Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

HELVI

Kertomus nuorisolle

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

Ensimmäinen osa.

I

— Kiitos, äiti kulta! Koska sinä tämän olet ommellut, niin että minä en ollenkaan ole nähnyt?

Helvi kohotti ihastuneena valkeata, sinisillä nauhoilla koristettua esiliinaa ja loi äitiin suuret, kysyvät silmänsä. Äiti hymyili.

— Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa.

— Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkein pelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampia pyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entisten joukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan.

— Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisi päässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksän oppilasta.

— Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, että jos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tulee siitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentä opettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainan tunneilla oli parempi!

— Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan, kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisi kotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisi tähden…

Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään.

— Älä pahastu, rakas äiti, — virkkoi hän. — Minä olen semmoinen jänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaista mieltäni.

Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän oli valmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän oli mennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hän ilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa. Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessä seudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessään tutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihen hän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistä unta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennen niin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oli raskas aika… Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikä ymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia… "Tyynelä" siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänen kaikeksensa…

Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meni avaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinen tyttö, joka tiedusteli, "joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä".

— Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, joka palvelee tässä yläkerrassa kamreerilla — kyllä pastorska tietää —, sehän minua neuvoikin tänne.

Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. Rouva Aaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleää kretonkia. — Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi, mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtä tuovat, — hän tuumieli. — Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi, mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisin pidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi…

Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä näytti, ikäänkuin elämän huolet eivät vielä ensinkään olisi häneen koskeneet. Posket punaisina ja silmät loistavina hän kepein askelin kulki tietänsä Kruunuhaan äärimmäisestä perukasta Yrjönkatua kohti. Tuossa jo oli se suuri valkoinen rakennus, joka oli hänen matkansa määrä. Helvin sydän sykähti kovemmin, ja arastellen hän tarttui oveen. Se ei auennutkaan niin helposti; mutta ennenkuin Helvi ehti uudestaan nykäistä, oli toinen käsi käynyt kiinni ripaan ja tottuneesti temmannut raskaan oven auki. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaalea puku ja hattu kuin kukkatarha, seisoi siinä hänen vieressään. Hän loi Helviin iloisen, ystävällisen katseen ja virkkoi:

— Se on kireä ovi, sitä pitää aika lailla vetää.

Helvi kiitti ujosti. Tuolla tytöllä oli kyllä ystävälliset silmät, mutta hän oli niin hieno, ettei Helvi rohjennut puheisiin ruveta. Eikä hän näyttänyt joutavankaan Helviä kuulemaan, sillä samassa hän jo oli oven sisäpuolella, harppasi kolmella askeleella portaita ylös toiselle ovelle ja solahti siitä eteiskäytävään. Kun Helvi siihen ehti, ei enää näkynyt hänestä vilahdustakaan.

Voi, mimmoinen surina ja sohina, ja kuinka paljo tyttöjä! Helvi oli niin ymmällä, ettei tiennyt, minne kääntyä. Neljännestuntia myöhemmin hän tuskin itsekään muisti, mille hyllylle oli hattunsa laskenut ja miten hän oli virran mukana joutunut suureen, kauniiseen juhlasaliin, jossa johtajatar lämpimästi rukoili siunausta alkavan lukuvuoden työlle. Vaan sitte oli joku ystävällinen opettajatar tarttunut hänen käteensä ja saattanut hänet kolmannen luokan huoneeseen. Siinä hän nyt seisoi oven luona, tietämättä taaskaan, minne piti asettua. Kaikki toiset tytöt istuivat pulpettien ääressä, melusivat, juttelivat, liikehtivät ja loivat tuon tuostakin uteliaita silmäyksiä uuteen tulokkaaseen. Helvi painoi päänsä alas, ja hänen olisi tehnyt mieli olla kaukana sieltä.

Silloin melu äkkiä taukosi. Oppilaat nousivat ja istuutuivat jälleen. Sisälle oli astunut sama opettajatar, joka äsken toi Helvin luokkaan. Hän huomasi kohta, miten tyttönen oli hämillään, kävi hänen luoksensa, laski äidillisesti kätensä hänen olallensa ja veti hänet lähemmäksi pulpetteja.

— Kas tässä on teille uusi toveri, Helvi Aaltonen. Minnekkä nyt sijoitamme hänet istumaan? Irjan vieressähän näkyy olevan tyhjä paikka —

Helvi oli rauhoittunut, tuntiessaan olevansa opettajan turvissa. Nyt hän uskalsi kohottaa silmänsä ja oikein katsella tulevia tovereitaan. Tuossa oli se tyhjä sija, josta opettaja puhui, ja Irja — sehän oli sama tyttö, joka oli avannut oven Helville! Hän oikein riemastui ajatellessaan pääsevänsä tämän viereen. Tuntuihan Irja melkein tutulta, koska hän tässä suuressa joukossa oli ainoa tyttö, joka oli Helviä puhutellut.

Mutta Irja kohosi vilkkaasti seisomaan ja huudahti:

— Ei, opettaja, ei tämä ole tyhjä! Se on Elsa Kallion, vaikka hän on nyt poissa. Mehän olemme melkein kaksi vuotta istuneet vierekkäin…

— Eilen saimme Elsan isältä kirjeen, jossa hän ilmoittaa saaneensa virkanimityksen Kuopioon ja muuttavansa sinne. Elsa ei tule enää tähän kouluun.

— Oo — oo — kuului pitkänä mutinana kautta luokan. Ja sitte kuorossa: — Eikö Elsa tule enää kouluun!

— Voi, eikö Elsa tule enää kouluun! — toisti äänekkäimmin Irja, lisäten puoliääneensä: — Nyt minulla taas ei ole parasta ystävää.

— Minä toivon, että tästä uudesta toverista saat hyvän ystävän, — virkkoi opettajatar hymyillen ja saattoi Helvin Irjan viereen.

Hän ilmoitti läksyn, poistui luokasta, ja entinen hälinä alkoi jälleen. Irja yritti juuri ryhtyä keskusteluun Helvin kanssa, kun tämä kuuli takanansa kuiskattavan: — Esiliina päällä ensimmäisenä koulupäivänä!

Helvi punastui korvia myöten ja unohti vastata Irjalle. Sillä totta kai lause tarkoitti häntä… Äkkiä hänen silmänsä lensivät yli luokan. Niin, muilla ei todellakaan ollut esiliinoja. Eikä hän ollut ensin sitä ollenkaan huomannut! Oliko sitte paha, että käytti esiliinaa? Ja oma äiti oli tämän ommellut, ja sehän oli aivan uusi ja Helvin mielestä niin sievä…

Irja oli varmaan myöskin kuullut toverinsa sanat, sillä hän kääntyi ja loi taaksensa sellaisen katseen, kuin olisi hän tahtonut ruskeilla silmillänsä lävistää puhujan. — Kuinka tyhmä sinä olet, Leima! — oli selvään luettavana noissa puhuvissa silmissä; mutta hän ei ehtinyt pukea ajatusta sanoiksi, sillä samassa tuli taas eräs opettaja sisälle. Irja joutui vaan näkemään, miten Suleima Saarela nauroi, mutta kuitenkin samalla lensi punaiseksi hänkin.

Kun seuraavan päivän tehtävät olivat ilmoitetut, tytöt rynnänneet ulos luokasta ja Helvi vihdoin löytänyt hattunsa, silloin hän riensi kuten ahdistettu jänönen kotia kohti. Ei, ei siellä koulussa todellakaan hauskaa ollut. Mahtoivatko ihmiset täällä kadullakin katsella hänen esiliinaansa? Voi, eikö äiti sitte tietänyt, kuinka Helsingissä oli tapana pukeutua? Ja muutenkin… koko tuo vieras tyttöjoukko… ja semmoinen hälinä…

Kotona äiti lohdutti ja rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Helvin piti muistaa, mitä kaikkea hyvää hän saisi täällä oppia, ja tovereihin hän kyllä pian tottuisi.

— Mutta esiliinaa minä en enää koskaan ota päälleni, — virkkoi Helvi lopuksi päättäväisesti.

Silloin äidin hellä katse kävi vakavaksi.

— Otat kyllä, tyttöseni, vieläpä heti huomispäivänä. Sinä et saa oppia araksi ja turhamaiseksi. Ei sinun ensinkään tarvitse hävetä puhdasta esiliinaa eikä muutenkaan yksinkertaista pukuasi, kunhan vaan pidät sen siistinä. Kyllä kai siellä koulussa on hienosti vaatetettuja tyttöjä, mutta on siellä paljo köyhienkin vanhempien lapsia. Et sinä heidän joukossaan pistä silmiin, luulottelet vaan turhia.

— Mutta jos ne pilkkaavat…

— Ei sinun pidä välittää jonkun ymmärtämättömän toverin puheista. Kerroithan saaneesi kiltin ja ystävällisen sivukumppanin. — Vaan jouduppa nyt maitoa noutamaan, jotta saan vellin tulelle. Eikö sinun jo ole nälkä?

Niin, kellohan olikin jo paljon. Helvi otti kannun ja kiirehti myymälää kohti, josta hän joka päivä nouti heille tilatun maidon.

— Hyvää päivää taas, Helvi! Mihin sinä menet? — kuului kadun kulmasta heleä ääni. Irja ja Leima seisoivat siinä, ja edellinen nyökäytti iloisesti päätään. Mutta Helvi huomasi, että Leiman silmät vilkuivat hänen kannuunsa, ja hänestä tuntui, kuin Irjakin olisi sitä katsonut.

— Puotiin vaan, — vastasi hän nopeasti ja kääntyi kulmasta, posket polttavina. Takaisin hän palasi pitkää kiertotietä. Olisivathan Irja ja Leima vielä voineet seisoa tai kävellä siellä juttelemassa.

Äiti ihmetteli, miksi Helvi oli viipynyt tavallista kauvemmin, ja kun tyttö silmät alas luotuina kertoi sen, silloin äiti tuli yhä totisemmaksi. Hän tunsi, että pääkaupungin turhamaisuus jo tänä ensimmäisenä koulupäivänä oli virittänyt Helville verkkojansa.

— Rakas lapsi, — sanoi hän surumielisesti, — kohta sinä varmaan häpeät köyhää äitiäsikin.

— Voi äiti, mitä sinä puhut! — huudahti Helvi katuvaisena. — Minä olen ollut paha tyttö; anna minulle anteeksi!

