KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Riikka Alho [Hilda Tihlä]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1910.

SISÄLTÖ:

Kuopus. Lintupari. Häätö. Isäntä. Lauantai-ilta metsämailla.

KUOPUS

I.

Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä Hermanni Toivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat jo suorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.

Isot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä, pyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinut tuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.

Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun olivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin lakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi, heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista, joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen nainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän vihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.

Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut ajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat olleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja tyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.

Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei ollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen verhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat isoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä äidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään äidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt ja hoitanut.

Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän ylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän lapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja naiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia, tonttuja eivät ollenkaan.

Ja kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai valeesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensä sisimmästä häpesi, — häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksi ja pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima, joka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljien voima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niin silloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse, niin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää koko maailma.

Isän hautajaisissa löi veljien käytös Hermannin ihmeisiin.

Hän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikoja ja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papille ja Mäntylän patruunalle, — patruunallekin, jota he tuonnoin olivat keskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylän herra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska veljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.

Kun nyt Mäntylän herra saapui isän hautajaisiin, istui Hermanni tikapuilla ja söi sokerileivosta. Nähdessään patruunan hän tunsi kovan päivän tulleeksi. Mitähän veljet nyt sanovat ja tekevät! Varmaankin ne antavat sille selkään! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja odotuksesta ja tuntien oman pienuutensa hän kiipesi pari askelta ylemmäksi tikapuille.

Patruuna huomasi poikasen ja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen päätään. — Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni… mutta minäpä en mene, en! Minä olenkin veljien puolella, — ja tervehdyksen sijasta Hermanni näytti vieraalle hampaitaan.

Tämä äityi nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja lähti sisälle. Suureksi ihmeekseen Hermanni silloin näki, että Oskari tuli patruunaa vastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden joukkoon.

Hetken kuluttua Oskari tuli takaisin ulos ja käski Hermannin luokseen tikapuilta. Poika totteli. Veli tarttui tiukasti hänen ranteeseensa:

— Irvistitkö sinä patruunalle?

— Irvistin!

— Mitä varten?

— Kun se on tehnyt meille niin paljon vääryyttä.

— Ole vaiti! Hyi sinua, kuinka sinä olet tyhmä! Tule heti sisälle pyytämään anteeksi!

— En tule, en!

— Sinun täytyy tulla. Sinä olet tyhmä poika. Tule nyt, niin olet hyvä. Tule saliin paiskaamaan kättä patruunalle.

— En, en.

— Jos et sinä tule, niin et pääse hautausmaalle, uhkasi veli.

— En, en, en.

Hermannin ei ollut tapana kysellä. Veljen poistuttua hän vain oli menehtyä ihmettelyyn. Miksi veljet ja äitikin olivat niin nöyriä patruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat häntä, Hermannia, siitä että hän irvisteli? Mitä varten pitäisi hänen lyödä kättä patruunalle, jota veljet kiroilivat?

Pian haihtuivat poikasen mietteet siitä asiasta, kun hän muisti, että sisällä huoneissa oli suuri juhla, että isä oli arkussa kuolleena ja pöydät täynnä herkkuja. Hän meni keittiöön. Sillä vaikka isä oli sisähuoneissa juhlallisen yleisön ympäröimänä ja vaikka äiti itki sen ääressä, ei Hermanni tuntenut mitään kutsumusta sinne. Keittiössä herkut häntä eniten viehättivät.

— Nyt sinä olet orpo, pieni poikani, virkkoi keittäjä-matami silitellen Hermannin päätä.

Saman sanan äiti oli monta kertaa sanonut.

Mitä se oikeastaan merkitsi, sitä Hermanni ei ymmärtänyt. Isä, ennenkuin se alituiseen alkoi maata sängyssä, oli ollut kova ja ankara, sen aikana ei koskaan saanut temmeltää, ja sitte kun se makasi sängyssä, äiti alituiseen varotti, että piti olla hiljaa isän takia. Eräänä aamuna äiti oli tullut Hermannin luo, herättänyt hänet sanoen: nyt sinä olet orpo, isäsi on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi sängystä ja pukeutui, ja äiti vei hänet katsomaan isää. Isä makasi sängyssä kalpeana, silmät ummessa. Jotakin tavatonta oli isälle tapahtunut, kun se oli niin säyseä ja hiljainen.

Siitä asti oli Hermanni ollut orpo. Tätä ennen hän ei ollut tuntenut mitään yhteyttä isän kanssa, päinvastoin oli isä ollut sangen pelottava henkilö äidin ja hänen elämässä. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se puettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin, veisattiin, laitettiin hyviä ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin joulun edellä. Isä olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista ja salaperäistä, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun hautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyviä ruokia, sillä hän oli orpo. Isä ja hän olivat juhlan päähenkilöt! Ihmiset itkivät heille molemmille, — vaikka Hermanni kyllä itsekseen ihmetteli, että mitä itkemistä siinä on, että hän on orpo ja että isä on kuollut. Nythän on niin rauhaisaa ja juhlallista.

Keittiössä poikanen parhaillaan söi veskunahyytelöä, kun äiti tuli käskemään hänet sisälle isän luo sanomaan sille hyvästit. Pojan mieleen muistui patruuna, eikä hän tahtonut lähteä.

— Tule nyt, houkutteli äiti itkien, tule… isä lähtee kohta…

Äidin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, että Hermanni alkoi pelkästä myotätuntoisuudesta itkeä ja lähti hänen kanssansa.

Isän ympärillä oli paljon ihmisiä, patruunakin, mutta kaikki he väistyivät ja antoivat Hermannille tilaa.

Poikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin kammottavan juhlallista, niin jäytävän tuskaista. Äiti nosti hänet tuolille, jotta hän ylettyisi näkemään ja hyvästelemään.

Veljet olivat opettaneet, että piti kumartaa tervehtiessä ja hyvästi jättäessä. Nyt, kun niin paljon ihmisiä oli näkemässä, tahtoi Hermanni korvata äskeisen käytöksensä patruunaa kohtaan ja näyttää sille, ett'ei hän ole mikään huonosti kasvatettu poika. Hän tarttui isän käteen — mutta päästi sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylmä — loi kantapäänsä uljaasti yhteen, kumarsi isälle ja sanoi selvällä, kaikuvalla äänellä: hyvästi, isä!

Äiti nosti hänet alas tuolilta, ja hämmästyneenä omasta rohkeudestaan, kun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyvästi, poika pujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli hänen leikkipaikkansa.

Isä unohtui, vieraat ja kaikki. Hän istahtaa kivelle ja on olevinaan pieni lintu. Räpyttelee käsiään, koettaa lentää, mutta niin on vielä pieni, ett'eivät siivet kannata. Pi-pi-pi, hän piipiittää ja suuta aukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut. Varmaankin se metsässä on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen odottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu kuvittelee, miten hän sitte, kun isoksi kasvaa, lentää emon kanssa korkealle pilviin. Väliin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja katselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen räpyttelee ankarasti käsiään, mutta kyllästyy vihdoin ja on olevinaan pieni, pelokas jänö. Kivi, jolla hän istuu, on karhu, — hän loikahtaa alas karhun selästä, kyyristyy maahan ja vapisee. Hän pelkää karhua, tuossa paikassa se hyökkää hänen kimppuunsa ja nielasee… nyt, nyt… karhu kyttää, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, hän näkee miten kiven kylki liikahtelee… Vihdoin jänö ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa vimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereillä. Hengästyneenä ja kauhun vallassa hän ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue on lähdössä liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, jänö muuttuu Hermanniksi ja alkaa levotonna etsiä äitiä. Äiti, äiti, hän huutaa. Äiti on tänään ollut niin ihmeellisen näkönen, mustiin puettu, silmät itkettyneinä. Missä se nyt on?

— Äiti, äiti!

— Täällä, — kuuluu äidin tuttu ääni hevosjonon etupäästä. Hermanni juoksee sinne, löytää äidin. Tämä istuu rattailla ja itkee.

— Mihin te lähdette, äiti?

— Ole hiljaa, minä tulen pian takaisin.

— Minä tulen äidin kanssa.

— Missä sinä äsken olit, kun sinua etsittiin? Et sinä enää kerkiä.

Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaperäisesti. Hermannin sydäntä viiltää, kun hän katselee äitiä, ja hänet täyttää synkkä, satumainen aavistus. Johonkin menevät äiti ja isä, johonkin sellaiseen kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei elämää. Ne kulkevat, ne kulkevat aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina…

Hermanni menee huoneisiin. Siellä on tyhjää ja kolkkoa. Tuoreiden hakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten jälkiä, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami korjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.

— Mitenkä nyt käynee, — sen sanan poikanen ymmärsi vanhusten puheesta. Mitenkä nyt käynee, hän itsekin mietti, mutta hänen ajatuksensa merkitsi: mitähän nyt lähinnä tapahtuu?

Sitte hänelle selvisi täysin selväksi, että talo oli omaisista tyhjä, että isä oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, että se vast'ikään oli viety pois äidin ajaessa etumaisena siinä mustassa jonossa, joka arkkua seurasi. Mitähän nyt tapahtuu? Hän on yksin…

Hermanni odotti hetkisen jännitettynä, mutta sitte pienen miehen jännitys laukesi ja hän alkoi katkerasti itkeä.

II.

Jonkun ajan kuluttua isän hautajaisten jälkeen muutti äidin veli, Mooses-eno, Toivolaan. Kun hän ilmestyi pirttiin, pelästyi Hermanni ensin kovasti, sillä eno oli pitkä, harteva, mustapartainen mies. Poikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle ja alkoi siinä miettiä tämän maailman menoa.

Hautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyvää. Äitikin oli ollut niin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eikä milloinkaan torunut. Näin olisi ollut hyvä olla ja elää, — mutta jälleen oli tullut taloon mies, ja mies joka lisäksi oli vielä suurempi, parrakkaampi ja kovaäänisempi kuin isä oli ollut. Jälleen kai täytyy ruveta pelkäämään, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan… Ollapa tässä vuoren peikon seitsemän penikulman saappaat jalassa, niin hän juoksisi pois kotoa!

Hän hyppäsi alas kiveltä ja alkoi pitkin askelin astella riihen ympäri ja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.

Hermanni oli jo kulkenut halki seitsemän pitäjän, astunut yli seitsemän kirkon harjan, kun hän kuuli äidin huutavan pirtin portailta: Hermanni, Hermanni, tule tänne!

— Mitä minä siellä teen? — kysyi Hermanni.

— Tule tervehtimään enoa.

— En minä.

— Tule nyt, pian!

— Enkä tule…

— Jos et sinä tule, niin minä piiskaan sinua.

Siinä se nyt nähtiin! Sitähän Hermanni jo oli aavistanut, että miehen tultua taloon heti alkaa toinen komento.

Pelokkaana hän lähestyi enoa.

Varsin hirmuiselta eno sentään ei näyttänyt. Sen silmät kiiluivat kirkkaina ja ystävällisinä tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli naurussa.

— Tulepa lyömään kättä enolle. — Ääni oli kova ja jyrisevä, mutta siinä oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle rohkeutta. Hän löi pienen kätensä enon suureen kouraan ja kumarsi.

— Se oli miehen tervehdys, — nauroi eno ja otti pojan polvelleen. — Mitä nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee isäntä tähän taloon?

Eihän Hermanni siihen mitään osannut sanoa, hyvältä vain tuntui istua enon polvella, eikä ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon kysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski hänet polveltaan lattialle, ei Hermanni enää malttanutkaan lähteä tiehensä, vaan tarttui enon takin liepeeseen ja siitä kiinni pitäen nojautui polvea vastaan ja kuunteli, mitä eno äidin kanssa puheli.

Mitä he puhelivat, se oli hänelle vähä-arvoista, mutta enon äänestä hän piti, siinä oli tuttu, suojeleva, lempeä sävy. Ja vaikka eno oli niin juhlallisen miehekäs, niin ei sitä ollenkaan tarvinnut pelätä. Häneen voi täydellisesti luottaa… täydellisesti!

Sen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja tämä luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka hänessä sittemmin kehittyi enoa kohtaan.

Veljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mitä olivat he verrattuina mieheen, joka nosti jyväsäkin kuin höyhenen vain, ja jonka askeleista lattian palkit jymisivät!

Hermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava ja voimakas, että kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee. Europan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta hän arvosteli sen tuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi möhkäleeksi — ja jo piti olla jotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan! Enossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen äänestä ei kiuas vapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, että se pani Hermannin jalkapohjat kutisemaan, — oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno nauroi, niin hervottomaksi kävi ruumis ja iloiseksi mieli.

Vaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti hän Hermannia aivan kuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisiä asioita. Hän oli tehnyt pitkiä matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa, Pietarissa, saakka ja nähnyt siellä näkemättömiä, kuullut kuulumattomia.

Kesäisinä päivinä, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereillä, hän aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kyntäessään eno tosin ei paljoa puhunut, kylväessä ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun hän pitkin pituuttaan loikoi pihassa, hän kertoi ihmeteattereista, joissa kultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai miehistä, jotka söivät tulta ja nielivät puukkoja. Eno ei valehdellut, sen Hermanni tiesi, sillä vaikka eno kertoellessaan hiukan räpytteli silmiään ja hymähteli, puhui hän sittenkin totta. Eno oli ankara valeesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula tarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ärjäisi eno, niin että pirtti tuli ääntä täyteen: Mistä sinä sen tiedät, vai oletko sinä ketä aurinkoon ampunut! Eno ei sietänyt valetta, sillä hän oli niin pitkä, harteva ja voimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.

Ja rautaisen tien eno oli nähnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta veljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisevä, hitaasti röykyttävä, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon… se oli toista! Se kiiti eteenpäin kuin tuulispää yli järvien, läpi vuorien. Sellaista menoa, hii…!

Veljet sanoivat, että metsissä ei asu peikkoja, eikä vedessä haltioita… vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren henget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa synkissä metsissä. Mutta pahoja ne eivät ole, sanoi eno, vaan leppeitä ja suopeita kaikille, sillä ne rakastavat ihmisiä. Mutta ihmisten pitää myös olla hyviä sinipiikojen karjalle.

Sinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siitä puheesta Hermanni päätteli, että hänestä tulee enon lainen, kun hän ensin elää hyvin, hyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen — ja eno puhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, hän matkustaa Pietariin näkemään mitä eno on nähnyt, ja kun hän on oikein suuri ja parrakas mies, menee hän Ukkosenvuoren haltian puheille.

Eikä hän pelkää yhtään, ei yhtään, ei yhtään! Hän ottaa enon mukaansa, pitää enoa kiinni kädestä ja eno huutaa jyrisevällä äänellään: Vuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, täällä on kaksi miestä, Hermanni ja minä!

Silloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivimöhkäleitä irtautuu sen kupeista. Hän ei pelkää yhtään, eno ei ollenkaan. Vuoren seinä aukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin näköinen.

— Ken kutsui minua? se kysyy.

— Me, Hermanni ja minä, Mooses-eno. — —

Tapausta ajatellessa Hermannin rinta kuohui voimaa ja uljuutta.

Enon tultua isännäksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon satumaista virikettä. Mutta eno alkoi hänelle opettaa työtä. Toisena isännyysvuotenaan hän Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti pojan mukaansa kaikkialle metsään ja pellolle.

— Ei parta miestä mieheksi tee, vaan kunto ja kyky, hän jutteli.

Ja tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli voimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa töissä uuvuksiin asti. Olihan miehuus, elämän korkea päämäärä kysymyksessä.

Niin kului kaksi vuotta isän hautajaisista.

Eräänä pyhäpäivänä kesän alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin sängyssä, äiti kutsui häntä kamariin.

Eno juuri kertoi tarinaa miehestä, joka oli myynyt sielunsa paholaiselle.

— Mitä minä siellä teen? Hermanni pahaa aavistaen kysyi äidiltään.

— Tulehan nyt vain.

— Eno, älkää unohtako, miten sen miehen sitte kävi, pyysi poikanen kömpiessään enon yli lattialle. — Minä tulen pian.

Hetken kuluttua hän tulikin, mutta kalpeana ja itkuun purskahtamaisillaan.

— Ne panevat minut kouluun, hän vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi ja alkoi rajusti itkeä.

Enon leuka värähti oudosti.

Se hiukan lohdutti Hermannia, sillä hän tiesi, että eno ei ollut leikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eivät uskalla lähettää minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui turvaa etsien enon kylkeen.

Äiti tuli jälleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelkäsi äidin takia. — Ei se äiti ole, vaan veikot… koetti hän hiljaa sopertaa enon korvaan.

— Pojat tuumivat, että Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi emäntä puhua, — tuumivat, että senkin on saatava hiukan koulusivistystä, joskaan ehkä varat eivät enää yliopistoon asti riitä.

— Mitä sinä itse ajattelet asiasta? eno kysyi.

— Mitäpä minä… enhän minä mitään… kaiketi se sentään on kouluutettava, että siitä tulee toisten kaltainen. Eihän monenlaisista lapsista ole muuta kuin harmia.

Siihen eno ei mitään sanonut. Hän oli ikäänkuin pienentynyt, katseli vain mietiskellen eteensä — ja siitä poikanen ymmärsi, että eno oli voimaton tässä asiassa.

Hermanni kiirehti ulos. Huoneen ilma oli alkanut painostaa häntä ja sydänalaan oli tullut kuin sinistä sauhua. Hän kiirehti yksinäiselle leikkipaikalleen riihen taakse. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta hänestä tuntui kuin pitäisi hänen nyt sanoa hyvästit kaikille.

Milloin Hermanni ei ollut kuluttanut aikaansa enon kanssa, oli hän ollut yksin, ja hän rakasti yksinäisyyttä yhtä paljon kuin enoakin. Yksin hän oli muodostanut itselleen oman maailman, missä puromyllyt keväisin edustivat keksinnöitä ja enon laittamat tuulenkelat kalleinta omaisuutta. Hänellä oli silloin kaikkea mitä hän halusi. Kun isot veljet kertoivat suuren maailman uutuuksista, keksi hänkin jotakin uutta, tai paranteli vanhaa. Riihen taustan isoa kiveä hän käytteli milloin automobiilina, milloin ilmalaivana. Huima oli vauhti hänen automobiilissaan ja korkealle kantoi hänen ilmalaivansa. Väliin lenteli hän aivan taivaan kanteen saakka, kosketteli sormellaan sen kiiltävää kupua ja pilkisti iltatähdestä taivaaseen. Siellä istui hyvä Jumala kultaisella istuimellaan, hohtava, silmänmuotoinen pyhähenki pään päällä ja poika oikealla kämmenellä. Valkoisiin vaatteisiin puetuita ihmisiä tanssi piiripyöriä Jumalan ympärillä ja lauloivat pitkiä, venyviä virsiä. Niitä kuullessaan tuli Hermannin ikävä maan päälle, hän muisti kotitanhuat, metsät, purot, enon ja äidin, ja hän antaa laivansa hurista alas. Vauhti on suunnaton. Hermanni ponnistaa vastaan, vääntää peräsintä, heittää alas painoja — ei, ei auta. Suhisten, sihisten, säkeniä lyöden lentää ilmalaiva. Hermanni pidättää henkeään. Nyt hän jo näkee ilmalaiva-aseman, riihen. Osaako hän ohjata oikein, vai putoaako hän asematalon katolle?… Hyvin kävi, vaan täräys oli sentään tuhoton. Hän on vierinyt alas ja makaa tunnotonna laivansa kupeella. Vähään aikaan hän ei tiedä mitään… liikahuttaa vihdoin kättään, raottaa silmiään: missä hän on, elääkö hän vai onko kuollut? Nyt hän muistaa… vaivoin hän kohoutuu istumaan, sillä ruumis on kipeä ja kankea. Entä ilmalaiva? Hermanni tarkastelee sitä… Ehjä on! Se on kestänyt täräyksen, hänen ilmalaivansa!

