Produced by Anna Siren and Hilja Haahti

HEHKUVAN KEVÄÄN MAA

Kirj.

Hilja Haahti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

SISÄLLYS:

Hehkuvan kevään maa
Caprin kevät
Siunaus
Pyhän Sebastianin nuolet
Fontana di Trevin vesipisara
Raunioiden tarina

HEHKUVAN KEVÄÄN MAA

Italiaa sillä tarkoitan.

Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennon vaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhä ja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesän toiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa.

Etelässä on hehkuvan kevään maa.

Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus — tulee myöskin näännyttävä helle ja kuihtumus ennen aikojansa.

Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu, — muistoina ihanimmin, — siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa.

Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta.
Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut.

Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle.

Lähdemme saamaan — ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä onhan meilläkin omat aarteemme.

Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät — ihmissydänten välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista, syventämistä, elähyttämistä.

Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät.

Caprin kevät

— Lemmikki neiti!

Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista, joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa, syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan kukkarunsauteensa.

— Missä te olettekaan? — helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä oli lausunut.

— Korkealla! Kas niin… jopa keksitte.

Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä, hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän ilostunut.

— Mitä te siellä teette?

— Katselen teitä ja ruusuja.

Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho erottuivat sitä selvemmin.

Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan syliin.

— Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia?

Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät tytön päälle.

— Tulisempia kasvaa. Vaihdetaan!

— Leikimmekö ruususotaa? — Tyttö pujottausi vilkkaasti esiin kultakukkasten keskeltä, itsekin kullanhohtavana yksinkertaisessa, kellervässä pumpulipuvussaan. Hän oli hyvin nuori ja hento, hänellä oli säteilevät silmät, ja kasvojen väri oli innon helakkaa punerrusta vienoilla poskilla.

— Neiti, neiti, olettepa te rohkea! Mitä Hotel Faraglionin omistaja sanoisi? Signora Giannina täällä Limone huvilassa vartioi ruusujansa kuin lohikäärme.

— Te olette hirveän ymmärtäväinen. Minusta on hauskaa, niin hauskaa, että tahtoisin leikkiä ja kieritellä kukkasissa. Lääkäri sanoi aamulla, että minä olen jo ihan terve. Näytänkö siltä?

— Tietysti te näytätte. Tehän olette ihastuttava, niinkuin ruusunnuppu. Siksihän minä olen katsellut teitä.

Tyttö punastui ja katsoi maahan.

— Hypätkää nyt jo pois sieltä muurilta, herra Lichter.

— Kiitoksia paljon, Lemmikki neiti.

He nauroivat kumpikin. Taiteilija nyökkäsi päätänsä, hyppäsi ja katosi muurin peittoon. Tyttö otti penkiltä valkoisen olkihattunsa ja käveli portille. Faraglionin ja Limonen portit aukenivat samalla kertaa, ja kuin sopimuksesta he seisoivat yhtaikaa Via Tragaralla.

— Me menemme siis kävelemään, — sanoi taiteilija.

— Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu?

— Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä olen valmis.

— Via Kruppille, — vastasi tyttö. — Sinne, mistä te maalasitte suuren taulunne.

— Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa.
Eikö Arco naturale kelpaisi?

Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi:
— Yhdentekevää.

— No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja kivileijonia?

— Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, — sanoi tyttö, koettaen
palata iloiseen tunnelmaan. — Minun ei koskaan voi olla liian kuuma.
Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona
Suursaarella.

— Auringonkukka, — sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. — Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää.

— Ei, — sanoi tyttö nopeasti. — Mennään vaan Arcolle. Sitte ei tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin.

He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät. Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista.

Pienen kaupan ovella vaimo tyrkytti korallinauhoja kaupaksi.

— Abbiamo, — vastasi Lemmikki, mutta pysähtyi kuitenkin, hypistellen tummanpunaista kaulakoristettansa.

— Oliko oikein? — kysyi hän leikiten toveriltansa. — Minä tarkoitin, että minulla on. Ei hän näytä ymmärtävän, hän vaan tarjoaa.

