Metsäkyliltä

METSÄKYLILTÄ

Kertomus

Kirj.

HILDA TIHLÄ

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLTÖ:

Kulkuri.
Noidan neuvo.
Tellu.
Kaupustelija.
Ystävän murha.
Rahaa.

Kulkuri.

I.

— Mitä se tyttö taas siellä kiukaalla itkeä jollottaa?

Se oli Rajaportin isäntä, joka niin kysyi.

— No sitä äitiään, vastasi emäntä.

— Mokomaakin äitiä!

— Niin, sanopa muuta, mokomaakin äitiä!

Hetu, pieni, itkevä tyttönen, lopetti itkunsa ja alkoi hiljaa nyyhkytellä. Hän ei olisi tahtonut kuulla keskustelun jatkoa, joka aina oli samallaista, hän ei olisi tahtonut kuulla mitään äidistään. Mutta emäntä oli mieliaineessaan ja jatkoi:

— Sellainen äiti ei ole itkun arvonen, joka jättää lapsensa maailmaan ja katoaa kuin mikäkin teille tietymättömille…

Emännän puheessa oli kuitenkin jotakin, joka tällä kertaa kiinnitti Hetun huomiota. Hän oli aina kuvitellut äidin menneen valtamaantietä pitkin etelään päin, sillä sinne oli tie suorin. Sinne päin näkyi porstuan portailta maailmaa laajalta, näkyi Yläniemen niitty, jonka poikki maantie vaaleana juovana kiemurteli ja niityn takaa häämötti metsä, johon tie katosi. Tietymättömät tiet sitävastoin, joista emäntä mainitsi… Olisikohan äiti kadonnut, kuin Eljilän hullu suutari… tai kentiesi oli äitiä alkanut piru kulettaa, kuten ennen Haalaan hovin ylpeätä tytärtä. Hetun valtasi kauhu äidin kohtalon johdosta ja ensi kertaa hän itse alkoi ihmisten kanssa äidistään puhua. Nukelleen ja Rajaportin vanhalle kissalle hän joskus oli hänestä jutellut.

— Tietääkö emäntä, hän nyt varoen kysyi, missä ne tietymättömät tiet ovat?

— Mistäpä minä ne tietäisin, vastasi emäntä naurahdellen.

— Eiköhän äiti mennytkään tätä tavallista maantietä, Hetu jälleen kysyi.

— Tätä kai. Mitäpä muita teitä se olisi mennyt?

— Niitä tuntemattomia…

— Tämä tie on juuri se tuntematon tie, joka johtaa maailman synnin kuiluihin ja vihdoin helvettiin.

Helvettiin!

Hetu kauhistui. Kiuas, jossa hän makasi, oli kylmä ja hämärä, ja laskeutuva aurinko loi kolkkoa punaa sen kulmille.

Tie kulkee Rajaportin sivutse… ensin se kulkee kirkonkylään, läpi kuusikoiden, koivikoiden, yli mäkien, poikki soiden ja rämeiden. Se käy kauas, se johtaa suuriin kaupunkeihin ja niihin maihin, joista Venäjän reppuryssät tuovat koreita helmiä, silkkisaleteita, kampoja ja muita kauniita tavaroita ja joista Viipurin miehet tuovat renikoita ja mesileipiä. Ja sitten se jatkuu, jatkuu… Ihminen, joka jättää lapsensa ja karkaa kotoaan, kulkee sitä jatkuvaa maantietä yhä eteenpäin, kunnes tie loppuu äkkinäiseen jyrkänteeseen, jonka alla on helvetti, palava helvetti kiehuvine kattiloineen.

— Onko tätä tietä sinne helvettiin hyvinkin pitkältä, rohkeni Hetu vielä kysyä.

— Toisille pitkältä, toisille lyhyeltä, vastasi emäntä, — miten Herra kunkin tien pituuden on määrännyt, ho-hoo.

Aurinko painui metsän taa ja Rajaportin väki kävi levolle. Kiukaalle loikkasi Hetun toveri ja uskottu, vanha Mirre ja asettui hyrräten ja hyväellen hänen viereensä nukkumaan. Lapsi silitteli sen karkeaa, takkuista karvaa ja supisi sille hiljaa:

— Valtamaantien toisessa päässä on sellainen suuri, tulinen järvi, johon…

Hän ei voinut jatkaa, sillä sanomaton kauhistus valtasi hänet. Sydän oli pakahtua ja Hetu alkoi jälleen ääneensä itkeä.

Rajaportin isäntä heräsi hänen itkuunsa ja ärjäsi:

— Oletko jollottamatta!

Hetu vaikeni jälleen, mutta tuskaa, joka sielua poltti, hän ei voinut tyynnyttää.

Oman pienen tyttärensä Helmin oli Rajaportin emäntä opettanut aina illalla maata mentäessä rukoilemaan ja Hetu koetti tuskansa lievikkeeksi käyttää samaa keinoa:

— Rakas taivaan isä, niinkuin sinä ruokit kaarneen poikaset, jotka, jotka…

Sen enempää Hetu ei osannut. Rukouksesta lähti kuitenkin se apu, että ajatukset sekaantuivat äidistä ja helvetistä kaarneen poikasiin.

Minkälaisiahan ne kaarneen poikaset ovat, joita itse Jumala ruokkii…

Kaarneen hän aavisti linnuksi. Varmaankin olivat sen poikaset hyvin, hyvin kauniita kultalintuja, joilla on sievä pesä vuoren rotkossa, mihin itse Jumala taivaasta ruokaa kulettaa. Hetu oli nähnyt Jumalan kuvan raamatussa. Se oli Yijälän vaarin näköinen ukko kasvoiltaan, mutta se kulki paitasillaan, kun taas Yijälän vaarilla oli housut ja takki kuten muillakin miehillä. Jospa hänkin, Hetu, olisi kultanen kaarneen poika, niin hän pyytäisi Jumalan tuomaan äidin hänen luoksensa…

Vihdoin lapsi nukahti ja näki unta. Hän oli olevinaan pieni, kultanen lintu vuoren rotkossa. Aurinko paistoi niin ihanasti, Yijälän vaari lensi ilmassa ja toi hänelle ruokaa, suuren voileivän ja maitoa. Sellaista herkkua! Kun hän sitten nousi pesänsä laidalle syömään, huomasi hän, että pesä olikin maailman lopun jyrkänteellä. Siellä alhaalla kiehui ja kuohui tulinen järvi ja hänen äitinsä oli liekkien keskellä. — Äiti, äiti, alkoi Hetu kaikin voimin kirkua.

— Jos et sinä ole hiljaa, niin et saa olla meillä enää yhtään yötä, kuuli hän emännän sanovan ja kipeä tukkapölly seurasi sanoja. Hän heräsi.

— Kun, kun, kun minä näin äidin siellä kiehuvassa järvessä, sopersi
Hetu.

— Siellä sen paikka onkin ja sinunkin, ellet ole hiljaa, torui emäntä poistuessaan kiukaalta.

Hetu nukkui pian jälleen ja kun emäntä hänet aamulla herätti lehmiä metsään viemään ei hän yöllisestä unestaan mitään muistanut.