Keksijää ja ilmapurjehtijaa Hermannissa eivät huomanneet muut kuin hän itse ja eno, eivätkä muut hänet yksinäisyyttäänkään rakastaneet. Veljet olivat viisaita ja isoja miehiä, enon ja Hermannin vastaväitteistä välittämättä poikanen päätettiin lähettiin kouluun tulevana syksynä.

Kesän ajalla veljet vuorotellen valmistivat häntä. Entinen, yksin tai enon kanssa vietetty vapaa elämä loppui, omien kuvitteiden aika väheni. Opettaessaan veljet osottivat itseään esikuviksi ja kertoivat miten ahkeria he olivat olleet ja miten opettajat olivat heitä kiittäneet. Hermannin piti ajatella, että nyt oltiin köyhiä ja orpoja, hänen pitäisi olla ahkera ja pyrkiä eteenpäin.

Hermanni ei voinut ymmärtää mitä varten hänen täytyisi käydä koulua. Hän ei osannut ajatellakaan, että koulunkäynti mahdollisesti auttaisi hänen pyrkimystänsä miehuuteen. Mitä tekemistä kertomataululla oli hänen elämänsä kanssa? Eihän eno osannut laskea, tuskin lukeakaan. Eno oli aina puhunut, että miehen pitää tehdä työtä ja työn kautta saada ymmärrystä. Veljet taas sanoivat, että pitää laskea ja lukea ja sen kautta viisastua. Mutta olihan enokin viisas, niin viisas, ett'ei maailmassa sen vertaa!

Voi, miten mielellään Hermanni olisi tahtonut olla enon oppilas ja kasvaa enon ohjausten mukaan! Mutta hän oli pieni, yhdeksännellä oleva poikanen, eikä hänellä ollut mitään määräämisvaltaa itseensä nähden. Hänellä oli veljiä, jotka olivat oppineita, ja hänen täytyi tulla heidän kaltaisekseen.

— Sinusta tulee sittekin mies, — lohdutteli eno, kun poikanen hänelle valitteli surujaan. — Sinusta tulee kaikesta huolimatta mies, sen minä ihan varmasti tiedän.

Se lohdutti Hermannia, sillä olihan eno viisas ja tiesi mitä sanoi.

III.

Syksyn tullen Hermanni alkoi käydä koulua. Koulun salit olivat jylhät ja suuret, ja häntä pelotti, kun opettaja ensi kertaa määräsi läksyjä. Kauhu sydämessä hän kävi käsiksi kirjoihin.

Koulun suuri seinäkartta pani hänet aavistamaan, että nyt oli tutustuttava johonkin pelottavan laajaan, johonkin käsittämättömän avaraan… Kenties hän ei kykene siihen. — Toiset lapset liikkuvat täällä huolettomina ja varmoina, kaikki on heille luonnostaan tuttua, mikään ei näy heitä ihmetyttävän. Ne ovat niin viisaita ja osaavia! Miten minun nyt käy? ajatteli Hermanni ja hänen sieluansa painoi syvä huoli.

Opettaja selitti maiden ja merien osia. Sadottain penikulmittain viilsi sen keppi matkaa kartalla. Siinä oli aavoja meriä, jotka syleilivät pieniä maapalstoja, siinä jokia, jotka verkkoina risteilivät yli maiden. Ison isot kaupungit olivat vain punaisia pilkkuja, joiden ympärillä oli rengas, pienemmillä ei ollut rengastakaan.

Hermanni ei katsonut karttaa karttana. Sitä myöten kun opettaja näytteli, muuttuivat kartan pilkut kaupungeiksi, viivat virroiksi, täplät järviksi, keltaiset paikat siintäviksi tasangoiksi. Se oli pelottavaa kulkua, ja mielen väkisinkin valtasi epätoivo. Tuskin Hermanni osapuilleen ehti kuvitella ensimäisen kuvan, kun jo tuli toinen, kolmas, neljäs, viides… loppumattomiin, eikä hän enää kuullutkaan mitä opettaja sanoi. Kautta rantain hän vierustoveriltaan kysyi, kykenikö se seuraamaan tuota kaikkea. Toinen vastasi halveksivan kevyesti:

— Mitä vaikeata se on? — ja vastaus sai Hermannin silmät pimenemään.

Asunnossaan hän jännitti itsensä. Hän kuvitteli maapallon muotoa, sen metsiä, vuoria, kaupungeita, sen ihmisiä ja eläimiä. Työ oli raskasta, päätä pyörrytti tietojen paljous ja ohimoilla suonet löivät kuuluvasti.

Vai on maailma niin laaja, hän surumielisenä ajatteli. Sitä eno ei ollut hänelle sanonut. Ja Pietarin kaupunki oli verrattain lähellä, sen takana oli maata vielä laajalta, laajalta…

Maailmassa oli paljon ihmeitä, joista enolla ei ollut aavistustakaan, ja rautatiekin oli ihan sellainen kuin veljet olivat sanoneet. Enon rautatietä ei ollutkaan…

Ei ollutkaan, ei…

Lienee eno valehdellut, — vuorissakaan ei ollut haltioita, ja metsän sinipiiat olivat ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Koulupojat nauroivat niille ja nimittivät niitä muinaisajan taikauskoksi.

Hermannin sydänalassa asusti alituinen itku. Kaikki ympärillä oli uutta ja outoa, tuntematonta ja käsittämätöntä, kaikki toiset olivat viisaita ja ymmärtäväisiä, hän yksin oli tietämätön, hidas ja tyhmä. Jos kaikki hänen hitautensa ja tyhmyytensä paljastuisi, joutuisi hän armottoman pilkan alaiseksi, tai ajettaisiin hänet häpeällisesti pois koulusta.

Siksi täytyi opetella hurjasti, varoa tarkasti mitä välitunneilla puhui, olla olevinaan viisas ja taitava, ja kätkeä itkut lujasti rintaansa.

Vapautuakseen alinomaisesta jännityksestään hän vaistomaisesti etsi yksinäisyyden suojaa. Iltapäivisin hän kiipesi korkealle hietaharjulle, joka oli kaupungin laidassa. Siellä oli vähän kulkijoita ja paljon sopivia piilopaikkoja. Siellä oli hyvä selvitellä ajatuksiaan, tehdä suunnitelmia tulevan päivän menettelylle ja vaikkapa hiukan itkeäkin pensaan juurella.

Syyskuun päivät kulkivat lämpöisinä ja ihanan kirkkaina. Harjalta näkyi sinertäviä järviä ja loppumattomia, tummia havumetsiä. Ohi kaupungin kulki vuolas, pyörteinen virta. Sen ranta oli ensin peltoa, jonka reunaa houkutteleva polku kulki, ja sitte tuli metsää. Jos sinne lähti vaeltamaan, ei tarvinnut pelätä eksymistä, sillä joen rantaa aina kaupunkiin osasi. — Eräänä iltapäivänä Hermanni lähti sinne. Aurinko paistoi kuumasti ja hän tunsi koko olennossaan sen hyväätekevän vaikutuksen. Koti-ikävä tosin kouristi sydäntä, mutta muuten tuntuivat huolet keventyvän. Aurinko oli sentään niin tuttu ja omainen…

Eteenpäin, yhä eteenpäin…

Vasta illan hämärtyessä hän väsyneenä ja nälkäisenä palasi asuntoonsa. Nyt hänen oli hyvä olla. Kaikesta päättäen oli hänelle taattua hänen oma elämänsä ainakin yhdeksi osaksi päivää, ja kaikki muu olikin itse asiassa yhdentekevää. Mitä kenellekään kuului, minkälainen hän oli? Eihän hänen ollut pakko kenellekään tyhmyyttään ja tietämättömyyttään näytellä. —

Siitä pitäen koulunkäynti alkoi sujua. Kadonnut nimittäin oli sen liian suuri valta ja merkitys. Vaikeimmissa tapauksissa voi koulutunnit laskea välttämättömäksi pahaksi, jonka alaiseksi kylmäverisesti oli alistuttava.

Hermannilla oli hyvä muisti. Käsityskykyä tosin häiritsi mielikuvitusten suunnaton työskentely, — mutta sekin vika korjautui, kun sanat tottuivat pääsemään kuvitteiden ja sopivat vastaukset ajatuksellisen syventymisen sijalle. —

Kouluvuosina hallitsi Toivolaa edelleen Mooses-eno. Hänen hoidollaan talo jälleen palautui siihen kuntoon, että lapset sen turvin voivat toteuttaa pyrkimyksiään maailmalla.

