella muulla, hän kun runoilijana oli tunnettu laajoissa piireissä kautta Ruotsin. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin yhä sama innokas aktivisti kuin ennen muinoin. Kun hän puhui Ruotsin suuresta tehtävästä nousta Suomen auttajaksi sen tulevassa aseellisessa taistelussa vapautensa puolesta, oli hänen äänessään jälleen sitä vakuuttavaa ja mukaansatempaavaa paatosta, jolla hän oli puhunut kansanjoukoille sinä muistettavana marraskuun päivänä 1905, joka oli kansallislakon kunniakas huippukohta. Hänen sanansa saivat vieläkin syvemmän sävyn, kun hän keskusteluissaan vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa sai tilaisuuden kosketella Lockstedtin-leirin merkillistä salaisuutta. Hänhän olikin uusmaalaisen osakunnan kuraattori, josta osakunnasta oli Lockstedtin-leirillä enemmän jäseniä kuin mistään muusta ylioppilasosakunnasta. Oli kieltämätöntä, että Arvid Mörnen propaganda Ruotsissa juuri silloin teki valtavan vaikutuksen. Huomattava on myöskin, että hän vakuuttavasti edusti vanhaa aktivistista yhteysaatetta Suomen suomalaisten ja ruotsalaisten ainesten välillä. Yhteisessä vapaustaistelussa oli kummankin kansallisuuden unohdettava keskenäiset riitansa.

Muitakin ystäviä ja aatetovereita sain tähän aikaan tavata Tukholmassa, m.m. maisteri Ragnar Numelinin, joka nykyjään on filosofiantohtori ynnä ulkoministeriön osastopäällikkö. Ylioppilaiden keskuskomitean jäsenenä hän oli kuulunut siihen lähetystöön, joka joulukuun lopulla oli käynyt koettamassa vaikuttaa Ruotsin mielialaan. Häneltä sain arvokkaita tietoja kotimaassa vallitsevasta asemasta ja varmuuden siitä, että itsenäisyysliike oli päässyt vauhtiin nuorten piirin ulkopuolellakin.

Siitä toiminta-innosta, joka edelleen vallitsi ylioppilaiden keskuudessa, on osoituksena muun muassa eräs kesäkuun alussa saamani suullinen tieto. »Savokarjalaisen, hämäläisen ja pohjalaisen osakunnan keskuudessa», sanottiin siinä, »on muodostettu valaliitto. Sen ohjelmana on työskennellä itsenäisyysaatteen hyväksi äärimmäisyyteen saakka. Savo on jaettu piireihin, joista kussakin on yksi ylioppilaiden edustaja. Jokaisessa tärkeimmässä keskuksessa on eri johtaja. Järjestöä pidetään sangen salassa. Ainoastaan keskuskomitea Helsingissä tietää keitä maaseudulla olevat edustajat ovat.» Tämän ilmoituksen saattoi varmaan soveltaa muihinkin ylioppilasosakuntiin.

* * * * *

Kuten tämän kirjan alussa olen maininnut, olin jättänyt perheeni Roomaan matkustaessani Saksaan ja Ruotsiin marraskuulla. Italia oli silloin vielä puolueeton ja oleskelu siellä jokseenkin turvallista. Mutta kun Italian yhtyminen sotaan toukokuun alussa ilmeisesti oli pian odotettavissa, ryhdyin toimiin perheeni siirtämiseksi Tukholmaan. Matka tapahtui viime hetkessä ennen Italian sodanjulistusta. Saksalaisilla passeilla varustettuina matkustivat vaimoni ja lapseni esteettömästi Saksan läpi ja saapuivat Tukholmaan toukokuun lopulla. Vaimoni tiesi kertoa paljon siitä, miten hurjaa kiihoitusta oli toimeenpantu Italian yllyttämiseksi sotaan entisiä liittolaisiaan vastaan ja mikä ajojahti kaikkea saksalaista vastaan siellä oli käynnissä. Eräs uusia ruotsalaisia ystäviäni, toht. Alfvén — säveltäjän veli — suostui ystävällisesti vuokraamaan meille hallussaan olevan, kauniin Brunnsvikenin pohjukassa sijaitsevan kesäasunnon.

»Villa Ventorp» oli ihana paikka, jonka suuressa vanhassa rakennuksessa oli väljät tilat. Meillä oli siten tilaisuutta majoittaa sinne useita vanhempia ja nuorempia tovereitamme. Heinäkuussa oli »Villa Politican» aktivistisiirtola aika suuri. Siellä asui Almar Fabritius, joka nyt oli palannut Lockstedtista avustaakseen Tukholmassa tehtävää työtä. Siellä asuivat muiden »pfadfinderien» ohella kolme ystävystä J.W. Snellman, Isak Alfthan ja Ragnar Heikel, jotka kaikki puuhailivat vaarallisissa ja salaperäisissä asioissa ja lähettivät ahkerasti raportteja Berliiniin. Snellman oli näet lähetetty Tukholmaan hoitamaan sotatiedoitustoimintaa, johon minulla ei ollut riittävästi aikaa. Sitäpaitsi oli meillä silloin tällöin tilapäisiä vieraita, kuten vaimoni erikoinen suojatti »pikku Mellblom». Siirtolan aineellisen hyvinvoinnin hoitaminen ei ollut vaimolleni aivan helppo tehtävä, varsinkin kun hänen kesäkuussa oli pitänyt alistua vaaralliseen korvaleikkaukseen, jonka seuraukset eivät vielä olleet hälvenneet. Mutta hän teki voitavansa asian hyväksi niinkuin me muutkin. Tätä aikaa, sen hilpeää, toverillista henkeä ja luottamuksellista yhteistyötä muistelin kaipauksella sittemmin, kun uudet ainekset olivat tuoneet pieneen tukholmalaispiiriimme paljon sellaista, joka siinä siihen saakka oli ollut tuntematonta, m.m. kateellista kilpailua, nurkkakuntia ja juonia.

Kesäkuu kului niinkuin toukokuukin Berliinissä tapahtuvan ratkaisun jännittävässä odotuksessa. Voittaakseen Saksan sotaministeriön vastaanhangoittelun mitä tulee Lockstedtin-kurssien laajentamiseen Wetterhoff pani ihmeteltävän tarmokkaasti ja kekseliäästi yhä uusia mahtavia voimia liikkeelle. Hän asettui yhteyteen Romanian ja Ruotsin Berliinissä olevien ministerien, Beldimanin ja kreivi Tauben kanssa, ja sommitteli heidän kanssaan taitavan poliittisen suunnitelman tunnetun ohjeen mukaan: ensin kissa rotan kimppuun, rotta köyden kimppuun j.n.e. Beldiman selitti, että Romania yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena, jos Ruotsi tekisi samoin, Taube sanoi, että Ruotsin yhtymistä ei voi ajatella ilman Suomen kapinaa ja Wetterhoff selitti, että kapina Suomessa on mahdoton ilman sotilaallisesti koulutettuja johtajia. Siispä oli suomalaisia Lockstedtin-kursseja pidennettävä ja laajennettava. Tärkeätä oli myöskin, että Wetterhoffin oli onnistunut voittaa meidän asiamme puolelle Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik. Ulkoministeriössä pidettiin lämpimänä lähetystösihteeri von Wesendonkia, joka oli tullut Weberin jälkeen Suomen asiain esittelijäksi. Kesäkuun puolivälissä päästiin vihdoin niin pitkälle, että Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali von Falkenhayn antoi käskyn, että suomalaisten kursseja on jatkettava ja Lockstedtin-joukko laajennettava koko pataljoonaksi.

Taaskin saattoi havaita kuinka Saksan sodanjohtajain suhtautuminen meidän pyrkimyksiimme riippui sodan kannasta. Jo toukokuun alussa oli kenraali von Lauensteinin komentama saksalainen armeija tunkeutunut Kuurinmaalle ja miehittänyt Libaun. Sinne pysähtyivät sotatoimet joksikin aikaa, mutta rynnistyksen odottamattoman suuri menestys Galitsiassa ja Puolassa ja taisteluiden erinäisissä vaiheissa Venäjän armeijoita uhannut täydellinen tuho sai rynnistyksen jatkamisen koillista — Pietaria — kohti näyttämään mahdolliselta. Todellisuudessa siirrettiin saksalaisten rintamaa vähitellen sille suunnalle kesän kuluessa, kunnes se syyskuun alussa ulottui Väinäjokeen. Oli niin ollen aivan luonnollista, että Suomi entistä enemmän joutui Saksan sodanjohtajain näköpiiriin.

Mutta kysymys suomalaisten Lockstedtin-kurssien laajentamisesta ei, kumma kyllä, ollut ratkaistu yleisesikunnan »käskyllä». Sotaministeriö, joka oli määräävä viranomainen mitä sotakouluihin ja uusiin joukkomuodostumiin tulee, oli edelleenkin vastahankainen syistä, jotka eivät ole täysin selvillä, ja niin kului viikko viikolta ilman lopullista ratkaisua. Saksan sotilasbyrokratia oli voimakkaampi kuin sodan johtajain ja ulkoministeriön tahto.

Tukholmassa tunsimme tällöin yhä enemmän ja enemmän arvovaltaisemman tuen tarvetta kotimaan taholta saadaksemme saksalaiset pyrintöjemme puolelle. Toiveet siinä suhteessa alkoivat vähitellen käydä valoisammiksi. Kevään ja kesän kuluessa kääntyi yhä useampia huomattavia vanhempia kansalaisia aktiivisen politiikan kannalle. Niinpä sain esim. kesäkuussa Helsingistä tiedon, että maalaisliittolaisten johtaja Kyösti Kallio oli valmis tulemaan Tukholmaan sähkösanomakutsusta. En muista mistä syystä tämä käynti jäi sikseen. Turmiollinen kuilu »nuorten» ja »vanhojen» välillä oli siis ainakin osittain menemässä umpeen.

Kesäkuun lopulla oleskeli viisi arvovaltaista suomalaista poliitikkoa Ruotsissa. Yhtä heistä, toht. Adolf Törngreniä, me emme, ikävä kyllä, voineet laskea kannattajiemme joukkoon,[11] mutta muut neljä, yliopiston viisas ja taitavan diplomaattinen varakansleri, valtioneuvos Edvard Hjelt, Konni Zilliacuksen veli toht. W. Zilliacus, jonka molemmat pojat olivat Lockstedtin-nuorukaisten joukossa, toht. Heikki Renvall ja professori Rafael Erich kuuluivat jo meikäläisiin.

