TAITEILIJAN TARINA

Kirj.

Hermann Hesse

Suomensi Kaarlo Nieminen

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1911.

Taiteilijan tarina

(Gertrud)

1.

Kun heitän silmäyksen kuluneeseen elämääni, ei se näytä varsin onnelliselta. Mutta vielä vähemmän voin sitä pitää onnettomana huolimatta kaikista erehdyksistään. Ja eiköhän sentään olekin mieletöntä kysyä vain sitä, kuinka paljo on ollut onnea ja kuinka paljo onnettomuutta, sillä minusta tuntuu, että minun olisi vaikeampi luopua elämäni onnettomimmista päivistä kuin kaikista sen iloisista. Jos ihmiselämässä on kysymys siitä, että täysin tajuten ottaa vastaan sen, mikä on välttämätöntä, että maistaa pohjaan hyvän ja pahan ja ulkonaisen kohtalonsa rinnalle itselleen luo sisäisen, oikeamman, satunnaisuuksista riippumattoman kohtalon, silloin ei elämäni ole ollut köyhä ja kurja. Jos onkin ulkonainen kohtalo vyörynyt minun ylitseni niinkuin kaikkien muidenkin, torjumattomana ja jumalten säätämänä, niin on sisäinen kohtaloni toki ollut itse luomani, omaa työtäni, jonka sekä suloisuus että katkeruus kuuluu minulle ja josta yksin tahdon kantaa vastuun.

Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainen olisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni aina hennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin. Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itse tahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottava vain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapaus itse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni ja katkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisen vallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin kouluni miltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, mutta rauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kun huomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.

Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olin selvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki oli määrätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin. Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani ja taivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota en halunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikken ennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitään soittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaita leipääni.

Siksi asia sittemmin jäikin, minkään olennaisesti muuttumatta, ja senvuoksi ei elämäni jäljestäpäin katsellessa näytäkkään kirjavalta ja monivaiheiselta, vaan alusta alkaen yhteen perusääneen viritetyltä ja yhden ainoan tähden merkkeihin asetetulta. Miten muuten kävikin, hyvin tai pahoin, sisäisin elämäni jäi kuitenkin muuttumattomaksi. Saatoin pitkät ajat ajelehtia aivan vierailla vesillä, olla koskemattakaan nuottivihkoon ja soittimeen, ja yksi ainoa sävel oli kuitenkin jok'ainoa hetki veressäni ja huulillani, yksi ainoa tahti ja rytmi hengityksessäni ja elämässäni. Niin kiihkeästi kuin olenkin monia muita teitä etsinyt lunastusta, unohdusta ja vapautusta, niin paljon kuin olenkin kaivannut jumalaa, janonnut tietoa ja rauhaa, olen kuitenkin tämän kaiken löytänyt vain musiikista. Ei sen ole tarvinnut olla Beethovenia tai Bachia: — siinä, että ylipäänsä musiikkia on maailmassa, että ihminen toisinaan saattaa sydämensä syvyyksiin saakka olla sävelten liikuttama ja sointujen läpitunkema, siinä on yhä uudelleen ollut minulle syvä lohdutus ja kaiken hyvitys. Oi musiikki! Mieleesi lennähtää sävel, sinä laulat sitä äänettömästi, vain sisäisesti, annat sen vuotaa koko olentosi lävitse, se anastaa kaikki voimasi ja liikkeesi — ja niiksi silmänräpäyksiksi, jotka se elää sinussa, sammuttaa se sinusta kaiken satunnaisen, pahan, raa'an, surullisen, saattaa maailman soimaan mukana, tekee raskaan keveäksi ja antaa jäykkyydelle siivet! Tämän kaiken voi saada aikaan kansanlaulun sävel! Ja mitä voikaan sävelten harmonia! Jo jokainen puhtaitten äänten kaunis yhteissointu, esimerkiksi kellojen soitossa, täyttää mielen suloudella ja nautinnolla, kohoaa vaikutuksessa jokaisen mukaan liittyvän äänen lisäksi tullessa ja saattaa toisinaan sydämen sykkimään autuudesta tavalla, jota ei yksikään muu nautinto voi.

Kaikista puhtaan autuuden kuvitteluista, joita kansat ja runoilijat ovat itselleen luoneet, on minusta avaruuksien soitanto tuntunut korkeimmalta ja sielukkaimmalta. Siihen ovat minun suurimmat ja kultaisimmat unelmani kohdistuneet — saada edes sydämensykähdyksen ajan kuulla maailmankaikkeuden ja kaiken elämän yhtenäisyyden soivan salaperäistä ikisäveltänsä. Voi, ja miksi pitääkin elämän olla niin sekavaa, epäsointuista ja valheellista, miksi pitää ihmisten kesken olla vain valhetta, ilkeyttä, kateutta ja vihaa, kun kuitenkin jokainen pieninkin laulu ja vaatimattominkin musiikki niin selvästi julistaa, että puhtaus, harmonia ja kirkkaiden sävelten sovinnollinen yhteissointu avaa taivaan! Ja miten minun itseni pitääkään vihotella ja moittia itseäni siksi, etten kaikesta hyvästä tahdostani huolimatta ole voinut tehdä elämästäni laulua enkä puhdasta musiikkia! Sisimmässäni tunnen kyllä karkottamattoman kutsumuksen, janoavan puhtaitten, suloisten, itsessään autuaitten sävelten kaipuun, mutta elämäni on täynnä sattumuksia ja epäsointua, ja minne käännynkin ja missä kolkutan, ei mistään selkeästi ja kirkkaasti kajahda vastaani.

Ei enempää siitä, ryhdyn kertomaan. Kun mietin itsekseni, ketä varten minä näitä lehtiä kirjotan, kellä oikeastaan on niin paljo valtaa ylitseni, että hän voi vaatia minulta tunnustuksia ja murtaa yksinäisyyteni, niin täytyy minun mainita rakas naisennimi, johon ei sisälly ainoastaan melkoinen osa minun elämyksiäni ja kohtaloani, vaan joka seisoo koko elämäni yllä tähtenä ja vertauskuvana.

2.

Vasta viimeisinä kouluvuosinani, jolloin kaikki toverini alkoivat puhua tulevista toimialoistansa, rupesin minäkin tätä asiaa miettimään. Tehdä musiikista ammatti ja tulolähde oli oikeastaan kaukana aikomuksistani, ja kuitenkaan en voinut kuvitella mitään muuta tointa, joka olisi tuottanut minulle iloa. Minulla ei ollut minkäänlaista vastenmielisyyttä kauppaa ja muita toimia vastaan, joita isäni minulle ehdotti, mutta en tuntenut niihin myöskään minkäänlaista innostusta. Mutta kun toverini niin ylpeilivät valitsemistaan ammateista, näytti minustakin hyvältä ja oikealta valita ammatikseni se, mikä muutenkin täytti ajatukseni ja mikä yksin tuotti minulle oikeata iloa. Minulle oli suurta etua siitä, että olin jo kaksitoistavuotiaana alottanut viulunsoiton ja hyvän opettajan johdolla oppinutkin melkoisesti. Niin kovin kuin siis isäni esteli ja pelkäsikin, että hänen ainoa poikansa valitsisi taiteilijan epävarman elämänuran, niin kasvoi minun tahdonlujuuteni juuri hänen vastustuksestaan, ja opettajani, joka piti minusta, kannatti voimiensa takaa toivomustani. Lopulta antoi isäni myöten; minulle vain määrättiin kestävyyteni koettelemiseksi ja mielenmuutosta toivoen vielä yksi ylimääräinen kouluvuosi, jonka minä kestin joltisellakin kärsivällisyydellä ja jonka kestäessä tulin vain yhä varmemmaksi halustani.

Tämän viimeisen kouluvuoteni aikana rakastuin ensi kerran, nimittäin erääseen naapuristomme sievään neitoseen. Häntä usein tapaamatta ja tuskin sitä suuresti kaivatenkaan nautin ja kärsin ensi lemmen suloisia mielialoja ikäänkuin unessa. Ja tähän aikaan, jolloin koko päivän ajattelin yhtä paljon musiikkiani kuin rakkauttanikin ja jolloin en öisin osannut nukkua suloiselta mielenhurmioltani, ensi kerran tietoisesti säilytin mielessäni säveleitä, jotka olivat mieleeni lennähtäneet, pari pientä laulua, jotka koetin kirjottaa muistiin. Se täytti minut ujolla mutta erinomaisen suurella mielihyvällä, jota tuntiessani miltei kokonaan unohdin lemmenkipuni. Tällävälin olin saanut kuulla, että armaani otti laulutunteja, ja minut valtasi kova halu saada kerran kuulla hänen laulavan. Kuukausia myöhemmin toivomukseni täyttyi eräissä vanhempieni toimeenpanemissa iltakutsuissa. Somaa neitosta pyydettiin laulamaan, hän vastusti kovasti, mutta lopulta oli hänen kuitenkin pakko suostua, ja minä odotin suunnattomalla jännityksellä, mitä tuleman piti. Eräs herrasmies säesti meidän pienellä kapealla klaveerilla, soitti pari tahtia, ja neitonen alkoi. Voi, hän lauloi huonosti, surullisen huonosti, ja vielä hänen laulunsa kestäessä muuttui hämmästykseni ja tuskani sääliksi ja sitten huumoriksi, ja siihen loppui ensimmäinen rakkauteni.

Olin kärsivällinen enkä juuri laiska, mutta en silti mikään etevä oppilas, ja viimeisenä kouluvuotenani en enää liiaksi itseäni vaivannut. Tämä ei johtunut hidasluontoisuudesta eikä liioin tuosta ensimäisestä rakastumisestanikaan, vaan syynä siihen oli tuollainen nuorukaisille ominainen unelmoimisen ja välinpitämättömyyden tila, aistimien ja pään tylsyys, joka vain silloin tällöin äkkiä ja kuvasti keskeytyi, kun joku noista liian aikaisen luomishalun ihmeellisistä hetkistä kietoi minut ikäänkuin keveään eetteriin. Silloin tunsin yliluonnollisen kirkkaan, kristallisen ilman ympäröivän itseäni, ilmakehän, missä ei uneksiminen ja hidastelu ollut mahdollista, missä kaikki aistimet olivat hereillä, herkkinä ja terottuneina. Se, mitä näinä hetkinä syntyi, oli varsin vähäpätöistä, kenties kymmenen laulusäveltä ja muutamia sointumuodostelmien alkeita, mutta näiden hetkien nautintoa en unhota milloinkaan, tuota yliluonnollisen kirkasta, miltei kylmää ilmaa ja tuota jännitettyä ajatusten kokoamista, jotta sävelmä saisi ainoan oikean, ei enää satunnaisen, muodostuksensa ja ratkaisunsa. Tyytyväinen en ollut näihin pieniin sävellyksiini kylläkään, enkä milloinkaan pitänyt niitä täysipätöisinä ja hyvinä, mutta se minulle selvisi, ettei elämässäni tulisi olemaan mitään niin tavottelemisen arvoista ja tärkeätä kuin tuollaisten kirkkauden ja luomisen hetkien paluu.

Tämän rinnalla sattui minulle myöskin hetkiä, jolloin haaveilin viulullani ja nautin haihtuvien päähänpistojen ja värikkäiden mielialojen huumaa. Pian kyllä ymmärsin, ettei se ollut luomista, vaan leikkimistä ja hiutumista, jota minun oli varottava. Huomasin, että on toinen asia seurata uniaan ja nauttia päihtyneiden hetkien huumaa ja toinen asia leppymättömästi ja tietoisesti taistella muodon salaisuuksia vastaan ikäänkuin vihollisia. Ja jo silloin aloin aavistaa, että todellinen luominen tekee yksinäiseksi ja vaatii meiltä jotain, joka meidän on elämän nautinnosta uhrattava.

Vihdoinkin olin vapaa, koulu oli takanani, olin sanonut vanhemmilleni jäähyväiset ja alkanut elää uutta elämää konservatorion oppilaana pääkaupungissa. Tein tämän suurin toivein ja ollen vakuutettu että tulisin menestymään musiikkiopistossa. Mutta kiusalliseksi hämmästyksekseni olikin toisin laita. Vaivoin saatoin seurata opetusta kaikilla aloilla, huomasin pianonsoiton opetuksen, jota minun nyt täytyi ottaa, olevan vain vaivaksi minulle ja näin pian koko opintien olevan edessäni kiipeämättömänä vuorena. Tosin ei ollut aikomukseni lannistua, mutta pettynyt ja kiusaantunut olin. Huomasin nyt, että olin kaikessa vaatimattomuudessani kuitenkin pitänyt itseäni jonkunlaisena nerona ja melkoisesti erehtynyt sen tien vaivalloisuudesta, joka vie taiteeseen. Lisäksi kyllästyin kokonaan säveltämiseen, kun pienimmässäkin tehtävässä aina näin vain kokonaisia vaikeuksien ja sääntöjen vuoria, opin kokonaan halveksimaan omaa tunnettani enkä lopulta enää tiennyt, piilikö minussa oman voiman kipinääkään. Sillä lailla taltuin, tulin pieneksi ja surulliseksi ja tein työtäni jokseenkin samaan tapaan kuin olisin tehnyt sitä jossain konttorissa tai koulussa, ahkerasti ja ilottomasti. Valittaa en saattanut, kaikkein vähimmän kotia lähettämissäni kirjeissä, vaan kuljin alkamaani tietä äänettömän pettymyksen vallassa eteenpäin ja asetin päämääräkseni, että minusta ainakin oli tuleva kunnollinen viulunsoittaja. Harjottelin ja harjottelin, nielin opettajien karkeat sanat ja pilkan, näin monen muun, josta en sitä olisi uskonut edistyvän helposti ja saavan osakseen kiitosta, ja asetin omat päämääräni yhä alemmaksi. Sillä viulunsoittokaan ei sujunut niin, että olisin voinut ylpeillä siitä ja ajatella taiteilijan uraa. Näytti aivan siltä, että minusta, jos hyvin ahkera olin, saattoi tulla kunnon ammattilainen, joka vaatimattomasti soittaisi viuluaan jossain orkesterissa, niittämättä enemmän häpeää kuin kunniaakaan, ja siten ansaitsisi leipänsä.

Siten oli tämä aika, jota olin niin suuresti ikävöinyt ja josta olin niin suuria toivonut, elämässäni ainoa, jolloin minä musiikin hengettären hylkäämänä kuljeskelin ilottomia teitä ja elin soinnuttomia päiviä. Sieltä, mistä olin etsinyt nautintoa, mielenkohotusta, loistoa ja komeutta, löysin vain vaatimuksia, sääntöjä, velvollisuuksia, vaikeuksia ja vaaroja. Jos jotain musiikkia mieleeni johtui, niin oli se joko kulunutta, sadoin kerroin toistettua tai sitten ilmeisesti ristiriidassa kaikkien taiteen lakien kanssa, eikä niin ollen voinut olla minkään arvoista. Silloin sanoin hyvästi kaikille suurille ajatuksille ja toiveille. Olin yksi noita tuhansia, jotka nuoruuden huimapäisyys on vienyt taiteeseen ja joiden voimat pettävät, kun on tosi kysymyksessä.

Tätä tilaa lienee kestänyt noin kolme vuotta. Olin nyt yli kahdenkymmenen ikäinen, olin ilmeisesti erehtynyt päämäärästäni ja kuljin alkamaani tietä vain häpeästä ja velvollisuudentunnosta. Ei enää puhettakaan musiikista, tiesin enää vain sormiharjotuksista, vaikeista tehtävistä, harmoniaopin vastakohtaisuuksista, vastenmielisistä pianotunneista pilkallisen opettajan johdolla, opettajan, joka kaikissa ponnistuksissani näki vain ajanvietettä.

Ellei vanha ihanne vielä salaa olisi elänyt minussa, niin olisin näinä vuosina kuitenkin kenties voinut oikein hyvin. Olin vapaa ja minulla oli ystäviä, olin parhaassa iässäni oleva nuorimies, varakkaiden vanhempien poika. Hetkittäin nautin kaikesta tästä; oli iloisia päiviä, rakkausjuttuja, juominkeja, huvimatkoja. Mutta minun ei ollut mahdollista tyytyä mitä nopeimmiten suorittamaan velvollisuuteni ja ennen kaikkea iloitsemaan nuoruudestani. Tietämättäni valtasi minut varomattomina hetkinä yhä edelleen taiteilijaurani laskeutuneen tähden kaipuu, minun oli mahdoton unohtaa pettymystäni. Vain yhden ainoan kerran se minulle perinpohjin onnistui.

Se oli hullun nuoruuteni hulluin päivä. Ajelin siihen aikaan takaa erästä kuuluisan laulunopettajan H:n naisoppilasta. Hänen kohtalonsa näytti olevan sama kuin minun, hän oli tullut suurin toivein, kohdannut ankaria opettajia, ei ollut tottunut työhön ja alkoi lopulta pelätä äänensä kadottamistakin. Hän otti silloin asian keveämmältä puolelta, antoi meidän oppilastovereidensa "hakkailla" itseään ja osasi tehdä meidät kaikki lemmensairaiksi, mihin ei paljoa tarpeen ollutkaan. Hän omisti tuollaisen tulisen, eloisen värikkään kauneuden, joka kuihtuu pian.

Kaunis Liddy naivilla kiemailullaan vangitsi minut joka kerta kun hänet näin. En milloinkaan ollut häneen pitkää aikaa rakastunut, unohdin hänet välillä kokonaan, mutta kun olin hänen läheisyydessään, valtasi rakastumisen puuska minut joka kerta yhä uudelleen. Hän leikki minun kanssani niinkuin muidenkin, ärsytti meitä, nautti vallastaan ja otti itse osaa koko asiaan vain nuoruutensa uteliaalla aistillisuudella. Hän oli hyvin kaunis, mutta vain puhuessaan ja ollessaan liikkeessä, nauraessaan lämpimällä, syvällä äänellään, tanssiessaan tai iloitessaan ihailijoidensa mustasukkaisuudesta. Joka kerta kun olin tullut kotia seurasta, missä olin hänet tavannut, nauroin itselleni ja todistelin, ettei minunlaiseni mies milloinkaan voinut todenteolla rakastaa tätä keveätä "elämän taiteilijaa". Mutta monasti onnistui hänen jälleen yhdellä ainoalla liikkeellä, yhdellä lämpimästi kuiskatulla sanalla siinä määrin kiihottaa minua, että puolen yötä kuumana ja hurjana viivyin hänen asuntonsa läheisyydessä.

Siihen aikaan oli minulla lyhyt rajuuden ja puoleksi pakotetun ylimielisyyden kausi. Alakuloisuuden ja äänettömän hiljaisuuden päivien jälkeen vaati nuoruuteni rajua liikettä ja huumaa, ja muutamien samanikäisten toverieni kanssa läksin silloin etsimään huvituksia ja kujeita. Meitä pidettiin elämänhaluisina, hillittöminä, niin jopa vaarallisina mellastajina, mikä minuun nähden ei pitänyt paikkaansa, ja me nautimme Liddyn ja hänen pienen piirinsä silmissä jonkinlaista epäillyttävää mutta kuitenkin suloista sankaruuden mainetta. Missä määrin tämä mellastelu oli nuoruuden hurjapäisyyttä, missä määrin tahallista huumautumista, en enää nyt osaa ratkaista, kun jo aikaa sitten olen kokonaan kasvanut irti noista oloista ja kaikista nuoruuden äärimmäisyyksistä. Jos siinä oli liikaa, niin olen sen sovittanutkin.

Eräänä talvipäivänä, jolloin konservatoriossa oli lupaa, teimme joukko nuorta väkeä yhdessä retkeilyn kaupungin ulkopuolelle; mukana oli Liddy ja hänen kolme ystävätärtänsä. Meillä oli muassamme mäenlaskukelkat, joiden käyttämistä siihen aikaan vielä pidettiin lasten huvina, ja me etsimme kaupungin vuorisesta ympäristöstä sopivia mäkiä. Muistan aivan tarkalleen tuon päivän, oli kohtalaisen kylmä, toisinaan tuli aurinko neljännestunniksi näkyviin, raikkaassa ilmassa oli ihana lumen tuoksu. Tytöt värikkäine pukuineen ja liinoineen näyttivät somilta valkeata taustaa vastaan, ilman raikkaus oli huumaava ja reipas liikkuminen tässä ympäristössä nautinto. Meidän pieni joukkomme oli mitä iloisimmalla tuulella, pilkkanimiä ja ärsytyksiä lenteli edestakaisin, niihin vastattiin lumipalloilla ja ne saivat aikaan pikku taisteluita, kunnes kaikki olimme kuumia ja lumisia ja olimme pakotetut hetkisen hengähtämään, ennenkuin aloimme uudestaan. Rakennettiin suuri lumilinna, joka piirityksen jälkeen vallotettiin, ja välillä laskettelimme kelkoillamme jyrkistä rinteistä alas.

Päivällisaikaan, kun kaikki olimme tulleet mellastelemisesta julman nälkäisiksi, saavuimme kylään, jossa löysimme hyvän ravintolan, annoimme paistaa ja keittää, valtasimme pianon, lauloimme, huusimme, tilasimme viiniä ja grogia. Ruokaa tuli ja se otettiin juhlamielellä vastaan, hyvää viiniä vuosi runsaasti, sitten tahtoivat tytöt kahvia, meidän miesten maistellessa liköörejä. Pienessä salissa oli huuto ja juhlamelu sellainen, että meidän kaikkien päässä alkoi pyöriä. Minä olin alati lähellä Liddyä, joka tänään hyvällä tuulella ollen osotti minulle erityistä suosiota. Tässä nautinnon ja humaltumisen ilmakehässä kukoisti hän soreasti, antoi kauniiden silmiensä salamoida ja sieti monta puoleksi rohkeata, puoleksi arkaa hellyydenosotusta. Aloimme panttileikin, jossa pantit täytyi lunastaa pianon ääressä matkimalla jotakuta opettajistamme, monet myöskin suudelmilla, joiden lukumäärä ja laatu tarkasti pantiin merkille.

Kun hehkuvina ja meluten läksimme talosta kotimatkalle, oli vielä varhainen iltapäivä, mutta alkoi jo heikosti hämärtää. Jälleen hulluttelimme kuten hillittömät lapset, hitaasti palaten illan vähitellen hämärtyessä kaupunkia kohti. Minun onnistui pysytteleidä lähellä Liddyä, jonka ritariksi nyt toisten vastustelematta rupesin. Vedin häntä välillä kelkassani ja suojelin häntä voimieni takaa yhä uusiutuvilta lumipallohyökkäyksiltä. Lopulta meidät jätettiin rauhaan, jokainen tytöistä löysi toverinsa ja vain pari ilman jäänyttä kavaljeeria kulki ärsytellen ja sodanhaluisina vieressä. En ollut milloinkaan ennen ollut niin kiihottunut ja hullaantunut kuin noina tunteina; Liddy oli tarttunut käsivarteeni ja salli minun käydessä keveästi vetää häntä puoleeni. Samalla hän milloin jutella lörpötteli, milloin vaikeni vierelläni onnellisena ja, niinkuin minusta tuntui, lupaavana. Minä olin hehkuvassa tilassa ja päätin parhaani mukaan käyttää tilaisuutta, mutta ainakin mahdollisimman kauvan säilyttää tämän tuttavallisen hellän suhteemme. Kellään ei ollutkaan mitään vastaan, kun vähäistä ennen kaupunkiin saapumistamme vielä ehdotin erästä mutkaa ja poikkesin kauniille kukkulatielle, joka jyrkästi puolikaaressa johti laakson kautta, tarjoten runsaasti laveita näköaloja jokilaaksoon ja kaupunkiin, joka jo välkkyvine lyhtyriveineen ja tuhansine punaisine valoineen loisti syvyydestä.

Liddy riippui yhä vielä käsipuolessani ja antoi minun puhua, otti hehkuvat tunteenpurkaukseni nauraen vastaan ja näytti kuitenkin itse olevan syvästi järkyttynyt. Mutta kun lempeästi väkivaltaa tehden vedin häntä puoleeni ja aioin suudella häntä, irrotti hän itsensä ja hypähti syrjään.

"Katsokaa!" huusi hän huohottaen, "tuon niityn ylitse tuolla täytyy meidän laskea kelkalla! Vai pelkäättekö, teidän urheutenne?"

Katsahdin alas ja hämmästyin, sillä rinne oli niin jyrkkä, että tämä rohkea mäenlasku tosiaankin hetkisen pelotti minua.

"Ei se käy päinsä", vastasin arvelematta, "on jo liian pimeä."

Heti alkoi hän pilkata minua jänikseksi ja vannoi laskevansa rinnettä alas yksin, jos minä olisin liian arka lähtemään mukaan.

"Tietysti me kaadumme", sanoi hän nauraen, "mutta sehän onkin hauskinta koko laskussa".

Hänen näin minua ärsyttäessään sain päähänpiston.

"Liddy", sanoin hiljaa, "me laskemme. Jos kaadumme, saatte te pestä minut lumella, mutta jos pääsemme onnellisesti alas, tahdon myös minä saada palkintoni".

Hän vaan nauroi ja istuutui kelkkaan. Katsoin häntä silmiin, ne loistivat lämpimästi ja iloisesti, silloin istuuduin aivan kelkan etupäähän, käskin hänen painautua minuun ja työnsin kelkan menemään. Tunsin miten hän tarttui minuun, pitäen käsiään ristissä rinnallani, ja aioin vielä huutaa hänelle jotain, mutta en enää voinut. Rinne oli niin jyrkkä, että minulla oli tunne sellainen kuin tyhjään ilmaan syöksyessä. Tapailin heti molemmilla kengänpohjillani maata pysähdyttääkseni tai edes kaataakseni kelkan, sillä äkkiä oli minut vallannut kuolemanpelko Liddyn puolesta. Tämä oli kuitenkin myöhäistä. Kelkka syöksyi hillitöntä vauhtia mäkeä alas, tunsin vain kylmänpurevan lumiryöpyn kasvoillani, sitten kuulin Liddyn kirkaisevan kauhusta ja tämän jälkeen en enää mitään. Suunnattoman voimakas tärähdys kuin moukarin isku kohtasi päätäni, jostain kohdasta ruumistani tunsin vihlaisevaa kipua. Viimeinen tunne, jonka muistan, oli kylmyys.

Tällä lyhyellä hullunrohkealla mäenlaskulla sain minä sovittaa nuoruudenhurjuuteni. Jäljestäpäin oli paljon muun ohella myöskin rakkauteni Liddyyn kokonaan lopussa.

Melusta ja sekasorrosta, joka onnettomuutta seurasi, minä säästyin. Toisille oli se tuskallinen hetki. He kuulivat Liddyn huutavan, nauroivat ja lähettelivät pilkkasanoja ylhäältä pimeyteen, huomasivat vihdoin, että jotain pahaa oli tapahtunut, laskeutuivat vaivalloisesti alas ja tarvitsivat kotvan aikaa kunnes humalastaan ja ylimielisyydestään heräsivät todellisuuden tajuamiseen. Liddy oli kalpea ja miltei tajuton mutta kuitenkin kokonaan vahingoittumaton; vain hänen hansikkaansa olivat repeytyneet ja hänen hienot valkoiset kätensä jonkun verran haavottuneet ja veriset. Minut kannettiin pois kuolleeksi luultuna. Sitä omena- tai päärynäpuuta, johon kelkka ja minun luuni olivat menneet pirstoiksi, olen myöhemmin turhaan koettanut löytää.

Luultiin minun menettäneen henkeni aivotärähdyksestä, mutta niin huonosti ei kuitenkaan ollut laita. Pää ja aivot olivat tosin vahingoittuneet, ja kesti sangen kauan kunnes sairaalassa jälleen tulin tajuntaani, mutta haava parantui ja aivonikin toipuivat ennalleen. Sitä vastoin ei useasta kohden katkennut vasen jalkani tahtonut tulla kuntoon. Olen siitä lähtien ollut rampa, joka voi vain ontua, ei enää kävellä saatikka juosta tai tanssia. Siten ohjautui nuoruuteni odottamatta hiljaisemmille urille, joita lähdin kulkemaan häveten ja vastenmielisesti. Mutta minä aloin niitä kuitenkin kulkea, ja monasti on minusta näyttänyt, kuin en tahtoisi millään muotoa olla ilman tätä retkeä ja sen seurauksia.

Tosin ajattelen tällöin vähemmän katkennutta jalkaani kuin eräitä muita tuon onnettomuuden seurauksia, jotka olivat paljoa miellyttävämpää ja iloisempaa lajia. Lieneekö sen aiheuttanut onnettomuus itse pelästymisineen, vai oliko se pitkä makaaminen ja kuukausia kestänyt hiljaisuus ja mietiskely, joka tapauksessa tuo parantumiseni aika teki minulle hyvää.

Tuon pitkän sairausajan alku, noin sen ensimäinen viikko, on kokonaan häipynyt muististani. Olin useasti tiedottomana ja lopullisesti tajuihin tultuanikin heikko ja välinpitämätön. Äitini oli saapunut ja istui kaiket päivät uskollisesti sairaalassa vuoteeni ääressä. Kun katsoin häneen ja puhuin pari sanaa hänen kanssaan, näytti hän ystävälliseltä ja miltei iloiselta, vaikka hän, kuten myöhemmin sain tietää, oli pelännyt, ei henkeäni vaan järkeäni. Toisinaan puhelimme kauan aikaa keskenämme hiljaisessa, valoisassa sairashuoneessa. Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut kovin sydämellinen, olin aina ollut enemmän kiintynyt isääni. Nyt oli hänen mielensä säälistä ja minun kiitollisuudesta pehmennyt ja sovinnollinen, mutta me olimme molemmat liiaksi tottuneet vanhaan tuttuun suhteeseemme, jotta heräävä sydämellisyys olisi löytänyt tien sanoihimmekin. Katselimme toisiamme tyytyväisinä ja jätimme asiat puhumatta. Hän oli jälleen minun äitini, kun makasin sairaana ja hän sai minua hoitaa; ja minä tunsin häntä kohtaan jälleen lapsen tunteita ja unohdin kaiken muun. Mutta myöhemmin vanha suhde palautui uudelleen, ja me koetimme olla puhumatta tästä sairausajastani, sillä se saattoi meidät molemmat hämillemme.

Vähitellen aloin käsittää asemaani, ja koska olin jo päässyt kuumeestani ja näytin rauhalliselta, ei lääkäri enää salannut minulta, että todennäköisesti saisin pitää ikuisen muiston tästä onnettomuudesta. Näin nuoruuteni, jota olin tuskin vielä täysin tietoisesti nauttinut, onnettomalla tavalla silvotuksi ja raiskatuksi, ja minulla oli kylliksi aikaa mukautua tähän ajatukseen, sillä makaamista kesti vielä hyvinkin neljännesvuoden.

Koetin sitten ajatuksissani ahkerasti pohtia asemaani ja luoda itselleni käsityksen tulevaisuudestani, mutta pitkälle en näissä mietteissäni päässyt. Paljoa ajattelemista en vielä kestänyt, väsyin pian ja vaivuin uneksivaan lepotilaan, jonka avulla luonto suojeli minua pelosta ja epätoivosta ja väkisin antoi minulle sen rauhan, joka oli paranemiseeni tarpeen. Joka tapauksessa onnettomuuteni minua monin hetkin painoi voimattani löytää sanottavaa lohdutusta.

Silloin eräänä yönä heräsin muutamia tunteja keveästi nukuttuani. Minusta tuntui siltä kuin olisin uneksinut jotain hyvää, ja koetin uudelleen palauttaa mieleeni sitä, mutta turhaan. Minut oli vallannut ihmeellinen hyvinvoinnin ja vapauden tunne, ikäänkuin olisi kaikki vastenmielinen voitettuna jäänyt taakseni. Ja siinä levätessäni ja miettiessäni ja parantumisen ja vapautumisen hiljaisen aaltoilun läikehtiessä ympärilläni, tuli huulilleni sävelmä, miltei äänetön; sitä hyräilin itsekseni yhä uudelleen ja uudelleen, ja odottamatta loisti jälleen minulle kirkkaana musiikin tähti, joka niin kauan oli pysynyt minulle vieraana, ja sydämeni löi sen tahdissa ja koko olentoni puhkesi uudelleen kukkaan ja hengitti uutta, puhdasta ilmaa. Se ei ollut millään tavoin tunkeutunut tietoisuuteeni, se vain oli siellä ja vuosi hiljaa ylitseni, ikäänkuin olisin kuullut etäisten kuorojen laulua.

Tämän ihmeen raikkaan tunteen valtaamana nukahdin. Aamulla olin iloinen ja huoleton, jollaiseksi en ollut tuntenut itseäni enää pitkiin aikoihin. Äiti huomasi sen ja kysyi, mikä minua ilahdutti. Selitin hänelle hetkisen mietittyäni, etten ollut pitkiin aikoihin ajatellut viuluani, mutta että se nyt jälleen oli johtunut mieleeni, ja että tuo ajatus ilahdutti minua.

"Mutta et sinä taida vielä pitkään aikaan voida soittaa", sanoi hän hiukan pelokkaasti.

"Ei se mitään, vaikkapa en voisi enää milloinkaan."

Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä voinut hänelle asiaa selittää. Mutta hän huomasi, että minun oli paremmin laita ja ettei tämän aiheettoman iloisuuden takana piillyt mitään vaarallista. Muutamien päivien jälkeen alkoi hän jälleen varovaisesti puhua siitä.

"Kuulehan, miten on oikeastaan sinun musiikkisi laita? Olemme miltei olleet siinä luulossa, että olet kyllästynyt, ja isäsi on neuvotellut opettajiesi kanssa. Emmehän tahdo mitään tyrkyttää sinulle, kaikkein vähimmän nyt — — — mutta ajattelemme, että jos kenties olisit pettynyt ja mieluummin tahtoisit siitä luopua, niin pitäisi sinun se tehdä eikä uhkamielisyydestä tai häpeästä pysyä itsepintaisena. Mitä arvelet itse?"

Silloin muistui koko tuo vieraantumisen ja pettymyksen aika mieleeni. Koetin selittää äidille, miten minun oli käynyt, ja hän näytti minua ymmärtävän. Mutta nyt, arvelin, olin jälleen tullut asiastani varmemmaksi enkä missään tapauksessa tahtonut tällä tavoin karata tieheni, vaan ensiksi päättää opintoni. Siihen asia sitten jäikin. Sieluni pohjalla, jonne äitini ei voinut katsoa, oli pelkkää musiikkia. Onnistui minun kehittyä viulutaiteilijaksi tai oli onnistumatta, joka tapauksessa maailma jo jälleen soi korviini hyvänä taideteoksena, ja minä tiesin, ettei musiikin ulkopuolella minulle ollut parannusta. Ellei tilani enää milloinkaan sallinut minun soittaa viulua, niin täytyi minun olla sitä ilman, ehkäpä täytyi minun valita joku muu ala, kenties ruveta kauppiaaksi, mutta kaikki tämä oli toisarvoista, kauppiaana tai minä muuna tahansa tulisin kuitenkin ympärilläni tajuamaan yhtä paljon musiikkia, elämään ja hengittämään musiikissa. Jälleen olin ryhtyvä säveltämään! En iloinnut, niinkuin äidille olin sanonut, viulustani, vaan käteni vapisivat säveltämisen, luomisen innosta. Monin hetkin jo tunsin kirkkaiden ilmojen kepeät tuulahdukset ja ajatusten jännittyneen viileyden, niinkuin ennen parhaina hetkinäni, ja tunsin myöskin, että sen rinnalla rampa jalka ja muu sellainen merkitsi vähän.

Siitä lähtien olin voittaja, ja niin usein kuin myöhemmin toiveeni riensivätkin terveyden ja nuoruudenilon tanhuille ja niin usein kuin tunsinkin katkeruutta ja kiukkuista häpeää raajarikkoisuuteni johdosta, ei tämä kärsimys kuitenkaan enää milloinkaan yhtä helposti mennyt yli voimieni; oli jotain, joka lohdutti ja selitti.

Tavan takaa matkusti isä katsomassa minua ja äitiä, ja eräänä päivänä, kun tilani jo aikoja sitten oli ollut siedettävä, otti hän tämän jälleen mukanaan kotia. Ensimäisinä päivinä tunsin itseni jonkun verran yksinäiseksi ja häpesin myöskin, että olin puhellut äidin kanssa liian vähän sydämellisesti ja liian vähän pitänyt lukua hänen ajatuksistaan ja suruistaan. Tuo toinen tunne täytti kuitenkin liiaksi mieleni, jotta nämä ajatukset olisivat sen pitemmälle johtaneet.

Nyt tuli minua odottamatta tervehtimään eräs, joka ei ollut rohjennut sitä tehdä äitini läsnä ollessa. Se oli Liddy. Olin hyvin hämmästynyt hänet nähdessäni. Ensi hetkellä ei mieleeni lainkaan johtunut, miten läheinen hänelle olin ollut aivan äsken ja miten rakastunut häneen. Hän koetti turhaan salata hämilläänoloansa, hän oli pelännyt äitiäni, jopa lain kättäkin, kun tiesi itsensä syylliseksi onnettomuuteeni, ja käsitti vain hitaasti, ettei asia niin pahoin ollut ja ettei se oikeastaan häntä lainkaan koskenut. Nyt hän huoahti helpotuksesta, mutta ei voinut salata pientä pettymystä. Neitonen oli, niin huono omatunto kuin hänellä olikin, kuitenkin hyvän naissydämensä pohjalla saanut virkistystä koko historiasta, niin suuresta ja järkyttävästä onnettomuudesta. Käyttipä hän useampaan kertaan sanaa "traagillinen", jolloin tuskin saatoin olla nauramatta. Muuten ei hän ollut osannut odottaa tapaavansa minua niin iloisena ja niin vähän antaen arvoa onnettomuudelleni. Hänellä oli ollut mielessään pyytää minulta anteeksi, ja anteeksiannon myöntäminen olisi minulle rakastuneena tuottava valtavaa tyydytystä; ja tämän liikuttavan kohtauksen perustalla hän jälleen voitokkaasti valtaisi sydämeni.

Nyt oli tyttöhupakolle tosin sangen suureksi mielenkevennykseksi, että hän tapasi minut näin tyytyväisenä ja huomasi itsensä vapaaksi kaikesta syyllisyydestä ja soimauksista. Mutta tämä mielenkevennys ei tehnyt häntä iloiseksi, vaan kuta enemmän hänen omatuntonsa rauhottui ja hänen pelkonsa haihtui, sitä hiljaisemmaksi ja kylmemmäksi näin hänen tulevan. Lopultahan ei häntä loukannut niinkään vähän, että arvostelin hänen osuutensa asiassa niin pieneksi, näytinpä unohtaneen, että olin tukahduttanut liikutuksen ja anteeksipyynnöt ituunsa ja siten riistänyt häneltä koko liikuttavan kohtauksen. Etten enää ollut häneen lainkaan rakastunut, huomasi hän vallan hyvin huolimatta suuresta kohteliaisuudestani, ja se oli pahinta. Saatoin kyllä olla kadottanut käsiä ja jalkoja, mutta olinhan kuitenkin ollut yksi hänen ihailijoitaan, jota hän tosin ei ollut rakastanut eikä milloinkaan tehnyt onnelliseksi, mutta jonka mielenhiudunnasta hän olisi löytänyt sitä suurempaa tyydytystä, kuta kurjempi olin. Nyt ei tästä kaikesta ollut puhettakaan, kuten hän selvästi huomasi, ja minä näin, mitenkä hänen kauniilla kasvoillaan yhä enemmän sammui ja viileni säälivän sairaalassa-kävijättären lämpö ja osanotto. Lopuksi otti hän korusanaiset jäähyväiset eikä tullut enää milloinkaan, vaikka oli pyhästi luvannut.

Niin kiusallista ja niin itsetuntoni vastaista kuin minun olikin nähdä hiukkaista aikaisemman rakkauteni tällä tavoin kutistuvan pieneksi ja naurettavaksi, niin teki hänen käyntinsä minulle kuitenkin hyvää. Minua hämmästytti suuresti katsella tätä kaunista, ihailtua neitosta ensi kerran ilman intohimoa ja silmälaseja ja huomata, etten ollut häntä lainkaan tuntenut. Jos minulle olisi näytetty nukkea, jota olin kolmivuotiaana syleillyt ja rakastanut, niin ei minua olisi voinut enemmän hämmästyttää tunteen vieraantuminen ja muuttuminen kuin nyt tässä tapauksessa, jolloin muutamia viikkoja sitten kuumasti ikävöimäni tyttö seisoi edessäni aivan vieraana.

Niistä tovereistani, jotka olivat olleet mukana tuolla luparetkellä talvella, oli kaksi muutamia kertoja käynyt minua katsomassa, mutta meillä oli sangen vähän toisillemme sanomista, ja huomasin selvästi, minkä helpotuksen heille tuotti, kun tilani käytyä paremmaksi pyysin heitä, etteivät enää uhrautuisi minun takiani. Se oli ihmeellistä ja teki minuun omituisen kaihoisan vaikutuksen: kaikki, mitä näinä nuoruusvuosinani oli kuulunut elämääni, irtautui minusta, tuli vieraaksi ja meni minulta hukkaan. Huomasin äkkiä, miten epätodellista ja surullista elämää olin viettänyt koko tämän ajan, koska kerran näiden vuosien rakkaus, ystävät, tavat ja ilot putosivat pois kuin huonot vaatteet, irtautuivat minusta aivan kivutta, niin etten voinut muuta kuin ihmetellä, miten minä olin voinut tulla toimeen heidän kanssaan niin kauan tai miten he minun kanssani.

Sitä vastoin hämmästytti minua eräs toinen vierailu, jota en ollut odottanut. Eräänä päivänä tuli pianonsoitonopettajani, tuo ankara ja pilkallinen herra. Hän piti kepin ja hansikkaat kädessään, puhui tavallisella tylyllä, miltei purevalla äänellään, nimitti tuota onnetonta kelkkaretkeä "naisten kyyditsemiseksi" ja näytti sanojensa sävystä päättäen olevan koko jutusta hyvillään. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin merkillistä, että hän oli saapunut luokseni, ja osottautuikin, vaikkei hän muuttanut äänensä sävyä, ettei hän ollut tullut pahoissa aikomuksissa, vaan sanoakseen minulle, että hän piti minua kömpelyydestäni huolimatta siedettävänä oppilaana, että hänen virkaveljensä, viulunsoitonopettaja, oli samaa mieltä ja että he siis toivoivat minun pian palaavan terveenä takaisin ja tuottavan heille iloa. Vaikka hän lausuikin tämän, joka kuulosti melkein kuin anteeksipyynnöltä edellisen tylyn kohtelun jälkeen, samalla katkeran terävällä äänellä kuin kaiken edellisenkin, tuntui se minusta kuitenkin aivan kuin rakkaudentunnustukselta. Ojensin epämiellyttävälle opettajalle käteni ja osottaakseni hänelle luottamustani koetin selittää, miten laitani oli ollut viime vuosina ja miten vanha sydämellinen suhteeni musiikkiin nyt oli eloon heräämässä.

Professori ravisti päätään ja vihelsi pilkallisesti, kysyen: "Ahaa, te aiotte ruveta säveltäjäksi?"

"Jos mahdollista", sanoin arasti.

"Siinä tapauksessa toivotan onnea. Luulin teidän nyt uudella innolla ryhtyvän harjottelemaan, mutta säveltäjänä se teille tietysti ei ole tarpeellista."

"Sitä en tarkottanut."

"Mitä sitten? Tiedättekö, kun musiikkiopistolainen on laiska eikä halua tehdä kunnon tavalla työtä, silloin ryhtyy hän aina säveltämään. Sitä osaa jokainen, ja nerojahan kuten tunnettua myös kaikki ovat."

"Siten en tosiaankaan tarkottanut. Pitääkö minun sitten ruveta pianistiksi?"

"Ei, herra kulta, siihen ette te kykenisi. Mutta kunnon tavalla soittamaan viulua te vielä kyllä oppisitte."

"No sitä haluankin myös."

"Toivottavasti se on teiltä täyttä totta. En tahdo kauemmin pidättää. Nopeata toipumista, hyvä herra, ja näkemiin!"

Näin sanoen lähti hän tiehensä ja jätti minut kummastuneena yksikseni. Jälleen opintoihin ryhtymistä en ollut vielä juuri ajatellut. Nyt aloin kuitenkin pelätä, että ne jälleen tulisivat edistymään vaivalloisesti ja hitaasti ja että lopulta kaikki muodostuisi samanlaiseksi kuin ennenkin. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan olleet pitkäaikaisia, ja huomasin myöskin, että murahtelevan professorin käynti oli tapahtunut todella hyvässä tarkotuksessa ja oli vilpittömän hyväntahtoisuuden merkki.

Parantumiseni jälkeen piti minun tehdä virkistysmatka, mutta pidin edullisempana lykätä sen toimeenpanon kesälomaan asti ja nyt mieluimmin heti ryhtyä työhön. Tällöin ensi kertaa huomasin, mikä hämmästyttävän suuri vaikutus on lepoajalla, varsinkin vastentahtoisella. Aloin tuntini ja harjotukseni epäillen, mutta kaikki kävi paremmin kuin ennen. Tosin huomasin nyt myöskin selvästi, ettei minusta milloinkaan tulisi esittävää taiteilijaa; mutta silloisessa tilassani ei tämä tietoisuus vaikuttanut minuun pahasti. Muuten kävi kaikki hyvin ja varsinkin oli musiikkiteorian, harmonia- ja kompositsioniopin salaperäinen risukko muuttunut helposti kuljettavaksi, iloiseksi puutarhaksi. Tunsin, etteivät parhaiden hetkieni päähänpistot ja yritykset enää olleet kaikkien sääntöjen ja lakien ulkopuolella, että ankaran oppilaskurin sisäpuolella kuitenkin johti kapea, mutta selvästi huomattava tie vapauteen. Tosin tuli vielä hetkiä, päiviä ja öitä, jolloin kaikki oli edessäni kuin suurena piikkiaitana ja minä tuskittelin vastaani tulevia ristiriitaisuuksia ja aukkoja; mutta epätoivoon en enää joutunut, ja kapea polku kävi silmieni edessä selvemmäksi ja kuljettavammaksi.

Lukukauden lopulla sanoi teorianopettajamme hyvästejä ottaessamme hämmästyksekseni minulle: "Te olette tänä vuonna ainoa oppilaistani, joka tosiaan näytätte ymmärtävän jotain musiikista. Jos joskus olette säveltänyt jotain, tahtoisin mielelläni sitä nähdä."

Nämä lohdulliset sanat mielessäni matkustin kesälomalle. En ollut pitkään aikaan käynyt kotona; nyt muistui junamatkan kestäessä kotiseutu jälleen mieleeni, vaati rakkauttani ja herätti lapsuusaikojen ja ensimäisten nuorukaisvuosien puoliksi häipyneet muistot eloon. Kotikaupungin rautatieasemalla oli isä minua vastassa, ja me ajoimme yhdessä kaupunkiin. Jo heti seuraavana aamuna pakotti vastustamaton halu minut tekemään kiertomatkan vanhoja tuttuja katuja pitkin. Siellä minut ensikerran valtasi murhe kadotetun pystypäisen nuoruuteni johdosta. Minun oli tuskallista ontua vääristyneellä ja jäykällä jalallani näitä katuja pitkin, missä jokainen kulma muistutti poika-ajan leikeistä ja menneistä iloista. Tulin raskain mielin jälleen kotia, ja kenen näin, kenen äänen kuulin ja ketä ajattelinkin, kaikki muistutti minulle katkerasti entisyyttä ja nykyistä raajarikkoisuuttani. Sitä paitsi tuotti minulle kärsimystä se, että äitini ilmeisesti oli tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen päätökseeni jatkaa musiikkiopintojani, vaikkei hän aivan suoraan sitä sanonutkaan. Eheäjalkainen musiikkimies, joka esiintyy taiteilijana tai sirona orkesterinjohtajana, olisi hänen mielestään vielä jotenkuten käynyt täydestä; mutta mitenkä puoleksi raajarikko, jolla oli kohtalaiset todistukset ja arka käytös, saattaisi menestyä viulunsoittajana, oli hänestä käsittämätöntä. Näissä ajatuksissaan sai hän tukea eräältä vanhalta ystävättäreltä ja etäiseltä sukulaiselta; isäni oli kerran kieltänyt tätä käymästä talossa, josta hän puolestaan kantoi katkeraa vihaa, pysymättä kuitenkaan poissa, sillä isäni konttorissa ollessa kävi hän useasti äitini luona. Hän ei voinut kärsiä minua, jonka kanssa hän poikavuosistani saakka tuskin oli vaihtanut sanaakaan, ja näki minun elämänuran-valinnassani surkuteltavan suvunpilaantumisen merkin ja minun onnettomuudessani kohtalon ilmeisen rangaistuksen ja kehotuksen.

Minua ilahduttaaksen oli isäni toiminut niin, että minua pyydettiin soittamaan solo-osaa eräässä kaupungin musiikkiyhdistyksen konsertissa. Mutta minä en voinut, annoin kieltävän vastauksen ja vetäydyin päiväkaudeksi pieneen huoneeseeni, jossa olin asunut jo poikana. Varsinkin kiusasivat minua alituiset kyselyt ja alinomainen selitysten antaminen, niin etten enää lähtenyt juuri lainkaan ulos. Mutta silloin sain itseni monasti kiinni siitä, että ikkunasta seurasin katuelämää, koululasten ja varsinkin nuorten tyttöjen kulkua katkeran kateellisena.

Miten voinkaan toivoa, ajattelin, milloinkaan enää voittavani jonkun tytön rakkautta! Saisin aina seisoa syrjästä katsomassa, niinkuin tanssiessa, enkä milloinkaan kävisi täydestä tytöille, ja jos joku olisi minua kohtaan ystävällinen, olisi se sääliä! Voi, olin jo inhoon saakka kyllästynyt olemaan säälimisen esineenä.

Näissä oloissa ei ollut minun kotia jäämistä. Vanhempanikin kärsivät suuresti minun ärtyisestä raskasmielisyydestäni ja olivat tuskin lainkaan vastaan, kun pyysin lupaa nyt heti saada lähteä tuolle kauan sitten suunnitellulle matkalle. Myöhemminkin on rampuuteni minua kiusannut ja tehnyt tyhjäksi monta toivetta, jotka olivat sydäntäni lähellä, mutta niin polttavasti ja tuskaisesti en lienee enää milloinkaan tuntenut heikkouttani kuin tällöin, jolloin jokaisen terveen nuoren miehen ja jokaisen naisolennon näkeminen minua nöyryytti ja tuotti minulle tuskaa. Samoin kuin vähitellen olin tottunut keppiin ja ontumiseen niin että se lopulta tuskin enää häiritsi minua, samoin täytyi minun vuosien vieriessä tottua katkeruudetta olemaan tietoinen kärsimästäni onnettomuudesta ja kantamaan sitä nöyrästi tai ottamaan koko asia humoristisesti.

Onneksi sain matkustaa yksikseni enkä tarvinnut enää mitään erityistä hoitajaa; jokaisen seura olisi ollut minulle vastenmielinen ja häirinnyt sisäistä parantumistani. Minun tuli jo helpompi olla, kun istuin junassa eikä kukaan enää katsellut minua huomaavasti ja säälivästi. Matkustin yötä päivää pysähtymättä todellisen pakenemisen tunteen vallassa ja hengähdin syvään helpotuksesta, kun toisena iltana vaununi himmeistä ikkunoista huomasin korkeita vuoria. Pimeän tullessa saavuin viimeiselle asemalle, kuljin väsyneenä ja iloisena erään Graubündenin pikkukaupungin ahtaita katuja pitkin ensimäistä majataloa kohti ja nukuin tyhjennettyäni pikarillisen tummanpunaista viiniä kymmenessä tunnissa pois matkan väsymyksen ja hyvän osan mukanani seurannutta mielenahdistustakin.

Aamulla astuin pieneen vuorijunaan, joka nousee ahtaitten laaksojen kautta valkeiden, kuohuvien purojen viertä ylös korkeuteen. Pienellä, yksinäisellä rautatieasemalla muutin vaunuihin, ja päivällisen aikaan olin perillä eräässä seudun korkeimmista vuorikylistä.

Asuin nyt hiljaisen, köyhän kylän ainoassa majatalossa, ajoittain ainoana vieraana, aina syksyyn saakka. Aikomukseni oli ollut vain hiukkasen levähtää täällä ja sitten jatkaa matkaani Sveitsin halki nähdäkseni palasen maailmaa ja ihmisiä. Mutta tuolla ylhäällä korkeudessa kävi tuuli ja oli ilma täynnä jylhää selkeyttä ja suuremmoisuutta, josta en enää voinutkaan luopua. Vuoren toinen rinne kasvoi kuusimetsää miltei huipulle saakka, toinen sivu oli kallioisen paljas. Täällä vietin aikani päivän paahtamilla kallioilla tai jonkun voimakkaasti kuohuvan vuoripuron rannalla, jonka laulu yöllä kaikui koko kylän halki. Ensimäisinä päivinä nautin yksinäisyydestä kuin viileästä lääkejuomasta, ei kukaan minua tarkastellut, ei kukaan osottanut uteliaisuutta eikä sääliä, olin vapaa ja yksinäinen kuin lintu korkeudessaan ja unohdin pian kipuni ja sairalloisen kateuden tunteeni. Toisinaan koski minuun se, etten voinut etääntyä vuorille, käydä tuntemattomissa laaksoissa ja alpeilla, kavuta vaarallisia teitä. Mutta yleensä oli minun ihanan hyvä olla, edellisten kuukausien elämyksien ja kiihotuksien jälkeen ympäröi yksinäisyyden hiljaisuus minua kuin vahva linna, löysin hävinneen sielunrauhani uudelleen ja opin mukautumaan ruumilliseen heikkouteeni, jollen juuri iloisesti niin alistuvaisesti.

