Produced by Tapio Riikonen

MARGERY BEADE JA BEDEN ARMELIAISUUS

Kirj.

Hesba Stretton

Suomennos.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

SISÄLLYS:

I. Beden kartano
II. Viimmeinen ilta
III. Yksinäisiä päiviä
IV. Vanha kartano Beade
V. Lähtö
VI. Muukalainen vieraassa paikkakunnassa
VII. Kelloseppä ja filosofi
VIII. Pyhän Paavalin tuomiokirkko
IX. Beden testamenttivarasto
X. Kor ja Fede
XI. Pääsiäis-täysikuu
XII. Hän on kuollut ja elää jälleen
XIII. Iloinen Pitkäperjantai
XIV. Hyljätty
XV. Kuoleman ota
XVI. Teepidot holhouskartanossa
XVII. Kornelius Bell
XVIII. Aika menee vanhaa rataansa
XIX. Uusia vastahakoisuuksia
XX. Margeryn odottamaton vieras
XXI. Pimeä Marraskuu
XXII. Helppohintainen matka joulun aikaan
XXIII. Kotona jälleen
XXIV. Margery hukassa
XXV. "Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut."
XXVI. Hoitohuoneessa
XXVII. Kummallinen muutos
XXVIII. Kaksi naimista
XXIX.
XXX.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Beden kartano.

Näyttänee kenties oudolta että kerron elämäni vaiheita, minä, joka en ole mikään mahtava henkilö, vaan köyhä arentimiehen tytär ja oppimaton vaimo, joka olen tullut tietämään ainoastaan sen: että kaikki on meille hyödyksi, jotka Jumalaa rakastavat, niin köyhiä ja oppimattomia kuin he ovatkin.

Vanha kartano kotona oli noin kahdeksankolmatta peninkulmaa Lontoosta, lähellä Walesin rajaa, jossa raittiisen, suloiseen ilmaan ei sekautunut vähintäkään kaupungin savua. Mennessä lähimmäiseen kaupunkiin, joka oli puolen peninkulman päässä, sai kulkea viheriäisten metsien ja männikköjen läpi, ennenkuin näki tai kuuli jotakin kaupungin elämästä. Isäni, samoinkuin isoisäni ja hänen isänsä olivat kaikki asuneet samassa pienessä kartanossa, johon kuului kaksisataa tynnyrin-alaa vähäväkistä maata, jota paitsi heillä oli oikeus pitää lampaita yhteismaalla. Tämä ulottui kauas yksinäisen kukkulan juurelle, joka kohosi suoraan ylös tasangolta. Kansa nimitti sitä vuoreksi, ja niin jylhänä ja yksinäisenä seisoikin se siellä, että se kenties näytti korkeammalta kuin todenperää olikaan. Toisinaan, kuin aamusumu oli laskeutunut kukkulalle ja peitti sen silmiltäni, kuvailin mielessäni enkelein liitelevän valkean sumuhunnun takana, tai ajattelin Abrahamia, kun hän meni vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Ja kun pilvet rippuivat siellä tunti tunnilta paksuina ja mustina, ikäänkuin itseensä kooten kaikki taivaan pimeyden, ajattelin pimeyttä joka ympäröitsi Golgathan vuorta, ett'ei kansa Jerusalemissa voinut nähdä taivasta kohti kohoavaa ristiä. Näin tuli yksinäinen kukkula, joka toisinaan näytti niin surulliselta sumussa ja iloiselta auringon valossa, parhaimpien ystävieni lukuun.

Kuinka hyvästi muistan kartanon. Vanhalta ja harmaalta se näytti aivankuin olisi ollut puettu talonpojan kotikudottuun pukuun, samoin kuin isänikin. Ikkunat olivat puhtaat ja niiden vähäpätöiset ruudut olivat asetetut kulmat ylös- ja alaspäin; muutamissa ikkunoissa, niinkuin esim. navetan, oli ainoastaan lastat. Katto oli korkea ja tiheät sedum-pensaat antoivat sille omituisen värin auringon valossa. Tuuheat muurivihreät kiertelivät suurien salvohirsien lomitse katon harjalle, jossa pääskyset visertelivät ja pojat pesissään piipattivat kesäpäivän pitkään. Useimmiten kuljimme keittiön ovesta, joka vei suoraan navetan edessä olevaan kujaan, jossa aamuin illoin lypsin kolme lehmää sill'aikaa kun karjakko lypsi neljä. Ne olivat kauniita, kärsivällisiä eläimiä, joiden raitis hengitys tuntui huoneissamme, kun ikkunoiden ohitse kulkivat navettaan. Oli meillä toinenkin ovi, joka kartanon edessä olevasta puutarhasta vei suoraan perähuoneesen, vaan siitä tuskin muulloin kuljettiin kuin juhlina ja Stefanin kotona ollessa.

Entä puutarhat. Vaikka kolmekymmentä vuotta on kulunut nähtyäni niitä, tarvitsen ainoastaan ummistaa silmäni nähdäkseni ne yhtä selkeästi kuin ne Jumalan ilotarhaankin tultuani muistossani tulevat olemaan. Siellä oli pimeä polveileva käytävä, korkeine pensas-aitoineen molemmin puolin, joka vei Kondoveriin, jossa kirkko oli. Vielä näen suoran, kapean, puksipuilla reunustetun polun, joka lehtimajasta viepi perähuoneen etehiseen. Tämä on lastoista, kaprifoliolla ympäröity ja rosmariini ja lavendeli pistävät sieltä täältä ihania kukkiaan viheriäin lastain lomitse.

Nurmikentän joka kulmassa kasvoi vanha, tumma ja synkkä punakataja, leikattu samaan muotoon kuin näkee lasten "Noan arkissa". Muista ne olivat rumat, minusta ei koskaan. Syksyllä, kun korallipunaiset marjat kasvoivat niihin, ikäänkuin pujotetut lasihelmet tummanvihreille oksille, olivat ne yhtä kauniin ja juhlallisen näköisiä kuin raudustammi ja muurivihreä, joilla vanha kirkko Kondoverissa jouluna oli koristettu.

Tämä oli kartanon edustalla oleva puutarha. Toisella puolella oli toinen koirakommakkoineen veräjää lähellä ja kanakammioineen vastapäätä, jonne kanani ja kananpoikani kettujen pelvosta yöksi suljettiin. Siellä oli leveä ruohoittunut käytävä monenlaisine hedelmäpuineen kummallakin puolen ja kapeine kukkapenkereineen, joissa monenmoisia vanhanaikuisia, nyt melkein unhotettuja, kukkia kasvoi. Siellä oli korkeavarsisia fraksinelloja, joiden kukkia minun oli tapa hiljaa puristaa sormieni välissä, saadakseni niitä antamaan hyvää lemuansa — vieläpä suuria punaisia ruusuja, jotka hajoittivat lehtiänsä nurmelle, sinisiä lupiineja kuin myös keltaisia ja purpurapunaisia kurjenmiekkoja ja valkeita liljoja, jotka melkein piiloutuivat omenapuiden alaoksien alle. Eräässä kulmassa oli lehtimaja, jota ennen oli käytetty ainoastaan huviksi, vaan jossa nyt istuimilla oli mettiäispesiä riveissä — yksi istuin oven luona oli jätetty tyhjäksi.

Tämä oli lempipaikkani, jossa, päätettyäni päivän työt, lepäsin illan viileydessä, kun aurinko laskihe kukkulan taakse ja honkien suipot latvat niin selvästi näkyivät sen kultaisessa valossa. Tuolla alhaalla vallitsi niin syvä äänettömyys, jotta voin kuulla tuon hiljaisen omituisen surinan, jonka mettiäispesän läheisyydessä kuulee, ja tuulen huminan, joka suhisi tiheissä ruispelloissa ja niinkuin huokaus kävi puutarhan läpi. Stefanista tuo humina oli kuin loittoa kuuluva meren kohina. Täällä tunsin itseni yhtä rauhoitetuksi ja vakaaksi kuin istuessani Kondoverin vanhassa kirkossa, kuunnellen urkuin syviä, kumisevia säveleitä, jotka saattoivat koko ruumiin värähtelemään. Ne olivat onnellisia päiviä ja niinkuin jo sanoin tuntui siltä kuin muistaisin rakasta puutarhaani vielä Jumalan ilotarhassakin ja ajattelen että siellä kävellessäni Herra sanonee minulle: "Margery, olin luonasi sielläkin, vaan autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."

Asuessani vanhassa arentikartanossa, tapahtui elämässäni ainoastaan kaksi suurta muutosta — kolme olisi minun tullut sanoa, ja kolmas olikin vaikein. Ensimmäinen oli kun isäni meni toisen kerran naimiseen serkkunsa kanssa, jolloin olin kymmenvuotias; omaa äitiäni en ole koskaan tuntenut. Toinen muutos oli kun emintimäni kuoli kaksitoista vuotta sen jälkeen, jättäen Stefanin huostaani ja pyytäen minun valvomaan hänen etuansa ennen omaani. Sen olen tehnyt, Jumala on todistajani. Kun olisin voinut mennä naimiseen ja saada oman kodin, näytti isäni murheelliselta ja Stefan hiipi luokseni ja rukoili minua jäämään kotiin hänen tähtensä. Siten hylkäsin tarjouksen toisensa perään — minulla oli näet tarjouksia siksi kuin koko seutu tiesi päättäneeni elää naimatonna isäni ja Stefanin tähden.

Sanoin viimeisen muutoksen olleen vaikeimman. Kun muistelen puutarhaa kotona, kuvautuu se aina mieleeni semmoisena kuin se oli iltaa ennen Stefanin lähtöä. Hänen oli Australiaan matkaaminen. Mitenhän lienee käynytkään, vaan hän oli kasvanut oikeaksi herraksi ja omistanut tapoja, jotka eivät ollenkaan soveltuneet yksinkertaiseen kotielämäämme. Koska hän oli teräväjärkinen poika ja uuttera kirjan ääressä, houkuttelin isää lähettämään hänet puolen peninkulman päässä olevaan suureen kasvatuslaitokseen; ja nyt, täytettyään kuusitoista vuotta, ei hän enää voinut palata luoksemme raskaasen työhön ja yksinkertaisiin talonpoikais-oloihimme. Hän oli kuin levoton nuori lintu täysikasvuisin siivin, jota ei voinut pidättää ahtaassa häkissä — nyt oli hän levittävä siivet ja lentävä kauas näkyvistämme.

Tätä ajatellen istuin murheellisena lempipaikallani, mettiäis-lehtimajan suulla, kädet joutilaana helmassa, kun näin Stefanin tulevan vihreäistä käytävää pitkin, laskeuva aurinko huikaisi hänen silmänsä ett'ei hän minua huomannut. Kuinka kaunis hän oli! Aivan herraspojan ryhti!

En voinut olla ylpeilemättä hänen kauniista uljaasta olennostaan, joka tykkänään erosi talonpoikaimme typerästä ja kömpelöstä käytöksestä. Hellästi ja murheellisesti huusin: "Stefan! Stefan!" Hän pysähtyi silmänräpäykseksi, kuunnellakseen mistä ääni tuli, vaan nähdäkseen minua täytyi hänen kädellä varjota silmiään. Sitten tuli hän heti luokseni, heittäytyi maahan jalkaini juureen ja laski päänsä polvilleni. Hyväileminen tavallisesti ei ollut hänelle mieleen, vaan nyt tuli hänen niin pian lähteä.

"Maggie", sanoi hän, "miksi olet niin surumielinen?"

"Stefan", vastasin ja ääneni kuului hyvin heikolta ja surulliselta omissa korvissani, "huomenna olet poissa, enkä tiedä kuinka sinutta toimeen tulen."

"Oh! hyvin kyllä", sanoi hän, "onhan sinulla isä ja kartano, saat kylliksi hoitamista. Sinun tulee myös kaikesta kirjoittaa minulle ja koska et ole tottunut kirjoittamaan, vie se paljon aikaa. Minun tulee saada tietoa kaikesta, ymmärräthän, miten asiat sujuu ja miten kartano kannattaa. Minä maksan Maggie ja minä tahdon maksaa. Tahdon tulla rikkaaksi. Mitä hyödyttää kaikki oppini ell'en rikastu? Sentähden matkaan Australiaan. Aion tulla rikkaaksi ja mitä aion, siinä myös onnistun."

"Stefan", sanoin ja olin sanomaisillani löytyvän rahaa parempia esineitä, kun hän keskeytti minut.

"Kas niin, Margery, tiedän hyvin kyllä mitä aioit sanoa, vaan se ei asiaa muuta. Minun täytyy tulla rikkaaksi. Ja nyt Maggie hyvä, kun matkaan pois, aion kirjoittaa nimeni toisella tavalla. Se on oikeastaan kirjoitettava Bede eikä Beade. Olisin muuttanut sen jo koulussa ollessani, vaan kumppanit olisivat minua pilkanneet. Sinun tulee siis osoittaa kirjeeni: Stefan Bede Esq.; teetkö sen hyvä, hyvä Maggie?"

"Sinä lasket vaan leikkiä, Stefan", sanoin puoleksi nauraen ja puoleksi vakavasti.

"En suinkaan", vastasi hän minua hyväillen, "se on täyttä totta. Eihän tuo ole suuri asia luvata ja olen vakuutettu että se kirjoitetaan Bede. Olethan rakas, hellä sisareni; Maggie hyvä, lupaa se nyt."

"Tahdon miettiä sitä", sanoin enkä enää hymyillyt.

"Vielä on pari asiaa, joita sinulta pyytäisin", pitkitti Stefan. "Sinulla on niin suloinen ääni, suloisempi kuin koskaan olen kuullut, mutta sinä turmelet sanat. Ei, Maggie. Soisin niin mielelläni että oppisit oikein puhumaan, etkä tekisi monenmoisia vähäpätöisiä virheitä, joita hienot naiset eivät koskaan tee. Et ole tavallisten talonpojan tyttöin kaltainen, Maggieni, vaan et niidenkään naisten, joiden kanssa olen tutustunut. Ja kun rikkaana miehenä palajan, soisin että taitaisit puhua, astua, istua ja nousta kuin oikea lady."

Hetken istuin ääneti. Stefan häpesi jo minua. Tiesin hyvin kyllä ett'en ollut mikään sivistynyt nainen, ainoastaan jokapäiväisiin oloihin tottunut vaimo, ja tiesin ett'en muuksi voinut muuttua. Kerran entisen kirkkoherran eläessä tuli hänen rouvansa tervehtimään meitä, kartanoa katsoakseen, ja nyt muistin, kuinka hän karjapihan poikki kulkiessaan käärieli hameet ympärilleen, tipsutteli varpaillaan ja puhui vienolla äänellä, ja tunsin ett'en koskaan voinut tulla hänen kaltaisekseen. Kaikki näytti kerrassaan turmeltuneelta: valo, joka himmeni kukkulan takana, valkeain liljain hohde hämärässä ja uneliaisten lintuin piipatus pesissänsä. Olin murheellinen ja levoton; vaan minulla oli Stefanille sanottavaa, eikä siihen kenties enää olisi tilaisuutta.

"Stefan", sanoin vihdoin ja sivelin hänen kiharoitansa, "älä siitä huoli ett'en ole sivistynyt nainen, vaan kuuntele nyt minua. Tänä aamuna varhain herätessäni olin raskaalla mielellä. Olin nähnyt unta sinusta, että vielä olit pieni poika, vaan herättyäni muistin että niin pian olet minut jättävä ja mieleni kävi niin murheelliseksi, kuin jo olisit manalan majoihin muuttanut. Nousin vuoteeltani ja avasin ikkunan. Aurinko oli nousemaisillaan männikön takana ja kaikki pienet linnut lauloivat, ikäänkuin olisi sydän ollut niillä yhtä kevyt kuin minun oli raskas. Ikkunan alla, muurivihreän välissä, oli tyhjä pesä, ainoastaan pieni höyhen oli siihen jäänyt viimmeiseksi poislentäneeltä linnulta. Silloin ajattelin: noin tulee täälläkin olemaan Stefanin matkattua; toinen ja toinen kapine jääpi tänne muistuttamaan hänestä, enkä kumminkaan sen enempää tiedä missä hän on kuin minne hamppulinnut ovat lentäneet. Kun sitten surumielin käännyin, huomasin raamattuni ikkunalla, avasin sen umpimähkään ja seuraava lause kohtasi silmääni: 'Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren ääressä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais ja Sinun oikea kätes pitäis minun'. Se oli sinulle Stefan, sillä sinä matkaat meren äärimmäisiin osiin; vaan Hänen kätensä on johdattava sinua ja Hänen oikea kätensä on pitävä sinua. Tästä sain paljon lohdutusta ja tahdothan sinäkin muistaa sen; lupaa minulle pitää se mielessäsi."

Tunsin kuinka Stefan veti käteni kasvoilleen ja suuteli sitä, sanaakaan emme virkkaneet, istuimme vaan syvässä hiljaisuudessa siksi kuin kuulimme isän huutavan "Margery! Stefan! tulkaatte illalliselle."

TOINEN LUKU.

Viimmeinen ilta.

Tämän kuultuamme kulimme verkalleen nurmikäytävää eteenpäin, koska emme mieluisasti jättäneet puutarhaa sisään mennäksemme. Taivaan väri auringon laskettua oli kirkas, puhdas ja sininen, niinkuin taivaan kaari Jumalan istuimen ympärillä, ja valkeat liljat loistivat ikäänkuin antaen valoa hämärälle. Muuan mettiäinen, joka oli myöhästynyt, lensi suristen ohitsemme, männikössä kuherteli metsäkyyhky illan hiljaisuudessa, joka hetki hetkeltä eneni. Tuokion seisoin hiljaa, painaen kättäni kivistävää päätäni vasten, vaan Stefan pitkitti kulkuaan havaitsematta minun jäljelle jääneen. Ajatuksensa olivat näet liiaksi kiinnitetyt päivään, joka oli koittava aamuauringon kanssa.

