HEHKUVAN KEVÄÄN MAA

Kirj.

Hilja Haahti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

SISÄLLYS:

Hehkuvan kevään maa Caprin kevät Siunaus Pyhän Sebastianin nuolet Fontana di Trevin vesipisara Raunioiden tarina

HEHKUVAN KEVÄÄN MAA

Italiaa sillä tarkoitan.

Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennon vaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhä ja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesän toiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa.

Etelässä on hehkuvan kevään maa.

Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus — tulee myöskin näännyttävä helle ja kuihtumus ennen aikojansa.

Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu, — muistoina ihanimmin, — siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa.

Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta. Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut.

Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle.

Lähdemme saamaan — ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä onhan meilläkin omat aarteemme.

Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät — ihmissydänten välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista, syventämistä, elähyttämistä.

Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät.

Caprin kevät

— Lemmikki neiti!

Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista, joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa, syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan kukkarunsauteensa.

— Missä te olettekaan? — helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä oli lausunut.

— Korkealla! Kas niin… jopa keksitte.

Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä, hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän ilostunut.

— Mitä te siellä teette?

— Katselen teitä ja ruusuja.

Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho erottuivat sitä selvemmin.

Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan syliin.

— Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia?

Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät tytön päälle.

— Tulisempia kasvaa. Vaihdetaan!

— Leikimmekö ruususotaa? — Tyttö pujottausi vilkkaasti esiin kultakukkasten keskeltä, itsekin kullanhohtavana yksinkertaisessa, kellervässä pumpulipuvussaan. Hän oli hyvin nuori ja hento, hänellä oli säteilevät silmät, ja kasvojen väri oli innon helakkaa punerrusta vienoilla poskilla.

— Neiti, neiti, olettepa te rohkea! Mitä Hotel Faraglionin omistaja sanoisi? Signora Giannina täällä Limone huvilassa vartioi ruusujansa kuin lohikäärme.

— Te olette hirveän ymmärtäväinen. Minusta on hauskaa, niin hauskaa, että tahtoisin leikkiä ja kieritellä kukkasissa. Lääkäri sanoi aamulla, että minä olen jo ihan terve. Näytänkö siltä?

— Tietysti te näytätte. Tehän olette ihastuttava, niinkuin ruusunnuppu. Siksihän minä olen katsellut teitä.

Tyttö punastui ja katsoi maahan.

— Hypätkää nyt jo pois sieltä muurilta, herra Lichter.

— Kiitoksia paljon, Lemmikki neiti.

He nauroivat kumpikin. Taiteilija nyökkäsi päätänsä, hyppäsi ja katosi muurin peittoon. Tyttö otti penkiltä valkoisen olkihattunsa ja käveli portille. Faraglionin ja Limonen portit aukenivat samalla kertaa, ja kuin sopimuksesta he seisoivat yhtaikaa Via Tragaralla.

— Me menemme siis kävelemään, — sanoi taiteilija.

— Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu?

— Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä olen valmis.

— Via Kruppille, — vastasi tyttö. — Sinne, mistä te maalasitte suuren taulunne.

— Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa. Eikö Arco naturale kelpaisi?

Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi: — Yhdentekevää.

— No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja kivileijonia?

— Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, — sanoi tyttö, koettaen palata iloiseen tunnelmaan. — Minun ei koskaan voi olla liian kuuma. Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona Suursaarella.

— Auringonkukka, — sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. — Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää.

— Ei, — sanoi tyttö nopeasti. — Mennään vaan Arcolle. Sitte ei tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin.

He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät. Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista.

Pienen kaupan ovella vaimo tyrkytti korallinauhoja kaupaksi.

— Abbiamo, — vastasi Lemmikki, mutta pysähtyi kuitenkin, hypistellen tummanpunaista kaulakoristettansa.

— Oliko oikein? — kysyi hän leikiten toveriltansa. — Minä tarkoitin, että minulla on. Ei hän näytä ymmärtävän, hän vaan tarjoaa.

Vaimo riiputti käsissään kahta samanlaista korallinauhaa kuin Lemmikin oma, kehuen että ne olivat oikeita koralleja ja maksoivat yhteensä ainoastaan liran.

— Kuinka he voivatkin myödä näin halvalla? — Lemmikki keikutteli korallejansa. — Kun minä kotona käytän näitä, ei kukaan aavista, että olen ne ostanut viidelläkymmenellä centesimillä.

— Ne ovat hylätyistä sirpaleista, — selitti taiteilija. — Väärin te sanoitte, että meillä on, sillä minulla ei ole yhtään. Valitkaapa minulle joku kaunis, joka on ehjistä helmistä, minä ostan.

— Tekö? Mitä te helmillä teette? — Lemmikin katse osotti vilpitöntä kummastusta. Mutta samassa hän jo vastausta odottamatta kiihkeällä innolla alkoi penkoa helmikasaa.

— Nämä vaaleanpunaiset ovat ihastuttavia, mutta ne maksavat neljä kertaa niin paljon kuin tummat.

Taiteilija hymyili sääliväisesti. Sirpalenauhoja nekin! Tyttö ei ymmärtänyt ajatellakaan kalliita, hiottuja helmiä. Kyllä hän jo aikoja sitte oli huomannut, että parikin liraa oli pienelle suomalaiselle neidille varsin suuri summa. Usein se niin oli hänelle itselleenkin; mutta täällä Caprilla taulut olivat hyvin menneet kaupaksi, eikä nyt taas ollut käyttörahasta puutetta.

Hän antoi vaimon käteen kaksi hopearahaa ja ojensi tytölle hänen ihailemansa nauhan, kuten lapselle, jonka iloa on hauska katsella. Hämmästyksissään Lemmikki huudahti riemusta. Kuinka hän olikin useasti toivonut tuollaisia vaaleita! Hän kiitti "tuhat kertaa", tarkasteli niitä onnellisena ja koetteli kaulallensa. Sillävälin Wolf Lichter edelleen teki kauppaa. Taas hän otti kukkarostansa kaksi hopearahaa ja vielä kaksi seteliäkin lisäksi, vaihtaen ne pyöreihin, valkopunerviin, ehjiin korallihelmiin. Hän pisti ne taskuunsa, ennenkuin Lemmikki huomasikaan, mitä hän oli ostanut ja maksanut.

— Menemmekö nyt eteenpäin? — ehdotti Lichter.

He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä.

Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha kaulassansa.

— Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, — nauroi hän, — vai kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on kaksi.

Hän alkoi kertoa tuttavallisesti:

— Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita. Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin pikkusiskoille sitäkään riittää.

Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet.

— Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan. Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia opettamaan. Mutta minä sairastuin — meri-ilma oli niin raakaa ja väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut kuolla. Keuhkotauti — se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni. Ymmärrättehän, että on ihanata elää!

Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet elämälle pelastanut?

— Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko? Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä, kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan, että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on enää jäljellä.

— Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, — sanoi Lichter jotakin sanoaksensa.

— Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva.

— Entäs mitä te olette? — hymähti taiteilija. — Viime sunnuntaina yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon.

— Minäkö? — Tyttö joutui hämilleen. — En minä paljon ajattele niitä asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina — ehkä vähän ikävä kotiin.

— Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne?

— Niin, joskus se tulee — mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta?

— Kenties, — vastasi taiteilija miettiväisesti. — Minäkin olen oikeastaan saarelainen.

— Oletteko? — Lemmikki huudahti ilosta. — Mistä? Kertokaa!

— Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne. Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä.

— Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta, mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka rannalla puhdasta, valkeaa… Olen siellä uneksinut, että laiva kerran kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee…

— Te olette pieni ihmeellinen tyttö, — sanoi Wolf Lichter. — Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat.

— Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa teidän taulujanne! Jos vaan osaisin…

— Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme täällä kolmannella saarella, — sanoi Lichter lämpimästi. — Eikö tämä sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa.

Tytön silmät säteilivät riemusta.

— Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä, että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen…

Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä, mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa… Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho?

Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: — Kuinkako minä jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin, koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa.

— Niin, — sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua.

— Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin.

— Mutta te tutustuittekin minuun!

* * * * *

Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran näki pienen suomalaisen ystävänsä.

Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia — sellaisia, joita kevätkauden matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja — sekä yksi iso taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja. Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana, valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa.

Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä.

Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän."

Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli osannut toivoakaan.

Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua. Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin, ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin, jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi, olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa, ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa, jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt.

Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa. Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi, räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys. Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä. Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen.

Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa.

Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa. "Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä, vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä?

Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi.

Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo, ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet jotakin "Mein Schatt" — niin, mitä se merkitsikään? — "Schatz" — aarre, kulta! — Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan kattia, kissaa…

He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa.

Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto, ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana, haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli. Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se — mutta kuitenkin…

Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen kaukaista kotipaikkaansa.

Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä, milloin soveltui.

Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen. Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut.

Silloin tuli tunnon kuiske: — Eikö tämä herkkä sielu ole ajanvietteeksi liian hyvä?

Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä.

* * * * *

Te tutustuittekin minuun!… Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä, sanomaton maailma? Eikö se puhjennut — puhjennut paraikaa, se mitä hän kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko kukkeus olisi ollut hänen.

Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa — hänelle — ja tytölle myös?

Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen — liian vaarallinen.

Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan, laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa.

Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla. Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi kultiansa yli maiseman.

Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa onnea, jota hän ei kyennyt selittämään.

— Mitä pikku ystävä haluaisi? — kysyi Lichter vihdoin. — Tännekö jäädä?

Tyttö alkoi haaveilla: — Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te myös — ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta — kauvas, kauvas pois…

— Maccheroni, — kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa.

Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. — Kerjäläiskansa! — sanoi hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä.

Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja. Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. — Niin, katsokaas, — hän selitti, — he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia.

— Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä- eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt.

— Me pyydämme palvelusta! — Lemmikin läikehtivä mieli oli taas joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. — Tiedättekö, herra Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla. Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi meidät sinne.

— Mikä mielijohde!

— Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme lentäneet.

Taiteilija hymyili. — Olkoon menneeksi!

Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat aivan tien varrella, täällä likistössä.

Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan. Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa ojentamaan sitä neidille.

— Kuinka täällä on sievää,—ihasteli Lemmikki.

Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden.

— Jumala auttaa ja lohduttaa, — sanoi nuori vaimo iloisesti.

Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin… Tokko hän sitä tarvitsisi koskaan enää?

He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin. Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi kirjoittaa kummitädille ja kotiin.

— Teemmekö huomenna veneretken? — kysyi Lemmikki Faraglionin portilla.

Wolf Lichter pudisti päätänsä. — En tiedä — ehkä minun taas pitänee jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin ostettaisiin.

— Paljonko se maksaa? — uteli Lemmikki.

— Kaksituhatta.

— Tehän tulette aivan rikkaaksi! — hämmästeli tyttö. — Mitä te teette niin paljolla rahalla?

Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen. Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti.

Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä" liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen keväänsä ruusut.

— Sanonko suoraan? — vastasi hän tavattoman vakavana. — Jos saisin ne rahat, niin perustaisin kodin. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos ystävyydestänne!

Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä.

* * * * *

Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja tilannut kuvan omaksensa. — Hyvä onni, että sekin menee, — ajatteli Lichter tyytyväisenä. — Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt.

Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä "pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä?

Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin, ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua":

"— — Tui, tui, Ahtolan väki, Kultakutrinko Ahti näki? — —"

Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. — Ei, ei minulla ole kiharoita, mutta hänellä on!

Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä. Lemmikki naurahti. — Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria.

"— — Tui, tui, vuoritieltä… Sulhot ei mua löydä sieltä!"

Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut löytääkin!

Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille. "Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy sietämättömäksi ajan pitkään."

Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään.

— Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, — hän ajatteli. Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut tapahtua Lemmikin lähdettyä.

Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon.

— Ja sittekö palajatte Suomeen?

— Palajamme.

Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille.

— Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta? Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä.

— Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa ja vastasi hiljaa: — Nyt… nyt minä luulen, että haluaisin jäädä ainiaaksi!

Wolf Lichter katsoi häntä oudoksuen, tutkivasti. Mikä ihmeellinen arvoitus tämä tyttö olikaan!

Puutarhojen uinahtavat kukkaset tuoksuivat yöhyväisiä, kuu kulki esiin Monte Solaron takaa, ja illan varjot laskeutuivat.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin valtioneuvoksetar saapui Caprille. Hän oli arvokkaan näköinen, hieno keski-ikäinen nainen, jonka silmistä loisti sydämen hyvyys. Äidillisesti hän syleili suojattiansa, tyytyväisenä tytön kukoistavaan terveyteen. Eipä siis raha ollut turhaan käytetty. Mutta pian hänen tottunut, tarkka silmänsä havaitsi muutakin. Oliko hän ehkä kumminkin menetellyt varomattomasti, jättäessään kokemattoman kummityttärensä tänne yksinään vieraitten keskelle, vaikkapa taattuunkin paikkaan? Häntä huolestutti se unelmoiva, naisellinen piirre, joka tänä lyhyenä aikana oli kehittynyt lapsekkaan saarelaistyttösen olentoon. Mistä se oli syntyisin ja minne tähtäsi? Hän ei kysynyt mitään, ainoastaan odotti ja piti varalla.

Tietysti tyttö ei huomannut eikä aavistanut, kuinka usein hän mainitsi "herra Lichterin" nimen. Hän luuli välttäneensä sitä erinomaisen huolellisesti…

Sitte he eräänä päivänä astuivat taiteilijan näyttelyhuoneeseen. Omituisessa mielentilassa, kiihkeänä ja hämillisenä, hehkuvin poskin tyttö saattoi valtioneuvoksettaren suoraan suuren meritaulun eteen.

— Tämä se on, josta minä olen kertonut. Täti, eikö se ole ihana?

Valtioneuvoksetar tutki aluksi yhtä paljon maalaajaa kuin taulua. He viipyivät pitkän aikaa, katsellen ja keskustellen. Wolf Lichter käyttäytyi huomaavaisesti ja kohteliaasti, kuten tottunut maailmanmies. Hänen puhutellessaan Lemmikkiä ei ainoakaan äänen tai kasvojen väre todistanut tuttavallisesta suhteesta.

— Siis niinpäin, — ajatteli valtioneuvoksetar. Hän tiesi tarpeeksi ja kääntyi jälleen taiteilijasta tauluun, joka kiinnitti suuresti hänen huomiotansa ja herätti hänen jakamattoman ihastuksensa. Ne, jotka halusivat muistoa oleskelustansa Caprilla, etsivät kukkapuita, sinimerta, kevätkuvia. Valtioneuvoksetar aivan erityisesti kiintyi tähän karuun maisemaan, sillä se yhdisti hänen kesämuistonsa, eteläiset ja pohjoiset. Caprin piirteet, Suursaaren tunnelma. Heti häneenkin vaikutti tuo omituinen yhtäläisyys, joka Lemmikin oli tenhonnut hänen ensi käynnillänsä.

— Sinulla on hieno maku, tyttöseni, — sanoi valtioneuvoksetar.

Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei rohjennut. — Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas, te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin.

Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen kaunistukseen.

Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi sen tieltä. Voi — ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä!

Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä, nyt se oli melkein sääliväinen.

Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat, pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin taiteilija astui Lemmikkiä kohti.

— Saanko esitellä? — alkoi hän. — Neiti Nannini, morsiameni, ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän haltijattarenne minun näyttelyyni…

Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä. Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki.

Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana. Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla sydänlehdillä… Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään?

Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin tuskin hillitsi. — Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne. Toivon… toivon, että Jumala siunaisi teitä…

Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan? Jotakin… hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella.

Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä, odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa.

— Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään?

Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka — eikö hän voinut uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi ollut mikään onni?

Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä katkerammin.

— Minä rakastan, rakastan häntä!

Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee hänen luoksensa.

Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat:

" Jumala auttaa ja lohduttaa …"

Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille, haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta. Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan?

Siunaus

Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista, oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti.

Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille, joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. — Minä panen Giulian, ison tytön, palvelemaan, — päätteli hän. — Siitä säästyy monta kauhallista puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat.

Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon.

Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut. Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle.

Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa. Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri, salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa: Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut varpailleen ja hartaasti kurkistellut. — Onko Pyhä Isä siellä? — oli hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri olevan vapaahetkiä liiemmalta.

Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto. Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita tuon tuostakin tarvittiin.

Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu. Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä säännöllisesti sunnuntaiaamuina.

Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle, työntäen lapsen sieviä istuinrattaita.

Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö. Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä. Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis — mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä?

Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista. Niin — ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa?

Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä, jos he juonittelivat?

Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet; mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian oli palvella häntä.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen. Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan.

— Kulta sisko, ota minutkin sinne!

Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni kolme liraa enemmän.

Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. — Tässä, äiti, — sanoi hän. — Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia!

— Sinä siunattu tyttö, — sanoi äiti. — Lola, juokse pian ruokakauppaan! — Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.

Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne.

— Hyvästi, — sanoi hän, — minä menen messuun.

— Hyvästi, — sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista. Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä katuakin juostessansa.

Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt. Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä, ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän odotti vieraita.

Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa! Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa.

Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa. Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta kohti.

Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut.

Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa, niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää Jumalan.

Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat. Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen kujan. — Tilaa, tilaa kulkueelle! — huudettiin.

Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa, jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna, hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin, mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa. — Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, — ajatteli Giulia, eikä aprikoinut asiaa sen pitemmältä.

Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään. Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen. Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti syrjemmäksi.

Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä hetkellä, näin arvaamatta?

— Onko se Pyhä Isä? — uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään seisovalle naiselle.

— Se on kardinaali, — kuului vastaus. Nainen tuskin viitsi katsoa tyttöön, joka niin tyhmästi kysyi.

Giulia parka! Aivan lannistuneena hän lysähti kokoon, ja kyyneleet, jotka kulkuetta katsellessa olivat kuivuneet, yrittivät uudestaan esiin. Ei, ei täällä näyttänyt olevan siunausta hänen varallensa. Paras hiipiä pois niinkuin oli tullutkin.

Silloin laskeutui käsi hänen olallensa. Hän kääntyi ja näki vanhan tuomari Langen.

— Mitä sinä itket, pikku Giulia? — kysyi hän ystävällisesti. — Etkö ulottunut näkemään kulkuetta? Riennä tuonne kuoriin päin, se palaa takaisin vasemmalta puolelta.