Vaimo riiputti käsissään kahta samanlaista korallinauhaa kuin Lemmikin oma, kehuen että ne olivat oikeita koralleja ja maksoivat yhteensä ainoastaan liran.

— Kuinka he voivatkin myödä näin halvalla? — Lemmikki keikutteli korallejansa. — Kun minä kotona käytän näitä, ei kukaan aavista, että olen ne ostanut viidelläkymmenellä centesimillä.

— Ne ovat hylätyistä sirpaleista, — selitti taiteilija. — Väärin te sanoitte, että meillä on, sillä minulla ei ole yhtään. Valitkaapa minulle joku kaunis, joka on ehjistä helmistä, minä ostan.

— Tekö? Mitä te helmillä teette? — Lemmikin katse osotti vilpitöntä kummastusta. Mutta samassa hän jo vastausta odottamatta kiihkeällä innolla alkoi penkoa helmikasaa.

— Nämä vaaleanpunaiset ovat ihastuttavia, mutta ne maksavat neljä kertaa niin paljon kuin tummat.

Taiteilija hymyili sääliväisesti. Sirpalenauhoja nekin! Tyttö ei ymmärtänyt ajatellakaan kalliita, hiottuja helmiä. Kyllä hän jo aikoja sitte oli huomannut, että parikin liraa oli pienelle suomalaiselle neidille varsin suuri summa. Usein se niin oli hänelle itselleenkin; mutta täällä Caprilla taulut olivat hyvin menneet kaupaksi, eikä nyt taas ollut käyttörahasta puutetta.

Hän antoi vaimon käteen kaksi hopearahaa ja ojensi tytölle hänen ihailemansa nauhan, kuten lapselle, jonka iloa on hauska katsella. Hämmästyksissään Lemmikki huudahti riemusta. Kuinka hän olikin useasti toivonut tuollaisia vaaleita! Hän kiitti "tuhat kertaa", tarkasteli niitä onnellisena ja koetteli kaulallensa. Sillävälin Wolf Lichter edelleen teki kauppaa. Taas hän otti kukkarostansa kaksi hopearahaa ja vielä kaksi seteliäkin lisäksi, vaihtaen ne pyöreihin, valkopunerviin, ehjiin korallihelmiin. Hän pisti ne taskuunsa, ennenkuin Lemmikki huomasikaan, mitä hän oli ostanut ja maksanut.

— Menemmekö nyt eteenpäin? — ehdotti Lichter.

He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä.

Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha kaulassansa.

— Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, — nauroi hän, — vai kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on kaksi.

Hän alkoi kertoa tuttavallisesti:

— Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita. Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin pikkusiskoille sitäkään riittää.

Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet.

— Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan. Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia opettamaan. Mutta minä sairastuin — meri-ilma oli niin raakaa ja väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut kuolla. Keuhkotauti — se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni. Ymmärrättehän, että on ihanata elää!

Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet elämälle pelastanut?

— Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko? Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä, kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan, että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on enää jäljellä.

— Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, — sanoi Lichter jotakin sanoaksensa.

— Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva.

— Entäs mitä te olette? — hymähti taiteilija. — Viime sunnuntaina yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon.

— Minäkö? — Tyttö joutui hämilleen. — En minä paljon ajattele niitä asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina — ehkä vähän ikävä kotiin.

— Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne?

— Niin, joskus se tulee — mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta?

— Kenties, — vastasi taiteilija miettiväisesti. — Minäkin olen oikeastaan saarelainen.

— Oletteko? — Lemmikki huudahti ilosta. — Mistä? Kertokaa!

— Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne.
Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä.

— Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta, mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka rannalla puhdasta, valkeaa… Olen siellä uneksinut, että laiva kerran kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee…

— Te olette pieni ihmeellinen tyttö, — sanoi Wolf Lichter. —
Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat.

— Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa teidän taulujanne! Jos vaan osaisin…

— Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme täällä kolmannella saarella, — sanoi Lichter lämpimästi. — Eikö tämä sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa.

Tytön silmät säteilivät riemusta.

— Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä, että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen…

Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä, mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa… Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho?

Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: — Kuinkako minä jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin, koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa.

— Niin, — sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua.

— Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin.

— Mutta te tutustuittekin minuun!

* * * * *

Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran näki pienen suomalaisen ystävänsä.

Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia — sellaisia, joita kevätkauden matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja — sekä yksi iso taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja. Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana, valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa.

Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä.

Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän."

Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli osannut toivoakaan.

Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua. Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin, ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin, jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi, olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa, ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa, jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt.

Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa. Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi, räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys. Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä. Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen.

Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa.

Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa. "Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä, vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä?

Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi.

Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo, ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet jotakin "Mein Schatt" — niin, mitä se merkitsikään? — "Schatz" — aarre, kulta! — Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan kattia, kissaa…

He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa.

Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto, ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana, haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli. Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se — mutta kuitenkin…

Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen kaukaista kotipaikkaansa.

Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä, milloin soveltui.

Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen. Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut.

Silloin tuli tunnon kuiske: — Eikö tämä herkkä sielu ole ajanvietteeksi liian hyvä?

Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä.

* * * * *

Te tutustuittekin minuun!… Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä, sanomaton maailma? Eikö se puhjennut — puhjennut paraikaa, se mitä hän kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko kukkeus olisi ollut hänen.

Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa — hänelle — ja tytölle myös?

Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen — liian vaarallinen.

Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan, laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa.

Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla. Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi kultiansa yli maiseman.

Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa onnea, jota hän ei kyennyt selittämään.

— Mitä pikku ystävä haluaisi? — kysyi Lichter vihdoin. — Tännekö jäädä?

Tyttö alkoi haaveilla: — Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te myös — ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta — kauvas, kauvas pois…

— Maccheroni, — kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa.

Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. — Kerjäläiskansa! — sanoi hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä.

Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja. Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. — Niin, katsokaas, — hän selitti, — he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia.

— Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä- eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt.

— Me pyydämme palvelusta! — Lemmikin läikehtivä mieli oli taas joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. — Tiedättekö, herra Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla. Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi meidät sinne.

— Mikä mielijohde!

— Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme lentäneet.

Taiteilija hymyili. — Olkoon menneeksi!

Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat aivan tien varrella, täällä likistössä.

Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan. Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa ojentamaan sitä neidille.

— Kuinka täällä on sievää,—ihasteli Lemmikki.

Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden.

— Jumala auttaa ja lohduttaa, — sanoi nuori vaimo iloisesti.

Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin… Tokko hän sitä tarvitsisi koskaan enää?

He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin. Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi kirjoittaa kummitädille ja kotiin.

— Teemmekö huomenna veneretken? — kysyi Lemmikki Faraglionin portilla.

Wolf Lichter pudisti päätänsä. — En tiedä — ehkä minun taas pitänee jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin ostettaisiin.

— Paljonko se maksaa? — uteli Lemmikki.

— Kaksituhatta.

— Tehän tulette aivan rikkaaksi! — hämmästeli tyttö. — Mitä te teette niin paljolla rahalla?

Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen. Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti.

Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä" liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen keväänsä ruusut.

— Sanonko suoraan? — vastasi hän tavattoman vakavana. — Jos saisin ne rahat, niin perustaisin kodin. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos ystävyydestänne!

Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä.

* * * * *

Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja tilannut kuvan omaksensa. — Hyvä onni, että sekin menee, — ajatteli Lichter tyytyväisenä. — Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt.

Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä "pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä?

Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin, ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua":

"— — Tui, tui, Ahtolan väki,
Kultakutrinko Ahti näki? — —"

Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. — Ei, ei minulla ole kiharoita, mutta hänellä on!

Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä. Lemmikki naurahti. — Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria.

"— — Tui, tui, vuoritieltä…
Sulhot ei mua löydä sieltä!"

Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut löytääkin!

Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille. "Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy sietämättömäksi ajan pitkään."

Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään.

— Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, — hän ajatteli. Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut tapahtua Lemmikin lähdettyä.

Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa
Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon.

— Ja sittekö palajatte Suomeen?

— Palajamme.

Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille.

— Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta?
Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä.

— Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa ja vastasi hiljaa: — Nyt… nyt minä luulen, että haluaisin jäädä ainiaaksi!

Wolf Lichter katsoi häntä oudoksuen, tutkivasti. Mikä ihmeellinen arvoitus tämä tyttö olikaan!

Puutarhojen uinahtavat kukkaset tuoksuivat yöhyväisiä, kuu kulki esiin
Monte Solaron takaa, ja illan varjot laskeutuivat.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin valtioneuvoksetar saapui Caprille. Hän oli arvokkaan näköinen, hieno keski-ikäinen nainen, jonka silmistä loisti sydämen hyvyys. Äidillisesti hän syleili suojattiansa, tyytyväisenä tytön kukoistavaan terveyteen. Eipä siis raha ollut turhaan käytetty. Mutta pian hänen tottunut, tarkka silmänsä havaitsi muutakin. Oliko hän ehkä kumminkin menetellyt varomattomasti, jättäessään kokemattoman kummityttärensä tänne yksinään vieraitten keskelle, vaikkapa taattuunkin paikkaan? Häntä huolestutti se unelmoiva, naisellinen piirre, joka tänä lyhyenä aikana oli kehittynyt lapsekkaan saarelaistyttösen olentoon. Mistä se oli syntyisin ja minne tähtäsi? Hän ei kysynyt mitään, ainoastaan odotti ja piti varalla.

Tietysti tyttö ei huomannut eikä aavistanut, kuinka usein hän mainitsi "herra Lichterin" nimen. Hän luuli välttäneensä sitä erinomaisen huolellisesti…

Sitte he eräänä päivänä astuivat taiteilijan näyttelyhuoneeseen. Omituisessa mielentilassa, kiihkeänä ja hämillisenä, hehkuvin poskin tyttö saattoi valtioneuvoksettaren suoraan suuren meritaulun eteen.

— Tämä se on, josta minä olen kertonut. Täti, eikö se ole ihana?

Valtioneuvoksetar tutki aluksi yhtä paljon maalaajaa kuin taulua. He viipyivät pitkän aikaa, katsellen ja keskustellen. Wolf Lichter käyttäytyi huomaavaisesti ja kohteliaasti, kuten tottunut maailmanmies. Hänen puhutellessaan Lemmikkiä ei ainoakaan äänen tai kasvojen väre todistanut tuttavallisesta suhteesta.

— Siis niinpäin, — ajatteli valtioneuvoksetar. Hän tiesi tarpeeksi ja kääntyi jälleen taiteilijasta tauluun, joka kiinnitti suuresti hänen huomiotansa ja herätti hänen jakamattoman ihastuksensa. Ne, jotka halusivat muistoa oleskelustansa Caprilla, etsivät kukkapuita, sinimerta, kevätkuvia. Valtioneuvoksetar aivan erityisesti kiintyi tähän karuun maisemaan, sillä se yhdisti hänen kesämuistonsa, eteläiset ja pohjoiset. Caprin piirteet, Suursaaren tunnelma. Heti häneenkin vaikutti tuo omituinen yhtäläisyys, joka Lemmikin oli tenhonnut hänen ensi käynnillänsä.

— Sinulla on hieno maku, tyttöseni, — sanoi valtioneuvoksetar.

Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei rohjennut. — Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas, te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin.

Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen kaunistukseen.

Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi sen tieltä. Voi — ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä!

Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä, nyt se oli melkein sääliväinen.

Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat, pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin taiteilija astui Lemmikkiä kohti.

— Saanko esitellä? — alkoi hän. — Neiti Nannini, morsiameni, ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän haltijattarenne minun näyttelyyni…

Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä.
Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki.

Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana. Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla sydänlehdillä… Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään?

Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin tuskin hillitsi. — Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne. Toivon… toivon, että Jumala siunaisi teitä…

Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan? Jotakin… hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella.

Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä, odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa.

— Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään?

Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka — eikö hän voinut uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi ollut mikään onni?

Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä katkerammin.

— Minä rakastan, rakastan häntä!

Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee hänen luoksensa.

Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat:

"Jumala auttaa ja lohduttaa…"

Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille, haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta. Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan?

Siunaus

Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista, oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti.

Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille, joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. — Minä panen Giulian, ison tytön, palvelemaan, — päätteli hän. — Siitä säästyy monta kauhallista puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat.

Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon.

Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut. Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle.

Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa. Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri, salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa: Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut varpailleen ja hartaasti kurkistellut. — Onko Pyhä Isä siellä? — oli hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri olevan vapaahetkiä liiemmalta.

Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto. Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita tuon tuostakin tarvittiin.

Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu. Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä säännöllisesti sunnuntaiaamuina.

Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle, työntäen lapsen sieviä istuinrattaita.

Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö. Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä. Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis — mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä?

Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista. Niin — ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa?

Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä, jos he juonittelivat?

Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet; mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian oli palvella häntä.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen. Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan.

— Kulta sisko, ota minutkin sinne!

Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni kolme liraa enemmän.

Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. — Tässä, äiti, — sanoi hän. — Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia!

— Sinä siunattu tyttö, — sanoi äiti. — Lola, juokse pian ruokakauppaan! — Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.

Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne.

— Hyvästi, — sanoi hän, — minä menen messuun.

— Hyvästi, — sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista. Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä katuakin juostessansa.

Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt. Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä, ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän odotti vieraita.

Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa! Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa.

Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa. Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta kohti.

Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut.

Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa, niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää Jumalan.

Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat. Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen kujan. — Tilaa, tilaa kulkueelle! — huudettiin.

Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa, jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna, hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin, mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa. — Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, — ajatteli Giulia, eikä aprikoinut asiaa sen pitemmältä.

Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään. Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen. Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti syrjemmäksi.

Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä hetkellä, näin arvaamatta?

— Onko se Pyhä Isä? — uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään seisovalle naiselle.

— Se on kardinaali, — kuului vastaus. Nainen tuskin viitsi katsoa tyttöön, joka niin tyhmästi kysyi.

Giulia parka! Aivan lannistuneena hän lysähti kokoon, ja kyyneleet, jotka kulkuetta katsellessa olivat kuivuneet, yrittivät uudestaan esiin. Ei, ei täällä näyttänyt olevan siunausta hänen varallensa. Paras hiipiä pois niinkuin oli tullutkin.

Silloin laskeutui käsi hänen olallensa. Hän kääntyi ja näki vanhan tuomari Langen.

— Mitä sinä itket, pikku Giulia? — kysyi hän ystävällisesti. — Etkö ulottunut näkemään kulkuetta? Riennä tuonne kuoriin päin, se palaa takaisin vasemmalta puolelta.

Katkonaisesti Giulia sai selitetyksi surunsa. Ei se kulkuetta koskenut, kyllä hän sen näki ja kuuli laulun. Hän vaan oli kauvan, kauvan toivonut, että Pyhä Isä kerran siunaisi häntä ja hänen rukousnauhaansa täällä kirkossa, ja nyt hän oli pettynyt, kun tuo punalakkinen korkea pappi olikin joku muu. Hän olisi juuri tänään niin mielellänsä pyytänyt syntejään anteeksi. Tiesikö tuomari, että täällä Roomassa oli jossakin päin Santa Scala, sellaiset portaat, joita Jeesus oli kulkenut eläessään maan päällä? Jos niitä kiipesi polvillansa ylös, kuului saavan jokaisesta portaasta synnit anteeksi yhdeksäksi vuodeksi. Joskus olisi hyvä mennä sinne, mutta ei nyt ollut aikaa. Eikä se hänen mielestään niin erinomaista ja varmaa ollut kuin itse Pyhän Isän siunaus. Voi, jos kerran saisi hänet nähdä!

