Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

TAITEILIJAN TARINA

Kirj.

Hermann Hesse

Suomensi Kaarlo Nieminen

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1911.

Taiteilijan tarina

(Gertrud)

1.

Kun heitän silmäyksen kuluneeseen elämääni, ei se näytä varsin onnelliselta. Mutta vielä vähemmän voin sitä pitää onnettomana huolimatta kaikista erehdyksistään. Ja eiköhän sentään olekin mieletöntä kysyä vain sitä, kuinka paljo on ollut onnea ja kuinka paljo onnettomuutta, sillä minusta tuntuu, että minun olisi vaikeampi luopua elämäni onnettomimmista päivistä kuin kaikista sen iloisista. Jos ihmiselämässä on kysymys siitä, että täysin tajuten ottaa vastaan sen, mikä on välttämätöntä, että maistaa pohjaan hyvän ja pahan ja ulkonaisen kohtalonsa rinnalle itselleen luo sisäisen, oikeamman, satunnaisuuksista riippumattoman kohtalon, silloin ei elämäni ole ollut köyhä ja kurja. Jos onkin ulkonainen kohtalo vyörynyt minun ylitseni niinkuin kaikkien muidenkin, torjumattomana ja jumalten säätämänä, niin on sisäinen kohtaloni toki ollut itse luomani, omaa työtäni, jonka sekä suloisuus että katkeruus kuuluu minulle ja josta yksin tahdon kantaa vastuun.

Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainen olisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni aina hennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin. Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itse tahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottava vain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapaus itse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni ja katkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisen vallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin kouluni miltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, mutta rauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kun huomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.

Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olin selvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki oli määrätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin. Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani ja taivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota en halunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikken ennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitään soittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaita leipääni.

Siksi asia sittemmin jäikin, minkään olennaisesti muuttumatta, ja senvuoksi ei elämäni jäljestäpäin katsellessa näytäkkään kirjavalta ja monivaiheiselta, vaan alusta alkaen yhteen perusääneen viritetyltä ja yhden ainoan tähden merkkeihin asetetulta. Miten muuten kävikin, hyvin tai pahoin, sisäisin elämäni jäi kuitenkin muuttumattomaksi. Saatoin pitkät ajat ajelehtia aivan vierailla vesillä, olla koskemattakaan nuottivihkoon ja soittimeen, ja yksi ainoa sävel oli kuitenkin jok'ainoa hetki veressäni ja huulillani, yksi ainoa tahti ja rytmi hengityksessäni ja elämässäni. Niin kiihkeästi kuin olenkin monia muita teitä etsinyt lunastusta, unohdusta ja vapautusta, niin paljon kuin olenkin kaivannut jumalaa, janonnut tietoa ja rauhaa, olen kuitenkin tämän kaiken löytänyt vain musiikista. Ei sen ole tarvinnut olla Beethovenia tai Bachia: — siinä, että ylipäänsä musiikkia on maailmassa, että ihminen toisinaan saattaa sydämensä syvyyksiin saakka olla sävelten liikuttama ja sointujen läpitunkema, siinä on yhä uudelleen ollut minulle syvä lohdutus ja kaiken hyvitys. Oi musiikki! Mieleesi lennähtää sävel, sinä laulat sitä äänettömästi, vain sisäisesti, annat sen vuotaa koko olentosi lävitse, se anastaa kaikki voimasi ja liikkeesi — ja niiksi silmänräpäyksiksi, jotka se elää sinussa, sammuttaa se sinusta kaiken satunnaisen, pahan, raa'an, surullisen, saattaa maailman soimaan mukana, tekee raskaan keveäksi ja antaa jäykkyydelle siivet! Tämän kaiken voi saada aikaan kansanlaulun sävel! Ja mitä voikaan sävelten harmonia! Jo jokainen puhtaitten äänten kaunis yhteissointu, esimerkiksi kellojen soitossa, täyttää mielen suloudella ja nautinnolla, kohoaa vaikutuksessa jokaisen mukaan liittyvän äänen lisäksi tullessa ja saattaa toisinaan sydämen sykkimään autuudesta tavalla, jota ei yksikään muu nautinto voi.

Kaikista puhtaan autuuden kuvitteluista, joita kansat ja runoilijat ovat itselleen luoneet, on minusta avaruuksien soitanto tuntunut korkeimmalta ja sielukkaimmalta. Siihen ovat minun suurimmat ja kultaisimmat unelmani kohdistuneet — saada edes sydämensykähdyksen ajan kuulla maailmankaikkeuden ja kaiken elämän yhtenäisyyden soivan salaperäistä ikisäveltänsä. Voi, ja miksi pitääkin elämän olla niin sekavaa, epäsointuista ja valheellista, miksi pitää ihmisten kesken olla vain valhetta, ilkeyttä, kateutta ja vihaa, kun kuitenkin jokainen pieninkin laulu ja vaatimattominkin musiikki niin selvästi julistaa, että puhtaus, harmonia ja kirkkaiden sävelten sovinnollinen yhteissointu avaa taivaan! Ja miten minun itseni pitääkään vihotella ja moittia itseäni siksi, etten kaikesta hyvästä tahdostani huolimatta ole voinut tehdä elämästäni laulua enkä puhdasta musiikkia! Sisimmässäni tunnen kyllä karkottamattoman kutsumuksen, janoavan puhtaitten, suloisten, itsessään autuaitten sävelten kaipuun, mutta elämäni on täynnä sattumuksia ja epäsointua, ja minne käännynkin ja missä kolkutan, ei mistään selkeästi ja kirkkaasti kajahda vastaani.

Ei enempää siitä, ryhdyn kertomaan. Kun mietin itsekseni, ketä varten minä näitä lehtiä kirjotan, kellä oikeastaan on niin paljo valtaa ylitseni, että hän voi vaatia minulta tunnustuksia ja murtaa yksinäisyyteni, niin täytyy minun mainita rakas naisennimi, johon ei sisälly ainoastaan melkoinen osa minun elämyksiäni ja kohtaloani, vaan joka seisoo koko elämäni yllä tähtenä ja vertauskuvana.

2.

Vasta viimeisinä kouluvuosinani, jolloin kaikki toverini alkoivat puhua tulevista toimialoistansa, rupesin minäkin tätä asiaa miettimään. Tehdä musiikista ammatti ja tulolähde oli oikeastaan kaukana aikomuksistani, ja kuitenkaan en voinut kuvitella mitään muuta tointa, joka olisi tuottanut minulle iloa. Minulla ei ollut minkäänlaista vastenmielisyyttä kauppaa ja muita toimia vastaan, joita isäni minulle ehdotti, mutta en tuntenut niihin myöskään minkäänlaista innostusta. Mutta kun toverini niin ylpeilivät valitsemistaan ammateista, näytti minustakin hyvältä ja oikealta valita ammatikseni se, mikä muutenkin täytti ajatukseni ja mikä yksin tuotti minulle oikeata iloa. Minulle oli suurta etua siitä, että olin jo kaksitoistavuotiaana alottanut viulunsoiton ja hyvän opettajan johdolla oppinutkin melkoisesti. Niin kovin kuin siis isäni esteli ja pelkäsikin, että hänen ainoa poikansa valitsisi taiteilijan epävarman elämänuran, niin kasvoi minun tahdonlujuuteni juuri hänen vastustuksestaan, ja opettajani, joka piti minusta, kannatti voimiensa takaa toivomustani. Lopulta antoi isäni myöten; minulle vain määrättiin kestävyyteni koettelemiseksi ja mielenmuutosta toivoen vielä yksi ylimääräinen kouluvuosi, jonka minä kestin joltisellakin kärsivällisyydellä ja jonka kestäessä tulin vain yhä varmemmaksi halustani.

Tämän viimeisen kouluvuoteni aikana rakastuin ensi kerran, nimittäin erääseen naapuristomme sievään neitoseen. Häntä usein tapaamatta ja tuskin sitä suuresti kaivatenkaan nautin ja kärsin ensi lemmen suloisia mielialoja ikäänkuin unessa. Ja tähän aikaan, jolloin koko päivän ajattelin yhtä paljon musiikkiani kuin rakkauttanikin ja jolloin en öisin osannut nukkua suloiselta mielenhurmioltani, ensi kerran tietoisesti säilytin mielessäni säveleitä, jotka olivat mieleeni lennähtäneet, pari pientä laulua, jotka koetin kirjottaa muistiin. Se täytti minut ujolla mutta erinomaisen suurella mielihyvällä, jota tuntiessani miltei kokonaan unohdin lemmenkipuni. Tällävälin olin saanut kuulla, että armaani otti laulutunteja, ja minut valtasi kova halu saada kerran kuulla hänen laulavan. Kuukausia myöhemmin toivomukseni täyttyi eräissä vanhempieni toimeenpanemissa iltakutsuissa. Somaa neitosta pyydettiin laulamaan, hän vastusti kovasti, mutta lopulta oli hänen kuitenkin pakko suostua, ja minä odotin suunnattomalla jännityksellä, mitä tuleman piti. Eräs herrasmies säesti meidän pienellä kapealla klaveerilla, soitti pari tahtia, ja neitonen alkoi. Voi, hän lauloi huonosti, surullisen huonosti, ja vielä hänen laulunsa kestäessä muuttui hämmästykseni ja tuskani sääliksi ja sitten huumoriksi, ja siihen loppui ensimmäinen rakkauteni.

Olin kärsivällinen enkä juuri laiska, mutta en silti mikään etevä oppilas, ja viimeisenä kouluvuotenani en enää liiaksi itseäni vaivannut. Tämä ei johtunut hidasluontoisuudesta eikä liioin tuosta ensimäisestä rakastumisestanikaan, vaan syynä siihen oli tuollainen nuorukaisille ominainen unelmoimisen ja välinpitämättömyyden tila, aistimien ja pään tylsyys, joka vain silloin tällöin äkkiä ja kuvasti keskeytyi, kun joku noista liian aikaisen luomishalun ihmeellisistä hetkistä kietoi minut ikäänkuin keveään eetteriin. Silloin tunsin yliluonnollisen kirkkaan, kristallisen ilman ympäröivän itseäni, ilmakehän, missä ei uneksiminen ja hidastelu ollut mahdollista, missä kaikki aistimet olivat hereillä, herkkinä ja terottuneina. Se, mitä näinä hetkinä syntyi, oli varsin vähäpätöistä, kenties kymmenen laulusäveltä ja muutamia sointumuodostelmien alkeita, mutta näiden hetkien nautintoa en unhota milloinkaan, tuota yliluonnollisen kirkasta, miltei kylmää ilmaa ja tuota jännitettyä ajatusten kokoamista, jotta sävelmä saisi ainoan oikean, ei enää satunnaisen, muodostuksensa ja ratkaisunsa. Tyytyväinen en ollut näihin pieniin sävellyksiini kylläkään, enkä milloinkaan pitänyt niitä täysipätöisinä ja hyvinä, mutta se minulle selvisi, ettei elämässäni tulisi olemaan mitään niin tavottelemisen arvoista ja tärkeätä kuin tuollaisten kirkkauden ja luomisen hetkien paluu.

Tämän rinnalla sattui minulle myöskin hetkiä, jolloin haaveilin viulullani ja nautin haihtuvien päähänpistojen ja värikkäiden mielialojen huumaa. Pian kyllä ymmärsin, ettei se ollut luomista, vaan leikkimistä ja hiutumista, jota minun oli varottava. Huomasin, että on toinen asia seurata uniaan ja nauttia päihtyneiden hetkien huumaa ja toinen asia leppymättömästi ja tietoisesti taistella muodon salaisuuksia vastaan ikäänkuin vihollisia. Ja jo silloin aloin aavistaa, että todellinen luominen tekee yksinäiseksi ja vaatii meiltä jotain, joka meidän on elämän nautinnosta uhrattava.

Vihdoinkin olin vapaa, koulu oli takanani, olin sanonut vanhemmilleni jäähyväiset ja alkanut elää uutta elämää konservatorion oppilaana pääkaupungissa. Tein tämän suurin toivein ja ollen vakuutettu että tulisin menestymään musiikkiopistossa. Mutta kiusalliseksi hämmästyksekseni olikin toisin laita. Vaivoin saatoin seurata opetusta kaikilla aloilla, huomasin pianonsoiton opetuksen, jota minun nyt täytyi ottaa, olevan vain vaivaksi minulle ja näin pian koko opintien olevan edessäni kiipeämättömänä vuorena. Tosin ei ollut aikomukseni lannistua, mutta pettynyt ja kiusaantunut olin. Huomasin nyt, että olin kaikessa vaatimattomuudessani kuitenkin pitänyt itseäni jonkunlaisena nerona ja melkoisesti erehtynyt sen tien vaivalloisuudesta, joka vie taiteeseen. Lisäksi kyllästyin kokonaan säveltämiseen, kun pienimmässäkin tehtävässä aina näin vain kokonaisia vaikeuksien ja sääntöjen vuoria, opin kokonaan halveksimaan omaa tunnettani enkä lopulta enää tiennyt, piilikö minussa oman voiman kipinääkään. Sillä lailla taltuin, tulin pieneksi ja surulliseksi ja tein työtäni jokseenkin samaan tapaan kuin olisin tehnyt sitä jossain konttorissa tai koulussa, ahkerasti ja ilottomasti. Valittaa en saattanut, kaikkein vähimmän kotia lähettämissäni kirjeissä, vaan kuljin alkamaani tietä äänettömän pettymyksen vallassa eteenpäin ja asetin päämääräkseni, että minusta ainakin oli tuleva kunnollinen viulunsoittaja. Harjottelin ja harjottelin, nielin opettajien karkeat sanat ja pilkan, näin monen muun, josta en sitä olisi uskonut edistyvän helposti ja saavan osakseen kiitosta, ja asetin omat päämääräni yhä alemmaksi. Sillä viulunsoittokaan ei sujunut niin, että olisin voinut ylpeillä siitä ja ajatella taiteilijan uraa. Näytti aivan siltä, että minusta, jos hyvin ahkera olin, saattoi tulla kunnon ammattilainen, joka vaatimattomasti soittaisi viuluaan jossain orkesterissa, niittämättä enemmän häpeää kuin kunniaakaan, ja siten ansaitsisi leipänsä.

Siten oli tämä aika, jota olin niin suuresti ikävöinyt ja josta olin niin suuria toivonut, elämässäni ainoa, jolloin minä musiikin hengettären hylkäämänä kuljeskelin ilottomia teitä ja elin soinnuttomia päiviä. Sieltä, mistä olin etsinyt nautintoa, mielenkohotusta, loistoa ja komeutta, löysin vain vaatimuksia, sääntöjä, velvollisuuksia, vaikeuksia ja vaaroja. Jos jotain musiikkia mieleeni johtui, niin oli se joko kulunutta, sadoin kerroin toistettua tai sitten ilmeisesti ristiriidassa kaikkien taiteen lakien kanssa, eikä niin ollen voinut olla minkään arvoista. Silloin sanoin hyvästi kaikille suurille ajatuksille ja toiveille. Olin yksi noita tuhansia, jotka nuoruuden huimapäisyys on vienyt taiteeseen ja joiden voimat pettävät, kun on tosi kysymyksessä.

Tätä tilaa lienee kestänyt noin kolme vuotta. Olin nyt yli kahdenkymmenen ikäinen, olin ilmeisesti erehtynyt päämäärästäni ja kuljin alkamaani tietä vain häpeästä ja velvollisuudentunnosta. Ei enää puhettakaan musiikista, tiesin enää vain sormiharjotuksista, vaikeista tehtävistä, harmoniaopin vastakohtaisuuksista, vastenmielisistä pianotunneista pilkallisen opettajan johdolla, opettajan, joka kaikissa ponnistuksissani näki vain ajanvietettä.

Ellei vanha ihanne vielä salaa olisi elänyt minussa, niin olisin näinä vuosina kuitenkin kenties voinut oikein hyvin. Olin vapaa ja minulla oli ystäviä, olin parhaassa iässäni oleva nuorimies, varakkaiden vanhempien poika. Hetkittäin nautin kaikesta tästä; oli iloisia päiviä, rakkausjuttuja, juominkeja, huvimatkoja. Mutta minun ei ollut mahdollista tyytyä mitä nopeimmiten suorittamaan velvollisuuteni ja ennen kaikkea iloitsemaan nuoruudestani. Tietämättäni valtasi minut varomattomina hetkinä yhä edelleen taiteilijaurani laskeutuneen tähden kaipuu, minun oli mahdoton unohtaa pettymystäni. Vain yhden ainoan kerran se minulle perinpohjin onnistui.

Se oli hullun nuoruuteni hulluin päivä. Ajelin siihen aikaan takaa erästä kuuluisan laulunopettajan H:n naisoppilasta. Hänen kohtalonsa näytti olevan sama kuin minun, hän oli tullut suurin toivein, kohdannut ankaria opettajia, ei ollut tottunut työhön ja alkoi lopulta pelätä äänensä kadottamistakin. Hän otti silloin asian keveämmältä puolelta, antoi meidän oppilastovereidensa "hakkailla" itseään ja osasi tehdä meidät kaikki lemmensairaiksi, mihin ei paljoa tarpeen ollutkaan. Hän omisti tuollaisen tulisen, eloisen värikkään kauneuden, joka kuihtuu pian.

Kaunis Liddy naivilla kiemailullaan vangitsi minut joka kerta kun hänet näin. En milloinkaan ollut häneen pitkää aikaa rakastunut, unohdin hänet välillä kokonaan, mutta kun olin hänen läheisyydessään, valtasi rakastumisen puuska minut joka kerta yhä uudelleen. Hän leikki minun kanssani niinkuin muidenkin, ärsytti meitä, nautti vallastaan ja otti itse osaa koko asiaan vain nuoruutensa uteliaalla aistillisuudella. Hän oli hyvin kaunis, mutta vain puhuessaan ja ollessaan liikkeessä, nauraessaan lämpimällä, syvällä äänellään, tanssiessaan tai iloitessaan ihailijoidensa mustasukkaisuudesta. Joka kerta kun olin tullut kotia seurasta, missä olin hänet tavannut, nauroin itselleni ja todistelin, ettei minunlaiseni mies milloinkaan voinut todenteolla rakastaa tätä keveätä "elämän taiteilijaa". Mutta monasti onnistui hänen jälleen yhdellä ainoalla liikkeellä, yhdellä lämpimästi kuiskatulla sanalla siinä määrin kiihottaa minua, että puolen yötä kuumana ja hurjana viivyin hänen asuntonsa läheisyydessä.

Siihen aikaan oli minulla lyhyt rajuuden ja puoleksi pakotetun ylimielisyyden kausi. Alakuloisuuden ja äänettömän hiljaisuuden päivien jälkeen vaati nuoruuteni rajua liikettä ja huumaa, ja muutamien samanikäisten toverieni kanssa läksin silloin etsimään huvituksia ja kujeita. Meitä pidettiin elämänhaluisina, hillittöminä, niin jopa vaarallisina mellastajina, mikä minuun nähden ei pitänyt paikkaansa, ja me nautimme Liddyn ja hänen pienen piirinsä silmissä jonkinlaista epäillyttävää mutta kuitenkin suloista sankaruuden mainetta. Missä määrin tämä mellastelu oli nuoruuden hurjapäisyyttä, missä määrin tahallista huumautumista, en enää nyt osaa ratkaista, kun jo aikaa sitten olen kokonaan kasvanut irti noista oloista ja kaikista nuoruuden äärimmäisyyksistä. Jos siinä oli liikaa, niin olen sen sovittanutkin.