Katkonaisesti Giulia sai selitetyksi surunsa. Ei se kulkuetta koskenut, kyllä hän sen näki ja kuuli laulun. Hän vaan oli kauvan, kauvan toivonut, että Pyhä Isä kerran siunaisi häntä ja hänen rukousnauhaansa täällä kirkossa, ja nyt hän oli pettynyt, kun tuo punalakkinen korkea pappi olikin joku muu. Hän olisi juuri tänään niin mielellänsä pyytänyt syntejään anteeksi. Tiesikö tuomari, että täällä Roomassa oli jossakin päin Santa Scala, sellaiset portaat, joita Jeesus oli kulkenut eläessään maan päällä? Jos niitä kiipesi polvillansa ylös, kuului saavan jokaisesta portaasta synnit anteeksi yhdeksäksi vuodeksi. Joskus olisi hyvä mennä sinne, mutta ei nyt ollut aikaa. Eikä se hänen mielestään niin erinomaista ja varmaa ollut kuin itse Pyhän Isän siunaus. Voi, jos kerran saisi hänet nähdä!

Tuomaria huvitti pieni harras, tietämätön tyttö. Hän oli vallan liikuttava siinä puhellessansa. Mitä jos rupeaisi hänen hyväksi enkeliksensä? Herra Langen päähän pisti leikkisä tuuma.

— Kuuleppas, tyttöseni, — sanoi hän, — minä menen tänä iltana paavin hoviin hänen hovimestarinsa kirjurin luo. Ylihuomenna iltapäivällä matkustan Roomasta pois, ja sitä ennen haluan nähdä paavin, niinkuin sinäkin haluaisit. Aion hankkia itselleni pääsyn hänen luoksensa. Hankkisinko sinullekin?

Giulia luuli tuomari Langen tekevän pilkkaa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuli hyvin pahoillensa.

— Niin, niin, minä tarkoitan täyttä totta, — hymyili tuomari. — Onhan sinulla noin sievä uusi pukukin. Mene kotiin muuttamaan se yltäsi, ettei se tahraannu ylihuomiseksi!

Giulia katsoi tuomarin silmiin empien ja epäröiden. Pieni vilkas suu oli yhä vaiti. Hän niiasi ja kiirehti kirkosta pois, ikäänkuin jokin olisi ajanut takaa. Rouva kummasteli että hän palasi niin pian ja lisäksi heti riisui pyhävaatteensa. — Sinun täytyy olla siisti, kun vieraita tulee, — vaati hän. Tyttö ei vastannut eikä selittänyt. Rouva suuttui ja torui, kunnes Giulia itkien lupasi pukeutua uudestaan.

— Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, — ajatteli hän kerta kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä.

— Pesukangastahan se on, — sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua.

Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan.

Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri, Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. — Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, — sanoi tuomari. — Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. — Pater Pacomius osotti tuomarille istuinta. — Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa. Sitte — niin — te kai tiedätte puvun. Te tulette hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat.

Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut mustaa eikä valkoista pukua… Joka leikkiin on mennyt, saa leikin kärsiä.

Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies. Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä.

Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi, havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta, joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta. Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu, koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan, sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. — Juoppas ja tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän. Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki!

Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika, ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri, joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi.

No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää.

Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen voi saada ja kuinka?

Tuomari ei ryhtynyt lähempiin selityksiin.

— Minä olen suosituskirjeen avulla hankkinut pääsykortin itselleni ja toimittanut luvan, että saan ottaa Giulian myötäni. Olen tyytyväinen hänen palvelukseensa ja päätin valmistaa hänelle odottamattoman ilon. Toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan.

Eihän toki. Giulia kasvoi rouvan silmissä päätä korkeammaksi entistänsä. Edellinen palvelustyttö oli tuottanut pelkkää harmia ja häpeätä; tämä oli koko talolle kunniaksi. Alttiisti hän lupasi käydä tytön kanssa valmiitten vaatteitten kaupoissa valitsemassa pukua ja huntua.

— Valkoinen kai ostetaan? — kysyi hän tuomarilta. — Tyttö on nuori, mitä hän mustalla? Valkoisessa hänen parhaiten sopii ripillekin mennä. — Niin, niin, — sanoi tuomari nauraen. — Ostakaa vaan kaunis, että hän sopii minun seuraani.

Tuomari itse kutsui Giulian, ilmoittaaksensa suuren uutisen. Siinä tyttö nyt seisoi hänen edessään, käsittämättä oliko se tosiaankin totta, voimatta heti omistaa onnensa äärettömyyttä.

— Huomenna saat valkoisen puvun lahjaksi minulta, — jatkoi tuomari. — Olen pyytänyt, että rouva valikoi sen sinulle.

Täytyi vihdoinkin uskoa, vaikka ihmeitä kuuluikin uusia ja uusia. Siis ei tuomari pilkannutkaan häntä eikä pettänyt puheillansa? Oi, sittepä hän oli hyvä kuin joku pyhistä parhain! Giulia heittäytyi hänen jalkoihinsa, suudellen hänen vaatteitansa, kunnes tuomari hiukan hämillään ehti estämään ja torjumaan.

— Tyttö, tyttö, eihän tuommoinen käy laatuun! Nouse ja opettele käyttäytymään kuin nuori neiti. Muista, ylihuomenna sinun pitää osata olla hieno paavin hovissa, ihan kuin olisit tyttäreni.

— Mitä äiti sanoisi? Ja Lola ja lapset? — ajatteli Giulia moneen kertaan. — Voi jos pääsisin sinne lentämään!

Puku ostettiin, hento ja pitsitetty, ihastuttavan sievä ja erinomaisen epäkäytännöllinen pienen palvelustytön tuleviin tarpeisiin. Mutta mitä niistä tämmöisellä hetkellä! Hunnusta kävi kaikkein suloisin keveä pitsihuivi, niin kaunis, että Giulia tuskin uskalsi koetella sitä päähänsä. Lisäksi valkoiset sukat ja vähän valkoisia alusvaatteita. Kengät kelpasivat sellaisinaan. — Sievä kulunki, — tuumi tuomari. — Neljäkymmentä liraa tästä hauskuudesta. Olkoon, melkein se kannattaa. — Hän hymyili itsekseen. Tuskin hän koskaan oli nähnyt ihmistä niin onnellisena kuin Giulia.

Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen! Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain. Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi. Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä. Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas tuomarinsa.

Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus.

Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua.

— Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin, — kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua.

Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat tietä. — Katsoppas noita, — kuiskasi tuomari Giulialle. — Ne ovat paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita ja kirjavia? — Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila. Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua.

Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku.

— Nyt emme keskustele enää, — huomautti hän kuiskaten tytölle. — Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin minäkin menen.

Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla, ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa. Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta, eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia, vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä.

Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja. Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat jälleen.

Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin.

Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin.

Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä. Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä, valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano. Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: — Tämmöistä komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit!

Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä, jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä. — Isä, Pyhä Isä! — soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa sydämessä.

Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi. Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän kädelle. Lyhyt tuokio vain — sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin. Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: — Jumala, korkea Jumala! Saanhan minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt — oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua?

Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa. Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan:

— Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne!

Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa.

— Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja pikkulapsia… ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian suojapuikkoa… kaikkia, kaikkia!

Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin… Oi, hän oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti!

Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi.

Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola, raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille. Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo.

Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut, suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken komeutensa.

— Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä kaikkia.

Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli värissyt pelkästä ajatuksestakin.

Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton, Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia.

Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti.

Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille, kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja hänen otsansa vuoti verta.

Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa. Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. — Kiitos Neitsyt Marialle! — hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran. Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa maan tasalle.

— Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko kaulassansa? — kyseli Giulia itsekseen. — Ja eikö se haava ollutkin ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon — mikä tässä onkaan vikana?

Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa. Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin suuri kuolemansynti ollut… Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa. Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan, joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas lapsi… eihän siitä voinut niin paljon pitää.

Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä?

Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä.

— Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, — sanoi tuomari. — Voitko noutaa sen?

Giulia niiasi. — Kyllä minä noudan.

— No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet!

Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan.

— Vai semmoista! Älähän huolehdi, — nauroi tuomari. — Lapsen olisi pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on tehonnut oikein mainiosti.

Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi:

— Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin.

Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös.

— Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? — sanoi tuomari, hymyillen hänkin. — Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi, ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan.

Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli.

— No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin, laittaudu nyt hevosta noutamaan.

Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä kiintyivät tuomariin.

— Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet?

— Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista asioista pitävät huolen.

Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän nyyhkytti katkerasti: — Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia… Ehkä nyt tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu… Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme?

Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää. Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi, että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen.

Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan, valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen, silmät suurina, syvän surullisina.

— En minä voi näitä pitää, — sanoi hän.

Tuomari yritti harmistua uudelleen, mutta hilliytyi, katsoessaan tytön kasvoihin. Hänen hyvä sydämensä käsitti sillä hetkellä, että köyhä lapsi ei leikin vuoksi anna pois aarteitansa. Jokin kuva vilahti hänen mieleensä, jokin muisto kertomuksesta, miten pakana heittää lapsensa alttarille, saadakseen syntinsä anteeksi. Synti? Synnintunto? Onko se kumminkin vakava todellisuus? Ja ken tietää — ehkä tuo tyttö oli enemmän kristitty kuin hän itse…

— Rauhoitutko sinä, jos minä vien nämä mukanani jollekulle omaisistani? — kysyi hän ystävällisesti, melkein hellästi.

— Ottakaa! Ja Lola saa minun kenkäni.

— Rauhoitutko sitte? — toisti tuomari.

Silloin pappi, joka vaiti, liikutetuin mielin oli seurannut keskustelua, kääntyi tuomarin puoleen.

— Ottakaa ne vastaan, kun hän pyytää. Ainakin se keventää hänen sydäntänsä. Rauhaa varten hän kyllä tarvitsee jotakin enempää.

Ovelle ilmestyi täysihoitolan palvelijatar. — Hevonen on portin edessä, — ilmoitti hän.

Nopeasti tuomari avasi matkakorinsa, pani Giulian vaatteet päällimmäiseksi ja lukitsi sen jälleen. Hän pyyhkäisi jotakin silmäkulmastansa. Kukkarostansa hän otti runsaan juomarahan ja laski Giulian käteen.

— Minä pidän sinusta, — sanoi hän. Älä ole pahoillasi, lapsi, muistele vanhaa tuomari herraa ystävällisesti. Minähän vaan tahdoin hankkia sinulle siunauksen. Kävi säälikseni, kun sinä puhuit synneistä ja Santa Scalasta ja paavista ja itkit niin katkerasti Pietarin kirkossa. Ymmärrätkö, etten sinulle pahaa tarkoittanut?

— Kiitos, — sanoi Giulia, — kyllä minä ymmärrän. — Mutta ainoakaan valonhäivähdys ei kirkastanut hänen kasvojansa. — Minä menen Santa Scalalle, — sanoi hän totisena, hiljaa.

Tuomari ja pappi kättelivät toisiansa, vakavina kumpainenkin.

— Hyvästi, tuomari Lange, — sanoi pastori. — Sallikaa minun alottaa siitä, mihin te lopetitte.

Sitte hän kääntyi tytön puoleen. — Giulia, — hän sanoi, — minulla on pyhä, kallis kirja, raamattu. Tahtoisitko kuulla, jos kertoisin jotakin siitä?

Tyttö katsoi pappia empivänä.

— Kuuntele häntä, Giulia, — kehoitti tuomari hankkiessansa lähtöä.

— Älä pelkää, lapsi, — puhui pastori ystävällisesti. — Minun kirjassani on paljo samoja asioita, joita papit sinun kirkossasi lukevat latinaksi. Siinä kerrotaan Jeesuksesta. Rakastatko sinä häntä?

Tyttö nyökkäsi. — Kyllä kai hän on hyvä. Mutta en minä hänestä paljon tiedä.

— Jeesus otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä. Ei sinun tarvitse mennä Santa Scalalle eikä Pyhän Isän puheille. Tämä kirja neuvoo suoraan Jeesuksen luokse, ja hänen siunauksensa on paras kaikista. Sano, tahdotko hänestä kuulla?

Tällä hetkellä Giulia iloitsi siitä, ettei tuo vakava mies milloinkaan leikkiä laskenut. Hänen sydämensä valtasi luottamus ja heräävä uusi toivo. Ihmeellistä, ettei hän edes osannut pelätä kerettiläisyyttä.

— Kyllä minä tahdon, — hän vastasi.

Sitte hän juoksi alas portaita tuomaria saattamaan.

Pyhän Sebastianin nuolet

Hiljaisena yönä musta gondoli liukuu Venezian kapeita, mutkittelevia kanavia pitkin. Soutaja seisoo, taitavasti ohjaten ainoalla airollansa. On vain yksi matkustaja, nainen, jonka kasvot eivät erotu lyhtyjen himmeässä valossa. Hän istuu katoksen suojassa penkillä, pieni matkalaukku vieressänsä.

Synkät, korkeat rakennukset kuvasteleivat veteen. Sieltä täältä tuikkaa valo ja kuuluu ääniä suljettujen ovien takaa, joilta vihreät, niljakkaat portaat johtavat suoraan kanavaan. Sitte taas on kaikki hiljaa. Pieni silta kaartuu kanavan poikki. Yksinäinen, kiirehtivä, vaippaan kietoutunut kulkija vilahtaa kuin varjo sen ylitse. Mutkauksessa gondoli sivuuttaa toisen, ja venemiehet huikkaavat käsittämättömiä ääniä, joista nainen värähtää — tyyntyäkseen jälleen ja säpsähtääksensä pian uudestaan.

Se on kuin henkien kulkua: liitävää, keinuvaa, salaperäistä… Jokainen loiskahdus ja äännähdys kammottaa, kasvaen yössä kymmenkertaiseksi voimaltaan.

Mitä jos tuo tumma, kiilusilmäinen venemies olisikin italialainen rosvo, joka kuljettaa yksinäisen, turvattoman tiesi mihin pimeyden pesään? Nainen on hyvillään siitä, että hänen ainoa pieni matkalaukkunsa näyttää köyhältä. Suuri arkku on mennyt suoraan Firenzeen.

Mikä hupakko hän onkaan! Kolmenkymmenen vuotias ja arka kuin koulutyttö. Paha omatuntoko häntä ahdistaa? Ei suinkaan — miksi?

Hän on Pohjolasta lähtenyt ja viettänyt lääkärin tahdosta muutaman kuukauden saksalaisessa vuoristoparantolassa. Hoito on tehnyt hyvää, mutta hänen hermonsa eivät vieläkään liene täysin vahvistuneet. Tällainen yö panee ne liian kovalle koetteelle.

Gondoli soljahtaa ahtaan kanavan suusta väljälle Canale grandelle, joka vyöryttää laineita miltei ulapan lailla. Nainen hengähtää helpotuksesta. Täällä tuntuu hyvältä. Pienet vilkkaat höyryalukset kirmaavat ohitse, katsellen leikkisästi punaisilla ja vihreillä lyhtysilmillänsä. Kuuluu kauvempaa suurtenkin laivojen kumeita puhalluksia. Ilmassa huokuu suolainen kostea tuuli, vapaan meren tervetullut viesti. Kirkas valo viittoo vasemman rannan upeista vanhoista palatseista, jotka nyt ovat sisustetut hotelleiksi.

Nainen jo näkee, että ollaan oikealla tolalla. Häntä hävettää äskeinen pelkonsa. Venemies ohjaa gondolin kauniitten marmoriportaitten eteen, kaksoisovi lennähtää selkiselälleen, vahtimestari rientää auttamaan matkustajaa veneestä ja toinen kiidättää hänen laukkunsa sähköhohtoiseen eteissaliin, sillävälin kuin hän maksaa vaativalle venemiehelle — arvattavasti kaksinkertainen taksan. Pian hän on sitte onnellisesti suoriutunut huoneeseensa, tilannut kuumaa teetä ja ripustanut päällysvaatteensa naulakkoon.

Joka seinältä hänen omat kasvonsa kertautuvat kuvastimista ja vaatekaapin peiliovesta, — kaitaiset, hienot ja kalpeat kasvot, runsaan vaalean tukan reunustamina. Suuret silmät katsovat syvältä, väsyneesti, ja suupielissä on herkkä, hermostunut piirre. Hän on sorja, pitkä, ensi silmäykseltä varsin nuoren näköinen; mutta lähemmin tarkastaessa hänen ilmeensä kertoo vuosien tai ehkä varhaisten kärsimysten luomasta sisällysrikkaasta kypsyydestä.

Vilu värisyttää hänen jäseniänsä. Tee tuodaan ja hän siemaa sen, vaikka se maistuukin hautuneilta vihanneksilta. Sitte hän kiireesti riisuutuen pujottaikse untuvapatjojen väliin.

Äkkiä ajatus karkaa pitkän matkan, monen maan halki, meren yli, pikkukaupungin puutaloon, huoneeseen, jossa joku lepää — yhtä yksinään kuin hän. Mies, keski-ikäistä vanhempi, lyhyt ja lihava, tummia haivenia ympäri pään. Tietysti hän kuorsaa, kasvoilla ilmeinen tyytyväisyyden lepo.

Inhon puistatus käy läpi naisen olennon. Jumalan kiitos, että mies on siellä, hän täällä!

Etpä nukkuisi noin rauhallisesti, Juhani Kivistö, jos kirje jo olisi tuonut viestin perille… sen, että Mariitta tosin lähti lääkärin vaatimuksesta, mutta nyt omasta päätöksestänsä viipyy. Ja entä jos tietäisit enemmänkin — että kun hän vihdoin palaa, ei tule hän luoksesi enää!

Nainen makaa silmät selällään, melkein unohtaen missä onkaan. Ajatukset nousevat ja laskevat laineina. Ohimot alkavat takoa, ei tule uni.

Kuinka tämä kaikki tapahtuikaan? Kuinka hänen tiensä kääntyi tänne etelään, eikä pohjoiseen, kotiin? Tuskin hän sitä vielä itsekään käsittää.