Äiti suuteli häntä hellästi, sanoen:

— Rukoile, että Jumala antaa sinulle uljaan mielen ja nöyrän sydämen!

II

Kun seuraavan päivän aamutunnit olivat loppuneet ja oppilaat tulvasivat ulos, pujottelihe Irja Helvin luo ja tarttui hänen käsikoukkuunsa.

— Missä sinä asut? — kysyi hän.

— Kruunuhaassa, kaukana —

— Sitä minäkin arvelin — näinhän sinut eilen siellä. Minä asun myöskin Kruunuhaassa, suuressa kivimuurissa Elisabetinkadun varrella. Tiedätkö, missä Elisabetinkatu on? — Mennään yhdessä. Meidän luokkalaisista ei siellä päin asu muita kuin Leima Saarela, enkä minä viitsi kävellä hänen kanssansa.

— Kävelithän eilenkin…

— Se oli toista se, minä toruin häntä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä minä sanoin, ja sentähden olen suuttunut häneen. Älä pidä lukua hänestä, hän on tyhmä.

— Oliko sinusta ikävä, kun opettaja pani meidät vierekkäin istumaan? — kysyi Helvi hetken kuluttua.

— Eikö mitä! — sanoi Irja innokkaasti, puristaen kovemmin Helvin käsivartta omaansa vasten. — Näetkö, minä olisin kyllä tahtonut pitää Elsan, mutta eihän hän ole enää koulussa. Me olimme aina, aina yhdessä… Minulla ei koskaan ole muuta kuin yksi ystävä kerrallaan. Ensin oli eräs tyttö, jonka nimi oli Elli, mutta hän kuoli, kun me olimme ensi luokalla. Sitte minä valitsin Elsan, ja hän muutti pois. Nyt minä en tiedä, kenestä tulee paras ystäväni, mutta minä luulen, että rupean pitämään sinusta. Pidätkö sinäkin minusta?

— Pidän, — kuiskasi Helvi ujosti, luoden ihailevan katseen toveriinsa, joka oli niin reipas ja varma, niin ystävällinen ja iloinen. Helvi tunsi itsensä kovin kömpelöksi hänen rinnallaan. Mutta tänään Irjallakin oli pumpulihame ja valkoinen esiliina, aivan kuten Helvillä, ja se kuitenkin häntä rohkaisi.

— Sitte me olemmekin ystävät. Anna kätesi siitä! Kas niin! — Mitähän muut tytöt sanovat? Katri Dahlberg ja Saimi Saarnio ja Ilmi ja ehkä Leimakin taisivat luulla, että minä nyt rupeaisin olemaan heidän kanssansa. — Kuule, koska sinä asut lähellä, niin emmekö aina kulje yhdessä kouluun ja kotiin? Poikkea sinä hakamaan minua, kun mennään!

Helvi lupasi onnellisena, ja hänestä tuntui, että koulunkäynti
Helsingissäkin sentään oli hyvin hauskaa. Ja ikäänkuin vahvistaakseen
Helviä siinä ajatuksessa Irja samassa virkkoi:

— Sinä osasit niin hyvin. Kuinka vanha sinä olet?

— Kolmentoista. Joulun jälkeen täytän neljätoista.

— No et sinä sitte juuri ole vanhempi minua. Missä olet ennen käynyt koulua?

Helvi kertoi olleensa maalla kansakoulussa. Mutta sitte pitäjän kirkkoherran vanhin tytär oli lopettanut tyttökoulun ja jäänyt kotiin opettamaan nuorempaa sisartansa, joka oli yhtä vanha kuin Helvi. He olivat kaksi vuotta lukeneet yhdessä.

— Se mahtoi olla aika etevä neiti, taikka sitte sinulla on hirmuisen hyvä pää. Minä luulin sinun käyneen jotakin muuta tyttökoulua, — selitti Irja. — Onko sinulla sisaruksia?

— Ei ole. Entä sinulla?

— Minulla on vaan veli. Taikka ei hänkään oikeastaan ole minun veljeni. Hänen nimensä on Ensio ja hän on pikkuserkkuni, mutta hänen vanhempansa ovat kuolleet ja hän on ollut meillä melkein minun syntymästäni saakka. Hän on hyvin hyvä poika.

— Onko hän? Minulla on kaksi serkkua maalla, mutta ne tekevät aina kiusaa minulle, kun olen sedän luona.

— Ensio ei tee koskaan kiusaa. Hän kuulustaa minulta vaikeimmat läksyt ja auttaa minua, ja kun olemme vapaat, lukee hän minulle kertomuksia tai leikkii kanssani. — Mutta katsoppas poikaa, tuolla hän juuri tuleekin koulusta. Siinä susi, missä mainitaan. Ensio!

Noin 16-vuotias vaaleakiharainen, hoikka nuorukainen astui yli kadun tyttöjen luo, nähtävästi puoleksi epäröiden, huomatessaan että Irja ei ollut yksin eikä kenenkään tutun tytön seurassa. Hän kohotti lakkiansa ja kumarsi, tietämättä menisikö edemmäksi vai liittyisikö joukkoon; mutta Irja selvitti pian asian ja veti hänet suoraan Helvin eteen, niin että heidän kaikkien täytyi pysähtyä, sekä sanoi yhdessä henkäyksessä:

— Tässä nyt on minun veljeni, Ensio Salojärvi, ja tämä on uusi toverini, Helvi — Helvi — mikä sinun liikanimesi olikaan?

— Aaltonen, — täydensi Helvi.

— Niin, Helvi Aaltonen. Mutta sinulle, Ensio, hän saa olla vaan Helvi, ja sinä olet hänelle Ensio. Hän tulee meille tästedes ainakin kaksi kertaa joka päivä — hakemaan minua kouluun, näetkö. Hän on nyt minun paras ystäväni.

Molemmat asianomaiset olivat hämillään ja kättelivät toisiansa virkkamatta sanaakaan. Ension suupielissä kuitenkin leikki hymyily, ja pian hän rupesi puhelemaan. Mutta Helvin posket olivat punaiset, ja hän uskalsi vaan kulmiensa alta katsoa Irjan vieressä astuvaa poikaa, joka jo oli melkein kuin nuori herra. Kuinka hän voisi tuota sinutella?

Irjan isän, tohtori Lindin asunnon luona heitettiin hyvästit "näkemiin asti". Mutta sittepä Helvi ei enää malttanutkaan kävellä, vaan lähti juoksemaan, kuten maalla ruohoisella rantapolulla, milloin oli viipynyt kauvan pappilassa ja oikein tuli halu kotiin. Hänellä oli nyt niin paljo kertomista äidille.

Mutta äiti ei ollutkaan kotona, kun Helvi perille ennätti. Leskivaimo Lehtoska, joka asui kyökissä Aaltosten kamarin vieressä, ilmoitti että juuri äsken joku oli käynyt kiirehtimässä hamettansa, ja rouva oli sitte lähtenyt kaupungille ostamaan nappeja ja muita tarpeita. Hän oli jo aterioinut ja käskenyt Helvin syödä yksin ja korjata ruoan pois.

— Kuka maidon on tuonut?

— Rouvahan se näkyi itse käyneen hakemassa, kun ei joutanut odottamaan.

Helvi huoahti helpotuksesta, vaikka kyllä tuntuikin ikävältä, että äidin oli pitänyt nähdä vaivaa ja että hän nyt oli poissa. Eikä hän palannutkaan, ennenkuin Helvin jo taas täytyi lähteä. Nyt hän ei edes voinut pyytää lupaa poiketakseen Irjaa noutamaan, mutta päätti sentään mennä, kun tiesi tämän odottavan.

Irja otti Helvin avosylin vastaan ja vei hänet kamariinsa, johon pääsi suoraan eteisestä. Se oli valoisa, suuri huone. Molempien ikkunoiden välissä oli siro huonekaluryhmä: valkoinen pöytä sekä pieni sohva ja tuoleja, joiden päälliset olivat vaaleanpunaista kukallista kangasta, silkkipöyhyjä sivuissa. Toisessa ikkunanpuolisessa nurkassa oli korkea, kattoon asti ulottuva kuvastin, toisessa Irjan kirjoituspöytä. — Helvin silmät siirtyivät esineestä toiseen. Tuossa oli vuode vaaleanpunaisen varjostimen takana, tuossa piironki, kirjakaappi ja sievä pianiino. Osasikohan Irja soittaakin? Ja kukkia ja tauluja… Kuinka täällä oli kaunista! Sanattomana ihaillen Helvi seisoi keskellä lattiaa, sillä välin kuin Irja etsi kirjojaan. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa pitkiin katselemisiin, kun piti rientää kouluun.

Sama hälinä kuin eilenkin ja tänä aamuna! Mutta Helvi ei enää sitä pelännyt, sillä hän oli Irjan ystävä, Irjan turvissa. Hän myöskin huomasi osaavansa paremmin kuin useimmat muut, paremmin kuin Irjakin, jota hän muuten piti kuin korkeampana olentona. Kun kello kolmelta palattiin koulusta, oli hän yhtä iloinen ja puhelias kuin kuka muu tyttö tahansa, ja kun Ensio taas senaatintorin luona yhtyi heihin, ei Helvi enää luonut silmiänsä alas. Kotiovesta hän syöksähti sisään kuin tuulen tuomana ja alkoi kohta kertoa äidillensä minkä kerkesi tästä ihmeellisestä päivästä: Irjasta, Ensiosta, punapäällyksisistä huonekaluista, koulutunneista — melkein yhtä vilkkaasti, kuin jos itse Irja olisi seisonut siinä lavertelemassa.

Äiti ei paljon keskeyttänyt hänen puhettansa, hymyili vain ja sanoi iloitsevansa, kun näki tyttönsä noin tyytyväisenä. Mutta kun päivällinen oli syöty ja Helvi käynyt kirjoihinsa käsiksi, silloin hän istui ompelupöydän ääreen miettiväisenä, miltei huolestuneen näköisenä. Helvi oli kyllä äärettömän ihastunut uuteen ystäväänsä, mutta oliko silti sanottu, että Irja Lind todellakin oli hyvä tyttö? Eihän Helvi häntä vielä voinut tuntea. Ja millainen oli se koti, johon Irja oli Helviä kutsunut? Helvi oli niin vähän ihmisiä nähnyt ja oli aivan lapsi vielä; hänen arvostelukykynsä ei suinkaan ollut kehittynyt. Irja oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja äiti tunsi sentähden, että hänen velvollisuutensa oli heti alussa ottaa selkoa siitä, johtaisiko uuden ystävän seura häntä hyvään vai pahaan. Mutta miten? Tänne ahtaaseen ompeluhuoneeseensa hän ei voinut kutsua Helvin tovereita, tarkastellaksensa heitä itse. Hän päätti lähteä tapaamaan koulun johtajatarta.