Eräänä talvipäivänä, jolloin konservatoriossa oli lupaa, teimme joukko nuorta väkeä yhdessä retkeilyn kaupungin ulkopuolelle; mukana oli Liddy ja hänen kolme ystävätärtänsä. Meillä oli muassamme mäenlaskukelkat, joiden käyttämistä siihen aikaan vielä pidettiin lasten huvina, ja me etsimme kaupungin vuorisesta ympäristöstä sopivia mäkiä. Muistan aivan tarkalleen tuon päivän, oli kohtalaisen kylmä, toisinaan tuli aurinko neljännestunniksi näkyviin, raikkaassa ilmassa oli ihana lumen tuoksu. Tytöt värikkäine pukuineen ja liinoineen näyttivät somilta valkeata taustaa vastaan, ilman raikkaus oli huumaava ja reipas liikkuminen tässä ympäristössä nautinto. Meidän pieni joukkomme oli mitä iloisimmalla tuulella, pilkkanimiä ja ärsytyksiä lenteli edestakaisin, niihin vastattiin lumipalloilla ja ne saivat aikaan pikku taisteluita, kunnes kaikki olimme kuumia ja lumisia ja olimme pakotetut hetkisen hengähtämään, ennenkuin aloimme uudestaan. Rakennettiin suuri lumilinna, joka piirityksen jälkeen vallotettiin, ja välillä laskettelimme kelkoillamme jyrkistä rinteistä alas.

Päivällisaikaan, kun kaikki olimme tulleet mellastelemisesta julman nälkäisiksi, saavuimme kylään, jossa löysimme hyvän ravintolan, annoimme paistaa ja keittää, valtasimme pianon, lauloimme, huusimme, tilasimme viiniä ja grogia. Ruokaa tuli ja se otettiin juhlamielellä vastaan, hyvää viiniä vuosi runsaasti, sitten tahtoivat tytöt kahvia, meidän miesten maistellessa liköörejä. Pienessä salissa oli huuto ja juhlamelu sellainen, että meidän kaikkien päässä alkoi pyöriä. Minä olin alati lähellä Liddyä, joka tänään hyvällä tuulella ollen osotti minulle erityistä suosiota. Tässä nautinnon ja humaltumisen ilmakehässä kukoisti hän soreasti, antoi kauniiden silmiensä salamoida ja sieti monta puoleksi rohkeata, puoleksi arkaa hellyydenosotusta. Aloimme panttileikin, jossa pantit täytyi lunastaa pianon ääressä matkimalla jotakuta opettajistamme, monet myöskin suudelmilla, joiden lukumäärä ja laatu tarkasti pantiin merkille.

Kun hehkuvina ja meluten läksimme talosta kotimatkalle, oli vielä varhainen iltapäivä, mutta alkoi jo heikosti hämärtää. Jälleen hulluttelimme kuten hillittömät lapset, hitaasti palaten illan vähitellen hämärtyessä kaupunkia kohti. Minun onnistui pysytteleidä lähellä Liddyä, jonka ritariksi nyt toisten vastustelematta rupesin. Vedin häntä välillä kelkassani ja suojelin häntä voimieni takaa yhä uusiutuvilta lumipallohyökkäyksiltä. Lopulta meidät jätettiin rauhaan, jokainen tytöistä löysi toverinsa ja vain pari ilman jäänyttä kavaljeeria kulki ärsytellen ja sodanhaluisina vieressä. En ollut milloinkaan ennen ollut niin kiihottunut ja hullaantunut kuin noina tunteina; Liddy oli tarttunut käsivarteeni ja salli minun käydessä keveästi vetää häntä puoleeni. Samalla hän milloin jutella lörpötteli, milloin vaikeni vierelläni onnellisena ja, niinkuin minusta tuntui, lupaavana. Minä olin hehkuvassa tilassa ja päätin parhaani mukaan käyttää tilaisuutta, mutta ainakin mahdollisimman kauvan säilyttää tämän tuttavallisen hellän suhteemme. Kellään ei ollutkaan mitään vastaan, kun vähäistä ennen kaupunkiin saapumistamme vielä ehdotin erästä mutkaa ja poikkesin kauniille kukkulatielle, joka jyrkästi puolikaaressa johti laakson kautta, tarjoten runsaasti laveita näköaloja jokilaaksoon ja kaupunkiin, joka jo välkkyvine lyhtyriveineen ja tuhansine punaisine valoineen loisti syvyydestä.

Liddy riippui yhä vielä käsipuolessani ja antoi minun puhua, otti hehkuvat tunteenpurkaukseni nauraen vastaan ja näytti kuitenkin itse olevan syvästi järkyttynyt. Mutta kun lempeästi väkivaltaa tehden vedin häntä puoleeni ja aioin suudella häntä, irrotti hän itsensä ja hypähti syrjään.

"Katsokaa!" huusi hän huohottaen, "tuon niityn ylitse tuolla täytyy meidän laskea kelkalla! Vai pelkäättekö, teidän urheutenne?"

Katsahdin alas ja hämmästyin, sillä rinne oli niin jyrkkä, että tämä rohkea mäenlasku tosiaankin hetkisen pelotti minua.

"Ei se käy päinsä", vastasin arvelematta, "on jo liian pimeä."

Heti alkoi hän pilkata minua jänikseksi ja vannoi laskevansa rinnettä alas yksin, jos minä olisin liian arka lähtemään mukaan.

"Tietysti me kaadumme", sanoi hän nauraen, "mutta sehän onkin hauskinta koko laskussa".

Hänen näin minua ärsyttäessään sain päähänpiston.

"Liddy", sanoin hiljaa, "me laskemme. Jos kaadumme, saatte te pestä minut lumella, mutta jos pääsemme onnellisesti alas, tahdon myös minä saada palkintoni".

Hän vaan nauroi ja istuutui kelkkaan. Katsoin häntä silmiin, ne loistivat lämpimästi ja iloisesti, silloin istuuduin aivan kelkan etupäähän, käskin hänen painautua minuun ja työnsin kelkan menemään. Tunsin miten hän tarttui minuun, pitäen käsiään ristissä rinnallani, ja aioin vielä huutaa hänelle jotain, mutta en enää voinut. Rinne oli niin jyrkkä, että minulla oli tunne sellainen kuin tyhjään ilmaan syöksyessä. Tapailin heti molemmilla kengänpohjillani maata pysähdyttääkseni tai edes kaataakseni kelkan, sillä äkkiä oli minut vallannut kuolemanpelko Liddyn puolesta. Tämä oli kuitenkin myöhäistä. Kelkka syöksyi hillitöntä vauhtia mäkeä alas, tunsin vain kylmänpurevan lumiryöpyn kasvoillani, sitten kuulin Liddyn kirkaisevan kauhusta ja tämän jälkeen en enää mitään. Suunnattoman voimakas tärähdys kuin moukarin isku kohtasi päätäni, jostain kohdasta ruumistani tunsin vihlaisevaa kipua. Viimeinen tunne, jonka muistan, oli kylmyys.

Tällä lyhyellä hullunrohkealla mäenlaskulla sain minä sovittaa nuoruudenhurjuuteni. Jäljestäpäin oli paljon muun ohella myöskin rakkauteni Liddyyn kokonaan lopussa.

Melusta ja sekasorrosta, joka onnettomuutta seurasi, minä säästyin. Toisille oli se tuskallinen hetki. He kuulivat Liddyn huutavan, nauroivat ja lähettelivät pilkkasanoja ylhäältä pimeyteen, huomasivat vihdoin, että jotain pahaa oli tapahtunut, laskeutuivat vaivalloisesti alas ja tarvitsivat kotvan aikaa kunnes humalastaan ja ylimielisyydestään heräsivät todellisuuden tajuamiseen. Liddy oli kalpea ja miltei tajuton mutta kuitenkin kokonaan vahingoittumaton; vain hänen hansikkaansa olivat repeytyneet ja hänen hienot valkoiset kätensä jonkun verran haavottuneet ja veriset. Minut kannettiin pois kuolleeksi luultuna. Sitä omena- tai päärynäpuuta, johon kelkka ja minun luuni olivat menneet pirstoiksi, olen myöhemmin turhaan koettanut löytää.

Luultiin minun menettäneen henkeni aivotärähdyksestä, mutta niin huonosti ei kuitenkaan ollut laita. Pää ja aivot olivat tosin vahingoittuneet, ja kesti sangen kauan kunnes sairaalassa jälleen tulin tajuntaani, mutta haava parantui ja aivonikin toipuivat ennalleen. Sitä vastoin ei useasta kohden katkennut vasen jalkani tahtonut tulla kuntoon. Olen siitä lähtien ollut rampa, joka voi vain ontua, ei enää kävellä saatikka juosta tai tanssia. Siten ohjautui nuoruuteni odottamatta hiljaisemmille urille, joita lähdin kulkemaan häveten ja vastenmielisesti. Mutta minä aloin niitä kuitenkin kulkea, ja monasti on minusta näyttänyt, kuin en tahtoisi millään muotoa olla ilman tätä retkeä ja sen seurauksia.

Tosin ajattelen tällöin vähemmän katkennutta jalkaani kuin eräitä muita tuon onnettomuuden seurauksia, jotka olivat paljoa miellyttävämpää ja iloisempaa lajia. Lieneekö sen aiheuttanut onnettomuus itse pelästymisineen, vai oliko se pitkä makaaminen ja kuukausia kestänyt hiljaisuus ja mietiskely, joka tapauksessa tuo parantumiseni aika teki minulle hyvää.

Tuon pitkän sairausajan alku, noin sen ensimäinen viikko, on kokonaan häipynyt muististani. Olin useasti tiedottomana ja lopullisesti tajuihin tultuanikin heikko ja välinpitämätön. Äitini oli saapunut ja istui kaiket päivät uskollisesti sairaalassa vuoteeni ääressä. Kun katsoin häneen ja puhuin pari sanaa hänen kanssaan, näytti hän ystävälliseltä ja miltei iloiselta, vaikka hän, kuten myöhemmin sain tietää, oli pelännyt, ei henkeäni vaan järkeäni. Toisinaan puhelimme kauan aikaa keskenämme hiljaisessa, valoisassa sairashuoneessa. Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut kovin sydämellinen, olin aina ollut enemmän kiintynyt isääni. Nyt oli hänen mielensä säälistä ja minun kiitollisuudesta pehmennyt ja sovinnollinen, mutta me olimme molemmat liiaksi tottuneet vanhaan tuttuun suhteeseemme, jotta heräävä sydämellisyys olisi löytänyt tien sanoihimmekin. Katselimme toisiamme tyytyväisinä ja jätimme asiat puhumatta. Hän oli jälleen minun äitini, kun makasin sairaana ja hän sai minua hoitaa; ja minä tunsin häntä kohtaan jälleen lapsen tunteita ja unohdin kaiken muun. Mutta myöhemmin vanha suhde palautui uudelleen, ja me koetimme olla puhumatta tästä sairausajastani, sillä se saattoi meidät molemmat hämillemme.

Vähitellen aloin käsittää asemaani, ja koska olin jo päässyt kuumeestani ja näytin rauhalliselta, ei lääkäri enää salannut minulta, että todennäköisesti saisin pitää ikuisen muiston tästä onnettomuudesta. Näin nuoruuteni, jota olin tuskin vielä täysin tietoisesti nauttinut, onnettomalla tavalla silvotuksi ja raiskatuksi, ja minulla oli kylliksi aikaa mukautua tähän ajatukseen, sillä makaamista kesti vielä hyvinkin neljännesvuoden.

Koetin sitten ajatuksissani ahkerasti pohtia asemaani ja luoda itselleni käsityksen tulevaisuudestani, mutta pitkälle en näissä mietteissäni päässyt. Paljoa ajattelemista en vielä kestänyt, väsyin pian ja vaivuin uneksivaan lepotilaan, jonka avulla luonto suojeli minua pelosta ja epätoivosta ja väkisin antoi minulle sen rauhan, joka oli paranemiseeni tarpeen. Joka tapauksessa onnettomuuteni minua monin hetkin painoi voimattani löytää sanottavaa lohdutusta.

Silloin eräänä yönä heräsin muutamia tunteja keveästi nukuttuani. Minusta tuntui siltä kuin olisin uneksinut jotain hyvää, ja koetin uudelleen palauttaa mieleeni sitä, mutta turhaan. Minut oli vallannut ihmeellinen hyvinvoinnin ja vapauden tunne, ikäänkuin olisi kaikki vastenmielinen voitettuna jäänyt taakseni. Ja siinä levätessäni ja miettiessäni ja parantumisen ja vapautumisen hiljaisen aaltoilun läikehtiessä ympärilläni, tuli huulilleni sävelmä, miltei äänetön; sitä hyräilin itsekseni yhä uudelleen ja uudelleen, ja odottamatta loisti jälleen minulle kirkkaana musiikin tähti, joka niin kauan oli pysynyt minulle vieraana, ja sydämeni löi sen tahdissa ja koko olentoni puhkesi uudelleen kukkaan ja hengitti uutta, puhdasta ilmaa. Se ei ollut millään tavoin tunkeutunut tietoisuuteeni, se vain oli siellä ja vuosi hiljaa ylitseni, ikäänkuin olisin kuullut etäisten kuorojen laulua.

Tämän ihmeen raikkaan tunteen valtaamana nukahdin. Aamulla olin iloinen ja huoleton, jollaiseksi en ollut tuntenut itseäni enää pitkiin aikoihin. Äiti huomasi sen ja kysyi, mikä minua ilahdutti. Selitin hänelle hetkisen mietittyäni, etten ollut pitkiin aikoihin ajatellut viuluani, mutta että se nyt jälleen oli johtunut mieleeni, ja että tuo ajatus ilahdutti minua.

"Mutta et sinä taida vielä pitkään aikaan voida soittaa", sanoi hän hiukan pelokkaasti.

"Ei se mitään, vaikkapa en voisi enää milloinkaan."

Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä voinut hänelle asiaa selittää. Mutta hän huomasi, että minun oli paremmin laita ja ettei tämän aiheettoman iloisuuden takana piillyt mitään vaarallista. Muutamien päivien jälkeen alkoi hän jälleen varovaisesti puhua siitä.

"Kuulehan, miten on oikeastaan sinun musiikkisi laita? Olemme miltei olleet siinä luulossa, että olet kyllästynyt, ja isäsi on neuvotellut opettajiesi kanssa. Emmehän tahdo mitään tyrkyttää sinulle, kaikkein vähimmän nyt — — — mutta ajattelemme, että jos kenties olisit pettynyt ja mieluummin tahtoisit siitä luopua, niin pitäisi sinun se tehdä eikä uhkamielisyydestä tai häpeästä pysyä itsepintaisena. Mitä arvelet itse?"

Silloin muistui koko tuo vieraantumisen ja pettymyksen aika mieleeni. Koetin selittää äidille, miten minun oli käynyt, ja hän näytti minua ymmärtävän. Mutta nyt, arvelin, olin jälleen tullut asiastani varmemmaksi enkä missään tapauksessa tahtonut tällä tavoin karata tieheni, vaan ensiksi päättää opintoni. Siihen asia sitten jäikin. Sieluni pohjalla, jonne äitini ei voinut katsoa, oli pelkkää musiikkia. Onnistui minun kehittyä viulutaiteilijaksi tai oli onnistumatta, joka tapauksessa maailma jo jälleen soi korviini hyvänä taideteoksena, ja minä tiesin, ettei musiikin ulkopuolella minulle ollut parannusta. Ellei tilani enää milloinkaan sallinut minun soittaa viulua, niin täytyi minun olla sitä ilman, ehkäpä täytyi minun valita joku muu ala, kenties ruveta kauppiaaksi, mutta kaikki tämä oli toisarvoista, kauppiaana tai minä muuna tahansa tulisin kuitenkin ympärilläni tajuamaan yhtä paljon musiikkia, elämään ja hengittämään musiikissa. Jälleen olin ryhtyvä säveltämään! En iloinnut, niinkuin äidille olin sanonut, viulustani, vaan käteni vapisivat säveltämisen, luomisen innosta. Monin hetkin jo tunsin kirkkaiden ilmojen kepeät tuulahdukset ja ajatusten jännittyneen viileyden, niinkuin ennen parhaina hetkinäni, ja tunsin myöskin, että sen rinnalla rampa jalka ja muu sellainen merkitsi vähän.

Siitä lähtien olin voittaja, ja niin usein kuin myöhemmin toiveeni riensivätkin terveyden ja nuoruudenilon tanhuille ja niin usein kuin tunsinkin katkeruutta ja kiukkuista häpeää raajarikkoisuuteni johdosta, ei tämä kärsimys kuitenkaan enää milloinkaan yhtä helposti mennyt yli voimieni; oli jotain, joka lohdutti ja selitti.

Tavan takaa matkusti isä katsomassa minua ja äitiä, ja eräänä päivänä, kun tilani jo aikoja sitten oli ollut siedettävä, otti hän tämän jälleen mukanaan kotia. Ensimäisinä päivinä tunsin itseni jonkun verran yksinäiseksi ja häpesin myöskin, että olin puhellut äidin kanssa liian vähän sydämellisesti ja liian vähän pitänyt lukua hänen ajatuksistaan ja suruistaan. Tuo toinen tunne täytti kuitenkin liiaksi mieleni, jotta nämä ajatukset olisivat sen pitemmälle johtaneet.

Nyt tuli minua odottamatta tervehtimään eräs, joka ei ollut rohjennut sitä tehdä äitini läsnä ollessa. Se oli Liddy. Olin hyvin hämmästynyt hänet nähdessäni. Ensi hetkellä ei mieleeni lainkaan johtunut, miten läheinen hänelle olin ollut aivan äsken ja miten rakastunut häneen. Hän koetti turhaan salata hämilläänoloansa, hän oli pelännyt äitiäni, jopa lain kättäkin, kun tiesi itsensä syylliseksi onnettomuuteeni, ja käsitti vain hitaasti, ettei asia niin pahoin ollut ja ettei se oikeastaan häntä lainkaan koskenut. Nyt hän huoahti helpotuksesta, mutta ei voinut salata pientä pettymystä. Neitonen oli, niin huono omatunto kuin hänellä olikin, kuitenkin hyvän naissydämensä pohjalla saanut virkistystä koko historiasta, niin suuresta ja järkyttävästä onnettomuudesta. Käyttipä hän useampaan kertaan sanaa "traagillinen", jolloin tuskin saatoin olla nauramatta. Muuten ei hän ollut osannut odottaa tapaavansa minua niin iloisena ja niin vähän antaen arvoa onnettomuudelleni. Hänellä oli ollut mielessään pyytää minulta anteeksi, ja anteeksiannon myöntäminen olisi minulle rakastuneena tuottava valtavaa tyydytystä; ja tämän liikuttavan kohtauksen perustalla hän jälleen voitokkaasti valtaisi sydämeni.

Nyt oli tyttöhupakolle tosin sangen suureksi mielenkevennykseksi, että hän tapasi minut näin tyytyväisenä ja huomasi itsensä vapaaksi kaikesta syyllisyydestä ja soimauksista. Mutta tämä mielenkevennys ei tehnyt häntä iloiseksi, vaan kuta enemmän hänen omatuntonsa rauhottui ja hänen pelkonsa haihtui, sitä hiljaisemmaksi ja kylmemmäksi näin hänen tulevan. Lopultahan ei häntä loukannut niinkään vähän, että arvostelin hänen osuutensa asiassa niin pieneksi, näytinpä unohtaneen, että olin tukahduttanut liikutuksen ja anteeksipyynnöt ituunsa ja siten riistänyt häneltä koko liikuttavan kohtauksen. Etten enää ollut häneen lainkaan rakastunut, huomasi hän vallan hyvin huolimatta suuresta kohteliaisuudestani, ja se oli pahinta. Saatoin kyllä olla kadottanut käsiä ja jalkoja, mutta olinhan kuitenkin ollut yksi hänen ihailijoitaan, jota hän tosin ei ollut rakastanut eikä milloinkaan tehnyt onnelliseksi, mutta jonka mielenhiudunnasta hän olisi löytänyt sitä suurempaa tyydytystä, kuta kurjempi olin. Nyt ei tästä kaikesta ollut puhettakaan, kuten hän selvästi huomasi, ja minä näin, mitenkä hänen kauniilla kasvoillaan yhä enemmän sammui ja viileni säälivän sairaalassa-kävijättären lämpö ja osanotto. Lopuksi otti hän korusanaiset jäähyväiset eikä tullut enää milloinkaan, vaikka oli pyhästi luvannut.

