Karjalan Osman nuoruus: Historiallinen kertomus yhdeksänneltä vuosisadalta

KARJALAN OSMAN NUORUUS

Historiallinen seikkailukertomus yhdeksänneltä vuosisadalta

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

"On totta, että ruusunhohde lepää Pohjolan viikinkiajan yllä, mutta jos varustamme silmämme historian näkölasilla, niin huomaamme pian, että tämä ruusunhohde ei ole muuta kuin värisekotus verestä ja kyynelistä."

SISÄLLYS:

Hämäläisten hyökkäys.
Piilopirtissä.
Heimokäräjät.
Uhrijuhla.
Nuorten ilta.
Uusi Osmala.
Sudenajo.
Päivön mailla.
Retki Kainuun.
Kesän tapahtumia pohjoisessa.
Kostoretki Karjalaan.
Hålogalannissa.
Lähtö Hålogalannista.
Osmalassa.
Viikinkiretkellä.
Hjelmissä.
Karjalassa.

HÄMÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.

Hämäläisten pieni partiojoukko oli hiipien päässyt itse Karjalan tietäjän, sankari Osman asunnolle asti. Tuossa jo palasi hämäläisten vakoilija lepikossa lymyilevien tovereittensa luo.

"Ei parempaa onnea ikänä pyytämistä!" virkkoi hän. "Ajatelkaas, kaikki Osman miehet lähtivät aamun valjetessa otuksen ajoon, mutta tietäjä itse jäi kotiin. Nyt sen pyydystämme! Kohta saa koko Karjala kuulla, miten Hämeen miehet ovat vieneet mennessään sankari Osman, Karjalan ylpeyden, varjaagien kauhun! Ja ensi talvena kaikuu Hämeen pirteissä laulu näitten poikien sankarityöstä! Niin, pojat, odotamme puoleen päivään, jotta Osman miehet ennättävät kyllin kauaksi, ja sitten äkkiä hyökkäys!"

Kun aurinko oli korkeimmillaan syyskesän taivaalla, lähtivät hämäläiset piilopaikastaan. He kiertivät Osman kartanon ja ryntäsivät yht'aikaa joka puolelta. Halli ennätti vain kahdesti haukahtaa ennenkuin keihäs sen lävisti. Orjatyttö pikkarainen tuskin sai ämpärin kädestään, kun jo kellistyi tantereelle. Hirveä oli ryske, hävitys, kauhu. Hämäläisten raivolla ei ollut rajoja. Mutta voi hirtehinen, — Osmaa ei ollut missään! Sitä kovemmin sidottiin hänen vaimonsa, lempeä, kaunis Alja.

"Vain kalleimmat aarteet kontteihin ja sitten tuli nurkan alle!" kuului joukon johtajan karski käsky. — —

Pahaa aavistamatta palaa Osma 14-vuotiaan poikansa, pikku Osman kanssa kalasta. Vasta kun hän pääsee kotivaaran laelle, on sydän kauhusta jähmettyä. Ensimäiset liekit lehahtivat korkeuteen hänen komeasta kartanostaan, joka sijaitsi vaaran etelärinteellä. Ja voi, tuolla oli Alja, lempeä Alja sidottuna! Osma tarttuu tapparaansa, vihan veret syöksähtävät poskille. Mutta silloin kajahtaa huuto: "Tuolla on Karjalan tietäjä!" Samassa koko miesjoukko hyökkää kohti Osmaa. Ei muu neuvoksi, Osma tarttuu poikansa käteen. Alkaa hirveä pako. Nuolet suhisevat, kirouksia, ryskettä. Kamala oli juoksu yli mäkien, soitten, rämeitten. Se oli juoksua elämästä — tai kuolemasta. Vasta illansuussa uskalsivat Osmat pysähtyä. Takaa-ajajia ei kuulunut, he olivat pelastetut.

Väsyneinä, hikisinä palaavat hämäläiset ryöstöpaikalle. Mutta mitä! Poissa on Alja, poissa orjattaret, poissa aarteet! Hämäläisten vihalla ei ole määrää.

"Hiis vieköön", virkkoo johtaja hammastaan purren, "Karjalan Osma on sittenkin tietäjistä suurin!"

PIILOPIRTISSÄ.

Päiviä kulki Osma poikineen, kunnes viimein saapui piilopirtille, joka sijaitsi keskellä mittaamatonta erämaata Osma-suvun pyhän kuusikon läheisyydessä. Mutta ei tullut tänne entinen komea Karjalan sankari, vaan kumarassa kulkeva, murtunut mies. Uudestaan ja uudestaan oli Osma matkalla toistanut pojalleen: "Vaikka veivätkin kaiken muun, en välittäisi, kun vain olisivat äidin jättäneet."

Piilopirtti oli ihmeellisen pikkulammen, Salasilmän rannalla. Mutta niin se oli puitten piilossa, ettei sitä ollenkaan näkynyt. Ja vielä oli kodan huipulle asetettu ontto, käyrä puu, joka johti savun maahan. Mahdoton oli vieraan tänne osata.

Pari päivää oli kulunut. Pikku Osma istui veneessä keskellä Salasilmää ja antoi airojen levätä. Vene oli yhdestä puusta koverrettu ja ikivanha. Mietteisiinsä vaipuneena katseli Osma mahtavaa vaaraa, jonka taakse auringonkehrä juuri oli painumassa, ja puheli itsekseen: "Noin komeata vaaraa en ikänä ole nähnyt, ihan sen laki koskettaa pilviä. Ja nuo hongat! Onko mahtavampia nähty! Mutta tuopa onkin Haltijavaara, itse metsänväki siellä asustaa. Ja tämän ihmeellisen Salasilmän syvyydessä asuvat vedenhaltijat. Niin, koko tämä seutu on haltijoitten maata, pyhää tannerta. Ihmekös, jos haltijat täällä antavat isälle salaisia tietojaan."

Mutta kun Osma muisti isän, muistui mieleen äitikin, ja silloin koski niin kipeästi rintaan, että piti oikein kädellä painaa. "Äiti, äitikulta", vaikeroi hän kyynelten vieriessä.

"Osma!" kuului rannalta. Se herätti pojan mietteistään. Muutama voimakas veto ja jo kosketti veneen kokka rannan lepikkoa.

Isä paistoi kaloja kodan hiiloksessa. Nyt ne juuri valmistuivat, ja he söivät yksinkertaisen illallisen. Sitten he siinä hiipuvan hiilloksen ääressä kauan juttelivat. Joka ilta oli isä kertonut salaisia tietoja pojalleen, josta hänen jälkeensä piti tulla Karjalan heimon tietäjä. Ikimuistoisista ajoista oli tietäjätoimi ollut Osma-suvulla, poika sen aina peri isältä. Siksi tahtoi isä nytkin antaa pojalleen mitä huolellisimman opetuksen. Tässä samassa kodassa oli hän itse lapsena tietonsa saanut, samoin isä ja isoisä, niin kauas kuin muisti kannatti. Ja uusia tietojakin täältä aina sai, olihan tämä seutu oikea haltijoitten asunto. Täällä asuivat isien henget pyhässä kuusikossa, metsän haltijoita liikkui kaikkialla, eikä missään voinut olla veden väkeä lähempänä kuin Salasilmän laineilla vanhassa veneessä. Nuorihan pikku Osma oli kuulemaan kaikkea, mutta kuka tietää miten kauan tässä itse saisi elää. Hän tunsi itsensä niin sanomattoman väsyneeksi ja raihnaiseksi. — — —

Vasta sydänyön saapuessa sanoi isä: "Pannaan nukkumaan! Huomenna on raskas päivä. Miten jaksanenkaan johtaa heimokäräjiä! — Kun eivät olisi vieneet äitiä, vaikka veivätkin kaiken muun."

"Mutta, isä", virkkoi nuori Osma, "nythän pääsen minäkin mukaan ensi kerran käräjille, ja jos et sinä ehdota, niin sanon minä miehille, että lähdetään heti paikalla kostoretkelle Hämeeseen. Tuodaan äiti takaisin, tai kostetaan hänen kuolemansa."

"Oi poikani; noin ajattelin minäkin ennen. Mutta nyt. Haltijatkin kieltävät lähtemästä. Ja tiedätkö, kostoa seuraa aina kosto, vihan kylvöä viha. Äiti, hellä äiti ei koskaan tahtonut kostaa. — Alja, Alja, lempeä Alja, kymmenien vaarojen ja vaivojen läpi toin sinut Karjalaan, näinkö sinut kadotin!"

Ja ensi kerran elämässään kuuli pikku Osma isän itkevän.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Vain vähän matkaa piilopirtistä pohjoiseen aukeaa suuri selkä. Sen etelärannalta pistäikse rinnakkain syvälle järveen kaksi kapeata niemekettä. Toinen niemeke on matala, toinen korkea. Matala on Käräjäniemi, korkea Uhriniemi.

On varhainen syysaamu. Käräjäniemellä on elämää ja liikettä. Tuolta tulee miehiä soutaen, täältä ratsain, sieltä käyden. Sotisovat ja komeaksi kirjaillun vyön solet välkkyivät puitten välitse. Mutta miesten muoto oli tavallista vakavampi: kaikki olivat kuulleet, mitä oli tapahtunut suurelle Osmalle. Reippautta oli kuitenkin mielissä. Olemme Karjalan miehiä ja Karjala on meidän heimomme, niin, Karjalan heimon maa! Ja kellä oli sankaria Osman vertaa! Näin puhui jokaisen katse.

Vaan jo kaikui Osman vakava ääni yli vaarojen, ja miehet kiirehtivät Käräjäniemelle. Siellä oli pyörässä 14 kiveä, sillä Karjalan heimo jakaantui 14 sukuun ja kunkin suvun päämiehellä oli oma kivensä. Kyllä tulivat suvun muutkin miehet käräjille, mutta he asettuivat pyörän ulkopuolelle, kukin sukunsa päämiehen läheisyyteen. Osma istui jo kivellään ja katseli, saapuivatko kaikki 14. Niin, ne saapuivat. Vakava oli miesten mieli, kun he katselivat tietäjäänsä, jolta entinen voimakas ryhti oli poissa. Vaan tietäjästä liukui katse pikku Osmaan, joka totisena seisoi isänsä takana. Ja miesten mieli kävi niin hyväksi, niin sanomattoman hyväksi, sillä nuorella Osmalla oli kaikki tietäjäsuvun merkit: kuoppa leuassa, ylähuulen keskellä soma kaari alaspäin, suuret harmaat silmät, korkea otsa ja tuuheat kiharat hartioilla. Voisiko enää enempää pyytää!—

Jopa kaikuu suuren Osman ääni: "Mitä kuuluu Karjalan kulmilta, heimoni mailta?"

Osman vierellä istuva harteva ja tanakka Äyrämö, jonka suku veti vertoja itse tietäjän suvulle, vastaa: "Minun sukuni mailta ei mitään uutta kuulu, rauhassa olemme saaneet siellä etelässä elää. Tänä kesänä on erikoisen paljon kulkenut Voionmaan kauppiaita vesillämme ja hehän eivät koskaan nouse maihin ryöstämään, kuten pirkat ja jommit."

Harmaapartainen Virras ja kumaraselkäinen Tiuro nyökkäsivät päätään merkiksi, ettei heilläkään ollut mitään erikoista sanottavana.

Silloin alkoi puhua Pelko, mies pitkä ja solakka kuin lehdon koivu: "Mutta mepä Laatokan rantamilla emme ole saaneet rauhassa elää. Ei se ole ollut idän vainolainen eikä Hämeen hätyyttäjä, jonka kanssa olemme saaneet taistella kaiken kesää; ei, susien kanssa olemme taistelleet yli voimain." — Sitten hän kertoi, miten idästä päin ensin oli tullut muutamia susia, mutta sitten yhä suurempia ja suurempia susilaumoja. Heimon miehet olivat ajaneet ne monet kerrat takaisin kauas itään, mutta jonkun ajan kuluttua ne taas palasivat. Miehiä oli aina paimenessa, vaan sittenkin tapahtui tuhoja. Olivatpa sudet jo ryöstäneet kaksi lasta ja repineet yhden paimenen.

Yhdessä alettiin nyt tuumailla, mitä tehtäisiin, sillä olihan silloin hätä käsissä, kun Pelko valitti. Osma kyseli tarkoin: oliko metsäonni säilynyt, oliko kotihaltijoita muistettu; oliko vainajien hengille uhrattu; oliko metsän haltijoita lepytetty? Mutta kun Pelko vastasi, että kaikki uhrit ja palvelukset oli toimitettu kuten ennenkin, ja että metsäonni oli ollut tavallista parempi, päätti Osma, etteivät sudet olleet tulleet haltijoitten tahdosta, vaan jonkun pahansuovan noitumisesta. Joku idän noita oli varmaan ne lähettänyt, ja silloin ei auttanut muu kuin antaa susille rautaa. Päätettiin siis, että heti kun sudet taas ilmestyvät, panee Pelko arpakapulan kiertämään ja kunkin suvun parhaat metsämiehet lähtevät silloin Pelkosen maille näyttämään susille keihästä ja nuolta.

Sitten siinä hetken päästä alkoivat puhua Räikkö, Sarvi ja Kauko, jotka kaikki olivat pitkiä, jykeviä miehiä. Muistotarina kertoi, että nämä suvut olivat lähteneet samasta juuresta. Suvun kantaisällä oli ollut kolme poikaa. Mutta ne olivat olleet niin riitaisia keskenään, että erkanivat eri haaroille ja niin syntyi kolme sukua. — Kun Sarvi alkoi puhua, myhäilivät heimon miehet, sillä sehän oli vanha juttu, että jokaisilla käräjillä soviteltiin noitten kolmen suvun asioita. Niinpä nytkin oli taas kiistaa kalavesistä ja oravametsistä. Kun oli kuultu kaikki valitukset ja syytökset, päätettiin, että Osman, Tiuron ja Äyrämön suvusta lähtee kaksi miestä ja nämä kuusi miestä sitten käyvät riitelevien sukujen rajat, jotta kiistat kerrankin loppuisivat.

Tuskin oli tämä päätös tehty, kun vastapäätä Osmaa istuva pienikasvuinen Päivö alkoi puhua. Hänen tukkansa oli sysimusta, liikkeet tuliset ja tummat silmät aivan säkenöivät, kun hän puhui. Kerrottiinkin, että Päivö oli vain puoleksi karjalainen. Hänen sukuaan oli kaukana Yömeren rantamilla. Siellä itse suuri Päivö leiskotti öisin ihmeellistä taikatultaan lumoten sillä yksin haltijatkin, jotka silloin antoivat Päivölle tietoja tulevista tapauksista, tai lahjoittivat hänelle kuolemattomuuden nestettä. Eräs Karjalan poika oli ennen vanhaan erämatkalla tavannut tuon suuren Päivön tyttären ja niin joutunut tummasilmän lumoihin, että toi hänet puolisonaan Karjalan maille. Tästä sitten polveutui karjalainen Päivösuku, joka muuten oli koko heimon lempisuku, kaikki pitivät päivöläisistä. Hyväntahtoinen hymy levisi nytkin miesten kasvoille, kun Päivö alkoi vilkkaasti valittaa, miten hänen sukunsa yksin sai pohjoisessa taistella vieraita vastaan, jotka taas olivat tulleet Karjalan heimon alueelle. "Pitäisipä taas kerran koko heimon tulla pohjoista veljeään auttamaan", päätti Päivö.

Niin, kukapa ei olisi tahtonut varjella heimoaluetta. Mutta ensin toki asia tutkittiin ja silloin huomattiin, että Päivön valitus permalaisista oli vallan aiheeton. Kesän aikana oli Perman kauppiaita kulkenut vesiteitä Karjalan ja Kainun maan poikki Ruijaan ja siihen heillä oli oikeus. Jos he sitten yöpyessään olivat kalastelleet ja jonkun linnun ampuneet, ei sitäkään voitu katsoa rikokseksi, sillä vanha perintätapa sanoi:

"Ken syödäkseen ottaa nauriin halmeesta, kalan vedestä, otuksen oksalta, ei hän varasta."

Mutta Päivön toinen valitus teki miehet vallan vakaviksi. Kainulaiset elelivät kuin kotonaan Karjalan heimon pohjoisimmilla alueilla: verottivat lappalaiset, vetivät rikkaimmat apajat, kaatoivat parhaan metsänriistan. Olipa joku uskaltanut jäädä asumaankin Karjalan maitten rannoille.