Nyt oli Mooses vanhan kansan viimeisiä jätteitä ja vihasi tulisesti uudenaikaisia puuhia. Hän eli muinaisuuden hengessä ja vanhojen tapojen jälkeen, teki taikoja ja uskoi niihin enemmän kuin taivaalliseen isäänsä. Tämän olemassa-oloa hän kyllä ei kieltänyt, mutta käytännöllisistä syistä laupeuden Jumala ei voinut saada sijaa eno Mooseksen ankarain luonnonjumalten joukossa. Ketä jumalaa hän tarvitsi, sen puoleen hän kääntyi, mutta kun hänellä koskaan ei ollut mitään todellista asiaa luojalle taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on, oli se vähitellen väistynyt pienten, tarpeellisten jumalten taakse. Syksyn taivaasta Mooses tutki tulevan talven ilmoja, kevätkylvöjen aikana hän tarkasti seurasi säiden vaihtelua ja kuun kulkua. Maan henkeä hän parhaansa mukaan koetti pitää suopeana. Maa tuntee muokkaajansa ja sitä oli niin kohdeltava, ett'ei se saanut vihoja viljelijään.

Toivolan isojen veljesten mielestä eno oli sangen runollinen henkilö, ja he ylpeilivät, että heidän suvussaan vielä eli vanhaa, kaunishohteista muinaisuutta.

Samoin Hermanni. Kun hän viisaana koulupoikana palasi kotiin joulu- ja kesälomiksi, oli eno hänen mielestään mahtava ja suuremmoinen henkilö.

Samaksi kuitenkaan, kuin ennen, hän ei enää voinut enoa saada. Lapsuudenaikaisen suurkuvan, jättiläis-enon sijalle oli tullut niin paljon, paljon muita kuvia.

Toisaalta enonkin käytös oli muuttunut. Yhä vielä olisi Hermanni tahtonut olla enon lempipoikana, kuunnella hänen opetuksiaan ja kauniita kaskujaan, mutta eno ei enää ollut avomielinen kuin ennen. Hän jutteli vähemmän, kuunteli tarkoin, asetteli sanojaan ja oli varovainen niiden suhteen.

Hermannia suretti ero, joka heidän välillään oli kasvamassa. Hän tiesi mistä se johtui: syynä oli koulu. Eno oli aina itseensä sulkeutunut, kun hän tuli tekemisiin koululaisten tai koulua käyneitten kanssa. Hymy katosi hänen huuliltaan, vilkkaus hänen olennostaan, hän muuttui juroksi, kömpelöksi ja vanhanaikaiseksi, — kokonaan toiseksi kuin hän oli muiden ihmisten kanssa.

Eroamisen tunne ahdisti Hermannia. Kun entisten leikkipaikkojen, tuttujen kivien, puiden ja vuorten tenho hänet kesäisin valtasi, silloin olisi hän ollut valmis avautuvan kuilun yli karkaamaan enon puolelle, jäädäkseen iki-ajoiksi sinne. Hän olisi tahtonut puhua, selittää ett'ei hän lainkaan ole muuttunut, ett'ei koulu-elämä ole ollenkaan hänen omaa elämäänsä, vaan että hän on sama, ihan sama kuin ennenkin ja tahtoo tästä lähin jälleen olla enon kanssa ja tulla mieheksi… sellaiseksi kuin eno tahtoi. Mutta tunteen purkauksen sijasta tuli aina kuin jonkin välttämättömyyden pakosta koulujen puolustuspuheita, selitystä niiden hyödystä, tai hienoja luonnontieteellisiä viittauksia, joiden tarkotus oli enolle osottaa, että luontoa sitä koulussakin tutkitaan.

— Kouluista on se hyöty, että tyhmimmälläkin on siellä tilaisuus jotakin oppia, hän selitti. — Eihän kaikki ole luonnostaan viisaita, ja ne, jotka eivät ole, eivät ilman koulujen apua koskaan oppisi tietämään mitä ympärillä luonnossa tapahtuu. Koulu herättää pienenkin järjen ajatteluun, heikonkin huomiokyvyn huomaamaan.

Eno lojui ruokatuntia heinäniityllä. Hän loi sisarensa poikaan pitkän katseen, — lienee aavistanut mikä se syvin syy oli, joka pani pojan niin itsepintaisesti puhumaan tästä asiasta. Jos hän aavisti sen, ei hän ainakaan siitä välittänyt, kun vastasi:

— Kyllähän herrat viisaita ovat, ei siitä mihinkään pääse…

Sitte hän oli hetkisen vaiti, katseli niittyä ja alkoi kuin sille puhua:

— Ei maa idä kouluviisauden voimasta, toista viisautta siihen vaaditaan. Ja sitte siihen tarvitaan vakaata, uurasta turpeenkääntäjää… Mullassa piilee suuria viisauden aarteita, samoin ilmassa ja tuulessa. Kaikkialla toimii Jumalan viisaus, ja joka taitavasti elämänsä elää, se sitä viisautta imee itseensä omasta työstänsä…

— Vaikka kyllähän herrat viisaita ovat, — hän Hermanniin kääntyen jatkoi, — en minä sitä kiellä, ett'eivätkö ole… Ja raha on niinikään hyvää, sekin minun täytyy myöntää, sillä senhän voimasta sisarenikin pojat viisastuvat… Mutta sen minä sinulle sanon, että luonto on luontoa, koulu koulua. Luonnon työ erämaissa, kuten ihmisessäkin, on säveää, sitkeää, hiljaista työskentelyä; totisen viisauden hedelmät eivät kypsy yhdellä käden käänteellä. —

Enon puheissa piili Hermannin mielestä aina jotakin ylenkatsetta häntä ja veljiä kohtaan. Eno piti heitä jonkinlaisina lois-eläjinä, jotka laiskoina söivät ahertajien ansiosta.

Hän koetti enolle perin pohjin selittää sen henkisen työn arvoa, jota he veljekset tekivät. Hän puhui ja puhui, ja eno kuunteli tai ainakin oli kuuntelevinaan. Niitä tietoja, joita koulumies tarvitsee taistellessaan sellaisen kanssa kuin Mooses-eno oli, ei Hermannilla ollut. Tietojensa puutetta hän korvasi omilla keksinnöillään ja kuvitteillaan. Enon kasvojen yli kulki silloin lystikäs, tuttu väre, ja Hermanni uskoi siitä, että eno jo ymmärsi. Lopputulos oli kuten aina sama: töihinsä lähtien eno mutisi — ikäänkuin ei mitään keskustelua olisi ollutkaan:

— Mitenkähän käy Toivolan sitte, kun minun käsivarteni vaipuu. Ei näy tähän taloon tulevan miehistä miestä, joka pellot pystyisi kunnossa pitämään. — — —.

Vihtori-veli tutki maanviljelystiedettä ja aikoi vast'edes ottaa talon haltuunsa. Hänen tapansa oli pitää pitkiä esitelmiä maanviljelyksestä ja huomautella, ett'ei se tällaisenaan kauan enää kannata. Perinpohjaiset uudistukset olivat välttämättömät. Hän suunnitteli kivinavettaa, meijeriä ja laajoja heinämaita.

Hänen uudistuspuuhiaan eno halveksi, varsinkin meijeriä, ja siitä syntyi heidän välillään usein kiivaita sananvaihteita. Voi ja maito oli enon mielestä niiden syötävä, jotka taloa työllänsä hoitavat, eikä lehmiä saa pitää enempää kuin mitä oma väki tarvitsee. Jos kansa täällä alkaa surra vieraan maan ravinnosta, jää se itse kuiville suin, ja miehen vatsa se kuitenkin työtä komentaa.

Sellainen vanhanaikainen juro oli eno ja sellaisena hän pysyi.

Yhä vielä Hermanni ihaili enoa, ja enon sanat painuivat syvemmälle hänen mieleensä kuin hän aavistikaan, mutta vanhuksen vaikutuksen alaisena hän ei enää ollut, vaan katseli jo asioita oman henkensä valossa.

Sillä nyt hän jo tiesi, että suuri ruumiinvoima on raakalaisajan jätteitä. Hengen voima, joka ainetta vallitsee, on oleva kaiken perus, siihen on ihmisen tutustuttava, sitä käyteltävä. Silloin kun eno oli ollut nuori, tarvittiin niitä avuja, joita sillä oli. Eno oli käyttänyt voimiaan kunnialliseen työhön, uhrannut ne isänmaan hyväksi, ja siksi se kaikkea vanhanaikaista niin kiivaasti puolusti. Se ei voinut sietää, että kuolleet koneet ottaisivat tehdäkseen sen työn, jota eno oli lihasvoimiaan uhraten tehnyt.

Hermanni kunnioitti enoa, mutta juopa heidän välillään yhä leveni. Harvoin, tuskin koskaan enää, kun Hermanni tuli kotiin kesäksi, eno hänen kanssaan jutteli. Ja enon silmät painuivat vähitellen syvälle tuuheiden kulmakarvojen taakse.

IV.

Kouluvuosinaan Hermanni asui erään suutarin perheessä.

Suutarilla oli pari Hermannin ikäistä oppipoikaa, joiden huoneesta akkunanpuoleinen osa oli paksulla pahvilla erotettu koululaisen asunnoksi. Päivisin, kun pojat olivat verstaassa, sai Hermanni olla koko huoneen omistajana ja silloin oli rauhaisaa, mutta iltasin pojat häntä häiritsivät. Suutarin oppilailla oli vanhoilta ajoilta periytynyt viha koulupoikia kohtaan, ja pahviseinänsä takaa Hermanni usein sai kuulla kiusottavan kovalla äänellä kerrottuja taruja siitä miten se ja se kisälli tai oppipoika kerran oli löylyyttänyt koululaisia, ja miten kertoja itsekin — tavallisesti vanhempi pojista, — monen monta kertaa oli esiytynyt pelottavana sankarina koulupoikia vastaan käydyissä sotaretkissä. Aina oli hän selviytynyt voittajana, sillä tietäähän sen, että rukiinen mies vehnäpojan voittaa…

Niitä kuunnellessaan Hermannin oli paha olla. Hän oli rauhaa rakastava ja olisi mielellään tahtonut olla sovussa ympäristönsä kanssa.