Suurimmat toiveemme kiinnitimme valtioneuvos Hjeltiin, jonka arvovalta epäilemättä painaisi paljon vaa'assa, jos hän laskisi siihen sanansa meidän eduksemme. Eikä meidän toivomme siinä suhteessa pettynytkään. Saavuttuaan Tukholmaan, missä hän asettui asumaan Saltsjöbadeniin, ryhtyi Hjelt kaikessa hiljaisuudessa tarmokkaaseen toimintaan. Hän ei rajoittunut vain siihen, että kävi ruotsalaisten poliitikkojen, m.m. ulkoministeri Wallenbergin luona tekemässä selkoa Suomen itsenäisyyspyrinnöistä. Jo ennen hänen lähtöänsä Suomesta oli eräs »nuorten» johtajia, maisteri Ragnar Numelin, joka juuri oli palannut Tukholman-matkalta, kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi mieskohtaisesti antaa Saksan asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta vakuuttaakseen, että Lockstedtin-kurssien jatkamista ja edelleen-kehittämistä toivotaan maassamme ei ainoastaan nuorison, vaan myöskin vanhempien vastuunalaisten kansalaisten keskuudessa. »Otin tehtävän vastaan empimättä», sanoo Hjelt muistelmissaan,[12] »sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitsisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.»

Aluksi kävi Hjelt Tukholmassa Saksan meriattasean von Fischer-Lossainenin luona. Tärkeämpi oli kuitenkin valtioneuvos Hjeltin ja lähetystösihteeri von Wesendonkin salainen kohtaus heinäkuun 5 p:nä Klampenborgissa Tanskassa. Heidän keskustelunsa tulos ei kuitenkaan vastannut meidän suuria toiveitamme. Kävi ilmi, että Hjelt oli varovaisilla lausunnoillaan saanut von Wesendonkin siihen käsitykseen, että Suomen vanhempien vaikutusvaltaisten poliitikkojen kannatuksesta ei voitu olla varmoja siinä määrin kuin Wetterhoff oli vakuuttanut; ainakin saattoi sen lukea lähetystösihteerin raportista. Oli senvuoksi välttämätöntä heti lähettää kuriiri Berliiniin viemään Hjeltin kirjallista, hänen aikaisempaa esitystään selventävää selitystä.

Suuri voitto pyrkimyksillemme oli, että sosialidemokraatti maisteri Karl H. Wiik, joka Wetterhoffin toimesta oli matkustanut Berliiniin ottaakseen selkoa Lockstedtin yrityksestä, siellä saattoi todistaa, että itsenäisyysliikkeellä oli tukea sosialidemokraattienkin taholla Suomessa. Wiikin oli tähän tekoon saanut hänen ystävänsä ylioppilas W. Ström, sosialidemokraatti hänkin ja »pfadfinderinä» Wetterhoffin toimiston palveluksessa.

Mutta kaikista näistä eri tahoilta tulleista paineista huolimatta lykkäytyi ratkaisu Berliinissä yhä. Olot Lockstedtin-leirissä kävivät sillävälin yhä sietämättömämmiksi. Ja yhtä alakuloisia olivat ne kurssien osanottajat, jotka olivat lähteneet leiriltä ja nyt joutilaina ja rahattomina oleilivat joko Saksassa tai Skandinavian maissa. Ne, joilla oli heikot hermot, joutuivat suorastaan epätoivoiseen mielentilaan. Olinpa jo toukokuussa saanut järkyttävän sanoman, että eräs nuorista miehistä, joka oleskeli Hernösandin lähistöllä, oli tehnyt itsemurhayrityksen. Hän oli, kuten hän sittemmin minulle yksityiskohtaisesti kirjoitti, ruvennut luulemaan, olevansa Ruotsin poliisin vainoama ja senvuoksi päättänyt »lopettaa jutun lyhyeen» vetäisemällä partaveitsellään suonet ranteista poikki. Toinen heikkoluonteinen nuorukainen, joka oleskeli Tukholmassa ja jota useita kertoja olin koettanut auttaa, lähetti minulle kesäkuun alussa hotellistaan suoranaisen kiristyskirjeen. Hän kehoitti minua uhkaavin sanoin toimittamaan hänelle määrätyn summan, jonka hän väitti olevansa saapa Wetterhoffilta. Minun piti lähettää hänelle rahat ennen määrättyä kellonlyömää, jos halusin, »että asia sovitaan hyvällä». Toisaalta minä sain usein todisteita siitä, että se mieliala, joka jatkuvasti ehtymättä elähdytti suurinta osaa meidän Lockstedtin-nuorukaisiamme, levisi yhä laajempiin piireihin Skandinaviassa olevia maanmiehiä. Eräs nuori mies kirjoitti minulle Tanskasta, että hän on saanut kuulla Saksan-retkestä ja että suunnitelma viehättää häntä kovasti. Hän olisi milloin tahansa valmis uhraamaan voimansa ja tarvittaessa myös henkensä isänmaan puolesta. Varmastikaan nämä eivät olleet mitään tyhjiä sanoja.

Paljon päänvaivaa tuotti minulle myöskin Lockstedtiin jääneiden »pfadfinderien» yksityisasiain hoitaminen. Eihän juuri kukaan heistä ollut varustautunut viipymään niin kauan kotoa poissa. Aika, joka minulle jäi poliittista työtä varten, oli senvuoksi sangen rajoitettu. Kuitenkin lähetimme kesän kuluessa koko useita raportteja sekä Suomeen että Berliiniin. Eräästä Wetterhoffille lähetetystä, kesäkuun 30:ntenä päivätystä raportista esitän seuraavan otteen, se kun osoittaa kuinka himokkaasti tarrauduimme kiinni kaikkiin enemmän tai vähemmän luotettaviin kuulumiin Venäjän heikkoudenmerkeistä.

»Eräs henkilö», tiedoitin, »joka äskettäin on käynyt Pietarissa ja jolla siellä on sangen hyviä poliittisia suhteita, ilmoittaa, että sikäläisissä hallituspiireissä vallitsee täydellinen hämminki ja neuvottomuus. Rauhaa ei uskalleta ajatella, koska sen teko olisi vastoin kansan yleistä mielipidettä. Kertojamme oli keskustellut eri puolueita edustavien huomattavien henkilöiden kanssa, ja kaikki olivat olleet yksimielisiä siitä, että sotaa täytyy jatkaa, koska maanluovutus (Puola, Itämerenmaakunnat) aiheuttaisi ankaran suuttumuksen, luultavasti vallankumouksen. Toinen tiedonantaja, joka äskettäin on keskustellut Pietarin venäläisten liikemiesten kanssa, vahvistaa ylläolevan. Jos Lemberg, Varsova ja Riika kukistuvat — sanoi eräs asioita hyvin tunteva liikemies — on vallankumous välttämätön. Johto siirtyy silloin auttamattomasti radikaalisimmille puolueille, nimenomaan sosialivallankumouksellisille.»

Heinäkuun alussa sain varsin arkaluontoisen tehtävän, kun Wetterhoff Johannes Öhquistin välityksellä ilmoitti minulle, että Saksan kruununprinssi haluaa esitystä Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista, varsinkin Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla, sekä Suomen ja Venäjän suhteista Suomen yhdistämisen jälkeen Venäjän valtakuntaan. »Olisi osoitettava», kirjoitti Öhquist, »kuinka Ruotsin ja Venäjän menettely Suomea kohtaan on vaikuttanut sen lojaalisuuteen ja sympatioihin tai antipatioihin asianomaista valtakuntaa kohtaan. Hänen kunink. Korkeutensa haluaa tietoja näistä historiallisista oloista odottaen saavansa niistä hyötyä tutkiessaan Belgian oloja.» Minä otin kirjoittaakseni selonteon, se kun välillisesti saattoi hyödyttää asiaamme.

Tähän aikaan tulin yhä läheisempiin kosketuksiin Ruotsin aktivistien kanssa. Toimeliain heistä oli toht. Adrian Molin, »nuoroikeiston» johtajia ja Det nya Sverige-nimisen aikakauskirjan julkaisija. Hän oleskeli heinäkuussa Saksassa, missä hän teki innokasta propagandaa Saksan ja Ruotsin välisen sotaliiton hyväksi. Ryhmään kuului vielä toimittaja Valdemar Langlet oikeistolehdestä Aftonbladet sekä, merkillistä kyllä, useita sosialidemokraatteja, m.m. sosialihallituksen aktuario Otto Järte, toht. Yngve Larsson ja etevä sosialipoliittinen kirjailija ja ensimmäisen kamarin jäsen, professori Gustav Steffen. Sittemmin tulin tuttavaksi monien muidenkin tämän ryhmän jäsenten kanssa. Juuri siihen aikaan, kesäkuussa, julkaisivat Ruotsin aktivistit huomiota herättäneen kirjansa, »Sveriges utrikespolitik i världskrigets belysning», jossa he rohkeasti ajoivat ajatusta, että Ruotsin etu vaatii »miehekästä asettumista Saksan rinnalle». Kirja teki niin sanoakseni käytännölliset johtopäätökset siitä käsityksestä, jota Sven Hedin oli esittänyt kuuluisissa lentokirjoissaan »Ett varningsord» v. 1912 ja »Andra varningen» v. 1914.