Minä pysähdyin Vahtia hyväilemään ja katsomaan oliko se saanut illallista, ja menin sitten kujan kautta, Stefan oli mennyt etupuolella olevasta ovesta. Eläimet laskettiin ulos yöksi ja ne tulivat kaikki ammoen vastaani, aivan kuin olisivat odottaneet minun niitä nimeltä kutsuvan. Isäni seisoi ladon ovella. Hän oli vanha, harmaahiuksinen, vereväposkinen mies, talonpojan karkeassa kotikudotussa pu'ussa, harmaissa sukissa, jotka itse olin neulonut, ja paksuissa neulotuissa kengissä. "Hyvä talonpoika ja kunnon vanhus, vaan ei mikään herra", ajattelin itsekseni.

Hän avasi kujan veräjät, jonka tehtyä menimme sisään illalliselle. Hyvin yksinkertaista elämää vietimme isän eläessä, hän tahtoi näet noudattaa samoja tapoja kuin isänsäkin. Perähuonetta käytimme ainoastaan pyhinä; viikon muina päivinä istuimme palvelusväen kanssa. Isäni istui tavallisella paikallaan takan luona ja minä häntä vastapäätä äitini nojatuolissa, pienen pöydän ääressä, pöydällä paloi yksi ainoa kynttilä, jonka pidimme kaikille riittävänä. Lähinnä minua istui karjakko ja isää lähinnä ajorenki ja sen jälkeen kaikki muut; pojat ja tytöt istuivat yksissä ja usein sain vakavuudella pitää heitä järjestyksessä. Kun Stefan oli kotona istui hän isän toisella puolella, eri kynttilä edessänsä, voidakseen lukea läksyjään. Yhdeksän aikana lu'in virren ja rukouksen, jonka jälkeen muut menivät levolle, jättäen Stefanin ja minun takan ääreen istumaan ja puhelemaan myöhään saakka.

Tänä iltana vallitsi seassamme jonkunmoinen levottomuus, tavallisen uneliaisuuden sijassa. Seuraavana aamuna tuli Stefanin matkata ja huimapäiseltä näytti noin nuoren pojan matkaaminen yksinään niin kaukaiseen maahan kuin Australia, jossa ei ollut tuttavia, ei ystäviä. Kukaan meistä ei ollut käynyt Kondoverin pitäjää loitommalla, ei edes markkinoillakaan lähimmäisessä kaupungissa, ja kukin tunsi itsensä häirityksi ja levottomaksi. Stefan yksin näytti levolliselta, vaikka poskensa hehkuivat ja silmänsä säihkyivät; tavallisuuden mukaan otti hän kirjan ja näkyi unhottavan meidät kaikki.

"Pane pois tuo", sanoi isä laskien kätensä avonaiselle kirjalle, "on viimmeinen ilta, poika, kun olet vanhassa kodissasi, ja tahdon tänä iltana kuulla ääntäsi. Olet kiltti, oikein kiltti poika, vaan kovin hieno jyvä meidän myllyssämme jauhettavaksi. Kuka olisi uskonut noin siron pojan kasvavan vanhasta juuresta?" Isä puhui kuin hän olisi ollut sekä ylpeä että surumielinen. Tiesin hänet yhtä ylpeäksi kuin Stefan ja yhtä levottomaksi hänestä, kuin pieni valkea kanani oli ankan pojasta, sen veteen mennessä.

"Hän on kaunis poika ja suuresti oppinut", sanoi Jerry, ajorenki, joka istui lähellä isää, ja äänensä kuului epäselvältä ikäänkuin parran lävitse, "hän on voittava kaikki tuolla Australyssä, eikö niin isäntä?"

"Niin", vastasi isä, "en pelkääkään ett'ei hän menestyisi kaikella sillä opilla, jonka on päähänsä saanut; hänellä, Jerry, on vanhan miehen mieli. Mieluisemmin olisin suonut hänen pysähtyvän lähemmäksi kotia. Onhan meillä Lontoo! Jos vaan olisi tahtonut, olisi hän voinut tulla eno Simisterin luo, jolla on kellokauppa siellä. Kertovat Lontoon olevan kauniimman paikan maailmassa, ja eno Simisterillä on ollut kauppa siellä neljäkymmentä ajastaikaa. Hän olisi, totta maar, ollut iloinen saada noin kauniin pojan myymään kellojansa korkeasukuisille. Kerran kirjoitti hän ja tarjoutui ottamaan jonkun lapsistani, luullen minulla heitä olevan koko lauman; tuo olisi ollut hyvä alku Stefanille."

Näin Stefanin hymyilevän itsekseen ikäänkuin arvellen ett'ei kellojen myyminen koskaan olisi tyydyttänyt häntä.

"Luulen paremmin edistyväni Australiassa", sanoi hän. "Saatte nähdä minun rikkaana miehenä palajavan vertoja vetämään eno Simisterille. Jos hänen asiansa olisivat edistyneet niinkuin luulette, olisi hän jo niin rikas, että olisi jättänyt liikkeensä. Ihminen kerättyään rikkautta ei vaivaa itseänsä vuosi vuodelta raskaalla työllä."

"Kenties olet oikeassa, poikani", sanoi isä, "kenties olet oikeassa, itse olet nyt valinnut, vaan se maksaa paljon rahaa. Ell'ei Margery olisi luvannut hoitaa maitotaloutta — ja se on vaimolle raskasta työtä, raskaampaa kuin koskaan olet tehnyt, kääntää juustoa joka päivä, hieroa, silittää ja valmistaa sitä — sen sanon, jos ei Margery olisi ollut, et koskaan olisi voinut houkutella minua myöntämään, ja maksamaan lähes sata puntaa auttaakseni sinua. Sen on Margery matkaansaanut, olkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi."

"Miksikä onnettomuudeksi, isä?" kysyin, ja tunsin itseni hyvin heikoksi.

"En sano sen onnettomuudeksi olevan, tyttöseni", vastasi hän, "olet tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa, sen kyllä tiedän. Sinä lähetit hänet kouluun ja teit hänet herraksi, itse kävit aina halvassa puvussa, eikä sinulla koskaan ollut koreita nauhoja, ei kukkia eikä muita koristeita niinkuin muilla tytöillä. Kaikki on sinun tekosi; hän on melkein yhtä paljon sinun poikasi kuin minun. Jos hän rikkaana palajaa, tulee hänen palkita kaikki vaivasi; toinen sitä ei voi tehdä."

"Näytänkö siltä, kuin antaisin palkita itseäni?" sanoin, sillä en tahtonut kuulla puhuttavan rakkauden palkitsemisesta, muulla kuin rakkaudella, joka mukanansa tuopi kaiken muun. Ja rakastaneehan Stefan aina minua!

Sinä iltana olin hyvin raskaalla mielellä, vaikka hän istui tuossa minua vastapäätä, takan kolkassa; nyt ei enää ollut monta hetkeä siksi kuin aamu koitti, ja hänen tuli lähteä.

"Tahdon maksaa hänelle!" huusi Stefan innokkaasti, "hän on saapa silkkihameita ja parhaimman kellon eno Simisterin varastosta, palvelijoita, jotka häntä palvelevat, ja vaunut, joissa hän ajaa. Aion antaa Margeryn asua Lontoossa, jos hän suostuu kahteen tai kolmeen seikkaan, jotka hän tietää. Jospa vaikka nainkin, on hän oleva luonamme taloutta hoitamassa ja lapsia katsomassa. Siinäpä syy, miksi Australiaan matkaan, minun täytyy näette tulla rikkaaksi, voidakseni palkita Margeryä."

"Enpä kummastuisi jos saisit tuhat puntaa", sanoi Jerry, puhuen harvaan, vaan ääneen; tämä oli näet mahdottoman suuri summa hänestä, jolla ei koskaan ollut enempää kuin kymmenen killinkiä viikossa, kun vaimoneen ja lapsineen eli päiväpalkalla.

"Tuhat puntaa." matki Stefan ylenkatseella; "täyttääkseni kaikki mitä aion, tarvitsen satatuhatta puntaa. Sinä et tiedä mitä puhut, Jerry, Australiassa on arentimiehiä, jotka lähtivät sinne yhtä köyhinä kuin minä, mutta nyt omistavat he noin viisisataa tuhatta lammasta. Ajattelepa, viisisataa tuhatta lammasta."

Jeremias painoi päänsä rintaa vasten ja ummisti silmänsä. Minäkään en voinut ajatella viittäsataa tuhatta lammasta. Isä ei koskaan omistanut enempää kuin sata viisikymmentä, paitse kerran erinomaisen onnellisena vuonimisen aikana, jota Jerry ei koskaan voinut unhottaa, osaksi ylimääräisen työn, osaksi arvon vuoksi, kun lammasluku nousi lähes kahteensataan. Kaikki muut palvelijat kuuntelivat avoimin suin, eivät näet voineet käsittää niin suurta lammaslaumaa. Stefan olisi yhtä hyvin voinut sanoa viisi sataa miljonaa.

"Kuinka ne sitten saadaan pestyiksi ja kerityiksi?" kysyi joku heistä. Lammasten peseminen oli juuri lopetettu ja kysyjän ääni oli vielä sorroksissa vilustuksesta, jonka oli saavuttanut seisoessaan myötäisiä myöten lammaspadassa. Keritseminen oli alkava kahden päivän jälkeen, eipä kumma siis jos mieleen johtui kuinka ehtisivät pestä ja keritä viisisataa tuhatta lammasta. Stefan ei näkynyt kuulevan kysymystä, koskei hän mitään vastannut.

"Hyvä, hyvä", sanoi isä ottaen piipun suustaan, "peseminen siellä tai peseminen täällä, on kaikki Margeryn työtä. Vaan muista nyt, poikani, että aivan vähän voin jälkeeni jättää sekä hänelle että sinulle, ajat ovat kalliit, maa vähäväkistä, ja sinä olet paljon maksanut minulle. Et päivääkään ole työtä tehnyt leipäsi edestä, vaan sitä en paheksi. Jos tuolla kaukana voit ko'ota niin paljon kuin sanot, niin ovat rahani edestäsi hyvästi käytetyt. Kas niin, Margery, pitäkäämme rukous, jo on myöhä ja huomenna meillä on kiireinen päivä."

Tuskin voin kärsiä sanaa: huomenna; kuitenkin lankesin polvilleni ja kun kaikki olivat asettuneet, lu'in virren ja rukouksen. Stefanin oli tapa seista, hän näet ei pitänyt kivilattiaa tarpeeksi puhtaana langetakseen sille polvilleen, ja vaatteensa olivatkin paljon paremmat kuin meidän. Tänä viimmeisenä iltana lankesi hän kumminkin polvilleen toisten keralla. Minulla oli vaikea pidättää kyyneleitäni ja lukea vakavalla äänellä, ja muutamina silmänräpäyksinä, kun olin ääneti, kuului vanhan kellon napsuttaminen aivan selvään. Huomenna rukousta pitäessämme oli Stefan jo kaukana, ja milloin rukoilisi hän jälleen kanssamme!

KOLMAS LUKU.

Yksinäisiä päiviä.

En tiedä miten aika kului seuraavana aamuna. Minulla oli paljon toimittamista viimmeiseen silmänräpäykseen saakka, ja silloin tunsin kuinka Stefanin käsivarret sulkivat minut ja miten hän likisti minut rintaansa vasten. Näin hänen nousevan isän viereen kärryihin, joita ainoastaan markkinaretkillä käytettiin. Kaikki palveliat kokoontuivat heidän ympärilleen ja seurasivat heitä sitten kujaa pitkin, ikäänkuin ruumiin saattoväki. Minusta oli outoa kuulla eläinten ammuvan, haukkuvan, määkyvän ja kaakattavan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kyynel-silmin näin ainoastaan vilahduksen Stefanista, kun hän heilutti hattuansa jäähyväiseksi, ja kuulin miesten eläköönhuudot. Sitten menin takaisin pimeään kartanoon.

Nyt en enää tuntenut sitä samaksi paikaksi. Aamuaurinko ei paistanut niin kirkkaasti kuin ennen ja illatkin olivat pitkät ja kolkot. Minulla oli yhtä paljon askaroimista kuin ennen, ehkäpä enemmänkin, sillä karjakon poislähdettyä toimitin kaikki hänen työnsä. Tätä ennen en tarvinnut tehdä, vaan nyt tein sen vapaasta tahdosta, hankkiakseni Stefanille tilaisuutta noudattaa mielihaluaan. Isä oli vahva, taitava työmies, mutta hellä naisväelle, eikä kärsinyt nähdä heitä vaivattavan ja rasitettavan liialla työllä. Äitini ja minä emme koskaan toimittaneet raskaampia töitä, joita talonpojan talossa löytyy. Me puhdistimme voin ja autoimme juuston valmistamisessa, vaan emme koskaan tarvinneet kirnuta tai kantaa maitohinkkejä karjakartanosta. Stefanin matkattua antoi isä usein jonkun rengin tehdä raskaimmat työt ja ajoi itse auraa, aivan vähän huolien uupumuksesta ja jämeydestä, jonka iltasin tunsi, yhdessä kohti istuessaan.

Vaikka käteni olivat uutterat, oli mieleni raskaampi kuin kertoakaan voin. Kaikki näkyi kadonneen Stefanin kanssa. Tietoja en saanut hänestä paitsi ne muutamat rivit, jotka hän kirjoitti Liverpoolista, monta pitkää kuukautta sitten. Laivassa olostaan en tiennyt mitään, sillä en koskaan ollut laivaa, enkä merta nähnyt, enkä voinut sitä edes mielessänikään kuvailla. Se oli minulle yhtä tuntematoin kuin tulevainen elämä, vieläpä tuntemattomampikin, sillä olinhan raamatussani lukenut jotakin tuosta autuaallisesta paikasta.

Nyt johtui mieleeni lukea Stefanin kirjoja; näistä kenties oppisin, niinkuin hän oli toivonut, ajattelemaan ja puhumaan sivistyneen naisen tavalla. Hän oli jättänyt muutamia latinan- ja kreikankielisiä, joista minulla ei ollut mitään hyötyä, vaan toisia kauniilla englannin kielellä, aivan eroava siitä kielestä, jota talonpojat puhuivat. Näiden lukeminen viehätti minua ja luulenpa niistä jotakin oppineeni, vaikka kuitenkin pysyin melkein semmoisena kuin ennen, arentimiehen tyttärenä, joka ei ollenkaan soveltunut seurustelemaan korkeasukuisten kanssa, semmoisten kuin kirkkoherra ja hänen rouvansa.

Stefanin matkattua oli isäni kenties enemmän iloinen kuin murheellinen. Tosin puhui hän usein hänestä, vaan ei toivonut häntä koskaan takaisin; muutamissa seikoissa ovat miehet niin erilaatuisia kuin naiset. Stefanin kotona ollessa en kenties kohdellut isääni yhtä hellästi kuin nyt, ainakaan en häntä niin paljon ajatellut. Ja nyt, vaikka kaikki vanhassa kodissa oli hiljaista ja vakavaa, lienee häntä miellyttänyt nähdä minun tähystelevän, näkyisikö häntä työstä kotiin tulevaksi. Toisinaan luin hänelle ääneen, jota ennen en voinut tehdä Stefanin läksyjä lukiessa. Usein menin myös iltasilla isän kanssa pelloille, katsomaan miten viljaa korjattiin ja kuinka eläimet voivat.

Tässä voin senkin kertoa, että eräs heistä, joka kerran pyysi minua vaimokseen, tuli jälleen; vaimonsa oli näet kuollut ja hän tarvitsi jonkun talouttansa ja äidittömiä lapsiaan hoitamaan. Sydämmeni tosin sykki pienokaisille, mutta isää en voinut yksin jättää, ja siten menetin viimeisen tilaisuuden saada oman kodin.

Kaikessa surussa ja yksinäisyydessä oli sydämmeni pohjassa pysyväinen ilo ja tunto siitä ett'en ollut yksinäni, vaan jota olen liian oppimaton täydellisesti selittämään. Monta ajatusta oli minulla ennen Stefanin lähtöä, sekä vakavaa että iloista, istuessani kirkossa, kuin myös lehtimajan suulla; vaan nyt ne tulivat useammin, jotta sydämmeni viimmein oli yhtä täytetty niillä kuin mettiäispesät mettiäisillä. Yhtä vähän taidan ajatuksiani sanoilla kertoa, kuin saattaa sokeata näkemään auringon valoa, tai kuuroa kuulemaan lintujen laulua. Vaan se, joka kuulee ja näkee, tietää sen sanoittakin.

Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhella, ei ketään, jonka kanssa olisin tahtonut puhella Jumalasta, rakkaasta Herrastamme Kristuksesta ja taivaasta. Senkaltaista ei kukaan näkynyt ajattelevan; kuitenkin löytyi Kondoverissa ihmisiä, jotka säännöllisesti kävivät kirkossa, kuten minäkin. Kun ilma oli sateinen, tai isästäni ikävää että menin, tai pieniä lampaita hoidettavana ja ainoastaan nuoria piikoja, joiden huostaan olisi ne voinut jättää, pysähdyin kotiin ja luin raamattuani perähuoneessa. Silloin pyysi isä minua ääneen lukemaan ja istui itse kuunnellen, kädet polvilla, ja harmaa päänsä nyökäytti silloin tällöin lukiessani lausetta, jonka hän muisti. Vanha kirkkoherramme oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, vaan tämä rakasti maanviljelystä ja puhui mieluisemmin viljan tulosta ja karjan hoidosta. Apulainen oli vanha mies, liian vanha kulkemaan niin kauas kuin kartanoomme, vaan hän oli hyvä ja hengellinen mies, jonka kanssa ehkä olisin voinut puhella, jos vaan olisin saanut tavata häntä. Täällä olimme nyt kaukana kirkosta ja papista; vaan tunsin ett'ei Jumala ollut kaukana kenestäkään meistä.