Aamukaste oli kylmää, ja aurinko, joka punasena helotti taivaan reunalla, oli kylmä. Hetun jalkoja paleli. Lehmät olivat kömpelöitä ja tottelemattomia, ne eivät tahtoneet mennä tietä pitkin, vaan pyrkivät niittylepistöön, johon ne eivät saaneet mennä. Hetu vihasi niitä. Ne olivat ilkeitä elukoita ja niiden takia täytyi hänen aina paraasta unestaan herätä kylmään, kosteaan aamuun.

Ne olivat melkein yhtä vihattavia kuin Hellasen pikku vauva, jota Hetu edellisenä talvena oli saanut tuudittaa ja joka aina itki kun kehto hetkeksikin pysähtyi ja jonka takia Hellasen emäntä Hetua usein tukisti ja löi. Eivät lehmät sentään niin pahoja olleet kuin vauva…

Kun Hetu oli saanut lehmät metsään, oli aurinko jo alkanut lämmittää maata. Märät tiekivet höyrysivät ja tyttösen jalkoja kuumotti. Hänen tuli lämmin ja hyvä olla ja hän alkoi poimia mansikoita suuhunsa.

Niitä oli paljon. Hän valikoi suurimmat ja mehevimmät, mutta sitten tuli hänen sääli pieniä ja raakuleita. Hän ei hennonut heittää niitä ja lopulta hän poimi pelkkiä raakuleita. Suuria hän ei säälinyt, ne olivat niin kypsiä ja ylpeitä. Hetun oli sääli vain niitä, joita hylittiin. Erkkilän hajotetusta mökistä oli muuri jälellä. Se seisoa törötti yksinäisenä autiolla aholla…

Rajaporttiin oli tällä välin tullut muuan kulkueukko ja Hetun saapuessa huoneeseen se paraallaan povasi emännälle kahvin porosta:

— Paljon teille tulee iloa lapsistanne, puhui eukko. — Niistä tulee kaikista rikkaita talollisia ja te itse elätte onnellisena hyvin korkeaan ikään. Kuolemanne on levollinen ja rauhaisa.

Ihania asioita eukko emännälle näki kahvikupin pohjasta. Se ihmetytti Hetua ja hän meni lähemmäksi, kurotti kaulaansa katsoakseen. Silloin vieras eukko huomasi hänet ja sanoi:

— Herran terttu, kuinka kaunis lapsi emännällä on!

— Ei se ole minun lapseni, sanoi emäntä. — Tässä minun tyttöni on.

Emäntä näytti Helmiä, joka seisoi hänen vieressään.

— Suuri tyttö, kehui eukko silittäen emännän lapsen päätä, mutta hän ei sanonut sitä kauniiksi ja se tuntui Hetusta hauskalta. — No kenen se tämä sitten on, hän jatkoi ottaen Hetun syliinsä.

— Se on, selitti emäntä, erään hetkaleen tytär ja sen äiti karkasi tässä toissa kesänä yhden miehen kanssa ja jätti tuon lapsen tänne ihmisten vastukseksi.

Hetu luuli, että vieras sen kuultuaan heittäisi hänet sylistään lattialle. Mutta eukko puristi hänet hellästi rintaansa vastaan ja virkkoi: lapsi raukka!

Se oli aivan outoa ääntä Hetulle ja hän rupesi katkerasti itkemään.

— Älä itke, lapseni, kyllä Jumala sinusta murheen pitää, lohdutti vieras. — Onko lapsen ikävä äitiä?

— On, nyyhkytti Hetu.

— Lapsi rukka, virkkoi eukko puristaen Hetua uudelleen rintaansa vastaan.

Eukko oli tullut kaukaa ja hän kertoi emännälle nähneensä paljon maailmaa. Hän oli ollut ja asunut Helsingissä ja nuorena ollessaan oli hän palvellut merilaivoissa ja käynyt ulkomailla.

— Onko sinne pitkältä, kysyi Hetu ihmetellen.

— On, sinne on hyvin pitkältä, vastasi eukko.

Ja nähdessään lapsen kummastelevan katseen hän kertoi:

— Siellä on aina kesä ja lämmin, siellä ei koskaan ole talvea.

— Onko minun äitini siellä, kysyi Hetu.

— En tiedä, kenties, vieras virkkoi.

— Ettekö ole nähnyt häntä?

—- Siitä on kulunut jo paljon aikaa, kun minä siellä olin. Olin silloin nuori tyttö ja sinun äitisi oli silloin vielä pieni lapsi.

— Mutta mistä te nyt tulette?

— Maailmalta, lapseni.

Se oli ihmeellistä. Sellaista Hetu ei ollut ennen kuullut. Maailmassa oli siis kaksi maailmaa, lämmin ulkomaa ja tämä. Kaukana Yläniemen niityn takana, metsien ja järvien tuolla puolen, siellä varmaankin on se ulkomaa. Hetu olisi mielellään tiedustellut lisää, mutta emäntä käski hänet kitkemään kaalimaata ja hänen täytyi mennä.

Hetken kuluttua tuli eukkokin kaalimaan luo ja antoi Hetulle muistoksi pienen hopearahan.

Hetulla ei ollut koskaan ennen ollut penniäkään rahaa. Sen hän vain tiesi, että rahalla saa vaikka mitä, ja että hopearaha on arvoltaan suurempi kuin kupari. Hän meni huoneeseen, kätki rahansa kiukaan koloon ja tunsi sydämessään suunnatonta riemua.

Kokemuksestaan hän tiesi, että köyhän on paha olla, sen kun täytyy totella rikkaan käskyä. Rikkaan taas ei tarvitse ketään totella eikä mitään tehdä.

Nyt ei hänenkään tarvitse enää mitään tehdä… mutta miten oli tämä toteutettava elämässä? Hetu ei edes uskaltanut odottaa uutta käskyä, vaan palasi kiireesti kaalimaan luokse.

Kun emäntä käskee työhön, on käskyä toteltava … raha kiukaan kolossa ei lainkaan auta. Olisikohan se ilmaistava ihmisille? Sekin oli vaarallista, ne voisivat ryöstää sen häneltä.

Mutta vaikka kukaan ei tietänyt Hetun aarteesta, oli hän seuraavien päivien kuluessa onnellisempi kuin ennen. Hänen arvonsa oli kasvanut hänen omissa silmissään ja hän ihmetteli itse itseään. Usein kun emäntä tylysti käski hänet tekemään jotakin, tuppasi Hetua naurattamaan. Se oli niin hullunkurista! Emäntä pitää häntä yhä vielä köyhänä Hetuna, eikä tiedä, että hän on rikas.

Eräänä iltana, kun Hetu kiukaalla hypisteli rahaansa, tuli hänen mieleensä jälleen äiti. Jos äiti olisi täällä, niin se kyllä tietäisi, miten Hetu voisi ilmaista rahansa maailmalle kadottamatta sitä. Hän antaisi äidille rahansa ja äiti kyllä osaisi sen avulla hankkia itselleen etuja. Mutta äiti oli kaukana, kenties ulkomailla, siellä siintävän metsän takana, siellä missä ei koskaan ole talvea, — tai ehkä äiti yhä kulkee eteenpäin kunnes tie loppuu siihen tuliseen järveen… kulkee, eikä lainkaan tiedä, että pikku-Hetulla on hopearaha. Jospa se sen tietäisi! Mitähän se sanoisi? Varmaankin se tulisi kovin iloseksi, ottaisi Hetun syliinsä ja pitäisi oikein hyvänä. Näyttääkseen miten hyvänä äiti häntä pitäisi, Hetu otti Mirren syliinsä ja puristi sitä rintaansa vastaan. Mutta Mirre ei tänä iltana ollut hyvällä tuulella, se sähähti vihasesti ja iski kyntensä Hetun poskeen.