Ensi aikoina hän yritti lähestyä nuorempaa oppipoikaa. Yritys onnistuikin melkoisen hyvin. Hermanni oli luonteeltaan perinpohjin maalainen ja oppipoika oli niinikään hiljattain maalta tullut.

Kerran Santeri — se oli oppipojan nimi — kysyi, tiesikö Hermanni, joka oli oppinut, miten ikiliikkuja valmistetaan. Hermanni selitti tietonsa mukaan, että ikiliikkujan valmistaminen on mahdottomuus, syystä ett'ei mikään kone voi itsellään pysyä liikkeessä. Sitä ei Santeri ottanut uskoakseen. Hän oli kuullut, että Ameriikassa muuan suutari oli keksinyt sellaisen vasaran, joka aina hakkasi nauloja kengän pohjiin, tai yöt päivät takoi pohjanahkoja pehmeiksi. Muuan veijari oli varastanut keksinnön, vienyt sen pois ja hukannut.

Sitä ei Hermanni puolestaan uskonut, mutta keskustelua sellaisenaan hän piti luottamuksen osotuksena Santerin puolelta. Ettei Santerille kuitenkaan tulisi mitään vahinkoa nurinkurisista käsityksistään, Hermanni hänelle laajalti selitteli painojen lakia, joka tekee ikiliikkujan sulaksi mahdottomuudeksi.

Silloin Santeri alkoi nauraa:

— Sinä olet tyhmä, vaikka käyt koulua. Etkö sinä tiedä, että jos asettaa parikymmentä hampailla varustettua pyörää ympyräksi, niin että hampaat tarttuvat toisiinsa, ja antaa sitte yhdelle pyörälle vauhdin, joutuvat kaikki liikkeeseen, eivätkä koskaan lakkaa. Ensimäisen pyörän hampaat tarttuvat toisen hampaisiin, sen taasen kolmannen hampaisiin ja niin edespäin aina viimeiseen pyörään asti, jolloin sen hampaat jälleen tarttuvat ensimäiseen, siitä toiseen ja aina edespäin. Etkö sinä ymmärrä, ettei ympyrällä ole alkua, eikä loppua, ja jos ympyrä on kokoon pantu pyörivistä, hampailla varustetuista rattaista, niin täytyy sen vauhdin saatuaan lakkaamatta pyöriä?

Poika teki selittäessään eloisia liikkeitä ja silmät säteilivät voiton ja hillityn kunnianhimon riemua. Hermanni ei hänen selityksestään saanut suurtakaan selkoa, mutta se varmuus, jolla Santeri puhui, sai hänet puolittain uskomaan. Ainakin oli helppo olla uskovinaan. Hän oli kuitenkin kuullut, että moni mies oli ikiliikkujan tähden menettänyt järkensä, — ja hän mainitsi siitä Santerille.

— Ne eivät ole olleet viisaita alkaissaankaan, vastasi oppipoika itsetietoisen varmasti. — Ja ne eivät ole keksineet sitä oikein, niinkuin minä.

Senjälkeen poika alkoi ladella suunnitelmiaan. Itse keksintö jäi syrjäasiaksi siinä suuressa kuvitelmassa, jonka hän oli itsensä ja vastaisuutensa suhteen tehnyt. Hän vielä joskus valmistaa ikiliikkujan ja sitte hänestä tulee kuuluisa, niin kuuluisa ja mahtava mies, ett'ei toista sen vertaa. Ihmiset ympäri maailman puhuvat hänestä, hänen kuvansa pannaan lehtiin ja koko maailma saa tietää, että eräs suomalainen nuorukainen, Santeri Kuusela, on keksinyt mitä ennen häntä ei kukaan ole voinut keksiä. Hänestä tulee rikas ja hän matkustaa ympäri maailman ja käy joka ilta huveissa, syö hyvää ruokaa ja ostaa hienoja vaatteita. Mutta Hermanni ei saa tästä puhua kenellekään, ei edes toiselle suutarin oppilaalle, sillä se ei uskoisi, vaan ottaisi asian pilkatakseen.

Hermanni oli uskovinaan Santerin keksintöön ja säilytti huolellisesti salaisuutta. Hän ei koskaan ketään pilkannut, eikä hän voinut ymmärtää miten kukaan saattoi sellaista tehdä.

Santeria hän kovasti ihaili, se kun saattoi noin vain ilman mitään uskoa toiselle salaisuuksiaan, — sitä Hermanni ei koskaan voisi. Ikiliikkuja oli antanut hänenkin kuvitteilleen aihetta, mutta mitä sanoisi Santeri, jos hän sille kertoisi oman tulevaisuus-unelmansa ja asettaisi sen Santerin loistavan kuvan rinnalle? Hermanni ei ollut kunnianhimonen, hän ei haaveillut kuuluisuutta, eikä mainetta. Jos hän keksisi ikiliikkujan, niin… Hänen kuvitelmansa keskittyi väkisinkin vain siihen, minkä vaikutuksen keksintö tekisi Mooses-enoon. Eno katsoisi häntä silmiin entisajan katseella ja sanoisi: kas niin, poikani, sinä et ole hukkaan käynyt koulua, sinusta on tullut jotakin… Tällaista kuvitelmaa ei käynyt Santerille eikä kenellekään puhuminen. Hermannin suunnitelmat olivat yleensä kaikkikin sellaisia, että niitä tuskin voi sanoiksi vaihtaa.

Kaikki ihmiset olivat erilaisia kuin hän. Ne tiesivät jotakin, niillä oli kouraan tuntuvia suunnitelmia ja ne olivat varmoja asioistaan, — hänellä ei ollut mitään, eikä hän tietänyt mitään. Hän oli juro, harvasanainen ja ujo, ja siksi eivät toveritkaan hänestä välittäneet.

Eräs asia häntä kuitenkin kummastutti. Hän oli tullut huomaamaan, että häntä koulussa pidettiin peräti rehellisenä. Vaikka koulupojat ja ihmiset ylimalkaan olivat niin viisaita ja varmoja, eivät ne kyenneet saamaan häntä ilmi. Ne eivät aavistaneetkaan miten epärehellinen hän oli. Se ihmetytti ja huvitti häntä.

Miten hän osasikin olla niin, ett'ei kukaan hänestä mitään huomannut? Ei edes opettajat! Mitä ne sanoisivatkaan, jos tietäisivät, että hän kulkee luokka luokalta toisten rinnalla, vastaa kysymyksiin, lukee läksyjään, tekee kaikkea mitä koulussa vaaditaan — vaikka hänellä ei ole vähintäkään tietoa, ei edes tiedon murusiakaan!

Jos hän ajatteli muita maita, kaupungeita ja kansoja, joista oli lukenut, ei hän niistä mitään tietänyt; ne kulkivat hänen sielunsa ohi utuisina, pieninä ja epäselvinä… vaikka kaupungit olivat niin suuria, ihmisiä, kansoja ja kieliä niin paljon!

Hän petti opettajia ja kaikkia!

Toisin hän ei kuitenkaan voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin, sillä minkä hän voi, ettei hänellä ollut todellista tietoa?

Toisinaan sentään ahdisti tämä seikka hänen mieltänsä. Hänen asiansa eivät olleet puhtaat ja ilmitulemisen pelko pani hänet karttamaan opettajia ja tovereita.

Santerista hän paljon piti. Sen kanssa puhe sujui. Santeri tosin kaihtoi häntä ulkona — hän ei kehdannut, eikä olisi tohtinutkaan koulupojan kanssa ulkona seurustella, sillä toverien puolelta olisi hänet paha perinyt, jos ne olisivat saaneet tietää, että hän herraspoikien, kirjatikkujen, nulikoiden kanssa seurustelee, — mutta kotosalla hän ja Hermanni paljon keskustelivat. Molempain muistot liikkuivat enimmäkseen maalla, kotiseuduilla. Santerin kodin lähellä oli ollut noin viittä kilometriä leveä järvi. Sen yli hän usein oli uinut niinkuin ei mitään… ja järven toisella puolella oli kirkko ja hautausmaa. Eräänä sunnuntai-iltana Santeri niinikään oli uinut yli järven ja tullut aivan hautausmaan rantaan. Mitä hän siellä oli nähnyt, oli jotakin niin hirveää, että Hermannia sitä kuullessaankin pelotti.

Sellainen mies se Santeri! Hänessä oli varmuutta, pelottomuutta ja voimaa. Hermanni ihaili häntä ja olisi mielellään tahtonut olla hänen kaltaisensa.

Tietopuolisestikin Santeri oli Hermannin edellä. Hänellä oli varmat tiedot asioista, jotka Hermannille vain hämärinä heijastivat. Hän puhui turkkilaisista ja pakanoista aivan kuin olisi ikänsä seurustellut niiden parissa, ja langan hän osasi solmita ja kietoa sormiensa ympärille niin moneen kertaan ja niin hämärästi, ettei siitä enää näyttänyt mitään tolkkua tulevan — ja yks' kaks' olivat sormet jälleen vapaina ja lanka suorana. Hän osasi tehdä satoja temppuja toinen toistaan kummempia.