Alkoipa siinä nyt pohtiminen. Ja päätökseksi tuli, että jos kainulaisia edelleenkin kuljeksii Karjalan mailla, niin heti kun järvet saavat kannen, suot sillan, lähdetään Kainuun. Silloin opetetaan kainulaisille ja heidän hornan päällikölleen, Vaaraviitalle, mihinkä asti Karjalan alue ulottuu. Jättäneet ovat hämäläiset Karjalan maan, kauan ei uhmaile Kainun kansa!

Kun vielä oli päätetty pari pientä asiaa, alkoi itse Osma puhua: "Te tiedätte, mikä minua on kohdannut ja olette varmaan ajatelleet kostoretkeä Hämeeseen." — Vilkas humina kuului nuorten miesten parvesta ja Päivö tapaili jo tapparaansa. Mutta tietäjä jatkoi: "Olen kuitenkin ajatellut, että jätämme nyt kostoretken. Vaimoani kyllä etsin siksi, kunnes hänet löydän joko elävänä tai kuolleena. Neljä parasta miestäni on jo matkassa ja itsekin lähden kohta, mutta yhteiselle kostoretkelle en kehota. Sillä niin se on, kostoa seuraa kosto, vihan kylvöä viha. Jokaisen vieraan, joka tunkeutuu Karjalan alueelle, me armotta karkotamme, mutta jättäkäämme kostoretki nyt, kun tuho on kohdannut minua ja haltijatkin kieltävät lähtemästä." — No niin, mitäpä heimolla olisi ollut tietäjän tahtoa vastaan. Päivö vain oli ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää, miten mies, jonka vaimo oli ryöstetty, ei halunnut kostoa, ja hän, Päivö, tahtoi kostaa koirankin katoamisen. Suuri on sentään sankari Osma!

Seurasi hetken hiljaisuus. Osma oli niin vakavan juhlallinen, että suuri odotus täytti miesten mielet, kun hän taasen alkoi: "Heimoni miehet, te tiedätte kaikki, että isieni henget asuvat täällä pyhässä kuusikossa, vaikka kotini onkin kaukana täältä. Eräs isistäni, kauan sitten — minä olen hänestä jo seitsemäs — tahtoi tuoda pirttinsäkin tänne pyhän lehdon liepehille voidakseen paremmin palvella haltijoita ja uhrata isien hengille. Mutta silloin sukumme kantaisä, mahtava Osma, jota kaikki kunnioitatte, ilmestyi hänelle yöllä unessa ja sanoi: 'Vasta sitten kun Karjalan heimon maa ulottuu merestä mereen, saa Osma muuttaa pirttinsä pyhän maan liepeille.' — Viime talvenahan kävimme Valkean- ja Yömeren rannoilla ja etelässä on meri kauan ollut maamme rajana. Kun nyt pirttini on raunioina ja Karjalan alue ulottuu merestä mereen, niin ajattelen rakentaa uuden pirtin tänne haltijoitten maahan. Luulenpa, että suuri onnen aika alkaa Karjalalle", lopetti Osma.

Riemuiten päätti heimo, että Osma siirtyy tänne asumaan, ja samalla koittaa Karjalassa ikuinen onni. —

Heimokäräjät päättyivät.

UHRIJUHLA.

Oli käräjäpäivän iltapuoli. Aurinko kallistui kohti läntistä taivaanrantaa. Vakavina kulkivat heimon miehet ylös Uhrivaaralle. Muuta uhrikansaa ei vielä ollutkaan, sillä varsinainen uhrijuhla oli vasta seuraavana päivänä. Jo päästiin vaaran laelle. Kunkin suvun vanhimman kainalossa oli kukko. Muut jäivät vähän edemmäksi, mutta Osma astui kummun korkeimmalle kohdalle, ja vanhimmat muodostivat piirin hänen ympärilleen. Osma asetti puupölkyn maahan, otti kirveen vyöltään ja katkaisi kukolta pään. Kaikki katselivat henkeään pidättäen, mitä nyt tapahtuisi. Sillä minnekäpäin kukko päätönnä lentää, sieltä käsin kohtaa Osmasukua joku onnettomuus tulevan vuoden aikana. Mutta kukkopa ei lentänytkään minnekään, ja ilonilme välähti koko suvun kasvoilla, — saatiin siis vuosi olla rauhassa. Osma antoi kukon katkaistusta päästä veripisaran pudota tuohilevylle.

Sitten katkaisi Osma Äyrämön kukon kaulan ja tipautti veripisaran tuohelle. Paikalleen näytti Äyrämön kukkokin jäävän, mutta yht'äkkiä levitti se siipensä ja lensi hyvän matkan länteen päin. Kuului pelästyksen huudahdus, ja Äyrämö virkkoi vakavana: "Varjaagit nousevat maihin ryöstelemään, mutta onpa meillä luja pakolinna."

Samoin kaikki muut toivat kukkonsa. Osma katkaisi pään ja tipautti verta samalle tuohilevylle. Minkä lensi sinne, minkä tänne. Levottomin oli Päivön kukko. Se yritti monta kertaa suoraan ylös. Osma joutui ymmälle, miten hän tämän selittäisi. Silloin nuori Osma lähestyi isäänsä kuiskaten: "Ylhäältä tulee vain salama." Ja isä Osma sanoi ääneen: "Salama tuottaa tuhoa Päivön suvulle, ellei ajoissa saada haltijoilta apua." — Mutta miehet kuiskailivat keskenään: "Kyllä näkyy, kuka on tietäjäksi syntynyt."

Kukot asetti Osma uhriroviolle. Sitten kaikki paljastivat päänsä ja
Osma puhui hiljaa:

"Haltijaiset metsän, veden,
Ilman ikuiset asukkaat,
Tulkaa tänne vieraaksemme,
Kutsutuiksi kultaisiksi,
Suokaa antinne ainaiset,
Lahjat suuret suvuillemme."

Nyt iski Osma tulta ja sytytti ensin sen tuohen, johon verta oli tiputettu ja tällä tuohella koko rovion. Sopu oli säilyvä Karjalan heimon kesken, kun 14:n uhrieläimen veri oli sekoitettu ja poltettu.

Sitten painuttiin hiljaa metsään viemään haltijoille uhrieläimet. Pyhän lehdon haavat kohisivat merkitsevästi, kun uhrijoukko saapui lahjoineen. Ei varpu risahtanut, ei oksa taittunut miesten hiipiessä lehdossa uhrilahjoja asetellen. Aivan Pyhän lehdon vieressä sijaitsi tumma kuusikko, jonka keskellä kasvoi yksi ainoa suunnattoman suuri honka. Miehet saapuivat kuusikon reunalle, mutta kukaan ei sinne mennyt, sillä kuusikko kuului yksin tietäjäsuvulle, jonka vainajat täällä asuivat. Tuossa mahtavassa hongassa asui tietäjäsuvun kanta-isä, jota koko Karjalan heimo kunnioitti ja palveli. Osma meni kuusikkoon, muut jäivät katselemaan. Hyvin he siitä reunalta näkivätkin, miten Osma ensin meni hongan luo, seisoi siinä hetken hiljaa ja asetti sitten 14 kukon päät hongan juurelle. Se oli heimon uhrilahja suurelle Osmahaltijalle. Läheisiin puihin ripusti tietäjä muita lahjoja vainajille. Viimeiseksi näkivät miehet, miten Osma meni natisevasta ovesta pikkuruikkuseen uhripirttiin, joka sijaitsi suuren hongan vierellä. Pirtti oli vanhuudestaan kallellaan ja ovi oli niin pieni, että oikein oli ihme, kun Osma siitä niin helposti sisään puikahti. Mutta kukaan ei enää nähnyt miten Osma pirtin keskellä seisovan onton puun lokeroihin pani erilaisia uhrilahjoja ja miten hän viimeiseksi kävi vasemmassa peränurkassa. Siellä oli hylly ja hyllyllä vakkanen, jossa säilytettiin tietäjäsuvun kalleutta: puusta veistettyä haltijankuvaa. Vakkaan panikin Osma kalliimmat lahjansa. —

Kun päästiin takaisin Uhrivaaralle, oli jo pilkkopimeä. Syötiin yhdessä illallinen ja kiiruhdettiin nukkumaan havumajoihin.

Huuhkaja ikihongan latvassa katseli ihmeissään uhrivalkean savukierteitä ja tunnusteli ilman outoa käryä. "Jotain täällä on hullusti", mietti se ja rauhoittui vasta, kun näki levollisen kuun nousevan metsän takaa.

Mutta sydänyön aikana heräsivät useimmat siihen, että metsä kohisi mahtavasti. Kuului ryskettä ja rätinää ja laineet löivät levottomina vasten rantakiviä. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt majastaan, veti vain nahkoja tiukemmin päänsä yli, sillä kaikki tiesivät, että nyt oli ensimäinen martaitten yö, jolloin vainajien henget läksivät liikkeelle ja myrskyn siivillä kiitivät halki ilmojen. Kotipirtit olivat nyt tyhjinä, jotta henget siellä saivat liikkua, syödä, kylpeä mielinmäärin, Ja tänä ensimäisenä yönä ne hurjimmin kiitivätkin.

Aamulla ani varahin oli taas uhrimatkue liikkeellä. Mentiin kohti Haltijavaaraa viemään uhria ilman haltijoille. Kuljettiin juuri ohi pyhän kuusikon. Mutta kummaa, sieltä kuului ryskettä! Pysähdyttiin kuuntelemaan. Silloin suuri emäkarhu tassutteli tasaisin askelin kohti miehiä. Osma väistyi syrjään ja lankesi polvilleen. Samoin tekivät muut. Karhu kulki aivan miesten sivutse, luo päästyään se nousi takajaloilleen, vei etukäpälät huulilleen ja päästi kimakan vihellyksen. Kuului kolinaa uhripirtistä ja pikku otso teki soman kuperkeikan hypätessään alas ovesta. Sitten se nelisti emänsä jälestä kauas metsään. Kun miehet nousivat, kirkasti ilo Osman kasvoja. "Jotain erinomaisen hyvää tapahtuu pian suvulleni, kun itse metsänkuningas kuusikossa vieraili", virkkoi hän Äyrämölle. — Jopa päästiin Haltijavaaralle. Siellä oli suuri, laakea, pyhä kivi. Miehet jäivät jonkun matkan päähän kivestä ja paljastetuin päin lankesivat maahan, mutta Osma ryömi pyhän kiven luo ja asetti sille paistetun uhrikaritsan. — Paluumatkalla poikkesi Osma yksikseen Salasilmän rannalle ja heitti muutaman hopearahan sen syvyyteen. Se oli koko heimon uhri veden väelle.

Kirjavana liikkui uhrikansa vaaralla, kun Osma saapui. Ja uusia tuli yhä lisää. Naisten kirjavat, värikkäät puvut ja miesten aseet välkkyivät aamuauringon valossa. Mutta Osma pysähtyy äkkiä. Hän on hämmästyksestä aivan luhistua. Hän ei voi ottaa askelta, on aivan kuin henki salpautuisi. Siinä tulee häntä vastaan Alja, lempeä Alja ihan ilmi-elävänä. Osma ottaa hänen kätensä, mutta hän ei sittenkään saa sanaa suustaan. Hetkiä kuluu. He seisovat yhä äänettöminä käsikkäin. Vasta kun Osma vilkaisee sivulleen ja näkee uhrikansan taajoin parvin odottavan, sanoo hän hiljaa: "Tiesin, että tänään jotain ikihyvää tapahtuisi, mutta en näin paljon sentään osannut odottaa." — Enempää ei hän sano, vaan lähtee, mutta lähtijä oli taas entinen reipas Osma. Puolimäessä pysähtyy Osma äkkiä, sillä nyt vasta hän muisti, että puuttui tärkein uhrieläin: Osmalan komea härkä. Mitä nyt ajattelevat haltijat, kun sitä ei ole, mutta vainolainenhan sen surmasi. Miehet arvaavat Osman ajatukset. "On täällä eläimiä ilman Osmalan härkääkin, ehkeivät pane haltijat pahakseen, jos se puuttuukin nyt", virkkoi vanha Tiuro. Vaan Osma yhä seisoo, miettii.

Silloin kaikki näkevät, miten Käräjäniemeltä heittäytyy veteen suuri hirven vasikka ja alkaa uida kohti Uhrivaaraa. Osma astuu rannalle vasikkaa vastaan, tarttuu sen sarventynkiin ja alkaa rauhallisesti taluttaa sitä ylös vaaralle. Kaikki ovat vallan mykistyneinä tästä ihmeestä. Noin lähettivät haltijat tietäjälle uhrieläimen! Osma on päässyt vaaran laelle, mutta muut seisovat yhä liikahtamatta rinteellä. Pitkä ja komea oli Osma aina ollut, mutta niin komeana ei häntä kukaan koskaan ollut nähnyt kuin tällä hetkellä aamuauringon kirkastamana, vierellään kimalteleva vasikka. Aivan huomaamattaan huudahti Päivö hiljaa: "Karjalan kuningas!" Mutta samassa hetkessä toistivat lähellä olevat kovemmin: "Karjalan kuningas!" Kohta vyöryi yli Uhrivaaran voimakkaana kuin keväinen vuo: "Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!" Ja kautta kaukaisten vaarain kertasi kaiku: "Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!"

NUORTEN ILTA.

Oli tullut ilta. Suuret uhrit oli mutkaisin menoin toimitettu ja syöty komea uhriateria. Rattoisasti jutellen hajaannuttiin Uhrivaaralta pitkin rannikkoa odottamaan, mitä nuoret olivat keksineet tämän vuoden ilo-iltaan. Vaan yht'äkkiä kaikki pysähtyivät ja kauhu täytti mielen. Metsästä tuli kumma olento, satavuotias Kammo-Pirho. Hän oli puettu nahkarepaleihin, mutta repaleitten välistä näkyi käärmeenpäitä ja karhunhampaita. Sääret olivat kamalan karvaiset ja tukka takkuinen. Kurttuisista kasvoista pisti esiin terävä nenä ja leuka, kuten satujen noita-akalla. Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Kammo-Pirho oli viimeiseksi näyttäytynyt, siksipä kaikki olivat luulleet häntä jo kuolleeksi. Harvoin näyttäytyi Kammo-Pirho ihmisille ja vallan kamalaa oli, jos hän näyttäytyi heimon yhteisillä uhrijuhlilla. Joskus ennenkin oli hän tullut Uhrivaaralle, huitonut sauvallaan ilmaa ja höpissyt käsittämättömiä sanoja, mutta jotain hirvittävää oli aina sen jälkeen heimolle tapahtunut. Siksipä kauhu täytti nytkin mielet, kun kokoonkurtistunut Kammo-Pirho sauvansa varassa kääpötti vaaralle. Lapset pakenivat kirkaisten vanhempiensa turviin nähdessään liehuvat nahkariekaleet ja käärmeenpäät. Vaan eipä ruvennutkaan Kammo-Pirho nyt huitomaan ja manaamaan. Hän istahti vain kivelle uhritulen luo ja itki. Silloin Osma lähestyi häntä ja kysyi: "Onko Pirholla vilu?"

"On, Pirholla on aina vilu ja nälkä, vilu ja nälkä, Karjalan kuningas", vastasi hän.

Osma toi tuokkosella lämmintä huttua ja uhrilihaa. Pirho söi aivan ahmien. Sitten hän sanoi: "Nyt on Pirholla hyvä olla, hyvä olla, Karjalan kuningas. Pirholla vain on uni, on uni, Karjalan kuningas."

"No, tule nukkumaan", sanoi Osma, saattoi hänet veneeseen ja peitti hyvin nahkasilla.

"Pirho voisi olla Osman isoäiti, Osman isoäiti, Karjalan kuningas."

"Niin jää meille mummuksi", virkkoi Osma, "minä kyllä pidän huolen sinusta, miksi menisitkään enää metsään kärsimään vilua ja nälkää."

"Pirho jää, Pirho jää, Karjalan kuningas", vastasi vanhus ja oli samassa jo unen mailla.

