Kultarannan impi: Historiallinen kertomus kymmenenneltä vuosisadalta

KULTARANNAN IMPI

Historiallinen kertomus kymmenenneltä vuosisadalta

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö otava, 1920.

SISÄLLYS:

Vartiotulella.
Koroisten markkinat.
Yönkulkijat.
Kultarannassa.
Syys-ilta Kultarannassa.
Kulkijan sydän.
Kuusien alla.
Rusko.
Kiovassa.
Talvi Gårdarikessä.
Perunin juhlassa.
Retki Miklagårdiin.
Pakomatkalla.
Viestejä.
Suomen sankarit.
Kulkija saapuu.
Hirvo.
Kulkijan kertomus.
Vainolaisiako?
Kulkijan lähtö.
Hirvon luona.
Matkalla.
Kevät-ilta.

VARTIOTULELLA.

Uisko oli pieni ja soma. Se näytti aivan tanssivan aalloilla, kun kaksi miestä voimakkaasti souti kohti Aurajoen suulahtea. Tuossa jo laskivat Vartiovuoren juurelle rantakoivujen alle.

Hirvo, nuorempi miehistä, nousi nopeasti vuorelle toisen jäädessä veneen luo askaroimaan. Vuorella kokoili Hirvo oksia ja risuja, iski tuluksilla valkeata ja aikoi virittää hyvän kokon. Mutta kun kokko ei ottanutkaan syttyäkseen, huusi hän toverilleen vuoren juurelle: "Katsoppa, Tuuri, eikö uiskossa ole mitään kuivaa sälöä, en saa kokkoa syttymään!"

Hidas Tuuri oli juuri saanut eväskontin selkäänsä ja astunut muutamia askeleita. Nyt hän palaa veneen luo ja tarkastelee sitä sisältä ja päältä. Ei löydy mitään. Mutta kas, vierellä on mahtava tervaskanto. Tuuri riisuu kontin, kopeloi vyöltään kirveen ja alkaa taiten veistää tervaslastuja. Sitten hän kokoo jok'ikisen lastun, sitoo miettien konttinsa ja lähtee läpi rantanäreikön ylös vuorelle. Kun hän vihdoin sinne pääsi, roihusi kalliolla jo komea kokko. Hirvo viskasi nauraen Tuurin lastut tuleen ja sanoi: "Kylläpä saisivat nyt merenkulkijat merkkitulta vuottaa, jos sinun lastuistasi sytyttäisin."

Tuuri ei vastanut mitään, riisui vain konttinsa ja istuutui kivelle kokon luo. Mutta Hirvo jatkoi leikkiään: "Kertovat sinun naimahommissakin aina myöhästyneen ja siksi jääneen ilman eukkoa."

Tuuri kohenteli tulta.

"Et taida enään koko eukon ottamista ajatellakaan. Mutta nuorihan olet vielä, vain muutamaa vuotta minua vanhempi. Pidä sitten vain kiirettä, kun alotat!"

Jopa viimeinkin ärähti Tuuri: "On sitä miehellä muutakin ajateltavaa.
Luuletkos kaikki kaltaisiksesi! Sinun päässäsi pyörii aina vain
Kultarannan Impi ja taas Kultarannan Impi, mutta kas, se lintu ei lie
otettavissasi, vaikka et hidastelekaan. Niin, niin."

Kultarannan Impin mainitseminen toi veret Hirvon poskille ja hän muutti heti puheenaihetta.

"Koroisten markkinoista pitäisi nyt tulla niin suuret, ettei sellaisia ikinä ole nähty näillä Suomen mailla", virkkoi hän.

"Niin, niin kerrotaan."

"Huomenna saapuu tänne suuri joukko pohjolan kuninkaita ja sankareita. Rurikin poika Igor on kuulema jo muutaman päivän ollut sukulaistensa luona saaristossa. Komea oli hänen seurueensa ollut, mutta suuri on hänen valtakuntansakin Gårdarike. Sanotaan, että Igorilla olisi jotain suuria aikeita mielessä ja siksi hän on kutsunut tänne kaikki pohjan kuninkaat. Saammepa huomenna nähdä komeutta Koroisten niemellä."

"Niin, niin saamme."

"Markkinat ovat vasta ylihuomenna, mutta monta kauppa-uiskoa näkyi jo
Ruissalon rannassa. Onko sinulla, Tuuri, nyt paljon myötäviä?"

"Eipä paljon. Muutama kihtelys oravan nahkoja ja vähän muita turkiksia."

"Mutta mitenkä kummassa sinulla on oravan nahkoja näin syksypuolen markkinoille. Mikset niitä myönyt jo keväällä?"

"Niin tuota, tulin markkinoille vähän myöhään. Parhaat ostajat olivat lähteneet, enkä — tuota — myönyt polkuhinnasta nahkojani."

Hirvoa nauratti kovasti tämä Tuurin yksitoikkoinen tunnustus myöhästymisestään. Mutta kun hän ei tahtonut enään ärtyisää toveriaan kiusottaa, virkkoi hän: "Pane maata, Tuuri! Minä valvon iltayön tässä vartiotulella."

Tuuri haki metsästä pehmeitä havuja, teki kokon luo tilan ja oli pian unen mailla.

Syys-ilta pimenee yhä. Aurajoen suulahden pinnalle nousi kevyt usva. Pian se alkaa kohota. Nyt se jo täyttää koko Vartiovuoren ja Aningaistenmäen välin. Hirvo katselee merelle. Saaret yhä tummuvat. Jo hukkuvat yöhön ja usvaan. Tuntui kummallisen kolkolta, melkein kaamealta. Ikimetsäkin ympärillä huminoi niin omituisesti, se oli kai henkien havinaa. Jospa edes linnut laulaisivat. Eivät laula. Noh, tuo oli suden ulvahdus. Se kuului hyvin kaukaa. Lienenkö luonnon lumoissa, tuumi Hirvo.

Vaan siinäpä jo unohtui yön kolkkous. Hirvo katselee hiilosta, mutta toinen kuva täyttää mielen. Kuka voisikaan unohtaa eilistä iltaa Kultarannassa. Niin, nyt hän sen melkein jo tiesi. Impi piti hänestä, vaikka hän olikin vain köyhän kalamiehen poika Kultarannan alueelta. — Hirvo oli nuori ja tavattoman kaunis. Ah, hän tiesi sen itse. Tytöt häneen ihastuivat, se on totta se. Mutta että tuo jäykkä Impikin tuntui lämpenevän, se on jo sentään jotakin, Impi, joka oli lähettänyt monet meren takaakin tulleet kosijat pois. Miten Impi sanoikaan eilen illalla. Ah näin: "Kunpa läksisit, Hirvo, mainetöille ja saisit urhon nimen, ehkäpä isäni sitten katselisi sinua suopeimmin silmin." Niin, näin hän sanoi, näin. Ja mitä hän sillä tarkoitti. Tietysti, että sitten saan mennä kosimaan. Oi, tuo Impi on oikea aarre, hiljainen, totinen, ei muitten kaltainen ja vielä ainoa lapsi. Koko Luonnon saaren hän kerran perii ja nuo Kultarannan kuulut rikkaudet. — Ja sitten ne saa Hirvo, Kultarannan tuleva isäntä. Silloin on Hirvollakin omat uiskot, omat miehet ja matkoja tehdään. — — Jos Igor vain on tullut tänne, kuten kerrotaan, hankkimaan miehiä suurta retkeään varten, silloin on Hirvo ensimäinen, joka lähtee. Sitten hän palaa urhona, ja vanha Luonto ei kiellä häneltä tytärtään. — — —

Aamuyön valvoi Tuuri Hirvon unelmoidessa tulevasta mahtavuudestaan Kultarannan sankarina. Mutta Tuuri kohenteli tulta ja mietti, miten paljon hän nyt saa nahoistaan markkinoilla. Ostaa sitten suolaa ja vähän kangasta äidille tulijaisiksi ja soljen sille toiselle. Miten iloiseksi vanha äiti tuleekaan — ja se toinen, jota ei saa kotiin tuoda, äiti ei anna. — — Pieni on pirtti, mutta kaunis on kaskimaa, ja kiltti on Kellokas. — — —

Aamu sarastaa. Valkopurjeita näkyy kymmenittäin merellä.
Kuningas-uiskoko tuo tuolla, kultakokka, monisouto!

KOROISTEN MARKKINAT.

Voi sitä ihmispaljoutta, joka saapui, jo ensimäisenä päivänä Koroisiin! Yhä komeampia lohikäärmelaivoja, yhä loistavampia sankarijoukkoja. Taisivat kaikki kauppiaatkin tulla jo täksi päiväksi. Ainakin oli koko Aurajoen suulahti täynnä Koroisiin pyrkiviä kauppalaivoja. Vaan tuossapa tuli tuimasti uisko, jonka komeudella ei vertaa: purppurapurjeet hohtivat ja kultainen lohikäärmeenkita oli ammollaan kuin nielläkseen kaikki vastustajat. Uisko laski rantaan ja maihin hyppäsi ensimäisenä tummaparta Igor Rurikinpoika, Gårdariken ruhtinas. Hänen turkisviittansa oli levällään ja sen alta näkyi silkkipaita, kultakirjainen, loistava vyö ja komea miekka. Moni päällikkö riensi vastaan. Siinä tervehdittiin, juteltiin.

Kohta kuitenkin rientää Igor seurueineen käräjäkentälle, nousee kivelle ja alkaa kuuluvalla äänellä puhua noille sadoille sankareille, jotka täyttivät käräjäkentän: "Olen Gårdariken ruhtinas Igor Rurikinpoika. Isäni tunsitte kaikki, hänhän lähti täältä satojen saarien maasta itään uutta seutua hallitsemaan. Ja äärettömän suuri ja rikas on tuo hallitsemani maa. Näkisittepä vain sen verojen määrän, jonka vuosittain saan: hunajata, vahaa, orjia loppumattomiin! Ja se tavara menee hyvin kaupaksi Miklagårdissa, tuossa suuressa kartanossa, jonne kaikki katoo kuin pisara mereen. Niin, Miklagård voi ostaa vaikka koko pohjolan tuotteet ja maksaa hyvin, Miklagårdin rikkaudella ei ole määrää. Mutta kas, sen keisarit ovat itsepäisiä, eivät tahdo antaa pohjanmiehille niitä kauppaetuja, jotka heille vanhastaan kuuluvat. Siksi täytyy keisaria pakottaa siihen. Miklagårdia vastaan on tehtävä sotaretki ja hankittava kauppaedut sellaiset, ettei niille vertaa. Sellaisen retken teki kasvatusisäni Oleg. Kaikkihan olette kuulleet tuosta mainiosta matkasta, kun hän panetti pyörät pursien alle, nostatti purjeet ja laski halki kenttien Miklagårdin muurien edustalle. Ja mitkä rikkaudet ja edut hän sieltä saikaan! — Nyt on syksy, ja ensi keväänä, kun Dnjeprin koskissa vesi korkeimmillaan kuohuu, laskee Igor Rurikinpoika kohti Miklagårdia. Kuka tahtoo seurata minua tälle matkalle? Hyvän maksan palkan, ja kaksikolmannesta saa kukin pitää voittamistaan rikkauksista. — Nyt syksyllä on jo tultava luokseni, keväällä ette ennätä, sillä niin aikaseen lähdetään Kiovasta. Tullessani poikkesin Osmalassa, ja osa Karjalan miehiäkin lähtee mukaan."

"Elikö vanha Osma vielä?" kysyi joku miesjoukosta.

"Elipä kyllä, mutta ihan valkoparta hän oli ja hirveän vanha hän kai onkin, mutta kahta kieltä hän puhui yhtä hyvin kuin te täällä rannikolla. Eipä ole ukko unohtanut, mitä nuorena oppi Hålagalannissa."

"No, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Mutta ei kai Osma ollut myötämielinen matkallesi, hänhän aina vastusti tällaisia retkiä. Muistan sen hyvin niiltä ajoilta, kun vielä olin isäni luona Karjalassa, ennenkuin tulin tänne Suomeen." Näin puhui Sarvi, Halikon sankari.

"Ei niin Osma luvannut apua, mutta Pelkosen ja Äyrämön miehiä lähtee retkelle. Odottavat valmiina paluutani. Totta kai nyt täältäkin saan urhoja mukaani."

"Totta kai, totta kai", kuului joka puolelta ja miehiä alkoi tulla Igorin luo. Siinä kaksi nuorukaista tunkihe tuimasti muita ja pääsivätkin ensimäisiksi perille.

"Me tulemme miehinemme kanssasi", sanoi toinen nuorukainen ylpeästi.

"Vai on noilla poikasilla jo omia miehiä ja siis jo omat purretkin", puheli Igor. "Ketä olette?"

"Jos vielä kerrankin sanot kuningas Eerik Verikirveen poikia poikasiksi, niin saat tuntea miekkani pureman."

"Aha, sen jo kuulee, että olette Norjan Eerikin poikia. Hurjasti tappeli isänne läntisen meren rantamilla, vaikka olikin menettänyt Norjan. Urhoollisia poikia! Hyvä, hyvä! Elääkö äitinne Gunhild vielä?"

"Elääpä kyllä, ja hänen luoksensa jäivät nuorimmat veljemme."

Jo saapuu toisia, piti keskeyttää juttelu. Siinä tuli Björn Svitjodista ja toi terveiset kuninkaaltaan, joka ei joutunut niin pitkälle matkalle. Mutta hänpä, Björn, oli vapaa lähtemään, palkasta vain vielä tiedusti. No, riittävä tuo oli, ja Björn antoi Igorille puukapulan, johon oli veistänyt omat merkkinsä, vakuudeksi, että hän nyt oli Igorin mies. Samallaisia puupalasia antoivat Igorille muutkin.

"No jopa nyt jotakin, oikeinko eestitkin lähtevät mukaan", puheli Igor, kun kuningas Keso ja Sakkalan sankari miehineen ilmoittautuivat lähtevien joukkoon.