Niin kiusallista ja niin itsetuntoni vastaista kuin minun olikin nähdä hiukkaista aikaisemman rakkauteni tällä tavoin kutistuvan pieneksi ja naurettavaksi, niin teki hänen käyntinsä minulle kuitenkin hyvää. Minua hämmästytti suuresti katsella tätä kaunista, ihailtua neitosta ensi kerran ilman intohimoa ja silmälaseja ja huomata, etten ollut häntä lainkaan tuntenut. Jos minulle olisi näytetty nukkea, jota olin kolmivuotiaana syleillyt ja rakastanut, niin ei minua olisi voinut enemmän hämmästyttää tunteen vieraantuminen ja muuttuminen kuin nyt tässä tapauksessa, jolloin muutamia viikkoja sitten kuumasti ikävöimäni tyttö seisoi edessäni aivan vieraana.

Niistä tovereistani, jotka olivat olleet mukana tuolla luparetkellä talvella, oli kaksi muutamia kertoja käynyt minua katsomassa, mutta meillä oli sangen vähän toisillemme sanomista, ja huomasin selvästi, minkä helpotuksen heille tuotti, kun tilani käytyä paremmaksi pyysin heitä, etteivät enää uhrautuisi minun takiani. Se oli ihmeellistä ja teki minuun omituisen kaihoisan vaikutuksen: kaikki, mitä näinä nuoruusvuosinani oli kuulunut elämääni, irtautui minusta, tuli vieraaksi ja meni minulta hukkaan. Huomasin äkkiä, miten epätodellista ja surullista elämää olin viettänyt koko tämän ajan, koska kerran näiden vuosien rakkaus, ystävät, tavat ja ilot putosivat pois kuin huonot vaatteet, irtautuivat minusta aivan kivutta, niin etten voinut muuta kuin ihmetellä, miten minä olin voinut tulla toimeen heidän kanssaan niin kauan tai miten he minun kanssani.

Sitä vastoin hämmästytti minua eräs toinen vierailu, jota en ollut odottanut. Eräänä päivänä tuli pianonsoitonopettajani, tuo ankara ja pilkallinen herra. Hän piti kepin ja hansikkaat kädessään, puhui tavallisella tylyllä, miltei purevalla äänellään, nimitti tuota onnetonta kelkkaretkeä "naisten kyyditsemiseksi" ja näytti sanojensa sävystä päättäen olevan koko jutusta hyvillään. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin merkillistä, että hän oli saapunut luokseni, ja osottautuikin, vaikkei hän muuttanut äänensä sävyä, ettei hän ollut tullut pahoissa aikomuksissa, vaan sanoakseen minulle, että hän piti minua kömpelyydestäni huolimatta siedettävänä oppilaana, että hänen virkaveljensä, viulunsoitonopettaja, oli samaa mieltä ja että he siis toivoivat minun pian palaavan terveenä takaisin ja tuottavan heille iloa. Vaikka hän lausuikin tämän, joka kuulosti melkein kuin anteeksipyynnöltä edellisen tylyn kohtelun jälkeen, samalla katkeran terävällä äänellä kuin kaiken edellisenkin, tuntui se minusta kuitenkin aivan kuin rakkaudentunnustukselta. Ojensin epämiellyttävälle opettajalle käteni ja osottaakseni hänelle luottamustani koetin selittää, miten laitani oli ollut viime vuosina ja miten vanha sydämellinen suhteeni musiikkiin nyt oli eloon heräämässä.

Professori ravisti päätään ja vihelsi pilkallisesti, kysyen: "Ahaa, te aiotte ruveta säveltäjäksi?"

"Jos mahdollista", sanoin arasti.

"Siinä tapauksessa toivotan onnea. Luulin teidän nyt uudella innolla ryhtyvän harjottelemaan, mutta säveltäjänä se teille tietysti ei ole tarpeellista."

"Sitä en tarkottanut."

"Mitä sitten? Tiedättekö, kun musiikkiopistolainen on laiska eikä halua tehdä kunnon tavalla työtä, silloin ryhtyy hän aina säveltämään. Sitä osaa jokainen, ja nerojahan kuten tunnettua myös kaikki ovat."

"Siten en tosiaankaan tarkottanut. Pitääkö minun sitten ruveta pianistiksi?"

"Ei, herra kulta, siihen ette te kykenisi. Mutta kunnon tavalla soittamaan viulua te vielä kyllä oppisitte."

"No sitä haluankin myös."

"Toivottavasti se on teiltä täyttä totta. En tahdo kauemmin pidättää.
Nopeata toipumista, hyvä herra, ja näkemiin!"

Näin sanoen lähti hän tiehensä ja jätti minut kummastuneena yksikseni. Jälleen opintoihin ryhtymistä en ollut vielä juuri ajatellut. Nyt aloin kuitenkin pelätä, että ne jälleen tulisivat edistymään vaivalloisesti ja hitaasti ja että lopulta kaikki muodostuisi samanlaiseksi kuin ennenkin. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan olleet pitkäaikaisia, ja huomasin myöskin, että murahtelevan professorin käynti oli tapahtunut todella hyvässä tarkotuksessa ja oli vilpittömän hyväntahtoisuuden merkki.

Parantumiseni jälkeen piti minun tehdä virkistysmatka, mutta pidin edullisempana lykätä sen toimeenpanon kesälomaan asti ja nyt mieluimmin heti ryhtyä työhön. Tällöin ensi kertaa huomasin, mikä hämmästyttävän suuri vaikutus on lepoajalla, varsinkin vastentahtoisella. Aloin tuntini ja harjotukseni epäillen, mutta kaikki kävi paremmin kuin ennen. Tosin huomasin nyt myöskin selvästi, ettei minusta milloinkaan tulisi esittävää taiteilijaa; mutta silloisessa tilassani ei tämä tietoisuus vaikuttanut minuun pahasti. Muuten kävi kaikki hyvin ja varsinkin oli musiikkiteorian, harmonia- ja kompositsioniopin salaperäinen risukko muuttunut helposti kuljettavaksi, iloiseksi puutarhaksi. Tunsin, etteivät parhaiden hetkieni päähänpistot ja yritykset enää olleet kaikkien sääntöjen ja lakien ulkopuolella, että ankaran oppilaskurin sisäpuolella kuitenkin johti kapea, mutta selvästi huomattava tie vapauteen. Tosin tuli vielä hetkiä, päiviä ja öitä, jolloin kaikki oli edessäni kuin suurena piikkiaitana ja minä tuskittelin vastaani tulevia ristiriitaisuuksia ja aukkoja; mutta epätoivoon en enää joutunut, ja kapea polku kävi silmieni edessä selvemmäksi ja kuljettavammaksi.

Lukukauden lopulla sanoi teorianopettajamme hyvästejä ottaessamme hämmästyksekseni minulle: "Te olette tänä vuonna ainoa oppilaistani, joka tosiaan näytätte ymmärtävän jotain musiikista. Jos joskus olette säveltänyt jotain, tahtoisin mielelläni sitä nähdä."

Nämä lohdulliset sanat mielessäni matkustin kesälomalle. En ollut pitkään aikaan käynyt kotona; nyt muistui junamatkan kestäessä kotiseutu jälleen mieleeni, vaati rakkauttani ja herätti lapsuusaikojen ja ensimäisten nuorukaisvuosien puoliksi häipyneet muistot eloon. Kotikaupungin rautatieasemalla oli isä minua vastassa, ja me ajoimme yhdessä kaupunkiin. Jo heti seuraavana aamuna pakotti vastustamaton halu minut tekemään kiertomatkan vanhoja tuttuja katuja pitkin. Siellä minut ensikerran valtasi murhe kadotetun pystypäisen nuoruuteni johdosta. Minun oli tuskallista ontua vääristyneellä ja jäykällä jalallani näitä katuja pitkin, missä jokainen kulma muistutti poika-ajan leikeistä ja menneistä iloista. Tulin raskain mielin jälleen kotia, ja kenen näin, kenen äänen kuulin ja ketä ajattelinkin, kaikki muistutti minulle katkerasti entisyyttä ja nykyistä raajarikkoisuuttani. Sitä paitsi tuotti minulle kärsimystä se, että äitini ilmeisesti oli tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen päätökseeni jatkaa musiikkiopintojani, vaikkei hän aivan suoraan sitä sanonutkaan. Eheäjalkainen musiikkimies, joka esiintyy taiteilijana tai sirona orkesterinjohtajana, olisi hänen mielestään vielä jotenkuten käynyt täydestä; mutta mitenkä puoleksi raajarikko, jolla oli kohtalaiset todistukset ja arka käytös, saattaisi menestyä viulunsoittajana, oli hänestä käsittämätöntä. Näissä ajatuksissaan sai hän tukea eräältä vanhalta ystävättäreltä ja etäiseltä sukulaiselta; isäni oli kerran kieltänyt tätä käymästä talossa, josta hän puolestaan kantoi katkeraa vihaa, pysymättä kuitenkaan poissa, sillä isäni konttorissa ollessa kävi hän useasti äitini luona. Hän ei voinut kärsiä minua, jonka kanssa hän poikavuosistani saakka tuskin oli vaihtanut sanaakaan, ja näki minun elämänuran-valinnassani surkuteltavan suvunpilaantumisen merkin ja minun onnettomuudessani kohtalon ilmeisen rangaistuksen ja kehotuksen.

Minua ilahduttaaksen oli isäni toiminut niin, että minua pyydettiin soittamaan solo-osaa eräässä kaupungin musiikkiyhdistyksen konsertissa. Mutta minä en voinut, annoin kieltävän vastauksen ja vetäydyin päiväkaudeksi pieneen huoneeseeni, jossa olin asunut jo poikana. Varsinkin kiusasivat minua alituiset kyselyt ja alinomainen selitysten antaminen, niin etten enää lähtenyt juuri lainkaan ulos. Mutta silloin sain itseni monasti kiinni siitä, että ikkunasta seurasin katuelämää, koululasten ja varsinkin nuorten tyttöjen kulkua katkeran kateellisena.

Miten voinkaan toivoa, ajattelin, milloinkaan enää voittavani jonkun tytön rakkautta! Saisin aina seisoa syrjästä katsomassa, niinkuin tanssiessa, enkä milloinkaan kävisi täydestä tytöille, ja jos joku olisi minua kohtaan ystävällinen, olisi se sääliä! Voi, olin jo inhoon saakka kyllästynyt olemaan säälimisen esineenä.

Näissä oloissa ei ollut minun kotia jäämistä. Vanhempanikin kärsivät suuresti minun ärtyisestä raskasmielisyydestäni ja olivat tuskin lainkaan vastaan, kun pyysin lupaa nyt heti saada lähteä tuolle kauan sitten suunnitellulle matkalle. Myöhemminkin on rampuuteni minua kiusannut ja tehnyt tyhjäksi monta toivetta, jotka olivat sydäntäni lähellä, mutta niin polttavasti ja tuskaisesti en lienee enää milloinkaan tuntenut heikkouttani kuin tällöin, jolloin jokaisen terveen nuoren miehen ja jokaisen naisolennon näkeminen minua nöyryytti ja tuotti minulle tuskaa. Samoin kuin vähitellen olin tottunut keppiin ja ontumiseen niin että se lopulta tuskin enää häiritsi minua, samoin täytyi minun vuosien vieriessä tottua katkeruudetta olemaan tietoinen kärsimästäni onnettomuudesta ja kantamaan sitä nöyrästi tai ottamaan koko asia humoristisesti.

Onneksi sain matkustaa yksikseni enkä tarvinnut enää mitään erityistä hoitajaa; jokaisen seura olisi ollut minulle vastenmielinen ja häirinnyt sisäistä parantumistani. Minun tuli jo helpompi olla, kun istuin junassa eikä kukaan enää katsellut minua huomaavasti ja säälivästi. Matkustin yötä päivää pysähtymättä todellisen pakenemisen tunteen vallassa ja hengähdin syvään helpotuksesta, kun toisena iltana vaununi himmeistä ikkunoista huomasin korkeita vuoria. Pimeän tullessa saavuin viimeiselle asemalle, kuljin väsyneenä ja iloisena erään Graubündenin pikkukaupungin ahtaita katuja pitkin ensimäistä majataloa kohti ja nukuin tyhjennettyäni pikarillisen tummanpunaista viiniä kymmenessä tunnissa pois matkan väsymyksen ja hyvän osan mukanani seurannutta mielenahdistustakin.

Aamulla astuin pieneen vuorijunaan, joka nousee ahtaitten laaksojen kautta valkeiden, kuohuvien purojen viertä ylös korkeuteen. Pienellä, yksinäisellä rautatieasemalla muutin vaunuihin, ja päivällisen aikaan olin perillä eräässä seudun korkeimmista vuorikylistä.

Asuin nyt hiljaisen, köyhän kylän ainoassa majatalossa, ajoittain ainoana vieraana, aina syksyyn saakka. Aikomukseni oli ollut vain hiukkasen levähtää täällä ja sitten jatkaa matkaani Sveitsin halki nähdäkseni palasen maailmaa ja ihmisiä. Mutta tuolla ylhäällä korkeudessa kävi tuuli ja oli ilma täynnä jylhää selkeyttä ja suuremmoisuutta, josta en enää voinutkaan luopua. Vuoren toinen rinne kasvoi kuusimetsää miltei huipulle saakka, toinen sivu oli kallioisen paljas. Täällä vietin aikani päivän paahtamilla kallioilla tai jonkun voimakkaasti kuohuvan vuoripuron rannalla, jonka laulu yöllä kaikui koko kylän halki. Ensimäisinä päivinä nautin yksinäisyydestä kuin viileästä lääkejuomasta, ei kukaan minua tarkastellut, ei kukaan osottanut uteliaisuutta eikä sääliä, olin vapaa ja yksinäinen kuin lintu korkeudessaan ja unohdin pian kipuni ja sairalloisen kateuden tunteeni. Toisinaan koski minuun se, etten voinut etääntyä vuorille, käydä tuntemattomissa laaksoissa ja alpeilla, kavuta vaarallisia teitä. Mutta yleensä oli minun ihanan hyvä olla, edellisten kuukausien elämyksien ja kiihotuksien jälkeen ympäröi yksinäisyyden hiljaisuus minua kuin vahva linna, löysin hävinneen sielunrauhani uudelleen ja opin mukautumaan ruumilliseen heikkouteeni, jollen juuri iloisesti niin alistuvaisesti.

Tuolla ylhäällä vietetyt viikot kuuluvat miltei elämäni ihanimpiin. Hengitin kirkasta, puhdasta ilmaa, join purojen jääkylmää vettä, näin vuohilaumojen käyvän laitumella äkkijyrkillä vuorenrantamilla, uneksivan hiljaisten paimenten vartioimina, kuulin toisinaan myrskyjen käyvän läpi laakson, katselin pilviä ja sumuja oudon läheltä. Katselin pientä, hentoa, loistavaväristä kukkamaailmaa ja monia ihmeen kauniita sammallajeja, jotka viihtyivät vuorenhalkeamissa, ja kirkkaina päivinä kiipesin mielelläni hetkisen vuorta ylöspäin, kunnes saatoin yli äskeisen asemani nähdä korkeiden vuorien etäiset, puhtaat ääriviivat sinisine varjoineen ja autuaasti hohtavine hopeisine lumikenttineen.

Jos tarkemmin muistelen, niin ei tuo aika tosin ollut näin yksinomaisen kirkas ja aurinkoinen, kuin millaisena sen kokonaisvaikutus on muistissani säilynyt. Ei ollut ainoastaan sumuisia ja sateisia päiviä, jopa lunta ja pakkastakin, oli myös minussa itsessäni rajuilmoja ja pahoja päiviä. En ollut tottunut yksinäni olemiseen, ja kun ensi levähtäminen ja ahmiminen oli ohitse, hiipi toisinaan tuska, jota pakoon olin rientänyt, äkkiä jälleen hirveän lähelle minua. Monena kylmänä iltana istuin pikku huoneessani, matkapeite polvillani, väsyneenä ja avuttomana antautuen hullujen ajatusten valtaan. Kaikki mitä nuoruus ikävöi ja toivoo, juhlat ja tanssin ilot, naislempi ja seikkailut, voiman ja lemmen riemuvoitot, olivat jääneet toiselle rannalle, ainaiseksi minusta eronneet ja minulle saavuttamattomat. Yksin tuo puoliksi teennäisen iloisuuden uhkamielisen hurja aika, jonka loppuna oli ollut onneton mäenlaskuni, näytti muistoissani tällöin kauniilta ja paratiisimaiselta kuin kadotettu onnen maa, jonka jälkikaiut soivat etäältä korviini, häipyvään bakkanaaliseen humuun yhtyneinä. Ja kun väliin öisin myrskyt mylvivät, kun kuusimetsän intohimoisesti valittava humina voitti alaspäin syöksyvien vesien alinomaisen kylmän pauhun tai kun rappeutuneen talon kattohirsissä heräsivät unettoman kesäyön tuhannet selittämättömät äänet, silloin viruin toivottomissa, polttavissa elämän ja lemmenhuumauksen unelmissa, raivoten ja jumalaa solvaten, ja olin mielestäni kurja runoilija ja uneksija, jonka kaunein unelma oli vain hauraan saippuakuplan kimallus, kun tuhannet muut maailmassa nuoruudenvoimastaan riemuiten ojensivat kätensä ottamaan mitä elämä parasta tarjosi.

Mutta samoin kuin vuorten pyhä kauneus ja kaikki, mistä aistimeni joka päivä nauttivat, tuntuivat näyttäytyvän minulle kuin harson lävitse ja puhuvan minulle omituisen etäältä, samoin muodostui myös minun ja tuon usein niin rajusti puhkeavan tuskan väliin harso ja hiljainen vieraantuminen, ja pian oli se niin etäällä, että molemmat, sekä päivien loisto että öiden kurjuus, tulivat tajuuni ikäänkuin ulkoapäin lähtevinä ääninä, joita saatoin kuunnella ehyin sydämin. Minusta näytti ja tuntui siltä kuin olisin ollut taivas, jolla pilvet kulkevat, kuin kenttä täynnä taistelevia joukkoja, ja oli kysymyksessä riemu ja nautinto taikka tuska ja raskasmielisyys, kumpikin kaikui korviini kirkkaammin ja ymmärettävämmin, ikäänkuin irtautui sielustani ja lähestyi minua ulkoapäin, sointuina ja säveljaksoina, jotka tajusin kuin unessa ja jotka tahtomattani valtasivat minut.

Oli hiljainen iltahetki minun vuorilta palatessani, jolloin ensi kerran selvästi tunsin kaiken tämän, ja kun mietiskelin tätä oman itseni arvotusta, lennähti äkkiä mieleeni, mitä tämä kaikki merkitsi, että se oli noiden outojen, kohotettujen hetkien paluuta, joista nuorempina vuosinani olin saanut aavistuksen tavoin esimakua. Ja tämän muistaessani palasi myöskin tuo ihana kirkkaus, tuo miltei lasimainen tunteiden kuulakkuus ja läpinäkyväisyys, tunteiden, joista jokainen nyt oli edessäni naamiota vailla ja joista ei yksikään enää merkinnyt tuskaa eikä onnea, vain voimaa ja sopusointua. Kiihtyneiden tunteitteni liikunnasta, väikynnästä ja ristiriidasta oli tullut musiikkia.