Tuomaria huvitti pieni harras, tietämätön tyttö. Hän oli vallan liikuttava siinä puhellessansa. Mitä jos rupeaisi hänen hyväksi enkeliksensä? Herra Langen päähän pisti leikkisä tuuma.

— Kuuleppas, tyttöseni, — sanoi hän, — minä menen tänä iltana paavin hoviin hänen hovimestarinsa kirjurin luo. Ylihuomenna iltapäivällä matkustan Roomasta pois, ja sitä ennen haluan nähdä paavin, niinkuin sinäkin haluaisit. Aion hankkia itselleni pääsyn hänen luoksensa. Hankkisinko sinullekin?

Giulia luuli tuomari Langen tekevän pilkkaa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuli hyvin pahoillensa.

— Niin, niin, minä tarkoitan täyttä totta, — hymyili tuomari. — Onhan sinulla noin sievä uusi pukukin. Mene kotiin muuttamaan se yltäsi, ettei se tahraannu ylihuomiseksi!

Giulia katsoi tuomarin silmiin empien ja epäröiden. Pieni vilkas suu oli yhä vaiti. Hän niiasi ja kiirehti kirkosta pois, ikäänkuin jokin olisi ajanut takaa. Rouva kummasteli että hän palasi niin pian ja lisäksi heti riisui pyhävaatteensa. — Sinun täytyy olla siisti, kun vieraita tulee, — vaati hän. Tyttö ei vastannut eikä selittänyt. Rouva suuttui ja torui, kunnes Giulia itkien lupasi pukeutua uudestaan.

— Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, — ajatteli hän kerta kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä.

— Pesukangastahan se on, — sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua.

Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan.

Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri, Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. — Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, — sanoi tuomari. — Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. — Pater Pacomius osotti tuomarille istuinta. — Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa. Sitte — niin — te kai tiedätte puvun. Te tulette hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat.

Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut mustaa eikä valkoista pukua… Joka leikkiin on mennyt, saa leikin kärsiä.

Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies. Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä.

Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi, havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta, joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta. Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu, koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan, sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. — Juoppas ja tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän. Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki!

Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika, ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri, joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi.

No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää.

Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen voi saada ja kuinka?

Tuomari ei ryhtynyt lähempiin selityksiin.

— Minä olen suosituskirjeen avulla hankkinut pääsykortin itselleni ja toimittanut luvan, että saan ottaa Giulian myötäni. Olen tyytyväinen hänen palvelukseensa ja päätin valmistaa hänelle odottamattoman ilon. Toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan.

Eihän toki. Giulia kasvoi rouvan silmissä päätä korkeammaksi entistänsä. Edellinen palvelustyttö oli tuottanut pelkkää harmia ja häpeätä; tämä oli koko talolle kunniaksi. Alttiisti hän lupasi käydä tytön kanssa valmiitten vaatteitten kaupoissa valitsemassa pukua ja huntua.

— Valkoinen kai ostetaan? — kysyi hän tuomarilta. — Tyttö on nuori, mitä hän mustalla? Valkoisessa hänen parhaiten sopii ripillekin mennä. — Niin, niin, — sanoi tuomari nauraen. — Ostakaa vaan kaunis, että hän sopii minun seuraani.

Tuomari itse kutsui Giulian, ilmoittaaksensa suuren uutisen. Siinä tyttö nyt seisoi hänen edessään, käsittämättä oliko se tosiaankin totta, voimatta heti omistaa onnensa äärettömyyttä.

— Huomenna saat valkoisen puvun lahjaksi minulta, — jatkoi tuomari.
— Olen pyytänyt, että rouva valikoi sen sinulle.