Rouva Aaltonen otettiin ystävällisesti vastaan, ja johtajatar kertoi hänelle mielellään, mitä tiesi Irjasta ja hänen kodistansa. Tohtori Lind oli etevänä pidetty lääkäri, vakava ja kaikin puolin kelpo mies. Tohtorinnaa johtajatar ei paljon tuntenut. Hänellä oli herttainen, ystävällinen olento, mutta hän saattoi kentiesi olla vähän pintapuolinen. Sitä tuli ajatelleeksi, kun istui tohtori Lindin hienosti sisustetussa vastaanottohuoneessa tai kun näki Irjan muodikkaita pukuja. Mutta koti oli hyvin varakas, ja silloinhan kiusaus ylellisyyteen oli suuri. Oli miten oli, johtajattaren mielestä rouva Aaltosen ei tarvinnut huolehtia siitä, että Helvi oli joutunut tämän perheen yhteyteen. Irja, vaikka olikin ainoa lapsi, tuntui ainakin vielä aivan turmeltumattomalta ja vaatimattomalta. Hän oli kolmannen luokan hauskimpia oppilaita, eikä opettajain koskaan ollut tarvinnut muistuttaa häntä muusta kuin ajattelemattomuudesta tai hätiköimisestä, johon hänen suuri vilkkautensa hänet toisinaan saattoi.

Rouva Aaltonen oli jokseenkin rauhoittunut, palatessaan kotiin. Sehän oli pääasia, että Irja oli kiltti tyttö. Mutta olisi hän sentään mieluummin suonut, että Helvi olisi liittynyt johonkuhun köyhempään toveriin. — Eikö hänen sydämessään piankin voi herätä tyytymättömyyttä ja katkeruutta, kun joka päivä näkee, kuinka paljon onnellisemmissa oloissa hänen ystävänsä elää? — mietti hän. — Ja eikö hän rupea haluamaan sellaista, mitä minä en voi antaa hänelle? Jos hän vielä kerran rupeaisi halveksimaan omaa köyhää kotiansa ja äitiänsäkin, niin silloin, silloin… Olihan eilispäivä jo antanut kylläkin huolen aihetta. Mutta ei — ne olivat vääriä, syntisiä ajatuksia. Ehkä tässä oli Jumalan käsi erityisesti johtamassa. Mitenkä muuten olisi käynyt niin, että rikas, lahjakas, miellyttävä tyttö, joka kyllä varmaan olisi muitakin ystäviä saanut, noin nopeasti ja aiheettomasti kiintyi juuri Helviin? Toiselta puolen ei sitäkään tietänyt, kuinka kauvan tuommoinen ystävyys kestäisi, jolla ei ollut sen enempää perustusta. Oli kenties ihan joutavaa niin paljon ajatella asiaa.

Sinä iltana äiti kuitenkin erityisen hartaasti rukoili Helvin puolesta.
Ja hänen tuli turvallinen olla. Valvoihan Isän silmä ylhäällä…

III

Lunta satoi pehmeinä, suurina hiutuvina. Se takertui puiden riippuviin oksiin, kääri kadut nahkeaan vaippaansa, tarttui jalkineisiin ja reenanturoihin ja peitti raitiot, joita myöten jo kahdesti oli lumiauraa ajettu. Talvi oli tullut tavattoman aikaisin, sillä nyt oltiin vasta marraskuun alussa.

Rouva Aaltosen huoneessa oli puolipimeä, vaikka päivällisruoka vastikään oli korjattu pöydältä. Ikkuna melkein kosketti pihamaan asfalttiin, ja sen syvennykseen oli kinostanut lunta niin korkealle, että pieni aliruutu miltei peittyi. Mutta takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen ääressä Helvi istui kirja kädessä. Äiti työskenteli ikkunan luona.

— Müssen, musste, gemusst — äiti, näetkö vielä? Eikö sytytetä lamppua?

— Voithan sytyttää. Minä saan kyllä tämän kohta harsituksi, mutta kapteenska ehkä piankin tulee koettamaan, ja sitte täytyy nähdä tarkkaan.

— Tuleeko hän tänään? Voi voi, minulla on niin paljo läksyjä, missä minä sitte taas luen?

— Ota kynttilä ja mene kyökkiin. Vanha Lehtoska ei suinkaan häiritse sinua.

Helvi huoahti kerran sitä surkeutta, että heillä oli vaan yksi kamari ja osa Lehtoskan keittiöön. Olihan se edes hyvä, että hänellä ei ollut lapsia, jotka olisivat huutaneet. Helvi muisti erään toverin, jonka vanhemmilla myöskin oli yksi huone, ja siinä joukko pieniä siskojakin… Mutta Irjalla oli oma kaunis kamarinsa ja vieressä suuri tyhjä sali, eikä mikään estänyt, vaikka olisi lukenut, jotta seinät kaikuivat…

Helvi heräsi ajatuksistaan, kun kuuli liikettä oven takaa.

— Nyt joku kopistelee lunta jaloistaan, — virkkoi hän nousten paikaltansa. — Se on varmaankin kapteenska. Kylläpä hän on saanut tuiskua päällensä!

Tulija ei kuitenkaan ollut kapteenska, ainoastaan hänen palvelustyttönsä, joka ilmoitti, ettei rouva voinut lähteä ulos, kun oli niin paha ilma. Mutta hänen pukunsa oli kiire, ja hän käski pyytää, että rouva Aaltonen nyt kohta tulisi heille sitä koettamaan ja panisi hyvin vaatetta ympärille, jottei se kastuisi.

Rouva Aaltosen huulet värähtivät hiukan, kun hän vastasi: — Minä tulen heti.

Se oli nyt ensimmäinen säätyläishenkilö, joka oli tuonut hänelle puvun ommeltavaksi. Muuten työtä kyllä oli riittänyt pitkin syksyä, ja he olivat tulleet toimeen, vaikka niukastikin. Pitihän hänen olla hyvin, hyvin kiitollinen Jumalalle… Mutta kun hän puki yllensä ohutta talvitakkiansa ja katsoi ulos tuiskuun, silloin hän ei voinut olla muistamatta menneitä aikoja. Siellä kotitiellä maalla joskus kulkuset helisivät tämmöisinä päivinä, vilkkaan hevosen vetämä reki lämpöisine vällyineen pysähtyi portille, ja kyytimies kysyi kunnioittavasti lakki kourassa, saisikohan vaivata pastorskaa tulemaan naapuriin, kun emäntä ei voinut hyvin eikä päässyt hamettansa koettamaan. Mutta jos hän voi hyvin, silloin hän itse ajoi pahimmassakin pyryssä entisen papinrouvansa luo, ja kellä ei ollut hevosta, hän kahlasi lumessa tai jätti koettamisen tuonnemmaksi… Nyt olivat ajat toiset… Vaan niinpä oli kuin pitikin, hänen täytyi tottua siihen. Reippaasti hän karkoitti muistot luotansa, kääräisi huivin moneen kertaan kapteenskan puvun ympärille ja sanoi naurahtaen Helville, että koko mytty nyt oli kuin kapalovauva.

— Pitääkö sinun, äiti, todellakin mennä hänen tykönsä tässä ilmassa? — kysäsi Helvi silmät suurina. — Minun mielestäni se kapteenska yhtä hyvin olisi voinut itse tulla. Mutta hyvänen aika, minunhan piti ostaa huomiseksi laskuvihko! Odota vähän, äiti kulta! Saanko rahaa? Minä pistän päälleni ja tulen myöskin.

Tuiskutti niin, ettei voinut nähdä kuin parahiksi eteensä. Äiti ja tytär olivat tuskin ehtineet ensimmäiseen kadunkulmaan, ennenkuin jo olivat valkoiset kuin lumiukot. Kadulla oli hiljaista, ainoastaan raitiovaunun kello kilahteli kauvempana.

— Emmekö mene raitiolla? — virkkoi Helvi sen kuullessaan. Samassa hän melkein kuin anteeksi pyytäen rohkeata ehdotustansa lisäsi: — Vain kolmekymmentä penniä. Minä ompelen jotakin ja ansaitsen sen.

Äiti otti esiin kukkaronsa ja antoi Helville viisitoista penniä.

— Minun matkaani raitiotie ei sovi — mene sinä ajamaan, jos tahdot. Mutta ajattele, kuinka raskas hevosten on laahustaa vaunuja tämmöisessä kelissä! Saat nuo pennit, jotka annoin, ei sinun tarvitse niitä ansaita. Päätä itse, käytätkö ne mieluummin ajamiseen vai panetko ne kotona lähetyslaatikkoon. — Hyvästi nyt, tästä minun pitää kääntyä.

Niin, hevoset… Helville ne eivät olleet mieleenkään juolahtaneet. Kello kilahti jo ihan vieressä, tuossa vaunut tulivat, niin täynnä väkeä, että joku seisoi ulkosillallakin. Hevosia oli kaksi, mutta ne kiskoivat uupuneesti kuormaansa. Nyt ne pääsivät vaihdepaikkaan ja pysähtyivät, ja siitä toinen hevonen vietiin pois.

Helvi taisteli, mutta voitti pian. Miksikä hän todellakin menisi sinne kuorman lisäksi? Olihan hänellä keveät jalat, eikä hän ollut "suolaa eikä sokuria". Ja sitte rahat säästyisivät lähetykselle. Paperikauppaan ei ollut pitkä matka, ja hän ehkä jo olisi siellä, ellei olisi tässä suotta menettänyt aikaa tuumimiseen.

— Nyt minä olen nopsa, — päätti hän, lähtien aika vauhtia livistämään lumen läpi.

Kun äiti noin tunnin kuluttua palasi kotiin, tuli Helvi häntä vastaan silmät säteilevinä, pakanalähetyksen säästölaatikko kädessään.

— Katso, äiti, tuonne ne menivät! — virkkoi hän, pudottaen kaikki kolme viisipennistä perätysten lippaan suusta sisään.

— Se on oikein, — lausui äiti, ja hänenkin silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti märkää takkiansa kuivamaan tuolin selälle uunin luo.