Vihdoinkin saimme tietoja Stefanista, lähes kymmenen kuukautta hänen lähdöstään; siihen aikaan ei näet matkattu Australiaan niin sukkelaan kuin nyt. Talletan vielä kaikki hänen kirjeensä ja voisin kirjoittaa ne sanasta sanaan, sillä lu'in niitä aina vähä väliin, enkä ole koskaan lukenut mitään niin hyvää ja kaunista parhaassakaan kirjassa. Viimmeisen lehden kirjeestä saatte kuulla:

"Eräänä päivänä matkasimme Melbourneen, jolloin herra Garnett, lakimies, jota mainitsin, kysyi oliko minulla toiveita rantamaalla ja tarjosi minulle paikan virkahuoneessansa. Olen vakuutettu hänen pitävän minut kylliksi nerokkaana ja kunnollisena hyödyttämään häntä. Vastasin ett'ei lakimiehen virkahuone ollut mitä halusin, vaan että aikomukseni oli päästä lampurikartanoon, josta vähitellen voisin tulla osalliseksi. Hän lausui että tuhlaisin lahjani, jos lampuriksi rupeaisin; vaan jos tahtoisin olla hänen virkahuoneessaan kuusi kuukautta koetteeksi, voisin sill'aikaa asiaa miettiä ja tarkemmin tiedustella ennenkuin päättäisin. Hän sanoo että olen teräväjärkinen ja ymmärtäväinen nuori mies. Mietittyäni suostuin hänen tarjoukseensa. Aluksi saan jotensakin hyvän palkan ja koska minulla vielä on jäljellä isäni antamasta sadasta punnasta, koetan saada sen käytetyksi hyödyttävällä tavalla. Se on onnea tuottava raha, joka on tuottava silkkihameesi ja kultakellosi, Maggie." — Tämä oli kyllä kauniisti Stefanilta, vaan hän ei ajatellut kuinka vähän hyötyä minulla silkkihameesta olisi ja kuinka paljon mieluisemmin vastaanottaisin hymyilyn tai suutelon häneltä. Kirjeessä oli myös jotakin, jota hän nimitti: P. S.

"Olemme juuri nyt tulleet Melbourneen. Herra Garnett ottaa minut kotiinsa. Tämä on erinomainen etu ja todistaa onnestani. Katteini sanoo herra Garnettin kuuluvan etevimpien miesten lukuun ja olevan hyvin rikkaan. Lapsia hänellä ei ole; hän on ollut ainoastaan kaksi vuotta naimisessa. Minä jään hänen luoksensa. Jos hän ei saa perillisiä, enkä minä voi hankkia itselleni omaisuutta, saan ehkä periä hänet. Jääkää hyvästi, rakas isä ja Maggie. Olen oiva mies ennenkuin minut jälleen näette. Eläkää tervennä ja Jumala siunatkoon teitä!"

Rakas poikanne
Stefan.

Tämän kirjeen säilytin raamattuni lehtien välissä, jossa myös oli pari kuivattua kukkaa, jotka Stefan lapsena ollessaan oli pannut sinne. Ne olivat siellä siitä ajasta saakka; ja kun kirkossa silloin tällöin katselin niitä, nousivat kyyneleet silmiini, joita en tahtonut pyhkiä pois, ett'ei naapurien tarvinnut ihmetellä, miksi Margery Beade itki.

NELJÄS LUKU.

Vanha kartano Beade.

Vuodet kuluvat, vieden mukanaan kylvö- ja niitto-ajan, kesän ja talven, Herran lupauksen mukaan. Toinen vuosi oli toisensa kaltainen, myötänsä tuoden aivan vähän muutoksia, paitsi että isä vanheni ja minä samaten, luulen ma, vaikk'en sitä huomannut. Levollinen ja rauhallinen aikakausi oli koittanut minulle; kaikki näkyi entistä levollisemmalta. Vanhat palvelijat pysähtyivät meille, eivätkä piiatkaan näyttäneet toivovan muutosta, vaan jäivät paikoilleen vuosi vuodelta, toimittaen työnsä säännöllisesti ja kunnollisesti. Koululupaakaan ei enää ollut, jolloin Stefan tuli kotiin ja käveli pelloilla ja niityillä herrasmiehen näköisenä.

Kahdesti vuodessa tuli kirje Stefanilta, ja ne olivat suuria tapahtumia meille. Hän oli yhä edelleen kaukaisessa maassa ja oleskeli herra Garnettin, lakimiehen, luona, joka näkyi pitäneen hänet poikanansa. Maa, jossa hän oli, oli niin kaukana, ett'en koskaan luullut kirjeiden tulevan harvaan, olihan näet ihme että ollenkaan tulivat, niin monen tuhannen peninkulman päästä. Postimies, joka harvoin astui ovestamme paitsi jouluna, jolloin hän tuli joululahjoja anomaan, toi mukanaan nämät kalliit kirjeet; ja kun vastuun olin kirjoittanut, seisoin puutarhan veräjän luona, tirkistäen tielle Kondoveriin päin ja näin kuinka hän pisti kirjeen laukkuunsa ja vei pois sen. En tietänyt millä tavoin ja millä neuvoin se Stefanille tuli.

Kerran oli vuoden-sato huono. Peltomme olivat ylängöllä ja kun vuoden-tulo oli myöhäinen ja talvi aikainen, ei viljamme ennättänyt kypsyä ennen tuiman syksyhallan tuloa. Muistuu erään leikkuu-ajan pitkällisen sateen ja sitä seuraavan yö-kylmän jälkeen, jolloin meidän täytyi virittää tulia pelloille, nähdäksemme työtä tehdä ja lämmitelläksemme kovassa vilussa. Olen vielä näkevinäni isän taluttavan juhtiansa kuhilaalta kuhilaalle, ja tulien punaisen valon valaisevan hänen harmaata päätänsä ja levotonta muotoansa, kuin myös kuihtuneita viljalyhteitä, jotka kuurasta kimaltelivat. Kolme vuoden-tuloa perätysten oli hyvin huonoa, eikä karjakaan menestynyt. Vasikat ja vuonat kuolivat ja vaikea oli kahdesti vuoteen maksaa arentia. Isä oli vanha ja koettelemukset murtivat hänen voimansa.

"Margery", sanoi hän eräänä iltana kun miehet olivat eläimiä illastamassa ja me kahden istuimme takan kolkassa, "oletko koskaan ajatellut mitä on tekeminen, jos tulemme pakoitetuksi jättämään vanhan kotimme. Tässä olen syntynyt, tässä otin äitisi vaimokseni ja tässä tuudittelin sinua polvillani. Sydämmeni pakahtuisi, jos täytyisi luopua tästä paikasta ja istua toisen takan ääressä."

Näin hänen huulensa värisevän ja kätensä vapisevan, kun hän koetteli sytyttää piippuansa hiilellä liedestä, ja mieleni kävi murheelliseksi hänen tähtensä.

"Jos se on Jumalan tahto, on se hyödyksemme", vastasin.

"Vaan eihän se voi olla Jumalan tahto", virkkoi hän äreästi, niinkuin lapsi, joka tarvitsee rauhoittua äitinsä helmassa. "Sen sanon, Margery, onkohan Kaikkivaltias vihastunut minuun, kosk'ei Hän anna minun kuolla vanhassa kodissani?"

"Ei, ei, isä", vastasin, "Jumala Kaikkivaltias on rakkaus. Kaikki mitä
Hän tekee on aivan hyvää. Hän ei vihaa ketään meistä."

"Silloin antaa Hän minun kuolla vanhassa kodissani", sanoi isä. "Sen pidän merkkinä ett'ei Hänellä ole nurjaa mieltä minulle. Mutta, Margery, kirjoititko Stefanille ja kerroitko hänelle kuinka vuoden-tulon ja karjan laita on, ja miten huono laidun lypsylehmillä on ollut?"

"Kirjoitin", vastasin vitkalleen, "viimeisen elonkorjuun jälkeen."

"Eikö hänellä ole ollut aikaa vastata?" kysyi isä; "hänen tulisi lähettää ne sata puntaa, jotka hänelle annoin. Hän sanoo erinomaittain hyvästi edistyvänsä, ja nyt on hän lähes kolmenkolmatta vuoden vanha ja nuori mies, eikä enää poika, niinkuin matkatessaan. Jos maa olisi niin edullista kuin hän sanoo, olisi hän helposti ansainnut sata puntaa, ja ne auttaisivat meidät entiseen kuntoomme. Sitten en pelkäisi kuolla vanhalla paikalla. Luuletko hänen lähettävän ne. Kuinka pian voimme saada tietoja häneltä?"

Tähän en mitään virkkanut, isäni toivoi näet Stefanin auttavan meitä, ja minusta oli vaikea kumota tämä toivo.

Uudestaan kysyi isä närkästyneellä äänellä: "Kuinka pian voimme kuulla hänestä?"

"Olen kuullut hänestä; Stefanin kirje tuli tänään."

"Ja mitä poika kirjoittaa!" huudahti isä vapisevalla äänellä, "onko hän lähettänyt meille apua?"

Otin kirjeen taskustani ja panin sen pöydälle kynttilän valoon. Tällä kertaa oli kirje pitkä ja kirjoitettu kauniilla käsialalla, joka ei ollenkaan ollut minun ruman, kankean käsialan näköinen, eikä isän, jota ei kukaan voinut lukea. Lu'in sen harvaan ja selvästi:

"Rakas Margery!

"Ikävät sanomat, jotka viimmeinen kirjeesi sisälti, huolettavat minua paljon. Jos olisin siellä, auttaisin teitä niin paljon kuin voisin, vaan ollessani näin kaukana, ja kun en tunne asioitanne, on minun mahdoton tietää, mikä neuvo parhain olisi. Syyn huonoon edistymiseenne luulen olevan sen, että koko kartano on rappiolla ja huonossa kunnossa. Isä on liian vanha miestensä perään katsomaan; luonanne on yhä edelleen Jeremias ja nuo muut heikot ja kykenemättömät rengit. En voi käsittää kuinka siten luulette pääsevänne eteenpäin, ja teidän on iloitseminen, kun voitte jättää kaikki. Jos täällä olisitte, voisin kyllä auttaa teitä, vaan siellä ollessanne on se mahdotonta. Sinä viittaat minulla rahoja olevan, Margery. Minulla ei ole paljon, ei kylliksi voidakseni ylläpitää joukkoa vanhoja ihmisiä. Minulla on ainoastaan pohjaraha ja tämä on niin hyvästi käytetty, että sinä olisit ensimmäinen varoittamaan minua tyhmyydestä hävittämään sitä. Vaan jos jälleen kirjoitat minulle kuusi kuukautta viljan korjuun jälkeen ja näytät että välttämättömästi tarvitsette ne sata puntaa, jotka isä antoi minulle etsiäkseni onneani maailmassa — eikä se ollut paljon Margery — silloin lähetän ne vaikka kuinkakin tukalaa olisi. Toivon kuitenkin tulevanne toimeen ilman tätä uhrausta. Koettele nyt rakas Maggie! Pane kaikki voimasi liikkeelle, sillä tunnethan sananparren: 'Auta itseäsi, niin on Jumala sinua auttava'. Ja onhan sinulla eno Simister, hänenkin tulee tehdä jotakin edestänne ja hän on paljon lähempänä kuin minä. Nyt en jouda kirjoittamaan enempää, koska kirje on postiin lähetettävä. Jumala siunatkoon teitä!"

Rakas poikanne
Stefan.

"Kaunis kirje, oikein kaunis kirje", sanoi isä, minun sitä kokoon pannessani, "kelpo poika tuo Stefan."

Hän kuunteli aina mielellään Stefanin kirjeitä luettavan ja tahtoi kuulla niitä useampia kertoja. Tätä kirjettä en kumminkaan tarvinnut lukea uudestaan sinä iltana. Siinä oli jotakin, joka jähmetytti minua ikäänkuin itätuuli jostakin raosta olisi puhaltanut sisään. En voisi sanoa mikä se oli, sillä olihan tuo älykkäästi Stefanilta, epäillä lähettää meille rahoja, enkä niitä ollut varmaan pyytänytkään. Vaan jähmetys, jonka tunsin joka kerran kirjettä lukiessani, saattoi minut toivomaan, ett'en samana iltana tarvitsisi sitä enää lukea.

"Tuo, jota hän eno Simisteristä kirjoittaa, on kyllä hyvä", virkkoi isä, asiaa levollisesti mietittyään, "mutta kahteenkymmeneen ajastaikaan en ole hänestä mitään kuullut; minulla näet ei koskaan ole ollut niin hyvä kirjoitustaito kuin Stefanilla. Vaan se ei minua miellytä, että hän sanoo meitä vanhoiksi ja kykenemättömiksi. Kartano on tosin vanha, ladon katto täynnä reikiä ja kaikki ulkohuoneet kaatumaisillaan. Vaan, Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, Jerry ja minä olemme vielä samassa kunnossa kuin ennenkin, yhtä vankkoja ja reippaita. Huonot vuodet ja vastoinkäymiset karjassa ovat saattaneet meidät näin rappiolle. Stefan on vielä ainoastaan nuori poika, eikä ymmärrä asioita. Lukuun ottamatta sitä, jota hän kirjoitti Jerrystä ja minusta, on se kaunis kirje, Margery; ja se on kaikki sinun tekosi, tyttöseni."

Isä istui iloiten kirjeestä, ikäänkuin lapsi. Hän näytti niin harmaalta ja tuhkankarvaiselta himmeässä kynttilän valossa, ja äänensä vapisi kun hän yhä vaan kiitteli Stefanin kirjettä; minä puolestani ajattelin sitä enenevällä kylmyyden tunteella.

Kolme viikkoa jaksoi isä vielä toimittaa jokapäiväisiä askareitansa. Oli marraskuu, ja eräänä sumuisena aamuna meni hän päivän koittaessa ulos Jerryn kanssa, ja kulkea hoiperteli pelloilla ja niityillä kylmässä ja kosteudessa. Kuinka vanhoja he todellakin olivat, sitä en huomannut ennenkuin Stefanin kirje tuli; he olivat niin vähitellen käyneet harmaiksi ja kyyryisiksi. Heidän kanssaan oli käynyt melkein samoin kuin yön lähestymisen, jolloin pimeä tulee ennenkuin huomaa auringon laskeutuneen. Isä oli niin kauan kulkenut mäkeä alas, ett'en ajatellutkaan kuinka lähellä laksoa hän oli, ja nyt tuntui minusta ikäänkuin hän kerrallaan olisi sinne vajonnut, kun hän yht'äkkiä jätti työnsä ja laskihe vanhalle vuoteelle, vaalentuneine kamlotti-uutimineen, johon isänsä oli kuollut ennen häntä. Tämä tapahtui kolme viikkoa Stefanin kirjeen tulosta, ja ennenkuin siihen olin vastannut ja kertonut, kuinka tukalaa meillä oli. Talossa ja meijerissä oli jouto-aika ja sain siis öin päivin olla isäni luona, tarvitsematta hetkeksikään jättää häntä yksin. Viimmeisenä päivänä, isän eläessä, istuin hänen luonansa, matalassa nojatuolissa, pienen pyöreän pöydän ääressä, jolla yksi ainoa kynttilä paloi — niin olin istunut joka ilta emintimäni kuoltua.

"Margery, tyttöseni", sanoi hän minulle, "sinulla on ollut, pelkään mä, vaivaloinen elämä."

"Ei, isäni", vastasin hymyillen, vaikka kyyneleet nousivat silmiini; "elämäni on ollut hyvä ja onnellinen."

"Niin, vaan useammat tytöt sanoisivat sitä kurjaksi elämäksi", mutisi isä; "ei koskaan vähintäkään huvitusta, ei miestä, eikä lapsia. Pelkään menetelleeni huonosti sinua kohtaan, kun en pitänyt mitään neuvoa, että olisit saanut oman kodin. Vanhat ovat itsekkäisiä, Maggie; he pitävät mielellään lapsensa luonaan kuolemaan saakka ja jättävät heidät sitten, usein niinkuin linnun pojat pesittä. Stefan oli viisas poika ja hänestä on kyllä huolta pidetty, vaan minne sinä joudut, sitä en ymmärrä."

"Älä minusta huoli, isä", vastasin, "Jumala on kyllä auttava minua."

"Margery", virkkoi hän hetken kuluttua; ja silmänsä loistivat kirkkaana harmaiden kulmakarvojen alla, "Kaikkivaltias antaa minun kuolla omalle vuoteelleni. Sinä näet ett'ei hänellä ole vastenmielisyyttä minulle."

"Pelkäsitkö Häntä, isä?" kysyin. "Luulitko Häntä ankaraksi sinulle?"

"Ajattelin Hänen kenties olevan kuin talonhaltija, joka karkoittaisi minut pois kun aika joutuu, vaikka olen vanha mies. Vaan Hän ei ole minua hylkäävä. Hän tietää, ett'en hylkäisi vanhaa Jerryä, ja eikö raamatussa seiso jotakin siitä, että meille tapahtuu samoin kuin muille teemme?"

"Hän ei koskaan hylkää niitä, jotka Hänen luoksensa tulevat", vastasin; "ne jotka Jesukseen kääntyvät, eivät suinkaan tule pois ajetuiksi."

"Niin tulen minä", sanoi hän vakaasti, "Hänen kauttansa, joka on hyvä paimen ja etsii kadonnutta lammas-raukkaa siksi kuin sen löytää. Se on huomattava, Margery, ett'ei Kaikkivaltias aja lammasta tarhasta, kun Jesuksella on ollut niin paljon vaivaa saattaa se sinne. Ei, ei, Hänellä ei ole vastenmielisyyttä meille, vai kuinka?"