Ei koskaan hänellä olisi ollut tarmoa irtautua suoralla, päättävällä tempauksella niistä kahleista, joiden puristuksen hän on tuskaisesti tuntenut yksitoista pitkää vuotta, koko parhaan nuoruutensa ajan. Naimisiin hän aikoinaan meni samasta syystä kuin lukemattomat muut: tunteesta, jota kokematon kuvittelee rakkaudeksi. Mutta kun nuoren tytön haave häipyi arkiharmauteen ja kalseaan todellisuuteen, silloin oli kaikki lopussa. Ja nyt se on loppuva ulkonaisestikin. Siitä hän voi kiittää sairauttansa. Siunattu lääkärin neuvo, parantolan rauha ja hyvien ystävien osaaottavat kehotukset! Muulla tavoin hänen lannistettu tahtonsa ei olisi toimintaan ponnahtanut, se on varma.

Hän oli kasvanut Helsingissä, varakkaitten vanhempien ainoana, hemmoteltuna lapsena. Silloin hänkin hymyili ja uneksi ja näki elämän ruusuhohteessa. Ei hän kuitenkaan edes kukkeimmassa nuoruudessaan ollut kevyt eikä nautinnonhaluinen. Häntä pidettiin ihanteellisena, jopa vakavamielisenä, sillä huvitusten sijasta hän harrasti jaloja aatteita, taidetta ja kauneutta.

Sitte kuoli rakas äiti, ja ihana maailma musteni nuoren tytön silmissä. Mieluimmin hän nyt meni rukoushuoneeseen, siellä itkeäksensä. Itse hän luuli tulleensa herätykseen, ja muut totesivat samaa. Etsihän hän alituiseen Jumalan huonetta ja uskovien seuroja.

Niihin aikoihin v.t. lehtori Kivistö pyysi häntä vaimoksensa. Juuri siksi, että hän oli sellainen vakava tyttö.

Lehtori myös kävi rukoushuoneessa ja seuroissa, ainakin yhtä usein kuin Mariitta. Kaikki sanoivat häntä eteväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Hänessä oli omituista hallitsevaa voimaa, — hän melkein otti, niin ettei osannut vastustaa. Se viehätti surusta herpaantunutta tyttöä, se lupasi apua ja tukea. Eikä Juhani vielä siihen aikaan ollut liian lihava eikä kaljupäinen; tummakutrinen hän oli, verevä ja pulska. Haaveksiva tyttö voi hyvin kietoa hänet sekä sisäisen että ulkonaisen kauneuden kuvitelmiin. Ja hän teki sen sokein silmin. Hän tahtoi rakastaa. Äiditön lapsi tunsi niin haikeasti kotinsa tyhjyyden, isän hyvyydestä huolimatta.

Ei hän silloin ajatellut, että isä rukka jäi vielä yksinäisemmäksi, tyttären muuttaessa omaan kotiin. Ensin se koti sijaitsi pääkaupungin toisella äärellä, mutta siirtyi pian maaseutukaupunkiin, lehtorin saadessa vakinaisen paikan. Yleensä hän ei ajatellut mitään, — ei muuta kuin rakkaudenkaipuutansa. Hän kuvitteli, että Jumala varmaan oli johtanut Juhanin hänen tiellensä.

Ah, mitä Mariitta tiesi rakkaudesta? Ja mitä herätyksestä ja Jumalan johdon seuraamisesta? Sillä eihän voine niin pian hävitä jäljettömiin, mikä kerran on todellista ollut!

Se kävi pelottavan nopeasti. Ei siihen tarvittu yhtätoista vuotta, tuskin yhtä monta kuukauttakaan; sillä kun pieni Iiris tuli maailmaan ja heti jälleen lähti, silloin nuori äiti ei enää lohdutusta omistanut. Seuraavien lasten odotus oli hänelle pelkkää tuskaa, niin sielullisesti kuin ruumiillisesti, — eivätkä ne päivänvaloa nähneetkään. Yksi vihdoin syntyi, kituakseen ja kuollakseen puolivuotiaana. Sinä päivänä kuolema astui Mariitan sydämeen. Lasta hän ei tahtonut enää, miestänsä hän tuskin jaksoi nähdä.

Ihmiset sanoivat: "Mariitta raukka, hän on aivan hermostunut ja nääntynyt. Kyllä onkin kovaa ja katkeraa, kun toivo aina menee hukkaan. Hän on vain varjo entisestään."

Lastenko kadottamisen tähden hän siten kuihtui? Eikö hän päinvastoin ollut heitä kadottanut siksi, että lakastuvan ruusupensaan nuput luonnostaan putoavat, toiset jo ennen aukeamistansa, toiset ensi viiman vieminä?

Sydänhaava oli syntynyt jo varhemmin. Siitä elinvoima vähitellen vuoti kuiviin.

Mariitta luuli menneensä rakastavan, kristillisen miehen vaimoksi. Missä oli Juhani Kivistön kristillisyys, lähemmältä kokien? Säännöllisessä hartaudenharjoituksessa ja hiuskarvalleen oikeassa opissa, joka kauhistuen kivahti Mariitan häilyvien käsitteiden johdosta. Hänen oma uskontonsa oli alunpitäen ollut tunnetta, ennen kaikkea tunnetta. Nyt se tyrskähteli kuin laineitten vaahto kovaa kallioseinää vastaan. Hyödytön vaiva! Tyrskyt taittuivat ryöppyäväksi kyynelvihmaksi, sitte vaimenivat ja nukkuivat. Kadottaessaan tunteensa Mariitta jäi muustakin epätoivoon. Tuntui kuin Jumala olisi peittänyt kasvonsa. Jopa hän alkoi vieroa koko uskonnollisuutta. Ainakaan hän ei halunnut miehensä kaltaiseksi!

Mutta rauha liiti pois, ja ilo oli jo aikoja mennyt. Eikä rakkauttakaan ollut korvaukseksi — sitä rakkautta, jota Mariitta hehkuvin sydämin oli kuvitellut ja uneksinut. Se oli kauheata. Sillä hän janosi sitä yhä, sielunsa koko huutavalla kaipauksella, nyt avioliitossa vielä kiihkeämmin kuin ennen nuorissa unelmissaan.

Eikö siis Juhani rakastanut häntä? Ehkä tavallaan. Ostihan hän hermolääkkeitä ja makeisia kuten pienelle tytölle. Olihan hänen mahdottoman vaikea päästää Mariittaa matkalle, kun lääkäri määräsi. Eikö hän jo odottaen laske päiviä vaimonsa tuloon asti? Ja tietysti hän kohta on joutuva raivosta aivan pois suunniltansa, kuullessaan ettei Mariitta aio palata…

Niin, sekö olisi oikeata rakkautta?

"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa…"

Mariitta on oppinut ulkoa yhtä ja toista raamatusta, silloin nuorempana… Turha jatkaa! Tuosta ei mikään soveltunut Juhani Kivistöön. Sillä hänen lujuutensa oli itsevaltiutta, hänen kunnollisuutensa yksipuolista kiivailua, hänen etevyytensä rajoitettua, kovaa arkiaherrusta, joka vaati toiselta samaa. Hän loukkasi vaimonsa hienoimpia ja herkimpiä tunteita. Aina hän kysyi omia mielipiteitänsä ja mielitekojansa. Aina hän —

Katkeruus kuohahtaa kuin tuhotulva, kiihtyen joka muistelmalta. Nainen, joka siinä yksin lepää, on sanomattoman uupunut, mutta nukkua hän ei voi.

* * * * *

Mikä kohisee? Hän hypähtää vuoteeseensa istumaan. Ah, niin, Canale granden laineet, jotka vyöryvät suoraan mereltä. Ulkona tuulee.

Huomenna hän lähtee Lidoon, laguuneille. Adrianmeri lienee ihana noin myrskyisenä, vaahtoharjoinensa. Kerrankin, kerrankin hän nauttii täysin siemauksin!

Ajatusten uusi käänne virkistää, mutta samalla helpottaa unetarten tuloa. Hän painuu takaisin patjoille. Tuntuu kuin kohina tuudittaisi. Päästyänsä uneen hän ei heräjä ennenkuin myöhään aamulla.

* * * * *

Sataa. Tuuli lennättää kokonaisia vesisuihkuja vasten ikkunoita. Hotellin huone tuntuu kostealta ja kylmältä.

Lidon matkasta tietysti ei nyt tule mitään. Ei kannata Markus torillekaan mennä eikä voi kaupunkia katsella. Päivän käyttämiseen nähden on vain kaksi mahdollisuutta: dogien palatsi ja taulugalleria.

Mariitta valitsee jälkimmäisen, sillä hän arvelee sen vievän enemmän aikaa. Syödessään aamiaista hotellin alasalissa, hän samalla selailee Baedekeriänsä. "Paljo keskinkertaisia tauluja, mutta joukossa mestariteoksiakin." Yhdentekevää. Joka tapauksessa on hauska nähdä venezialaista taidetta. 700 maalausta! Sen parempi; kestäähän katsella, kunnes ilma selkiää. Laivalla pääsee perille, ei tarvitse kastua, vaikka sade pikemmin on kiihtynyt kuin tauonnut.

Hän liikkuu kuin tottunut matkailija. Nuorena hän kyllä onkin matkustellut vanhempiensa kanssa, vaikkei milloinkaan täällä asti. Italiankieltä hän ei osaa, mutta sanaston avulla hän hyvin tulee toimeen välttämättömimmissä asioissa. Hotellissa ymmärretään ranskaa, sitäpaitsi.

Eilisillan herkkyys ja väsymys on ainakin tilapäisesti voitettu. Hän pakottaa ajatuksensa kiintymään siihen, mikä on lähinnä edessä. Helpommin se onnistuisi, jos nyt paistaisi päivä ja aurinkoinen ihmemaailma hymyilisi vastaan. Mutta hän toivoo tahdon tarmolla häikäisevänsä sumut ja läpäisevänsä sateet. Niin, sillä hän on toinen nyt kuin kodista lähtiessänsä. Silloin välinpitämätön, elämään kyllästynyt. Nyt nuori uudestaan, kehityshaluinen ja elinvoimainen. Tosin ei vielä tasapainossa sisäisesti, — sehän on selvää. Suuret ratkaisut kysyvät voimia.

Laivan lipuessa Canale grandella, sateen peittäessä kaikki näköalat, hän päättäväisesti tutkii matkaopastansa, jottei ajattelisi muuta. Siis tauluja: Tiziano, Paolo Veronese, Cima di Conegliano, Giovanni Bellini… Hän lukee nimiä aivan koneellisesti, sillä hän ei osaa liittää niihin minkäänlaista käsitettä. Tyttönä hän kävi säännöllisesti Helsingin taulunäyttelyissä, ja ulkomaiset museot herättivät hänen suurta ihastustansa; mutta hän ei koskaan ollut johdonmukaisesti opiskellut taidehistoriaa, ei tietänyt erottaa aikakausien virtauksia eikä ymmärtänyt tekotapoja. Nuorihan hän olikin — ja sitte avioliitto katkaisi kaikki enemmät mahdollisuudet. Pikkukaupungissa tietysti oli aniharvoin taidetta tarjolla: kuultavana joskus, nähtävänä tuskin kodeissakaan. Sitäpaitsi Mariitta kyllä sai kokea, että hänen miehensä periaatteessakin piti sitä elämän ylellisyytenä. Kaiketi hän tahtoi taloudellinen vaimon, jonka sopi heittää haaveilut sikseen ja ommella paitoja miehelleen, ellei keittiössä riittänyt tekemistä…!

Mariitta naurahtaa katkerasti, mutta muuttuu heti vakavaksi jälleen. Ei hän huomaa, onko ihmisiä lähellä vai ei. Hän on yksin omassa maailmassansa.

— Kuinka kuolettavaa hänen elämänsä onkaan ollut! Alituista heikkoutta ja sairautta tai terveyden päivinä yksitoikkoista työn raadantaa. Kyllähän Juhani saattoi tulla hänen luokseen, silittää hänen käsiään ja sanoa: "Mariitta, pikku Mariitta!" Oliko hän mikään lapsukainen? Virkistystä, kehitystä, ymmärtämystä hän pyysi, ei tyhjiä puheita, joista ei mitään lohdutusta lähtenyt.

Mariitan ajatuksissa kokemus toisensa perästä kertautuu. Pyhäaamuina säännöllisesti kirkkoon… Juhani ei pitänyt siitä, että Mariitta tahtoi nukkua. Mutta kun yöllä oli valvonut pahoinvointisena, tai muuten, omien hermojensa herkkyydestä… Ja pastori saarnasi äärettömän unettavasti. Ei, hän olisi mieluummin mennyt illalla naisten kristillisen yhdistyksen kokoukseen, tai konserttiin, jos milloin poikkeustapauksissa joku taiteilija sattui kaupunkiin. Juhani vastusti jyrkästi sunnuntaikonsertteja, eikä kokouksiinkaan lähdöstä tullut mitään. Jos rouva oli ollut kirkossa, täytyi palvelustytön päästä illalla ulos. Sitäpaitsi Juhani ei halunnut jäädä ilman Mariittaa. Hän rakasti kahdenkeskistä "sunnuntain iltarauhaa" ja tahtoi hyvän illallisen. Kokouksista, hengellisistä seuroista ja kylmästä ruoasta hän oli nuorena miehenä saanut tarpeeksensa. Mariitan olisi pitänyt olla samalla kannalla, miehensä mukainen tässä kuten muussakin. Mutta kun hän ei ollut! — "No, mene sitte", sanoi Juhani joskus, ikäänkuin olisi armopalan heittänyt. Oliko sellaisesta mitään iloa?

"Juhani ei tietänyt mitä teki, naidessaan minut. Hän luuli, että uskonnollinen mielenlaatuni takaisi hänelle kodikkaan ja alistuvaisen vaimon. Minä tuotin hänelle pettymystä, niinkuin hän minulle. Emme ole miksikään hyväksi olleet toisillemme. Hän tappoi minun uskoni, enkä minä kyennyt kukistamaan hänen itsekkäisyyttänsä."

* * * * *

Matkakirja putoaa kolahtaen puusohvalle. Mariitta havahtuu, nostaa sen ja katsoo hätäytyneenä, etteihän vaan laiva ole sivuuttanut Campo della Caritan maallenousupaikkaa Accademian luona.

Ei vielä, mutta kohta saavutaan perille.

Eikö hän pääse erilleen muistoista ja ajatuksista, jotka ajavat takaa kuin koirat pakenevaa kaurista? Taidesaleista hän toivoo suojaa. Siellähän odottaa uusi ihmeellinen maailma, johon hänen entisyytensä ei voine yltää.

Laiva suuntaa laituriin, Mariitta astuu rannalle, levittää sateenvarjon ja rientää päämääräänsä.

* * * * *

Hän kulkee, katselee, katselee, hämmentyy.

Tätäkö ja tämän kaltaista hän on tullut hakemaan Italiasta? Niin hän on kuin lapsi, joka herää kysymään unensa todellista vastinetta, vaan ei löydä mistään.

Hän ei käsitä, miksi on ahdettu huoneet täyteen näin kömpelöitä tauluja. Komeapukuiset madonnat valtaistuimillansa tympäisevät eivätkä viehätä. Raamatun henkilökuvat ovat kuin elottomia, lapsellisia nukkeja hänen silmissänsä. Kunpa edes olisi joku selittämässä, mikä tässä kaikessa on taidetta, etevää ja ihailemisen arvoista!

Vihdoin eräs suuri taulu edes huvittaa ja hymyilyttää. Se on kuvaavinaan rikasta miestä ja Latsarusta. Rikkaan miehen yllä on turkisviitta — lämpimässä maassa! Hänen kummallakin puolellansa istuu hienosti puettu nainen, ja pöydällä heidän edessänsä on pieni astiallinen namusia. Luuttua ja selloa soitetaan heille, — luuttua ja selloa parituhatta vuotta takaperin! Latsarus, jonka sidottua jalkaa koira nuoleksii, on erinomaisen laiha ja hullunkurinen.

Mariitta on väsynyt ja istuutuu vastapäätä "Rikkaan miehen" taulua. Hän katsoo luettelosta, kuka sen on maalannut. Bonifazio Pitati. Ei se liene mikään erin tunnettu nimi, koska hän ei ole kuullut sitä mainittavan.

Mutta siinä katseen levätessä kankaalla välähtää hänen mieleensä muuan ajatus. Tietysti nuo ihmiset ovatkin puetut venezialaisiksi, sen aikakauden tapaan, jolloin maalaaja eli. Koko tilanne on silloisista oloista eikä Jeesuksen ajoilta. Kevytmielisiä rikkaita ja surkeita kurjalaisia on ollut olemassa kaikkina aikoina ja on yhä. Jeesuksen puheet tähtäsivät läpi vuosituhanten.

Ihminen on aina sisimmältään sama, — ja Jeesus Kristus on "sama eilen, tänään ja ijankaikkisesti". Mariitta on hänestä vieraantunut, mutta ei se muuta asiaa.

Hän innostuu löytämäänsä aatteeseen. Ei hän tiedä tai ainakaan ei tule muistaneeksi, että juuri sen saman totuuden varaan monet nykyajan maalaajat ovat hengellisen taiteensa rakentaneet. Keksintö tuntuu hänestä aivan omalta. Hänet valtaa uusi innostus tauluihin, kun hän tässä valossa alkaa katsella eteenpäin. Ja samalla hän aavistaa, mitä aarteita tällaiset salit sisältänevätkään sille, joka osaa syventyä menneisyyden henkeen. Miksi hän itse on niin tietämätön ja taitamaton? Miksikö? Siihen vastatkoon se joka —

Kesken ajatuskulun hänet pysähdyttää muuan omituinen taulu, saman Bonifazion maalaama. Siinä on pyhä Sebastian, puuhun sidottuna, nuolten lävistämänä, ihana taivaallinen rauha katseessansa. Vieressä seisoo pönäkkä prelaatti, jonka liepeiden alta pieni musta paholainen kurkistaa.

Mariitta ei ole lukenut Sebastianin tarinaa, mutta hän tietää, että on kysymys marttyyrista. Ei hän tule ajatelleeksi, että kuva sisältää purevan arvostelun maallistuneesta kirkosta marttyyrikirkon rinnalla; hän vain kiintyy sen inhimilliseen puoleen sellaisenansa. Miten hän sattuisi muistamaan, että pakanallinen keisari surmautti nuoren Sebastianin? Hän luulee että se tapahtui tuollaisen tekopyhän papin, tuollaisen paholaiskätyrin toimesta…

Nuorukainen nuolet rinnassa — niin rauhaisa ja kirkas…

Kuinka hän voi! Kuinka hän voi?

