ISRAELIN TYTTÄRET

Kirj.

Hilja Haahti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

ESITOIMINTA

Piha oli varsin hauska mättäisine nurmikkoineen ja tuuheine vaahteroineen, jotka komeilivat kirjavassa syyspuvussaan, toiset lehdet vihreinä, toiset jo punakellervinä. Melkein olisi luullut maalla olevansa; ja missäpä sitä juuri muualla olikaan, talo kun sijaitsi aivan pikkukaupungin laidassa. Kuitenkin näytti kadunpuolinen puurakennus yhtä pulskalta kuin mikä tahansa keskikaupungin asumuksista, eikä pihanperäinenkään huonoimpia ollut; mutta sivukujaan kääntyvän hökkelin ei paljon sietänyt kerskailla edes kylämökkien rinnalla.

Iltapäivän aurinko heitti vinoja säteitänsä kolmeen poikaan, jotka seisoivat keskellä pihaa.

— Tämä on mainiota! — huudahti Toimi vilkkaasti. — Joka päivä voimme lyödä palloa tuossa nurmella.

— Niin, kyllä meidän piha on tämän kaupungin parhaita, — selitti Pentti, talonomistajan poika, pistäen itsetietoisesti kädet housujensa taskuihin.

— Mutta teillä ei ole yhtään hevosta eikä koiraa,— virkkoi huoahtaen Esko, hentoisin joukosta. Hän muisti pappilan oivia juoksijoita, joiden selässä hän monasti oli riemulla hakaan ratsastanut, ja suurta Hallia, koko perheen suosikkia.

— Onhan tädillä kissa, — nauroi Toimi.

— Sitä minä pitkin kesää huvikseni kivittelin, — kehui Pentti.

Esko katsoi häntä pitkään, ja Toimi arveli, ettei se ollut hyvin tehty, mutta Pentti vähän nolostuneena puolusti itseänsä sillä, ettei hänellä ollut muutakaan ajanvietettä.

— Koettakaahan vaan olla kaupungissa koko pitkä kesä! Sinä, Esko, saat pappilassa huvitella elukkoinesi niin paljon kuin tahdot, ja sinunhan isälläsi, — lisäsi hän Toimeen päin kääntyen, — taitaa olla oikein hirmuisen iso kartano Helsingin puolessa. Orkamo vai mikä se onkaan — Itkosen piika siitä kertoi. Kyllä kelpaa! Minäkin niin mielelläni joskus tahtoisin päästä maalle, sillä täällä on hirveän ikävää. Misse on sittekin hupaisempi kuin vanha neiti Itkonen itse. Ja muitahan ei koko kesänä ole katurakennuksessa asunut.

— Eikö lähelläkään ole keitään poikia? — kysyi Toimi oikein sääliväisenä.

— Eipä juuri, ei muita kuin katunalkkeja. Kaikki lähtevät kesäksi pois. Tuolla naapuritalossa asuu kyllä Ruuben Rain, mutta Rainit ovat juutalaisia ja pitävät kauppaa narinkassa.

Pentti sylkäisi ylenkatseellisesti, astui muutaman askeleen eteenpäin ja asettui hajasäärin keinulaudalle istumaan. Esko heittäytyi nurmikolle, ja Toimi keikkui piha-aidalla heidän takanansa.

— Vai juutalaisia!

— Ettekö nähneet Ruubenia aamupäivällä sisäänpääsytutkinnossa? Sellainen iso musta lonkeri. Mutta hyvä pää hänellä on, sillä hän luki kesällä yli toisen luokan. Haijele tuolla, — Pentti nyökkäsi päätään kujarakennukseen päin, — sanoi hänen nyt todellakin päässeen kolmannelle.

— Niin, muistatkos Toimi, — virkkoi Esko, — se oli se poika, joka osasi parhaiten kaikista. Hän näytti niin pitkältä ja uljaalta, että minä ihmettelin, miten hän saattoi tulla samalle luokalle kuin me.

— Onhan Pentti yhtä pitkä ja puolta paksumpi, vaikka on toisluokkalainen, — ivaili Toimi.