"Ei kenellekään", vastasin; enempää en voinut sanoa.

"Jos Hän olisi antanut minun tulla karkoitetuksi vanhasta kodistani ja kuolla vieraassa paikassa", pitkitti hän, "olisin sen pitänyt merkkinä, että Hänellä oli vastenmielisyyttä minulle, mutta sinä et saa sitä pitää semmoisena merkkinä. Vanhan kodin olet kyllä jättävä, vaan ethän tahdo nurkua Kaikkivaltiaalle?"

Äänensä oli hyvin liikutettu ja hän katsoi levottomasti minuun. Tiesin ett'ei semmoiset merkit olleet mistään arvosta ja jos isäni olisi kuollut työhuoneessa vaivasten joukossa, olisi Jumala rakastanut häntä yhtä paljon ja Jesus valmistanut hänelle yhtä hyvän ja kauniin sijan. Hän kuoli ristille ryövärien keskelle ja kansa, joka Hänet näki, pilkkasi Häntä. Kenen kuolemaa taitaa Hänen kuolemaansa verrata?

"Toivon ett'en koskaan napise Jumalalle", vastasin, katsoen häntä suoraan silmiin. "En pelkää mitään, jota Hän antaa minun tehdä tai kantaa. Kaikki mitä Hän lähettää on kyllä hyvää. Minua et tarvitse murehtia, isä, ja ethän Stefanistakaan ole levoton."

"En, en", vastasi hän, "Stefan on saanut osansa, ja hän on vankka poika; Jumala häntä siunatkoon. Vaan sinä olet heikko, Margery, eikä sinulle jää mitään, ei niin vähintäkään. En tiedä minne joudut, mutta Kaikkivaltias tietää sen."

"Niin, Hän sen kyllä tietää", vastasin levollisesti; tämä näet ei ollenkaan huolettanut minua, ja tahdoin niin mielelläni nähdä isänikin levollisena.

"Vaan ajattele, jos Hän antaa sinun tulla hyvin köyhäksi ja käydä kerjäämässä leipääsi", sanoi hän huolestuneena.

"Isä", vastasin, "en koskaan voi tulla Häntä köyhemmäksi, joka sanoi: 'Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan Ihmisen Pojalla ei ole kuhun hän päänsä kallistaa.'"

"En soisi sinun niinkään köyhäksi tulevan", sanoi hän nyhkyttäen.

"Elkää sitä peljätkö, isä", sanoin iloisesti, "olen voimakas ja ahkera;
vaan jos niinkin tapahtuisi, ei palvelijan sovi vaatia parempaa kuin
Mestarinsa, vai kuinka? Älkää minua murehtiko, eläväthän sekä eno
Simister että Stefan vielä, olkaa siis huoleti minusta, isä."

Monta tuntia ei enää ollutkaan murehtimisen aikaa. Ennen auringon koittoa oli kuolon kalma jo levinnyt hänen muodollensa. Hän ei enää puhunut mitään, piti vaan kättänsä kädessäni, siksi kuin se kylmeni ja putosi siitä. Luonamme ei ollut ketään, vaan en koskaan ole niin selvästi tuntenut Hänen läsnäoloansa, joka sanoi: "En tahdo jättää teitä isättömiksi, tahdon tulla luoksenne." Hän oli tullut ja vaikka silmäni eivät Häntä nähneet, tiesin Hänen siinä olevan, samoin kuin pimeässä tiedämme, että meillä on koti ympärillämme ja ne joita rakastamme luonamme, ja että ainoastaan valoa puuttuu nähdäksemme kaikki. Isälle oli nyt aamu koittanut ja hän taisi nähdä Jesuksen seisovan rannalla ja tiesi että se oli Jesus.

VIIDES LUKU

Lähtö.

Neljä kuukautta sain vielä asua vanhassa kodissani; isän arenti-aika kesti näet ristinpäivään saakka ja uusi arentimies oli silloin vasta paikalle tuleva. Olisin heti voinut lähteä, jos olisin tahtonut, mutta kuka silloin olisi hoitanut kartanoa ja pitänyt huolta sekä ulko- että sisä-töistä? Olin iloinen jäämään, vaikka paikka tuntui kolkolta isän pois mentyä. Olihan siellä Jeremias ja toiset vanhat palvelijat, ja niin kauan kuin olin siellä voivat he työtä saada, sillä minulla oli sen verran, että voin maksaa heidän palkkansa.

Etsiessäni vanhan-aikaisesta viettopöydästä, joka oli isäni huoneessa, löysin hänen testamenttinsa, jonka hän oli kirjoittanut muutamia viikkoja Stefanin matkattua ja jossa hän minulle oli määrännyt kaikki jälkeensä jäävän omaisuuden. Pöytää en ollut koskaan ennen avannut, sillä isä oli aina pitänyt sen lukittuna, ja nyt tunsin itseni koko ajan vähän peljästyneeksi, että kenties tein jotakin pahaa, josta tarvitseisin hävetä, jos isäni astuisi sisään ja näkisi minun liikuttavan papereitansa. Siellä löysin vielä äitini vihkimäsormuksen, kiehkuran hänen tukastansa, leikattu hänen kuolemansa jälkeen, kuin myös vanhan raamatun, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu milloin kukin perheemme jäsen oli syntynyt ja kuollut. Viimmeiseksi oli kirjoitettu päivä, jona Stefan matkasi; oli kuin isä olisi aavistanut, että ero Stefanista oli sama kuin kuolema. Muutamia kyyneleitä putosi lehdelle ja tahrasi sen; vaan isän kuolinpäivän jätin Stefanille raamattuun kirjoitettavaksi, hänen takaisin tultuaan.

Hautajaiset olivat pienet, koska meillä ei ollut muita sukulaisia kuin eno Simister enkä ajatellutkaan kutsua häntä hautajaisia varten, niin pitkän matkan päästä kuin Lontoosta. Saattojoukkoon ei kuulunut muita kuin pari kolme naapuria Kondoverista, Jeremias ja minä. Hautaamisen jälkeen palasin Jerryn seurassa peltojen poikki, jossa isä niin monta, monta kertaa oli kulkenut, että minusta tuntui kuin hän nytkin olisi siellä, vaikka sumu hänet peitti. Sitten istuin yksin perähuoneessa, päivä oli näet minusta pyhäpäivää juhlallisempi, ja kirjoitin Stefanille, kertoen mitä isä ennen kuolemaansa oli puhunut, ja ilmoitin muutamilla sanoilla löytäneeni isäni testamentin, jossa hän määräsi minulle kaikki. En pitänyt tarpeellisena huolettaa Stefania kertomuksella huonosta vuodentulosta ja arennista, joka oli maksamatta. Kun kaikki ristinpäivän aikaan tulisi myydyksi, jäisi kyllä tarpeeksi velkojen suorittamiseksi.

Ainoastaan muutamia kirjeitä löytyi isäni viettopöydässä ja niiden seassa löysin sen ainoan, jonka eno Simister oli kirjoittanut monta vuotta sitten emintimäni eläessä, jolloin en vielä ottanut osaa keskusteluihin. Monesti olin kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan ollut lukenut sitä, isä ei näet suvainnut kenenkään avata viettopöytäänsä. Kirje kuului näin:

"Rakas herra ja veli!

"Mieleeni johtui, että teillä kenties on poikalapsi, jonka tahtoisitte asettaa semmoiselle paikalle, jossa hän voisi edistyä. Jos teillä on semmoinen kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä, jolla on hyvä terveys ja joka taitaa lukea, kirjoittaa ja laskea, niin tahdon järkenään ottaa hänet, tehdä hänet pojakseni ja kasvattaa hänet kulkemaan samaa rataa, jota itsekin olen kulkenut, ja päälle päätteeksi testamentteerata hänelle koko maallisen omaisuuteni. Jos teillä ei ole semmoista poikalasta, ette tarvitse vaivata itseänne vastaamaan minulle. Minä asun vielä Pyhissävaeltajain-kadulla Ludgatemäessä, jossa aina olen asunut ja aina tulen asumaan siksi kuin jätän tämän elämän Pyhissävaeltajain-kadun.

"Kunnioituksella tosi veljenne
Jaakko Simister."

"Kuinka", ajattelin, "onko tämä se kirje, josta isäni niin paljon puhui?" Se oli kirjoitettu monta vuotta sitten ja tiesin, ett'ei siihen koskaan vastattu. Eno Simister saattoi olla kuollut ja paitsi sitä halusi hän ainoastaan poikalasta. Tuskin näytti maksavan vaivaa kirjoittaa hänelle, vaikka sen kenties vast'edes tekisin, kun tilaisuutta sattuisi. Tilaisuutta ei sattunut koskaan ja paitsi sitä oli kirjoittaminen suuri vaiva minulle. Kukaan ei uskone minun omalla kädelläni kirjoittaneen koko tämän kertomuksen. Ei, istun vaan kauniissa nojatuolissa, kädet ristissä, ja tarvitsen ainoastaan sanoa sanat, niin ne kirjoitetaan selvällä kauniilla käsialalla, semmoisella, jota en koskaan ole voinut kirjoittaa. Jos Fede olisi ollut luonani vanhassa kodissani, olisi pitkä kirje mennyt eno Simisterille; paitsi tätä vaikeutta ei ollut aikaakaan kirjoittamiseen.

Vaikka kartano oli tuleva toisen huostaan, ei se estänyt vuonimisen aikaa tavallisuuden mukaan tulemasta. Pidin yhtä tarkan vaarin kuin ennenkin nuorista eläimistä, että ne yöksi päästettäisiin suojaan kylmästä itätuulesta, ja katselin heikkoa orasta ruskeissa juovissa samalla mielihalulla, kuin saisin nähdä sen kypsyvän ja leikattavan. Tiesin, että minun ristinpäivän aikaan tuli jättää paikka; vaan miksikä murheellisena ummistaisin silmäni ja sydämmeni luonnolle, kun Jumala nyt samoin kuin ennenkin antoi lehtien puheta, vuokkojen kukkia, kiurujen rakentaa pesiä ja eläimien syntyä.

Ristinpäivä tuli ja sen keralla eläinten myyminen — omat lempilehmäni ja kanani, jotka tunsivat minut niin hyvin että katsoivat jälkeeni, ikäänkuin pyytäen minua pitämään huolta vasikoistaan ja pojistaan. Kaikki, mitä talossa löytyi, myytiin, paitsi äitini merkkaus-vaate mustassa kehässä, ja isäni muotokuva, joka oli leikattu mustasta paperista ja sitkustettu valkealle. Nämät pani huutokaupan pitäjä syrjään, arvottomina ostajille tarjottaviksi. Tämä päivä tuntui vielä oudommalta kuin isäni hautauspäivä. Tuolla seisoivat naapurit, puristelivat höyhenpatjoja, kohottelivat liinahursteja päivää vasten, naputtelivat posliineja, kuullakseen olivatko rikki, ja kävelivät ulos ja sisään, miten huolivat. Olin kuin unelmassa, josta vasta myymisen lopetettua heräsin, kun kaikki olivat menneet ja jättäneet minut yksin tyhjään, tyhjään kotiin. Siellä makasin entisessä huoneessani, josta oli riistetty kaikki, joka minulle olisi tehnyt sen kodikkaaksi. Oi, jospa Stefan olisi ollut lähempänä! Heräsin päivän koittaessa, ikkunan uutimet olivat näet myydyt ja aurinko pisti suoraan silmiini. Nousin heti vuoteeltani aivan kuin joku olisi kutsunut minua, avasin ikkunan ja katselin nurmistunutta hedelmätarhaa, jossa lapsena olin leikitellyt. Siinä seisoin kauan ja katsoin, miten päivän valo eneni, siksi kuin se valaisi ikkunan alla olevain puiden lehtiä. Aamu-ilman virkeät tuulahdukset, jotka maallakin ovat niin eroavat puolipäivän palavasta helteestä, suutelivat kasvojani ja kolottavia silmiäni; ennen nukkumistani olin näet katkerasti itkenyt. Kohta kuului lintujen viserrys, ensin hiljaisena liverryksenä, kuin jos eivät mielellään olisi heränneet pesistänsä, sitten iloisena lauluna, ikäänkuin kaikki säveleensä olisivat olleet jäätyneet talven pakkasessa ja nyt päässeet valloillensa. Oma valkea kanani! — eilen oli se vielä minun — oli liikkeellä, ruokaa etsimässä puiden juurella ja kutsui keltaisia poikiansa. "Kuinka usein en tahtonut kerätä lapsiasi, niinkuin kana kerää poikansa siipeinsä varjoon!" sanoi Herra Kristus, ja vielä: "Eikö viisi varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä yksikään ole Jumalan edessä unhotettu." Aurinko kohosi verkalleen ja ajattelin, kuinka turhaa olisi koetella estää sen nousua ja kuinka meidän tulee tyytyä siihen, että päivä paistaa ympärillämme, jos olemme iloisia tai murheellisia. Kuulin ajajan huutavan hevosillensa ja tarhan oven narisevan saranoillaan, mutta ei karjan ammuntaa, eikä kanain kaakotusta kuulunut, paitsi pienen valkean kanani, jonka uusi arentimies oli ostanut. Kaikki hyvästi tunnetut äänet olivat poissa, eivätkä enää palajaisi korviini, Stefanin nuori heleä ääni, isäni huuto ja kaikki muut äänet, jotka aamu aamulta olivat minut herättäneet. Lankesin polvilleni, peitin kasvoni ikkunan pieltä vasten ja kuuntelin mitään virkkamatta vienoa ääntä, joka sydämessäni puhui. Siinä ollessani tunsin tämän koettelemuksen pysyvän muuttumatonna, jos vastaan otin sen nurisemalla tai nöyrällä mielellä, ja että yhtä vähän voin sitä poistaa, kuin pysähdyttää nousevaa aurinkoa. Olin kuin maasta juurineen reväisty puu, jonka sija alkoi täyttyä ja tasoittua. Olin istutettava johonkuhun toiseen osaan Herran puutarhaa, tai kuihtuva ja kuoleva, jos paikalleni jäin. Päätös oli tehtävä ja sen tein ennenkuin paikaltani nousin.

Hedelmäpuun lehdet kimaltelivat auringon valossa. Astuin portaita alas keittiöön, joka oli autio ja tyhjä, ja pitkitin matkaani puutarhaan, jossa kaikki oli entisellään. Siellä oli muutamia mettiäisiä, jotka kevätpäivän oikullinen ilma oli vietellyt pesistänsä, ja jotka nyt huolestuneena lensivät hunajakukkasia etsien. Itätuuli viipyi jossakin ja länsituuli humisi vienosti puissa. Taivaan sineä kohden kuvautui kukkula juovineen valkeasta lumesta, jota vielä siellä täällä oli sen rinteillä; se näytti tavallista jylhemmältä koleassa himmeydessään. Sinä aamuna katselin sitä kauan. Eikö se ollut minun kaltaiseni? yksinäinen, kelmeä ja kolkko! Vaan kummallekin nousi aurinko lämpimänä, voimallisena ja täynnä lohduttavaista eloa.

Istahdin mettiäis-lehtimajan suulle, lähelle mettiäispesiä, joiden ympäri isäni kuoltua oli sidottu muutamia huoliharsonauhoja, jotka nyt olivat ruskistuneet ja rippuivat palasina. Kauan en istunut, ennenkuin kuulin puutarhan veräjän aukeavan ja näin vanhan Jerryn tulla hoipertelevan käytävää pitkin, puettu valkeaan päällyspaitaan ja päässä kulunut huopalakki, joka silmillä rippui.

"Tahtoisin puhutella teitä, neiti Margery", sanoi hän. "Mitä nyt aiotte tehdä, jos kysyä saan?"

"Sitäpä tuskin vielä tiedän", vastasin.

"Ette kai palvelukseen aikone mennä, neiti?" kysyi hän.

"En ainakaan täällä kotipuolella", vastasin, koska palvelukseen meneminen jo ensi hetkestä oli tuntunut vastenmieliseltä, vaikka Hän otti päällensä palvelijan muodon.

"Jos täällä kotiseudulla olisitte palvelukseen mennyt", sanoi Jerry, "olisin ruokapalkalla pyrkinyt samaan paikkaan, ja silloin olisin voinut tehdä yhtä ja toista säästääkseni teitä, neiti, ja olisihan tuo teillekin ollut enemmän kodin tapaista. Vaan jos aiotte jättää tämän seudun, niin ajattelen että menette enonne Simisterin luo, joka asuu Lontoossa ja jolla on kaikki niin pulskasti, kuten vanhan isännän oli tapa sanoa. Hän kyllä ihastuisi nähdessään teitä, neiti Margery, sen voin vakuuttaa. Te ette ole nainen, jolle selkänsä kääntäisi. Kenties joku Lontoon suurisukuisista naipi teidät. Parempaa eivät koskaan voisi saada, vaan kyllä huonomman, sen voipi vanha Jerry sanoa heille."

Tämä oli pisin puhe, minkä koskaan olin kuullut Jerryn pitävän. En voinut hänelle heti antaa vastausta. Olin melkein päättänyt matkata Lontoosen, vaan tarvitsin ensin miettiä syitä sekä myötä että vastoin.

"Kenties on minulle parasta lähteä täältä", vastasin hetken kuluttua. "Siellä on eno Simister, joka on ainoa sukulaiseni, paitsi Stefan, joka on Australiassa. Vaan Lontoosen päästäkseni tarvitsisin koko summan rahaa, enkä oikein tiedä miten sinne pääsen."

"Kirkkoherra on sanova teille tien", sanoi Jerry, "ja minä ja toiset olemme koonneet ja tässä on enemmän kuin kaksikymmentä killinkiä teitä sinne auttamaan. Jumala siunatkoon teitä, neiti Margery! Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä. Te olette olleet hyvin hyvä meille ja nyt me puolestamme tahtoisimme olla vähän hyviä."