Kauhu oli jättänyt ihmiset, kun Kammo-Pirho niin kiltisti jutteli Osman kanssa. Mutta sill'aikaa kuin Osma saattoi Pirhon nukkumaan, kertoivat äidit lapsilleen, miten Pirho kerran oli ollut Karjalan kaunein neitonen ja hänestä piti tulla Osmalan emäntä, kaupat oli jo tehty nykyisen Osman isoisän kanssa. Vaan silloinpa läksikin Osma varjaagien maahan sankariretkelle ja toi sieltä emännän tullessaan. Silloin karkasi Pirho metsään ja on siellä kulkenut puoleksi sekapäisenä vuosikymmeniä. Kukaan ei tiedä, missä hän asuu, millä elää, pois metsästä häntä vain ei saada. Silloin tällöin ilmestyy hän Kammo-Pirhona asutuille maille.

Kun nyt näin hyvin oli suoriuduttu Kammo-Pirhosta, alkoi juhlatouhu uudestaan kaksin innoin. Vanhemmat ihmiset asettuivat mukavasti pitkin rantoja, uhriolut virtaili ja iloinen odotus täytti mielet. Nuorten touhulla ei näyttänyt olevan määrää, juostiin, kuiskailtiin, puuhattiin.

Osma vaimoineen oli asettunut rannalle mahtavan riippakoivun alle. Alja istui kivellä runkoon nojaten ja Osma maassa hänen vierellään.

"Vihdoinkin tuli aika, jolloin voit kertoa kaikki. Miten, miten ihmeessä pelastuit?" sanoi Osma.

"Kun herjat lähtivät ajamaan sinua takaa, juoksi Joutti-paimen metsästä, katkoi siteemme ja niin pääsimme pakenemaan", vastasi Alja.

"Mutta mikset kummassa tullut pikemmin. Et usko, miten kauheassa tuskassa olen ollut."

Alja silitti hellästi Osman päätä ja vastasi: "Katso, meidän täytyi paeta etelään, sillä meitä ajettiin takaa. Heti kun uskalsimme, käännyimme tänne pohjoiseen, mutta matka vei aikansa."

"Niin, niin, samapa se, nythän olet kuitenkin täällä ja siinä on kaikki, mitä voin toivoa." — — —

Tähän keskeytyi puhelu, sillä yht'äkkiä remahti mahtava uhrikokko Uhrivaaralta ja samassa kohosi toinen yhtä komea Käräjäniemeltä. Karjalan heimon vanha valkoparta laulaja Pelko-suvusta alotti voimakkaalla äänellään uhrilaulun, joka kaikui kauas. Mutta kun hän oli laulanut jonkun säkeen, alkoi joku Käräjäniemellä säestää laulua suurella kanteleella. Niin komeata uhrilaulua ei oltu kuunansa kuultu. Tuskin oli laulu loppunut, kun pitkin rannikkoa syttyi kuin taikavoimasta kymmeniä pikkutulia, vieläpä läheinen saaren rannikkokin loisti tulista. Yhtä hiljaa oli järvelle liponut monta lehvillä koristettua venettä. Niistä alkoi ensin hiljaa, sitten yhä voimakkaammin kuulua laulua, jota monet kanteleet säestivät. Se oli nuorten miesten sankarilaulu. Kaikki vuotiset urotyöt siinä kerrottiin.

Vähän aikaa oli välillä hiljaista, kunnes rannan lehdikosta alkoi kuulua laulua, niin vienoa ja kirkasta, että ihmiset aivan mykistyivät sitä kuullessaan. Ei ainoakaan kannel uskaltanut ruveta säestämään Pelkoneitojen ihanaa laulua, sillä kanteleen ääni olisi vain häirinnyt sointujen puhtautta. Ja vastaiselle rannalle nousi — sen näkivät ihmiset nuotiotulien valossa vallan selvään — ensin yksi, sitten yhä useampia haltijoita, niin että lopulta jokaisella rantakivellä istui haltija. Rasahdus kuului ylhäältä puusta, — henget asettuivat sinnekin kuuntelemaan. Nyt oli pyhä hetki, henkien aika. Ihmiset tunsivat, miten lyhyt on elämä, pian hekin kaikki henkinä kuuntelevat maan lasten laulua.

Loppui nuorten naisten ihana laulu. Oli pilkkosen pimeä, vain uhrikokot loimusivat. Kului hetki, toinen, kolmaskin. Silloin alkoi kaukaa kuulua vienon vienoa hiljaista soittoa. Kukaan ei tiennyt mistä se tuli, eikä kukaan sitä ajatellutkaan — samahan se, karjalainen nautti soiton tenhosta. Soittoon yhtyi kirkas lapsen ääni, joka hopeakellona helkytteli säveliä. Ja kun laulu loppui, jatkui soitto yhä vienommin ja hiljemmin, kunnes se huomaamatta hävisi henkien kohinaan. Kaikki olivat hiljaa kuin jonkun käsittämättömän iäisen edessä. Toinen maailma oli aivan lähellä, rajaa ei tuntunut olevankaan. — Mitä on sentään ihmislapsi ja hänen elonsa matka henkien maailmaan verrattuna! — — —

UUSI OSMALA.

Kuu oli jo noussut metsän takaa ja valaisi pyhää seutua uhrikansan hiljalleen hajaantuessa yöpuilleen. Osma saattoi vaimonsa ja poikansa havumajaan, mutta itse hän päätti nukkua yönsä Uhrivaaralla siinä paikassa, johon oli ajatellut rakentaa talonsa. Sitten sen vasta varmasti tiesi, hyväksyikö maanhaltija sen paikan, kun siinä yönsä nukkui. Ensin Osma pistäytyi kuitenkin veneen luona, — Kammo-Pirho oli poissa.

"Arvasinhan sen", puheli Osma itsekseen, "ei Kammo-Pirhoa mikään pidätä. Oi isoisä, ennen ei henkesi rauhaa löydä kuin Pirho Osmalan pirtissä saa suojaa ja turvaa. Miksi jätitkään Pirhon. — — — Mutta miksipä syytänkään sinua, toinhan itsekin vaimoni Eestien maasta. — — — Kunpa edes poikani tyytyisi Karjalan impeen. Soma on Päivön Kaunohelma. Miksei hänestä voisi kerran tulla Osmalan emäntää, pojalleni vaimoa. — Mutta mene tiedä nuorten mieltä. Kaukaa sanotaan kaikkien Osmain omansa ottavan. — — — Niin, niin, soma vain olisi, jos oma poikani ottaisi Päivön tyttären." — — —

Näissä mietteissään tuli Osma jo uuden pirtin paikalle. Hän sytytti pienen tulen siihen, mihin uhripuu istutetaan sitten, jos haltija paikan hyväksyy. Tulen luo hän teki makuutilan havuista, mutta pani päänsä alle tulukset ja yölepakon siipioravan nahassa. Sitten paneutui hän maata kirves kainalossa, miekka vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä, kuten matkalle lähtijä. Nyt piti maanhaltijan näyttäytyä hänelle unessa. Jos tämä oli ystävällinen, niin sai tähän rakentaa tuvan, mutta jos haltija oli vihainen, piti muuttaa toiseen paikkaan ja siellä koetella samalla tavalla.

Tuskin vielä päivä sarasti, kun Osma jo heräsi. Hän oli hyvin iloinen, sillä hän oli nähnyt unissaan uuden komean talon, jonne haltija pyrki sisälle. Se oli paras merkki, mitä pyytää saattoi, — haltija hyväksyi paikan.

Osma läksi nyt piilokodalle ja sieltä aarreluolaan. Aarteitten seasta
valitsi Osma ihmeen kauniin miekan ja kiiruhti takaisin vaimonsa luo.
Alja istui jo kodan ovella. Isä herätti nuoren Osman. "Juokse hakemaan
Joutti-paimen tänne!" sanoi hän uniselle pojalleen.

Pian tuli Joutti. Osma laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä vaimoni pelastaja, tästä lähin saavat kiharasi kasvaa hartioille asti. Kukaan ei enää saa sanoa sinua orjaksi. Olet vapaa ja olet poikani, kuten Osma. — Tässä sidon Osman miekan vyöllesi. Tiedät, mihin se Osman miestä velvoittaa, poikani Joutti." — —

Joutti ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta, vai haltijoittenko ajassa elettiin yhä. Hänen silmänsä loistivat, posket hehkuivat. Kerrankin vapaa, elämän ikänsä vapaa! Voi sen riemun määrää!

"Katso, tämä miekkani on ihan yhtä hyvä kuin sinunkin", sai hän vihdoin sanotuksi nuorelle Osmalle, joka näytti olevan yhtä ihastunut kuin Jouttikin.

"Se on vähän kauniimpikin. Katsohan sen kahvaa, Joutti! Olen niin iloinen. Yhdessä me karkoitamme kaikki vainolaiset Karjalasta", vastasi Osma.

"Niin, ajatteles!" päätti Joutti ja käsikädessä lähtivät pojat kodalta.

Tuskin oli isä Osma istahtanut, kun metsästä alkoi kuulua sellaista ryskettä ja rytinää, ettei määrää. "Mitä, mitä ihmettä", sanoi Osma ja lähti katsomaan. Kummakseen hän näki, että heimon kaikki miehet olivat jo jalkeilla. Kelohongat kaatuivat, pilkottiin, veistettiin.

"Jopa nyt jotakin", ajatteli Osma ja lähestyi miehiä. Silloin tuli Päivö reippaasti vastaan, sanoen: "Ethän ihmettele, Osma! Ymmärräthän, ettei Karjalan heimo voi kuningastaan jättää tänne mittaamattomalle salolle, kuten taivaanlintua. Rakennamme sinulle pirtin ja komean rakennammekin, niin että se vetää vertoja itse Kainun kuninkaan Vaaraviitan kartanolle."

Niin, no, Osma tuli hyvin liikutetuksi heimonsa rakkaudesta. Ja arvaa sen, kun sadat miehet olivat työssä, että paljon tuli valmistakin. Toiset rakensivat pirttiä niin suurta, ettei sellaista konsana oltu nähty Karjalan mailla. Kiukaan perustus jo oli tavallisen pirtin kokoinen ja uuniin mahtui varmaan emäntä ja seitsemän tytärtä värttinöineen, kuten laulussa sanotaan. Toiset miehet rakensivat lujaa kivistä pakolinnaa vaaran laelle ja muutamat laativat kivisiä suojavalleja niihin kohtiin rannalle, joista maihin nousu oli helpoin. Mutta niemen kapeaan kaulaan rakennettiin vahva hirsiaita ja komea portti. Ja nuori Osma istutti pyhän pihlajan sille paikalle, johon isä oli tulen tehnyt.

Jo toisen päivän iltapuolella kohotettiin kurkihirsi. Kohta oli malkakatto ja lattiasilta valmiina. Nuori Osma katseli ovelta suunnatonta pirttiä ja virkkoi Joutille: "Sanotaan Vaaraviitalla olevan niin suuren pirtin, että kun kukko perällä laulaa, ei se uksen suulle kuulu, mutta luulenpa, että tämä meidän pirtti on yhtä suuri."

"Niin, olisipa meillä nyt vain kukko", vastasi Joutti, "niin koettaisimme. Tiedän kuitenkin, että se kuuluisi ja kuuluu se Vaaraviitankin majassa, mutta Päivö aina liioittelee."

"Kunpa pääsisimme kerran Vaaraviitan pirtille ja näkisimme sen kuulun komeuden", sanoi Osma.

"Kuka tietää, vaikka pääsisimme piankin sinne. Päivö on kovasti suuttunut. Ja kyllä se onkin, — uskaltavat tulla meidän maille", touhusi Joutti. Ja Osma vastasi: "Niin, kaikki karkoitamme Karjalan alueelta. Mutta tahtoisin nähdä maailmaa Karjalan ulkopuoleltakin. Eiköhän sitä nyt voisi tappelemattakin liikkua, kuten Vaaraviitta."

"Kun tulet Osmalan isännäksi ja Karjalan kuninkaaksi", virkkoi Joutti vilkkaasti, "niin sitten voit lähteä pitkille kaupparetkille, kuten isoisäsi ennen. Johan syntymähetkesi merkit osoittivat, että sinä liikut paljon kaukaisilla mailla. Otathan minut mukaan?"

"Tietysti! Käymme kauempana kuin kukaan Osma ikänä ennen."

Näissä tuumissaan tulivat pojat rannalle. Hetki olikin otollinen, vene saapui juuri ja maihin nousi neljä Osman miestä. He palasivat hämäläisiä takaa-ajamasta ja kertoivat nyt murheellisina kuningas Osmalle, miten he kyllä olivat saavuttaneet hämäläiset, mutta kun eivät nähneet heidän mukanaan vankeja, jättivät he koko takaa-ajon, heitä kun oli niin vähäsen. Mutta Osma hymyili ja käski miesten katsoa uuden pirtin porrassillalle, jossa Alja seisoi, ja kertoi sitten hänen ihmeellisen pelastuksensa. Kyllä loistivat Joutin silmät tätä kertomusta kuullessaan.

Mutta nyt kertoivat miehet, että sudet olivat tulleet taas Pelkosen maille vallan hirvittävänä laumana ja heitä oli pyydetty tuomaan siitä sanaa Osmalle.

Osma kynsi korvallistaan. Piti olla suuret juhlat uudessa pirtissä, ja nyt tuli tämä tieto. Mikäs muu neuvoksi, miehet kokoon ja päätettiin heti, ketkä lähtisivät sudenajoon. Yks kaks olivat parhaat metsämiehet jo matkalla etelään. — Isä ei olisi laskenut Osmaa eikä Jouttia, mutta siitä ei päästy ei yli eikä ympäri, päästä poikien piti ja niin he viimein saivat luvan nousta ratsuilleen.

Osma ja Joutti olivat karauttaneet jonkun matkaa muita edelle. Ensin he olivat iloisesti jutelleet, mutta mitä kauemmas he tulivat ja mitä tenhovammin soitteli metsä, sitä hiljaisemmaksi ja miettiväisemmäksi kävi Osma. Haaveillen loi hän harmaansiniset silmänsä yli äärettömän erämaan, joka jokaisen vaaran laella aukeni heidän eteensä aina uutena, aina toisenlaisissa värivivahteissa, mutta kuitenkin aina samana juhlallisena, pohjattomana.

Vilkas Joutti, joka ei ollenkaan ymmärtänyt sitä suurta luonnontunnelmaa, jonka valtaan Osma oli joutunut, otti aikansa kuluksi esille vanhan paimentorvensa ja alkoi puhallella pehmeitä, surunvoittoisia säveleitä, jotka kauniisti sulivat erämaan metsän ikuiseen huminaan.

SUDENAJO.

Koko päivän olivat miehet ahdistelleet susilaumaa. Nyt vihdoin oli se ajettu leveään niemeen. Miehet lähestyivät ketjussa nientä. Ketju ulottui jo rannasta rantaan. Monta peninkulmaa oli jo näin ajettu susia rantaan päin, mutta ketju oli ollut harva, nyt se oli niin supistunut, että seisoi aivan mies miehen vieressä. Se olikin tarpeen, sillä sudet tulivat nyt hirveiksi. Tähän asti ne olivat arkoina paenneet edellä, nyt ne jo irvistelivät hampaitaan ja silmät hehkuivat kuin tulipallot. Mutta kun ne niemen kärjessä vihdoin näkivät edessään veden, takanaan miesjoukon, alkoivat ne raivoissaan hyökätä miesten kimppuun. Syntyi hirvittävä tappelu. Sudet ulvoivat ja ulisivat, miehet huusivat, tapparat välkkyivät, keihäät rutisivat ja taittuivat. Susia kaatui kasottain, mutta moni mies sai myöskin pureman mikä käsivarteensa, mikä jalkaansa, jopa joku kasvoihinsakin. Kukaan ei kuitenkaan väistynyt paikaltaan. Lähestyttiin aivan niemen kärkeä. Silloin yhtäkkiä loput susista heittäytyivät veteen ja alkoivat uida. Miehet pysähtyivät hengähtämään. Vaan silloin sudet kääntyivätkin takaisin rantoja kohden. Ei muuta kuin miehet juoksemaan pitkin rantaa, jotta joka paikassa, mistä susi yritti maihin, oli mies vastassa. Se oli tavatonta juoksua, mutta monta sutta siinä myöskin kaadettiin. Vihdoin oli koko suuri susilauma surmattu, vain muutamia susia oli päässyt karkuun. Mutta miehet olivat myöskin aivan näännyksissä. Vaatteet likomärkina, jokaisessa hiussuortuvassa hikihelmi, vaipui kukin sille paikalle, missä sattui olemaan. Monet olivat lisäksi haavoittuneita.