Mariitta huomaa siirtävänsä tämänkin taulun nykyhetkeen. Koko hänen sielunsa väräjää sen edessä.

Hän näkee nuoren miehen sijalla nuoren naisen. Hänkin on sidottu, ei pääse irti, vaikka nuoli iskeytyy rintaan, toinen toisensa jälkeen. Eikö sekin kidutus ole kotoisin samasta lähteestä kuin tämä? Mies, joka naisen sitoi, käy yhtä hurskaasta ja on yhtä itsetyytyväinen kuin tuo prelaatti; ja samanlainen musta olento kurkistaa salakammiossa hänenkin viittansa poimuista…

Mutta nainen? Hänellä ei ole Sebastianin katsetta. Ei!

Pitäisikö sitte olla?

Mariitassa herää vastustuksen henki. Marttyyri ei voinut irtautua nuoristansa, mutta hän, Mariitta, voi päästä vapaaksi. Hän on maistanut vapautensa suloisuutta näinä tervehtymisen kuukausina. Hän on tavannut parantolassa kehittyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka myötätunnolla ovat lähestyneet kalpeata, kärsineen näköistä pohjoismaan vierasta. Ystävättärenkin hän löysi, ranskalaisen naisen, jolla oli valistunut, miellyttävä puoliso. Aluksi Mariitta liittyi heihin saadaksensa harjoittaa tyttöaikaista ranskankielen taitoansa, ja he osottivat hänelle kaikkea huomiota ja hyväntahtoisuutta. Suhde muuttui yhä tuttavallisemmaksi, kunnes Mariitta vihdoin uskalsi uskoutua heille.

Ei avioeron ajatus heistä lähtenyt. He vain näyttivät hänelle, miten avara ja kaunis on vapaan, onnellisen ihmisen maailma. Ja kun hän arkana toi esiin oman kaipuunsa, hyväksyivät he sen täydellisesti. "Eikö niin, Rene", oli nuori rouva Brouillard sanonut, "emme päivääkään viihtyisi yhdessä, ellemme rakastaisi toisiamme?" "Emme tietenkään, sinä pikku veitikka", nauroi mies. "Mutta minähän jumaloin sinua ja sinäkin minua vähän sinnepäin." "On vaan äärettömän sääli, että rouva Mariitta (sitä toista nimeä en osaa sanoa!) — niin, että hän jää aivan yksin", hellitteli madame. Mutta hän rauhoittui kuullessaan, että Mariitan isä elää, varakas herra, jonka virka-asema on huomattava. Tietysti hän avosylin ottaa vastaan ainoan tyttärensä yksinäiseen leskimiehen kotiin.

Sellaiset keskustelut olivat vähitellen vakiinnuttaneet Mariitan häilyvän toiveen. Viikkojen vieriessä, nuorten elinvoimien palatessa se kypsyi tosiaikeeksi.

Mikä ihana osa se olisikaan… Oman hyvän isän lohtuna, lapsuuskodin emäntänä, pääkaupungin sivistyselämän keskellä. Miksi hän lähtikään onnellisista oloistansa? Ja nyt, jos hän palaisi niihin — ah, hän tuskin osasi ajatella, miltä se tuntuisi. Ei tarvitsisi jatkaa tympäisevää, raskasta avioelämää, ei tukehtua syrjäisessä pikkukaupungissa. Oliko se mukavuuden halua ja maailman ilojen etsintää? Ei itsessään; sillä mielellänsä hän eläisi vaikka missä maan kolkassa, ja vaivoja ja rasitustakin hän varmaan jaksaisi kärsiä rakkauden tähden. Mutta ilman rakkautta se oli sietämätöntä. Vapaus Juhanista, vapaus hänen kovuutensa rautaisesta komennosta ja hänen hellyytensä vastenmielisistä hyväilyistä oli hänen oikeutensa. Hänen täytyi päästä siihen.

Päätös varmistui. Mariitta kirjoitti isällensä, pyytäen, jos mahdollista, tilaisuutta matkustaa Italiaan. Rahaosotuksen saavuttua hän ilmoitti miehellensä, ettei hän vielä tulekaan Suomeen. Toistaiseksi ei muuta — ei kummallekaan taholle. Tämäkin jo kysyi tavattoman paljon hänen heikoilta hermoiltansa ja turtuneelta tahdoltansa. Mutta kun se oli tehty, olikin hän karaistunut enempään.

Hän oli halunnut Italiaan, saadaksensa sydämensä täyteen elämän rikkautta ja päivänpaistetta, nähdäksensä, oppiaksensa, korvataksensa etelän kauneuskylläisyydessä edes muruja siitä, mitä kärsimysvuosinaan oli turhan vuoksi kadottanut. Luvattu maa oli nyt hänen edessään. Mutta tämä synkkyys ja sade — ja sielun jännitys, joka tuntui vaan kasvamistaan kasvavan — se ei ennustanut hyvää.

Eivätkä muistot ole suljetut pois taidesaleistakaan. Ehkä eivät mistään koko maan päältä. Sehän olisi kauheata, jos ne seuraisivat edelleenkin, lapsuuskotiin asti…

Mariitta ei jaksa enää gallerian kiertelemistä. Hän lepää tässä, silmät naulittuina Sebastianiin, kunnes palajaa sateeseen, laivaan, kylmään hotellihuoneeseen…

Miksi sinun silmäsi loistavat, Sebastian? Mariitta tietää. Jumalan valo säteilee niistä.

Tukahdutettu nyyhkytys puhkeaa hänen rinnastansa. Oi, kuinka kaikki olisi toista, kuinka hänkin voisi säteillä — ainakin nyt, tällä hetkellä, kaunis maailma ja vapauden toivo edessään — ellei se valo koskaan olisi sydämestä sammunut! Sen sammutti Juhani, puoliso, jonka olisi pitänyt taivaallista tulta hoitaa. Mariitta saa lähteä hänen luotansa.

Mutta Sebastianilta ei valo eikä tuli sammunut. Hänen täytyi kuolla uskonsa ja velvoituksensa tähden, mutta tuskassa ja kuolemassakin huulet hymyilivät taivaallisen autuaasti ja katse näki näkymättömiä.

"Jumala itse hoitaa sinun tultasi, Sebastian, eikä koko maailman eikä syvimmän pimeyden raivo voi sitä tukahuttaa. Minä ymmärrän. Mutta itse olen köyhä, köyhä ja onneton. Aion kulkea kauniista kaupungista toiseen, pakenen taisteluita ja vaikeuksia, syöksyn vapaan, kuohuvan elämän syliin — jos se vielä ottaa minut…

"Tätäkö kaipaan? En, vaan rauhaa …

"Takaisin en kuitenkaan käänny. Arpa on heitetty. Täällä saanen edes huumaavaa lääkettä sydämeni haavoihin, kunnes ne kerran paranevat."

Mariitta lähtee — onnettomampana kuin tullessansa.

* * * * *

Hän ei toista kertaa palannut taulugalleriaan. Seuraavana aamuna aurinko paistoi, ja kirkasta ilmaa jatkui sitte yhä edelleenkin. Hän kulki Markustorin pylväskatoksissa, ihaillen ikkuna ikkunalta kullan, helmien ja korallien runsautta. Hän leikki kyyhkysten kera syötellen niitä; hän asteli läpi dogien palatsin, muistutellen mieleensä historian kertomuksia; hän istui valtavassa Markuskirkossa, soiton ja laulun humistessa läpi holvien. Vihdoin laiva vei hänet Lidoon, hänen unelmainsa saarelle. Hän oli lukenut, kuinka Venezian dogit muinoin kullatussa, kukkasilla koristetussa laivassa korkeine neuvosherroinensa tätä matkaa kulkivat. Lähellä Lidon rantaa dogi kohosi seisomaan ja heitti kultaisen sormuksen mereen. "Minä kihlaan sinut, mahtava meri, totiseksi ja ikuiseksi hallitsijaksi." Sitte Lidossa vietettiin "meren kihlajaisten" riemuisa juhla…

Saarella palmujen lehdet heläjävät, moniväriset kukat tuoksuvat kevään viehkeydessä, valkoisella rantahiekalla simpukankuoret välkähtelevät päivänsäteissä, ja silmänsiintämättömiin aukeaa meri, sininen, keinuva, kutsuva, hurmaa täynnä.

"Minä kihlaan sinut, mahtava meri… sinut, ihana, vapaa elämä!"

Mariitta hengittää syvään, ja silmäterät laajenevat. Mutta hän ei näytä iloiselta eikä innostuneelta. Kuin etsien hän tähyää aavaan, kimaltavaan etäisyyteen. Kauvas, oi kauvas hänen kaihonsa kantaa.

"Ei koskaan ole maailman kaikki ihanuus tyydyttävä ikävöimistäni. Ei, kyllä minä olen sen tietänyt. Mitä tämä kaikki merkitsee yksinäiselle sydämelle? Minä tarvitsen rakkautta. Maallisen minä ijäksi menetin, enkä uudesta enää uneksi. Menetin taivaallisenkin — mutta sen jos saisin takaisin, tyyntyisi sydämeni.

"Se rakkaus oli ensimmäiseni, se olkoon viimeiseni myös."

* * * * *

Illan pimetessä Mariitta on hotellihuoneessa yksinänsä. Hän nojautuu ikkunapieleen miettien samaa, mitä lakkaamatta matkallansa. Etelän suuret tähdet katsovat häneen. Itkien hän painuu Jumalan eteen, koettaen rukoilla.

"Minä olin uskoton sinulle, Jumalani. Minä unohdin sinut, Vapahtajani. Hyvin vähän olen sinua koskaan tuntenut, mutta kerran minä kumminkin sinua etsin ja rakastin, ja sydämessäni oli rauha silloin.

"Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Hyvä Jumala, se oli niin katkera erehdys. Mieheni vieroitti sydämeni sinusta, sillä hänellä oli kristityn nimi, mutta ei hän sinun hengestäsi tietänyt mitään.

"Voin huoletta jättää hänet. Hän hakee toisen, joka sopii hänelle paremmin ja tekee hänet onnellisemmaksi."

Tähdet katsovat ikkunasta niin terävän kirkkaina kuin itse vääjäämätön totuus. Mariitasta tuntuu kuin hän ei uskaltaisi nostaa silmiänsä ylös.

"Ei, ei hän kuitenkaan sitä tee, hän joka olisi valmis kivittämään kaikkia eronneita. Mutta mitä iloa hänellä minusta on? Jumalani, sinä tiedät, että sieluni joutuu hukkaan, jos en pääse irti hänestä."

Mariitta huomaa omituisen sekavuuden ja ristiriidan ajatuksissansa.

"Pääsenhän minä, milloin tahdon. Kuka minua pakottaisi? Olenhan päättänyt, mitä teen."

Rukous on jäänyt. Eikö hän enää osaakaan rukoilla? Voi, ja nyt hän sitä tarvitsisi, sillä rauhattomuus ja tuska yltyy yltymistänsä.

Hän ei pitemmältä jaksa kantaa tätä taakkaa. Suuressa hädässä hän huokaa:

"Herra Jumala, minä olen niin onneton. Auta minua!"

Voisiko hänen elämässään tapahtua käänne — nyt?

Mariitta muistaa lohdulliset sanat: "Joka minun tyköni tulee, sitä en heitä ulos." Hän koettaa turvata niihin.

"Ota minut, ota minut uudestaan, Jumalani!"

Mutta rauhasta hän ei saa kiinni.

Vihdoin hän väsyneenä vetää verhot ikkunan eteen, sytyttää valon ja hankkiutuu levolle.

Huomenna matka käy eteenpäin. Ah, jos väistyisi sielun näännyttävä jännitys, silloin hänelle Italiakin hymyilisi, silloin hän eläisi taas.

* * * * *

Bolognan pinacotecassa. Johtuneeko silmän tottumuksesta vai mistä — Mariitta osaa jo nauttia paljon paremmin kuin Veneziassa. Guido Renin "Ecce Homo" liikuttaa hänen mieltänsä, vaikka se on pelkkä kynäluonnos. Rafaellon "Caecilia" saa hänet syvästi ihastumaan. Hän tulee Francian saliin. Äkkiä hän pysähtyy. Sebastian! Onko hän täälläkin? Mitä hän tahtoo Mariitalta?

Oikeastaan neitsyt Maria ja Jeesuslapsi ovat taulun keskuksena, ja enkeli soittaa heidän jalkainsa juuressa. Ympärillä on nunna, piispa ja monenlaisia pyhiä, mutta Mariitta kiintyy vain yhteen ainoaan, tuohon jalopiirteiseen nuorukaiseen, jonka henkevöitynyt, kärsimyksen kirkastama katse kääntyy ylöspäin, näkymättömiä kohti. Mariitasta tuntuu kuin hän tapaisi tuttavan, jota olisi halunnut välttää, ja joka kuitenkin tenhoten vetää puoleensa. Hän on sama Sebastian kuin Veneziassa, ainoastaan elävämpi ja ikäänkuin läheisempi inhimillisessä ihanuudessaan.

"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen", on Jeesus sanonut. Se lause soi Mariitan sydämessä.

"Sebastian, etkö ole tyytyväinen minuun? Sen jälkeen kuin tapasimme, olen luvannut Jumalalle, etten tahdo enää jatkaa kulkuani ilman häntä. Minä luulen voivani tunnustaa, että sinä pistit sydämeeni. Yksi noista nuolista kirposi minuun. Se oli pyhä nuoli, sinun sydänveresi pyhittämä. Kiitän sinua siitä."

Mariitta riemastuu tästä ajatuksesta. Niin, sentähden tietysti Sebastian vielä kerran osuikin hänen tiellensä. Hänen piti saada kiittää.

Ja nyt — nyt eteenpäin, etelää ja kesää kohti! Firenzen kunnailla varmaan jo hedelmätarhat kukoistavat. Sidottu Sebastian raukka! Mutta hän, Mariitta, hän rientää onneensa ja vapauteensa — ei yksin, vaan Jumala mukanaan.

Hän on niin tottunut pois rauhasta menneinä vaikeina vuosinansa, ettei se äkkiä ota palatakseen. Tottahan se kumminkin tulee, kun hän vaan odottaa ja halajaa.

* * * * *

Tosiaankin — Firenze kukkii. Bobolin puistossa oksat nuokkuvat valkoisten ja punaisten kukkaterttujen runsaudesta, ja Via dei Colli voisi Mariitan mielestä yhtä hyvin olla paratiisin tie.

Mariitta asuu pienessä täysihoitolassa lähellä Ponte Vecchiota. Vanha, mustunut talo on aivan Arnon rannalla; ikkunastansa hän näkee sen veden virtailevan. Hän liikkuu ulkona kaduilla ja toreilla kuin taikamaailmassa. Ei hän enää välitä kulta-, hopea-, jalokivi- ja korukaupoista, kuten Veneziassa. Muinaiset palatsit ja kauniit kirkot yltäkylläisine taideaarteineen täyttävät ihmetyksellä hänen mielensä. Hän tuntee ikäänkuin hengittävänsä taidetta, kaikkialla, minne kääntyykin. Päivä päivältä hän huomaa paremmin, ettei hän ole tyhmä eikä mahdoton. Hän osaa nauttia, ja arvostelemaan ja ymmärtämäänkin hän kyllä oppii, kunhan silmä tarkistuu. Nyt hänellä on aikaa taidehistoriankin lukemiseen, ja täysihoitolasta hän saa ystävällisiä oppaita museomatkoillensa.

Kaikki voisi olla hyvin — niin erinomaisen hyvin… Ei hän itsekään käsitä, mitä puuttuu.

Hän on ruvennut joka aamu lukemaan raamattua, kuten nuorena tyttönä herätysaikoinansa. Mutta niinä hetkinä sydämen levoton tuska kovimmin tuntuu, kunnes hän sen hautaa päivän hyörinään ja moninaisiin vaikutelmiin.

Mariitta on käynyt aluksi Pitti-galleriassa, jo useaan kertaan. Nyt vasta hän aikoo siirtyä Uffizin jättiläiskokoelmiin. Tänään hän menee yksin, ei oppimaan, vaan ihastelemaan häiritsemättä.

Hän on juuri eteisessä kiinnittämässä hattua päähänsä, kun postilaatikkoon putoaa kirje. Mariitta ottaa sen esiin ja vavahtaa, nähdessään miehensä käsialan.

Siis vastaus hänen tiedonantoonsa! Ja suuttumuksen purkaus — tietysti.

Hän palaa huoneeseensa kirjettä avaamaan. Nyt hän luulee ymmärtävänsä oman alituisen jännityksensä. Tätä hetkeä hän on pelännyt. Hän riistää auki kuoren, ja sydän sykkii kuin haljetakseen.

Mitä tämä merkitsee? Juhanin rivit ovat aivan rauhalliset. Tai ei — miten sanoisi — kuultaahan niistä jyrkkien lauseiden takaa suuri levottomuus. Jonkinlainen hellä levottomuus.

"Pikku Mariitta", hän kirjoittaa. "Mikä sinun oikein onkaan, kun et parane? Appiukko teki hyvin, lähettäessään rahaa, sillä minulta on mennyt jo liikojakin. En minä luota ulkomaanmatkoihin. Parempi kun olisit jäänyt minun hoitooni. Mutta kun nyt kerran teit, mitä lääkäri alituiseen yllytti ja yllytti, niin hoida sitte itseäsi perinpohjin. Kyllä minä jo kovin odotin, ja tämä viivytys suorastaan pelästytti minua. Kirjoita peittelemättä, Mariitta, oletko hyvin sairas? Jumala varjelkoon sinua."

Mariitta tuijottaa kirjeeseen. Niin — se on totta — eihän Juhani vielä oikeastaan tiedä koko asiasta… siitä suuresta, lopullisesta. Ehkei hän edes ymmärrä aavistaa!