Tuolla ylhäällä vietetyt viikot kuuluvat miltei elämäni ihanimpiin. Hengitin kirkasta, puhdasta ilmaa, join purojen jääkylmää vettä, näin vuohilaumojen käyvän laitumella äkkijyrkillä vuorenrantamilla, uneksivan hiljaisten paimenten vartioimina, kuulin toisinaan myrskyjen käyvän läpi laakson, katselin pilviä ja sumuja oudon läheltä. Katselin pientä, hentoa, loistavaväristä kukkamaailmaa ja monia ihmeen kauniita sammallajeja, jotka viihtyivät vuorenhalkeamissa, ja kirkkaina päivinä kiipesin mielelläni hetkisen vuorta ylöspäin, kunnes saatoin yli äskeisen asemani nähdä korkeiden vuorien etäiset, puhtaat ääriviivat sinisine varjoineen ja autuaasti hohtavine hopeisine lumikenttineen.

Jos tarkemmin muistelen, niin ei tuo aika tosin ollut näin yksinomaisen kirkas ja aurinkoinen, kuin millaisena sen kokonaisvaikutus on muistissani säilynyt. Ei ollut ainoastaan sumuisia ja sateisia päiviä, jopa lunta ja pakkastakin, oli myös minussa itsessäni rajuilmoja ja pahoja päiviä. En ollut tottunut yksinäni olemiseen, ja kun ensi levähtäminen ja ahmiminen oli ohitse, hiipi toisinaan tuska, jota pakoon olin rientänyt, äkkiä jälleen hirveän lähelle minua. Monena kylmänä iltana istuin pikku huoneessani, matkapeite polvillani, väsyneenä ja avuttomana antautuen hullujen ajatusten valtaan. Kaikki mitä nuoruus ikävöi ja toivoo, juhlat ja tanssin ilot, naislempi ja seikkailut, voiman ja lemmen riemuvoitot, olivat jääneet toiselle rannalle, ainaiseksi minusta eronneet ja minulle saavuttamattomat. Yksin tuo puoliksi teennäisen iloisuuden uhkamielisen hurja aika, jonka loppuna oli ollut onneton mäenlaskuni, näytti muistoissani tällöin kauniilta ja paratiisimaiselta kuin kadotettu onnen maa, jonka jälkikaiut soivat etäältä korviini, häipyvään bakkanaaliseen humuun yhtyneinä. Ja kun väliin öisin myrskyt mylvivät, kun kuusimetsän intohimoisesti valittava humina voitti alaspäin syöksyvien vesien alinomaisen kylmän pauhun tai kun rappeutuneen talon kattohirsissä heräsivät unettoman kesäyön tuhannet selittämättömät äänet, silloin viruin toivottomissa, polttavissa elämän ja lemmenhuumauksen unelmissa, raivoten ja jumalaa solvaten, ja olin mielestäni kurja runoilija ja uneksija, jonka kaunein unelma oli vain hauraan saippuakuplan kimallus, kun tuhannet muut maailmassa nuoruudenvoimastaan riemuiten ojensivat kätensä ottamaan mitä elämä parasta tarjosi.

Mutta samoin kuin vuorten pyhä kauneus ja kaikki, mistä aistimeni joka päivä nauttivat, tuntuivat näyttäytyvän minulle kuin harson lävitse ja puhuvan minulle omituisen etäältä, samoin muodostui myös minun ja tuon usein niin rajusti puhkeavan tuskan väliin harso ja hiljainen vieraantuminen, ja pian oli se niin etäällä, että molemmat, sekä päivien loisto että öiden kurjuus, tulivat tajuuni ikäänkuin ulkoapäin lähtevinä ääninä, joita saatoin kuunnella ehyin sydämin. Minusta näytti ja tuntui siltä kuin olisin ollut taivas, jolla pilvet kulkevat, kuin kenttä täynnä taistelevia joukkoja, ja oli kysymyksessä riemu ja nautinto taikka tuska ja raskasmielisyys, kumpikin kaikui korviini kirkkaammin ja ymmärettävämmin, ikäänkuin irtautui sielustani ja lähestyi minua ulkoapäin, sointuina ja säveljaksoina, jotka tajusin kuin unessa ja jotka tahtomattani valtasivat minut.

Oli hiljainen iltahetki minun vuorilta palatessani, jolloin ensi kerran selvästi tunsin kaiken tämän, ja kun mietiskelin tätä oman itseni arvotusta, lennähti äkkiä mieleeni, mitä tämä kaikki merkitsi, että se oli noiden outojen, kohotettujen hetkien paluuta, joista nuorempina vuosinani olin saanut aavistuksen tavoin esimakua. Ja tämän muistaessani palasi myöskin tuo ihana kirkkaus, tuo miltei lasimainen tunteiden kuulakkuus ja läpinäkyväisyys, tunteiden, joista jokainen nyt oli edessäni naamiota vailla ja joista ei yksikään enää merkinnyt tuskaa eikä onnea, vain voimaa ja sopusointua. Kiihtyneiden tunteitteni liikunnasta, väikynnästä ja ristiriidasta oli tullut musiikkia.

Kirkkaina päivinäni näin nyt auringon ja metsän, ruskeat kalliot ja etäiset hopeaiset vuoret kaksinkertaisin onnen, kauneuden ja ymmärtämyksen tuntein, tunsin synkkinä hetkinäni sairaan sydämeni paisuvan ja nousevan kapinaan kaksinkertaisella hehkulla, enkä enää erottanut toisistaan nautintoa ja tuskaa, vaan toinen oli toisensa kaltaista, molemmat tuottivat tuskaa ja molemmat nautintoa. Ja mitä sisäisesti tunsinkin, pysyi voimani kuitenkin häiriintymättömänä sen yläpuolella, ikäänkuin syrjästä katsojana ja tajuten, että kirkas ja tumma sisarväreinä kuuluivat yhteen, että kärsimys ja lepo olivat saman suuren musiikin tahteja ja osia.

En osannut kirjottaa tätä musiikkia paperille, se oli minulle itselleni vielä vierasta ja sen rajat minulle tuntemattomat. Mutta minä saatoin kuunnella sitä, saatoin tuntea maailman kokonaisuutena itsessäni. Ja jotain saatoin säilyttääkin, jonkun pienen osan ja joitakuita jälkisointuja, pienentyneinä ja muuntuneina. Sitä nyt mietin ja haudoin päiväkausia, huomasin, että se oli ilmaistavissa kahdella viululla ja aloin, niinkuin nuori lintu uskaltaa lentoon, kaikessa viattomuudessa kirjottaa ensimäistä sonaattiani.

Kun eräänä aamuna kamarissani soitin viululla sen ensimäistä osaa, tunsin kyllä sen heikkouden, keskeneräisyyden ja epävarmuuden, mutta jokaista tahtia soittaessani kävi kuitenkin kuin väristys sydämeni lävitse. En tiennyt, oliko tämä musiikki hyvää, mutta tiesin, että se oli omaani, minussa elettyä ja syntynyttä eikä milloinkaan ennen kuultua.

Alhaalla vierashuoneessa istui liikkumattomana ja valkeana kuin jääpuikko vuodet läpeensä ravintolanisännän isä, noin kahdeksankymmen vuoden ikäinen ukko, joka ei milloinkaan lausunut sanaakaan ja rauhallisin silmin katseli tarkasti ympärilleen. Oli salaisuus, tokko tämä juhlallisesti vaikeneva vanhus omasi yliluonnollisen viisauden ja sielunrauhan, vai olivatko hengenvoimat hänestä paenneet. Tämän vanhuksen luokse astuin tuona aamuna, viulu kainalossani, sillä olin huomannut, että hän aina tarkkaavaisesti kuunteli soittoani ja kaikkea musiikkia ylipäänsä. Kun tapasin hänet yksinään, asetuin hänen eteensä, viritin viulun ja soitin hänelle sonaattini ensimäisen osan. Vanhus piti silmänsä, joiden valkuainen oli kellertävä ja luomien reunat punaiset, minuun suunnattuina ja kuunteli, ja joka kerta kun tuota kappaletta ajattelen, näen jälleen vanhuksenkin ja hänen liikkumattoman kiviset kasvonsa, joista rauhalliset silmät katselevat minua. Kun olin lopettanut, nyökäytin hänelle päätäni, hän iski viekkaasti silmäänsä ja näytti ymmärtävän kaikki, hänen kellertävät silmänsä vastasivat katseeseeni, sitten käänsi hän ne pois, antoi päänsä vaipua hiukan alemmas ja vaipui jälleen entiseen tuijotukseensa.

Varhain tuli syksy noihin korkeuksiin, ja kun eräänä aamuna matkustin pois, oli paksulta sumua ja vihmoi kylmää sadetta. Mutta minä otin mukaani kirkkaiden päivien auringon ja paitsi kiitollisuuden tunnetta myös iloisen mielen lähimmän tulevaisuuden varalta.

3.

Ollessani viimeistä lukukautta konservatoriossa opin tuntemaan laulaja Muothin, joka nautti kaupungissa joltistakin mainetta. Hän oli neljä vuotta sitten päättänyt opintonsa ja heti saanut paikan hovioopperassa, jossa hän tosin vielä toistaiseksi oli esiintynyt vähempiarvoisissa osissa eikä muutamien suosittujen vanhempien virkaveljiensä rinnalla oikein päässyt loistamaan, mutta oli useiden mielestä nouseva tähti, jonka lähin askel välttämättömästi oli kohottava maineeseen. Minulle oli hän tuttu näyttämöltä muutamissa osissa ja oli aina tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, vaikkeikään puhdasta.

Meidän tuttavuutemme syntyi näin. Kouluun palattuani olin vienyt tuolle opettajalle, joka oli osottanut minua kohtaan niin ystävällistä myötätuntoisuutta, viulusonaattini ja kaksi säveltämääni laulua. Hän lupasi tutustua kappaleihin ja lausua niistä mielipiteensä. Kesti jotenkin kauan, ennenkuin hän sen teki ja saatoin huomata hänen olevan jonkun verran hämillään, kun häntä välillä tapasin. Vihdoinkin kutsui hän minut eräänä päivänä luoksensa ja antoi nuotit minulle takaisin.

"Tässä ovat työnne", sanoi hän hieman epäilevästi. "Toivottavasti ette ole niihin liittänyt ylen suuria odotuksia! Niissä on yhtä ja toista, epäilemättä, ja teistä voi tulla jotain. Mutta suoraan sanoen olin jo pitänyt teitä kypsyneempänä ja tyynempänä, ylipäänsä en ollut luullut teidän luonnettanne niin intohimoiseksi. Olin odottanut jotain hiljaisempaa ja miellyttävämpää, joka olisi teknillisesti varmempaa ja teknillisessä suhteessa arvosteltavissa. Mutta nyt on teidän työnne teknillisesti epäonnistunutta, niin että minulla siihen puoleen nähden on vähän sanomista, ja on sen sijaan rohkea yritys, jota en osaa oikein arvioida mutta jota en teidän opettajananne tahtoisi ylistää. Olette antanut vähemmän ja enemmän, kuin olin odottanut, ja siten saattanut minut pulaan. Olen liiaksi koulumestari voidakseni antaa anteeksi tyyliä vastaan tehtyjä rikkomuksia, ja tokko alkuperäisyys korvaa niitä, en oikein osaa ratkaista. Jään siis odottamaan, kunnes taas saan nähdä teiltä jotain, ja toivotan siltä varalta onnea. Säveltämistännehän te joka tapauksessa olette jatkava, sen olen huomannut."

Tällä tavoin hän suoriutui asiasta, minun oikein tietämättäni, mitä minun oli arveltava tästä ratkaisusta, joka ei mikään ratkaisu ollutkaan. Minusta oli näyttänyt siltä kuin pitäisi taideteoksesta ilman muuta huomata, oliko se syntynyt leikittelystä ja ajankuluksi, vaiko sisäisestä pakosta. Panin nuotit syrjään ja päätin koettaa toistaiseksi unohtaa koko asian, voidakseni näinä viimeisinä opintokuukausinani olla oikein ahkera.

Silloin olin kerta kutsuttuna vieraisille erääseen perheeseen, missä harrastettiin paljo musiikkia ja missä minun, vanhempieni tuttavia kun olivat, oli tapana käydä kerta tai pari vuodessa. Se oli tavallinen kutsu-ilta, erotuksena tavallisuudesta vain se, että mukana oli muutamia oopperan kuuluisuuksia, jotka kaikki tunsin ulkomuodolta. Siellä oli myöskin laulaja Muoth, joka minulle oli kaikista mielenkiintoisin ja jota ensi kerta sain nähdä näin läheltä. Hän oli suurikokoinen ja kaunis, vaikuttavan tumma mies, jolla oli varmat, kenties jo jonkun verran pilaantuneet tavat; näki hänestä, että hänessä oli viehätysvoimaa naisiin. Kuitenkaan ei hän, eleitä lukuunottamatta, näyttänyt enemmän ylpeältä kuin itseensä tyytyväiseltäkään, vaan oli hänen katseessaan paljo etsivää ja rauhatonta. Kun minut esitettiin hänelle, sanoi hän jonkun lyhyen, jäykän kohteliaisuuden, ryhtymättä kanssani puheisiin. Mutta hetkisen kuluttua tuli hän äkkiä uudelleen luokseni ja sanoi: "Eikö nimenne ollut Kuhn? — Silloin tunnen teitä jo hiukan. Professori S. on näyttänyt minulle teidän teoksianne. Ette saa suuttua siitä hänelle, ei hän ole epähieno. Minä kävin hänen luonansa, ja kun hänellä juuri oli käsillä muuan laulu, silmäilin minäkin sitä hänen luvallaan."

Olin kummastunut ja hämilläni. "Miksi tästä mainitsitte?" kysyin. "Lauluni ei luullakseni ole miellyttänyt professoria."

"Pahottaako se mieltänne? No, minua laulu sangen suuresti miellytti; voisin laulaa sen, jos vain olisi säestäjä. Pyytäisin teitä rupeamaan siksi."

"Se on miellyttänyt teitä? Niin, voiko sitä sitten laulaa?"

"Voi kyllä, ei tosin joka konsertissa. Mutta tahtoisin sen mielelläni saada itselleni, kotonani esitettäväksi."

"Kirjotan teille siitä jäljennöksen. Mutta miksi haluatte saada sen?"

"Koska se on minusta mieltäkiinnittävä. Sehän on todella musiikkia, teidän laulunne, senhän itsekin tiedätte!"

Hän katsahti minuun, ja minua kiusasi hänen tapansa katsoa ihmisiä silmiin. Hän tuijotti minua aivan suoraan silmiin, häikäilemättömän tutkivasti, ja hänen katseensa oli täynnä uteliaisuutta.

"Te olette nuorempi, kuin miksi teitä luulin. Te olette varmaankin jo saanut kärsiä paljon".

"Olen kyllä", sanoin, "mutta siitä en voi puhua."

"Sitä ei teidän tarvitsekaan, en tahdo teiltä mitään kysellä."

Hänen katseensa hämmensi minua; sitä paitsi oli hän jo jonkinlainen kuuluisuus ja minä vain oppilas, niin että saatoin puolustautua vain heikosti ja arasti, vaikkei minua hänen kyselytapansa lainkaan miellyttänyt. Ylpeä ei hän ollut, mutta jollain tavoin loukkasi hän minun hienotunteisuuttani, minun voimattani torjua sitä kuin arasti, sillä minussa ei kuitenkaan herännyt varsinaista vastenmielisyyttäkään. Minulla oli se tunne, että hän oli onneton ja että hänellä oli tahtomattaan tuo väkivaltainen tapa tarttua ihmisiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut temmata heistä jotain, joka saattoi häntä lohduttaa. Hänen tummat tutkivat silmänsä olivat yhtä surulliset kuin julkeatkin ja hänen kasvonsa näyttivät paljoa vanhemmilta kuin hän saattoi olla.

Pian tämän jälkeen, kun hänen sanansa vielä olivat ajatuksissani, näin hänen kohteliaasti ja iloisesti juttelevan talon tyttären kanssa, joka kuunteli häntä ihastuneena ja katseli häntä kuin jotain ihmeellistä merihirviötä.

Onnettomuudestani lähtien elin niin yksikseni, että tämä kohtaus oli vielä päiväkausia jälkeenpäin mielessäni ja häiritsi rauhaani. En ollut itsestäni kyllin varma ollakseni pelkäämättä tätä ylivoimaista miestä, ja kuitenkin liiaksi yksinäinen ja köyhä, jott' ei hänen lähestymisensä olisi ollut minulle imartelevaa. Lopulta luulin, että hän oli unohtanut minut ja sen-iltaisen oikkunsa. Silloin hän hämmästyksekseni ilmaantui asuntooni.

Se oli eräänä joulukuun-iltana, jo täyden pimeän vallitessa. Laulaja koputti ovelle ja astui sisään, ikäänkuin ei hänen käynnissään olisi ollut mitään merkillistä, sekä meni heti ilman minkäänlaisia johdantoja ja kohteliaisuuksia suoraan silloiseen keskusteluumme. Minun täytyi antaa hänelle laulu, ja kun hän näki vuokrapianon huoneessani, tahtoi hän heti laulaa sen. Minun täytyi istuutua säestämään, ja niin kuulin lauluni ensi kerran oikein laulettuna. Se oli surullinen ja liikutti minua vasten tahtoanikin, sillä hän ei esittänyt sitä konsertti-laulajan tavoin, vaan hiljaa ja ikäänkuin itsekseen. Teksti, jonka edellisenä vuonna olin nähnyt jossain aikakauslehdessä, mistä sen olin itselleni kirjottanut, kuului näin:

Dass bei jedem Föhn Vom Berg die Lavine rollt Mit Sausen und Todesgetön, Hat das Gott gewollt?

Dass ich ohne Gruss Durch der Menschen Land Fremd wandern muss, Kommt das von Gottes Hand?

Sieht er in Herzensnot Und Qual mich schweben? Ach, Gott ist tot! — Und ich soll leben?

[Että jokaisen Föhn-myrskyn käydessä laviini syöksyy vuorelta jylisten ja kuolemanpauhuin — onko se Herran tahto?

Että minun täytyy ystävällistä tervehdystä vailla vaeltaa ihmisten seassa outona — tuleeko se Herran kädestä?

Voiko hän nähdä, miten minä kuljen sydämenhädässä ja vaivassa? Ah, Jumala on kuollut! — Ja minunko pitää elää?]

Kun kuulin hänen laulavan, ymmärsin, että laulu oli häntä miellyttänyt.

Olimme hetkisen aikaa ääneti, sitten kysyin häneltä, eikö hän voisi osottaa minulle virheitä ja ehdottaa muutoksia.

Muoth silmäili minua synkällä, jäykällä katseellaan ja pudisti päätään.

"Siinä ei ole mitään korjattavaa", sanoi hän. "En tiedä, onko sävellys muodolliselta rakenteeltaan hyvä, siitä en ymmärrä mitään. Laulussa on elämystä ja vilpittömyyttä, ja kun en itse runoile enkä sävellä, ilahduttaa minua, että kerrankin löydän jotain, joka tuntuu minusta kuin omaltani ja jota voin laulaa itselleni."

"Mutta teksti ei ole omani", huomautin minä.

"Eikö? No, yhdentekevää, teksti onkin sivuasia. Teidän täytyy kuitenkin olla kokenut se, muuten ette sitä olisi säveltänyt."

Ojensin nyt hänelle jäljennöksen, joka minulla oli ollut valmiina jo useita päiviä. Hän kääri paperilehdet rullaksi ja pisti sen viittansa taskuun.

"Tulkaa joskus tekin minun luokseni, jos haluttaa", sanoi hän ja ojensi minulle kätensä. "Te elätte yksinänne, enkä tahdo teitä häiritä. Mutta silloin tällöin sentään haluaa nähdä jonkun kunnon ihmisenkin."

Hänen poismennessään jäivät hänen viimeiset sanansa ja hymynsä mieleeni, ne sointuivat yhteen sen laulun kanssa, jonka hän oli laulanut, ja kaiken sen kanssa mitä tähän asti tiesin miehestä. Ja mitä kauemmin kaikkea tätä mielessäni mietiskelin, sitä enemmän alkoi se minulle selvetä, ja lopulta ymmärsin tätä ihmistä. Ymmärsin, miksi hän oli tullut luokseni, miksi lauluni häntä miellytti, miksi hän noin miltei julkeasti tunkeutui tuttavuuteeni ja miksi hän oli minuun tehnyt puoleksi aran, puoleksi häikäilemättömän vaikutuksen. Hän kärsi, hän kantoi raskasta tuskaa ja oli yksinäisyydestä nälkiintynyt kuin susi. Tämä kärsivä mies oli yrittänyt ylpeästi vetäytyä yksinäisyyteensä, mutta ei ollut sitä kestänyt, hän väijyi nyt ihmistä, ystävällistä katsetta ja ymmärtämyksen itua ja oli valmis antautumaan tämän saavuttaakseen. Niin silloin ajattelin.

Minun tunteeni Heinrich Muothia kohtaan ei ollut oikein selvä. Aavistin tosin hänen kaipauksensa ja hätänsä, mutta pelkäsin häntä ylivoimaisena ja julmana ihmisenä, joka minut käytettyään saattaisi heittää minut syrjään. Olin liiaksi nuori ja liiaksi vähän kokenut ihmiselämää, ymmärtääkseni ja hyväksyäkseni sitä, että hän antautui aivan kuin alastomana ja näytti tuskin tuntevan kipunsa häpeää. Mutta näin myöskin, että tässä hehkuva sielu kärsi ja oli jäänyt yksiksensä. Itsestään johtuivat mieleeni huhut, joita olin kuullut Muothista, epäselviä, pelokkaita koululaisjuoruja, joiden varsinaisen sisällyksen olin unohtanut, mutta joiden sävy hyvin oli säilynyt muistissani. Hänestä kerrottiin hulluja seikkailuja ja naishistorioita, ja muistamatta mitään yksityiskohtia luulen kuitenkin kysymyksessä olleen jotain veristä, sellaista kuin olisi hän ollut kietoutuneena johonkin murha- tai itsemurhajuttuun.

Kun pian sen jälkeen voitin arkuuteni ja tiedustelin eräältä toveriltani asiaa, osottautui se viattomammaksi, kuin miltä se minusta ensin oli näyttänyt. Muoth oli, niin kerrottiin, ollut rakkaussuhteissa erään hienostoon kuuluvan nuoren neidin kanssa, ja tämä oli kyllä kaksi vuotta sitten surmannut itsensä, mutta taiteilijan sekaantumisesta tähän asiaan ei ollut mitään puhetta, korkeintaan lausuttiin joitain arkoja viittailuja siihen suuntaan.

Minulla ei ollut rohkeutta lähteä hänen luoksensa. Tosin en voinut salata itseltäni, että Heinrich Muoth oli kärsivä, kenties epätoivoon vaipunut ihminen, joka ehkä kaipasi minua, ja monasti tuntui minusta siltä, kuin olisi minun ollut noudatettava kutsua ja kuin olisin ollut konna, ellen sitä olisi tehnyt. Mutta kuitenkaan en mennyt, toinen tunne esti minua siitä. Sitä, mitä Muoth minulta etsi, en voinut hänelle antaa, olin aivan toisenlainen ihminen kuin hän, ja vaikka monessa suhteessa elinkin ihmisten keskellä yksinäisenä ja ymmärtämystä vailla ja vaikka minäkin kenties olin toisenlainen kuin kaikki muut, kohtalooni ja taipumuksiini nähden erotettu useimmista, niin en kuitenkaan tahtonut pitää tästä mitään melua. Olkoon, että Muoth oli demoninen ihminen, minä en sellainen ollut, ja minua piti sisäinen tarve etäällä kaikesta silmiinpistävästä ja eriskummallisesta. Tunsin vastenmielisyyttä Muothin kiihkeitä eleitä ja ilmeitä kohtaan, hän oli mielestäni näyttämön ja seikkailujen mies ja kenties määrätty kokemaan traagillisia ja kauas näkyviä kohtaloita. Minä sitä vastoin tahdoin pysyä hiljaisuudessa, minulle eivät eleet ja rohkeat sanat soveltuneet, minun osakseni oli määrätty hiljainen kohtalooni alistuminen. Siten mietiskelin suuntaan ja toiseen, kaivaten mielenrauhaa. Ovelleni oli kolkuttanut ihminen, joka säälitti minua ja joka minun kenties oikeuden mukaan olisi ollut asetettava itseäni korkeammalle, mutta halusin rauhaa enkä tahtonut laskea häntä sisälle. Heittäydyin kiihkeästi työhön käsiksi, mutta en päässyt erilleni tunteestani, että takanani seisoi joku, jonka kädet olivat minua kohden ojennetut.

Kun minua ei kuulunut, otti Muoth asian jälleen omiin käsiinsä. Sain häneltä kirjelipun, johon hän oli kirjoittanut isolla, ylpeitä koukeroita tekevällä käsialallaan:

"Hyvä Herra! Tammikuun yhdentenätoista päivänä on minun ollut tapana muutamien ystävieni kanssa viettää syntymäpäivääni. Saanko kutsua Teidätkin mukaan? Hauskaa olisi, jos tämän johdosta saisimme kuulla Teidän viulusonaattinne. Mitä arvelette siitä? Onko teillä joku toveri, jonka kanssa voitte soittaa, vai toimitanko minä teille jonkun? Stefan Kranzl olisi valmis. Te ilahduttaisitte ystäväänne

Heinrich Muothia."

Tätä en ollut odottanut. Saisin soittaa sonaattini, jonka olemassaolostakaan vielä ei kukaan tiennyt, asiantuntijoille, vieläpä saisin soittaa Kranzlin keralla! Ujostellen ja kiitollisena suostuin ehdotukseen, ja jo paria päivää myöhemmin pyysi Kranzl minua lähettämään hänelle nuotit. Ja vielä paria päivää myöhemmin kutsui hän minut luoksensa. Suosittu viuluniekka oli vielä nuori mies, jolla oli oikea taiteilija-ulkomuoto, hän oli laihakasvoinen, solakka ja kalpea.

"Vai niin", sanoi hän heti minun sisään astuessani, "te siis olette Muothin ystävä. No alotamme siis heti. Kun olemme tarkkaavaiset, sujunee se jo parin kolmen kerran jälkeen."

Näin sanoen työnsi hän eteeni tuolin, ojensi eteeni toisen viulun nuotit ja alkoi soittaa tasaisin, herkin jousenvedoin, joiden rinnalla minun soittimeni ääni tuskin uskalsi pyrkiä kuuluville.

"Rohkeammin!" huusi hän minulle keskeyttämättä soittoaan, ja me soitimme kappaleen kokonaisuudessaan lävitse.

"Kas niin, sehän luistaa!" sanoi hän. "Vahinko, ettei Teillä ole parempaa viulua. Mutta ei se mitään. Allegron otamme nyt vähän nopeammin, jottei sitä luulla surumarssiksi. Alkakaamme!"

Siinä soitin nyt taiteilijan rinnalla aivan turvallisena, yksinkertainen viuluni kaikui hänen kallisarvoisen soittimensa rinnalla ikäänkuin olisi se ollut sen kohtalo, ja minä olin hämmästynyt havaitessani tuon merkilliseltä näyttävän herrasmiehen niin teeskentelemättömäksi, jopa naiviksikin. Kun olin lämmennyt ja hiukan rohkaissut mieltäni, kysyin häneltä epäröiden, miten hän arvosteli sivellystäni.

"Sitä täytyy teidän kysyä joltain muulta, hyvä herra, siitä en minä paljoa ymmärrä. Hiukan kummallinen se on, mutta sellaisestahan ihmiset pitävät. Koska se kerran miellyttää Muothia, voitte jo kuvitella jotain mielessänne, ei hänelle kaikki maistu."

Hän antoi minulle soittamista koskevia ohjeita ja osotti minulle muutamia kohtia, joihin muutokset olivat tarpeen. Sitten sovimme siitä, että huomenna pidettäisiin seuraava harjotus, ja minä poistuin.

Minun oli lohdullista huomata tämän viuluniekan olevan niin vaatimaton ja koruton. Jos hän kuului Muothin ystäviin, saatoin minäkin jotenkuten puolustaa paikkaani siellä. Tosin oli hän valmis taiteilija ja minä vain alottelija, jolla ei ollut suuria toiveita. Ikävää oli minusta vain, ettei kukaan tahtonut avonaisesti lausua ajatustaan teoksestani. Kovinkin tuomitseminen olisi ollut minulle parempi kuin nämä hyväntahtoiset lauseet, jotka eivät merkinneet mitään.

Noihin aikoihin vuotta oli jäätävän kylmä, saattoi tuskin pitää huoneita lämpiminä. Toverini kävivät ahkerasti luistelemassa, oli kulunut vuosi Liddyn kanssa tekemästämme retkestä. Minulle ei tuo ollut miellyttävää aikaa, ja ajatus Muothin luona vietettävästä iltahetkestä ilahdutti minua, vaikken tästä illasta suuria odottanutkaan, jo senkin vuoksi, etten enää niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt ympärilläni ystäviä ja iloa. Tammikuun yhdennentoista päivän vastaisena yönä heräsin outoon meluun ja miltei pelottavan suureen ilman lämpimyyteen. Nousin ylös ja menin akkunaan katsomaan, ihmetellen, ettei enää ollut kylmä. Etelätuuli oli äkkiä tullut, puhaltaen valtaavan kosteana ja leutona, myrsky ajeli suuria raskaita pilviröykkiöitä taivaalla ja kapeista raoista säteilivät yksinäiset tähdet oudon suurina ja häikäisevinä. Katoilla oli jo mustia läikkiä, ja aamulla ulos lähtiessäni oli jo kaikki lumi mennyttä. Kadut ja ihmisten kasvot näyttivät ihmeellisen muuttuneilta, ja kaiken yllä liihotteli ennenaikainen kevään henkäys.

Kuljin tuona päivänä hiljaisen, kuumeentapaisen huumauksen vallassa, joka johtui osaksi etelätuulesta ja kuohuttavasta ilmasta, osaksi illan kiihkeästä jännityksestä ja odotuksesta. Useaan kertaan otin sonaattini esille, soitin palasia siitä ja panin sen jälleen pois. Milloin tuntui se minusta todella kauniilta ja tuotti minulle ylpeätä iloa, milloin se yht'äkkiä mielestäni oli pikkumainen, rikkinäinen ja epäselvä. Tällaista mielenkiihotusta ja pelkoa en olisi jaksanut kauvan kestää. Lopulta en enää tiennyt, iloitsinko lähestyvästä illasta, vai pelkäsinkö sitä.

Se tuli, minä pukeuduin, otin viululaatikon kainalooni ja läksin Muothin asuntoon. Etäältä esikaupungista, tuntemattoman ja hiljaisen kadun varrelta löysin pimeässä vaivoin talon; se sijaitsi muista erillään suuressa puutarhassa, joka näytti rappeutuneelta ja hoitamattomalta. Lukitsemattoman puutarhanportin luona hyökkäsi kimppuuni suuri koira, jota eräästä ikkunasta vihellettiin takaisin ja joka muristen seurasi minua sisäänkäytävälle. Ulko-ovella otti minut vastaan vanha, pieni nainen, jolla oli pelokkaat silmät, riisui minulta viitan ja vei minut kirkkaasti valaistun käytävän kautta sisään.

Viulutaiteilija Kranzlin asunnossa oli ollut tavattoman upeata, ja samanlaista olin odottanut tapaavani Muothin luonakin, jota pidettiin rikkaana. Huoneet olivat kyllä suuria, aivan liiankin suuria nuorelle miehelle, joka on harvoin kotona, mutta muuten oli sangen yksinkertaista, tai oikeastaan ei yksinkertaista, vaan umpimähkäistä, järjestämätöntä. Huonekalut olivat osaksi vanhoja ja näyttivät kuuluvan taloon, ja näiden rinnalla oli uudempia esineitä, harkitsemattomasti ostettuja ja huolettomasti paikoilleen asetettuja. Loistava oli ainoastaan valaistus. Ei ollut lainkaan kaasuvaloa, vaan sen sijaan suuri joukko valkeita kynttilöitä yksinkertaisissa, kauniissa tinakynttilänjaloissa, isossa salissa jonkunlainen kattokruunukin, yksinkertainen messinkirengas, johon oli pistetty suuri joukko kynttilöitä. Huomattavimpana esineenä oli täällä kaunis flyygeli.

Huoneessa, johon minut vietiin, seisoi muutamia herroja keskustellen. Laskin viululaatikon kädestäni ja tervehdin; jotkut vastasivat ja kääntyivät jälleen puhelemaan keskenään, minä seisoin vieraana joukossa. Nyt tuli luokseni Kranzl, joka oli myöskin siellä eikä heti ollut huomannut minua, ojensi minulle kätensä, esitti minut tuttavilleen ja sanoi: "Tässä on uusi viuluniekkamme. Olette kai tuonut viulun mukananne?" Sitten huusi hän sivuhuoneeseen: "Muoth, sonaattien säveltäjä on täällä."

Nyt astui Heinrich Muoth sisään, tervehti minua hyvin ystävällisesti ja vei minut mukanaan saliin, missä oli juhlallista ja valoisaa ja missä valkeihin puettu kaunis nainen tarjosi minulle lasin sherryä. Se oli eräs hoviteatterin näyttelijättäriä; muuten en ihmeekseni nähnyt ketään isännän virkaveljistä kutsutuksi, ja näyttelijätär oli myöskin ainoa läsnä oleva nainen.

Kun puoleksi hämilläni, puoleksi vaistomaisesta lämmön tarpeesta kosteasta yöilmasta tultuani nopeasti tyhjensin lasini, kaatoi hän minulle uudelleen eikä välittänyt estelyistäni. "Ottakaa vain, ei se voi olla vahingoksi. Saamme nimittäin vasta musiikin jälkeen jotain syötävää. Olettehan kai ottanut mukaanne viulun ja sonaatin?"

Vastasin hyvin lyhyesti ja olin hämilläni; en myöskään ollut selvillä siitä, mikä hänen suhteensa oli Muothiin. Hän näytti esiintyvän emäntänä ja oli muuten ihmeen kaunis, niinkuin sitten myöhemminkin havaitsin uuden ystäväni aina seurustelevan vain erinomaisen kauniiden naisten kanssa.

Tällävälin kokoontuivat kaikki musiikkihuoneeseen, Muoth otti esille nuottitelineen, istuuduttiin, ja pian olimme Kranzl ja minä täydessä toimessa. Soitin tunteettomasti, kappaleeni tuntui minusta kurjalta, ja vain välähdyksen tavoin valtasi minut muutamiksi silmänräpäyksiksi tietoisuus, että soitin Kranzlin kanssa, että nyt oli tuo kauan odotettu suuri ilta ja että tässä istui pieni joukko tuntijoita ja hemmoteltuja musiikkimiehiä, joille sonaattiani soitimme. Vasta rondoon päästyä aloin tajuta, että Kranzl soitti ihanasti; kuitenkin olin yhä edelleen siksi painostavan tunteen vallassa ja ajatuksineni ulkopuolella musiikkia, että lakkaamatta ajattelin muuta ja että äkkiä lennähti mieleeni sekin ajatus, etten vielä ollut onnitellut Muothia hänen syntymäpäivänsä johdosta.

Sonaatti oli lopussa, kaunis näyttelijätär nousi paikaltaan, ojensi minulle ja Kranzlille kätensä ja avasi oven pienempään huoneeseen, missä katettu pöytä kukkineen ja viineineen odotti meitä.

"Vihdoinkin!" huusi yksi herroista, "olen kamalasti nälissäni."

Nainen sanoi: "Te olette inhottava. Mitä säveltäjä ajatteleekaan?"

"Mikä säveltäjä, onko hän sitten saapuvilla?"

Hän viittasi kädellään minuun. "Tuossa hän istuu."

Herrasmies katsahti minuun ja nauroi. "Sen olisitte voinut sanoa ennemminkin. Muuten oli musiikki sangen kaunista. Mutta kun on nälkä — — —"

Me aloimme syödä, ja tuskin oli soppa nautittu ja valkoviini kaadettu laseihin, kun Kranzl nousi pitämään maljapuhetta talon isännälle hänen syntymäpäivänsä johdosta. Muoth vuorostaan nousi heti, kun laseja oli kilistetty: "Hyvä Kranzl, jos olet luullut, että minä nyt pidän puheen sinulle, olet erehtynyt. Emme ylipäänsä huoli pitää mitään puheita enää, pyydän sitä. Ainoan puheen, joka kenties on välttämätön, otan omalle osalleni. Kiitän nuorta ystäväämme hänen sonaatistaan, jota pidän oivallisena. Kenties on Kranzl kerran oleva iloinen saadessaan soittaa hänen teoksiaan, mihin häntä täytyykin kehottaa, sillä hän esitti todellakin loistavasti sonaatin. Juon säveltäjän maljan toivoen hyvää ystävyyttä."

Laseja kilistettiin, naurettiin, minulle lausuttiin muutamia leikillisiä kohteliaisuuksia, ja pian oli syntynyt hyvän viinin ylläpitämä iloinen pöytätunnelma, jonka valtaan minä heittäydyin keventynein mielin. En ollut enää pitkiin aikoihin ollut näin tyytyväinen ja huolista vapaa, oikeastaan en enää kokonaiseen vuoteen. Nyt avasivat nauru ja viini, lasien kilinä, hälinä ja kauniit, iloiset naiskasvot minulle kauan suljettuina olleet ilon ovet ja minä liu'uin pehmeästi kepeiden ja iloisten puheiden ja nauravien ilmeiden maailmaan.

Pöydästä noustiin pian ja palattiin takaisin musiikkihuoneeseen, missä seurue jakaantui eri soppiin viinin ja sikaarien ääreen. Eräs vaitelias herra, joka oli puhunut vain jonkun sanan ja jonka nimeä en tiennyt, tuli luokseni ja lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja sonaatista, minkä jo kokonaan olin unohtanut. Sitten veti näyttelijätär minut kanssaan keskusteluun, ja meihin liittyi Muoth. Joimme uudelleen hyvän ystävyyden maljan, ja äkkiä sanoi hän, synkästi nauravien silmiensä säkenöidessä: "Nyt tiedän teidän historianne". Ja kauniille näyttelijättärelle: "Hän on mäkeä laskiessaan taittanut toisen jalkansa ollakseen kauniille tytölle mieliksi". Ja jälleen minulle: "Se on ihanaa. Hetkellä, jolloin lempi on kauneimmillaan ja vielä aivan tahraton, huimapäisesti vuorta alas. Sellainen onkin jo terveen jalan arvoista". Nauraen tyhjensi hän lasinsa ja näytti heti jälleen synkältä ja miettivältä, kun hän sanoi: "Mitenkä teistä tuli säveltäjä?"

Kerroin, minkälainen suhteeni musiikkiin oli ollut poikavuosistani asti, ja kerroin viime suvestani, paostani vuorille ja laulusta sekä sonaatista.

"Niin", sanoi hän hitaasti. "Mutta miksi tuo sitten tuottaa teille tyydytystä? Eihän tuskaa kuitenkaan voi panna paperille ja siten päästä siitä vapaaksi."

"Sitä en tahdokaan", sanoin minä. "En tahtoisi luopua ja vapautua mistään muusta kuin heikkoudesta ja siteistä. Tahtoisin tuntea, että tuska ja ilo tulevat samasta lähteestä, ovat saman voiman liikuntoja, saman musiikin tahteja, molemmat yhtä kauniita ja välttämättömiä."

"Mies", huudahti hän kiivaasti, "olettehan kuitenkin kadottanut jalkanne! Voitteko musiikin takia unohtaa sen?"

"En, ja miksi pitäisi minun se tehdä? Muuksihan en sitä kuitenkaan voi muuttaa."

"Ja eikö tämä tee teitä epätoivoiseksi?"

"Iloista ei se ole, sen arvaatte, mutta toivon, ett'en kuitenkaan koskaan ole joutuva epätoivoon."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen. Minä en tosin luopuisi jalasta sellaisen onnen takia. Siten on siis teidän musiikkinne laita? Näes, Marion, sellaista on taiteen lumous, josta niin paljo puhutaan kirjoissa."

Suuttuneena huudahdin: "Elkää toki puhuko sillä tavoin! Ettehän te itsekään laula vain palkkanne takia, vaan koska se tuottaa teille iloa ja lohdutusta! Miksi pilkkaatte minua ja itseänne? Pidän tuollaista raakana."

"Vaiti, vaiti!" sanoi Marion, "muuten hän suuttuu."

Muoth katsahti minuun. "En suutu. Hänhän on aivan oikeassa. Mutta jalan laita ei mahda olla kovin pahasti, muuten ei säveltäminen voisi teille sitä korvata. Te olette tyytyväinen ihminen, näille voi tapahtua mitä tahansa, ja he pysyvät kuitenkin tyytyväisinä. Mutta minä en sitä uskonut."

Ja hän hypähti pystyyn aivan vihoissaan. "Eikä se olekaan totta! Tehän olette säveltänyt laviinilaulun, ja siinä ei ole lohtua ja tyytyväisyyttä, ainoastaan epätoivoa. Kuulkaa!"

Hän oli yht'äkkiä pianon ääressä, huoneeseen tuli hiljaista. Hän alkoi soittaa, sekaantui, jätti sitten alkusoiton pois ja lauloi laulun. Hän lauloi sen nyt toisin kuin tuolloin minun luonani, ja saatoin huomata, että se sittemmin oli ollut hänellä monesti esillä. Tällä kertaa hän myöskin lauloi täydellä äänellä, korkealla barytonillaan, jonka tunsin teatterista ja jonka voimakkuus ja tulviva intohimo saivat unohtamaan hänen äänensä selittämättömän kovuuden.

"Tämän on tuo mies, omien sanojensa mukaan, säveltänyt vain itsellensä puhtaaksi iloksi ja mielihyväksi, hän ei tiedä mitään epätoivosta ja on osaansa sanomattoman tyytyväinen!" huusi hän ja osotti minua, ja minulla oli häpeän ja vihan kyyneleet silmissäni, näin kaiken ikäänkuin harson lävitse ja nousin ylös, tehdäkseni tästä lopun ja lähteäkseni pois.

Silloin pidätti minua hieno mutta voimakas käsi, joka painoi minut jälleen tuolille ja silitti hiljaa ja lempeästi hiuksiani, niin että kuumat laineet läikähtivät sisässäni, että suljin silmäni ja pidätin kyyneleitäni.

Ylös katsahtaessani näin sitten Heinrich Muothin seisovan edessäni; toiset eivät näyttäneet huomanneen mielenliikutustani eivätkä koko kohtausta, he joivat viiniä ja nauroivat keskenään.

"Lapsi!" sanoi Muoth hiljaa. "Kirjotettuaan sellaisia lauluja on toki jo kasvanut irti moisesta. Mutta mieleni on paha. Sitä alkaa pitää jostakusta ihmisestä ja on tuskin tullut tämän seuraan, kun alkaa hänen kanssaan riidellä."

"Hyvä", sanoin hämilläni. "Mutta nyt haluaisin mennä kotia, parhain osahan tästä illasta on jo ohitse."

"No niin, en tahdo pakottaa teitä. Me muut luullakseni juomme vielä itsemme humalaan. Mutta olkaa sitten hyvä ja saattakaa Marion kotiin, teettekö sen? Hän asuu matkan varrella, joten teille ei tule kiertoa."

Kaunis nainen katsoi häneen hetken aikaa tutkivasti. "Niin, tahdotteko olla hyvä?" sanoi hän sitten minulle, ja minä nousin. Me sanoimme jäähyväiset ainoastaan Muothille, eteishuoneessa auttoi palvelija vaatteet meidän yllemme, sitten ilmaantui unisen näköisenä myöskin vanha eukko ja näytti suurella lyhdyllä tietä puutarhan lävitse portille. Tuuli puhalsi yhä edelleen pehmeänä ja leutona, ajeli suuria mustia pilviryhmiä taivaalla ja pudisteli alastomien puiden latvoja.

En rohjennut tarjota Marionille käsivarttani, mutta hän tarttui kysymättä siihen, hengitti pää taaksepäin nojautuneena yöilmaa ja katseli tästä korkeudestaan sitten tyytyväisen ja tuttavallisen näköisenä minua. Minusta oli kuin olisin yhä vielä tuntenut hänen keveän kätensä hiuksillani; hän kulki hitaasti ja näytti tahtovan ohjata askeleitani.

"Tuolla on ajureita", sanoin minä, sillä minusta oli tuskallista, että hänen täytyi sovittaa askeleensa minun ramman jalkani mukaan, ja tunsin kärsiväni kulkiessani ontuen tuon lämpimän, voimakkaan solakan naisen vieressä.

"Ei", sanoi hän, "kävelemme vielä yhden kadun mitan." Ja hän koetti astua oikein hitaasti, ja jos olisi riippunut vain minusta, olisin vetänyt hänet vielä lähemmäksi itseäni. Mutta sitten alkoi tuska ja kiukku raadella mieltäni, irrotin hänen käsivartensa omastani, ja kun hän kummastuneena katsahti minuun, sanoin: "Käy niin huonosti näin, minun täytyy kulkea yksikseni, suokaa anteeksi." Ja hän kulki alakuloisena ja säälivänä vieressäni, eikä minulta puuttunut mitään muuta kuin suora ryhti ja ruumiillisen varmuuden tietoisuus, jotta olisin sanonut ja tehnyt aivan päinvastaista kuin kaikki se, mitä sanoin ja tein. Kävin vaiteliaaksi ja synkäksi, muuta ei ollut neuvona, sillä muuten olisin jälleen saanut kyyneleet silmiini ja kaivannut saada tuntea hänen kätensä otsallani. Mieluimmin olisin poikennut lähimmälle sivukadulle. En tahtonut, että hän kulki hitaasti, että hän säästi minua, että hän tunsi sääliä minua kohtaan.

"Oletteko vihainen Muothille?" kysyi Marion vihdoin.

"En. Se oli tyhmyyttä minulta. Tuskinhan vielä tunsin häntä."

"Hän säälittää minua ollessaan sellainen. On päiviä, jolloin häntä täytyy pelätä".

"Teidänkin?"

"Minun kaikkein enimmän. Ja siten hän kuitenkin eniten tuottaa tuskaa itsellensä. Hän vihaa itseänsä monasti."

"Ahaa, hän tekee itsestänsä 'intressantin'!"

"Mitä sanotte?" huudahti Marion pelästyneenä.

"Että hän on ilveilijä. Miksi tarvitsee hänen pilkata itseänsä ja muita? Miksi tarvitsee hänen vetää esiin vieraan elämyksiä ja salaisuuksia tehdäkseen ne naurettaviksi!"

Äskeinen vihani valtasi minut puhuessani uudelleen, olin valmis pilkkaamaan ja häpäisemään miestä, joka oli tuottanut minulle tuskaa ja jota valitettavasti kadehdin. Myöskin kunnioitukseni kaunista seuralaistani kohtaan oli laskeutunut, koska tämä otti puolustaakseen Muothia ja näin avoimesti tunnusti minulle suhteensa häneen. Eikö ollut jo kylliksi siinä, että hän oli ottanut ainoana naisena ollakseen mukana tässä viinien ilahduttamassa nuortenmiesten seurassa? Näissä asioissa en ollut tottunut liian suureen vapauteen, ja koska minua hävetti siitä huolimatta tuntea kaipuuta tätä kaunista naista kohtaan, alotin kiivauksissani mieluummin riidan, kuin kauemmin alistuin ottamaan vastaan hänen sääliänsä. Jos hän pitäisi minua raakana ja juoksisi tiehensä, olisi sekin parempi, kuin että hän jäisi luokseni ja olisi ystävällinen.

Mutta hän laski jälleen kätensä minun käsivarrelleni. "Seis!" huusi hän lämpimästi, niin että hänen äänensä kaikesta huolimatta tunkeutui sydämeeni, "elkää puhuko enää kauemmin! Mitä teettekään? Te olette loukkaantunut parista Muothin sanasta, kun ette ollut kyllin taitava tai rohkea torjumaan niitä, ja nyt poissa ollessanne hyökkäätte ilkein sanoin hänen kimppuunsa! Minun pitäisi lähteä ja jättää teidät yksiksenne."

"Tehkää hyvin. Olen sanonut vain ajatukseni."

"Elkää toki koettako uskotella sellaista! Te olette noudattanut hänen kutsuansa, te olette soittanut hänen luonansa, olette nähnyt, miten hän rakastaa teidän musiikkianne, olette iloinnut siitä ja nostanut päätänne pystympään, ja nyt ollessanne huonolla tuulella ja kun ette voi sietää paria hänen lausumaansa sanaa, alatte solvata häntä. Sitä ette saa tehdä, ja tahdonkin lukea sen viinin ansioksi."

Minusta näytti kuin olisi hän äkkiä huomannut, miten laitani oli ja ettei viini ollut syypää mielentilaani; hän muutti äänensävyänsä, vaikk'en minä ollut tehnyt pienintäkään puolustuksen yritystä. Olin aseeton.

"Te ette tunne Muothia vielä", jatkoi hän. "Olettehan kuullut hänen laulavan! Sellainen hän on, hurjapäinen ja julma, mutta useimmiten itseänsä kohtaan. Hän on onneton, myrskyinen ihmissielu, jolla on vain voimia eikä mitään päämääriä. Joka silmänräpäys tahtoisi hän tyhjentää koko maailman yhdessä siemauksessa, ja mitä hän saa, on kuitenkin vain pisara. Hän juo eikä milloinkaan humallu, hänellä on naisia eikä hän milloinkaan ole onnellinen, hän laulaa ihanasti eikä kuitenkaan tahdo olla taiteilija. Hän rakastaa jotakuta ja tuottaa tälle tuskaa, hän on halveksivinaan kaikkia tyytyväisiä, mutta se on vain vihaa häntä itseänsä kohtaan, koska hän ei voi olla tyytyväinen. Sellainen hän on. Ja teille hän on osottanut ystävyyttänsä, niin hyvin kuin osaa."

Vaikenin itsepintaisesti.

"Te ette ehkä tarvitse häntä", alotti hän vielä kerran, "teillä on muita ystäviä. Mutta kun näemme jonkun, joka kärsii ja kärsimyksensä vuoksi menettelee hillittömästi, täytyy meidän häntä sääliä ja antaa hänelle jonkun verran anteeksi."

Niin, ajattelin, niin kyllä pitäisi, ja vähitellen, kun yöilmassa kävely minua viilensi, poltti tosin oma haavani yhä avonaisena ja arkana, mutta minun täytyi yhä enemmän ja enemmän ruveta miettimään Marionin sanoja ja tämän-iltaisia tyhmyyksiäni, tunnustaa itseni tyhmeliiniksi ja kaikessa hiljaisuudessa pyytää anteeksi. Minut valtasi viininhuumauksen kadottua epämieluisa liikutus, jota vastaan koetin taistella, sanomatta enää paljoa kauniille naiselle, joka nyt itse liikutettuna ja epävarmoin sydämin kulki vieressäni pitkin puolihämäriä katuja, missä siellä täällä joku yksinäinen katulyhty tuikki. Muistin että olin unohtanut viuluni Muothin luokse; ja vähitellen heräsin jälleen täysiin tajuihini, kummastuen ja kauhistuen. Tänä iltana oli niin paljo muuksi muuttunut. Heinrich Muoth ja taiteilija Kranzl ja myöskin ihana Marion, joka näytteli kuningatarten osia, olivat astuneet alas jalustoiltaan. Heidän olympilaisessa pöydässään ei istunut jumalia ja autuaita, vaan ihmis-parkoja, mikä pieni ja koomillinen, mikä arka ja turhamainen, Muoth hurja ja kuumeenomainen hullussa itsensä kiusaamisessa, tuo ylväs nainen pieni ja köyhä ja vailla iloa hurjan nautiskelijan rakastajattarena, mutta samalla hiljainen ja hyväntahtoinen ja kärsimyksistään tietoinen. Minä itsekin näytin omissa silmissäni muuttuneelta, en ollut enää yksinkertainen ihminen, vaan olin kaikille sukulainen, olin havainnut jokaisessa veljellisiä ja jokaisessa vastenmielisiä piirteitä, en voinut yhtäällä tuntea rakkautta ja toisaalla vihata, vaan häpesin vähäistä ymmärrystäni ja tajusin ensi kertaa kepeässä nuoruudessani selvästi, ettei elämässä ihmisten ohitse voi mennä vain niin yksinkertaisesti, täällä vihaten, täällä halveksien, vaan että kaikkea on sekaisin ja rinnakkain, tuskin toisestaan eronneena ja hetkittäin tuskin erotettavissakaan. Katsahdin vieressäni kulkevaan naiseen, joka nyt myöskin oli käynyt aivan äänettömäksi, ikäänkuin olisi hän sisimmässään myöskin itse havainnut monen asian toisenlaiseksi kuin hän oli luullut ja sanonut.

Lopulta saavuimme hänen talonsa luokse; hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin hiljaa ja suutelin sitä. "Nukkukaa hyvin!" sanoi hän ystävällisesti, mutta hymyilemättä.

Sen teinkin, saavuin kotia ja menin vuoteeseen, nukuin heti ja nukuin tavattomaan pitkään aamuakin. Sitten nousin kuten sadun pikku mies laatikosta, tein tavanmukaiset voimisteluliikkeeni, pesin itseni ja ryhdyin pukeutumaan; ja vasta kun huomasin vierailupukuni tuolilla ja kaipasin viululaatikkoani, muistui eilinen ilta mieleeni. Nyt olin kuitenkin saanut levätä, olin toisella mielellä kuin yöllä enkä voinut enää löytää yhtymäkohtaa yöllisiin ajatuksiini; minuun oli vain jäänyt muisto ihmeen pienistä, vain sisäänpäin vaikuttavista elämyksistä ja kummastus siitä että nyt kuitenkin olin tässä muuttumattomana ja samana kuin aina ennenkin.