Tämä kaikki arvattiin kuitenkin jo edeltäpäin. Siksi siinä heti oli joukko Pelko-suvun naisia eväineen, voiteineen, siteineen. Yks kaks saivat miehet voimakasta kaljaa, ja haavat sidottiin tuossa tuokiossa. Nyt kokoontuivat kaikki rantakedolle aterialle, jonka naiset olivat edeltäpäin valmistaneet. Mutta vanhat miehet, jotka eivät olleet jaksaneet ottaa osaa sudenajoon, nylkivät nyt ahkerasti kaadettuja susia.

Kun ateria päättyi, oli väsymys myöskin kuin poispyyhkäisty. Leikkiä laskien kuljettiin hämärtyviä metsäpolkuja kohti Pelkosen pirttiä. Ja sielläkös vasta ilo alkoi. Ensin arvailtiin arvoituksia ja suuri nauru syntyi, jos kuka joutui Hymylään ja vielä suurempi, kun hän sieltä palasi ja kertoi hullunkurisia juttuja Hymylän elämästä. Sitten asettuivat pojat riviin toiselle puolen pirttiä, tytöt toiselle puolen ja alkoi soma tanssi, jota laululla säestettiin. Loppu illasta vietettiin laulaen ja kanteleita soitellen.

Mutta nuori Osma ei ollut koko illan iloissa mukana. Joutti oli saanut olkapäähänsä pahan haavan, niin että hänet oli asetettu lavitsalle nukkumaan. Osma oli huolissaan Joutin takia ja muutenkin hänestä oli ihanaa astella yksin hiljaisessa kuutamolehdossa. Nyt hän tuli rantatörmälle ja istahti kivelle. Ihmeelliseltä näytti tyyni, kuun hopeoima järvi. Pirtistä kuului kanteleen täyteläisiä, syviä sointuja. Ja Osma tunsi itsensä niin pieneksi, niin tummaksi kaiken tämän suuren ja kauniin rinnalla.

"Mitä varten oikeastaan olen syntynyt tähän elämään", huokasi hän. "Sankariksiko, Karjalan kuninkaaksi? — Sankari maatuu, kuningas kuolee. Jospa voisin lyhyen eloni matkan elää oikein, tulla niin hyväksi, ettei henkien koskaan tarvitsisi surumielin katsella tekojani, eikä Karjalan kansan vuodattaa kyyneleitä."

* * * * *

Ihmeellinen, ihana nuoruus! Jo tuhat vuotta sitten osasit sinä yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä loihtia ihmislasten sydämiin jaloimmat ihanteet, puhtaimmat unelmat! — — —

PÄIVÖN MAILLA.

Kun päivöläiset olivat kaukaa pohjoisesta, eivät he lähteneet sudenajoon, vaan jäivät edelleen Osmalaa valmistamaan, samoinkuin monet muutkin. Nyt oli Osmala valmiina, ja päivöläiset tekivät lähtöä. Vaan silloinpa eräs Rongas-suvun nuorukainen vei Päivön vähän erikseen ja sanoi:

"Paljonko lunnaita tahdot tyttärestäsi Kaunohelmasta, ottaisin hänet niin mielelläni vaimokseni?"

"Kun Kaunohelma on ainoa lapseni, olen päättänyt, että hän saa olla isänsä kodissa, kunnes hän itse haluaa miehelään, ja kihlat otan siltä mieheltä, jonka Kaunohelma itse valitsee", vastasi Päivö.

Nuorukainen loi kysyvän, hämmästyneen katseen Päivöön. Nainen saa itse valita miehen milloin tahtoo! Semmoista ei oltu ikinä kuultu Karjalan mailla!

Mutta Päivö nyökäyttää hymyillen päätään, virkkoo: "Koeta onneasi, koeta onneasi, poika!"

Sitten he erosivat. Nuorukainen oli syvästi alakuloinen. Mutta Päivö mietti: "Tämä oli jo viides, joka minulta näillä uhrijuhlilla kysyi tytärtäni. Mutta minäpä en Kaunohelmaani myy. Kuitenkin, jos nuori Osma joskus haluaa emäntää, niin sitten, sitten —"

Kotiin päästyään oli Päivöllä paljon puuhaa. Niin monta päivää oli oltu poissa, eikä kukaan ollut sillä aikaa huolehtinut vainajien hengistä. Ja kaikkihan kuitenkin tiesivät, että vaikka Päivön suku oli pieni, ei millään Karjalan suvulla kuitenkaan ollut niin suuria haltijoita kuin Päivöllä. Olihan suvun tuhatvuotinen kanta-isä, suuri Päivö, melkein enemmän kuin haltija. Hän oli jumala, ilmojen kuningas, jonka hallussa oli tuo ihmeellinen talviöitten taikatuli. Sitä nimitettiinkin täällä revontuleksi, s.o. kuninkaantuleksi. Monet uhrit ja menot Päivö nyt toimitti.

Toista kuunkiertoa oli kulunut. Martaitten kuu oli tänä vuonna ihmeen kaunis. Oli kirkkaita, kuulakkaita pakkaspäiviä. Jäätynyt tanner tömisi jalkain alla ja järvien jää kantoi, mutta lumihiutalettakaan ei ollut tullut.

Eräänä tällaisena päivänä kuului outoa töminää metsästä pirtin läheltä.
Päivö tarttui miehineen aseisiin ja hänen silmänsä salamoivat.
Vainolainenko tulossa?

Ja aivan oikein, tuossa jo näkyi ratsujoukko. Mutta ennenkuin Päivö ennätti edes joustaan jännittää, karautti yksi kartanolle ja huusi: "Olemme rauhallisia kauppiaita ja matkalla Perman markkinoille. Aseettomana tulen luoksenne pyytämään apuanne. Komea ratsuni, jonka olen hankkinut aina Särklannista asti, nyrjäytti jalkansa. En voi jättää sitä metsään kuolemaan. Ottaisitko sen hoitoosi, siksi kun palaan?"

Niin, tietysti Päivö otti, otti jo ilostakin, kun ei joutunut vainolaisen kanssa tekemisiin. Kohta talutti vieras kaunista, mutta pahoin ontuvaa hevosta pihaan, jonne kaikki päivöläiset olivat tulleet katsomaan ja ihmettelemään. Vieras selitti, miten hevosta oli hoidettava, mutta vähän-väliä pysähtyi hänen katseensa Kaunohelmaan, ja joka kerta kun heidän katseensa yhtyivät, punastui neito ja katsoi poispäin. Vieras oli pitkä, solakka ja notkealiikkeinen. Kasvoja olisi voinut sanoa kauniiksi, elleivät tumma suippoparta, kihara tukka ja palavat silmät olisi antaneet niille omituista kulkijaleimaa.

Lähtiessään pisti vieras kultarahan Päivön käteen, loi vielä kerran ihmeellisen hehkuvan katseensa Kaunohelmaan ja ratsasti pois. — Mutta Päivölässä ei moneen päivään puhuttu muusta kuin näistä ihmeellisistä vieraista. Keitähän ne olivat?

Kauppamatkue kulki nopeasti kohti Taikalahtea. Parahiksi päästiinkin markkinoitten alkuun Permaan. Ja aivan oikein, täällä olikin kaupan, kuten viesti oli kertonut, kuuluisia arapialaisia aseita, joihin miehet vaihtoivat kalliit turkiksensa. Ennen paluumatkalle lähtöä pistäytyivät miehet vielä Perman kuulussa kalmistossa, joka oli metsässä Taikalahden rannalla. Kalmistoa ympäröi korkea aita, mutta hyvin aseistetut vartijat laskivat miehet portista sisään, koska he tulivat aseettomina. Keskellä kalmistoa oli mahtava jumalankuva, jonka kaulassa kultavitjat välkkyivät ja joka polvillaan piti suurta hopeamaljaa. Maljaan panivat miehet muutamia hopearahoja ja poistuivat hiljaa kalmistosta. Suotuisa paluumatka oli nyt varma, kun Perman suuri jumala oli uhrilahjoin lepytetty.

Nopeasti kuljettiin taaskin halki erämaan. Miehet vain ihmettelivät keskenään, miksi heidän nuori, verevä johtajansa oli nyt niin hiljainen ja hajamielinen. Sillä eiväthän miehet aavistaneet, että johtajan edessä alituisesti oli nuori, ihana nainen ja nuo ihmeelliset syvät silmät. — — —

Kaunohelma asteli aikansa kuluksi pihamaalla pirtin takana ja muisteli notkeata matkustajaa ja sen kummallista katsetta. Mutta mitä! Siinähän oli vieras hänen edessään.

"Terveisiä Perman markkinoilta! Miten on oriini laita?" sanoi vieras iloisesti.

"Isä sanoo, että jalka on parempi, mutta käy itse katsomaan", vastasi
Kaunohelma ja meni vieraan edellä aukaisemaan vajan ovea.

Vieras hyppäsi ratsunsa selästä ja meni vajaan. Kaunohelma nojasi ovenpieleen. Vieras tarkasteli jalkaa. Molemmat olivat ääneti.

Vihdoin vieras oikaisihe, katsoi Kaunohelmaan ja sanoi: "Etkö tahtoisi lähteä kanssani kaukaiselle maalle, pääsisit emännäksi komeaan kartanooni."

Kaunohelma säpsähtää, punastuu, mutta äkkiä nostaa hän painuneen päänsä ja vastaa: "Karjalan impi ei koskaan lähde tuntemattoman miehen mukana."

Nyt hämmästyy vieras vuorostaan: "Tuntemattoman miehen mukana! Niin tosiaan, et tunne minua. Olen Kaukomatka, Kainun kuningas, mutta täällä Karjalassa taidatte kutsua minua Vaaraviitaksi."

"Vaaraviitta! Sinä! Heimoni alueen ainainen hätyyttäjä!" sanoo
Kaunohelma rajattoman hämmästyksen vallassa ja peräytyy askeleen.

Mutta Kaukomatka-Vaaraviitta vastaa tyynesti: "Niin, miten sen asian ottaa. Silloin kun ei edes Karjalan heimon nimeä mainittu näillä pohjan mailla, hallitsivat esi-isäni maata Ruijasta Taikalahteen ja Pimeydenmeren rantamilta Kymmenenvirran maahan. Kun karkoitan karjalaiset pohjoisesta, puolustan silloin vain Kainun kansan vuossataisia oikeuksia. Niin, kukahan siinä oikeastaan on hätyyttäjä?"

Kaunohelma ei vastaa mitään, luo vain katseensa maahan. Tätä hän ei ollut koskaan ajatellut. Ettäkö kuuluisa peikkojen maa, Noitapohja, onkin Kainun kansan ikivanhaa aluetta! — Ja tuon miehen pehmeä ääni ja lämmin katse!

Vaaraviitta läheni, mutta Kaunohelma ei liikahda paikaltaan. Nyt hän kuuli aivan läheltään saman houkuttelevan, pehmeän äänen: "Etkö tule emännäksi talooni, komea on Kaukomatkan kartano?"

Taas nostaa Kaunohelma päänsä, vastaa: "Kuinka voisin tulla heimoni vihollisen luo!"

Mutta miehen ääni on niin kiehtovan pehmeä, kun hän puhuu: "Olen kulkenut kaukaiset maat, nähnyt Särklannin, Kiovan, Miklagårdin, mutta olen myöskin nähnyt useammin kuin kerran, kuinka naisen sisimmässä on jotain, joka ei kysy heimoa, ei maata, ei kansaa — — —"

Hän ottaa tytön käden: "Tuletko Kainun kansan luo, Kaukomatkan vaimoksi"

Ei vastausta.

"Pelkäät isääsi; hän ei suostuisi. Mutta on mulla vaikka kuinka suuret lunnaat antaa."

Ei vastausta.

"Veisin sinut nyt jo mukanani Kainuun."

Ei vastausta.

Kuuluu askeleita. Kaukomatka kuiskaa hätäisesti: "Saanko tulla myöhemmin sinua noutamaan?"

"En tiedä", vastaa Kaunohelma, mutta hänen katseensa kertoi toista, ja se ei jäänyt mieheltä huomaamatta.

Ratsujoukko lähti, mutta Päivölässä puhuttiin taas pitkän aikaa näistä merkillisistä kauppiaista ja vieläkään ei tiedetty, keitä he oikeastaan olivat. Sillä näes, Kaunohelma kätki salaisuuden sydämeensä. Kuin unissaan kulki hän aamusta iltaan. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Jotain uutta ja ihmeellistä se vain oli. Vihdoin hän muisti sadun, jonka oli lapsena kuullut. Äiti oli kertonut monta kertaa, miten nuoren naisen sydämeen kerran lentää ihmeellinen taikalintu, joka muuttaa hänet vallan toiseksi. Pahan se voi tehdä hyväksi, hyvän pahaksi. Ja kerrottuaan oli äiti aina suudellut häntä ja sanonut: "Kunpa se taikalintu muuttaisi minun Kaunohelmani hyväksi!" — Olikohan se taikalintu nyt lentänyt? — — —

Kauniita pakkaspäiviä jatkui yhä. Kaunohelma kulki haaveillen rannalla, kaukana kodistaan. Hän pysähtyy, kuuntelee. Niin, todella, kavioitten kapse! Se lähenee. Siinä tulee Vaaraviitta! Mutta Kaunohelma ei ihmettele, hänen täytyi tulla, hän tietää sen. Vaaraviitta kietoo kätensä hänen ympärilleen, sanoo: "Nyt tulin sinua noutamaan!"

"Isä on hirvenajossa ja tulee vasta huomenna kotiin. Ja sitäpaitsi, ei hän ikinä suostu antamaan minua sinulle, Vaaraviitta."

"Siinä tapauksessa nostan sinut heti ratsuni selkään ja ajan Kainuun."

"Oi, ei, ei! Tahdon vielä kerran nähdä äitini. Tahdon sanoa hyvästi hänelle!"

"Sinä tulet siis", sanoo Vaaraviitta ja hänen silmänsä paloivat.

"Tulen", kuiskasi Kaunohelma. — Äiti on kauhusta kuolla. Naisen ryöstäjät täällä! Ja Vaaraviitta, anastaja! Ja Kaunohelma ei edes vastusta! Oi, metsien haltijat, isien henget, tulkaa, rientäkää, juoskaa, lentäkää, apua, apua!

Mutta oi! Tuohon pani Vaaraviitta tavattoman suuret lunnaansa, tästä tytön otti äidin sylistä, tuonne katosi tunturin taa. — — —

Miehet palasivat seuraavana päivänä metsästämästä, ja äiti kertoi kauhulla naisenryöstön. Mutta voi hirmua sitä Päivön vihaa! Hän löi jalkaa ja pui nyrkkiä, että sormet natisivat. Jo lensivät lunnaat ulos uksesta. Päivö aivan sähisi. Nyt hän lähestyy kiuasta. Silloin kaikki riensivät kiireesti pois pirtistä, sillä he tiesivät, mitä tuleman piti. Ja aivan oikein, pirtistä kuului kohta kauhistuttava kolina. Päivö viskeli vihansa vimmassa kiukaan kiviä pirtin kaikille kulmille. Ensin oli pirtti yhtenä ryskeenä, mutta vähitellen alkoivat kivet putoilla yhä hitaammin. Vihdoin kolina lakkasi kokonaan. Äiti meni pirttiin. Päivö istui kiukaan korvalla. Hän katsoi ensin vaimoaan, sitten nokisia kiviä lattialla ja purskahti nauramaan. Äiti rupesi myöskin nauramaan. Sitten tuli siihen koko Päivön väki ja kaikki nauroivat katketakseen ja kokoilivat kiviä pitkin lattiaa. Eniten kuitenkin nauroi Päivö itse, sillä hänestä tuntui niin hassunaikaiselta tuo kiukkunsa tavaton purkaus. Vihdoin hän kuivasi naurusta vetiset silmänsä ja sanoi: "Miehet, tuokaa paras hevoseni, ja vaimot, pankaa evästä konttiin!"

"Mutta minne kummassa sitten lähdet?" kysyi äiti.

"Osmalaan! Naisenryöstäjä ei totisesti kostamatta kulje!"

RETKI KAINUUN.