— Mikä melu siellä kiukaalla taas on, ärjäsi emäntä.

— Kun Mirre raapasi minua, itki Hetu.

— Mitä sinä sille teit?

— Halasin sitä kaulasta.

— Senkään sikiö, ettet sinä anna sen kissan olla rauhassa. Purisi kurkkusi poikki!

Silloin suuttui Hetu Mirreen, tähänastiseen ainoaan ystäväänsä. Kun sekin oli sellainen, aivankuin toisetkin, vaikka Hetu oli sitä ystävänään pitänyt! — Pure nyt sitten kurkkuni poikki, kun olet noin ilkeä, pure, pure!

Mirre katui tekoaan. Se kihnasi päätään ja selkäänsä Hetun poskeen ja pyysi anteeksi. Ystävyys oli jälleen solmittu.

Mutta hopearaha ja äiti päilyivät Hetun mielessä estäen unen tuloa. Hetulla oli hallussaan pieni viisikolmattapenninen sitä valtaa, joka maailmaa hallitsee. Itse oli hän ihmisenä vielä pienempi, kuin hänen rahansa rahana. Onneksi hän ei sitä tietänyt. Hänen tietonsa oli näitä kahtakin pienempi. Jospa äiti olisi täällä, jospa, jospa… tuli yhtenään hänen mieleensä. Sitten hän muisti rahan antajaa, — sekin oli mennyt. Hän yksin oli jälellä Rajaportin kolkolla kiukaalla ja täällä saa hän olla aina, aina, eikä hän koskaan saa nähdä äitiä…

Aamulla emäntä hänet jälleen paraasta unesta herätti lehmiä viemään. Oi miten Hetua nukutti! Juuri, niin tuntui hänestä, juuri nyt oli hän nukahtanut ja samassa täytyi jo lähteä. Entä jos silmänräpäyksen vielä nukahdan! Hetu painoi päänsä alas.

— Nousetko sinä, vai mitä, kuului emännän kova ääni alhaalta.

— Heti, heti, höpisi lapsi ja rapsutteli jaloillaan päreitä, että emäntä luulisi hänen heräävän, ja nukkui jälleen sikeästi.

— Noinko sinä nouset? — Emäntä oli kiivennyt kiukaalle ja ravisti Hetua tukasta.

Kiireellisesti ja vapisten etsi Hetu koloa muurin välistä pannakseen siihen rahansa, joka oli ollut yötä hänen vuoteellaan, mutta häntä värisytti niin oudosti, silmiä huikasi ja rinnan alle pani niin pahasti, ettei hän löytänyt koloa ja raha jäi hänen käteensä.

Itse asiassa se olikin hyvä, sillä nyt saisi hän rauhassa kirkkaan päivän valossa kyllikseen katsella aarrettaan. Sinä aamuna Hetu tavallista kiireemmin ajoi lehmiä karjapihasta ulos metsään päin. Vasta kun oltiin tultu Rajaportin suvitoukopellon luo, hän pysähtyi rahaansa katselemaan.

Voi, miten se oli soma ja kiiltävä auringon paisteessa! Hän laski sen maahan polulle ja oli löytävinään sen siitä. Hän piilotti sen pienen kiven taa. Nyt oli hän sen kadottanut! Mutta hän ei malttanutkaan etsiä sitä, vaan otti sen pian jälleen ylös, sillä hän pelkäsi todellakin hukkaavansa sen.

Hetun huomio oli niin kiintynyt rahaan, että hän kokonaan unohti tehtävänsä. Suvitoukopellon aita oli vanhaa, monesta kohden kulunutta ja lehmät olivat menneet peltoon.

Hän kauhistui. Veri syöksähti pois hänen kasvoiltaan.

Kiireesti alkoi hän ajaa lehmiä ulos toukopellosta. Mutta se ei onnistunut. Lehmät eivät olleet huomaavinaankaan aidan rikkinäisiä paikkoja, juosta lonkottivat vaan Hetun edellä pitkin ja poikin peltoa. Hädissään Hetu niitä piiskasi, torui, kirosi, — kirosi karkeasti, tunsi vaikutuksen itsessään, ei lehmissä. Sillä lehmille oli yhdentekevää kirosi Hetu tai ei, ne juosta lonkottivat yhä ja tallasivat viljaa. Piru, p——le, s—tana, tulvasi Hetun suusta täysin voimin. Vihdoin hän lakkasi turhasta työstään. Pirut, tuhannen tulimmaiset sa-aa-tanat, syökää nyt sitten!

Juoksemisesta ja mielenliikutuksesta voimattomana hän istahti pellon pientareelle ja alkoi miettiä, mitä nyt pitäisi kotona sanoa. Hän keksi: sanoisinko, että susi tuli metsästä ja ajoi lehmiä, — mutta miten hän selittäisi, ettei susi syönyt lehmiä, tai häntä itseään? Oi, jospa tulisi oikein suuri sudenvotkale ja söisi yhden lehmän, tai vaikka kaikki!

Nyt hän varmaankin saa armottomasti selkäänsä monena päivänä, tai ajavat hänet pois talosta. Mihin hän sitten joutuu? Äkkiä kävi maailma Hetulle niin pieneksi, niin sanomattoman pieneksi. Hän pelkäsi, sydäntä ahdisti ja pellolla lehmät yhä tekivät tuhoaan. Ne söivät, söivät ja niiden vatsat paisumistaan paisuivat. Entä jos ne syövät itsensä pilalle? Hetu oli kuullut puhuttavan, että lehmät toukoon päästessään usein syövät itsensä kuoliaiksi. Hänen mielestään niiden vatsat jo olivat luonnottoman suuret, se oli kamalaa! Tuossa tuokiossa ne halkeavat! Mustikin silmät mulkoilivat oudosti ja Sunnikki ähkyi ilkeästi. Taivaan isä! Hetu juoksi sinne ja tänne hädissään. Lähtisikö hän etsimään apua? Hänet tapetaan, kun hän on laskenut lehmät peltoon. Voi onnettomuutta! voi onnettomuutta! Mitä on tehtävä, kun Rajaportin kaikki lehmät kuolevat? Mistä saavat rajaporttilaiset maitoa? Epätoivossaan hän laskeutui aidan viereen polvilleen ja alkoi rukoilla… Hän ei ehtinyt pitemmälle, kuin: rakas Jumala, — kun onnellinen, pelastava ajatus välähti hänen mieleensä: raha! Olihan hänellä raha! Sen antaa hän Rajaportin isännälle lehmien hinnaksi. Kuolkoot nyt sitten, senkin ilkiöt! — — —

* * * * *

Herra Jumala, missä se on! Hetu katseli käsiään, — rahaa ei ollut missään, se oli kadonnut kuin kesäaamun sumu. Hän ei ensin tahtonut uskoa, että se oli totta. Kuinka se olisi voinut kadota, hänen rahansa, hänen kiiltävä hopearahansa, jota hän vast'ikään oli kädessään pitänyt, katsellut, ihaillut? Missä se oli? Hetu katsoi pilviin — ja sitten painui katse maahan. Maa oli köyhä ja eloton, ei se rikkauksia luvannut. Vihdoin hän alkoi lähemmin tarkastella jälkiään laihossa, missä oli juossut, nosteli kalikoita, käänteli kiviä, mutta rahaa ei näkynyt, se oli kadonnut olemattomiin. Jos se jossakin olisi ollut, olisi sen täytynyt näkyä, sillä se oli niin valkonen, ihmeellinen ja kirkas!