Miksi Mariitta on tätä kirjettä pelännyt? Siksikö, että — että — Niin, oikeastaan kiivas vihanpurkaus olisi ollut tervetulleempi kuin tuollaiset sanat — tosin omahyväiset ja osalta epähienotkin, mutta kumminkin huoltapitäväiset, tuhosta tietämättömät… Häijyyden kanssa olisi helpommin tullut toimeen. Heti paikalla hän olisi tarttunut kynään ja vastannut näin kauvan kuin kiihkon viini olisi kuohunut hänen päässänsä. Se olisi ollut muutaman hetken työ — ja silloin ratkaiseva askel olisi ollut astuttuna.

Kuinka hän onkaan heikko ja horjuvainen!

Tähän asti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa on maalannut ainoastaan yhdenlaatuisia kuvia. Nyt herää toisia, peittoon painuneita. Ne tulevat väkipakolla, ne työntävät ja ajavat toisiansa takaa.

Nuo sunnuntai-illat — eivätkö ne olisi voineet tyydyttää kotonakin? Tosiaankin heillä muuten oli harvoja tilaisuuksia päästä toisiansa lähemmäksi. Arkinahan Juhani aina kyykötti nenä kirjoissa ja vihkoissa, kiireissään ja harmistuneena tyhmien poikien virheistä. Illallisen jälkeen he olisivat yhdessä lukeneet kattolampun loistaessa; sitte Mariitta olisi istuutunut harmoonin ääreen ja soittanut virren. Juhani ei tahtonut pitää vapaita rukouksia, mutta hän olisi lukenut Isä meidän tai Herran siunauksen, — ja Herra ehkä olisikin siunannut heitä, ellei ilolla, niin rauhalla.

Ja Iiris ja pikku-Jussi — eikö Juhani heitä kaivannut kenties yhtä paljon kuin kyyneletönnä tuijottava nuori äiti? Entä niitä toisia toiveita, jo ennen syntymistä tyhjiin menneitä? Mariitta oli yksinomaan syyttänyt Juhania. Oliko hän koskaan ajatellut, että lasten isäkin oli säälin tarpeessa? Kuinka hän oli istunut pöytänsä ääressä — synkkänä, vaativaisenakin ja pahatuulisena — mutta ehkä kovan kuoren alta olisi löytänyt hiukan sydäntä — ehkä veristävän sydämen, jos olisi koettanut etsiä…

* * * * *

Täysihoitolan palvelustyttö vetäisee oven auki. "Anteeksi, minä luulin rouvan lähteneen ulos —" Hänellä on käsissään harja ja pölyrätti, hän on aikonut tulla siivoamaan.

Mariitta tunkee kirjeen laatikkoon, vääntää lukon kiinni ja jättää kiireesti huoneen. "Siivotkaa vaan, minä jo menenkin."

Hän rientää pitkin katuja, ikäänkuin joku tahtoisi tavoittaa ja estää. Vasta Galleria degli Uffizin vestibolossa hän pysähtyy hengähtämään.

Hän ei voi, hän ei voi ruveta tauluja tarkastelemaan — ei vielä. Hän kävelee pitkässä käytävässä, corridore orientalessa. Maalauksia ja piirustuksia on täälläkin, ja hän pysähtyy jonkun eteen silloin tällöin, mutta mieli on kaukana.

Miten hän kirjoittaa Juhanille? Kuinka hän selittää kaiken?

"Luulin, että hän ei minusta mitään välitä, ei ainakaan nyt enää. Mutta hän pelkää puolestani melkein… melkein kuin hän kumminkin rakastaisi minua!"

Käytävän keskivaiheilta Mariitta vihdoin astuu erääseen saliin. Erillään seisova kaksipuolinen teline herättää hänen huomiotansa. Oh, eikö muuta? Jotenkin välinpitämättömästi hän katselee siihen asetettua neitsyt Mariaa, joka leijailee pilvien päällä. Vastakkaisella puolella tietysti on toinen taulu. Hän siirtyy näkemään, mikä sekin lienee.

Bazzi-Sodoman "pyhä Sebastian".

Mariitta ei enää ihmettele, sillä hän jo tietää, että näissä vanhoissa gallerioissa samat aiheet alituiseen toistuvat.

Hän ei ihmettele, ja kuitenkin hän on kuin salaman lyömä tai nuolen satuttama.

Tämä kuva on vaikuttavin kaikista, jotka hän on ennen nähnyt. Se tuottaa melkein ruumiillista järkytystä. Yksi nuoli lävistää nuorukaisen kaulan, ja veri tippuu haavasta. Ilme kertoo määrättömästä kärsimyksestä. Ei mitään kirkastusta, — ei, vaikka enkeli jo ylhäällä liitelee, pitäen kruunua valmiina. Katse vain tuskantäyteisenä kohoaa ylöspäin. Se tuntuu sanovan: "Jumalani, minä näännyn, armahda minua!"

Kauvan Mariitta katsoo, ja kuva syöpyy hänen sydämeensä. Vihdoin hän lähtee sen äärestä hiljaa. Hän kulkee takaisin pois läpi pitkän käytävän, katsomatta enää yhtäkään taulua. Hän astuu alas portaita ja kääntyy kadulta toiselle, kunnes päätyy Bobolin kukkivaan kevätpuistoon.

Suihkukaivon vesi kohoaa viillyttävinä helmikaarina, kastanjaterttu pyyhkäisee hänen ohimoansa, lintu visertää pyökkipuun oksalla. Ainoakaan ihminen ei häiritse hänen yksinäisyyttänsä arkisena aamupäivänä.

Tuolla alempana lepää Palazzo Pitti. Olihan sielläkin pyhä Sebastian — hän on kaikkialla. Mariitta näki hänet siellä vain vilahdukselta, sillä taiteilijaoppaat säännöllisesti sivuuttivat sen pimeän nurkan, sanoen maalausta vähäpätöiseksi. Mutta hän tietää kumminkin, mitä taulussa oli, ja tällä hetkellä kuva leimahtaa elävöityneenä hänen sisäisen silmänsä eteen: Vuorelle polvistunut nuorukainen, joka omin käsin ojentaa nuolikimppua vainoojallensa. Vapaa, ei sidottu Sebastian. Varmaankin hänen eteensä juuri silloin oli asetettu valinta: Kristus ja kuolema — tai elämä rikkaine riemuinensa. Hän valitsi kuoleman.

Jospa hän kumminkin katui, kun tuskat alkoivat? Aavistiko hän ennakolta, kuinka nuolet koskevat kipeästi?

Hän ei katunut, — Mariitta tietää sen, — ei silloinkaan, kun hän vaikersi Jumalalta armahdusta. Jumala näki sen ja vastasi ylimaailmallisen kirkkauden lohdutuksella…

Veneziasta Firenzen Palazzo Pittiin — Mariitta huomaa kulkeneensa tarinan lopusta sen lähteelle. Nyt ajatukset palaavat takaisin samaa tietä: "Henkensä hukuttaminen" Kristuksen tähden — vapaaehtoisesti —, sitte tuskan määrättömyys, sitte taivaallinen voitto ja riemu — ja kaiken keskellä rauha, syvä, suuri, ihana rauha, siitä hetkestä, jona hän itse ratkaisi raskaan kohtalonsa, siihen asti, jolloin kruunu ja palmut jo siinsivät silmiin.

Rauha, rauha… se joka puuttuu Mariitan sydämestä…

Ei hän enää ole epätiedossa siitä, millä tiellä rauha on löydettävissä. Jeesuksen tiellä. "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se voi olla oppilaani", sanoo Jeesus.

Tahtooko Mariitta? Oi, tahtooko?

Hän kätkee kasvonsa käsiinsä, ja nyyhkytykset puistattavat hänen koko ruumistansa.

"Minä lupasin alttarin ääressä, että tahdon olla Juhanin vaimo. Lupasin rakastaa häntä aina — ja olenkin kylmennyt — inhoon ja vihaan asti. Anna anteeksi, Jumalani, minä olen rikkonut lupaukseni, minä olen syntiä tehnyt!

"Ei hän ollut se joksi häntä kerran luulin. Kaukana hän oli nuorten unelmaini sankarikuvista. Mutta hän ei ole koskaan tietensä rikkonut rakkautensa liittoa. Hän varmaan yhä rakastaa minua — omalla itsekkäällä tavallaan, joka haavoittaa… Ei hän osaa parempaa, ennenkuin Jeesus todella tulee.

"Voi Jumalani, ehkä ei hän yksin olekaan haavoittanut… Ehkä minäkin… Sillä Jeesus ei asunut minunkaan sydämessäni.

"Ja kulkeeko hän nyt kaivaten minua? Kuitenkin, kaikesta huolimatta kaivaten? Ehkä olisi kalvaita valonsäteitä, ehkä vaatimattomia kukkiakin elämäni polulla, jos osaisin nähdä — kun sinä Jumala minun silmäni avaat…

"Mitä jos hänenkin silmänsä aukenisivat Juhanin, minun mieheni! Jumala, etkö voi koskettaa hänen omaatuntoansa? Eikö missään ole pyhän Sebastianin nuolta — pyhää nuolta hänellekin?

" Ehkä se kerran voisi tulla minun kauttani, jos itse ensin kärsisin ne toiset pahat nuolet — Kristuksen tähden …"

Keväinen puisto, kukkien tuoksu, veden solina ja lintujen liverrys — kaikki katoaa Mariitan ympäriltä. Hänen nyyhkytyksensä ovat tauonneet. Hän vain näkee edessänsä Sebastianin tien.

"Jumalani, Vapahtajani, tahdotko nyt ottaa minut vastaan? Rauhaasi en enää pyydä nautinnokseni; anna se minulle voimaksi, jotta kantaisin ristini!"

Hän tuntee Jumalan vastauksen sydämessänsä — ja nousee, lähteäksensä kulkemaan pyhien nuolten osottamaa tietä.

Fontana di Trevin vesipisara

Nuori pappi, mustaan kauhtanaan ja mustaan silkkikuituiseen lierilakkiin puettu, käveli keväisenä päivänä Rooman Piazza di Spagnaa pitkin. Koko ilma väreili kuumaa auringonkultaa, ja Trinità dei Montille johtavien korkeiden portaiden juurelta lämmin tuuli toi kukkasten väkevää tuoksua. Hän pysähtyi hetkeksi kukkameren ääreen. Ruusuja, neilikoita, heliotrooppeja, monivärisiä orvokkeja, chrysantemum- ja myosotislajeja — miten ihastuttavan heleätä ja kaunista! Hän osti neilikoita ja lähti kohoamaan portaita ylös, kukkien tuoksua tunnustellen, ajatuksiin vaipuneena. Trinità dei Montin luostarikirkosta kuului urkujen soittoa. — Nunna raukat! — johtui välittömästi hänen mieleensä. Hän hengitti syvään, suunnaten askeleensa vasemmalle, Monte Pincion tielle. Tänään hän olisi suonut kaikille osaa kevään suloudesta, valosta, vapaudesta, jota hän itse nautti syvin siemauksin.

Vasta muutamia viikkoja hän oli ollut papinvirassa. Seitsenvuotisen ankaran opistotyön toivottu tulos oli saavutettu. Paolo Conti oli nyt isä Valerius. Miksi hän juuri sen nimen oli ottanut? Ei minkään pyhimyksen eikä entisen kunnioitetun virkaveljen muistoksi. Seitsemän vuotta takaperin hän oli kahdeksantoista ikäinen, juuri koulupenkiltä päässyt, kun ainoa, rakas sisko, kaksoissisar, äkkiä kutsuttiin pois maallisesta elämästä. Se tapaus vaikutti syvästi Paolon tuntehikkaaseen sydämeen ja määräsi hänen uransa. Sisaren nimi oli Valeria.

Nuori "Isä" tunsi mielensä kumman herkäksi, kun kevät ja menneisyyden muistot puhuivat. Hän istahti penkille tuoksuvien kastanjain alle, katseen lipuessa unelmoivana yli "ikuisen kaupungin" kattojen, vuorille, jotka sinersivät näköpiirin rajalla.

Hiljainen, suloinen oli se koti, jonka hän silloin jätti, Valerian enkelihaamun viitatessa tietä. Aurinkoinen, kukkiva Lago di Gardan ranta. Siellä sievä valkoinen talo aidattuine pienine puutarhoineen. Isännän ylpeys oli puutarhan palmupari, Paolon ja Valerian nimikot. Äiti rakasti kukkia ja tuuheata lehtivihantaa. Hän ympäröi porraspylväät ja ikkunat villiviinillä, eikä kellään ollut niin komeita, monivärisiä ruusuja ja neilikoita kuin hänellä. Neilikoita varsinkaan. Niitä kasvoi penkeissä, ruukuissa ja kapeassa ikkunalautaan kiinnitetyssä laatikossa. Neilikkain tuoksu ja kirjava värihohto kuului erottamattomana Paolo Contin lapsuusmuistoihin.

"Isä" hypisteli äsken ostamiansa neilikoita. Nekö ohjasivat hänen aatoksensa lapsuuden kotiin? Yhä lämpimämmin sydän sykähteli.

Siellä varmaan vanhukset nytkin istuivat kevätpäivää paistatellen. Äiti kutoo sukkaa — ehkä hänelle, joka nyt heitä ajattelee. "Paolo poikani", — äiti kaipailee, — "milloin hän ehtinee tervehtimään vanhoja vanhempiansa? Jumalan kiitos pyhästä virasta! Se vain sitoo melkein liiaksi. Pitäisihän hänen saada hiukan lomaa ja lepoa. Äidin käsi silittäisi hänen otsaansa, äiti tekisi hänelle pehmeän vuoteen ja leipoisi parhaan hunajakaakun… Poika parka, hän kun ei koskaan saa tuntea minkään pienen pehmeän käden hellyyttä ja hyväilyä…"

Ne viimeiset hän puhuu ääneen ukko vanhukselle, joka polttelee piippua ja lukee lehteänsä. Tämä nostaa päätänsä, mutisee jotakin epäselvää, rykäisee ja syventyy taas sanomalehteen. Mutta kurkku on käynyt merkillisen karheaksi, ja silmiä hämärtää. Hän nousee, astelee palmujen luo ja mittaa niitä silmillään. Komeita ovat, komeita! Tuokin Valerian palmu. Ei kuihtunut, kun tyttö Campo santoon kätkettiin. Eikä kutistunut toinenkaan, vaikka reipas, punaposkinen poika sulkeutui umpinaiseen opistokammioon…

— Ah! — Isä Valerius nousi, alkaen kiivaasti kävellä pitkää käytävää sisäpuistoon päin. Vapaus ja kevät ovat vaarallisia! Niin — tai eihän hän oikeastaan ollut vapaa nytkään, koskapa ei voinut lähteä suin päin sinne pohjoiseen, Lago di Gardan rannoille, saamaan noita odottavia hyväilyjä ja näkemään vanhoja rakkaita kasvoja. Mutta hän käveli yksin, ypö yksin, kenenkään seuraamatta ja tarkastelematta, vihannoivassa, kukoistavassa puistossa. Niinpä ajatukset ja mielikuvatkin kiitelivät kuin valjaista karanneet varsat. Hän nautti niiden luvattomasta lennosta. Ottaisiko kiinni? Suistaisiko? Miksi? Eihän kukaan nähnyt, ei kukaan aavistanut. Elleivät ne ilmojen teitä kielineet esimiehelle, joka muutenkin epäili hänen herkkämielisyyttänsä, kieltäen matkan omaisten luo…

Seitsemän vuotta hän oli hillinnyt ja taivuttanut tahtoansa, lujasti, järjestelmällisesti — ja vilpittömästi myös. Sillä välin punaiset posket olivat kalvenneet ja uneksiva katse saanut terästä. — "Tylsää terästä", — sanoi muuan entinen koulutoveri, irvihammas. Paolo Conti, papinkokelas, ei suuttunut pistopuheesta, sillä hän oli laakeaksi ja tyyneksi tasoittunut. Isä Valerius, pappi, kuohahti pelkästä muistamisesta. Asiat olivat oudolla tolalla. Hän ei enää tuntenut itseänsä.

Hän säpsähti. Mikä? — kuvapatsashan se vain olikin. Virgilius. Ja tuossa nenätön Macchiavelli. Kokonainen rivi valkeita rintakuvia tien kummallakin puolella. Ei — askeleita kuului kumminkin, vieläpä aivan hänen takaansa. Sointuva naisen ääni puhutteli häntä ranskankielellä. Hän seisattui, joutuen suoraan vastatusten nuoren, hoikan, sinisilmäisen neidon kanssa, jonka heti voi huomata matkailijaksi. Vieras oli vaaleaverinen, kiikarilaukkua kannattava nahkanauha kulki olan yli, ja kädessään hän piteli avattua punakantista Baedekeriä.

— Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat kuin labyrintti.

— Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy?

— Kiitos, te olette hyvin ystävällinen.

He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi menetellä?

Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: — Ehkä häiritsen teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo?

— En kumpaakaan. — Isä Valerius nosti jo katseensa. — Ette häiritse. Kävelin ihan joutilaana.

— Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin sanottavan.

Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. — Anteeksi, — sopersi hän punastuen, — en tarkoittanut…

— Muutamilla on aikaa, toisilla ei, — vastasi Isä Valerius, ilman pahastumisen häivettä äänessänsä. — Minä olen apulainen, ja tuntuu siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä aamupäivä on poikkeus, sattuma.

— On turvallista kävellä papin seurassa, — selitti tyttö, ikäänkuin äskeistä laastaroiden. — Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme, sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin! Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. — Hän naurahti, ja nauru soi kuin pienten kellojen helinä.

Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet — syystäkään — mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli puhdas ja hymy herttainen.

— Mutta minähän en ole mikään naisten tuntija, — tuli hänen viimeiseksi johtopäätökseksensä.

— Te olette vieras Roomassa? — alkoi hän varovasti tiedustellen.

— Olen, pääsin isäni mukana matkalle. Isä tekee tutkimustöitä Vatikaanin kirjastossa.

— Ja te tutkitte taidetta?

— Minäkö? En ainakaan viran puolesta. Miksi niin arvelette?

— Koska etsitte Borgheseä.

— Tietysti tahdon nähdä taidetta. Sehän kuuluu jo yleissivistykseen. Mutta kuuluipa tahi ei, se viehättää minua. Ihmeellinen Rooma, täällä kaikki viehättää. Haluaisin katsella ja tutkia aamusta iltaan, päivästä päivään. Nyt kahden viikon kuluessa olen vasta lajitellut tutkittavani.