Tunsin itseni hyvin liikutetuksi, miehet olivat näet ainoastaan köyhiä työmiehiä, jotka kenties eivät enää saisi työtä. Jeremias pisti hyvästi käärityn paperipalasen käteeni, vaan minä annoin sen hänelle takaisin. "Ei, ei, Jerry", sanoin, niin pahassa pulassa en vielä ole. Minulla on tarpeeksi päästäkseni Lontoosen, jos sinne lähden."

"Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä", kertoi Jerry. "Emme tahdo ottaa niitä takaisin, neiti Margery. Tarvitsette kai koko raha-aarteen matkataksenne Lontoosen asti."

Hän painoi rahat käteeni ja mennä lyllerteli kömpelöillä askelilla puutarhan läpi, päästäkseen minua pakoon. Ei hän tietänyt, miten hän oli huojentanut taakkaa, joka sydäntäni painoi.

Uudella rohkeudella ja uudella voimalla panin mustan hatun päähäni ja kaulavaatteen ylleni ja läksin Kondoveriin kirkkoherralta neuvoa kysymään, miten Lontoosen tulisin.

Hän oli hyvin ystävällinen, ystävällisempi kuin koskaan olisin luullutkaan. Aivan vähän olin häntä ennen puhutellut, sillä kartanomme oli kylän toisessa päässä, mutta mielellään näkyi hän sanovan kaikki, mitä tietää tarvitsin, ja kun hyvästi-jätöksi lyykistin sanoen: "jääkää hyvästi", kätteli hän minua sydämmellisesti ja sanoi: "jääkää hyvästi, Jumala siunatkoon teitä Margery Beade!"

Pari päivää pysähdyin vielä vanhalle paikalle auttamaan tulokkaita majan muutossa, sillä vaimo oli kivuloinen ja heillä oli koko lauma lapsia. Viimmeinen yö tuli vihdoinkin, viimeinen yö ja viimeinen aamu.

KUUDES LUKU.

Muukalainen vieraassa paikkakunnassa.

Eräänä koleana kevät-aamuna päivän valetessa, kun ruoho ja sammal katolla kuurasta valkeana kimalteli, jätin sen ainoan kodin, joka minulla koskaan oli ollut. Samoin kuin Stefanin lähtiessä, olivat miehet kokoontuneet kujan veräjälle minulle jäähyväisiä sanomaan; vaan eläköön-huutoja ei nyt kuulunutkaan. Eräs miehistä oli jo edellisenä päivänä vienyt matkalaukkuni ja nyt oli minulla ainoastaan vakkaseni kannettavana. Jerry tahtoi mielellään seurata minua metsän läpi maantielle, jossa vaunuihin pääsisin; siihen aikaan ei näet Englannissa niillä seuduin löytynyt rautateitä, ja minun tuli matkata viisi penikulmaa postivaunuissa ennenkuin tulin Lontoosen vievälle rautatielle.

Lähes kolmannes penikulmaa kulki matkamme petäjä-, tammi- ja pyökki-metsien läpi, joiden lehdet jo olivat puhkeamaisillaan. Kapea polku, joka kiertelihe puiden välillä ja jota siellä, missä puut olivat tiheämmät, ei näkynytkään, oli peitetty viheriäisellä nurmella ja sammalella, ja alhaalla puiden juurilla alkoivat keväänlemmet levittää hienoja lehtiänsä ja valkeita kukkiansa. Lehtikuusien ylimmäisillä oksilla, joita auringon ensimmäiset ja viimeiset säteet valaisivat, oli siellä täällä karmosiinipunaisia kukkia, ikäänkuin punatimantteja nuorien havujen hienoilla oksilla. Keltaisia silkkitupsuja rippui tuhansittain, raitain ja pähkinäpensasten oksilla, odottaen aurinkoa kuivaamaan pieniä halla-untuvia, jotka niitä peittivät. Joka ääni ja joka näky oli minulle yhtä rakas kuin Edeni Evalle, ja samoin kuin hänen tuli minunkin jättää ne, enkä kenties enää koskaan tänne palajaisi, vaikk'ei Kerubimiä, eikä palavaa miekkaa asetettaisi minua estämään. Maailma oli minulla niinkuin Adamilla ja Evalla edessä; vaan heidät karkoitettiin ainoastaan ilotarhasta ja saivat vielä asua Edenin maalla, vaan minä matkustin tielle tietämättömälle.

Vihdoin tulimme suurelle valtatielle ja kuulimme postitorven äänen vaunuista, joissa olin matkaava. Ennätin ainoastaan puristaa Jerryn kättä ja painaa huuleni hänen kuihtuneille kasvoilleen, joita lapsena niin usein olin suudellut. Tässä elämässä emme toivoneet enää toisiamme näkevän; kaikki oli kuin unennäköä. Olin koko ajan kuin unelmassa, ei mikään ihmetyttänyt, eikä mikään hämmästyttänyt minua. Olin kuin lapsi, jota sokkona kuljetetaan epätasaisella tiellä, vaan minua talutti väkevä käsi, joka ei koskaan pelkäisi. Sanottuamme jäähyväiset toisillemme, näin Jerryn seisovan paljain päin ja katsovan jälkeeni niin kauan kuin vaunut olivat näkyvissä.

Myöhään illalla saavuin Lontoosen, matkattuani koko päivän kummallisen sukkelaan; en näet koskaan ennen ollut matkannut postivaunuissa, enkä rautatiellä. Minulle sanottiin, että olin Lontoossa, ja astuin sileälle laattialle, jossa mielestäni tuhansittain ihmisiä juoksi edes takaisin. Menin aukon luo, jonne olin nähnyt matkalaukkuni vietävän, ja huomasin, miten toinen laukku toisensa perään huolettomasti heitettiin sinne ja tänne, ennenkuin omani tuli näkyviin. Sitten seisoin sen vieressä tietämättä mitä tehdä. Kirkas kevät-aamu oli muuttunut sateiseksi päiväksi ja nyt, seisoessani väristen kylmässä itätuulen viimassa, näin kaasuliekkien valossa sumun lankeavan maahan pitkissä vinoissa juovissa. Kaikki muut olivat menneet pois ja siinä seisoin nyt, melkein yhtä yksin kuin kotona puutarhassa, kun eräs vieras tuli minua puhuttelemaan.

"Odotatteko jotakin, rouvaseni?" kysyi hän jotenkin kohteliaasti.

"Hyvä herra", vastasin, "haluaisin saada tietoa jostakin hiljaisesta ravintolasta, jossa yösijan saisin. Olen outo täällä, ja hyvin kiitollinen olisin, jos sanoisitte minulle, missä sen löytäisin."

"Löytyy monta semmoista paikkaa", vastasi hän, "tarvitsette ainoastaan valita. Minä kutsun teille ajurin. Ajuri tänne! Täällä voit ansaita."

Nyt ajoivat ajokalut esiin, semmoiset, joissa nuori kirkkoherra rouvineen lienee ajanut, ja ennenkuin olin ennättänyt sanaakaan virkkaa, avasi mies oven sisään astuakseni. Nämä ajokalut olivat niin erilaiset kotona olevia kärryjä, että pysähdyin astuttuani jo toisella jalalla astimelle.

"En ole mikään lady", sanoin katsoen vakaasti mieheen, "olen ainoastaan vähävarainen arentimiehen tytär."

"Vai niin, se ei haittaa", sanoi ajuri, "minä ajan yhtä huokeasta kuin toinenkin; ehkäpä killingistä. Minne ajan?"

"En tiedä", vastasin, "haluaisin tulla hiljaiseen ravintolaan, jossa ei ole kovin kallis."

"Niin, niin, kyllä tiedän", sanoi hän ja sulki oven niin kovasti että säpsähdin. Sitten nousi hän ajaja-istuimelle ja ajoi pois, vieden minut mukanaan.

Kello kävi kahtatoista. Isäni rengit ja piiat olivat jo maanneet pari tuntia ja kaikki kotona kartanossa oli hiljaa ja ääneti. Mitä uneksin? Isä oli kuollut, Stefan kaukana ja vanha kartano kotona ei enää ollut meidän. Yksin ja outo olin Lontoon kaduilla! Monta myymälää oli vielä auki ja katujen kulmissa näkyi suuria ikkunoita loistavine kynttilöineen. Paljon kansaa oli liikkeellä vaikka rankasti satoi, ja pieniä lapsia näin tallustelevan avojaloin märillä katuvierusteilla. Ei muutamia, vaan monta pientä lasta paljain jaloin tämmöisenä yönä! Päätäni pakoitti ainoastaan nähdä heitä. Lontoossa en luullut paljasjalkaisia lapsia näkeväni.

Hetken kuluttua pysähtyivät vaunut erään ravintolan ovelle, josta kaksi laihaa, kelmeää miestä paljain päin tuli ulos sateesen auttamaan minua ja ottamaan vakkani ja päällystakkini, jonka mieluisemmin itse olisin kantanut. Kuinka kaukana olin omasta kylästäni, jossa kaikki tiesivät, että olin ainoastaan Margery Beade!

Sanaakaan virkkamatta seurasin toista miehistä pitkiä kapeita portaita ylös ja tulin suureen kynttilöiden valaisemaan huoneesen, jossa oli koko joukko pieniä katetuita pöytiä. Vaikka nyt oli myöhään illalla, melkein sydän-yön aikana, istui siellä joukottain ihmisiä, jotka söivät, joivat, puhelivat ja nauroivat aivan kuin vielä olisi ollut aikainen illalla. Päätäni pakotti jo ennalta, vaan nähdessäni kaikkea tätä, alkoi minua pyörryttää. Ei kukaan näkynyt huomaavan minua, eikä kukaan keskeyttänyt innokasta puhettaan silmätäkseen minua. Lienen ollut näkymätön muille, paitse eräälle nuorelle sievästi puetulle naiselle, joka näytti uupuneelta ja kysyi kerran toisensa perään mitä haluaisin. "Täällä en voisi palaakaan syödä", sanoin. "Tehkää hyvin ja osoittakaa minulle yksinäinen siisti huone, vaan se ei saa maksaa paljon."

Jäseneni olivat jäykät ja niitä kolotti, sillä koko päivän olin istunut yhdessä kohdin rautatien vaunuissa. Tunsin kuinka jäykät ne olivat astuessani portaita ylös. Nuori tyttö osoitti minulle pienen, pimeän, huonekaluilla hyvin kohtalaisesti varustetun huoneen, jossa ei ollut muuta ikkunaa kuin alimmainen ruuturivi siitä ikkunasta, joka valaisi yläpuolella olevaa huonetta. Ilma oli siellä hyvin ummehtunut ja tukehdutti melkein minua. Vaivuin alas istuimelle, joka oli vaatetuspöydän vieressä ja jonka päällä olevassa kuvastimessa näin muotoni, vaan mimmoisen muodon! Kalpean, likaisen ja raukean näköisen, valkea myssyni nuhraantunut; kuinka erilaisen näköinen, kuin kotona ollessani! Stefan ei olisi minua tuntenut! Tyttö, joka teki vuodetta ja puisteli pään-alusta, katsoi tuon tuostakin sääliväisesti minuun.

"Rouva on maalta", sanoi hän.

"Niin", vastasin.

"Luullakseni on rouva ensi kertaa Lontoossa", lisäsi hän.

"Niin olen", vastasin jotenkin surullisella äänellä.

"Ennen asuin minäkin maalla", sanoi tyttö huoaten, "vaan kyllä siihen totutte rouvani. Huomenna tunnette itsenne jo virkeämmäksi, ja jos ette nyt mitään tarvitse, niin sanon teille hyvää yötä."

"Pysähtykää vähän!" sanoin ja melkein häpesin, "toivoisin, että suuteleisitte minua ja sanoisitte hyvää yötä."

Tunsin sillä hetkellä sydämmellisen halun saada ulkonaista rakkauden osoitusta. Vaikka sydämmessäni tunsin näkymättömän täydellisen rakkauden, ikävöin jotakin, joka saattaisi minut tuntemaan, ett'en ollut aivan ystävättä tässä suuressa kaupungissa. Tyttö näytti hämmästyneeltä ja epäili katsoessaan minuun. Sitten hymyili hän, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä, laski käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua. Tämä oli heikkoutta, vaan se lohdutti minua. Luulen, että harvat ihmiset minun ijälläni, yhtä äkisti kuin minä, tulevat muutetuksi Lontoon tungokseen ja hälinään, niin hiljaisesta ja levollisesta paikasta kuin vanha arentikartanomme oli. Otin yöpukuni, joka oli valaistu nurmikolla puutarhassamme ja hajahti rosmariinille ja lavendelille; tuo sulo lemu asetti sen salaman nopeudella selvästi ja elävästi eteeni. Täällä olin ahtaassa ja tukehduttavassa huoneessa, jonka laattia oli likainen ja jossa vuodekin näytti tahraantuneelta, ja muistelin virkeää suloista ilmaa, kukkasia ja niittyjä, jotka tuntuivat olevan kaukana menneisyydessä, vaikka vasta samana päivänä aamulla olin ne jättänyt.

Levolle pantuani kuulin kartanossa vielä kauan hälinää, joka piti minua valveilla. Jostakin läheisyydestä kuulin astiain pesemisen kalsketta, josta ei näyttänyt loppua tulevan ja kolinaa veitsistä ja ottimista, joita yksittäin heitettiin laatikkoon, siksi kuin niitä tuntui olevan tuhansittain. Aamupuolella vallitsi kuoleman hiljaisuus ja silloin nukuin vähän; vaan niin pian kuin auringon ensimmäinen säde pilkisti sisään, nousin ja katsoin ikkunasta ulos. Ikkuna oli katolle päin ja niin kauas kuin silmä kantoi näin ainoastaan savusta ja liasta mustuneita kattoja ja takantorvia. Tämä oli ääretön ala taloja, suuri kaupunki, jonka läpi minun yksin tuli matkustaa, kotopaikkaa löytämättä.

SEITSEMÄS LUKU.

Kelloseppä ja filosofi.

Seuraavana aamuna en ollut hyvillä mielin. Jo aikaiseen menin alas suureen huoneesen, jonka eilen olin nähnyt ja huomasin olevani taas näkymätön muille paitsi miehille, jotka vieraita palvelivat. Toivoin näkeväni iloisen emännän, joka ystävällisesti puheli kanssani, samoin kuin "Aurinko" ravintolan emäntä. Olin ajatellut, kuinka hänelle kertoisin aikeistani ja kysyisin, tietäisikö hän, kuka tarvitsisi emännöitsiää maalta. Semmoista emäntääpä ei näkynytkään. Istahdin pöydän ääreen lähelle ovea, sillä minulta puuttui rohkeutta astua peremmäksi, ja eräs nuori mies toi minulle anotun eineen.

En ollut vielä päättänyt ensiksi mennä eno Simisterin luo, vaan koska ei ollut emäntää, jonka kanssa asiasta olisin voinut keskustella, ei minulla ollut muuta neuvoa. Tiedusteltuani tytöltä, jota eilen olin puhutellut, läksin etsimään enoni asuntoa pitkin noita kierteleviä katuja, jotka oikealla ja vasemmalla risteilivät toisiaan. Hälinä ja melu pyörrytti minua; tuhansittain rattaita jyrisi suurilla kivikaduilla, joka oli sangen häiritsevää. En koko maailmassa luullut löytyvän niin paljon kansaa. Tunsin itseni voimattomaksi seuraamaan tuota innokasta, meluavaa joukkoa, joka liikkui niin paljon sukkelammin kuin minä, joka kiirehtimään en ollut tottunut. Maito- ja voipyttyjen kuin myös muona-vasujen kantaminen päälaella oli ehkä saattanut käyntini hitaaksi ja jäykäksi, toisenlaiseksi kuin Lontoon kansan. Tuskin tiedän, missä suhteessa muista erosin, vaan erilaiseksi tunsin itseni ja moni vastaan tulijoista katsoi tuimasti minuun, ikäänkuin olisi nähnyt, että olin outo senkaltaiselle liikkeelle. Lienen kulkenut kierto teitä ennenkuin Ludgatemäelle tulin. Verkalleen astuin sitä eteenpäin ja huomasin edessäni Pyhän Paavalin kirkon. Sen torni kohosi korkealle toisten tornien yli ja sen kupeva katto esiytyi selvästi taivasta kohti. Tätä en paljon katsellut, sillä sydämeni sykki kovasta ahdistuksesta ja silmäni etsivät kaikkialla Pyhissävaeltajain-katua. En missään voinut sitä löytää ja vaikka monta kulki edes ja takaisin, näytti jokaisella olevan niin kiire, ett'en uskaltanut heiltä kysyä. Vihdoin näin kolme pientä lasta leikittelevän kovilla sileillä katukivillä; he olivat laihoja ja ryysyisiä, mutta tirkistelivät suuriin myymälöiden ikkunoihin sitä arkuudetta, jota minä tunsin. Vanhin heistä oli noin yhdeksänvuotias poika, jolla ei ollut muuta yllänsä kuin kulunut paita ja housut, jotka olivat niin suuret, että hänen oli täytynyt kääriä ne alhaalta ja sitoa ne seililangan säikeellä. Minua kummastutti nähdä tuommoisten lasten seisovan ja katselevan suuria jalokiviä ja kallisarvoisia silkkivaatteita myymälöiden ikkunoissa. Poika huomasi minun vakaasti katselevan heitä ja sysäsi toista käsivarteen. "Katso", sanoi hän, "tuolla seisoo eräs nainen ja hymyilee meille."

"Poikani", sanoin ottaen rahaa kukkarostani, "tiedätkö missä
Pyhissävaeltajain-katu on?"

"Jos minä tiedän", sanoi hän, "sen kyllä luulen tietäväni; jokainen, jolla on silmät päässä, tietää missä se on."