Aioin ryhtyä työhön, mutta viulu puuttui. Silloin läksin ulos, aluksi vielä epävarmana, mutta sitten päättäväisesti eilistä suuntaa, ja saavuin Muothin asuntoon. Jo puutarhan portille kuulin hänen laulavan, koira hyökkäsi kimppuuni, ja vanha nainen, joka nopeasti tuli ulos, sai vaivoin kutsutuksi sen takaisin. Hän laski minut sisälle, ja minä selitin hänelle, että tulin noutamaan vain viuluani enkä tahtonut häiritä herraa. Eteisessä oli viululaatikkoni ja viulu oli siinä; myöskin nuotit olivat asetetut viereen. Sen oli Muoth varmaankin tehnyt, hän oli ajatellut minua. Viereisessä huoneessa lauloi hän äänekkäästi, kuulin hänen astuskelevan huoneessaan edestakaisin pehmeästi kuin huopakengissä, välillä aina käyden pianon luona ja ottaen muutamia ääniä. Hänen oma äänensä kaikui raikkaana ja rikkaana, hallitumpana kuin monasti olin kuullut sitä teatterissa; hän lauloi jotakuta minulle tuntematonta osaa, kertasi useasti samaa ja astuskeli reippaasti huoneessa edestakaisin.

Olin ottanut viululaatikon kainalooni ja aioin mennä. Olin rauhallinen ja tunsin tuskin minkäänlaista mielenliikutusta eilisen muistelemisesta. Olin kuitenkin utelias näkemään, oliko hänkin muuttunut, ja astuin lähemmäksi, ja miltei tahtomattani olin äkkiä tarttunut ovenlukkoon ja avannut oven.

Muoth katsahti yhä laulaen taaksensa. Hänellä oli yllään ainoastaan hyvin pitkä, valkea paita ja hän näytti reippaalta, kuin olisi hän juuri kylpenyt. Pelästyin nyt, vasta liian myöhään, että olin tällä tavalla yllättänyt hänet. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kummastuneelta siitä, että olin astunut sisään kolkuttamatta, eikä liioin näyttänyt huomaavan, ettei hänellä ollut vaatteita yllään. Ikäänkuin olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin, ojensi hän minulle kätensä ja kysyi: "Oletteko jo syönyt aamiaista?" Kun vastasin myöntävästi, istuutui hän pianon ääreen.

"Minun täytyy harjotella osaani! Tässä kuulette aarian! Esitetään kuninkaallisessa' hovioopperassa, Büttner ja Duelli pääosissa. Mutta tämä ei huvita teitä, eikä oikeastaan minuakaan. Miten voitte! Oletteko levännyt tarpeeksenne? Näytitte huonolta, kun eilen illalla läksitte kotia. Ja vihainen olitte minulle myöskin. No niin, elkäämme alottako noita tuhmuuksia heti uudelleen."

Ja hän jatkoi heti tämän jälkeen, minun ennättänyttäni sanoa mitään väliin: "Kuulkaahan, Kranzl on ikävä herra. Hän ei suostu soittamaan teidän sonaattianne."

"Soittihan hän kuitenkin sitä eilen."

"Konsertissa, tarkotan. Tahdoin saada sen hänen ohjelmistoonsa, mutta hän ei suostu. Olisi ollut hyvä, jos se ensi talvena olisi päässyt johonkin tuollaiseen Kranzlin 'matineeseen'. Kranzl ei ole tyhmä, uskokaa pois, vaan laiska. Hän soittaa aina vaan noiden puolalaisten insky'jen ja owsky'jen musiikkia, uutta ei hän mielellään ryhdy opettelemaan."

"En luule", sanoin minä nyt vuorostani, "että sonaattini sopii mihinkään konserttiin, sitä en ole koskaan kuvitellutkaan. Se ei ole teknillisessä suhteessa vielä lainkaan virheetön."

"Joutavuuksia! Kun on teidän taiteilija-omatuntonne! Emmehän toki ole mitään koulumestareita, ja epäilemättä soittaa juuri sama Kranzl huonompiakin kappaleita. Mutta tiedänpä erään toisen asian. Laulunne täytyy teidän antaa minulle, ja tehkää pian lisää samaa lajia! Lähden täältä ensi keväänä, olen sanonut itseni irti ja otan itselleni pitkän loma-ajan. Välillä haluaisin antaa pari konserttia, mutta tahtoisin saada jotain uutta, ei tuollaisia Schubert-, Wolf- ja Löwe-ohjelmia, joita saa kuulla joka ilta, vaan uusia ja ennen tuntemattomia kappaleita, pari ainakin joukossa, sellaisia kuin laviinilaulu. Mitä arvelette?"

Minulle mahdollisuus saada Muoth julkisesti esittämään laulujani oli ikäänkuin tulevaisuuteen avoin ovi, jonka kautta näin pelkkiä ihanuuksia. Juuri sentähden tahdoin olla varovainen ja olla väärinkäyttämättä Muothin ystävällisyyttä samoin kuin häntä liiaksi sitomattakin. Minusta näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut liian väkivaltaisesti vetää minua puoleensa, häikäistä minut ja kenties jollain tavoin tehdä minulle vahinkoa. Sen vuoksi tuskin suostuinkin ehdotukseen.

"Saamme nähdä", sanoin. "Te olette sangen hyväntahtoinen minua kohtaan, sen näen, mutta en voi luvata mitään. Olen lopettamaisillani opintoni ja minun täytyy nyt ajatella vain hyvää todistusta. Voinko joskus esiintyä säveltäjänä, on epävarmaa; sillä välin olen kuitenkin viulunsoittaja ja saan luvan pitää huolta siitä, että ajoissa saan jonkunlaisen paikan itselleni."

"No, sen kaikenhan voitte tehdä. Silti voi teille kyllä mieleen lennähtää tuollainen laulu, jonka te sitte annatte minulle, teettehän sen?"

"Mielelläni. En tosin ymmärrä, miksi pidätte minusta niin hyvää huolta."

"Pelkäättekö minua? Teidän musiikkinne yksinkertaisesti miellyttää minua, tahtoisin laulaa teidän säveltämiänne kappaleita, koska käsittääkseni saavuttaisin niillä menestystä; se on siis puhdasta itsekkäisyyttä."

"Hyvä, mutta miksi puhutte kanssani siihen tapaan kuin eilen, sitä tarkotin."

"Ah, te olette yhä loukkaantunut? Mitä sitten oikeastaan sanoin? En sitä enää aivan tarkalleen muista. Missään tapauksessa en tahtonut pidellä teitä pahoin, niinkuin nähtävästi kuitenkin olen tehnyt. Voittehan puolustaa itseänne! Jokainen puhuu ja on sellainen, kuin hän on ja kuin hänen täytyy olla, ja meidän on tultava toistemme kanssa toimeen."

"Sitä mieltä olen minäkin, mutta te menettelette päinvastoin, te ärsytätte minua ettekä hyväksy mitään, mitä sanon. Te vedätte esiin sen, jota en itsekään mielelläni ajattele ja joka on salaisuuteni, ja heitätte sen eteeni ikäänkuin moitteena. Te pilkkaatte yksin jäykkää jalkaanikin!"

Heinrich Muoth sanoi hitaasti: "Niin, niin, niin, ihmisethän ovat erilaisia. Toisen saa totuuksien sanominen raivostumaan, toinen ei voi sietää minkäänlaisia fraaseja. Teitä on harmittanut se, etten kohtele teitä kuten jotakuta intendenttiä, ja minua on harmittanut se, että te tahdotte piiloutua minulta ja tyrkyttää minulle tuota vanhaa sananpartta taiteen lohdullisuudesta."

"Tarkotin sitä mitä sanoin, olen vain tottumaton puhumaan näistä asioista. Ja tuosta toisesta seikasta en tahdo puhua. Miltä minun omassa sisimmässäni näyttää ja olenko surullinen tai epätoivoinen ja miltä jalkani kadottaminen ja rampuuteni minusta tuntuu, sen tahdon pitää omana asianani enkä salli kenenkään sitä vetävän esille uhkauksilla enkä pilkalla."

Hän nousi ylös.

"Minullahan ei olekaan vielä mitään ylläni, käyn nopeasti pukeutumassa. Te olette kunnollinen ihminen, minä en sellainen valitettavasti ole. Emme huoli tästä enää paljoa kiistellä. Ettekö sitte lainkaan ole huomannut sitä, että pidän teistä? Odottakaahan hetkinen, istuutukaa pianon ääreen siksi kunnes olen pukeutunut. Ettekö laula? — Ette? No, viivyn vain kuusi minuuttia."

Tosiaankin tuli hän sangen pian takaisin sivuhuoneesta pukeutuneena.

"Nyt menemme kaupunkiin ja syömme yhdessä", sanoi hän miellyttävästi. Hän ei kysynyt, sopiiko minun, hän vain sanoi: "Me menemme", ja me menimme. Sillä niin arasti kuin hänen käyttäytymistapansa minuun koskikin, niin vaikutti se minuun myöskin, hän oli voimakkaampi. Sitä paitsi osotti hän puheessaan ja käytöksessään useasti oikukasta lapsellisuutta, joka monasti oli suorastaan ihastuttavaa ja kokonaan saattoi minut leppymään hänelle.

Tästä lähtien tapasin Muothia useasti, hän lähetti minulle monasti pilettejä oopperaan, pyysi minua luoksensa soittamaan, ja vaikk'eivät kaikki hänen luonteenominaisuutensa minua miellyttäneetkään, niin oli hänessä toiselta puolen paljo sellaistakin, mikä minua miellytti. Meidän keskemme syntyi ystävyys, siihen aikaan minun ainoani, ja minä aloin jo miltei pelätä sen ajan saapumista, jolloin hän matkustaisi pois. Hän oli tosiaankin sanoutunut irti oopperasta eikä suostunut jäämään, vaikka häntä siihen jonkun verran yritettiin taivuttaa. Välillä antoi hän viittailuja siihen suuntaan, että hän syksyllä kenties saisi kutsun eräälle suurelle näyttämölle, mutta sen enempää ei tuosta asiasta oltu puhuttu. Sillä välin saapui kevät.

Eräänä päivänä saavuin viimeistä kertaa Muothin tavanmukaisiin kutsuihin. Kilistimme laseja jälleennäkemiseksi ja tulevaisuuden onneksi; tällä kertaa ei ollut ketään naista saapuvilla. Muoth saattoi meitä aamutunneilla portille, viittoi hyvästiksi kädellään jälkeemme ja palasi aamukylmässä väristen takaisin jo sekaisin pantuun asuntoonsa, haukkuvan koiransa seuraamana. Minulle näytti nyt palanen elämänkokemusta valmiiksi kypsyneeltä; luulin tuntevani Muothia kylliksi ollakseni varma siitä, että hän pian unohtaisi meidät kaikki, ja vasta nyt tunsin aivan selkeästi ja epäilemättömästi, että kuitenkin olin pitänyt sangen paljon tuosta synkästä, oikullisesta ja itsevaltaisesta miehestä.

Kuitenkin tuli myös minulle lähdön aika. Tein viimeiset vierailuni paikoille ja tuttaviin, jotka aioin pitää hyvässä muistissa, kuljin vielä kerran myöskin tuota jyrkkää kukkulatietä ja silmäilin alas rinnettä, jota kyllä muutenkaan en olisi unohtanut.

Ja minä matkustin pois, kotia, kohti tuntematonta ja kenties ikävää tulevaisuutta. Tointa ei minulla ollut, itsenäisesti en voinut antaa konsertteja, kotona odotti minua kauhukseni vain muutamia oppilaita, joille minun piti antaa viulutunteja. Tosinhan odottivat minua myöskin vanhempani, ja he olivat kyllin varakkaat, jotta minä saatoin elää huolettomasti, ja myöskin kyllin hienotunteiset ja hyväntahtoiset, etteivät ahdistelleet minua kysymyksillä, mitä minusta nyt tulisi. Mutta etten jaksaisi siellä kauan viihtyä, siitä olin selvillä jo alusta alkaen.

Niistä kymmenestä kuukaudesta, jotka nyt vietin kotonani antaen kolmelle oppilaalle tunteja ja kaikesta huolimatta olematta lainkaan onneton, en osaa mitään kertoa. Myöskin täällä eli ihmisiä, myöskin täällä tapahtui joka päivä yhtä ja toista, mutta suhteeni kaikkeen tähän oli kuitenkin vain ystävällisen kohteliasta välinpitämättömyyttä. Ei mikään liikuttanut sydäntäni, ei mikään saanut minua mukaansa. Elin kaikessa hiljaisuudessa, koin ihmeellisiä hetkiä, jolloin koko elämäni näytti minusta jäykistyneeltä ja vieraalta ja vain musiikin kaipuu oli jäljellä, kaipuu, joka useasti viulutuntien aikana kiusasi minua sietämättömästi ja varmaankin teki minusta pahan opettajan. Mutta jälkeenpäin, kun olin täyttänyt velvollisuuteni tai viekkaudella tai valheella päässyt vapaaksi tunneistani, vaivuin syviin, ihanan joutilaihin unelmiin, rakentelin unissakävijän tavoin rohkeita pilvilinnoja, kohotin korkeuteen, huimaavia torneja kaarruttelin muhkeita kupooleja ja puhaltelin leikkiviä ornamentteja keveästi kuin saippuakuplia.

Minun eläessäni sellaista oudon huumauksen tilaa, joka karkotti luotani aikaisemmat tuttavani ja tuotti vanhemmilleni huolta, avautui vielä paljoa vuolaampana kuin viime vuonna vuoristossa tuo salaperäinen runsauden lähde minussa; unelmissa ja työssä vietettyjen, näennäisesti hukkaan menneiden vuosien hedelmät, salassa kypsyneinä, putoilivat hiljaa ja lempeästi, ja niillä oli tuoksu ja loisto ja ne ympäröivät minut miltei tuskallisella runsaudella, jonka minä vain epäröiden ja epäluuloisena korjasin huostaani. Se alkoi laululla, sitä seurasi viulufantasia, tätä jouhikvartetti, ja kun muutamissa kuukausissa vielä oli tullut lisää muutamia lauluja ja muutamia sinfonialuonnoksia, tunsin että tämä kaikki oli vain alkua ja yritystä ja itsekseni ajattelin suurta sinfoniaa, rohkeimpina hetkinäni jo oopperaakin! Tällä välin kirjottelin aika ajoin nöyriä kirjeitä kapellimestareille ja teattereille, liitin mukaan opettajieni suositukset ja suljin vaatimattomasti itseni heidän muistiinsa ensimäisen paremmanpuoleisen viulunsoittajanpaikan tullessa avoimeksi. Tuli sitten lyhyitä kohteliaita vastauksia, jotka alkoivat sanoilla "hyvin kunnioitettu herra" ja välillä ei tullut vastauksia ollenkaan ja paikkaa en saanut. Silloin olin päivän tai pari pieni ja ryömin kuoreeni, annoin huolellista opetusta ja kirjotin uusia nöyriä kirjeitä. Mutta pian sen jälkeen pälkähti jälleen mieleeni, että minulla vielä oli pää täynnä kirjottamatonta musiikkia, ja tuskin olin jälleen alkanut, niin vaipuivat kirjeet, teatterit, orkesterit, kapellimestarit ja hyvin kunnioitettavat herrat olemattomiin ja minä olin yksikseni, täydessä työssä ja tyytyväisenä.

No, nämä ovat muistoja, joita ei voi kertoa, niinkuin useimpien muistojen laita onkin. Mitä ihminen itsellensä on ja mitä hän kokee, miten hän syntyy ja kasvaa ja sairastuu ja kuolee, se kaikki on kertomatonta. Työtätekevien ihmisten elämä on ikävä, mieltäkiinnittäviä ovat tyhjäntoimittajien elämäkerrat ja kohtalot. Niin rikkaana kuin tuo aika onkin muistissani, en voi kuitenkaan sanoa siitä mitään, sillä olin ulkopuolella seuraelämää. Vain kerran tulin muutamiksi hetkiksi lähelle ihmistä, jota en saata unhottaa. Se oli opettaja Lohe.

Menin kerran, jo myöhäsyksyllä, kävelemään. Kaupungin eteläosaan oli syntynyt vaatimaton huvilakaupunginosa, jossa ei asunut rikasta väkeä, vaan missä pikkusäästäjiä ja eläkkeidennauttijoita eleli pienissä halvoissa taloissa ja yksinkertaisissa puutarhoissa. Taitava nuori rakennusmestari oli tänne rakentanut paljon sievää, jota minäkin nyt kerran lähdin katsomaan.

Oli lämpöinen iltapäivä, siellä täällä tyhjennettiin myöhästyneitä pähkinäpuita, puutarhat ja pienet, uudet talot näyttivät iloisilta auringonpaisteessa. Sievät yksinkertaiset talot miellyttivät minua, katselin niitä sellaisella pintapuolisella mielenkiinnolla, jota nuoret tuntevat tällaista kohtaan, nuoret, joista talon ja kodin ja perheen, levon ja juhlailtojen ajatus vielä on kaukana. Rauhaisa puutarhakatu teki miellyttävän vaikutuksen, astelin hitaasti sitä pitkin ja kävellessäni herätti huomiotani se, että talonomistajien nimet olivat luettavina puutarhojen porteilla olevista pienistä kiiltävistä messinkilevyistä.

Yhdessä näistä kilvistä oli nimi "Konrad Lohe", ja nimi tuntui minusta tutulta. Jäin seisomaan ja miettimään, ja mieleeni muistui, että yksi opettajistani latinakoulussa oli ollut sen-niminen. Ja muutamiksi silmänräpäyksiksi nousi vanha aika jälleen esille, katseli minua kummastuneena ja vyörytti eteeni joukon kasvoja, opettajien ja tovereiden, haukkumanimiä ja juttuja. Ja minun siinä seistessäni ja hymyillen katsellessani messinkitaulua kohosi lähimmän viinimarjapensaan takaa mies, joka oli ollut sinne kumartuneena työhönsä, astui aivan lähelle minua ja katsoi minua kasvoihin.

"Haluatteko päästä sisään minun luokseni?" kysyi hän, ja se oli Lohe, opettaja Lohe, jota me olimme kutsuneet Lohengriniksi.

"Oikeastaan en", sanoin minä ja kohotin hattuani, "en tiennyt että asutte täällä. Olen kerran ollut oppilaitanne."

Hän katsahti minuun terävämmin, silmäili minua ylhäältä alas aina keppiini saakka, muisteli ja sanoi sitten nimeni. Hän ei tuntenut minua kasvoistani, vaan jäykästä jalastani, sillä hän oli luonnollisesti saanut kuulla minua kohdanneesta onnettomuudesta. Nyt pyysi hän minua astumaan sisään.

Hän oli paitahiasillaan ja oli sitonut vihreän puutarhaesiliinan eteensä; hän ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta ja näytti erinomaisen kukoistavalta. Astuskelimme edestakaisin pienessä siistissä puutarhassa; sitten vei hän minut avoimelle verannalle, jonne istuuduimme.

"Niin, en olisi teitä enää tuntenut", sanoi hän peittelemättä. "Toivottavasti on teillä minusta säilynyt hyvä muisto."

"Ei oikein", sanoin hymyillen. "Te rankaisitte minua kerran sellaisesta, mitä en ollut tehnyt ja selititte vakuutteluni valheeksi. Se oli neljännellä luokalla."

Huolestuneena katsahti hän minuun. "Siitä ette saa olla minulle vihainen, se pahottaa minunkin mieltäni. Opettajille sattuu, huolimatta parhaimmasta tahdostaankin, ettei kaikki suju niinkuin pitäisi, ja vääryys on pian tehty. Tiedän pahempiakin tapauksia. Osaksi sellaisen takia minä virastanikin erosin."

"Vai niin, ettekö enää ole virassa?"

"En enää pitkiin aikoihin. Tulin sairaaksi, ja kun jälleen paranin, olivat mielipiteeni siinä määrässä muuttuneet, että otin eroni. Olin tehnyt parastani ollakseni hyvä opettaja, mutta en kuitenkaan ollut sellainen, sellaiseksi synnytään. Siksi luovuin, ja siitä lähtien on minun ollut hyvä olla."

Sen voi hänestä huomata. Kyselin häneltä vielä lisää, mutta nyt tahtoi hän kuulla minun tarinani, joka oli pian kerrottu. Että minusta oli tullut musiikkimies, ei häntä oikein miellyttänyt; sitä vastoin tunsi hän onnettomuuteni johdosta minua kohtaan ystävällistä ja hellää sääliä, joka ei minulle tuottanut mielipahaa. Varovaisesti koetti hän tutkia, miten minun onnistui lohduttaa itseäni, eikä ollut tyytyväinen puoleksi vältteleviin vastauksiini. Salaperäisin elein ja ilmein antoi hän epäröiden ja kuitenkin kärsimättömästi, arkoja kiertoteitä kulkien, minun ymmärtää, että hän tiesi lohdutuksen, täydellisen viisauden, joka oli jokaiselle vakaasti etsivälle avoin.

"Tiedän", sanoin, "tarkotatte raamattua."

Herra Lohe nauroi viekkaasti. "Raamattu on hyvä, se on tie tietoon. Mutta se ei ole tieto itse."

"Ja mikä se sitten on, tieto itse?"

"Sen löydätte helposti, jos tahdotte. Annan teille mukaan jotain luettavaa, siinä on alkeet. Oletteko koskaan kuullut Karman opista?"

"Karman? En, mitä se on?"

"Sen saatte nähdä, odottakaa!" Hän riensi juoksujalkaa pois ja viipyi hetkisen, millä aikaa minä istuin kummastuneena epävarmassa odotuksen tilassa ja katselin puutarhaan, missä kääpiöhedelmäpuut seisoivat moitteettomissa riveissä. Pian tuli Lohe jälleen juosten takaisin. Säteillen katsoi hän minuun ja ojensi minua kohti kirjasta, jossa salaperäisten kiemurakoristeiden keskellä oli päällekirjoitus: "Teosofinen katkismus alottelijoille".

"Ottakaa tämä mukaanne!" pyysi hän. "Voitte pitää sen, ja kun tahdotte tutkia enemmältä, voin lainata teille lisää. Tämä on vain alkeita. Tätä oppia minä saan kiittää kaikesta. Sen avulla minä olen tullut sielultani ja ruumiiltani terveeksi ja toivon että tekin tulette."

Otin pienen kirjan ja panin sen taskuuni. Hän seurasi minua puutarhan lävitse kadulle saakka, sanoi ystävällisesti hyvästi ja pyysi minua tulemaan pian uudelleen. Katsoin häntä kasvoihin, ne olivat hyvät ja iloiset, ja minusta tuntui siltä, ettei vahingoittaisi, vaikka kerran koettelisikin sellaiseen onneen vievää tietä. Niin läksin kotia, kirja taskussani, uteliaana päästäkseni ottamaan ensimäisiä askeleita tällä autuuden polulla.

Otin ne askeleet kuitenkin vasta muutamien päivien kuluttua. Kotimatkalla vetivät nuotit jälleen voimakkaasti minua puoleensa, syöksyin työni kimppuun ja uin musiikissa, kirjotin ja soitin, kunnes myrsky täksi kerraksi oli raivonnut loppuun ja minä siivona palasin jälleen jokapäiväiseen elämään. Silloin tunsin pian tarvetta ryhtyä tutkiskelemaan uutta oppia ja istuuduin pikku kirjasen ääreen, jonka luulin pian ennättäväni sulattaa.

Mutta niin helposti ei se käynyt. Pikku kirjanen paisui käsissäni ja osottautui lopulta sulattamattomaksi. Se alkoi kauniilla ja viehättävällä johdannolla erilaisista viisauteen vievistä teistä, joista jokaisella sanottiin olevan ansionsa, sekä niiden teosofisesta veljeydestä, jotka vapaina pyrkivät tietoon ja sisäiseen täydellisyyteen, joille jokainen usko on pyhä ja jokainen polku valoa kohti tervetullut. Sitten seurasi maailmanjärjestelmä, kosmogonia, jota en ymmärtänyt, maailman jako eri "tasankoihin" ja historian jako ihmeellisiin, minulle tuntemattomiin aikakausiin, joissa myöskin mereen vajonneella Atlantis-maalla oli oma osansa. Jätin tämän kaiken lopulta omaan varaansa ja siirryin seuraaviin lukuihin; niissä oli esitettynä oppi uudestasyntymisestä, jota paremmin ymmärsin. Kuitenkaan ei minulle oikein selvinnyt, tahtoiko tämä kaikki olla mytologiaa ja runollista tarua, vaiko sananmukaisesti otettavaa totuutta. Sen tarkotus näytti olevan käydä jälkimäisestä, mikä ei oikein tahtonut mennä minuun. Sitten seurasi oppi Karmasta. Huomasin sen olevan kausaliteettikin uskonnollista kunnioitusta, joka miellytti minua aika lailla. Ja sitten mentiin yhä eteenpäin. Huomasin pian kyllä varsin hyvin, että koko oppi saattoi tuottaa lohdutusta ja olla korvaamaton aarre vain sille, joka otti sen mahdollisimman sananmukaisesti ja vilpittömästi uskoi siihen. Kelle se, niinkuin minulle olisi osittain kaunis, osittain kömpelö vertauskuva, mytologisen maailmanselityksen koe, se saattoi tosin siitä oppia ja antaa sille arvoa, mutta ei saada siitä elämää ja voimaa. Saattoi kenties olla teosofi arvokkaalla ja henkevällä tavallakin, mutta tuo täyspätöinen lohdutus viittoi vain niille, jotka olivat yksinkertaisesti uskovia, hengettömiä teosofeja.

Kävin kuitenkin vielä useasti opettaja Lohen luona, joka kaksitoista vuotta sitten oli rääkännyt minua kreikalla ja nyt tällä toisella tavalla, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, koetti olla opettajani ja johdattajani. Ystäviä ei meistä tullut, mutta minä kävin mielelläni hänen luonansa; hän oli pitkät ajat ainoa ihminen, jonka kanssa puhelin tärkeistä elämäni kysymyksistä. Tällöin tulin kyllä siihen kokemukseen, ettei tällaisella puhumisella ole mitään arvoa ja että se parhaissa tapauksissa voi viedä joihinkin opettavaisiin sananlaskuihin; kuitenkin oli minusta tämä uskovainen mies, jonka kirkko ja tiede olivat jättäneet kylmäksi ja joka nyt elämänsä loppupuolella naivissa uskossaan merkilliseen oppiin tunsi rauhaa ja koki uskonnon ihanuutta, liikuttava ja miltei kunnianarvoisa.

Kaikista ponnistuksistani huolimatta on tämä tie minulle pysynyt kulkemattomana aina tähän päivään saakka, ja minä tunnen hurskaita, johonkin uskoon kiintyneitä ja tyydytyksen löytäneitä ihmisiä kohtaan ihailevaa myötätuntoa, johon he puolestaan eivät voi vastata.

4.

Sinä lyhyenä aikana, jonka vierailuni hurskaan teosofin ja hedelmänviljelijän luona kestivät, sain eräänä päivänä pienen rahalähetyksen, jonka lähtöperä oli minulle hämärä. Sen oli lähettänyt eräs tunnettu pohjois-saksalainen konserttitoimisto, jonka kanssa en kuitenkaan ollut koskaan joutunut tekemisiin. Tiedusteluni johdosta ilmotettiin minulle, että summa oli lähetetty herra Heinrich Muothin määräyksestä palkkioksi siitä, että Muoth kuudessa konsertissa oli esittänyt erään minun säveltämäni laulun. Nyt kirjotin Muothille, kiitin häntä ja pyysin saada lähempiä tietoja. Ennen kaikkea olisin halunnut mielelläni kuulla, miten lauluni oli konserteissa vastaanotettu. Muothin konserttimatkasta olin tosin kuullut ja kerran tai pari lukenut siitä sanomalehtiuutisia, mutta minun laulustani ei niissä ollut puhetta. Kuvailin kirjeessäni yksinään elävän perinpohjaisuudella elämääni ja työtäni ja liitin erään uusista lauluistani mukaan. Sitten odottelin pari, kolme, neljä viikkoa vastausta, ja vihdoin kun tämä jäi tulematta, unohdin koko asian jälleen. Yhä vielä kirjottelin miltei joka päivä jotain uutta, sillä musiikin suoni kumpuili minussa vuolaana. Mutta väliaikoina olin veltto ja tyytymätön, tuntien antaminen oli minusta hirveän vaikeata, tunsin etten sitä enää kauan kestäisi.

Oli minulle senvuoksi kuin vapahdus ilkeästä lumouksesta, kun vihdoin kuitenkin tuli kirje Muothilta. Hän kirjotti:

"Hyvä herra Kuhn! Kirjeiden sepittäminen ei ole mielityötäni, sen vuoksi annoin teidän kirjeenne olla sinällänsä, koskei minulla oikeastaan ollut siihen mitään uutta vastattavaa. Mutta nyt voin tehdä todellisia ehdotuksia. Olen nyt kiinnitetty tänne R:n oopperaan, ja olisi mainiota, jos tekin tulisitte. Te voisitte aluksi toimia täällä toisen viulun soittajana; kapellimestari on järkevä ja vapaamielinen mies, vaikka onkin tavoiltaan murjaani. Todennäköisesti tarjoutuu myöskin tilaisuus saada jotain teidän musiikistanne täällä esitetyksi; meillä harrastetaan hyvää kamarimusiikkia. Lauluista olisi myös yhtä ja toista sanottavaa; muun muassa on olemassa kustantaja, joka tahtoisi lunastaa ne. Mutta kirjottaminen on niin pitkäveteistä, tulkaa itse. Mutta nopeasti, ja paikan johdosta sähköttäkää, sillä asialla on kiire. Muoth."

Näin tulin minä äkkiä temmatuksi erakkoelämästäni ja hyödyttömyydestäni ja kuljin jälleen elämän virran ajamana, minulla oli jälleen toiveita ja huolia, pelkäsin ja iloitsin. Mikään ei ollut minua pidättämässä, ja vanhempani iloitsivat nähdessään minun pääsevän alkuun ja ottavan ensimäisiä ratkaisevia askeleitani elämässä. Sähkötin viipymättä, ja kolmea päivää myöhemmin olin R:ssa Muothin luona.

Olin ottanut asunnon eräässä hotellissa ja käynyt häntä tapaamassa, mutta en löytänyt häntä kotoa. Nyt saapui hän hotelliin ja ilmestyi odottamatta eteeni. Hän ojensi minulle kätensä mitään kyselemättä ja kertomatta ja olematta lainkaan kiihottunut samalla tavalla kuin minä. Hän oli tottunut mukautumaan olosuhteihin ja ottamaan aina vain nykyhetken vakavasti ja siinä elämään. Hän antoi minulle tuskin aikaa pukeutua ja vei minut suoraa päätä kapellimestari Rösslerin luokse.

"Tässä on herra Kuhn", sanoi hän.

Rössler nyökäytti hiukan päätään. "Sangen hauskaa. Mitä haluatte?"

"No", huudahti Muoth, "siinä on uusi toinen viulumme."

Kapellimestari katsoi minuun kummastuneena, kääntyi sitten jälleen laulajaan ja sanoi karkeasti: "Siitä ette te minulle virkkanut sanaakaan, että mies on raajarikko. Tarvitsen ehjäruumiisia ihmisiä."

Minulle nousi veri kasvoihin, mutta Muoth pysyi rauhallisena. Hän vain nauroi. "Pitääkö hänen sitten tanssia, Rössler? Luulin hänen tehtävänään olevan soittaa viulua. Jollei hän siihen pysty, täytyy meidän lähettää hänet takaisin. Mutta ensiksi sentään koettelemme."

"No, minun puolestani kyllä, hyvät ihmiset. Herra Kuhn, tulkaa huomenna varhain minun luokseni, noin yhdeksän jälkeen. Tänne asuntooni. Olette närkästynyt, jalkanne takia? Niin, sen asian olisi Muoth voinut ilmottaa minulle ennakoltakin. No, saamme nähdä. Näkemiin."

Pois mennessämme moitin Muothia. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi, että jos hän heti ennakolta olisi maininnut ruumiinviastani, olisi kapellimestari tuskin suostunut, mutta nyt minä kerta kaikkiaan olin saapunut, ja jos Rössler edes jossain määrin olisi minuun tyytyväinen, saisin pian oppia tuntemaan häntä paremmilta puolilta.

"Mutta miten ylipäänsä saatoitte suositella minua", kysyin, "ettehän lainkaan tiedä, osaanko mitään."

"Se on teidän asianne. Ajattelin että se kyllä sujuu, ja sen se tekeekin. Te olette niin arkaa lajia, ettette milloinkaan mihinkään ryhtyisi, ellei teille toisinaan antaisi pientä työnnähdystä. Siinä oli yksi, jatkakaa vain matkaanne! Pelätä teidän ei tarvitse. Teidän edeltäjänne ei kelvannut juuri mihinkään."

Vietimme illan hänen asunnossaan. Nytkin oli hän vuokrannut muutamia huoneita kaukaa laitakaupungilta, puistojen ja hiljaisuuden keskestä; hänen valtaisen suuri koiransa hyökkäsi häntä vastaan, ja tuskin olimme ennättäneet istuutua ja lämmetä, niin soi kello ja sisään tuli hyvin kaunis, korkeakasvuinen nainen, joka piti meille seuraa. Se oli sama ilmakehä kuin ennenkin, ja hänen rakastettunsa oli jälleen moitteeton, ruhtinaallinen kaunotar. Hän näytti pitävän tätä kanssakäymistään kauniiden naisten kanssa mitä luonnollisimpana seikkana, ja minä katselin tätä uutta olentoa osanotolla ja sillä viehätyksellä, jota aina olen tuntenut rakastettavien naisten lähistössä ja jossa kai jonkun verran oli kateutta mukana, minä kun rampoine jalkoineni yhä sain kulkea toivottomana ja lemmettömänä.

Kuten ennenkin niin tälläkin kerralla Muothin luona syötiin ja juotiin hyvin, hän käyttäytyi meitä kohtaan yhtä väkivaltaisesti rajussa, salaperäisen painostavassa iloisuudessaan, ja tempasi meidät kuitenkin mukaansa. Hän lauloi ihmeellisesti ja hän esitti myöskin erään minun lauluni, ja meistä kolmesta tuli ystävät, me lämpenimme ja lähestyimme toisiamme, katsoimme toisiamme peittelemättömästi silmiin ja viivyimme yhdessä niin kauan kuin lämpö hehkui meissä. Kookas nainen, jonka nimi oli Lotte, veti minua lempeän ystävällisesti puoleensa. Ei ollut enää ensikertaa, jolloin kaunis ja rakastunut nainen lähestyi minua säälien ja ihmeellisen luottavaisesti, ja tälläkin kerralla se minulle tuotti samalla sekä iloa että tuskaa; tämä sävel oli kuitenkin minulle jo ennestään hiukan tuttu, enkä ottanut sitä kovin vakavasti. Minulle on vielä monasti sattunut, että rakastunut nainen on kunnioittanut minua erikoisella ystävällisyydellään. He pitivät minua kaikki yhtä kykenemättömänä mustasukkaisuuteen kuin rakkauteenkin, lisäksi tuli sääli, ja niin lähestyivät he minua puoleksi äidillisellä ystävällisyydellä.

Valitettavasti en ollut sellaisiin suhteihin vielä lainkaan harjaantunut enkä vielä saattanut läheltä katsella lemmen onnea ajattelematta samalla hiukan itseänikin ja sitä että minäkin oikeastaan sentään olisin mielelläni kerran tahtonut kokea samanlaista. Se hiukan vähensi iloani, mutta kuitenkin oli tämä miellyttävä iltahetki, jonka vietin kauniin naisen ja synkänhehkuvan, voimakkaan ja rajun miehen kanssa, joka minusta piti ja huolehti ja kuitenkaan ei voinut minulle osottaa rakkauttaan toisin kuin hän sitä osotti naisillekin, väkivaltaisesti ja oikullisesti.

Kun tyhjensimme viimeistä pikaria jäähyvästiksi, nyökäytti hän minulle päätään ja sanoi: "Oikeastaan pitäisi minun nyt esittää teille veljenmaljan tyhjentämistä, eikö totta? Tekisinkin sen mielelläni. Mutta jätämme sen sikseen, voimme olla näinkin. Aikaisemmin oli minulla tapana heti sinutella jokaista, joka minua miellytti, mutta se ei ole hyvä ainakaan virkaveljien kesken. Olen kuitenkin myöhemmin joutunut riitoihin kaikkien kanssa."

Tällä kertaa ei osakseni tullut happamanmakeata onnea saattaa ystäväni rakastajatar kotiansa, hän jäi sinne, ja minusta olikin parempi niin. Matka, käynti kapellimestarin luona, jännitys huomispäivän johdosta, uudelleen Muothin kanssa alkanut seurustelu, kaikki oli tehnyt minulle hyvää. Huomasin vasta nyt, miten ujoksi ja ihmisaraksi olin käynyt tuon pitkän, yksin vietetyn vuoden kuluessa ja tunsin mielihyvällä jälleen toimivani ihmisten joukossa, jälleen kuuluvani maailmaan.

Varhain seuraavana aamuna saavuin kapellimestari Rösslerin luokse. Tapasin hänet aamunutussa ja parta ajelemattomana; hän lausui kuitenkin minut tervetulleeksi ja kehotti minua soittamaan, ystävällisemmin kuin eilen, asettaen eteeni kirjoitettuja nuotteja ja itse istuutuen pianon ääreen. Soitin parhaani mukaan; kuitenkin tuotti huonosti kirjoitettujen nuottien lukeminen minulle hiukan vaivaa. Kun olimme lopussa, pani hän mitään sanomatta eteeni toisen nuottilehden, joka minun piti, soittaa ilman säestystä, ja sitten kolmannen.

"Hyvä on", sanoi hän. "Nuottien lukemiseen täytyy teidän vielä hiukan enemmän tottua. Tulkaa tänä iltana teatteriin; teen teille sijaa, jotta voitte soittaa toverinne vieressä, joka tähän saakka yksinään on vaivoin täyttänyt tehtäväänsä. Aika tulee olemaan hiukan täpärä. Silmäilkää edeltäpäin huolellisen puoleisesti nuotteja, tänään ei ole lainkaan harjotusta. Annan teille lapun, joka mukananne te menette teatteriin kello yhdentoista tienoissa noutamaan nuotit."

En vielä oikein ollut selvillä siitä, mistä tuuli puhalsi, mutta huomasin, ettei tämä mies pitänyt kyselyistä, ja menin. Teatterissa ei kukaan tahtonut tietää mitään nuoteista ja ottaa kuunnellakseen mitä minulla oli asiaa; en ollut koko menoon vielä tottunut ja jouduin neuvottomaksi. Silloin lähetin pikalähetin Muothin luokse, hän saapui, ja heti sujui kaikki aivan erinomaisesti. Ja illalla soitin ensi kertaa teatterissa, huomaten kapellimestarin pitävän minua tarkasti silmällä. Seuraavana päivänä sain paikan.

Niin omituinen on ihminen, että minut keskeltä uutta elämää ja täyttyneitä toiveita monasti valtasi nopeasti ohimenevä, vain kevyesti ja ikäänkuin harsojen takaa tuntuva koti-ikävä, yksinäisyyden, niin, jopa päivien yksitoikkoisuuden ja tyhjyyden kaipuu. Silloin tuntui minusta kotikaupungissa vietetty aika, jonka ikävästä yksitoikkoisuudesta olin lähtenyt niin kiitollisena, ikäänkuin joltakin kaipaamisen arvoiselta; nimenomaan ajattelin todellisella kaipuulla vuoristossa kaksi vuotta sitten viettämiäni viikkoja. Luulin tuntevani, ettei minun osakseni ollut määrätty menestys ja onni, vaan heikkous ja sortuminen elämässä, ja että ilman näitä synkkiä varjoja luomisen lähde minussa kumpuaisi hitaampana ja niukempana. Tosiaankaan ei ensi aluksi ollut puhettakaan luovan työn hiljaisista hetkistä. Ja muuten voidessani hyvin ja viettäessäni täyteläistä elämää luulin yhä kuulevani, mitenkä salainen lähde syvällä sisimmässäni hiljaa valittaen kohisi.

Orkesterissa soittaminen tuotti minulle iloa, istuin ahkerasti partituurien ääressä ja pyrin halukkaasti yhä eteenpäin tällä alalla. Hitaasti opin käytännöllisesti sen, minkä tähän saakka olin tuntenut ainoastaan teoreettisesti ja etäältä, yksityisten soittimien laadun, sävyn ja merkityksen alhaalta ylös saakka, kuulin ja tutkiskelin sen ohella näyttämömusiikkia ja toivoin yhä vakavammin sitä aikaa, jolloin uskaltaisin ryhtyä säveltämään omaa oopperaa.

Tuttavallinen seurusteluni Muothin kanssa, joka oli yksi oopperan ensimäisiä ja kunnioitetuimpia taiteilijoita, saattoi minut nopeasti lähemmäksi kaikkea ja hyödytti minua paljon. Mutta vertaisteni, orkesteritoverien joukossa, oli se minulle vahingoksi; ei syntynyt sitä avoimen ystävällistä suhdetta, jota olin toivonut. Vain orkesterimme ensimäisen viulun soittaja, Teiser niminen steiermarkilainen, lähestyi minua ja tuli ystäväkseni. Hän lienee ollut noin kymmentä vuotta vanhempi minua, vaatimaton, avomielisen näköinen mies, jolla oli hienopiirteiset, lempeät ja herkästi punehtuvat kasvot ja joka oli hämmästyttävän musikaalinen, omaten nimenomaan uskomattoman herkän ja tarkan korvan. Hän oli yksi niitä, jotka löytävät taiteesta tyydytyksen, tahtomatta itse näytellä mitään osaa. Hän ei ollut mikään esittävä taiteilija eikä myöskään ollut milloinkaan säveltänyt, hän soitti tyytyväisenä viuluaan ja tunsi vilpitöntä iloa siitä, että taisi ammattinsa perinpohjin. Jokaisen alkusoiton tunsi hän perinpohjaisesti, miltei paremmin kuin joku johtaja, ja milloin tuli loistokohta tai joku erikoinen hienous, milloin joku erikoinen soitin kauniisti ja omituisesti esiintyi muiden joukosta, silloin hän säteili ja nautti enemmän kuin kukaan muu. Hän käytteli miltei kaikkia soittimia, niin että minulla oli joka päivä häneltä, kysymistä ja oppimista.

Kuukausimääriin emme puhuneet keskenämme muista kuin ammattiasioista, mutta minä pidin hänestä ja hän huomasi, että minä todenteolla pyrin oppimaan jotain; siten syntyi meidän keskemme myötätuntoisuus, josta ei enää paljoa puuttunut ystävyyteen. Lopulta sitten kerroin hänelle viulusonaatistani ja pyysin häntä kerran soittamaan sitä kanssani. Hän suostui ystävällisesti ja tuli määrättynä päivänä asuntooni. Valmistaakseni hänelle pienen ilon olin hankkinut hänen kotiseutunsa viiniä; sitä joimme lasillisen, minkä jälkeen asetin nuotit hänen eteensä, ja me aloimme. Hän soitti erinomaisesti suoraapäätä nuoteista, mutta äkkiä hän taukosi ja antoi jousensa vaipua.

"Mutta Kuhn", sanoi hän, "tämähän on hiton kaunista musiikkia. Sitä en soita näin vain umpimähkää, sitä täytyy ensin tutkia. Otan nuotit mukaani kotia. Saanko?"

Sen hänelle lupasin, ja kun hän tuli takaisin, soitimme sonaatin alusta loppuun, kahteen kertaan, ja kun olimme päättäneet, löi hän minua olalle ja huudahti: "Te pikku kettu! Esiinnytte aina kuin joku pojannaskali, ja salaa teette tällaisia! Enhän tahdo sanoa paljoa, kun en ole professori, mutta vietävän kaunista se on!"

Ensimäisen kerran nyt teostani kiitti joku, johon todella luotin. Näytin hänelle kaiken muunkin, myöskin laulut, jotka parhaillaan olivat painossa ja ilmestyivät pian sen jälkeen. Mutta että olin ollut kyllin rohkea ajattelemaan oopperankin säveltämistä, sitä en kuitenkaan uskaltanut sanoa hänelle.

Tähän muuten niin miellyttävään aikaan pelästytti minua pieni tapaus, jota en milloinkaan ole saattanut unhottaa. Muothin luona, missä kävin ahkerasti, en ollut enää kotvaan aikaan tavannut kaunista Lottea, mutta en sen johdosta ollut ajatellut sitä enkä tätä, sillä hänen rakkausjuttuihinsa en tahtonut sekaantua, vaan mieluummin olla niistä kokonaan tietämättä. Sen vuoksi en ollut häneltä milloinkaan tiedustellut asian laitaa, ja muuten ei hän milloinkaan puhunut kanssani näistä seikoista.

Eräänä iltapäivänä istuin huoneessani silmäillen erästä partituuria. Ikkunalla nukkui musta kissani auringonpaisteessa, koko talossa oli aivan hiljaista. Silloin kävi ulko-ovi, joku astui sisään, vaihtoi muutamia sanoja asuntoni emännän kanssa ja tuli minun oveani kohti, jolle heti kolkutettiin. Menin avaamaan, ja sisään astui kookas, hienopukuinen nainen, jonka kasvot olivat harson peitossa ja joka sulki heti oven jälkeensä. Hän astui pari askelta huoneessa, veti syvään henkeään ja otti vihdoin harson pois. Tunsin Lotten. Hän näytti kiihottuneelta, ja aavistin heti, miksi hän oli tullut. Pyynnöstäni istuutui hän; hän oli ojentanut minulle kätensä, mutta ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Kun hän huomasi minun hämilläoloni, näytti hän tuntevan helpotusta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä lähettäisin hänet heti takaisin.

"Heinrich Muothinko vuoksi?" kysyin vihdoin.

Hän nyökytti päätään. "Tiesittekö jotain?"

"En tiedä mitään, arvelin vain."

Hän katsoi minua silmiin, kuten sairas lääkäriä, oli vaiti ja riisui hitaasti hansikkaat käsistään. Äkkiä nousi hän ylös, pani molemmat kätensä minun olkapäilleni ja tuijotti minuun suurin silmin:

"Mitä pitää minun tehdä? Hän ei ole milloinkaan kotona, hän ei kirjota minulle milloinkaan, hän ei edes avaa kirjeitäni! Kolmeen viikkoon en ole saanut kertaakaan puhua hänen kanssaan. Eilen olin siellä; tiedän hänen olleen kotona, mutta hän ei avannut. Ei edes koiraansa viheltänyt hän takaisin; se repi minulta vaatteet, sekään ei enää tahdo tuntea minua."

"Onko teillä sitten ollut riitaa hänen kanssaan?" kysyin, jotten istuisi aivan äänettömänä.

Hän nauroi. "Riitaa? Voi, riitaa meillä kyllä on ollut alusta alkaen! Siihen olin jo tottunut. Ei, viime aikoina oli hän jopa kohteliaskin, ja se minusta alusta alkaen oli epäillyttävää. Kerran ei hän ollut kotona, pyydettyään minua tulemaan, ja kerran ilmotti hän itse tulevansa, eikä tullut. Lopulta hän kerran minua teitittelikin! Voi, jospa hän ennemmin sentään olisi taas lyönyt minua!"

Pelästyin kovasti. "Lyönyt…?"

Hän nauroi jälleen. "Ettekö tiennyt sitä? Voi, hän löi minua monasti, mutta ei nyt enää pitkiin aikoihin. Hänestä on tullut kohtelias, hän teititteli minua, ja nyt ei hän enää tunne minua. Hänellä on toinen, niin luulen. Sen vuoksi tulin. Sanokaa se minulle, pyydän teitä! Onko hänellä toinen! Te tiedätte sen! Teidän täytyy se tietää!"

Ennenkuin ennätin torjua, oli hän tarttunut molempiin käsiini. Olin kuin kangistunut, ja niin mielelläni kuin halusinkin vapautua hänestä ja tehdä kohtauksemme niin lyhyeksi kuin mahdollista, olin kuitenkin miltei iloinen sen johdosta, ettei hän antanut minulle lainkaan suunvuoroa, sillä en olisi tiennyt mitä sanoa.

Hän oli tyytyväinen sen johdosta että minä häntä kuuntelin ja hän pyysi, kertoi ja valitti kiihkeän intohimoisesti. Mutta minä katselin yhä noihin kyyneleisiin, kypsyneihin, kauniisiin kasvoihin enkä voinut ajatella muuta kuin: "Muoth on lyönyt häntä!" Olin näkevinäni hänen nyrkkinsä, ja minua kauhistutti tuo mies ja tuo nainen, jolla lyöntien ja halveksumisen ja hylkäämisen jälkeenkään ei näyttänyt olevan muuta ajatusta eikä toivomusta, kuin löytää jälleen tie hänen luokseen ja takaisin samoihin nöyryytyksiin.

Vihdoinkin tulva tyrehtyi, Lotte puhui hitaammin, näytti olevan hämillään ja tajuavan aseman sekä vaikeni vihdoin. Samalla irrotti hän kätensä minun käsistäni.

"Hänellä ei ole ketään toista", sanoin hiljaa, "ainakaan en minä tiedä mitään sellaisesta enkä myöskään sitä usko."

Hän katsoi minuun kiitollisena.

"Mutta auttaa en teitä voi", jatkoin. "En koskaan puhu hänen kanssaan tällaisista asioista."

Olimme molemmat hetkisen aikaa ääneti. Minun täytyi ajatella Marionia, kaunista Marionia ja tuota iltaa, jolloin olin kävellyt hänen rinnallaan töhnin puhaltaessa ja jolloin hän niin urhoollisesti oli pitänyt rakastettunsa puolta. Oliko hän lyönyt tätäkin? Ja juoksiko tämäkin yhä hänen jäljessään?

"Miksi oikeastaan tulitte minun luokseni?" kysyin.

"En tiedä; jotain minun täytyi tehdä. Ettekö luule hänen enää lainkaan ajattelevan minua? Te olette hyvä ihminen, te autatte minua! Te voisitte toki kerran koettaa, kerran kysyä, puhua hänelle minusta…"

"Ei, sitä en voi. Jos hän teitä vielä rakastaa, tulee hän itse jälleen luoksenne. Ja ellei, niin silloin — — —"

"Mitä silloin?"

"Silloin unohtakaa hänet, hän ei ansaitse sitä, että te niin suuresti nöyryytätte itseänne."

Silloin naurahti hän äkkiä.

"Voi teitä! Mitä tiedätte te rakkaudesta!"

Hän on oikeassa, ajattelin, mutta se koski minuun kuitenkin. Vaikka lempi ei ollut löytänytkään tietä luokseni, vaikka seisoinkin syrjässä, mikä velvollisuus minun oli olla toisten uskottuna ja auttajana? Säälin naista, mutta halveksin häntä vielä enemmän. Jos rakkaus oli tätä, vuoroin julmuutta ja vuoroin nöyryytystä, silloin oli parempi elää ilman rakkautta.

"En tahdo riidellä", sanoin kylmästi. "En ymmärrä sen luontoista rakkautta."

Lotte kietoi harson jälleen kasvoilleen.

"Minä lähdenkin jo."

Nyt hän jälleen säälitti minua, mutta enhän voinut antaa tuon hullun kohtauksen alkaa uudelleen; sen vuoksi olin ääneti ja avasin hänelle oven, jota kohti hän astui. Saatoin hänet ohi uteliaan emännän portaille saakka; siellä kumarsin hänelle, ja hän meni sanomatta enää mitään ja minuun katsomatta.

Surullisena silmäilin hänen jälkeensä enkä päässyt pitkään aikaan irti hänen kuvastaan, joka yhä oli silmieni edessä. Olinko minä tosiaankin aivan toisenlainen ihminen, kuin kaikki nuo muut, kuin Marion, kuin Lotte, kuin Muoth? Oliko tuo tosiaankin rakkautta? Näin heidän kaikkien, noiden intohimon ihmisten, hoippuvan kuin myrskyjen heitteleminä ja ajautuvan epävarmuutta kohti, miehen tänään halun ja huomenna kyllästymisen kiusaamana, synkästi rakastaen ja häikäilemättä siteitä katkaisten, ei mistään viehtymyksestään varmana eikä mistään lemmestään iloitsevana, ja naiset hurmautuneina, loukkauksia ja lyöntejä sietäen, vihdoin hyljättyinä ja kuitenkin yhä hänessä riippuen, mustasukkaisuuden ja halveksitun rakkauden alentamina, uskollisina kuin koirat. Tuona päivänä jälleen kerran sangen pitkistä ajoista minä itkin. Vuodatin tahtomattani kiukkuisia kyyneleitä näiden ihmisten vuoksi, ystäväni Muothin, elämän ja rakkauden vuoksi, ja hiljaisempia, salaisia kyyneleitä itseni vuoksi, minun, joka elin kaiken tuon keskellä ikäänkuin toisessa tähdessä, joka en ymmärtänyt elämää, joka kaipasin rakkautta ja jonka kuitenkin täytyi sitä peljätä.

Heinrich Muothin luona en enää pitkään aikaan ollut käynyt. Hän saavutti näihin aikoihin riemuvoittoja Wagner-laulajana ja häntä alettiin pitää "tähtenä". Samaan aikaan minäkin vaatimattomasti astuin julkisuuteen. Lauluni ilmestyivät painosta ja saivat ystävällisen vastaanoton, ja kaksi kamarimusiikkisävellystäni esitettiin konserteissa. Ystävieni taholta sain hiljaista tunnustusta, kritiikki pysyi vielä ääneti odottavalla kannalla tai kohteli minua lempeästi vasta-alkajana.