Pentin nyrkki kohosi, mutta hän hillitsi itsensä. Oli tosiaan kiusallista, kun oli täytynyt istua kaksi vuotta ensi luokalla, ja nyt taas ne ilkeät opettajat jättivät toisellekin. Paras oli vaihtaa puheainetta asiain näin ollen.

— Juutalaisväkeä tuossakin asuu, — virkkoi hän sentähden hetken kuluttua, nousten laudalta ja osottaen kujarakennusta. — Äijä, ämmä ja kaksi tyttöä. Isä ja äiti eivät ollenkaan kärsi juutalaisia, mutta teurastaja Poll on rikas mies, eikä meikäläisistä kukaan viitsisi asua tuossa vanhassa kopissa, ellei olisi köyhä kuin rotta. Köyhiä isä ja äiti vielä vähemmän kärsivät. Niiltä ei saa koskaan vuokraa.

Toimi näytti vallattomalta kysäistessään: — Sinun vanhempasi kai ovatkin oikein pohatoita?

Niin, sitä olisi ehkä voinut uskotella tuolle pienelle sydänmaalta tulleelle papinpojalle, mutta ei tälle toiselle veitikalle. Pentti keikahti ympäri korollaan ja vastasi: — No elleivät ole sellaisia kuin sinun, niin osa vähemmässäkin.

Syntyi hetken äänettömyys. Sitte Esko ehdotteli, että ruvettaisiin jotakin leikkimään.

— Haetaan Tuulikki ja Sointu mukaan, niin on useampia!

— Kuinka monta teitä asuukaan siellä neiti Itkosella? Ovatko ne tyttöjä vai mitä?

— Ei meitä siellä oikeastaan asu enempää kuin kolme, me molemmat ja Tuulikki siskoni, — kertoi Toimi.

— Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan vuoden vanha, — lisäsi Esko. — Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän kauvemmin luonansa.

Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti heidät huudahtamalla: — Kas tuossa nyt ovat ne juutit!

Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset. Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät, kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö.

— Ne ovat Haijele ja Mirjam, — selitti Pentti puoliääneen. — Tuota vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi.

— Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, — virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin.

— Mutta… Esko epäröi eikä sanonut enempää. Hänen isänsä oli niin kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle.

Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen kaihomielisine katseineen.

Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa.

— Mitä te siinä töllistelette? — huusi hän pihan toiselta puolelta.

Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: — Me kuuntelemme soittoa.

Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä.

— Sointu soittaa kitaraa, — kertoi Esko.

— Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, — virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan.

— Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? — kuiskasi Esko Pentille.

— Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää!

Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon.

Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja pyörähytti ympäri.

— Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan!

Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan, ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä.

Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa.

Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä.

— Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! — tiuskasi matami vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo Pollin kakarat!

Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut. Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja huudahti säihkyvin silmin:

— Minä vihaan kristittyjä!

Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt, mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle.

Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin.

Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset, katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia, hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia, pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja epäjärjestystä.

Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi.

— Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele.

Tyttö kääntyi pois.

— Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut kannella.

Rebekka alkoi nyyhkyttää: — Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei sitä jaksa kestää.

Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti:

— Minä kostan heille, kostan, kostan!

Mutta isä keskeytti hänet.

— Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys, jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne, lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme.

— Helpompi sanoa kuin tehdä, — huoahti Rebekka.

— Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, — jatkoi isä Israel. — Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset.

Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet.

Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen.

— Rebekka, — hän sanoi, — tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään.

Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä.

— Niin, — jatkoi Israel, — meidän täytyy joutuisasti päättää ja toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan.

Rebekka väänteli käsiään.

— Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa meidät mukaasi!

— Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat. Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi liikenee sinulle ja tytöille.

— Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja lyövät, ja kuinka sitte käy?

— Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta… Isä näytti miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni sydänkäpynen.

— Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, — sanoi hän hetken ajateltuansa. — Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan, että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan paikan.

— Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa?

— Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä sen vertaa auta.

— Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni…

— Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata? Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi.

— Minä kuitenkin niin pelkään… Mutta enhän minä ymmärrä…

— Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita.

Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta, joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. — Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä, otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla uhkaamassa.

Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona.

Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä Ruubenin kanssa keskustellen.

— Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas!

— Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä — hän joka tämän kultakellon lähetti minulle — on siitä kirjoittanut äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja. Sellainen minustakin täytyy tulla!

— Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi?

— Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi ylöspäin ja eteenpäin!

— Kyllä minä ymmärrän! — huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi miettiväisenä: — Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän koskaan ole kutsunut minua luoksensa.

— Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun. Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla, niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne, Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi.

Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti.

— Älä sano minua Haidiksi, — hän pyysi hiljaa.

— Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele.

— Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta.

— Aina sinä olet itsepäinen, — nauroi Ruuben. — Minä taas soisin paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen.

— Me olemme valittua kansaa! — huudahti tyttö nousten seisomaan.

— Voimme olla, — vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä.

— Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! — huusi Haijele kiihkosta vapisten.

— Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi!

Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan nähneensä Haijelen itkevän.

— Haijele rakas, sinä et saa itkeä, — hän lohdutteli hätääntyneenä. — En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa!

Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät kuivuneet.

— Sinä et tahtoisi olla juutalainen, — hän nyyhkytti.

— Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua.

Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän asti ei ollut kenellekään uskonut.

— En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin!

— Sinne et voi koskaan päästä.

Tyttö huokasi syvään.

— Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet, että olisin voinut lentää sitä katsomaan.

— Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana.

Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut.

— Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty. Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta.

Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon tuli säihkyi:

— Meidän täytyy taas kukistaa se moskea — kaikkien juutalaisten koko maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä ihmetellään maan äärestä toiseen!

— Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, — arveli Ruuben hymyillen. Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa.

Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä. Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt juoksivat käsikkäin ulos kadulle.

Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin! Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä olivat luoksensa houkutelleet.

Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt, sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun.

Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse. Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti:

"Karitsana Jeesuksen lakkaamatta riemuitsen. Rakas Paimeneni hellä mua kaitsee hyvyydellä, tuntee mun ja varjelee, nimeltäni mainitsee.

Onnellinen karitsa, eikö syytä riemuita? Täällä aika ihanainen, siellä koti taivahainen, Paimeneni, luonasi: Aamen, suur' on onneni!"

Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he eivät itsekään ymmärtäneet.

Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle.

— Menkää syömään, — sanoi Israel. — Minä paastoan tänä iltana.

— Ei minullekaan ruoka maita, — virkkoi Rebekka.

Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle rupeamista.

Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana. Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: — Mitä te Rainilla teitte?

— Me leikimme nukilla, — vastasi Mirjam.

— Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta, — lisäsi Haijele.

Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa.

— Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö?

— Minä haluan kunniaa! — vastasi Haijele totisesti.

— Ole vaiti, — sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi, vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan tuomittu Gojimin keskellä — hän uneksi kunniasta! — Ja Israelista tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen sydäntänsä.

Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa. Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin.

— Kuuleppas, Haijele, — virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen tytön molempiin käsiin, — tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit matkustaa pois Suomesta?

Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät säteilivät tähtinä.

— Isä kulta, isä kulta, saanko minä?

— No, no, eihän sitä nyt tiedä. Mutta kerrohan, millä tavalla sinä aikoisit kunniaan päästä?

Haijele mietti vähän aikaa. Sitte hän loi isään tummat, kirkkaat silmänsä, lausuen:

— Opettaja sanoi näin: Ole rehellinen ja tee oikein, sillä sellaiset viimein menestyvät.

Isä heitti irti tytön kädet. Hän muisti kyllä itsekin kuulleensa tai lukeneensa jotakin siihen tapaan, mutta kuitenkin hän melkein tunsi sisäistä raivoa, kun hänen lapsensa nuo sanat lausui. Vaivoin hilliten itsensä hän vastasi:

— Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä hän latelee.

Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti, kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä, ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista.

— Eikö Talmudissakin sanota —, — alkoi hän miettivästi, mutta vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi, kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä.

— Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni. Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm = "nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata!

Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää, miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat?

Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön riisuutumaan. — Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [= Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi?

Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele rukoili vakavasti ja juhlallisesti:

— Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael, vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.]

Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen.

Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen mielessään.

— Rebekka, — virkkoi hän vaimollensa, — mitä arvelisit, jos ottaisin Haijelen mukaani?

— Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia?

— Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut; kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä.

Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi, jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita.

— Ota hänet siis, — lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa.

Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota…? Mitä sitte? Eihän hän, Israel parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki] lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä.

Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi? Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi — miten hän, hän uskaltaisi sillä tavalla lähestyä suurta Jehovaa?

Kuinka häntä kauhistutti…

Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita. Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan, kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka ylennetään…

Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta Jom Kippurina…

Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi…

Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta] hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta tykytystä. — Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan Schechina suojasi Haijelen unta.

* * * * *

Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä. Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä huomattiin turhaksi.

Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa", eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja keittiöissä.

"Polle äijä se juutalainen, se musta Israeli, härkiä tappoi, herroja petti ja muhkeasti eli…"

Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla, tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin, "Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet osattomiksi.

Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi?

Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn niille, jotka juutalaisia alensivat! — Väliin hänet valtasi halu musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen, että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva, jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin monia muita. — Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli:

"Pollen Haijele, poikain likka, juutin koria lapsi —"

Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. —

Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut. Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä — juutalaiset vaan uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan!

Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä; Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut:

"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin kuolema."

KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN

I

AARONIN SAUVA

Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen, yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: — Mikä tuo on? — Ja toinen vastasi kuivasti: — Se on juutalaisten synagooga. — Sitte he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi tänne sabbatin aamuina.

Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen, ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa [talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois. Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen.

Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin. Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista.

Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon, olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa.

Se oli Haijele Poll.

Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä.

Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta kiihtyen kosken kuohuiksi.

— Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, — hän lausui. — Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi!

Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro lauloi riemuisan aamenen.

Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä.

Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin, mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä oli lämminnä elänyt ja sykkinyt.

Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut. Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä, teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin sanomattakin — noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut. Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se nyt oli kadoksissa.

Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. — Niin, tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa, täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", — niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät?

Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella. Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko pitkällä kadulla!

Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt ja rauhaton tänään — muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt. Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin.

Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon.

Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään ja sulautuisi ympäristöönsä? — Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan…

Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn?

Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät, mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä asia kuin että aurinko maata valaisi.

Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä. Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut!

Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot.

Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin, ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. — Ei tosin tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa. Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja, jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin — ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin rautoja kuin rakastavan sydämen.

Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat…

Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä — se oli hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi, jota oli mahdoton kantaa… Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa vauhtia… Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään omistanut mitään?

Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys.

Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt. Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?… Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt lienee keksinyt? —

Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti.

No niin, tässä sitä siis oltiin — tyhjin tuumin he kumpikin, sekä hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu — se josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri…"

Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät.

Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä.

Mutta eikö hän tullutkin tuolla — tuli varmaan! Mistä päin sieltä? Ah, niin — eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista [Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää — eikä kenties tahtonutkaan. — Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut odottaakaan Ruubenilta.

Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa.

Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja — näin sabbattina…

Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen — päästä kantapäähän hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana.

Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti.

— No, tyttöseni, sano, oletko utelias?

— Tietysti, kuinkas muuten! — Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen rakkaus säihkyi.

— Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla on kaksinkertainen salaisuus!

— Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen…

— Enemmän, enemmän.

— Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka vaatettaa sinua paremmin kuin —

— Häijy tyttö! — Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle. — Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä veitikka tiedät, että minä en tahdo — niinkö? Taidatpa olla oikeassa.

— Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben.

— Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele?

Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen:

— Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja hänen nimellensä…

Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi.

— Mikä sinulle nyt tuli? — hän kysyi.

— Minä en pääse irti siitä… en voi… Täytyikö tämän juuri sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle…

Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua.

— Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö! Minäkö tutkintoajan määrään?

— Anna anteeksi, — kuiskasi Haijele värähtävin huulin. — Niin, minä ymmärrän sen… Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse… sano, ethän?

Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: — Miksi kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät.

— Niin, tiedänhän.

Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla. Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota uneksittua uutta kohti?…

Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: — Tottahan tulet sisälle? — Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön.

Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin.

— Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai katkeraksi.

Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja tyttö lähti juoksemaan ylös portaita.

— Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, — huudahti Ruuben, rientäen hänen jäljissään.

Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista, joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma, huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä. Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken.

Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen, ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle.

Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen kodissaan rikottu. —

— Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, — puheli ukko, ottaessaan teetä. — En jaksanut mennä edes synagoogaan.

— Vanhoiksi tullaan, — säesti hänen vaimonsa. — Niin se on, me jätämme vähitellen sijan teille nuorille.

— Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa ajallansa, — lausui vanhus juhlallisesti. — Kerro nyt, Haijele, mitä rabbiini puhui.

— Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, — vastasi tyttö, kohottaen katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. — Aaronin viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä.

— Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy…

Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne. Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi, mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla.

Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät.

Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa olla häiritsemättä kahdenkesken.

Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä.

— Haijele, — sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen.

Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen.

— Tule tänne, istu viereeni! — hän pyysi hellällä äänellä.

Haijele tuli.

— Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian.

Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän kysyi: — Saanko?

Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa, kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa.

— Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo kauvan sydämessäni.

— Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme — ja Israelin tulevaisuudelle.

— Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen — vai kuinka, Haijeleni?

— Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla kertaa…

— Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste, rakkaani, ei tänään!

— Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. — Haijele pysähtyi, viivähti, tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. — Katso, minä annan käteni sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän täytyy tietää, minne se vie!

— Se vie onneen, — vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli myrskyisenä.

— Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi!

Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen tulen voimaa.

— Mitä siis vaadit minulta? — hän kysyi.

— Rakkautta Israeliin!

Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin äänin:

— Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan…

— Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, — virkkoi Haijele, käyden kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen Ruubenille.

— Ota se takaisin…

— Haijele, Haijele, mitä sinä aiot?

— Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää Aaronin sauvan…

Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä, mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella.

— Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita setäsi tänään selitti meille?

Haijele hymyili surullisesti.

— Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo — niin ajattelin hänen puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa — siinä oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään.

— Mitä siis tarkoitat?

— Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä.

Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti voimakkaassa mielenkuohussa:

— Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen?

Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi Ruubeniin. Hiljaa hän lausui:

— Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua rakastamasta?

Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän katosikaan?

— Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! — huudahti Ruuben, yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta.

— Mikä teillä nyt on, lapset?

Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan kumarruksen ja virkkoi: — Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet?

— Ette suinkaan — mutta minä luulin kuulleeni… Saara täti vaikeni ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan aprikoida.

— Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan tervehdykseni sedälle.

— Etkö jää päivälliselle luoksemme?

— Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun on aika mennä.

Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti.

— Mikä häntä vaivasi? — kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina.

Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin.

— Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut…

Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut, antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla.

— Minä luulin, että häntä rakastit, — virkkoi hän viimein.

— Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, — kuiskasi Haijele.

Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä, irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen. Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki, kasvot käsiin kätkettyinä. —

Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki, jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa. Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet, välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä.

Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä istui yksinäinen tumma nuorukainen.

— Katsoppas, Niemann, — virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, — tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat.

— Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan koko kekkereitä.

— Juutalaisen saituutta… Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten. Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää.

— Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin vähän miehistyy.

Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa.

— Näetkös noita jalkoja! — sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle. — Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat neljäkymmentä vuotta korpea marssineet!

He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat.

— Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, — lausui toinen kohteliaalla, hiukan ivallisella äänellä. — Sehän oli loistava kaappaus.

Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen.

Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet, joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää! Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka… taikka… olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin?

Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri, pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava — ja nyt…

Miksi sen täytyi tapahtua?

Koska hän ei rakastanut kansaansa.

Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä.

Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut?

Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta…

Mikä on totuus?

Niin, ken sen tietäisi.

Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi… Ja sitte lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä.

Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt…

Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. — Oi Haijele, Haijele, miksi hylkäsit? — huokasi hänen sydämensä. — Sinä olisit ollut yhdyssiteenä minun ja kansani — ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa. Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin.