"Neuvo se minulle", sanoin, "niin saat tämän rahan."

Tuossa paikassa syöksi hän kadun poikki, kiertelihe ajajain välitse ja seisoi jo toisella puolella, käskien minun seurata. Vaan välillämme oli ikäänkuin tulvaileva virta ja kumpikin seisoi puolellaan. Näen hänet vielä vilkkaan ja terävän näköisenä, mustana ja likaisena, vaan hyvin suloisesti hymyillen. Hän olisi ollut kaunis lapsi, jos hän olisi ollut herrasmiehen poika. Mielistyin heti häneen, sillä hän oli ensimmäinen, joka minulle hymyili astuttuani Lontoon kaduille. Hän tuli heti takaisin ja seisoi vieressäni, siksi kuin tie tuli vapaammaksi, jolloin juoksimme kadun poikki pitäen toisiamme kädestä.

"Tässä on Pyhissävaeltajain-katu", sanoi hän ja pujahti kahden huoneuksen välissä olevaan holvikkaasen solukkaan, joka oli niin leveä, että yhdet rattaat pääsivät siitä kulkemaan. Holvin toisessa päässä oli kapea polveileva katu kartanoine molemmin puolin, joiden katot melkein koskettivat toisiaan, tai ainakin näyttivät estävän taivaan näkymästä. Täällä tunsin itseni levollisemmaksi, kuin noilla suurilla kaduilla, ja voin taaskin kuulla oman ääneni.

"Tässä on rahasi, poikani", sanoin. "Mikä nimesi on?"

"Miksikä sitä tahdotte tietää?" kysyi hän jotensakin kiivaasti.

Tuskin tiesin, mitä vastaisin. Kun joskus joku lapsi Kondoveristä tuli kartanoomme, kysyin aina nimeänsä, vaan heidäthän tunsin melkein kaikki. Mitä hyödyttikään kysyä tuolta Lontoon pojalta nimeänsä.

"En pelkää sitä sanoa", sanoi hän ja katsoi suoraan minuun; "nimeni on Korpral ja äitini nimi on Bell. Minä olen Korpral Bell, kun se on oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."

"Vaan eihän Korpral ole ristimä-nimesi", sanoin, "lienee sinulla toinenkin nimi?"

"Toista en ole saanut", vastasi hän vakaasti; "Korpral Bell, kun se on oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."

Verkalleen astuin eteenpäin epätasaista kivikatua, jonka kivet jalkojani haavoittivat, ja poika seurasi minua.

"Mitä etsitte?" kysyi hän.

"Etsin kelloseppää, jonka nimi on Simister", vastasin.

"Miksi ette sitä heti sanoneet!" huudahti Kor; "hän kuuluu ystävieni lukuun. Sillä tarkoitan, että olen se poika, joka harjaa hänen saappaansa ja takkinsa. Hänet luulen kyllä tuntevani; hän asun tässä lähellä."

Nyt oli minun vuoroni seurata, sillä poika tallusti eteenpäin paljain jaloin, vähän matkaa edelläni, ja osoitti sitten erään kellosepän myymälän ikkunaan. Se oli pieni puoti, jossa oli vähäpätöinen, tomuinen ikkuna, jonka sisäpuolella rippui kelloja rivittäin; useammat hopeasta ja hyvin vanhan-aikuisia, jonka jälkeenpäin huomasin, sillä nyt olin liian levoton tarkastamaan niitä, enkä myös ymmärtänyt niiden arvoa. Näin pienen, laihan miehen, joka istui niin syvään kumartuneena työnsä yli, että paljas päälakensa näkyi; hänellä oli suurennuslasi ja hän piti kelloa kaasun-valossa. Kun nyt seisoin ja tirkistelin ikkunasta sisään, kohotti hän päätänsä ja minuun katsoi utelias ryppyinen muoto, Kondoverin kirkossa olevien veistettyjen tammikuvien kaltainen.

"Hän on hyvä kelloseppä", sanoi Korpral Bell innokkaasti, "jos minulla olisi kello, antaisin hänen aina korjata sen."

Epäillen avasin suljetun oven, astuin pienen kauppapöydän luo ja nojasin kumpasenkin käteni siihen; olin näet hyvin levoton, enkä voinut sanaakaan virkkaa. Eno Simister seisoi toisella puolella ja katsoi ylös minuun, sillä hän oli minua päätä lyhempi; silmänsä olivat terävät ja omituisella tavalla asetti hän lasin silmällensä, jonka hän sitten silmäkantta liikauttamalla yht'äkkiä pudotti; tämä oli minusta hyvin kummaa.

"Mitä tahdotte, rouva hyvä?" kysyi hän karkealla ja räikeällä äänellä.

"Eno Simister!" vastasin vapisevalla äänellä, "minä olen Margery Beade, isäni on kuollut, minä olen tullut luoksenne tänne Lontoosen."

Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Hän pani taas lasin silmällensä ja katsoi minuun, samoin kuin hän oli kelloon katsonut, minun ikkunasta tirkistäessäni. Ryysyinen poikakin vierelläni katsoi ällistäen minuun.

"Margery Beade!" kertoi hän harvaan; "mutta poikalastahan minä isältäsi kirjoitin ja siitä on jo kulunut monta pitkää vuotta. Minä inhoon vaimoväkeä, ne juoksevat yhtenänsä juorutellen, ja sitten he saavat hermokohtauksia, ovatpa vielä siivottomia ja saattavat pölyn liikkeelle, missä vaan kulkevat; kahteenkymmeneen vuoteen ei yksikään vaimonpuoli ole astunut portaitani ylös. Hyvin kyllä arvaan teilläkin olevan noita pitkiä, likaa lakaisevia hameita, joista naiset niin paljon pitävät."

Hän nousi varpailleen tirkistelläkseen kauppapöydän yli; vaan hameeni oli maalla tehty ja ulottui ainoastaan nilkkaluuhun.

"Eno Simister", sanoin, "en ole tullut olemaan teille rasitukseksi. Olen voimakas ja voin ansaita elatukseni; vaan olette ainoa sukulaiseni, paitsi Stefania, ja hän on kaukana. Tulin luoksenne, koska olette äitini veli, vaan jos naisia inhootte, niin menen tieheni."

Aioin lähteä hyvin alakuloisena ja raskasmielisenä, vaan Kor tarttui minuun molemmin käsin ja piti niin kovasti kiinni, ett'en paikaltani voinut liikahtaa.

"Jää tänne!" huudahti eno Simister, "jää tänne, sisareni tytär, Margery. Minä olen filosofi ja vihaan vaimoja. Vaan olento parka, ethän itse valinnut tulla vaimoksi. Oletpa aivan sisar raukkani näköinen ja omaa sukuani, sentähden et näin saa luotani lähteä. Jumala siunatkoon sinua, Margery! Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt ketään sukulaisistani."

Hän oli äkisti tullut kauppapöydän ulkopuolelle ja seisoi edessäni kyyristyneenä ja kuihtuneena vanhuudesta. Tunsin rakkauteni virtaavan häntä kohtaan; kumarruin ja suutelin häntä, kuten isääni olisin suudellut. Syvä punehdus levisi hänen kasvoilleen, vaan vihastuneelta hän ei näyttänyt. Hän avasi puodin toisessa päässä olevan oven ja meni yläkertaan vievän portaan luo; Korin käski hän panna vitjat ovelle ja ääntää, jos joku ostaja tulisi, ja sitten hän saattoi minut kotiinsa, joka nyt monta seuraavaa vuotta oli oleva minunkin.

Huoneita oli ainoastaan kolme, nimittäin: keittiö, erittäin siisti, pieni makuuhuone ja eräs aivan pieni komero, jossa oli niin kapea vuode, että siinä tuskin oli sijaa kääntyä. Eno Simister osoitti sen minulle.

"Tuon ostin poikalapselle, josta isällesi kirjoitin", sanoi hän, "vaan jos se sinulle kelpaa, ja jos tulet toimeen vanhan filosofin kanssa, joka ei ole tottunut naisten seuraan eikä heidän tapoihinsa, niin voit jäädä luokseni hänen sijaansa. Mielelläni pidän sinut luonani, kun vaan olet siisti ja hiljainen; alan jo vanheta ja tarvitsen jonkun, joka hoitaa minua. Olen ajatellut ottaa Korpralin luokseni; vaan se olisi kenties uskaliasta, ja hän on liian nuori. Ei niin, että vaimo voisi hoitaa mitään kunnollisesti. Katso esim. naista, jolla on kello! Varma on että hän turmelee sen. Heidän kellonsa pysähtyvät alati, ponnistin katkeaa, ja milloin ne käyvät liian sukkelaan, milloin liian hitaasti. Minä inhoon myödä kelloja naisille."

Löydettyäni itselleni pienen loukon Lontoon suuressa erämaassa, olin yhtä iloinen kuin pääskyiset kotona löydettyänsä vanhat pesänsä; myöskin olin iloinen kun sain asua sukulaisen luona. Tiesin, että eno Simister tulisi murheelliseksi, jos jättäisin hänet yksinään vanhoilla päivillään, vaikka sekä puheensa että käytöksensä oli tylyä.

Kor seurasi minua näyttämään suorinta tietä ravintolaan ja hankkimaan minulle ajurin, joka kuljettaisi matkalaukkuni kotiin. Ajaessa istui hän ajomiehen rinnalla riemuten ja mutistellen suutansa toisille ryysyisille pojille pitkin katuja.

Samana iltana kirjoitin Stefanille ja kerroin eno Simisterin tarjonneen minulle kodin, ja eitä pysähtyisin hänen luonansa, ell'ei Stefan Australiassa tarvitsisi minua. Sitten tunsin itseni levolliseksi. Kohta totuin eno Simisterin tapoihin ja pidin hänen pienen kotinsa yhtä puhtaana, kuin se konsanaan oli ollut, ja hoidin häntä kaikin voimin. Hyvin hiljaista elämää vietimme ja ajottain kului päiviä ja viikkoja, ett'emme sanaakaan vaihtaneet. Luulen hänen tahtoneen ylläpitää filosofillisia mielipiteitään.

KAHDEKSAS LUKU.

Pyhän Paavalin tuomiokirkko.

Jos tuntematon olisi huomannut nykyistä elantotapaani, olisi hän kenties sanonut sitä pimeäksi ja kolkoksi; vaan kuinka voipi löytyä pimeyttä, kun koko sydän on täynnä valoa? Minusta tuntui aina kuin sydämessäni löytyisi kätkettynä salaisuus, jonka ainoastaan puoleksi tunsin ja jonka toinen puoli oli salattu ainoastaan sen verran, että voin aavistaa sen. Halpa ja köyhä oli oloni, mutta niin oli Hänenkin, työmiehen Pojan! Jos raamattu ei olisikaan kertonut Hänen olleen köyhän, olisin Hänen sanoistansa sen tietänyt. Kuka olisi puhunut vanhojen vaatteiden paikkaamisesta uudella, tai voinut puhdistaa huonetta hyväksi, joka ei olisi nähnyt äitinsä sitä tekevän? Toimittaessani semmoisia askareita ja sadottain muita samankaltaisia, tiesin Hänen tarkoin tuntevan ne, ja tämä saattoi ne suloisiksi minulle.

Eno Simisterin pienessä asunnossa ei minulla ollut tarpeeksi työtä, enkä aikaani voinut viettää tarpeettomien kalujen valmistamisella, joka muutamia naisia niin paljon huvittaa. Sitä paitsi vaivasi huoneen ahtaus silmiäni, ja liikunnon puute vaivasi jäseniäni. Päätettyäni päivän työt, oli minun tapa ottaa hattuni ja kaulavaatteeni ja mennä kävelylle, kulkien katua ylös ja katua alas. Ei noilla komeoilla kaduilla, joilla myymälät kallisarvoisine tavaroineen olivat katseltavana, vaan pimeillä ja ahtailla jotka olivat suuruuden ja rikkauden takana.

Silloin tällöin ilmautui siellä tilaisuus tehdä jotakin; milloin voin lohduttaa itkeviä lapsia, milloin auttaa jotakuta köyhää vaimoa, jolla oli liian raskas taakka kannettavana; rahoja minulla näet ei ollut antaa. En silloinkaan voinut kovasti tuomita, kun juopuneita vaimoja horjui ohitseni, jotka olisivat langenneet maahan, ell'en olisi auttanut heitä; sydämestäni surkuttelin heitä, niin oikein sydämestäni surkuttelin. Kuinka voinkaan soimata heitä, jos kurjuudesta ja saastaisuudesta, jossa elivät, pakenivat, voidakseen edes hetkeksi unhottaa ne. Toisinaan puhuin heille ystävällisiä sanoja ja he kuuntelivat minua. Mitään hyvää en tiedä vaikuttaneeni heidän seassaan, mutta nämät siivottomat, kurjat kadut, joilla senkaltaisia viheliäisiä olennoita kuljeskeli, vetivät minua enemmän puoleensa, kuin nuo suuret ja komeat, joilla komeoita ajokaluja alati liikkui.

Mutta siitä ei ole epäilemistä, ett'en Korille ollut hyödyllinen. Minä neuloin hänelle sukkia ja valmistin siistin sunnuntaipuvun eno Simisterin vanhoista vaatteista. Kor oli pieni, sievä ja kiltti poika, joka ei koskaan laiminlyönyt aamu-töitään, sukia enon saappaita ja laasta puotia puhtaaksi. Ei aikaakaan niin kertoi hän minulle, miten vaivaloisesti äitinsä ja hän hankkivat elatusta ja asuinsijaa, ja mitä surkeutta ja viheliäisyyttä hän näki kurjissa hökkeleissä, joissa makasivat. Minä opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hän oli melkein yhtä terävä poika kuin Stefan, ja kaikkea muuta, mitä taisin hänelle opettaa.

Tällä ajalla ei tullut yhtään kirjettä Stefanilta. Tästä en kuitenkaan ollut levoton, sillä olihan Australia niin kaukana etäällä, ett'eivät kirjeet voineet niin sukkelaan joutua. Mutta kun kuukausi kuukaudelta kului — kaksitoista kuukautta olin jo eno Simisterin luona ollut — ja monta kirjettä olin jo kirjoittanut, vastausta saamatta, aloin käydä levottomaksi ja kaipasin häntä niinkuin kuollutta. Nyt kulin alati salainen murhe sydämessäni, jonka samoin kuin salaisen ilonikin ainoastaan puoleksi tunsin, vaikka helposti voin toisenkin puolen arvata. Stefan oli minulta hävinnyt, eikä enää voinut olla elävissä, sillä silloin hän olisi kirjoittanut minulle kaukaisesta maasta.

Usein menin murheineni lähellä olevaan Pyhän Paavalin suureen kirkkoon, joka nyt tuli minulle rauhalliseksi lepopaikaksi, samoin kuin puutarha vanhassa kodissani. Siellä hämärässä, kirkon korkean katon alla, ympäröitynä kaupungin hälinältä — joka oli niin yhdenlainen kuin mehiläisten surina ja kumminkin niin eroava siitä — kävelin verkalleen käytäviä pitkin, ikäänkuin kovan marmorin sijassa jalkojeni alla olisi ollut varjokas nurmikäytävä. Usein pysähdyin erään muistopatsaan luo, joka kuvasi kaksipuoleisia ovia, koristetut enkeleillä, jotka seisoivat ikäänkuin odottaen avaamisen hetkeä, jolloin ylienkelin torvi on kaikuva taivaan läpi. Toiseen oveen oli piirretty: "Siksi kuin päivä viilenee ja varjot pakenevat." Nämä sanat pidin alati mielessäni, sillä kaikkihan oleskelemme varjojen laaksossa, odottaen aamu-päivän koittoa. Ei pimeydessä, mutta kuitenkin varjossa; sillä se valo, joka täällä meille loistaa, on ainoastaan kuuvalon kaltainen, joka sopii heikoille silmille, semmoisille kuin meidän, jotka usein ovat kyyneleillä himmentyneet. Hyvin suloisesti ja rauhallisesti se kumminkin loistaa, mutta ei aamuauringon loistavalla valolla, joka virtaillen kuin joki levenee kalvakkaan taivaan ja varjokkaan maan yli. Toisessa ovessa seisoi: "Ne jotka Hänen varjossaan oleskelivat palaavat jälleen." Niin, myöskin hauta mustine pimeyksineen, jota ei ainoakaan silmä voi läpi tunkea, kuin aivan vähän, myöskin se on Hänen varjonsa. Kuolleet ovat siellä niinkuin ne, jotka väsyneenä päivän helteestä lepäävät suuren kallion siimeksessä, he palaavat jälleen kun joka varjo, myös haudankin, on paennut; ilolla he jälleen palaavat, ijankaikkinen riemu on oleva heidän päänsä yli.

Vaivannäkö, joka minulla oli Korista, saattoi hänet rakkaaksi minulle. Luulen sen olevan asian luonnossa, sillä en koskaan ole nähnyt vaivaa jonkun edestä, tuntematta mieltymystä häneen. Kun eräänä aamuna tapasin hänet alakuloisena — niin alakuloisena kuin poika hänen ijällänsä voipi olla — en voinut olla sitä huomaamatta.

"Onko mitään tapahtunut Kor?" kysyin häneltä.

"Ei, mutta äitini — —", vastasi hän. "Hän on niin mieletön, että sanoo kohta kuolevansa. Hyvin laiha hän on, neiti Margery, ja luut pistävät niin terävästi esiin kuin mahdollista; mutta varma on, että kyllä löytyy ihmisiä, joissa ei ole kuin luu ja nahka. Eivät kai ihmiset siitä kuole, että laihoja ovat, vai kuinka?"