Ruotsin aktivistit olivat ajamaansa asiaan niin innostuneet, että katsoivat meidän suomalaisten tekevän aivan liian vähän mielialan valistamiseksi ja muokkaamiseksi Ruotsissa. Muistan elävästi erään kokouksen Järten virkahuoneessa, jossa suorastaan jouduin ristikuulustelun alaiseksi. Mitä me oikeastaan teemme ja miksi emme pidä suurempaa ääntä itsestämme? — Niin, miksi? Ruotsalaisten ystäväimme odotukset meistä eivät tosiaankaan olleet vähäisiä: Meidän piti nostattaa Ruotsin kansa sen hervottomuudesta ja pakottaa se tolalle, jolle se, ikävä kyllä, oli jokseenkin haluton astumaan. Ja meidän piti tehdä ei vain sanan, vaan myöskin teon propagandaa. Toisin sanoen: Suomessa pitäisi »tapahtua» jotakin. Meillä oli suuri vaiva saada ruotsalaiset käsittämään, miksi me emme heti reippaasti nostaneet kapinalippua. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan heinäkuun 20 p:nä, että eräs ruotsalainen aktivisti, jonka kanssa hän samana päivänä oli puhellut, toivoi Suomessa noustavan kapinaan muutaman viikon kuluttua ja että hän oli hyvin »huolestunut» kuullessaan sen olevan mahdotonta. Wetterhoff katsoi täydellä syyllä tässä ammutun jonkun verran yli maalin. Saattaa kuitenkin käsittää, että Ruotsin aktivistit mitä hartaimmin toivoivat kapinan puhkeamista Suomessa, se kun ilmeisesti olisi antanut mitä voimakkainta tukea heidän omille sotaisille suunnitelmilleen.

Saattaa nyt näyttää kummalta, että me kesällä 1915 ja vielä syysmyöhään saakka todella toivoimme Ruotsin tavalla tai toisella aktiivisesti puuttuvan maailmantapahtumiin. Mutta silloin se ei näyttänyt aivan mahdottomalta. Mieliala Ruotsissa, sikäli kuin se ilmeni sanomalehdistössä, oli tosin muuttumattomasti puolueettomuutta kannattava, mutta kulissien takana oli vahvoja voimia liikkeellä Saksan puolelle siirtymisen hyväksi. Saksan tavaton menestys itärintamalla oli suuressa määrin vaikuttanut ruotsalaisten mielialaan ja kuningashuonetta lähellä olevissa piireissä oli aktivisteilla vaikutusvaltaisia kannattajia. Kuningas itse otti huomioon sotaanryhtymisen mahdollisuuden. Puheessa, jonka hän toukokuun 3 p:nä 1915 piti Göteborgissa, kun panssarilaiva Sverige laskettiin vesille, lausui hän: »Jos — mistä taivas varjelkoon — sellainen tila tulisi, jolloin minä katson velvollisuudekseni kutsua maan pojat puolustamaan rakkaan synnyinmaan vapautta ja itsenäisyyttä, niin olen myöskin täysin varma siitä, että Ruotsin kansa sinä hetkenä on nouseva yhtenä miehenä ja seuraava kuningastaan saattaakseen taistelun onnelliseen päätökseen.» Ja valtioministeri Hammarskjöld lausui heinäkuun 17 p:nä 1915 Iähetyskunnalle, joka toi hänelle Warbergin rauhankokouksen ponsilauselman: »Meidän on otettava huomioon sellaisetkin mahdollisuudet, jolloin Ruotsin vuoksi rauhan säilyttäminen kaikista ponnistuksistamme huolimatta ei enää ole mahdollista. — — — On varmaa, että paitsi äärimmäistä tapausta, vihollishyökkäystä maahamme, on olemassa muitakin tapauksia, jotka täytyy ottaa lukuun tässä suhteessa siihen verrattavina.»

Tietenkin oli ruotsalaisten itsensä ratkaistava, vaatiko Ruotsin etu maata luopumaan puolueettomalta kannaltansa. Aktivistit olivat vakuutettuja siitä, että niin oli laita. Joka tapauksessa vaativat sekä lämpimät sympatiamme näitä älykkäitä ja rohkeita ruotsalaisia isänmaanystäviä kohtaan että Suomen etu meitä antamaan heille moraalista tukeamme. Muutamat heistä ajattelivat tosin mahdollisuutta, että Suomi Venäjästä vapauduttuaan tulisi läheisesti riippumaan Ruotsista. Wetterhoff on huolestuneena merkinnyt päiväkirjaansa tältä ajalta, että eräs korkeassa asemassa oleva ruotsalainen, jonka kanssa hän oli keskustellut, tahtoi suorastaan tehdä Suomesta Ruotsin autonomisen maakunnan. Toiset ajattelivat Suomen kuningaskuntaa unionissa Ruotsin kanssa ja joku Bernadotten kuningassuvun prinssi valtaistuimella. Ahvenanmaan saarten luovuttamista Ruotsille korvauksena avun saannista pidettiin mahdollisena. Mutta kaikki nämä olivat kysymyksiä, jotka selviäisivät myöhemmin. Ruotsin suhteen meidän ei tarvinnut tuntea mitään pelkoa. Pääasia oli irtipääseminen Venäjästä, ja sen saavuttamiseksi näytti yhtymä Ruotsi-Saksa Suomen avuksi olevan paras keino. Berliinissähän tehostettiin tuontuostakin, että Saksa varmasti ulottaisi sotatoimensa Suomeen, jos vain Ruotsi »tulee mukaan».

Kukaan ei salannut itseltään, että tämän suunnitelman onnistuminen oli hyvin epätietoista. Mutta joka tapauksessa oli Ruotsin aktivistien tarmokas toiminta meille erittäin tärkeä. Kuinka monta kertaa olikaan meidän kiittäminen heitä ja heidän suhteitaan armeijan ja hallinnon piirissä, etteivät viranomaiset ryhtyneet voimakeinoihin meitä vastaan tuon tai tämän arveluttavan välikohtauksen vuoksi! Ruotsin hallitus katsoi aktivistien toimintaa tosin karsain silmin, ja se koski jonkun verran myös meitä. Mutta toisaalta auttoivat aktivistit tehokkaasti luomaan sitä mielialaa maassa, joka teki, että kestiystävyyttä ja suopeaa kohtelua tuli meidän osaksemme Ruotsissa koko sen ajan, jonka sotaa kesti, siitä huolimatta, että meidän salavehkeilymme useinkin tuotti viranomaisille hankaluuksia.

Wetterhoff jatkoi tällä välin suuria otteitansa Saksassa päästen vähitellen kaikkein korkeimpiin piireihin. Kreivitär Hohenaun, keisarillisen perheen persoonallisen ystävättären, seurassa hän kävi heinäkuun 22 p:nä Badenin prinssin Maxin luona Konstanzissa. Päiväkirjassaan hän tekee selkoa siellä tapahtuneista tavattoman mielenkiintoisista keskusteluista. Prinssi lupasi hänelle kirjoittaa valtakunnankanslerille suunnitelmasta Suomi-Ruotsi. Päiväkirjassa ei mainita, että Wetterhoff olisi puhunut Lockstedtin kursseista, mutta oli päivänselvää, että niiden jatkaminen läheisesti riippui Saksan kannasta pohjoismaisissa kysymyksessä ylimalkaan.

Mutta kun Wetterhoff heinäkuun 24 p:nä palasi Berliiniin täynnä kirkkaita toiveita, kohtasi häntä se musertava tieto, että sotaministeri Wildt von Hohenborn oli esitellyt kysymyksen Lockstedtin-kurssien laajentamisesta keisarille ja saanut kaikkeinkorkeimman käskyn hajoittaa kurssit!

Wetterhoff pani nyt kaikki voimat liikkeelle saadakseen käskyn peruutetuksi. Romanian lähettiläs Beldiman lupasi puhua ulkoministeriölle ja rouva von Tirpitz, jonka luona Wetterhoff kävi, lupasi kirjoittaa miehelleen amiraalille suureen päämajaan. »On mahdotonta ajatella», kirjoitti Wetterhoff päiväkirjaansa, »että asia saa raueta.» Itse asiassa saattoikin Beldiman kahta päivää myöhemmin ilmoittaa valtakunnankanslerin sanoneen hänelle, että »on lujasti päätetty toteuttaa Suomen ja Itämerenmaakuntain vapauttaminen».

Kirjassaan »Kring jägarbataljonen» sanoo Sundwall (siv. 37) Wetterhoffin pyytäneen yleisesikunnassa palvelevaa eversti von Zimmermannia, että tämä »ei vielä virallisesti ilmoittaisi hänelle hajoittamispäätöksen voimaanastumista, hänellä kun oli syytä luulla, että pian saattaisi sattua tapahtumia, jotka aiheuttaisivat tämän päätöksen peruuttamisen», sekä että von Zimmermann sen johdosta antoi asian jäädä lepäämään joksikin aikaa. Samaa olen kuullut Wetterhoffin itsensä kertovan. Omituista on, ettei hän päiväkirjassaan mainitse mitään tästä rohkeasta shakkivedosta. Tosiasia joka tapauksessa on, että käskyä ei toistaiseksi toimeenpantu.

Heinäkuun 29 p:nä matkusti Wetterhoff Tukholmaan. Hän halusi arvatenkin ensi sijassa tunnustella maaperää Ruotsissa saadakseen selkoa niiden laajakantoisten suunnitelmaan edellytyksistä, joista hän oli keskustellut kreivi Tauben, toht. Molinin ja kreivi Douglasin kanssa. Mutta epäilemättä oli toisena tärkeänä syynä hänen matkaansa, että hän kaipasi persoonallista kosketusta maanmiestensä kanssa tässä kriitillisessä tilassa.

Muistan elävästi sen päivän — se oli heinäkuun 30:s —, jolloin Berliinin-diplomaattimme saapui vaatimattomaan kesäpäämajaamme Villa Ventorpiin. Tässä oli nyt siis se mies, joka tällä hetkellä piti tärkeimpiä lankoja kädessään. Hänen työnsä menestyksestä riippui pääasiallisesti, päättyisikö »Costa Negra-juttu» surkeaan tappioon vai kehittyisikö siitä lujalle perustalle pohjautuva sotilaallis-poliittinen yritys, mittakaavaltaan monin verroin suurempi kuin meidän tähän saakka oli onnistunut aikaansaada. Hänet otettiinkin vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Läsnäolevat »pfadfinderit» muodostivat kujan ja tervehtivät suurta miestämme puolipilalla, puolitosissaan »päällikkönä». Hän oli sen jälkeen, kun hänet viimeksi näin, tullut jos mahdollista vieläkin enemmän itsetietoisen ja ystävällisen varmaksi esiintymisessään. Hänhän oli tottunut seurustelemaan tasa-arvoisena korkeiden kenraalien, diplomaattien ja kuninkaallisten prinssien kanssa… Ja kuitenkin hänen juuri nyt niin loistava asemansa perustui pohjimmalta siihen kannatukseen, mitä hän saattoi saada meidän järjestöltämme, nuorten uskalikkojen ja muutamien harvojen vanhempain päättäväisten poliitikkojen pieneltä tilapäiseltä yhtymältä.