Totuus — niin, mikä on totuus?

Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa…

Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä juutalaiskielellä laulamaan:

"Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen, mir wellen nischt dürfen leihen un borgen, was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen, wenn Maschiach werd kummen!

Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen, un nur vun die Chasidims wegen — —"

["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden — —".]

Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa… Laulaja riehui kuin poissa suunniltaan; — mutta kesken riemun hän yhtäkkiä syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään pois, pian, pian… Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät muuttuivat tulikipunoiksi… Laupias Jumala…

Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua. Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea Israelin tytär!

— Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, — oli täti sanonut. — En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika. Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti!

Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa. Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa — ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt.

Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut tarjottavana — mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella.

— Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen hyvin myöntyväinen matkaasi, — hän lisäsi hymyillen. — Pitäähän oman äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä.

— Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, — virkkoi Saara täti alakuloisesti, — ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni.

— Haijele on meille lahja ja laina, — sanoi setä, taputtaen vaimonsa polvea. — Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille takaisin. —

Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan sanan ympärillä:

"Aheem, aheem…" [Aheem = kotiin.]

Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin?

Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie tullutkaan:

"Ich muss noch wandern vun ein Land zum andern, ich bin bald da, bald dort. Jeruschalajim, Jeruschalajim, mein teuerer, heiliger Ort!"

["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä, milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"]

Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä, itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut.

Sionistit!

He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin Jerusalemiin — mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa, Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla oikeassa!

Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha. Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista.

Oma maa, oma koti! —

Haijelen sydämen valtasi palava toivo ja innostus. Hän oli jälleen saanut tien päästä kiinni. Sinä autuaana silmänräpäyksenä hän unohti Ruubenin, unohti kotimatkan, ja koko hänen olentonsa riemuitsi:

— Minä tiedän, mistä lähden hakemaan Aaronin kukkivaa sauvaa!

II

VANHOJA TUTTUJA

— Äiti, Haijelelta tuli kirje!

Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä.

Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta virkkoi sentään jokseenkin tylysti:

— Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen.

Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.

Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:

— Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne…

Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän heitti sen ostajalle.

— No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.

Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän antoi sen takaisin.

— En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!

Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.

— En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.

Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän kasvatti… Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti hän melkein pelkäsi.

Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?

— Koska hän tulee? — kysyi Rebekka viimein.

— En minä tiedä, — vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti uudestaan paperin esille.

— Telegramm… Telegramm… Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee meitä sähköttämään…

— Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei — annappas tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla sill'aikaa. —

Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut, tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.

— Tuossa akka meni, — hän sanoi. — Hyvä lykky! Joudutaan nyt, ennenkuin hän palaa.

— Mutta kuule, Pentti, — virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen, — miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.

Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.

— Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies on viidettä vuotta ylioppilaana!

— Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin oivan otuksen, — virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa.

— Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä minulla on parempia.

Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota seurasta, kun Pentti samassa sanoi:

— No tuossa heidän puotinsa on.

— Mitä me nyt sitte keksimme asiaa?

— Kysykää paidannappeja, — ehdotteli Toimi virnistellen.

— Tai kravattineuloja…

Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli niin matala, että Pentin täytyi kumartua.

Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön, Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna, minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei huomannut kohta ryhtyä puheisiin — tyttö oli liian kaunis.

Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä murtaen kysyi: — Mitä saisi luvan olla?

— No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? — kysyi Pentti suomeksi, hämmästystä teeskennellen.

Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.

— Kyllä —

— Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas Kaisla, ylioppilas Marjamaa… Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä paremmin?

Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu, joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät juuri hauskoja muistoja herättäneet.

— Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, — sanoi Esko hämillään. — Me tulimme ostokselle… Mutta samassa hän punehtui, sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi Mirjamille:

— Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää…

— Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, — vastasi tyttö yksinkertaisesti.

— Vai niin — tulkaa, pojat, me lähdemme siis, — sanoi Toimi päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.

Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka hengästyksissään palasi kirje kädessä.

— Mitä he tahtoivat? — kysyi hän levottomana Mirjamilta.