Olin paljo viulunsoittaja Teiserin seurassa, hän piti minusta ja kiitteli teoksiani ystävän ilolla, ennusti minulle suurta menestystä ja oli aina valmis soittamaan kanssani. Kuitenkin puuttui minulta jotain. Tunsin kaipaavani Muothin luokse, mutta vältin häntä yhä. Lottesta en kuullut enää mitään. Miksi en ollut tyytyväinen? Moitin itseäni siitä, ett'ei uskollisen kelpo Teiserin seura minulle riittänyt. Mutta hänessäkin kaipasin jotain. Hän oli minusta liian iloinen, liian aurinkoinen, liian tyytyväinen, hän ei näyttänyt tuntevan mitään syvyyksiä. Muothista ei hänellä ollut hyvää sanottavana. Monasti teatterissa, kun Muoth lauloi, katsoi hän minuun ja kuiskasi: "Näetkö, miten hän taas hutiloi! Hän on jo aivan pilalla! Mozartia ei hän milloinkaan laula; hän kyllä tietää, miks'ei." Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa, enkä kuitenkaan tehnyt sitä täydestä sydämestäni, riipuin yhä vielä kiinni Muothissa, enkä kuitenkaan osannut häntä puolustaa. Muothissa oli jotain, mitä Teiserillä ei ollut, mitä hän ei tuntenut ja mikä minut liitti Muothiin. Se oli ikuinen ikävä, kaipuu ja tyytymättömyys. Ne minut ajoivat opintoihin ja työhön, ne minut saivat tarttumaan kiinni ihmisiin, jotka olivat liukuneet käsistäni, juuri niinkuin Muothinkin, jota tämä sama tyytymättömyys kannusti ja kiusasi. Säveltäminen oli aina oleva kutsumukseni, sen tiesin, mutta halusin myöskin kerran saada luoda onnen ja yltäkylläisyyden ja häiritsemättömän ilon tunteesta enkä aina vain kaipauksesta ja sydämen orpoudesta. Ah, miksi ei minua tehnyt onnelliseksi se, minkä kuitenkin toki omistin, musiikkini? Ja miks'ei Muoth ollut onnellinen siitä, mitä hän omisti, rajusta elinvoimastaan ja naisistansa?

Teiser oli onnellinen, häntä ei vaivannut mikään saavuttamattoman kaipuu. Hänellä oli lempeä, epäitsekäs ilonsa taiteesta, jolta hän ei vaatinut yhtään enempää, kuin mitä se hänelle antoi, ja ulkopuolella taidetta oli hän vielä tyytyväisempi, silloin tarvitsi hän vain pari ystävällistä sielua, kenties sattumalta lasillisen viiniä ja lomapäivinään huviretken maalle, sillä hän oli innostunut matkailija. Jos teosofien opissa oli jotain paikkansa pitävää, niin täytyi tämän miehen olla jo miltei täydellinen, niin hyvä hän oli olemukseltaan ja niin vähän antoi hän intohimon ja tyytymättömyyden päästä sydämeensä. Kuitenkaan en olisi tahtonut olla hänen kaltaisensa. En tahtonut olla kukaan muu, tahdoin pysyä omassa kuoressani, joka kuitenkin monasti oli minulle liian ahdas. Aloin tuntea itsessäni voimaa sen jälkeen kuin teokseni hiljalleen alkoivat vaikuttaa, ja olin jo tulemassa ylpeäksi. Joku ihmisten luokse johtava silta täytyi minun löytää, minun täytyi jollain tavalla voida elää heidän joukossaan, olematta aina alakynnessä. Jollei ollut muuta tietä, saattoi kenties musiikkini johtaa minut siihen. Elleivät he rakastaneet minua, täytyisi heidän rakastaa minun teoksiani.

Sellaisista hulluista ajatuksista en päässyt irti. Ja kuitenkin olin valmis antautumaan, uhraamaan itseni, kun vain joku olisi tahtonut minut saada, kun vain joku olisi todella ymmärtänyt minua. Eikö musiikki ollut maailman salainen laki, eivätkö maat ja tähdet kulkeneet harmonisesti ratojaan? Ja minunko piti jäädä yksin, olla löytämättä ihmistä, jonka olemus sointui yhteen omani kanssa?

Vuoden olin näin elänyt vieraassa kaupungissa. Paitsi Muothia, Teiseriä ja johtaja Rössleriä oli minulla aluksi ollut sangen vähän seuraa, mutta viime aikoina olin joutunut suurempiin seurapiireihin, jotka eivät minua viehättäneet, mutta eivät myöskään olleet minulle vastenmielisiä. Sen johdosta että kamarimusiikkisävellyksiäni oli esitetty konserteissa, olin tullut tuttavaksi myöskin ulkopuolella teatteria olevien musiikkimiesten kanssa; kannoin nyt pikku piirissäni hiljaa kasvamassa olevan maineen miellyttävää kuormaa, näin että minut tunnettiin ja huomattiin. Kaikesta maineesta on se suloisinta, jolla ei vielä ole takanaan suurta menestystä, joka ei vielä herätä kateutta, ei vielä eristä. Kulkee mukanaan tietoisuus siitä, että tulee siellä täällä huomatuksi, mainituksi nimeltä, kohtaa ystävällisiä katseita, näkee vertaisten nyökäyttävän päätään hyväntahtoisesti ja nuorempien tervehtivän kunnioittavasti, ja kantaa yhä mukanaan salaista tunnetta siitä, että paras vielä on tulematta, niinkuin kaikki nuoret ajattelevat, kunnes näkevät, että paras on jo mennyttä. Minun nautintoani vähensi enimmän se, että aina luulin huomaavani tunnustuksen seassa sääliä. Tuntuipa usein siltä, että minua säästeltiin ja oltiin siksi minulle niin ystävällisiä, että olin rampa poloinen, jolle mieluisasti suotiin jotain iloa.

Erään konsertin jälkeen, missä oli esitetty muuan minun sävellykseni kahdelle viululle, tutustuin rikkaaseen tehtailijaan Imthoriin, joka oli tunnettu innokkaaksi musiikin ystäväksi ja nuorten kykyjen suosijaksi. Hän oli jotenkin pienikasvuinen, tyynennäköinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja jonka ulkomuodosta ei voinut arvata enemmän hänen rikkauttaan kuin hänen läheistä suhdettansa taiteeseenkaan. Mutta siitä, mitä hän kanssani puhui, saatoin kyllä huomata, miten paljo hän ymmärsi musiikkia; hän ei lausunut umpimähkäisiä ylistelyjä, vaan antoi tyynen, asiallisen hyväksymisensä, joka oli enemmän arvoinen. Hän kertoi minulle, minkä jo olinkin aikaisemmin saanut tietää toiselta taholta, että hänen kotonaan useasti toimeenpantiin soitannollisia iltoja sekä uuden että vanhan musiikin esittämistä varten. Hän antoi minullekin kutsun ja lausui lopuksi: "Teidän laulunne ovat myöskin tutut meille, pidämme niistä paljo. Valmistatte ilon myöskin tyttärelleni."

Vielä ennen kuin tulin käyneeksi hänen luonaan sain kutsun. Herra Imthor pyysi lupaa antaa esittää minun Es-duuri-trioni hänen kotonansa. Pari kelpo taiteilijaa, sellon- ja viulunsoittaja, oli käytettävissä, ja minulle oli varattu ensimäinen viulu, jos olin halukas ottamaan osaa esitykseen. Tiesin että Imthorin tapana oli aina maksaa sangen hyvä korvaus niille ammattitaiteilijoille, jotka esiintyivät hänen luonaan. Sellaiseen en olisi mielelläni tahtonut suostua, ja kuitenkaan en tiennyt, kuinka kutsu oli tarkotettu. Lopuksi kuitenkin otin tarjouksen vastaan, molemmat soittotoverini kävivät luonani saamassa nuotit, ja meillä oli muutamia harjotuksia. Välillä kävin Imthorin luona, mutta en tavannut ketään kotoa. Sitten tuli sovittu ilta.

Imthor oli leskimies ja asui vanhassa, yksinkertaisen jykevässä porvaristalossa, yhdessä noita harvoja, joilla vielä keskellä yhä suurenevaa kaupunkia oli vanhat puutarhansa pienentämättöminä ympärillään. Puutarhasta en nähnyt paljoa illalla tullessani, näin vain lyhyen lehtokujan korkeita plataaneita, joiden runkoja valoisat kohdat lyhdynvalossa osottivat, ja välillä pari vanhaa, tummentunutta kiviveistosta. Korkeiden puiden takana sijaitsi vaatimattomasti vanha, leveä ja matalaksi rakennettu talo, jossa ulko-ovelta alkaen käytävien, portaiden ja kaikkien huoneiden seinät olivat täynnä vanhoja maalauksia, perhemuotokuvia ja mustuneita maisemia, vanhanaikaisia näköaloja ja eläinkuvia. Saavuin yht'aikaa toisten vieraiden keralla, ja meidät otti vastaan talon seuranainen, joka johti meidät sisään.

Seura ei ollut varsin suuri, mutta pienenpuoleisissa suojissa oli kuitenkin hiukan ahdasta, kunnes musiikkihuoneen ovet avattiin. Täällä oli tilavaa ja näytti kaikki uudelta, piano, nuottikaapit, lamput ja tuolit; vain seinillä olevat taulut olivat täälläkin vanhoja.

Soittajatoverini olivat jo saapuvilla, asetimme nuottijalustamme kuntoon ja aloimme virittää viulujamme. Silloin aukeni kauimpana takana oleva ovi ja vasta puolittain valaistuun huoneeseen astui vaaleihin puettu nainen. Molemmat herrat tervehtivät häntä erinomaisen kohteliaasti, näin että se oli Imthorin tytär. Hän katsoi minuun silmänräpäyksen ajan kysyvästi, sitten hän, ennenkuin vielä olin ennättänyt tulla esitetyksi, ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Tunnen teidät jo, olette herra Kuhn? Tervetuloa!"

Kaunis tyttö oli heti sisäänastuessaan tehnyt minuun vaikutuksen, ja nyt kaikui hänen äänensä niin kirkkaana ja ystävällisenä, että minä sydämellisesti puristin hänen tarjottua kättänsä ja katsoin tyytyväisenä hänen silmiinsä, jotka tervehtivät minua ystävällisesti.

"Iloitsen jo edeltäpäin triostanne", sanoi hän hymyillen, ikäänkuin olisi hän odottanutkin minun olevan sellaisen kuin olin ja kuin olisi hän ollut tyytyväinen.

"Samoin minäkin", vastasin minä tietämättä mitä sanoin ja katsahdin häneen uudelleen; hän nyökäytti päätään. Sitten jatkoi hän matkaansa salista, ja minä katsoin hänen jälkeensä. Pian tämän jälkeen tuli hän takaisin, isänsä käsipuolessa, ja heidän jäljessään saapui seura. Me kolme istuimme jo telineittemme ääressä valmiina. Vieraat istuutuivat, muutamat tuttavat nyökäyttivät minulle tervehdykseksi päätänsä, isäntä ojensi minulle kätensä, ja kun kaikki olivat istuutuneet, sammuivat sähkövalot ja palamaan jäivät vain kynttilät nuottitelineittemme yläpuolella.

Olin miltei unohtanut musiikkini. Etsin salin takaosasta neiti Gertrudia, joka istui hämärässä nojaten erästä kirjatelinettä vastaan. Hänen tummanvaaleat hiuksensa näyttivät miltei mustilta, hänen silmiänsä en nähnyt. Nyt laskin hiljaa tahdin ja annoin merkin päälläni, ja me viritimme levein vedoin andanten.

Nyt soittaessani tuli minun hyvä olla, keinuin itse mukana tahdissa ja leijuin vapaana, sointuen yhteen sävelvirtojen kanssa, jotka tuntuivat minusta kaikki aivan uusilta ja ikäänkuin tässä silmänräpäyksessä keksityiltä. Minun ajatukseni Gertrud Imthorista yhtyivät puhtaasti ja häiriintymättä ajatuksiini musiikista, liikutin käyrääni ja annoin silmilläni ohjeita, kauniisti ja tasaisesti virtasi soitto ilmoille ja otti minut mukaansa, rakensi kultaisen sillan Gertrudin luokse, jota en voinut enää nähdä ja jota en enää kaivannutkaan nähdä. Annoin hänelle soittoni ja hengenvetoni, ajatukseni ja sydämenlyöntini, niinkuin aamuvaeltaja antautuu varhaisen päivän kuulakkuuteen ja niittyjen loistoon. Ja hyvinvoinnin ja sävelten kohoavan voiman ohella paisutti mieltäni ihmeellinen onnentunne siitä, että nyt näin äkkiä tiesin, mitä rakkaus oli. Se ei ollut mikään uusi tunne, vain ikivanhojen aavistusten kirkastamista ja selkenemistä, niiden paluuta vanhaan kotimaahansa.

Ensimäinen osa oli lopussa; soin itselleni vain minuutin väliajan. Hiljaa kaikuivat kielten virityksestä syntyneet äänet, jännittyneiden kasvojen ja nyökkäävien päiden yli näin silmänräpäyksen ajan tummanvaalean pään, lempeän, kirkkaan otsan ja kirkkaanpunaisen, ankaran suun; sitten koputin hiljaa telineeseen, ja me alotimme toisen osan, joka minun mielestäni on onnistunein. Soittajat lämpenivät, laulun kasvava kaihomielisyys teki rauhattomia kaarroksia, lenteli epäröivin siivin ympäri, etsi ja häipyi arkaan valitukseen. Syvänä ja lämpöisenä otti sello säveleen haltuunsa, kohotti sen voimallisesti ja hartaasti, kantoi sen sitten soinnuttomasti uuteen, synkempään äänilajiin ja lopetti sen epätoivoisena puoleksi raivoisaan bassoon.

Tämä toinen osa oli minun itsetunnustukseni, minun kaipuuni ja tyytymättömyyteni tunnustus Kolmannen osan tarkotus oli kuvata lunastusta ja päämäärän saavuttamista. Mutta tästä illasta saakka tiesin, ettei se ollut mitään, ja sivuutin sen huolettomasti kuin ainakin asian, joka oli jäänyt taakseni. Sillä luulin nyt tietäväni tarkasti, mitenkä vapahduksen olisi pitänyt soida, mitenkä loiston ja rauhan olisi pitänyt puhjeta myrskyisästä äänten pauhusta, valon synkistä pilvistä. Mitään tästä kaikesta ei ollut trioni kolmannessa osassa, se oli vain kasvaneiden epäsointujen lieventävä vaimentuminen ja yritys selventää ja kiihdyttää vanhaa perussävelmää. Siitä, mikä minussa itsessäni nyt loisti ja lauloi, ei siinä ollut säveltä eikä väläystäkään, ja minua ihmetytti, ettei kukaan huomannut sitä.

Trioni oli lopussa. Nyökäytin päätäni kahdelle toverilleni ja panin viuluni pois. Valot syttyivät jälleen, vieraat alkoivat liikkua, useat tulivat luokseni tavanmukaisin kohteliaisuuksin, ylistyksin ja arvosteluin, osottaakseen olevansa asiantuntijoita. Teoksen pääpuutteesta ei kukaan huomauttanut.

Jakaannuttiin useampiin huoneisiin, nautittiin teetä, viiniä ja leivoksia, herrojen huoneessa tupakoitiin. Kului tunti ja vielä toinenkin. Silloin vihdoinkin, minun enää tuskin odottaessanikaan, Gertrud seisoi luonani ja ojensi minulle kätensä.

"Miellyttikö se teitä?" kysyin.

"Kyllä, se oli kaunis", sanoi hän nyökäyttäen päätään. Mutta minä näin, että hän ajatteli enempääkin. Senvuoksi sanoin: "Tarkotatte toista osaa. Muuhan ei ole minkään arvoista."

Silloin katsoi hän minua jälleen uteliaasti silmiin kypsyneen naisen älykkyys katseessaan ja sanoi: "Tiedätte siis sen itse. Ensimäinen osa on hyvää musiikkia, eikö totta? Toinen osa paisuu mahtavaksi ja leveäksi ja vaatii kolmannelta liian paljon. Näki teidän soittamistavastannekin, milloin todella olette mukana, milloin ette."

Minun oli mieluista kuulla, että hänen kirkkaat, hyvät silmänsä olivat seuranneet minua tietämättäni. Ja ajattelin jo tänä tuttavuutemme ensimäisenä iltana, että olisi autuasta viettää kokonainen elämä tuon kauniin ja vilpittömän katseen alla, että silloin olisi mahdotonta milloinkaan tehdä tai ajatella mitään huonoa. Ja tuosta illasta saakka tiesin, että minun eheyden ja lempeän sopusoinnun kaipuulleni oli jossain löydettävissä tyydytys ja että maailmassa oli joku, jonka katseeseen ja ääneen jokainen suonentykähdys ja jokainen hengenveto minussa vastasi puhtaasti ja sydämellisesti.

Myöskin hän tajusi heti minussa oman olentonsa ystävällisen ja puhtaan heijastuksen ja osotti minulle ensi hetkestä alkaen tyyntä luottavaisuutta, joka sai hänet avautumaan minulle teeskentelemättömänä ja pelkäämättä väärinkäsitystä tai luottamuksen väärinkäyttämistä. Hänestä tuli heti läheinen ystävä minulle, mikä on näin nopeasti mahdollista vain nuorille ja vähän turmeltuneille ihmisille. Tähän saakka olin tosin silloin tällöin ollut rakastunut, mutta kuitenkin aina — ja varsinkin minulle sattuneen onnettomuuden jälkeen aroin, kaihosin ja epävarmoin tuntein. Nyt oli rakastuneisuuden sijaan tullut rakkaus, ja minusta näytti siltä kuin olisi hieno harmaa harso pudonnut silmiltäni ja maailma ollut edessäni jumalaisessa alkuperäisyyden hohteessaan, niin kuin lasten silmissä tai sellaisena kuin se on paratiisiunelmissamme.

Gertrud oli siihen aikaan tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, solakka ja terve kuin nuori puu ja oli koskemattomana kulkenut tyttö-iän tavallisten turhamaisuuksien ohi, seuraten omaa ylhäistä olentoansa kuin varmasti etenevää säveltä. Sydämelleni teki hyvää, että tiesin sellaisen olennon elävän tässä puutteellisessa maailmassa, enkä edes ajatellutkaan mitään sellaista että vangitsisin hänet ja ottaisin hänet yksin itselleni. Iloitsin saadessani hiukan olla osallisena hänen kauniista nuoruudestansa ja alusta alkaen tietäissäni kuuluvani hänen hyviin ystäviinsä.

Tämän illan jälkeisenä yönä valvoin myöhään. Mutta minua ei vaivannut kuume eikä levottomuus, vaan makasin unta haluamatta, koska tunsin kevääni tulleen ja sydämeni pitkien harharetkien ja talviaikojen jälkeen olevan oikealla tiellä. Huoneeseeni virtasi kalpea yönhohde; kaikki elämän ja taiteen päämäärät olivat edessäni läheisinä ja selvinä, tajusin elämäni useasti kadoksiin häipyneen säveleen ja salaisen tahdin aukottomasti aina lapsuusvuosiini saakka. Ja kun tahdoin pidättää ja koota yhteen tämän unentapaisen kirkkauden ja tunteen tiivistyneen täyteläisyyden ja mainita sitä nimeltä, niin lausuin nimen Gertrud. Tämä nimi huulillani nukahdin aamupuolella yötä ja nousin päivän valjetessa ylös reippaana ja virkistyneenä kuin pitkän unen jälkeen.

Silloin muistuivat mieleeni viimeaikojen alakuloiset ja myöskin ylpeät ajatukset, ja minä huomasin, mitä minulta oli puuttunut. Tänään ei minua vaivannut eikä tuskastuttanut enää mikään, korvissani soi jälleen suuri harmonia ja uneksin jälleen nuoruudenunelmaani avaruuksien soitannosta. Askeleeni ja ajatukseni ja hengitykseni tapahtuivat jälleen salaisen sävelmän tahdissa, elämällä oli jälleen tarkotus, ja etäisyys oli aamuruskon kultaama. Ei kukaan huomannut tapahtunutta muutosta, kukaan ei ollut minulle tarpeeksi läheinen. Vain Teiser, suuri lapsi, nyhkäisi minua teatterissa harjotuksen aikana iloisesti kylkeen ja sanoi: "Nukuitte hyvin tänä yönä, eikö totta?" Mietin, millä tavalla minä voisin ilahduttaa häntä, ja kysyin seuraavalla väliajalla: "Teiser, mihin matkustatte tänä kesänä?" Silloin nauroi hän ujosti ja punastui kuin morsian, jolta kysytään hääpäivää, ja sanoi: "Hyvä jumala, siihen on vielä pitkältä aikaa! Mutta katsokaahan, täällä minulla on jo liput." Hän löi kädellään rintataskuunsa. "Tällä kertaa lähdetään Bodenjärveltä: Reininlaakso, Liechtensteinin ruhtinaskunta, Chur, Albula, Ylä-Engadin, Maloja, Bergell, Comojärvi. Paluutiestä en vielä ole selvillä."

Hän kohotti jälleen viulun poskelleen ja heitti minuun vielä nopean onnellisen katseen harmaansinisistä lapsensilmistään, jotka eivät näyttäneet vielä milloinkaan nähneen mitään maailman liasta ja tuskasta. Ja minä tunsin itseni veljeksi hänen kanssaan, ja samoin kuin hän iloitsi suuresta, viikkoja kestävästä jalkamatkastaan, vapaudesta ja huolettomasta kanssakäymisestä auringon, ilman ja maan seurassa, niin iloitsin minäkin uudelleen kaikista elämäni teistä, jotka olivat edessäni kuin vastasyntyneen auringon kirkastamina ja joita minä mielin käydä pää pystyssä, kirkkain silmin ja puhtain sydämin.

Nyt kun luon katseeni takaisin tähän aikaan, on se kaikki jo etäällä takanani, elämäni aamupuolella, mutta jotain silloisesta valosta on yhä vieläkin teilläni, vaikkei se enää hohdakaan yhtä nuorena ja hymyilevänä, ja tänä päivänä niinkuin silloinkin on lohdutukseni ja tekee minulle alakuloisina hetkinä hyvää ja poistaa pölyn sielustani, kun lausun itselleni Gertrudin nimen ja ajattelen häntä sellaisena kuin hän silloin tuli luokseni isänsä musiikkisalissa, kepeänä kuin lintu ja luottavaisena kuin ystävä.

Nyt kävin jälleen myöskin Muothin luona, jota olin mahdollisuuden mukaan vältellyt kauniin Lotten kiusallisen tunnustuksen jälkeen. Muoth oli huomannut sen ja oli, niinkuin tiesin, liiaksi ylpeä ja myöskin liiaksi välinpitämätön pitääkseen lukua siitä. Sillätavoin emme enää kuukausiin olleet tavanneet toisiamme kahden kesken. Nyt, kun olin täynnä uutta luottamusta elämään ja täynnä hyviä aikomuksia, näytti minusta ennen kaikkea tarpeelliselta jälleen koettaa lähestyä laiminlyötyä ystävääni. Aiheen siihen antoi uusi laulu, jonka olin säveltänyt; päätin omistaa sen hänelle. Se oli tuon laviinilaulun tapainen, josta hän niin paljon piti, ja teksti kuului:

Ma sammuttanut olen kynttilät, Yö viileänä virtaa ikkunoista. Mua syleillen kuin ystävä ja veli, Min vertaista ei toista.

Me sairastamme samaa ikävää, Me käymme aavistaen unelmoissa Ja aikaa vanhaa muistelemme yhä Omassa taaton ko'issa.

Kirjoitin tästä siistin jäljennöksen ja siihen sanat: "Omistettu ystävälleni Heinrich Muothille."

Se mukanani läksin hänen luokseen sellaiseen aikaan, jolloin varmasti tiesin tapaavani hänet kotoa. Aivan oikein kaikuikin hänen laulunsa minua vastaan, hän astuskeli suuressa huoneessaan edestakaisin ja harjoitteli. Hän otti minut vastaan tyynesti.

"Kas, herra Kuhn! Luulin jo, ett'ette tule enää lainkaan."

"Totta kai", sanoin minä, "tässä olen. Mitenkä menee?"

"Yhä entiseen tapaan. Onpa hauskaa, että jälleen kerran uskalsitte tulla minun luokseni."

"Niin, olen viime aikoina ollut uskoton…"

"Vieläpä hyvin huomattavassa määrässä. Tiedän myöskin, miksi."

"Sitä tuskin uskon."

"Tiedän sen. Lotte kävi kerran luonanne, eikö totta?"

"Kyllä, en tahtonut mainita siitä."

"Ei ole tarpeenkaan. Siis, tässä olette jälleen."

"Ja olen tuonut jotain mukanani."

Annoin hänelle nuotit.

"Oo, uusi laulu! Se on oikein, pelkäsin jo, että piiloutuisitte ikävään jouhimusiikkiin. Ja siinähän on omistuskin! Minulleko? Onko se täyttä totta?"

Minua ihmetytti, että se näytti häntä niin ilahduttavan, olin ennemmin odottanut leikinlaskua omistuksestani.

"Se ilahduttaa minua tosiaankin", sanoi hän vilpittömästi. "Minua ilahduttaa aina kunnon ihmisten ystävyys, ja teidän erittäinkin. Olin jo kaikessa hiljaisuudessa merkinnyt teidät kuolleidenluettelooni."

"Pidättekö sellaista luetteloa?"

"Pidänpä niinkin, kun on niin paljo ystäviä, tai on ollut, kuin minulla… Siitä tulisi kaunis luettelo. Moraalisille olen aina antanut korkeimman arvon, ja juuri ne vilistävät minulta kaikki tiehensä. Lurjusten joukosta löytää joka päivä ystäviä, mutta idealistien ja normalikansalaisten joukosta on niitä vaikea saada, kun on joutunut huonoon maineeseen. Te olette tätä nykyä miltei ainoa. Ja mitenkä onkaan — mitä on vaikein saada, sitä mieluimmin tahtoisi. Ettekö tekin ole tehnyt samaa havaintoa? Minä en ole koskaan välittänyt muista kuin ystävistä, ja näiden asemasta juoksee syliini vain naisia."

"Siihen olette osaksi itse syypää, herra Muoth."

"Miksi niin?"

"Kohtelette mielellänne kaikkia ihmisiä samoin kuin kohtelette naisia. Ystävien suhteen ei tämä käy päinsä, sen vuoksi karkaavat ne teiltä. Te olette itsekäs."

"Jumalan kiitos, sitäkö olen? Muuten, ette tekään sen vähemmän. Kun hirveä Lotte teille valitti tuskiaan, ette suinkaan häntä auttanut. Te ette myöskään käyttänyt hyväksenne tilaisuutta minun käännyttämiseeni, mistä olen teille kiitollinen. Teissä asia herätti kammoa, ja sen vuoksi pysyitte te poissa."

"No, tässä olen jälleen. Olette oikeassa, minun olisi pitänyt ottaa Lotte suojiini. Mutta minä en ymmärrä näitä asioita. Hän on itse nauranut minulle ja sanonut, etten ymmärrä rakkaudesta niin mitään."

"No, sitten tyydytte pysymään uskollisena ystävyydelle! Se on myöskin harrastettava asia. Ja nyt istutte tänne ja soitatte tämän säestyksen, tarkastamme hiukan, laulua. Ah, muistatteko vielä tuota ensimäistänne? Teistähän on vähitellen tullut kuuluisa herra, näyttää minusta."

"Voin olla tyytyväinen; teidän tasallenne en kuitenkaan milloinkaan pääse."

"Lorua. Te olette säveltäjä, luova kyky, pieni jumala. Mitä teitä maine liikuttaa? Meikäläisen täytyy rientää, jos hän tahtoo johonkin ennättää. Meidän laulajien ja nuorallatanssijoiden laita on kuin naisten, meidän täytyy viedä nahkamme markkinoille kun se vielä on sileä. Mainetta niin paljo kuin suinkin, ja rahaa ja naisia ja samppanjaa! Valokuvia sanomalehdissä, laakeriseppeleitä! Sillä katso, jos tänään kyllästyn, tai syynä tarvitsee olla vain pieni keuhkotulehdus, niin olen huomenna sanottu irti ja maine ja laakerit ja koko komeus ovat mennyttä."

"No, te saatte odottaa sitä."

"Ah, tiedättekö, itse asiassa olen riivatun utelias näkemään, millaista on vanhana oleminen. Koko puhe nuoruudesta on huijausta, oikeata sanomalehti- ja lukukirjahuijausta! Elämän kaunein aika! Mitä vielä, vanhat ihmiset tekevät minuun aina paljoa tyytyväisemmän vaikutuksen. Nuoruus on elämän vaikein aika. Esimerkiksi itsemurhia ei myöhempinä vuosina satu juuri ollenkaan."

Aloin soittaa ja hän ryhtyi silmäilemään laulua, tajusi nopeasti säveleen ja antoi eräissä kohdissa, missä se merkitsevästi vaihtuu mollista duuriin, hyväksyvän työnnähdyksen kyynärpäällään.

Illalla löysin kotoani, niinkuin olin pelännyt, herra Imthorin lähettämän kirjeen, joka sisälsi pari ystävällistä sanaa ja enemmän kuin kohtuullisen palkkion. Lähetin rahat takaisin ja kirjotin, että olin kyllin varakas ja että mieluummin tahdoin seurustella hänen talossaan ystävänä. Kun hänet jälleen tapasin, kutsui hän minua pian jälleen käymään heillä ja sanoi: "Ajattelinkin, että näin kävisi. Gertrud oli sitä mieltä, ettei minun olisi pitänyt lähettää mitään, mutta koettaa kuitenkin tahdoin." Tästä lähtien olin Imthorin talossa ahkera vieras. Soitin useissa kotikonserteissa ensimäistä viulua, toimitin sinne kaiken uuden musiikin, sekä omani että muun, ja useimmat pikkuteoksistani esitettiin siellä ensiksi.

Eräänä iltapäivänä keväällä tapasin Gertrudin yksinään erään ystävättärensä seurassa kotona. Satoi ja hän ei suostunut laskemaan minua takaisin. Puhuimme musiikista, ja miltei tahtomattani aloin kertoa ja puhua varsinkin Graubündenissä viettämästäni ajasta, jolloin olin säveltänyt ensimäiset lauluni. Sitten jouduin hämilleni; ajattelin, mahtoiko olla oikein, että tein itsetunnustuksia tälle tytölle. Silloin sanoi Gertrud miltei arasti: "Minun täytyy tunnustaa teille jotain, josta ette saa olla minulle vihainen. Olen jäljentänyt itseäni varten kaksi teidän lauluistanne ja opetellut ne."

"Mutta laulatteko sitten?" huudahdin hämmästyneenä. Samalla muistui hullunkurisesti kyllä mieleeni tuo ensimäinen nuoruudenlempeni aikuinen tapaus, tuo pettymyksen hetki, jolloin olin kuullut armaani laulavan niin huonosti.

Gertrud hymyili tyytyväisesti ja nyökäytti päätään: "Laulanpa niinkin, vaikkakin vain itselleni ja parille ystävälle. Esitän teille laulut, jos säestätte."

Menimme pianon luokse ja hän antoi minulle nuotit, jotka olivat jäljennetyt hänen sirolla naiskäsialallaan. Hiljaa aloin säestykseni, voidakseni kuulla häntä oikein hyvin. Ja hän lauloi laulun ja sitten toisen, ja minä istuin ja kuuntelin ja kuulin musiikkini muuttuneen ja tulleen kuin lumotuksi. Hän lauloi korkealla, ihmeen keveällä, ihanasti leijailevalla äänellä, ja se oli kauneinta, mitä olen koskaan elämässäni kuullut. Mutta minuun tunki laulu kuin etelämyrsky lumiseen laaksoon ja jokainen sävel riimi verhon sydämeni ympäriltä, ja minun täytyi kesken autuuttani taistella ja koventaa luontoni, sillä kyyneleet olivat silmissäni ja olivat sumentaa minulta nuotit.

Olin kyllä luullut tietäväni, mitä rakkaus on ja olin tämän takia näyttänyt viisaalta omissa silmissäni, olin turvallisena katsellut uusin silmin maailmaa ja tuntenut läheisempää ja syvempää osallisuutta kaikkeen elämään. Nyt oli toisin, nyt ei enää ollut selkeyttä, tyydytystä ja iloavaa myrskyä ja liekkejä, nyt löi sydämeni riemuisena ja vapisten, ei tahtonut enää tietää mitään elämästä, vaan ainoastaan palaa liekkeihinsä. Jos nyt joku olisi kysynyt minulta, mitä rakkaus oli, niin olisin tosiaan luullut sen tietäväni ja osannut sen sanoa, ja vastaus olisi ollut synkkä ja leimuava.

Tällä välin liiteli korkealla yläpuolella Gertrudin keveä, taivaallinen ääni, näytti iloisesti huutavan minulle ja tahtovan tuottaa minulle vain iloa ja lensi kuitenkin minulta etäisiin korkeuksiin, saavuttamattomana ja miltei vieraana. Ah, tiesin nyt, miten oli laita. Hän saattoi laulaa, hän saattoi olla ystävällinen, hän saattoi tarkottaa parastani, tämä kaikki ei ollut sitä, mitä kaipasin. Ellei hän kokonaan ja ainaiseksi joutuisi minun omakseni, minun yksin, silloin oli koko elämäni turha ja kaikki hyvä ja hento ja sisäisimmin oma minussa oli vailla tarkoitusta.

Nyt tunsin käden olkapäälläni, pelästyin ja käännyin ympäri, ja katsoin häntä silmiin. Kirkkaat silmät olivat totiset ja vain vähitellen, kun tuijotin häneen, alkoi hän vienosti hymyillä ja punehtua.

Saatoin ainoastaan lausua kiitokseni! Hän ei tiennyt, mikä minun oli, hän vain tunsi ja ymmärsi, että mieleni oli järkkynyt ja johti hienotunteisesti meidät takaisin äskeiseen iloisen ja vapaan keskustelun äänilajiin. Sitten läksin pian.

En mennyt kotia enkä tiennyt, satoiko vielä. Kuljin keppini varassa katuja pitkin, mutta se ei ollut mitään käymistä eivätkä kadut olleet mitään katuja, kuljin myrskypilvillä läpi riehuvien, kohisevien ilmojen, puhelin myrskytuulen kanssa ja olin itse myrsky ja kuulin äärettömän etäältä kaikuvan jotain lumoavaa; se oli kirkas, korkea, höyhenen kepeästi leijuva naisääni, joka tuntui olevan aivan puhdas inhimillisistä ajatuksista ja pyyteistä ja kuitenkin ytimeensä sulkevan intohimon kaiken hullun hekkuman.

Illan istuin pimeässä huoneessani. Kun en enää kestänyt tätä, oli jo myöhäinen ilta, menin Muothin luokse, mutta näin hänen ikkunoidensa olevan pimeät ja palasin takaisin. Kauan kuljeskelin ympäri yössä ja heräsin vihdoin uupuneena unelmistani huomaten olevani Imthorin puutarhan edustalla. Siellä humisivat vanhat puut juhlallisesti kätkössä olevan talon ympärillä, mistä ei kuulunut ääntä eikä näkynyt valonsädettä, ja pilvien välistä tuli siellä täällä näkyviin heikosti tuikkivia tähtiä, jotka pian katosivat jälleen.

Odotin muutamia päiviä ennenkuin jälleen uskalsin mennä Gertrudin luokse. Näinä päivinä sain kirjeen runoilijalta, jonka lauluja olin säveltänyt. Noin parin vuoden ajan olimme olleet kirjevaihdossa keskenämme, häneltä saapui aina silloin tällöin merkillisiä kirjeitä, minä lähetin hänelle sävellyksiäni ja hän minulle runojansa. Nyt kirjotti hän:

"Arvoisa herra! Ette ole pitkään aikaan kuullut mitään minusta. Olen ollut ahkera. Siitä saakka kuin olen oppinut tuntemaan ja ymmärtämään teidän musiikkianne, on mielessäni liikkunut teitä varten teksti, mutta se ei tahtonut ottaa muodostuakseen. Nyt se on minulla miltei valmiina, se on oopperan teksti, ja teidän täytyy se säveltää. Te ette voi olla mikään erikoisen onnellinen ihminen, sen kuulee teidän musiikistanne. Itsestäni en tahdo puhua; mutta siinä on teksti teitä varten. Kun ei meidän kuitenkaan muuten ole suotu löytää mitään iloitsemisen arvoista, antakaamme ihmisille palanen kaunista musiikkia, jota kuunnellessa noille paksupintaisille edes hetkiseksi selviää, ettei elämä ole vain päällyskuorta Sillä kun emme kuitenkaan tiedä mitään ryhtymisen arvoista itsellemme, täytyy meidän antaa edes toisten saada aavistaa tuota tarpeetonta voimaamme.

Teidän Hans H."

Se oli kuin tulenkipinä minun ruutivarastooni. Kirjotin hänelle pyytäen häntä lähettämään tekstin ja olin niin kärsimätön, että revin jälleen kirjeen ja sen sijaan sähkötin. Viikon päästä tuli käsikirjotus, pieni, hehkuva runomittainen lemmennäytelmä, siellä täällä vielä aukkopaikkoja, mutta minulle kuitenkin jo täysin riittävä. Siitä lähtien kuljin alati säkeet mielessäni, lauloin niitä ja soitin niitä viululla yötä päivää, ja pian menin Gertrudin luokse.

"Teidän täytyy auttaa minua", huusin. "Sävellän oopperaa. Tässä on kolme teidän äänellenne sävellettyä palasta. Ettekö tahtoisi tutustua näihin? Ja sitten joskus laulaa niitä minulle?"

Hän ilostui uutisestani, antoi minun kertoa, selaili nuotteja ja lupasi pian oppia ne. Seurasi hehkuva, täyteläinen aika; lemmestä ja musiikista juopuneena kuljin edes ja takaisin, mihinkään muuhun kykenemättömänä, ja Gertrud oli ainoa joka tiesi salaisuuteni. Vein hänelle nuotteja, jotka hän oppi ja lauloi minulle, minä kysyin hänen mieltään, soitin hänen kuullakseen kaiken, ja hän puuhasi minun kerallani, harjotteli ja lauloi, neuvoi ja auttoi ja tunsi salaisuudestani ja syntyvästä teoksestani, joka kuului meille molemmille, hehkuvaa iloa. Ei viittaustakaan eikä ehdotusta, jota hän ei heti olisi ymmärtänyt ja ottanut varteen; lopuksi ryhtyi hän itse omalla sirolla käsialallaan auttamaan minua, teoksen uudestaan ja puhtaaksikirjoittamisessa. Teatterista olin ottanut lomaa sairauden takia.

Minun ja Gertrudin välillä ei syntynyt mitään väärinkäsityksiä, me ajauduimme samassa virrassa, valmistimme samaa teosta, se oli hänelle samoin kuin minulle kypsyneiden nuoruuden voimien kukoistusta, onnea ja lumousta, jossa minun intohimoni näkymättömänä paloi mukana. Hän ei tehnyt erotusta minun ja teokseni välillä, hän rakasti meitä ja oli meidän, ja minullekaan eivät lempi ja työ, musiikki ja elämä enää olleet toisistaan erotettavissa. Monasti katsahdin kauniiseen tyttöön kummastuneena ja ihaillen, ja hän vastasi katseeseeni, ja tullessani tai lähtiessäni puristi hän kättäni lämpimämmin kuin minä uskalsin puristaa hänen kättään. Ja kun minä noina leutoina kevätpäivinä kuljin puutarhan halki ja astuin vanhaan taloon, en tiennyt, työnikö vai lempenikö minua kuljetti ja mieltäni kohotti.

Sellaiset ajat eivät kestä kauan. Oltiin jo loppupuolella, minä istuin hänen pianonsa ääressä ja hän lauloi oopperani viimeistä näytöstä, jonka soprano-osa oli valmis. Hän lauloi ihmeellisesti, ja minä ajattelin näitä hehkuvia päiviä, joiden loisteen minä jo tunsin himmenevän, Gertrudin vielä liihotellessa korkealla yläilmoissa; ja minä tunsin toisellaisten, viileämpien päivien järkähtämättömästi tekevän tuloaan. Silloin hymyili hän minulle, kumartui puoleeni katsomaan nuotteja, huomasi murheen silmissäni ja katsahti minuun kysyvästi. Minä olin vaiti, nousin ylös ja otin hänen päänsä varovasti molempiin käsiini, suutelin häntä otsalle ja suulle ja istuuduin uudelleen. Hän antoi kaiken tapahtua hiljaa ja miltei juhlallisena, oudoksumatta ja ilman vastenmielisyyttä, ja nähdessään kyyneleitä silmissäni hyväili hän kepeällä, valkealla kädellään rauhottavasti hiuksiani ja otsaani.

Sitten jatkoin soittamistani ja hän lauloi, ja tämä omituinen hetki ei sitten millonkaan tullut meidän keskemme puheeksi, mutta se pysyi unohtumattomana, viimeisenä salaisuutenamme.

Sillä muu ei enää kauan voinut pysyä meidän keskeisenämme; ooppera tarvitsi nyt muita osallisia ja auttajoita. Ensimäinen näistä oli ehdottomasti oleva Muoth, sillä häntä olin ajatellut säveltäessäni pääosaa, jonka hillittömyys ja syvä intohimoisuus olivat läheistä sukua hänen laulullensa ja koko hänen olemuksellensa. Mutta vielä epäröin pienen hetkisen. Vielä oli teokseni yhdysside Gertrudin ja minun välilläni, kuului hänelle ja minulle, tuotti meille huolta ja iloa, oli kuin salattu puutarha, josta ei kukaan tiennyt, tai kuin laiva, jossa me kahden purjehdimme avointa merta.

Hän tiedusteli itse asiaa tuntiessaan ja huomatessaan, ettei hän enää voinut auttaa minua.

"Kuka esittää pääosan?" kysyi hän.

"Heinrich Muoth." Hän näytti kummastuneelta.

"Oo", sanoi hän, "onko se totta? En pidä hänestä."

"Hän on ystäväni, Gertrud-neiti. Ja osa sopii hänelle."

"Sopii kyllä."

Nyt oli jo vieras tullut väliimme.

5.

En ollut muistanut Muothin lomaa ja matkustamisaikeita. Hän iloitsi oopperasuunnitelmistani ja lupasi minulle kaikkea apuansa, mutta oli jo matkapuuhissa ja saattoi luvata ainoastaan sen, että hän syksyksi harjottelisi osansa. Kirjotin siitä häntä varten jäljennöksen, mikäli hänen osansa jo oli valmiiksi sävelletty. Hän otti sen mukaansa eikä tapansa mukaan koko aikana antanut mitään tietoa itsestään. Siten voitimme hiukan lisää aikaa. Gertrudin ja minun välillä vallitsi nyt hyvä toveruussuhde. Luulen että hän tuosta pianon ääressä tapahtuneesta kohtauksesta alkaen tiesi tarkoin, mitä minussa tapahtui; kuitenkaan ei hän milloinkaan lausunut sanaakaan, eikä millään tavoin muuttanut käytöstänsä minua kohtaan. Hän ei rakastanut ainoastaan minun musiikkiani, hän piti myöskin minusta ja tunsi samoin kuin minäkin, että meidän molempien kesken oli luonnollinen sopusointuisuus, että kumpikin meistä tunteellaan tajusi toisensa olennon ja hyväksyi sen. Näin hän kulki rinnallani yksimielisyydessä ja ystävyydessä, mutta intohimottomasti. Toisin ajoin se minulle riitti, ja minä vietin hiljaisia, kiitollisia päiviä hänen läheisyydessään. Mutta yhä tuli intohimo pian mukaan, silloin oli jokainen hänen ystävyydenosotuksistaan minulle vain almu, ja tunsin tuskallisesti, että ne rakkauden ja kaipuun puuskat, jotka riehuivat minussa, olivat hänelle outoja ja vastenmielisiä. Usein koetin väkivoimalla uskotella itselleni, että hän kerta kaikkiaan oli sellainen tasainen ja hiljainen luonteeltaan. Mutta tuntoni tajusi ettei se ollut totta, se tunsi Gertrudia kylliksi tietääkseen, että lemmen hänenkin rintaansa täytyisi tuoda myrskyjä ja vaaroja. Usein olen mietiskellyt tätä, ja luulen, että jos silloin olisin häntä myrskyisästi ahdistanut, vetänyt häntä puoleeni kaikin voimin, hän olisi minua seurannut ja tullut mukaani ainiaaksi. Mutta sitten aloin epäillä hänen iloisuuttaan ja löysin kurjaa sääliä siinä, missä hän minulle osotti hellyyttään ja hienoa myötätuntoisuuttaan. En voinut päästä irti ajatuksesta, ettei hän yhtä kauan olisi voinut viipyä tässä tyynessä ystävyydessään, jos kysymyksessä olisi ollut toinen, terve ja ulkonaisesti kaunis mies, josta hän olisi pitänyt yhtä paljon kuin minusta. Ja jälleen eivät olleet harvinaisia ne hetket, jolloin olisin luopunut musiikistani ja kaikesta mikä minussa oli suoran jalan ja moitteettoman ulkonaisen olemuksen takia.

Tähän aikaan tuli Teiser jälleen lähemmäksi minua. Hän oli minulle välttämätön työssäni, ja siksi olikin hän lähinnä se, joka sai kuulla salaisuuteni ja perehtyä oopperani suunnitelmaan ja tekstiin. Hän otti hellävaroen nuotit kainaloonsa tutustuakseen niihin kotonaan. Kun hän sitten tuli, olivat hänen vaaleapartaiset lapsenkasvonsa punaiset tyytyväisyydestä ja musiikki-innosta.

"Siitä jotain tulee, teidän oopperastanne!" huusi hän kiihottuneena. "Alkusoitto hivelee jo sormenpäitäni! Nyt menemme ja juomme lasillisen, miekkonen, ja ettei olisi liian rohkeata, sanoisin että juomme veljenmaljat. Mutta sellaista ei pidä tyrkyttää."

Siihen kernaasti suostuin, ja meille tuli hauska ilta. Teiser vei minut ensi kerran mukanaan kotiansa. Hän oli äskettäin ottanut luoksensa sisarensa, joka äidin kuoleman jälkeen oli jäänyt yksin, eikä osannut kylliksi kehua, miten suloiselta tämä uusi taloudenpito hänestä pitkien vanhanpojan vuosiensa jälkeen tuntui. Hänen sisarensa oli miellyttävä, tyytyväinen, iloinen tyttö, jolla oli samat kirkkaat, lapselliset ja ystävällisen hyvät silmät kuin hänen veljellään ja jonka nimi oli Brigitte. Hän toi meille leivoksia ja kirkkaan vihreätä itävaltalaista viiniä, sekä lisäksi laatikon pitkiä Virginia sikaareita. Me joimme ensimäisen lasin hänen onnekseen ja toisen veljeydeksemme, ja meidän pureskellessamme leivoksia, juodessamme viiniä ja tupakoidessamme kulki kunnon Teiser iloissaan sinne tänne huoneessa, milloin istui hän pianon ääressä, milloin kitara kädessään sohvalla, milloin viulu poskellaan pöydän luona, soitteli mitä mieleensä pölähti, lauloi ja antoi iloisten silmiensä välähdellä ja kaikki tämä tapahtui minun ja oopperani kunniaksi. Kävi selville että sisaressa oli samaa verta ja että hän ihaili Mozartia yhtä suuresti kuin velikin; "Taikahuilun" aariat ja "Don Giovannin" katkelmat helisivät pienessä asunnossa, puhelun ja lasien kilinän keskeyttäminä, viulun, pianon, kitaran taikka vain veljen vihellyksen moitteettoman puhtaasti säestäminä.

Lyhyeksi kesäkaudeksi olin vielä sidottu orkesteriin, mutta olin pyytänyt syksystä eroni, koska aioin siitä lähtien kokonaan antautua säveltämiseeni. Kapellimestari, jota minun lähtöni harmitti, kohteli minua kaiken lopuksi mitä valikoiduimmalla hävyttömyydellä, jota Teiser kuitenkin auttoi minua sopivalla tavalla torjumaan.

Tämän uskollisen ystäväni kanssa sain suoritetuksi oopperani soittimillesovituksen, ja niin pyhällä kunnioituksella kun hän kohtelikin minun ajatuksiani, yhtä leppymättömästi iski hän kiinni jokaiseen virheeseen orkesterikäsittelyssä. Useasti hän suorastaan raivostui ja haukkui minut pataluhaksi kuten kelpo orkesterinjohtaja, kunnes sai minut muuttamaan tai pyyhkimään jonkun paikan, johon olin itse mieltynyt. Ja aina oli hänellä esimerkkejä varalla, milloin olin epävarma. Milloin minä aioin tehdä jotain epäonnistunutta tai en uskaltanut yrittää jotain rohkeata, hän juoksi noutamassa partituurejaan ja näytti minulle, miten Mozart tai Lortzing olivat sellaisessa tapauksessa menetelleet ja että epäröimiseni oli arkuutta ja itsepäisyyteni sulaa tyhmyyttä. Me tuiskimme toisillemme, väittelimme ja riitelimme, ja milloin tämä tapahtui Teiserin asunnossa, kuunteli Brigitte meitä pyhällä kunnioituksella, kantoi meille viiniä ja sikaareita ja oikaisi sääliväisesti ja huolellisesti monta kurtistunutta nuottilehteä. Hänen velirakkauteensa liittyi vielä hänen ihailunsa minua kohtaan, minä olin hänen silmissään maestro. Joka sunnuntai täytyi minun mennä Teiserille syömään päivällistä, ja päivällisen jälkeen ajaa huristettiin, jos vain oli kirkasta täplääkään taivaalla, raitiotievaunulla ulos kaupungista. Kuljeskelimme sitten niityillä ja metsissä, jutella rupattelimme ja lauloimme, ja sisarukset esittivät ylen mielellään kotoisia tyrolilaisia "jodeln"-lurituksiaan.

Kerran menimme haukkaamaan palasen erääseen kyläravintolaan, missä avoimien ikkunoiden takana maalaissoittokunta veteli tanssinsäveleitä. Kun olimme syöneet ja istuskelimme omenaviinin ääressä puutarhassa, hiipi Brigitte pian vastapäätä olevaan taloon ja pujahti sisään, ja kun olimme hänen karkaamisensa huomanneet ja pidimme häntä silmällä, näimme hänen tanssien kulkevan erään ikkunan ohitse, raikkaana ja iloisena kuin kevätaamu. Kun hän palasi takaisin, uhkasi Teiser häntä sormellaan ja arveli, että Brigitte olisi toki voinut kutsua hänet mukaan tanssiin. Silloin tyttö punastui, teki hänelle torjuvan liikkeen kädellään ja katsahti minuun.

"Mikä on tarkotuksesi?" kysyi veli.

"Ole vaiti", sanoi tyttö vain, mutta sattumalta näin, miten hän katseellaan huomautti Teiserille minusta, ja Teiser sanoi: "Ah niin."

En sanonut mitään, mutta minusta oli kuitenkin merkillistä nähdä hänen olevan hämillään siitä, että oli tanssinut minun läsnäollessani. Nyt vasta pälkähti päähäni, että heidän kävelyretkensäkin kai olisivat sujuneet reippaammin ja ulottuneet kauemmaksi, jollen minä olisi ollut esteenä seurassa, ja siitä lähtien liityin heidän sunnuntairetkiinsä enään harvoin.

Gertrud oli, kun olimme saaneet soprano-osan jotenkin valmiiksi, huomannut että minun oli vaikeata luopua tiheistä vierailuistani hänen luonaan sekä tuttavallisesta seurustelustamme pianon ääressä, ja että kuitenkaan en rohjennut keksiä tekosyitä näiden edelleen jatkamiseksi: Silloin hämmästytti hän minua, ehdotuksella että säännöllisesti säestäisin häntä laulaessaan, ja minä kävin nyt pari kolme kertaa viikossa iltapäivisin hänen luonansa. Vanhus näki mielellään hänen ja minun olevan hyviä ystäviä; muutenkin salli hän tyttärensä, joka jo varhain oli kadottanut äitinsä ja toimi talossa emäntänä, kaikissa menetellä oman päänsä mukaan.

Puutarha oli täydessä kevätkesän loistossa, kaikkialla hiljaisen talon ympärillä kukkia ja lintujen laulua, ja kun astuin kadulta puutarhaan ja lehtokujassa olevien tummien, vanhojen kivikuvien ohitse kulkien astuin vehreyden ympäröimään taloon, tuntui minusta joka kerta kuin olisin astunut pyhäkköön, johon mailman melu ja hyörinä tunkeutui vain hiljaa ja hillittynä. Siellä surisivat ikkunoiden alla kukkivissa pensaissa mehiläiset, päivänpaiste lankesi huoneeseen kepeiden lehtien varjojen keralla, ja minä istuin pianon ääressä ja suutelin Gertrudin laulua, kuuntelin, miten hänen äänensä kimmosi ylös keveästi keinuen ja leijaillen, ja kun laulun loputtua katsoimme toisiimme ja hymyilimme, oli se ymmärtäväistä ja tuttavallista kuin sisarusten kesken. Silloin ajattelin useasti, että minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni ja hiljaa tarttua onneeni, omistaakseni sen ainiaaksi, ja kuitenkaan en sitä koskaan tehnyt, sillä tahdoin nähdä, eikö hänkin kerran ilmaisisi kaipausta ja ikävää. Mutta Gertrud näytti olevan ilmeinen tyytyväisyys itse toivomatta mitään muuta, niin, tuntuipa minusta monasti, kuin olisi hän pyytänyt, etten tätä hiljaista keskinäistä ymmärtämystämme järkyttäisi ja häiritsisi kevättämme.