— Ja sitte minun mieleeni johtui jotakin. Sinä et tahtonut antaa minun ansaita näitä rahoja; mutta enkö voisi muuta ansaita? Osaanhan minäkin ommella, kun sinä leikkaat ja koetat. Olisi niin hauska, jos saisin omaa rahaa.

— Sinullahan oli niin paljo luettavaa, ja nyt puhelet ja mietit ihan muita asioita. Mielelläni annan sinun ommella, kun vaan ensi sijassa hoidat koulutyösi.

— Saanko minä sitte ostaa, mitä tahdon? Vaatteita ja kirjoja ja torttuja — ja antaa lähetykselle —

— Niinkö paljon luulet saavasi kokoon, että se riittää tuohon kaikkeen? Saat ostaa ja antaa mielesi mukaan, kunhan sinulla kerran on ne rahat käsissäsi. Ensiksikin minun pitää saada jotakin helppoa ommeltavaa, semmoista, joka sopii sinulle ja jonka ei ole kiire. — Mutta nyt emme enää puhu siitä, nyt sinun täytyy lukea. On jo mennyt paljon enemmän aikaa hukkaan, kuin jos kapteenska olisi käynyt täällä pukuansa koettamassa.

Tavallisesti Helviä ei suinkaan tarvinnut kehoittaa lukemaan, sillä koulutyö oli hänen ilonsa, ja nytkin hän nopeasti oppi, kun kerran pääsi reippaaseen alkuun. Illalla hän tyytyväisenä kopahutti kirjaa otsaansa ja paneusi levolle, huoletonna läksyistänsä. Ei aamulla juuri ollutkaan aikaa lukea, jos sattui nukkumaan vähän kauvemmin, sillä vuode oli korjattava ja huone siivottava.

Kun Helvi seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan tuli tohtori Lindin eteiseen, olivat Irja ja Ensio siellä jo panemassa päällysvaatteita yllensä. Tervehdittäessä Irja loi veitikkamaisen syrjäsilmäyksen Ensioon ja virkkoi:

— No, sanoppas nyt asiasi hänelle!

Ensio oli hiukan hämillään, mutta alkoi sitte selittää Helville, että lyseolaisilla huomisiltana oli juhlakonventti, jonne jokainen konventin jäsen sai kutsua pari tuttavaansa. Tahtoisikohan Helvi tulla Irjan kanssa?

Helvi kiitti ilosta loistavin silmin, mutta oli niin typerryksissä tästä odottamattomasta onnesta, että vasta kadulla ison matkan päässä tointui utelemaan tarkempia tietoja juhlakonventistä. Koulussa hän kyllä oli kuullut tyttöjen keskustelevan siitä, mutta ei ollut noihin puheisiin enempää huomiota pannut, kun asia oli ihan outo eikä häntä mitenkään koskenut.

— Tiesitkö sinä Irja tästä ennen, kun et puhunut mitään? — kysyi hän.

— Minä tahdoin hämmästyttää sinua! — sanoi Irja voitonriemuisena. Kylläpä hänellä olikin ollut kova tekeminen, kun oli jaksanut monta päivää säilyttää hauskaa salaisuutta.

— Mitä siellä konventissa tehdään? — tiedusteli Helvi innokkaasti.

— Siellä on laulua, soittoa, esitelmä ja näytelmäkappale. Lopuksi tanssitaan, — kertoi Ensio.

— Näytelmä ja tanssi on hauskinta, — ehätti Irja sanomaan. — Esitelmää minä en viitsisi kuunnella, ellei täytyisi. Se on kauhean kuivaa. Ja tiedätkö, Helvi — — Ensio, nyt minä kerron, saanhan kertoa, mikä sinä olet? Niin, Helvi, Ensio on tyttönä näytelmäkappaleessa!

Helvi rupesi nauramaan, ajatellessaan Ensiota hame päällä, ja Ensio nauroi mukana.

— Mutta älkää kertoko toisille tytöille, — varoitti hän. —
Ehtiväthän ne sitte nähdä.

— Minä olen vaan kerran nähnyt näyteltävän, — sanoi Helvi. — Se oli maalla kansanjuhlassa. Suutari Makkosesta oli tehty parooni ja Anttilan Sanna oli hänen rouvansa. Kyllä se oli hauskaa.

— Osaat kai sinä tanssia? — kysyi Irja.

— En juuri. — Ja Helvi kävi yhtäkkiä totiseksi. — Minä olen tanssinut vaan jenkkaa ja ollut piirisillä.

— Sinun pitää oppia. Tule meille iltapäivällä, niin siirrämme ruokasalin pöydän pois ja tanssimme, kunnes osaat. Taikka sinä saat tanssia Ension kanssa, ja minä soitan. Voi kuinka tyhmä olinkaan! Olisihan sentään pitänyt puhua tästä sinulle jo aikaisemmin, jotta olisi jouduttu enemmän harjoittamaan. Mutta enhän minä ajatellut, että sinä et osaisi tanssia.

— Irja, joka on tanssinut jo viisivuotiaasta! — nauroi Ensio.

— Niin olenkin, ja osaankin paremmin kuin sinä. Ei Ensio pidä tanssista, näetkös Helvi, mutta hän opetteli sitä kumminkin, kun äiti tahtoi. Ja minusta ei olisi ollenkaan hauska tanssia, ellei Ensio olisi mukana. Hän on luvannut pyytää minua franseesiin, jos ei kukaan muu sitä tee.

— Sinullahan on niin paljo tuttavia, — arveli Helvi.

— No onhan niitä Ension luokkatovereita, mutta en tiedä, välittävätkö ne minusta. Pitävät ehkä meitä kolmasluokkalaisia vallan pikkutyttöinä. En minä ole ennen ollut konventissa enempää kuin sinäkään, sillä Ensio on vasta ensimmäistä vuotta mukana.

He olivat saapuneet tyttökoulun portille, ja Ensio erosi mennäkseen eteenpäin normaalilyseolle. Ei päästy vielä sisään, ja tyttöjä seisoi parvissa portailla ja porttikäytävässä. Pihalla pieni joukko oli lumisilla. Se oli Helvistä muuten mitä hauskinta, mutta nyt hänen päänsä oli täynnä konventtiajatuksia, ja hän yhtyi Irjan kanssa tyttöparveen, joka innokkaasti siitä keskusteli.

— Meidän luokalta ei ole kutsuttu muita kuin Katri, Saimi ja minä, — kuului Leima Saarelan sivutoveri Ester Vahl sanovan.

— Olemmepa mekin! — huudahti Irja.

— Ketkä te? Sinä ja — Helvikö?

— Niin juuri. Kukako on kutsunut? Ensio tietysti. Onko se niin ihmeellistä?

— Mitä te panette päällenne? — kiirehti Ester kysymään, vilkaisten samalla tarkoittavasti Helviin.

Irja punastui harmista. — En minä ole sitä ollenkaan ajatellut, eikä
Helvikään. Eikä sinulla ole sen kanssa mitään tekemistä.

— Ohho; tottahan on lupa kysyä —

— Sepä on hauskaa, että te tulette, — sanoi Katri Dahlberg, joka ihaili Irjaa, vaan ei kuitenkaan kadehtinut Helviltä hänen ystävyyttään.

— Kyllä se on hyväin humalain hukkaamista, — kuiskasi Esterille Leima, jolla ei ollut toivoa päästä konventtiin. — Ei suinkaan Helvi edes osaa tanssia, ja Ensio on niin nätti, että —

Onneksi ovet avattiin ja keskustelu pysähtyi. Mutta Helvi oli levottoman näköinen ja kuiskasi Irjalle, ettei hän todellakaan tietänyt, miten piti pukeutua. Kelpasikohan hänen tummansininen pyhähameensa?

— Se on ihan hyvä, — vastasi Irja niin päättävästi, että Helvi kohta rauhoittui.

Mutta tänä päivänä opettaja ensi kerran tapasi hänet epätarkkuudesta.
Helvi nousi, katsoi alas eikä muistanut, mitä oli kysyttykään.

— Missä sinun ajatuksesi nyt olivat? — kysyi opettaja ihmeissään, sillä Helviä pidettiin luokan tarkimpana ja etevimpänä oppilaana.

Helvi istuutui äänetönnä, häpeissään. Mutta takana Leima kuiskasi hänen puolestaan: — Poikain konventissa. — Ja Ester nauraa tihitti Irjan selän turvissa.

Saapuessaan kotiin Helvi oli puoleksi iloinen, puoleksi alakuloinen. Äidille hän kertoi kaikki tarkkaan ja odotti jännityksellä mitä hän sanoisi. Äiti lupasi laskea hänet toivottuun huviin, mutta oli pahoillaan, kun Helvi sen tähden oli antanut opettajalle syytä muistutukseen. — Tanssia harjoittamassa Irjan luona saat olla vaan tunnin, — lisäsi hän. — Ellet osaa, katselet tällä kertaa. Ensin työ, sitte huvitus!

Helvi tyytyi siihen vastustamatta, nouti maidon, kävi ostamassa öljyä, korjasi pöydän ja silmäili lävitse iltapuolen läksyt. Äiti katseli häntä hellästi, ja kyynel väreili silmäkulmassa. — Olenkohan minä ankara? — ajatteli hän. — Mutta minun täytyy. Maailman koulu on ehkä oleva kylläkin kova Helville. Hänestä pitää kasvaa karaistu, kelpo tyttö.