On sydäntalvi ja ankara pakkanen. Metsä on paksussa huurteessa ja savu Päivölän räppänästä nousee pehmeinä kierteinä kohti korkeutta. Päivölän pihalla on elämää ja liikettä. Oli sovittu niin, että ne Karjalan miehet, jotka tänä vuonna kävivät Lappia verottamassa, kokoontuvat Päivön luo. Sinne sitten saapuvat samaan aikaan muut Karjalan miehet ja yhdistynein joukoin sitten lähdetään Kainuun. Lapinverottajat olivat saaneet pari päivää odottaa, sillä verotusmatka oli onnistunut erinomaisen hyvin. Helposti löydettiin lappalaiskodat ja helposti saatiin verot, sillä nyt oli hyvä turkisvuosi. Lapin verot olivat yhteisenä ihailun esineenä. Noita valkonahkoja ja noita mustan revon turkkeja!

Mutta kun etelän miehet saapuivat, jo unohtuivat nahat, kaikki. Nuoret miehet olivat yhtenä intona. Vihdoinkin, vihdoin viimeinkin päästiin sotaretkelle. Senkin kirottu Vaaraviitta, heimomaitten anastaja, naisenryöstäjä! Saatpas nähdä, että Karjalassa on miehiä! Niin, nuorissa kuohui sota-into, Päivössä viha, sammumaton viha.

Mutta tyyneenä ja komeana seisoi Osma lähtökäskyjä jaellen. Nuori Osma ja Joutti seisoivat suksillaan hänen vieressään. Ensi kerran pääsivät pojat mukaan tällaiselle retkelle. Mutta miten erilaisin tuntein seisoivatkaan he siinä. Jouttiin oli pohjia myöten tarttunut nuorten miesten innostus ja hän mietti vain, millä aseella antaa ensi iskun Vaaraviitalle, keihäälläkö, vai tapparalla. Vaan nuori Osma on aivan kuin ulkopuolella kaikkea tuota touhua. Hän ajattelee, miten rajaton, rannaton onkaan Karjalan heimon maa. Ja näitä samoja teitä ovat esi-isät samoilleet vuosisatoja sitten. Samat ovat maat, metsät, vaarat, — vain ihmiset toisia. Mitähän miettivät nyt isien henget katsellessaan uuden polven touhua? Iloitsivatko, vai surivatko? Isä Osma on niin vakava. — — —

Suksikeli oli erinomainen. Aseet välkkyivät ja rattoisa puhe täytti ilman miesten liukuessa yli vaarojen kohti Kainua.

Kun viimeinen yö nukuttiin nuotiolla, tuumittiin vakavasti, mitä
tehdään, hyökätäänkö ensin Pohjois-Kainuun ja viimeksi etelään,
Vaaraviitan kimppuun. Mutta Päivö oli taipumaton: suorinta tietä
Vaaraviitan niskaan, oli hänen neuvonsa, ja se hyväksyttiin.

Yö oli verrattain pimeä, kun karjalaiset hiljaa hiipien lähestyivät Vaaraviitan kartanoa. Se sijaitsi korkealla vuorella. Vuoren rinteet olivat tavattoman äkkijyrkkiä ja missä oli vähänkin loivempi kohta, siinä oli heti kivivalli vastassa. Osa karjalaisia oli päässyt verrattain ylös, he kiipesivät jo ensimäisen suojavallin yli. Vaan silloinpa kuului vuoren harjalta pitkä kaamea torven törähdys, jota seurasi kohta toinen, kolmas. Koirat alkoivat hirveästi ulista, kuului hälinää ja aseitten kalsketta, ja ennenkuin karjalaiset huomasivatkaan, ryntäsi heitä vastaan miesjoukko. Syntyi taistelu. Mutta kun kainulaisilla korkeammalla ollen oli edullisempi asema ja pimeyskin oli esteenä, antoi Osma miehilleen käskyn peräytyä vuoren juurelle. Yöllinen yllätys oli mennyt hukkaan, mutta karjalaisille se maksoi yhden kelpo miehen hengen.

Eihän Osma oikeastaan kannattanutkaan tällaisia yöllisiä yrityksiä, sillä selvä rehellinen taistelu oli hänestä parasta, mutta muitten tahdosta oli hän tähän yritykseen suostunut. Nyt vasta alkaakin Osma kaksin innoin suunnitella vuorikartanon valloitusta. Ja kun aamu valkeni, oli vuori piiritetty ja karjalaiset alkoivat hitaasti rynnätä yht'aikaa joka puolelta. Mutta mitä ylemmäs tultiin, sitä kiihkeämmäksi kävi taistelu. Aseet kalskuivat, huudettiin, kiroiltiin ja lakkaamatta soi hätätorvi vuoren harjalla. Verrattain helposti pääsivät karjalaiset uloimman vallituksen yli, mutta nouseminen sisemmälle vallitukselle näytti vallan mahdottomalta. Sillä vaikka puolustajia oli vähän, olivat he sitä urhoollisempia, ja missä karjalaiset olivat juuri pääsemäisillään vallituksen yli, sinne ilmestyi aina Vaaraviitta punareunaisessa turkissaan, ja silloin olivat kaikki ponnistukset turhia. Niin, niin, se vaarallinen punareunainen viitta tunnettiin kyllä Karjalan mailla!

Keskipäivällä tekivät karjalaiset hurjan hyökkäyksen ja olisivat kenties onnistuneet, mutta silloin tapahtui se, mitä Osma oli pelännyt: hätätorvi toi Vaaraviitalle apua, alhaalla vuoren juurella näkyi kainulaisia. Ei muu neuvoksi kuin piti kääntyä näitä vastaan. Onneksi oli Vaaraviitalla niin vähän väkeä, ettei hän uskaltanut jättää vahvaa linnaansa, joten karjalaiset säästyivät joutumasta kahden tulen väliin. — Pian ajoivat karjalaiset vihollisensa pakosalle, sillä näillä ei ollut johtajaa. Osa kainulaisia pääsi kuitenkin vuorilinnaan Vaaraviitan luo. Mutta vuoren juurella pohjolan hanki punerti, ja kaatuneita oli monta.

Seuraavana päivänä alkoivat karjalaiset taas hyökkäyksen. Mutta tuskin he olivat päässeet ensimäiselle vallitukselle, kun Vaaraviitta purppurareunaturkissaan nousi sisimmälle vallitukselle ja huusi: "Karjalan miehet, se päivä ei valkene, jolloin valloittaisitte Kaukomatkan kartanon, vaikka jatkaisitte piiritystänne siksi, kunnes partanne hopeana polvia tavottaa. Mitä kauemmin piiritätte, sitä useampia miehiänne kellistyy vallieni eteen. Jättäkää mieletön yrityksenne!"

Ennenkuin Osma ennätti mitään vastata, sähähti Päivö: "Suus kiinni, rosvo, naisenryöstäjä!"

"Naisenryöstäjä! Ohoh! Taidat olla Päivö, Kaunohelman isä. Tiedä sitten, etten ole tytärtäsi ryöstänyt, itse hän ilomielin läksi mukaani."

Jotain jäätävää, kamalaa hiipi Päivön sydämeen, mutta hän huusi: "Meillä Karjalassa pidetään naisenviettelijää vielä pahempana kuin naisenryöstäjää. Konna, Vaaraviitta!"

Nuoli suhahti ilmassa, mutta Vaaraviitta tarttui siihen juuri, kun se hipaisi hänen korvaansa ja viskasi sen pilkallisesti takaisin sanoen: "Nuolenne eivät kaada Kainun Kaukomatkaa ja häväistyssanoihinne vastaan miekallani." Sitten hän hyppäsi notkeasti alas vallilta.

Mutta karjalaisista oli valloitusinto kadonnut. Näön vuoksi he hyökkäilivät sen päivän, mutta yön tullen hiipivät he hiljaa pois. Lähdettiin ympäri Kainua ryöstämään, kostamaan. Mutta mitä ihmettä! Pirtit olivat tyhjinä, ihmisolentoa ei ollut missään, eikä liioin ryöstettävää tavaraa. Miehet olisivat panneet tulen joka nurkan alle, mutta Osma esti sen vakavana. "Kaksinkertaista kostoa se vain herättää kainulaisissa, ja meille ei se tuota mitään hyötyä", sanoi hän.

Osma ehdotti viimein, että käännyttäisiin takaisin Karjalaan, olihan toki saatu vähän saalistakin. Vaan nuoret miehet panivat jyrkästi vastaan. Ja kun Päivö yhtyi heihin, niin mitäs muuta kun päätettiin hiihtää tunturien poikki Norjaan. Mutta nuoren Osman ja Joutin lähetti Osma parin luotettavan miehen kanssa takaisin Karjalaan.

Miesmuistiin ei ollut vainolainen käynyt Hålogalannissa, siksipä sitä ei siellä enää pelättykään. Tähystysvuoret olivat vartijatta, pakolinnat rappiolla, vieläpä paikoin talojen portitkin salpaamatta. Kamalana yllätyksenä tuli sentähden karjalaisten yöllinen hyökkäys. He pääsivät ryöstellen aina Hålogalannin kuninkaan, Torulvin kartanolle asti. Ja voi niitä aarteita, joita he sieltä saivat: kulta- ja hopeakaluja, soljista ja juomasarvista aina hevosen kuolaimiin asti. — Myrskynä olivat karjalaiset tulleet tunturien takaa, myrskyn lailla he sinne katosivatkin.

Kauhulla kerrottiin kautta Norjan Hålogalannin onnettomuudesta. Mutta Karjalan mailla kaikui laulu heimon miesten viimeisestä sotaretkestä revontulien maahan.

KESÄN TAPAHTUMIA POHJOISESSA.

Oli mitä ihanin kevätpäivä. Vaaraviitta kalkutteli purressaan joen rannalla. Vedet olivat vast'ikään vapautuneet jääpeitteestään, ja Vaaraviitan mieli paloi taas kaukaisille maille. Siksipä hän nyt innolla laitteli purttansa kuntoon. Niin hän oli kiinni työssään, ettei ollenkaan huomannut, kuinka kolme miestä laskeutui vaaran rinnettä rantaa kohti. Siinä jo pääsivät luo.

"Terve, Kaukomatka, Kainun kuningas", virkkoi yksi miehistä.

Vaaraviitta nosti ihmeissään päätään, suoristihe ja vastasi: "Terve!
Mitä mä näenkään, Hålogalannin miehiä!"

"Niin, kuninkaamme Torulv tervehtii sinua meidän kauttamme ja kysyy: lähteekö Kainun Kaukomatka kanssamme kostamaan niille, jotka tulevat kuin huuhkaimet yöllä, levittävät kamalaa kauhua ja katoavat kuin tuulispäät tunturien taakse?"

"Enpä mä lähde nyt Karjalaan, pitemmät ovat matkat mielessäni", vastasi
Vaaraviitta.

"Mutta jos tämän kostomatkan nyt jätämme, ovat karjalaiset taas ensi talvena niskassamme, ja sinun maasi on vielä suuremmassa vaarassa kuin meidän", puhuivat miehet.

"Niinpä tulkoot, Kaukomatkan kartano kyllä kestää. Mitä mä huolin tulevasta talvesta, tahdonpa nähdä vain Birkan ja Hedebyn", vastasi Vaaraviitta.

"Torulv pyytää vielä sanomaan: Kaikki on valmiina Hålogalannissa, aseita ja eväitä riittää Kainunkin miehille! Jos nyt vain sinä, joka tunnet kaikki maat, lähdet mukaan, niin kohta laskemme uiskoinemme tunturijokia Kainuun", jatkoivat miehet.

Mutta Vaaraviitta vastasi: "En lähde mä en, pitemmät ovat matkat mielessäni. Ne terveiset viekää Torulville."

Eikä Vaaraviitta lähtenyt. Mutta kohta soljui hänen lohikäärmelaivansa kotoisilta valkamoilta kohti etelää. Ja Vaaraviitta lauleli purressaan:

"Pian Mälarin rantoja katsella saan
ja Birkassa neitoja vierahan maan."?

* * * * *

Ihmeellinen on pohjolan keskikesän valo. Ei se himmene öisinkään, hiukan vain vaalenee, mutta on sitä tenhovampi, pehmeämpi. Ja semmoinen se on ollut jo tuhat vuotta sitten.

Vaalennut oli nytkin valo, keskikesän auvoinen ilta oli tullut. Päivön vaimo Päivätär istui rannalla ja odotti miestään kotiin. Usein oli hän tänä kesänä rannalla iltasin istunut, odottanut, sillä tuonne kaukaiselle saarelle rakennutti Päivö nyt lujaa kartanoa, jonne koko Päivölä muutetaan. Kainun hyökkäyksiä näet pelättiin.

Mutta ihmeen kauan viipyvät miehet tänä iltana. Ei ilmestynyt venettä niemen takaa, ei kuulunut aironloisketta. Päivätär vaipui suruisiin muistoihinsa, kuten usein ennenkin. Vaan kummaa! Päivättärestä tuntui kuin kuuluisi askeleita metsästä. Niin, varmasti askeleita. Päivättäreltä melkein hengitys salpautui, kun hän karkasi pystyyn. Vaan silloinpa kuului ääni huokauksen lailla: "Äiti, äitikulta, äiti!" Ja seuraavassa hetkessä vaipui Kaunohelma näännyksiin asti väsyneenä äitinsä syliin. Hän ei saa sanaa suustaan, itkee, itkee vain. Oi, ja ne kyyneleet kertoivat niin paljon, koko sielun sanomattoman tuskan, sydämen äärettömän pettymyksen. Vaivoin sai äiti hänet senverran tyyntymään, että lähdettiin pirttiin päin. Tuskin jaksoi Kaunohelma nousta paasiportaita, tuskin astua yli kynnyksen. Hiukan hän söi, kun äiti oikein tarjosi, mutta kohta hän vaipui lavitsalle ja oli samassa jo sikeässä unessa.

Kuului ääniä pihalta. Äiti riensi vastaan. Ja voi sitä Päivön riemua! Todellako Kaunohelma kotona! Ei, hän ei voinut uskoa. Mutta äiti veti hänet mukanaan pirttiin. Siinä he nyt käsikädessä katselivat nukkuvaa tytärtään, jolta entinen lapsenomainen kauneus oli kadonnut. Kalpea oli poski ja tummat renkaat silmien alla. Mutta mitäpä siitä, olihan siinä kuitenkin heidän oma Kaunohelmansa. Päivö istui vihdoin kiukaan korvalle. Oi, nuo mustat kiuaskivet, miten hyviä ne olivat! Päivön piti oikein silittää niitä pirtin hämärässä. Sitten hän lähti pihalle. Kas, kuinka se Hallikin nyt on niin äärettömän kiltti. Kauan sitä Päivö hyväili. Vene oli jäänyt rannalle vetämättä. Päivö meni sitä vetämään. Mutta hän veti sen hyvin hellävaroin, ettei vain koskisi vanhaan venerukkaan. Ikihonkakin rannalla näytti niin hyvin ymmärtävän, että nyt oli juhlahetki; ja Päivö silitti hiljaa sen karkeata kaarnaa. Taas hän tuli pirttiin, mutta ei vain käynyt nukkumaan. Uudestaan ja uudestaan piti Päivättären kertoa, miten kaikki oli tapahtunut, miten Kaunohelma oli tullut. Vihdoinkin läksi Päivö levolle. Mutta vielä vuoteeltaan hän kysyi, oliko Kaunohelmalla kylliksi peittoa. Ja vaikka äiti istui tyttärensä lavitsan reunalla, ei Päivö uskonut ennenkuin tuli vielä kerran katsomaan ja itse peitteli tytärtään. Äitiä huvitti sanomattomasti, kun Päivö kömpelösti, mutta sittenkin hellävaroin asetteli peittoa, ja hän sanoi itsekseen Päivön lähdettyä: "Oi metsien henget, kiivas on Päivö, mutta parempaa miestä ei ole sittenkään siinä maassa, jota Noitapohjan revontulet valaisevat."

Äiti ei käynyt nukkumaan, sillä aivan mahdoton oli hänen erota Kaunohelman vuoteen äärestä. Siinä hän istui yön hiljaiset hetket ja muisteli menneitä aikoja. Kaunohelma nukkui niin rauhallisesti kuin kehdossa ennen. Äiti vain mietti, oliko hän onnellisempi silloin, kun hän heijaili lastaan tuohisessa kehdossa, joka riippui kevätkoivun oksalla, vaiko nyt. Oi, nyt tietysti hän oli tuhat kertaa onnellisempi, nyt, nyt!