Jos tunsinkin tämän johdosta pettymystä, niin lohdutti minua tietoisuuteni siitä miten sydämmellisesti hän eli musiikissani, miten hän ymmärsi minua ja miten ylpeä hän oli siitä.

Sitä kesti kesäkuuhun saakka: silloin matkusti Gertrud isänsä kanssa vuoristoon. Minä jäin kaupunkiin, ja kun kuljin heidän talonsa ohitse, lepäsi se tyhjänä plataaniensa kätkössä, ja portti oli suljettu. Silloin alkoi tuskani jälleen, kasvoi ja ahdisti minua painajaisena myöhäisiin yön hetkiin. Silloin menin useasti, miltei aina nuotteja taskussani, Teiserille, otin osaa heidän iloisentyytyväiseen elämäänsä, join heidän itävaltalaista viiniänsä ja soitin heidän kanssansa Mozartia. Sitten palasin kotia leudossa yössä, näin rakastavien parien, kävelevän puistoissa, kävin kotona väsyneenä vuoteelleni enkä kuitenkaan saanut unta. Nyt oli minusta käsittämätöntä, miten olin saattanut seurustella Gertrudin kanssa näin veljellisesti, etten milloinkaan ollut rikkonut lumousta, temmannut häntä luokseni ja vallottanut häntä itselleni. Näin hänet edessäni, heleänsinisessä tai harmaassa puvussaan, iloisena tai vakavana, kuulin hänen äänensä, enkä enää ymmärtänyt, miten olin milloinkaan saattanut kuunnella häntä joutumatta hehkuvaan tilaan ja pyytämättä häntä omakseni. Huumautuneena ja kuumeisena nousin ylös, sytytin tulen ja heittäydyin työhöni, annoin ihmisäänten ja soittimien pyytää rukoilla ja uhata, toistin kaipauksen laulun uusissa, kuumeisissa sävellajeissa. Mutta useasti jäi minulta tämäkin lohdutus pois; silloin makasin hehkuen ja hurjana häijyssä unettomuudessani, hoin sekapäisenä ja mielettömänä hänen nimeänsä. Gertrud, Gertrud, heitin lohdutuksen ja toivon ja antauduin epätoivoisena kaipaukseni hirveään voimattomuuteen. Huusin Jumalaa ja, kysyin häneltä, miksi oli hän luonut minut tällaiseksi, miksi hän oli minut tehnyt rammaksi eikä antanut minulle onnen asemasta, joka kuuluu jokaiselle köyhimmällekin, muuta kuin hirveän lahjan raivota sävelissä ja yhä uudelleen luoda eteeni saavuttamaton ihanteeni aiheettomina sävelfantasioina.

Päivällä onnistui minun paremmin päästä intohimoni herraksi. Silloin purin hampaitani, istuin aikaisimmasta aamusta saakka työni ääressä, hankin itselleni väkisin lepoa pitkillä kävelymatkoilla, mielen virkistystä kylmillä suihkukylvyillä, ja iltaisin pakenin uhkaavan yön varjoja Teiserin sisarusten iloiseen lähistöön, missä sain tuntikausiksi levon ja monasti melkein mieluisan olon. Teiser huomasi tosin että kärsin ja olin sairas, mutta hän luki sen työskentelyni syyksi ja neuvoi minua säästämään itseäni, vaikka hän itsekin oli vallan tulta ja liekkejä ja itse asiassa seurasi yhtä kiihkeästi ja kärsimättömästi oopperani syntymistä kuin minä itse. Monasti kävin myöskin noutamassa häntä, saadakseni hänet yksin haltuuni ja vietin hänen kanssaan illan viileässä ravintolanpuutarhassa, missä kuitenkaan kuhertelevat parit, lamput ja tulitus sekä se aistillisuuden tuoksu, jota aina on kaupunkien kesäilloissa, eivät tehneet minulle hyvää.

Vallan huonoiksi muuttuivat asiat, kun myöskin Teiser matkusti, lähteäkseen hänkin Brigitten kanssa loma-ajaksi vuoristoon. Hän kutsui minua tulemaan mukaan, se oli häneltä täyttä totta niin suuressa määrässä kuin minä olisinkin pilannut hänen nautintoansa liikkumattomuuteni takia; mutta minä en voinut suostua hänen tarjoukseensa. Kahdeksi viikoksi jäin yksikseni kaupunkiin, unettomana ja rasittuneena, eikä työkään enää edistynyt.

Silloin lähetti minulle Gertrud pienen alppiruusuja täynnä olevan lippaan eräästä kylästä Wallisista, ja nähdessäni hänen käsialansa ja poimiessani ruskeahkoja, kuihtuneita kukkia esille lippaasta, lankesi minuun kuin katse hänen armaista silmistään, ja minä häpesin kurjuuttani ja epäluuloisuuttani. Ymmärsin että oli parempi hänen tietää tilani, ja seuraavana aamuna kirjoitin hänelle lyhyen kirjeen. Siinä kerroin, puoleksi leikkiä laskien, etten enää voinut nukkua ja että tämä johtui kaipauksesta, etten enää voisi ottaa vastaan hänen ystävyyttään, koska tunne minun puoleltani oli rakkautta. Kirjottaessani valtasi kiihkoni minut uudelleen, ja kirje, joka oli alkanut rauhallisesti ja miltei leikillisesti, muuttui lopulta kiivaaksi ja intohimoiseksi.

Posti toi minulle miltei joka päivä tervehdyksiä ja maisemakortteja Teiserin sisaruksilta, jotka eivät voineet aavistaa, että heidän lähetyksensä joka kerran valmistivat minulle pettymyksen, koska olin odottanut muuta postia toiselta taholta.

Vihdoin sekin tuli, harmaa kuori, jossa oli Gertrudin keveätä, iloista käsialaa ja sisällä kirje.

Rakas ystävä! Teidän kirjeenne saattaa minut pulaan. Näen, että kärsitte ja että teillä on vaikea aika, muuten täytyisi minun moittia teitä siitä, että näin yllätätte minut. Tiedätte, miten paljon Teistä pidän; mutta minulle on nykyinen tilani rakas, en tunne vielä mitään halua sen muuttamiseen. Jos huomaisin olevani vaarassa kadottaa Teidät, tekisin kaikkeni, säilyttääkseni Teidät itselleni. Mutta Teidän kuumaan kirjeeseenne en voi vastata. Olkaa kärsivällinen, jättäkää meidän välimme sellaiseksi kuin se oli, kunnes jälleen tapaamme toisemme ja voimme puhua keskenämme. Silloin on kaikki oleva helpompaa.

Ystävällisesti Teidän Gertrudinne.

Täten ei ollut paljo muuksi muuttunut, ja kuitenkin teki kirje minulle hyvää. Se oli kuitenkin tervehdys häneltä, hän kärsi kuitenkin ja salli sen tapahtua, että kosin häntä, hän ei ollut antanut minulle kieltävää vastausta. Samalla toi kirje mukanaan jotain hänen olemuksestaan, jotain hänen miltei viileästä selkeydestään, ja sen kuvan asemasta, jonka minun kaipuuni oli luonut hänestä, oli hän jälleen itse ajatuksissani. Hänen katseensa vaati minulta luottamusta, tunsin hänen läheisyytensä, ja heti heräsi minussa häpeän ja ylpeydentunne, joka auttoi minua voittamaan kuluttavan hiutumiseni ja palavat toivomukseni. En lohdutettuna mutta kuitenkin vahvistuneena ja puolustuskykyisempänä pidin itseäni pystyssä. Majotuin töineni erääseen kyläravintolaan kahden tunnin matkan päähän kaupungista. Siellä istuin varjoisassa, jo kukkineessa sireenimajassa ja mietiskelin ja ihmettelin elämääni. Miten kuljinkaan yksinäisenä ja vieraana tietäni, tietämättä kunne! Missään en ollut lujasti juurtunut ja hankkinut itselleni kotipaikkaoikeutta. Vanhempieni kanssa ylläpidin ainoastaan ulkonaista kanssakäymistä kohteliaiden kirjeiden muodossa; toimeni olin jättänyt antaakseni myöten vaarallisille luomiskuvitteluille, jotka eivät kuitenkaan tyydyttäneet minua. Ystäväni eivät minua tunteneet, Gertrud oli ainoa ihminen, jonka kanssa minun olisi ollut mahdollista saavuttaa täydellinen keskinäinen ymmärrys. Ja työni, se, minkä takia kuitenkin elin ja jonka piti antaa elämälleni joku tarkotus, millaista varjojen tavottelua, ilmalinnojen rakentelua se olikaan! Voiko tosiaankin olla jotakin mieltä siinä ja voiko se täyttää ihmisen elämän, tuo säveljaksojen kasaaminen toistensa jälkeen ja kiihkeä leikkiminen kuvioilla, jotka parhaassa tapauksessa auttoivat toisia ihmisiä mieluisalla tavalla viettämään jonkun hetken?

Kuitenkin työskentelin jälleen jotenkin ahkerasti ja sain oopperan sisäisen suunnittelun tänä kesänä kokonaan valmiiksi, vaikkakin ulkonaisesta puolesta vielä puuttui paljo ja vasta pieni osa oli valmiiksi kirjotettua. Monasti valtasi minut jälleen ilo ja ajattelin ylpeydellä, mitenkä teokseni saisi ihmiset valtaansa, miten laulajien ja soittajien, kapellimestarien ja kuorojen täytyisi olla minun tahtoni toimeenpanijoita ja miten se vaikuttaisi tuhansiin. Toisin ajoin tuntui minusta miltei pelottavalta ja aaveelliselta, että kaikkien näiden toimintojen ja tämän voiman piti lähteä yksinäisen ihmisraukan voimattomista unelmista ja mielikuvitteluista, ihmisraukan, jota kaikki säälivät. Toisinaan kadotin myöskin rohkeuteni, ja minusta oli tuntuvinaan mahdottomalta, että teokseni milloinkaan tulisi esitetyksi, kaikki oli muka väärää ja liioteltua. Mutta tämä oli harvinaista, itse asiassa olin vakuutettu teokseni elinkykyisyydestä ja voimasta. Se oli rehellinen ja hehkuva, se oli elettyä ja sillä oli verta suonissaan, ja vaikken enää nyt sitä haluakaan kuulla ja kirjotan aivan toisellaisia nuotteja, niin on kuitenkin tuossa oopperassa koko nuoruuteni, ja kun muutamat sen tahdit jälleen tapaavat korvaani, niin on kuin puhaltaisi leuto kevätmyrsky nuoruuteni ja intohimoni kauas taakse jääneistä laaksoista. Ja kun ajattelen, että koko sen hehku ja sen sydämiä tenhova voima on syntynyt heikkoudesta, kieltäymyksestä ja kaipuusta, en enää tiedä, onko koko tuonaikuinen elämäni, ja vielä nykyinenkin, minulle rakas vai katkera.

Kesä lähestyi loppuaan, eräänä synkkänä yönä, jolloin sadekuurot syöksyivät alas kurjina ja intohimoisesti nyyhkyttäen, kirjotin alkusoiton valmiiksi, ja aamulla oli sade viileätä ja leutoa, taivas tasaisen harmaa ja puutarhaan oli ilmestynyt syksyn värit. Panin tavarani kokoon ja matkustin takaisin kaupunkiin.

Kaikista tuttavistani oli vasta Teiser sisarineen palannut. He näyttivät molemmat ruskettuneilta ja kukoistavilta, olivat kokeneet retkillään hämmästyttävän paljon ja olivat kuitenkin täynnä osanottoa ja jännityksissään siitä, miten oopperani laita oli. Soitimme alkusoiton, ja minusta itsestäni oli miltei juhlallista, kun Teiser pani kätensä olkapäälleni ja sanoi sisarelleen: "Brigitte, katso häntä tarkoin, hän on suuri musiikkimies!"

Gertrudin tuloa odotin kaikesta kaipuustani ja mielenkiihotuksestani huolimatta kuitenkin luottamuksella. Saatoin näyttää hänelle kelpo määrän työtä ja tiesin että hän olisi elävä mukana ja ymmärtäisi ja nauttisi kaikesta kuin omastaan. Enimmän olin jännityksissäni Heinrich Muothista, jonka apu oli minulle välttämätön ja josta en kuukausimääriin ollut kuullut mitään.

Vihdoin ilmaantui hän, jo ennen Gertrudin paluuta, ja astui eräänä aamuna huoneeseeni. Hän silmäili minua pitkään.

"Te näytätte kurjalta", sanoi hän päätään ravistaen. "No, kun säveltää sellaisia asioita!"

"Oletteko silmäillyt osaa?"

"Silmäillyt? Osaan sen ulkoa ja laulan sen niin pian kuin haluatte. Sehän on vallan vietävää musiikkia!"

"Niinkö luulette?"

"Saattepa nähdä. Nyt on teidän kaunein aikanne ollutta ja mennyttä, odottakaahan vain! Ullakkokamari-kuuluisuus on ohitse, kun ooppera tulee esitetyksi. No, se on teidän asianne. Milloin laulamme? Pari huomautusta olisi minulla kuitenkin tehtävänä. Miten pitkälle on työnne kokonaisuudessaan sujunut?"

Näytin hänelle mitä oli näytettävää, ja hän vei minut heti mukanaan asuntoonsa. Siellä kuulin hänen ensimäisen kerran laulavan tätä osaa, jota säveltäessäni minä aina olin oman intohimoni halki ajatellut häntä, ja tunsin oman musiikkini ja hänen äänensä voiman. Vasta nyt saatoin ajatuksissani nähdä kokonaisuuden edessäni näyttämöllä, vasta nyt löi oma liekkini minua vastaan ja antoi minun tuntea lämpöänsä, ei enää kuulunut minulle eikä enää ollut minun teokseni, vaan oli saanut oman elämän ja vaikutti minuun vieraana voimana. Ensi kertaa tunsin tuon teoksen irtautumisen omasta luojastaan, johon en tähän saakka oikein ollut uskonut. Teokseni alkoi kohota ja liikkua ja näyttää elonmerkkejä; vastikään oli se ollut kädessäni ja nyt ei se enää ollut minun, se oli kuin isäänsä ylivoimaiseksi kasvanut lapsi, eli ja vaikutti omin neuvoin, katseli minua oudostellen omana itsenään ja kantoi kuitenkin nimeäni ja merkkejäni otsallaan. Sama kaksinainen, monasti hirveä tunne on minulla myöhemmin ollut seuratessani sen esitystä.

Muoth oli harjotellut osansa hyvin, ja mitä hän halusi saada muutetuksi, siinä saatoin helposti noudattaa hänen mieltänsä. Nyt tiedusteli hän uteliaana soprano-osaa, jota hän tunsi ainoastaan puolittain, ja tahtoi tietää, oliko joku laulajatar jo laulanut sen minulle. Minun täytyi nyt ensimäisen kerran puhua hänelle Gertrudista, ja onnistuin tekemään sen rauhallisesti ja huomiota herättämättä. Nimeltään Muoth hänet kyllä tunsi, mutta ei ollut milloinkaan seurustellut Imthorin talossa ja oli kummastunut kuullessaan, että Gertrud oli harjotellut osan ja saattoi laulaa sen.

"Siinä tapauksessa täytyy hänellä olla hyvä ääni", sanoi hän, "hyvin korkea ja kevyt. Ettekö tahdo kerran viedä minua sinne?"

"Olisin muutenkin pyytänyt saada tehdä sen. Tahtoisin pari kertaa saada kuulla teidän laulavan neiti Imthorin kanssa, lienee tarpeellista tehdä eräitä korjauksia. Niin pian kuin Imthorin herrasväki jälleen on kaupungissa, pyydän teitä tekemään sen."

"Oikeastaan olette onnen myyrä, Kuhn. Ja orkesterimusiikkia varten on teillä Teiser apunanne. Saattepa nähdä, että kappale menestyy."

En sanonut mitään, minulla ei ollut vielä aikaa ajatella pitemmälle, arvailla oopperani kohtaloa, ensin täytyi sen valmistua. Mutta siitä saakka kuin olin kuullut hänen laulavan, uskoin minäkin teokseni voimaan.

Teiser, jolle kerroin tästä, sanoi äkäisenä: "Sen kyllä uskon. Muothillahan on peikon voimat. Kun ei hän vain olisi sellainen hutilus. Hänellä ei milloinkaan ole kysymys musiikista, aina vain hänestä itsestään. Hän on häikäilemätön kaikkialla."

Sinä päivänä, jolloin syksyisen puutarhan halki, lehtien jo hiljaa alkaessa putoilla, astuin Imthorin taloon tavatakseni vihdoinkin kotiin palanutta Gertrudia, löi sydämeni ahdistuneena. Mutta hän, kauniimpana ja ryhdikkäämpänä ja hiukan ruskettuneena, tuli minua vastaan hymyillen, ojensi minulle kätensä ja sai äänellään ja katseellaan ja koko ylhäisellä, vapaalla olemuksellaan minussa heti aikaan entisen lumouksen, niin että onnellisena heitin syrjään huoleni ja kaipuuni ja olin iloinen saadessani jälleen olla hänen parantavassa lähistössään. Hän antoi minun tehdä mieleni mukaan, ja kun en löytänyt oikeata tietä päästäkseni puhumaan kirjeestäni, oli hänkin vaiti kaikesta tästä eikä millään ilmeelläänkään osottanut, että toveruutemme olisi häiriintynyt tai vaarassa. Hän ei koettanut vältellä minua, hän oli jälleen useasti kanssani kahden kesken, luottaen siihen, että noudattaisin hänen tahtoansa enkä uudistaisi kosintaani ennenkuin hän itse antaisi minulle siihen aiheen. Kävimme viipymättä lävitse kaiken, mitä näinä kuukausina olin luonut, ja minä kerroin hänelle, että Muothilla oli osansa ja että hän kiitti sitä. Pyysin häneltä lupaa saada tuoda Muothin mukanani, koska minun oli välttämätöntä saada kuulla molempien pääosien esitystä yht'aikaa, ja hän antoi suostumuksensa.

"Aivan mielelläni en sitä tee," sanoi hän, "senhän tiedätte. En muuten milloinkaan laula vieraille, ja kaksin verroin kiusallista on minun se tehdä herra Muothille. Ei ainoastaan sen vuoksi että hän on kuuluisa laulaja. Hänessä on jotain, jota pelkään, ainakin hänen näyttämöllä ollessaan. No, saammehan nähdä, kyllä se kuitenkin sujuu."

En rohjennut puolustaa ystävääni ja ylistää tätä, jotten olisi tehnyt häntä vieläkin aremmaksi. Olin vakuutettu siitä, että hän ensimäisen yrityksen jälkeen tulisi mielellään laulamaan Muothin kanssa.

Muutama päivä myöhemmin saavuimme Muothin kanssa ajaen vaunuilla, meitä oli odotettu ja meidät otti vastaan talon isäntä, joka oli sangen kohtelias ja viileä. Minun tiheitä käyntejäni ja tuttavallista suhdettani vastaan ei hänellä ollut vähintäkään, hän olisi nauranut, jos joku olisi hänelle siitä huomauttanut. Mutta Muothin lisäksi tulo ei häntä miellyttänyt. Tämä oli hyvin siro ja moitteeton käytöksessään, ja Imthorit näyttivät molemmat olevan hänen suhteensa mieluisalla tavalla pettyneitä. Tämä väkivaltaiseksi ja ylimieliseksi mainittu taiteilija osasi näyttää erinomaisia tapoja; hän ei myöskään ollut turhamielinen, ja puheessaan oli hän täsmällinen mutta vaatimaton.

"Ehkä alotamme?" kysyi Gertrud hetkisen kuluttua, ja me nousimme ylös, mennäksemme musiikkihuoneeseen. Minä istuuduin pianon ääreen, hahmostelin alkusoiton, annoin ohjeita ja pyysin sitten Gertrudia alottamaan. Hän teki sen vastemielisesti ja varovaisesti, puolella äänellään. Muoth sitä vastoin, kun hänen vuoronsa tuli, lauloi epäröimällä ja säästelemällä täydellä voimallaan, repäisi meidät molemmat mukaansa ja sai meidät keskelle toimintaa, niin että Getrudkin nyt antautui. Muoth, jonka tapana oli hyvissä perheissä kohdella naisia hyvin hillitysti, kiinnitti nyt vasta huomiotansa häneen, seurasi hänen lauluansa mielenkiinnolla ja lausui hänelle sydämmellisin, ei liiotelluin, toverillisin sanoin ihailunsa.

Siitä lähtien oli kaikki arkuus kadonnut, musiikki teki meidät ystäviksi ja yksimielisiksi. Ja teokseni, joka yhä vielä virui huonosti toisiinsa liitettyinä palasina, kasvoi sisimmässäni yhä enemmän ja enemmän kokoon. Tiesin nyt että pääasia oli tehty eikä mitään olennaista enää ollut pilattavissa, ja se oli minusta hyvä. En salannut iloani ja kulin liikutettuna molempia ystäviäni. Juhlamielellä läksimme Imthorilta, ja Heinrich Muoth sai päähänsä viedä minut juhla-aterialle ravintolaansa. Silloin hän samppanjalasien ääressä teki sen, mitä ei milloinkaan ollut tahtonut tehdä, hän sinutteli minua ja pysyikin sitten siinä, ja minä olin iloissani ja sallin sen tapahtua.

"Nyt olemme tyytyväisiä ja juhlimme", nauroi hän, "ja itse asiassa olemmekin oikeassa siinä, että teemme sen edeltä päin, silloin on se ihaninta. Jäljestä päin näyttää toiselta. Sinä riennät nyt teatterimainetta kohti, poikaseni, ja kilistäkäämme lasejamme toivoen, ettei se ole sinulle yhtä turmiollinen kuin useimmille."

Vielä jonkun aikaa oli Gertrud yhtä arka Muothia kohtaan ja tuli ainoastaan laulaessaan vapaaksi ja iloiseksi. Muoth oli hyvin hillitty ja huomaavainen, ja vähitellen alkoi Gertrud mielellään ottaa vastaan hänen tulonsa ja kutsui hänet, samoin kuin minutkin, joka kerta yhtä teeskentelemättömän ystävällisesti tulemaan uudelleen. Hetket, jolloin me kolme olimme yksiksemme, olivat tästä lähtien harvinaisia. Osat olivat käydyt lävitse ja Imthorilla oli alkanut talvinen seuraelämä tavallisille musiikki-iltoineen, joihin nyt myöskin Muoth useasti saapui, ottamatta kuitenkaan osaa ohjelmien suoritukseen.

Useasti luulin huomaavani, että Gertrud alkoi käydä minulle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, että hän jonkun verran oli vetäytynyt minusta pois. Kuitenkin moitin itseäni sellaisista ajatuksista aina ja häpesin luulevaisuuttani. Näin Gertrudilla suuren talon emäntänä olevan paljo puuhaa ja iloitsin useasti nähdessäni hänen kulkevan vieraiden keskellä solakkana ja ruhtinaallisena mutta samalla niin viehättävän suloisena.

Minulta kuluivat viikot nopeasti. Istuin työni ääressä, jonka mikäli mahdollista toivoin saavani valmiiksi talven kuluessa, minulla oli neuvotteluja Teiserin kanssa ja vietin iltahetkiä hänen ja sisarensa seurassa, ja lisäksi oli minulla kirjeenvaihtoni ja kaikellaisia hommia, sillä laulujani laulettiin siellä täällä ja Berlinissä esitettiin kaikki, mitä olin jouhisoittimille säveltänyt. Saapui kyselyjä ja sanomalehtiarvosteluja, ja äkkiä näyttivät myöskin kaikki tietävän, että valmistelin oopperaa, vaikken paitsi Gertrudille, Teiserille ja Muothille ollut maininnut siitä kellekään sanaakaan. No, nyt se oli yhden tekevää, ja itse asiassa ilahduttivat minua nämä menestyksen merkit, nyt näytti tie lopultakin — ja sentään varhain kylläkin — olevan avoinna edessäni.

Kotona vanhempien luona en ollut käynyt kokonaiseen vuoteen. Nyt matkustin jouluksi kotiin. Tapasin äidin lemmekkäänä kuten aina, mutta välillämme oli yhä tuo sama avomielisyyden puute, joka minun puoleltani oli väärinkäsitetyksi tulemisen pelkoa, hänen puoleltaan minun taiteilijakutsumukseni epäilyä. Nyt puhui hän vilkkaasti siitä, mitä oli minusta kuullut ja lukenut, kuitenkin enemmän tuottaakseen sillä minulle iloa kuin vakaumuksesta, sillä itse asiassa epäili hän näitä näennäisiä voittojakin samoin kuin koko taiteilijauraani. Hän nautti kyllä musiikista, oli aikaisemmin laulanutkin, mutta "musikantti" oli aina hänen silmissään ollut jotain viheliäistä, eikä hän myöskään voinut ymmärtää eikä hyväksyä minun musiikkiani, jota hän oli hiukan kuullut.

Isällä oli enemmän uskoa. Kauppiaana ajatteli hän ennen kaikkea minun ulkonaista menestystäni, ja vaikka hän aina oli nurkumatta antanut avustusta, jopa orkesterista luovuttuani jälleen kustantanut koko ylläpitoni, näki hän kuitenkin mielellään, että aloin ansaita ja että minulla oli mahdollisuuksia kerran elää omasta ansiostani, mitä hän piti varakkuudenkin ohella kunniakkaan elämän välttämättömänä ehtona. Tapasin muuten hänet vuoteen omana, hän oli juuri tuloni edellisenä päivänä langennut ja loukannut jalkansa.

Tapasin hänet mietiskeleviin keskusteluihin taipuisena, tulin häntä lähemmäksi kuin milloinkaan ja tunsin iloa hänen kokeneesta, käytännöllisestä elämänviisaudestaan. Saatoin kertoa hänelle monista kärsimyksistäni, jota en aikaisemmin ollut kehdannut tehdä. Tällöin muistui mieleeni muuan Muothin lause, jonka kertasin isälleni. Muoth oli kerran sanonut, ei kyllä tosissaan, että hän piti nuoruutta elämän vaikeimpana aikana ja oli huomannut, että vanhat ihmiset ovat enimmäkseen iloisempia ja tyytyväisempiä kuin nuoret. Isäni naurahti tähän ja lausui sitten miettiväisesti: Me vanhat sanomme tietysti päinvastoin. Mutta ystäväsi on kuitenkin aavistellut oikeata. Luulen, että elämässä voi vetää aivan tarkan rajan nuoruuden ja vanhuuden välille. Nuoruus päättyy silloin kuin itsekkäisyyskin, vanhuus alkaa muiden hyväksi elämisellä. Tarkoitan tätä: nuorille ihmisille elämä tuottaa paljon nautintoa ja paljon kärsimystä, koska he elävät ainoastaan itseänsä varten. Silloin on jokainen toivomus ja päähänpisto tärkeä, silloin maistetaan jokainen riemu, mutta myös jokainen murhe, ja moni, joka näkee toivomustensa jäävän täyttymättä, heittää koko elämän. Se on nuorekasta. Mutta useimmille ihmisille tulee aika, jolloin tapahtuu muutos, jolloin he elävät enemmän toisia varten, eivätkä suinkaan hyveellisyydestä, vaan aivan luonnollisista syistä. Useimmille tuo tämän muutoksen mukanaan perhe. Ajattelee vähemmän itseään ja toivomuksiaan, kun on lapsia. Toisilta itsekkyys katoaa virkaan, politiikkaan, taiteeseen tai tieteeseen. Nuoruus tahtoo leikkiä, vanhuus tehdä työtä. Ei kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia, mutta kun hän saa lapsia, muuttavat ne hänet, ja lopulta huomaa hän, että kaikki kuitenkin on tapahtunut näiden tähden. Se johtuu siitä, että tosin mielellään puhuu kuolemasta, mutta ei kuitenkaan koskaan ajattele sitä. Vanhusten laita on päinvastoin. Nuoret luulevat elävänsä iankaikkisesti ja kohdistavat sen vuoksi kaikki toiveensa ja ajatuksensa itseensä. Vanhat ovat jo älynneet, että kerran tulee loppu ja että kaikki, mitä omaa itseänsä varten tekee, lopulta menee tyhjiin. Sen vuoksi tarvitsee hän toista ikuisuutta ja uskoa siihen, ettei hän tee työtä ainoastaan matoja varten. Sitä varten ovat vaimo ja lapset, toimi ja virka ja isänmaa, jotta tietäisi, kenen vuoksi tuo päivittäinen kiusaantuminen ja hyöriminen tapahtuu. Ja siinä on ystäväsi aivan oikeassa: on tyytyväisempi eläessään toisten hyväksi kuin eläessään omaksi hyväkseen. Vanhojen ei vain pitäisi tehdä siitä sellaista sankaruutta, sillä sitä se ei ole. Myöskin on nähty, että iloisimmista nuorista tulee parhaat vanhukset, eikä niistä, jotka jo koulussa ovat kuin iso-isiä.

Viivyin viikon kotona ja istuin useasti isäni vuoteen ääressä; hän ei ollut kärsivällinen potilas ja olikin muuten lukuunottamatta pientä jalkaloukkaantumaansa mitä parhaimmissa voimissa. Tunnustin hänelle mielipahani sen johdosta, etten jo aikaisemmin ollut osannut olla hänelle oikeudenmukainen ja tullut häntä lähemmäksi, mutta hän sanoi sen olevan molemminpuolista ja koituvan meidän tulevalle ystävyydellemme enemmän onneksi, kuin että olisimme tehneet ennenaikaisia toistemme ymmärtämisen yrityksiä, jotka harvoin onnistuvat. Varovaisesti ja ystävällisesti tiedusteli hän sitten, miten minun oli laitani naisiin nähden. Gertrudista en voinut kertoa mitään, muu rippini oli varsin yksinkertainen.

"Elä ole pahoillasi!" sanoi isäni hymyillen. "Sinussa on edellytyksiä tulla varsin hyväksi aviomieheksi, ja sen älykkäät naiset pian huomaavat. Vain aivan köyhään et saa luottaa, hän voisi tarkottaa rahojasi. Ja ellet löydä sellaista, jota mielessäsi olet kuvitellut ja kaipaat, niin ei vielä silloinkaan ole kaikki kadotettu. Nuorten ihmisten välinen rakkaus ei ole samaa kuin rakkaus pitkäaikaisessa avioliitossa. Nuoruudessaan ajattelee jokainen itseään ja huolehtii itsestään. Mutta kun kerran koti on perustettu, on muuta huolehtimista. Minun on myöskin käynyt niin, voit sen kaiketi saada tietää. Olin äitiisi sangen rakastunut, se oli rakkausavioliitto. Mutta sitä kesti vain vuoden tai kaksi; sitten loppui rakastuneisuus ja oli pian käytetty viimeiseen tähteeseen, ja siinä me olimme tietämättä mitä meidän oikeastaan oli toistemme kanssa alkaminen. Silloin tulivat juuri parahiksi lapset, sinun molemmat vanhemmat sisaruksesi, jotka kuten muistat kuolivat nuorena, ja meidän oli huolehtiminen niistä. Silloin tulivat meidän vaatimuksemme toistemme suhteen vähäisemmiksi, vieraantuminen hävisi jälleen ja yht'äkkiä saapui rakkauskin uudelleen, ei tosin se vanha, vaan aivan toinen. Se on siitä saakka kestänyt, tarvitsematta paljoa paikkaamista, enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kaikkien rakkausavioliittojen ei käy yhtä hyvin, jopa varsin harvojen."

Nämä mielipiteet eivät tosin tuoneet minulle apua, mutta uusi ystävällinen suhteeni isääni teki minulle hyvää ja teki minulle jälleen rakkaaksi kodin, josta viime vuosina olin miltei vieraantunut. Kun jälleen matkustin pois, en katunut käyntiäni ja päätin vast'edes pysyä lähemmässä yhteydessä vanhusten kanssa.

Työni sekä matkat jouhimusiikkini esittämisen johdosta pidättivät minua jonkun aikaa käymästä Imthorilla. Kun tulin takaisin, huomasin Muothista, joka ennen oli käynyt siellä vain minun seurassani, tulleen yhden ahkerimpia vieraita siellä. Vanha Imthor käyttäytyi yhä edelleen häntä kohtaan kylmästi ja hiukan torjuvasti, mutta Gertrudista näytti tulleen hyvä ystävä hänen kanssaan. Minusta se oli mieluisaa, en tiennyt mitään syytä mustasukkaisuuteen ja olin vakuutettu siitä, että kaksi niin erilaista ihmistä kuin Muoth ja Gertrud tosin saattoivat kiinnittää toistensa mieliä ja vetää toisiansa puoleensa, mutta eivät milloinkaan tyydyttää ja rakastaa toisiansa. Niinpä näinkin epäluuloitta heidän laulavan yhdessä, molempien kauniiden äänten sekaantuessa toisiinsa. He näyttivät komeilta, molemmat kookkaita, pitkiä, ryhdikkäitä, toinen tumma ja totinen, toinen vaalea ja iloinen. Viime aikoina oli minusta kuitenkin toisinaan alkanut tuntua siltä, kuin olisi Gertrudin ollut vaikea säilyttää vanhaa synnynnäistä iloisuuttaan ja kuin olisi hän useasti ollut väsynyt ja synkkämielinen. Hän katsoi minua useasti totisena ja tutkivasti, sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jolla hätääntyneet ja tuskaiset ihmiset katsovat toisiansa; ja kun silloin nyökäytin hänelle päätäni ja vastasin iloisella katseella, sai hän niin hitaasti ja ponnistaen jännitettyä piirteensä hymyyn, että minun tuli sääli.

Tein kuitenkin tällaisia havaintoja sangen harvoin, toisin ajoin näytti Gertrud niin iloiselta ja säteilevältä kuin koskaan, niin että pidin havaintojani kuvitteluina tai johtuneina ohimenevästä pahoinvoinnista. Vain kerran pelästyin todella. Hän istui, erään talon tuttavan soittaessa Beethovenia, taaksepäin nojautuneena varjossa ja luuli nähtävästi olevansa aivan huomaamattomana. Aikaisemmin, kirkkaassa valaistuksessa ollessaan vieraiden joukossa oli hän alati näyttänyt huolettomalta ja iloiselta. Mutta nyt, itseensä vetäytyneenä ja nähtävästi tuntematta minkäänlaista musiikin vaikutusta, antoi hän tämän ilmeen väistyä ja sen sijalle tuli toinen väsymyksen, tuskan ja pelon ilme kuin hätyytetyllä, neuvottomalla lapsella. Sitä kesti useita minuutteja, ja kun näin sen, oli sydämeni seisahtua. Hän kärsi ja oli huolestunut, ja se oli paha, mutta että hän minullekin näytteli iloisen osaa ja minultakin salasi kaiken, herätti minussa pelkoa. Kun soitto oli lopussa, menin hänen läheisyyteensä, istuuduin hänen luoksensa ja aloin hänen kanssaan keveän keskustelun. Huomautin, että tämä oli hänelle ilmeisesti rauhaton talvi ja että minäkin jouduin sen takia kärsimään, mutta sanoin kaiken tämän leikkiä laskien. Lopuksi muistutin häntä viime keväästä, jolloin olimme yhdessä soittaneet ja laulaneet oopperani alkeita ja keskustelleet siitä.

Silloin sanoi hän: "Niin, se oli hauskaa aikaa." Enempää ei, mutta se oli kuitenkin tunnustus, sillä hän sanoi sen tahtomattansa vakavasti. Mutta minä luin näissä sanoissa toivoa itselleni ja olin hänelle sydämestäni kiitollinen.

Mielelläni olisin uudistanut hänelle kesäisen kysymykseni. Hänen olennossaan tapahtunutta muutosta, hänen epävarmaa arkuuttaan ja hämillä-oloaan, jota hän toisinaan osotti juuri minulle, täytyi minun toki niin vaatimaton kuin olinkin pitää suotuisana merkkinä itselleni. Minun oli liikuttavaa nähdä, miten hänen tyttöylpeytensä näytti olevan sairas ja puolustautuvan. Kuitenkaan en uskaltanut sanoa mitään, hänen epävarmuutensa säälitti minua, ja hiljaisen lupaukseni luulin myöskin olevani velvollinen pitämään. En ole milloinkaan osannut tulla toimeen naisten kanssa; tein päinvastaisen virheen kuin Heinrich Muoth: seurustelin naisten kanssa kuin ystävien.

Kun en ajan pitkään voinut pitää huomioitani erehdyksenä ja kuitenkin ainoastaan puolittain ymmärsin Gertrudin muuttunutta käytöstä, vetäydyin erilleni, kävin harvemmin vierailulla ja vältin tuttavallisia keskusteluja hänen kanssaan. Tahdoin säästää häntä ja olla tekemättä häntä vielä aremmaksi ja tuskallisemmaksi, kun hän kuitenkin näytti kärsivän ja olevan sisäisesti ristiriitainen. Hän huomasi sen luullakseni ja oli hyvillään minun menettelystäni. Toivoin, että talven ja vilkkaan seuraelämän päätyttyä taas koittaisi meille molemmille hiljainen, suloinen aika, ja siihen saakka tahdoin odottaa. Mutta useasti armas tyttö herätti katkeraa sääliäni, ja vasten tahtoanikin tulin itse vähitellen levottomaksi ja tunsin jotain pahaa olevan tulossa.

Helmikuu tuli, toivoin hartaasti kevättä ja kärsin tästä jännittyneestä mielentilastani. Myöskin Muoth kävi harvoin luonani; hänellä kyllä oli paljo työtä oopperassa ja sitäpaitsi oli hänellä edessään valinta kahden suuren teatterin hänelle äskettäin tekemien kunniakkaiden tarjousten välillä. Rakastajatarta ei hänellä enää näyttänyt olevan; ainakaan en siitä lähtien kuin hänen välinsä Lotten kanssa olivat rikkoutuneet ollut nähnyt ainoatakaan naista hänen luonansa. Äskettäin olimme viettäneet hänen syntymäpäiväänsä; siitä lähtien en ollut häntä tavannut.

Nyt tunsin tarvetta käydä hänen luonansa; muuttuneet suhteeni Gertrudiin, liikatyö ja talven väsymys alkoivat rasittaa minua, ja menin hakemaan häntä saadakseni taas kerran tarinoida hänen kanssaan. Hän pani eteeni sherrylasin, kertoili yhtä ja toista näyttämöltä ja oli muuten väsynyt, hajamielinen ja merkillisen lauhkea mieleltään. Kuuntelin hänen puheitaan, silmäilin yhtä ja toista huoneessa ja olin juuri kysymäisilläni, oliko hän äskettäin ollut Imthorilla. Silloin näin, katseeni välinpitämättömästi osuessa pöydälle, kirjeenkuoren, jossa oli Gertrudin käsialaa. Ennenkuin vielä olin ennättänyt koota ajatuksianikaan, valtasi mieleni kauhu ja katkeruus. Sehän saattoi olla kutsu, yksinkertainen kohteliaisuus, mutta sitä en uskonut, niin mielelläni kuin sen olisin tahtonut tehdä.

Minun onnistui pysyä rauhallisena, ja pian poistuin. Ja tahtomattanikin tiesin jo kaikki. Se saattoi olla kutsu, pikku seikka, sattuma — mutta minä tiesin, ettei niin ollut. Silmänräpäyksessä näin kaiken ja käsitin kaiken, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Selitin kyllä itselleni aikovani odottaa ja ottaa varmuutta asiasta, mutta kaikki nämä ajatukset olivat vain peittelyitä ja tekosyitä; pohjalla istui nuoli, joka vuodatti sydänvertani, ja kun olin saapunut kotia ja jälleen istuin huoneessani, väistyi huumaus ja antoi sijaa hirveälle selvyydelle, joka jäisenä virtasi lävitseni ja antoi minun tuntea, että elämäni nyt oli hävitetty ja uskoni ja toivoni tuhottu.

Useihin päiviin en saattanut vuodattaa kyyneleitä enkä edes tuntea tuskaa. Arvelematta olin päättänyt, etten enää jäisi elämään. Elämänhalu oli minusta kadonnut. Katselin kuolemaa kuin asiaa, joka on välttämättä toimeenpantava ja josta ei kysytä, onko se mieluinen vai eikö.

Niihin asioihin, jotka minun sitä ennen oli selvittäminen ja jotka selvitin, kuului ennen kaikkea käynti Gertrudin luona, jotta saisin tunteelleni välttämättömän varmuuden. Olisin voinut saada sen Muothilta; mutta vaikka tämä näytti vähemmän syylliseltä kuin Gertrud, en kuitenkaan saanut mentyä hänen luoksensa. Menin Gertrudin luokse, en tavannut häntä, tulin seuraavana päivänä uudelleen, keskustelin hetkisen hänen ja isänsä kanssa, kunnes tämä jätti meidät kahdenkesken, luullen että halusimme soittaa.

Nyt seisoi hän yksin edessäni ja minä katsoin häntä uteliaasti vielä kerran; hän oli hiukan muuttunut, mutta yhtä kaunis kuin aina.

"Suokaa anteeksi, Gertrud", sanoin päättävästi, "että minun vielä kerran täytyy kiusata teitä. Kirjotin teille kesällä erään kirjeen — voinko nyt saada vastauksen siihen? Minun täytyy matkustaa, kenties pitkäksi ajaksi, muuten olisin odottanut, kunnes te itse…"

Kun hän vaaleni ja katsoi minuun kummastuneena, jatkoin auttaakseni häntä: "Eikö totta, teidän täytyy vastata kieltävästi? Olen sitä aavistanut. Halusin saada vain varmuuden."

Hän nyökäytti päätään surullisena.

"Onko se Heinrich?" kysyin minä.

Ja nyökäytti jälleen, ja äkkiä hän pelästyi ja tarttui käteeni.

"Antakaa minulle anteeksi! Elkääkä tehkö hänelle mitään!"

"Sellaista ei minulla ole mielessäni, olkaa levollinen", sanoin minä, ja minun täytyi hymyillä, sillä mieleeni muistuivat Marion ja Lotte, jotka myöskin yhtä pelokkaina riippuivat kiinni hänessä ja joita hän oli lyönyt. Ehkä löisi hän myöskin Gertrudia, tuhoisi koko tämän ihanan ylevyyden ja hänen luottavaisen olemuksensa.

"Gertrud", sanoin vielä kerran, "miettikää vielä! Ei minun vuokseni; tiedän, mitenkä asiat ovat! Mutta Muoth ei ole tekevä teitä onnelliseksi. Hyvästi, Gertrud."

Kylmyyteni ja tyyneyteni olivat säilyneet järkkymättöminä. Vasta nyt kun Gertrud puhui äänellä, jonka tunsin Lottelta, kun hän loi minuun sairaan katseen ja sanoi: "Elkää lähtekö näin, tätä en ole teiltä ansainnut!" silloin sydämeni murtui ja minun oli vaikea hillitä itseäni.

Ojensin hänelle käteni ja sanoin: "En tahdo tuottaa teille tuskaa. En myöskään aio vahingoittaa Heinrichia. Mutta odottakaa vielä, elkää antako hänen vielä saada valtaa itsenne yli! Hän tuhoaa kaikki, joita hän rakastaa!"

Hän pudisti päätään ja laski käteni irti.

"Hyvästi!" sanoin hiljaa. "Minähän olen syytön. Ajatelkaa hyvää minusta, ja myöskin Heinrichista!"

Tämä asia oli valmis. Palasin kotia ja jatkoin järjestämistäni kuin olisi ollut kysymys liikeasioista. Tosin kaivoi tuska mieltäni, tosin vuoti sydämeni verta, mutta minä olin niinkuin etäältä katsoja, minulla ei ollut aikaa ajatella sitä. Minusta oli yhdentekevää, kävikö minun niinä päivinä ja hetkinä, jotka minulla vielä oli jäljellä, hyvin vai huonosti. Järjestin ne nuottilehtipinkat, jotka muodostivat puolivalmiin oopperani, ja kirjotin lisäksi kirjeen Teiserille, jotta teos mikäli mahdollista säilyisi. Samalla mietiskelin jännitettynä sitä, millä tavalla kuolisin. Olisin mielelläni tahtonut säästää vanhempiani, mutta en löytänyt mitään kuolintapaa, joka olisi tehnyt tämän mahdolliseksi. Ja oikeastaanhan se ei niin paljoa merkinnytkään; päätin tehdä sen revolverilla. Kaikki nämä kysymykset nousivat nyt hämärinä ja epätodellisina eteeni. Varmaa oli vain tietoisuus siitä, etten enää saattanut elää; sillä jo tunsin aavistaen päätökseni jäisen kuoren takaa sen elämän hirmuisuutta, joka minua odottaisi. Se katseli minua kauhistuttavasti tyhjin silmäkuopin ja oli äärettömän paljoa hirvittävämpi kuin kuoleman hämärä, jotenkin välinpitämätön kuvittelu.

Seuraavana päivänä päivällisen tienoissa olin suorittanut valmisteluni. Vielä kerran tahdoin tehdä retken kaupungin halki; minun oli vielä vietävä kirjastoon takaisin pari kirjaa. Minua tyynnytti tieto, etten illalla enää eläisi. Minulla oli tunne sellainen kuin loukkautuneella, joka makaa puoleksi narkoottisessa tilassa eikä tunne itse kipua, mutta hirveiden tuskien aavistuksen. Hän toivoo ainoastaan että vaipuisi kokonaan tajuttomuuteen, ennenkuin aavistettu tuska todella puhkeaa. Sellainen oli mielentilani. Kärsin vähemmän todellista tuskaa kuin kiduttavaa pelkoa siitä, että heräisin täyteen tajuntaan ja silloin olisin pakotettu tyhjentämään koko pikarin, jonka kuolema minulta ottaisi pois. Sen vuoksi tein käyntini nopeasti, toimitin asiani ja kiiruhdin heti takaisin. Pienen mutkan tein vain, jottei minun tarvinnut kulkea Gertrudin kodin ohitse. Sillä aavistin, vaikken saattanutkaan muodostaa siitä mitään selvää ajatusta itselleni, että talon nähdessäni minut ehkä valtaisi ja musertaisi maahan tuo sietämätön tuska, jota pakenin.

Näin saavuin takaisin taloon, jossa asuin, hengähtäen helpotuksesta, avasin portin ja riensin viipymättä portaita ylös, mieli keventyneenä. Vaikka tuska nyt oli kintereilläni ja ojensi kynsiään minua kohti, vaikka se nyt yht'äkkiä alkaisi hirveänä raivota minussa, niin ei myöskään ollut muuta kuin hetkiä ja silmänräpäyksiä minun ja vapautuksen välillä.

Virkapukuinen mies astui alas portaita minua vastaan. Väistyin syrjään ja kiiruhdin hänen ohitsensa peläten että minua pidätettäisiin. Silloin kohotti hän lakkiaan ja mainitsi nimeäni. Tuijotin häneen horjuen. Tämä puhuttelu, pidätys ja pelkoni toteutuminen vaikutti salaman tavoin jäseniini, ja minut valtasi äkkiä kuoleman väsymys, kuin olisi minun täytynyt vaipua istumaan jaksamatta ottaa vielä jäljellä olevia paria askelta ja saavuttaa huonettani.

Tuijotin outoon mieheen tuskallisesti, ja kun velttous valtasi jäseneni, istuuduin porrasastimelle. Hän kysyi, olinko sairas; minä pudistin päätäni. Samalla piti hän yhä kättään ojennettuna tarjoten minulle jotain, jota en tahtonut ottaa vastaan, kunnes hän painoi sen miltei väkisin käteeni. Tein torjuvan liikkeen ja sanoin: "En tahdo."

Hän huusi emäntää; tämä ei ollut saapuvilla. Silloin tarttui hän minua käsipuoleen, taluttaakseen minut ylös, ja huomattuani ettei pakeneminen ollut mahdollista ja ettei hän jättäisi minua yksikseni, sain jälleen vallan ylitseni, nousin ylös ja astuin edellä huoneeseeni, jonne hän seurasi minua. Kun hän katseli minua, kuten minusta näytti, epäluuloisesti, osotin rampaa jalkaani ja olin tuntevinani kipua, ja hän uskoi sitä. Etsin kukkaroni ja annoin hänelle markan, hän kiitti ja antoi nyt lopullisesti käteeni sen esineen, jota en ollut tahtonut ottaa vastaan. Se oli sähkösanoma.

Uupuneena seisoin pöydän ääressä ja harkitsin. Nyt oli minut kuitenkin pysähdytetty, oli särjetty lumous. Mitä se oli? Sähkösanoma. Keneltä? Yhdentekevää, se ei minua liikuttanut. Oli raakamaista nyt tuoda minulle sähkösanomia. Nyt olin järjestänyt kaiken, ja viimeisessä silmänräpäyksessä joku vielä lähettää minulle sähkösanoman. Katsahdin ympärilleni; pöydällä oli kirje.

Kirjeen pistin taskuuni, se ei minua liikuttanut. Mutta sähkösanoma kiusasi minua, se oli takertunut ajatuksiini ja hämmentänyt ne. Näin sen makaavan vastapäätä minua pöydällä ja mietin, pitäisikö minun lukea se vai eikö. Tietysti se oli hyökkäys minun vapauteni kimppuun, sitä en epäillyt. Joku yritti häiritä minua. Minulle ei suotu pakenemisen mahdollisuutta, tahdottiin että maistaisin loppuun tuskani, ettei jäisi palastakaan, pistostakaan, vavahdustakaan tähteeksi.

Miksi sähkösanoma näin vaivasi mieltäni, en tiedä. Kauan istuin pöydän ääressä uskaltamatta avata sitä, tuntien, että siihen oli salattuna voima, joka pidättäisi minut ja pakottaisi minut kärsimään sitä sietämätöntä tuskaa, jota olin tahtonut paeta. Kun sen vihdoin kuitenkin avasin, vapisi se kädessäni ja sain vasta vähitellen selvän sisällyksestä, ikäänkuin olisin lukenut jotain tuntematonta vierasta kieltä. Se kuului: "Isä kuolemaisillaan. Ole hyvä ja tule heti. Äiti."

Vähitellen tajusin, mitä se merkitsi. Vielä eilen olin ajatellut vanhempiani ja surkutellut sitä, että minun täytyi tuottaa heille tuskaa, mutta se oli ollut vain pintapuolista harkitsemista. Nyt nousivat he vastarintaan, tempasivat minut takaisin, muistuttivat oikeuksiaan. Heti muistuivat mieleeni keskustelut, joita minulla viime jouluna oli ollut isän kanssa. Nuoret ihmiset, oli hän sanonut, voivat itsekkyydessään ja riippumattomuudentunteessaan tulla siihen, että täyttymättömän toivomuksen takia tahtovat hyljätä elämän, mutta sitä joka ymmärtää sitoa elämänsä toisten elämään, eivät omat mielihalut voi enää viedä niin pitkälle. Ja sellaiseen siteeseen olin minäkin kiinnitetty! Isäni oli kuolemassa, äiti oli yksin hänen luonansa, hän kutsui minua. Isän kuolema ja äidin hätä eivät vielä tässä silmänräpäyksessä koskettaneet sydäntäni, luulin tuntevani pahempia tuskia; mutta ettei käynyt päinsä lisätä heille vielä minunkin taakkaani, olla kuulematta heidän pyyntöänsä, karata heiltä, sen toki säästin.

Illalla olin matkavalmiina asemalla, tein konemaisesti mutta kuitenkin tarkasti sen, mikä oli välttämätöntä, ostin lipun, pistin taskuuni rahat, jotka annettiin takaisin, asetuin asemasillalle ja astuin vaunuun. Siellä istuuduin erääseen vaununurkkaan tietäen edessäni olevan pitkän yömatkan. Joku nuori mies astui — sisään, katseli ympärilleen, tervehti ja istuutui minua vastapäätä. Hän kysyi jotain, minä vain katsoin häneen, ajattelematta mitään ja toivoen vain että hän jättäisi minut yksikseni. Hän yskäsi ja nousi ylös, otti matkalaukkunsa ja etsi itselleen toisen paikan.

Juna kiiti halki yön, sokeana tylsässä innossaan, juuri yhtä tunteettomana ja täsmällisenä kuin minäkin, ikäänkuin jotain olisi ollut laiminlyötävissä tai jotain pelastettavissa. Tuntikausien kuluttua, kun käteni osui taskuuni, tuli kirje kouraani. Sekin vielä, ajattelin, ja avasin sen.

Siinä kirjotti kustantajani konserteista ja palkkioista ja ilmotti minulle, että asiat olivat hyvin ja paranivat yhä, kuuluisa arvostelija Münchenissä oli kirjottanut minusta, ja hän onnitteli minua sen johdosta. Ohella oli leikkaus eräästä aikakauslehdestä, kirjotus, jossa oli minun nimeni otsikkona, ja pitkä tutkielma nykyaikaisesta musiikista ja Wagnerista ja Brahmsista, sitten jouhisoitinmusiikkini ja laulujeni arvostelua, runsaasti kiitosta ja onnitteluja; ja lukiessani noita pieniä mustia kirjakkeita selveni minulle vähitellen, että tämä koski minua, että mailma ja maine ojensivat minulle kätensä. Silloin täytyi minun hetkinen nauraa.

Mutta kirje ja arvostelut olivat houkutelleet siteen silmiltäni, ja yht'äkkiä silmäilin maailmaa enkä nähnyt enää itseäni sammuneena ja kokoonlyyhistyneenä, vaan siihen kuuluvana. Minun täytyi elää, minun täytyi mukautua siihen. Miten oli se mahdollista? Ah, nyt nousi esiin kaikki, mikä oli ollut olemassa seitsemän päivää, minkä olin tuntenut vain sumeasti ja mitä olin aikonut paeta, ja kaikki oli inhottavaa, katkeraa ja kurjaa. Kaikki oli kuolemantuomiota, ja minä en ollut pannut sitä täytäntöön, minun täytyi jättää se täytäntöönpanematta.