Ennättivätpä vihdoin jo Suomenkin kuninkaat ja sankarit ajatella asiansa loppuun. Ja monet ilmoittivatkin lähtevänsä mukaan. Siinä Teljon kuningas, kymmenet saarien päälliköt, leveäharteinen Kyrönmaan kuningas, Kauko, kulkijakuningas ja monet muut olivat lähdössä. — Miettivä Halikon Sarvi ja Kultarannan vanha Luonto sanoivat ajattelevansa asiaa vielä huomiseen. Viimeiseksi ilmoittautui suuri joukko yksityisiä miehiä suoraan Igorin seurueeseen, ja näitten joukossa oli Hirvokin.

Igor oli sangen tyytyväinen tuloksiin. Mietteissään hän katseli miesjoukkoa ja virkkoi viimein: "Yhtä minä vain ihmettelen, missä on vanha Väinävalta, kuninkaista suurin? En ole nähnyt häntä Suomen miesten joukossa."

Syntyi hetken hiljaisuus. Moni muukin oli kaivannut viisasta
Väinävaltaa.

Kohta kuitenkin astui hartiakas Kyrönmaan kuningas vähän lähemmäksi ja hänen suupielissään karehti hymy, kun hän alkoi kertoa: "Tullessani tänne, näin suurella selällä Ahvenan pohjoispuolella purren. Luulimme sitä ensin vainolaivaksi, mutta kun huomasimme, että sillä oli purppura purje, laskimme lähemmäksi. Ja ajatelkaas! Väinävalta istui komeissa pukimissa uiskon kokassa, polvillaan kantele, jota hän uneksien näppäili. Tiedustelimme, minne matka? Ensin ukko vähän kierteli, mutta lopulta hän tunnusti, että oli kosiomatkalla Kainuun."

Kaikki purskahtivat nauramaan tämän kuullessaan, ja Luonto virkkoi: "Voi sitä Väinävaltaa! Viisas on mies, mutta noissa naimispuuhissaan hän aina hupsuttelee."

Mutta Igor ajatteli vain matkaansa ja sanoi: "Lähetin sanan Vikenin miehille kuten tröndeillekin, enkä ole nähnyt sieltä ainoatakaan miestä."

Nytpä joutuivat Eerik Verikirveen pojat kuohuksiin: "Minnekä he nyt joutuisivat, kun saivat Håkonin hallitsijakseen. Sanovat häntä parhaaksi kuninkaakseen ja ovatkin ottaneet hänelle lisänimen: Hyvä. Mutta sanoppa, Igor, kenelle kuuluu Norja? Mekö sen omistamme, jotka olemme Norjan laillisen kuninkaan Eerikin poikia, vaiko Håkon, tuo paadella syntynyt palkkapiian poika?"

"Teille se tietysti kuuluu ja te sen vielä kerran omistattekin. Sen näen jo silmänne iskusta", vastasi Igor.

"Niin tietysti meille", touhusivat pojat, eivätkä kuulleet, että joku
Suomen mies virkkoi: "Håkon on myöskin Norjan kuninkaan poika."

Igor aikoi jo lopettaa kokouksen, vaan silloinpa Hedebyn, Voionmaan, Birkan ja Kurkelan kauppiaat ehdottivat, että otettaisiin päätettäväksi vielä eräs yhteinen asia, kun kerran koko pohjola oli koolla. Ja kohta eräs reima voiolainen selitti, miten kovin tärkeätä olisi, että poltettaisiin merkkitulia vilkkaimpien kulkuväylien varsilla. Siitä johtuvan suuren hyödyn hän kuvasi vallan loistavalla tavalla. Ja niin päätettiinkin yksimielisesti, että tästä alkaen palaisivat joka kesä merkkitulet Hedebystä. Laatokan rantamille asti. Kunkin maan miehet lupasivat huolehtia omien rantojensa tulista. Niin Voionmaan, Svitjodin, Ahvenan ja Suomen miehet, niin eestit. Ainoa, mikä tuotti vaikeutta, oli Suomenlahden pohjoisranta. "Jäämit pelkäävät merta, ei heistä ole merkkitulien vartijaksi, eikä heitä täällä näykkään", nauroi joku. Mutta pian päästiin tästäkin pulasta, kun eräs vanha kauppias selitti, että parempi väylä kulkikin Suomenlahden etelärannalta. Kun Kumoniemessä vain oli merkkituli, voitiin siitä kulkea Kesoniemelle ja sieltä eteenpäin Nevan suulle. Niin oli asia päätetty.

Ja nytpä vasta alkoi ilotouhu. Igor antoi kantaa suuren joukon puuputinoita ja nahkasäkkejä maalle ja huusi: "Nyt, sankarit, saatte maistaa Miklagårdin juomaa! Tällaista sitten siellä saamme loppumattomiin!"

Voimakas viini alkoi pian vaikuttaa miehiin, jotka eivät olleet sellaiseen tottuneet. Puhelu kävi kovaääniseksi, toiset jo rähisivät ja hoilasivat.

Mutta äkkiä taukosi rähinä, sillä rannalta alkoi kuulua kaunista soittoa. "Kulkija-Helkky on taas meidän mailla", huudahti moni. Mutta Igor kuunteli kuin lumottuna harpunsoittoa. "Tuommoista soittajaa ei ole Gårdarikessä koskaan kuultu", sanoi hän. "Mies hoi, tuleppa tänne!"

Mutta laulaja ei lähde, soittaa vain. Igor tulistuu ja lähettää pari miestään noutamaan soittajaa.

Kohta oli hänen edessään hoikka, kiharapäinen nuorukainen harppuineen.

"Tuosta saat Gårdariken kauneimman ja kalleimman miekan, jos lähdet kanssani ja jäät soittajaksi kartanooni."

"Kulkija-Helkky ei kanna miekkaa, vaan harppua ja huilua", vastasi nuorukainen tyynesti.

"No hiis, tuossa on sitten kultarahoja enemmän kuin parhain urhoni ansaitsee kokonaisessa kesässä."

"En huoli rahoistasi."

"Hiitten hirmu, mitä sinä sitten tahdot?"

"En lähde kanssasi."

Nyt raivostui Igor: "Vai et lähde! Perkuna vie! Sitokaa miehet tuo ja viekää laivaan! Sitten nähdään, lähteekö hän!"

Ympärillä oli jännityksellä seurattu keskustelun kulkua. Mutta kun
Igorin miehet aikoivat käydä käsiksi kulkijaan, juoksi siihen monta
Suomen ja Svitjodin sankaria paljastetut miekat käsissä, ja yksi huusi:
"Jos sormellakin koskette Kulkija-Helkkyyn, niin totisesti oma päänne
ei ole varsin lujassa olkapäitten välissä!"

Nyt vetivät Igorin miehetkin miekkansa ja epäilemättä olisi syntynyt hirveä tappelu, ellei Kultarannan vanha Luonto olisi tunkeutunut väliin ja sanonut: "Kulkija-Helkky on kierrellyt vuosia pohjolan maita ja ilahuttanut meitä soitollaan ja laulullaan. Kukaan ei ole voinut häntä paikoillaan pysyttää, mutta kukaan ei myöskään koskaan ole väkivalloin yrittänyt häntä pidättää. Siispä pankaa miekat pois ja Kulkija kiertäköön, kuten kiertänyt on. Ja siihen on sinunkin Igor tyydyttävä, Kulkijaa et saa. Sitäpaitsi, älä unohda, että nyt on kaupparauhan aika."

Igor oli ennättänyt jo tyyntyä ja hän huomasi mitä vahinkoa tämä tappelu olisi tuottanut hänen suurille aikeilleen, siksipä hän mielellään taipui ja jätti soittajan rauhaan.

Päivä oli vasta puolillaan, ja kauppiaat havaitsivat, miten mainio myyntitilaisuus nyt oli, kun miehet olivat ostotuulella. Kohta oli kauppakentällä mitä erilaisimpia tavaroita myytävänä. Tuolla aseita ja suolaa; täällä kankaita, solkia ja koristeita, varsinkin lasihelmiä; siellä juomasarvia, kuolaimia ja päitsiä. Olipa rannalla koko venekuorma mainioita voiolaisia kovasimiakin. Ja kauppa kävi verrattomasti. Varsinkin aseita ostivat matkalleaikovat. Rahaa ei näyttänyt paljon olevan, mutta kauppiaat olivat yhtä halukkaita vaihtamaan tavaroitaan suomalaisten turkiksiin, joita olikin vallan määrättömästi.

Muutamien suurien uiskojen luona rannalla oli kovasti hyörinätä. "Mitähän tuolla lienee?" virkkoi Hirvo Tuurille. He menivät lähemmäksi; ja ah, siellä oli myytävänä orjia, paljon orjia. Tuossa joukko nuoria naisia kalpein, pelokkain kasvoin, tuossa muutamia miehiä ja oi, tuolla itki pikku poika. Hirvo hyppeli huoletonna uiskosta toiseen muitten mukana, mutta Tuuri kääntyi ja lähti pois, sillä hänestä tuntui niin vaikealta nähdä näitä orjaraukkoja. Kaiken päivää oli hänen edessään kuitenkin kaunis lapsen pää, jonka silmistä vieri suuria kyynelhelmiä ja joka lakkaamatta soperti: "Äiti, äiti." Mistähän oli sekin ryöstetty! — —

Useimmat yöpyivät veneisiinsä markkinapaikalle, mutta Hirvo lähti kotiinsa. Huomenna hän lähtee Igorin mukana, oli ainoa tilaisuus sanoa Kultarannan Impille nyt hyvästi. Hirvon sydän löi aivan kuuluvasti. Mikä onni, ettei vanha Luonto lähtenyt kotiinsa. — Mitähän Impi nyt sanoo, kun saa kuulla, että Hirvo lähtee sankariretkelle, vaikkei muita Luonnon miehiä lähdekään. Sillä kieltävän vastauksen saa Igor aamulla, — Luonto on rauhan mies ja jo niin vanhakin. Eikä hän rikkauksiakaan enää kaipaa, niitähän hänellä on niin määrättömästi, että hänen kotirantaansakin on ruvettu kutsumaan Kultarannaksi, vaikka hänen saartaan tavallisesti sanotaan Luonnoksi tai Luonnonmaaksi. Ja ne rikkaudet perii kerran Impi, niin Impi. Ja sitten ne saa hän, Hirvo, sitten kun palaa sankarina, jonka mainetöistä laulaa koko pohjola.

YÖNKULKIJAT.

Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Sarvi ja vanha Luonto astelivat peräkkäin ylös Kärsämäen rinnettä. Polku kulki sellaisen tiheikön läpi, että oksat aivan pieksivät kasvoja. Vihdoinkin loppui ylämaa ja Sarvi virkkoi: "Asuuko se tietäjä kaukanakin?"

"Kyllä, hyvän matkan päässä. Mutta ennen puoltayötä siellä jo olemme."

"Sinä uskot siis varmasti tietäjään, Luonto?"

"Niin uskon. Milloinkaan en ole häneltä huonoa neuvoa saanut. Se vaan voi sattua, ettei tuo Musta-Peuko sano mitään, ja silloin saa kauniisti palata kotiinsa, muu ei auta. Mutta jos niinkin kävisi, niin en sittenkään lähde Igorin mukana. En tiedä, miksi en oikein luota häneen. Hän kerskui niin paljon ja ajatteles, aikoi Kulkijan viedä väkisin, Kulkijan, jonka päästä ei kukaan täällä katkaisisi hiuskarvaakaan."

"Samaa ajattelen minäkin, etten lähde. Muistan nuoruuteni aikoja
Karjalassa, jolloin vanha Osma varotti turhista retkistä."

"Miten kummassa jouduitkaan sieltä Karjalasta tänne Suomeen?"

"Niin, se oli silloin nuoruuden hullutusten aikana. Tapasin täällä Suomen markkinoilla ihmeen ihanan Joensuun tyttären, enkä saanut rauhaa ennen, kun voitin hänet omakseni. Ja niin tulin Joensuun isännäksi ja Suomen mieheksi. Sangen onnellisia olivatkin ne viisitoista vuotta, jotka yhdessä elimme. Nyt on juuri kolme vuotta siitä, kun vaimoni niin odottamatta kuoli. — Kuules Luonto — tuota — olet kai huomannut, miten usein olen tänä vuonna vieraillut Kultarannassa. Niin, näes, sinun kuuluisa Impisi minut sinne on vetänyt. Mitä sanot, antaisitko hänet minulle vaimoksi? Olenhan kyllä parikymmentä talvea vanhempi Impiä, mutta mitäs tuosta, vielä olen terve ja voimakas."

Luonto pysähtyi hämmästyneenä: "Mitä sanotkaan, Sarvi! Etkö muista, että olen aina luvannut tyttäreni sellaiselle, joka asettuu Kultarantaan ja ottaa koko saareni, minulla kun ei ole poikaa. Mutta sinullahan on itselläsi komeat pirtit ja laajat alueet, viet emännän kotiisi. Ei Sarvi, sinä et sovi, niin kunnon mies kuin oletkin."

"Ehkäpä kylläkin sovellun. Poikani tulee kohta mieheksi ja ajattelen, että hän saakoon Joensuun alueet, koska ne kerran olivat hänen äitinsä omia. Minä tulisin sitten Kultarannan isännäksi."

"Kas Sarvi, ei sinua suotta sanota viisaaksi! Sepä mainiota! Sinulle annan tyttäreni, annan ilman lunnaita. Parempaa miestä ei ole näillä ilmoilla! Mikset ole ennemmin kertonut aikeistasi?"

"Olen pelännyt, että Impi vastustaisi. Mielihyvällä ei hän vaimokseni tule."

"Pyh! Kaikkea puhutkin, vaikka olet jo parrakas mies. Mitä merkitsee naisen tahto — ei yhtään mitään! Tuossa on kourani, ja Impi on sinun."

"Kertovat, että Impi pitäisi Hirvosta."