— Kuinka moneen ryhmään? — Isä Valeriusta keskustelu huvitti yhä enemmän.

— Toistaiseksi viiteen tai kuuteen. Ensiksi historiallinen Rooma; edustajat: Forum, Palatinum, Capitoliumin susi ja niin edespäin. Niitä kaikkia isä selittää minulle yltäkyllin. Historia ei ole vahvin puoleni. — Sitte taiteen Rooma. Se on ihana, verraton! Eikö ole, sanokaa?

— Tunnen sitä liian vähän. Voin aavistaa sen ihanuutta.

Tyttö kääntyi häneen äkkiä kummastuneena. — Kuinka niin? Oletteko siis tekin muukalainen?

— Olen muukalainen Lago di Gardan rannoilta. Seitsemän vuotta olen vieraana asunut Roomassa.

— Vieraana — seitsemän vuotta?

— Teillä, neiti, ei ole aavistusta papiksi valmistautuvan miehen elämästä.

— Pidättekö taidetta syntinä? Tiedän monien hurskasten ihmisten hylkivän sitä, mutta minun mielestäni se on väärin tehty.

— En pidä syntinä, en enempää kuin tekään. Mutta olen valinnut osani. Nuoruuteni on tarvittu muuhun, jotta nyt voisin olla kirkon palvelija.

— Tuohan on hirveätä! Te herätätte uteliaisuuteni ja innostutatte kolmanteen tutkimuspiiriini: se on katolinen Rooma, paavikirkon Rooma. Tai oikeastaan tämä piiri on neljäs. Alkukirkon Rooma on kolmas: Colosseum, katakombit, Mamertinilainen vankila ja muut sellaiset.

— Entä viides?

— Rooman uudenaikainen elämä ja Italian kansanelämä. Ja vielä kuudes: luonto. Tämä Monte Pincio on hurmaava. Luontoa kai tekin sentään rakastatte. Nuo kukkaset kielivät. — Hän hymyili, nyökäten neilikoille, joita pappi yhä piti kädessänsä. — Vieläkö on pitkältä isolle lehtokujalle? Keskustelumme on ollut oikein hauska, aika on kulunut nopeasti.

— Niin, te olette avannut eteeni rikkaita näköaloja.

— Minä? Voi, tosiaan —

Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi koko asian leikiksi.

— Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään. Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin elämästä.

— Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese.

— Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos… Olen pahoillani, nyt en saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön ovelta. Eikö teillä nyt olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei ole synti?

"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"… Isä Valerius värähti, luoden pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär? Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa?

Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa. Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta häveten hävisi.

— Anteeksi, anteeksi vielä kerran… Hyvästi, ja kiitos, herra pastori!

Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa. Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta — mitä älykästä ja sielukasta… "Se kielletty, joka ei ole synti"… Tyttö, tyttö — aavistiko hän itse olevansa sellainen — tai sellaisen olennoitunut edustaja — nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin?

Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa: valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa, ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti niitä.

Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä, miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle — ja mistä syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa!

Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan, taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti puhjennut kaihoisaan huokaukseen: — Ave Maria, ora pro nobis! Valeria, cara, ora pro tuo fratre misero!

Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta, ruskeat silmät sinersivät… Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka ei ole synti"…

Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului menneisyyteen. Muutamat toverit — hän oli sen kuullut heiltä itseltään — olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän oli luullut — tähän hetkeen asti.

Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin. Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen, rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi, oli katse varma ja sydän rauhoittunut.

Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai… Seuraava päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä. Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin.

Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta, puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys.

Isä Valerius oli suuttunut itseensä. — Houkka minä olin! Mikä minuun tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä. Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi ei.

Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi luullut itseänsä.

Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä?

Siksi… siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin henkisesti oli oma herransa.

Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö?

Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti — mitä — olihan hän jo eilen jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa… mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt, ihaillut — niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten ihaillut? — mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan eikä palaava milloinkaan…

Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt.

— Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, — hän ajatteli. — En kykene sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän paremmin.

Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti… — Niin, — hän ajatteli, — palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta saan yleissilmäyksen kaikesta. — Seuraavan suuren salin hän katseli kolmessa minuutissa.

Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen koulukunnan maalauksia… Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana.

Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä huudahtaa: — Siinä hän on… Vihdoin! — Ja samassa silmänräpäyksessä Isä Valerius tiesi, että tätä ainoata hän koko ajan oli odottaen etsinyt.

— Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? — Hiukan veitikkamainen hymy väikkyi tytön huulilla. — Hyvä, että kaduitte! Oletteko tosiaankin Borghesessä ensi kerran?

— Olen.

— Minulle tietystikään ei yksi aamupäivä riittänyt. Sitäpaitsi myöhästyin eilen. En ehtinyt nähdä puoliakaan, ennenkuin ovet suljettiin.

Pappi oli sanomaisillansa: — Sen minä arvasin. — Mutta hän hätkähti omaa ajatustansa, ennenkuin se huulille ennätti. He vaikenivat kumpikin, ikäänkuin syventyneinä Tizianon tauluun. Sitte äkkiä Isä Valeriuksesta tuntui hämilliseltä, että hän katseli sitä nuoren neitosen kanssa yhtaikaa. "Maallinen rakkaus" — alaston Venus… — Minä en ymmärrä, miksi muka toinen noista naisista olisi maallisen, toinen taivaallisen rakkauden vertauskuva, — rupesi tyttö puhumaan, vapaasti ja luonnollisesti, keskeyttäen papin levottoman tunnelman. — Ei se ole Tizianon valitsema nimitys, eikä muiden olisi pitänyt ruveta selityksillänsä repostelemaan hänen taideluomansa salaisuutta. Toinen puettu, toinen pukematon, puhtaita ja kauniita kumpikin. Maallinen rakkaus kai tunnetaan siitä mikä kuuluu tähän maailmaan — vaatteista!

Isä Valerius katsoi tyttöä pitkään. — Teillä on merkillisiä ajatuksia, — sanoi hän.

— Jos minä olisin maalaaja, — jatkoi tyttö, — yhdistäisin maallisen ja taivaallisen rakkauden. Kuvaisin ihaninta maallista — ihanaa sentähden, että taivaallinen säteilee siitä. Ehkä Tiziano onkin sitä tarkoittanut tuolla pukemattomalla suloisella neidollansa. Näettekö, hän katsoo Amoriin päin, mutta käsi kohottaa lamppua, jossa taivaallinen tuli palaa.

Tytön puhuessa noin levollisesti, oli toinenkin tyyntynyt. Hänestä ei enää tuntunut pahalta katsella taulua. Puhdas tyttö loi siihen puhtauden hohteen. Hänen tunteensa ja mielentilansa vaihtuivat — kiihkeästä jännityksestä syvään kaihomielisyyteen.

— Te olette onnellinen, kun voitte yhdistää, — hän sanoi hiljaa.

Tyttö katsahti vieritoverinsa kasvoihin. Nopealla vaistolla hän käsitti, mihin nuorukainen tähtäsi.

— Pahoittaako teitä oma kohtalonne? — kysyi hän osaaottavasti. — Eilen jäitte minulle kertomuksen velkaa. Haluaisin kuulla elämästänne.

— Mehän olemme kaksi vento vierasta, — vastasi nuori pappi, yhä saman alakuloisuuden lumeissa.

— Minusta tuntuu, että kuitenkin olemme tuttavat, — sanoi tyttö.

— Te tulitte tauluja katselemaan…

— Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka?

He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. — Katsokaa, kuinka kaunista, — hän sanoi. — Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen hohde säteilee. — Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti.

— Sininen taivas ja maa täynnä kukkia!

— Ja joka oksalla viserrystä. — Liian iloista, — lisäsi nuorukainen sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat.

— Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, — virkahti sitte tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. — Niin, te siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään. Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt.

— Ei, ei, en minäkään jää. — He astelivat yhdessä portaita alas, läpi alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon.

Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa. Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta, palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan.

— Ja sitte —

— Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni, kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle.

— Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin satakertaisesti.

Tyttö oli vakava, niin syvän vakava.

— En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen.

— Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte messu ja ehtoolliskäynti — kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt.

— Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös?

— Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta kaikkeen voi tottua.

— Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon — kodistanne uneksimaan? — Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin syvää sääliä.

— Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat — minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa, työkurilla, tunnekahleilla… Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta hinta — se on kallis…

— Nythän se on maksettu, — sanoi tyttö hiljaa.

— Nytkö? — Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän, kiihkoisan tunneaallon tulviessa. — Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu. Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. — Hän nousi penkiltä kuin unesta herännyt.

Tyttökin nousi. — Niin, on aika lähteä, — sanoi hän. — Kiitän teitä. Ihmeellistä, mikä vaikuttaa, että kaksi "vento vierasta", niinkuin te sanoitte, näin voi päästä lähelle toisiansa. Tämä kohtaamisemme on kuin tarina.

— Tänään kuulitte tarinan ja huomenna unhotatte sen, — sanoi isä Valerius, katkera väre äänessänsä. — Se kyllä onkin parasta. Rientäkäämme nyt.

— En unhota, — tyttö loi totiset silmänsä seuralaiseensa. — Minä olen nuori, elämänhaluinen ja usein ajattelematon, mutta syvimmältä minäkin kaipaan täydempää elämää Jumalassa. Tiedän — olen sen nähnyt kotona nuorten ystäväini keskuudessa — että siitä johtuu oikea ilo ja vapaus. Kun etsin sitä itselleni, muistan teitä, joka kokonaan elätte Jumalalle — mutta tuskaksenne! En tiedä loukkaanko teitä — älkää käsittäkö minua, ikäänkuin pitäisin sisimpiä kokemuksianne vain tutkimushuvinani — minusta näet tuntuu, että paavikirkon Rooma on nyt elävämpi käsitykselleni, kuin jos koko vuoden sunnuntait olisin istunut Pietarinkirkossa…

— Älkää, älkää puhuko noin, — huudahti nuorukainen kuin hädässä. — Ettehän tahdo heittää epäilyksen ja kapinan tulikekäleitä sieluuni. Kaikesta huolimatta minä rakastan kirkkoani. Olen valinnut kaidan tien ja sitä olen kulkeva. Hengästyttekö? Anteeksi, kävelen kai liian nopeasti. Kohta tiemme eriävät.

Melkein vaieten, kiireisin askelin he sitte kulkivat puiston porttia kohti. Villa Borghese vilahti vielä kerran ohitse, heidän poiketessaan suurelle lehtokujalle.

Portilla pappi pysähtyi. — Nyt sen sanon teille, — hän lausui. — Sen jälkeen kuin sisareni kuoli, olette te ensimmäinen ja ainoa nainen, jonka kanssa olen puhunut, todella puhunut, tarkoitan. Ehkä yleensä ensimmäinen ja ainoa ihminen. En tiedä edes nimeänne!

— Kuinka se on mahdollista? Tosiaan, olen unohtanut mainita sen. Ester Ling.

— Ja osotteenne?

— Täällä Roomassa Via Gregoriana, — hän mainitsi numeron. — Isäni on mielellänsä tutustuva teihin, jos haluatte tulla. — Tytön ääni oli vähän epävarma. Hän koetti laskea leikkiä. — Aioin juuri huomauttaa, että nuo tärkeät kaksi saattajatoverianne myös ovat tervetulleet… Mutta sehän on tosi, nyt teillä jo on vapaus kulkea yksinänne. Niin — iltasilla me varmimmin olemme kotona.

— Kiitos.

He kättelivät jäähyväisiksi, kääntyen kumpikin tahollensa.

* * * * *

Ester Ling puuhaeli pienessä, jotenkin ikävännäköisessä täysihoitolahuoneessa Via Gregorianan varrella. Hän järjesti kirjat, jotka olivat hajallaan pöydällä ja piirongilla, pani kenkänsä kaappiin ja pyyhki ikkunalaudalta pölyn, jota tuuli oli ryöpyttänyt kadulta. Hiukan arvelevaisena hän katseli sänkyä ja pesutelinettä. Tuossa ne ovat, ei niitä saa mihinkään. Pitäisi olla siro, kevyt varjostin. Mutta kun ei ole, niin — Päättävän huolettomasti hän käännähti korollaan. — Kas näin! Istumme selin sinne päin.

Viereisen huoneen ovi oli suljettu. Tyttö lähestyi sitä, pysähtyi, odotti — sitte avasi sen yhdellä vedolla, koputtamatta.

Tohtori Ling, vanhanpuoleinen mies, istui selin oveen, suuren työpöydän ääressä, papereittensa ja kirjojensa ongelmiin vajonneena. Hän ei edes katsahtanut taaksensa. — Jaha, jaha, — kuului hän mumisevan itseksensä, — täällä sivu 229 ja tuolla folio 4… — Sitte vähän äänekkäämmin: — Onko siellä Ester?

— Sivulla 299 tai neljännellä foliolla! Ei, isä, en tosiaankaan tiedä, mitä niissä lienee, mutta minä olen tässä!

Hän nauroi heleän iloisesti, saaden vastineeksi: Jaha, jaha…

— Isä kulta, noin ahkerassa työssä vielä illalla ja heti ruoan jälkeen! Ei se tee vatsalle hyvää.

— Eikö? Niin, he panevat liiaksi öljyä ruokaan. Voithan sanoa neiti Peppille, että me emme ole tottuneet öljyyn.

— Isä, — tyttö laski kätensä tohtorin olalle. — Mitä, jos me saisimme vieraita?

— Vieraita?

— Eräs roomalaiskatolinen pappi tahtoisi tutustua isään.

— Roomalaiskatolinen pappi? Keneltä sinä sen kuulit? Ehkä Pater Hilarius. He ovat hyviä tiedemiehiä monessa luostarissa. Luulenpa, Ester, että me siirrymme Firenzeen. Siellä Certosassa on miniatyyritutkimus munkkien erikoisalana.

— Kuinka? Poisko Roomasta?

— Ei vielä, ei vielä. Muutaman viikon kuluttua. Niin, missä hän on — se pappi? Mitä hän tahtoo?

Ester joutui hämillensä. Kuinka saisi aseman selitetyksi isälle? Hän päätti mutkailematta käydä asiaan käsiksi.

— Olen tutustunut pappiin, jonka nimi ei ole Hilarius, vaan Valerius. Hän kysyi osotettamme, ja minä sanoin, että isää voi parhaiten tavata iltasilla. Ei hän nyt vielä ole täällä, mutta ehkä hän tulee.

— Jaha, jaha, minä ymmärrän. Kuules, Ester, minä kirjoittaisin paikalla muistiin nämä tärkeät asiat… Löysin juuri erään yhtymäkohdan. Sivu 299 — olihan se oikein? Kas tuossa. Jos hän tulee, sano, että hän odottaisi neiti Peppin salissa.

Viimeisen lauseen tohtori jo mumisi papereittensa seasta.

Ester hiipi huoneeseensa. Isä oli tänä iltana auttamattomassa professorikuumeessa; ei maksanut vaivaa yrittääkään.

Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut.

Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan.

Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen risti kimmelsi — rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten yksinänsä.

Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen, halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä.

Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä hän muisti ilta illalta.

Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta.

Siksi… että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää, ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla, kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän vieraaseen. — Lupasin, etten unohda, — mietti tyttö. — Sanoin itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään, että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita — hänen puolestaan olen rukoillut.

Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. — Hyvä Jumala, — hän huokasi. — Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin tehdä hänet hiukan iloisemmaksi!

— Mutta miten? — heräsi samassa kysymys. — Kenties emme enää koskaan tapaa toisiamme. — Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. — Miksi? — kysyi hän taas.

— Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta.

— Eikö muuta syytä? — Lahjomaton omatunto ei tyytynyt.

— Siksi… että voisin rakastaa häntä … Tyttö kätki polttavat kasvonsa käsiinsä. — Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua… Voisimme — ellei se olisi mahdottomuus!

Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin.

Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana.

Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, — nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja.

Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja.

Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: — Kuka neidille kukkia lähettelee?

Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. — Ester, kuka sinulle kukkia lähettää?

— Näettehän, ettei ole nimikorttia, — vastasi Ester, hyvin halliten ilmeitänsä.

— Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, — ihmetteli tohtori. Neidit purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta.

Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan, hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen enkelikuoro.

Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen äärellä.

Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi kalpeni.

He tervehtivät toisiansa.

— Tulen kirkosta, — sanoi Ester.

— Minä menen kirkkoon, — vastasi pappi.

— Täälläkö päin te asutte?

— Niin.

He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa.

— Minun lienee jatkettava matkaani, — sanoi pappi.

Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen.

— Sanokaa… tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja?

— Mistä se ajatus johtui mieleenne? — Pappi oli aivan ankaran totinen.

— Suokaa anteeksi…

Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis täydellisesti erehtynyt?

— En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, — sopersi hän. — Ei ollut mitään nimeä kukkien mukana…

— Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella.

Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt. Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan?

— Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, — hän sanoi hiljaa.

— Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita, valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi?

— Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä.

— Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla.

— Hyvästi siis, — sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä. Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä mitään!

Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin. Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa.

— Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte: minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne tielle hehkuvinta iloa ja onnea — ikäänkuin tervehdyksenä minun ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin, siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan.

— Mutta minä… minä joka päivä toivoin näkeväni teidät!

Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina.

He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen Fontana di Trevin luona.

— Tunnetteko tuon lähteen tarinan? — kysyi pappi.

— En.

— Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa hänen tiensä veisi maailman ääriin.

— Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa.

— Milloin?

— En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista — unohtumattomista.

— Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän. Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat minulta suljetut koko ijäkseni.

Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin hän ennätti harkita mitään.

— Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä, se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja rikkautta, jonka itse Jumala antoi!

Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan.

— Mitä te sanotte? — pääsi hänen huuliltansa.

— Minä sanon, mitä ajattelen. — Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta enää nostaa katsettansa.

— Kiusaaja!

Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin kiirehtivän tytön korvissa.

— Mitä olenkaan tehnyt? — hän valitti mielessänsä. — Unelma on unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen itse särkenyt muistonkin.

Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti.

Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi, miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden. Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse. Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo siirtynyt alkaneeksi teoksi.

Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä luo — tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja rangaistusta.

Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa.

Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken.