Kuulin junan puhkinan, avasin ikkunan ja näin synkkien seutujen ikäänkuin kyyryissään kiitävän ohitse, surullisia, alastomia puita mustunein oksin, suurikattoisia taloja ja etäisiä kukkuloita. Kaikki näytti kärsivän olemassaolostaan, hengittävän kärsimystä ja vastenmielisyyttä. Sitä saattoi pitää kauniina, mutta minusta se tuntui vain surulliselta. Mieleeni muistui laulu: "Onko se Herran tahto?"

Niin ahkerasti kuin yritinkin katsella ulkona olevia maisemia, niin innokkaasti kuin kuuntelinkin pyörien tahdikasta tärinää, niin kiivaasti kuin ajatuksissani takerruinkin kiinni kaikkeen, mitä kävi ajatteleminen ilman epätoivoa, ei tämä ollut pitkältä mahdollista. Myöskään isässäni saatoin tuskin pitää ajatuksiani, hän sulautui yhteen puiden ja öisten maisemien kanssa ja vaipui unohduksiin, ja vastoin tahtoani ja ponnistuksiani palasivat ajatukseni sinne, minne ne eivät olisi saaneet palata. Siinä oli puutarha, vanhoine puineen, sen keskellä talo, palmuja sisäänkäytävällä ja kaikilla seinillä vanhoja tummia tauluja, ja minä astuin sisään ja nousin portaita kaikkien vanhojen kuvien ohitse, eikä kukaan nähnyt minua, kuljin kuin varjo. Tuolla oli solakka nainen, hän käänsi minulle selkänsä; hänellä oli tummanvaaleat hiukset. Näin heidät molemmat, syleillen toisiansa, ja näin ystäväni Heinrich Muothin hymyilevän niin surumielisesti ja julmasti, kuin hän monasti teki, ikäänkuin olisi hän jo tietänyt, että hän tulisi pahoinpitelemään tätäkin vaaleata kaunotarta ja ikäänkuin ei sitä vastaan olisi ollut mitään tehtävissä. Oli mieletöntä, järjetöntä, että tälle kurjalle turmelijalle joutuivat ihanimmat naiset ja että minun kaikki rakkauteni ja hyvät tarkotukseni olivat olleet turhia. Se oli mieletöntä, mutta siten oli laita.

Heräten jonkinlaisesta unesta tai tylsyydentilasta näin ikkunasta aamun harmauden ja taivaan kelmeän valon. Ojensin kangistuneita jäseniäni, tunsin arkuutta ja pelkoa ja näin nyt kaiken edessäni surullisena ja synkkänä. Lähinnä oli nyt ajateltava isää ja äitiä.

Oli vielä aamuvarhainen, kun huomasin lähestyttävän kotikaupungin siltoja ja taloja. Aseman melussa ja löyhkässä valtasi minut väsymys ja vastenmielisyys niin voimakkaasti, että saatoin tuskin astua junasta. Sitten otin vähäiset matkatavarani ja astuin lähimpiin vaunuihin; ne ajoivat yli sileän asfaltin ja sitten jäätynyttä maata ja jyrisevää katukivitystä ja pysähtyivät kotitaloni leveän portin eteen, jota en milloinkaan ollut nähnyt suljettuna.

Mutta nyt oli se suljettu, ja kun hämmästyneenä ja peljästyneenä soitin kelloa, ei kuulunut ketään eikä tullut vastausta. Tuijotin ylös rakennukseen ja olin kuin epämieluisassa, hullunkurisessa unessa, missä kaikki on suljettua ja missä täytyy kulkea kattojen yli. Ajaja katseli kummissaan ja odotti. Menin ahdistetuin mielin toiselle ovelle, josta olin kulkenut vain harvoin ja jota en ollut käyttänyt viimeksi enää vuosikausiin. Se oli avoin; se vei isäni konttoriin, ja kun astuin sisään, istuivat siellä harmaissa takeissaan kuten aina konttoristit, hiljaisina ja pölyttyneinä; minun sisäänastuessani he nousivat ylös ja tervehtivät, sillä minä olin perillinen. Kirjanpitäjä Klemm, joka näytti aivan samallaiselta kuin kaksikymmentä vuotta sitten, teki kumarruksen ja katseli minua surullisesti ja kysyvästi.

"Miksi on portti suljettu?" kysyin minä.

"Siellä ei ole ketään."

"Missä on sitten isäni?"

"Sairaalassa, ja armollinen rouva myöskin."

"Elääkö hän vielä?"

"Hän eli vielä tänä aamuna, mutta odotetaan…"

"Niin. Mitä se sitten on?"

"Kuinka? Ah, se on yhä vielä jalka. Sen hoito oli virheellinen, sitä mieltä olemme kaikki. Yht'äkkiä ilmestyi kipuja, herra huusi hirveästi. Hänet vietiin silloin sairaalaan. Nyt se on muuttunut verenmyrkytykseksi. Kello puoli kolme eilen lähetimme teille sähkösanoman."

"Niin, kiitos. Nyt toimittakaa minulle nopeasti voileipä ja lasi viiniä sekä vaunut, olkaa hyvä."

Juostiin ja puhuttiin kuiskaamalla ja tuli jälleen hiljaista, sitten antoi joku minulle lautasen ja lasin, söin leipää ja join viiniä, nousin vaunuihin, hevonen korskui, ja pian olin sairaalan portilla, missä valkopäähineiset sisaret ja sinijuovaisiin liinavaatteihin puetut hoitajat juoksivat käytävässä. Minua otettiin kädestä ja vietiin erääseen huoneeseen; näin äitini nyökyttävän minulle kyyneleisin silmin ja isäni makaavan matalalla, rautaisella vuoteella, muuttuneena ja pieneksi kutistuneena ja lyhyt, harmaa parta omituisella tavalla esiinpistävänä.

Hän eli vielä, hän avasi silmänsä ja tunsi minut kuumeesta huolimatta.

"Yhä vieläkö musiikkihommissa?" sanoi hän hiljaa, ja ääni ja katse olivat yhtä lempeät kuin leikillisen pilkalliset. Hän loi minuun katseen täynnä väsynyttä, iroonista elämänviisautta, jolla ei enää ole mitään sanottavaa, ja minusta tuntui, kuin olisi hän nähnyt sydämeeni ja tietänyt kaiken.

"Isä", sanoin. Mutta hän hymyili vain, katsoi vielä kerran puoleksi pilkallisesti, mutta jo sammuvasti, ja sulki jälleen silmänsä.

"Millaiselta näytätkään!" sanoi äitini syleillessään minua. "Onko se koskenut sinuun noin?"

En voinut sanoa mitään; heti sen jälkeen tuli nuori lääkäri ja pian hänen jäljessään vanha, kuoleva sai morfinia eikä enää avannut viisaita silmiään, jotka nyt saattoivat katsoa niin kaikkitietävästi ja mahtavasti. Me istuimme hänen vieressään, näimme hänen tulevan rauhalliseksi, näimme hänen kasvojensa muuttuvan ja odotimme hänen loppuansa. Hän eli vielä useita tunteja ja kuoli myöhään iltapäivällä. En tuntenut enää mitään muuta kuin tylsää tuskaa ja syvää väsymystä, istuin kuumin, kuivin silmin ja nukahdin illalla kuolinvuoteen ääressä istuessani.

6.

Että elämä on vaikeata kestää, olin jo aikaisemmin toisinaan hämärästi tuntenut. Nyt oli minulla uutta syytä mietiskelyyn. Tähän saakka ei minulta enää milloinkaan ole haihtunut mielestäni se vastakohtaisuuksien tunne, joka tuohon tietoisuuteen sisältyi. Sillä elämäni on ollut köyhää ja vaivoista runsasta ja näyttää kuitenkin muista, ja monasti minusta itsestänikin, rikkaalta ja ihanalta. Minusta tuntuu ihmiselämä kuin synkältä, surulliselta yöltä, joka ei olisi kestettävissä, ellei siellä täällä välkähtelisi salamoita, joiden äkillinen kirkkaus on niin lohdullinen ja ihmeellinen, että nuo hetket voivat pyyhkäistä pois ja hyvittää vuosikausien pimeän.

Synkkyys, lohduton pimeys, se on jokapäiväisen elämän hirveä kiertokulku. Minkä vuoksi noustaan aamulla, syödään, juodaan, käydään jälleen nukkumaan? Lapsi, terve, nuori ihminen, villi, eläin ei kärsi tästä mitättömien asioiden kiertokulusta. Joka ei sairasta ajattelemista, sitä ilahduttaa aamulla nouseminen, syöminen ja juominen, hän löytää siitä tyydytystä eikä halua muuta. Mutta se, joka ei tyydy tähän asioiden luonnolliseen kulkuun, etsii päivän kuluessa ahnaasti todellisen elämän hetkiä, joiden välkähdys tekee onnelliseksi ja sammuttaa tunteen ajasta sekä ajatukset kaiken päämäärästä ja tarkotuksesta. Näitä silmänräpäyksiä voi kutsua luomisen hetkiksi, koska näyttää siltä, että ne tuovat mukanaan tunteen yhteydestä Luojan kanssa, koska tuollaisina hetkinä kaikki, myöskin muuten satunnainen, tuntuu tarkotetulta. Se on samaa, mitä mystikot nimittävät yhdistymiseksi jumalan kanssa. Ehkä johtuu näiden silmänräpäysten häikäisevästä rikkaudesta, että kaikki muut tuntuvat niin synkiltä, ehkä johtuu näiden hetkien vapaasta, lumotusta keveydestä, että muu elämä tuntuu niin vaikealta, maassa matavalta ja masentavalta. En sitä tiedä, en ole ajattelemisessani ja mietiskelyssäni päässyt pitkälle. Sen kuitenkin tiedän, että jos on olemassa autuus, paratiisi, täytyy sen olla tuollaisten silmänräpäysten häiriintymätöntä jatkumista; ja jos tämän autuuden voi saavuttaa tuskassa kärsimisen ja kirkastumisen avulla, niin ei mikään kärsimys ole niin suuri, että sitä pitäisi paeta.

Muutamia päiviä isäni kuoleman jälkeen harhailin vielä huumautuneena ja henkisesti tylsänä jouduin eräällä päämäärättömällä kävelyretkellä jollekulle esikaupungin puutarhakadulle. Pienet sievät talot herättivät minussa puolihämäriä muistoja, joita koetin mielessäni virkistää, kunnes tunsin vanhan opettajani talon ja puutarhan, hänen, joka muutamia vuosia sitten oli koettanut minua kääntää teosofien uskoon. Astuin sisään, hän astui minua vastaan, tunsi minut ja vei minut ystävällisesti huoneeseensa, missä mieluisa tupakansavun tuoksu leijaili kirjojen ja kukkamaljakkojen yläpuolella.

"Miten voitte?" kysyi herra Lohe. "Ah, olettehan kadottanut isänne! Murheelliselta näytättekin. Koskiko se teihin niin kovasti?"

"Ei", sanoin. "Isäni kuolema olisi koskenut minuun kovemmin, jos välimme vielä olisi ollut yhtä vieras. Mutta viime käyntini aikana tuli meistä hyvät ystävät ja minä pääsin vapaaksi tuosta kiusallisesta syyllisyyden tunteesta, jota tuntee hyviä vanhempia kohtaan niin kauvan kuin vastaanottaa heiltä enemmän rakkautta kuin itse voi antaa."

"Se ilahduttaa minua."

"Miten on teidän teosofianne laita? Tahtoisin mielelläni kuulla teiltä jotain, sillä minun laitani on huonosti."

"Mitä teiltä sitten puuttuu?"

"Kaikkea. En voi kuolla enkä elää. Kaikki tuntuu minusta väärältä ja tyhmältä."

Herra Lohen lempeät, tyytyväiset puutarhurinkasvot vetäytyivät säälivään hymyyn. Minun täytyy tunnustaa, että juuri nämät hyvät, jotenkin lihavat kasvot olivat vaikuttaneet minuun ikävästi; en myöskään suinkaan odottanut häneltä ja hänen viisaudeltaan mitään lohdutusta. Tahdoin vain saada kuulla hänen puhuvan, todistavan viisautensa voimattomaksi ja rangaista häntä tyytyväisyydestään ja optimistisesta uskostaan.

Mutta mies ei ollut lainkaan niin itseensätyytyväinen ja kaavoihinsa piintynyt, kuin olin luullut. Hän katsoi minua lempeästi silmiin, vilpittömästi murheissaan, ja pudisti surumielisesti vaaleata päätänsä.

"Olette sairas, hyvä ystäväni," sanoi hän päättävästi. "Ehkä on se vain ruumiillista laatua; silloin on se pian autettu. Silloin teidän täytyy mennä maalle, tehdä kovasti työtä ja olla syömättä lihaa. Mutta luulen, että syy on toinen. Te olette mieleltänne sairas?"

"Niinkö luulette?"

"Niin. Teillä on tauti, joka paha kyllä on muodissa ja jota joka päivä tapaa henkisesti kyvykkäämmissä ihmisissä. Lääkärit eivät luonollisesti tiedä mitään. Se on sukua moral insanity'n kanssa ja sitä voisi myöskin nimittää individualismiksi tai luulotelluksi yksinäisyydeksi. Nykyaikaiset kirjat ovat täynnä sitä. Mieleenne on hiipinyt se kuvittelu, että olette yksin, ettei yksikään ihminen liikuta teitä ja ettei kukaan ymmärrä teitä. Eikö ole niin?"

"Suunnilleen kyllä", myönsin minä kummastuneena.

"Näettekös, sille, jolla tauti kerran on, riittää pari pettymystä todistamaan, ettei hänen ja muiden ihmisten välillä ole ylipäänsä mitään suhteita, korkeintaan väärinkäsityksiä, ja että jokainen ihminen oikeastaan vaeltaa ehdottomassa yksinäisyydessä, ei koskaan voi tulla toisten taholta oikein ymmärretyksi eikä jakaa heidän kanssaan mitään yhteistä. Sattuu myöskin, että sellaiset sairaat tulevat ylpeiksi ja pitävät kaikkia terveitä, jotka vielä voivat ymmärtää ja rakastaa toisiansa, laumaelukkoina. Jos tämä sairaus tulisi yleiseksi, täytyisi ihmiskunnan kuolla. Mutta se on tavattavissa vain keski-Europassa ja korkeammissa säädyissä. Nuorissa ihmisissä se on parantuvaa, kuuluupa se nuoruuden välttämättömiin kehityskipuihin."

Hänen ivalliselta tuntuva dosentin-äänensä harmitti minua hiukan. Kun ei hän nähnyt minun hymyilevän eikä millään tavalla ryhtyvän puolustamaan itseäni, palasi huolestunut ilme hänen kasvoihinsa jälleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän ystävällisesti. "Teissä on itse tauti, eikä sen suosittu irvikuva. Mutta on todella olemassa parannuskeino. On kuvittelua ettei muka ole olemassa mitään siltaa Minun ja Sinun välillä, että jokaisen täytyy vaeltaa yksinäisenä ja ymmärrystä vailla. Päinvastoin, se, mitä ihmisellä on yhteistä on paljoa enemmän ja tärkeämpää, kuin mitä jokaisella on erikseen ja missä hän eroaa muista."

"Se on mahdollista", sanoin minä. "Mutta mitä hyödyttää minua sen tietäminen? En ole filosofi, eikä kärsimykseni ole siinä, etten voi löytää totuutta. En halua tulla viisaaksi ajattelijaksi, vaan yksinkertaisesti elää hiukan tyytyväisemmästi ja keveämmästi."

"No, koettakaa! Teidän ei pidä tutkia kirjoja ja hautoa teorioja. Mutta lääkäriin täytyy teidän uskoa niin kauan kuin olette sairas. Tahdotteko tehdä sen?"

"Koettaa tahdon sitä mielelläni."

"Hyvä. Jos olisitte ruumiillisesti sairas ja lääkäri neuvoisi teitä ottamaan kylpyjä tai juomaan lääkkeitä, niin ette kenties ymmärtäisi, miksi minkin keinon pitäisi auttaa, mutta te koettaisitte sitä kuitenkin kerran. Tehkää samoin siihen nähden, mitä nyt teille neuvon! Harjotelkaa joku aika enemmän ajattelemaan muita kuin itseänne! Se on ainoa parantumiskeino."

"Mutta miten on minun meneteltävä? Jokainen ajattelee ensin itseänsä."

"Se täytyy teidän voittaa. Teidän täytyy päästä jonkunlaiseen välinpitämättömyyteen oman hyvänne suhteen. Teidän täytyy oppia ajattelemaan: mitä minusta! Siihen on vain yksi keino: teidän täytyy oppia rakastamaan jotakuta niin, että hänen parhaansa on teille tärkeämpi kuin omanne. Mutta minä en tarkota, että teidän pitäisi rakastua! Se olisi aivan päinvastaista!"

"Ymmärrän. Mutta kenen suhteen pitäisi minun sitten koetella sitä?"

"Alottakaa läheltä, ystävistänne, sukulaisistanne. Ajatelkaa esimerkiksi äitiänne. Hän on kadottanut paljon, hän on nyt yksin ja tarvitsee lohdutusta. Pitäkää huolta hänestä, lähestykää häntä ja koettakaa tulla hänelle jonkun arvoiseksi!"

"Emme ymmärrä toisiamme oikein hyvin, äiti ja minä. Se on oleva vaikeata."

"Niin, ellei hyvä tahtonne ylety sen pitemmälle, ei se kylläkään tule luonnistumaan! Teidän ei aina pidä ajatella sitä, että se tai se ei oikein ymmärrä teitä, ei ole teille aivan oikeudenmukainen. Teidän täytyy itsenne kerran koettaa ymmärtää muita, tuottaa toisille iloa, olla toisille oikeudenmukainen! Tehkää se ja alottakaa äidistänne! — Nähkääs, teidän täytyy sanoa itsellenne: elämä ei kuitenkaan tuota minulle iloa, oli niin taikka näin, miks'en siis kerran yrittäisi tätä! Olette kadottanut rakkauden omaan elämäänne, älkää siis sitä säästäkö, ottakaa päällenne kuorma, luopukaa vähäisestä mukavuudestanne!"

"Koetan sitä. Olette oikeassa, onhan yhdentekevää, mitä teen, miksi en tekisi niinkuin te neuvotte?"

Mikä minuun hänen sanoissaan teki voimakkaan vaikutuksen ja saattoi minut hämmästymään, oli niiden yhtäpitäväisyys sen kanssa, mitä isäni oli minulle viimeisinä yhdessäolon hetkinämme ammentanut elämän viisaudestaan: kehotus elämään toisten hyväksi, eikä ottamaan itseänsä niin vakavalta kannalta! Oppi oli välittömästi minun tunteilleni vastakkainen, ja se maistui myöskin hiukan katkismukselta ja rippikoululta, jota minä, niinkuin jokainen terve nuori ihminen, ajattelin inholla ja ylenkatseella. Mutta lopultahan ei ollut kysymys mielipiteistä ja maailmankatsomuksista, vaan aivan käytännöllisestä yrityksestä tehdä raskas elämä siedettäväksi. Tahdoin yrittää.

Ihmetellen katsoin miestä, jota en milloinkaan ollut ottanut oikein vakavalta kannalta ja joka nyt oli neuvojanani ja lääkärinäni. Mutta hänessä näytti todella itsessään olevan jotain rakkaudesta, jota hän suositteli minulle. Hän näytti ottavan osaa kärsimykseeni ja tarkottavan minulle vilpittömästi hyvää. Muutenkin olin tuntenut, että tarvitsin voimakasta parannuskeinoa voidakseni jälleen elää ja hengittää kuin muut, olin ajatellut yksinäistä elämää vuoristossa tai rajua työskentelyä, mutta mieluummin noudatin nyt annettua neuvoa, kun oma kokemukseni ja viisauteni kuitenkin oli lopussa.

Kun ilmotin äidilleni, etten aikonut jättää häntä yksikseen, vaan toivoin hänen muuttavan minun luokseni asumaan, pudisti hän surullisesti päätään.

"Mitä ajattelet!" sanoi hän epäävästi. "Se ei käy niin yksinkertaisesti. Minulla on vanhat tapani enkä voi enää tottua uusiin, ja sinä tarvitset vapautta etkä saa ottaa minua kuormaksesi."

"Voimmehan sentään koettaa", ehdotin. "Ehkä se käy helpommin kuin luuletkaan."

Ensi aluksi oli minulla yllin kyllin tekemistä, joka pidätti minua mietiskelystä ja epätoivosta. Selvitettäväksi oli jäänyt talo ja laaja liike saatavineen ja velkoineen, selvitettävinä olivat kirjat ja laskut, rahaa oli saatu ja lainattu, ja nyt oli kysymys, mitä tästä kaikesta tulisi. Olin tietysti alusta alkaen päättänyt myydä kaiken, mutta se ei käynyt niin nopeasti; myöskin äiti oli vielä kiinni vanhassa kodissa ja isän testamentti oli toimeenpantava, mikä tuotti kaikenlaisia mutkia ja vaikeuksia. Kirjanpitäjän ja notarin täytyi auttaa, päivät ja viikot kuluivat neuvotteluihin, rahaa ja velkoja koskevaan kirjeenvaihtoon, suunnitelmiin ja pettymyksiin. Pian en enää tiennyt, miten selviytyä näistä laskuista ja virallisista muodollisuuksista, annoin notarin avuksi vielä asianajajan ja jätin heidän huostaansa koko sekamelskan.

Tämän takia oli minun useasti täytynyt laiminlyödä äitiäni. Koetin parhaani mukaan tehdä tämän ajan hänelle keveämmäksi, säästin hänet kaikilta liikeasioilta, luin hänelle ja tein hänen kanssaan kävelyretkiä. Välistä oli minun työlästä olla tempautumatta irti ja heittämättä kaikkea siksensä, mutta häpeäntunne ja joku määrä uteliaisuuttakin pidätti minua kuitenkin.

Äitini ei ajatellut mitään muuta kuin vainajaa; hänen murheensa ilmeni kuitenkin yksinomaan pienissä, naismaisissa, minulle oudoissa ja useasti pikkumaisilta tuntuvissa muodoissa. Aluksi piti minun istua pöydässä isän paikalla, sitten tuntui hänestä siltä, etten kuitenkaan soveltunut sille sijalle, ja se sai jäädä tyhjäksi. Toisinaan en voinut tarpeeksi puhua hänelle isästä; sitten hän jälleen kävi äänettömäksi ja katsoi minuun tuskallisesti joka kerta kun vain mainitsin hänen nimensäkin. Enimmän kaipasin musiikkia. Olisin antanut paljon siitä, että olisin tunnin ajan saanut soittaa viulua, mutta siihen sain luvan vasta useita viikkoja jälkeenpäin, ja vielä silloinkin hän huokaili ja piti sitä sopimattomana. Ilottomilla yrityksilläni lähestyä häntä ja voittaa hänen ystävyytensä ei ollut menestystä.

Kärsin tästä useasti ja olin heittämäisilläni yritykseni sikseen, mutta hillitsin itseni yhä uudelleen ja koetin tottua tähän. Oma elämäni oli mennyt pirstoiksi; vain harvoin kaikui mennyt korviini synkkänä huminana, kun unessa kuulin Gertrudin äänen tai jonakuna tyhjänä hetkenä tahtomattani mieleeni lennähti palasia oopperastani. Kun matkustin R:iin, muuttaakseni asunnostani, tuntui kaikki siellä oleva etääntyneen minusta vuosikausien päähän. Kävin tapaamassa vain Teiseriä, joka uskollisesti auttoi minua. Gertrudia en uskaltanut kysyäkään.

Äitini itsepäistä erillään pysyttäytymistä vastaan, joka aikaa myöten alkoi käydä minulle liian painostavaksi, täytyi minun vähitellen alkaa säännöllinen, salainen taistelu. Jos avoimesti pyysin häntä sanomaan, mitä hän toivoi ja missä suhteessa hän mahdollisesti oli minuun tyytymätön, niin hyväili hän vain surullisesti hymyillen kättäni ja sanoi: "Älä siitä huoli, lapseni! Olen jo vanha mummo." Aloin silloin omin päin tehdä tutkimuksiani, laiminlyömättä edes kysellä kirjanpitäjältä ja palvelusväeltä.

Yhtä ja toista sainkin tietooni. Pääasia oli tämä: äidilläni oli kaupungissa yksi ainoa läheinen sukulainen ja ystävätär, muuan serkku, joka oli naimaton ja eli muuten aivan eristettyä elämää, mutta oli äitini kanssa sangen läheinen ystävä. Tämä neiti Schniebel ei ollut lainkaan pitänyt isästänikään, mutta minua kohtaan hän tunsi aivan vastenmielisyyttä, niin ettei hän vähään aikaan enää ensinkään ollut käynyt talossa. Äitini oli aikaisemmin luvannut ottaa hänet luoksensa asumaan, jos hän eläisi isää kauemmin, ja tämän hänen toiveensa näytti minun kotiinjäämiseni tekevän tyhjäksi. Kun vähitellen olin saanut tietooni tämän, kävin tapaamassa vanhaa neitiä ja koetin esiintyä niin kohteliaasti kuin suinkin. Tämä pienten juonittelujen ja kummallisuuksien maailma oli minulle uusi ja miltei huvitti minua. Minun onnistui saada neiti jälleen tulemaan kotiimme, ja huomasin, että äiti oli minulle siitä kiitollinen. Tosin molemmat nyt liittyivät yhteen tehdäkseen tyhjäksi minun toivomani vanhan talon myymisen, mikä heille onnistuikin. Nyt tuli vanhan neidin pyrintöjen päämääräksi vallata minun paikkani kotona ja saavuttaa se kauan toivomansa vanhuudensija, jolle pääsemässä minä olin hänen esteenään. Olisi ollut kyllin tilaa sekä hänelle että minulle, mutta hän ei hyväksynyt mitään isäntää rinnallaan ja kieltäytyi muuttamasta meille. Sen sijaan hän kyllä muuten juoksi siellä ahkerasti, osasi monella tavalla tehdä itsensä äidille tarpeelliseksi, kohteli minua valtioviisaasti pelättynä suurvaltana ja hankki itselleen taloudellisissa seikoissa neuvonantajan aseman, jota minä en voinut häneltä kiistää.

Äitirukka ei asettunut kumpaisenkaan puolelle. Hän oli väsynyt ja kärsi kovasti muuttuneista olosuhteista. Miten kovin hän kaipasi isää, huomasin vasta vähitellen. Kerran tapasin hänet käymästä huoneessa, jossa en odottanut hänen olevan, puuhailemassa vaatekaapin ääressä. Hän pelästyi tuloani ja jatkoi nopeasti kulkuansa; näin kuitenkin, että hän oli tarkastellut isän vaatteita, ja jälkeenpäin oli hänellä punaiset silmät.

Kun kesä tuli, alkoi uusi taistelu. Halusin ehdottomasti tehdä matkan äidin kanssa; molemmat olimme virkistyksen tarpeessa, ja toivoin sitä paitsi voivani ilahduttaa häntä ja saavuttaa häneen suurempaa vaikutusta. Hänellä ei näyttänyt olevan paljoa halua matkustamiseen, mutta hän ei kuitenkaan juuri asettunut vastaankaan; sitä innokkaammin koetti neiti Schniebel saada aikaan, että äiti jäisi kotiin ja minä matkustaisin yksin. Mutta tässä asiassa en mitenkään halunnut myöntyä, toivoin matkasta olevan suurta hyötyä.

Sainkin aikaan sen, että matkustimme kesäkuun lopulla. Kuljimme lyhyin päivämatkoin, näimme Konstanzin ja Zürichin ja matkustimme Brünigin kautta Bernin ylämaata kohden. Äitini pysyi vaiteliaana ja väsyneenä, antoi matkan kulua ja näytti onnettomalta. Interlakenissa alkoi hän valittaa, ettei hän enää voinut nukkua, mutta minä sain hänet suostutetuksi lähtemään vielä Grindelwaldiin, missä toivoin rauhallista oleskelua hänelle ja itselleni. Tällä järjettömällä, loppumattoman pitkällä, ilottomalla matkalla huomasin, kuinka mahdotonta on paeta omaa kurjuuttaan. Ihanat, vihreät järvet heijastelivat vanhoja kaupunkeja, vuoret kohosivat valkeina ja sinisinä ja sinivihreät jäätiköt säteilivät auringon hohteessa. Mutta me molemmat kuljimme kaiken tämän ohitse äänettöminä ja ilottomina, tunsimme kaikesta vain painostusta ja väsymystä. Teimme kävelyretkiä, katselimme ylös vuorille, hengitimme keveätä, suloista ilmaa ja kuulimme lehmänkellojen kalkattavan nurmikoilla, ja sanoimme: "Miten kaunista!" emmekä tätä sanoessamme uskaltaneet katsoa toisiamme silmiin.

Viikon ajan kestimme Grindelvaldissa. Silloin sanoi äitini eräänä aamuna: "Kuule, tämä kaikki on turhaa, palatkaamme kotiin. Tahtoisin mielelläni jälleen jonakuna yönä saada unta. Ja jos sairastun ja kuolen, teen sen mieluummin kotona."

Silloin panin mitään sanomatta matkatavaramme kuntoon, myönsin itsekseni hänen olevan oikeassa ja matkustin hänen kanssaan takaisin koko matkan nopeammin kuin olimme tulleet. Minusta ei tämä kuitenkaan tuntunut paluulta kotiin, vaan vankilaan, ja äitikin osotti tyytyväisyyttään vain heikosti.

Ja paluupäivän iltana sanoin hänelle: "Mitä arvelisit siitä, jos minä jälleen matkustaisin? Palaisin R:iin. Näetkös, jäisin mielelläni luoksesi, jos huomaisin siitä olevan vähintäkään hyötyä. Mutta me olemme molemmat sairaat ja synkkämieliset ja masennamme vain toisiamme. Ota ystävättäresi luoksesi asumaan, hän osaa paremmin lohduttaa sinua kuin minä."

Tapansa mukaan tarttui hän käteeni ja hyväili sitä hiljaa. Hän nyökäytti päätään ja katsoi minuun hymyillen, ja hymy sanoi selvästi: "Niin, mene vain!"

Kaikilla ponnistuksillani ja hyvillä tarkotuksillani en siis ollut saavuttanut muuta kuin että olin parin kuukauden ajan kiusannut sekä häntä että itseäni ja vierottanut hänet vielä paljoa kauemmaksi itsestäni. Huolimatta yhdessä-olostamme oli kumpikin meistä kantanut kuormansa yksinään eikä jakanut sitä toisen kanssa, ja kumpikin oli vain syvemmin vajonnut kärsimyksiinsä ja sairauteensa. Yritykseni olivat jääneet tuloksettomiksi, enkä osannut tehdä mitään sen parempaa kuin lähteä ja antaa tilaa neiti Schniebelille.

Sen teinkin pian, ja kun en tiennyt mitään muutakaan paikkaa, palasin takaisin R:iin. Lähtiessäni tulin tajuiseksi siitä, ettei minulla enää ollut kotiseutua. Kaupunki, jossa olin syntynyt ja elänyt lapsuudenvuoteni ja johon olin haudannut isäni, ei liikuttanut minua enää vähääkään, sillä ei ollut minulta mitään vaadittavaa eikä minulle mitään muuta annettavaa kuin muistoja. En sanonut sitä herra Lohelle jäähyväisiä ottaessani, mutta hänen reseptinsä ei ollut auttanut.

Sattumalta oli R:issä vanha asuntoni vielä tyhjänä. Se oli minulle kuin merkki, että oli hyödytöntä katkaista yhteyttään entisyyden kanssa ja koettaa paeta omaa kohtaloansa. Asuin jälleen samassa talossa ja huoneessa, samassa kaupungissa, otin viuluni ja työni jälleen esille ja huomasin kaiken olevan samanlaista kuin ennenkin, paitsi että Muoth oli matkustanut Müncheniin ja että Gertrudista oli tullut hänen morsiamensa.

Otin esille oopperani kappaleet, kuin olisivat ne olleet entisen elämäni raunioita, joista nyt vielä koetin rakentaa jotakin. Kuitenkin virkosi musiikki vain hitaasti jäykistyneessä sielussani ja heräsi eloon vasta kun kaikkien tekstieni runoilija lähetti minulle uuden laulun. Se tuli aikana, jolloin useasti iltaisin tunsin vanhaa levottomuutta ja häveten ja tuhansien virvaliekkien tanssiessa sielussani.

Imthorin talon puutarhan ympärillä, ja se kuului:

Föhn-myrsky öisin puhaltaa Ja kostehina lyövät siivet sen, Käy ilman halki kulku kuovien, Nyt kaikki herää. Uinahtaa Ei kenkään rauhallisna voi, Kun kevään huuto soi.

Ma kevätöinä myöskään nuku en, Mun nuortuu sydämeni. Ja kuumat haavehet mun nuoruuteni Ne nousee uumenista muistojen. Ne mua silmihini katsahtaa Ja kauhuin katoaa.

Lyö hiljaa sydämeni! Ja vaikka veressäsi kutsuen Soi ääni nuoruutesi viettien — Se aika kuitenkin jo sulta meni, Jäi nuoruutesi Jo taakse retkiesi.

Nämä säkeistöt tunkeutuivat sisimpääni ja herättivät minussa uudelleen soinnut eloon. Irtautuneena ja kipeästi polttavana siirtyi kauan pidätetty tuskani tahteihin ja sointuihin, laulusta löysin jälleen kadottamani tien oopperaan, ja pitkän aution aikani jälkeen vaivuin jälleen syvälle purkautuvan luomisrunsauteni huumaan, aina tunteen vapaille maille, missä tuska ja riemu eivät enää ole toisistaan erotetut ja koko sielun hehkuva voima jakamattomana kohoaa ylös yhtenä ainoana tulikielekkeenä.

Samana päivänä, jolloin olin säveltänyt uuden lauluni ja näyttänyt sen Teiserille, kuljin illalla erästä kastanjakujannetta kotiin päin, kokonaan täynnä uutta työintoa. Menneet kuukaudet katselivat minua vielä kuin naamion silmät lohduttomassa tyhjyydessään. Nyt löi sydämeni kärsimättömän kiivaasti eikä enää ymmärtänyt, miksi se oli tahtonut paeta tuskaansa. Gertrudin kuva kohosi kirkkaana ja ihanana tuhasta, minä katsoin jälleen pelkäämättä hänen kirkkaihin silmiinsä ja avasin sydämeni kaikille tuskille. Ah, oli parempi kärsiä hänen tähtensä ja painaa okaa syvemmälle haavaan, kuin kaukana hänestä ja kaukana todellisesta elämästäni viettää aikaansa kaameassa pimeydessä! Leveiden kastanjoiden täyteläisten latvojen yläpuolella kaareutui tumman sinisenä taivas täynnä tähtiä, jotka kaikki tuikkivat kultaisina ja vakaina ja lähettivät huolettomina valoaan avaruuksiin. Niin tekivät tähdet, ja puut kantoivat nuppujansa, kukkiansa ja arpiansa vapaasti kaikkien nähden ja antautuivat suuren elämän mahdin valtaan, merkitsi se heille riemua taikka tuskaa. Päiväperhoset tanssivat parvissa kuolemaa kohti, kaikella elämällä oli loistonsa ja kauneutensa, ja minä pilkistin hetkisen siihen, ymmärsin sitä ja näin sen hyväksi ja näin myöskin oman elämäni ja kärsimykseni hyväksi.

Syksyn kuluessa tuli oopperani valmiiksi. Näihin aikoihin tapasin eräässä konsertissa herra Imthorin. Hän tervehti minua sydämellisesti ja hiukan ihmeissään, kun ei tiennyt minun oleskelevan kaupungissa. Hän oli vain kuullut, että isäni oli kuollut ja että minä siitä lähtien olin ollut kotiseudullani.

"Ja miten neiti Gertrud jaksaa?" kysyin mahdollisimman rauhallisesti.

"Teidän pitäisi itse tulla siitä ottamaan selkoa. Marraskuun alussa ovat heidän häänsä, ja olemme ilman muuta olleet varmat teidän läsnäolostanne."

"Kiitos, herra Imthor. Ja mitä Muothista kuuluu?"

"Hän voi hyvin. Tiedätte, ettei tämä avioliitto ole ollut minulle oikein mieleen. Olisin jo kauan sitten mielelläni kerran kysynyt teiltä yhtä ja toista herra Muothista. Mikäli häntä tunnen, ei minulla ole valittamisen syytä. Mutta olen kuullut hänestä niin monenlaista: hänhän kuuluu olleen paljon tekemisissä naisten kanssa. Voitteko sanoa tästä asiasta mitään?"

"En, herra Imthor. Eikähän siitä olisi myöskään mitään hyötyä. Tyttärenne tuskin huhujen perustalla muuttaisi päätöstänsä. Herra Muoth on ystäväni, ja suon hänelle sen, että hän löytää onnensa."

"Niin, niin. Saammeko taas joskus nähdä teidät luonamme?"

"Toivoakseni. Näkemiin, herra Imthor."

Siitä ei ollut pitkä aika, jolloin olisin vielä tehnyt kaikkeni, estääkseni näiden molempien välisen avioliiton, en kateudesta tai toivoen että Gertrud saattaisi kääntyä minulle suosiolliseksi, vaan sen takia, että olin vakuutettu ja luulin tuntevani edeltäpäin, että noille molemmille ei kävisi hyvin, kun ajattelin Muothin itseänsäkiduttavaa melankoliaa, hänen ärtyisyyttään ja Gertrudin hentoa olentoa ja koska Marion ja Lotte vielä olivat niin hyvin muistissani.

Nyt ajattelin toisin. Koko elämäni järkkyminen, puolen vuoden sisäinen yksinäisyys ja hyvästijättö nuoruudelle olivat muuttaneet minut. Olin nyt sitä mieltä, että oli mieletöntä ja vaarallista ojentaa kättänsä toisten ihmisten kohtaloihin, eikä minulla myöskään ollut mitään syytä pitää kättäni taitavana ja itseäni auttajana ja ihmistuntijana, sen jälkeen kun kaikki yritykseni tässä suhteessa olivat epäonnistuneet ja katkerasti nöyryyttäneet minua. Vielä nykyäänkin epäilen kovasti ihmisen kykyä tietoisesti vaikuttaa omaansa ja toisten elämään ja muodostella sitä joksikin. Rahaa voi hankkia, mainetta ja kunniamerkkejä myöskin, mutta onnea tai onnettomuutta ei hankita, ei itselle eikä muille. Voi ainoastaan ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja voi tosin myöskin ottaa sen vastaan sangen eri tavalla. Mitä minuun tuli, en tahtonut tehdä enää minkäänlaisia väkivoimaisia yrityksiä kääntääkseni elämääni aurinkopuolelle, vaan ottaa vastaan minulle määrätyn osani ja kykyni mukaan kantaa sen ja kääntää sen hyväksi.

Vaikka elämä kyllä on tällaisista mietiskelyistäkin riippumaton ja kulkee koskemattomana yli niiden, niin jättävät rehellisesti tarkotetut päätökset ja ajatukset kuitenkin sieluun rauhan ja auttavat kantamaan sitä, mikä ei ole muutettavissa. Ainakin piteli minua, kuten minusta nyt perästäpäin tuntuu, elämä lempeämmin käsin sen jälkeen, kuin olin antautunut ja tullut tietoiseksi personallisen kohtaloni vähäarvoisuudesta.

Että se, mitä ei voi saavuttaa kaikella tahdonvoimallaan ja ponnistuksillaan, usein odottamatta saapuu itsestään, sen sain pian kokea äitini suhteen. Kirjotin hänelle joka kuussa enkä ollut kotvaan aikaan saanut häneltä vastausta. Jos hänen laitansa olisi ollut huonosti, olisin saanut siitä kuulla; sen vuoksi ajattelin sangen vähän asiaa ja kirjoittelin yhä edelleen kirjeitäni, lyhyitä selontekoja elämästäni, liittäen joka kerran mukaan myöskin ystävälliset terveiset neiti Schniebelille.

Näitä terveisiä ei tosin viime aikoina liene saatettu perille. Molempien vanhojen naisten oli käynyt liian hyvin, he eivät olleet jaksaneet sulattaa toiveittensa täyttymistä. Nimenomaan oli onni noussut neiti Schniebelille päähän. Hän oli heti minun lähtöni jälkeen riemulla saapunut voittamallensa tantereelle ja asettunut asumaan kotiimme. Siellä hän nyt majaili vanhan ystävättärensä ja serkkunsa rinnalla ja piti pitkien, niukoissa olosuhteissa vietettyjen vuosien jälkeen hyvinansaittuna onnenaan saada mahtailla kanssavaltiattarena suuressa taloudessa. Ei silti, että hän olisi ottanut itselleen kalliita tapoja ja ryhtynyt tuhlaamaan — sitä tehdäkseen oli hän liian kauan elänyt ahtaissa olosuhteissa, puolittain köyhyydessä. Hän ei pitänyt hienompia vaatteita eikä nukkunut paremmilla lakanoilla; pikemmin hän nyt vasta oikein alkoi taloudenpidon ja säästämisen, kun se kannatti ja kun oli jotain säästettävää. Mutta mistä hän ei tahtonut luopua, oli mahti ja vaikutusvalta. Molempien piikojen piti olla hänelle yhtä kuuliaisia kuin äidillenikin, ja myöskin muuta palvelusväkeä, käsityöläisiä, kirjeenkantajaa kohtaan osasi hän käyttäytyä hallitsijattaren tavoin. Ja vähitellen, koska intohimot kuten tunnettua eivät saa tyydytystä täyttymisestään, laajensi hän hallitsemishalunsa piiriä myöskin sellaisiin asioihin, joissa äitini ei ollut yhtä aulis antamaan myöten. Hän tahtoi, että vieraat, jotka kävivät äitini luona, myöskin käynnillään tarkottivat häntä, eikä sallinut äitini ottaa vastaan ketään, jollei hän myöskin ollut saapuvilla. Hän ei tyytynyt saamaan osittain tietää kirjeiden, nimenomaan minulta tulleiden, sisällyksestä, vaan tahtoi itse lukea ne. Ja lopuksi huomasi hän, että äitini talossa monessa suhteessa meneteltiin ja hallittiin kokonaan toisin, kuin hän piti oikeana. Ennen kaikkea ei hänestä palvelijoiden silmälläpito ollut kyllin ankaraa. Jos toinen piioista oli illalla viipynyt liian kauan poissa kotoa, jos toinen oli liian kauan keskustellut kirjeenkantajan kanssa, jos keittäjätär pyysi vapautta sunnuntaiksi, moitti hän mitä ankarimmin äitini myöntyväisyyttä ja piti hänelle pitkiä puheita oikeasta taloudenpidosta. Samoin oli hänestä katkeraa nähdä, miten usein ja törkeästi säästäväisyyden periaatteita loukattiin. Jälleen ajettiin taloon hiiliä, keittäjättären laskussa oli liian paljon munia! Hän nousi ankaruudella ja innolla vastustamaan tällaista, ja siitä sai ystävätärten epäsopu alkunsa.

Tähän saakka tapahtuneeseen oli äitini mielellään mukautunut, vaikkei hän ollutkaan kaikessa yhtä mieltä ja monessa suhteessa tunsi pettymystä ystävättäreensä nähden, jonka suhdetta häneen itseensä hän lienee ajatellut toisenlaiseksi. Nyt sitä vastoin, kun talon vanhat ja kunnianarvoisiksi käyneet tavat joutuivat vaaraan, kun hänen päivittäinen mukavuutensa ja kotirauhansa alkoi joutua kärsimään, ei hän voinut pidättää vastaväitteitään ja ryhtyi puolustamaan itseään, missä hän ei kuitenkaan vetänyt vertoja serkullensa. Syntyi erimielisyyttä ja pieniä ystävällisiä kinasteluja, ja kun keittäjätär sanoutui irti palveluksestaan ja tuskin suostui jäämään äitini lupausten ja pyytelyjen vuoksi, alkoi valtakysymys muodostua todella sodaksi.

Neiti Schniebel, ylpeänä tiedostaan, kokemuksistaan, säästäväisyydestään ja taloudellisista hyveistään, ei voinut käsittää, miksei häntä lainkaan ymmärretty kiittää kaikista näistä avuistaan, ja tunsi olevansa niin varma asiastaan, ettei hän enää katsonut tarvitsevansa salata tähänastisen taloudenpidon arvostelemista, äitini emännöimistaidon moittimista ja sääliä koko talon tapoja kohtaan. Nyt vetosi äiti isääni, jonka johdolla hallittuna talo oli kukoistanut niin monta vuotta. Tämä ei ollut sietänyt pikkumaisuutta ja tuskallista säästeliäisyyttä, hän oli suonut palvelijoille vapautta ja oikeuksia, hän oli vihannut piikojen kinastelua ja kiukuttelua. Mutta äitini vedotessa henkilöön, jota hän itsekin joskus ennen sattumalta lienee arvostellut, mutta joka kuolemansa jälkeen oli muuttunut pyhimykseksi hänen silmissään, ei neiti Schniebel voinut vaieta, vaan muistutti purevasti siitä, miten hänellä jo aikaa oli ollut oma ajatuksensa vainajasta, ja arveli nyt jo olevan ajan tehdä loppu tuosta vanhaan tapaan elämisestä ja noudattaa järkevämpiä periaatteita. Hän ei tietysti säälistä ystävätärtään kohtaan ollut tahtonut koskea vainajan muistoon; mutta kun tämä itse vetosi häneen, täytyi hänen tunnustaa, että vanha herra tosin oli ollut syypäänä moniin epäkohtiin talossa, mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi asioiden edelleenkin piti jäädä samalle kannalle, kun heillä kerran oli vapaat kädet.

Se oli äidilleni vasten kasvoja annettu isku, jota hän ei antanut serkulleen anteeksi. Aikaisemmin oli ollut hänelle tarve ja nautinto silloin tällöin saada yhdessä tämän uskottunsa kanssa valitella ja löytää yhtä ja toista paikkailtavaa isän puuhista; mutta nyt ei hän kärsinyt pienintäkään varjoa tämän kirkastunutta kuvaa himmentämässä ja alkoi pitää talossa alkanutta vallankumousta ei vain häiriötä aikaansaavana, vaan myöskin ennen kaikkea rikoksena vainajan muistoa kohtaan.

Niin oli käynyt, minun saamattani siitä kuulla. Kun äitini kirje ensi kertaa viittasi tähän lintuhäkissä syntyneeseen toraan, vaikkakin vielä varovassa muodossa, sai juttu minut nauramaan. Jätin seuraavasta kirjeestäni pois terveiset vanhalle neidille, mutta en ollut viittauksista tietääksenikään, ajatellen että naiset suoriutuisivat parhaiten ilman minun apuani. Myöskin sattui välillä muuta, joka antoi minulle paljon enemmän ajattelemista.

Oli tullut lokakuu, ja Gertrudin odotettavissa olevat häät eivät enää lähteneet ajatuksistani. En ollut käynyt hänen kotonaan enkä tavannut häntä. Häiden jälkeen, kun hän olisi poissa, aioin jälleen ryhtyä seurusteluun hänen isänsä kanssa. Toivoin myöskin, että ajan mittaan hänen ja minun välilleni muodostuisi jälleen hyvä, tuttavallinen suhde, olimme jo olleet toisiamme liian lähellä, voidaksemme ilman muuta tehdä olleen olemattomaksi. Mutta nyt ei minulla vielä ollut kyllin rohkeutta kohdata häntä.

Silloin eräänä päivänä kolkutettiin hyvin tunnetulla tavalla ovelleni. Aavistaen ja hämmentyneenä menin avaamaan, ja siinä seisoi Heinrich Muoth ja ojensi minulle kätensä.

"Muoth!" huudahdin minä pitäen kiinni hänen kädestään ja voimatta katsoa häntä silmiin, kaiken minussa heräämättä uudelleen tuskallisesti polttaen. Näin jälleen kirjeen hänen pöydällään, kirjeen, jossa oli Gertrudin käsialaa, näin jälleen, miten sanoin hänelle jäähyväiset ja päätin kuolla. Siinä seisoi hän nyt ja katseli minua tutkivasti. Hän näytti hiukan laihtuneelta, mutta kauniilta ja ylpeältä kuten aina.

"En odottanut sinua", sanoin hiljaa.

"Etkö? Ettet enää ole käynyt Gertrudin luona, tiedän jo. Minun puolestani — jättäkäämme tämä kaikki keskustelematta! Tulin katsomaan, miten voit ja miten teoksesi edistyy. Miten on oopperasi laita?"

"Se on valmis. Mutta ensiksi: Miten voi Gertrud?"

"Hyvin. Meillähän on pian häämme."

"Tiedän sen."

"Niin. Etkö kohdakkoin taasen kerran käy häntä katsomassa?"

"Myöhemmin kyllä. Tahdon nähdä, onko hänen myöskin hyvä olla luonasi."

"Hm…"

"Heinrich, älä pahastu, mutta minun täytyy useasti ajatella Lottea, jota sinä kohtelit pahoin ja löit."

"Jätä Lotte! Se oli hänelle oikein. Iskuja ei saa kukaan nainen, joka ei tahdo saada niitä."

"No niin. Siis oopperaani. En vielä lainkaan ole selvillä, minne sitä ensin tarjoaisin. Sen pitäisi olla hyvä näyttämö, mutta tokko sellainen huolii teoksestani?"

"Huoliipa kyllä. Halusinkin puhua tästä kanssasi. Lähetä se Müncheniin! Todennäköisesti se hyväksytään; sinuun kiinnitetään huomiota, ja hätätilassa vastaan minä siitä. Tahtoisin mielelläni, ettei kukaan muu laulaisi osaani ennen minua."

Sillä olin autettu. Suostuin mielelläni ja lupasin nopeasti toimittaa käsikirjotuksesta jäljennöksen. Keskustelimme yksityiskohdista ja jatkoimme puhelua hämillämme, ikäänkuin kaikki mitä sanoimme olisi ollut ylen tärkeätä, ja kuitenkaan emme tahtoneet mitään muuta kuin saada ajan kulumaan ja silmämme ummistetuksi siltä kuilulta, joka oli avautunut välillemme.

Muoth katkaisi ensiksi tuon salaisen siteen.

"Kuule", sanoi hän, "muistatko vielä, miten aikoinaan otit minut mukaasi Imthorille? Siitä on nyt vuosi."

"Muistan kyllä", sanoin minä, "eikä sinun olisi tarvinnut minua siitä muistuttaa. Lähtisit ennemmin!"

"En, ystäväni. Siis muistat vielä. No, jos jo silloin rakastit tyttöä, mikset sanonut siitä sanaakaan minulle? Mikset sanonut: Jätä hänet rauhaan, jätä hänet minulle! Se olisi ollut kylliksi, olisin ymmärtänyt viittauksenkin."

"Sitä en saattanut tehdä."

"Etkö saattanut? Miksi et? Kuka käski sinua katselemaan syrjästä ja olemaan ääneti siksi kunnes jo oli myöhäistä?"

"Enhän voinut tietää, rakastiko hän minua. Ja sittenkin — jos sinä olet hänelle rakkaampi, eihän silloin ole mitään tehtävissä."

"Olet lapsi! Hän olisi kenties sinun kanssasi tullut onnellisemmaksi! Onhan toki jokaisella oikeus vallottaa itselleen puoliso. Ja jos heti alussa olisit sanonut minulle sanankaan, antanut pienen vihjauksenkin, olisin pysynyt poissa. Jälkeenpäin oli se tietysti liian myöhäistä."

Minulle oli tämä keskustelu tuskallista.

"Ajattelen asiaa toisin", sanoin minä, "ja sinunhan on syytä olla tyytyväinen, eikö totta? Jätä siis minut rauhaan! Vie hänelle terveiset, ja minä saanen sitten tilaisuuden Münchenissä käydä luonanne."

"Häihin et tahdo tulla?"

"En, Muoth, se olisi mautonta. Mutta — annatteko vihkiä itsenne kirkollisesti?"

"Luonnollisesti, tuomiokirkossa."

"Se on mieleeni. Minulla on jotain tilaisuuden varalta, alkusoitto uruille. Ole huoletta, se on aivan lyhyt."

"Sinäpä olet kunnon mies! Hitto vieköön, että minulla sinun suhteesi on niin huono onni!"

"Minun mielestäni olisi sinun sanottava hyvä onni, Muoth."

"No, älkäämme kiistelkö. Minun täytyy nyt mennä, on vielä ostettava tarpeellisia talousesineitä ja Luoja ties mitä kaikkea. Oopperan lähetät pian, niinhän? Lähetä se minulle, niin vien sen vanhuksellemme itse. Niin, ja ennenkuin vietän hääni, pitäisi meidän molempien toki vielä kerran viettää ilta yhdessä. Kenties huomenna? — Hyvä, näkemiin!"

Nyt olin jälleen vanhojen ajatusten piirissä ja vietin yön tuhannesti haudottujen mietteiden ja tuhannesti koettujen tuskien kiusaamana. Seuraavana päivänä menin erään tutun urkutaiteilijan luokse ja, pyysin tätä ottamaan soittaakseen sävellykseni Muothin vihkiäisissä. Iltapäivällä Teiserin kanssa viimeisen kerran tarkastin alkusoittoni. Ja illalla saavuin määräaikana Heinrich Muothia tapaamaan.

Ravintolassa oli meitä varten varattu huone kamiinivalkeineen ja kynttilöineen, valkeaksi katettuine pöytineen, ja Muoth odotti jo minua.

"Kas niin, poikaseni", huusi hän, "nyt vietämme erojaisia, enemmän minun kuin sinun. Gertrud lähetti terveisiä, juomme hänen onnekseen."

Täytimme lasimme ja tyhjensimme ne äänettöminä.