En tietänyt, mitä vastaisin, sillä en koskaan ollut nähnyt Korin äitiä. Tämä tapahtui oltuani ainoastaan muutamia kuukausia eno Simisterin luona, jolloin aivan vähän olin köyhiä nähnyt, paitsi kulkiessani heidän kaduillaan ja kujillaan ja käydessäni heidän kurjissa asunnoissaan, haluten koota kaikki heidän lapsensa ja viedä heidät maalle, tuoreille, viheriäisille niityille. Lupasin käydä tervehtimässä Korin äitiä. Iltapuolella seurasin Koria katu kadulta, jotka kaikki olivat ahtaita ja likaisia, siksi kun tulimme erääsen pihan pohjassa olevaan huoneukseen, jossa hän avojaloin juoksi portaita ylös ja jossa minun piti tarkoin kääriä vaatteeni ympärilleni, ett'eivät seinuksiin koskisi, silloin niitä en enää olisi voinut käyttää. Arvelin minne poika aikoi mennä, kun näin hänen alkavan kiivetä tikapuita ylös, joiden yläpää ulottui katossa olevan neliskulmaisen aukon läpi, kummiukin seurasin häntä ja tulin pieneen soppeloon ullakolla, jossa ei ollut muuta kattoa kuin kattotiilit, ja joka oli niin matala, etten suorana voinut seisoa. Siinä ei ollut ikkunaakaan, ainoastaan ullakon toisessa päässä pieni aukko, jonka eteen oli pantu lauta, joka poisti sekä kylmän tuulen että valon. Kor otti sen pois, ja nyt katselin ympärilleni. Tuolla kattotiilien alla makasi ryysyläjällä vaimo, laiha kuin luu ja nahka, palavin silmin, jotka katsoivat minuun petoeläimen katseella, joka ansaan tarttuneena ponnisteleikse irti päästäksensä. Tuon katseen olin usein nähnyt, kun rengit olivat pyytäneet jonkun eläinraukan, enkä koskaan kestänyt sitä nähdä.

"Tässä tulee neiti Margery teitä tervehtimään", sanoi Kor, työntäen minua esiin. Vaimon silmät kiiluivat koko ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut päälleni hyökätä, jos vaan voimia olisi ollut.

"Voinko jotakin tehdä auttaakseni teitä?" kysyin ja katsoin sääliväisesti kurjaan poloiseen, ja kun näin hänen vilusta värisevän, otin villahuivin yltäni ja levitin sen hänen päälleen, tukkien kupeilta ja jaloista viimaa estämään. Koko ajalla hän ei ottanut silmiänsä minusta.

"Kor", sanoin, "juokse kotiin ja tuo päällystakkini tänne!"

Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli se polttava kuin tuli.

"Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt katse silmissään.

"Pelkäättekö kuolla?" kysyin.

"Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."

Siinä istuin nyt levollisesti puhellen, niinkuin äiti toisinaan puhelee peljästyneelle lapselleen ukon-ilman yöllä kovasti käydessä, ja Korin äiti kuunteli lapsen tavalla, pitäen kiinni kädestäni polttavilla sormillaan. Hetken kuluttua sanoi hän lauhkeammalla äänellä:

"Nyt en tunne tuskaa; puhukaa enemmän Hänestä."

Silloin kerroin hänelle köyhästä vaimosta, joka oli syntinen, eikä rohjennut astua Jesuksen eteen, vaan seisoi itkien Hänen takanaan ja kostutti kyyneleillään Hänen jalkojaan, vaikk'ei Jesus ensin näyttänyt hänestä lukua pitävän. Kun vaimo ei väsynyt, eikä mennyt pois, vaan yhä itki ja suuteli Hänen jalkojaan, kääntyi Jesus häneen sanoen: "Syntisi ovat anteeksi annetut, sillä olet paljon rakastanut; vaan se, jolle vähän anteeksi annetaan, on vähän rakastanut".

Korin äiti lepäsi kuunnellen ikäänkuin olisi peljännyt sanaakaan kadottaa, ja minä tiesin myös Kristuksen kuuntelevan. Sitten veti hän käteni polttaville huulilleen ja kysyi matalalla, juhlallisella äänellä:

"Antaisiko Jesus minun koskaan kostuttaa jalkojaan?"

Nyt tunsin, että kyyneleet, jotka hänen poskillansa vierivät, valuivat hiljaa kyynel kyyneleeltä Hänen jaloilleen. Jesus oli tullut hänen luoksensa ja odotti hänen katumus-kyyneleitänsä ja rakkauden-suuteloitansa, ja sanomaton ilo täytti sydämeni.

Nyt kuuluivat Korin askeleet portailta; hän astui sisään, tuoden päällystakkini, ja sanoi eno Simisterin tarvitsevan minua. Annoin hänelle muutamia penniä, joita minulla oli taskussani ja sanoin Korille, mitä hänen tuli ostaa; sitten jätin heidät, luvaten palata seuraavana päivänä.

Aamun koittaessa tuli Kor niinkuin ennenkin, vaan silmänsä olivat punaiset ja huulensa vapisivat kuin pienen lapsen. Heti huomasin, kuinka asian laita oli, ja kutsuin hänet ylikerrokseen, jonne hänelle olin valmistanut kupin kahvia.

"Äitini on kuollut", sanoi hän, koettaen pidättää nyyhkytyksiään; "hän käski sanoa teille, ett'ei hän enää peljännyt kuolla, sillä hän toivoi näkevänsä Jesuksen siellä, jonne hän nyt meni, ja ehkä Hän antaisi äitini seisoa takanaan ja kostuttaa Hänen jalkojaan. En tiedä, mitä hän tarkoitti, mutta niin hän sanoi."

Korin äidin hautajaisiin ei ollut paljon valmistamista. Seurakunta antoi haudata hänen, ja poika jäi turvattomaksi maailmaan. Sen jälkeen oli hän entistä enemmän luonamme, vaikka emme voineet antaa hänelle kaikkia tarpeitansa; eno Simister antoi hänelle yösijaa pienessä loukossa portaiden alla ja minä ompelin hänelle vaatteita ja annoin silloin tällöin ruokaa. Käskyläis-poikana toimitti hän asioita ja koska oli kelpo poika, otti eräs tohtori, jonka tunsimme, hänet palvelukseensa. Ja siten oli Korista huoli pidetty.

YHDEKSÄS LUKU.

Beden testamenttivarasto.

Kuinka sukkelaan vuodet kuluvat vanhettuamme! On kuin ajaisimme vaunuissa, virkeät hevoset edessä, jotka tietävät kotia lähestyvänsä ja kiiruhtavat kulkuansa sukkelammin sinne joutuakseen. Huomasin jo useampia harmaita hiuskarvoja ruskeassa tukassani, ja koko joukon hienoja ryppyjä silmäpielissäni. Eno Simisterissäkin oli suuri muutos tapahtunut, sillä näkö puuttui häneltä ja kätensä olivat kovin heikot työtä tekemään. Eräs nuori sälli oli joksikin ajaksi ottanut kaupan hoitaaksensa, ja tohtori Klarke kävi joka päivä enoani katsomassa.

"Minulla ei ole penniäkään jättää sinulle, Margery", sanoi hän eräänä päivänä, ikäänkuin itsekseen puhuen ja niinkuin olisi tahtonut, etten olisi kuullut sitä.

"Eno hyvä, elä sitä ajattele", vastasin iloisesti. "En pelkää kulkea missä hyvänsä sillä tiellä, jonka Herra on minulle määrännyt."

"Tahdon puhua tohtorille", jupisi hän levottoman näköisenä.

Tohtori Klarke tuli tavallisesti iltapuolella ja viipyi usein kauan aikaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua jostakin eno Simisterille. Tänä iltana istautui hän takan ääreen ja aikomuksensa näkyi olevan viipyä.

"Olen levoton Margerystä", alotti eno. "Vaimo on kellon kaltainen ja tarvitsee miehen, joka vetää sen, määrää sen kulun kuin myös tarkastaa sen pääratasta. Minulla on ollut niin paljon tekemistä kellojen kanssa, ett'en vaimoihin ole tarvinnut puuttua. He ovat kaikki samaa laatua; mutta Margery on suurten kirkonkellojen kaltainen, jotka vedettyä kerran vuodessa voipi jättää omaan huostaansa, ja kumminkin käyvät yhtä tarkasti kuin vuosikin. Mutta kumminkin, tohtori, tarvitsee hän aika ajoin tulla vedetyksi; ja kuka sen tekee?"

"Oletteko tehneet testamenttinne?" kysyi tohtori.

"Olen", vastasi hän, "vaan paitsi huonekaluja, joilla hän voipi varustaa yhden huoneen ja saada muutamia penniä, ei hänelle jää mitään. Hän yhä vanhenee ja voimat vähenemät."

"Kuinka vanha olette, Margery?" kysyi tohtori.

"Viiden-viidettä vuoden", vastasin tuota pikaa, sillä juuri samana aamuna olin katsonut päivämäärän isäni raamatusta.

"Pelkään, ett'ei teille käsivarrestanne ole suurta hyötyä", sanoi hän; "työllänne ette voi elättää itseänne. Eikö teillä ole muita sukulaisia?"

Käsivarteni oli syynä, että ensin tutustuin tohtorin kanssa. Olin vahingoittanut sen, en tiedä miten, ja Kor houkutteli minua tohtorin luo menemään. Menin ulos ja kuljeskelin katuja pitkin siksi kuin eräällä ovella huomasin tohtori Klarken nimen. Hän kävi sitten usein luonani, mutta taisi aivan vähän auttaa minua. Oikean käsivarteni jänteet olivat olkapään ja kyynäspään väliltä katkenneet, eivätkä koskaan enää liittyneet, joten se vuosi vuodelta heikkountui.

"Hänellä oli velipuoli Australiassa", sanoi eno Simister, "mutta kymmenen vuotta tai enemmänkin on jo kulunut sitten kuin hänestä viimmeksi tietoja saatiin. Luulemme, että hän on kuollut; ainakin on hän Margerylle niinkuin kuollut."

Vielä niin pitkän ajan jälkeen vihlasi sydäntäni Stefania mainittaessa. Tuntui monta vertaa ikävämmältä kuin jos olisimme tietäneet, missä ja milloin hän kuoli. Tohtori istui miettivänä ja katsoi tuleen.

"No, mutta!" huudahti hän vihdoin lyöden kämmenen istuimen selkälautaan, "onhan meiltä Beden testamenttivarasto, ja sepä juuri sopivin onkin. Olen tuttu erään siihen kuuluvan asioitsijan kanssa, ja te olette seuran jäsen."

"Niin, mutta aivan vähän hyötyä minulla siitä on ollut", sanoi eno
Simister.

"Vaan nyt se Margerylle voipi tulla hyödyksi", sanoi tohtori, ottaen esiin taskukirjansa kirjoittaakseen nimeni ja ikäni. "No, kas niin! nimensä on Margery Bede; sehän on sama nimi kuin testamentissa. Lienette samaa sukua kuin perustaja?"

"En ole", vastasin, "kirjoitan nimeni Beade ja sukuni on aina asunut maalla, kaukana Lontoosta."

"Luulen testamentin olevan ainoastaan porvarien leskiä ja tyttäriä varten", sanoi eno.

"Se ei haittaa", vastasi tohtori; "jättäkää se minulle. Te teitte minulle hyväntyön, kun hankitte minulle tuon pojan Kor Bell. Minä opetan hänelle kirurgiaa, ja hän oppii yhtä hyvästi kuin puoli tusinaa noista Bartholomei-laitoksen pölkkypäistä. Jos hän hyvin käyttäytyy, otan hänet avukseni sairashuoneesen."

"Hän ei ole minun poikani", sanoi eno Simister; "hän on Margeryn. Luulin tekeväni hänelle hyvää, kun annoin hänen harjata saappaani ja puhdistaa puodin portaat; vaan Margery otti hänet huostaansa, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, neuloi hänelle sukkia, ompeli hänelle siistit vaatteet ja auttoi häntä kaikella tavalla. Kor on Margeryn poika."

"Vai niin! Niinpä meidän tulee hankkia hänelle eläkeraha Beden testamenttivarastosta", sanoi tohtori Klarke.

"Niin tiettävästi, jos joku vaimon-puoli milloinkaan on ansainnut armeliaisuutta, niin on se Margery", jatkoi enoni. "Olenpa ruvennut ajattelemaan, ett'ei Kaikkivaltias menetellyt kovasti meitä miehiä kohtaan, kun Hän loi senkaltaisia vaimoja kuin Margery. Toisinaan toivon, että kuningas Salomo olisi tuntenut hänen, kuullakseni, mitä hän hänestä olisi sanonut; vaikka kyllä Margerylläkin on vikansa. Joskus olen ajatellut, ett'ei taivas olisikaan niin oivallinen paikka, jos kaikki enkelit olisivat vaimoja, niinkuin heitä kuvattuina näkee, paksuine kiekkuroine pitkin selkää ja pitkine viistävine hameine. Raamattu taas puhuu enkeleistä niinkuin he olisivat miehiä, nuoria miehiä, jotka eivät koskaan vanhene. Kumpiako luulette heidän olevan, tohtori?"

"Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi tohtori hymyillen.

"Siitä en olisi millänikään, jos siellä olisi muutamia senkaltaisia vaimoja kuin Margery", sanoi eno heikolla äänellä ja nojasi väsyneenä päätään istuimen takalautaa vasten. Tohtori katsahti häneen epäilevästi, koetti hänen valtasuontansa ja kääntyi hänestä vakaan näköisenä.

Tunsin itseni kummallisesti liikutetuksi, enkä voinut sanaakaan virkkaa, vaikka hän puhutteli minua, ikäänkuin olisi kysymykseen vastannut.

"Niin", sanoi hän, "parasta on, että hän pääsee levolle, minä lähetän Korin, joka voipi olla hänen luonaan koko yön. Muistakaa, ett'ette saa valvoa, yksi on kylliksi ja tarvitsette päivällä hoitaa häntä."

Puolen tunnin kuluttua tuli Kor, joka nyt oli pitkä kaunis-vartaloinen nuorukainen, ja kirkkaista sinisistä silmistään loisti miehuus ja jalous. Hän oli puettu yksinkertaiseen palvelijapukuun, ja kantoi kainalossaan kolme suurta kirjaa tohtorin kirjakaapista. Ensin kohotti hän etusormen otsalleen, jonkunmoiseksi tervehdykseksi, tuli sitten luokseni, otti minua kädestä ja kumartui ikäänkuin suudellakseen sitä.

"Neiti Margery", sanoi hän, "tohtori on luvannut, että teidän levätessä saan valvoa entisen isäntäni luona. Pysyäkseni valveilla on hän lainannut muutamia kirjoja, semmoisia, joissa on kummallisia ja kauhean pitkiä sanoja. Hän sanoo minunkin aikaa myöten tulevan tohtoriksi. Tokkos se lystiä olisi?"

Hän ei ollut vielä heittänyt pois entistä poikamaista puhetapaansa, mutta, kun tahtoi, taisi hän puhua entistä paremmin. Nyt huomasi hän hairahtuneensa ja punastui; sitten hymyili hän itsekseen ja seurasi minua eno Simisterin huoneesen. Näin hänen istautuvan kirjainsa ääreen; vuoteen uutimet olivat alaslasketut varjelemaan enon silmiä kynttilän valolta, jonka ääressä Kor istui. Siinä oli nyt uutimien toisella puolella terve, vilkas ja nuori muoto, ja toisella vanha, kuihtunut ja ryppyinen. Vanhukselta oli toivo kadonnut ja elämän ilo poissa; nyt olivat ne hänelle jälleen annettavat ja ijäti kukoistavat. Olen jossakin lukenut, että vanhimmat enkelit Jumalan istuimen edessä näyttävät nuoremmilta.

Koko pitkän yön ja monta pitkää yötä istui Kor lukien eno Simisterin kuolinvuoteen vieressä. Sitten tuli loppu. Alhaalta puodista kuului kellojen napsutus; tätä kuunnellessa levisi juhlallinen hymy enoni kasvoille ja jos mielin puhua tai liikahtaa, viittasi hän minulle olemaan hiljaa. Sitten kuiskasi hän: "Jumala siunatkoon sinua Margery!" — ja niin olin taas yksin.

Kaikki ihmiset olivat hyviä minulle; mutta Kor oli parhain apuni. Hän ja tohtori ottivat kaiken vaivan ja huolenpidon ja kumpikin saattoi eno Simisteriä hautaan. Muutamia viikkoja olin vielä yksinäni hiljaisessa kodissa. Herra Moes, joka muutamia kuukausia oli ollut sällinä luonamme, otti työhuoneen semmoisena kuin se oli, toivoen parantavansa liikettä, vaan ei vielä voinut muuttaa taloon. Hänen luonaan asui setänsä vaimo, rouva Moes, joka oli leski, ja hänen lankonsa tytär Fede. Hän epäili antaa heidän muuttaa niin pieniin huoneisin, jotka tuskin olivat riittävät enolle ja minulle. Muutaman viikon kuluttua pääsi rouva Moes erääsen Westminsterissä olevaan holhouslaitokseen; hyvin iloinen oli hän saada muuttaa sinne ja sen kautta vapauttaa miehensä veljenpojan ylläpidon velvollisuuksista. Juuri samaan aikaan tuli tohtori Klarke — niin hyvästi ovat Jumalan teot yhteen sovitetut — eräänä iltana luokseni tuoden hyviä uutisia.

"Margery", sanoi hän, "eräs köyhä, joka on saanut apua Beden testamenttivarastosta, on kuollut; hän kuoli muutamia päiviä sitten, ja nyt olen esitellyt anomuksenne. Hänen jälkeensä lankeaa apuraha teille, ja sitten on teillä tietty eläke niin kauan kuin elätte. Ikävä vaan että se on niin vähäinen."