"Niin no, kukapa naisväestä ei olisi ihastunut Hirvoon. Onko kauniimpaa miestä Suomessa nähty! Mutta mitäs hänellä sitten muuta onkaan! Olisipa edes sankarin poika, mutta köyhän kalamiehen poika. Ei, Hirvo ei uskalla edes katsettaan kohottaa tytärtäni kohti. Ja sitäpaitsi, näithän, että hän meni Igorin mieheksi, on siis poissa koko talven ja seuraavan kesän, jos koskaan palaa. Impi on sinun, saat tulla koska haluat."

Sarvi oli tavattoman iloinen. Se vain vähän pisti, että jos ei Impi tahdokaan.

Jutellessa olivat miehet tulleet suuren suon rantaan. Nyt alkoi hidas kulku. Polku kierteli kuivimpia kohtia ja milloin tuli oikein vetelä, oli siihen kaadettu puita, joita myöten kuljettiin. Kaukana vilahti valkea ja edellä kulkeva Luonto kuiskasi: "Kotona on Musta-Peuko."

Vihdoin he saapuivat suosaaren rantaan, ja Luonto virkkoi taas: "Nyt olemme tietäjän saarella."

Vaan mitä! Tiheiköstä kuului rytyä ja yht'äkkiä karhu seisoi heidän edessään takajaloillaan ja sen etukäpälät olivat uhkaavassa asennossa. Karhun kummallekin puolelle ilmestyi susi. Ne näyttivät rumasti irvistellen hampaitaan. Sarvea värisytti. Mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, huusi Luonto: "Tietäjä suuri, täällä on ystäväsi Luonto, huuda vahtisi pois!"

"Et ole yksin", kuului kolkko ääni kuin maan alta.

"En. Mukanani on Sarvi Karjalainen, mutta hän on kunnon mies ja tuleva vävyni. Laske meidät luoksesi!"

Kuului pari hiljaista vihellystä ja silmänräpäyksessä katosivat sudet ja karhu.

Yö oli hämärä ja Sarvesta tuntui kuin hän olisi tullut henkien maahan, haltijoitten ikuisille asunnoille. Tummana kiertyi suo pienen saaren ympäri. Ehkäpä se olikin Manalan musta virta ja tietäjä tuolla Kalman ukko, kolmisormi. Mutta ei, kyllä hän vielä sentään oli elävitten mailla, kuten Luontokin tuossa edellä. Miekka on tallella ja kova maa jalkojen alla — vielä.

Kavuttiin jyrkkää polkua ylöspäin ja nyt laskeuduttiin taas alas läpi louhikon. Ja voi ihmettä! Yhtäkkiä on heidän edessään nuotio ja sen äärellä istuu tietäjä. Kolmella puolella kohoavat hirveät, mustat kallionlohkareet, jotka näyttävät ulottuvan aina pilviin asti. Neljäs puoli on vapaana ja siinä seisoo Luonto ystävineen.

Tietäjä nousee seisomaan. Sarvi säpsähtää, sillä istuallaan näytti tietäjä mieheltä, mutta seisomaan noustuaan ulottui hän tuskin tavallista miestä vyötäisille asti. Tietäjän jalat olivat näet naurettavan lyhyet, kuin sylilapsen. Mutta paksu oli tietäjä ja pikimusta parta ulottui maahan asti. Ja Sarvi mietti itsekseen: "Ei ihme, jos tietäjä on saanut nimet Musta ja Peukalo, ne hänelle todentotta sopivat. Tuo karvainen, koivekas puku vain näyttää niin hassulta, taitaa olla tuohiakin välissä."

"Istukaa, tuoss' on kivet", sanoi tietäjä, ja miehet istuivat nuotion luo. Mutta taaskin Sarvi kummeksi, sillä susi juoksi metsästä ja heittäytyi tietäjän jalkoihin, karhu pani päänsä hänen polvilleen, ja kallioitten välistä katseli hirvi suurin silmin vieraita.

Luonto oli kaikkiin noihin tottunut ja kävi sen tähden kummeksimatta asiaansa: "Mitä sanot, tietäjä, lähdemmekö Igor Rurikinpojan kanssa sotaretkelle Miklagårdia vastaan? Miten tuo retki päättyy?"

Tietäjä sulki silmänsä ja huojutteli hiljaa ruumistaan. Sitten hän nousi, otti tuohukseen valkeata ja tassutteli lyhyillä jaloilla luolaansa. Kun hän väistyi uksiaukosta, näkyi koko luola. Ja voi! Kivien kolossa ja seinien syvennyksissä näkyi ihmisten ja eläinten pääkalloja sekä kaikenlaisia kummallisia esineitä: sarvipäitä, pyöreitä, kulmikkaita, kultaisia. Tietäjää ei näkynyt, hän koputteli sivulla jotain onttoa puuta, siltä ainakin tuntui kumahduksista. Kohta hän kuitenkin tuli takaisin ja alkoi taas silmät ummessa huojutella ruumistaan. Vihdoin hän mumisi kuin itsekseen; "Igor Rurikinpoika, huonosti sulle kävi kolme kesää sitten. Juomakuppina kallosi kiertää, juomakuppina kallosi kiertää, juomakuppina kallosi kiertää…"

Muuta ei tietäjä sano. Luonto viittaa Sarvelle, ja he poistuivat hiljaa. Kerran katsahti Sarvi taakseen. Tietäjä yhä huojutteli. Hirvi nuoli hänen hartioitaan, ja karhun pää oli polvilla.

"Emme lähde Igorin mukana", kuiskasi Luonto louhikkoa alas laskeutuessa.

"Emme", vastasi Sarvi.

Jo pääsivät viimeinkin suolle, ja Sarvesta tuntui kuin olisi hän palanut haltijoitten maasta.

KULTARANNASSA.

Syys-aurinko nousi juuri metsän takaa. Kultarannan Impi oli soutanut salmen poikki Kuparivuorelle, niinkuin oli eilen illalla sovittu. Samassa tuli niemen takaa toinen vene, ja siinä jo seisoi Hirvo Impin vieressä rannalla.

"Isäni vuottaa tuolla saarella, siispä hyvästi Impi. Vuoden päästä ainakin palaan ja jos saavun sankarina, saanko sitten tulla Kultarantaan kosimaan?"

"Ehkäpä", sanoi Impi hiljaa ja ojensi kätensä Hirvolle. Tämä pusersi sitä hetken aikaa rajusti ja hyppäsi sitten notkeasti takaisin veneeseensä.

Impi jäi rannalle katsomaan. Miten sanomattoman kauniina seisoikaan Hirvo uiskossaan hyvästiksi viitaten! Vene yhä loittoni. Impin silmiin tuli kyyneleitä. Hän nousi Kuparivuorelle ja katseli sieltä siksi, kunnes uisko katosi saarien taa. Sitten hän souti hitaasti kohti Kultarantaa. Palaisikohan Hirvo enään milloinkaan?

Kun Impi vihdoin pääsi kotiinsa, ei kukaan huomannut hänessä mitään erikoista. Miehet tulivat juuri pirtistä murkinalta ja olivat lähdössä syyskalaan. Impi antoi aitasta verkkoja ja muita tarpeita. Sitten hän meni pirttiin, jossa naiset ahertelivat käsitöineen. Räppänäaukko ja akkunaluukut olivat auki ja syysaurinko tulvehti niistä sisään. Monet naisista kehräsivät värttinällä, mutta kaksi valmisti kangasta omituisten polvipuitten välissä. Pitkillä kävyillä pujottelivat he kuteita loimien väliin. Eräs vanha vaimo valmisti jo talviturkkeja.

Impin äiti oli aikaisin kuollut ja siksipä oli Impi jo nuoresta pitäin tottunut emännöimään. Nytkin hän sivumennen vilkaisi, tuliko kankaasta kunnollista. Sitten hän kysyi naisilta, oliko mummo syönyt mitään. Mummo, pirtin vanhin palvelusnainen, oli ollut jonkun päivän sairaana, ja kun ei hän tänäänkään vielä ollut mitään syönyt, pisti Impi kalakeittoa puukuppiin ja meni lavitsan luo. Mummo oli valveilla, ja Impi kumartui huutamaan hänen korvaansa, eikö hän söisi vähäisen. Hetken vastusteltuaan söi mummo hiukan. Impi kävi totiseksi, kun huomasi miten sairas mummo oli. Hän haki aitasta hunajata ja pakotti mummon ottamaan sitäkin. Sitten hän peitteli vanhuksen hyvin nahkasilla ja jäi lavitsan reunalle istumaan.

Mummo oli hoidellut Impiä lapsena, ei ihme, jos Impi nyt oli huolissaan. Mietteissään hän istui pirtin nurkassa, ja siinä jo oli hänen silmiensä edessä koko lapsuusmaailma ja äiti. Niin äiti, surunvoittoinen äiti. Kuinka huolissaan olikaan äiti katsellut, kun hän, Impi, ratsasti hurjasti, juoksi vuoret ja metsät, kävi isän kanssa kalassa, ui ja polski kuin pojat ikään, ja vaatteet olivat aina riekaleina. Äiti ei voinut oikein ymmärtää, miksei hän leikkinyt toisten tyttöjen lailla, mutta sittenkin oli äiti aina niin hyvä, sanomattoman hyvä ja lempeä. Äidin kuoltua tuli hän hiljaisemmaksi ja vihdoin aikuiseksi tullessaan muuttui hän toiseksi, kokonaan toiseksi. Ah, hän oli nainen, juuriaan myöten nainen. Mutta nuorten leikeissä ei hän sittenkään viihtynyt, yksin oli parasta, yksin, yksin. Salot olivat kauniita, selät suuria yksin kulkea, yksin. Kaikki hänestä kuitenkin pitivät ja hän piti myös kaikista, oi, niin äärettömästi hän piti, vaikk'ei sitä oikein voinut osottaakaan. Ja Hirvo, miten kaunis hän olikaan! Ei hän enään saavu Kultarantaan, tuo iloinen, vallaton Hirvo. Pitikö hän sitten Hirvosta? Oi, kuka sen tietää. Mitähän isä sanoisi, jos tietäisi, että hän antoi Hirvolle luvan tulla kosimaan. Oikeastaan onnellisinta olisi, jos ei tarvitsisi kenellekään mennä, mutta kun kumminkin täytyi, niin sitten Hirvolle ennemmin kuin kellekään muulle. Miksi pitikään Hirvon lähteä? Niin, ei isä ainakaan nyt olisi suostunut, mutta ehkäpä sitten, jos Hirvo palaa sankarina. On sekin kummallista! Hirvo on palatessaan Hirvo, eihän tappeleminen tee häntä toiseksi, ei ainakaan paremmaksi, ja sittenkin isä suostuisi. Ihmeellistä on elämä, kuka ymmärtääkään kaikkea! — — —

Impi heräsi kuin unesta kuullessaan pihalta ääniä. Tuossa jo astui isä muutamien miesten kanssa pirttiin. He palasivat markkinoilta, ja alkoipa siinä nyt kyseleminen ja kertominen. Naiset kuuntelivat yhtenä korvana, ja miehillä tuntui olevan loppumattomasti kerrottavaa Koroisten ihmeellisistä markkinoista.

SYYS-ILTA KULTARANNASSA.

Pimeä, sateinen syksy oli saapunut. Paljon oli Kultarannassa, kuten muuallakin Suomessa, puhuttu Igorista ja hänen aikomastaan suuresta sotaretkestä. Mitenkähän sekin matka päättynee? Palanevatko miehet sieltä ensi syksynä rikkauksineen, kuten Igor oli sanonut? Kuka ymmärtääkään kaikkea!

Mutta nyt oli Kultarannassa unohdettu Igor, Miklagård, rikkaudet. Sillä näes, Kulkija-Helkky oli saapunut harppuineen, huiluineen. Kaikkien kasvoilla leikki hymy, ja kun tuli ilta, riensivät nuoret kaikista Luonnonmaan pirteistä Kultarantaan kuuntelemaan Kulkijaa.

Ja Kulkija soitti vuoroin harppua, vuoroin huilua. Nyt hänen pehmeä äänensä yhtyy harpun säveliin. Viime talven oli Kulkija viettänyt ihmeellisessä satujen saaressa Islannissa, läntisen meren takana. Siksipä hänellä nyt olikin uusia lauluja vallan määrättömästi. Sanatonna istuu kuuntelijain parvi. Pirtti yhä hämärtyy, pimeät nurkat muuttuvat ihaniksi satulinnoiksi, ja vihdoin koko tupa suureksi, komeaksi jumalten taloksi. — Jopa tuossa viisas Ukko, jumalten isä, ratsastaa kahdeksanjalkaisella hevosellaan, niin että kaviot tulta lyövät. Niin todella kahdeksanjalkaisella! Ja kuule nyt, kaksi korppia istuu Ukon olkapäillä kuiskaten hänen korvaansa kaiken, mitä tapahtuu maan päällä ja jumalten aukeilla. Mutta Ukko rukka, miksi olet yksisilmäinen? Niin no, — toisen silmäsi annoit pantiksi, jotta sait kerran juoda viisauden lähteestä. Ja sinun puolisosi, — ah, sehän on ylevin nainen jumalten maassa!— Ole hiljaa, tässä kulkee iki-ihana rakkauden jumalatar Freja. Hän kylvää nyt juuri lemmen-usvaa kevätyöhön; nyt sitoo katkenneita rakkauden kieliä; nyt kuljettaa kumppaninsa kanssa jumalille ikuisen nuoruuden omenoita. — Pois tieltä, pois tieltä! Ukon poika, raju Tor tulee. Hän ajaa kahdella pukilla, että taivaankansi kaikuu ja pitää kädessään hirveän suurta moukaria. Niin, tästäpä moukarista juuri johtuu, että oikeus ja järjestys vallitsee sekä maan päällä että jumalten talossa. Mutta jos Tor hukkaisi vasaransa, niin voi sitä sekasortoa! Ja kauhistus! Tor nukkuu. Vasara valuu, valuu. Herää, Tor, herää! Noin, vasara suistuu ilkeitten jättien taloon. Tor herää, tempaa punaista partaansa. Kaikki on hukassa, kaikki, kaikki! Jätti ei luovuta moukaria, paitsi jos saa ihanan Frejan puolisokseen, niin sitten kylläkin. Lähde Freja, lähde toki, muuten katoaa oikeus maailmasta. Mutta Freja ei lähde, kuka sitten kylväisi lemmenusvaa, kuka sitoisi rakkauden säikeitä. — Ah, rakkaus on maailmassa yhtä tärkeätä kuin oikeuskin! Freja ei lähde, Tor on tuskassa. Kokoontuu jumalten neuvosto. Jo keksitään keino: Tor pukeutuu Frejan vaatteisiin ja lähtee morsiusneitonsa kera jättien maahan. Jätti ihastuu ikihyväksi; kun luuli Frejan saavansa ja tuo moukarin. Tor sieppaa sen ja palaa ilkkuen jumalten maahan. Oikeus vallitsee taas kaikkialla, ja jumalten talossa juhlitaan, juhlitaan. — — Sateenkaarisilta vie maasta jumalten taloon. Vartija talon portilla näkee tuhannen peninkulman päähän ja kuulee, miten ruoho kasvaa maassa. Kultainen on vartijan torvi, kultainen. — — —

Yö oli tullut, kun nuoret vihdoin läksivät Kultarannasta. Polku kierteli läpi lehtojen pimennon. Salama silloin tällöin valaisi tummaa syys-yötä. Ah, sehän on jumalten talon roihuvalkea, joka välkähtelee pilvien välistä. Siellä ylhäällä juhlitaan, juhlitaan, ja Freja seuloo usvaansa syysyöhönkin. Surunvoittoisena kuin Kulkijan harppu soi lehto, henkien lehto, haltijoitten olosija. Juhlitaanko sielläkin? Ja katso! Pohjan taivaalla välkkyy valojuova. Tänne kummulle se oikein vasta näkyy. Niin, siinähän on jumalten talon sillanpää. — Portilla seisoo vartija, ja kultainen torvi välkkyy.