"Niin, ja nyt ajattelemme vielä hiukan itseämmekin. Nuoruus alkaa olla menossa, ystäväiseni, etkö sinäkin sitä huomaa? Sitähän sanotaan elämän kauneimmaksi ajaksi. Toivon sen olevan erehdystä, kuten kaikki tuollaiset suositut sananparret. Parhaan täytyy vasta olla tulossa, muuten ei tämä kaikki juuri olisi maksanut vaivaa. Kun oopperasi joutuu esitettäväksi, puhumme enemmän tästä."

Söimme hyvällä ruokahalulla ja joimme vahvaa Reinin-viiniä lisäksi; sitten asetuimme sikaarien ja samppanjan ääreen syviin nojatuoleihin, ja hetkiseksi saapui luoksemme vanha aika, nuo puheliaat suunnitelmien rakentamisen ja jaarittelun hetket; katselimme toisiamme huolettoman miettiväisesti silmiin ja olimme toisiimme tyytyväiset. Heinrich oli sellaisina hetkinä ystävällisempi ja lempeämpi kuin muuten, hän tunsi niiden häipyväisyyden ja piteli niitä, niinkauan kuin tunnelma säilyi, suojellen ja varovaisin käsin. Hiljakseen ja hymyillen puhui hän Münchenistä, kertoili pieniä teatterijuttuja ja harjotti vanhaa hienoa taitoansa, lyhyin selvin sanoin loihtia esiin henkilöitä ja olosuhteita.

Kun hän täten oli leikillisesti ja terävästi, mutta ilman ilkeyttä karakterisoinut orkesterinjohtajansa, appensa ja muutamia muita, join hänen terveydekseen ja kysyin: '"No, mitä sanot minulle? Onko sinulla minunlaisistani ihmisistä myös joku määrittely?"

"Onpa kyllä", nyökäytti hän iloisena päätään ja suuntasi tummat silmänsä minuun. "Sinä olet kaikessa taiteilijan tyyppi. Taiteilijahan ei ole, kuten filisterit arvelevat, huoleton herrasmies, joka sulasta ylimielisyydestä heittää taideteoksen sinne, toisen tänne, vaan enimmäkseen ikävä kyllä köyhä poloinen, joka on tukehtua omaan hyödyttömään rikkauteensa ja jonka sen vuoksi täytyy antaa jotain itsestään. Ei ole mitään perää sadussa onnellisesta taiteilijasta, se on pelkkää jaarittelua. Iloinen Mozart piti itseään pystyssä samppanjan avulla ja kärsi siitä syystä leivän puutetta, ja kuinka Beethoven ei jo nuorena riistänyt itseltään elämää, vaan sen sijaan loi ihanat sävellyksensä, sitä ei ymmärrä kukaan ihminen. Rehellinen taiteilija on elämässään onneton. Kun hänellä on nälkä ja hän avaa säkkinsä, on siinä aina vain helmiä!"

"Niin, jos kaipaa hiukkastakaan iloa ja lämmintä ja osanottoa elämässä, silloin ei tusina oopperoita, trioja ja muuta sellaista auta paljoakaan."

"Uskon sen. Tällainen hetki viinin ääressä ystävän keralla, jos sellainen on, ja hyvätuulinen tarinoiminen tästä ihmeellisestä elämästä on oikeastaan parasta, mitä voi toivoa. Miten kauan joku poloinen valmisteleekaan kaunista rakettia, josta sitten on iloa tuskin minuutiksikaan!"

Itse asiassa en hyväksynyt lainkaan hänen filosofiaansa, mutta mitäpä merkitsi se? Minun oli mieluista viettää sellainen ilta ystävän seurassa, jonka olin pelännyt olevani pakotettu kadottamaan ja jonka säilyttämisestä en näinkään ollut varma, ja muistelin mietiskellen mennyttä aikaa, joka vielä oli niin lähellä ja kuitenkin käsitti jo koko nuoruuteni, jonka kevytmielisyys ja huolettomuus eivät enää saattaneet palata.

Hyvissä ajoin läksimme, ja Muoth tarjoutui saattamaan minua kotiini saakka. Mutta epäsin hänet siitä. Tiesin, ettei hän mielellään kulkenut kanssani kadulla, minun hidas kulkuni häiritsi ja ärsytti häntä. Hän ei ollut tottunut uhrautumaan, ja tuollaiset pikku uhrithan ovatkin useasti vaikeimmat.

Vähäinen urkusävellykseni miellytti minua. Se oli jonkinlainen preludio ja merkitsi minulle irtautumista vanhasta, kiitosta ja onnittelua vihittäville sekä jälkisointua hyvästä ystävyydestäni heidän kanssaan.

Hääpäivänä saavuin hyvissä ajoin kirkkoon ja katselin vihkimisjuhlallisuutta kätköstä urkujen luota. Kun taiteilija soitti kappalettani, nosti Gertrud katseensa ja nyökäytti sulhaselleen päätänsä. En ollut kertaakaan nähnyt häntä koko tänä aikana. Hän näytti valkeassa puvussaan vielä pitemmältä ja solakammalta ja astui suloisen vakavana kapeata koristettua käytävää alttarille, ylpeästi suorana käyvän miehen rinnalla. Ei olisi näyttänyt yhtä muhkealta, jos minä viisto rampa hänen sijastaan olisin astunut tätä juhlallista tietä.

7.

Oli pidetty huoli siitäkin, etten saanut kauan ajatella ystävieni häitä ja sitä tietä saada aihetta mietiskelyihini ja itseni kiduttamiseen.

Äitiäni olin tänä aikana vähän ajatellut. Olin tosin hänen viime kirjeestään saanut tietää, ettei kotoisen elämän ja rauhan laita ollut loistavasti, mutta minulla ei ollut enemmän syytä kuin haluakaan sekaantua molempien naisten väliseen riitaan, vaan totesin sen jonkunlaista vahingoniloa tuntien asiana, johon nähden minun ratkaiseva sanani ei ollut tarpeen. Olin sittemmin kirjottanut saamatta vastausta ja minulla oli oopperani jäljennöksen tarkastamisessa siksi paljo työtä, ettei minulta riittänyt aikaa ajatella neiti Schniebeliä.

Silloin sain äidiltä kirjeen, joka hämmästytti minua jo aivan tavattoman pituutensa takia. Se oli hänen entistä henkiystävätärtänsä vastaan suunnattu syytöskirjelmä, josta sain tietää kaikki hänen rikoksensa äitini koti- ja sielunrauhaa vastaan. Hänen oli vaikeata kirjottaa tästä minulle, ja hän teki sen arvokkaassa ja varovassa muodossa, mutta se oli ilmeinen tunnustus siitä pettymyksestä, jota hän tunsi vanhan ystävättärensä ja serkkunsa suhteen. Äitini ei ainoastaan myöntänyt minun ja isävainajani vastenmielisyyttä neiti Schniebeliä kohtaan täysin oikeutetuksi, vaan olipa hän nyt valmis suostumaan talon myymiseen, jos minä vielä halusin sitä, ja vaihtamaan asuinpaikkaa, ja tekemään kaiken tämän vain päästäksensä eroon Schniebelistä.

"Olisi kenties hyvä, että tulisit itse. Lucie tietää nimittäin jo, mitä ajattelen ja suunnittelen, hän vainuaa sen varsin hyvin; mutta suhteemme on liiaksi jännittynyt, jotta voisin sanoa hänelle sen, mikä on tarpeen, oikeassa muodossa. Minun viittailujani siihen suuntaan, että mieluummin jälleen asuisin yksin kotona ja että tulen toimeen ilman häntä, ei hän ole ymmärtävinään, ja julkiriitaa en halua. Tiedän, että hän riitelisi ja vastustaisi, jos suoraan kehottaisin häntä menemään. On parempi, että sinä tulet ja järjestät tämän. En halua skandaalia eikä hänen tarvitse joutua kärsimään, mutta asia täytyy saada hänelle sanottua selvästi ja varmasti."

Olisin ollut valmis tappamaan vaikka louhikäärmeen, jos äiti olisi vaatinut. Sangen tyytyväisenä valmistauduin matkalle ja saavuin kotiin. Jo heti vanhaan taloomme astuessani huomasin kyllä, että siellä nyt vallitsi uusi henki. Varsinkin suuri, hauska arkihuone oli saanut tylyn, ilottoman, raskaan ja viheliäisen leiman, kaikki näytti tuskallisesti vartioidulta ja suojellulta, ja vanhalla vankalla lattialla oli halvasta rumasta kankaasta tehdyt matot, joiden piti sitä suojella ja säästää pesulta. Myöskin vanha piano, joka vuosikausia oli seissyt käyttämättömänä salissa, oli kääritty tuollaiseen suojelevaan kuoreen, ja vaikka äiti minun tuloni johdosta oli varannut teetä ja leivoksia ja hiukan somistellut kaikkea, oli kuitenkin vanhanpiian viheliäisyyden ja naftaliinin tuoksu niin lujassa, että heti sisään astuessani hymyilin äidilleni ja nyrpistin nenääni, minkä hän heti ymmärsi.

Tuskin olin ennättänyt istuutua kun louhikäärmekin saapui, astua sipsutteli mattoja pitkin luokseni ja otti vastaan minun kunnioittavat kohteliaisuudenosotukseni, joita en säästellytkään. Tiedustelin yksityiskohtaisesti hänen vointiansa ja pyytelin anteeksi vanhan talon puolesta, joka kenties ei voinut tarjota kaikkia niitä mukavuuksia, joihin hän oli tottunut. Sivuuttaen kokonaan äitini, ottikin hän heti esittääkseen emännänosaa, piti huolta teestä ja vastasi mitä innokkaimmin kohteliaisuuksiini, näyttäen tosin imarrellulta, mutta vielä enemmän pelästyneeltä ja epäluuloiselta minun liiallisen ystävällisyyteni johdosta. Hän vainusi petosta, mutta oli pakotettu mukautumaan samaan kohteliaaseen puhelajiin ja itse vetämään esille hiukan vanhettuneiden kohteliaisuuksiensa koko varaston. Näin vietimme iltaa ollen sulaa kohteliaisuutta ja kunnioitusta, toivotimme toisillemme sydämellisesti hyvää yötä ja erosimme toisistamme kuten vanhan koulun diplomaatit.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä alkoi sama peli uudelleen. Äitini, joka illalla oli tyytynyt äänettömänä ja jännittyneenä kuuntelemaan, otti nyt tyytyväisenä itse osaa siihen, ja me kohtelimme neiti Schniebeliä kohteliaisuudella ja lempeydellä, joka sai hänet aivan ymmälle, jopa teki hänet surulliseksi, sillä hän aavisti, etteivät nämä sävelet ainakaan äidiltäni lähteneet sydämestä. Vanhapiika alkoi miltei säälittää minua, kun hän noin pelästyi ja koetti tehdä itseänsä pieneksi, kiitti ja kehui kaikkea; mutta muistin erotettua palvelijatarta, tyytymättömältä näyttävää keittäjätärtä, joka oli jäänyt vain äidin mieliksi, ajattelin riepuihin ommeltua pianoamme ja koko tuota surullisen pikkumaista komentoa entisessä hupaisessa kodissani ja pysyin kovana.

Ruoan jälkeen pyysin äitiä hiukan lepäämään ja jäin serkun kanssa kahden.

"Onko teillä ehkä tapana nukkua aterian jälkeen?" kysyin kohteliaasti. "Siinä tapauksessa en tahtoisi teitä häiritä. Minulla olisi hiukan puhuttavaa teidän kanssanne, mutta sillä ei ole niin kiirettä."

"Oi, olkaa hyvä, en nuku milloinkaan päivällä. Niin vanhahan en jumalan kiitos vielä ole. Olen kokonaan käytettävissänne."

"Hyvin paljon kiitoksia, armollinen neiti. Halusin kiittää teitä siitä ystävällisyydestä, jota olette osottanut äidilleni. Hänenhän olisi ollut muuten kovin yksinäistä elää tässä vanhassa talossa. No, nythän asiassa tapahtuu muutos."

"Kuinka?" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä tapahtuu muutos?"

"Ettekö vielä tiedä sitä? Äiti on päättänyt vihdoinkin täyttää vanhan toivomukseni ja muuttaa minun luokseni asumaan. Silloin emme tietysti voi antaa talon seistä tyhjänä, niin että se kai ennen pitkää joutuu myytäväksi."

Neiti tuijotti minuun suunniltaan joutuneena.

"Niin, minustakin on se ikävää", jatkoin surkutellen. "No, teillehän tämä aika sentään oli hyvin rasittava. Te olette niin ystävällisesti ja auliisti huolehtinut koko talosta, etten voi teitä kyllin kiittää."

"Mutta minä, mitä pitää — — mihin pitää — —"

"No, siihen kyllä neuvo keksitään. Teidän täytynee kai jälleen etsiä asunto itsellenne, mutta niin kiirettä ei sillä luonnollisesti ole. Teistä on itsestännekin tuntuva hauskalta, kun jälleen pääsette hiljaisempiin oloihin."

Hän oli noussut seisaalleen. Hänen äänensä oli vielä kohtelias, mutta melkoisen terävä.

"En tiedä, mitä minun on tästä sanominen", huudahti hän katkerasti. "Teidän äitinne, hyvä herra, on luvannut antavansa minun asua täällä. Se oli varma sopimus; ja nyt, kun olen ottanut taloudenpidon huolekseni ja kaikessa auttanut äitiänne, nyt ajetaan minut kadulle!"

Hän alkoi nyyhkyttää ja tahtoi rientää pois. Mutta minä pidätin häntä laihasta kädestään ja painoin hänet jälleen tuolilleen.

"Niin hullusti eivät asiat ole", sanoin hymyillen. "Se seikka, että äitini haluaa matkustaa täältä pois, muuttaa hiukan olosuhteita. Muuten ei talonmyyntiä ole päättänyt hän, vaan minä, joka olen omistaja. Ettei teidän uutta asuntoa valitessanne tarvitse mukautua liian ahtaihin oloihin ja että jätätte huolenpidon siitä hänen asiaksensa, pitää hän aivan luonnollisena. Teillä on silloin mukavampaa kuin muuten ja olette kuitenkin tavallaan hänen vieraansa."

Nyt tulivat odotettavissa olleet vastaväitteet, itku, ylpeys joka välillä vaihtui pyyntöihin, ja lopulta huomasi naisrukka, että myöntyminen oli tässä viisainta. Mutta tämän johdosta hän sulkeutui kamariinsa eikä ilmaantunut kahvillekaan. Äiti oli sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt lähettää se hänelle huoneeseensa, mutta kaiken tämän kohteliaisuuden jälkeen halusin minä hiukan kostoakin ja annoin neiti Schniebelin uhitella aina iltaan saakka, jolloin hän äänettömänä ja äkäisenä mutta täsmällisesti saapui aterialle.

"Minun täytyy valitettavasti jo huomenna matkustaa R:iin", ilmotin illallispöydässä. "Mutta jos sattuisit minua tarvitsemaan, niin voinhan pian saapua tänne."

Tätä sanoessani en katsonut äitiini, vaan tämän serkkuun, ja tämä huomasi, miten se oli tarkotettu. Jäähyväiseni hänelle olivat lyhyet ja minun puolellani miltei sydämelliset.

"Lapsi", sanoi äitini jälkeenpäin, "teit asiasi hyvin, ja minun täytyy kiittää sinua. Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin oopperastasi?"

Siitä ei tosin tullut mitään, mutta jää oli sulanut ja meidän välimme alkoi kirkastua. Se oli parasta koko asiassa. Hän tunsi nyt luottamusta minuun, ja minua ilahdutti ajatus, että pian järjestäisin hänen kanssaan pienen talouden ja pääsisin pitkästä kodittomuudestani. Matkustin tyytyväisenä, käskin sanoa paljon terveisiä vanhalle neidille ja aloin heti paluuni jälkeen poikkeilla katsomassa siellä täällä, missä oli pieniä, sieviä asuntoja vuokrattavana. Tässä auttoi minua Teiser, ja enimmäkseen oli myös hänen sisarensa mukana; molemmat iloitsivat minun puolestani ja toivoivat pikkupeleillemme hupaista keskinäistä kanssakäymistä.

Tällä välin oli oopperani lähetetty Müncheniin. Kahden kuukauden kuluttua, vähää ennen äitini saapumista, kirjoitti Muoth, että se oli hyväksytty esitettäväksi, mutta ettei sitä ehditty harjoitella enää tämän näytäntökauden kuluessa. Se esitettäisiin kuitenkin ensi talven alkupuolella. Siinä oli minulla äidille hyvä uutinen kerrottavana, ja Teiser toimeenpani juhlan, kun hän sai asiasta kuulla.

Äitini vuodatti kyyneleitä muuttaessaan meidän kauniiseen asuntoomme puutarhan keskellä ja arveli, ettei ollut hyvä vanhalla iällään joutua istutetuksi vieraaseen maaperään. Mutta minusta se oli sangen hyvä ja Teiseristä myöskin, ja Brigitte puuhaili äitini kanssa ja auttoi tätä niin että oli iloista katsella. Tytöllä oli vähä tuttavia kaupungissa ja hän oli useasti veljensä ollessa teatterissa saanut istua yksin kotona, jota ei tosin voinut huomata hänen ulkomuodostaan. Nyt kävi hän useasti meillä eikä ollut ainoastaan avullisena sisustamisessa ja järjestelyssä, vaan auttoi myöskin äitiäni ja minua löytämään tien tyytyväiseen hiljaiseen yhdessä elämiseen. Hän osasi selittää vanhalle rouvalle, milloin minä tarvitsin lepoa ja milloin minun täytyi saada olla yksin, hän oli silloin aina käsillä ja astui minun sijalleni, ja minulle huomautti hän monista äitini tarpeista ja toivomuksista, joita en ollut milloinkaan arvannut ja joista ei äitini milloinkaan ollut minulle ilmoittanut. Näin oli pian syntynyt pieni koti ja kodikkuuden tunne, toisenlainen ja vaatimattomampi kuin miksi aikaisemmin olin kotiani kuvitellut, mutta hyvä kyllä sellaiselle, joka ei itse ollut päässyt sen pitemmälle kuin minä.

Nyt tutustui äitini myöskin musiikkiini. Hän ei pitänyt kaikkea hyvänä ja oli enimpään nähden ääneti, mutta hän huomasi ja uskoi, ettei se ollut ajanrattoa ja leikittelyä, vaan vakavaa työtä, ja teki ihmeekseen meidän musikanttielämästämme, jota hän oli kuvitellut hyvin samankaltaiseksi kuin nuorallatanssijoiden, sen havainnon, että se oli tuskin vähemmän porvarillisen ahkeraa kuin sekään, jota esim. isävainaja oli viettänyt. Nyt voimme myöskin vapaammin keskustella hänestä, ja vähitellen sain kuulla tuhansia juttuja heistä molemmista, isovanhemmistani ja omasta lapsuudestani. Entinen aika ja omaiseni kävivät minulle rakkaiksi ja mieltäkiinnittäviksi, en tuntenut enää kuuluvani ulkopuolelle heidän piiriänsä. Sitävastoin oppi äitini antamaan arvoa minun ajatuksilleni ja luottamaan minuun silloinkin, kun työskentelyni aikana sulkeuduin yksikseni tai kun olin äreällä tuulella. Hänen oli isäni kanssa ollut hyvä olla, ja sitä kovempi oli hänelle ollut Schniebelin ajan koettelemus; nyt hän jälleen alkoi tuntea itsensä turvalliseksi ja taukosi vähitellen puhumasta vanhenemisestaan ja yksinäisyydestään.

Tässä tyytyväisyyden ja vaatimattoman onnellisuuden ilmakehässä häipyi kärsimykseni ja kaipuuni, joka niin kauan oli täyttänyt mieleni. Mutta se ei häipynyt olemattomiin, vaan uinui syvällä sieluni pohjalla, katseli minuun monin öin kysyvästi eikä luopunut oikeuksistaan. Mitä etäämmälle mennyt vaipui taakseni, sitä kirkkaampana kohosi eteeni rakkauteni ja kärsimykseni kuva, säilyi luonani ja oli hiljaisena kiihdyttimenäni.

Useasti jo olin luullut tietäväni, mitä rakkaus on. Jo nuorukaisena, jolloin hullaantuneena olin kierrellyt iloisen Siddyn ympärillä, olin luullut tuntevani rakkauden. Sitten jälleen silloin kun ensi kerran näin Gertrudin ja tunsin, että hän oli vastaus kysymyksiini ja hämärien toiveitteni täyttymys. Sitten jälleen kun tuska alkoi ja ystävyydestä ja kirkkaudesta tuli intohimoa ja hämäryyttä, ja vihdoin silloin, kun hän oli minulta mennyttä. Mutta rakkaus pysyi yhä luonani, ja tiesin, etten enää milloinkaan ikävöisi naista enkä kaipaisi naishuulten suuteloa sen jälkeen kuin Gertrud oli tullut sydämeeni.

Hänen isänsä, jonka luona toisinaan kävin, näytti nyt tietävän suhteestani häneen. Hän pyysi saada urkusävellyksen, jonka olin kirjottanut häitä varten, ja osotti minulle hiljaista hyväntahtoisuutta. Hän lienee tuntenut, miten mielelläni kuulin tietoja Gertrudista ja miten vaikeata minun kuitenkin oli niitä kysellä, ja kertoi minulle paljon hänen kirjeittensä sisällyksestä. Niissä oli useasti puhe minustakin, nimenomaan oopperastani. Hän kirjotti että soprano-osaan oli saatu etevä taiteilijatar ja mitenkä hän iloitsi siitä, että vihdoinkin saisi kuulla kokonaisuutena tuon hänelle jo niin tutun teoksen. Hän iloitsi myöskin siitä, että minä olin saanut äidin luokseni. Mitä hän kirjotti Muothista, en tiedä.

Elämäni sujui rauhallisesti, syvyyden kuohut eivät enää ajautuneet pinnalle. Sävelsin paraikaa messua ja haudoin mielessäni oratoriota, johon minulta kuitenkin vielä puuttui teksti. Milloin minun oli pakko ajatella oopperaani, oli se minulle kuin vieras maailma. Musiikkini kulki uusia teitä, se muuttui yksinkertaisemmaksi ja viileämmäksi, se tahtoi lohduttaa eikä kiihottaa.

Näihin aikoihin oli Teiserien seura minulle suuriarvoisin. Tapasimme toisemme miltei joka päivä, luimme, soitimme, kävelimme yhdessä, pidimme juhlia ja teimme huviretkiä. Vain suvella, kun en tahtonut olla näille reippaille matkailijoille vastuksena, erosimme muutamiksi viikoiksi. Teiserit retkeilivät jälleen Tirolissa. Minä taas olin vienyt äidin sukulaistensa luokse pohjois-Saksaan, johon häntä jo vuosikausia oli pyydetty, ja asetuin itse Pohjanmeren rannalle. Siellä kuuntelin yöt ja päivät meren ikuista laulua ja kuljin raikkaassa meri-ilmassa ajatuksineni ja säveleineni. Täältä rohkenin ensi kerran kirjottaa Gertrudille Müncheniin — en rouva Muothille, vaan ystävättärelleni Gertrudille, jolle kerroin musiikistani ja unelmistani. Ehkä se häntä ilahduttaa, ajattelin, ja ehkei häntä myöskään vahingoita lohdutus ja ystävän tervehdys. Sillä vastoin omaa sydäntäni täytyi minun epäillä ystävääni Muothia ja yhä olla Gertrudin tähden hiljaisesti huolissani. Tunsin hänet liian hyvin, tuon itsepäisen pessimistin, joka oli tottunut elämään oikkujensa mukaan eikä milloinkaan uhrautumaan, jota synkät vietit ohjasivat ja tempoivat sinne tänne ja joka mietiskellessään katseli elämäänsä kuin murhenäytelmää. Jos yksinäisenä ja ymmärtämättömänä pysyminen todella oli tauti, kuten kunnon Lohe minulle oli selittänyt, niin sairasti Muoth tätä tautia enemmän kuin kukaan muu.

En kuitenkaan kuullut hänestä mitään, kirjeitä ei hän kirjottanut. Myöskin Gertrud vastasi minulle ainoastaan lyhyesti kiittäen ja kehottaen aikaisin syksyllä tulemaan Müncheniin, missä heti näytäntökauden alkaessa jatkettaisiin oopperani näyttämölle harjottamista.

Syyskuun alussa, kun kaikki jälleen olimme kaupungissa, kokoonnuimme eräänä iltana minun luokseni tarkastelemaan kesätöitäni. Huomattavin oli pieni lyyrillinen palanen kahdelle viululle ja pianolle. Sen soitimme yhdessä. Brigitte Teiser istui pianon ääressä; saatoin nuottilehteni yli nähdä hänen päänsä, jota ympäröi vaaleiden palmikkojen raskas seppele, kutrit kynttilänvalossa kultaisina hohtaen. Veli istui hänen vieressään ja soitti ensimäistä viulua. Se oli yksinkertaista laulumusiikkia, hiljaa valittavaa ja kesä-illan tunnelmissa soivaa, ei iloista eikä surullista, vaan illanhämyssä leijailevaa, kuten sammuva pilvi auringonlaskun jälkeen. Kappale miellytti Teisereitä ja varsinkin Brigitteä. Hänen oli harvoin tapana lausua mitään musiikistani, vaan pysytellä äänettömänä jonkunlaisen tyttömäisen kunnioituksen valtaamana ja vain katsella minua ihaillen, sillä hän piti minua suurena mestarina. Tänään rohkaisi hän mielensä ja ilmaisi erikoisen mieltymyksensä. Hän katsoi minuun kirkkaan sinisistä silmistään sydämellisesti ja nyökäytti päätään, niin että valo hyppeli hänen vaaleilla palmikoillaan. Hän oli hyvin sievä, miltei kaunotar.

Valmistaakseni hänelle pienen ilon otin hänen nuottilehtensä, kirjotin siihen lyijykynällä omistuksen "ystävättärelleni Brigitte Teiserille" ja annoin hänelle nuotit takaisin.

"Se on nyt aina oleva pikku sävellykseni otsikossa", sanoin kohteliaasti. Hän luki omistuksen hitaasti punehtuen, ojensi minulle pienen, voimakkaan kätensä ja sai äkkiä kyyneleet silmiinsä.

"Onko se teiltä täyttä totta?" kysyi hän hiljaa.

"Eiköhän", nauroin minä. "Ja minun mielestäni kappale sopii erinomaisesti teille, neiti Brigitte."

Hänen katseensa, joka vielä oli kyyneleinen, kummastutti minua, niin totinen ja naisellinen oli se. Enempää en kuitenkaan siihen huomiotani kiinnittänyt; Teiser laski nyt viulun kädestään, ja äiti joka jo tunsi hänen tarpeensa, kaatoi viinejä laseihin. Keskustelu kävi vilkkaaksi, kiistelimme eräästä uudesta operetista, joka oli esitetty muutamia viikkoja sitten, ja pieni kohtaus Brigitten kanssa muistui jälleen mieleeni vasta myöhään illalla, kun molemmat sanoivat jäähyväiset ja hän katsoi minua silmiin omituisen levottomasti.

Münchenissä alettiin sillävälin harjotella oopperaani. Kun toinen pääosista ollessaan Muothin hallussa oli hyvissä käsissä ja kun Gertrud oli kiittänyt myöskin soprano-osan esittäjätärtä, tulivat orkesteri ja köörit tärkeimmiksi huomioni esineiksi. Jätin äitini ystävieni huomaan, ja matkustin Müncheniin.

Tuloni jälkeisenä aamuna ajoin kauniita leveitä katuja Schwabingiin [Schwabing on Münchenin taiteilija-esikaupunki. Suom. muist.] sen hiljaisella paikalla sijaitsevan talon luokse, missä Muoth asui. Oopperan olin kokonaan unohtanut, ajattelin vain häntä ja Gertrudia ja sitä, millaisina heidät tapaisin. Vaunut pysähtyivät miltei maalaiselta näyttävälle sivukadulle pienen talon eteen, joka seisoi yksityisten puiden keskellä; keltaisia vaahteranlehtiä oli kerääntynyt kasoihin molemmin puolin tietä. Jyskyttävin sydämin astuin sisään; talo teki miellyttävän ylhäisen vaikutuksen; palvelija riisui minulta päällysviittani.

Suuressa huoneessa, johon minut vietiin, tunsin pari seinällä olevaa suurta vanhaa maalausta, jotka olivat seuranneet tänne Imthorin talosta. Vastakkaisella seinällä oli uusi Münchenissä maalattu Muothin muotokuva, ja minun sitä katsellessani astui Gertrud sisään.

Sydämeni löi ankarasti, kun näin pitkän ajan jälkeen taas katsoin häntä silmästä silmään. Minulle hymyilivät hänen muuttuneet, ankarammiksi ja kypsyneemmiksi käyneet kasvonsa, jotka kuitenkin olivat yhtä ystävälliset, ja hän ojensi minulle sydämellisesti kätensä.

"Oletteko voinut hyvin?" sanoi hän ystävällisesti. "Olette vanhentunut, mutta näytätte hyvinvoivalta. Olemme odottaneet teitä jo kauan."

Hän uteli minulta tietoja yhteisistä tuttavistamme, isästään, minun äidistäni, ja kun hän oli lämmennyt ja unohtanut ensimäisen arkuutensa, näin hänet aivan samanlaisena kuin ennenkin, puhuin jälleen hyvän ystävättären kanssa, kerroin hänelle oleskelustani merenrannikolla, työstäni, Teiseristä ja lopuksi neiti Schniebel raukastakin.

"Ja nyt", huudahti hän, "esitetään oopperanne! Se tulee tuottamaan teille iloa."

"Mutta enemmän ilahduttaa minua kuitenkin toivo taas kerran saada kuulla teidän laulavan."

Hän nyökäytti minulle päätään. "Se ilahduttaa minuakin. Laulan paljo, mutta miltei yksinomaan itselleni. Nyt laulamme kaikki teidän laulunne; ne ovat aina meillä käsillä eivätkä pääse pölyttymään. Jääkää meille päivälliselle, mieheni tulee varmaankin pian kotia ja voi sitten iltapäivällä viedä teidät johtajan puheille."

Menimme musiikkihuoneeseen, minä istuuduin pianon ääreen ja hän lauloi tuonaikuisia laulujani niin että kävin äänettömäksi ja saatoin tuskin pysyä iloisena. Hänen äänensä oli tullut kypsyneemmäksi ja vankemmaksi, mutta se liihotteli vielä yhtä keveästi ja vaivattomasti kuin ennenkin ja toi mieleeni muiston elämäni parhaista ajoista, niin että istuin kuin lumottuna, soitin vanhoja säveleitäni enkä hetkittäin enää saattanut erottaa nykyisyyttä entisyydestä. Eikö hän kuulunut minulle ja minun elämääni? Emmekö olleet toisillemme kuin sisarukset ja läheiset ystävät? Totta kyllä, että hän Muothin kanssa oli laulanut toisin!

Tarinoiden istuimme vielä hetkisen yhdessä iloisina; paljoa sanomista ei meillä kuitenkaan toisillemme ollut, sillä tunsimme, etteivät selvittelyt meidän välillämme olleet tarpeen. Miten hän voi ja millainen hänen ja hänen miehensä suhde oli, sitä en nyt ajatellut, sen saisin itse myöhemmin nähdä. Missään tapauksessa ei hän ollut poikennut kulkemastaan suunnasta eikä tullut uskottomaksi itselleen, ja ellei hän ollut onnellinen vaan kärsi, niin kantoi hän kärsimyksensä ylevästi ja ilman katkeruutta.

Hetkisen kuluttua saapui Heinrich, joka jo oli saanut kuulla tulostani. Hän alkoi heti puhua oopperastani, joka näytti jokaiselle olevan tärkeämpi minua itseäni. Kysyin miten hän Münchenissä viihtyi.

"Kuten kaikkialla", vastasi hän totisesti. "Yleisö ei pidä minusta, koska se tajuaa, etten minä pidä sitä jumalanani. Minut otetaan harvoin ystävällisesti vastaan ensimäisellä kerralla; minun täytyy aina ensin päästä käsiksi ihmisiin ja temmata heidät mukaani. Saavutan menestystä olematta suosittu.

"Monasti laulan tosin kurjastikin, se täytyy minun itseni myöntää. No, oopperasi tulee tuottamaan iloa, sekä sinulle että minulle, siitä saat olla varma. Tänään menemme käymään johtajan luona, huomiseksi kutsumme tänne soprano-osan esittäjättären ja keitä muita haluat. Huomenaamulla on orkesterin harjotus. Luulen, että tulet olemaan tyytyväinen."

Päivällistä syötäessä huomasin, että hän oli Gertrudille tavattoman kohtelias, mikä ei lainkaan ollut mieleeni. Ja sama oli laita koko ajan, minkä Münchenissä viivyin ja olin heidän seurassaan. He olivat ihmeen kaunis pari ja herättivät huomiota minne saapuivatkin. Mutta heidän välinsä oli viileä, ja ajattelen itsekseni, että vain Gertrudin lujuus ja sisäinen etevämmyys auttoi häntä sillä tavalla muuttamaan tämän viileyden kohteliaisuudeksi ja arvokkaisuudeksi. Hän näytti vasta äskettäin heränneen kaunista miestä kohtaan tuntemastaan intohimosta ja vielä toivovan entisen sydämellisen suhteen paluuta. Joka tapauksessa oli se hän, joka sai Muothinkin noudattamaan hyviä ulkonaisia muotoja. Hän oli liiaksi hieno ja hyvä näytelläkseen edes ystävilleen pettyneen ja ymmärrystä kaipaavan osaa ja näyttääkseen kenellekään kärsimystään, vaikkei hän voinutkaan salata sitä minulta. Mutta hän ei olisi minultakaan kärsinyt pienintäkään ymmärtämyksen katsetta tai elettä; puhuimme ja käyttäydyimme aivan kuin olisi hänen avioliittonsa ollut kokonaan huolia vailla.

Miten kauan tällainen tila oli säilytettävissä, oli tosin epäilyttävää ja riippui kokonaan Muothista, jonka oikukasta hillittömyyttä nyt näin ensi kerran naisen pitävän ohjissa. Molemmat herättivät sääliäni, vaikkei tällainen asiaintila minua ihmetyttänytkään. Molemmilla oli ollut intohimonsa ja he olivat sen nauttineet; nyt saivat he joko oppia kieltäytymään ja surumielisinä muistella mennyttä aikaa, tai löytää tien uuteen onneen ja uuteen rakkauteen. Ehkä saattaisi lapsi jälleen yhdistää heidät, ei enää lemmenhuuman kadotettuun paratiisipuutarhaan, vaan uudeksi tahdoksi elää yhdessä ja sisäisesti mukautua toisiinsa. Siihen omasi Gertrud sisäisen voiman ja mieleneheyden, sen tiesin. Onnistuisiko se myös Heinrichille, siitä en tahtonut muodostaa itselleni arveluita. Niin suuresti kuin minua säälittikin, että heidän lemmenhehkunsa ensimäinen myrskyisä onni jo oli mennyttä, ilahdutti minua kuitenkin se, että heidän oli onnistunut säilyttää arvokkuutensa ja kauneutensa ei vain ihmisten kesken, vaan toistensa silmissäkin.

En voinut kuitenkaan ottaa vastaan kutsua asua Muothin luona ja hän salli minun menetellä tahtoni mukaan. Kävin siellä joka päivä ja minulle teki hyvää se, että Gertrud näki mielellään minun tulevan ja iloitsi keskustelemisesta ja musiikin harjoittamisesta minun kanssani, niin etten ollut yksinomaan vastaanottavana puolena.

Oopperan esittäminen oli nyt varmasti määrätty tapahtuvaksi joulukuussa. Viivyin kaksi viikkoa Münchenissä, olin saapuvilla kaikissa orkesteriharjotuksissa ja sain pyyhkiä yhtä ja toista, mutta huomasin teokseni yleensä olevan hyvissä käsissä. Minusta oli ihmeellistä nähdä taiteilijat ja taiteilijattaret, viulun ja huilunsoittajat, kapellimestarit ja kuorot esittämässä teostani, joka jo oli tullut minulle itselleni vieraaksi, joka jo eli omaa elämäänsä.

"Odotahan", sanoi Heinrich Muoth välillä, "nyt saat pian hengittää julkisuuden kirottua ilmaa. Toivonpa melkein, ettei sinulla olisi menestystä. Sillä silloin on lauma pian kintereilläsi, silloin voit pian alkaa käydä kiharoiden ja nimikirjotusten kauppaa ja nähdä, miten valikoitua ja miellyttävää joukkojen kunnioitus on. Rammasta jalastasi puhuvat nyt jo kaikki. Sellainen tekee populääriksi!"

Välttämättömimpien harjotusten jälkeen matkustin jälleen kotia, palatakseni takaisin vasta muutamia päiviä ennen oopperan esittämistä. Teiser kyseli vallan loppumattomiin esitystä koskevia seikkoja, hän ajatteli tuhansia yksityiskohtia, joita tuskin olin ottanut huomioon, ja seurasi asiaa suuremmalla mielenkiinnolla ja levottomuudella kuin minä itse. Kun kutsuin häntä sisarineen olemaan saapuvilla ensi-esityksessä, hyppeli hän ilosta. Äitini sitävastoin ei halunnut lähteä talviselle matkalle, ja minulle oli se mieleenkin. Vähitellen alkoi sentään jännitys vallata minutkin ja tarvitsin iltaisin lasin punaviiniä voidakseni nukkua.

Talvi oli saapunut aikaisin ja meidän pikkutalomme oli aivan lumen peitossa vähäisen puutarhamme keskellä, kun Teiserin sisarukset eräänä aamuna tulivat noutamaan minua vaunuilla. Äiti liehutti ikkunasta jälkeeni, vaunut vierivät tiehensä ja Teiser lauloi paksun kaulahuivinsa sisältä jäähyväisiksi matkalaulun. Koko pitkän rautatiematkan ajan käyttäytyi hän kuin koulupoika, joka matkustaa joululomalle, ja sievä Brigitte oli yhtä tyytyväinen vaikka tyynempi. Olin iloinen saadessani heidät matkaan, sillä rauhani oli nyt mennyttä ja minä kuljin kuin tuomittu lähimpien päivien tapauksia kohti.

Sen huomasi heti Muothkin, joka oli meitä asemalla vastassa. "Sinulla on lavakuume, poikaseni!" nauroi hän tyytyväisenä. "Jumalan kiitos! Olet sentään taiteilija etkä filosoofi!"

Hän näytti olevan oikeassa, sillä mielenjännitystäni kesti aina esitysiltaan saakka enkä voinut noina öinä nukkua. Meistä kaikista oli vain Muoth levollinen. Teiser vallan paloi rauhattomuutta, hän kävi joka harjotuksessa eikä lakannut tekemästä muistutuksia. Kyyryisenä ja värjyen istui hän harjotusten aikana vieressäni, löi arveluttavissa kohdissa tahtia nyrkillään, niin että läikyi, kiitteli tai pudisteli päätänsä.

"Sieltähän puuttuu huilu!" huudahti hän heti ensimäisessä harjotuksessa niin äänekkäästi, että johtaja tahtomattaan katsoi taaksensa.

"Se täytyi meidän jättää pois", sanoin hymyillen.

"Huiluko? Jättää pois? Miksi? Sellaista viheliäisyyttä! Pidä varasi, tai muuten ne pilaavat koko alkusoiton."

Minun täytyi nauraa ja pidättää häntä, niin rajusti hän käyttäytyi. Mutta kun tuli hänen lempikohtansa, missä ensi viulut ja sellot yhtyvät muuhun orkesteriin, nojautui hän taaksepäin suljetuin silmin, puristi kättäni suonenvetoisesti ja kuiskasi jälkeenpäin häpeissään: "Niin, se sai miltei silmäni kosteiksi. Hiton kaunis kohta."

Soprano-osaa en ollut vielä kuullut laulettavan. Oli omituista ja surunvoittoista ensi kerran kuulla vieraan äänen esittävän sitä. Laulajatar suoritti tehtävänsä hyvin ja lausuin hänelle heti kiitokseni, mutta itsekseni ajattelin iltapäiviä, joina Gertrud oli laulanut näitä sanoja, ja minulla oli, vaikken sitä tahtonut itselleni myöntää, samanlainen surullinen epämieluisa tunne, kuin silloin, kun on luopunut jostakin rakkaasta esineestä ja ensi kerran näkee sen vieraissa käsissä.

Gertrudin tapasin näinä päivinä harvoin, hän katseli hymyillen hermostumistani ja jätti minut rauhaan. Olin Teiserien kanssa käynyt hänen luonaan ja hän oli iloisen sydämellisesti ottanut vastaan Brigitten, joka ihaillen katseli tätä kaunista, käytökseltään ylhäistä naista. Siitä lähtien oli tyttö Gertrudin ihailijoita ja puhui tästä aina ylistellen samoin kuin veljensäkin.

Paria esittämisen edellistä päivää en enää tarkasti muista, kaikki oli minussa sekaisin. Lisäksi tuli vielä muita mielenkiihotuksen syitä; eräs laulajista oli tullut käheäksi, muuan toinen oli loukkaantunut siitä, ettei hänelle oltu annettu tärkeämpää osaa ja käyttäytyi viimeisissä harjotuksissa hyvin sopimattomalla tavalla, ja johtaja tuli yhä juhlallisemmaksi ja kylmemmäksi, kuta enemmän minulla oli lisää muistutuksia. Muoth riensi silloin tällöin avukseni, hymyili levollisesti koko sekamelskalle ja oli minulle tässä asemassa paljoa hyödyllisempi kuin kunnon Teiser, joka hääri edestakaisin kuin pikku paholainen ja morkkasi kaikkea. Brigitte katseli minua kunnioittavaisesti mutta kuitenkin hiukan säälien, kun lomahetkinä huolestuneina ja hiukan vaiteliaina istuimme yhdessä.

No niin, päivät kuluivat ja tuli määrätty ilta. Katsomon täyttyessä seisoin näyttämön takana, kykenemättä kuitenkaan enää tekemään tai neuvomaan vähintäkään. Lopuksi menin Muothin luokse, joka jo oli pukeutunut ja syrjässä melusta eräässä sopukassa tyhjensi samppanjapuolikasta.

"Tahdotko lasin?" kysyi hän osaaottavasti.

"En," sanoin minä. "Eikö se kiihota?"

"Miksi? Tuo hälinäkö? Sellaista on aina."

"Tarkotan sektiä."

"Ei, se tekee minut levolliseksi. Lasin tai kaksi otan aina, kun tahdon saada jotakin aikaan. Mutta mene nyt, on jo aika."

Muuan vahtimestari vei minut aitioon, missä tapasin jo Gertrudin ja molemmat Teiserit sekä erään teatterin johtokunnan jäsenen, joka hymyillen tervehti minua.

Pian tämän jälkeen kuulimme soitettavan toisen kerran. Gertrud katsahti minuun ystävällisesti ja nyökäytti minulle päätään. Teiser, joka istui takanani, tarttui käsivarteeni ja puristi sitä vimmatusti. Katsomo pimeni ja syvyydestä kohosi juhlallisesti alkusoittoni. Nyt tulin mieleltäni rauhallisemmaksi.

Ja nyt kaikui edessäni tuttuna ja kuitenkin vieraana teokseni, joka ei enää tarvinnut minua ja jolla oli oma elämänsä. Menneiden päivien, toiveiden ja unettomien öiden riemut ja vaivat, tuon ajan intohimo ja kaipaus olivat irtautuneina ja toiveen muotoon muuttuneina edessäni, salattujen hetkien mielenliikunnat kaikuivat vapaina ja mukaansa kutsuvina tuhansille vieraille sydämille. Muoth tuli esiin ja alotti hillityn voimakkaasti, kohosi ja tempautui itse mukaan ja lauloi koko synkällä intohimoisuudellaan, ja soprano vastasi korkein, liihottelevin, kepein äänin. Silloin tuli kohta, joka vielä kaikui korvissani aivan sellaisena, kuin sen olin kerran kuullut Gertrudin esittämänä, ja se oli ollut ylistys hänelle ja rakkauteni salainen tunnustus. Käännyin ja katsoin hänen tyyniin, puhtaisiin silmiinsä, jotka ymmärsivät minua ja tervehtivät minua ystävällisesti, ja silmänräpäyksen ajan tunsin koko nuoruuteni sisällyksen ja tarkotuksen koskettavan itseäni kuin kypsyneen hedelmän hienon tuoksun.

Siitä lähtien olin rauhallinen ja katsoin ja kuuntelin kaikkea kuin juhlavieras. Kuulin suosionosotuksia, laulajat ja laulajattaret tulivat esiripun eteen kumartamaan, Muoth huudettiin useat kerrat esiin ja hän hymyili viileästi kirkkaasti valaistulle katsomolle. Minuakin vaadittiin näyttäytymään, mutta olin liiaksi huumautunut eikä minulla ollut haluakaan ontua esille mieluisasta piilopaikastani.

Teiser sitävastoin hymyili kuin aamuaurinko, syleili minua ja puristi pyytämättä myös korkean johtokunnan-herran molempia käsiä.

Kekkerit olivat valmiina ja olisivat odottaneet meitä vaikka olisi käynyt toisinkin. Ajoimme niihin vaunuilla, Gertrud miehensä, minä Teiserin kanssa. Lyhyellä matkalla alkoi Brigitte, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, äkkiä itkeä. Hän koetti aluksi hillitä itseänsä, mutta peitti sitten kasvot käsiinsä ja antoi kyyneltensä juosta. En osannut sanoa mitään ja olin kummissani sen johdosta että Teiser myöskin oli vaiti eikä kysynyt häneltä mitään. Hän kietoi vain kätensä Brigitten ympärille ja murahteli ystävällisesti ja lohdutellen kuin lapselle, jota koetetaan tyynnyttää.

Kun sitten kädenpuristelut ja onnittelut tulivat, iski Muoth minulle pilkallisesti silmää. Minulta tiedusteltiin seuraavaa teostani ja oltiin pettyneitä, kun ilmotin, että sävelsin oratoriota. Sitten juotiin seuraavan oopperani onneksi; se on kuitenkin vielä tänäänkin kirjottamatta.

Vasta myöhään yöllä, kun olimme päässeet eroon ja menimme nukkumaan, saatoin kysyä Teiseriltä, mikä hänen sisartansa vaivasi ja miksi tämä oli itkenyt. Brigitte itse oli jo aikoja sitten mennyt levolle. Ystäväni katsahti minuun tutkivasti ja hiukan kummastuneena, pudisti päätään ja vihelteli, kunnes uudistin kysymykseni.

"Oletpa sokea", sanoi hän sitten moittivasti. "Etkö sitten ole koskaan huomannut mitään?"

"En", sanoin, alkaen aavistaa totuutta.

"No, voin sen sanoa. Tyttö on pitänyt sinusta, jo kauan. Tietysti ei hän ole sitä minulle milloinkaan sanonut, yhtä vähän kuin sinullekaan, mutta olen sen huomannut ja, suoraan sanoen, olisi minua ilahduttanut, jos siitä olisi tullut jotakin."

"Voi!" sanoin vilpittömästi surullisena. "Mutta mitä merkitsi sitten tämäniltainen?"

"Sekö, että hän vetisteli? Olet lapsi! Luuletko, ettemme mitään huomanneet?"

"Mitä sitten?"

"Hyvä jumala! Eihän ole ollut pakko sinun kertoa siitä minulle, ja on oikein, ettet ole sitä tehnytkään; mutta silloin ei sinun myöskään olisi pitänyt sillä tavalla katsoa rouva Muothiin. Nyt mekin sen tiedämme."

En pyytänyt häntä säilyttämään salaisuuttani, olin varma hänestä. Hiljaa laski hän kätensä olalleni.

"Voin ymmärtää, että olet näinä vuosina saanut niellä yhtä ja toista, josta et ole meille kertonut. Minulle on kerran myöskin käynyt samalla tavalla.

"Nyt olemme uskollisia tovereita ja kirjotamme kaunista musiikkia, eikö totta? Ja pidämme huolta siitä, että tyttö tulee lohdutetuksi. Anna minulle kätesi, ihanata on tämä kaikki ollut! Ja nyt näkemiin, kotona jälleen tapaamme. Matkustan tytön kanssa huomenna varhain."

Näin sanoen erosimme, mutta hän tuli hetkisen kuluttua vielä takaisin ja sanoi vakuuttavasti: "Kuulehan, mutta ensi kerralla täytyy huilu saada jälleen mukaan, eikö niin?"

Näin päättyi tämä ilonpäivä, ja jokainen meistä valvoi kiihottuneena vielä kauan aikaa. Ajattelin Brigitteä. Hän oli nyt koko tämän ajan ollut läheisyydessäni, enkä minä ollut ajatellut enkä halunnut mitään muuta kuin hyvää toveruutta hänen kanssaan, aivan kuin Gertrud minun kanssani, ja kun hän oli arvannut minun rakkauteni toiseen, oli se hänelle ollut aivan samaa kuin minulle silloin, kun huomasin Gertrudin kirjeen Muothin pöydällä ja latasin revolverin. Ja niin surullista kuin tämä olikin, täytyi minun nauraa.

Päivät, jotka vielä viivyin Münchenissä, vietin enimmäkseen Muothilla. Se ei ollut enään samanlaista yhdessäoloa kuin noina iltapuolina, jolloin me kolme yhdessä olimme laulaneet ja soittaneet; mutta menestykseni jälkiloisteessa sentään yhdessä ajattelimme sanattomasti tuota aikaa, ja kirkastui toisinaan Gertrudin ja hänenkin välinsä. Otettuani jäähyväiset katselin ulkoa vielä hetkisen lumisten puiden ympäröimää hiljaista taloa, toivoin vielä monasti palaavani sinne ja olisin mielelläni luopunut omasta vähäisestä tyytyväisyydestäni ja onnestani, jos olisin siellä voinut auttaa nuo molemmat sisälläolevat jälleen ja ainiaaksi löytämään toisensa.

8.

Kotiin palattuani odotti minua siellä menestyksestäni johtuva maine vastenmielisine ja osaksi naurettavine seurauksineen. "Liikeasiat" olivat helposti heitetyt pois niskoilta siten että jätin oopperan eräälle musiikkitoimistolle. Mutta sain myöskin vastaanottaa kaikellaisia vierailuja, sanomalehtimiesten ja kustantajien, sekä typeriä kirjeitä, ja kesti kotvan aikaa ennenkuin totuin nopeasti tunnetuksi tulleen nimen pikkuvaivoihin ja pääsin vapaaksi ensimäisestä pettymyksestäni. Ihmisillä on vaatimuksia tunnetun henkilön suhteen; siinä ei ole eroa ihmelapsen, säveltäjän, runoilijan eikä ryöstömurhaajan välillä. Yksi tahtoo saada hänen kuvansa, toinen hänen nimikirjotuksensa, kolmas kerjää rahaa, jokainen nuori ammattiveli lähettää teoksiansa, imartelee suunnattomasti ja pyytää hänen arvosteluansa, ja jollei vastaa tai jos sanoo mielipiteensä, niin tuo sama ihailija äkkiä muuttuu katkeraksi, hävyttömäksi ja kostonhaluiseksi. Aikakauslehdet tahtovat painattaa hänen kuvansa, sanomalehdet kertovat hänen elämästään, syntyperästään, ulkomuodostaan. Koulutoverit muistuttavat olemassaolostaan ja etäiset sukulaiset väittävät jo vuosikausia sitten sanoneensa, että heidän serkustansa vielä kerran tulee kuuluisa.

Näiden tämänlaatuisten kirjeiden joukossa oli myöskin muuan neiti Schniebelin kirjottama, joka huvitti meitä suuresti, sekä kirje eräältä, jota en ollut ajatellut enää pitkiin aikoihin. Sievä Liddy kirjotti näet minulle myöskin, kuitenkaan mainitsematta kelkkaretkeämme, vaan aivan kuin vanha, uskollinen ystävätär konsanaan. Hän oli mennyt avioliittoon erään musiikinopettajan kanssa kotiseudullaan ja lähetti minulle osotteensa, jotta minä viipymättä voisin lähettää hänelle kaikki sävellykseni omistuksineen. Hän oli mukaan liittänyt muotokuvansa, jossa hänen tutut piirteensä kuitenkin olivat vanhentuneet ja tulleet karkeammiksi, ja minä vastasin hänelle mahdollisimman ystävällisesti.

Nämä pikkuasiat kuuluvat kuitenkin menneeseen, joka ei jätä jälkiä. Myöskään menestykseni kauniit hedelmät, tuttavuudet jalojen ja hienojen ihmisten kanssa, joilla musiikki on sydämessään eikä huulillaan, eivät kuulu varsinaiseen elämään, joka yhä edelleen, kuten ennenkin on kulunut hiljaisuudessa ja joka ei siitä lähtien enää ole paljoa muuttunut. Minulla on enää kerrottavana, minkä käänteen lähimpien ystävieni kohtalo sittemmin on saanut.

Vanha herra Imthor ei nähnyt enää niin paljoa vieraita ympärillään kuin Gertrudin kotona ollessa. Mutta yhä edelleen hänen kotonansa joka kolmas viikko esitettiin valittua kamarimusiikkia, ja näissä tilaisuuksissa minä säännöllisesti kävin. Toisinaan vein myöskin Teiserin mukaani. Imthor tahtoi kuitenkin, että minä muulloinkin kävin häntä tervehtimässä. Monasti kävinkin varhain aamupäivällä, hänen mieliaikaansa, tapaamassa häntä yksinkertaisessa työhuoneessaan, missä Gertrudin muotokuva riippui seinällä, ja kun vanhan herran ja minun välilleni vähitellen oli muodostunut ulkonaisesti kylmähkö, mutta kuitenkin luja keskinäisen ymmärtämyksen suhde, tuli keskustelumme useasti koskettelemaan sitä, mikä oli meidän molempien sydäntä lähinnä. Minun täytyi kertoa Münchenistä, enkä salannut sitä, minkä vaikutuksen olin saanut aviopuolisoiden välistä. Hän nyökäytti siihen myöntävästi päätään.