IV

Konventin jälkeisenä lupapäivänä Helvi istui äitinsä vieressä napinläpiä ompelemassa, mutta ajatukset viipyivät ihmeellisessä eilisillassa. Kaikki oli ollut kuin unelmaa: valaistu sali, juhlapukuinen nuoriso, kaunis soitto ja laulu… Irja oli valkoisessa puvussa. Mutta ei Helvin ensinkään tarvinnut hävetä tummaa, yksinkertaista pukuaan. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti, ja moni muukin oli yhtä tummissa vaatteissa. — Ja sitä somaa näytelmää! Helvin mielestä Ensio mainiosti sopi tytöksi. — Esitelmäkin oli niin hauska, vaikka Irja kyllä haukotteli ja valitti pitkästyvänsä. Eräs opettajista piti sen. Hän puhui Yrjö Aukusti Vallinista ja hänen tutkimusmatkoistansa kaukana kuumilla aavikoilla. Helvi melkein luuli turbaani päässä ja viitta ympärillä matkustavansa mukana. Uudestaan hän innostui sitä ajatellessaan. Erämaa oli hiekkainen, tasainen, ääretön… Tuolla kohosi vaan muutamia kallioita, ja tässä kasvoi piikkikasveja, joita kamelit söivät. Valkoiset teltat olivat pystytetyt yöksi, nuotiotuli paloi, arapialaiset istuivat sen ympärillä ja Vallin heidän joukossaan — tai Helvi itse… Suuret tähdet leimusivat taivaalla, erämaassa vallitsi hiljaisuus…

Sitte oli ruvettu tanssimaan, ja silloin vasta Irjalla oli oikein hauska. Hän oli yhtenään lattialla, vaikka olikin vaan kolmasluokkalainen, ja hän nauroi ja puheli, ikäänkuin olisi jo aikoja tuntenut kaikki, ketkä siellä olivat. Helvi ei paljon tanssinut; eihän hän osannutkaan. Ensio olisi vienyt hänet franseesiin, sillä Irjaa oli joku muu pyytänyt, mutta Helvi ei rohjennut koettaa. Silloin Ensio oli jäänyt istumaan hänen viereensä, ja he olivat puhelleet illan ohjelmasta, etenkin esitelmästä. Ensiokin oli pitänyt siitä paljon, ja hän olisi yhtä mielellään kuin Helvi tahtonut matkustaa ja nähdä vieraita maita. — Mutta ei suotta — oli hän sanonut. — Minä tahtoisin samalla toimittaa jotakin hyödyllistä, niinkuin Vallin.

Sitä Helvi nyt mietti. Mitähän kaikkea hyödyllistä voisi saada aikaan vieraalla maalla? Helvi ajatteli isävainajansa vanhinta veljeä, Martti-setää, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Afrikassa ja kuollut siellä. Oli hänkin nähnyt paljon ja samalla tehnyt työtä muitten tähden. Äiti oli usein hänestä kertonut, ja Helvi muisti pienempänä istuneensa hänen sylissään, kun hän kerran kävi kotimaassa. Hänellä oli ollut muassansa suuri tiikerintalja ja paljo kummallisia kapineita, ja Helvi oli pitänyt hänestä enemmän kuin Kustaa sedästänsä, jolla oli isoisän entinen talo Helvin kotipitäjässä. Kuinka ihmeellistä olisi olla lähetyssaarnaaja!

— Äiti, — virkkoi Helvi yhtäkkiä keskeyttäen äänettömyyden, — etkö kertoisi minulle taas jotakin Martti sedästä ja Ovambosta?

— Miten ajatuksesi nyt sinne johtuivat? Kyllä minä kertoisin, ellen ole jo puhunut kaikkea, mitä tiedän. Mutta sehän on totta, eilen tuli Lähetyssanoma, jota et ole nähnyt, kun olit poissa. Minäkään en joutanut sitä katsomaan. Lueppas ääneen!

Siinä oli joku hartauskirjoitus, pikku uutisia ja kirjeitä. Voittoja oli saavutettu, joskaan ei suuria, mutta ne oli taas täytynyt maksaa ihmishengen hukalla. Ilmanalakuume oli temmannut pois äskettäin saapuneen sisaren.

Rouva Aaltonen huokasi syvään. — Eloa on paljon, mutta työväkeä vähän.
Lähettäköön Herra sinne uusia raittiita voimia!

Helvi istui hiljaa ja tuumivaisena. Hetken kuluttua hän kysyi:

— Eikö siellä ole keitään muita meidän maan naisia kuin lähetyssaarnaajien rouvia?

— Ei ole. Eikä siellä mies-lähetyssaarnaajiakaan ole monta, kuten tiedät. Varat eivät riitä lähettämiseen.

— Mutta miksi on lähetetty pelkkiä miehiä? Eivätkö naiset ole tahtoneet mennä vai eivätkö he kelpaa?

— Arvellaan kaiketi miesten paremmin sopivan työhön Ovambossa. En tiedä, onko niin laita. Ehkäpä ei olisi ollut menijöitäkään, sillä lähetyssaarnaajan toimi on raskasta ja vaikeata. Monessa muussa maassa on kyllä naisia lähetystyössä. Minäpä kerronkin sinulle tällä kertaa Intian zenana-lähetyssaarnaajista.

Helvi oli jälleen pelkkänä korvana ja yhtä innoissaan kuin eilen esitelmää seuratessaan. Hän näki edessänsä palmulehdot, bambumajat ja naishuoneet asukkaineen. Ne olivat kauniita, tummasilmäisiä vaimoja, mutta niin kehittymättömiä kuin pienet lapset. Lähetyssaarnaaja, englantilainen nainen, astui sisälle nukke kädessä, ja kaikki kerääntyivät ympärille ihmettelemään. Katsokaa, sanoi hän, tämä nukke voi liikuttaa käsiänsä ja jalkojansa, ja se on vaan tehty kapine. Teidän jumalanne eivät voi senkään vertaa. Tahdotteko kuulla suuresta Jumalasta, joka on osannut tehdä koko maailman ja joka rakastaa teitä?

— Jospa saisi olla siellä! — huudahti Helvi kiihkeästi. — Niiden englantilaisten työ ei suinkaan ole niin vaikeata kuin suomalaisten Ovambossa.

— On sielläkin vaikeuksia enemmän kuin ymmärrätkään, lapsi kulta. Lähetyssaarnaajat hoitavat kurjia sairaita ja saavat monasti itsekin tarttumuksia. He kärsivät kuumuutta ja puutetta, rasittuvat paljosta työstä, asuvat epämukavissa asunnoissa ja usein menettävät henkensä sen kaiken palkaksi. Ei se ole helppoa elämää, mutta se on kuitenkin onnellista, sillä he uhrautuvat Kristuksen tähden.

— Minusta se on vielä paljon hyödyllisempää kuin Vallinin matkat, — sanoi Helvi innokkaasti. — Jahka minä saan rahaa tästä puserosta, panen puolet lähetyslaatikkooni.

Keskustelun katkaisi pihalta kuuluva kova kopina. Useammat anturat polkea tömistelivät lunta raskaista jalkineista, ja samassa ovi koputtamatta avattiin. Huoneeseen astui suuri, roteva, turkkeihin ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, perässään kaksi tanakkaa puolikasvuista poikaa.

— Kas, Kustaa lanko! Ja molemmat pojat mukana! Hyvää päivää! — huudahti rouva Aaltonen, heittäen työnsä sängylle. — Mistä te olette tänne löytäneet?

— Löydettiinhän tuota, kun pappilassa tiesivät kadun ja numeron, — vastasi isäntä kättä pistäen. — Terveisiä maalta. Kuinka täällä on voitu?

— Jumalan kiitos, kyllä me olemme hyvin voineet. Mutta riisukaa nyt päältänne ja istukaa.

Rouva Aaltosen silmät samassa kulkivat leveisiin, märkiin jälkiin, jotka olivat jääneet lattialle. Toinen pojista yritti juuri laskea lakkinsa vaalean kangaspakan päälle, mutta vieressä seisova Helvi ehti vetää sen syrjään.

Siinä nyt oli hänen ainoa elossa oleva setänsä, Kustaa, Saukkolan isäntä, sekä molemmat serkut Manne ja Samuli. Muita lähempiä sukulaisia heillä ei ollutkaan. Aaltoset olivat talonpojan poikia, ja Kustaa oli veljeksistä keskimmäinen. Vanhusten kuoltua olisi talon pitänyt tulla Martti veljelle, mutta kun tämä oli lähtenyt lähetyssaarnaajaksi, jäi Saukkola Kustaan haltuun.

Helvi meni panemaan kahvia tulelle, ja setä katsoi hänen jälkeensä.

— Laihtuneet te olette molemmat, sen minä sanon. Tuo tyttökin on tullut vallan toisennäköiseksi. Teitte hullun työn, kun muutitte tänne Helsinkiin.

— Kyllä Helvi on ollut terve, ja hyvin hänen on käynyt koulussa. Eikä meiltä ole mitään puuttunut.

— Kai sentään on kovalle ottanut, kun huoneennekin on näin maan tasalla. Olisi se Helvi vaan vähemmälläkin opilla toimeen tullut. Minä olisin saanut hänestä meijerskan — hi hi hi — Mitäs hänen sitte teet, kun koulunsa lopettaa?

— Panen arvattavasti seminaariin. Kansakoulunopettajan paikkoja on aina tarjona.

— Niin, on kai. Mutta kuuleppas, Helvi, — lisäsi setä piloillaan, kääntyen tyttöön, joka samassa palasi sisälle, — tulisithan sinä sentään mieluummin minun meijerskakseni kuin menisit seminaariin? Jos veisinkin heti — hi hi hi —

— En tulekaan, — vastasi Helvi, vetäytyen äitinsä turviin, ikäänkuin olisi pelännyt sedän todellakin aikovan ottaa hänet mukaansa.

— Mutta mikä teidät sai Helsinkiin matkustamaan? — kysyi rouva Aaltonen kääntäen keskustelun toisaalle. — Oliko asioita vai lähdittekö vaan huvimatkalle?

— Eihän sitä ilman asiaa — Piti tuoda tuo Samuli tohtorille, ja sitte
Mannekin kärtti mukaan päästäkseen —

— Samuliko? Onko hän sairas? Sitä ei suinkaan luulisi, kun hänet näkee. Mikä sinua vaivaa?

— Vasenta lonkkaani on kolottanut kaiken syksyä, — vastasi vanhempi poika, joka oli siihen asti ääneti jurottanut, sillä välin kuin nuorempi haasteli kahvikaluja asettelevan Helvin kanssa.

— Se on niin hurja hevosten ajossa, — alkoi isä selittää. — Antoi mennä pahaa tietä pitkin semmoista kyytiä, että kaatui kiveen. Eikä kirkonkylän tohtori sitä paremmaksi saanut; käski tuoda Helsinkiin.

— Sitähän minä äsken katsoin, että ontuiko Samuli vai kuinka hän käveli, — sanoi Helvi.

— Milloin te nyt menette lääkärin puheille? — kysyi rouva Aaltonen.

— Johan tuota oltiin — sinnehän me ensiksi menimme. Antoi lääkkeitä ja määräsi hauteita. Kivun se lupasi poistaa, mutta niin sanoi, että kai pojan pitää jäädä ontuvaksi koko ijäkseen. Sittehän ei tarvitse sotaväkeen mennä — ha ha ha —

— Kyllä sitä vähemmälläkin olisi ruunun virasta päässyt, — tokasi
Samuli äreästi.