KULKIJAN SYDÄN.

Seuraavana aamuna istui Impi kiukaan luona ja kohenteli tulta. Pirtti oli jo niin lämminnyt, että ala-osa oli savusta vapaana, mutta räppänän ympärillä leijaili sakea savupilvi. Naiset olivat menneet aamuaskareille ja miehet lähteneet töihinsä. Ainoastaan mummo oli jäänyt nukkumaan, ja nukkuvan näytti vielä Kulkijakin lavitsallaan.

Impi katseli hiilosta ja eli uudestaan eilisen illan. Kauniimmin ei Kulkija ollut koskaan laulanut. Oli aivan kuin olisi ollut toisessa maailmassa, lämpimässä, ihanassa. On se kulkija ihmeellinen, niin ei laula kukaan muu. Hän saa harppunsakin aivan itkemään. Kulkijan kärsimyksiäkö se itkee? Olisipa vain Hirvokin ollut kuuntelemassa. He olisivat istuneet yhdessä pirtin hämärässä, ja Hirvo olisi hiljaa ottanut hänen kätensä. — — —

Isä astuu pirttiin. Hän istahtaa Impin viereen ja sanoo: "Tiedätkös, tyttöseni, että pian saadaan Kultarantaan uusi isäntä."

Impi loi pelästyneen katseensa isään, mutta ei sanonut mitään, ja Luonto jatkoi: "Jo Koroisten markkinoitten aikana pyysi Sarvi Karjalainen sinua vaimokseen ja lupasinkin sinut mielihyvällä, sillä kunnollisempaa miestä ei ole Suomen mailla. Jo tänä talvena vietetään häät. Iloitse tyttären onnestasi!"

Mutta Impi purskahti katkeraan itkuun.

"Mitä vetistelet, tyttö! No, sehän on naisten tapa. Eikö Sarvi mielestäsi ole kyllin hyvä sinulle, niin kuulun Kultarannan tytär kuin oletkin?"

"Oi, isä, hän on niin vanha ja minä pelkään häntä. Säästä minua vuosi vielä!"

"Vuosi vielä! Etkö ole itkullasi jo kyllin kauan säästynyt! Kuinka monta kosijaa enkö ole antanut sentakia lähteä! Mutta tiedä, nyt ei enään itkusi auta! Olen luvannut sinut Sarvelle, ja hän sinut saa, milloin tahtoo!"

"Mutta isäkulta, en pidä Sarvesta, pelkään häntä. Anna armoa edes kevääseen!"

"Ei päivääkään! Sarvi sinut ottakoon milloin tahtoo. Kaksikolmatta talvea olet jo nähnyt. Missä muualla on neito koskaan saanut olla niin kauan kotonaan! Laita vain kaikki kuntoon, Sarvi voi tulla minä päivänä hyvänsä! Ja pois tuo vetistely! Iloita sinun pitäisi!"

Tuimana lähti Luonto pirtistä, mutta Impi jäi itkemään hiiloksen luo. Hän tiesi, että minkä isä oli päättänyt, sitä ei muuksi voinut muuttaa. Sydän oli särkyä, kun hän ajatteli tuota vanhaa Sarvea pitkine partoineen. Ja Hirvo…

Mutta Kulkija lavitsallaan ei ollutkaan nukkunut. Hän oli kuullut joka ikisen sanan. Ja kun aurinko oli noussut metsän takaa, otti Helkky harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.

Impi katsoi kummeksien, sanoi: "Mitä, Helkky, aiotko jo lähteä?"

"Aion, otan veneen rannasta ja soudan sillä Karvetin puolelle. Hakekaa se sitten sieltä!"

"Mutta, Helkky, ethän voi meitä näin jättää! Jää toki muutamaksi päiväksi vielä!"

"En", vastasi Kulkija lyhyesti.

"Koko syksyisen ilon viet mukanasi. Sinulla ei ole sydäntä, Helkky, jos nyt näin lähdet."

"Ehkäpä ei olekaan minulla sydäntä. Se onkin parasta kulkijalle.
Hyvästi!"

Ja Kulkija läksi. Mutta pirtin ovelle jäi Impi katsomaan ja hänen silmistään vieri kyynelkarpalo toisensa jälkeen. No, se johtui kai vain siitä, että häneen tänään kaikki koski.

Seuraavan päivän iltapuolella astui Helkky Joensuun suureen tupaan.
Illan tullen saapui tännekin paljon väkeä, ja Helkky lauloi kuten
Kultarannassa. Yksi laulu oli vain tullut lisää. Pehmeämmin ei lie
Kulkijan ääni konsana kaikunut, kuin laulaessa laulua neidosta, jolla
oli nuori sulhanen, vaan jonka isä pakotti vanhalle miehelle vaimoksi.
Kautta laulun kertaantuivat aina säkeet:

Itki neito, saaren tyttö,
Itki aamut, itki illat.
Oma on sulho sydämessä,
Ainokainen aatoksissa,
Isä vanhalle pakotti,
Ikämiehelle iloksi.
Siksi itki itkettyään,
Suri sydänsulhoansa,
Neito nuori norjavarsi
Ihanaisin ilman alla.

Monen silmissä oli kyyneleitä, kun Helkky laulunsa lopetti. Sarvi tuijotti synkkänä tuleen.

* * * * *

Aamu oli sangen kaunis. Helkky otti harppunsa ja meni pihalle pyhän pihlajan alle. Pihlajan viimeiset kultalehdet putoilivat hiljaa maahan. Mutta Kulkija ei sitä huomaa, sillä hän laulaa taas lauluaan neidosta, jonka täytyi lähteä vanhalle vaimoksi.

Kun hän oli lopettanut, tuli Sarvi hänen luokseen ja kysyi hiljaa:
"Kuka on tuo neito?"

"Kultarannan Impi," vastasi Helkky jurosti, otti harppunsa ja huilunsa ja lähti taas kiertämään maailman rantaa.

Mutta seuraavana päivänä Sarvi nousi hevosensa selkään. Vanha ratsastuspolku kulki kierrellen ikimetsien läpi. Hevonen kulki ohjat höllänä, Sarvi mietti, mietti käsi povella. Hämärä yllätti ennen aikojaan, ja Sarvi yöpyi Räntämäelle. Siitä hän seuraavana aamuna ratsasti Karvettiin. Tänne hän jätti hevosensa, kulki jalan rannalle ja souti siitä salmen poikki Kultarantaan. Luonto tuli hyvin iloiseksi, kun aivan odottamatta sai Sarven vieraakseen. Impi vain värisi kauhusta. Jokohan se Sarvi nyt hänet ottaa?

Mutta illan tullen sattuivat Sarvi ja Luonto jäämään kahden pirttiin ja silloin virkkoi Sarvi: "Poikani on vielä niin nuori ja tyttäreni aivan lapsi, olen sentähden päättänyt, että jätän koko naimispuuhani. Olen jo liian vanhakin Impille. Ottakoon hän jonkun nuoremman. Ovat myöskin ne Joensuun seudut käyneet minulle rakkaiksi. Elelen siellä lapsineni, kuten elellyt olen. Sinne pyhään lehtoon minut viimein kätkeköötkin."

KUUSIEN ALLA.

Oli sydäntalvi. Pakkanen paukutteli kelohonkia, ja lumi natisi suksien alla. Yksinäinen hiihtäjä kiirehti läpi metsän kohti merenrantaa. Sitten suoraan yli salmen ja siinä hän jo astui Kultarannan pirttiin.

"Kas Riukua! No kerran sinäkin joudut tänne asti", sanoi Impi iloisesti.

"Niinpä niin, mutta ei ole minulla hauskoja uutisia kerrottavana", vastasi Riuku.

Impi tuli totiseksi: "Mitä sitten on tapahtunut? Onko vainolainen liikkeellä?"

"Ei, ei toki. Mutta Tuurin äiti on kovasti sairaana. Hän tuntee loppunsa lähestyvän ja pyytää sinua tai isääsi heti tulemaan luokseen. Tuuri itse ei uskaltanut lähteä äitinsä luota tänne asti, siksi lähdin minä."

"Isä on miehien kanssa metsästämässä ja tulee vasta illalla kotiin, mutta minä kyllä voin lähteä heti."

"Sinua oli Tuurin äiti enemmän kaivannutkin, kiirehdi vaan, sillä päivä on painumassa lännen rannalle."

Impi työnsi konttiinsa kaikkea hyvää sairaalle tulijaisiksi. Sitten hän pukeutui lämpimään turkkiin. Riuku oli asettanut sukset valmiiksi pirtin uksen eteen.

Äänetönnä he hiihtivät peräkkäin läpi huurteisen metsän. Kun he pääsivät Riu'un kotiin, oli jo tullut ilta. Riuku olisi tahtonut lähteä loppumatkaksi saattamaan, mutta kun Impi oikein pyytämällä pyysi, jäi Riuku kotiinsa, ja Impi sai hiihtää yksin. Ah, miten äärettömästi hän rakastikaan tätä saloseudun hiljaisuutta! Tähdet valaisivat tietä. Salaperäinen humina täytti ilman. Kaskimaan ylitse juoksi kettu, vai susiko tuo oli. Yö saapui. Impi astui hiljaa Tuurin pirttiin.

"Olipa hyvä, että tulit", sanoi Tuuri. "Äiti on jo monasti kaivaten kysynyt sinua. Hän on hyvin heikko."

Impi lämmitteli ensin kiukaan luona ja meni sitten lavitsan ääreen. Sairas nosti laihaa kättänsä ja sanoi: "Istu, Impi-lapsi! Ennätit sentään. Kumarru lähelleni, en jaksa puhua kovaa."

Impi istui lavitsan laidalle ja kyynelvuo kostutti hänen poskiaan, kun hän päreen valossa näki sairaan laihtuneen muodon. Sitten hän kumartui kuuntelemaan, ja sairas kertoi: "Impi-lapsi, isäsi rakasti minua kerran, vaan en huolinut hänestä. Otin ennemmin köyhän metsästäjän. Sain itse valita, vanhempani olivat kuolleet Isäsi oli nuorena hyvä ja lempeä, mutta siitä asti, kun hänet hylkäsin, on hän ollut jäykkä ja kova. Säälin isääsi,—ole hänelle hyvä! Itsekin olen ollut paha pojalleni, vaikka Tuuri on parhain mies otavan alla, niin isävainaansa näköinen. — — —

"Tuuri on kauan rakastanut yhtä teidän orjanaisista, vaan en ole huolinut orjatarta miniäkseni. — Vasta nyt maatessani, kun jo tunnen Kalman saapuvan, huomaan, kuinka hupsu olen ollut. Mitä merkitsee suku, rikkaus, — ei mitään! Sydämen hyvyys yksin on tärkeätä,— — hyvyys, hyvyys. — Impi-lapsi, toimita niin, että Tuuri saa teiltä omansa, vaikk'ei hänellä olisikaan täysiä lunnaita."

"Hän saa varmasti omansa, äiti! Mutta ketä meidän naisista Tuuri rakastaa?" sanoi Impi kuiskaten.

"Syys-Ruskoa. — Sinä olet niin hyvä, Impi-lapsi. — — Tuuri on hyvä, — liian hyvä. — — Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa! — — Olkaa hyviä, — hyviä, — — ikuisesti hyviä!" — — —

Sairaan rinta kohosi raskaasti muutaman kerran. Sitten kaikki oli lopussa.

Tuuri vaipui polvilleen lavitsan ääreen, otti äitinsä kylmän käden ja itki kuin lapsi. Impi tahtoisi lohduttaa, mutta ei löydä sanoja, — omaakin sydäntä kouristi, särki. Tuuri yhä itki, itki. Vihdoin Impi meni luo ja alkoi hiljaa silittää hänen pörröistä päätään. Ihmeellistä, Tuuri tyyntyi, kyynelvuo tyrehtyi. — — —

Aamun sarastaessa lähti Impi kotiinsa, mutta Tuuria hän ei mitenkään saanut mukaansa, sillä tämä tahtoi jäädä äitinsä luo siksi, kunnes hänet oli saatettu pyhään lehtoon.