Sellaisia muuten olivat kaikkikin ihmiset. Jokaisella oli jotakin omintakeista. Koulussa pojat keksivät ihmeellisiä — suuremmoisia — juonia opettajia vastaan. Hermanni otti niihin osaa sydämensä pohjasta ja ihmetteli, että kaikki kävi niin sujuvasti ja luontevasti, mutta jos hän itse ajatteli jotakin kepposta, syntyi siitä niin laaja suunnitelma, että sen käytäntöön pano oli aivan mahdoton. Eikä hän koskaan, kun pojat välitunneilla ryhmissä keskenään keskustelivat, saanut ääntään kuuluville, vaan jäi aina toisten taakse ja oli vaiti.

Yhtenään Hermannia vaivasi kehnouden ja kyvyttömyyden tunne.

Santerin hän voitti sormikoukussa, mutta Santeri taas osasi pienellä tempulla avata Hermannin nyrkin ja tehdä koko käden voimattomaksi. Siinäkin viisaus ja nerous voitti raa'an voiman.

Hermanni oli kiitollinen siitä, että Santeri piti vaikkapa vain salaakin häntä ystävänään. Kaikenlaisilla pienillä palveluksilla hän koetti osottaa kiitollisuuttaan. Hän uhrasi vähäisistä varoistaan monta penniä paperosseihin, joista Santeri kovasti piti, ja karamelleihin, joista Santeri piti vielä enemmän.

Ystäväänsä hän kohteli hellävaroen, niinkuin ainakin ainutta kalleuttaan, mutta Santeri puolestaan ei ollut samaa luonteen laatua, eikä lainkaan välittänyt, vaikka joskus loukkasi Hermannin arimpia tunteita.

Eräänä lauantai-iltana syntyi poikien kesken kiista hevosista. Hermanni väitti, että hevosilla on sielu, mutta Santeri intti vastaan.

— Jos hevosilla olisi sielu, niin tekisivät ne myöskin syntiä, mutta nyt ovatkin hevoset viattomia kuin taivaan linnut.

— Jaa… vaikka! Kaikilla elukoilla on sielu yhtä hyvin kuin ihmiselläkin, kinasi Hermanni.

— Eipä ole! Jos elukoilla olisi sielu, niin eihän niitä tapettaisi, eikä niiden liha kelpaisi syötäväksi.

Se oli sitova todistus, jota vastaan Hermannilla ei ollut mitään sanottavaa. Hänen pienet ajatuksensa alkoivat ankarasti kiertää elämän ja olemassa-olon arvotuksen vaiheilla. Sekavana kaaoksena hän aavisti taistelun, jota koko luomakunta taistelee. Hänen otsansa meni kurttuun ja silmät tuijottivat.

— Mitä sinä nyt noin olet, kysyi Santeri, — oletko sinä kipeä?

— En. Minä tuumin.

— Mitä sinä tuumit?

— Sitä että syöhän susikin ihmisen ja tiikeri syö ihmisen, vaikka ihmisellä on sielu.

— Entä sitte!

Hermanni mietti ja mietti, rinnan alle teki pahaa ja päätä alkoi painostaa.

Jos hän olisi viisas, niin hän tietäisi mitä varten susi ja tiikeri syövät sielullisen ja mitä varten sielullinen syö elukoita.

Santeri oli sillä välin unohtanut koko kysymyksen ja alkoi puhua havainnoistaan elukoiden suhteen.

— Hevonen on sellainen, ett'ei se anna kenenkään mennä vatsansa alitse, ja jos ihminen menee hevosen eteen ja äkkiä näyttää sille kieltänsä, niin joutuu hevonen pois suunniltaan pelosta.

— Mitähän se pelkää, — kysyi Hermanni. Hän oli pienestä alkaen ollut tekemisissä hevosten kanssa, mutta tuotakaan hän ei tietänyt.

— Se luulee ihmistä silloin sudeksi, selitti Santeri. — Kerran kun minä olin ihan pieni poika, nelisti kartanon vihainen ori minua vastaan. Minä seisoin paikallani ja odotin. Kun se jo seisoi takajaloillaan ja oli tallata minut kuoliaaksi, aukaisin minä suuni ja näytin kieltäni. Hevonen säikähti niin, että tuli aivan voimattomaksi, pani päänsä alas ja minä ajoin sen takaisin metsään.

Hermannin kummastuksella ei ollut rajoja. Miten saattoi hevonen sellaista säikähtää? Hän päätti ensi tilassa koettaa.

Samassa talossa asui eräs kuorma-ajuri. Tällä oli vanha, laiha hevonen. Kerran, kun hevonen juuri oli valjastettu reen eteen, meni Hermanni sen luokse. Sääli tosin oli tehdä pahaa vanhalle, säveälle elukalle, mutta kuitenkaan hän ei malttanut luopua kokeestaan. Hän näytti kieltään… Hevonen ei ollut ollakseenkaan. Hermanni aukaisi suunsa selälleen, työnsi kielensä ulos, — hevonen ei liikahtanutkaan. Hää — hää, pelotteli tutkija koettaen saada kielensä niin pitkäksi kuin suinkin.

Kuului pilkallista naurua. Hermanni katsoi ympärilleen: suutarin oppipojat ja suutari itse katsoivat akkunasta ja nauroivat niin että olivat menehtyä.

Santeri siis oli valehdellut! Pitänyt häntä pilkkanaan! Se oli kekseliäisyydellään saattanut ilmi, miten tyhmä ja yksinkertainen Hermanni oli. Voi, miten Hermanni häpesi, miten sydäntä pakotti ja poltti! Hän oli pitänyt Santerin uskottunaan ja se olikin luottavaisen keskustelun varjolla tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Kun Santeri illalla tunnusti narranneensa häntä, ei Hermanni enää voinut hillitä vihaansa. Hän karkasi Santerin kimppuun ja — Santeria ei auttanut viisaus, ei sukkeluus, ei kekseliäisyys, hän sai kun saikin tukevan selkäsaunan.

Ja siihen sekin ystävyys loppui.

* * * * *

Koulussa oli Hermanni ensi vuosinaan etevä oppilas. Asemassaan hän sittemminkin säilyi hyvin hallitun muistinsa ja totutun lukemistapansa takia, mutta viimeisillä luokilla alkoi yhä kasvava huolimattomuus saada valtaa hänessä. Liian usein ahdisti häntä se ajatus, ett'ei hän kykene sulautumaan ympäristöönsä koulussa enempää kuin kotonakaan, ja ett'ei hän oikeastaan ole oppinut mitään, eikä tiedä mitään — teeskentelee vain tietävänsä — vaikka hän niin monta vuotta on kulkenut opin tietä.

Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että hän kouluun menon sijasta aamusin pyörähti kokonaan vastaiselle suunnalle kuin missä koulu oli. Silloin hän tunsi hillitsemätöntä vapauden riemua, — pelko ja omantunnon vaiva tavallaan vain lisäsivät nautintoa ja mielenkiintoa. Koulu pysyi hänelle vieraana ja hän luki vain saadakseen olla rauhassa sen puolelta.

Toverit pitivät häntä kyvyiltään keskinkertaisena. Se ei Hermannia yhtään häirinnyt. Ne saivat uskoa hänestä mitä ikinä tahtoivat, kun vain antoivat hänen olla rauhassa. Toisinaan kuitenkin, äkillisen päähänpiston vaikutuksesta, hän tahtoi heille näyttää, ett'ei hän ole niinkään keskinkertainen kuin he luulevat. Hän on tottunut teeskentelijä ja hän tahtoo teeskennellä niin, että se häntä itseäänkin ihmetyttää! Sellaisten mielialojen vallitessa hän luki ja tutki, ajatteli ja edeltäpäin keksi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Silloin hän koulutunneilla loisti, vastaukset tulivat sellaisina, että hän huomasi miten toverit ja opettajatkin hämmästyivät. — Hän oli jälleen pettänyt! Hän on tyhmä ja tietämätön, mutta kukaan ei sitä huomaa. Nyt hän jälleen isoksi aikaa saa vaipua tyhmyyteensä, saa samoilla ja ajatella omia ajatuksiaan.

Kerran kevättalvella — seitsemännellä luokalla — kun jo pitemmän aikaa oli värsy värsyltä luettu ulkoa pitkää ranskalaista runoa, opettaja määräsi, että seuraavalla tunnilla Hermanni saa lausua koko runon. Hermanni säpsähti ja kävi tulipunaiseksi. Toverien silmät kävivät ihmetteleviksi ja toiset hymyilivät merkitsevästi — tästä uhkasi tulla jotakin hauskaa. Opettajankin kasvoilla Hermanni oli näkevinään leikillistä hymyä, se tiesi miten avuton hän aina oli esiytyessään.

Hän tunsi ympäristönsä hengestä, että niillä oli aikomus paljastaa hänet, tehdä hänet naurun ja kujeilun alaiseksi ja sitte perin pohjin masentaa.

Hän päätti olla varuillaan. Niin vaikeaa ja lapsellista kuin olikin, että hän, iso väkevä mies seisoo luokan edessä ja lausuu ääntään teeskennellen vieraskielistä runoa, niin nyt hän sen tekee… ja tekee täydellä todella!

Hermanni alkoi lukea runoaan ja harjotella lausumista. Maineen menettäminen, sisäisen, aran olemuksen paljastuminen oli kysymyksessä. Vielä kerran hän itsensä pelastaa, maksoi mitä maksoi. Hän harjotteli illat ja yöt.

Kun aika tuli, jolloin hänen piti esiintyä, tunsi hän itsensä täysin lujaksi kestämään koetuksensa. Toverien kasvoilla oli odottava ilme: mitähän siitä nyt lähtee? Varmana, pää uhmaavan pystyssä hän asettui luokan eteen.