Tätä yhtymää hän oli Berliinin korkeille herroille rohkeasti kuvannut suureksi ja mahtavaksi puolueeksi, joka milloin tahansa kykenisi Saksan avulla tömistämään maasta armeijan. Jo maaliskuun 17 p:nä hän oli kirjelmässä kenraali von Falkenhaynille vakuuttanut, että »koko Suomi on yksimielinen puolueisiin katsomatta» ja että »kaikkialla Suomessa ollaan valmiita nousemaan yhdessä Saksan kanssa taisteluun yhteistä vihollista vastaan.» Kuitenkin oli Wetterhoff epäilemättä tietoinen siitä, että tätä väitettä ei ollut käsitettävä kirjaimellisesti. Hän saattoi puolustaa itseään sillä, että vaikka se nyt tuntui suuresti liioitellulta, tulisi se tuonnempana täydellisesti vastaamaan todellisuutta.

Niin heikko kuin järjestömme vielä olikin, oli se kuitenkin ainoa Suomessa oleva tuki, johon Wetterhoff saattoi nojata pyrkimyksissään. Että »vanhain» keskuudessa hänen nauttimansa luottamuksen laita oli kotimaassa edelleenkin vähän niin ja näin, sen hän kyllä tiesi hyvin. Sitä tärkeämpää oli hänelle ainakin meidän täysi luottamuksemme. Niinpä, kun sitten juhlallisen vastaanoton jälkeen istuimme yksissä pienemmässä piirissä, katosikin yliotteinen sävy hänen ilmeikkäistä piirteistään ja hän oli jälleen vaatimaton toveri, joka tarkkaavasti kuunteli poliittisia selontekojamme ja leppoisasti otti vastaan arvosteluamme. Mitä hän itsekseen mietti meidän poliittisesta pätevyydestämme, siitä on hänen päiväkirjassaan erinäisiä viitteitä.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 31:senä, pidettiin sitten se kokous, jota Wetterhoff on nimittänyt »historialliseksi». Läsnä olivat Wetterhoff, professori Rafael Erich, joka samana päivänä oli saapunut Abiskosta, Jonas Castrén, Almar Fabritius, J.W. Snellman, Isak Alfthan, Ruotsissa asuva Georg Gripenberg (Alexis G:n poika) ja minä sekä sitäpaitsi, kuvaavaa kyllä, ruotsalainen aktivisti toht. Adrian Molin. Kokous pidettiin Gustafssonin pensionaatissa Birger Jarlinkadun 8:ssa. Puheenjohtajana toimin minä. Kokouksessa pidetty pöytäkirja ei valitettavasti ole tallella. Päiväkirjassaan mainitsee Wetterhoff vain lyhyesti: »Mitään varsinaista ohjelmaa ei voitu vahvistaa (?), mutta tärkeätä ja arvokasta oli, että kaikki tunsivat yksimielisyyden tarpeellisuuden, ja professori Erich tuntui olevan vakuutettu, että minun noudattamani menettely on ollut oikea. Hän aikoo koettaa saada vanhat kagaalit — auguurit, miksi Fabritius puolipiloillaan heitä nimitti — tulemaan mukaan.» — »Onko se mahdollista tai hyödyllistä», lisää Wetterhoff, »en vielä tiedä. On ehkä parempi, että he asettuvat meitä vastaan, niin saamme tulevaisuudessa nuorempia, toimekkaampia ja vapaamielisen härkäpäisyyden vähemmän kyllästämiä hallitusmiehiä.» Sitten seuraa osanottajien luonnehtiminen, joka osaksi on koko lailla pisteliäs.

Jos ei kokouksessa vahvistettukaan »mitään varsinaista ohjelmaa», s.o. suurpoliittista ohjelmaa Wetterhoffin hengessä, niin tehtiin siinä kuitenkin erinäisiä tärkeitä päätöksiä. M.m. hyväksyttiin ehdotus, että koetettaisiin saada toimeen eri puolueiden edustajista muodostettu lähetyskunta, joka matkustaisi Berliiniin esittämään kansan toivomuksia. Tämän aikeen toteuttaminen kävi sentään sittemmin mahdottomaksi.

Tukholman järjestölle oli heinäkuun 31 p:nä pidetyllä kokouksella suuri merkitys. Kokous valitsi näet sikäläistä toimintaa varten kolmihenkisen pysyvän toimikunnan, johon tulivat H. Gummerus puheenjohtajaksi, Almar Fabritius ja Jonas Castrén. Sittemmin elokuussa laadin »promemorian» tukholmalaisedustuksen tehtävistä. Ne olisivat:

1:ksi. Yhteyden ylläpitäminen Helsingin-keskuskomitean ja Berliinin-edustuksen välillä. Sitä varten on niin säännöllisesti kuin mahdollista lähetettävä raportteja Helsinkiin, jotta keskuskomitea voi seurata asiain kulkua, edelleen toimitettava sen tietoon Berliinistä tai Tukholmasta tulevat ehdotukset ja vihdoin annettava Berliinin-edustukselle tietoja Suomen oloista.

2:ksi. Niiden Saksan sotatointen yhteyteen suunnitellun Suomen kapinan valmisteluiden suorittaminen, joiden täytyy tapahtua Ruotsissa. Siihen kuuluu suomalaisten vapaaehtoisten edelleenkuljettaminen, joka jo on alkanut Haaparannan kautta ja joka, sittenkuin Lockstedtin-joukon laajentaminen tai sen mahdollinen siirtäminen Ahvenanmaalle on päätetty, tulee vaatimaan suuren koneiston.

3:ksi. Sotilaallisten tietojen hankkiminen Suomesta yksissä neuvoin täkäläisten saksalaisten toimistojen kanssa. Sitä varten on jo muutamia Lockstedtin-joukon jäseniä lähetetty Suomeen. Uusi varma postiyhteys Haaparannan kautta Helsinkiin on saatu aikaan.

4:ksi. Mielialan muokkaaminen Ruotsissa yhdessä ruotsalaisten aktivistien kanssa. Tämä tapahtuu sanomalehtikirjoitusten avulla ja keskustelemalla vaikutusvaltaisten poliitikkojen ja sanomalehtimiesten kanssa. Tällä toiminnalla on suuri merkitys koko asialle, koska juuri suomalaiset ja miltei yksinomaan he kykenevät vaikuttamaan mielialaan ja mielipiteisiin ruotsalaisten keskuudessa. Ennen kaikkea on ruotsalaiset saatava siihen vakaumukseen, että Suomi todella haluaa Ruotsin asiaantarttumista.

Eräs toisen kohdan lausunta kaipaa selitystä. Siihen aikaan keskusteltiin innokkaasti siitä mahdollisuudesta, että saksalaiset joukot saattaisivat miehittää Ahvenanmaan. Meidän piirissämme kannatti tätä ajatusta varsinkin Fabritius, jonka mielestä tällainen retkikunta lopullisesti ratkaisisi Lockstedtin joukon käyttöä ja kehitystä koskevan probleemin. Ahvenanmaan-suunnitelman kannalla oli aluksi myös Wetterhoff, kunnes tämä oli tullut vakuutetuksi, että Saksan sotilasviranomaiset katsoivat suunnitelmaa nykyjään mahdottomaksi toteuttaa, m.m. Ahvenanmaan etäisen aseman vuoksi, joka vaatisi tuntuvan laivaston-osaston käyttämistä yhteyden ylläpitämiseksi maihinnousseiden joukkojen kanssa. Edellyttämällä, että suunnitelma toteutettaisiin, oli se ajatus lähellä, että Saksassa koulutettu suomalainen joukko sijoitettaisiin Ahvenanmaalle odottamaan sotatoimien alkamista Suomen mantereella. Sen arveltiin myöskin voimakkaasti vaikuttavan Suomen mielialaan.

Mitä tulee ohjelman 4:nteen kohtaan, olen jo kosketellut meidän toiveitamme siitä, että Ruotsi ryhtyisi sotaan. Wetterhoff tuntuu kuitenkin, hänen päiväkirjastaan päättäen, saaneen siinä suhteessa sangen kielteisiä kokemuksia Tukholmassa käydessään. M.m. oli Adrian Molin sanonut hänelle, että nykyjään oli mahdoton saada Ruotsia liikkeelle ennenkuin Saksa ja Suomi olisivat tehneet jotakin, joka saattaisi Ruotsin jonkinlaiseen pakkotilaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin osanotto sotaan. »Mahdollistahan on», huomauttaa Wetterhoff, »että se ei muuten käy, mutta luulen melkein, että on yhtä vaikeata saada Saksaa ottamaan ensimmäistä askelta.» Siinä hän oli epäilemättä oikeassa. Mutta jos niin oli laita, olivat toiveet Ruotsin ryhtymisestä sotaan jokseenkin pienet. Sillä Suomi ei voinut eikä tahtonut ryhtyä mihinkään ilman että Saksa teki aloitteen sotaväkeä lähettämällä. Lopulta täytyi kuitenkin katsoa menestystämme todennäköisemmäksi siinä tapauksessa, että saksalaiset etenevät maatietä Pietaria kohti.

Yhtenä positiivisena tuloksena Wetterhoffin käynnistä Tukholmassa oli, että kenraali Nordensvan, vanha, suuressa arvossa pidetty ruotsalainen upseeri, otti matkustaakseen Saksaan siellä laatiakseen suunnitelman Ruotsin—Saksan—Suomen sotatoiminnasta.

Tukholman-toimiston toiminnasta elokuulla, jolloin niin paljon tärkeää oli tekeillä, en muista paljoa yksityiskohtia. Lockstedtin-pataljoonan perustamista saatoimme nyttemmin katsoa jokseenkin varmaksi, ja valmisteluja sen miehistön hankkimiseksi hoiti tarmokkaasti ja taitavasti Fabritius. Minun toimintani keskittyi poliittiseen työhön ja sanomalehtipropagandaan. Toimiston sihteerinä, konekirjoittajana ja kaikinpuolisena apurina oli H.R. Söderström, joka terveyssyistä oli palannut Lockstedtin-leiriltä.