Impin astuessa kotipirttiin, istui vanha Luonto hiipuvan hiiloksen ääressä. Hän oli hyvin kalpea, vaikk'ei Impi sitä pirtin hämärässä heti huomannut.

"Onko Tuurin äiti hyvinkin sairas?" kysyi Luonto hätäisesti.

"Ei — ei enään. Hän muutti viime yönä jo Kalman kartanoon."

"Mitä! Kuollutko?"

"Niin, kuollut!"

Impi näki, että isä ensin molemmin käsin painoi sydäntään ja horjahti sitten hervotonna taaksepäin. "Isä, isäkulta", sai Impi sanotuksi ja riensi luo. Kohta olivat siinä muutkin ja Luonto nostettiin lavitsalle. "Hän on kuollut", kuiskailivat naiset, ja siltä todella näyttikin. Mutta sydän löi vielä heikosti, ja hetken päästä aukaisi hän silmänsä, sanoi: "Miehet, totelkaa Impiä! Hän jää nyt Kultarannan isännäksi. Ja Impi, ota omaksesi kenet tahdot!—Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa! — — Olkaa hyviä,—ikuisesti hyviä — hyviä!" — — —

Impi pelästyi kovasti. Nuo sanat lausui Tuurin äiti yöllä viimeiseksi!
Ja voi! Isän rintakin kohoili samalla tavalla. Sitten hiljeni kaikki,
— Luonto oli lähtenyt manan maille. — — —

Impin sydämessä kaikki turtui, tyrehtyi. Ei kyynelkään pudonnut silmästä, tokko hän enään tunsikaan mitään. Saman silmän avannan kahden kuolevan ääressä, kahden rakkaan. Oi, ihmiset, henget, onko tämä totta vai unta, totta vai unta?

— Totta, ikuisesti totta! — — —

Vasta illan tullen alkoi Impin ajatuskyky palautua ja hän ymmärsi, että hänen nyt oli otettava asiain johto käsiinsä. Ensi työkseen hän lähetti kaksi vankkaa miestä Tuurin luo. Näiden tuli viedä kuolonsanoma sekä pyytää, että Tuuri toisi äitinsä ruumiin Kultarannan vanhaan kalmistoon. Miesten piti häntä tuomisessa auttaa. — Näin toimi Impi, mutta sydämessä asui yhä turtumus, kangistunut turtumus, kyynelhelmikään ei vierähtänyt hänen silmästään.

* * * * *

Aurinko kallistui kohti lännen rantaa. Vanhassa kalmistossa pyhien kuusten alla oli vastakaivettu, matala hauta. Haudan reunalla oli vankka vene, jonka toisessa päässä lepäsi vanha Luonto, toisessa Tuurin äiti. Molemmat olivat juhlavaatteissaan, Luonto lisäksi täysissä aseissa: miekka ja tappara vyöllä, keihäs kädessä, jousi ja kilpi vieressä. Tuurin äidin rinnoilla loisti hopeaketju ja solkia, vyöllä riippui avaimia ja tulukset, kädessä oli rannerengas. Kaikenlaisia talouskaluja oli hänen ympärillään veneessä.

Kaikki Kultarannan alueen asukkaat ja läheiset naapurit mantereelta seisoivat ympärillä pyhien kuusten alla ja katselivat, kuinka Harto, Kultarannan vanhin mies, asetteli yhä lisää esineitä. Nyt hän panee kuolaimet, päitset, — niin, kaikki hevosen varustukset ja puhelee hiljaa: "Jos Kalman orhilla tahdot ratsastaa jumalten taloon, niin tässä on varustukset valmiina. — Mutta jos käyden kuljet, niin panen tässä paikkaa, jotta voit korjata rikkiastumasi jalkineet." — Nyt nostaa Harto veneeseen airot, sanoo: "Ehkäpä sentään tyydytkin soutelemaan tällä veneellä Manalan mustalla virralla. Tässä on airot." — Nyt asettaa Harto kummankin vainajan vierelle rahaa ja höpisee: "Kenties lähdet veneinesi pitkille kaupparetkille ja tarvitset rahaa, — tuosta sitä saat. Voitpa poiketa matkallasi oluttupaankin ja sammuttaa janosi." — Vielä pani Harto runsaasti kaikenlaisia ruokatarpeita kummankin vierelle evääksi pitkää Manalan matkaa varten.

Vihdoinkin kaikki oli valmiina, ja miehet nostivat veneen varovasti hautaan. Sitten he levittivät veneen yli suuria tuohia ja nahkoja sekä loivat haudan umpeen. Miesten vierittäessä suuria kiviä haudalle, alottivat naiset itkuvirren. — Kohta siinä jo syötiin höyryävää hernekeittoa tuokkosista; mutta itkuvirren sävel kaikui yhä yksitoikkoisena, alakuloisena, ja ihmiset tunsivat seisovansa kalman kynnyksellä, salaperäisen käsittämättömän edessä.

Päivä oli jo painunut metsän taa, ja hämärä hiipi yli talvisen hangen, kun ihmiset hiljaa poistuivat kalmistosta. Impi jäi melkein huomaamattaan paikalleen. Siinä hän seisoi pyhän kuusen alla yksin, yksin. Nyt vasta jätti jäykistävä turtumus hänet ja hän itki, — oi, hän aivan vaikeroi tuskasta. Isä, isäkulta! Ja hän muisti vain ne kerrat, jolloin isä oli ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Oi, ja niitä kertoja oli paljon, — isä oli aina hyvä, mutta hän, Impi, miten paljon parempi hänen olisi pitänyt olla. Ja hän oli niin yksin, ei ollut enään isää turvana! Isä raukka, hän oli paljon kärsinyt! Nyt vasta hän osaisi olla isälle oikein hyvä, — nyt kun isää ei enään ollut.

Vihdoinkin Impi lähti täältä henkien paikasta, jossa moni ei olisi ollut yksin. Mutta Impi ei pelännyt, hän tiesi, etteivät henget hänelle tee pahaa. Kalmiston laidassa hän pysähtyi pyyhkimään kyyneleitään. Tähdet tuikkivat ylhäällä, ja kalmiston kuuset alhaalla virittivät hiljaisen, surunvoittoisen hautauslaulun:

Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
Vain rakkaus elää ja hyvyys ei kuole
Kuusien alla, kuusien alla.

RUSKO.

Seuraavana aamuna aikoi Tuuri lähteä Kultarannasta, mutta silloin Impi sanoi: "Sinä jätät lähtösi huomiseen!"

"Ja minkä takia?" kysyi Tuuri ihmeissään.

"Niin näes, Syys-Rusko ei valmistu ennen huomista kanssasi matkalle", vastasi Impi ja hänen silmistään pilkisti veitikka.

"Syys-Rusko!" toisti Tuuri ja hänen äänensä kuvasti sanomatonta hämmästystä.

Mutta Impi hymyili: "Niin juuri, Syys-Rusko. Enhän voi lähettää sinua yksin sinne tyhjään pirttiin. Vai etkö haluakaan Syys-Ruskoa kanssasi?"

Nopeammin kuin tavallista vastasi Tuuri: "Haluan, — mutta lunnaat?"

"En vaadi lunnaita, jos rakastat Syys-Ruskoa."

Äkillinen kirkastus välkähti Tuurin otsalla ja suun ympärille ilmestyi pehmeä piirre. Hän ei sanonut mitään, katsahti vain Impeen. Mutta Impi huomasi nuo merkit ja hän nyökkäsi Tuurille hymyilleen päätään.

Seuraavana päivänä lähdettiin oikein miehissä saattamaan Syys-Ruskoa Tuurin tuvalle. Impi ei ensin aikonut mukaan, mutta kun kaikki kovasti pyytelivät ja vielä vanha Hartokin sanoi: "Lähde vain, Impi, matka tekee sinulle hyvää, täällä kotona itket vain liikaa", niin jo lähti Impikin.

Reipas hiihto metsien läpi ja kahden rakastavan onni karkoittikin tuskan ainakin hetkeksi. Ihmeellisintä oli, että Tuuri näytti tulleen vallan toiseksi mieheksi. Tuskin näkyi jälkeäkään hänen hitaisuudestaan, kun hän tuossa kantoi ruokia vierailleen. — "Ihmeellinen on sentään rakkauden voima", ajatteli Impi itsekseen ja taas soi hänen korvissaan kuusien virsi:

Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!

Vasta illan saapuessa jäivät Syys-Rusko ja Tuuri kahden. He istuivat kiukaan korvalla ja kertoilivat toisilleen, mitä kaikkea olivat tunteneet ja kärsineet niinä kymmenenä vuonna, kun olivat toisiaan rakastaneet. "Mutta nyt on kärsimysten aika päättynyt," sanoi Syys-Rusko lopuksi.

"Niin, nyt se on päättynyt", toisti Tuuri jaotti hyväillen Syys-Ruskon kädet.

Tyyninä, rauhallisina kuluivat päivät. Tuuri alkoi heti alussa kutsua vaimoaan vain Ruskoksi. Pian nimittivät naapurit heidän pirttiäänkin Ruskon pirtiksi. Ja vuosien vieriessä, kun heidän lapsensa jo rakentelivat tupiaan suvisille rinteille, annettiin koko sille seudulle nimeksi Rusko.

KIOVASSA.

Mahtavan miesjoukon oli Igor koonnut pohjolan matkallaan. Hyvin meni matka ensin Laatokalle ja siitä Ilmenjärven rannalle, jossa oli vanha, kuuluisa kauppapaikka, Holmgård. Mutta nytpä olikin vaikea matka edessä, kun piti vetää veneet maata myöten Dnjeprin latvoille. Suurimmat uiskot jätettiinkin sentähden talvehtimaan Holmgårdiin.

Eräänä iltana katselivat Kiovan asukkaat ihmetellen ruhtinaansa paluuta. Noin suuri ja komea miesjoukko! Mitähän lienee tekeillä?

Hirvolla oli ollut matkalla paljon katseltavaa, ihmeteltävää. Mutta vasta Kiovassa oli hänen hämmästyksensä rajaton. Voi tuota ihmispaljoutta, ja tuohikattoisia pirttejä aivan vierekkäin, nurkka nurkassa, loppumattomiin! Mistähän saivat kaikki kaskimaita? Kapeat kujat kiertelivät pirttien välissä liejuisina, roskaisina. — Mutta upea on ruhtinaan pirtti, ja komea on talli. Suuri ja loistava oli Igorin hovikin. Satoja ihmisiä siihen kuului, ottamatta ollenkaan lukuun sitä asestettua miesjoukkoa, russia, joka vakituisesti oli hänen seuranaan.

Hovin keskeinen henkilö oli Igorin puoliso Olga, kuulu kauneudestaan, mutta myös sydämettömyydestään ja ilkeydestään. Paljon hän kuitenkin piti miehestään, vaikk'ei hänen hellyytensä juuri muille riittänyt. Niinpä nytkin Olga heti pani toimeen suuret pidot Igorin kunniaksi.

Häikäisevää loistoa saivat pohjanmiehet nähdä näissä pidoissa. Sadat vahakynttilät valaisivat molempia suunnattomia pirttejä, — ei päreet kuten pohjolassa oli tapana. Pöydät notkuivat ruokien painosta. Viini ja olut vuoti virtanaan.

Naisten suuressa parvessa herätti Olgan nuori sukulainen, ihana Tsaj erikoista huomiota. Hänen häikäisevä kauneutensa näytti tekevän valtavan vaikutuksen pohjanmiehiin, ei vähimmin Hirvoon.

Illan tullen alkoivat kisat sellaiset, että Suomen miehet katselivat niitä aivan kummeksien.

TALVI GÅRDARIKESSÄ.

Hirvo viihtyi mainiosti Kiovassa. Ensi hetkestä oli Tsaj vanginnut hänen mielensä. Ja kuunkierron kuluttua hän jo tiesi, ettei hän ainoastaan rakastanut, vaan että hän myöskin oli rakastettu, niin paljon kuin Tsaj koettikin peitellä tunteitaan. Kukapa nainen oikeastaan olisikaan voinut vastustaa Hirvoa, tuota kauneinta miestä ilman alla. Kultarannan Impi lie joskus tullut Hirvon mieleen, mutta pian se sieltä karkottui Tsaj'n herättämäin tulisten tunteitten tieltä. — — —

Talvi teki tuloaan. Maa jäätyi, ja eräänä aamuna alkoi pudota suuria, pehmeitä lumihaahtuvia. Nyt tuli Igorille ja hänen miehilleen kiire. Rekiä ja hevosen valjaita korjattiin kovalla touhulla. Kun kaikki saatiin kuntoon, jakoi Igor miehensä ryhmiin ja pani kullekin ryhmälle päällikön. Itse hän tuli suurimman joukon päälliköksi. Nyt lähdettiin veronkantomatkalle, tuolle kuuluisalle poljudje-kierrokselle, jota kesti kaiken talvea. Kukin ryhmä sai oman alueensa kierrettäväkseen, parhaat paikat kiersi Igor itse. Näin tulivat verot tarkalleen kootuksi ja samalla saivat alueet elättää miehet ja hevoset yli talven. Väliin Olgakin oli ollut mukana poljudje-kierroksella, mutta tänä talvena hän jäi Kiovaan. Sinne jäi paljon pohjanmiehiäkin, vaikka moni oli lähtenyt veronkantomatkallekin.

Suureksi ilokseen oli Hirvokin saanut jäädä Kiovaan. Ilokseen todella, sillä Tsaj oli nyt hänen kaikkensa, — ajatukset eivät enään edes pysähtyneet Kultarantaan.