Kirkkaina päivinäni näin nyt auringon ja metsän, ruskeat kalliot ja etäiset hopeaiset vuoret kaksinkertaisin onnen, kauneuden ja ymmärtämyksen tuntein, tunsin synkkinä hetkinäni sairaan sydämeni paisuvan ja nousevan kapinaan kaksinkertaisella hehkulla, enkä enää erottanut toisistaan nautintoa ja tuskaa, vaan toinen oli toisensa kaltaista, molemmat tuottivat tuskaa ja molemmat nautintoa. Ja mitä sisäisesti tunsinkin, pysyi voimani kuitenkin häiriintymättömänä sen yläpuolella, ikäänkuin syrjästä katsojana ja tajuten, että kirkas ja tumma sisarväreinä kuuluivat yhteen, että kärsimys ja lepo olivat saman suuren musiikin tahteja ja osia.

En osannut kirjottaa tätä musiikkia paperille, se oli minulle itselleni vielä vierasta ja sen rajat minulle tuntemattomat. Mutta minä saatoin kuunnella sitä, saatoin tuntea maailman kokonaisuutena itsessäni. Ja jotain saatoin säilyttääkin, jonkun pienen osan ja joitakuita jälkisointuja, pienentyneinä ja muuntuneina. Sitä nyt mietin ja haudoin päiväkausia, huomasin, että se oli ilmaistavissa kahdella viululla ja aloin, niinkuin nuori lintu uskaltaa lentoon, kaikessa viattomuudessa kirjottaa ensimäistä sonaattiani.

Kun eräänä aamuna kamarissani soitin viululla sen ensimäistä osaa, tunsin kyllä sen heikkouden, keskeneräisyyden ja epävarmuuden, mutta jokaista tahtia soittaessani kävi kuitenkin kuin väristys sydämeni lävitse. En tiennyt, oliko tämä musiikki hyvää, mutta tiesin, että se oli omaani, minussa elettyä ja syntynyttä eikä milloinkaan ennen kuultua.

Alhaalla vierashuoneessa istui liikkumattomana ja valkeana kuin jääpuikko vuodet läpeensä ravintolanisännän isä, noin kahdeksankymmen vuoden ikäinen ukko, joka ei milloinkaan lausunut sanaakaan ja rauhallisin silmin katseli tarkasti ympärilleen. Oli salaisuus, tokko tämä juhlallisesti vaikeneva vanhus omasi yliluonnollisen viisauden ja sielunrauhan, vai olivatko hengenvoimat hänestä paenneet. Tämän vanhuksen luokse astuin tuona aamuna, viulu kainalossani, sillä olin huomannut, että hän aina tarkkaavaisesti kuunteli soittoani ja kaikkea musiikkia ylipäänsä. Kun tapasin hänet yksinään, asetuin hänen eteensä, viritin viulun ja soitin hänelle sonaattini ensimäisen osan. Vanhus piti silmänsä, joiden valkuainen oli kellertävä ja luomien reunat punaiset, minuun suunnattuina ja kuunteli, ja joka kerta kun tuota kappaletta ajattelen, näen jälleen vanhuksenkin ja hänen liikkumattoman kiviset kasvonsa, joista rauhalliset silmät katselevat minua. Kun olin lopettanut, nyökäytin hänelle päätäni, hän iski viekkaasti silmäänsä ja näytti ymmärtävän kaikki, hänen kellertävät silmänsä vastasivat katseeseeni, sitten käänsi hän ne pois, antoi päänsä vaipua hiukan alemmas ja vaipui jälleen entiseen tuijotukseensa.

Varhain tuli syksy noihin korkeuksiin, ja kun eräänä aamuna matkustin pois, oli paksulta sumua ja vihmoi kylmää sadetta. Mutta minä otin mukaani kirkkaiden päivien auringon ja paitsi kiitollisuuden tunnetta myös iloisen mielen lähimmän tulevaisuuden varalta.

3.

Ollessani viimeistä lukukautta konservatoriossa opin tuntemaan laulaja Muothin, joka nautti kaupungissa joltistakin mainetta. Hän oli neljä vuotta sitten päättänyt opintonsa ja heti saanut paikan hovioopperassa, jossa hän tosin vielä toistaiseksi oli esiintynyt vähempiarvoisissa osissa eikä muutamien suosittujen vanhempien virkaveljiensä rinnalla oikein päässyt loistamaan, mutta oli useiden mielestä nouseva tähti, jonka lähin askel välttämättömästi oli kohottava maineeseen. Minulle oli hän tuttu näyttämöltä muutamissa osissa ja oli aina tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, vaikkeikään puhdasta.

Meidän tuttavuutemme syntyi näin. Kouluun palattuani olin vienyt tuolle opettajalle, joka oli osottanut minua kohtaan niin ystävällistä myötätuntoisuutta, viulusonaattini ja kaksi säveltämääni laulua. Hän lupasi tutustua kappaleihin ja lausua niistä mielipiteensä. Kesti jotenkin kauan, ennenkuin hän sen teki ja saatoin huomata hänen olevan jonkun verran hämillään, kun häntä välillä tapasin. Vihdoinkin kutsui hän minut eräänä päivänä luoksensa ja antoi nuotit minulle takaisin.

"Tässä ovat työnne", sanoi hän hieman epäilevästi. "Toivottavasti ette ole niihin liittänyt ylen suuria odotuksia! Niissä on yhtä ja toista, epäilemättä, ja teistä voi tulla jotain. Mutta suoraan sanoen olin jo pitänyt teitä kypsyneempänä ja tyynempänä, ylipäänsä en ollut luullut teidän luonnettanne niin intohimoiseksi. Olin odottanut jotain hiljaisempaa ja miellyttävämpää, joka olisi teknillisesti varmempaa ja teknillisessä suhteessa arvosteltavissa. Mutta nyt on teidän työnne teknillisesti epäonnistunutta, niin että minulla siihen puoleen nähden on vähän sanomista, ja on sen sijaan rohkea yritys, jota en osaa oikein arvioida mutta jota en teidän opettajananne tahtoisi ylistää. Olette antanut vähemmän ja enemmän, kuin olin odottanut, ja siten saattanut minut pulaan. Olen liiaksi koulumestari voidakseni antaa anteeksi tyyliä vastaan tehtyjä rikkomuksia, ja tokko alkuperäisyys korvaa niitä, en oikein osaa ratkaista. Jään siis odottamaan, kunnes taas saan nähdä teiltä jotain, ja toivotan siltä varalta onnea. Säveltämistännehän te joka tapauksessa olette jatkava, sen olen huomannut."

Tällä tavoin hän suoriutui asiasta, minun oikein tietämättäni, mitä minun oli arveltava tästä ratkaisusta, joka ei mikään ratkaisu ollutkaan. Minusta oli näyttänyt siltä kuin pitäisi taideteoksesta ilman muuta huomata, oliko se syntynyt leikittelystä ja ajankuluksi, vaiko sisäisestä pakosta. Panin nuotit syrjään ja päätin koettaa toistaiseksi unohtaa koko asian, voidakseni näinä viimeisinä opintokuukausinani olla oikein ahkera.

Silloin olin kerta kutsuttuna vieraisille erääseen perheeseen, missä harrastettiin paljo musiikkia ja missä minun, vanhempieni tuttavia kun olivat, oli tapana käydä kerta tai pari vuodessa. Se oli tavallinen kutsu-ilta, erotuksena tavallisuudesta vain se, että mukana oli muutamia oopperan kuuluisuuksia, jotka kaikki tunsin ulkomuodolta. Siellä oli myöskin laulaja Muoth, joka minulle oli kaikista mielenkiintoisin ja jota ensi kerta sain nähdä näin läheltä. Hän oli suurikokoinen ja kaunis, vaikuttavan tumma mies, jolla oli varmat, kenties jo jonkun verran pilaantuneet tavat; näki hänestä, että hänessä oli viehätysvoimaa naisiin. Kuitenkaan ei hän, eleitä lukuunottamatta, näyttänyt enemmän ylpeältä kuin itseensä tyytyväiseltäkään, vaan oli hänen katseessaan paljo etsivää ja rauhatonta. Kun minut esitettiin hänelle, sanoi hän jonkun lyhyen, jäykän kohteliaisuuden, ryhtymättä kanssani puheisiin. Mutta hetkisen kuluttua tuli hän äkkiä uudelleen luokseni ja sanoi: "Eikö nimenne ollut Kuhn? — Silloin tunnen teitä jo hiukan. Professori S. on näyttänyt minulle teidän teoksianne. Ette saa suuttua siitä hänelle, ei hän ole epähieno. Minä kävin hänen luonansa, ja kun hänellä juuri oli käsillä muuan laulu, silmäilin minäkin sitä hänen luvallaan."

Olin kummastunut ja hämilläni. "Miksi tästä mainitsitte?" kysyin.
"Lauluni ei luullakseni ole miellyttänyt professoria."

"Pahottaako se mieltänne? No, minua laulu sangen suuresti miellytti; voisin laulaa sen, jos vain olisi säestäjä. Pyytäisin teitä rupeamaan siksi."

"Se on miellyttänyt teitä? Niin, voiko sitä sitten laulaa?"

"Voi kyllä, ei tosin joka konsertissa. Mutta tahtoisin sen mielelläni saada itselleni, kotonani esitettäväksi."

"Kirjotan teille siitä jäljennöksen. Mutta miksi haluatte saada sen?"

"Koska se on minusta mieltäkiinnittävä. Sehän on todella musiikkia, teidän laulunne, senhän itsekin tiedätte!"

Hän katsahti minuun, ja minua kiusasi hänen tapansa katsoa ihmisiä silmiin. Hän tuijotti minua aivan suoraan silmiin, häikäilemättömän tutkivasti, ja hänen katseensa oli täynnä uteliaisuutta.

"Te olette nuorempi, kuin miksi teitä luulin. Te olette varmaankin jo saanut kärsiä paljon".

"Olen kyllä", sanoin, "mutta siitä en voi puhua."

"Sitä ei teidän tarvitsekaan, en tahdo teiltä mitään kysellä."

Hänen katseensa hämmensi minua; sitä paitsi oli hän jo jonkinlainen kuuluisuus ja minä vain oppilas, niin että saatoin puolustautua vain heikosti ja arasti, vaikkei minua hänen kyselytapansa lainkaan miellyttänyt. Ylpeä ei hän ollut, mutta jollain tavoin loukkasi hän minun hienotunteisuuttani, minun voimattani torjua sitä kuin arasti, sillä minussa ei kuitenkaan herännyt varsinaista vastenmielisyyttäkään. Minulla oli se tunne, että hän oli onneton ja että hänellä oli tahtomattaan tuo väkivaltainen tapa tarttua ihmisiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut temmata heistä jotain, joka saattoi häntä lohduttaa. Hänen tummat tutkivat silmänsä olivat yhtä surulliset kuin julkeatkin ja hänen kasvonsa näyttivät paljoa vanhemmilta kuin hän saattoi olla.

Pian tämän jälkeen, kun hänen sanansa vielä olivat ajatuksissani, näin hänen kohteliaasti ja iloisesti juttelevan talon tyttären kanssa, joka kuunteli häntä ihastuneena ja katseli häntä kuin jotain ihmeellistä merihirviötä.

Onnettomuudestani lähtien elin niin yksikseni, että tämä kohtaus oli vielä päiväkausia jälkeenpäin mielessäni ja häiritsi rauhaani. En ollut itsestäni kyllin varma ollakseni pelkäämättä tätä ylivoimaista miestä, ja kuitenkin liiaksi yksinäinen ja köyhä, jott' ei hänen lähestymisensä olisi ollut minulle imartelevaa. Lopulta luulin, että hän oli unohtanut minut ja sen-iltaisen oikkunsa. Silloin hän hämmästyksekseni ilmaantui asuntooni.

Se oli eräänä joulukuun-iltana, jo täyden pimeän vallitessa. Laulaja koputti ovelle ja astui sisään, ikäänkuin ei hänen käynnissään olisi ollut mitään merkillistä, sekä meni heti ilman minkäänlaisia johdantoja ja kohteliaisuuksia suoraan silloiseen keskusteluumme. Minun täytyi antaa hänelle laulu, ja kun hän näki vuokrapianon huoneessani, tahtoi hän heti laulaa sen. Minun täytyi istuutua säestämään, ja niin kuulin lauluni ensi kerran oikein laulettuna. Se oli surullinen ja liikutti minua vasten tahtoanikin, sillä hän ei esittänyt sitä konsertti-laulajan tavoin, vaan hiljaa ja ikäänkuin itsekseen. Teksti, jonka edellisenä vuonna olin nähnyt jossain aikakauslehdessä, mistä sen olin itselleni kirjottanut, kuului näin:

Dass bei jedem Föhn
Vom Berg die Lavine rollt
Mit Sausen und Todesgetön,
Hat das Gott gewollt?

Dass ich ohne Gruss
Durch der Menschen Land
Fremd wandern muss,
Kommt das von Gottes Hand?

Sieht er in Herzensnot
Und Qual mich schweben?
Ach, Gott ist tot!
— Und ich soll leben?

[Että jokaisen Föhn-myrskyn
käydessä laviini syöksyy vuorelta
jylisten ja kuolemanpauhuin
— onko se Herran tahto?

Että minun täytyy
ystävällistä tervehdystä vailla
vaeltaa ihmisten seassa outona
— tuleeko se Herran kädestä?

Voiko hän nähdä, miten minä
kuljen sydämenhädässä ja vaivassa?
Ah, Jumala on kuollut!
— Ja minunko pitää elää?]

Kun kuulin hänen laulavan, ymmärsin, että laulu oli häntä miellyttänyt.

Olimme hetkisen aikaa ääneti, sitten kysyin häneltä, eikö hän voisi osottaa minulle virheitä ja ehdottaa muutoksia.

Muoth silmäili minua synkällä, jäykällä katseellaan ja pudisti päätään.

"Siinä ei ole mitään korjattavaa", sanoi hän. "En tiedä, onko sävellys muodolliselta rakenteeltaan hyvä, siitä en ymmärrä mitään. Laulussa on elämystä ja vilpittömyyttä, ja kun en itse runoile enkä sävellä, ilahduttaa minua, että kerrankin löydän jotain, joka tuntuu minusta kuin omaltani ja jota voin laulaa itselleni."

"Mutta teksti ei ole omani", huomautin minä.

"Eikö? No, yhdentekevää, teksti onkin sivuasia. Teidän täytyy kuitenkin olla kokenut se, muuten ette sitä olisi säveltänyt."

Ojensin nyt hänelle jäljennöksen, joka minulla oli ollut valmiina jo useita päiviä. Hän kääri paperilehdet rullaksi ja pisti sen viittansa taskuun.

"Tulkaa joskus tekin minun luokseni, jos haluttaa", sanoi hän ja ojensi minulle kätensä. "Te elätte yksinänne, enkä tahdo teitä häiritä. Mutta silloin tällöin sentään haluaa nähdä jonkun kunnon ihmisenkin."

Hänen poismennessään jäivät hänen viimeiset sanansa ja hymynsä mieleeni, ne sointuivat yhteen sen laulun kanssa, jonka hän oli laulanut, ja kaiken sen kanssa mitä tähän asti tiesin miehestä. Ja mitä kauemmin kaikkea tätä mielessäni mietiskelin, sitä enemmän alkoi se minulle selvetä, ja lopulta ymmärsin tätä ihmistä. Ymmärsin, miksi hän oli tullut luokseni, miksi lauluni häntä miellytti, miksi hän noin miltei julkeasti tunkeutui tuttavuuteeni ja miksi hän oli minuun tehnyt puoleksi aran, puoleksi häikäilemättömän vaikutuksen. Hän kärsi, hän kantoi raskasta tuskaa ja oli yksinäisyydestä nälkiintynyt kuin susi. Tämä kärsivä mies oli yrittänyt ylpeästi vetäytyä yksinäisyyteensä, mutta ei ollut sitä kestänyt, hän väijyi nyt ihmistä, ystävällistä katsetta ja ymmärtämyksen itua ja oli valmis antautumaan tämän saavuttaakseen. Niin silloin ajattelin.

Minun tunteeni Heinrich Muothia kohtaan ei ollut oikein selvä. Aavistin tosin hänen kaipauksensa ja hätänsä, mutta pelkäsin häntä ylivoimaisena ja julmana ihmisenä, joka minut käytettyään saattaisi heittää minut syrjään. Olin liiaksi nuori ja liiaksi vähän kokenut ihmiselämää, ymmärtääkseni ja hyväksyäkseni sitä, että hän antautui aivan kuin alastomana ja näytti tuskin tuntevan kipunsa häpeää. Mutta näin myöskin, että tässä hehkuva sielu kärsi ja oli jäänyt yksiksensä. Itsestään johtuivat mieleeni huhut, joita olin kuullut Muothista, epäselviä, pelokkaita koululaisjuoruja, joiden varsinaisen sisällyksen olin unohtanut, mutta joiden sävy hyvin oli säilynyt muistissani. Hänestä kerrottiin hulluja seikkailuja ja naishistorioita, ja muistamatta mitään yksityiskohtia luulen kuitenkin kysymyksessä olleen jotain veristä, sellaista kuin olisi hän ollut kietoutuneena johonkin murha- tai itsemurhajuttuun.

Kun pian sen jälkeen voitin arkuuteni ja tiedustelin eräältä toveriltani asiaa, osottautui se viattomammaksi, kuin miltä se minusta ensin oli näyttänyt. Muoth oli, niin kerrottiin, ollut rakkaussuhteissa erään hienostoon kuuluvan nuoren neidin kanssa, ja tämä oli kyllä kaksi vuotta sitten surmannut itsensä, mutta taiteilijan sekaantumisesta tähän asiaan ei ollut mitään puhetta, korkeintaan lausuttiin joitain arkoja viittailuja siihen suuntaan.

Minulla ei ollut rohkeutta lähteä hänen luoksensa. Tosin en voinut salata itseltäni, että Heinrich Muoth oli kärsivä, kenties epätoivoon vaipunut ihminen, joka ehkä kaipasi minua, ja monasti tuntui minusta siltä, kuin olisi minun ollut noudatettava kutsua ja kuin olisin ollut konna, ellen sitä olisi tehnyt. Mutta kuitenkaan en mennyt, toinen tunne esti minua siitä. Sitä, mitä Muoth minulta etsi, en voinut hänelle antaa, olin aivan toisenlainen ihminen kuin hän, ja vaikka monessa suhteessa elinkin ihmisten keskellä yksinäisenä ja ymmärtämystä vailla ja vaikka minäkin kenties olin toisenlainen kuin kaikki muut, kohtalooni ja taipumuksiini nähden erotettu useimmista, niin en kuitenkaan tahtonut pitää tästä mitään melua. Olkoon, että Muoth oli demoninen ihminen, minä en sellainen ollut, ja minua piti sisäinen tarve etäällä kaikesta silmiinpistävästä ja eriskummallisesta. Tunsin vastenmielisyyttä Muothin kiihkeitä eleitä ja ilmeitä kohtaan, hän oli mielestäni näyttämön ja seikkailujen mies ja kenties määrätty kokemaan traagillisia ja kauas näkyviä kohtaloita. Minä sitä vastoin tahdoin pysyä hiljaisuudessa, minulle eivät eleet ja rohkeat sanat soveltuneet, minun osakseni oli määrätty hiljainen kohtalooni alistuminen. Siten mietiskelin suuntaan ja toiseen, kaivaten mielenrauhaa. Ovelleni oli kolkuttanut ihminen, joka säälitti minua ja joka minun kenties oikeuden mukaan olisi ollut asetettava itseäni korkeammalle, mutta halusin rauhaa enkä tahtonut laskea häntä sisälle. Heittäydyin kiihkeästi työhön käsiksi, mutta en päässyt erilleni tunteestani, että takanani seisoi joku, jonka kädet olivat minua kohden ojennetut.