Jonkin verran merkitystä oli käynnilläni elokuun lopulla ruhtinas von Wedelin luona, jonka keisari Wilhelm oli lähettänyt Tukholmaan salaista poliittista tehtävää varten. Herttainen vanha herra oli keskusteluissaan Ruotsin ulkoministerin Wallenbergin kanssa ja luultavasti myöskin Saksan lähettiläältä von Luciukselta saanut Suomen oloista ja mielialasta meidän asiallemme erittäin epäedullisen käsityksen. Tein voitavani saadakseni hänet toiseen käsitykseen. Sittemmin sain Wetterhoffilta kuulla, että ponnistukseni ei ollutkaan turha. Raportissaan Saksan ulkoministeriölle von Wedel oli ilmoittanut ulkoministeri Wallenbergin sanoneen hänelle, että yleinen mielipide Suomessa ei hänen tietääkseen pyri irroittamaan maata Venäjästä, mutta että Ruotsi suhtautuisi asiaan toisella tavalla, jos tultaisiin vakuutetuksi, että Suomi todella tahtoo päästä vapaaksi. Osoitukseksi siitä, ettei Wallenbergin käsitystä Suomessa vallitsevasta asemasta kuitenkaan ilman muuta ollut pidettävä tosioloja vastaavana, oli von Wedel tehnyt selkoa keskustelustansa minun kanssani.

Meidän tunteemme niitä maanmiehiämme kohtaan, jotka alinomaa juoksivat Wallenbergin luona väittämässä meidän esityksiämme vääriksi, eivät olleet juuri ystävällisiä. Myöskään ei Hjalmar Branting kuulunut meidän suosikkeihimme, kun tiesimme, että hän kesällä käydessään Berliinissä oli omin lupinsa esiintynyt suomalaisten puhemiehenä kuvaten maassamme vallitsevaa mielialaa täysin vieraaksi kaikelle separatismille. Fabritiuksen ja minun keskusteluni elokuussa mahtavan sosialistijohtajan kanssa johti eräänlaiseen »puolueettomuuslupaukseen» hänen puoleltaan, mitä tulee Lockstedtin yritykseen, ja lupaukseen mikäli mahdollista ehkäistä parhaillaan tapahtuvaa rekryyttien kuljetusta koskevien uutisten pääseminen sosialistiseen sanomalehdistöön.

Tukholman-toimiston toimintaa koskevat tallella olevat asiakirjat tältä ajalta ovat enimmäkseen vähäpätöisiä. Mainittakoon tässä eräs elokuun 5 p:nä Suomesta saamani raportti:

»Noin puolet kaikista Helsingin tehdastyöläisistä on määrätty linnoitustöihin ja muihin sotilastehtäviin. Kaduilla otetaan kiinni työmiehiä, jotka eivät voi todistaa olevansa toimessa. Samaa tapahtuu muissakin kaupungeissa. Oulussa pakotetaan naisiakin työhön. Myöskin erinäisten konttorien henkilökunnasta on osa vaadittu töihin, niinpä esim. Stockmannin liikkeestä 15—16 henkeä. Hevosten otto ja nautakarjan pakkotilaukset ovat käynnissä kaikkialla. Helsingin ympäristössä hakataan maahan metsää suunnattomia aloja. Vahingot arvioidaan 20 miljoonaksi markaksi, mutta pienintäkään korvausta ei makseta. Passimääräyksiä kotimaassa on kiristetty. Oulun pohjoispuolella saa tuskin kukaan sotapalvelusiässä oleva matkustaa. Vangitsemiset käyvät yhä lukuisammiksi. Verraten varmojen tietojen mukaan istui jokin aika sitten noin 330 henkilöä lukkojen takana. Lisäksi tulevat ne monet, jotka on vangittu, mutta päivän, parin päästä taas laskettu vapaaksi.»

Jätän niiden arvosteltavaksi, jotka silloin olivat kotimaassa, missä määrin tämä kuvaus vastasi tosioloja. Varsinainen hirmuvaltahan alkoi vasta jonkin verran myöhemmin. Joka tapauksessa olivat tällaiset synkät kuvaukset meille kuin gefundenes Fressen ja me riensimme lähettämään ne Berliinin-toimistoon, joka kyllä osasi niitä käyttää.

Siltä ajalta tallessani olevien kirjeiden joukossa on useita Haaparannassa olevien etuvahtiemme V.E. Tuompon (nyt jääkärieverstiluutnantti yleisesikunnassa) ja K.H. Kekonin (nyttemmin jääkärimajuri ja tasavallan presidentin adjutantti) lähettämiä. Kirjeenvaihto heidän kanssaan koski pääasiallisesti salaisen postinkulun järjestämistä ja jo nyt pienessä määrässä alkaneen uusien rekryyttien kuljetuksen valmistamista. Suuriarvoisena avustajana tässä työssä oli heillä Torniossa asuva ylioppilas Eero Heickell.[13]

Uhkarohkea teko heidän puoleltaan oli antaa Erik Malmbergin, joka tärkeässä tehtävässä oli komennettu Helsinkiin, keskellä päivää mennä sillan yli Tornioon santarmien ohi ilman passia ja ruotsalainen telegrafistilakki päässä.

Mielenkiintoista on, mitä Tuompo ja Kekoni ilmoittavat elokuun 27 p:nä: »Yleensä», niin he kirjoittavat, »ovat maassa mielet kokonaan meidän asiamme puolella. Ollaan huolissaan vain siitä, mistä saataisiin aseita. Kivääreitä vielä olisi, vanhoja suurlakon aikuisia, mutta ei ole ampumavaroja. Miehiä olisi etenkin etelämmässä valmiina lähtemään, kun vain saamme sanan heille, että saa tulla. Nekin, jotka jostakin syystä ovat estyneet lähtemästä, sanovat, että kun täällä aletaan, silloin he ovat valmiit jokainen, taisteltakoon sitten vaikka kirveillä ja aidanseipäillä. Maalaisväestö on innostunutta. Se sanoo, että asian pitäisi tapahtua nyt syksyllä; silloin meillä olisi sopivin aika ja suurimmat mahdollisuudet. Sentähden siellä odotetaan jännityksellä.»

Oletin silloin raportinlähettäjäin katselleen asemaa nuorison sangviinisin katsein. Mutta todellisuudessa heidän innostunut kuvauksensa oli merkki siitä kansanmielialasta, joka paria viikkoa myöhemmin lähetti rajan yli sadoittain rahvaannuorukaisia matkalle siihen ihmeelliseen paikkaan, missä sai oppia käsittelemään muitakin aseita kuin kirveitä ja aidanseipäitä.

Tulevain tapahtumain enne oli myöskin seuraava lyhyt ilmoitus eräässä Tuompon kirjeessä: »Torniossa olevista sotamiehistä on osa virolaisia, ja he ovat valmiit koska hyvänsä taistelemaan venäläisiä vastaan joko täällä tai muualla.»

Yhtä kirjettä tältä ajalta en malta olla julkaisematta kokonaan, ei siksi, että se sisältäisi mitään merkillistä, vaan siksi, että se osoittaa, kuinka kekseliäiksi silloin olimme tulleet sotasensuurin pettämisessä kirjoittamalla peitetyin sanoin. Kirje on päivätty Lontoossa elokuun 27 p:nä 1915 ja kuuluu (suomennettuna[14]):

»Rakas Herman.

Minä olen ollut niin levoton Fian kohtalosta, että minun suorastaan täytyy kirjoittaa sinulle ja kysyä, kuinka hän voi. Sveahan on aina ollut kiltti vanhempi sisko ja on varmaan suurena lohdutuksena Fia-paralle, mutta suostuuko hän suoranaisesti avustamaan häntä, on toinen kysymys. On hirveätä olla naimisissa sellaisen roiston kanssa, mikä Rolf aina on osoittanut olevansa, ja minä olen aina ollut vakuutettu, ettei Fia milloinkaan voi tulla onnelliseksi, ellei hän saa laillista eroa. Että Rolf on ollut hänelle uskoton, senhän tiedämme kaikki, mutta hänellä on rahaa ja mahtavia suhteita, joten siinä kai ei mikään auta. Olen kuullut huhuna, että Fiakin viime aikoina olisi ollut uskoton — ja sitähän ei voi kummastella. Sanotaan, että Fian suhde Toriin olisi hyvin hellä, ja Torhan on kunnon mies.

Hyvä olisi, jos Svea voisi tehdä jotakin, mutta avioasiathan ovat niin arkaluontoisia, että hän kukaties ajattelee, ettei hän voi asiaan sekaantua. Minä tapasin Edvardin eilen ja kuulin, että hän parin päivän päästä matkustaa kotiin. Jos luulet, että voisin tehdä jotakin Fia-paran hyväksi, niin ilmoita heti. Muussa tapauksessa matkustan länteen muutamien viikkojen kuluttua.

Tiedätkö, aikooko Tor matkustaa tervehtimään Fiaa? Sehän osoittaisi, että hänellä on rehelliset aikomukset. Vastaa nyt heti. Minä olen niin levoton hänestä. Monet terveiset

Agdalta.»

Huolestunut kirjeenkirjoittajatar oli rouva Aino Malmberg. Pelkään kuitenkin, että englantilaisen kirjesensuurin, jos se ylimalkaan kiinnitti kirjeeseen mitään huomiota, ei olisi ollut erikoisen vaikea arvata, keitä osanottajat tässä onnettomassa aviodraamassa olivat. Että »Edvard» tarkoitti professori Edvard Westermarckia, keskuskomiteamme tulevaa jäsentä, sitä olisi kai ollut hankalampi arvata.