Hauskasti vierivät illat naistuvassa, jossa naiset ahertivat käsitöineen. Siinä kehrättiin, kudottiin, ommeltiin Olgan johdolla. Tervasvalkea loimusi, ja Hirvo laski leikkiään. Välillä hän lauleli iloisia lauluja, joita oli lapsena oppinut. Toisinaan hän taas soitti vanhaa kanteletta, vaikk'ei hänen soittonsa ollutkaan kehuttavaa. Yksinpä jäykkä Olgakin näkyi kiintyneen Hirvoon, tuntui kuin ilman häntä ei olisi tultu toimeen. — — —

Pian kuitenkin käänsi talvi selkänsä, tuli kevätpuoli. Kun ensimäiset pälveet ilmestyivät päivänpuoleisille rinteille, alkoivat verottajat vähitellen saapua takaisin Kiovaan. Suunnattomasti oli veroina saatu hunajata, vahaa, turkiksia ja orjia. Heti kun Dnjepr loi jääkuorensa, saapui Kiovaan paljon maakansaa. He toivat myytäväksi uusia, pitkiä jokiveneitä, ja Igor osti ne kaikki maksaen hyvin — kerrankin. Niihin sitten lastattiin kaikki verotavarat.

PERUNIN JUHLASSA.

Oli kaunis kevät-ilta. Hirvo seisoi Dnjeprin rannalla ja katseli lukemattomia täydessä lastissa olevia kauppaveneitä sekä uljaita urhouiskoja. "Huomenna siis valkenee lähtöpäivä", puheli hän itsekseen, "vaan eipä taida tällä pojalla nyt ollakaan lähtö mieleen. Mitä mä huolin mainetöistä. No, lähdettävä sitä kuitenkin on…"

Hirvo heräsi mietteistään, kun eräs maakansan vaimo lähestyi häntä. Vasta kun nainen pääsi luo, purskahti Hirvo nauramaan. "Tsaj, miksi ilmestyt noin oudossa asussa?" kysyi hän.

Ja Tsaj kertoi vilkkaasti: "Niin näes, maakansa viettää tänä yönä suuren Perunin juhlaa tuolla, tuolla kaukana lakeudella. Mieleni tekee hirveästi mukaan tuolle juhlalle, sillä siellä ilmoittaa suuri tietäjä, miten teille käy Miklagårdin retkellä. Olen salaa poistunut Olgan luota. Lähdethän mukaan juhlalle, en oikein uskalla sinne yksin."

Hirvoa ei tarvinnut kahdesti kutsua. Lähdettiin heti matkalle. Pian päästiin Kiovasta. Jo kuljettiin läpi tammimetsän. Nyt saavuttiin tasangolle, jonka keskeltä häämötti jotakin.

"Mikä tuolla kummulla häämöttää?" kysyi Hirvo.

"Se on suuren Perunin kuva", vastasi Tsaj.

Kansaa virtaili kaikilta kulmilta kumpua kohti.

Pian oli uhriateria valmistettu ja jumalankuva priiskoitettu verellä. Syötyään alkoivat miehet innokkaasti keskustella tulevasta matkasta tuota suurta kartanoa vastaan, sillä Igor oli luvannut hyvän palkan jokaiselle, ken lähtee hänen mukanaan. "Tulisipa edes korven tietäjä tänne", virkkoi yksi ja toinen joukosta.

Pimeys laski yli lakeuden, kun vihdoin tuohitakki, valkoparta tietäjä äkkiä ilmestyi Perunin luo. Tsaj vavahti nähdessään tietäjän ja vetäytyi lähemmäksi Hirvoa. Mutta tietäjä kastoi sormensa uhrivereen, huitoi käsillään hetken ilmaa ja lyyhistyi sitten kuvan eteen maahan. Siinä hän alkoi kolkolla äänellä manata: "Avarit valjastivat muinoin heimoni vaimoja vankkureitten eteen, vaan Perun kosti. Perun kostaa aina verojen kiskojalle. Juomakuppina kallosi kulkee, Perun kostaa, kostaa…" Tietäjä katosi metsään, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt hänen sanojaan.

"Me lähdemme retkelle", huusivat nuoret miehet ja riensivät kedolle kisoja alottamaan.

Mutta Perunin kummulla seisoivat vanhukset totisina, sillä eräs miehistä, joka oli tullut myöhemmin juhlille, kertoi, miten hän tullessaan oli nähnyt kamalan Baba Jagan. Tuo ihmistensyöjätär, Baba Jaga, oli ollut kopissaan metsän reunassa ja sieltä katsellut kaikille ilmoille. Jotakin hirvittävää tuhoa se varmaan tietää, ja vanhat miehet päättivät: "Ei lähdetä Igorin mukana."

Tsaj ja Hirvo olivat kuulleet kaikki keskustelut. He aikoivat juuri lähteä juhlilta, kun kisakedolta alkoi kuulua hätähuutoja. Hirvo tapaili jo miekkaansa, mutta eräs vanhus naurahti hänelle: "Anna miekkasi olla! Ei siellä kedolla tapahdu mitään vaarallista. Nuoret miehet vain ryöstävät kukin vaimon itselleen."

Sydän-yön aikana palattiin. Kuljettiin hiljaa läpi henkien lehdon, jonka keskellä seisoi mahtava pyhä tammi. Tsaj ja Hirvo pysähtyivät lehdon laidassa ja kääntyivät katselemaan lehtoa. Silloin he näkivät miten metsien hyvät hengettäret tanssivat pyhän tammen ympärillä, ja niitten siniset liinat liehuivat tuulessa.

RETKI MIKLAGÅRDIIN.

Liekö konsana suurempaa joukkoa kulkenut kohti etelää. Tuhansia uiskoja laski alas Dnjepriä ja rannalla kulki ratsain monta suurta joukkoa. Dnjeprin mahtavat kosket viivyttivät vähän matkaajia, sillä useimmat uiskot vedettiin maalle ja kuljetettiin pahimpien pyörteitten ohi. Mutta hurjimmat uskalikot laskivat kaikki kosket, vaikka uiskot näyttivät aivan katoavan niitten pärskyviin kuohuihin. Täällä koskien kohdalla oli myöskin erikoisesti varottava rosvojen hyökkäystä. Päästiin vihdoin Dnjeprin suulle. Sinne jätti Igor kauppauiskonsa, ja sinne jäivät myöskin kaikki mukaanlähteneet kauppiaat tavaroineen odottamaan, kunnes Igor ennättäisi hankkia hyvät kauppaedut keisarilta.

Sota-alukset kulkivat pitkin meren rantaa kohti Miklagårdia, ja Igor ratsujoukkoineen pysytteli rannikolla niitten läheisyydessä. Saavuttiin jo keisarikunnan alueelle. Vaan hirmujen hirmu! Urho-uisko toisensa jälkeen syttyi palamaan. Paljon miehiä hukkui, ja loput pakenivat pelästyen rannalle. Kohta ei ollut ainoatakaan alusta jälellä koko komeasta laivastosta. Kreikkalainen vedenalainen tuli oli tehnyt tehtävänsä, kuten neljä vuotta aikaisemminkin, jolloin Igor myöskin oli matkalla Miklagårdiin, ja josta matkasta ei hän Koroisissa ollut puhunut mitään.

Igorin kiukulla ei ollut määrää. Aivan villinä hän riensi ryöstämään keisarikunnan alueita. Vaan kauhistus! Hänen kimppuunsa hyökkäsi odottamatta suunnaton ratsujoukko, ja Igorin väki hajosi kuin tuhka tuuleen. — — —

Kun tieto tästä tappiosta saapui kauppiaitten luo Dnjeprin suulle, käänsivät nämät aluksensa itään ja soutivat Donjoen latvoille. Sitten he vetivät aluksensa kapean kannaksen poikki Volgajoelle. Suur-Bolgarian kauppiaita kulki juuri ohi ja heidän mukanaan laskivat pohjan kauppiaat Volgan suulle, Itiliin. Täällä he lepäsivät jonkun päivän, tekivätpä vähän kauppojakin ja soutivat sitten Kaspian meren etelärannalle, kuuluisaan Särklantiin. Siellä kävi kauppa aavistamattoman hyvin, sillä Bagdadin kauppiailta ei todentotta puuttunut rahaa. Siellä he satojen ihmeellisyyksien rinnalla näkivät kameleita ja aaseja; siellä he kuulivat kummat kertomukset tuosta ihmeellisestä satujen kaupungista Bagdadista, jonka loistolla ei vertoja auringon alla. — —

* * * * *

Monet Igorin joukosta eksyneet pohjanmiehet ottivat nyt palveluspaikan
keisarin sotajoukossa, jossa jo ennestäänkin oli paljon varjaageita.
Eerik Verikirveen pojat samosivat miehineen Karpaattien poikki Otto
Suuren luo ja sieltä vihdoin Juutinmaalle.

Igor itse teki keisarin kanssa rauhan ja kauppasopimuksen sekä palasi joukkonsa tähteiden kera Kiovaan. Täällä hän kummulla Perunin kuvan edessä vannoi noudattavansa keisarin kanssa tehtyä sopimusta. Mutta hänen luontonsa kuohui, viha lainehti yli äyräitten. Miehet olivat lisäksi kovasti tyytymättömiä.

Jopa vihdoinkin hän keksi. Drevljanit olivat talvella niskoitelleet veronmaksamisesta. Mennään nyt sinne kostamaan! Ja Igor joukkoineen hyökkäsi drevljanein maahan. Siellä hän ryösti kaikki mitä eteen sattui, vieläpä ihmisetkin orjiksi myymistä varten. Tämä hurja meno nostatti jokaisen drevljanin aseisiin, ja kauhistus, — Igor lyötiin taaskin perinpohjin! Hän itse joutui vangiksi ja drevljanit surmasivat hänet kahden puun välissä. Sitten he täyttivät hänen pääkalloluunsa kuohuvalla viinillä ja joivat siitä hurjia voitonmaljoja.

Vain Hirvo ja muutamat sadat hänen kanssaan pääsivät Kiovaan, jossa kertoivat onnettomuuden. Ainoakaan kyynel ei kostuttanut Olgan poskia. Hänen sisässään kuohui vain viha ja hänen kostotuumansa olivat kauheat. Kuumeentapaisella kiireellä ruvettiin varustaman kostoretkeä drevljanein maahan. Drevljanit pelästyivät ja laittoivat lähettiläät rukoilemaan armoa. Olga hautautti lähettiläät elävänä. Jo seisoi hänen uljas joukkonsa drevljanein matalamökkisen, olkikattoisen kaupungin edessä. Yhä saapui uusia lähettiläitä rukoilemaan armoa. Vihdoin sanoi Olga: "Tuokaa jokaisesta talosta alamaisuuden osoitteeksi kolme varpusta ja kolme kyyhkystä!" — Kohta oli Olgan edessä tuhansia lintuja. Nyt käski Olga miestensä kiinnittää jokaiseen lintuun palavan tappuratöyhdön. Sitten laskettiin linnut lentoon ja melkein samassa silmänräpäyksessä syttyi kaupunki tuhansista kohdista palamaan.

Voi sitä ulinaa ja kauhua, kun ihmiset syöksyivät liekkien keskeltä! Sitä ei voi sanoin kertoa. Useimmat sortuivat lieskaan. Toiset pääsivät pois palavasta kaupungista, mutta Olgan miehet hakkasivat heidät kaikki kuoliaaksi. Seuraavana päivänä lähti Olga Kiovaan. Savuavat rauniot, hiiltyneet ruumisröykkiöt ja kaamea kaupungin ulkopuoli kertoivat hänen kauhistuttavasta kostostaan.

AKOMATKALLA.

Drevljanein kamala kohtalo nostatti aseisiin lähes kaikki Kiovan alamaiskansat. Vaara oli niin suuri, että itse Olgakin vapisi. Mistä hän saisi liittolaisen tässä uhkaavassa vaarassa? — Kreikan keisarissa on ainoa turva, päätti hän.

Pian oli suunnitelma valmiina: Olga lähti loistavan seurueen kera Miklagårdiin kastettavaksi. Suuri riemu nousi keisarin hovissa, kun näin mahtavan kansan ruhtinatar kääntyi oikeaan uskoon. Olga kastettiin suurella juhlallisuudella, ja itse keisari oli hänen kumminsa. Tehtyään liiton keisarin kanssa lähti Olga paluumatkalle, ja hänen seurueeseensa liittyi suuri joukko pappeja. — — —

Ilta oli aika hämärä, sillä oltiin jo syyskesässä. Hirvo istui Kiovan ruhtinastuvassa ja söi huoletonna marjoja tuokkosesta. Mutta kohta hänen syöntinsä keskeytyi, sillä Tsaj riensi hänen luoksensa ja puhui hätäisesti: "Pikaviesti saapui juuri etelästä. Kahden päivän päästä on Olga täällä ja hänet on otettava mitä suurimmalla komeudella vastaan, sillä hänen kanssaan tulee paljon Miklagårdin tietäjiä. Niin viesti kertoo. — Hirvo rakas, kun Olga tultuaan saa tietää, että minä, ruhtinaan tytär, olen sinun vaimosi, ei hän jätä meitä kumpaakaan henkiin, ei kumpaakaan, se on varma se. Siksi on meidän paettava täältä ja paettava pian."

Hirvo tuli totiseksi: "Paettava! Minne me sitten pakenisimme?"

"Jonnekin pohjoiseen, etelään ei käy lähteminen. Mene satuloimaan kaksi parasta hevosta! Aarteeni ovat valmiina matkaa varten. Mutta kiirehdi, rakas, kysymyksessä on henkemme!"— —

Illan hämärässä nelisti kaksi ratsua Kiovasta pohjoiseen. Päivien päästä he pääsivät Holmgårdiin, jossa Hirvo möi molemmat ratsut. Sattui niin onnellisesti, että voiolaisia kauppiaita oli juuri lähdössä kotimatkalle, ja Hirvo ja Tsaj pääsivät heidän veneissään Karjalaan. Täällä he kuljeksivat sinne ja tänne eksyttääkseen jälkiään. Vihdoin viimein he kuitenkin päätyivät Osmalaan, joka kaiken aikaa oli ollut Hirvon matkan määränä, sillä hän oli kuullut paljon Osmalasta, vieläpä lapsuudessaan kerran nähnytkin vanhan Osman. Mutta vanha Osma ei enää elänytkään. Hän oli talvella kuollut ja koko heimonsa saattamana kätketty isien kuusikkoon. Hänen poikansa, iäkäs mies tämäkin, otti tulijat hyvin vastaan.