— Tehkää nyt hyvin ja ottakaa kahvia, — keskeytti rouva Aaltonen. Helvi oli saanut kahvipöydän katetuksi ja kaatoi paraikaa höyryävää juomaa kirkkaasta pannusta.

— Joko sinä vallan latinaa luet? — ivaili Manne, nähdessään outonimisen kirjan, jonka Helvi siirsi syrjään, tehden kahvipannulle tilaa.

— Saksakin riittää, — nauroi Helvi. — Olen minä sentään myöskin alkanut lukea vähän englanninkieltä.

Manne veti kirjan lähemmäksi katsellaksensa sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi Samulia, joka juuri otti kahvia, niin että kuppi kaatui ja sen sisällys valui pitkin pöytäliinaa ja Helvin saksankirjaa. Helvi purskahti katkeraan itkuun, sieppasi kirjansa pois ja vetäysi nurkkaan sitä kuivaamaan.

— Olet sinä se kopelo, — ärjäsi isäntä Samulille. — Katsos nyt mitä teit.

— Mannehan se lykkäsi, vaikka minä syyt saan, — virkkoi Samuli yhtä vihaisella äänellä.

— Mitäs tulit siihen eteen, — sanoi Manne vähän häpeissään.

Mutta Helvi nyyhkytti yhä katkerammin. Kaikesta pyyhkimisestä huolimatta jäi lehdille suuria ruskeita pilkkuja.

— Mitä maisteri nyt sanoo, voi, voi — Tämä ei ole minun kirjani, se on koulun —

— Nyt emme enää puhu siitä asiasta, — sanoi rouva Aaltonen aivan tyynesti, mutta päättävästi. — Minusta on ikävä kuulla kiistaa ja itkua. Sinun, Helvi, ei tarvitse huolehtia kirjasta, saat itse pitää tämän, ja minä toimitan koulun kirjastoon uuden.

Pojat olivat vaienneet, isäntäkään ei virkkanut mitään, ja Helvin kyyneleet kuivuivat tuokiossa. Oma kirja! Sepä vasta oli aarre, vaikka olikin täynnä kahvipilkkuja!

Keskustelu sujui taas pian kaikessa rauhassa. Rouva Aaltosella ja Helvillä oli paljo kyselemistä kotipitäjän asioista, ja matkalaiset puolestaan ihmettelivät Helsingin ihanuuksia. Pojat olivat ensikertalaisia, eikä isäntäkään ollut moniin aikoihin pääkaupungissa käynyt.

— Muijankin olisi tarvinnut olla mukana, — arveli hän. — Olisi maar se ihmetellyt suu selällään — ha ha ha — Mutta ei tahtonut jättää kotia piioille, ja maksanuthan se kanssa olisi. Vaikka kyllä minulla rahoja on — ei niistä puutetta.

Kun setä ja serkut ennen päivällistä lähtivät, tuntui Helvistä oikein helpolta. Samulista ja Mannesta hän ei koskaan ollut pitänyt, mutta nyt Ensio, tiesi miten, johtui hänen mieleensä heidän rinnallaan, ja silloin vertailu varsinkin kääntyi serkkujen vahingoksi. Ei hän kuitenkaan virkkanut mitään äidillensä, joka heti kiireellä oli tarttunut ompelutyöhönsä. Mutta jos Helvi olisi nähnyt hänen ajatuksensa, olisi hän huomannut heidän olevan hyvin samaa mieltä ainoitten sukulaistensa suhteen. — Mikähän on tehnyt Kustaan niin erilaiseksi kuin molemmat velivainajat Erkki ja Martti? — mietti rouva Aaltonen. — Hän meni naimisiin kovin nuorena; vaikuttiko häneen ehkä hänen vaimonsa, rikkaan rusthollarin tytär, joka oli miestään vanhempi ja tunnettu ahneeksi, riitaiseksi ja komentavaiseksi? Kustaa ei myöskään ollut saanut minkäänlaista koulusivistystä, niinkuin Erkki, eikä hän ollut sitä halunnutkaan, kuten Martti veli, joka omin päin ja lähetyskoulussa oli hankkinut paljon tietoja. Emäntäkään ei suinkaan häntä kannustanut oppia hakemaan, sillä itse hän sitä halveksi ja töin tuskin oli suostunut panemaan poikansa kansakouluun, josta Samuli erosikin kesken. Mutta päävika oli varmaan siinä, että Saukkolassa ei tunnettu Herraa, joka oli ollut toisten veljesten kallein omaisuus. Siitä seurasi itsekkäisyys, toraileva mieli, jopa käytöksen raakuuskin.

— Jumala suokoon, että voisin johtaa Helviä kätkemään isänsä aarteen, joka on minunkin omani! — huokasi äiti.

Helvi järjesti paraikaa pöytää ja hyräili laulua:

"Vaikuta, sill' yö joutuu, aurinko alenee, hälle, jok' itsens' antoi sulle, jotain tee —"

V

Helvi oli saanut erittäin hyvän lukukausitodistuksen suureksi iloksi äidillensä ja itselleen. Kuin vapaa lintunen hän antautui kevein mielin joululupaansa viettämään. Ennen joulua oli kova kiire, sillä äidille tuotiin työtä enemmän kuin hän voi ottaa vastaankaan, ja Helvi pyytämällä pyysi saada auttaa, jotta voisi samalla itse ansaita rahoja. Äiti lähetti hänet joka päivä kävelemään tai laskemaan mäkeä tovereitten kanssa, mutta suostui muuten mielellään hänen pyyntöönsä. Eikä Helvistä milloinkaan joulu ollut tuntunut niin hauskalta kuin tänä vuonna, jolloin hän omilla rahoillansa saattoi ostaa äidille lämpimän huivin ja panna kirkkaan hopearahan lähetyksen säästölaatikkoon.

Joulun jälkeenkään Helvi ei malttanut kokonaan lakata ompelemasta, vaan ansaitsi itsellensä puserokankaan, ja vielä jäi markka ylitsekin. Mutta silloin kumminkin lepo ja virkistys olivat pääasiana. Oi noita hauskoja iltapäiviä, jotka vietettiin Tähtitornivuoren rinteillä mäenlaskussa, tai aamuja, joina lumisissa metsissä hiihdeltiin! Usein oli kokonainen parvi iloisia tyttöjä mukana, mutta joskus Helvi lähti kolmen kesken Irjan ja Ension kanssa, ja silloin hänestä aina oli hauskinta. Palatessa hänen piti tavallisesti poiketa Lindiläisten kotiin. Kun silloin Irja soitti ja lauleli, tai kun he yhdessä istuivat punaiseen sohvaan puhelemaan, silloin hän täydestä sydämestä nautti siitä, ettei ollut huolta huomisista läksyistä, vaan sai olla ystävänsä seurassa niin kauvan kuin teki mieli. Näin hauskaa hänellä ei ollut vielä koskaan ollut. Kerran hän sai kutsua Irjan ja pari muuta toveria kotiinsakin. Se tapahtui Helvin syntymäpäivänä, ja silloin äiti piti nekkukemut. Rouva Aaltonen oli jo aikaa täysin rauhoittunut Irjan ystävyyden suhteen, olipa liikutettuna kiittänytkin Jumalaa siitä. Helvihän oli saanut niin paljon iloa herttaisen toverinsa kautta, ja äidin pelko sen johdosta, että Irja oli varakkaasta kodista, näyttäytyi ihan aiheettomaksi. Miten lieneekään ollut tohtorinna Lindin pintapuolisuuden laita, ainakin hän oli osottanut suurta ystävällisyyttä Helviä kohtaan eikä ensinkään tahtonut estää tytärtänsä liittymästä köyhän ompelijan lapseen. Äiti oli kerran käynyt kiittämässä Irjan vanhempia Helvin puolesta, ja tohtori Lindin koti oli silloin tehnyt häneen sopusointuisen, miellyttävän vaikutuksen komeudestansa huolimatta. Ja uudestaan hän iloitsi siitä, että Jumala oli johtanut kaikki hyvin Helville.

Mutta nyt oli lupa ja lepo loppunut ja koulutyö taas täydessä vauhdissa. Nuorten mielet olivat kumminkin vielä niin kiinni menneissä yhteisissä iloissa, että välttämättä täytyi jotakin puuhata läksyjen lomiksi. Aamuhiihdoista ja pitkistä kelkkaretkistä ei nyt enää voinut olla kysymystä, mutta muita ehdotuksia tehtiin välitunnilla tyttökoulun pihalla oikein kukkurakaupassa.

— Mennään joka päivä edes tunniksi mäkeä laskemaan, — esitti Saimi
Saarnio, joka asui aivan Tähtitornivuoren vieressä.

— Ja toinen tunti meno- ja paluumatkaan yhteensä. Ei kiitoksia, — vastasi joukosta Leiman ääni. — Minä en ainakaan ehdi enkä viitsi.

— Siellä niin ryvettyykin, — kiirehti Ester lisäämään. — Mutta ostetaan kaikin klubimerkit ja luistellaan ainakin lauvantaina ja sunnuntaina.

— Klubimerkki on kovin kallis, — huomautti Martta Mäkinen ujosti. Häneen yhtyivät kuitenkin muutamat muutkin, ja Irja selitti, että klubin radalla kaikenlaiset keikarit ja poikatytöt luistelivat, eikä hän ainakaan tahtonut sitä kolmannen luokan kokouspaikaksi.

— Perustetaan ompeluseura, — ehdotti käytännöllinen Katri Dahlberg.

— Perustetaan! — huusivat useat äänet.

Tuuma oli keksitty. Tosin jotkut ensin yrittivät vastustaa, mutta pian yleinen innostus sai vallan, ja päätös tehtiin. Jos vaan johtajatar ja luokkaopettaja suostuisivat, kokoonnuttaisiin koululle joka toinen lauvantai kello viideltä ompelemaan ja leikkimään, siksi kuin opettaja lähettäisi pois.

Riemu oli rajaton ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Helvi huomautti, että olisi paras myöskin heti päättää, mitä tarkoitusta varten aiottiin tehdä työtä.