Kun minua ei kuulunut, otti Muoth asian jälleen omiin käsiinsä. Sain häneltä kirjelipun, johon hän oli kirjoittanut isolla, ylpeitä koukeroita tekevällä käsialallaan:

"Hyvä Herra! Tammikuun yhdentenätoista päivänä on minun ollut tapana muutamien ystävieni kanssa viettää syntymäpäivääni. Saanko kutsua Teidätkin mukaan? Hauskaa olisi, jos tämän johdosta saisimme kuulla Teidän viulusonaattinne. Mitä arvelette siitä? Onko teillä joku toveri, jonka kanssa voitte soittaa, vai toimitanko minä teille jonkun? Stefan Kranzl olisi valmis. Te ilahduttaisitte ystäväänne

Heinrich Muothia."

Tätä en ollut odottanut. Saisin soittaa sonaattini, jonka olemassaolostakaan vielä ei kukaan tiennyt, asiantuntijoille, vieläpä saisin soittaa Kranzlin keralla! Ujostellen ja kiitollisena suostuin ehdotukseen, ja jo paria päivää myöhemmin pyysi Kranzl minua lähettämään hänelle nuotit. Ja vielä paria päivää myöhemmin kutsui hän minut luoksensa. Suosittu viuluniekka oli vielä nuori mies, jolla oli oikea taiteilija-ulkomuoto, hän oli laihakasvoinen, solakka ja kalpea.

"Vai niin", sanoi hän heti minun sisään astuessani, "te siis olette Muothin ystävä. No alotamme siis heti. Kun olemme tarkkaavaiset, sujunee se jo parin kolmen kerran jälkeen."

Näin sanoen työnsi hän eteeni tuolin, ojensi eteeni toisen viulun nuotit ja alkoi soittaa tasaisin, herkin jousenvedoin, joiden rinnalla minun soittimeni ääni tuskin uskalsi pyrkiä kuuluville.

"Rohkeammin!" huusi hän minulle keskeyttämättä soittoaan, ja me soitimme kappaleen kokonaisuudessaan lävitse.

"Kas niin, sehän luistaa!" sanoi hän. "Vahinko, ettei Teillä ole parempaa viulua. Mutta ei se mitään. Allegron otamme nyt vähän nopeammin, jottei sitä luulla surumarssiksi. Alkakaamme!"

Siinä soitin nyt taiteilijan rinnalla aivan turvallisena, yksinkertainen viuluni kaikui hänen kallisarvoisen soittimensa rinnalla ikäänkuin olisi se ollut sen kohtalo, ja minä olin hämmästynyt havaitessani tuon merkilliseltä näyttävän herrasmiehen niin teeskentelemättömäksi, jopa naiviksikin. Kun olin lämmennyt ja hiukan rohkaissut mieltäni, kysyin häneltä epäröiden, miten hän arvosteli sivellystäni.

"Sitä täytyy teidän kysyä joltain muulta, hyvä herra, siitä en minä paljoa ymmärrä. Hiukan kummallinen se on, mutta sellaisestahan ihmiset pitävät. Koska se kerran miellyttää Muothia, voitte jo kuvitella jotain mielessänne, ei hänelle kaikki maistu."

Hän antoi minulle soittamista koskevia ohjeita ja osotti minulle muutamia kohtia, joihin muutokset olivat tarpeen. Sitten sovimme siitä, että huomenna pidettäisiin seuraava harjotus, ja minä poistuin.

Minun oli lohdullista huomata tämän viuluniekan olevan niin vaatimaton ja koruton. Jos hän kuului Muothin ystäviin, saatoin minäkin jotenkuten puolustaa paikkaani siellä. Tosin oli hän valmis taiteilija ja minä vain alottelija, jolla ei ollut suuria toiveita. Ikävää oli minusta vain, ettei kukaan tahtonut avonaisesti lausua ajatustaan teoksestani. Kovinkin tuomitseminen olisi ollut minulle parempi kuin nämä hyväntahtoiset lauseet, jotka eivät merkinneet mitään.

Noihin aikoihin vuotta oli jäätävän kylmä, saattoi tuskin pitää huoneita lämpiminä. Toverini kävivät ahkerasti luistelemassa, oli kulunut vuosi Liddyn kanssa tekemästämme retkestä. Minulle ei tuo ollut miellyttävää aikaa, ja ajatus Muothin luona vietettävästä iltahetkestä ilahdutti minua, vaikken tästä illasta suuria odottanutkaan, jo senkin vuoksi, etten enää niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt ympärilläni ystäviä ja iloa. Tammikuun yhdennentoista päivän vastaisena yönä heräsin outoon meluun ja miltei pelottavan suureen ilman lämpimyyteen. Nousin ylös ja menin akkunaan katsomaan, ihmetellen, ettei enää ollut kylmä. Etelätuuli oli äkkiä tullut, puhaltaen valtaavan kosteana ja leutona, myrsky ajeli suuria raskaita pilviröykkiöitä taivaalla ja kapeista raoista säteilivät yksinäiset tähdet oudon suurina ja häikäisevinä. Katoilla oli jo mustia läikkiä, ja aamulla ulos lähtiessäni oli jo kaikki lumi mennyttä. Kadut ja ihmisten kasvot näyttivät ihmeellisen muuttuneilta, ja kaiken yllä liihotteli ennenaikainen kevään henkäys.

Kuljin tuona päivänä hiljaisen, kuumeentapaisen huumauksen vallassa, joka johtui osaksi etelätuulesta ja kuohuttavasta ilmasta, osaksi illan kiihkeästä jännityksestä ja odotuksesta. Useaan kertaan otin sonaattini esille, soitin palasia siitä ja panin sen jälleen pois. Milloin tuntui se minusta todella kauniilta ja tuotti minulle ylpeätä iloa, milloin se yht'äkkiä mielestäni oli pikkumainen, rikkinäinen ja epäselvä. Tällaista mielenkiihotusta ja pelkoa en olisi jaksanut kauvan kestää. Lopulta en enää tiennyt, iloitsinko lähestyvästä illasta, vai pelkäsinkö sitä.

Se tuli, minä pukeuduin, otin viululaatikon kainalooni ja läksin Muothin asuntoon. Etäältä esikaupungista, tuntemattoman ja hiljaisen kadun varrelta löysin pimeässä vaivoin talon; se sijaitsi muista erillään suuressa puutarhassa, joka näytti rappeutuneelta ja hoitamattomalta. Lukitsemattoman puutarhanportin luona hyökkäsi kimppuuni suuri koira, jota eräästä ikkunasta vihellettiin takaisin ja joka muristen seurasi minua sisäänkäytävälle. Ulko-ovella otti minut vastaan vanha, pieni nainen, jolla oli pelokkaat silmät, riisui minulta viitan ja vei minut kirkkaasti valaistun käytävän kautta sisään.

Viulutaiteilija Kranzlin asunnossa oli ollut tavattoman upeata, ja samanlaista olin odottanut tapaavani Muothin luonakin, jota pidettiin rikkaana. Huoneet olivat kyllä suuria, aivan liiankin suuria nuorelle miehelle, joka on harvoin kotona, mutta muuten oli sangen yksinkertaista, tai oikeastaan ei yksinkertaista, vaan umpimähkäistä, järjestämätöntä. Huonekalut olivat osaksi vanhoja ja näyttivät kuuluvan taloon, ja näiden rinnalla oli uudempia esineitä, harkitsemattomasti ostettuja ja huolettomasti paikoilleen asetettuja. Loistava oli ainoastaan valaistus. Ei ollut lainkaan kaasuvaloa, vaan sen sijaan suuri joukko valkeita kynttilöitä yksinkertaisissa, kauniissa tinakynttilänjaloissa, isossa salissa jonkunlainen kattokruunukin, yksinkertainen messinkirengas, johon oli pistetty suuri joukko kynttilöitä. Huomattavimpana esineenä oli täällä kaunis flyygeli.

Huoneessa, johon minut vietiin, seisoi muutamia herroja keskustellen. Laskin viululaatikon kädestäni ja tervehdin; jotkut vastasivat ja kääntyivät jälleen puhelemaan keskenään, minä seisoin vieraana joukossa. Nyt tuli luokseni Kranzl, joka oli myöskin siellä eikä heti ollut huomannut minua, ojensi minulle kätensä, esitti minut tuttavilleen ja sanoi: "Tässä on uusi viuluniekkamme. Olette kai tuonut viulun mukananne?" Sitten huusi hän sivuhuoneeseen: "Muoth, sonaattien säveltäjä on täällä."

Nyt astui Heinrich Muoth sisään, tervehti minua hyvin ystävällisesti ja vei minut mukanaan saliin, missä oli juhlallista ja valoisaa ja missä valkeihin puettu kaunis nainen tarjosi minulle lasin sherryä. Se oli eräs hoviteatterin näyttelijättäriä; muuten en ihmeekseni nähnyt ketään isännän virkaveljistä kutsutuksi, ja näyttelijätär oli myöskin ainoa läsnä oleva nainen.

Kun puoleksi hämilläni, puoleksi vaistomaisesta lämmön tarpeesta kosteasta yöilmasta tultuani nopeasti tyhjensin lasini, kaatoi hän minulle uudelleen eikä välittänyt estelyistäni. "Ottakaa vain, ei se voi olla vahingoksi. Saamme nimittäin vasta musiikin jälkeen jotain syötävää. Olettehan kai ottanut mukaanne viulun ja sonaatin?"

Vastasin hyvin lyhyesti ja olin hämilläni; en myöskään ollut selvillä siitä, mikä hänen suhteensa oli Muothiin. Hän näytti esiintyvän emäntänä ja oli muuten ihmeen kaunis, niinkuin sitten myöhemminkin havaitsin uuden ystäväni aina seurustelevan vain erinomaisen kauniiden naisten kanssa.

Tällävälin kokoontuivat kaikki musiikkihuoneeseen, Muoth otti esille nuottitelineen, istuuduttiin, ja pian olimme Kranzl ja minä täydessä toimessa. Soitin tunteettomasti, kappaleeni tuntui minusta kurjalta, ja vain välähdyksen tavoin valtasi minut muutamiksi silmänräpäyksiksi tietoisuus, että soitin Kranzlin kanssa, että nyt oli tuo kauan odotettu suuri ilta ja että tässä istui pieni joukko tuntijoita ja hemmoteltuja musiikkimiehiä, joille sonaattiani soitimme. Vasta rondoon päästyä aloin tajuta, että Kranzl soitti ihanasti; kuitenkin olin yhä edelleen siksi painostavan tunteen vallassa ja ajatuksineni ulkopuolella musiikkia, että lakkaamatta ajattelin muuta ja että äkkiä lennähti mieleeni sekin ajatus, etten vielä ollut onnitellut Muothia hänen syntymäpäivänsä johdosta.

Sonaatti oli lopussa, kaunis näyttelijätär nousi paikaltaan, ojensi minulle ja Kranzlille kätensä ja avasi oven pienempään huoneeseen, missä katettu pöytä kukkineen ja viineineen odotti meitä.

"Vihdoinkin!" huusi yksi herroista, "olen kamalasti nälissäni."

Nainen sanoi: "Te olette inhottava. Mitä säveltäjä ajatteleekaan?"

"Mikä säveltäjä, onko hän sitten saapuvilla?"

Hän viittasi kädellään minuun. "Tuossa hän istuu."

Herrasmies katsahti minuun ja nauroi. "Sen olisitte voinut sanoa ennemminkin. Muuten oli musiikki sangen kaunista. Mutta kun on nälkä — — —"

Me aloimme syödä, ja tuskin oli soppa nautittu ja valkoviini kaadettu laseihin, kun Kranzl nousi pitämään maljapuhetta talon isännälle hänen syntymäpäivänsä johdosta. Muoth vuorostaan nousi heti, kun laseja oli kilistetty: "Hyvä Kranzl, jos olet luullut, että minä nyt pidän puheen sinulle, olet erehtynyt. Emme ylipäänsä huoli pitää mitään puheita enää, pyydän sitä. Ainoan puheen, joka kenties on välttämätön, otan omalle osalleni. Kiitän nuorta ystäväämme hänen sonaatistaan, jota pidän oivallisena. Kenties on Kranzl kerran oleva iloinen saadessaan soittaa hänen teoksiaan, mihin häntä täytyykin kehottaa, sillä hän esitti todellakin loistavasti sonaatin. Juon säveltäjän maljan toivoen hyvää ystävyyttä."

Laseja kilistettiin, naurettiin, minulle lausuttiin muutamia leikillisiä kohteliaisuuksia, ja pian oli syntynyt hyvän viinin ylläpitämä iloinen pöytätunnelma, jonka valtaan minä heittäydyin keventynein mielin. En ollut enää pitkiin aikoihin ollut näin tyytyväinen ja huolista vapaa, oikeastaan en enää kokonaiseen vuoteen. Nyt avasivat nauru ja viini, lasien kilinä, hälinä ja kauniit, iloiset naiskasvot minulle kauan suljettuina olleet ilon ovet ja minä liu'uin pehmeästi kepeiden ja iloisten puheiden ja nauravien ilmeiden maailmaan.

Pöydästä noustiin pian ja palattiin takaisin musiikkihuoneeseen, missä seurue jakaantui eri soppiin viinin ja sikaarien ääreen. Eräs vaitelias herra, joka oli puhunut vain jonkun sanan ja jonka nimeä en tiennyt, tuli luokseni ja lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja sonaatista, minkä jo kokonaan olin unohtanut. Sitten veti näyttelijätär minut kanssaan keskusteluun, ja meihin liittyi Muoth. Joimme uudelleen hyvän ystävyyden maljan, ja äkkiä sanoi hän, synkästi nauravien silmiensä säkenöidessä: "Nyt tiedän teidän historianne". Ja kauniille näyttelijättärelle: "Hän on mäkeä laskiessaan taittanut toisen jalkansa ollakseen kauniille tytölle mieliksi". Ja jälleen minulle: "Se on ihanaa. Hetkellä, jolloin lempi on kauneimmillaan ja vielä aivan tahraton, huimapäisesti vuorta alas. Sellainen onkin jo terveen jalan arvoista". Nauraen tyhjensi hän lasinsa ja näytti heti jälleen synkältä ja miettivältä, kun hän sanoi: "Mitenkä teistä tuli säveltäjä?"

Kerroin, minkälainen suhteeni musiikkiin oli ollut poikavuosistani asti, ja kerroin viime suvestani, paostani vuorille ja laulusta sekä sonaatista.

"Niin", sanoi hän hitaasti. "Mutta miksi tuo sitten tuottaa teille tyydytystä? Eihän tuskaa kuitenkaan voi panna paperille ja siten päästä siitä vapaaksi."

"Sitä en tahdokaan", sanoin minä. "En tahtoisi luopua ja vapautua mistään muusta kuin heikkoudesta ja siteistä. Tahtoisin tuntea, että tuska ja ilo tulevat samasta lähteestä, ovat saman voiman liikuntoja, saman musiikin tahteja, molemmat yhtä kauniita ja välttämättömiä."

"Mies", huudahti hän kiivaasti, "olettehan kuitenkin kadottanut jalkanne! Voitteko musiikin takia unohtaa sen?"

"En, ja miksi pitäisi minun se tehdä? Muuksihan en sitä kuitenkaan voi muuttaa."

"Ja eikö tämä tee teitä epätoivoiseksi?"

"Iloista ei se ole, sen arvaatte, mutta toivon, ett'en kuitenkaan koskaan ole joutuva epätoivoon."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen. Minä en tosin luopuisi jalasta sellaisen onnen takia. Siten on siis teidän musiikkinne laita? Näes, Marion, sellaista on taiteen lumous, josta niin paljo puhutaan kirjoissa."

Suuttuneena huudahdin: "Elkää toki puhuko sillä tavoin! Ettehän te itsekään laula vain palkkanne takia, vaan koska se tuottaa teille iloa ja lohdutusta! Miksi pilkkaatte minua ja itseänne? Pidän tuollaista raakana."

"Vaiti, vaiti!" sanoi Marion, "muuten hän suuttuu."

Muoth katsahti minuun. "En suutu. Hänhän on aivan oikeassa. Mutta jalan laita ei mahda olla kovin pahasti, muuten ei säveltäminen voisi teille sitä korvata. Te olette tyytyväinen ihminen, näille voi tapahtua mitä tahansa, ja he pysyvät kuitenkin tyytyväisinä. Mutta minä en sitä uskonut."

Ja hän hypähti pystyyn aivan vihoissaan. "Eikä se olekaan totta! Tehän olette säveltänyt laviinilaulun, ja siinä ei ole lohtua ja tyytyväisyyttä, ainoastaan epätoivoa. Kuulkaa!"

Hän oli yht'äkkiä pianon ääressä, huoneeseen tuli hiljaista. Hän alkoi soittaa, sekaantui, jätti sitten alkusoiton pois ja lauloi laulun. Hän lauloi sen nyt toisin kuin tuolloin minun luonani, ja saatoin huomata, että se sittemmin oli ollut hänellä monesti esillä. Tällä kertaa hän myöskin lauloi täydellä äänellä, korkealla barytonillaan, jonka tunsin teatterista ja jonka voimakkuus ja tulviva intohimo saivat unohtamaan hänen äänensä selittämättömän kovuuden.

"Tämän on tuo mies, omien sanojensa mukaan, säveltänyt vain itsellensä puhtaaksi iloksi ja mielihyväksi, hän ei tiedä mitään epätoivosta ja on osaansa sanomattoman tyytyväinen!" huusi hän ja osotti minua, ja minulla oli häpeän ja vihan kyyneleet silmissäni, näin kaiken ikäänkuin harson lävitse ja nousin ylös, tehdäkseni tästä lopun ja lähteäkseni pois.

Silloin pidätti minua hieno mutta voimakas käsi, joka painoi minut jälleen tuolille ja silitti hiljaa ja lempeästi hiuksiani, niin että kuumat laineet läikähtivät sisässäni, että suljin silmäni ja pidätin kyyneleitäni.

Ylös katsahtaessani näin sitten Heinrich Muothin seisovan edessäni; toiset eivät näyttäneet huomanneen mielenliikutustani eivätkä koko kohtausta, he joivat viiniä ja nauroivat keskenään.

"Lapsi!" sanoi Muoth hiljaa. "Kirjotettuaan sellaisia lauluja on toki jo kasvanut irti moisesta. Mutta mieleni on paha. Sitä alkaa pitää jostakusta ihmisestä ja on tuskin tullut tämän seuraan, kun alkaa hänen kanssaan riidellä."

"Hyvä", sanoin hämilläni. "Mutta nyt haluaisin mennä kotia, parhain osahan tästä illasta on jo ohitse."

"No niin, en tahdo pakottaa teitä. Me muut luullakseni juomme vielä itsemme humalaan. Mutta olkaa sitten hyvä ja saattakaa Marion kotiin, teettekö sen? Hän asuu matkan varrella, joten teille ei tule kiertoa."

Kaunis nainen katsoi häneen hetken aikaa tutkivasti. "Niin, tahdotteko olla hyvä?" sanoi hän sitten minulle, ja minä nousin. Me sanoimme jäähyväiset ainoastaan Muothille, eteishuoneessa auttoi palvelija vaatteet meidän yllemme, sitten ilmaantui unisen näköisenä myöskin vanha eukko ja näytti suurella lyhdyllä tietä puutarhan lävitse portille. Tuuli puhalsi yhä edelleen pehmeänä ja leutona, ajeli suuria mustia pilviryhmiä taivaalla ja pudisteli alastomien puiden latvoja.

En rohjennut tarjota Marionille käsivarttani, mutta hän tarttui kysymättä siihen, hengitti pää taaksepäin nojautuneena yöilmaa ja katseli tästä korkeudestaan sitten tyytyväisen ja tuttavallisen näköisenä minua. Minusta oli kuin olisin yhä vielä tuntenut hänen keveän kätensä hiuksillani; hän kulki hitaasti ja näytti tahtovan ohjata askeleitani.