"Herra tohtori", sanoin, "tunnen itseni hyvin kiitolliseksi teille ja Jumalalle. Kun Hän antaa, on se aina kylliksi. Jos tätä en olisi saanut olisi minun täytynyt palata pitäjääseni."

Ajattelin työhuonetta kaupungissa, jossa isäni kanssa olin käynyt, ja tuntui kuin en voisi kärsiä vaivaisena palata syntymäseuduilleni. Beaden suku oli monta sukupolvea ollut hyvässä kunnossa olevia arentimiehiä, ja olin ainoa elossa oleva siitä suvusta; sillä Stefan lienee varmaankin hukkunut kaukaisessa maassa. Kenties näki Jumala ylpeyttä sydämessäni, joka oli tukehdutettava.

"No, niin Margery", sanoi tohtori Klarke, "se on ainoastaan kuusi killinkiä viikossa, ei sen enempää. Miten sillä toimeen tulette, en ymmärrä."

"Lontoossa löytyy tuhansittain ihmisiä, joilla on vähemmän kuin minulla", vastasin. "Elkää minusta huoliko, herra tohtori, minä tulen kyllä toimeen kuudella killingillä viikossa. Yhteen huoneesen on minulla tarpeeksi huonekaluja ja herra Moes on myös maksava vähän liikkeestä. Tiedätte enon jättäneen minulle kaikki."

Tohtori hymyili itsekseen; luulen hänestä kaikki olleen kovin vähäistä. Minusta se kumminkin oli koko aarre; sillä sain pienen huoneen Westminsterissä, ei kaukana holhouskartanosta, jossa rouva Moes ja pieni Fede, joka oli minuun mieltynyt, asuivat. Minulla oli tarpeeksi huonekaluja voidakseni mukavasti varustaa huoneeni, tarvitsematta ottaa penniäkään niistä rahoista, joita herra Moes oli maksava minulle liikkeestä ja varastosta. Niitä ei ollut paljon, ainoastaan kaksikymmentäviisi puntaa, sitten kun enon velat olivat maksetut; kumminkin se oli pohjaraha, niinkuin Stefan raukan oli tapa sanoa, ja talletettava ajaksi, jolloin sen paremmin tarvitsisin. Vaan Hänellä, Kristuksella, ei ollut säästössä rahoja, sillä Judas piti huostassaan kukkaron ja talletti rahat, jotka siihen pantiin, Judas, pettäjä ja varas.

KYMMENES LUKU.

Kor ja Fede.

Kotini Westmmisterissä oli siellä olevan hiljaisimman kadun varrella. Se oli kartanon takapuolella oleva yliskamari; kartanon muut kerrokset käytettiin asian-toimikamareiksi. Rouva Brown, jolle kuului huoneiden puhdistaminen, sai käyttää ylikerroksen ja asui itse kartanon etupuolella olevissa huoneissa, ja minä maksoin hänelle killingin ja neljä äyriä viikosta huoneestani. Huonekalut, jotka eno Simisteriltä sain, olivat riittävät minulle. Pieni vuode, jonka eno monta, monta vuotta sitten oli ostanut Stefanille, pieni tamminen pöytä, samanlainen kuin äitini omistama, kolmikulmainen nojatuoli kuin myös monta muuta esinettä, joita joko tarvitsin tai muistoina säilytin, antoivat huoneelleni siistin ja mukavan näön. Kor puhdisti seinät ja maalasi katon rajaan, leikatun paperikaavan mukaan, kauniin, kukilla ja lehdillä koristetun reunuksen. Hän teki myös kasvia varten ikkunan ulkopuolelle sopivan laatikon, jossa kukkaseni aamuin illoin saivat auringon valoa. Tämä huone oli paljon valoisampi ja iloisempi, kuin pieni ahdas kotimme Pyhissävaeltajain-kadun varrella. Korkealla olevasta ikkunastani näin Abbey kirkon, Parlamenttikartanon kuin myös siellä täällä kimaltelevia jokia, ja katseltavana minulla oli avara taivas-ala, joka yhäti vaihteli; milloin se oli sininen, milloin ihanain pilvien seppelöimänä, milloin taas harmaa ja synkkä. Kumminkaan ei taivas koskaan vaihtele, vaan on alati puhdas, kirkas ja valoisa, ainoastaan maastamme nousevat pilvet, väliin paksut ja synkät, väliin taivaankaareen vivahtelevat, himmentävät sen silmiltämme.

Muutamia katuja kodistani oli holhouslaitos, jossa rouva Moes ja Fede asuivat. Heidänkin asuntonsa oli hyvin hauska, vaikk'en siitä niin paljon pitänyt kuin omastani laveoine näky-aloineen.

Täällä olimme nyt kaksi vanhaa, avutonta, melkein orpoa vaimoa, voimitta työntekoon, ja olisimme ystävillemme joutuneet rasitukseksi, tai vanhoilla päivillämme johonkin työhuoneesen, heidän huolenpidottansa, jotka nyt kävelevät kultaisen kaupungin kaduilla. Toisinaan toivoin tuntemattomien ystäviemme — joiden hyväntahtoisuus antoi meille asunnon, elätti ja vaatetti meitä — tietävän, kuinka eroava nykyinen kohtalomme oli siitä, kuin se heidän huolenpidottansa ja rakkaudettansa köyhiä kohtaan olisi ollut. Joskus arvelin kenties kohtaavani heitä ja kuinka iloinen olisin saada kertoa Beden armeliaisuuslaitoksen perustajalle, mitä hän edestäni oli tehnyt. Toivoin heidän tietävän, kuinka armeliaisuutensa meni kädestä käteen, joten suku suvulta Jumalan hyvyys tuli julistetuksi.

Rauhassa Jumalan ja ihmisten kanssa vietin siellä monta hiljaista vuotta, huomaten, miten Kor ja Fede kasvoivat, samoinkuin ennen vanhassa kodissani olin huomannut vuonain, vasikkain ja varsain kasvamista keväillä; vaan nämä kaksi kasvoivat paljon hitaammin, mutta sitä kauniimpaan kehitykseen. Kummallakin oli halu lukuun ja tietoihin, juurikuin Stefanillakin; heiltä näet puuttui rahaa huvituksiin, kauneihin vaatteihin ja monenmoisiin koristuksiin, joita nuoret tavallisesti rakastavat. Koska siten olivat karkoitetut senkaltaisista huvituksista, etsivät he jotakin toista, joka tyydyttäisi heitä, löysivät ja omistivat niitä monenmoisia Jumalan vapaita lahjoja, joita ympärillämme löytyy jokaiselle tarjona.

Päivä päivältä näytti Kor miehistyvän. Tohtori Klarke otti hänet apulaisekseen. Hän heitti pois palvelijapukunsa ja luki entistä innokkaammin, koska isäntänsä oli luvannut kustantaa kaikki, mitä hän tarvitsisi tohtoriksi tullakseen. Siihen tarvittiin paljon varoja, eikä Korilla ollut muita ystäviä kuin tohtori Klarke ja minä. Joskus ihmettelin muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, muistellessani minkälaisessa tilassa hänet löysin, ryysyisenä, paljasjalkaisena ja kaikin puolin hoidon puutteessa, niin sanoakseni poislakaistuna lian kanssa kadulta, ja nyt näin hänet kelpomieheksi tulemassa, joka kenties kerran oli kuuluva suuren ja rikkaan syntymäkaupunkinsa ylhäisten ja mahtavien lukuun.

Juurikuin Kor oli valmis, niinkuin tohtori Klarke sanoi, apulaisena seuraamaan häntä vaivashuoneesen, kohtasi suuri vastoinkäyminen häntä ja minua. Tohtori Klarke kuoli äkkiä, niin äkkiä ett'ei ehtinyt allekirjoittaa testamenttiänsä, joka jo monta kuukautta oli ollut valmis, ja jossa hän Korille oli määrännyt viisisataa puntaa sterlinkiä hänen oppimääränsä päättämiseksi. Kaikki oli nyt turhaa; Kor oli taas heitetty maailmaan ja paitsi minua ei hänellä ollut muita ystäviä. Todellakin "Jumalan tiet eivät ole meidän tiet".

Kor parka! Vielä nytkin vihloo sydäntäni ajatellessani sitä suurta vastoinkäymistä ja syvää murhetta, jonka isäntänsä kuolema hänelle saattoi. Kaksi vaikutus-alaa oli Korilla valittavana. Hän oli sorea, pitkä ja kaunis-vartaloinen nuorukainen ja moni korkeasukuinen perhe olisi mielellään ottanut hänet palvelijaksi, palvelemaan heitä heidän komeissa kartanoissaan, ja lakeijaksi heidän puistoissa ajellessaan. Mutta Kor kammosi työtä, josta ei kenellekään olisi hyötyä, ja tämä oli hänestä miehuutonta elämää, täynnä mitätöntä työntekoa. Toinenkin vaikutus-ala oli hänelle tarjona; hän oli oppinut valmistamaan lääkkeitä ja eräs apteekari tarjoutui ottamaan hänet puotiinsa, mutta hyvin pienellä palkalla. Useammat ostajat olivat köyhiä ja tulivat sinne, kun heiltä puuttui varoja lääkärin luo mennä. Tässä oli paljon työtä ja vähän tuloja, vaan kaikki työ tuli kansalaisten hyödyksi. Tämän vaikutus-alan valitsi Kor, kun Jumala asetti nämä kaksi tietä hänen eteensä.

Sen jälkeen tapasin häntä entistä harvemmin, vaan joka kerta huomasin muutoksen tapahtuneen hänessä. Ajattelemattomasta, itsekkäisestä nuorukaisesta oli hän tullut hiljaiseksi, vakavaksi mieheksi; hän turvasi Herraan Kristukseen, joka johdatti häntä hellällä, näkymättömällä, vaan ei havaitsemattomalla kädellä. Kor oli ottanut ristin, joka hänen tiellänsä oli, ja seurannut Kristusta, jonka hän luuli olevan pitkän matkaa, jopa satojakin vuosia edellänsä; mutta Herra oli kääntynyt takaisin ja kävi nyt hänen rinnallaan, kantaakseen raskainta osaa hänen rististään. Tämä oli Kor raukalle onnellinen muutos!

Muistellessani entisiä aikoja, puhelen niistä kenties iloisemmalla ja kiitollisemmalla mielellä, kuin silloin olisin tehnyt. On samoin kuin ennen kotona ollessani, jolloin joskus kiipesin vanhalle, yksinäiselle kukkulalle ja sieltä katselin kiertelevää tietä, joka sinne olin kulkenut. Silloin näytti tie sileältä, vihreäisine pensas-aitoineen molemmin puolin ja varjoisine puineen, jotka muodostivat la'en sen yli. Nyt muistin orvokkia, vuohenkukkia ja sinivuokkoja, joita sen vierustalla kasvoi, ja ruusupensaiden vihreitä oksia, joita tuuli tuuditteli, vieläpä rastasten ja hamppulintujen iloista viserrystä; mutta unhotin tien likaiset ja kiviset paikat, pistävät sääkset ja orjantappurapensaat, joihin vaatteeni tarttuivat. Kenties päivän vähäiset huolet silloin tällöin kiusasivat mieltäni ja saattoivat minut tylyksi taivaalliselle Isälleni; mutta hän oli aina yhtä kärsivällinen kuin äiti, joka kantaa pienen lapsensa kivisten ja likaisten paikkojen yli, ja suutelee orjantappurapiikkien tekemiä naarmoja hänen pienessä kädessään. Luulen sekä lapsen että äidin silloin enemmän rakastavan toisiaan kuin jos he vaunuissa verkalleen olisivat ajaneet tietä eteenpäin.

Kor oli neljänkolmatta vuotias ja Fede seitsemäntoista. Rusottavine poskineen, jotka muistuttivat vaaleammista ruusuista vanhassa puutarhassani, oli Fede niin kaunis tyttö kuin joku toinenkin Lontoossa. Hänen katseensa ilahdutti jo minua. Usein tuli hän hauskaan huoneeseni, käyskenteli kanssani, ja oli melkein kuin oma lapseni. Sieltä ja täältä oli hän kerännyt koko joukon oppia. Kor opetti häntä latinaa ja opettaja kansakoulussa soitantoa ja ranskankieltä. Lapsi oli hyvin halukas oppimaan, mutta tultuaan seitsemäntoista-vuotiaaksi tahtoi hän elättää itseänsä, ett'ei tädillensä ja serkullensa enää olisi rasitukseksi. Hyvin onnellinen oli hän saatuansa opettajattaren paikan, opettaa viittä lasta, korjata heidän vaatteitaan, käyskennellä heidän kanssaan, ja olla luonansa yhdeksästä aamulla kuuteen illalla, josta viikottain maksettiin kymmenen killinkiä, paitsi lupa-ajoilta. Oliko tämä hyvästi maksettu? Siitä emme huolineet, iloitsimme vaan kun Fede voi ansaita leipänsä. Nyt olivat hän ja tätinsä rikkaita. Heillä oli kuusitoista killinkiä viikossa ja vapaa asunto.

YHDESTOISTA LUKU.

Pääsiäis-täysikuu.

Tuskin olin lakannut seuraamasta Korin ja Feden kehittymistä, joka muistutti nuorien puiden puhkeamis- ja kukkimis-ajasta, kuin jo Korin sydämmessä huomasin hiljaisen, syvän rakkauden koiton Fedeen, ja tämä kasvoi, eneni samoin kuin päivän koitto, jota ei mikään voima hetkeksikään voi pidättää. Vaan mitä toivoa olikaan näillä nuorilla, köyhillä orpo-raukoilla! Paitsi heidän köyhyyttänsä oli rouva Moes lukuun otettava, ja hän oli henkilö, jota ei suinkaan voinut laimiin lyödä. Hän kehui olevansa hyvää sukua, ja Kor oli ainoastaan löytölapsi kadulta.

Kauan aikaa kului ennenkuin Kor ilmoitti tunteensa minulle; kuitenkin tiesin hänen salaisuutensa, kenties ennen kuin hän itse. Näin hänen vakaisen muotonsa kirkastuvan sädehtivästä ilosta Feden äänen tai astunnon kuuluessa ja huomasin kuinka hänen silmänsä seurasivat Feden liikunnoita ja miten puheensa ja laulunsa ikäänkuin lumosivat häntä. Fede lauloikin kuin hamppulintunen, väliin iloisia liverryksiä, väliin valittavia säveliä, yksinkertaisesti ja luonnollisesti; joskus niin suloisestikin että herätti surumielisyyttä, samoin kuin lintujen viserrykset iltasilla, kun ne keinuen puiden latvoissa visertävät jäähyväiseksi laskeuvalle auringolle. Kuunnellen Feden laulua taisi Kor parka istua liikahtamatonna, juurikuin peläten vähimmänkin liikahduksen karkoittavan hänet, ja silloin sattui että Fede yht'äkkiä iloisesti nauraen lakkasi laulamasta, kääntyi ikkunaan päin ja poimi muutamia kellastuneita lehtiä kukistani, jotka ikkunan laudalla olivat. Hänen ihana päänsä esiytyi taivaan sineä vasten ja Kor katseli häntä ikäänkuin peläten sulon näyn katoavan jos toisaalle loisi silmänsä.

Näin kului pari vuotta Korin mitään virkkamatta; enkä Fedenkään tunteista selvää saanut. Hän oli iloinen ja vähän veitikkamainen ja moni olisi sanonut häntä mielisteleväksi; mutta Fede ei ollut mielistelevä, vaikka koulun johtajan apulainen toisinaan saattoi häntä kotiin ja jok'ainoa yhdyslaulajoista, joiden seuraan hän kuului, osoitti hänelle kohteliaisuutta, ja ansaitakseen hymyilyn häneltä olisi tehnyt mitä hyvänsä. En luullut Korilla olevan paljon toivon sijaa. Harvoin tapasi hän Fedeä, joka taas ei näkynyt lukua pitävän, olipa hän poikessa kuinka kauan tahansa. Paitsi sitä nimitti Fede häntä aina "Kor raukaksi", joka minua ei miellyttänyt, vaikka itselleni oli tavaksi tullut sanoa "Kor raukka". Miksikä häntä "raukaksi" kutsuisin, joka elämänsä tavoissa seurasi Herraa Kristusta.

"Neiti Margery", sanoi Kor, eräänä iltana turhaan odotettuaan Fedeä, "olen näinä aikoina paljon muistanut äitiäni."

Harvoin olin puhellut Korin kanssa äidistänsä, sillä nyt kun hän oli vieraantunut siitä elämästä, jota kaduilla vietetään, sisälti äitinsä muisto ainoastaan häpeää ja murhetta. Hänen poskensa hehkuivat syvästä punastuksesta, joka oli aivan erilainen kuin neitosen punehtuminen; hän osoitti surua ja mielikarvautta ja jotakin himmeää kuvautui nuorissa kirkkaissa silmissänsä.

"Mikä sinua hänestä on muistuttanut?" kysyin.

"Monikin seikka", vastasi hän surumielin; "vaimot, jotka tulevat lääkkeitä ostamaan, ja joita kadulla näen. Puolet ijästäni antaisin, jos saisin teidän kaltaisen vaimon omaksi äidikseni! Minusta on kummallista, että äitini kaltaisille vaimoille on suotu lapsia."

"Kor", vastasin, "odota siksi kun hänet taivaassa näet, silloin et häntä minuun vaihtaisi."

Hän pudisti päätään ja samassa kuului vähäinen rasahdus, joka saattoi hänet hengitystä pidättämään ja taas hetkeksi kuuntelemaan, mutta Fede ei tullutkaan.

"Neiti Margery", pitkitti hän, "äitini poikana ei minulla ole oikeutta voittaa kenenkään rakkautta; vai miten? — ei ainakaan semmoisen, jonka maksaisi vaivaa voittaa. En voi unhottaa, miksi olen syntynyt. Te olette tehneet minut siksi, mikä nyt olen; kaikki on teidän tekonne."