Yht'äkkiä kävivät luokalla kaikki hyvin hiljaisiksi, merkitsevät hymyilyt katosivat ja pojat katsoivat häneen kummastellen. Hermanni oli täysin tyyni, jalat pysyivät luontevasti paikoillaan, eivätkä kädet tehneet tavallisia, hätäytyneen kömpelöitä liikkeitään. Hänen äänessään oli syvä, helähtelevän varma sointu.

J'aime le son du cor, le soir, au fond des bois, Soi qu'il chante les pleurs de la biche aux abois Ou l'adieu du chasseur que l'écho faible accueille Et que le vent du nord porte de feuille en feuille.

Värsy toisensa jälkeen seurasi, — kaikki yhtä tyynesti, ilman hätäilyä, sisältöön syventyvästä. Kun hän oli lopettanut, vallitsi hiljaisuus.

— Sinähän lausuit suorastaan elegantisti, huudahti opettaja. — Sinä voit, hän lisäsi, mitä ikinä vain tahdot, mutta sinä pyrit usein olemaan laiskanpuoleinen.

Se oli jo liikaa. Koulussa Hermanni koko lailla kesti jännityksen, mutta kotiin tultua se laukesi. Voi miten hänen sieluaan ahdisti, kuinka pimeää oli ympärillä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, tyhjänpäiväiseksi… mitä varten täytyi hänen olla olevinaan toista kuin oli, — valehdella, kun hän kuitenkin sitä inhosi? Jospa hän saisi olla kotona Toivolassa, siellä hän olisi saanut olla muiden ihmisten kaltainen, vapaa ja rehellinen.

Sen jälkeen kun Hermanni niin loistavasti suoriutui ranskalaisesta runostaan, muuttui toverien käytös melkoisesti, ja siihen ilmestyi salaista ihailua. He alkoivat pitää häntä arvossa, miehenä joka voi mitä tahtoi, ja hänen ujouttaan, yksinäisyyttään ja usein lapsellista herkkäuskoisuuttaan ei kukaan enää ihmetellyt. Hän oli heidän mielestään vain hiukan omituinen.

Kahdeksantoista vuotiaana Hermanni suoritti ylioppilastutkinnon.

Kun hän sinä kesänä matkusti kotiin ja valkolakkisena astui laivasta kotipitäjän laiturille, oli ihmisten tervehdyksissä jotakin juhlallista ja vierasta: nyt on Hermanni herra. Ja kun hän Toivolan rengin, oman ikätoverinsa kanssa ajoi rattailla kotia kohden, ei keskustelu enää sujunut niinkään kuin entisinä kesinä. Renki vastaili lyhyeen ja varoen, ja vilkaisi joka kerta valkosta lakkia. Tuohon luisevaan, työn ja ahavan uurtamaan mieheen nähden tunsi Hermanni itsensä lapselliseksi ja ikäänkuin kömpelön lihavaksi. Kun he kotipihassa nostivat pois tavaroita rattailta, kiusasi Hermannia hänen omat liikkeensä: ne olivat tarkotukseen sopimattomia, joko liian äkillisiä, tai liian laajoja.

— Herra on niin hyvä ja menee vain sisälle, kyllähän minä tavarat kannan, kehotti renki.

— Mitä sinä minua herraksi… lapsuuden toveri, — Hermanni koetti olla vapaa, mutta hän tunsi, että hän tekemällä teki itsensä vaatimattomaksi ja häntä hävetti.

V.

Tänä kesänä Mooses-eno ei enää kohdellut Hermannia toisin kuin muitakaan veljiä. Eno näkyi kadottaneen kaiken toivon sisarensa nuorimmankin pojan suhteen. —

Näihin aikoihin mentäessä eno oli alkanut tuntuvasti vanheta. Hänen mahtava ryhtinsä alkoi raueta ja hartiat kumartua. Vanhuksen askeleet eivät enää olleet voimakkaat kuin ennen, ja ruokatuntinsa hän vietti omassa kamarissaan. Hermanni olisi tahtonut joskus vielä jutella hänen kanssaan, mutta siihen eno ei antanut tilaisuutta. Heidän keskenäinen ystävyytensä oli ainaiseksi loppunut.

Kotona tuntui vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistot tulivat voimakkaina Hermannin mieleen, mutta talonväkiin nähden hän tunsi itsensä tuskaisen vieraaksi ja hän mieluisimmin karttoi niitä. Ne liikkuivat töissään kevyesti ja tottuneesti, nähtävästi ilman mitään voiman tuhlausta, ja ilmapiiri niiden ympärillä oli kuin havumetsän, johon aurinko paistaa. Hermanni tunsi omasta ruumiistaan lähtevän lämpöä, ja eräs ajatus, jota hän ei kärsinyt täysin itselleen selvittää, sanoi hänelle, että tuon huokuvan lämmön pitäisi päivästä päivään muuttua ruumiilliseksi työksi ennenkuin hän voisi tuntea itsensä virkeäksi, onnelliseksi ja rehelliseksi mieheksi.

Raadantaan ryhtymisellä oli kuitenkin omat esteensä. Yksinäisiä työpaikkoja ei ollut ja joukossa hän ei kehdannut työskennellä. Se herättäisi huomiota. Luulisivat hänen teeskentelevän alhaisuutta ja talonpoikaisuutta. Hän muka tahtoo näyttää, ett'ei hänkään, vaikka on herra, halveksi ruumiillista työtä, — ja luulottelee, että työväki sitte häntä ihailee.

Kun hän joskus ryhtyi työhön, katselivat ammattimiehet hänen tekoaan ja naureskelivat, tai tulivat auttamaan, ja avustuksessa oli aina selvä viittaus: eihän tämä työ herralle sovi. — Kiireellisenä heinä-aikana äiti kerran käski hänet haravoimaan ja Hermanni lähti. Mutta niitylle tultuaan hän huomasi, että kaikki miehet viisitoista vuotiasta poikaa myöten niittivät ja vain naiset ja tyttöset haravoivat. Kotvan työskenneltyään hän tunsi tilansa sietämättömäksi. Miesten katseista hän oli lukevinaan jotakin, mikä sai hänet punastumaan. Sopivaa loma-aikaa hyväkseen käyttäen hän pujahti pois työmaalta.

Niin, häntä ei oikeastakaan luettukaan miesten joukkoon, hän oli suuri, joutava lapsi, jota piti kohdella hellävaroen. — Tällaisissa mielentiloissa, jotka olivat pikemmin hänen oman arkatuntoisuutensa kuin todellisuuden aiheuttamia, hän päiväkausiksi sulkeutui kamariinsa, kaivoi esiin kirjoja ja alkoi lukea. Tämähän se oli hänen työtänsä, — täytyi olla. Illoin, kun väet palasivat töistään uupuneina ja raukeina, mutta iloisina ja tyytyväisinä, olivat Hermannin kasvot kalpeat ja niissä oli hermostunut ilme. Hän häpesi itseään ja koko olemassaoloaan. Sen, mitä eno vuosikausia oli viittaillut hänen ja veljien suhteen — nykyään veljet eivät enää joutaneet kesän viettoon kotia — sen Hermanni elävästi tunsi. Hän on joutava olento, huoneessa istuja, joka antaa ajan kulua hukkaan auringon kaartaessa kesätaivasta.

— Kulkisit edes metsissä aikasi kuluksi, virkkoi eno, — aivanhan sinä maadut tuolla tavalla. Tai menisit vertaistesi kanssa palloa heittelemään.

Sellaiset sanat olivat julmia pistoksia Hermannin aralle tunnolle. Ne paljastivat kaikessa jylhyydessään enon ajatukset hänestä ja samalla ne muistuttivat häntä siitä yksinäisyydestä, johon hän vähitellen oli joutunut. Sillä yhtä outo kuin hän oli omassa alkuperäisessä ympäristössään, oli hän vertaistensakin seurassa. Hänen käytöksensä oli kömpelön juhlallista, puheensa vakavaa ja vakavia asioita koskettelevaa, leikille vierasta. Hän ei kyennyt ottamaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, ja kun hän joskus puhui, kuuntelivat toiset kenenkään tarttumatta hänen puheeseensa. Silloin hän jatkoi puhelemistaan saadakseen toiset yhtymään, — kuuli oman äänensä, kuuli sen selvänä, kolseana, yksitoikkoisena, ja hänen teki mieli vaieta, mutta hän ei löytänyt sopivaa vaikenemiskohtaa, josta puheensa voisi katkaista itselleen häpeää tuottamatta. Hän pinnisti itseään äärimmäisyyksiin, koetti johtaa sanojaan niin, että joku saisi niistä kiinni ja pelastaisi hänet, turhaan. Hiljaisuus, jota hän pelkäsi, seurasi aina hänen sanojaan. Hän punastui, painoi päänsä alas ja häpesi.

Mitä tekemistä hänellä oli toisten nuorten seurassa tai niissä huviretkissä, karkeloissa ja kansanjuhlissa, joilla pitäjän herrasväet itseään huvittelivat? Miksi ne aina tahtoivat häntä seuraansa, kun hän heille oli vain rasituksena? Hän tunsi juhlissa ja kisoissa sietämätöntä ikävää, joka usein paisui suoranaiseksi, selittämättömäksi levottomuudeksi, mikä tyyntyi vasta kun hän pää kumarassa yöllä asteli läpi metsätien kotia kohden. Jos joku tuttava työmies sattui hänet näkemään nuorten herrasväkien seurassa, silloin Hermanni vaistomaisesti koki vetäytyä syrjään tai tuli hänen kasvoilleen tuskastunut sävy: sattumaltahan minä vain täällä.