"Tuolla on ajureita", sanoin minä, sillä minusta oli tuskallista, että hänen täytyi sovittaa askeleensa minun ramman jalkani mukaan, ja tunsin kärsiväni kulkiessani ontuen tuon lämpimän, voimakkaan solakan naisen vieressä.

"Ei", sanoi hän, "kävelemme vielä yhden kadun mitan." Ja hän koetti astua oikein hitaasti, ja jos olisi riippunut vain minusta, olisin vetänyt hänet vielä lähemmäksi itseäni. Mutta sitten alkoi tuska ja kiukku raadella mieltäni, irrotin hänen käsivartensa omastani, ja kun hän kummastuneena katsahti minuun, sanoin: "Käy niin huonosti näin, minun täytyy kulkea yksikseni, suokaa anteeksi." Ja hän kulki alakuloisena ja säälivänä vieressäni, eikä minulta puuttunut mitään muuta kuin suora ryhti ja ruumiillisen varmuuden tietoisuus, jotta olisin sanonut ja tehnyt aivan päinvastaista kuin kaikki se, mitä sanoin ja tein. Kävin vaiteliaaksi ja synkäksi, muuta ei ollut neuvona, sillä muuten olisin jälleen saanut kyyneleet silmiini ja kaivannut saada tuntea hänen kätensä otsallani. Mieluimmin olisin poikennut lähimmälle sivukadulle. En tahtonut, että hän kulki hitaasti, että hän säästi minua, että hän tunsi sääliä minua kohtaan.

"Oletteko vihainen Muothille?" kysyi Marion vihdoin.

"En. Se oli tyhmyyttä minulta. Tuskinhan vielä tunsin häntä."

"Hän säälittää minua ollessaan sellainen. On päiviä, jolloin häntä täytyy pelätä".

"Teidänkin?"

"Minun kaikkein enimmän. Ja siten hän kuitenkin eniten tuottaa tuskaa itsellensä. Hän vihaa itseänsä monasti."

"Ahaa, hän tekee itsestänsä 'intressantin'!"

"Mitä sanotte?" huudahti Marion pelästyneenä.

"Että hän on ilveilijä. Miksi tarvitsee hänen pilkata itseänsä ja muita? Miksi tarvitsee hänen vetää esiin vieraan elämyksiä ja salaisuuksia tehdäkseen ne naurettaviksi!"

Äskeinen vihani valtasi minut puhuessani uudelleen, olin valmis pilkkaamaan ja häpäisemään miestä, joka oli tuottanut minulle tuskaa ja jota valitettavasti kadehdin. Myöskin kunnioitukseni kaunista seuralaistani kohtaan oli laskeutunut, koska tämä otti puolustaakseen Muothia ja näin avoimesti tunnusti minulle suhteensa häneen. Eikö ollut jo kylliksi siinä, että hän oli ottanut ainoana naisena ollakseen mukana tässä viinien ilahduttamassa nuortenmiesten seurassa? Näissä asioissa en ollut tottunut liian suureen vapauteen, ja koska minua hävetti siitä huolimatta tuntea kaipuuta tätä kaunista naista kohtaan, alotin kiivauksissani mieluummin riidan, kuin kauemmin alistuin ottamaan vastaan hänen sääliänsä. Jos hän pitäisi minua raakana ja juoksisi tiehensä, olisi sekin parempi, kuin että hän jäisi luokseni ja olisi ystävällinen.

Mutta hän laski jälleen kätensä minun käsivarrelleni. "Seis!" huusi hän lämpimästi, niin että hänen äänensä kaikesta huolimatta tunkeutui sydämeeni, "elkää puhuko enää kauemmin! Mitä teettekään? Te olette loukkaantunut parista Muothin sanasta, kun ette ollut kyllin taitava tai rohkea torjumaan niitä, ja nyt poissa ollessanne hyökkäätte ilkein sanoin hänen kimppuunsa! Minun pitäisi lähteä ja jättää teidät yksiksenne."

"Tehkää hyvin. Olen sanonut vain ajatukseni."

"Elkää toki koettako uskotella sellaista! Te olette noudattanut hänen kutsuansa, te olette soittanut hänen luonansa, olette nähnyt, miten hän rakastaa teidän musiikkianne, olette iloinnut siitä ja nostanut päätänne pystympään, ja nyt ollessanne huonolla tuulella ja kun ette voi sietää paria hänen lausumaansa sanaa, alatte solvata häntä. Sitä ette saa tehdä, ja tahdonkin lukea sen viinin ansioksi."

Minusta näytti kuin olisi hän äkkiä huomannut, miten laitani oli ja ettei viini ollut syypää mielentilaani; hän muutti äänensävyänsä, vaikk'en minä ollut tehnyt pienintäkään puolustuksen yritystä. Olin aseeton.

"Te ette tunne Muothia vielä", jatkoi hän. "Olettehan kuullut hänen laulavan! Sellainen hän on, hurjapäinen ja julma, mutta useimmiten itseänsä kohtaan. Hän on onneton, myrskyinen ihmissielu, jolla on vain voimia eikä mitään päämääriä. Joka silmänräpäys tahtoisi hän tyhjentää koko maailman yhdessä siemauksessa, ja mitä hän saa, on kuitenkin vain pisara. Hän juo eikä milloinkaan humallu, hänellä on naisia eikä hän milloinkaan ole onnellinen, hän laulaa ihanasti eikä kuitenkaan tahdo olla taiteilija. Hän rakastaa jotakuta ja tuottaa tälle tuskaa, hän on halveksivinaan kaikkia tyytyväisiä, mutta se on vain vihaa häntä itseänsä kohtaan, koska hän ei voi olla tyytyväinen. Sellainen hän on. Ja teille hän on osottanut ystävyyttänsä, niin hyvin kuin osaa."

Vaikenin itsepintaisesti.

"Te ette ehkä tarvitse häntä", alotti hän vielä kerran, "teillä on muita ystäviä. Mutta kun näemme jonkun, joka kärsii ja kärsimyksensä vuoksi menettelee hillittömästi, täytyy meidän häntä sääliä ja antaa hänelle jonkun verran anteeksi."

Niin, ajattelin, niin kyllä pitäisi, ja vähitellen, kun yöilmassa kävely minua viilensi, poltti tosin oma haavani yhä avonaisena ja arkana, mutta minun täytyi yhä enemmän ja enemmän ruveta miettimään Marionin sanoja ja tämän-iltaisia tyhmyyksiäni, tunnustaa itseni tyhmeliiniksi ja kaikessa hiljaisuudessa pyytää anteeksi. Minut valtasi viininhuumauksen kadottua epämieluisa liikutus, jota vastaan koetin taistella, sanomatta enää paljoa kauniille naiselle, joka nyt itse liikutettuna ja epävarmoin sydämin kulki vieressäni pitkin puolihämäriä katuja, missä siellä täällä joku yksinäinen katulyhty tuikki. Muistin että olin unohtanut viuluni Muothin luokse; ja vähitellen heräsin jälleen täysiin tajuihini, kummastuen ja kauhistuen. Tänä iltana oli niin paljo muuksi muuttunut. Heinrich Muoth ja taiteilija Kranzl ja myöskin ihana Marion, joka näytteli kuningatarten osia, olivat astuneet alas jalustoiltaan. Heidän olympilaisessa pöydässään ei istunut jumalia ja autuaita, vaan ihmis-parkoja, mikä pieni ja koomillinen, mikä arka ja turhamainen, Muoth hurja ja kuumeenomainen hullussa itsensä kiusaamisessa, tuo ylväs nainen pieni ja köyhä ja vailla iloa hurjan nautiskelijan rakastajattarena, mutta samalla hiljainen ja hyväntahtoinen ja kärsimyksistään tietoinen. Minä itsekin näytin omissa silmissäni muuttuneelta, en ollut enää yksinkertainen ihminen, vaan olin kaikille sukulainen, olin havainnut jokaisessa veljellisiä ja jokaisessa vastenmielisiä piirteitä, en voinut yhtäällä tuntea rakkautta ja toisaalla vihata, vaan häpesin vähäistä ymmärrystäni ja tajusin ensi kertaa kepeässä nuoruudessani selvästi, ettei elämässä ihmisten ohitse voi mennä vain niin yksinkertaisesti, täällä vihaten, täällä halveksien, vaan että kaikkea on sekaisin ja rinnakkain, tuskin toisestaan eronneena ja hetkittäin tuskin erotettavissakaan. Katsahdin vieressäni kulkevaan naiseen, joka nyt myöskin oli käynyt aivan äänettömäksi, ikäänkuin olisi hän sisimmässään myöskin itse havainnut monen asian toisenlaiseksi kuin hän oli luullut ja sanonut.

Lopulta saavuimme hänen talonsa luokse; hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin hiljaa ja suutelin sitä. "Nukkukaa hyvin!" sanoi hän ystävällisesti, mutta hymyilemättä.

Sen teinkin, saavuin kotia ja menin vuoteeseen, nukuin heti ja nukuin tavattomaan pitkään aamuakin. Sitten nousin kuten sadun pikku mies laatikosta, tein tavanmukaiset voimisteluliikkeeni, pesin itseni ja ryhdyin pukeutumaan; ja vasta kun huomasin vierailupukuni tuolilla ja kaipasin viululaatikkoani, muistui eilinen ilta mieleeni. Nyt olin kuitenkin saanut levätä, olin toisella mielellä kuin yöllä enkä voinut enää löytää yhtymäkohtaa yöllisiin ajatuksiini; minuun oli vain jäänyt muisto ihmeen pienistä, vain sisäänpäin vaikuttavista elämyksistä ja kummastus siitä että nyt kuitenkin olin tässä muuttumattomana ja samana kuin aina ennenkin.

Aioin ryhtyä työhön, mutta viulu puuttui. Silloin läksin ulos, aluksi vielä epävarmana, mutta sitten päättäväisesti eilistä suuntaa, ja saavuin Muothin asuntoon. Jo puutarhan portille kuulin hänen laulavan, koira hyökkäsi kimppuuni, ja vanha nainen, joka nopeasti tuli ulos, sai vaivoin kutsutuksi sen takaisin. Hän laski minut sisälle, ja minä selitin hänelle, että tulin noutamaan vain viuluani enkä tahtonut häiritä herraa. Eteisessä oli viululaatikkoni ja viulu oli siinä; myöskin nuotit olivat asetetut viereen. Sen oli Muoth varmaankin tehnyt, hän oli ajatellut minua. Viereisessä huoneessa lauloi hän äänekkäästi, kuulin hänen astuskelevan huoneessaan edestakaisin pehmeästi kuin huopakengissä, välillä aina käyden pianon luona ja ottaen muutamia ääniä. Hänen oma äänensä kaikui raikkaana ja rikkaana, hallitumpana kuin monasti olin kuullut sitä teatterissa; hän lauloi jotakuta minulle tuntematonta osaa, kertasi useasti samaa ja astuskeli reippaasti huoneessa edestakaisin.

Olin ottanut viululaatikon kainalooni ja aioin mennä. Olin rauhallinen ja tunsin tuskin minkäänlaista mielenliikutusta eilisen muistelemisesta. Olin kuitenkin utelias näkemään, oliko hänkin muuttunut, ja astuin lähemmäksi, ja miltei tahtomattani olin äkkiä tarttunut ovenlukkoon ja avannut oven.

Muoth katsahti yhä laulaen taaksensa. Hänellä oli yllään ainoastaan hyvin pitkä, valkea paita ja hän näytti reippaalta, kuin olisi hän juuri kylpenyt. Pelästyin nyt, vasta liian myöhään, että olin tällä tavalla yllättänyt hänet. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kummastuneelta siitä, että olin astunut sisään kolkuttamatta, eikä liioin näyttänyt huomaavan, ettei hänellä ollut vaatteita yllään. Ikäänkuin olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin, ojensi hän minulle kätensä ja kysyi: "Oletteko jo syönyt aamiaista?" Kun vastasin myöntävästi, istuutui hän pianon ääreen.

"Minun täytyy harjotella osaani! Tässä kuulette aarian! Esitetään kuninkaallisessa' hovioopperassa, Büttner ja Duelli pääosissa. Mutta tämä ei huvita teitä, eikä oikeastaan minuakaan. Miten voitte! Oletteko levännyt tarpeeksenne? Näytitte huonolta, kun eilen illalla läksitte kotia. Ja vihainen olitte minulle myöskin. No niin, elkäämme alottako noita tuhmuuksia heti uudelleen."

Ja hän jatkoi heti tämän jälkeen, minun ennättänyttäni sanoa mitään väliin: "Kuulkaahan, Kranzl on ikävä herra. Hän ei suostu soittamaan teidän sonaattianne."

"Soittihan hän kuitenkin sitä eilen."

"Konsertissa, tarkotan. Tahdoin saada sen hänen ohjelmistoonsa, mutta hän ei suostu. Olisi ollut hyvä, jos se ensi talvena olisi päässyt johonkin tuollaiseen Kranzlin 'matineeseen'. Kranzl ei ole tyhmä, uskokaa pois, vaan laiska. Hän soittaa aina vaan noiden puolalaisten insky'jen ja owsky'jen musiikkia, uutta ei hän mielellään ryhdy opettelemaan."

"En luule", sanoin minä nyt vuorostani, "että sonaattini sopii mihinkään konserttiin, sitä en ole koskaan kuvitellutkaan. Se ei ole teknillisessä suhteessa vielä lainkaan virheetön."

"Joutavuuksia! Kun on teidän taiteilija-omatuntonne! Emmehän toki ole mitään koulumestareita, ja epäilemättä soittaa juuri sama Kranzl huonompiakin kappaleita. Mutta tiedänpä erään toisen asian. Laulunne täytyy teidän antaa minulle, ja tehkää pian lisää samaa lajia! Lähden täältä ensi keväänä, olen sanonut itseni irti ja otan itselleni pitkän loma-ajan. Välillä haluaisin antaa pari konserttia, mutta tahtoisin saada jotain uutta, ei tuollaisia Schubert-, Wolf- ja Löwe-ohjelmia, joita saa kuulla joka ilta, vaan uusia ja ennen tuntemattomia kappaleita, pari ainakin joukossa, sellaisia kuin laviinilaulu. Mitä arvelette?"

Minulle mahdollisuus saada Muoth julkisesti esittämään laulujani oli ikäänkuin tulevaisuuteen avoin ovi, jonka kautta näin pelkkiä ihanuuksia. Juuri sentähden tahdoin olla varovainen ja olla väärinkäyttämättä Muothin ystävällisyyttä samoin kuin häntä liiaksi sitomattakin. Minusta näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut liian väkivaltaisesti vetää minua puoleensa, häikäistä minut ja kenties jollain tavoin tehdä minulle vahinkoa. Sen vuoksi tuskin suostuinkin ehdotukseen.

"Saamme nähdä", sanoin. "Te olette sangen hyväntahtoinen minua kohtaan, sen näen, mutta en voi luvata mitään. Olen lopettamaisillani opintoni ja minun täytyy nyt ajatella vain hyvää todistusta. Voinko joskus esiintyä säveltäjänä, on epävarmaa; sillä välin olen kuitenkin viulunsoittaja ja saan luvan pitää huolta siitä, että ajoissa saan jonkunlaisen paikan itselleni."

"No, sen kaikenhan voitte tehdä. Silti voi teille kyllä mieleen lennähtää tuollainen laulu, jonka te sitte annatte minulle, teettehän sen?"

"Mielelläni. En tosin ymmärrä, miksi pidätte minusta niin hyvää huolta."

"Pelkäättekö minua? Teidän musiikkinne yksinkertaisesti miellyttää minua, tahtoisin laulaa teidän säveltämiänne kappaleita, koska käsittääkseni saavuttaisin niillä menestystä; se on siis puhdasta itsekkäisyyttä."

"Hyvä, mutta miksi puhutte kanssani siihen tapaan kuin eilen, sitä tarkotin."

"Ah, te olette yhä loukkaantunut? Mitä sitten oikeastaan sanoin? En sitä enää aivan tarkalleen muista. Missään tapauksessa en tahtonut pidellä teitä pahoin, niinkuin nähtävästi kuitenkin olen tehnyt. Voittehan puolustaa itseänne! Jokainen puhuu ja on sellainen, kuin hän on ja kuin hänen täytyy olla, ja meidän on tultava toistemme kanssa toimeen."

"Sitä mieltä olen minäkin, mutta te menettelette päinvastoin, te ärsytätte minua ettekä hyväksy mitään, mitä sanon. Te vedätte esiin sen, jota en itsekään mielelläni ajattele ja joka on salaisuuteni, ja heitätte sen eteeni ikäänkuin moitteena. Te pilkkaatte yksin jäykkää jalkaanikin!"

Heinrich Muoth sanoi hitaasti: "Niin, niin, niin, ihmisethän ovat erilaisia. Toisen saa totuuksien sanominen raivostumaan, toinen ei voi sietää minkäänlaisia fraaseja. Teitä on harmittanut se, etten kohtele teitä kuten jotakuta intendenttiä, ja minua on harmittanut se, että te tahdotte piiloutua minulta ja tyrkyttää minulle tuota vanhaa sananpartta taiteen lohdullisuudesta."

"Tarkotin sitä mitä sanoin, olen vain tottumaton puhumaan näistä asioista. Ja tuosta toisesta seikasta en tahdo puhua. Miltä minun omassa sisimmässäni näyttää ja olenko surullinen tai epätoivoinen ja miltä jalkani kadottaminen ja rampuuteni minusta tuntuu, sen tahdon pitää omana asianani enkä salli kenenkään sitä vetävän esille uhkauksilla enkä pilkalla."

Hän nousi ylös.

"Minullahan ei olekaan vielä mitään ylläni, käyn nopeasti pukeutumassa. Te olette kunnollinen ihminen, minä en sellainen valitettavasti ole. Emme huoli tästä enää paljoa kiistellä. Ettekö sitte lainkaan ole huomannut sitä, että pidän teistä? Odottakaahan hetkinen, istuutukaa pianon ääreen siksi kunnes olen pukeutunut. Ettekö laula? — Ette? No, viivyn vain kuusi minuuttia."

Tosiaankin tuli hän sangen pian takaisin sivuhuoneesta pukeutuneena.

"Nyt menemme kaupunkiin ja syömme yhdessä", sanoi hän miellyttävästi. Hän ei kysynyt, sopiiko minun, hän vain sanoi: "Me menemme", ja me menimme. Sillä niin arasti kuin hänen käyttäytymistapansa minuun koskikin, niin vaikutti se minuun myöskin, hän oli voimakkaampi. Sitä paitsi osotti hän puheessaan ja käytöksessään useasti oikukasta lapsellisuutta, joka monasti oli suorastaan ihastuttavaa ja kokonaan saattoi minut leppymään hänelle.

Tästä lähtien tapasin Muothia useasti, hän lähetti minulle monasti pilettejä oopperaan, pyysi minua luoksensa soittamaan, ja vaikk'eivät kaikki hänen luonteenominaisuutensa minua miellyttäneetkään, niin oli hänessä toiselta puolen paljo sellaistakin, mikä minua miellytti. Meidän keskemme syntyi ystävyys, siihen aikaan minun ainoani, ja minä aloin jo miltei pelätä sen ajan saapumista, jolloin hän matkustaisi pois. Hän oli tosiaankin sanoutunut irti oopperasta eikä suostunut jäämään, vaikka häntä siihen jonkun verran yritettiin taivuttaa. Välillä antoi hän viittailuja siihen suuntaan, että hän syksyllä kenties saisi kutsun eräälle suurelle näyttämölle, mutta sen enempää ei tuosta asiasta oltu puhuttu. Sillä välin saapui kevät.