Lehmät yhä söivät laihoa, mutta siitä ei Hetu enää välittänyt. Syökööt laihon, tallatkoot ja kuolkoot, se on heille oikein ja se on parahiksi Rajaportin väelle. Hänen elämänsä oli mennyttä ja hänelle oli yhdentekevää, mitä ympärillä tapahtui.

Hetu ei enää välittänyt mistään, koko maailma sai hänen puolestaan tallaantua, kaikki lehmät ja kaikki ihmiset kuolta ja hän itsekin tahtoi kuolta, juosta kauas maailman loppuun asti ja pudota jyrkänteeltä alas syvyyteen.

Hän alkoi kulkea metsää pitkin. Hän kulki, kulki, joutui yhä syvemmälle tuntemattomiin seutuihin, suureen hongikkoon, aholle, niitylle… eikä hän lainkaan pelännyt. Hänelle oli samantekevää, mikä hänet peri, kunhan vain eteenpäin pääsi.

Vihdoin aukeni hänen eteensä leveä tie, oikea valtamaantie sanomalankoineen ja tolppineen, tuttu sileä tie, joka oli aivan samallainen kuin se, mikä Rajaportin sivutse kulki. Hän pysähtyi hetkeksi ja mietti, miten tekisi: menisikö ylitse sen jälleen metsään, vai alkaisiko kulkea sitä pitkin. Metsä näytti synkältä ja nielevältä, tie oli tuttua ja kutsuvaa. Minne päin hän kulkisi? Yhtäänne oli ahoa, toisaanne kuusikkoa ja hän lähti kulkemaan kuusikkoa kohden.

Tyttönen tunsi itsensä vapaaksi ja milt'ei onnelliseksi. Mietteet ja kuvitteet alkoivat kulkea hänen mielessään. Mitähän Rajaportin väet sanovat, kun lehmiä illalla ei kotiin kuulu? Ne käyvät etsimään, — lehmiä, ei Hetua, mitä ne Hetusta välittävät, kiittävät kun ovat päässeet, — mutta lehmiä ei löydy mistään. Väki etsii, etsii, huutavat: hoi Rusina, hoi Mustikki, Sunnikki hoi! Ei kuulu Rusinan kellonkalketta. Ne kuuntelevat, itkevät, juoksevat ympäri metsää, mutta mitään ei löydy. Vasta toisena päivänä isäntä keksii, että laiho on tallattu, se aavistaa, — Hetun sydän sykki rajusti, — se aavistaa! ja siellä pellon pientareilla ja ojissa makaavat lehmät kuolleina. Isäntä pui nyrkkiä, lyö jalkaansa, repii tukkaansa ja kiroaa. Emäntä itkee ja valittaa ja Helmi ei saa maitoa. Ähä, eipä saa Helmi maitoa, ähä! Kuka käski kiusotella rieskavoileivällä ja lämpösellä maidolla! Ähä, kutti, parahiksi, — ja minä en saa selkääni!

II.

Minä en saa selkääni, minä en saa selkääni, — jalat kulkivat tahdissa sen ajatuksen kanssa.

Pois minä lähden, jos minä olen seuran pahentaja, jos minä olen tämän kylän akkojen rangin alentaja,

oli Hetu kuullut naapurin piian laulavan ja nyt se laulu aivan itsellään johtui hänen huulilleen. Hän lauloi sitä täysin voimin ja metsä täyttyi hänen äänestään. Uudelleen ja uudelleen hän sen lauloi, se tuntui vastaavan todellisuutta. Hän oli ollut seuran pahentaja, kaikki ihmiset olivat olleet ilkeitä hänelle ja nyt hän poistui heidän seurastaan kauas muille maille.

Laulellen oli Hetu kulkenut kappaleen matkaa tietä pitkin, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään syötävää. Ja samassa kun hän sen muisti, alkoi nälkä kovasti ahdistaa. Kotona Rajaportissa sai hän tavallisesti aamiaiseksi kovaa leipää ja silakansuolavettä piimän kanssa. Hän järsi leipäkannikkansa ympyriäiseksi kuin munan, nuoleskeli sitä, kastoi suolavesikuppiin ja järsi jälleen. Emäntä usein torui häntä siitä, mutta hänen mielestään oli leipä niin syöden oikein maukasta… Nyt söisi hän järsimättäkin…

Tien vieressä kasvoi punasenaan mansikoita. Niitä Hetu söi nälkäänsä. Mutta jota enemmän hän söi, sitä rajummaksi nälkä muuttui. Se raivostui mansikoista ja itsekin hän huomasi, etteivät ne olleet hyviä, ne kun olivat vetisiä, lotkeita ja karvaita.

Maantie yhä jatkui. Hetua jo hiukan pelotti. Entä jos hän onkin joutunut sille väärälle tielle, joka… Ajatus oli kauhistava. Hän koetti laulaa, mutta ääni tuntui heikolta ja ruumista vapisutti. Metsä kahden puolen tietä oli kummallisen hiljasta ja tuonnempana oli syviä, mustia varjoja… Hetu pelkäsi katsoa niitä, mutta vielä enemmän pelotti olla katsomatta. Entä jos sieltä äkkiä ilmestyy joku… tai jos maantie loppuu… tai jos takaapäin joku tulee! Hän oli kuulevinaan salaperäisiä askeleita aivan selkänsä takana. Hän kiiruhti kulkuaan, askeleet selvenivät, kävivät yhä nopeammiksi… ne juoksivat! Hetu ei tohtinut pysähtyä, ei katsoa taaksensa, hän juoksi kuin vimmattu.

Tyttönen oli juossut hengästykseen asti, kun metsästä maantielle ilmestyi mies kirves olalla. Hetu säikähti tunnottomaksi, eikä ensin voinut liikahtaa paikaltaan. Se varmaankin oli murhamies! Jaakkolan patruunan olivat murhamiehet tappaneet metsäisellä tiellä ja ryövänneet. Nopeasti kuin salaman välähdys ja hirvittävän selvästi kulki Hetun kuvituksen läpi, miten käy, kun murhamies hänet murhaa… Se nostaa kirveensä ylös, tähtää Hetua päähän, lyö, ja veri alkaa virrata ja Hetu jää liikkumatta makaamaan maantielle. Murhaaja jatkaa matkaansa, pysähtyy joskus katsomaan taaksensa, jatkaa jälleen kulkuansa ja saapuu muille maille, mutta Hetu ei enää nouse ylös. Tulee pimeä yö, hän yhä viruu verissään, hän on kuollut…

Mies läheni lähenemistään, se oli jo hyvin likellä ja se oli kauhean näkönen. Sen kasvot olivat mustat ja julmat ja se ontui… Hurjasti ponnistaen pääsee Hetu irti huumauksesta ja hyppää maantien ojan ylitse metsään ja piiloutuu kiven taakse, — sillä hän ei tohdi juosta, murhaaja kun voisi ajaa häntä takaa ja iskeä… parempi toki näinkin, maantien vieressä kuolla…

Pahantekijä saapui jo kiven kohdalle, jonka takana Hetu oli piilossa. Hetu kuulee sen askeleet, ne ovat raskaat, onnettomuutta ennustavat, salaperäiset. Rakas taivaan isä, rakas taivaan isä…

Kiven kohdalla murhamies pysähtyy. Hetun sydän lyö kuuluvasti ja kätösillään hän painaa sydäntään, ettei se ilmaisisi murhaajalle piilopaikkaa.