Sydänyön aikana heräsi Kaunohelma. Uni oli paljon häntä virkistänyt. Ihmeissään hän loi katseensa ylös ja sanoi: "Äiti!" Äiti kumartui ja tunsi heti, miten pehmeät kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Ja taaskin itki Kaunohelma, mutta ne olivat nyt onnen kyyneleitä. Äiti ei tyynnytä, odottaa vain. Vihdoin irroittaakin Kaunohelma kätensä, ja äiti pyyhkii kyyneleet hänen silmistään. Sitten hän pani kätensä Kaunohelman pään alle ja suuteli häntä hellästi. Ja Kaunohelmasta tuntui, että hän oli taaskin se pieni vallaton tyttö, joka äidin sylissä unohti surunsa ja tuskansa.

Nyt hän kertoi äidille kaiken sen tuskan, minkä oli kantanut. Kaikki tyyni hän puhui, miten oli omasta halustaan lähtenyt Vaaraviitan kanssa, miten oli tätä rakastanut. Mutta sitten heti Kainussa oli aivan kuin olisi jääkerros tullut sydämen ympärille. Hän sai nähdä siellä monta vaimoa, jotka Vaaraviitta oli tuonut samoin kuin hänetkin, mutta jotka sitten olivat saaneet väistyä aina uuden tieltä. Vallan toinen pirttikin oli rakennettu, jossa nuo entiset vaimot lapsineen asuivat. Kaunohelma pääsi kyllä komean pirtin emännäksi, mutta kaikki oli kuitenkin särkynyt, ainaiseksi särkynyt. Sitten hän kertoi, miten kauhea oli hänen tuskansa, kun Karjalan miehet piirittivät linnakartanoa ja isäkin oli joukossa. Hän oli kauhusta kuolla. — Mutta Vaaraviitta oli hänelle hyvin hyvä, vähitellen kauhu talttui ja elämä tuntui helpommalta. Vaan keväällä, kun Vaaraviitta oli lähtenyt noille ainaisille matkoilleen, ei hän enää kestänyt. Hänestä oli kuolemaakin kamalampi ajatus, että syksyn tullen Vaaraviitta palaa uusi emäntä purressaan, ja hänet sysätään pieneen pirttiin, kuten monet muut ennen häntä. Ja silloin, eräänä hiljaisena yönä, hän pakeni. Uskollinen palvelija saattoi hänet kauaksi; mutta yksin hän kuitenkin kulki suurimman osan matkasta. Oi sitä loppumatonta saloa ja niitä yksinäisiä öitä taivasalla! Niin, niin, kyllä äiti ymmärsi, ymmärsi niin hyvin, ja tuntui kuin ei hän olisi koskaan voinut kyllikseen hyväillä pientä Kaunohelmaansa.

Kun Kaunohelma vihdoin nukkui uudestaan, meni äitikin levolle. Mutta tietää sen, Päivö ei silloin voinut liikahtaa Kaunohelman lavitsan luota.

* * * * *

Kun syys sirotteli ensimäisiä kultalehtiään koivumetsiin, halkoili
Vaaraviitan lohikäärmelaiva kotoisia kuohuja.

"Voimakkaampi soutu", sanoi hän, kun kuljettiin vastavirtaa kohti kotirantaa.

"Kaukomatkalla tuntuu olevan aika kiire kotiin", kuiskasi yksi soutajista kumppanilleen.

Ja niin hänellä olikin. "Ihana, kaunis Kaunohelma, kohta olen luonasi", puheli hän itsekseen. "Minkä taikavoiman omistatkaan, lapsi? Kuinka olen sinua kaivannut kaiken kesää! Mutta kohta olen luonasi, kohta."

Tuskin kosketti veneen kokka rantaa, kun Vaaraviitta jo hyppäsi maihin.
Notkeana rientää hän ylös vaaran rinnettä. Nyt katsoo hän pirtin yhden
kolkan, toisen, kolmannenkin. Jo kurkistaa pihalle. "Mitä, missä
Kaunohelma?" kysyy hän.

"Kaunohelma katosi eräänä kesäyönä jo kuunkierto sitten. Kertoivat hänen lähteneen Karjalaan", vastasi eräs vanha vaimo viimein. Vaaraviitta ei vastaa mitään, heittäytyy vain lavitsalle pirtin perimmäiseen nurkkaan, ei syö eikä juo. Niin hän makasi sanatonna sen päivän. Vasta seuraavana aamuna huutaa hän luokseen kolme luotettavinta miestään. Näille hän sanoo: "Lähtekää Hålogalantiin ja sanokaa kuningas Torulville: Laita miehesi aseisiin, uiskosi kuntoon! Kainun Kaukomatka on miehineen valmiina lähtemään Karjalaan!"

KOSTORETKI KARJALAAN.

Kainun ja Hålogalannin miehet olivat yhdessä samoilleet jo kauas Karjalan alueelle. Illan tullen leiriydyttiin taas metsään. Oltiin verrattain lähellä Päivölän seutuja ja päälliköt tuumivat, tehtäisiinkö yöllä äkkiä hyökkäys, vai vastako aamulla rynnätään. Silloin ehdotti Vaaraviitta, että hän lähtisi muutamien miesten kanssa vakoilemaan ja sitten vasta päätettäisiin asiasta. Tämä neuvo oli kaikista hyvä, ja Vaaraviitta valitsi kymmenen parasta miestään ja lähti.

Vaaraviitalla oli kuitenkin vallan muuta mielessä kuin vakoilu. Hän oli päättänyt yllättäen vallata Päivölän, ottaa sieltä ihanan Kaunohelman ja palata takaisin Kainuun. "Jatkakoon Torulv sitten matkaansa Karjalaan. Kainun miehet saavat kyllä mennä mukaan. Niin, kostakoot muut, mitä mä huolin, kunhan vain saan Kaunohelmani", puheli Vaaraviitta itsekseen.

Hiljaa hiipien lähestyivät miehet Päivölää. He olivat kovasti mielissään, ettei edes Halli herännyt. Lähemmäksi, lähemmäs yhä. Vaan hiis vieköön, eihän täällä ollut elävää olentoa! Pirtistä oli vain peruskivet jäljellä ja tyhjinä, uksettomina seisoivat aitat. Tyrmistyneenä seisoi Vaaraviitta pihalla. Katkeruus ja sanomaton viha paloi hänen silmissään. "Löydänpä sinut vielä kerran", virkkoi hän hammastaan purren.

Mutta miehet sytyttivät aitat tuleen, ja kohta roihusivat liekit kohti syysyön tummaa taivasta.

Liekit huomattiin kaukana ulapan saarella uudessa Päivölässä. Ja kun vainolaiset seuraavana aamuna lähtivät etelään, oli pikaviesti jo aikoja ennen heitä rientänyt kohti Osmalaa.

Hyökkäys pohjoisesta tuli vallan odottamatta. Keväällä ja kesällä oli sitä pelätty, mutta nyt syksyn tullen oli pelko heitetty ja päätetty, että vasta talven aikana ne sieltä tulevat. Siksipä nyt oltiinkin vallan valmistumattomia. Osma miehineen jäi puolustamaan kotiaan, mutta lähetti nuoren Osman, Joutin ja pari miestä viestinviejiksi etelään, jos mahdollisesti siellä ennättäisivät saada niin paljon miehiä kokoon, että voitaisiin käydä vihollista vastaan. Muussa tapauksessa piti joka paikassa panna vain tavarat piiloon, vetäytyä pakolinnoihin ja jättää pirtit armottoman vainolaisen poltettaviksi.

Ei aikaakaan kun jo lähestyi vankka miesjoukko Osmalaa. Mutta pian he huomasivat, että mahdoton oli vallata Osmalaa näin kesäaikana. Kapea niemen kaula oli niin hyvin varustettu, ettei siitä voinut läpi murtautua, ja muulta puolen ympäröi Osmalaa syvä vesi ja lujat rantavallit. Kun lisäksi hyökkääjät olivat tehneet sen havainnon, että Osmalan puolustajajoukko oli harvalukuinen, jättivät he koko hyökkäyksen ja samosivat edelleen etelään. Osmalan muutamat miehet eivät heidän selkäänsä uskalla hyökätä, sen he tiesivät.

Mutta Karjalan miehet olivat tällä välin ennättäneet kokoontua. Kauas ei vainojoukko päässyt, kun jo alkoi sataa nuolia vuoren rinteeltä. Karjalaisia oli niin paljon, että he päättivät heti antautua taisteluun ja ajaa vainolaiset maasta. He olivat valinneet taistelupaikaksi vuoren juuren, niin että jyrkkä kallion kylki soi heille selkäsuojaa. Eivätpä siinä epäröineet vainolaisetkaan. Vaaraviitta teki heti hurjan hyökkäyksen. Se tosin torjuttiin, mutta karjalaiset näkivät kauhukseen, että vainolaisia oli paljon enemmän kuin he olivat aavistaneetkaan. Mutta mikäs auttoi, peräytyminen oli mahdoton, täytyi siis joko voittaa tai kuolla. Yhä hurjemmin hyökkäsi Vaaraviitta miehineen, ja yhä enemmän alkoivat karjalaisten rivit horjua. Vaaraviitta kokosi joukkonsa, näkyi, että hän valmisti viimeistä, ratkaisevaa rynnäkköä. Suljetuin rivein he lähestyivät joka puolelta. Karjalaiset olivat vallan saarroksissa ja he näkivät jo kohtalonsa ratkaistuna. Ei siinä auttanut, vaikka nuori Osma nosti uljaana päätään kehottaen pelkäämättä taisteluun, ylivoiman edessä oli murtuminen. Mutta juuri kun hyökkääjät valmistuivat loppuotteluun, pysähtyivät he äkkiä. Käsi, joka oli ojentanut keihään tai tapparan, vaipui hitaasti alas ja hämmästyneinä tuijottivat vainolaiset ylöspäin. Silloin vilkaisivat karjalaiset taakseen. Ja mitä he näkivät! Ylhäällä kallion kielekkeellä seisoi Kammo-Pirho, huitoi sauvallaan minkä jaksoi ja manasi kiljuvalla äänellä, että metsä raikui. Karvaiset sääret ja paljaat käsivarret näkyivät nahkariekaleitten seasta ja kun takkuinen tukkakin vielä hurjasti hulmusi tuulessa, oli hän mitä kamalimman metsäkummituksen näköinen. Ihmekös, jos se lamaannutti hyökkääjäin voiman. Mutta karjalaiset tunsivat heti Kammo-Pirhon ja he käyttivät hyväkseen vihollisen tyrmistymistä tehden äkkiä hyökkäyksen. Ja kumma! Viholliset kiiruhtivat suinpäin pakoon. Karjalaiset läksivät perässä. Mutta kauas ei ennätetty, ennenkuin Vaaraviitta malttoi mielensä, kokosi joukkonsa ja asettui vastarintaan. Karjalaiset olivat takaa-ajaessaan hajaantuneet, joten Vaaraviitta löi heidät vuorostaan pakosalle. Nuori Osma ja Joutti olivat tunkeutuneet hyvin kauas. Äkkiä he huomasivat olevansa saarroksissa, ja joku vainolaisista huusi: "Älkää surmatko, ne ovat Osman poikia!" — Osma ja Joutti otettiin vangeiksi. Kainun ja Hålogalannin miehet olisivat voineet nyt uudestaan lähteä Karjalaa hävittämään, mutta heiltä oli kaatunut niin paljon miehiä, että he päättivät hiljaa vetäytyä kotiinsa. Olihan kuitenkin kostettu Karjalalle, monta sen miestä maahan lyöty.

Kun päästiin Kainun ja Karjalan rajamaille, pitivät päälliköt neuvottelun. Kohta sen jälkeen tulivat Torulv ja Vaaraviitta vangittujen poikien luo. He päästivät Joutin siteistä ja Vaaraviitta sanoi hänelle: "Mene nyt Osmalaan ja sano Karjalan kuninkaalle näin: Turhaa on sinun etsiä poikaasi, Osmaa, ikänä et häntä löydä. Mutta niinkauan kun et lähde vainoretkelle Kainuun etkä Hålogalantiin, on pojallasi hyvä olla, vaan heti kun ensimäinen vainolainen ilmestyy alueillemme, saa nuori Osma kärsiä mitä kamalimman kuoleman. Kuunkierron häntä kidutamme." Ja Joutti läksi.

Karjalassa vallitsi nyt suuri suru. Vainolainen ei tosin ollut tehnyt juuri nimeksikään aineellista vahinkoa, mutta paljon miehiä oli kaatunut ja poissa oli nuori Osma, tietäjäsuvun ainoa perillinen, Karjalan toivo.

Vaan Kammo-Pirhopa lähti vapaaehtoisesti Osmalaan höpisten yhä itsekseen: "Nyt jään tänne. Nyt on kostettu, on kostettu. Yhden Osman pitää kodittomana harhailla maailmaa, kuten Pirhon metsiä, Pirhon metsiä. Niin määräävät metsien henget, metsien henget."

HÅLOGALANNISSA.

Merkillisiä teitä oli Osma tuotu Hålogalantiin. Neljä miestä oli kuljettanut häntä päivän toisensa jälkeen sinne tänne, niin että vihdoin, kun päästiin kuningas Torulvin komeaan taloon, ei Osmalla ollut aavistustakaan, missä päin oli Karjala. Mutta Osma ymmärsi, että tämä oli tehty vain siinä tarkoituksessa, että pakenemisajatuksetkin katoaisivat hänestä. Muuten Osmalla oli sangen hyvä olla. Hänen pitkiä kiharoitaan ei katkottu eikä orjantöihin häntä pantu. Päinvastoin kaikki kohtelivat häntä ei ainoastaan vapaana miehenä, vaan vieläpä tavallaan kuninkaan poikanakin. Torulvin pojan, nuoren Ulvin seurassa sai hän aina olla tämän samoillessa metsiä ja maita.

Mutta tietää sen, miten ikävä, katkera kaipaus täytti koko Osman olennon. Karjala, Karjala ja Osmala asukkaineen! Oli aivan kuin sydän olisi rinnasta lähtenyt näitä sanoja lausuessa. "Oi isien maa ja heimoni, jos en luoksenne pääse, niin kuolen", huokasi hän.

Ikävöimistä lisäsi vielä sekin, ettei hän ensi alussa ollenkaan ymmärtänyt sitä kieltä, jota täällä puhuttiin. Vieläpä hänen nimensäkin, Osma, täällä heti sai toisen kaiun, hänestä tuli Osmund. Mutta olihan täällä sentään paljon ihmeellistä ja uutta, joka monasti kiinnitti Osman huomion niin kokonaan, että kalvava ikäväkin hetkiseksi unohtui. Jo itse kuningas Torulvin tupa! Onko kummempaa nähty: Kiuas keskellä, jykevät pylväsrivit kahden puolen ja nuo sivustat! Suureksi sanottiin Osmalan pirttiä, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Toista sataa henkeä kuului Torulvin perheeseen ja kuitenkin olisi vielä toinen sen verta mahtunut pirttiin asumaan. Todentotta ei tiennyt, mitä pirtin toisessa nurkassa tapahtui, vaikka itse oli saman pirtin toisessa nurkassa.

Ja ajatteles, pyhää karsikkoa ei ollut missään, mutta sen sijaan näki
Osma ihmeellisen temppeli-aitan, jonka pyhyydelle ei vertaa.

Hiljalleen kuluivat syksyiset päivät. Usein oli Osma Ulvin kanssa metsästämässä tai muissa töissä. Hän tunsi kuitenkin olevansa alituisen silmälläpidon alaisena. Vain öisin antoi hän katkerien kyyneleitten valua, mutta päivät hän kulki tyynenä ja hiljaisena tehden tunnollisesti kaikki työnsä. Ja aina oli hänellä mielessä: Jospa vain tietäisin, missä päin on Karjala, niin pian täältä pakenisin! — Hiljaisuudessa hän pani merkille monta pientä seikkaa, jotka saattoivat olla paetessa tarpeen.