Eräänä päivänä saavuin viimeistä kertaa Muothin tavanmukaisiin kutsuihin. Kilistimme laseja jälleennäkemiseksi ja tulevaisuuden onneksi; tällä kertaa ei ollut ketään naista saapuvilla. Muoth saattoi meitä aamutunneilla portille, viittoi hyvästiksi kädellään jälkeemme ja palasi aamukylmässä väristen takaisin jo sekaisin pantuun asuntoonsa, haukkuvan koiransa seuraamana. Minulle näytti nyt palanen elämänkokemusta valmiiksi kypsyneeltä; luulin tuntevani Muothia kylliksi ollakseni varma siitä, että hän pian unohtaisi meidät kaikki, ja vasta nyt tunsin aivan selkeästi ja epäilemättömästi, että kuitenkin olin pitänyt sangen paljon tuosta synkästä, oikullisesta ja itsevaltaisesta miehestä.

Kuitenkin tuli myös minulle lähdön aika. Tein viimeiset vierailuni paikoille ja tuttaviin, jotka aioin pitää hyvässä muistissa, kuljin vielä kerran myöskin tuota jyrkkää kukkulatietä ja silmäilin alas rinnettä, jota kyllä muutenkaan en olisi unohtanut.

Ja minä matkustin pois, kotia, kohti tuntematonta ja kenties ikävää tulevaisuutta. Tointa ei minulla ollut, itsenäisesti en voinut antaa konsertteja, kotona odotti minua kauhukseni vain muutamia oppilaita, joille minun piti antaa viulutunteja. Tosinhan odottivat minua myöskin vanhempani, ja he olivat kyllin varakkaat, jotta minä saatoin elää huolettomasti, ja myöskin kyllin hienotunteiset ja hyväntahtoiset, etteivät ahdistelleet minua kysymyksillä, mitä minusta nyt tulisi. Mutta etten jaksaisi siellä kauan viihtyä, siitä olin selvillä jo alusta alkaen.

Niistä kymmenestä kuukaudesta, jotka nyt vietin kotonani antaen kolmelle oppilaalle tunteja ja kaikesta huolimatta olematta lainkaan onneton, en osaa mitään kertoa. Myöskin täällä eli ihmisiä, myöskin täällä tapahtui joka päivä yhtä ja toista, mutta suhteeni kaikkeen tähän oli kuitenkin vain ystävällisen kohteliasta välinpitämättömyyttä. Ei mikään liikuttanut sydäntäni, ei mikään saanut minua mukaansa. Elin kaikessa hiljaisuudessa, koin ihmeellisiä hetkiä, jolloin koko elämäni näytti minusta jäykistyneeltä ja vieraalta ja vain musiikin kaipuu oli jäljellä, kaipuu, joka useasti viulutuntien aikana kiusasi minua sietämättömästi ja varmaankin teki minusta pahan opettajan. Mutta jälkeenpäin, kun olin täyttänyt velvollisuuteni tai viekkaudella tai valheella päässyt vapaaksi tunneistani, vaivuin syviin, ihanan joutilaihin unelmiin, rakentelin unissakävijän tavoin rohkeita pilvilinnoja, kohotin korkeuteen, huimaavia torneja kaarruttelin muhkeita kupooleja ja puhaltelin leikkiviä ornamentteja keveästi kuin saippuakuplia.

Minun eläessäni sellaista oudon huumauksen tilaa, joka karkotti luotani aikaisemmat tuttavani ja tuotti vanhemmilleni huolta, avautui vielä paljoa vuolaampana kuin viime vuonna vuoristossa tuo salaperäinen runsauden lähde minussa; unelmissa ja työssä vietettyjen, näennäisesti hukkaan menneiden vuosien hedelmät, salassa kypsyneinä, putoilivat hiljaa ja lempeästi, ja niillä oli tuoksu ja loisto ja ne ympäröivät minut miltei tuskallisella runsaudella, jonka minä vain epäröiden ja epäluuloisena korjasin huostaani. Se alkoi laululla, sitä seurasi viulufantasia, tätä jouhikvartetti, ja kun muutamissa kuukausissa vielä oli tullut lisää muutamia lauluja ja muutamia sinfonialuonnoksia, tunsin että tämä kaikki oli vain alkua ja yritystä ja itsekseni ajattelin suurta sinfoniaa, rohkeimpina hetkinäni jo oopperaakin! Tällä välin kirjottelin aika ajoin nöyriä kirjeitä kapellimestareille ja teattereille, liitin mukaan opettajieni suositukset ja suljin vaatimattomasti itseni heidän muistiinsa ensimäisen paremmanpuoleisen viulunsoittajanpaikan tullessa avoimeksi. Tuli sitten lyhyitä kohteliaita vastauksia, jotka alkoivat sanoilla "hyvin kunnioitettu herra" ja välillä ei tullut vastauksia ollenkaan ja paikkaa en saanut. Silloin olin päivän tai pari pieni ja ryömin kuoreeni, annoin huolellista opetusta ja kirjotin uusia nöyriä kirjeitä. Mutta pian sen jälkeen pälkähti jälleen mieleeni, että minulla vielä oli pää täynnä kirjottamatonta musiikkia, ja tuskin olin jälleen alkanut, niin vaipuivat kirjeet, teatterit, orkesterit, kapellimestarit ja hyvin kunnioitettavat herrat olemattomiin ja minä olin yksikseni, täydessä työssä ja tyytyväisenä.

No, nämä ovat muistoja, joita ei voi kertoa, niinkuin useimpien muistojen laita onkin. Mitä ihminen itsellensä on ja mitä hän kokee, miten hän syntyy ja kasvaa ja sairastuu ja kuolee, se kaikki on kertomatonta. Työtätekevien ihmisten elämä on ikävä, mieltäkiinnittäviä ovat tyhjäntoimittajien elämäkerrat ja kohtalot. Niin rikkaana kuin tuo aika onkin muistissani, en voi kuitenkaan sanoa siitä mitään, sillä olin ulkopuolella seuraelämää. Vain kerran tulin muutamiksi hetkiksi lähelle ihmistä, jota en saata unhottaa. Se oli opettaja Lohe.

Menin kerran, jo myöhäsyksyllä, kävelemään. Kaupungin eteläosaan oli syntynyt vaatimaton huvilakaupunginosa, jossa ei asunut rikasta väkeä, vaan missä pikkusäästäjiä ja eläkkeidennauttijoita eleli pienissä halvoissa taloissa ja yksinkertaisissa puutarhoissa. Taitava nuori rakennusmestari oli tänne rakentanut paljon sievää, jota minäkin nyt kerran lähdin katsomaan.

Oli lämpöinen iltapäivä, siellä täällä tyhjennettiin myöhästyneitä pähkinäpuita, puutarhat ja pienet, uudet talot näyttivät iloisilta auringonpaisteessa. Sievät yksinkertaiset talot miellyttivät minua, katselin niitä sellaisella pintapuolisella mielenkiinnolla, jota nuoret tuntevat tällaista kohtaan, nuoret, joista talon ja kodin ja perheen, levon ja juhlailtojen ajatus vielä on kaukana. Rauhaisa puutarhakatu teki miellyttävän vaikutuksen, astelin hitaasti sitä pitkin ja kävellessäni herätti huomiotani se, että talonomistajien nimet olivat luettavina puutarhojen porteilla olevista pienistä kiiltävistä messinkilevyistä.

Yhdessä näistä kilvistä oli nimi "Konrad Lohe", ja nimi tuntui minusta tutulta. Jäin seisomaan ja miettimään, ja mieleeni muistui, että yksi opettajistani latinakoulussa oli ollut sen-niminen. Ja muutamiksi silmänräpäyksiksi nousi vanha aika jälleen esille, katseli minua kummastuneena ja vyörytti eteeni joukon kasvoja, opettajien ja tovereiden, haukkumanimiä ja juttuja. Ja minun siinä seistessäni ja hymyillen katsellessani messinkitaulua kohosi lähimmän viinimarjapensaan takaa mies, joka oli ollut sinne kumartuneena työhönsä, astui aivan lähelle minua ja katsoi minua kasvoihin.

"Haluatteko päästä sisään minun luokseni?" kysyi hän, ja se oli Lohe, opettaja Lohe, jota me olimme kutsuneet Lohengriniksi.

"Oikeastaan en", sanoin minä ja kohotin hattuani, "en tiennyt että asutte täällä. Olen kerran ollut oppilaitanne."

Hän katsahti minuun terävämmin, silmäili minua ylhäältä alas aina keppiini saakka, muisteli ja sanoi sitten nimeni. Hän ei tuntenut minua kasvoistani, vaan jäykästä jalastani, sillä hän oli luonnollisesti saanut kuulla minua kohdanneesta onnettomuudesta. Nyt pyysi hän minua astumaan sisään.

Hän oli paitahiasillaan ja oli sitonut vihreän puutarhaesiliinan eteensä; hän ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta ja näytti erinomaisen kukoistavalta. Astuskelimme edestakaisin pienessä siistissä puutarhassa; sitten vei hän minut avoimelle verannalle, jonne istuuduimme.

"Niin, en olisi teitä enää tuntenut", sanoi hän peittelemättä.
"Toivottavasti on teillä minusta säilynyt hyvä muisto."

"Ei oikein", sanoin hymyillen. "Te rankaisitte minua kerran sellaisesta, mitä en ollut tehnyt ja selititte vakuutteluni valheeksi. Se oli neljännellä luokalla."

Huolestuneena katsahti hän minuun. "Siitä ette saa olla minulle vihainen, se pahottaa minunkin mieltäni. Opettajille sattuu, huolimatta parhaimmasta tahdostaankin, ettei kaikki suju niinkuin pitäisi, ja vääryys on pian tehty. Tiedän pahempiakin tapauksia. Osaksi sellaisen takia minä virastanikin erosin."

"Vai niin, ettekö enää ole virassa?"

"En enää pitkiin aikoihin. Tulin sairaaksi, ja kun jälleen paranin, olivat mielipiteeni siinä määrässä muuttuneet, että otin eroni. Olin tehnyt parastani ollakseni hyvä opettaja, mutta en kuitenkaan ollut sellainen, sellaiseksi synnytään. Siksi luovuin, ja siitä lähtien on minun ollut hyvä olla."

Sen voi hänestä huomata. Kyselin häneltä vielä lisää, mutta nyt tahtoi hän kuulla minun tarinani, joka oli pian kerrottu. Että minusta oli tullut musiikkimies, ei häntä oikein miellyttänyt; sitä vastoin tunsi hän onnettomuuteni johdosta minua kohtaan ystävällistä ja hellää sääliä, joka ei minulle tuottanut mielipahaa. Varovaisesti koetti hän tutkia, miten minun onnistui lohduttaa itseäni, eikä ollut tyytyväinen puoleksi vältteleviin vastauksiini. Salaperäisin elein ja ilmein antoi hän epäröiden ja kuitenkin kärsimättömästi, arkoja kiertoteitä kulkien, minun ymmärtää, että hän tiesi lohdutuksen, täydellisen viisauden, joka oli jokaiselle vakaasti etsivälle avoin.

"Tiedän", sanoin, "tarkotatte raamattua."

Herra Lohe nauroi viekkaasti. "Raamattu on hyvä, se on tie tietoon.
Mutta se ei ole tieto itse."

"Ja mikä se sitten on, tieto itse?"

"Sen löydätte helposti, jos tahdotte. Annan teille mukaan jotain luettavaa, siinä on alkeet. Oletteko koskaan kuullut Karman opista?"

"Karman? En, mitä se on?"

"Sen saatte nähdä, odottakaa!" Hän riensi juoksujalkaa pois ja viipyi hetkisen, millä aikaa minä istuin kummastuneena epävarmassa odotuksen tilassa ja katselin puutarhaan, missä kääpiöhedelmäpuut seisoivat moitteettomissa riveissä. Pian tuli Lohe jälleen juosten takaisin. Säteillen katsoi hän minuun ja ojensi minua kohti kirjasta, jossa salaperäisten kiemurakoristeiden keskellä oli päällekirjoitus: "Teosofinen katkismus alottelijoille".

"Ottakaa tämä mukaanne!" pyysi hän. "Voitte pitää sen, ja kun tahdotte tutkia enemmältä, voin lainata teille lisää. Tämä on vain alkeita. Tätä oppia minä saan kiittää kaikesta. Sen avulla minä olen tullut sielultani ja ruumiiltani terveeksi ja toivon että tekin tulette."

Otin pienen kirjan ja panin sen taskuuni. Hän seurasi minua puutarhan lävitse kadulle saakka, sanoi ystävällisesti hyvästi ja pyysi minua tulemaan pian uudelleen. Katsoin häntä kasvoihin, ne olivat hyvät ja iloiset, ja minusta tuntui siltä, ettei vahingoittaisi, vaikka kerran koettelisikin sellaiseen onneen vievää tietä. Niin läksin kotia, kirja taskussani, uteliaana päästäkseni ottamaan ensimäisiä askeleita tällä autuuden polulla.

Otin ne askeleet kuitenkin vasta muutamien päivien kuluttua. Kotimatkalla vetivät nuotit jälleen voimakkaasti minua puoleensa, syöksyin työni kimppuun ja uin musiikissa, kirjotin ja soitin, kunnes myrsky täksi kerraksi oli raivonnut loppuun ja minä siivona palasin jälleen jokapäiväiseen elämään. Silloin tunsin pian tarvetta ryhtyä tutkiskelemaan uutta oppia ja istuuduin pikku kirjasen ääreen, jonka luulin pian ennättäväni sulattaa.

Mutta niin helposti ei se käynyt. Pikku kirjanen paisui käsissäni ja osottautui lopulta sulattamattomaksi. Se alkoi kauniilla ja viehättävällä johdannolla erilaisista viisauteen vievistä teistä, joista jokaisella sanottiin olevan ansionsa, sekä niiden teosofisesta veljeydestä, jotka vapaina pyrkivät tietoon ja sisäiseen täydellisyyteen, joille jokainen usko on pyhä ja jokainen polku valoa kohti tervetullut. Sitten seurasi maailmanjärjestelmä, kosmogonia, jota en ymmärtänyt, maailman jako eri "tasankoihin" ja historian jako ihmeellisiin, minulle tuntemattomiin aikakausiin, joissa myöskin mereen vajonneella Atlantis-maalla oli oma osansa. Jätin tämän kaiken lopulta omaan varaansa ja siirryin seuraaviin lukuihin; niissä oli esitettynä oppi uudestasyntymisestä, jota paremmin ymmärsin. Kuitenkaan ei minulle oikein selvinnyt, tahtoiko tämä kaikki olla mytologiaa ja runollista tarua, vaiko sananmukaisesti otettavaa totuutta. Sen tarkotus näytti olevan käydä jälkimäisestä, mikä ei oikein tahtonut mennä minuun. Sitten seurasi oppi Karmasta. Huomasin sen olevan kausaliteettikin uskonnollista kunnioitusta, joka miellytti minua aika lailla. Ja sitten mentiin yhä eteenpäin. Huomasin pian kyllä varsin hyvin, että koko oppi saattoi tuottaa lohdutusta ja olla korvaamaton aarre vain sille, joka otti sen mahdollisimman sananmukaisesti ja vilpittömästi uskoi siihen. Kelle se, niinkuin minulle olisi osittain kaunis, osittain kömpelö vertauskuva, mytologisen maailmanselityksen koe, se saattoi tosin siitä oppia ja antaa sille arvoa, mutta ei saada siitä elämää ja voimaa. Saattoi kenties olla teosofi arvokkaalla ja henkevällä tavallakin, mutta tuo täyspätöinen lohdutus viittoi vain niille, jotka olivat yksinkertaisesti uskovia, hengettömiä teosofeja.

Kävin kuitenkin vielä useasti opettaja Lohen luona, joka kaksitoista vuotta sitten oli rääkännyt minua kreikalla ja nyt tällä toisella tavalla, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, koetti olla opettajani ja johdattajani. Ystäviä ei meistä tullut, mutta minä kävin mielelläni hänen luonansa; hän oli pitkät ajat ainoa ihminen, jonka kanssa puhelin tärkeistä elämäni kysymyksistä. Tällöin tulin kyllä siihen kokemukseen, ettei tällaisella puhumisella ole mitään arvoa ja että se parhaissa tapauksissa voi viedä joihinkin opettavaisiin sananlaskuihin; kuitenkin oli minusta tämä uskovainen mies, jonka kirkko ja tiede olivat jättäneet kylmäksi ja joka nyt elämänsä loppupuolella naivissa uskossaan merkilliseen oppiin tunsi rauhaa ja koki uskonnon ihanuutta, liikuttava ja miltei kunnianarvoisa.

Kaikista ponnistuksistani huolimatta on tämä tie minulle pysynyt kulkemattomana aina tähän päivään saakka, ja minä tunnen hurskaita, johonkin uskoon kiintyneitä ja tyydytyksen löytäneitä ihmisiä kohtaan ihailevaa myötätuntoa, johon he puolestaan eivät voi vastata.

4.

Sinä lyhyenä aikana, jonka vierailuni hurskaan teosofin ja hedelmänviljelijän luona kestivät, sain eräänä päivänä pienen rahalähetyksen, jonka lähtöperä oli minulle hämärä. Sen oli lähettänyt eräs tunnettu pohjois-saksalainen konserttitoimisto, jonka kanssa en kuitenkaan ollut koskaan joutunut tekemisiin. Tiedusteluni johdosta ilmotettiin minulle, että summa oli lähetetty herra Heinrich Muothin määräyksestä palkkioksi siitä, että Muoth kuudessa konsertissa oli esittänyt erään minun säveltämäni laulun. Nyt kirjotin Muothille, kiitin häntä ja pyysin saada lähempiä tietoja. Ennen kaikkea olisin halunnut mielelläni kuulla, miten lauluni oli konserteissa vastaanotettu. Muothin konserttimatkasta olin tosin kuullut ja kerran tai pari lukenut siitä sanomalehtiuutisia, mutta minun laulustani ei niissä ollut puhetta. Kuvailin kirjeessäni yksinään elävän perinpohjaisuudella elämääni ja työtäni ja liitin erään uusista lauluistani mukaan. Sitten odottelin pari, kolme, neljä viikkoa vastausta, ja vihdoin kun tämä jäi tulematta, unohdin koko asian jälleen. Yhä vielä kirjottelin miltei joka päivä jotain uutta, sillä musiikin suoni kumpuili minussa vuolaana. Mutta väliaikoina olin veltto ja tyytymätön, tuntien antaminen oli minusta hirveän vaikeata, tunsin etten sitä enää kauan kestäisi.

Oli minulle senvuoksi kuin vapahdus ilkeästä lumouksesta, kun vihdoin kuitenkin tuli kirje Muothilta. Hän kirjotti:

"Hyvä herra Kuhn! Kirjeiden sepittäminen ei ole mielityötäni, sen vuoksi annoin teidän kirjeenne olla sinällänsä, koskei minulla oikeastaan ollut siihen mitään uutta vastattavaa. Mutta nyt voin tehdä todellisia ehdotuksia. Olen nyt kiinnitetty tänne R:n oopperaan, ja olisi mainiota, jos tekin tulisitte. Te voisitte aluksi toimia täällä toisen viulun soittajana; kapellimestari on järkevä ja vapaamielinen mies, vaikka onkin tavoiltaan murjaani. Todennäköisesti tarjoutuu myöskin tilaisuus saada jotain teidän musiikistanne täällä esitetyksi; meillä harrastetaan hyvää kamarimusiikkia. Lauluista olisi myös yhtä ja toista sanottavaa; muun muassa on olemassa kustantaja, joka tahtoisi lunastaa ne. Mutta kirjottaminen on niin pitkäveteistä, tulkaa itse. Mutta nopeasti, ja paikan johdosta sähköttäkää, sillä asialla on kiire. Muoth."