Niin, tarkoitus — sitä ei kukaan ollut ajatellut. Muutamien mielestä ei mikään yhteinen tarkoitus ollut tarpeenkaan, mutta enin osa näytti nolostuvan, kun niin tärkeä asia oli unohdettu.

— Me pidämme myyjäiset stipendirahastoa varten, niinkuin yläluokkalaisetkin tekivät viime keväänä, — sanoi Liisi Lang.

— Emme me viitsi matkia toisia, — arveli Kerttu Kohonen, löytämättä kuitenkaan sen parempaa ehdotusta. Mutta Ester jatkoi varmasti: — Me vähät välitämme stipendeistä. Teemme jokainen omaa työtämme, juuri mitä haluttaa.

— Ei se ole hauskaa, — virkkoi Irja epäröiden. — Kyllä meidän jotakin täytyy keksiä — mutta mitä?

— Emmekö voisi tehdä työtä pakanalähetykselle? — esitti arasti Ilmi
Alanne, luokan nuorin tylleröinen.

Koko joukko purskahti nauramaan.

— Kaiketi villasukkia neekerilapsille, — ivasi Leima.

— Ja Ilmi itse kyytimään niitä Afrikkaan, — lisäsi Kerttu.

Helvi oli seisonut syrjässä puuttumatta ehdotuksiin, mutta nyt hänen poskensa alkoivat hehkua ja huulensa väristä. Hänen täytyi sanoa jotakin; hän ei voinut tätä kestää.

— Hyi, kuinka voitte puhua noin, — sanoi hän kiihkeästi kyynelten kohotessa silmiin. — Miksi emme voisi pitää lähetysmyyjäisiä? Jos te tietäisitte, kuinka pakanat ovat onnettomia — jos — jos — Ääni tukehtui kesken kurkkuun, ja Helvi taisteli kaikin voimin itkua vastaan.

— Oletko sinä sitte käynyt Afrikassa? — sanoi Ester ylenkatseellisesti. — Kuka niitä juttuja uskoisi, joita sieltä kerrotaan. Jos me lähetämme rahoja pakanoille, eivät ne koskaan tule perille.

— Tulevatpa! — huudahti Helvi, alkaen kertoa, miten oli meneteltävä. Olihan hän monasti tyhjentänyt lähetyslippaansa ja tiesi hyvin, että rahat olivat jätettävät lähetysseuran johtokunnalle, joka ne kyllä käytti oikein. Mutta kellonsoitto keskeytti hänet, ja päätös täytyi lykätä toistaiseksi.

Kuinka paljon kolmannen luokan tytöt seurasivat opetusta sinä tuntina, sen kai opettaja tiesi parhaiten. Varma vaan oli, että toisen välitunnin tullessa jokainen näytti miettineen ompeluseuran tarkoitusta, ja ulos päästyä kohta joukko surisi kuten mehiläisparvi. Silloin Irja lausui päättävästi, että Ilmin ehdotus oli hyvä ja Helvi oli myöskin puhunut oikein, ja nyt ei enää saanut väitellä, vaan piti suostua kohta. Jos joku tahtoi ommella itselleen, saattoi hän senkin tehdä. Enin osa kyllä tekisi työtä lähetykselle.

Kun Irjalla oli varma mielipide jostakin, vei hän melkein aina toiset mukanansa. Mistä se johtui, sitä ei kukaan tovereista olisi voinut selittää. Mutta ei kukaan sitä ajatellutkaan, sillä se kävi itsestänsä. Nytkin kaikki vaikenivat, kunnes tuota pikaa suloisessa sovussa ruvettiin neuvottelemaan sopivista käsitöistä. Asian ratkaisu tuntui hyvin luonnolliselta. Oli saatu yhteinen tarkoitus — useimmille yhdentekevää mikä — mutta kullekin jäi vapaus liittyä siihen tai olla ilman, ja kuitenkin jokainen sai tulla mukaan ompeluseuraan.

— En minä niin paljon lähetyksestä välitä, — tunnusti Irja avomielisesti Helville, kulkiessaan tämän kanssa koulusta kotiin. — Mutta minä olin harmissani tytöille. He olivat häijyjä Ilmiä ja sinua kohtaan, ja te olitte sentään oikeassa. Teidän ehdotuksenne täytyi päästä voitolle!

Tämä keskustelu oli maanantaina, ja lauvantaina ompeluseuran piti alkaa. Mutta lasten mieli on kuin lampi, jonka veden jokainen tuulenpuuska nostaa aaltoihin. Ei ollut vielä päästy torstaita kauvemmaksi, ennenkuin uusi asia pani kolmasluokkalaisten päät pyörälle. Teatterissa oli näytelty "Prinsessa Ruusunen", rakkaan setä Topeliuksen rakas tuttu kappale; Katri ja Kerttu olivat päässeet sitä katsomaan, ja nyt puoli luokkaa henkeänsä pidättäen kuunteli heidän kertomuksiansa haltijattarista ja tontuista ja satumaailman kaikista ihanuuksista.

— Mennäänpäs huomenna kaikki teatteriin! — huudahti Irja innostuneena, ajattelematta siinä silmänräpäyksessä, että vanhemmillakin oli sana sanottavana.

— En minä tiedä pääsenkö, — kuului joku kyllä muistuttavan. Mutta ne, jotka eivät luulleet saavansa olla mukana, väistyivät enimmäkseen alakuloisen näköisinä joukosta pois, ja toiset alkoivat kahta innokkaammin keskustella siitä, missä yhdyttäisiin ja minne asetuttaisiin istumaan.

— Ja kuka saadaan paimentajaksemme sinne? Sillä tietysti meillä semmoinen pitää olla, ei suinkaan meitä muuten koulusta lasketa, — arveli Saimi.

— Vaikka minun äitini, — vakuutti Irja. — Ei hän koskaan kiellä, jos minä oikein pyydän. Voi kuinka meidän tulee hauska!

Vasta koulusta palatessa Irja muisti, että Helvi ei ollut sanonut mitään; ja tuossa hän nyt kulki silmät suurina ja surullisina. Irjan valtasi yhtäkkiä katumuksen tunne. Kuinka hän oli voinutkin ajatella pelkkää omaa huviansa ja kokonaan unohtaa ystävänsä! Hän tarttui kiihkeän hellästi Helvin käsivarteen ja lausui kuin ajatustensa jatkoksi:

— En minä mene teatteriin, ellet sinä tule myöskin. — Helvi, etkö luule, että äitisi laskee sinut?

— En tiedä — Mutta — mutta — ettekö te sanoneet koulussa, että pääsylippu maksaa kaksi markkaa?

— Niin, jos otamme kokonaisen aition —

— Eikä minulla ole kuin markka jäljellä niistä rahoista, jotka joululuvalla ansaitsin. En minä voi pyytää äidiltä.

— Odotappas — markallahan pääsee "paratiisiin", yläriville. Minä tulen kanssasi sinne! Ei se mitään tee, vaikka siellä tavallisesti istuu vaan työväkeä. Meidän Tilta sanoi, että sieltä näkee mainiosti. Niin me teemme! Ja sinä tulet mukaan — tulet, tulet, Helvi!

Irja hypähti riemusta, ja Helvin sydän alkoi kovasti sykkiä. Olisikohan kumminkin mahdollista, että hän kerran pääsisi oikeaan teatteriin ja lisäksi "Prinsessa Ruususta" katsomaan?

— En minä uskalla sanoa varmaan, ennenkuin olen puhunut äidille, — virkkoi hän. Mutta kotiin tullessaan hän oli jo niin selvästi kuvitellut mahdollisuutta todellisuudeksi, ettei hän oikeastaan odottanut muuta kuin myöntävää vastausta. Hän aivan hätkähti, kun äiti epäillen pudisti päätänsä.

— Et sinä voi mennä kahden kesken Irjan kanssa, ja kuinka saatat luulla, että tohtorinna Lind tulisi teidän mukananne ylärivin paikoille istumaan? Minä olen varma siitä, ettei hän suostu tuumaanne. Ja sitte vielä — sinunhan piti markallasi ostaa käsityö ompeluseuraan. Millä aikoisit sen hankkia, jos käyttäisit rahasi tähän?

Helvi seisoi ihan neuvotonna. Yhdellä iskulla oli koko kaunis tuulentupa mennyt murskaksi. Hän purskahti katkeraan itkuun, vetäysi nurkkaan rahille ja istui siellä yhä nyyhkien, kuulematta äidin lohdutuksia, kun ovea kiireisesti koputettiin ja Irja pyrynä ryöpsähti sisälle.

Hän vallan hämmästyi Helvin kyynelistä, sillä itse hän oli täynnä iloa ja intoa. Oli käynyt, niinkuin rouva Aaltonen arveli. Irjan äiti lupasi kyllä tulla tyttöjen kanssa teatteriin, mutta heidän piti ottaa aitiopaikat. Nyt hän lähetti Irjan sanomaan Helville, että tämä vaan jättäisi rahansa heidän haltuunsa. Joku pieni tonttu ruusuprinsessan seurueesta laittaisi kyllä niin, että sillä pääsisi tavalliselle kahden markan paikalle toisten toverien joukkoon.

— Saahan Helvi tulla? — kysyi Irja, luoden rouva Aaltoseen niin pyytävän katseen, että sen olisi luullut voivan jäitäkin sulattaa. Eivätkä Helvin äidin kasvot jäisiltä näyttäneetkään. Sanomaton hellyys kuvastui niistä, mutta ääni soi vakavalta, kun hän sanoi: — Helvi saa itse päättää, tahtooko hän mennä vai ei.

— Tietysti hän tahtoo! No Helvi, pyyhi toki kyyneleesi ja ole iloinen!
Hyvästi nyt — markkasi voit tuoda huomenna. — Ja Irja pyörähytti
Helviä kerran ympäri ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin.