— Mene, poikani, — hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli kuullut hänen puhuvan, — mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön!

Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli loppunut.

Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä, jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua — ellei muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään, että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara itseänsä kohtaan, näin alussa.

Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin.

Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet — ja oli niin laupias?

Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi, että papistoonkin turmelus oli hiipinyt — mutta kuitenkin! Omasta puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua.

Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen avunsaaneena noussut.

Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan. Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. —

Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa Ester Lingiin.

Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä?

Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois minun tyköäni, saatana!"

Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, — eikö hän ollut inhimillistä ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi pahoittanut?

Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen siihen:

"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen, jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona."

* * * * *

Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. — Miksi tänne? — hän toisti mielessänsä. — Monte Pinciolla me ensi kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein kammottaa Fontana di Trevin muisto. —

Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta havahtuen: — Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit?

Ester oli toistanut hänen nimensä. — Tapasin hänet tielläni, — oli hän vakavasti vastannut. — Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. —

Niin — hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle. Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran.

Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen kuolonkalpeuttansa.

— Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te melkein horjutte.

— Olen valvonut viime yön.

— Mikä teidän on? — Suuri levottomuus valtasi Esterin. — Katsokaa, viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko te haavoittunut?

— Ei se mitään. — Isä Valerius joutui hämilleen. — Teidän ei olisi pitänyt sitä nähdä. — Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa.

Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: — Te olette ruoskinut itseänne!

Pappi ei vastannut.

Kiihko ajoi veret tytön poskiin. — Isä Valerius, te ette saa, te ette saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen kuitenkin. Sanon sen — rakkaudesta …

Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut syvään, pyhään hiljaisuuteen, — jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan, ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla?

Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä vastaavan:

— Ja minä tein sen — rakkauden tähden!

— Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, — pyysi tyttö värisevin sydämin.

— Luulen voivani luvata. — Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin.

— En voi yhdistää maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle.

Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle.

— Jäähyväisiksi… pisara Fontana di Trevin vettä.

Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen hopeasormustimen.

— Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte sen, olenhan kertonut teille.

— Kiitos, — sanoi tyttö hiljaa. — Olkaa varma siitä, että täytän pyyntönne.

He ojensivat kätensä toisilleen.

— Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu kaihonne täällä.

Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: — Meidän kaihomme yhtyvät — ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona.

Ja he erkanivat kumpikin tahollensa.

Raunioiden tarina

Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit, autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin.

Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden, hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi. Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa, orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen, herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden keskellä…

Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä.

* * * * *

Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen.

Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet, ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle.

Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta, käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika.

Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas — taas, moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan?

— Sopater! — hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita kukkasia tuoreiden tieltä. — Tunnetko linnut niiden laulusta?

Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin.

— Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki kolme yhtaikaa.

— Mitä lorua! — tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. — Onko tuo olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat, ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava.

Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa ja hehku poskilla helakampi.

Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa vihdoin.

— Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa?

— Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää, mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää.

Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta. Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi hajallaan.

— Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! — hän huutaa kiihkeästi. Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan, intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä. Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen.

— Sinä — sinä —

Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti.

Aelius astuu lähemmäksi.

— Suloinen Laetitia sisareni, — hän lausuu, ivanhymy huulillansa, — mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt?

— Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa.

Samassa hän hämillään huomaa asemansa. — Anteeksi, veljeni, minä en ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä…

Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta, polvistuen valtijattaren eteen.

— Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle suosiollinen.

— Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset! Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä enää.

Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia voiteita.

— Sabina, — hän virkkaa seuranaisellensa, — ala lukea Saturnalioita! Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. — Hän vetää nenäänsä hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja imarteluja lukemisen höysteeksi.

Phebe orjatar on heittäytynyt Aeliuksen jalkoihin. — Armoa, armoa, — hän nyyhkyttää. — Herra, älä anna heidän viedä minua! Katso, nämä pitkien terävien neulojen haavat tuottavat minulle jo kyllin tuskaa!

Aelius katsoo tytön rukoileviin silmiin ja havaitsee ne varsin kauniiksi. Eikä tuo runsas ruskea tukka tarvitse tekokiharoita eikä kummallisia kampauslaitteita, ollaksensa täysin ihastuttava. Sääli hänen pehmeätä ihoansakin. Kiukkuisen kaunottaren jakelemat neulanpistokset eivät sitä vielä ole pilanneet; se voidaan parantaa.

— Käyköön pyyntösi mukaan, — hän vastaa huolettomasti. — Minuun sinä turvasit, niinpä ole minun, koska valtijattaresi on sinut hylännyt. Kas niin, Phebe, lakkaa itkemästä, se on rumaa. Hoi, orja, Rufus! Vie tämä tyttö naisten puolelle voideltavaksi ja puettavaksi. Ei ruoskita, koristettakoon hänet! Rufus, sinä voit tuoda hänet illalla minun cubiculumiini. Ei, odotas — tänään toivoakseni saan parempaakin huvitusta… ja huomenna suuret näytelmät sirkuksessa… ja sen jälkeen — niin, kyllä käsken, jahka soveltuu. Tyttö pitäköön itsensä valmiina.

— Kautta Jupiterin, kananpojat kai jo jäähtyvät ja kovettuvat, — huoahtaa jalo Aelius. — Kuumakin on ja janottaa. Totisesti, ensin minä syön pari palaa ja juon yhden amphoran falernolaista. Sitte haen lintuni ja sitte —

Pienen tricliniumin seinät ovat maalauksilla peitetyt, katto hohtaa heleävärisistä korko-ornamenteista, ja lattia on kiiltävää kuvamosaikkia. Pronssit ja hopeat upeilevat pöydällä, joka on ylellisesti katettu yhdelle ainoalle. Aelius aterioitsee, loikoen pehmeällä, kirjaillulla leposohvalla.

— Suvaitseeko minun herrani, että harpputytöt soittavat? — kysyy kumartava orja.

— En välitä, — Aelius viittaa torjuvasti. — Ota pois kananpojat. Nouda seuraava ruokalaji. Minun on kiire.

Tosiaankin hän suoriutuu aamiaisestansa tavattoman nopsasti. Tuskin hän puree palasiansa, huuhtoo ne vain viinillä alas.

Puolta tuntia myöhemmin hän jo on menossa lintukauppaan, joka sijaitsee viereisessä pikku talossa.

Puoti on kaitainen ja vaatimaton, mutta erinomaisen puhdas ja miellyttävä. Myymäpöydällä ja seinähyllyillä on häkki häkin vieressä, ja ilma soi moniäänisistä iloviserryksistä, ikäänkuin metsien vapaat asukkaat eivät vankeuttaan tuntisikaan raskaaksi tänä päivänpaisteisena aamuna. Ystävällinen käsi on täyttänyt vedellä jokaisen linnun juoma-astian, tuonut toukkia ja muurahaisten munia, sirotellut marjoja, hampunsiemeniä tai hirssijyviä ja asettanut häkkien lomiin terracottamaljoja vihreine oksineen, tuoreine kukkineen sinne tänne silmän ihastukseksi.

Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee.

Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai pelokkaasta nöyryydestä.

— Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin. Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda, Fringilla, Parus… tässä kaikki tavalliset linnut —

— Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi, Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle!

Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa: — Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä.

Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti: — Niinpä kutsu hänet tänne!

Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon, johon nappulaportaat johtavat: — Illina!

Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi — mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut toista.

Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi. Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit, kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta.

— Isäni, sinä kutsuit minua.

— Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, — vastaa kauppias lyhyeen.

Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa.

— Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on heleimmältä soiva minunkin korvissani, — saa hän vihdoin sanotuksi. — Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa.

— Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, — vastaa tyttö luonnollisesti ja ujoilematta. — Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja, jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo sen kuolla!

— Illina, sinä olet haaveksija, — nuhtelee kauppias. Aelius ei ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään.

— Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta niiden kielet ovat hyviä syödä.

Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän hyvästelee.

— Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa.

Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat, vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava.

— Marakatti, — pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee, käyden inhoksi.

Mutta ei hän osaa kaihomielisenä haaveilla, ja odottavan aika on sietämättömän pitkä. Hän huutaa Rufus orjaansa. — Mene, vie kutsu ystävälleni Urbanukselle. Hän voi tulla pelaamaan noppaa tai panemaan vetoja huomisista arenataisteluista. Lintukin maksoi turhan vähän. Mihin minä rahani panisin? —

Hän heittäytyy leposohvallensa punnitsemaan mielessään gladiaattorien ominaisuuksia ja muistelemaan Illina immen kullanpunervaa tukkaa.

* * * * *

— Tyttäreni, sinä olet viaton kuin kyyhkynen, — sanoo kauppias Illinalle. — Varo Aelius herraa! Hänen silmissään on palo, joka tietää pahaa.

— Enkelit varjelevat minua, — vastaa tyttö kirkkaasti hymyillen. — Mitäpä hän minulle tekisi?

— Mitä tahansa. Ja enkö ole sanonut, että jättäisit loruamatta enkeleistäsi ja muista tyhmyyksistä. Isoäiti on vanhuudenhöperö ja panee pääsi pyörälle. Varo, sanon minä, kun astut sen elostelijan taloon. Menisin itse, ellen pelkäisi hänen liiaksi suuttuvan. Laululintuja ostetaan vähän näihin aikoihin, me saamme paraat tulot rikasten keittiöistä. Jos hän tahtoo, voi hän yhtä hyvin tilata varastonsa vaikkapa kaupungin toiselta ääreltä asti. Ei, Illina parka, ei auta — sinun täytyy mennä. Mutta muista: varo itseäsi!

— Kiitos neuvosta, isäni, — hän vastaa vakavana.

— Puh, ilma on kuuma, — huokaa kauppias oikoen käsivarsiansa ja haukotellen. — Tämmöistä oli kuusitoista vuotta takaperin suuren maanjäristyksen edellä. Ei vesipisaraakaan ylhäältä, paitsi ukkosen ja salamain mukana. Viimeinen rajuilma oli kauhea, luulin sen kaatavan katot ja seinät. Mutta nyt on taivas kirkas, ei näy pilvenhattaraakaan. Lähde liikkumaan, tyttö, hae ystävättäriä seuraksesi ja kävele vilpoiselle rannalle! Vielä on aikaa iltapuoleen asti. Sinä istut liiaksi isoäidin ahtaassa huoneessa.

— Juuri olenkin aikeissa lähteä. Noudan vain huntuni ja pyydän Syntycheä pitämään tänään isoäidistä huolta. Syntyche raukka, hänkin tarvitsisi ulkoilmaa, hän on niin hento ja nuori. Sallitko, isä, että sopivaan aikaan annan hänelle vähän vapautta?

— Orjalle? Meidän ainoalle orjallemme? Mitä mielettömyyksiä se on? Illina, sinä et tule maailmassa toimeen. Jos olisit rikas, köyhtyisit heti ja kaikki orjasi tekisivät kapinan. Pitää osata etuansa valvoa ja olla kova, oikein kova, jos tarvitaan.

— Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua.

— Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, — mutisee isä itsekseen. — No niin, — hän lisää ääneensä, hellänä ja hyväntahtoisena, — tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa työhön, ahkeraan työhön…

— Ei ainakaan minulta mitään puutu, — hymyilee Illina. Iloisesti hän rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale" näkemiin asti. —

Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita; hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan.

Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen.

— Terve sinulle! — soi iloinen huudahdus vastaan.

— Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan että kertoisit minulle.

— Tulen heti.

Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he kävelevät Porta marinasta rantaan päin.

— Illina, tiedätkö — aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista "Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan. Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain haluan, ja hän kuulee minua.

— Etkö ole sitä ennen ymmärtänyt? — kysyy Illina ihmetellen.

— Minun kotonani ei ole ketään muuta, joka etsii kristittyjen Jumalaa, — vastaa nuori Clymene huoahtaen. — Sinulla onnellisella on äidinäitisi.

— Niin, ja hän on minulle äärettömän rakas; ehkä eniten juuri siitä syystä. Mutta isäni kieltää minua Jeesuksen nimeäkin mainitsemasta. Hän pelkää vahinkoa kaupallensa.

— Kuule, toisesta toiseen, eilen kerrottiin eräs hyvin surullinen asia. Tunnethan sinäkin Nerean, hajuvesikauppiaan tyttären — sen sievän, vilkkaan tytön, joka välistä on käynyt vieraana kokouksissa? Hänen isänsä on rikkaalle Sallustiukselle velkaa neljätuhatta sestertiaa. Sanottiin, että Sallustius on ollut kovin viekas ja ystävällinen, oikein tarjonnut korotonta lainaa, kun kauppias oli hädässä pelivelkojensa tähden. Nyt hän äkkiä vaatii sen takaisin, eikä sellainen rappeutunut mies tietysti voi maksaa. Huomenna Sallustius ottaa velasta Nerean.

— Kuinka? Eihän se ole mahdollista!

— Hän on nähnyt Nerean myymälässä, ja he luulevat, että koko laina on ollut vaan ansa.

Kestää kotvan aikaa, ennenkuin Illina jaksaa käsittää niitä hirvittäviä syvyyksiä, joita toinen hänen eteensä avaa. Rikas Sallustius on nähnyt köyhän, kauniin Nerean ja tahtoo hänet haltuunsa tavalla millä tahansa! Ja äkkiä, kuin salaman valossa, selviää toinenkin asia: ylhäinen Aelius on samoin nähnyt Illinan ja himoitsee häntä… Siis sitä hänen oma isänsä tarkoitti…

— Mutta, Clymene, — hän sammaltaa säikähtyneenä, — eihän kukaan isä toki voi antaa tytärtänsä! Eikö hän mieluummin anna koko kauppaansa?

— Voi, Illina, ei hän ole hyvä isä, hän on kurja peluri ja tuhlaaja. Eikä Sallustius suinkaan huolisikaan kaupasta, vaikka hänelle hajuvesi hyvin kelpaa — tietenkin. Hän vaatii huomenna Nerean, jos rahoja ei sitä ennen makseta. Nerea kuuluu itkevän ihan nääntyäksensä. Kokouksessa tuumittiin, eikö rakkauden lahjoilla saataisi kokoon noita neljäätuhatta. Mutta he ovat köyhää väkeä, ei heiltä kerry millään uhrauksillakaan enempää kuin puolet summasta. Silloinhan se ei auta asiaa, sillä mistä toinen puoli saataisiin?

Tytöt ovat saapuneet rantajyrkänteelle. Vakavat mietteet täyttävät heidän mielensä, mutta kumminkin heidät pysähdyttää luonnon suurenmoinen ihanuus, joka silmien eteen aukenee. IIlina on heittänyt huntunsa syrjään ja seisoo ystävänsä rinnalla, vapaana ihaillen suloista ja valtavaa näkyä. Merenlahti hohtaa heleän sinisenä, kuvastaen yhtä sinistä taivaan avaruutta. Viljavat rannat valkeine huviloineen hymyilevät auringonpaisteessa. Sivulla mahtava Vesuvius kohottaa jättihaahmoansa pilviä kohti. Sen huippu on totinen, miltei uhkaava, mutta kupeillaan se kantaa vihreitä viinitarhoja ja rauhaisia kyliä, joissa ihmiset tyytyväisinä ja onnellisina odottavat syksyn runsaita satoja.

On niin tyyntä, ettei lehtikään liiku. Mutta siitä huolimatta kalastajaveneet rannassa hiljalleen keinuvat ja meren povi kohoilee kuin raskaista huokauksista.

— Clymene, — lausuu Illina hiljaa, kuin uneksien, — miksi maailma on niin kaunis, kun se kumminkin on syntiä ja kauhistusta täynnä?

Clymene ei osaa vastata siihen, ja Illina jatkaa: — Oi, et arvaa, miten kaihoisasti sydämeni joskus kaipaa niitä paratiisin tarhoja, joihin Jeesus Vapahtaja on mennyt! Me puhumme niistä yhdessä, isoäitini ja minä. Hän on kohta perillä. Kuinka yksinäiseksi elämäni silloin tuleekaan, kun ei isä tunne kalleinta aarrettani.

— Niinkuin minun on nyt. Mutta en minä sen takia kaipaa maailmasta pois. Mehän olemme nuoria. Omaisemme voivat kääntyä, ja sitäpaitsi —

Nuori tyttö punastuu.

— Kuiskaanko sinulle salaisuuden, Illina? Tiedän erään, joka on minulle hyvin, hyvin rakas, isää ja siskojakin rakkaampi. Hän on kristitty — mutta aivan köyhä niinkuin minäkin, ja köyhyys on aina paha asia vanhempien ihmisten mielestä. Minä en siitä välitä, kun hän vaan on hyvä ja rakastaa minua. Nyt en vielä sano hänen nimeänsä… en, en! Oletko utelias? Et saa kysyä…

Illina ei ole utelias. Hän puhuu ystävällensä helliä, sydämellisiä sanoja, toivossa iloiten hänen onnestansa. Kuitenkin kaiken aikaa vieno surun sävy lepää hänen kasvoillansa, ja pian hän palaa äskeiseen puheenaineeseen.

— Rakkaan isäni tähden minäkin kyllä tahdon mielelläni elää. Etkö käsitä, Clymene, että minä en muutenkaan kuolemaa kaipaa, vaan Jeesusta, Jumalan Poikaa, jota me taivaasta odotamme. Jos hän tulisi nyt, silloin Sallustius ei saisi ottaa Nereaa, eikä minun tarvitsisi viedä lintua Aeliukselle, eikä satakieliä surmattaisi kielten tähden, ei laululinnuilta puhkaistaisi silmiä, orjat pääsisivät vapaiksi, eikä huomenna olisi kauheita gladiaattoritaisteluita ja eläinnäytelmiä. — Oi, minusta tuntuu kuin koko maa huokaisi suuressa ahdistuksessa: "Tule, tule, Herra Jeesus!"

Clymene vaikenee jälleen. Nämä ovat liian syviä asioita hänelle. Mutta samassa hän muistaa jotakin ja tarttuu iloisesti ystävänsä käteen.

— "Isä meidän" — siinähän on lohdutus, Illina. Me saamme puhua tämän kaiken hänelle.

— Kiitos, — kuiskaa Illina. — Niin, se on tosi.

Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan takaisin kaupunkiin.

* * * * *

Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan cavaediumiin, vastaanottosaliin.

— Odota tässä, — hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen, miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes herra suvaitsi tulla.