Seuraavana päivänä jäivät Hirvo ja Osma sattumalta kahden pirttiin. Nyt kertoi Hirvo Osmalle pulmallisen asemansa. Osma tuli tuiki totiseksi. Hän mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi: "Kaukana pohjoisessa on meillä eräsauna. Se on ainoa turvallinen pakopaikka, jonka näillä mailla tiedän. Sinne voisitte jäädä toistaiseksi."

"Valitsemisen varaa ei meillä ole, siksipä menemme sinne", sanoi Hirvo.

Eräänä yönä Osma saattoi pakolaiset tuonne kaukaiseen eräsaunaan. "Tänne ei osaa ainoakaan ihmisjalka. Täällä saatte varmasti olla rauhassa koko syksyn ja talvenkin jos tarvitaan. Ruuasta pidän kyllä huolen." Näin puheli Osma lähtiessään.

Miten yksinäiseltä tuntuikaan täällä salon sydämessä niistä, jotka vastikään olivat jättäneet Kiovan ihmisvilinän ja ruhtinaan iloiset pirtit! Molemmat he lisäksi olivat niitä ihmisiä, jotka eivät tajua luonnon ihmeellistä, syvää kieltä, eivät tunne siinä oman sisimpänsä sykähdyksiä. Siksipä ottikin alakuloisuus heidät valtoihinsa, vaikka Hirvo metsästi ja kalasti, Tsaj taas puuhaili taloustoimissa.

Yksinäisillä kalamatkoilla muistuivat Hirvon mieleen kotoiset selät ja saaret, nuo lapsuuden tutut paikat Suomessa. Hän muisti aivan tarkoin jokaisen saaren, selän, poukaman. Keväisin kalat polskivat lahdelmalla, ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi. Oi, ihana oli tuo lapsuuden maa, Suomi! Ja siellä kevätlehdoissa asteli impi — Kultarannan Impi, ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi…

VIESTEJÄ.

Koko kevät-kesän oli Suomessa puhuttu Igorista ja hänen matkastaan. Oli koetettu arvailla sinne ja tänne, miten tuo matka päättyisi. Kultarannan Impi oli lisäksi kaikessa hiljaisuudessa varronnut Hirvoa kotiin jo keväällä. Sillä hän ajatteli, että jos tieto hänen isänsä kuolemasta kulkee kauppiaitten mukana Kiovaan, niin varmaan Hirvo sitten heti rientää Suomeen takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt, Hirvo ei tullut.

Mutta keskikesällä alkoi saapua kummia viestejä Kiovasta. Ensimäinen viesti tiesi, että Igor oli perinpohjin voitettu. Toinen viesti kertoi hänen surkeasta surmastaan. Kolmas viesti vihdoin toi tiedon, miten Hirvo oli ihastunut Tsajhin ja paennut tämän kanssa Kiovasta.

Sekavin tuntein oli Impi kuullut nämät viestit. Mutta pian hän tapansa mukaan pudisti ne päältään. "Ne ovat vain huhuja", puheli hän itsekseen, "ja huhuihin ei ole koskaan luottamista. Aina liioitellaan, jopa kerrotaan perättömiäkin. Monelle kosijalle olen tänä kesänä antanut rukkaset, ei ihme, että he nyt levittelevät pahoja juttuja Hirvosta, — mistä tietänevätkin kohdistaa vihansa Hirvoon." — — —

Kesä oli vaihtunut syksyyn. Ja nyt sai Impikin kokea, ettei kaikki ollut vain juorua. Eräänä iltana saapui Kultarantaan vieraita matkamiehiä. He kertoivat olevansa ruhtinatar Olgan lähettämiä ja etsivät erästä Hirvo-nimistä Suomen miestä. Mitään aavistamatta he edelleen mainitsivat, kuinka ruhtinaantytär, ihana Tsaj, oli ollut Hirvon rakastettu, ja kuinka he yhdessä olivat paenneet Kiovasta, kun Olga oli matkoilla. Kuin tulessa ja ilmassa oli Olga lähettänyt etsijöitä kaikille ilmoille; heidän osakseen tuli etsintä Suomesta. — — —

Näennäisesti tyynin mielin oli Impi kuunnellut kertomusta. Mutta kun hän oli saanut matkamiehille illallista ja tehnyt heille makuutilat, poistui hän hiljaa pirtistä. Hän asteli läpi syksyisen lehdon kummulle merenrannalle. Tummana lainehti ulappa hänen jalkainsa juuressa, valittaen riipi vihuri puitten viimeisiä lehtiä. Impi istahti kivelle. Kaksi kyyneltä vierähti hänen silmistään, nimetöntä, yksinäistä. — Yö kului. Laineet loiskuivat. Vihuri valitti. Impi yhä istui, istui.

Keskiyön aikana alkoi vihdoin tuuli tyyntyä. Pilvet poistuivat ja täysikuu loi valoaan yli hiljaisen ulapan. — Impi nousi, loi katseensa merelle ja hänen kasvonsa säteilivät sisäistä kirkkautta. Nyt hän sen tiesi! Niin, nyt! Hän ei ollut koskaan rakastanut Hirvoa, ei koskaan! Jonkun verran hän oli pitänyt Hirvosta, tai oikeastaan hänen kauneudestaan. Mutta sitä syvää sielun antautumista, sitä sanomatonta hellyyttä, jota nainen vain kerran elämässään voi tuntea, — niin sitä ei Hirvo häneltä koskaan ollut saanut, ei koskaan. Ah, hän kantoi vielä aarretta sielussaan, syvyyksissä rikkautta, jolle ei löydy nimeä. — — Oi elämä, elämä, miksi oletkaan kautta aikain säilyttänyt kalleinta äärettäsi naissydämessä! — — —

Syksymmällä saapui Kultarantaan vielä yksi suruviesti. Kesämatkoilta palaavat kauppiaat tiesivät kertoa, että Kulkija-Helkky ei saavu tänä syksynä Suomeen. Hän oli lähtenyt Hedebystä kauppiaitten mukana etelän maille. "Yhden ainoan illan hän viipyi viime syksynä ja nyt hän ei tule ollenkaan", huokailivat Kultarannan naiset, ja Impinkin otsalle nousi surunpilvi.

SUOMEN SANKARIT.

Kurkelan kuuluisille turkismarkkinoille Nousiaisiin oli tänä talvena saapunut tavattomasti väkeä. Talvi oli erittäin suotuisa ja siksipä täällä ei ollut ainoastaan koko Suomen heimo koolla, vaan oli tullut paikalle paljon Kyrönmaan miehiä, joukottain jäämejä täysinäisine turkisahkioineen, jopa miehiä Karjalasta ja Eestistä.

Eipä puuttunut ostajiakaan. Paitsi Suomen omia kauppiaita, oli täällä ostajia Voionmaalta, Birkasta ja koko Svitjodista, olipa muutamia aina Lejrestä ja Vikenistä asti. Ja kauppa kävi mainiosti. Tuota pikaa myytiin turkispaljous, ja ihmiset alkoivat vähin erin lähteä markkinoilta.

* * * * *

Talviaurinko loi valoaan yli lumisen lakeuden. Vartija Hallusvuoren laella seurasi silmillään yksinäistä ajajaa Lemun selällä. "Minnekä tuokin pyrkinee, virma on hevonen edessä", ajatteli vartija. — "No, kääntyy tännepäin. Jo lähtee ylös Hirvijokea. Myöhästynyt markkinamieskö siinä tulee? Nyt vasta, kun kaikki muut ovat jo lähteneet Kurkelasta. Tänä aamuna viimeiset menivät tästä ohi. — — Jopa tunnenkin! Sehän on Kultarannan hevonen. — Annas kun katson, ketä on matkassa. — Niin, vanha Harto ja Impi.

"— — Arvaankin minne ovat menossa. Kurkelassa on tänään Suomen sankareitten käräjät, ovat menossa sinne. — Kas kun Impikin on lähtenyt. Varmaan on nyt tärkeitä asioita urhoilla, Hartohan se tavallisesti vain Kultarannasta saapuu…"

Vartijan jatkaessa yksinäisiä mietteitään, vieri reki ohi Hallusvuoren ja päätyi pian kosken kuohujen ympäröimälle Kurkelan niemelle. Markkinapaikan vieressä oli pyhä uhrilehto ja kalmisto. Syksyllä martaitten kuussa, silloin kun henget hurjimmin kiitivät halki ilmojen, vietettiin täällä mahtava uhrijuhla, johon koko Suomen heimo saapui. Vähitellen, aikain kuluessa oli tullut tavaksi, että myöskin näin talvella toimitettiin pieni uhri, varsinkin, jos markkinoitten jälkeen oli jäätävä yhteisistä asioista päättämään, kuten nyt.

Keskellä uhrilehtoa, pyhien puitten alla sijaitsi suuri uhripirtti, ja sen vierellä kumpuili haltijoitten lähde yhtä kirkkaana talvipakkasessa kuin kesähelteelläkin. Lehdon laidassa oli vanha kalmisto ja toisessa laidassa uhriaitan vartijan Topon mahtava kartano, jonka maat ulottuivat kauas ympärille. Tällaisia uhriaittoja oli muuallakin kuin Nousiaisissa, mutta ne olivat tavattoman pieniä. Tämä Nousmaan aitta teki poikkeuksen kaikista, sillä se oli hyvin suuri. Kas, sehän olikin koko Suomen heimon yhteinen uhriaitta.

Kultarannan hevonen pysähtyi Topon pirtin eteen. Kun Impi astui pirttiin, oli se aivan tyhjä, sillä kaikki olivat menneet pyhään lehtoon. Impi lämmitteli kiukaan luona niin kauan, kuin Harto laitteli hevosta suojaan ja nosti vero- ja uhriohrat sisälle. Sitten hekin lähtivät lehtoon. Sinne he saapuivatkin parahiksi. Pyhän lehdon rinteellä, uhriaitan vierellä paloi jo uhrituli. Valkoparta Väinävalta kuljetti juuri Topon kanssa suurta pässiä kohti uhriaittaa. Varovasti he aukaisivat aitan oven. Puitten alla seisovat sankarit pidättivät melkein henkeään, sillä nyt he saivat nähdä iki-ihmeen: aitan perällä häämötti mahtava jumalankuva, koko Suomen heimon palvoma suurhaltija, jolle ei vertoja otavan alla. Kuvan muodosti suunnaton puunkanto, jonka yläpää oli koverrettu ihmisen muotoiseksi. Mistä se oli tänne uhriaittaan tullut, ei kukaan tiennyt. Siellä se oli ollut jo isien ja isänisien aikana. Sinne se jäi lasten ja lastenlasten palvottavaksi. Lattiassa kuvan edessä oli pyöreä reikä. Sen reunalla iski Väinävalta pässin ja antoi veren vuotaa reiästä lattian alle. Kun veri oli valunut loppuun, kantoivat Väinävalta ja Topo pässin varovasti ulos, jossa se nyljettiin ja palotettiin. Sisälmykset tarkastettiin perinpohjin, sillä niistä nähtiin tulevia tapauksia. Sitten ne pantiin tuohivakkaan, mutta liha laskettiin pataan, joka jo kiehui uhrivalkealla. Sillä aikaa kun liha kypsyi, lähti Väinävalta muutamien vanhimpien sankareitten kanssa viemään sisälmysvakkaa uhriksi veden väelle. Vakavina he seisoivat hetkisen Pyykosken kuohuja katsellen. Sitten Väinävalta luki uhriluvun ja heitti vakkasen koskeen.

Kun he tulivat takaisin pyhään lehtoon, oli liha jo kypsynyt. Topo toi tuokkosia. Väinävalta pani tuokkoset lihaa täyteen, ja Topo kuljetti ne miehille, jotka seisoivat vähän edempänä pyhien kuusten alla. Mutta sillä aikaa kun urhot söivät, keitti Topo lihaliemeen maukkaan puuron.

Uhriaterian päätyttyä siirryttiin suureen käräjäpirttiin. Sekin oli koko Suomen heimon yhteistä omaisuutta. Täällä viettivät tavallisesti ne markkinamiehet yönsä, jotka eivät sopineet Nousiaisten asukkaiden pirtteihin, ja täällä pidettiin yhteiset neuvottelut silloin, kun ei voitu taivasalla istua. Syksyllä martaitten kuussa, uhrijuhlien aikana pidettiin aina suuret heimokäräjät, joihin jokainen Suomen mies otti innolla osaa. Mutta näin talvella tulivat vain eriseutujen sankarit ja kukin heistä kertoi sitten päätöksistä alueensa miehille.

Komea oli miesjoukko, joka nyt astui käräjätupaan. Eikä ihme, olivathan he kaikki sankareita, joitten mainetöistä viestit vierivät yli merien. Itse vanha Väinävalta, koko heimon johtaja, kuningas vertoja vailla, asettui pirtin perälle pöydän taa. Urhot istuivat ympäri pirttiä lavitsoille ja raheille. Kelpasi tätä joukkoa katsella! Turkin alta näkyivät verkaiset kaatiot ja paita. Kullatut miekankahvat välkkyivät, hopeasoljet hohtivat.

Impi oli Topon emännän kanssa asettunut lähelle kiuasta. Muita naisia ei täällä ollutkaan. Pirtti oli jo melkein pimeä. Siksipä Topo sulki akkunaluukun ja pani päreen pihtiin. — — —

Käräjät alkoivat. Ensin päätettiin parin sillan korjauksesta, sillan, joita koko heimo käytti. Korjauskulut päätettiin maksaa vero-ohrista. Sitten tultiin pää-asiaan. Väinävalta kertoi lyhyesti, miten syksyllä viimeisten avovesien aikana kainulaiset olivat lähteneet sieltä kaukaa Pimeydenmeren rantamilta vainoretkelle etelään. He olivat uskaltaneet nousta tänne Suomenkin rannikolle. Ankaran lähdön he kyllä saivat, mutta jo se, että uskalsivat yrittää, oli jotain, joka ehdottomasti vaati kostoretkeä Kainuun. Näin puhui Väinävalta, ja nuorimmat sankareista kalistelivat jo aseitaan kuin lähteäkseen. Mutta joku koiranleuka ovinurkassa kuiskasi toverilleen: "Ukko Väinävalta muistaa viime kesäisiä rukkasiaan, siksi hän nyt noin touhuaa retkeä Kainuun."