Muutamana syyskesän päivänä kulki iloinen joukko nuorta väkeä Toivolan ohitse. Näkyi päivänvarjoja, vaaleita pukuja, kiiltäviä kenkiä. Huvimatkue oli menossa sydänmaille päin. Jo kaukaa Hermanni oli huomannut heidät, ja arvaten, että häntä tultaisiin hakemaan joukkoon, hän hyvissä ajoin pakeni läheiseen metsään.

Hän ei missään tapauksessa, ei millään uhalla lähde niiden mukaan! Hän on kertakaikkiaan epäonnistunut olio ihmisten joukossa, hän on yksinäinen ja hän tahtoo olla se kokonaan, tinkimättä!

Tässä ajatuksessa oli pahaenteistä varmuutta, jota hän itsekin hiukan pelästyi.

Enon menettämisen jälkeen oli yksinäisyys hänen ainoa uskottunsa ja ystävänsä, — tosin uskottu, johon voi luottaa, joka ei muuttunut, ei vaihdellut, vaan pysyi samana kaikissa oloissa ja elämänkäänteissä — suuri ystävä, mutta pelottava samalla kertaa.

Hermanni lähti nopeasti kävelemään eteenpäin.

Kotvan kuluttua hän saapui vuoren rinteelle, jossa oli hänen vanhastaan tuttu mietiskelypaikkansa. Siitä näkyi petäjän latvojen yli Toivolan katot ja tuonnempaa, hiukan sivulle päin, kyläkunnan aukea taloineen ja kartanoineen. Hermanni istahti alkaakseen itselleen rauhassa selvitellä sitä kieroa ja nurinkurista suhdetta, joka oli hänen ja muiden ihmisten elämän välillä. Hänhän pelkäsi ihmisiä… Kestääkö hän yksinäisyydessä? Jos nämä — toisaalta suuri, tuhatpäinen ihmismaailma ja toisaalta hän yksin — joskus joutuvat vastakkain ei vain tunteessa ja ajatuksessa, vaan työssä ja toimessa?

Äskeisen kävelynsä jälkeen hän vielä hengitti raskaasti, ja ajatus toimi kiivaasti luoden hänen eteensä kuvia jättiläisten taisteluista, —

Mutta tutuilla, hiljaisilla paikoilla on oma voimansa. Siellä asustaa rauhaisia ajatuksia, ja milloin levoton miete niiden rauhaa häiritsee, ne joutuvat hiljaiseen liikehtimiseen, joka jo alkaessaan kulkee tyyntymistä kohden tyynnyttääkseen senkin rauhattomuuden, joka ne sai liikkeeseen.

Siellä alhaalla oli taloja. Yksi on vaaleanpunainen, toinen keltainen, kolmas sinertävä, muut ovat punamullalla koristettuja valkoisin nurkkalaudoin, tai kokonaan koristamattomia, karkeita. Kutakin taloa joukko ihmisiä pitää kotinaan, kullakin näistä taasen on oma elämänsä, omat ajatuksensa… kuitenkin se kaikki sisältyy tähän… yhteen ainoaan katseeseen. Eihän maailmaa olekaan, ellei ole yksinäisyyttä, ei seutuja, ellei silmää, joka ne tajuaa…

Täällä vallitsi rauha. Hermanni tunsi ajatustensa raukenevan, mielikuvitus herkesi toiminnastaan hetkeksi. Ajatus tuntui tarpeettomalta, ihmiset pieniltä, talot leikkihuoneilta. Elämä yksin on suurta.

Hyttyset tanssivat puiden lomissa ja lintuja lenteli laajoissa havuhuoneissaan. Kotvan hän katseli niiden lentoa, katseli pieniä, vaaleita kesäpilviä, jotka taivaalla kulkivat.

Sitte rauhattomuus teki uuden ryntäyksen.

Jokainen niistä, jotka siellä alhaalla asuvat, ajattelee viisaasti, toimii järkevästi. Kun ne ovat yksin, kuten hän nyt, kulkee niiden aivoissa suuria mietteitä, ihmeellisiä tunteita ja kuvitelmia. Elämän salaperäinen arvoitus sykähtää niiden sieluissa tällaisena katselemiseen vaipumuksena, ajatuksen katoamisena, tajunnan välittömänä kirkkautena. Entä jos heillä ei olekaan samoja voittamattomia esteitä ajatuksen tiellä kuin hänellä ja kenties juuri siitä johtuu se varmuus ja toimintavoima, jota he osottavat? Ehkä tuntevat he jokapäiväisessä elämässä ja toistensa seurassakin sen mitä hän vain tällaisina yksinäisyyden hetkinä…

Sitä ajatellessaan Hermanni tunsi samaa kuin silloin, kun koulun seinäkartta hänen mieltänsä hämmensi. Hän havaitsi ajatuskykynsä pieneksi, heikoksi ja mitättömäksi.

Se ei voi antaa hänelle voimaa jokapäiväisyyden varalle. Hetkisen vain valoisa ajatus leimahtaa, hetkisen pysyy — sitte se katoaa jättäen hänet pimeään ja tyhjyyteen. Kun työstä palaava miesjoukko tulee häntä vastaan, silloin hän, jos suinkin voi, pyörähtää toisaalle, sillä hän häpeää. Se johtuu siitä, ett'eivät hänen tietonsa ole päteviä, hänen ajatuksensa eivät kykene puolustamaan hänen sivistyselämäänsä ruumiillisen työn tekijäin katsetta vastaan. Toisin on muiden sivistyneiden. Ne voivat vapaasti kulkea työmaiden ohitse, katsella, ihailla, sillä heillä ei ole mitään hävettävää. He tuntevat tehneensä täyspainoista työtä… Miten suuret, varmat ja syvästi tajutut ovatkaan heidän tietonsa ja ajatuksensa!

Hermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta. Ajatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen teki mieli paeta, mennä kauas erämaihin… Hän laittaa itselleen pesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada olla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää… hän on niin pieni, heikkohenkinen ja vähäpätöinen… ei hän tee mitään hyötyä ihmisten yhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.

Niin, — ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen nurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven viimaa vastaan…

Levottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei enää voinut sitä tyynnyttää.

Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät… Mietteet sekaantuivat, kuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän lähti liikkeelle.

Kotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui huoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi pääkaupunkiin.

Eno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt ja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää, vieroittavaa vihamielisyyttä.

* * * * *

Seuraavana talvena Hermanni suorastaan riitautui enonsa kanssa.

Kun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat molemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi yllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan lesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää matkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja samalla kertoi miten oli ne saanut.

Eno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte piippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava loiste.

— Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja tarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat ovat, hitto vie!… Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit sain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja minun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät lähteneet!… Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää naisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut, jonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin…

— Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori väkinäisesti nauraen sanoi.

Eno vaaleni.

— Mitä sinä sanot?… Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota turkkejansa!

— Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, — eihän nykyään kukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.

— Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle, että karhu nykyään itse myö nahkansa?… Sinusta, Hermanni, minä olen toivonut miestä, edes jonkinlaista…?

Hän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän loi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.

Hermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet. Jälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana, ja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana Karhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.

Hermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä kerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja avuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut. Tuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei hän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi karkotettu satu-urosten maailmasta.

— Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. — Ettehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte — hän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi — mitä miehiä me olemme?

Tuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli jälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.

Hermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata entisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja alkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan ja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.

Saman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen, sillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli tutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei viehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen liikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman poikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.

Mooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän saakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen haltuun.

VI.

Vuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat ihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.

Luonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin hillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat enossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat itsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli korkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten heistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut, ujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin tapaisia.

Vihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui auliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.

Itsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön, ei sen enempää kuin ennen koulupoikana, — tuskin niinkään paljoa. Mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt, — eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta mihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä vastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden, tietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus, kovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut sivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään elämän tuntemukseen.

Siten Hermanni jälleen joutui jatkamaan vaellustansa tiedon tiellä.

Hän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen ulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.

Milloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä viattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon sijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän poissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana ja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. — Pitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi tukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti liikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä ja parantuneena.

Siinä ei kukaan mitään moitittavaa havainnut.

Mutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän oli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen piti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän vakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, — mutta sitte kiintyi ajatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä selvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi asian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta. Silloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä syventyy kirjoihinsa — ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa — lukee, tutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää itseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita selvennystä etsien, — kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja lukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa vain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti hämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja pakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän opintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja kuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen mukaisia suunnitelmia, — kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.

Hänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi vieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän valmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies näyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.

Mutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni saavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas, alkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori, joka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta rantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni vähitellen valmistuisi joksikin.

Silloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän, aikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen…

Hän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä lukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua ajatuksia ja mielikuvitteita vastaan.

Mutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun edellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen laskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa mietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan, mutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan mahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja tarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi näköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja lähteä kulkemaan omille teilleen.

Todellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat, ne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota puoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa muodoissa.

Entä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä päinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin hänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän huolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?

Kuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa imarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena hän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen ylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas ajatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan ehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta vetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä kuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla kertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin, käsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan, teoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi, jokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle itselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin ajatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi muuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi. Eihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi. Ellei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei hänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut ja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle pelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä, kun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään varten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista puheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.

Jospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian sekä omalta kannaltaan, että oppineitten… silloin!

Ja ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen mielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.

… Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä mielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi kätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan ajatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen johtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen mahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän epämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä. Tällöin sivistys vain on verho, johon heikko — tai heikonnettu — järki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on…

Todellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä kuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla kävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili, väitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin muisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se häntä.

Veljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään tulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.

Silloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä lujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa yhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.

Huone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala, ja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan ihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin liikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset kohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko halpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.

VII.