— Mitä se pikkutyttönen sinne kiven taakse? Pelkäätkö sinä minua, kysyi murhamies.

Sen ääni oli ystävällinen ja rauhottava.

— Tule pois vaan, en minä sinulle mitään tee!

Hetu uskalsi jo kurkistaa kiven takaa pahantekijää, jonka ääni oli niin ystävällinen. Se ei ollenkaan näyttänyt pelottavalta. Hiukan häpeissään tyttö hiipi esiin piilopaikastaan.

— Kenen sinä olet tyttö? mies kysyi.

— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka muija karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.

Hetu oli sillä tavoin kuullut itseään esiteltävän.

— Vai sen tytär, kyllä minä isäsi ja äitisi tunnen. Mihin sinä olet menossa?

Hetu ei vastannut. Mitäpä hän olisi voinutkaan vastata, sillä eihän hän tietänyt matkansa suuntaa, ei päämäärää, eikä edes seuraavaa pitäjää.

— Oletko sinä kululla, kysyi mies.

— Olen, Hetu vastasi.

— Tuonne päinkö sinä aiot? — Mies osotti kädellään suuntaa, johon Hetu oli menossa.

— Niin.

— Seuraavaan kylään on tästä toistakymmentä virstaa ja yö jo kohta saapuu, puhui mies. — Tule minun kanssani meille yöksi, niin voit aamulla jatkaa kulkuasi. Mökkini on tässä aivan likellä.

Hän otti Hetua kädestä ja talutti hänet metsäpolulle, jota myöten mökkiin ei ollut pitkältä.

Asunto oli vähäinen ja se oli täynnä pieniä ja vielä pienempiä lapsia. Nuorenpuolinen vaimo laittoi leipää, kaljaa ja suolavettä pöytään miehelleen illalliseksi. Hetua huimasivat ne herkut.

— Kenen sinä olet mukanasi tuonut, kysyi vaimo nähdessään Hetun.

— Pienen kulkijan, joka piiloutui kiven taa minut nähdessään. Sen oli aikomus vielä tänä iltana kylälle.

-— Vai kylälle, ihmetteli vaimo. — Hyvänen aika, mistä sinä tulet?

— Rajaportista. — Melkein heti Hetua kadutti, että oli maininnut sen nimen. Hänellä oli omat syynsä pitää se nimi salassa, mutta hän ei ollut vielä tottunut maailmaan, eikä tietänyt, miten sen kanssa on meneteltävä. Kuitenkin hän aavisti, että vastaisuudessa oli paras pitää monet asiat salassa ja keksiä niiden tilalle uusia.

— Rajaportista asti, huudahti vaimo jälleen. Oletko sinä tullut sieltä asti tänään?

— Olen.

— Se on sen Ananiaksen tytär, selitti mies, sen, jonka…

— Vai sen, ehätti vaimo aivankuin tahtoen estää miehensä selittelyä. —
Ovatko rajaporttilaiset ajaneet sinut pois?

— Ovat, vastasi Hetu.

Se kävi mainiosti. Hän oikein ihmetteli, miten sujuvasti se sana solahti hänen suustansa.

— Mitä varten ne sinut ajoivat, jatkoi vaimo tiedustelujaan.

Hetu ei tietänyt, miten vastata, sillä hän ei ollut tottunut monta kertaa perätysten valehtelemaan.

— Kun lehmät… kun, kun lehmät sotkivat kauramaan.

— Kyllä minä sen Rajaportin joukon tunnen, äityi vaimo puhumaan, ne ovat ilkeitä ja kovasydämisiä ihmisiä. Varmaankin ovat lähettäneet tuon lapsen kauramaata lehmiltä varjelemaan ja sitten… eikö olekin niin?

— On, todisti Hetu.

— Ja sitten kun sinä et voinut sitä varjella, antoivat sinulle selkään ja ajoivat maantielle?

— Niin.

— Arvasinhan minä sen. Kyllä minä ne tunnen! Ei sääliä ollenkaan turvatonta kohtaan…

— Älä sinäkään turvatonta turhilla puheilla ravitse, vaan kysy, onko sen nälkä, keskeytti mies.

— Onko sinun nälkä?

— On.

Vaimo antoi Hetulle suuren kimpaleen leipää, kaatoi kalakupista suolavettä pienempään astiaan, toi suuren kipollisen kaljaa ja käski syömään.

Hetua ei tarvinnut kahdesti käskeä.

— Etkö sinä ole saanut ruokaa koko päivänä, kysyi vaimo nähdessään miten Hetu ahmi.

— En, vastasi lapsi.

— Minullekin suuri leivänkimpale, tuli nyt pieni pojantyllerö pyytämään.

— Ja minullekin! — Ja minulle!

— Oletteko siinä mankumatta, torui äiti.

— Kun vieras tyttökin sai niin suuren palan! Miksi äiti vieraalle antoi enemmän kuin meille, napisivat lapset.

— Hyi teitä, että turvatonta kadehditte, ärjäsi isä ja muuttui aivan valkoseksi kasvoiltaan.

— Jumala voi rangaista teitä ja tehdä teidätkin turvattomiksi, säesti äiti.

Lapset olivat hiljaa. Katein silmin he katsoivat, miten leipäkannikka
Hetun käsissä nopeasti pieneni.

— Mihin sinä, kultaseni, oikein aiot mennä, vaimo Hetulta kysyi.

— En tiedä.

Vaimo huokasi. Hän istuutui akkunan ääreen, otti pienimmän lapsensa syliinsä ja kääntyi katselemaan ulos metsään.

Illallinen oli syöty. Vaimo toi olkia huoneeseen, hajotti ne permannolle, levitti raidin niiden päälle ja käski lapset nukkumaan. Pian oli Hetukin sikeässä unessa.

Aamulla hän heräsi siihen, että mies sanoi vaimolleen:

— Anna sen raukan nukkua rauhassa, kauanko se tästä kirkolle kulkee.

— Nukkukoon, vastasi vaimo hiljaa.

Hetu piti silmiään kiini ja oli nukkuvinaan, vaikka uni jo oli kaukana hänestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut itseään niin virkeäksi kuin tänä aamuna, huolimatta siitä, että aurinko paistoi akkunasta huoneeseen tuolla kylmällä tavallaan, joka ennen oli tehnyt ylösnousemisen vastenmieliseksi.

— Anna tämä sille raukalle, kun se lähtee, sanoi jälleen mies kuiskaten.

Hetu olisi mielellään heti herännyt nähdäkseen mitä se oli, jota mies käski hänelle antaa, mutta hän ei kehdannut näyttää uteliaisuuttaan, vaan oli yhä nukkuvinaan.