Tuli talvi. Osma rupesi jo ymmärtämään kieltä ja hänelle aukeni aivankuin uusi maailma, ihmeellinen maailma. Nyt hän vasta ymmärsi senkin, kuka oli se merkillinen mies Torulvin perheessä, joka ei milloinkaan ottanut osaa työhön, vaan kulki yksikseen salot ja saaret, mutta jota aina kohdeltiin suurella kunnioituksella. Niin, sehän oli suuri skald [skald = runoilija ja laulaja], nimeltään Orvar. Paljon kerrottiin Torulvin nähneen vaivaa, ennenkuin sai tämän miehen jäämään pysyväisesti luokseen. Mutta eihän hän olisi ollut kuningas eikä mikään, ellei hänellä olisi ollut omaa runoilijaa ja laulajaa.

Ja ihmeen hupaisesti kuluivatkin illat Torulvin suuressa tuvassa. Oluthaarikat kiertelivät, käyrätorvet raikuivat ja mahtavana kaikui skaldin ääni. Sadat sankarilaulut hän lauloi, monet maineteot kertoili, mutta viimeiseksi hän aina lauluissaan ylisti suurta Odinia, joka Valhallan ukset aukoo kuolemattomille sankareille. Paljon sai Osma kuulla muistakin jumalista eli isoista. Aivan kyyneliin hän suli sinä iltana, jolloin Orvar-skald ensi kerran lauloi Balderista, viattomuuden jumalasta, jota kaikki Valhallassa ja maan päällä rakastivat, mutta jonka ilkeä Loke surmasi. Mutta saipa siitä Lokekin rangaistuksensa: kallioon hänet kytkettiin ja käärmeen myrkkyä tippuu lakkaamatta hänen kasvoilleen. Ja kun tulee maailmanpalo, ragnarök, silloin saa Loke surmansa, eikä hän pääse siihen uuteen, ihanaan, täydelliseen maailmaan, joka ikivihreänä kohoaa merestä, mutta Balder saapuu sinne kaikkien hyvien ihmisten kanssa, ja uusi ihmissuku kansoittaa maan.

Niin, niin, ihmeellistä tämä kaikki oli Osmasta. Mutta kun hän oikein ajatteli, niin melkein samanlaista oli Karjalassa, sankarilaulut sielläkin kaikuivat talvi-iltojen iloksi ja kuolemattomat henget liikkuivat kaikkialla, kuka tiesikään haltijoitten luvun. Usein kun skaldin ääni soi kauneimpana, sulki Osma silmänsä ja oli olevinaan kotona Karjalassa.

Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna kertoi Ulv Osmalle, että sinä päivänä piti lappalaisten tulla verojaan maksamaan. Osma ei sanonut mitään, mutta veret syöksähtivät hänen poskilleen. Kas nyt ei tarvinnut muuta kuin pitää varansa, mistäpäin lappalaiset tulivat, ja silloin oli pakotie valmiina. Sillä jos hän vain kerran pääsee lappalaisten luo, niin kylläpä sieltä aina Karjalaan löytää.

Muuten oli Osma kovin ihmeissään, kun lappalaiset itse tulivat veroja tuomaan. Ja niinpä hän siinä lappalaisia odotellessa virkkoi Ulville: "Karjalan miehet kävivät aina Lappia verottamassa, eivät siellä lappalaiset olisi verojaan tuoneet."

"Niin kyllä, Osmund", vastasi Ulv, "mutta teidän lappalaisenne asuvatkin määrättömien matkojen päässä erämaissaan ja harjoittavat vain metsästystä ja kalastusta. Meidän lappalaisemme ovat verrattain lähellä. He paimentavat porokarjojaan meidän tuntureillamme ja tarvitsevat merikalastuksessa apuamme. Yleensä he eivät tule toimeen ilman meidän suojelustamme ja siksi he mielellään maksavat siitä veroa"…

Jopa näkyi ensimäinen komea sarvipää laskeutuvan tunturilta ja sen jälkeen heti toinen, kolmas, koko pororailo.

Kohta oli elämää ja liikettä kuninkaan kartanolla. Lappalaisia kestittiin hyvin, mutta kylläpä he verojakin toivat. Osma oli vallan ihmeissään. Karjalassa saatiin Lapista vain turkiksia, mutta täällä! Tuossa toi rikas lappalainen veronsa: viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yhden karhuntaljan, kymmenen vasua höyheniä, yhden saukonnahkaisen peskin ja kaksi laivaköyttä, kumpikin kuudenkymmenen kyynärän pituisia, toinen tehty mursun-, toinen hylkeennahasta. Oli siinä jo veroja, oli!

Seuraavana aamuna läksivät lappalaiset paluumatkalle, ja arvaa sen, kuka pani heidän matkansa suunnan tarkoin mieleensä.

Kului päiviä muutamia. Torulvin tuvassa oltiin suuressa puuhassa, sillä odotettiin korkeita vieraita: Tröndalagin kuuluisaa kuningasta ja hänen urhojaan. Siinä jo puhallettiinkin torveen, ja odotettu kuningas urhoineen ratsasti korskuen pihaan. Ja kylläpä nyt juhlittiin. Sima ja olut juoksivat virtanaan. Karhunreidet, poronkyljet, linnut ja herkut olivat pöydässä. Laulu ja soitto kaikuivat ja nuoret leikkivät iltojen iloksi.

Mutta Torulv istui kuningasvieraansa ja muutamien suurimpien sankareitten kanssa pirtin sivulla kunniaistuimella tammisen pöydän ääressä. Ja tärkeistä asioista siinä puhuttiin. Nyt sai Torulv kuulla, miten Etelä-Norjassa asiat kävivät aina huonommin. Tuo kavala Harald Hårfagre kukisti kuninkaan toisensa jälkeen, otti heidän maansa ja asetti läänimiehensä veroja kokoomaan. Tröndalag oli vielä vapaana, mutta kohta tulee senkin vuoro ja sitten tietysti Hålogalannin. "Ja Haraldilla on joukko sellainen, ettei sitä kukaan voi vastustaa", päätti Tröndalagin kuningas puiden nyrkkiään. — — —

Kun leikki pirtissä oli ylimmillä ja keskustelu pöydän luona kiihkein, läksi Osma hiljaa pirtistä. Aitan takana olivat sukset valmiina. Kas noin, hän hiihti hurjasti yli lumisen laakson. Kohta hän katosi sen tunturin taa, josta pororailo oli tullut. Eteenpäin, eteenpäin yhä. Vasta monta tuntia hiihdettyään pysähtyi Osma erään tunturin laelle kuuntelemaan. Ei kuulunut takaa-ajajia. Mahtavat revontulet hulmusivat sinisinä, punaisina, valkeina pohjoisella taivaalla. Hiljainen, salaperäinen humina täytti ilman. Osma joutui merkillisen, käsittämättömän tunnelman valtaan. Kuinka ääretön olikaan erämaa ja miten pieni, vähäpätöinen ihminen! Ja hän oli yksin, ypöyksin tämän äärettömyyden keskellä. Kenties ei hän enää koskaan näe ihmisiä. Kenties hänen elonsa täällä katkeaa ja hän saa henkenä kiitää Karjalaan. Mitähän jos kääntyisi takaisin? — Ei, ei, tuhannesti ei. Kaukaa kuului suden ulvahdus, ja samassa hetkessä pääsi Osma luonnon lumoista. Hän survaisi sauvansa lumeen ja kiiti alas tunturin rinnettä.

Näin hän hiihti yhtä mittaa koko yön, seuraavan päivän ja vielä yön. Mutta kun aamu uudelleen valkeni, oli hän niin lopen väsynyt, että tuskin pysyi pystyssä. Evästä, keihään, tapparan oli hän varannut matkalle, mutta jotain oli unohtunut, — tulukset. Jos hän paneutuisi havuille maata, niin siihen hän kohmettuisi ja sudet söisivät hänet. Silmäluomissa oli aivan kuin lyijypainot, ja pehmeä lumi houkutteli: heittäydy vain hetkeksi syliini, vain hetkeksi syliini! Mutta Osma muisti, miten isä monasti oli varottaen kertonut, että nukkuminen pitkillä erämaanmatkoilla oli hyvin vaarallista, jollei voinut laittaa tulta. Siksi hän ponnisti kaikki voimansa, jotta ei nukkuisi — seisoalleen. Voimat olivat aivan lopussa, hän ei jaksanut enää. Osma parka, pitikö hänen nääntyä yksin erämaahan? Hän kokosi vielä kerran viimeiset voimansa ja pääsi äärettömin ponnistuksin korkean tunturin laelle. Hän varjosti kädellään silmiään ja katseli kaikille ilmoille. Ja voi! Etäältä taivaanrantaa vasten kohosi pehmeä sinervä savukierre. "Lappalaiskota," huudahti Osma. Oli aivan kuin voimat äkkiä olisivat palautuneet. Hän otti voimakkaan ponnahduksen, eikä aikaakaan niin oli hän jo kodan luona.

Lappalais-ukko syöksähti ulos kodasta. Hänen silmänsä iskivät tulta ja koko ruumis vapisi. Oli aivan kuin hän olisi katseellaan tahtonut musertaa Osman. Mutta Osma hymyili nähdessään pikku miehen vimman. Joskus on hymyllä vallan käsittämätön voima. Niin nytkin. Ukon jännitys laukesi samassa hetkessä, kun hän näki Osman hymyilevän. Osma virkkoi: "Älä minua pelkää! Olen vain eksynyt matkamies ja tahtoisin hetken levätä kodassasi, jos siihen suostut."

"En ota sinua kotaani, pahat aikeet on kaikilla lapinkävijöillä", vastasi ukko ja näytti taas vihaiselta.

Osma mietti, mitä keinoa käyttäisi, sillä vaikeata oli yleensä lappalaisia hyvällä taivuttaa. Vihdoin hän sanoi: "Oletko kuullut puhuttavan Karjalan Osmasta?"

"Tottahan nyt! Pienet lapsetkin meillä tietävät, kuka on kuningas Osma", vastasi ukko. Mutta Osma jatkoi: "Olen kuningas Osman poika. Jos nyt annat minun levätä kodassasi ja sitten opastat minut Karjalaan, niin saat muuttaa Karjalan erämaille parhaaseen paikkaan, minne vain haluat. Sinulta ei koskaan oteta veroa, ei vähääkään, ja Karjalan Osma on aina sinua suojeleva kaikilta vainolaisilta."

Ilon välähdys näkyi ukon kasvoilla. "Tule kotaan!" sanoi hän. Kiireesti pani nyt ukko parhaita nahkojaan lattialle. Osma heittäytyi niille ja nukkui melkein samassa silmänräpäyksessä.

Mutta ukko ja akka istuivat hiipuvan hiiloksen luona ja puhelivat riemuiten siitä uudesta onnenajasta, joka heille pian oli koittava. "Niin, ajatteles", sanoi ukko lopuksi, "milloinkaan ei tarvitse meidän pelätä verottajan tuloa, milloinkaan ei meitä lyödä, vaikkei olekaan veroja, ja milloinkaan ei meiltä riistetä tytärtä!" Ja vaimon silmissä kiilsi kirkas kyynel kaikkea tätä ihanuutta ajatellessa.

Kauan ei Osma ollut nukkunut, kun hän heräsi siihen, että häntä kovasti ravistettiin. Vihdoinkin hän sai silmänsä auki ja siinä oli hänen edessään — Torulvin miehiä. Mikäs auttoi, takaisin Hålogalantiin nyt lähdettiin. Ja Osmaan koski enemmän kuin voi kertoa.

Mutta kodan ovella katselivat lappalaiset lähteneitten jälkeen ja samalla kun miesjoukko katosi tunturin taa, katosi myöskin lappalaisten ihana onnen kuva. Niin, niin, sehän on lappalaisten kohtalo ollut kautta aikain: he voivat vain kuvitella onnesta, ei sitä omistaa.

Osma pelkäsi kovasti, mitä hänelle tehdään, kun päästään Torulvin luo. Mutta kumma kyllä, kukaan ei sanallakaan koskenut koko pakomatkaan. Kuitenkin tapahtui muuta. Hän sai vain yön levätä Torulvin tutussa tuvassa. Seuraavana aamuna piti hänen nousta rekeen ja side pantiin silmille. Ja taaskin kierreltiin hirveästi, että Osman oli mahdoton tietää, minne päin lopulta lähdettiin. Vasta kauan, kauan ajettua pysähdyttiin. Side otettiin pois silmiltä, ja Osma huomasi olevansa lumisen ulapan ympäröimällä saarella. He astuivat tupaan ja Ulv virkkoi: "Tämä on myöskin isäni talo, vaikka hän tavallisesti täällä asuukin vain kalanpyynnin aikana. Nyt jään minä tänne isännäksi ja usko pois, hauskaa täällä vielä pidämme!"

Osma ei vastannut mitään, sillä hänen sydämensä täytti vain yksi ajatus: "Karjala, Karjala, isien Karjala, muistojen maa, tännekö pitää yhden poikasi ijäksi jäädä!"

LÄHTÖ HÅLOGALANNISTA.

Oli kulunut viisi vuotta. Osma oli kehittynyt mieheksi. Hän oli pitkä, hartiakas, komea kuten kaikki Osmat ja parranhaiveniakin oli jo leuassa.

Nuoresta ijästään ja vieraasta syntyperästään huolimatta oli hän saavuttanut suuren luottamuksen. Ulvin uskottu oli hän alun pitäen ollut, mutta aivan huomaamattaan oli Torulvkin tullut siihen, ettei päättänyt mitään tärkeämpää asiaa kysymättä Osman mieltä. Ja viisaita olivat Osman neuvot aina. Myöskin häneen luotettiin niin, että hän usein sitä itsekin ihmetteli. Yhdessä asiassa vain ei luotettu: aina oltiin varuillaan, ettei hän pääsisi pakenemaan. Eikä Osma päässyt, mutta silti oli hänen kaipauksensa sanomaton, — niin, ehkä suurempikin juuri siksi, kun tiesi turhaksi toiveetkin kotiin pääsemisestä. — — —

Kaunis oli keväinen aamu. Tunturien tummat kuuset seisoivat kyllä yhtä vakavina kuin talvellakin, mutta lehtimetsä upeili uudessa vaaleanviheriässä puvussaan ja leivon laulu soi laaksossa. Torulvin miehet olivat juuri lähdössä merelle kalastamaan, kun pikaviesti tulla lennähytti etelästä, minkä hevosen kavioista lähti. Tuskin oli hän päässyt pihaan, kun jo huusi: "Kaikki on mennyttä, Tröndalagin vapaus on mennyttä! Kamalasti kävi taistelussa! Meidät voitettiin perinpohjin, ja kuninkaamme, Tröndalagin kuuluisa kuningas, joutui Harald Hårfagren vangiksi. Ja viikon päästä on Harald täällä! Vastustaa ette voi, paitsi jos itse Odin Valhallan urhojen kera avuksenne rientää!" — — —

Torulv vetäytyi heti tupaan neuvottelemaan luotettavimpien urhojensa kanssa. Joukossa oli Osmakin. Ja pian oli päätös tehty. "En koskaan, en koskaan alistu Haraldin läänimieheksi ja veronmaksajaksi", sanoi Torulv. "Ennemmin jätän ijäksi päiviksi tämän Hålogalannin ja lähden sinne, jonne Haraldin kavala käsi ei ulotu. Kaukana Lännenmeren vaahtoisessa sylissä on Islanti. Sinne lähti uljas Ingolfr Arnarson, siellä on tilaa minullekin. Tuskaista on jättää isien maa, mutta ennemmin vapaana Islannissa kuin orjana täällä Norjassa Ja koittanee kerran kostonhetki Haraldillekin." — — —

Näin oli maastalähtö päätetty. Heti lähetettiin viesti Hålogalannin huomatuimmille perheille, että voivat lähteä kuninkaansa mukana Islantiin, jos niin tahtoivat. Ja moni päättikin lähteä.

Kiireesti valmistettiin Torulvin kartanossa lähtöä. Pitkät meriuiskot otettiin esille ja korjailtiin tarkoin. Kaikki kalleudet ja irtain omaisuus vietiin veneisiin ja mitä, ei saatu sopimaan, se kätkettiin tarkoin saarille, josta ne myöhemmin päätettiin käydä noutamassa.

Torulv ja Orvar-skald vetivät parhaan veneen erikseen. Sitten he hitain askelin menivät temppeliaitan luo. Paljastetuin päin he katselivat sitä kauan. Vihdoin virkkoi Torulv: "Oletko varma, Orvar-skald, että åsat hyväksyvät työmme?"