Kaikki olivat kuitenkin samaa mieltä siinä, että retki tehdään tulevan kesän aikana, ja niin ryhtyi Väinävalta tiedustelemaan, montako uiskoa kukin lähettäisi matkalle. Ensiksi nousi nuori, kaunis Reko, Nousiaisten kuningas, ja ilmoitti varustavansa retkelle kolme urhouiskoa. Samalla hän toi Väinävallalle kolme kapulaa, joihin oli veistetty hänen oma merkkinsä. Tuskin oli Reko päässyt paikoilleen, kun jo karski Mielivalta astui pöydän luo. Hänen silmänsä säkenöivät kiukusta, sillä juuri hänen alueelleen olivat kainulaiset nousseet. Siksipä lupasikin Mielivalta laittaa matkalle kaikki suuret uiskonsa, viisi tai kuusi. Sitten siinä tulivat järjestään Väinävallan luo Saaren sankari, Mynäjoen Virmas, Ahti, vanha Untamo, Kauko, kulkijakuningas, Räntämäen Räimä, Halikon Sarvi ja kymmenet muut. Kukin antoi niin monta kapulaa, kuinka monta uiskoa aikoi retkelle varustaa. Viimeiseksi tuli Kultarannan Impin vuoro. Punastuen hän nousi ja tuntui olevan kovin hämillään. Mutta äkkiä hän suoristi pitkän, kauniin vartalonsa ja alotti pehmeällä äänellään: "En oikein tiedä, miten on Kultarannan uiskojen laita. Kainulaiset eivät ennättäneet tehdä mitään vahinkoa ja niin ankaran lähdön he saivat, etten luule heidän toisten tänne yrittävän. Pitäisin sentähden parempana, että koko kostoretki jätettäisiin. On heimon miehillä muutakin hommaa keväällä. Kaskimaat odottavat raivaajia, lahdelmat kalastajia, kauppamatkat miehiä."

Monet vanhemmista miehistä myönsivät heti, että Impi puhui oikein.
Nuoriin miehiin taas vaikutti Impin kauneus ja pehmeä ääni niin
voimakkaasti, että heistä oli koko sotainto kuin poispyyhkäisty. Ja
Väinävallan suureksi ihmeeksi päätettiinkin nyt, että koko kostoretki
Kainuun jätetään tekemättä.

Mutta kulkijakuningas Kauko ajatteli itseksensä: "Kaksi kertaa olen tehnyt turhan matkan Kultarantaan. Ja kuitenkin ensi kesänä nostaa kosiopurteni vielä kerran purppurapurjeet ja laskee Kultarannan valkamaan." — — Nousiaisten nuori Reko taas päätteli nurkassaan: "Vielä tämän kuun puoliskon aikana valjastan orhini ja teen toisen kosiomatkan Kultarantaan."

Pian Väinävallankin ihmettely vaihtui suureksi iloksi, sillä hän oli pohjaltaan oikea rauhan mies. Ja kun oluthaarikka oli tehnyt muutaman kierroksen, nosti Väinävalta polvilleen vanhan kanteleensa, tuon Suomen iki-ilon ja alkoi hiljaa näppäillä. Kohta hänen soittonsa alkoi paisua. Mahtavana kuin keväinen vuo vyöryi sävelvirta. Tuntui aivan kuin koko pirtti olisi suurentunut ihanaksi säveltenmaaksi, jossa ei enää ollut taisteluita, ei surua, ei kyyneleitä.

* * * * *

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun miehet viimein alkoivat ajatella nukkumista. Impi lähti vartijan vaimon kanssa Topon pirttiin yöksi. Peräkkäin he astuivat puitten välistä kiemurtelevaa polkua tuon lyhyen matkan. Mutta kun Impi juuri oli tarttumaisillaan pirtin ovioksaan, pysäytti Topon emäntä hänet äkkiä ja sanoi: "Kuuletkos, Impi, kummaa kohinata tuolta kalmiston puolelta, henkien metsästä?"

"Kuulen kyllä."

"Niin, katsos lapseni, pyhässä uhriaitassa on nyt juhla, henkien juhla. Uhriaterian jätteet pantiin pyhän aitan lattialle seinän viereen ja keskelle nostettiin suuri oluthaarikka. Vainajat siellä nyt aterioivat. Tuo on haltijoitten kohinata, tuo kumma kuiske metsässä. — Mennään pois pirttiin!" — — — Nokisesta uksesta painuivat naiset pimeään pirttiin, mutta haltijoitten havina täytti talvisen yön.

Nukkumaan eivät naiset kuitenkaan malttaneet mennä, oli niin paljon puheltavaa. Topon emäntä oli Impin äitivainajan sisar ja siksi hän tunsi melkein äidillistä hellyyttä Impiä kohtaan, varsinkin, kun eivät haltijat olleet suoneet hänelle itselleen lasta. — Päre oli jo aikoja sammunut, hiilos tummunut, — naiset yhä juttelivat. Ja kun Impi jo oli lavitsalla, kumartui täti vielä hänen puoleensa sanoen: "Kyllä sinun nyt jo sentään pitäisi ottaa isäntä Kultarantaan. Vaikeaksi sinulle ajanmittaan käy. Vanha Harto ei ole enään moniaikainen, ja kyllä tällaisiin tilaisuuksiin kuin tänään pitäisi miehen tulla Kultarannasta. Mitä sanot meidän maan nuoresta Reosta? Komea hän on ja oikea miesten mies. Hyvin hän on johtanut Nousmaan asiat siitä asti, kun minun mieheni luopui johdosta. Uhriaitan vartijathan ne ennen aina johtivat muutkin asiat, mutta ei Toposta ollut siihen. Hän ajattelee vain haltijoita ja niitten palvonnassa vierivät häneltä päivät. Mutta Reko johtaa mainiosti maata. Komea on hänen kartanonsa siellä Hirvijoen suussa, ja hän se Hallusvuoren varustuksetkin pitää kunnossa. Ota pois Reko! Parempaa miestä et löydä ilman alta. — Onnellinen sinä, kun saat itse valita, oi onnellinen!" — — —

Impin huomio kiintyi tädin viimeiseen, huokauksena lausuttuun ajatukseen, ja kun hän muutenkin tahtoi kääntää keskustelun pois tästä tädin mieliasiasta, virkkoi hän hiljaa: "Sinä, tätikulta, et kai saanut itse valita?"

"En, Impi. Eikä sitä saanut sinun äitisikään. Olimme kuulun Saaren tyttäriä ja kosijoita kulki paljon. Mutta minä — niin — olin kiintynyt yhteen meidän omista miehistä, ja sinun äitisi rakasti taas erästä kuljeksivaa laulajaa. Oi, kuinka syvästi hän rakastikaan laulajaansa! — Sitten tuli aika, jolloin meidän kummankin täytyi lähteä miehelään. Isäni antoi sinun äitisi Kultarannan Luonnolle ja minut hän möi tälle uhriaitan vartijalle, saamattomalle Topolle. Itkimme monta kesäistä iltaa rantatuomen varjossa. Vihdoin tuli lähtöpäivä. Minulle se oli helpompi, sillä olin kovempi ja vanhempi. Mutta sinun äitisi oli niin hento ja heikko, — laulajan sylistä hän riistäytyi Luonnon purteen. Eikä hän kauan Kultarannassa kestänyt. Ah, hän ei voinut elää ilman laulajan rakkautta. Hän kuihtui, kuoli pois kuin hallan viemä kukkanen! — Ja mitäpä on minunkaan elämäni ollut, — kolkkoa, tyhjää, kovaa! Siitä asti kun pikkupoikani, tuon kiharapään, kätkin kalmiston varjoon, en ole iloa tuntenut sydämeni alla. Silloin kuivuivat kyynellähteetkin silmistäni. Elämä on niin kolkkoa, tyhjää, tyhjää…"

Impi oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Tämä kaikki oli hänelle aivan uutta. Nyt hän kietoo kätensä tädin kaulaan ja hyväilee häntä hellästi. — Täti raukka ja äiti! Ah, miten paljon onkaan elämän salattujen verhojen takana kärsimystä, kyyneleitä, sanatonta sydäntuskaa!

KULKIJA SAAPUU.

Kevät oli tänä vuonna tavattoman varhainen ja kaunis. Aikaisin soi leivon laulu ilmassa, aikaisin kuului kottaraisen vihellys rantatammesta, aikaisin loi meri jääpeitteensä, ja koivumetsä sai hiirenkorvat. Pian saapuivat ensimäiset kauppaveneet Suomen vesille. Ja ihmettä, — niiden mukana tuli Kulkija!

Siinä hän astuu jo Luonnonmaan lehtoja kohti Kultarantaa. Mikä ilo nyt nousikaan koko saarella. Eivät ainoastaan nuoret rientäneet ensimäisenä iltana Kultarantaan, vaan koko saari saapui, vanhat ja nuoret.

Harppu helkkyi ja pehmeämpänä kuin koskaan ennen kaikui Kulkijan ääni. Miten ihania kuvia hän loihtikaan kuulijoitten silmien eteen: Kuninkaantytär itkee tuossa kadonnutta sulhoaan. Älä itke, raukka, älä! — Tässä sankari tavottaa lemmittynsä kättä. Saako hän sen? Ei, ei! Tuo häijy isäukko! On pimeä yö! Älä putoa, sankari, kiivetessäsi linnanmuuria! Noin, jo ryösti lemmittynsä! — Voi hirveätä, — noita ryösti lapsen! Nuorukainen syöksyy jälkeen, saa noidan kiinni kengänpaulasta ja pelastaa lapsen. — Täällä äiti herättää kuollutta poikaansa. No miksi ei se herää! Puuttuu jotakin. Jopa viimeinkin heräsi! — Ja oi, luostarin hiljaisessa kammiossa itkee ihana nunna hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Jo kuivuvat kyyneleet, kun hän muistaa, miten valkea Kristus kerran noutaa hänet morsiamenaan taivaan saleihin.

"Oletkin käynyt nyt etelän mailla, Helkky, koska taas laulat siitä valkeasta", sanoi vanha Harto.

"Niin, siellä olen käynyt, kauempana etelässä kuin koskaan ennen. Kauppiaitten mukana menin Hedebystä Flamin maalle. Sieltä jouduin sitten Burgundiin, jossa olin jonkun aikaa. Talven vietin kuitenkin Schwabinmaalla, sen valtijattaren mahtavassa linnassa, jossa kaikki laulajat viihtyvät. Antakaas kun laulan laulun tuosta Schwabin ylväästä valtijattaresta." Ja kulkija lauloi:

On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss' seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.

Ja linnassa istuvi rouva,
Ken hälle nyt lohtua tois?
Sulosilmät nuo kyynelin kylpee,
Kuka kyyneleet pyyhkiä vois?

Ah, rouva hän maataan ja kättään
Ei antaa voi kellekään, ei.
On turhia sankarten retket, —
Rouvan lemmenkö tuuli jo vei?

Näes vihur-iltana kerran
Nuor' munkki jo linnahan saa,
Sen silmissä hehkuvi tuli,
Mi rouvahan koskettaa.

Mutt' munkki hän viipyy vain viikon,
Jo luostariin rientää hän pois.
Sen päivänpä päästä, ah, rouva
Ei munkkiaan unohtaa vois!

On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss' seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.

Yön hetket vierivät. Harppu vaikenee. Kuuntelijat poistuvat. Impi yhä istuu hiljaa. Hän ei huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Etelän kuvat ovat hänen edessään elävinä, voimakkaina. Niin, ja sydämessä, syvällä siellä, soi uusi, ihmeellinen sävel. Ilonko sävel vai surun? Ah, kysy sitä yön hämärältä tai aamuruskon hennolta hohteelta.

HIRVO.

Muuttolintujen lailla oli Hirvokin saapunut Suomeen samoihin aikoihin kuin Kulkija. Mukanaan hän toi nuoren vaimonsa, kauniin Tsajn, joka talven aikana oli muuttunut kalpeaksi ja heikoksi kuin hengähdys. Ja henkien maahan hän pian matkasikin. Kauniina kevät-iltana, kun vuokot vielä kukkivat, lahjoitti hän elämän pienelle tyttärelleen, mutta samalla hänen oma elämänsä sammui ijäksi.

Kultarannassa, kuten muuallakin, oli suurella touhulla kerrottu Hirvon saapumisesta, hänen vaimostaan, ruhtinaantyttärestä, ja hänen rikkauksistaan. Impiin eivät nuo kertomukset tehneet mitään vaikutusta, hän pysyi aivan välinpitämättömänä. Vasta kun kerrottiin Tsajn kuolemasta, tunsi hän liikutusta rinnassaan. Ruhtinaantytär ja täällä vieraalla maalla saa tuntemattoman hautansa! Ja Hirvo ei kuulema edes murehdi vaimoaan! — Impi sääli sanomattomasti hänen pikku tytärtään, tuota avutonta raukkaa. Kuka sitä nyt vaalii ja hoitaa, kun Hirvon äitikin on kuollut! Kunpa voisi tuoda sen tänne Kultarantaan ja hoitaa sitä täällä. Niin, kunpa voisi, — mutta sitäpä ei voinut. Hirvo käsittäisi varmasti asian väärin, jos kävisi lapsen noutamassa, ja ihmiset saisivat paljon puheenaihetta. Hän ei voinut sitä noutaa sieltä ja kuitenkin hänen kävi sanomattomasti sääli lasta. — — —