Mutta Helvi ei ollut oikein iloinen. Täti Lind oli niin hyvä ja Irja myöskin, ja äiti antoi hänelle vapauden itse päättää menostansa. Miksi hän ei voisi huvitella kuten muutkin? Mutta ompeluseura ja koriliina ja pakanalapset kaukana Afrikassa… Hän oli jo luvannut markkansa heille, vaikkei hän aamupäivällä ollut muistanut sitä. Voi, kuinka tämä oli vaikeata! Moni varakkaampikin toveri aikoi kyllä tehdä omaa työtänsä ompeluseurassa, mutta hän, joka juuri oli niin innokkaasti ehdottanut, että ommeltaisiin lähetykselle… Ei, ei hän voinut menetellä niin. Tuo markka ei ollut enää hänen, sillä oli jo määrätty paikkansa. — Ja kuitenkin… Mitä hän sanoisi Irjan äidille? Jos hän selittäisi asian oikean laidan, maksaisi rouva Lind ehkä koko pääsylipun, ja silloin tuntuisi, ikäänkuin hän olisi kerjännyt sitä. Malttaisiko hän jäädä pois teatterista? Ei varmaankaan…

Yhtäkkiä hän luuli keksineensä keinon. Hän hypähti paikaltaan ja riensi pöydän luo, jonka äärestä häntä kohtasi äidin tutkiva katse. Rouva Aaltonen oli istunut ihan ääneti, ja Helvi oli ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, että tuskin oli huomannut äitinsä olevan huoneessakaan. Nyt hän melkein pelästyen punehtui ja loi silmänsä alas, kun äiti kysyi:

— Oletko jo päättänyt?

— Kyllä minä luulen, että menen. Täti Lind on varmaan jo toimittanut pääsylipun, ja olisi niin ikävä jäädä pois… Voi äiti, älä näytä noin totiselta! Enkö minä saisi mennä?

— Entäs ompeluseura? Aiotko ommella omaa puseroasi, kun muut antavat työnsä yhteisen kalliin asian hyväksi?

— En aio tehdä omaa työtäni! Älä kysy mitään, äiti kulta! Kyllä minä huomenna ostan koriliinan, ja kuitenkin saan nähdä "Ruusuprinsessan". Älä ole levoton — sitte minä selitän…

VI

Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä. Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin…

Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan.

— Helvi, sinä olet niin vakava, — kuiskasi Ensio, joka istui hänen vieressään. — Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt?

— En, en ollenkaan. Näytänkö siltä?

— Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa.

— Mikäpä minua vaivaisi, — virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta.

— Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä.

Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein äänettömänä.

Niin, hän oli menossa "Prinsessa Ruususta" katsomaan, kuten hän niin hartaasti oli toivonut. Hän oli maksanut markan pääsylipustansa, ja kuitenkin oli kotona hänen omalla rahallansa ostettu sievä liina ompeluseuraa varten…

Vaan miten, voi miten oli se markka saatu?

Helvistä tuntui kuin olisi hän taas seisonut ikkunan luona hämärissä. Äiti oli mennyt ulos. Sykkivin sydämin, vapisevin käsin Helvi tarttui lähetyslaatikkoon, mursi sen ja kaatoi rahat kämmenellensä. Siinä oli kirkas markka — tuo, jonka hän joululuvalla iloiten oli sinne pudottanut, saatuansa palkan ompeluksistansa — ja lisäksi kokonainen kasa vaskirahoja ja pientä hopeaa. Äkkiä hän solahutti markan kukkaroonsa, kääräisi muut rahat paperiin, heitti päällysvaatteet yllensä ja juoksi kadulle. Lähetystalolle oli pitkä matka, mutta hän riensi kuin takaa-ajettuna. Johtaja taputti ystävällisesti hymyillen ja liikutettuna "pienen lähetysystävän" olkapäätä ja toivotti Jumalan siunausta hänelle ja hänen lahjallensa; mutta sanat soivat Helville kuin tuomion äänet, hän ei rohjennut nostaa silmiänsä, niiasi ja pujahti pois niin pian kuin pääsi. Kotimatkalla hän poikkesi puotiin koriliinaa ostamaan. Aikainen talvinen pimeys melkein jo peitti kaupungin. Helviä pelotti, ja juosten hän saapui kotiin, lähteäksensä kohta sen jälkeen Irjan luo ja teatteriin…

— Voi hyvä Jumala — oletko vihastunut minulle? Miksi, miksi minä lähdin? Käännynkö kotiin? Voi kuinka minun on paha olla…

— Tuosta ovesta, — kuuli Helvi samassa tädin sanovan. — No, ovatko kaikki lampaani koossa?

Oltiin perillä. Valovirta häikäisi Helvin silmiä, ja suuri sali ja ihmisten liike huimasi häntä, Ja mikä maailma hetken kuluttua aukesi esiripun takaa! Hän unohti tuokioksi rahat ja lähetyksen ja sydämensä tuskan, ja tenhon vallassa hän istui siinä hehkuvin poskin. Kun esirippu ensi kerran laskeutui, huokasi hän syvään, syvään.

Kuinka se oli kaunista! Miksi hän ei saisi nauttia siitä? Olihan hän tullut tänne omalla rahallansa. Se oli lähetyksen markka, se jolla hän liinan osti. Sen hän siis oli käyttänytkin oikeaan tarkoitukseen, juuri lähetystyön hyväksi. Ehkei hän ollutkaan tehnyt väärin? Ei suinkaan! Suotta hän vaan oli tuskitellut.

Ja Helvi rupesi puhumaan tovereitten kanssa niin vilkkaasti kuin voi, ja hänen korvissaan suhisi ja hänen ajatustensa täytyi vaieta…

Taas näytös, taas esirippu alas.

— Mutta sinä varastit sittekin lähetykseltä! Mitä olit pannut laatikkoon, sen olit jo antanut Jumalalle ja Afrikan onnettomille asukkaille, jotka eivät tunne Jeesusta. Ja sen lisäksi olit luvannut ostaa työn ompeluseuraan. Olisiko äitisi hyväksynyt tekosi, ja mitä hän sanoo, kun kerrot sen hänelle?

Omatunto puhui vastustuksesta huolimatta, ja tuska valtasi Helvin jälleen. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen rauhallisena.

— Ohho, joko nyt tulee viimeinen näytös, — huokasi Liisi Lang Helvin takana.

— Se kuuluu olevan kaikkein kaunein, — kertoi Leima. — Ajatelkaa, kun prinssi sadan vuoden perästä löytää morsiamensa!

— Ja Sam saa sadan vuoden vanhan korvapuustin, — nauroi Irja.

— Niin, niin, tyttöseni, — virkkoi tohtorinna Lind hymyillen, — siinä on syvää viisautta, vaikka sinä pieni västäräkki et ole taitanut sitä ajatella. Paha saa varmasti ennemmin tai myöhemmin palkkansa.

Oli kuin jokin olisi kuristanut Helvin kurkkua. Hän nielaisi ja nielaisi tyhjään, kunnes Irja kaikeksi onneksi tarjosi hänelle karamelleja, jotka saivat pinnistyksen helpottamaan. Mutta kolmatta näytöstä katsellessaan Helvi ei todellakaan voinut ymmärtää, että se oli niin hauska kuin toverit sanoivat.

Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti katuja, kun ihmisjoukko tulvi ulos teatterista. Kylmä ilma virtaili vastaan, ja Helviä puistatti. Tohtorinna Lind asetteli kauvempana asuvia tyttöjä issikkoihin, saattoi lähiseutulaiset heidän asuntoihinsa ja lähti lopuksi astumaan kotiinpäin "kruunuhakalaistensa", Irjan, Helvin ja Leiman kanssa. Puut loivat pitkiä varjoja kuutamossa, tuuli suhisi salaperäisesti niiden lehdettömissä oksissa, ja joka askeleella lumi narahti jalkain alla. Tuntui niin kammottavalta… Runebergin esplanaadin päässä Helvi äkkiä säpsähti ja huudahti heikosti.

— Mikä nyt? — kysyivät toiset melkein yhtaikaa.

Mutta Helvi vapisi eikä voinut selittää muuta, kuin että hän oli säikähtänyt "jotakin mustaa".

— Eihän siellä mitään ole, — virkkoi Irja, rohkeasti kurkistaen puiden sekaan.

— Sinä olit ensi kerran teatterissa ja nyt on mielikuvituksesi kiihtynyt, — arveli tohtorinna Helville. — Joudu pois, Irja, niin pääsette kaikki pikemmin nukkumaan.

Vaan kun Helvi oli saanut Leimankin pelkäämään, tuumasi rouva Lind parhaaksi, että otettaisiin torilta kaksi ajuria. Reet luistivat keveästi, ja ilta oli ihana. Elisabetinkadun kulmassa huudettiin hyvästit ja uudistetut kiitokset issikasta toiseen, ja Irja kuului pahoittelevan, että hauska ajomatka niin pian loppui. Mutta Helvi olisi sydämestään suonut, että hänenkin kotinsa olisi ollut jo siinä. Leimakin astui samassa alas, ja Helvi oli ypö yksin, kun ajuri vei hänet Kristianinkadulle ja pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen.

Äiti valvoi vielä. Himmeä lamppu loi valoa huoneeseen, vuoteet olivat valmiina ja suuri raamattu avoinna pöydällä.

Helvi ei rynnännyt sisälle iloisena, kuten tavallisesti, vaan hänen käyntinsä oli väsynyt ja katseensa arka, ja kun äiti kysyi, oliko ollut hauskaa, vastasi hän epävarmasti: — Oli — jotenkin —

— Mutta ei oikein? Tahtoisin mielelläni tarkemmin kuulla iltasi vietosta. Olen muistanut sinua koko ajan.

Helvi kertoi aivan lyhyesti kappaleen tärkeimmistä henkilöistä ja komeimmista laitoksista, mutta sitte hän sanoi, että häntä väsytti. Äidin silmä seurasi häntä omituisen tutkivasti hänen äänettömänä riisuutuessaan. Kun Helvi oli sanonut hyvää yötä ja kömpinyt peitteen alle, silloin äiti nosti lampun lähemmäksi vuodetta, nouti raamatun ja lausui: — Jaksathan kuitenkin kuulla lyhyen kappaleen Jumalan sanasta? Ilman sitä päänalaista ei ole uni makea.

Heidän oli aina tapana lukea iltaisin yhdessä, mutta Helvi oli sen tänään unohtanut. Melkein häveten hän vastasi: — Kiitos, äiti, kyllä minä jaksan.

Äiti valitsi 139:nnen psalmin. Sanat kaikuivat juhlallisina yön hiljaisuudessa:

"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minun. — — Joko minä käyn tai makaan, niin sinä olet lähelläni ja näet kaikki minun tieni. — — Mihin minä pakenen kasvojesi edestä? — — Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on yökin valkeus ympärilläni. — — Tutki minua, Jumala, ja koettele sydämeni! — — Ja katso, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle!"

Helvi painoi kasvonsa syvälle päänalaiseen, ja kun hän nukkui, oli tyyny kostea kyyneleistä.