— Mitä sinä näin paljon, kun itselläkin on puute, kuuli hän vaimon sanovan.

— Eriika, — miehen ääni tuntui vakavalta ja hiukan vihaselta, — jos minun lapseni joskus mieron teitä kulkevat, niin toivoisin heille osotettavan armeliaisuutta… Miten voisin toivoa omilleni sitä, jota en itse toisille osottaisi?

— Anna anteeksi, virkkoi vaimo.

Mies lähti ulos, vaimo seurasi häntä ja samassa Hetukin jo oli ylhäällä.

Hetken kuluttua vaimo tuli takaisin huoneeseen ja alkoi laitella tulta takkaan.

— Joko sinä heräsit, hän virkkoi. — Etkö ole väsynyt? Olisit nukkunut vielä hetken.

Hän ei puhunut mitään siitä, mitä mies oli käskenyt antaa ja Hetua epäilytti, tokko se antaisikaan.

— Nyt minä lähden! Hyvästi!

— Odota, sanoi vaimo, minä annan sinulle ruokaa, ennenkuin lähdet ja keitän päälle kuumaa kahvia.

— Minullekin, minullekin, — ja minulle! Äiti kulta, minullekin kahvia, alkoi kuulua lattialta ja kaikki lapset olivat siinä tuokiossa yläällä ja kiekkuivat äidin ympärillä.

— Kylläpä herättiin, kun oli kahvista puhe, nauroi äiti.

Kun Hetu oli syönyt ja juonut, lähti vaimo saattamaan häntä maantielle. Hetu aprikoitsi, mitä se mies oli käskenyt antaa, jota vaimo ei antanut. Maantiellä vaimo vihdoin antoi: se oli aivan samallainen hopearaha, kuin se, minkä Hetu oli kadottanut.

— Onko tämä aivan minun omani, kysyi lapsi ilosta menehtyen.

— On, vastasi vaimo. — Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua kaikilta vaaroilta ja vastuksilta, ja johtakoon askeleesi armeliasten ihmisten luo.

Hetu tarttui vaimon kaulaan ja puristautui kiihkeästi hänen syliinsä.

— Hyvästi lapsi, sanoi vaimo itkien. — Jos tiesi joskus tästä kulkee, niin poikkea meille ja muista aina, että miten kova ja kolkko olleekin maailman tie, niin yksinäsi et sinä koskaan kule, Jumala on aina kanssasi. Älä pelkää mitään. Hän on heikkojen ja pienten turva. Hyvästi, läpsi!

Hetu alkoi astella eteenpäin. Hän oli ilonen ja tyytyväinen, sillä olihan hän taas rikas. Mies oli varmaankin löytänyt hänen rahansa ja nyt se oli jälleen oikealla omistajallaan. Se oli Jumala, joka rahan oli Hetulle toimittanut miehen käden kautta. Jumala, Jumala… Maailman tie on kolkko ja kova. Kolkko se oli ollut eilen, jalkoja oli pakottanut, päätä huimannut. Kovempi se oli, maailman tie, kuin tavalliset metsäpolut, mutta ei sentään niin eksyttävä… Jumala kulki mukana kovalla maailman tiellä, sen oli Hetu kokenut, koska Jumala oli rahankin takaisin toimittanut kaurapellon kalikoiden alta. Olipa hauska että oli metsästä tälle tielle osunut. Hetu uskoi Jumalaan ja oli hänelle kiitollinen.

Tyttönen kulki ja kulki ja tie oli pitkä. Se oli äärettömän pitkä.
Varmaankin oli hän jo kulkenut ulkomaan ohitse ja minne lienee
tullutkaan, kun suuri monitaloinen kyläkunta aukeni hänen eteensä.
Kylän keskellä oli korkea, tornikattoinen talo. Se oli kirkko.

Oli jälleen ilta ja Hetu poikkesi komeaan, punaseksi maalattuun taloon ja pyysi yösijaa itselleen. Hänet osotettiin pirttiin, missä talonväki parhaillaan aterioitsi. Kukaan ei siellä huomannut pientä tulijaa, joka pysähtyi ovensuuhun seisomaan.

Hetua hiukan pelotti suuri pirtti ja se väen paljous, joka siinä oli. Hänen oli kova nälkä, mutta hän ei uskaltanut ilmaista sitä. Tuntui aivan mahdottomalta sanoa mitään niin laajassa huoneessa outojen ihmisten parissa. Varmaankin pirtti kamalasti kumahtaisi, tahi jotakin muuta ihmettä tapahtuisi, jos Hetu jotakin puhuisi.

Väen syötyä eräs nainen korjasi ruokia pois pöydältä, miehet ojentelivat itseään, haukottelivat ja vetäytyivät vähitellen ulos, naiset jäivät pirttiin. Muuan kipeäsilmäinen eukko tuli Hetun luo ja kysyi, kenen tyttö hän oli ja mitä hänellä oli asiaa.

Viimeiseen kysymykseen Hetu vastasi ensin, sanoen ettei hänellä ollut mitään asiaa. Ensimäiseen hän ei heti vastannut. Mutta vaimo ei lopettanut tiedustelujaan ja kun Hetu ei ollut keksinyt itselleen sopivampaa esittelytapaa, täytyi hänen sanoa:

— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.

— Vai sen, virkkoi kipeäsilmäinen eukko ja näytti ikäänkuin ihastuvan. — Kuulkaa, hän milt'ei huutaen selitti toisille pirtissä oleville naisille, tämä on sen Ananiaksen tytär sieltä Kailaan kylästä, jonka vaimo pari vuotta sitten karkasi sen korean pohjalaisen kanssa!

Sen kuultuaan toisetkin naiset vilkastuivat ja tulivat katsomaan Hetua.

— Vai sen tytär! Oletko sinä kuullut mitään äidistäsi? — Mitä isäsi sanoo äidistäsi? — Onko sinun ikävä sitä?

Sitten alettiin arvostella Hetun äitiä.

— Se olikin semmonen harakka aina, se ihminen. Ananias parka, kai se sen takia juodakin alkoi ja varastaa. Eikö isäsi ole istunut varkaudesta linnassakin?

— On, vastasi Hetu.

— Mitä se taas varastikaan?

— En minä tiedä.

— Miks'et sinä tiedä, muuten vain et sano! Tyttö on vanhempiensa puolella!

— Kuinkas muuten, säesti joku.

— Onpa sillä tytöllä vanhemmat, ihmetteli kolmas. — Mihin sinä olet menossa?

— En tiedä.

— Etkö tiedä? Mitä sinä täältä haet?

Viimeinen kysymys tuntui Hetusta ilkeältä ja häneltä pääsi itku.

— Älkää nyt kiusatko tyttöparkaa, kyllähän tuon tiedätte, mitä se hakee, virkkoi joku naisista. — Tyttö on kerjuussa.

— Oletko sinä kerjuussa?

— En, sai Hetu itkun lomasta sanotuksi.

— No mitä sinä sitten haet?

— Pyytäisin yösijaa ja ruokaa.

— Pyytäisit yösijaa ja ruokaa, matkivat naiset, — etkö sinä sitten kerjää?

— Minä maksaisin, vastasi Hetu ja näytti rahaansa.

Naiset alkoivat yhteen ääneen nauraa. Se loukkasi kovin Hetua. Mitä nauramista hänen rahassaan oli.