Palaan nyt Wetterhoffiin ja hänen ponnistuksiinsa aikaansaada päätös Lockstedtin-joukon säilyttämisestä ja laajentamisesta. Mitä suurin, ehkäpä kerrassaan ratkaiseva merkitys oli Ruotsin lähettilään kreivi Tauben voimakkaalla esiintymisellä. Hän puhui asiamme puolesta valtiosihteeri von Jagowille ja alivaltiosihteeri Zimmermannille ulkoministeriössä. Romanian ministeri Beldiman taas kävi valtakunnankanslerin puheilla, kuten jo on mainittu. Jo elokuun 6 p:nä saattoi Wetterhoff ilmoittaa minulle saaneensa sekä merikabinetin päälliköltä, amiraali von Mülleriltä, hänen erikoiselta suojelijaltaan, että kreivi Taubelta tiedon, että nämä olivat valtakunnankanslerilta saaneet kuulla, että kursseja nyttemmin on päätetty jatkaa ja laajentaa. Mutta tämä tieto oli ennenaikainen. Oli vielä voitettava sotaministeriön vastarinta. Uudessa elokuun 13:ntena päivätyssä kirjeessä minulle Wetterhoff kirjoittaa, että sotaministeriä ei vielä ole myöntynyt. Ponnistuksia jatkettiin. Amiraali von Müllerin onnistui taivuttaa sotaministeri, joka lupasi toimittaa, että Wetterhoff kutsuttaisiin suureen päämajaan. Elokuun 16 p:nä Wetterhoff neuvotteli Badenin prinssin Maxin kanssa. Elokuun 19 p:nä hän oli audienssilla Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin luona, jota ajatus mahdollisesti päästä itsenäisen Suomen kuninkaaksi suuresti viehätti. Hän pani puolestaan mahtavia vipuja liikkeelle.

Elokuun 20:s päivä oli Wetterhoffille merkkipäivä. Hän sai silloin todellakin kutsun saapua suureen päämajaan Plessiin Schlesiaan esittämään Suomen asiaa hänen ylhäisyydelleen kenraali von Falkenhaynille. »Minä pelkään vain», kirjoittaa hän päiväkirjaansa, »että en onnistu, kun nyt kaikki on minun käsissäni. Kukaties isänmaani koko kohtalo on tässä keskustelussa minun diplomaattisesti tottumattomissa käsissäni, enkä kuitenkaan uskalla päästää ketään muuta hyvistä maanmiehistäni mukaan, jottei onnettoman tuloksen vaara olisi vielä suurempi.» Kuinka ominaista Wetterhoffille olikaan tämä omituinen seos vaatimattomuutta ja vakaumusta, että hän se kuitenkin parhaiten kaikista osaa asian hoitaa!

Fredrik Wetterhoffin käynti suuressa päämajassa elokuun 24 p:nä tuli käännekohdaksi vapausliikkeemme historiassa. Se vilkas kuvaus, jonka hän on päiväkirjaansa kirjoittanut matkastaan, kuuluu tämän ajan mielenkiintoisimpiin asiakirjoihin.

Tarkoitus oli, että korkeimmissa saksalaisissa piireissä erittäin suosittu ruotsalainen löytöretkeilijä ja poliitikko toht. Sven Hedin, joka silloin oleskeli itärintamalla, olisi tullut Wetterhoffin mukaan tämän matkalle. Sitä ajatusta kannatti innokkaasti herttua Adolf Fredrik, joka pani sähkölennättimet vilkkaaseen toimintaan päästäkseen valittuun matkatoveriin käsiksi. Mutta se ei onnistunut. Wetterhoff sai matkustaa yksin, ja se oli ehkä parasta.

Plessissä kävi Wetterhoff ensin amiraali von Müllerin ja sitten von Falkenhaynin itsensä luona. Käynti ei olisi voinut tapahtua otollisempaan aikaan. Ei päivääkään kulunut ilman uusia voitonsanomia itärintamalta. Elokuun 5 p:nä olivat saksalaiset marssineet Varsovaan 8 p:nä oli Ivangorod kukistunut, 17 p:nä Kovno valloitettu. Elokuun 20 p:nä oli Novogeorgievskin erinomaisen luja linnoitus vallattu, ja päivää ennen Wetterhoffin audienssia oli saapunut tieto, että itsepintaisesti puolustettu, rämeiden suojaama Ossowiecin linnoitus oli antautunut. Juuri siihen aikaan punnittiin Hindenburgin suurenmoista suunnitelmaa täydentää tähän asti suoritettu rintamarynnistys kiertoliikkeellä pohjoisesta, jotta venäläisten koko keskusta joutuisi saarroksiin, vaikka Falkenhayn sitten ei kuitenkaan sitä suunnitelmaa hyväksynyt.[15] Sanalla sanoen, kaikki näytti mahdolliselta. Ehkäpä voitaisiin nyt toivoa sitäkin, että Ruotsi vihdoinkin päättäisi asettua Saksan puolelle näiden loistavien voittojen vaikutuksesta. Joka tapauksessa vaati Saksan etu olemaan hylkäämättä suomalaisten tarjoutumista sotilaalliseen ja poliittiseen yhteistyöhön.

Mitä Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan keskustelustaan Saksan yleisesikunnanpäällikön kanssa, on kuin tämän voittotunnun kaikua. Hänen kertomuksensa mukaan ei keskustelu koskenut niinkään paljon Lockstedtin-joukkoa kuin saksalaisten mahdollisia sotatoimia Suomessa. Falkenhayn selitti, että Saksan hyökkäyksellä Pietariin Suomen kautta olisi suunnattoman suuri merkitys ja että se saattaisi olla surmanisku Venäjälle. Suomen osanotto siihen harjaantumattomille miehistöineen olisi kuitenkin aluksi vähemmän tärkeää. Kolme saksalaista divisionaa riittäisi tarkoitukseen. Mutta sotatoimi Suomessa oli mahdollinen ainoastaan, jos Saksan ei tarvitsisi lähettää kaikkia joukkoja, hevosia, ammuksia ja muita varuksia meritse. Jos Saksa sitävastoin saisi toimittaa osan tätä kuljetusta Ruotsin kautta, olisi se valmis lähettämään sotaväkeä Suomeen.

Tähän huomautti Wetterhoff, että Suomen taholta voitaisiin asettua yhteyteen Ruotsin hallituksen kanssa luvan hankkimiseksi tähän kuljetukseen Ruotsin kautta. Falkenhayn epäili kuitenkin, antautuisiko Ruotsi diplomaattisiin keskusteluihin yksityisten Suomen kansalaisten kanssa. Silloin pani rohkea salavehkeilijämme koko suuren dialektisen kykynsä liikkeelle haihduttaakseen epäilyt, ja jos hänen omaa kertomustaan saa uskoa, tosiaan onnistuikin ainakin puolittain. Uskoiko hän todella sen rohkean suunnitelman toteuttamismahdollisuuteen? Hänhän oli Tukholmassa saattanut todeta, minkälainen maaperä oli. Mutta hänenluontoisensa mies uskoo helposti, mitä toivoo. Ja sitäpaitsi, ellei hanke onnistuisikaan, niin oli kuitenkin tavattoman tärkeätä tällä hetkellä herättää Saksan ylimmissä sodanjohtajissa toiveita hankkeen onnistumisesta. Samalla tavoin ovat kokeneet diplomaatit aina menetelleet tämänkaltaisissa tapauksissa.

Tämän diplomaattisen voiton luonnollisena seurauksena oli päätös Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sundwall on kirjassaan kertonut, mitä siitä Falkenhaynin kanssa keskusteltiin, nähtävästi Wetterhoffin antamien tietojen mukaan, joita tämä ei ole merkinnyt päiväkirjaansa. Sitävastoin Wetterhoff mainitsee muutamalla sanalla, mitä hän siitä puhui sotaministeri Wildt von Hohenbornin kanssa käyntinsä jälkeen von Falkenhaynin luona. »Lockstedtin-leirin kursseja», kirjoittaa hän päiväkirjassaan, »kosketeltiin ensin. Hän kysyi minulta, ovatko ne välttämättömät, ja kun vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi, sanoi hän heti antavansa käskyn laajennuksen toimeenpanosta.» — Vihdoin oli Wetterhoff keskustelussa myöskin esikuntapäällikön, amiraali Bachmannin kanssa. Seuraavana päivänä hän palasi Berliiniin. Voitto oli saavutettu.

Tunnettua on, että alemmat viranomaiset sotaministeriössä jatkoivat jarrutustaan vielä tämän päämajassa tapahtuneen ratkaisun jälkeen ja että Wetterhoffin täytyi amiraali von Müllerin välityksellä saada sotaministeri mieskohtaisesti tarttumaan asiaan, jotta asia saataisiin lopullisesti järjestykseen. Elokuun 28 p:nä keisari allekirjoitti käskyn suomalaisen harjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja saman kuun 31 p:nä majuri Bayer luki sen pfadfinderjoukolle leirillä.

Tiedetään, mikä riemu siitä syntyi poikiemme joukossa, jotka kuukauden toisensa jälkeen olivat kestäneet paikallaan pitkämielisesti paikkaillen rääsyisiä partiolaisunivormujansa ja miehuullisesti kamppaillen hiipivää mielenmasennusta vastaan. Heinäkuun 24 p:nä he olivat tosin saaneet kauan luvassa olleet musketööriunivormut, mutta kaikki oli silloin vielä epävarmaa. Nyt oli vihdoin saatu ne »realiteetit», joiden saannista iältään vanhin »Pfadfinder» Almar Fabritius oli jo toukokuussa ollut miltei vakuutettu. Keisarillinen käsky määräsi muodostettavaksi pataljoonan jalkaväkeä, pionieeri- ja konekiväärikomppanian sekä mahdollisesti vielä tykistöä ja osaston pyöräilijöitä. Muutamien viikkojen kuluttua saattoi odottaa suuren rekryyttivirran alkavan saapua Suomesta. Totisesti, rohkeimmat unelmamme tuntuivat nyt olevan toteutumassa. Sillä minkävuoksi olisi Saksan sodanjohto valmis ottamaan vastaan 2 000 suomalaista rekryyttiä, ellei se katsonut voivansa käyttää niitä tulevaan, kansankapinan tukemaan sotatoimintaansa Suomessa?

Ja tästä oli meidän suureksi osaksi, jopa luultavasti suurimmaksi osaksi kiittäminen sitä miestä, jonka nimeä vain puoli vuotta sitten mainittiin Suomessa milloin epäilevästi, milloin suorastaan suuttumuksella vapausliikkeemme yhteydessä! Sitten oli lohduttauduttu sillä hurskaalla ajatuksella, että Jumala joskus saattaa valita outoja aseita tarkoituksiinsa. Vaikenisivatko ruikuttelut »aseen» inhimillisistä vioista ja heikkouksista nyt ja saisiko tuo tavattoman taitava mies nyt täydellisen ja yleisen tunnustuksen? Senhän saisimme ennen pitkää nähdä.