"Kaikki voi kai vielä korjautua", sanoi hän huoaten, "mutta me emme voi siihen mitään tehdä. Ajattelen ilolla kesää, jolloin saan lapsen pariksi kuukaudeksi luokseni. Münchenissä käyn heidän luonansa harvoin ja vastenmielisesti; hän kestää niin urheasti, etten tahdo häiritä ja tehdä häntä surulliseksi."

Gertrudin kirjeissä ei ollut mitään uutta. Mutta kun hän pääsiäiseksi tuli käymään isänsä luona ja myöskin kävi katsomassa meitä, näytti hän laihtuneelta ja jännittyneeltä, ja niin ystävällinen kuin hän olikin meitä kohtaan ja koetti salata mielentilaansa, näimme kuitenkin hänen totisiksi muuttuneissa silmissään useasti oudon toivottoman ilmeen.

Minun piti soittaa hänelle uutta musiikkiani, mutta kun pyysin häntä laulamaan jotakin meille, pudisti hän päätänsä ja katsoi minuun torjuen.

"Toisen kerran", sanoi hän epävarmasti.

Huomasimme kaikki, että hänen laitansa oli huonosti, ja hänen isänsä tunnusti minulle jälkeenpäin, että hän oli ehdottanut, että Gertrud kokonaan jäisi hänen luoksensa, mutta tämä ei ollut siihen suostunut.

"Hän rakastaa miestään", sanoin minä.

Imthor kohautti olkapäitään ja katsahti minuun huolestuneena. "Kuka tietää. Mutta Gertrud sanoi jäävänsä hänen luokseen hänen itsensä vuoksi; hän kuuluu olevan aivan kurja ja onneton ja tarvitsevan Gertrudin apua enemmän kuin itse arvaakaan. Gertrudille ei hän ole mitään sanonut, mutta sen voi lukea hänen kasvoistaan."

Sitten madalsi vanhus ääntään ja sanoi aivan hiljaa ja häpeissään: "Hän luulee Muothin juovan."

"Jonkun verran on hän sitä aina tehnyt", sanoin lohduttaen, "mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä juopuneena. Hän kestää. Hän on hermostunut ihminen, joka ei osaa pitää itseänsä kurissa, mutta kenties itse kärsii omasta olemuksestaan enemmän kuin tuottaa muille kärsimyksiä."

Miten hirveästi nuo molemmat hiljaisuudessa kärsivät, emme me tienneet. Luulen, etteivät he milloinkaan tauonneet rakastamasta toisiansa. Mutta pohjimmaiselta luonteeltaan eivät he kuuluneet toisilleen, he löysivät toisensa vain juhlahetkien kohoamisessa ja loistossa. Elämän ottamista iloisen yksinkertaisesti, tyyntä oman olemuksensa selkeässä kirkkaudessa elämistä ei Muoth ollut milloinkaan tuntenut, ja Gertrud saattoi vain kärsiä ja sääliä hänen riehuntaansa ja itsevihaansa, hänen lankeamistaan ja nousemistaan, hänen ikuista unhotuksen ja huumauksen janoaan, ei sitä muuttaa eikä siihen mukautua. Siten rakastivat he toisiansa eivätkä kuitenkaan koskaan tulleet toisiansa aivan lähelle, ja Muothin huomatessa, että hänen hiljainen toivonsa, Gertrudin avulla saavuttaa rauhaa ja tyytyväisyyttä, oli pettynyt, täytyi Gertrudin huomata, että hänen tahtonsa ja uhrinsa oli ollut turha ja ettei hänkään voinut lohduttaa ja pelastaa tätä miestä omalta itseltään. Siten oli molempain salainen unelma ja hartain toivomus mennyt pirstoiksi, he saattoivat vain uhrautumalla ja toisiansa säästämällä elää yhdessä, ja se, että he niin tekivät, osotti urhoollisuutta heidän puoleltaan.

Näin Heinrichin jälleen vasta kesällä, kun hän tuli tuomaan Gertrudia kotiin. Silloin oli hän vaimoansa ja minua kohtaan niin lempeä ja hellän varovainen, etten häntä ollut sellaisena nähnyt milloinkaan ennen, ja huomasin kyllä, miten hän pelkäsi kadottavansa Gertrudin, ja tunsin myöskin, ettei hän jaksaisi kestää tätä tappiota. Mutta Gertrud oli uupunut eikä pyytänyt mitään muuta kuin rauhaa ja hiljaisia päiviä, voidakseen saavuttaa tyyneyttä ja voimia. Vietimme erään leudon kevätillan yhdessä meidän puutarhassamme. Gertrud istui äitini ja Brigitten välissä, pitäen heidän käsiä omissaan, Heinrich astuskeli hiljaa edestakaisin puutarhassa, ja Teiser ja minä soitimme verannalla viulusonaattia. Miten Gertrud siinä lepäsi hiljaisena hengittäen hetken rauhaa, miten Brigitte kunnioittavaisesti painautui kaunista, kärsivän näköistä naista kohti ja miten Muoth kumaraisena, hiljaisin askelin kulki ulkona hämärässä soittoa kuunnellen, tuo kaikki on painunut sieluuni katoamattomaksi kuvaksi. Jäljestä päin sanoi Heinrich puoleksi leikillään, vaikka surullisin silmin minulle: "Katsohan, miten nuo kolme naista tuolla istuvat rinnakkain! Ja onnelliselta näyttää heistä kaikista vain sinun äitisi. Meidän täytyy koettaa myöskin päästä niin vanhoiksi."

Sitten erosimme toisistamme. Muoth läksi yksinänsä Bayreuthiin, Gertrud isänsä kanssa vuoristoon, Teiserit Steiermarkiin ja minä äitini kanssa jälleen Pohjanmerelle. Siellä kävelin useasti rannalla meren pauhua kuunnellen ja ajatellen, samoin kuin vuosia sitten varhaisessa nuoruudessani, elämän surullisen lystillisiä vaiheita, kuinka lempi voi olla turhaa ja kuinka ihmiset, jotka tarkottavat toisillensa hyvää, kuitenkin kulkevat toistensa ohi kukin oman käsittämättömän kohtalonsa kuljettamana, kuinka jokainen tahtoisi auttaa ja lähestyä toistansa, mutta ei voi, aivan kuin mielettömissä painajaisunissa. Ja useasti ajattelin myöskin Muothin sanoja nuoruudesta ja vanhuudesta ja olin utelias näkemään, tulisiko elämä minullekin joskus kirkkaaksi ja selkeäksi. Äitini hymyili, kun joskus keskustellessa koskettelin tätä, ja näytti tosiaan tyytyväiseltä. Ja hän nolasi minua muistuttamalla ystävästäni Teiseristä, joka ei vielä ollut vanha ja kuitenkin siksi vanha, että oli tajunnut oman osansa, ja joka lapsen lailla eli huoletonna elämäänsä Mozartin sävelet huulillaan. Ettei tämä iästä riippunut, sen kyllä huomasin, ja kenties oli meidän kärsimyksemme ja harhailumme vain tuota sairautta, josta herra Lohe kerran oli puhunut minulle. Vai oliko tämä viisaskin samanlainen lapsi kuin Teiser?

Mutta oli tuon laita niin tai näin, minun mietiskelyäni ja ajatuksiani ei se muuttanut. Kun musiikki värisytti sieluani, silloin ymmärsin kuitenkin sanattomasti kaiken, tunsin syvyydessä kaiken elämän puhtaan harmonian ja luulin tietäväni, että kaikkeen, mitä tapahtui, eli kytkettynä ajatus ja kauneuden laki. Vaikkapa se olikin ollut harhaluuloa, siinä kuitenkin elin ja oli onnellinen.

Ehkä olisi ollut parempi, ettei Gertrud olisi kesäksi eronnut miehestään. Hän alkoi tosin nyt toipua ja näytti tosiaan syksyllä, kun hänet näin jälleen matkan jälkeen, terveemmältä ja vastustuskykyisemmältä. Mutta toiveet, joita olimme kiinnittäneet tähän voimistumiseen, olivat pettyviä.

Gertrudin oli nyt muutamia kuukausia ollut hyvä olla isänsä luona, hän oli voinut tyydyttää levontarvettaan ja antautunut tähän hiljaiseen, jokapäiväisiä kamppailuja vailla olevaan lepotilaan niinkuin väsynyt vaipuu uneen heti kun pääsee makuulle. Mutta kävi selville, että hän oli mieleltään enemmän järkkynyt, kuin olimme luulleet ja kuin hän itse oli aavistanut. Sillä nyt, kun Muothin pian jälleen piti saapua häntä noutamaan, vaipui hän voimattoman pelon valtaan, ei voinut enää nukkua ja pyysi rukoillen isäänsä vielä jonkun aikaa pitämään häntä luonansa.

Tietysti oli Imthor hiukan pelästyksissään, koska hänellä oli ollut syytä luulla, että Gertrud iloitsi; saadessaan uusin voimin jälleen palata Muothin luokse; hän ei kuitenkaan vastustellut, esittipä päinvastoin varovaisessa muodossa ensi aluksi pitempää erillään oloa, josta sitten myöhemmin syntyisi täydellinen ero. Mutta sitä vastusti Gertrud kiihkeästi.

"Rakastan häntä kuitenkin!" huudahti hän kiivaasti, "enkä tule hänelle milloinkaan uskottomaksi. On vain niin vaikeata elää hänen kanssansa! Kaipaan vain vielä hiukan rauhaa, pariksi kuukaudeksi ehkä, kunnes jälleen mieleni elpyy."

Vanha Imthor koetti rauhottaa häntä eikä itse puolestaan lainkaan ollut sitä vastaan, että sai vielä kotvan aikaa pitää lapsensa luonaan. Hän kirjoitti Muothille, että Gertrud oli edelleen sairas ja halusi vielä vähäksi ajaksi jäädä kotiin. Ikävä kyllä koski Muothiin ilmoitus liian kovasti. Hänessä oli eron aikana vaimonsa kaipuu tullut ylen voimakkaaksi, hän oli iloinnut ajatuksesta, että jälleen saisi tavata tämän ja oli täynnä hyviä aikomuksia, että jälleen voittaisi hänet kokonaan omakseen.

Nyt kohtasi Imthorin kirje häntä raskaana pettymyksenä. Hän kirjoitti heti takaisin intohimoisen vastauksen, joka oli täynnä epäluuloisuutta appea kohtaan. Hän luuli että tämä oli toiminut häntä vastaan, haluten avioliiton purkamista, ja vaati heti saada tavata Gertrudia, jonka takaisin voittamisesta hän oli varma. Vanhus tuli tämä kirje mukanaan minun luokseni, ja me harkitsimme kauan, mitä oli tehtävä. Meistä molemmista näytti parhaalta, etteivät puolisot nyt kohdanneet toisiansa, koska Gertrud ilmeisesti ei voinut kestää myrskyisiä kohtauksia. Imthor oli huolestunut ja pyysi minua matkustamaan Muothin luokse suostuttamaan tätä siihen, että Gertrud vielä joksikin ajaksi saisi jäädä rauhaan. Ymmärrän nyt, että minun olisi pitänyt se tehdä. Mutta silloin minua arvelutti ja pidin vaarallisenakin antaa ystäväni tietää, että minä olin hänen appensa uskottu ja tiesin sellaisia hänen elämäänsä koskevia seikkoja, joita hän ei itse ollut tahtonut uskoa minulle. Kieltäysin, ja asia jäi vanhuksen kirjeen varaan, joka tietysti ei auttanut mitään.

Päinvastoin saapui Muoth mitään tulostaan ilmoittamatta ja säikähdytti meitä kaikkia rakkautensa ja epäluulojensa tuskin hillittävissä olevalla intohimoisuudella. Gertrud, joka ei tiennyt mitään lyhyestä kirjeenvaihdosta, oli hänen odottamattomasta tulostaan ja hänen miltei vihaisesta kiihkeydestään aivan yllätyksissään. Tapahtui kiusallinen kohtaus, josta minun tietooni tuli vain vähän. Tiedän vain, että Muoth vaati kiihkeästi Gertrudia palaamaan hänen mukanaan Müncheniin. Gertrud selitti olevansa valmis seuraamaan häntä, jollei hän muuhun suostunut, mutta pyysi Muothia sallimaan hänen jäädä vielä joksikin aikaa isänsä luokse; hän oli väsynyt ja tarvitsi vielä lepoa. Nyt syytti Muoth Gertrudia siitä, että tämä tahtoi vetäytyä hänestä erilleen isänsä yllytyksestä, tuli Gertrudin tyynistä selittelyistä vielä epäluuloisemmaksi ja oli vihan ja katkeruuden puuskassaan siksi mieletön, että ilman muuta käski Gertrudia palaamaan hänen luoksensa. Tällaista vastaan kohosi Gertrudin omanarvontunne, hän pysyi rauhallisena, mutta kieltäytyi enää kuuntelemasta Muothia ja selitti nyt joka tapauksessa jäävänsä tänne. Tätä kohtausta oli seuraavana aamuna seurannut jonkunlainen sovinto ja Muoth oli, katuvaisena ja häpeissään, nyt suostunut kaikkiin hänen toivomuksiinsa. Sitten oli hän matkustanut takaisin, ilmottamatta minulle lainkaan täällä olostaan.

Saatuani kuulla tämän pelästyin ja aavistin tulossa olevan sen onnettomuuden, jota alusta alkaen olin pelännyt. Tämän tuskallisen ja mielettömän kohtauksen jälkeen, ajattelin, kestäisi kauan ennenkuin hän jälleen saisi takaisin iloisuutensa ja rohkeuden palata Muothin luokse. Ja Muoth oli sillä välillä vaarassa yhä enemmän villiintyä ja kaikesta kaipuustaan huolimatta tulla Gertrudille yhä vieraammaksi. Yksinään talossa, jossa hän vähän aikaa oli ollut onnellinen, hän ei kestäisi kauan, hän joutuisi epätoivoon, joisi, kenties jälleen ottaisi muita naisia, jotka muutenkin juoksivat hänen kintereillään.

Toistaiseksi oli kuitenkin rauhallista, hän kirjoitti Gertrudille ja pyysi vielä kerran anteeksi; tämä vastasi hänelle ja kehotti, täynnä sääliä ja ystävällisyyttä, häntä olemaan kärsivällinen. Tapasin tähän aikaan Gertrudia sangen vähän. Toisinaan koetin saada häntä laulamaan, mutta hän pudisti aina päätään. Kuitenkin tapasin hänet useasti pianon ääressä.

Minusta oli ihmeellistä ja outoa tavata tämä kaunis, ylväs nainen, jonka aina ennen olin nähnyt täynnä voimaa, iloisuutta ja sisäistä rauhaa, nyt näin arkana ja sisimmiltä tunteiltaan järkkyneenä. Monasti tuli hän äitini luokse, tiedusteli ystävällisesti vointiamme, istui hetkisen vanhan rouvan vieressä sohvalla ja yritti jutella, ja minä kuuntelin sydämeni pakahtumaisillaan ja näin, miten vaikeata hänen oli hymyillä. Ulkonaisesti oli kuitenkin suhteemme sellainen, kuin en minä enemmän kuin kukaan muukaan olisi tiennyt hänen kärsimyksestään tai kuin olisimme pitäneet sitä vain hermostuneisuutena tai ulkonaisena heikkoutena. Niinpä uskalsin tuskin katsoa hänen silmiinsä, joihin tuska oli niin selvästi kirjotettuna. Ja me puhuimme ja käyttäydyimme, kuin olisi kaikki ollut samoin kuin ennenkin, ja häpesimme kuitenkin toisiamme ja vältimme toisiamme! Ja keskellä tätä surullista tunteiden sekaannusta valtasi minut silloin tällöin äkillisen kuumeisesti kuvittelu, ettei Gertrudin sydän enää kuulunut hänen miehellensä, vaan oli vapaa, ja että riippui vain minusta, tahdoinko jälleen päästää sen käsistäni, vai voittaa sen itselleni. Silloin sulkeuduin yksikseni, soitin oopperani kuumaa, kaihoisaa musiikkia, jota jälleen rakastin ja ymmärsin, makasin rakkautta kaivaten unettomia öitä ja kärsin vielä kerran kaikkia nuoruuden ja tyydyttämättömän kaipuun tuskia, joille jo olin hymyillyt, yhtä ankarasti kuin silloinkin, jolloin olin liekehtinyt ensimäisen kerran ja jolloin olin antanut hänelle tuon ainoan, unohtumattoman suudelman. Se poltti jälleen huuliani ja hävitti muutamissa hetkissä vuosikausien rauhan ja kieltäymyksen tuhkaksi.

Vain Gertrudin läsnäollessa liekki painui maahan. Vaikkapa olisin ollut kyllin järjetön ja epäjalo seuratakseni omaa kaipuutani ja ottamatta huomioon hänen miestänsä, joka oli ystäväni, pyytänyt häntä omakseni, olisi minun täytynyt tämän kärsivän, hennon, itsepäisesti omaan tuskaansa sulkeutuneen naisen katseiden edessä hävetä, jos olisin kohdellut häntä muutoin kuin säälien ja varovasti säästäen. Myöskin hän tuli sitä ylpeämmäksi ja luoksepääsemättömämmäksi, kuta enemmän hän kärsi ja kenties kadotti toivoaan. Hän kantoi korkeata vartaloansa ja hienoa, tummanvaaleata päätänsä yhtä pystyssä kuin koskaan, eikä sallinut kenenkään meistä edes eleelläkään lähetä häntä auttamisen tarkoituksessa.

Nämä pitkät, hiljaiset viikot ovat ehkä elämäni vaikeimmat. Tuolla Gertrud, lähellä minua ja kuitenkin saavuttamattomana; täällä Brigitte, jonka rakkaudesta itseeni olin tietoinen ja jonka kanssa, pitkähkön välttelyn jälkeen, jälleen alkoi muodostua siedettävä seurustelun suhde; ja meidän kaikkien välillä vanha äitini, joka näki meidän kärsivän ja aavisti kaiken, uskaltamatta sanoa mitään, koska minä itsepäisesti olin vaiti. Pahinta oli kuitenkin tämä kuolettava sivulta katsominen, tämä avuton varmuus siitä, että parhaat ystäväni joutuivat tuhon omiksi minun saamattani edes osottaa, että tiesin sen.

Enimmän näytti Gertrudin isä kärsivän. Siitä lähtien, jolloin vuosia sitten olin oppinut tuntemaan hänet viisaana, jäykkänä, tyynen iloisena vanhana herrana, oli hän vanhentunut, muuttunut, puhui hiljempään ja levottomammin, ei lasketellut enää sukkeluuksia ja näytti huolestuneelta ja huonolta. Menin eräänä päivänä marraskuussa hänen luoksensa, enemmän saadakseni kuulla uutisia ja itse saadakseni uutta toivoa, kuin lohduttaakseni häntä.

Hän otti minut vastaan työhuoneessaan, tarjosi minulle sikaarin ja alkoi keskustelun kohteliaan kepeässä äänilajissa, joka tuotti hänelle vaivaa ja jonka hän pian heittikin. Surullisesti hymyillen katsoi hän minuun ja sanoi: Tulette kysymään, miten voimme? Huonosti, hyvä herra, huonosti: Lapsi on kai kärsinyt enemmän kuin tiedämmekään, muuten hän kai kestäisi paremmin. Olen ehdottomasti eron kannalla, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän rakastaa miestään, ainakin sanoo hän niin, ja pelkää tätä kuitenkin! Asiat eivät ole hyvin. Hän on sairas, hän sulkee silmänsä, ei halua nähdä enää mitään ja arvelee, että kaikki tulee paremmaksi, kun vain odotamme ja jätämme hänet rauhaan. Tämähän on tietysti hermostumista, mutta sairaus näyttää hänessä olevan myös syvempää laatua. Ajatelkaahan, hän pelkää monasti jopa sellaistakin, että hänen miehensä pitelee häntä pahoin, jos hän jälleen palaa tämän luokse! Ja kuitenkin luulee hän tätä rakastavansa.

Hän ei näyttänyt ymmärtävän Gertrudia ja katseli avuttomana tulevaisuutta. Ymmärsin varsin hyvin hänen kärsimyksensä, se oli taistelua rakkauden ja ylpeyden välillä. Gertrud ei pelännyt sitä että Muoth saattaisi lyödä häntä; hän pelkäsi, ettei enää voisi tätä kunnioittaa ja toivoi tuskallisesti odottaen jälleen saavansa voimia. Hän oli hillinnyt ja pitänyt vallassaan Muothia, mutta samalla siinä määrässä uuvuttanut itsensä ettei hän enää uskonut voimiinsa; siinä oli hänen sairautensa. Nyt hän ikävöitsi Muothia ja pelkäsi kuitenkin kokonaan kadottavansa hänet, jollei uusi yhteiselämän yritys onnistuisi. Näin nyt selvästi, miten hyödyttömiä ja sokeita rohkeat lemmenkuvitteluni olivat olleet; Gertrud rakasti miestään eikä milloinkaan olisi suostuva toiseen.

Vanha Imthor vältti Muothista puhumista, koska tiesi minut hänen ystäväkseen. Mutta hän vihasi tätä eikä voinut ymmärtää, miten hän oli voinut lumota Gertrudin, hän ajatteli Muothia kuin ilkeätä peikkoa, joka ryöstää viattomia ihmisiä valtoihinsa eikä milloinkaan luovuta niitä takaisin. No, intohimo on aina arvotuksellista ja selittämätöntä, ja surullista kyllä on totta että elämä ei säästä kauneimpia lapsiaan ja että useasti juuri parhaiden ihmisten täytyy rakastaa sitä, mikä heidät saattaa turmiolle.

Tässä tuskallisessa tilassa oli Muothilta minulle saapunut lyhyt kirje kuin pelastus. Hän kirjotti:

"Rakas ystävä! Sinun oopperaasihan esitetään tätä nykyä kaikkialla ja ehkä paremmin kuin täällä. Siitä huolimatta oli hauskaa, jos taas kerran kävisit täällä, esimerkiksi ensi viikolla, jolloin laulan osaasi kahdesti. Tiedät, että vaimoni on sairas ja että olen yksin täällä. Saattaisit siis vallan epäröimättä asua minun luonani. Mutta älä tuo ketään mukanasi!

Sydämelliset terveiseni.

Muoth."

Hän kirjotti niin harvoin kirjeitä, eikä milloinkaan tarpeettomia, että päätin heti matkustaa. Hän varmaankin tarvitsi minua. Hetkisen mietin, ilmoittaisinko tästä Gertrudille. Ehkä oli tämä sopiva tilaisuus lumouksen murtamiseen, ehkä lähettäisi hän minun mukanani kirjeen tai ystävällisen tervehdyksen miehelleen, ehkä pyytäisi häntä tulemaan tänne, ehkäpä itse tulisi mukaan. Se oli vain päähänpisto, enkä pannut sitä täytäntöön. Kävin tapaamassa ainoastaan Gertrudin isää ennen lähtöäni.

Oli ruma, sateinen ja myrskyinen myöhäissyksy; Münchenistä käsin näki läheiset vuoret toisinaan nuoren lumen peitossa, kaupunki oli kolkko ja märkä sateesta. Ajoin heti Muothin asunnolle. Siellä oli kaikki aivan samanlaista kuin vuosi sitten, samat huoneet, samanlainen huonekalujen sijotus, kaikki näytti vain asumattomalta ja tyhjältä ja puuttui myöskin kukkia, joista Gertrud muuten oli pitänyt huolta. Muoth ei ollut kotona, palvelija vei minut huoneeseeni ja auttoi minua matka-arkun purkamisessa; muutin pukua ja läksin, kun isäntä yhä viipyi poissa, musiikkihuoneeseen, missä kuulin kaksinkertaisten ikkunoiden lävitse puiden humisevan ja missä minulla oli aikaa ajatella menneisyyttä. Mitä kauemmin istuin kuvia katsellen ja kirjoja selaillen, sitä surullisemmaksi tuli sydämeni, tuntui kuin ei tätä taloa enää olisi käynyt auttaminen.

Vihdoinkin kuulin nopeita, raskaita askeleita viereisestä huoneesta, ja Heinrich Muoth astui sisään. Hän ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun väsyneesti.

"Anteeksi", sanoi hän, "viivyin teatterissa. Tiedäthän, että laulan tänä iltana. Nyt menemme syömään, niinhän?"

Hän kulki edellä, ja minusta hän oli muuttunut; hän oli hajamielinen ja välinpitämätön, puhui vain teatterista eikä näyttänyt haluavan muuta keskustelun aihetta. Vasta päivällisen jälkeen, kun vaiteliaina ja miltei hämillämme istuimme vastakkain keltaisissa ruokotuoleissa, alotti hän vallan odottamatta: "Hyvin tehty sinulta, että tulit! Tänä iltana ponnistan itseäni hiukan ylimääräisesti."

"Kiitos", sanoin minä. "Näytät huonolta."

"Näyttääkö siltä? No, olkaamme tyytyväisiä. Minähän olen olkileski, kuten tiedät."

"Niin."

Hän katsoi sivulle.

"Et tiedä mitään Gertrudista?"

"En mitään erityistä. Hän on yhä edelleen hermostunut eikä saa hyvästi nukuttua —."

"No, jättäkäämme se! Onhan hän teillä siellä hyvissä käsissä."

Hän nousi ylös ja astui huoneen poikki. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle vielä jotakin; hän katsoi minua tutkivasti ja, kuten minusta näytti, epäluuloisesti.

Sitten hän nauroi ja jätti sen sanomatta.

"Lotte on jälleen myöskin noussut näkyviin", alkoi hän uudelleen. "Lotteko?"

"Niin, hän, joka silloin kävi luonasi syyttämässä minua. Hän on jälleen täällä ja avioliitossa, ja näyttää siltä, että minä yhä vielä herätän hänen mielenkiintoansa. Hän oli täällä oikein vierailulla."

Hän katsoi minuun jälleen viekkaasti ja nauroi, kun näki minun pelästyvän.

"Otitko hänet vastaan?" kysyin epäröiden.

"Oh, luuletko minusta sellaista! Ei, rakkaani, lähetin hänet pois. Mutta suo anteeksi, puhun roskaa. Olen niin kirotun väsyksissä, ja illalla minun täytyy laulaa. Jos sallit, käyn hetkiseksi nukkumaan."

"Hyvä, Heinrich, lepää, minä lähden hiukan kaupungille. Oletko hyvä ja hankit minulle ajurin?"

En halunnut jäädä enää äänettömänä istumaan tähän taloon ja kuuntelemaan tuulen suhinaa puissa. Ajoin kaupunkiin, ilman päämäärää, ja jouduin vanhaan pinakoteekkiin. Siellä katselin puolisen tuntia surullisessa harmaassa valaistuksessa vanhoja maalauksia; sitten kokoelma suljettiin, enkä tiennyt mitään parempaa kuin mennä erääseen kahvilaan lukemaan sanomalehtiä. Mutta päätin joka tapauksessa murtaa kylmän välimme ja puhua Heinrichin kanssa vilpittömästi.

Mutta kun palasin takaisin, tapasin hänet hymyilevänä ja hyvällä tuulella.

"Puuttui vain unta", sanoi hän reippaasti. "Olen taas aivan kunnossa. Sinun täytyy soittaa jotakin minulle, teethän sen?"

Iloisena ja kummissani siitä, että tapasin hänet näin pian muuttuneena, tein hänen tahtonsa mukaan ja kun olin lopettanut soittoni, tarinoi hän kuten ennen vanhaan, ivallisesti ja hiukan skeptillisesti, leikitteli kirjavan oikukkailla päähänpistoillaan ja voitti jälleen sydämeni kokonaan. Johtui mieleeni ystävyytemme ensimäinen aika, ja kun illalla läksimme talosta, silmäilin vaistomaisesti ympärilleni ja kysyin: "Eikö sinulla ole lainkaan koiria enää?"

"Ei. — Gertrud ei niistä pitänyt."

Ajoimme nyt äänettöminä teatteriin. Kävin tervehtimässä kapellimestaria ja sain paikan. Jälleen kaikui tuttu musiikki korvissani, mutta nyt oli kaikki toisin kuin viime kerralla. Istuin yksin aitiossani, Gertrud oli poissa, ja se, joka tuolla alhaalla näytteli ja lauloi, oli myöskin toinen. Hän lauloi intohimoisesti ja hillittömästi, yleisö näytti hänestä pitävän tässä osassa ja seurasi alusta alkaen vilkkaasti mukana. Mutta minusta hänen tulisuutensa tuntui liiotellulta, miltei raa'alta. Ensimäisellä väliajalla menin näyttämölle ja etsin hänet käsiini. Hän istui jälleen huoneessaan ja joi samppanjaa, ja niiden muutamien sanojen aikana, jotka vaihdoimme, olivat hänen silmänsä epävarmat kuin juopuneen. Kävin jälkeenpäin, Muothin pukeutuessa, puhuttelemassa johtajaa.

"Sanokaahan", pyysin, "onko Muoth sairas? Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt itseään pystyssä samppanjan avulla. Tiedättehän, että hän on ystäväni."

Mies katsoi minua epäillen.

"Onko hän sairas, en tiedä. Mutta että hän tekee itsestään lopun, on selvää. Hän tulee monta kertaa miltei juopuneena näyttämölle, ja jos hän kerran sattumalta on juomatta, näyttelee hän huonosti ja laulaa kurjasti. Hän on aikaisemminkin aina ennen esiintymistään nauttinut lasin sektiä, mutta nyt ei hän milloinkaan tyydy vähempään kuin kokonaiseen pulloon. Jos tahdotte neuvoa häntä — — mutta tässä lienee vähän tehtävissä. Muoth tekee väkisin lopun itsestään."

Muoth kävi noutamassa minut mukaansa ja söimme illallista lähimmässä ravintolassa. Hän oli jälleen, kuten päivällä, hermostunut ja luoksepääsemätön, joi määrättömästi tummaa punaviiniä, koska ei muuten voisi nukkua ja näytti siltä kuin olisi hän kaikin mokomin tahtonut unohtaa, että maailmassa oli muitakin asioita kuin hänen väsymyksensä ja unentarpeensa.

Vaunuissa ajaessamme hän hetkiseksi virkistyi, nauroi ja sanoi: "Poikaseni, kun minua ei enää ole, voit panna oopperasi säilöön, osaa ei pysty laulamaan kukaan muu kuin minä."

Seuraavana päivänä nousi hän myöhään ylös ja oli silloin väsynyt ja veltto, katseeltaan epävarma ja kasvoiltaan harmaa. Aamiaisen jälkeen otin hänet käsitelläkseni.

"Saatat itsesi perikatoon", sanoin huolestuneena ja vihaisena. "Pidät itseäsi reippaana samppanjan avulla ja saat tietysti jälkeenpäin tuntea seuraukset. Voin käsittää, miksi teet niin, enkä sanoisi siihen mitään, ellei sinulla olisi vaimoa. Hänen tähtensä olet velvollinen pitämään itsesi ulkonaisesti ja sisäisesti urheana pystyssä."

"Niinkö?" hymyili hän heikosti ja näennäisesti minun kiivaudestani huvitettuna. "Ja mikä on sitten hänen velvollisuutensa minun suhteeni? Onko hän urhoollinen? Hän istuu isänsä luona ja jättää minut yksikseni. Miksi pitää minun pysyä rohkeana, kun ei hänkään sitä tee? Ihmisethän tietävät jo, että välimme on rikki, ja sinä tiedät sen myöskin. Tämän ohessa täytyy minun vielä laulaa ja huvittaa ihmisiä; se ei lähde tyhjästä eikä inhosta, jota nyt tunnen kaikkea kohtaan, kaikkein enimmän taidetta."

"Siitä huolimatta täytyy sinun muuttaa tapojasi, Muoth! Jospa vielä tämän kaiken lisäksi olisit onnellinen! Mutta laitasihan on kurjasti. Jos laulaminen käy yli voimiesi, ota lomaa, sen saat heti; ethän ole sen rahankaan tarpeessa, jonka vuoksi laulat. Lähde vuoristoon tai meren rannikolle, tai mihin tahansa ja tule jälleen terveeksi! Ja heitä toki järjetön juominen! Se ei ole ainoastaan typerää, se on raukkamaista, sen tiedät kyllä."

Hän hymyili vain. "Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Tanssi sinä sitten kerran valssia! Se tekisi sinulle hyvää luullakseni! Älä toki aina ajattele sairasta jalkaasi, se on vain kuvittelua!"

"Ole vaiti", huusin suuttuneena. "Tiedät vallan hyvin, että se on toista. Tanssisin varsin mielelläni, jos voisin, mutta se on mahdotonta. Mutta sinä voisit vallan hyvin hillitä itseäsi ja olla järkevä. Juominen täytyy sinun ehdottomasti jättää!"

"Ehdottomasti! Rakas ystävä, minua melkein naurattaa. Minun on yhtä mahdotonta muuttua muuksi ja heittää juomista, kuin sinun tanssia. Minun täytyy pysyä siinä, joka vielä hädin tuskin pitää minut hengissä ja hyvällä tuulella, ymmärrätkö? Juopoissa saattaa tapahtua kääntymys, kun he pelastusarmeijassa tai jossain muualla löytävät jotakin, joka tyydyttää heitä vielä pysyväisemmin ja paremmin. Minullakin on ollut sellaista, naiset. Mutta toisten naisten kanssa ei minulla voi olla enää mitään tekemistä sen jälkeen kuin hän, joka oli omani, on jättänyt minut, siis — —"

"Hän ei ole jättänyt sinua! Hän tulee takaisin. Hän on vain sairas."

"Niin luulet sinä ja niin luulee hän itsekin, sen tiedän. Mutta hän ei tule takaisin. Kun laiva on tuomittu uppoamaan, on rottien tapana paeta siitä. Ne eivät todennäköisesti myöskään tiedä, että laiva on hukassa. Ne tuntevat vain vastenmielistä kauhua ja pakenevat, varmaankin siinä hyvässä aikomuksessa, että pian tulevat takaisin."

"Äh, älä puhu tuolla tavalla! Olet useasti ollut elämääsi kyllästynyt ja kuitenkin on kaikki jälleen muuttunut hyväksi."

"Aivan oikein. On muuttunut sen vuoksi, että löysin lohdutuksen tai huumauksen. Joskus oli se nainen, joskus rakas ystävä — niin, sinähän olet minulle myöskin jo tehnyt sen palveluksen! — toisen kerran musiikki tai menestys teatterissa. No, ja nyt eivät nämä seikat minua enää ilahduta, ja senvuoksi juon. En voisi laulaa ottamatta ensin paria lasillista, mutta en voi myöskään ajatella, puhua enkä elää siedettävästi — ottamatta ensiksi paria lasia. Ja nyt lyhyesti — saarnaaminen täytyy sinun jättää, niin hyvin kuin se sinulle sopiikin. Sattui jo kerran ennen näin, noin kaksitoista vuotta sitten. Silloin myöskin joku saarnasi minulle eikä hellittänyt; se koski erästä tyttöä, ja sattumalta oli se vielä paras ystäväni — —"

"Ja sitten?"

"Hän pakotti minut heittämään hänet ulos, ja sitten ei minulla enää pitkään aikaan ollut ystävää, ei oikeastaan ennenkuin sitten sain sinut."

"Tämä on selvää puhetta."

"Eikö totta?" sanoi hän lempeästi. "Sinun on nyt valittava. Mutta ei olisi kauniisti tehty, jos nyt sinäkin lähtisit tiehesi. Pidän sinusta ja olen ajatellut valmistaa sinulle erään ilonkin."

"Minkä sitten?"

"Näetkös, sinähän pidät vaimostani — tai ainakin olet pitänyt, ja minä pidän hänestä myöskin, jopa paljonkin. Nyt toimeenpanemme tänä iltana juhlan, vain me kahden, hänen kunniaksensa. On nimittäin eräs aihe siihen. Olen maalauttanut hänen muotokuvansa; hänen täytyi keväällä useasti käydä istumassa maalarille, ja minä olin useasti mukana. Sitten matkusti hän pois kuvan ollessa miltei valmis. Maalari vaati vielä yhtä istumista, mutta nyt olen kyllästynyt odottamiseen ja käskenyt tuomaan kuvan sellaisena kuin se on. Se tapahtui viikko sitten; nyt on kuvaan hankittu kehyksetkin ja se lähetettiin eilen kotia. Olisin näyttänyt sen sinulle heti, mutta on parempi että paljastaminen tapahtuu juhlallisesti. Tosin ei se käy päinsä vähättä samppanjatta, miten saattaisin muuten olla iloinen! Mitä ajattelet?"

Tunsin hänen leikinlaskunsa takaa liikutusta jopa kyyneleitä ja suostuin mielihyvällä ja iloisena, vaikk'ei mielentilani todellisuudessa ollutkaan sellainen. Ryhdyttiin siis valmistamaan juhlaamme sen naisen kunniaksi, joka hänestä näytti samalla tavalla kadotetulta, kuin hän todella oli kadonnut minulta.

"Vieläkö muistat hänen kukkiansa?" kysyi hän minulta. "En ymmärrä kukista mitään, enkä tiedä niiden nimiä. Hänellä oli aina valkeita ja keltaisia ja myöskin punaisia. Etkö enää muista?"

"Kyllä, muutamia muistan vielä. Miksi niin?"

"Sinun pitää ostaa niitä. Ottakaamme vaunut, minun täytyy muutoinkin mennä kaupunkiin. Järjestämme kaiken aivan niinkuin hän olisi mukana."

Hänen mieleensä johtui vielä paljo, mistä huomasin kuinka syvästi ja herkeämättömästi hän oli ajatellut Gertrudia. Se minua samalla kertaa sekä ilahdutti että liikutti. Hänen tähtensä ei hän pitänyt enää koiria ja eli yksinään, hän, joka ei milloinkaan ollut voinut kauan tulla toimeen ilman naisia. Hän oli maalauttanut Gertrudin kuvan, pyysi minua ostamaan hänen kukkiansa! Tuntui aivan kuin hän olisi riisunut naamarin ja minä olisin nähnyt noiden kovien, itsekkäiden piirteiden takaa lapsenkasvot.

"Mutta", huomautin vielä kuitenkin, "meidän pitäisi sentään mieluummin katsoa kuvaa nyt tai iltapäivällä. Maalauksiahan täytyy katsella päivänvalossa."

"Mitä suotta, voithan katsella sitä tarpeeksesi huomenna. Toivottavastihan se on hyvä muotokuva, mutta itse asiassa on se meille aivan yhdentekevää, me näemme kuitenkin vain hänet itsensä."

Syötyä läksimme kaupunkiin ja suoritimme ostokset, ennen kaikkea kukkien. Samalla johtui hänen mieleensä lähettää kukkia myöskin Gertrudille R:iin.

"Kukissa on jotain suloista", sanoi hän miettiväisesti. "Ymmärrän, että Gertrud pitää niistä. Minuakin ne miellyttävät, mutta minä en kuitenkaan osaa omistaa niille minkäänlaista huolenpitoa. Ellei joku nainen ole ollut niistä huolehtimassa, vallitsi minun luonani aina jotenkin vastenmielinen epäjärjestys."

Illalla näin uuden muotokuvan musiikkihuoneen seinälle ripustettuna ja silkkiverholla peitettynä. Olimme syöneet juhla-aterian ja Muoth pyysi nyt saada kuulla säveltämäni hääpreludion. Kun olin soittanut sen, paljasti hän taulun ja me seisoimme hetkisen äänettöminä sitä katsellen. Gertrud oli maalattu vaaleassa, kesäisessä puvussa ja silmäili meitä tuttavallisesti kirkkain silmin; ja kesti jonkun aikaa, ennenkuin Muoth ja minä saatoimme katsoa toisiamme silmiin ja ojentaa toisillemme kätemme. Muoth täytti kaksi lasia Reinin viinillä, nyökäytti kuvalle, ja me joimme hänen maljansa, jota molemmat ajattelimme. Sitten otti hän kuvan huolellisesti käsiinsä ja kantoi sen pois huoneesta.

Pyysin häntä laulamaan jotain, mutta hän ei siihen suostunut.

"Muistatko vielä", sanoi hän hymyillen, "miten kerran ennen häitäni istuimme yhdessä? Nythän olen jälleen nuorimies, koettakaamme senvuoksi vielä kerta kilistää laseja ja pitää hiukan hauskaa. Sinun Teiserisi pitäisi olla mukana, hän ymmärtää ilonpidon paremmin kuin sinä ja minä. Sano hänelle paljo terveisiä, kun palaat kotia. Hänhän ei tosin voi sietää minua, mutta kuitenkin — — —"

Hän alkoi jälleen jutella tuolla vastustamattomalla, vaikka tyynellä ja hillityllä iloisuudellaan, joka aina oli hänen hyvien hetkiensä merkkinä, ja minua hämmästytti huomata, kuinka kaikki, satunnainen ja vähäpätöinenkin, jonka luulin hänen jo kauan sitten unohtaneen, oli säilynyt hänen muistissaan. Myöskin ensimäisen illan, jonka olin viettänyt hänen luonansa Marionin, Kranzlin ja muiden seurassa, sekä meidän välillämme silloin sattuneen riidan muisti hän. Vain Gertrudista ei hän puhunut; ajan, jolloin tämä oli tullut meidän väliimme, jätti hän koskettelematta, ja minä olin siitä hyvilläni.

Nämä odottamattoman hauskat hetket ilahduttivat minua, ja annoin hänen runsaasti nautiskella hyvää viiniä, tekemättä mitään huomautuksia. Tiesin, miten harvinaisia tuollaiset hetket hänelle olivat ja miten hän itse niitä vaali ja suojeli, kun ne kerran saapuivat, ja ne eivät milloinkaan saapuneet viipymättä. Tiesin myöskin, ettei tätä voinut kauan kestää, että hän aamulla jälleen olisi ärtynyt ja juro; kuitenkin syttyi minunkin mielessäni sydämellinen lämpö ja miltei iloinen tunnelma, kun kuuntelin hänen älykkäitä vaikkakin keskenään ristiriitaisia mietelmiään.

Kerran, kun hän oli vaiti ja mietiskeli, aloin kertoa hänelle, mitä teosofi-tuttavani oli sanonut minulle yksinäisyyden sairaudesta.

"Vai niin", sanoi hän hyvätuulisesti. "Ja sinä tietysti uskoit häntä. Sinun olisi muuten pitänyt ruveta teologiksi."

"Miksi niin? Siinä voi sentään olla yhtä ja toista oikeata."

"Tietysti. Viisaat herrat todistavat aina yhä uudestaan ja uudestaan, että kaikki on vain kuvittelua. Tiedätkö, olen aikaisemmin useasti lukenut tuollaisia kirjoja ja voin vakuuttaa, ettei niissä ole takana mitään, ei kerrassaan mitään. Kaikki, mitä nämä filosofit kirjoittavat, on vain leikittelyä; itseänsä he kenties lohduttavat sillä. Toinen keksii individualismin, koska hän ei voi sietää aikalaisiansa, toinen sosialismin, koska hän ei voi elää yksin. Voihan olla, että meidän yksinäisyydentunteemme on sairautta. Mutta se ei muuta asiaa. Unissakäyminen on myöskin sairautta, mutta siitä huolimatta seisoo sellainen ihminen katonräystäällä ja taittaa niskansa, jos häntä puhuttelee."

"No, sehän on sentään hiukan toista."

"Olkoon minun puolestani, en väitä olevani oikeassa. Tarkotan vain, ettei viisaudella päästä minnekään. On vain kaksi viisautta; kaikki, mikä on siltä väliltä, on lorua."

"Mitä viisauksia sitten tarkotat?"

"No, joko on maailma huono ja kurja, kuten buddhalaiset ja kristityt sanovat. Silloin täytyy elää säkissä ja tuhassa, luopua kaikesta, ja luulen, että sitä tietä voi tulla varsin tyytyväiseksi. Askeettien elämä ei ole niin vaikeata kuin luullaan. Tai on sitten maailma ja elämä hyvä ja oikea; silloinhan ei voi tehdä muuta kuin elää mukana ja sitten kuolla rauhassa, kun se on lopussa…"

"Ja kumpaa uskot itse?"

"Sitä ei pidä keltään kysyä. Useimmat ihmiset uskovat molempia, aina sen mukaan millainen sää on, ovatko he terveitä ja onko heillä rahaa kukkarossa vai eikö. Ja nekään, jotka todella uskovat jompaankumpaan, eivät elä sen mukaisesti. Niin on minunkin laitani. Uskon nimittäin, kuten Buddha, ettei elämä ole minkään arvoinen. Mutta minä elän kuitenkin sen mukaisesti, mikä aistejani mielyttää ja ikäänkuin ne olisivat pääasia. Kunhan vain olisi hauskempaa!"

Ei ollut vielä myöhästä, kun lopetimme. Kun menimme sivuhuoneen lävitse, missä paloi vain yksinäinen sähkölamppu, pidätti Muoth minua käsivarresta, sytytti kaikki valot ja otti verhon Gertrudin kuvan edestä, joka siinä nojasi seinää vastaan. Katselimme vielä kerran noita rakkaita, kirkkaita kasvoja; sitten peitti hän taulun jälleen ja sammutti valot. Hän seurasi minua huoneeseeni ja asetti vielä pari aikakauslehteä pöydälleni; siltä varalta että minua haluttaisi lukea. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi hiljaa: "Hyvää yötä, ystäväni."

Menin vuoteeseeni ja makasin vielä noin puoli tuntia valveilla häntä ajatellen. Minua oli liikuttanut ja hävettänyt kuullessani, miten uskollisesti hän oli muistissaan säilyttänyt kaikki ystävyytemme aikana sattuneet pikkuseikatkin. Hän, jonka oli vaikeata osottaa ystävyyttään, oli kiintynyt niihin, joista hän piti, sydämellisemmin kuin olin luullutkaan.

Tämän jälkeen nukahdin ja uneksin sekaisin Muothista, oopperastani ja herra Lohesta. Kun heräsin, oli vielä yö. Heräsin pelästykseen, jolla ei ollut mitään yhteyttä unennäköjeni kanssa, näin ikkunan häämöttävän epäselvänä hämärästä, tunsin tuskallista ahdistusta, käännähdin vuoteellani ja koetin päästä täydelleen hereilleni ja tajuntaani.

Silloin kuului ovelleni nopeita, voimakkaita lyöntejä; hypähdin pystyyn ja avasin oven. Ulkona seisoi palvelija, vain niukasti puettuna ja tuijotti minuun kauhistunein silmin.

"Tulkaa!" kuiskasi hän läähättäen, "on tapahtunut onnettomuus!"

Vedin ylleni vain yönutun ja seurasin nuorta miestä portaita alas. Hän avasi erään oven ja minä astuin sisään. Pienellä pöydällä seisoi kynttilänjalka, missä paloi kolme kynttilää; vieressä oli ylösalasin myllerretty vuode, ja siinä näin, maaten suullaan ystäväni Muothin.

"Meidän täytyy kääntää hänet ympäri", sanoin hiljaa.

Palvelija ei näyttänyt oikein uskaltavan lähestyä vuodetta.

"Lääkäri saapuu varmaankin heti", sanoi hän änkyttäen.

Mutta minä pakotin hänet tulemaan avukseni, me käänsimme makaavan ympäri ja minä näin nyt ystäväni kasvot, jotka olivat kalpeat ja vääristyneet; hänen paitansa oli verinen, ja kun me laskimme hänet vuoteeseen ja jälleen peitimme hänet, värähti hänen suunsa hiukan ja silmissä ei enää ollut katsetta.

Palvelija alkoi nyt nopeasti kertoa, mutta minä en halunnut tietää mitään. Kun lääkäri saapui, oli Muoth jo kuollut. Varhain aamulla sähkötin Imthorille, sitten palasin hiljaiseen taloon, istuin kuolleen vuoteen ääressä, kuuntelin tuulen ulvontaa ulkona ja tiesin nyt vasta, miten olin tätä miesparkaa rakastanut. Surkutella en häntä voinut, hänen kuolemansa oli ollut kevyempi kuin hänen elämänsä.

Illalla olin asemalla ja näin vanhan Imthorin astuvan junasta ja hänen jäljessään solakan, mustiinpuetun naisen, ja minä vein heidät vainajan luokse, joka nyt oli puettu ja asetettu arkkuun eilisten kukkien keskelle. Silloin kumartui Gertrud ja suuteli häntä kalpeille huulille.

Kun seisoimme hänen hautansa ääressä, huomasin kookkaan, kauniin naisen, jolla oli itkettyneet kasvot ja ruusuja kädessä ja joka seisoi yksinään; kun uteliaasti katsoin häneen, huomasin, että se oli Lotte. Hän nyökäytti minulle päätänsä ja minä hymyilin. Mutta Gertrud ei ollut itkenyt, hän tuijotti kalpein, laihtunein kasvoin ankarasti eteensä hiljaisessa sadesäässä ja piti itseänsä suorana kuin nuori puu, joka seisoo vankoin juurin. Mutta se oli vain hätäpuolustusta, ja kahta päivää myöhemmin, kun hän kotona sai vastaanottaa Muothin lähettämät kukat, jotka sillä välin olivat saapuneet, hän murtui, painui kokoon ja pysyi sitten kauan aikaa meille kaikille näkymättömissä.

9.

Myöskin minussa pääsi murhe vasta myöhään oikein valtoihinsa. Ja nyt, kuten aina tällaisissa tapauksissa käy, muistuu mieleeni lukemattomia tilaisuuksia, joissa olin tehnyt kuolleelle ystävälleni vääryyttä. Pahimmin oli hän sentään itse kohdellut itseänsä, eikä vasta nyt kuollessaan. Mietin paljon näitä asioita enkä voinut huomata tässä kohtalossa mitään epäselvää ja käsittämätöntä; mutta kaikki siinä oli julmaa ja ilkkuvaa. Oman elämänikään laita ei ollut toisin, ei myöskään Gertrudin ja monen muun. Kohtalo ei ollut hyvä, elämä oli oikullinen ja julma, luonnossa ei ollut hyvyyttä eikä järkeä. Mutta hyvyyttä ja järkeä on meissä itsessämme, meissä ihmisissä, joilla kohtalo leikkii, ja me voimme olla voimakkaampia kuin luonto ja kohtalo, vaikkapa väinkin katoavien hetkien ajan. Me voimme olla toisiamme lähellä, kun kärsimme, ja katsoa toisiamme ymmärtäväisesti silmiin, rakastaa toisiamme ja lohduttaa toisiamme.

Ja monasti, kun synkät syvyydet ovat vaiti, voimme enemmänkin. Silloin voimme hetkisen olla jumalia, käskevästi ojentaa kätemme ja luoda asioita, jotka eivät ennen olleet olemassa ja jotka, kun ne kerran ovat luodut, elävät ilman meitä edelleen. Me voimme säveleistä, sanoista ja muista halvoista aineksista rakentaa soittimia, tehdä lauluja, jotka ovat täynnä lohdutusta ja hyvyyttä, kauniimpia ja katoamattomampia kuin sattuman ja kohtalon sorahtavat säveleet. Me voimme kantaa jumaluutta sydämessämme, ja aikoina, jolloin olemme sitä täynnä, voi se katsoa meidän silmistämme ja puhua meidän suumme kautta myös muille, jotka eivät sitä tunne tai tahdo tuntea. Emme voi erottaa sydäntämme elämästä, mutta voimme muodostaa sen sellaiseksi, että se on voimakkaampi kohtaloa ja voi musertumatta ottaa vastaan tuskiakin.

Siten olen niinä vuosina, jotka Heinrich Muoth on ollut haudattuna, tuhannesti herättänyt hänet eloon itselleni ja keskustellut hänen kanssaan viisaammin ja hellemmin kuin milloinkaan hänen elossa ollessaan. Ja minä olen, ajan tultua, nähnyt äitini vaipuvan kuolinvuoteelleen ja nähnyt myöskin kauniin, iloisen Brigitte Teiserin, joka vuosikausien odottamisen ja kuihtumisen jälkeen oli mennyt naimisiin erään säveltaiteilijan kanssa, kuolevan ensimäiseen lapsivuoteeseen.

Gertrud on voittanut sen tuskan, joka hänet valtasi, kun lähettämämme kukat saapuivat hänelle kuolleen tervehdyksenä. En puhu useasti siitä hänen kanssaan, vaikka näen hänet joka päivä. Mutta luulen että hän katsoo kevättään kuin etäistä, entisinä matkapäivinä nähtyä laaksoa, eikä kuten kadotettua Eedenin puutarhaa. Hän on saanut takaisin terveytensä ja iloisuutensa, hän laulaakin jälleen. Mutta sen jälkeen kun hän painoi suudelman vainajan kylmille huulille ei hän ole suudellut ketään muuta miestä. Kerran, pari, — näiden vuosien aikana, kun hänen olemuksensa oli toipunut ja kukoisti entisessä loistossaan, — kulkivat ajatukseni vanhaa kiellettyä rataansa häntä kohti ja sanoivat: miksi ei? Mutta salaisesti tiesin jo vastauksen ja ettei minun ja hänen elämässään enää ollut mitään korjattavissa. Hän on ystäväni, ja kun levottoman yksinäisten aikojen jälkeen astun esim. hiljaisuudestani ja olen saanut valmiiksi laulun tai sonaatin, kuuluu se ensiksi meille molemmille. Muoth oli oikeassa, vanhana on onnellisempi kuin nuoruudessa, jota aikaa en kuitenkaan tahdo moittia, sillä se kaikuu kuitenkin kaikissa unelmissani korviini ihanana lauluna ja soi nyt puhtaampana ja kirkkaampana kuin silloin, kun se vielä oli todellisuutta.

LOPPU.