— Et sinä pitkälle tuolla rahalla pääse, sanoi kipeäsilmäinen eukko. —
Ole nöyrästi kerjäläinen, jos et voi isompaa rahaa näyttää!

Hetu olisi mielellään ollut vaikka mikä, sillä nälkä ahdisti kovin.

Kukaan ei käskenyt häntä istumaan, ei jäämään yöksi, mutta kukaan ei kieltänytkään. Hän istuutui penkille ja odotteli siinä muiden levolle menoa. Pöydältä oli korjattu kaikki muu ruoka paitsi röykkiö leipiä ja kalakuppi, jotka olivat siihen jätetyt aamiaista varten.

Hetu ryhtyi suunnittelemaan.

Saa nähdä jääkö keitään yöksi huoneeseen ja jos jää, niin keitä? Kipeäsilmänen eukko valmisteli vuodetta uunin nurkkaan. Näkyyköhän pöytä vuoteelle ja kuorsaakohan eukko nukkuessaan?

Ennen oli Hetu kauhistunut kuorsaavia ihmisiä. Ne muuttuivat nukuttuaan hirviöiksi, jotka suustaan päästelivät ahmivaa, uhkaavaa murinaa. Nyt hän toivoi, että eukko kuorsaisi hyvin kovaa.

Hänen toiveensa toteutuivat. Pirttiin ei jäänyt ketään muita, kuin hän ja eukko, joka tuota pikaa alkoi raskaasti ja jyrisevästi vedellä henkeään.

Hetu hiipi pöydän luo. Mutta kun hän ojensi kätensä ottaakseen leipää, taukosi eukko yht'äkkiä. Kauhusta tyttönen aivan jähmettyi, veti kätensä pois ja odotti… Jumalan kiitos! Eukon hengitys oli vain hiukan salpaantunut, jälleen se karheasti tuhisten pääsi irralleen ja jatkui entistä voimakkaammin. Hetu otti leipää, se sattui olemaan suuri kimpale. Hän pisti kätensä kalakuppiin, — käsi tuli täyteen kuivia, suolasia särkiä. Hän hiipi entiselle paikalleen ja alkoi syödä.

Se oli Hetun ensimäinen varkaus ja ihanilta maistuivat sen hedelmät. Antakoon se Jumala, joka kovalla maailman tiellä kulkee hänen kanssansa, hänelle anteeksi, sillä Hetu oli niin pieni ja nälkäinen.

III.

Hetu oli vaeltanut useita päiviä, kulkenut ohitse kolmen kirkon ja ollut yötä monessa paikassa.

Eräässä talossa, jossa hän itselleen yösijaa pyysi, oli emäntä katsonut tuikeasti silmiin ja kysynyt:

— Rakastatko sinä Jeesusta?

Kyllähän Hetu tiesi, miten sellaisiin kysymyksiin vastataan, mutta hän ujosteli. Tuntui oudolta ja arveluttavalta vastata, kun ei varmasti tiennyt, osaisiko hän sen tehdä jumalisella äänellä. Tavallisella äänellä jumaliseen kysymykseen vastaaminen taasen oli syntiä, jota Hetu ei suurin surmin tahtonut tehdä.

— No, rakastatko sinä Jeesusta, kovensi emäntä.

— Rakastan, vastasi Hetu hiljaa.

— Kenen tyttö sinä olet?

— Jumalan.

— Niin, niin, ja kenen kanssa?

— En minä tiedä.

— Ohhoo tyttö parkaa, virkkoi emäntä. — Entä osaatko sinä rukoilla?

— Osaan.

— Miten sinä teet kun sinä rakoilet?

— Minä panen käteni ristiin, käyn polvilleni ja rukoilen, selitti Hetu.

— Se on oikein. Sinä olet hyvä tyttö, kun sinä rukoilet. Jumala ei koskaan hylkää sinua, jos sinä aina rukoilet.

Siinä talossa emäntä piti Hetua hyvänä ja antoi ruokaa, mutta toisessa paikassa, kun emäntä kysyi »kenen tyttö sinä olet» ja kun Hetu vastasi »Jumalan», alkoi emäntä nauraa ja sanoi itsekin tietävänsä, että Jumala on kaikkien isä, ja kysyi, että eikö Hetulla sen parempaa isää ollutkaan. — Entä onko sinulla äitiä?

— Ei. - Hetu ei enää esitellyt itseään.

— Tyttö parka! Kyllä on kurjaa, kun noin pienellä tytöllä ei ole muuta turvaa eikä omaista kuin Jumala.

Hetu mietiskeli tätä asiaa astellessaan jälleen metsäistä tietä.

Hänelle oli sanottu, että Jumala on varma suoja, ja nyt sanottiin, että kyllä on kurjaa, kun ei ole muuta turvaa kuin Jumala. Ja totta se oli. Eihän Hetulla ollut mitään tietoa tai käsitystä Jumalasta. Milloinkaan hän ei ollut häntä nähnyt, ei koskaan kuullut hänen ääntänsä. Ihmiset, jotka hänestä puhuivat, eivät varmaan itsekään olleet häntä nähneet.

Hetulla ei ollut muuta turvaa kuin tämä Jumala, — ja se oli heikko turva. Tyttösellä oli pieni rahansa vielä tallella todistamassa taivaallisen isän huolenpitoa, mutta kulkiessaan oli hän tullut tuntemaan rahansa arvon: se oli niin vähäinen ja mitätön, ettei siitä kukaan välittänyt. Hän oli yksin ja turvaton ja sellaisenaan oli hänen tultava toimeen.

Jumalisten parissa piti olla jumalinen, ilosten joukossa ilonen, rohkeiden rohkea, se oli ainoa apu.

* * * * *

Pitkällä taipaleella Hetu jälleen tapasi miehen. Sitä hän ei ollenkaan pelännyt. Hän ei enää pelännyt murhamiehiä, eikä varkaita: mitäpä ne häneltä varastaisivat ja murhattavaksi hän oli liian pieni ja turvaton. Hän alkoi rohkeasti astella miehen rinnalla ja oli ilonen, että oli saanut seuraa, sillä pitkät erämaat olivat ikäviä, kun kyliä ei näkynyt, eikä taloja, ja kun usein epäilytti, tokko niitä enää tulikaan.

Mutta miten lie ollut, — hetkisen kuluttua Hetua sittekin alkoi pelottaa. Miehessä oli jotakin outoa.

Se naurahteli itsekseen, katseli häneen niin omituisesti, ei kysellyt Hetun nimeä, eikä mitään muutakaan, itse vaan puhui ja lisäksi ylen kummallisia asioita. Sanoi nähneensä metsässä suuren karhun ja jalopeuran, kertoi olevansa niin rikas ja mahtava, että puut hänelle tuulessa kumarsivat ja ihmiset hänet nähdessään pakoon juoksivat. Mies kertoi hirmu-olennoista, joita hän oli metsässä tavannut, ja enkeleistä, jotka olivat muuttuneet piruiksi, kun hän niiltä pyysi rahaa.

— Kaikki enkelit, jotka eivät anna rahaa, ovat piruja, puhui mies. — Kun minä saan itselleni paljon rahaa, niin minä ostan itselleni maailman ja olen itse sen maailman kuningas, ja kaikkien enkelien, jotka eivät anna rahaa, pitää kuolemalla kuoleman. Ha-haa! Kuolemalla kuoleman! Kuka sinä olet, kuka, kuka?