"Olen", oli runoilijan lyhyt vastaus, ja niin alkoi työ. Hellävaroin hajoittivat he nyt temppeliaitan ja veivät sen osa osalta veneeseen. Ei pientäkään naulaa tai sirua jätetty viemättä. Ja kun koko aitta oli veneessä, nostivat he peruskivet maasta ja vierittivät nekin veneeseen. Viimeiseksi lapioivat he temppeliaitan alla olevan mullan nahkasäkkeihin ja veivät säkit veneeseen.

Muutaman päivän kuluttua oli kaikki lähtökunnossa, ja joka puolelta saapui venematkueita, jotka kuninkaan mukana tahtoivat jättää maansa. Oi, kyllä oli surullistakin surullisempi jättää synnyinmaa! Monta kyyneltä oli näinä päivinä vuodatettu. Surullisin oli kuitenkin Osma, sillä hänen suruunsa yhtyi synkkä toivottomuus. Tähän asti oli hän toki ollut samalla maankamaralla kuin Karjala, mutta nyt lähdettiin mittaamattoman ulapan taa. Siellä ei ollut enää pelastuksen toivoa. Mutta mikäs auttoi, lähteä täytyi.

Kun kaikki olivat paikoillaan veneissä, käski Torulv puhaltaa torveen lähtömerkiksi; vaan samassa huomattiin, että Orvar-skald oli poissa. Lähteminen jäi ja alettiin tiedustella, mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Torulv tuli jo levottomaksi, vaan silloin näkyi runoilijan komea olento korkealla kalliolla, meren rannalla. Ja ennenkuin kukaan ennätti mitään sanoa, alkoi hän valtavalla, miehekkäällä äänellään laulaa sepittämäänsä jäähyväislaulua. Ensin hän ylisti Hålogalannin kauneutta, sen valoisia kesäöitä ja mahtavia pohjanpaloja. Sitten hän lauloi menneitten aikain suurista sankareista. Viimeksi hän kertoi Torulvista ja hänen mainetöistään. Lopuksi hän lauloi lähtöhetken kaipauksesta ja kaihosta tavalla, joka pehmitti kovimmatkin sydämet. Ainoakaan silmä ei ollut kuivana, kun runoilija surun murtamalla äänellä toisti laulunsa viimeisen säkeistön:

Jää ijäti hyvästi isien maa, minä katoan kauaksi ulapan taa, vaan muistosi pyhän mä kanssani vien, ja kunnekka åsat mun johtavat tien. Tääll' lapsuutein kehto ja lauluni lehto, vaan missähän sammuu eloni ehtoo? Oi Valhallan åsat, oi Odin ja Frej, tää lähtö mun iloni ijäksi vei!

Hitaasti kului matka. Sattui kuitenkin olemaan kauniita ilmoja ja niin vihdoin päivien päästä alkoi Islanti häämöittää etäisyydessä. Torulv, joka oli täällä ennen käynyt, löysi helposti Ingolfrin valkamoille. Ja voi sitä riemun määrää, joka nyt syntyi meren myrskyjen ympäröimällä saarella.

"Tämä ei ole ainoastaan jäiden maa, tämä on myöskin tulen maa, lämmön kultainen pohjola", puheli Ingolfr innoissaan.

OSMALASSA.

Aurinko painui juuri metsän taa kullaten vastarannan kuusikon, jossa käki harvakseen kukahteli. Iltatuuli huojutteli rannan lehviä ja satakieli viritti ihanan ylistysvirren morsiamensa kunniaksi.

Osmalan rannassa vetivät miehet juuri veneitä teloille. Osma oli väsyneenä istahtanut kivelle ja katseli siinä miestensä puuhia. Puhelun halua ei näkynyt kellään olevan. Jotakin omituista painostavaa tuntui olevan ilmassa, vaikka luonto kertoi keväästä, kukkasista, rakkaudesta. — Joku asteli rantaa kohden. Kaikki kääntyivät katsomaan.

"No Joutti! Jopa vihdoinkin tulet, luulin jo sinutkin menettäneeni! Vaan ah, muodostasi näen, ettei ole sinulla hyviä uutisia kerrottavana." Näin puheli Osma noustessaan.

"Ei, isä, hyviä uutisia ei minulla todellakaan ole."

"Koko tällä pitkällä ajalla et siis saanut mitään tietoja pojastani,
Osma-raukasta?"

"Oh, sainpa kyllä tietoja, isä, paljonkin. Suurilla lahjoilla suostuttelin puolelleni mahtavan lappalaisen poropäällikön, joka eleli Hålogalannin metsissä. Yhdessä saimme viimein selville Osman olopaikan, poropäällikkö hänet kerran näkikin, Osma oli ollut terve ja komea. Olimme päättäneet muutamien vankkojen miesten kanssa murtautua taloon ja pelastaa Osman. Kaikki oli valmiina, odotimme vain tunturipurojen kevätkuohujen laskemista. Sitten läksimme matkalle. Sydänyöllä saavuimme Torulvin talolle, vaan ah, — se oli tyhjä. Käännyimme muualle, kaikkialla kohtasimme vain tyhjiä taloja ja raunioita. Aamulla tapasimme vihdoin vanhan vaimon, joka syötti vuohtaan tunturin kupeella ja hän kertoi, että kolme päivää sitten Torulv oli väkineen lähtenyt hirvittävän kauas jonnekin läntisen meren kaukaiselle saarelle. Sinne oli joutunut Osma, sinne oli lähtenyt melkein koko Hålogalanti."

Osma huokasi syvään ja näytti painuvan vieläkin kumarammaksi. Vihdoin hän virkkoi: "Miksi kummassa he sinne lähtivät, kaiketi he palaavat syksyllä?"

"Eivät, eivät he palaa. Torulv ja hänen väkensä jätti ennemmin isiensä maan kuin antautui kuningas Haraldin valtaan. Jäämaa kaukana läntisen meren tyrskyissä on nyt heidän kotisaarensa."

Osma ei enää sanonut mitään. Raskain askelin hän lähti pirttiin. Siellä
Alja istui kiukaan korvalla ja Itki hiljaa.

VIIKINKIRETKELLÄ.

Tyynen lahden poukamasta kuului aamusta iltaan räiskettä ja pauketta. Torulv se siellä miehineen rakenteli uutta kotia itselleen. Vaan pianpa keskeytyi tämä kotoinen työ, sillä Ingolfrin lohikäärmelaivat olivat juuri lähdössä sankariretkelle etelään, ja kun miehistä oli puute, kysyi Ingolfr Torulvilta, antaisiko tämä muutamien miestensä lähteä mukaan. Torulvilla ei ollut mitään sitä vastaan, toistakymmentä miestä hänen joukostaan sai käskyn valmistua matkalle. Ja lähtevien joukossa oli Osmakin.

Uljaasti halkoilivat pitkät uiskot valtameren aaltoja. Kun tuuli oli myötäinen, mentiin suorinta tietä Sudersaarille ja päätettiin vasta paluumatkalla poiketa Hjaltlantiin, jossa piti toimittaa Ingolfrin asioita. Kauan eivät he kuitenkaan malttaneet Sudersaarilla levätä, eteenpäin taas ja pian oltiin Eerinin länsirannalla. Soudettiin Shannonin suulahden perukkaan. Siellä oli saarella virran suussa Limerickin kuuluisa kaupunki, ja koko maata Shannonin ympärillä sanottiin Limerickin kuningaskunnaksi. Pohjanmiehet olivat sen perustaneet ja he täällä edelleen hallitsivatkin. Limerickin kuninkaalla oli puolisona Ingolfrin tytär, siksipä ei ollut kuningattaren ilolla määrää, kun sai nyt isänsä miehiä vieraikseen. Komeat pidot laitettiin heti ja ylimmilleen nousi ilo, kun kuuluisa eerilainen bardi saapui harppuineen. Sanoja eivät pohjan miehet ymmärtäneet, mutta ihmeellisinä kaikuivat harpun säveleet ja soinnukas oli bardin ääni.

Osma vetäytyi huomaamatta akkunakomeroon. Tämä kaikki muistutti liiaksi kotoista kanteleensoittoa Karjalassa. Ja tuo sointuva, pehmeä ääni, — ihan kuin Osmalassa ennen. Hyvä, että sai olla näin yksikseen muistoineen, kaikkineen.

Mutta kuningatar oli huomannut Osman. Hän meni veljensä, nuoren Ingolfrin luo ja kysyi: "Kuka on tuo surunvoittoinen, komea mies, joka yksikseen vetäytyi tuonne akkunakomeroon, en ole häntä ennen nähnyt isäni miesten joukossa?"

"Hän onkin Torulvin miehiä, Osmund nimeltään", vastasi Ingolfr. "Kuuluu olevan kuninkaanpoika Karjalasta ja vankina tuotu Hålogalantiin vuosia sitten. Sanotaan, ettei viisaampaa miestä ole nähty Hålogalannissa, mutta surunvoittoinen ja miettivä on hän aina. Tuntikausia kerrotaan hänen katselleen kosken kuohuja tai kuunnellen metsän huminaa. Ja kyllä hän nytkin matkalla usein unohti soutamisen ja katseli uneksien ulapalle."

Tämä kertomus herätti kuningattaressa myötätuntoa ja hän meni Osman luo. "Mitä mietit, Osmund, täällä yksin?" kysyi hän.

Osma nosti päätään ja heräsi kuin unesta. "Tuo laulu ja soitto on niin kaunista, ettei sitä kuunnellessa joudu mitään miettimään", vastasi hän.

"Niin, ihanata se todella on, mutta laulaja onkin Eerinin suurin bardi", sanoi kuningatar.

"Ja miten kaunista se olisikaan, jos vielä ymmärtäisi laulun sisällönkin", jatkoi Osma.

"Niin, et ymmärrä Eerinin kieltä. Äsken lauloi bardi kuningas Fingalin pojasta, kuuluisasta Ossianista. Nyt hän laulaa Walesin kuninkaasta, Artturista, jonka vertaista ei synny auringon alle. Kuule, kuule, mitä ihmettä ne pyöreän pöydän miehet, ne Artturin kaksitoista sankaria taas tekivätkään." Ja kuningatar eli niin mukana sankareitten seikkailuissa, että hän vallan unohti, ettei Osma ymmärtänyt bardin kieltä.

Vihdoin lopetti laulaja. Hän oli itsekin niin vaipunut runoutensa maailmaan, että unohti harppunsa, unohti ympäristönsä. Kaikki luulivat jo, ettei tänä iltana enää saataisikaan kuulla bardin laulua. Mutta äkkiä kohotti bardi päänsä, otti harppunsa ja rupesi hiljaa näppäilemään. Kohta hän alkoi laulaakin.

"Nyt hän laulaa valkoisesta Kristuksesta", sanoi kuningatar.

Jokainen lihas jännittyi Osman kasvoilla kun hän kysyi: "Mitä bardi laulaa siitä valkeasta? Miehet puhuivat hänestä niin paljon matkalla?"

Ja kuningatar kertoi säe säkeeltä: "Päivänä muutamana astui Kristus opetuslapsineen purteen. — — — Hän sanoi: menkäämme meren tuolle puolen. — — — Vaan katso, nousi myrsky mahdoton, — — — haahti aaltoihin peittyi vallan. — — — Kristus vain peräkeulassa nukkui. — — — Oppilaat riensivät luo, herättivät, sanoivat: Kristus, et välitä siitä, jos hukumme kaikki. — — — Nousi nyt Kristus. Merelle huusi: vaikene! Tuulelle sanoi: tyynny! — — — Ja tuuli tyyntyi ja meri asettui. — — — Silmänräpäyksessä tapahtui kaikki. — — — Mutta Kristus katseli tyyntä vettä, virkkoi: Oi te pelkurit! Uskoa teillä ei ole! — — — Vaan iki-ihmeissään sanoivat oppilaat toisilleen: Kuka lieneekään tämä, hän ihminen ei ole! — — — Kun hän käskee tuulta, käskee vettä, ja katso, ne tottelevat. — — —"

"Mitä", sanoi Osma hämmästyen, "myrskykö asettui, kun Kristus käski!
Oi, eihän se ole mahdollista, kuningatar!"

"Ja miksei olisi! Herättihän Kristus sanallaan monet kuolleet, katseellaan paransi sadat sairaat, miksei siis tuulikin tyyntynyt, olihan hän Jumalan oma poika."

Kaikki oli Osmasta liian ihmeellistä, käsittämätöntä. Vihdoin hän virkkoi: "Mikä on enkeli, runoilija puhui sellaisesta?"

"Se on lempeyden henki, fylgia", vastasi kuningatar.

* * * * *

Muutaman päivän päästä lähtivät pohjanmiehet. He kulkivat Eerinin länsirannikkoa pohjoiseen, josta olivat tulleetkin. Illan tullen noustiin maihin. Kätkettiin veneet rantaviidakkoon ja hiivittiin hiljaa eeriläistä kylää kohden. Pari miestä lähti edellä vakoilemaan. Pian he palasivat: "Mitä hirtehistä! Kylä on puolustuskunnossa! Ne ovat tienneet tulostamme!" kertoi toinen vakooja. Muu ei nyt auttanut kuin avonainen taistelu. Ja miehet palasivat veneilleen nukkuakseen siellä yönsä, sitten aamulla aletaan taistelu.

* * * * *

Laaksossa, kylän lähellä sijaitsee vanha luostari. Isä Johannes istui akkunan edessä ja oli kokonaan syventynyt raamattuunsa. Silloin törmäsi poikanen hengästyneenä sisään ja sanoi: "Isä, isä Johannes, etkö sinä tiedä, että kaikki luostarin asukkaat ja kaikki lapset ja vanhukset kylästä ovat paenneet virran taakse, suon saarelle, sillä pohjanmiehet ovat rannikolla?"

"En, sitä en tiedä", vastasi isä Johannes ihmeissään. Mutta poika jatkoi: "Sen minä arvasin! Kun en nähnyt sinua muitten luostarin asukkaiden kanssa suon saarella, niin ajattelin heti: nyt on isä Johannes taas ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ole ollenkaan huomannut, mitä ympärillä on tapahtunut. Ja silloin en voinut jäädä sinne, kun ajattelin, että sinä olet vaarassa. Jos tietäisivät, miten minä juoksin! Tule, tule nyt pian, isä, ehkä vielä ennätämme virran taakse, ennenkuin nuo kauheat pohjanmiehet tulevat!"

"En minä lähde sinne", sanoi isä Johannes.

"Et lähde! Mitä! Silloin pohjanmiehet surmaavat sinut, isä!"

"Eivät, eivät ne surmaa", sanoi isä Johannes ja pani kätensä pojan päälaelle. Sitten hän laski toisen kätensä raamatulle ja jatkoi: "Tässä kirjassa sanotaan, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme Jumalan tahtomatta. Ei hiuskarvaakaan, ajatteles! Jumala on suuri, voimakas, ijäinen rakkaus. Hänen tahtomattaan ei minulle tapahdu mitään pahaa."

Poika ei vastannut mitään. Hänen oli niin ihmeen rauhallinen ja hyvä olla. Mutta isä Johannes sanoi: "Istuppa tähän vierelleni, niin luen sinulle, mitä juuri äsken luin tässä yksin." Ja isä Johannes alkoi aukiolevasta raamatusta lukea:

"Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, eikä ruumiistanne, mitä pukisitte yllenne. Eikö henki ole enempi kuin ruoka ja ruumis enempi kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivätkä leikkaa, eivätkä kokoo aittoihin, ja taivaallinen isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa? Ja mitä te murehditte vaatteistanne? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee, eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomonkaan kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö paljoa enemmän teitä, te vääräuskoiset? Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?" tahi: "Mitä me juomme?" tahi: "Millä me vaatetamme itsemme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat, Taivaallinen isänne kyllä tietää teidän kaikkea tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin annetaan teille sen ohessa kaikki tämäkin. Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Riittää kullekin päivälle vaivansa."

Lopetettuaan vaipui munkki ajatuksiinsa, ja pojasta tuntui niin hyvältä, niin rauhalliselta. Hän ei pelännyt yhtään enää. Viimein hän tarttui munkin käteen ja sanoi: "Isä Johannes, minä jään tänne sinun kanssasi, en pelkää enää ollenkaan."