Nyt ajattelivat kaikki vain suurta saavutusta, jonka poliittinen merkitys oli ilmeinen. Elokuun 30 p:nä eversti von Zimmermann toi kenraali von Falkenhaynin tervehdyksen Wetterhoffille ja kiitokset päämajassa saaduista tiedoista. »Samalla», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »antoi hän (nim. von Falkenhayn) minulle tehtäväksi saattaa Suomen kansan tietoon, että Saksalla on suuri mielenkiinto sen kohtaloa kohtaan, ja pyysi minua tekemään kaikkeni antaakseni kansalle mahdollisimman suuria toiveita.» Tämän tehtävän täytti Wetterhoff saapuessaan Tukholmaan syyskuun 1 p:nä.

V. TAPAUSRIKAS SYYSKUU.

Muistojeni kuvauksessa olen nyt tullut ajankohtaan, jolloin alussa niin vaatimaton »nuorisoliike» kasvoi koko kansamme ja koko maan käsittäväksi tulossaolevan vapaustaistelumme valmisteluksi. Minun toimintani seuraavana aikana rajoittui yhä enemmän poliittiseen propagandaan pääasiallisesti Tukholmassa, osittain Saksassa. Sen tukholmalaiskomitean jäsenenä, joka pian »valtuuskunta» nimisenä sai toisen kokoonpanon Suomesta lähetettyjen henkilöiden tultua siihen lisäksi, otin tosin osaa kysymyksiin, jotka koskivat jääkäripataljoonan muodostamista hankkimalla miehiä Suomesta sekä sen kohtalon eri vaiheita Saksassa. Mutta tämän tehtävän käytännöllisen työn suorittivat enimmäkseen toiset. Vaikeaa ja vaarallista rekryyttien hankintaa Suomessa johti loistavalla menestyksellä syyskuussa muodostettu A(ktio) K(omitea), johon kuului eri järjestöjen edustajia. Valtiollisia puolueita edustivat siinä toht. V.O. Sivén (maalaisliittoa), maisteri P.J. Hynninen, sittemmin toht. Eino Suolahti (vanhaa suomalaista puoluetta), toht. Heikki Renvall (nuorsuomalaista puoluetta) ja varatuomari Otto Åkesson (ruotsalaista kansanpuoluetta), entistä Voima-liittoa ja vanhoja aktivisteja johtaja A.V. Nylander, ent. suomalaisten upseerien yhtymää, josta sittemmin käytettiin nimitystä M(ilitaari) K(omitea), ratsumestari Harald Åkerman ja ylioppilaita maisteri Kai Donner ja hänen varamiehenään maisteri Bertel Appelberg. Toht. Renvall oli toimessaan vain lyhyen ajan. Sivénin ja Donnerin oli sittemmin pakko matkustaa Ruotsiin välttääkseen vangitsemista. Uudelleen järjestettyyn C(entraali) K(omiteaan) kuuluivat valtioneuvokset Edvard Hjelt ja Alexis Gripenberg, professori Edvard Westermarck, tohtori W. Zilliacus, senaattori H. Rautapää, johtaja Samuli Sario, senaattori Otto Stenroth, professori Rafael Erich ja vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Näistä muuttivat von Bonsdorff, Erich ja Sario ennen pitkää Tukholmaan.[16]

Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa edelleenkin »nuoret», s.o. ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja värväystyöstä, sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia koskevien tietojen peräti vaarallisesta kokoamisesta sekä valistustyöstä kansan keskuudessa tulee julkisuuteen, sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta. Paitsi venäläisten ja kotimaisten viranomaisten vainoa oli osanottajain otettava lukuun välinpitämättömyys, jopa vihamielisyyskin aktiivista itsenäisyysliikettä kohtaan laajoissa piireissä yhteiskuntaamme. Liioittelematta voi sanoa, että suuren yrityksen menestys pohjimmaltaan sittenkin johtui siitä kannatuksesta, mitä se sai kansan laajoista kerroksista. Nyt kävi ilmi, että kansa oli omaksunut vanhan aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aatteet paljon suuremmassa määrässä kuin oli uskottu.

»Kuten Suomen aktiivinen vastustuspuolue», kirjoittaa eräs näiden olojen tuntija,[17] »niin sen kasvattikin, Voimaliitto, laski Suomen itsenäisyystaistelulle lujan pohjan; sen työ ei ollut turhaa, sen heittämä siemen iti. Varsinkin Pohjois-Suomessa, missä Voima-liitto toimi erittäin pontevasti, sai jääkäriliike, sitten kun sen aika tuli, voimakasta tukea, ja kansan itsenäisyyspyrkimys osoittautui sangen elinvoimaiseksi.»

Suomalaisen aseellisen joukon pelkkä olemassaolo Saksan alueella oli mainiona lähtökohtana pyrkimyksille saada tältä mahtavalta sotaakäyvältä valtakunnalta apua itsenäisyysliikkeellemme. Poliittiselle propagandalle siellä oli Wetterhoff luonut hyvän perustan. Sille oli vain rakennettava edelleen.

Mitä sanon sitten toiminnasta Ruotsissa? Sen merkitystä vapausliikkeelle on tähän saakka liiaksi sivuutettu, osittain historiallisen aineiston puutteen vuoksi. Tukholman-valtuuskunnan pöytäkirjat ja muut asiapaperit eivät nykyjään ole käytettävissä. Sen toiminta jääkäripataljoonan hyväksi ja sen muut toimenpiteet eivät niin ollen ole voineet saada riittävää valaisua niissä kuvauksissa, joita on julkaistu. Mitä taas tulee siihen innokkaaseen propagandaan Suomen hyväksi, jota Ruotsissa tehtiin, tulee sitä helposti aliarvioineeksi, kun se ei johtanut näkyviin tuloksiin. Sivullisesta voi näyttää, että koko tämä toiminta, mikäli se pyrki muuttamaan Ruotsin kansan yleistä mielipidettä, on ollut turhaa, kun Ruotsi ratkaisevalla hetkellä 1918 ei käsittänyt suurta historiallista tehtäväänsä avustaa Suomen pelastamista.

Lukija älköön odottako, että minä koettaisin kokonaan täyttää tämän aukon yleisön tiedoissa Suomen vapaussodan valmistuksista. Ne muistiinpanot, jotka minulla tältä ajalta on tallella, koskevat pääasiallisesti ainoastaan sellaista, johon mieskohtaisesti otin osaa. Älköön senvuoksi pyydettäkö minulta täydellistä kertomusta työstä, jonka koneistossa olin vain vaatimattomana rattaana. Paljon siitä, mitä silloin tehtiin ja puuhattiin, kulki minun ohitseni.

* * * * *

Elokuun lopulla, kun oli käynyt selväksi, että liikkeemme tulisi jatkumaan pitkän aikaa ohjelmaltaan tuntuvasti laajempana, tuli huoneistokysymys Tukholmassa tärkeäksi. Keväällä oli se pieni kalustettu huone Oden-kadun varrella, missä silloin asuin, saanut olla samalla jonkinlaisena kansliana. Mutta nyt oli myöskin perheeni Tukholmassa ja Villa Ventorpissa saatoimme viipyä vain kesän loppuun saakka. Vaimoni ja minä päätimme silloin vuokrata kalustetun huoneiston, joka samalla voisi olla Tukholman-komitean ja sen jäsenten kokouspaikkana. Valitsimme hauskan kuuden huoneen huoneiston lähellä Keskusasemaa Tegnérin- ja Dalakadun kulmassa; osoitenumero oli Tegnérinkatu 48. Siinä oli työhuone, jota sanottiin »kansliaksi», sali, ruokasali ja makuuhuoneet. Yksinkertaista ja puutteellista sisustusta täydennettiin ostamalla muutamia huonekaluja. Varat ensimmäisen vuokraerän maksamiseen saimme avokätisenä lahjana rouva Maria Ekmanilta, o.s. Lavonius, joka oli isäni lapsuudenystäviä. Hän oli suuresti innostunut siitä, mitä olin kertonut hänelle suomalaisten nuorukaisten uskaliaasta yrityksestä, ja oli jo aikaisemmin auttanut minua pulassa, kun kassa oli tyhjillään ja piti hoivata lomallaolevia »pfadfindereitä». Eräs hänen tyttärensä oli naimisissa Ruotsin Valtakunnanpankin ent. johtajan, vapaaherra Carl Langenskiöldin kanssa, joka niinikään oli vanhan isänmaansa lämmin ja uhrautuva ystävä. Rouva Ekmanin poika hänen ensimmäisestä aviostaan tunnetun suomalaisuudenharrastajan Ernst Linderin kanssa oli eversti Ernst Linder, joka sittemmin otti niin kunniakkaasti osaa vapaussotaamme, missä hän sai kenraalimajurin arvon armeijassamme.

Tuskin olimme ehtineet saada asuntomme kutakuinkin kuntoon, kun Wetterhoff syyskuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. Jos hänet kuukausi sitten oli otettu vastaan miehenä, johon kaikki keskitimme toiveemme, niin saapui hän nyt todellisena voittajana. Ihmetellen ja ihaillen kuuntelimme hänen kertomustaan käynnistä suuressa päämajassa ja keskustelusta kenraali von Falkenhaynin kanssa. Että päätös suomalaisen pataljoonan perustamisesta Lockstedtiin nyt oli tehty, sen tiesimme jo, mutta ilomme yleni, kun Wetterhoff ilmoitti meille Falkenhaynin terveiset Suomelle. Hän esitti ne seuraavassa oraakkelimaisessa sanamuodossa: »Suomalaiset voivat olla hyvässä toivossa, mutta älkööt ryhtykö varomattomiin tekoihin.» Oraakkelilauseen jälkimmäistä puolta emme oikein ymmärtäneet, mutta oletimme sen tarkoittavan, että meidän ei pitäisi antautua sotatoimintaan omin päimme. Semmoista emme totisesti nyt aikoneetkaan. Päinvastoin olimme kaikin tavoin koettaneet selittää saksalaisille ja ruotsalaisille, että me todellakaan emme kyenneet toimeenpanemaan sitä »kapinaa», johon meitä niin innokkaasti oli kehoitettu, vieläpä ettei meillä ollut sanottavaa halua ryhtyä Suomessa edes »sabotageen», kuten termi kuului. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että Saksan korkein sodanjohto puolestaan nyt varoitti »varomattomuudesta». Tämänhän saattoi käsittään niin, että Saksalla oli »rehelliset aikomukset», kuten Aino Malmberg vähää ennen oli minulle kirjoittanut veikeässä kirjeessään. Meidän tulisi toisin sanoen malttaa mielemme, kunnes saksalaiset tulevat itse, joskaan he eivät saattaisi tulla heti Suomeen »meitä tervehtimään».