Miehen muoto oli muuttunut kamalan näköiseksi ja hänen silmänsä verestivät. Hän sieppasi maasta käteensä suuren kiven.

Hetu pelästyi, mutta ei tohtinut liikahtaa paikaltaan.

— Oletko sinä piru-enkeli, kysyi mies.— Oletko? Jos sinä olet piru-enkeli, pitää sinun kuolemalla kuoleman!

— En minä ole kuin ihminen, vastasi Hetu.

— Sinä olet enkeli! Minä näen sen. Sinun ohimoillasi on kultanen kruunu ja sinun silmäsi ovat kuin tulipatsaat!… Oletko sinä enkeli, niin anna minulle rahaa, että minä saan ostaa maailman ja sen kunniani Hetu ojensi miehelle rahansa.

Mies heitti kiven metsään, tarttui kiihkeästi rahaan, pisti sen suuhunsa ja nielasi. Sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla Hetua, kuin Jumalaa.

— Rakas Jumalan enkeli, kun minä olen syönyt sinun rahasi, muutun minä rahaksi ja minulla on valta koko maailman ylitse. Rakas taivaan enkeli, rakas taivaan enkeli!

Mitenkähän se pitää minua enkelinä, ajatteli Hetu, joka ei ollut koskaan nähnyt mielipuolta ihmistä. Olisinkohan minä muuttunut enkelin näköiseksi?

Mies katsahti vielä kerran arasti tyttöseen ja lähti sitten juoksemaan metsään.

Jännitys laukesi Hetu huoahti syvään.

Mutta sitten tulvahtivat hänen päällensä kaikki ne hirmutunteet, jotka vaaran suuruus oli kätkenyt, ja kauhistuneena lähti hänkin juoksemaan eteenpäin pitkin tietä.

Milloinkaan ei taival ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt, ei metsä, ei aho, ei niitty niin satumaiselta. Milloin tahansa voi niistä ilmetä kummajaisia, paholaisia, piru-enkeleitä ja vaikka mitä. Hetu ikävöi kylää ja ihmisiä.

Vihdoin alkoi kyläkunta näkyä. Se oli kaukana vielä, mutta yksinäinen talo oli likellä. Hetu kuuli takanaan kovaa mölinää ja askeleita, ja kun hän katsoi, näki hän äskeisen miehen juoksevan luoksensa. Hetu juoksi jälleen, niin että maa vilisi jalkojen alla ja ehti parahiksi taloon, ennenkuin mies hänet saavutti. Tyttönen meni pirttiin ja vaipui tunnottomana permannolle. — — —

— Olipa hyvä, että se ehti tänne, kuuli hän jonkun sanovan.

— Sen olisi voinut käydä pahoin, vastasi toinen.

Hetu yritti nousta istumaan, mutta hänen päätänsä huimasi ja silmiä painosti ja hän nukkui jälleen.

Kun hän heräsi, oli hän täysin levännyt ja raitis. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki ollut pahaa unta.

Ystävällinen vaimo tarjosi Hetulle ruokaa ja kysyi, mitä se mies oli sanonut. Hetu kertoi ja vaimo selitti hänelle, että se raha oli se, joka auttoi ja että Jumala oli sen rahan kautta pelastanut Hetun hengen. Mies oli hullujenhuoneesta karannut ja oli jo tappanut yhden lapsen metsässä. Nyt oli hän jälleen saatu kiinni ja viety hullujenhuoneeseen.

Sitten vaimo kysyi, mistä Hetu oli kotoisin ja kenen hän oli lapsi.

Mutta säikähdyksestä oli pieni vaeltaja unohtanut hiljattain opitun kekseliäisyytensä ja hän vastasi entiseen tapaansa, että hän oli sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin kanssa.

— Senkö, huudahti vaimo ihmeissään ja kertoi toisillekin tuvassa olijoille, kenen tyttö Hetu oli.

— Siellähän se on Ananiaksen akka Lahdessa, tiesi eräs ilkeän näköinen mies kertoa. — Siellähän se Lahdessa harjottaa seulakauppaa, hän nauraen lisäsi.

Oliko äiti kauppiaana Lahdessa! Voi, miten Hetu ihastui! Nyt hän meneekin sinne!

— Eikö siinä äidin kaupassa myydä muuta kuin seuloja? hän kysyi.

Kaikki räjähtivät nauramaan hänen kysymykselleen.

Varmaankin oli se hyvin tyhmä kysymys. Mutta mistä hän olisi tiennyt, ettei seulakaupassa saanut myydä muutakin, kuten rintasokeria, rusinoita, veskunoita, ja renikoita? Kaiketi niitä toki oli edes kaupanpäällisiksi äidin puodissa.

— Onko sinne Lahteen kuinkakin pitkä matka? Hetu kysyi.

— Kyllähän sinne matkaa on, vastattiin.

— Minne päin on mentävä tullakseen Lahteen? kysyi tyttö jälleen.

— Tästä vain tuonne päin, viikon matka.

— Tyttö on menossa oppimaan äidistään seulakauppaa, sanoi äskeinen ilkeä mies ja kaikki jälleen nauroivat.

— Se on vielä liian pieni, virkkoi muuan vanha mies katsoen säälien
Hetuun.

— Nuorena oppii, vanhana muistaa, vastasi ilkeä.

Hetu ihmetteli, miten ne niin nauraen ja pilkallisesti puhuivat hänen äitinsä seulakaupasta. Ja mistä syystä olisi hän liian pieni seuloja myymään? Kun joku tulee puotiin ja pyytää ostaa seulan, antaa hän sen, ottaa rahan ja panee laatikkoon. —

Iloisin mielin lähti Hetu talosta, lähti vaeltamaan viikon mittaista taivalta äidin luo Lahteen. Nyt hän oli saanut matkalleen määrän, joka oli viikon päässä. Hetu osasi laskea sataan ja hän tiesi, että viikossa on seitsemän päivää. Jokaisen päivän illalla on hän yhtä päivää lähempänä matkansa loppua.

IV.

Suloista oli kulku äitiä ajatellessa, tie oli valkonen, kukat sen varsilla kirkkaita. Aina oli äiti ollut hyvä Hetulle ja tyttönen muisteli, millaista oli ennen ollut äidin kanssa. Nytkin äiti ottaa hänet syliinsä, silittelee päätä, syleilee, suutelee, eikä kukaan enää saa lyödä tai tukistaa Hetua, sillä äiti toruu Hetun puolesta.

Niin saapui hän hellän herkissä kuvitelmissa Lahteen. Se oli iso kylä, suurempi kuin mitä Hetu koskaan ennen oli nähnyt.

Hän alkoi ihmisiltä tiedustella, missä hänen äitinsä seulakauppa oli.
Ihmiset nauroivat, eivätkä tietäneet ja Hetua jo epäilytti, tokko äitiä
Lahdessa olikaan.

Vihdoin eräs vaimo selitti, että lähellä sahaa, Korven mökissä asui muuan lutka, varmaankin se on sinun äitisi, koskapa olet hänen näkösensä. Vaimo neuvoi tien ja Hetu meni sinne.

Hän löysi äidin.

Huone oli pieni. Äiti makasi sängyssä ja muuan juopunut mies istui pöydän ääressä ja lauloi.