Näin tulin minä äkkiä temmatuksi erakkoelämästäni ja hyödyttömyydestäni ja kuljin jälleen elämän virran ajamana, minulla oli jälleen toiveita ja huolia, pelkäsin ja iloitsin. Mikään ei ollut minua pidättämässä, ja vanhempani iloitsivat nähdessään minun pääsevän alkuun ja ottavan ensimäisiä ratkaisevia askeleitani elämässä. Sähkötin viipymättä, ja kolmea päivää myöhemmin olin R:ssa Muothin luona.

Olin ottanut asunnon eräässä hotellissa ja käynyt häntä tapaamassa, mutta en löytänyt häntä kotoa. Nyt saapui hän hotelliin ja ilmestyi odottamatta eteeni. Hän ojensi minulle kätensä mitään kyselemättä ja kertomatta ja olematta lainkaan kiihottunut samalla tavalla kuin minä. Hän oli tottunut mukautumaan olosuhteihin ja ottamaan aina vain nykyhetken vakavasti ja siinä elämään. Hän antoi minulle tuskin aikaa pukeutua ja vei minut suoraa päätä kapellimestari Rösslerin luokse.

"Tässä on herra Kuhn", sanoi hän.

Rössler nyökäytti hiukan päätään. "Sangen hauskaa. Mitä haluatte?"

"No", huudahti Muoth, "siinä on uusi toinen viulumme."

Kapellimestari katsoi minuun kummastuneena, kääntyi sitten jälleen laulajaan ja sanoi karkeasti: "Siitä ette te minulle virkkanut sanaakaan, että mies on raajarikko. Tarvitsen ehjäruumiisia ihmisiä."

Minulle nousi veri kasvoihin, mutta Muoth pysyi rauhallisena. Hän vain nauroi. "Pitääkö hänen sitten tanssia, Rössler? Luulin hänen tehtävänään olevan soittaa viulua. Jollei hän siihen pysty, täytyy meidän lähettää hänet takaisin. Mutta ensiksi sentään koettelemme."

"No, minun puolestani kyllä, hyvät ihmiset. Herra Kuhn, tulkaa huomenna varhain minun luokseni, noin yhdeksän jälkeen. Tänne asuntooni. Olette närkästynyt, jalkanne takia? Niin, sen asian olisi Muoth voinut ilmottaa minulle ennakoltakin. No, saamme nähdä. Näkemiin."

Pois mennessämme moitin Muothia. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi, että jos hän heti ennakolta olisi maininnut ruumiinviastani, olisi kapellimestari tuskin suostunut, mutta nyt minä kerta kaikkiaan olin saapunut, ja jos Rössler edes jossain määrin olisi minuun tyytyväinen, saisin pian oppia tuntemaan häntä paremmilta puolilta.

"Mutta miten ylipäänsä saatoitte suositella minua", kysyin, "ettehän lainkaan tiedä, osaanko mitään."

"Se on teidän asianne. Ajattelin että se kyllä sujuu, ja sen se tekeekin. Te olette niin arkaa lajia, ettette milloinkaan mihinkään ryhtyisi, ellei teille toisinaan antaisi pientä työnnähdystä. Siinä oli yksi, jatkakaa vain matkaanne! Pelätä teidän ei tarvitse. Teidän edeltäjänne ei kelvannut juuri mihinkään."

Vietimme illan hänen asunnossaan. Nytkin oli hän vuokrannut muutamia huoneita kaukaa laitakaupungilta, puistojen ja hiljaisuuden keskestä; hänen valtaisen suuri koiransa hyökkäsi häntä vastaan, ja tuskin olimme ennättäneet istuutua ja lämmetä, niin soi kello ja sisään tuli hyvin kaunis, korkeakasvuinen nainen, joka piti meille seuraa. Se oli sama ilmakehä kuin ennenkin, ja hänen rakastettunsa oli jälleen moitteeton, ruhtinaallinen kaunotar. Hän näytti pitävän tätä kanssakäymistään kauniiden naisten kanssa mitä luonnollisimpana seikkana, ja minä katselin tätä uutta olentoa osanotolla ja sillä viehätyksellä, jota aina olen tuntenut rakastettavien naisten lähistössä ja jossa kai jonkun verran oli kateutta mukana, minä kun rampoine jalkoineni yhä sain kulkea toivottomana ja lemmettömänä.

Kuten ennenkin niin tälläkin kerralla Muothin luona syötiin ja juotiin hyvin, hän käyttäytyi meitä kohtaan yhtä väkivaltaisesti rajussa, salaperäisen painostavassa iloisuudessaan, ja tempasi meidät kuitenkin mukaansa. Hän lauloi ihmeellisesti ja hän esitti myöskin erään minun lauluni, ja meistä kolmesta tuli ystävät, me lämpenimme ja lähestyimme toisiamme, katsoimme toisiamme peittelemättömästi silmiin ja viivyimme yhdessä niin kauan kuin lämpö hehkui meissä. Kookas nainen, jonka nimi oli Lotte, veti minua lempeän ystävällisesti puoleensa. Ei ollut enää ensikertaa, jolloin kaunis ja rakastunut nainen lähestyi minua säälien ja ihmeellisen luottavaisesti, ja tälläkin kerralla se minulle tuotti samalla sekä iloa että tuskaa; tämä sävel oli kuitenkin minulle jo ennestään hiukan tuttu, enkä ottanut sitä kovin vakavasti. Minulle on vielä monasti sattunut, että rakastunut nainen on kunnioittanut minua erikoisella ystävällisyydellään. He pitivät minua kaikki yhtä kykenemättömänä mustasukkaisuuteen kuin rakkauteenkin, lisäksi tuli sääli, ja niin lähestyivät he minua puoleksi äidillisellä ystävällisyydellä.

Valitettavasti en ollut sellaisiin suhteihin vielä lainkaan harjaantunut enkä vielä saattanut läheltä katsella lemmen onnea ajattelematta samalla hiukan itseänikin ja sitä että minäkin oikeastaan sentään olisin mielelläni kerran tahtonut kokea samanlaista. Se hiukan vähensi iloani, mutta kuitenkin oli tämä miellyttävä iltahetki, jonka vietin kauniin naisen ja synkänhehkuvan, voimakkaan ja rajun miehen kanssa, joka minusta piti ja huolehti ja kuitenkaan ei voinut minulle osottaa rakkauttaan toisin kuin hän sitä osotti naisillekin, väkivaltaisesti ja oikullisesti.

Kun tyhjensimme viimeistä pikaria jäähyvästiksi, nyökäytti hän minulle päätään ja sanoi: "Oikeastaan pitäisi minun nyt esittää teille veljenmaljan tyhjentämistä, eikö totta? Tekisinkin sen mielelläni. Mutta jätämme sen sikseen, voimme olla näinkin. Aikaisemmin oli minulla tapana heti sinutella jokaista, joka minua miellytti, mutta se ei ole hyvä ainakaan virkaveljien kesken. Olen kuitenkin myöhemmin joutunut riitoihin kaikkien kanssa."

Tällä kertaa ei osakseni tullut happamanmakeata onnea saattaa ystäväni rakastajatar kotiansa, hän jäi sinne, ja minusta olikin parempi niin. Matka, käynti kapellimestarin luona, jännitys huomispäivän johdosta, uudelleen Muothin kanssa alkanut seurustelu, kaikki oli tehnyt minulle hyvää. Huomasin vasta nyt, miten ujoksi ja ihmisaraksi olin käynyt tuon pitkän, yksin vietetyn vuoden kuluessa ja tunsin mielihyvällä jälleen toimivani ihmisten joukossa, jälleen kuuluvani maailmaan.

Varhain seuraavana aamuna saavuin kapellimestari Rösslerin luokse. Tapasin hänet aamunutussa ja parta ajelemattomana; hän lausui kuitenkin minut tervetulleeksi ja kehotti minua soittamaan, ystävällisemmin kuin eilen, asettaen eteeni kirjoitettuja nuotteja ja itse istuutuen pianon ääreen. Soitin parhaani mukaan; kuitenkin tuotti huonosti kirjoitettujen nuottien lukeminen minulle hiukan vaivaa. Kun olimme lopussa, pani hän mitään sanomatta eteeni toisen nuottilehden, joka minun piti, soittaa ilman säestystä, ja sitten kolmannen.

"Hyvä on", sanoi hän. "Nuottien lukemiseen täytyy teidän vielä hiukan enemmän tottua. Tulkaa tänä iltana teatteriin; teen teille sijaa, jotta voitte soittaa toverinne vieressä, joka tähän saakka yksinään on vaivoin täyttänyt tehtäväänsä. Aika tulee olemaan hiukan täpärä. Silmäilkää edeltäpäin huolellisen puoleisesti nuotteja, tänään ei ole lainkaan harjotusta. Annan teille lapun, joka mukananne te menette teatteriin kello yhdentoista tienoissa noutamaan nuotit."

En vielä oikein ollut selvillä siitä, mistä tuuli puhalsi, mutta huomasin, ettei tämä mies pitänyt kyselyistä, ja menin. Teatterissa ei kukaan tahtonut tietää mitään nuoteista ja ottaa kuunnellakseen mitä minulla oli asiaa; en ollut koko menoon vielä tottunut ja jouduin neuvottomaksi. Silloin lähetin pikalähetin Muothin luokse, hän saapui, ja heti sujui kaikki aivan erinomaisesti. Ja illalla soitin ensi kertaa teatterissa, huomaten kapellimestarin pitävän minua tarkasti silmällä. Seuraavana päivänä sain paikan.

Niin omituinen on ihminen, että minut keskeltä uutta elämää ja täyttyneitä toiveita monasti valtasi nopeasti ohimenevä, vain kevyesti ja ikäänkuin harsojen takaa tuntuva koti-ikävä, yksinäisyyden, niin, jopa päivien yksitoikkoisuuden ja tyhjyyden kaipuu. Silloin tuntui minusta kotikaupungissa vietetty aika, jonka ikävästä yksitoikkoisuudesta olin lähtenyt niin kiitollisena, ikäänkuin joltakin kaipaamisen arvoiselta; nimenomaan ajattelin todellisella kaipuulla vuoristossa kaksi vuotta sitten viettämiäni viikkoja. Luulin tuntevani, ettei minun osakseni ollut määrätty menestys ja onni, vaan heikkous ja sortuminen elämässä, ja että ilman näitä synkkiä varjoja luomisen lähde minussa kumpuaisi hitaampana ja niukempana. Tosiaankaan ei ensi aluksi ollut puhettakaan luovan työn hiljaisista hetkistä. Ja muuten voidessani hyvin ja viettäessäni täyteläistä elämää luulin yhä kuulevani, mitenkä salainen lähde syvällä sisimmässäni hiljaa valittaen kohisi.

Orkesterissa soittaminen tuotti minulle iloa, istuin ahkerasti partituurien ääressä ja pyrin halukkaasti yhä eteenpäin tällä alalla. Hitaasti opin käytännöllisesti sen, minkä tähän saakka olin tuntenut ainoastaan teoreettisesti ja etäältä, yksityisten soittimien laadun, sävyn ja merkityksen alhaalta ylös saakka, kuulin ja tutkiskelin sen ohella näyttämömusiikkia ja toivoin yhä vakavammin sitä aikaa, jolloin uskaltaisin ryhtyä säveltämään omaa oopperaa.

Tuttavallinen seurusteluni Muothin kanssa, joka oli yksi oopperan ensimäisiä ja kunnioitetuimpia taiteilijoita, saattoi minut nopeasti lähemmäksi kaikkea ja hyödytti minua paljon. Mutta vertaisteni, orkesteritoverien joukossa, oli se minulle vahingoksi; ei syntynyt sitä avoimen ystävällistä suhdetta, jota olin toivonut. Vain orkesterimme ensimäisen viulun soittaja, Teiser niminen steiermarkilainen, lähestyi minua ja tuli ystäväkseni. Hän lienee ollut noin kymmentä vuotta vanhempi minua, vaatimaton, avomielisen näköinen mies, jolla oli hienopiirteiset, lempeät ja herkästi punehtuvat kasvot ja joka oli hämmästyttävän musikaalinen, omaten nimenomaan uskomattoman herkän ja tarkan korvan. Hän oli yksi niitä, jotka löytävät taiteesta tyydytyksen, tahtomatta itse näytellä mitään osaa. Hän ei ollut mikään esittävä taiteilija eikä myöskään ollut milloinkaan säveltänyt, hän soitti tyytyväisenä viuluaan ja tunsi vilpitöntä iloa siitä, että taisi ammattinsa perinpohjin. Jokaisen alkusoiton tunsi hän perinpohjaisesti, miltei paremmin kuin joku johtaja, ja milloin tuli loistokohta tai joku erikoinen hienous, milloin joku erikoinen soitin kauniisti ja omituisesti esiintyi muiden joukosta, silloin hän säteili ja nautti enemmän kuin kukaan muu. Hän käytteli miltei kaikkia soittimia, niin että minulla oli joka päivä häneltä, kysymistä ja oppimista.

Kuukausimääriin emme puhuneet keskenämme muista kuin ammattiasioista, mutta minä pidin hänestä ja hän huomasi, että minä todenteolla pyrin oppimaan jotain; siten syntyi meidän keskemme myötätuntoisuus, josta ei enää paljoa puuttunut ystävyyteen. Lopulta sitten kerroin hänelle viulusonaatistani ja pyysin häntä kerran soittamaan sitä kanssani. Hän suostui ystävällisesti ja tuli määrättynä päivänä asuntooni. Valmistaakseni hänelle pienen ilon olin hankkinut hänen kotiseutunsa viiniä; sitä joimme lasillisen, minkä jälkeen asetin nuotit hänen eteensä, ja me aloimme. Hän soitti erinomaisesti suoraapäätä nuoteista, mutta äkkiä hän taukosi ja antoi jousensa vaipua.

"Mutta Kuhn", sanoi hän, "tämähän on hiton kaunista musiikkia. Sitä en soita näin vain umpimähkää, sitä täytyy ensin tutkia. Otan nuotit mukaani kotia. Saanko?"

Sen hänelle lupasin, ja kun hän tuli takaisin, soitimme sonaatin alusta loppuun, kahteen kertaan, ja kun olimme päättäneet, löi hän minua olalle ja huudahti: "Te pikku kettu! Esiinnytte aina kuin joku pojannaskali, ja salaa teette tällaisia! Enhän tahdo sanoa paljoa, kun en ole professori, mutta vietävän kaunista se on!"

Ensimäisen kerran nyt teostani kiitti joku, johon todella luotin. Näytin hänelle kaiken muunkin, myöskin laulut, jotka parhaillaan olivat painossa ja ilmestyivät pian sen jälkeen. Mutta että olin ollut kyllin rohkea ajattelemaan oopperankin säveltämistä, sitä en kuitenkaan uskaltanut sanoa hänelle.

Tähän muuten niin miellyttävään aikaan pelästytti minua pieni tapaus, jota en milloinkaan ole saattanut unhottaa. Muothin luona, missä kävin ahkerasti, en ollut enää kotvaan aikaan tavannut kaunista Lottea, mutta en sen johdosta ollut ajatellut sitä enkä tätä, sillä hänen rakkausjuttuihinsa en tahtonut sekaantua, vaan mieluummin olla niistä kokonaan tietämättä. Sen vuoksi en ollut häneltä milloinkaan tiedustellut asian laitaa, ja muuten ei hän milloinkaan puhunut kanssani näistä seikoista.

Eräänä iltapäivänä istuin huoneessani silmäillen erästä partituuria. Ikkunalla nukkui musta kissani auringonpaisteessa, koko talossa oli aivan hiljaista. Silloin kävi ulko-ovi, joku astui sisään, vaihtoi muutamia sanoja asuntoni emännän kanssa ja tuli minun oveani kohti, jolle heti kolkutettiin. Menin avaamaan, ja sisään astui kookas, hienopukuinen nainen, jonka kasvot olivat harson peitossa ja joka sulki heti oven jälkeensä. Hän astui pari askelta huoneessa, veti syvään henkeään ja otti vihdoin harson pois. Tunsin Lotten. Hän näytti kiihottuneelta, ja aavistin heti, miksi hän oli tullut. Pyynnöstäni istuutui hän; hän oli ojentanut minulle kätensä, mutta ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Kun hän huomasi minun hämilläoloni, näytti hän tuntevan helpotusta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä lähettäisin hänet heti takaisin.

"Heinrich Muothinko vuoksi?" kysyin vihdoin.

Hän nyökytti päätään. "Tiesittekö jotain?"

"En tiedä mitään, arvelin vain."

Hän katsoi minua silmiin, kuten sairas lääkäriä, oli vaiti ja riisui hitaasti hansikkaat käsistään. Äkkiä nousi hän ylös, pani molemmat kätensä minun olkapäilleni ja tuijotti minuun suurin silmin:

"Mitä pitää minun tehdä? Hän ei ole milloinkaan kotona, hän ei kirjota minulle milloinkaan, hän ei edes avaa kirjeitäni! Kolmeen viikkoon en ole saanut kertaakaan puhua hänen kanssaan. Eilen olin siellä; tiedän hänen olleen kotona, mutta hän ei avannut. Ei edes koiraansa viheltänyt hän takaisin; se repi minulta vaatteet, sekään ei enää tahdo tuntea minua."

"Onko teillä sitten ollut riitaa hänen kanssaan?" kysyin, jotten istuisi aivan äänettömänä.

Hän nauroi. "Riitaa? Voi, riitaa meillä kyllä on ollut alusta alkaen! Siihen olin jo tottunut. Ei, viime aikoina oli hän jopa kohteliaskin, ja se minusta alusta alkaen oli epäillyttävää. Kerran ei hän ollut kotona, pyydettyään minua tulemaan, ja kerran ilmotti hän itse tulevansa, eikä tullut. Lopulta hän kerran minua teitittelikin! Voi, jospa hän ennemmin sentään olisi taas lyönyt minua!"

Pelästyin kovasti. "Lyönyt…?"

Hän nauroi jälleen. "Ettekö tiennyt sitä? Voi, hän löi minua monasti, mutta ei nyt enää pitkiin aikoihin. Hänestä on tullut kohtelias, hän teititteli minua, ja nyt ei hän enää tunne minua. Hänellä on toinen, niin luulen. Sen vuoksi tulin. Sanokaa se minulle, pyydän teitä! Onko hänellä toinen! Te tiedätte sen! Teidän täytyy se tietää!"

Ennenkuin ennätin torjua, oli hän tarttunut molempiin käsiini. Olin kuin kangistunut, ja niin mielelläni kuin halusinkin vapautua hänestä ja tehdä kohtauksemme niin lyhyeksi kuin mahdollista, olin kuitenkin miltei iloinen sen johdosta, ettei hän antanut minulle lainkaan suunvuoroa, sillä en olisi tiennyt mitä sanoa.

Hän oli tyytyväinen sen johdosta että minä häntä kuuntelin ja hän pyysi, kertoi ja valitti kiihkeän intohimoisesti. Mutta minä katselin yhä noihin kyyneleisiin, kypsyneihin, kauniisiin kasvoihin enkä voinut ajatella muuta kuin: "Muoth on lyönyt häntä!" Olin näkevinäni hänen nyrkkinsä, ja minua kauhistutti tuo mies ja tuo nainen, jolla lyöntien ja halveksumisen ja hylkäämisen jälkeenkään ei näyttänyt olevan muuta ajatusta eikä toivomusta, kuin löytää jälleen tie hänen luokseen ja takaisin samoihin nöyryytyksiin.

Vihdoinkin tulva tyrehtyi, Lotte puhui hitaammin, näytti olevan hämillään ja tajuavan aseman sekä vaikeni vihdoin. Samalla irrotti hän kätensä minun käsistäni.

"Hänellä ei ole ketään toista", sanoin hiljaa, "ainakaan en minä tiedä mitään sellaisesta enkä myöskään sitä usko."

Hän katsoi minuun kiitollisena.

"Mutta auttaa en teitä voi", jatkoin. "En koskaan puhu hänen kanssaan tällaisista asioista."