Päiväkirjassaan ei Wetterhoff mainitse tätä terveisten jälkimmäistä osaa. Mutta Sundvall kertoo,[18] että kenraali von Falkenhayn päämajassa »otti Wetterhoffin kunniasanan siitä, että tämä estäisi joukon käyttämisen mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin yleisesikunnan toimeenpanemien sotatointen yhteydessä koillisrintamalla». — »Tätä perusteli Falkenhayn», lisää Sundvall, »sillä, että Saksan sodanjohto tahtoo valvoa Suomen etua eikä saattaa maata tarpeettomasti vaaraan, ja huomautti sitäpaitsi, että suomalaisten ennenaikainen kapinaannousu voisi vaikeuttaa mahdollisia rauhanneuvottelulta Saksan ja Venäjän välillä.» Wetterhoff oli luultavasti yhdistänyt tähän Saksan yleisesikunnan päällikölle kunniakkaaseen lausuntoon sisältyvän ajatuksen siihen Falkenhaynin Suomelle lähettämään tervehdykseen, jonka hän sittemmin sai eversti von Zimmermannin kautta.

Toinen uutinen, jonka Wetterhoff toi mukanaan, oli että sotaministeri aikoo lokakuun 1 p:nä kuulustella »kuinka pitkälle rekryyttien hankinta on ehtinyt». Tämä tieto oli meistä aika huolestuttava, sillä me tiesimme, kuinka vaikeaa rekryyttien siirto Suomesta oli. Todellisuudessa ei rekryyttien toimittaminen ollutkaan lokakuun 1 p:na ehtinyt pitkälle, innokkaan majuri Bayerin suureksi pettymykseksi, hän kun oli toivonut silloin voivansa näyttää intoansa vastaavaa tulosta.

Kahta päivää myöhemmin saapui professori Edvard Westermarck Tukholmaan matkallaan Englannista Helsinkiin. Hänen tulonsa oli toivottu ja jo useissa kirjeissä ja sähkösanomissa ilmoitettu. Hänhän oli niitä peräti harvoja »vanhoja», jotka alusta alkaen olivat olleet meidän puolellamme. Me kiinnitimme häneen suuria toiveita. Tutustuttaisimme hänet tukholmalaispiiriimme, selittäisimme, mitä tähän saakka oli tehty ja saavutettu, ja hän tekisi sitten siitä selkoa Helsingissä niille arvokkaille kansalaisille, jotka olivat samalla kannalla kuin mekin ja jotka vähän myöhemmin muodostivat uuden keskuskomitean, vanhojen neuvoston (C.K:n). Jo aikaisemmin kesän kuluessa oli meillä ollut ilo nähdä keskuudessamme Tukholmassa muutamia samanmielisiä »vanhoja», mutta silloin meillä ei vielä ollut mitään positiivista näytettävää. Nyt tulisi Westermarck kotimaassaan todistamaan, että meidän politiikkamme sittenkin oli johtanut olennaiseen tulokseen, ja niinpä vihdoinkin luotaisiin järjestöllemme se luja perusta, jota me kauan olimme katsoneet kaipaavamme.

En tiedä, minkä ensivaikutelman Westermarck sai käydessään »päämajassa». Tiedän vain, että tämä käynti meissä enensi entistä luottamusta. Mainehikkaan tiedemiehen ja lämpimän isänmaanystävän koko olemuksesta huokui tyyntä ja varmaa optimismia ja laajakatseista ymmärtämystä, joka teki hyvää meidän pingoittuneille hermoillemme. Kaikkihan oli tähän saakka käynyt hyvin, Wetterhoff oli hoitanut asiaansa mainiosti, ja silloin oli naurettavaa ja jonninjoutavaa takertua pikkuseikkoihin, sen lupasi Westermarck huomauttaa kotimaassa. Meidän poliittinen katsantokantamme oli hänen mielestään aivan oikea.

Syyskuun 4 p:nä pidettiin sitten yleinen neuvottelu, ensimmäinen uudessa huoneistossa. Läsnä olivat Westermarck, Wetterhoff, Castrén, Fabritius, Reguel Wolff, Isak Alfthan, P.H. Norrmén ja minä puheenjohtajana. Kokous katsottiin järjestyksessä toiseksi tukholmalaiskomitean kokouksista. Ensimmäisenä asiana esityslistalla oli senvuoksi heinäkuun 31 p:nä pidetyn pöytäkirjan tarkistus. Kuten silloin, noudatettiin nytkin periaatetta, että liikkeemme nuorten aloitteentekijäin edustajia, tarkoitan ylioppilaita ja Lockstedtin-kurssien osanottajia, mikäli mahdollista aina olisi läsnä. Jos tätä sääntöä sittemmin olisi johdonmukaisesti noudatettu, olisi monta selkkausta luultavasti vältetty. Katsottiin, että osanottajien mieskohtainen vastuuntunto antoi riittävät takeet tarpeellisesta salassapidosta kokouksissa käsitellyistä asioista ja tehdyistä päätöksistä. Sillä on oma kiintoisuutensa, se kun osoittaa sattuvaa yhtäläisyyttä myöhemmin muodostetun ankarasti suljetun valtuuskunnan esityslistojen kanssa. Laajakantoiset poliittiset kysymykset vaihtelivat järjestöä, propagandatoimintaa, Lockstedtin-kursseja, taloutta y.m.s. koskevien kysymysten kanssa. Tehtävät olivat samoja, jotka sittemmin askarruttivat valtuuskuntaa. Minä mainitsen tämän huomauttaakseni, että Tukholmassa jo tällöin oli järjestö, johon Helsingistä myöhemmin saapuneilla henkilöillä oli mahdollisuus liittyä tervetulleena vahvikkeena.

Kokouksen päiväjärjestys oli seuraava.

Wetterhoffin selonteko käynnistä päämajassa. Hänelle tehtiin välikysymys n.s. »pikku ohjelmasta» ja hänen väleistään Ruotsin aktivistien kanssa.

Ilmoitus Suomesta järjestön laajentamisesta asettamalla edustajia kuhunkin kuntaan.

Puheenjohtajan selonteko yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa Tukholmassa elokuun aikana sekä erinäisistä käynneistä, nimenomaan Brantingin luona.

Ehdotus arvovaltaisen lähetyskunnan lähettämisestä Suomesta Tukholmaan oikean käsityksen antamiseksi asianomaisille ruotsalaisille Suomessa vallitsevasta mielialasta ja toivomuksista. Hyväksyttiin. Aikaisemmin tehty päätös lähetyskunnan lähettämisestä Berliiniin katsottiin rauenneeksi.

Kysymys Lockstedtin-kurssien laajentamisesta.

Kysymys keskuskomitean muodostamisesta Suomeen. Päätettiin lähettää uusi, harras kehoitus asian jouduttamiseksi.

Kysymys, keiden henkilöiden luona Tukholmassa professori Westermarckia olisi neuvottava käymään.

Ruotsin aktivistien ehdotusta suomalaisten aikakauskirjan perustamisesta Ruotsiin ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi.

Ehdotus esim. 10.000 kruunun kassakreditiivin asettamisesta komitean käytettäväksi. Puollettiin.

Herra Reguel Wolff antaa 10 000 markkaa järjestön käytettäväksi Lockstedtin-kurssien laajentamisesta johtuvien ensi menojen suorittamiseksi.

Seuraavat päivät kuluivat ahkeriin yksityisneuvotteluihin ja tiheisiin käynteihin ruotsalaisten poliitikkojen luona. Prof. Westermarck kävi tervehtimässä m.m. kirkollisministeriä, valtioneuvos K.G. Westmania, joka hallituksen jäsenistä oli suopein aktivisteille, ja oikeiston johtajaa amiraali Lindmania sekä sittemmin Suomeen matkustaessaan vapaamielisten johtajaa professori Edéniä Uppsalassa. Sekä Westman että Lindman olivat hartaasti puoltaneet suunniteltua suomalaista lähetyskuntaa.

Ruotsin aktivistit olivat tietenkin hyvillään sellaisen lähetyskunnan saapumisesta. Eräillä aamiaisilla keskusteltiin, mitä tämän olisi tehtävä Tukholmassa. Eräs läsnäolevista ruotsalaisista vieraista esitti mielipiteenään, että lähetyskunnan ennen kaikkea tulee selvittää, millaisiksi Suomi tahtoo järjestää suhteensa Ruotsiin, kun maa on erotettu Venäjän yhteydestä. Venäjästä irtaantumisen jälkeen Ruotsi, niin väitti hän, haluaisi puolestaan yhteisyyttä Suomen kanssa sotilas-, tulli- ja ulkoasioissa. Ruotsin apuuntulon mahdollisuudesta oli hän toivehikas. Tosin saattaa ainoastaan välttämättömyyden pakko saada Ruotsin tarttumaan aseisiin, mutta ministeristö odottaa vain oikeaa hetkeä. Ulkoministeri Wallenberg kääntäisi kelkkansa, kun huomaisi ajan tulleen. Se, mitä tämä on lausunut Suomesta ruhtinas von Wedelille, on käsitettävä vain »keskustelufraasiksi». Onko ihme, jos Wallenbergilla ei ole oikeaa käsitystä Suomessa vallitsevasta mielialasta, kun eräs etevä suomalainen äskettäin on lausunut hänelle, että ei edes autonomian laajennusta voi pitää Suomelle toivottavana!