Täytyi vihdoinkin uskoa, vaikka ihmeitä kuuluikin uusia ja uusia. Siis ei tuomari pilkannutkaan häntä eikä pettänyt puheillansa? Oi, sittepä hän oli hyvä kuin joku pyhistä parhain! Giulia heittäytyi hänen jalkoihinsa, suudellen hänen vaatteitansa, kunnes tuomari hiukan hämillään ehti estämään ja torjumaan.

— Tyttö, tyttö, eihän tuommoinen käy laatuun! Nouse ja opettele käyttäytymään kuin nuori neiti. Muista, ylihuomenna sinun pitää osata olla hieno paavin hovissa, ihan kuin olisit tyttäreni.

— Mitä äiti sanoisi? Ja Lola ja lapset? — ajatteli Giulia moneen kertaan. — Voi jos pääsisin sinne lentämään!

Puku ostettiin, hento ja pitsitetty, ihastuttavan sievä ja erinomaisen epäkäytännöllinen pienen palvelustytön tuleviin tarpeisiin. Mutta mitä niistä tämmöisellä hetkellä! Hunnusta kävi kaikkein suloisin keveä pitsihuivi, niin kaunis, että Giulia tuskin uskalsi koetella sitä päähänsä. Lisäksi valkoiset sukat ja vähän valkoisia alusvaatteita. Kengät kelpasivat sellaisinaan. — Sievä kulunki, — tuumi tuomari. — Neljäkymmentä liraa tästä hauskuudesta. Olkoon, melkein se kannattaa. — Hän hymyili itsekseen. Tuskin hän koskaan oli nähnyt ihmistä niin onnellisena kuin Giulia.

Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen! Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain. Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi. Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä. Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas tuomarinsa.

Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus.

Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua.

— Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin, — kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua.

Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat tietä. — Katsoppas noita, — kuiskasi tuomari Giulialle. — Ne ovat paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita ja kirjavia? — Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila. Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua.

Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku.

— Nyt emme keskustele enää, — huomautti hän kuiskaten tytölle. — Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin minäkin menen.

Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla, ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa. Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta, eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia, vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä.

Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja. Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat jälleen.

Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin.

Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin.

Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä. Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä, valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano. Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: — Tämmöistä komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit!

Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä, jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä. — Isä, Pyhä Isä! — soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa sydämessä.

Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi. Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän kädelle. Lyhyt tuokio vain — sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin. Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: — Jumala, korkea Jumala! Saanhan minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt — oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua?

Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa. Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan:

— Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne!

Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa.

— Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja pikkulapsia… ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian suojapuikkoa… kaikkia, kaikkia!

Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin… Oi, hän oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti!

Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi.

Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola, raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille. Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo.

Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut, suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken komeutensa.

— Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä kaikkia.

Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli värissyt pelkästä ajatuksestakin.

Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton, Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia.

Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti.

Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille, kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja hänen otsansa vuoti verta.

Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa. Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. — Kiitos Neitsyt Marialle! — hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran. Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa maan tasalle.

— Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko kaulassansa? — kyseli Giulia itsekseen. — Ja eikö se haava ollutkin ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon — mikä tässä onkaan vikana?

Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa. Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin suuri kuolemansynti ollut… Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa. Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan, joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas lapsi… eihän siitä voinut niin paljon pitää.

Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä?

Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä.

— Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, — sanoi tuomari. — Voitko noutaa sen?

Giulia niiasi. — Kyllä minä noudan.

— No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet!

Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan.

— Vai semmoista! Älähän huolehdi, — nauroi tuomari. — Lapsen olisi pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on tehonnut oikein mainiosti.

Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi:

— Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin.

Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös.

— Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? — sanoi tuomari, hymyillen hänkin. — Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi, ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan.

Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli.

— No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin, laittaudu nyt hevosta noutamaan.

Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä kiintyivät tuomariin.

— Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet?

— Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista asioista pitävät huolen.

Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän nyyhkytti katkerasti: — Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia… Ehkä nyt tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu… Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme?

Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää. Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi, että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen.

Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan, valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen, silmät suurina, syvän surullisina.

— En minä voi näitä pitää, — sanoi hän.