— Pyytäisin toimittaa heti asiani, — vastaa Illina varmalla, sointuvalla äänellä.

Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee närkästyneenä: — Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä asioilla häiritä.

— Poistunko siis? — kysyy Illina, joutumatta hämilleen. — Vai tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni?

— Enkö käskenyt sinun odottaa? — kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä. — Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö, minä tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen mies.

Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan yksinänsä cavaediumiin.

Illinan sydän värähtää. — Oi Jumalani, Isäni, — hän äänettä rukoilee, — suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna!

Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa.

Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel.

— Lemmikki raukkani, — kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä vierimästä poskillensa, — minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi meille?

Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa.

— Mikä se on?

— Tyttö ja lintu, — huomaa Sabina.

— Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia sitä haluaa, — puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. — Aelius herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon…

— Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En tahdo nähdä häntä silmäini edessä!

Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle kiintynyt.

— Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin värjätty tuhalla ja rasvalla!

Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään.

— Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa!

Laetitia neiti itse astuu Illinan luo.

— Oletko sinä lintukauppiaan orja? — hän kysyy.

— Olen hänen tyttärensä.

— Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta —

Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin.

— Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on ruhtinaallinen hinta hiuksista.

Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias Jumala — täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta —

Laetitian odottamaton kysymys katkaisee Illinan huolehtivat mietteet. Se tulee yllättävänä kuin salama. Yhtä nopeina ja välähtelevinä alkavat samassa hänen omat ajatuksensa risteillä.

Myydä tukkansa — tämä tukka, jota isä ja isoäiti niin usein hellästi silittelevät! Illina tietää, että se on hänen huomattavin koristeensa; kuvastin on näyttänyt sen, ja monet ihailevat huulet ovat samaa kuiskanneet. Ei hän koskaan ole turhamaisena kiinnittänyt sydäntänsä siihen, ei ole luullut edes välittävänsä kauneudestaan. Mutta tällä hetkellä hän voimakkaasti tuntee sisimpänsä järkkyvän. Hän rakastaa tätä lahjaa, jonka itse Luoja on hänelle antanut — rakastaa niin, ettei hän mistään hinnasta luopuisi siitä.

Eikö mistään hinnasta? Kuinka tuo ylhäinen, itsekäs neiti sanoikaan? "Tuhat sestertiaa." Entä jos tässä olisikin Nerean pelastus — rukousten kuuleminen? Mutta se ei riitä, tarvitaan kaksituhatta… Jos hän antaisi niin paljon?

— Vapahtajani kuoli minun tähteni… Ja minäkö voisin empiä näin vähäpätöisen uhrin suhteen? Ei, ilolla olen valmis. Kunpa hän vaan suostuisi!

Illina vastaa päättäväisesti: — Kahdesta tuhannesta sestertiasta saat mitä pyydät, valtijatar!

— Kas, kas, hän osaa käyttää tilaisuutta, tuo pikkuinen kettu. Etkö häpeä? Mitä sinä niin paljolla rahalla tekisit?

— Ostaisin vapaaksi ystävän, joka muuten viedään orjaksi, — hän vastaa yksinkertaisesti.

Laetitia katsoo häntä pitkään. Hän on niin tottunut omanvoitonpyyntöön, viekkauteen ja ahneuteen, että hän tuskin käsittää todeksi moista puhetta. Se vaan hänelle selviää, että tyttö ei ole määrännyt hintaa umpimähkään: siis se lienee maksettava.

— Horone, hae sakset, — hän käskee.

Tuokiota myöhemmin Horone kantaa pois Illinan pitkiä, ihania kiharoita, ja Sabina tuo valtijattarensa huoneesta pussillisen kultarahoja tytölle, joka istuu lintuhäkkinsä vieressä paljaaksi riistettynä kuin lehdetön puu syksyllä. Hän ei enää tunne pelkoa eikä alakuloisuutta, hänen sydämensä on onnesta tulvillaan. — Isäni, taivaallinen Isäni, kuinka hyväksi sinä kaiken käännät! Tämän avun takia minun siis piti tulla Aeliuksen taloon. Minä kiitän ja ylistän sinua!

Mutta nyt hänen onkin kiire lähteä. Hän jättää lintunsa Sabinan huostaan, selittäen mitä siemeniä se syö ja kuinka usein sen juomaa ja kylpyvettä on vaihdettava. Atriensis tahtoo ovelta käännyttää hänet takaisin, mutta hän vakuuttaa jo toimittaneensa asiansa. Vanhus tuijottaa tytön lyhythiuksiseen päähän. — Hyi, — hän sanoo sylkäisten. — Vai sellaista asiaa! — Eikä hän enää estele Illinaa poistumasta.

Ilo siivittää tytön askeleet. — Enkelit olivat kanssani! — hän riemuitsee. — Nyt on Nerea pelastettu, eikä minun tarvinnut edes nähdä Aeliuksen kasvoja! —

Mutta Aelius herra ei olekaan yhtä hyvillänsä siitä, että hän ei ole saanut ihanan Illinan kasvoja nähdä. Hän raivoaa, kohdistaen vihastuksensa kaikkeen, mikä eteen sattuu.

Hän on pelannut ystävänsä Urbanuksen kanssa, ensin välinpitämättömästi, sitte yhä kiihtyen. Vihdoin Aelius kyllästyy ja heittää nopat menemään.

— Pidä rahasi, sinä jumalien suosikki! Minä lopetan.

Levottomana hän huomaa huoneen hämärtyvän. Joko nyt lähenee ilta?

— Juo! — hän kehottaa Urbanusta. — Juo pohjaan asti, minä teen samoin. Olen pahoillani, etten voi nauttia seurastasi kauvempaa. Muut asiat vaativat aikani.

Urbanus noudattaa viittausta ja lähtee. Aelius voi tuskin hillitä jännitystänsä. Hän kiirehtii puhuttelemaan Atriensista — ja saa kuulla Illinan käyneen ja menneen!

— Sinä kelvoton, sinä tomppeli, sinä kaikkien aasien aasi, Cerberus sinut syököön! Mikä sinut esti ilmoittamasta minulle?

Hän ravistaa ukkoa käsivarresta niin tuimasti, että tämä älähtää ja voivottelee, vaipuen polvillensa vihastuneen nuorukaisen eteen.

— Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja —

— Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä?

Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua.

Surullinen, vieno viserrys soi häkistä.

— Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin petetty? Toisin se aamulla lauloi.

Sabina rohkenee hymyillä.

— Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät.

Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa naurunalaiseksi.

— Minä tapan sen!

Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin.

Mutta mitä merkitsee viheliäisen sokean linnun elämä tai kuolema, kun hän itse ei ole saanut pyydystetyksi sitä oikeata lintua, jota hän koko sielullaan ja ruumiillaan halajaa?

Vihdoin hän talttuu niin paljon, että malttaa järjellisesti ajatella.

Hän kutsuttaa luoksensa Pheben, joka saapuu vielä hiukan kalpeana, mutta viehättävän sirona valkeassa puvussaan ja uusissa koristeissaan. Kun hän astuu Aeliuksen eteen, leviää purppuranpuna hänen vaaleille poskilleen.

Hetken Aelius katsoo häntä mielihyvällä, mutta kysyy sitte kiireisesti ja vakavasti:

— Phebe, voinko luottaa sinuun?

— Herrani, pyydä minulta mitä tahdot! Kaikkineni olen sinun vallassasi, palvelukseesi valmis.

— Tunnetko lintukauppiaan orjattaria?

— Hänellä on vain yksi orjatar, Syntyche. Olen nähnyt hänen kantavan kaivolta vettä.

— Eikö hän siis ole tuttavasi tai ystäväsi?

Phebe tulee pahoillensa, kun jumaloitu Aelius sellaista kysyy.

— Herrani, hän on tavallinen halpa tyttö, sitäpaitsi tuskin täysi-ikäinenkään. Sinä tiedät, että valtijatar täällä korotti minut omaan huonepalvelukseensa.

Aelius ei voi olla hymähtämättä tytön huvittavalle turhamielisyydelle.

— Niin, niin, minä ymmärrän, tuommoinen Syntyche ei ole sinun seurasi arvoinen. Mutta etkö ole sattunut kuulemaan hänestä mitään? Voiko häneltä urkkia tietoja ja saako hänet helposti lahjotuksi?

— Koetan tehdä kaiken, mitä käsket, herrani. Näihin aikoihin, ennen pimeän tuloa, hän varmaan on kaivolla, niinkuin muutkin tytöt.

— Siis mene, ota selko, ketkä lintukauppiaan talosta aikovat huomisiin sirkusnäytäntöihin ja ketkä jäävät kotiin. Kuule, — Aelius tarttuu lähentelevästi hänen käteensä ja vetää hänet äkkiä puoleensa, — jos hyvin onnistut, saat palattuasi jäädä luokseni.

Kuten aamullakin, tyttö kiihkeästi suutelee hänen viittansa lievettä ja rientää matkaansa innosta ja onnesta säteilevänä.

Varsin pian hän tuo vastauksen: kauppias menee, mutta hänen tyttärensä ei harrasta verisiä taisteluita ja jää yksin pitämään huolta myymälästä. Syntyche ei pääse sirkukseen, hänen täytyy hoitaa sairasta isoäitiä. Hän sanoo tekevänsä sen mielellään, sillä emäntänsä takia hän uhraisi vaikka henkensä.

— Niinpä uhratkoon, jos on tarvis, — mutisee Aelius. — Hyvä näinkin. Huomenna siis, ja Venus itse olkoon minun apunani! Tule, pikku Phebe, nyt en jaksa ajatella mitään näitten ponnistusten jälkeen. Sinä voit huvittaa minua.

* * * * *

Pimeys laskee, yön siivet suhajavat. Ilma on raskas ja rajusäätä ennustava. Pompeiji valvoo synnissä. Pompeiji nukkuu huolettomuuden rauhassa.

Mutta likellä rikkaan Sallustiuksen taloa, rappeutuneen hajuvesikaupan ylishuoneessa, nuori, äsken vielä epätoivoinen tyttö itkee ilokyyneleitä. — Kristittyjen Jumala! — hän kuiskaa sydämensä syvimmästä pohjasta. — Sinun palvelijasi ovat minut pelastaneet. Minä tahdon myös tulla kristityksi. Sinä olet totisesti oikea Jumala, sillä sellaista rakkautta kuin heillä ei ole kellään koko maan päällä. —

Ja ylhäällä lintukauppiaan talossa vanha vapiseva käsi hellästi laskeutuu toisen nuoren tytön päälaelle.

— Illina lapseni, — sanoo isoäiti. — Älä murehdi isäsi tyytymättömyyden tähden. Hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet näkemään ijankaikkisia aarteita, joita kukaan ei voi ryöstää meiltä pois. Jeesus Kristus on antava sinulle kruunun, jonka rinnalla kultakiharat eivät ole minkään arvoiset. Näin sinä olet kaunis hänen edessänsä.

— Kiitos, isoäiti. Enhän minä murehdi, olen onnellinen ja kiitollinen.

— Siunatkoon sinua kaikkivaltias taivaallinen Isä! Lepää rauhassa, rakas lapsi.

Illina menee makuuhuoneeseensa, joka on isoäidin huoneen vieressä. Pian hän on riisuutunut ja ristissä käsin vaipunut suloisen unen helmoihin. Mutta vanhus kohottautuu vuoteessansa istumaan.

— On niin ihmeellinen ollakseni, — hän puhelee itsekseen. — Tuntuu kuin Herra olisi lähellä, hyvin lähellä. Ei yksin minua, vaan Illinaa myöskin. Koko tätä kaupunkia.

Uni ei tule hänen silmiinsä. Hänen täytyy lakkaamatta rukoilla: — Armahda, Herra, armahda meitä! Älä syökse syntisiä tuomioon!

Sitte autuas rauha leviää hänen kasvoillensa: — Niin tule, Jeesus, me odotamme sinua.

* * * * *

Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon voimakkaammin.

Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi. Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä. Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta.

Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina.

— Kuinka kaunis minä olen, — hän ihailee itseänsä. — Minä olen kuin jumalatar!

Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen kantotuolia ei näy missään.

— Mene kysymään, missä herra viivyttelee, — käskee Laetitia lähimmälle orjalle.

Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin avulla piankin reipastuvansa.

— Liikkeelle siis! — komentaa Laetitia.

Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina, joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä näkemästä.

— Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen, — hän ajattelee. — Jumala on siunaava hänen altista, uskollista sydäntänsä.

Hän solmii hunnun, joka hänen päätänsä verhoaa, ja istuu lukemaan pientä kirjoitustaulua. Clymene on hankkinut sen hänelle lainaksi edellisenä iltana. Siinä on ihmeellisiä lauseita. Kristittyjen kokouksessa on kerrottu, että ne on Herralta saanut vanha apostoli Johannes, joka vielä elää.

— Hän on onnellinen, joka silmillään on nähnyt Herran ja vielä nytkin korvillaan kuullut hänen äänensä puhuvan!

Illina lukee: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän voittoseppeleen. Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."

Hänet keskeyttää Syntyche orjatar, keskenkasvuinen lapsekas tyttö, joka hätäisenä laskeutuu alas yläkerran irtoportaita.

— Illina, tule katsomaan! Ikkunasta näkyy kummallisia salamoita. Minä kovasti säikähdin, ja isoäitisi puhuu asioita, jotka menevät ihan sekaisin. En ymmärrä mitään. Tule pian, Illina.

He rientävät yhdessä ylös isoäidin huoneeseen. Seinään avatun pienen ikkunan verho on vedetty syrjään. Siitä kajastaa kuin tulipalon hohde. Toisessa tuokiossa taas kaikki tummenee.

Illina ei ensimmäiseksi kiirehdi ikkunaan, vaan sairaan vanhuksen vuoteen luo.

— Kuinka sinun on laitasi, rakas isoäiti?

— Hyvin, hyvin. Olen valvonut yöllä ja nukahdin äsken. Näin ihanaa unta, Illina, ja nyt kun olen hereillä, se yhä tuntuu jatkuvan. Taivaan portit aukenevat… Jeesus on kohta täällä.

— Isoäiti, ethän tahdo vielä jättää minua? — Tyttö syleilee ja suutelee häntä kyyneltyvin silmin, väräjävin sydämin.

Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja helähtää rikki.

— Rajuilma puhkeaa, — sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. — Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta.

Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta. Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut ilme.

— Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! — hän sanoo tuskallisesti. — Lapset, rukoilkaa!

— Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin.

— Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! — nyyhkii Syntyche. — Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä pelkään!

— Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka! Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät…

Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin kotiutuisi näkyjensä mailta.

— Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua.

Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin.

— Ihana, jumalainen Illina neito, — saa nuori ylimys sanotuksi kalpeana ja kiirehtien, — vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä pelastan sinut!

Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu.

— Aelius, älä koske minuun!

Vastaukseksi Aelius viheltää. — Hoi, orjat!

Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa kadulla kantotuolit.

— Jumalani! — hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius eellimmäisenä.

Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja ovat ehtineet ylös asti.

— He tahtovat ryöstää minut mukaansa! — muuta ei Illina ennätä selittää isoäidin huoneessa. — Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä… Rukoile, auta!

Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita.

Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee, sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa hänen ympärillänsä. — Kaiken loppu on tullut! — liikkuu ajatus hänen mielessänsä. — Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on ainoa, joka elää. — Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: — Jos maailma vielä on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan sinulle, suuri Jumala!

Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä.

— Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! — rukoilee isoäiti.

Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä.

— Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani oman sisaresi päässä?

Aelius tuijottaa tyttöön. — Kurja Laetitia! — tunkee hänen kiristettyjen hampaittensa välistä.

Hän ei ennätä enempää.

Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa, vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: — Minun Jeesukseni, jo tulit! — Sitte kaikki hetkeksi hiljenee.

Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana.

Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle, mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus… Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu nostaa kylmän hien hänen otsallensa.

— Sinun on syy! — hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. — Minä joko surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule.

Hän pysähtyy.

— Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin ennen. Illina! — Ääni soi jo hellemmin. — Morsiusvuoteesta Letheen… Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua!

Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä vastaan:

— Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti. Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme ovat käsissä.

— Etkö pelkää? — saa tyrmistynyt Aelius suustansa.

— En sinua enkä kuolemaa — en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni.

Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan ääntä kohti.

— Otan sinut kuitenkin, otan — sillä mikään rukous ei auta, ei mikään —

Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi… Ratisee, suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut, kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee kerran — mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen rauhaan.

* * * * *

Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet raunioiden alle.

Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa.

Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja kaiken muunkin hän vielä voisi kestää — mutta ainoa tytär, armahin aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen tuhon tuloa.

Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli.

— Kuinka raskas on monen kohtalo, — sanoo mies huoahtaen. — Meillä onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä — nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt.

— Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, — kertoo Clymene. — Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä.

— Nemesis divina, — mumisee mies. — Missä hänen uhrinsa Nerea lienee?

— Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona.

Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala.

— Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti? Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä?

Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."

* * * * *

Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen muistokin.

Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois.

Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen".

Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti."

* * * * *

Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät.

Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain kajahtaessa maan äärestä toiseen?

Ihmiset havahtuvat askareiltansa, mikä pelloltaan, mikä kaupastaan, mikä tieteen ja taiteen kukkuloilta.

Kaikki sukukunnat parkuvat: "Vuoret, langetkaa päällemme ja peittäkää meitä!"

Mutta ne jotka tuntevat ylhäisen tulijan, Kuninkaansa, rakkaansa, ne riemuitsevat häntä vastaan: "Hosianna Daavidin Poika! Siunattu hän, joka tulee Herran nimeen!"

Milloin on koittava se päivä? Ei vastausta. Rauniokaupunki vaikenee.

Ehkä lyhyiden haihtuvien hetkien perästä — ehkä tuntemattomien aikojen takaa. Tuhat vuotta kiitää ohitse kuin vartio yöllä, ja hän, odotettu, ilmoittaa: "Katso, minä tulen pian."

Matkailija painaa kätensä hiljaa ristiin. Kuollut kaupunki uinuu hänen ympärillänsä, raunioiden tarina väräjää hänen sydämessänsä. Hän tahtoisi oppia tavailemaan rukousta: — "Niin tule, Herra Jeesus!"