— Kravattineuloista he puhuivat… En minä oikein ymmärtänyt. He olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti, minä ihan pelkäsin heitä.

— Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä, sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi…

Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata…

Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.

— No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? — kysyi Pentti, koettaen karistaa pois nolouttansa.

— Meidän ei olisi pitänyt mennä, — vastasi Esko.

— Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa edes keikailla, — sanoi Toimi.

— Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?

— Kaunis juutalainen — soma kissanpoika — yhdentekevää! — Toimi napsahutti sormiansa. — Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. — Hyvästi! Minä menen talolle nyt.

Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin.

Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään nähnyt — ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli…

Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin… Mitä se ihana tyttö olikaan ajatellut heistä?

Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut… Se nyt ei ainakaan voinut tyttöä loukata.

Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa.

Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä:

— Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut!

Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen huomiota pääkaupunginkin kaduilla.

— Mielelläni autan, — vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa kuin lapsukaisen. — Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan tiennäyttäjää?

— Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa, kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin.

— Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? — naurahti Esko. — Onko se joku ylioppilas?

He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.

— Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti Poll.

Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: — Mitä… mitä sinä sanot? — Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: — Tule pois, Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.

— Niin, — virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, — neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa. Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo laulaa duettoja.

— Nimittäin neiti Pollin kanssa — niinkö? Sen minä kyllä arvaan…

— Mitä sinä tarkoitat? — Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?

— Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko vielä? Mutta sinähän olit niin pieni…

— Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?

— Ei, vaan hänen sisarensa.

— Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet jo ennakolta.

Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.

— Mene yksin, Sointu, — pyysi Esko. — Minä odotan sinua. Katso, onhan se sentään sopivampaa…

Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan nähdä sisälläolijoista… Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes Sointu vihdoinkin palasi.

— Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, — kertoi hän iloisesti, — ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko, hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin pahoillansa. Mitähän varten?

— Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, — sanoi Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen sydämeen.

— Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä, kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?

Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden puutteeseen… Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.

— Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän kanssansa.

— Voinhan ainakin rakastaa heitä, — vastasi Sointu, valoisin hymy huulillansa.

Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin rauhaton ja onneton — siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. — Voi voi, jospa olisi edes isä elossa — olow hascholom [= "levätköön rauhassa!"] — tai kun saisi tytön pian naimisiin!

Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi, jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa. Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.

Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili; ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt — olow hascholom — eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.

Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet, jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui… Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan…

Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla. Slimanillakin saisi näytellä häntä… Entäpä, jos Slimanin Hesekiel… Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori sanottiin siitä pojasta tulevan…

Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana — no voi toki! Mutta tämä toinen?

Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni, jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin hakisivat…

Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.

— Käy kamariin, — hän kehoitti, — on siellä Mirjam. — Vaan rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi merkitsevästi: — Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio. Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä näyttämässä…

Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana iltana saapuvan. — Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. — Entä mihin Haijele pantaisiin maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli…

Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas olivat… Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin kaunis?

Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa. Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen.

Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan… Mutta… mutta… oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin takia… Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi… Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis!

Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa, oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi jotakin Jeschu-laulua… Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa…

Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni.

Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin ystävällinen ja kiltti — ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä katsomaan.

Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. — Mene sinä vaan päivällistä toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia.

— Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, — nyökkäsi rouva Sliman Mirjamille.

Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten äiti toruu. — Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan.

Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa, kun oikein koetti.

Hesekiel naimamatkalla… kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja rikas… tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään itseänsä… Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos kaupoista sovittiin…

Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen ymmärsi…

Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi väistymään.

Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi tahtoi selkoa uutisista… Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan hänenkin kohtaloansa.

Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli vähällä hyrähtää itkemään.

— Kuulehan, nuppuseni, — puheli rouva, — minä olen hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt minä tulin pyytämään sinua.

Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita.

— Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia.

— Äiti, saanko minä? — kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen.

Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia, joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi.

— No tietysti hän saa, — nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan tuumailut. — Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni!

Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän sitte Mirjam olisi nähtävänä — jos onnistuisi…

Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin, kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia iltamassa ylinnä muita — olihan se vielä paljon erinomaisempaa!

Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka epätoivoisena huudahti:

— Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan, ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut. Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia tyttöhattaroita!…

III

ALENNUKSEN KESKELLÄ

Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa.

Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta. Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; — niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja puuhkalakit…

Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona heräsi…

Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen, kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.

Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.

Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä. Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet, ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch = hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta, hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. — Kun hän sitte oli jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt, joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä sanoja Naftalinsa puolesta…

Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni? Hebreankielinen raamattu? — Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia syvässä kunnioituksessansa.

Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! — Entä mikä tuo? Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! — Ja kun Mirjam kuuli, että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein puolijumalaksi.

Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä — ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, — hän pyysi. — Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! — Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. — Sinäkö sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.

He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala, yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita, käsittämättömiä… Sulhaset, vaatteet ja raha — siinä kaikki.

Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin, silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel, kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! — Sinä hetkenä hän ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua — Ruubenista, joka verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin parempaa — mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata: oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan…

Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa, panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja ponnistella Israelin kohottamiseksi. — Ja jälleen ajatukset lensivät Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?

Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin paikallensa takaisin.

Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin sormuksen hylännyt — viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä. He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan. Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan… Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille: "Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi, Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" — Ruuben oli tullut junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin. Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: — Anna anteeksi! Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen kuin sinä…

Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja kyllin Ruubenille…

Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti. Vai niin — hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin läheinen…

Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä.

Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen kielen hän oli unohtanut — jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen rääsykasojen keskellä. — Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi kävelyilma kuin eilen.

Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti, ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen pimeään yöhön…

Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa, että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä.

— Kas, Haijele! — huudahti hän hämmästyneenä. — Kuinka sinä tänne osasit? — Saanko esitellä: Fräulein Kaisla…

Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta.

— Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, — virkkoi hän lyhyeen.

— En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän sitte pääsee ulos.

Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen suomalaistytön kanssa.

— Menen siis yksin, — hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja nyökäten päätään siskollensa.

— Älä suotta mene! — huusi Mirjam hänen jälkeensä. — Sinne on vaikea löytää.

— Ole huoletta, en minä eksy, — vastasi Haijele levollisesti, jatkaen matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar.

Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat. Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla. Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit. Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa, kun ei tarvinnut yksin olla.

— Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, — virkkoi Sointu Haijelen kadottua näkyvistä. — En koskaan ole voinut unohtaa hänen silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä? Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä.

— Sinä soitit ja lauloit silloin…

— Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua.

— Ei, kyllä minä muistan.

— Mitä sitte?

Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi:

— Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois…

Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat silmänsä Mirjamiin, lausuen:

— Lauloinko Jeesuksesta?

Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa.

— Vihaatko sinäkin häntä? — kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti.

Ei vastausta.

— Ja vihaatko minua myös?

— En, en, — pääsi Mirjamin huulilta. — Kuinka minä sinua vihaisin?

— Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä.

— Kyllä minä tiedän! — Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. — Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa.

— Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua, ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. — Soinnun silmät säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: — En minä tiedä ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani.

Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: — Missä hän on? Eikö hän kuollut?

— Hän nousi haudasta ja elää jälleen.

— Eipä!

— Minä tiedän, että hän elää.

— Oletko nähnyt hänet?

Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: — Olen, Mirjam.

Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että Mirjam tuskin rohkeni kysyä:

— Missä?

— En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme.

Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut.

— Älä puhu mitään hänestä! — huudahti hän viimein. — Mene pois, Sointu, minä en tahdo!

Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: — Minä rukoilen puolestasi. —

Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat.

Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle. No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän liikettä kuin muualla.

Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: — Finns dä gamla kläder? — Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon.

Se oli Haijelen äiti.

Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka.

Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä, tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille, kun ei muitakaan ollut.

— Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi! Kun kissaa silittää, niin se raapii.

Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon lukenut.

— Elääkö hän vielä — se Jeschu? — kysyi hän muitta selityksittä, levottomuus kasvoillansa.

— Mitä? — Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: — Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen nimensä!"] Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa…

Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään.

— Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata laulamasta.

— Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja sydämesi! — virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. — Otho haisch ["Tuo mies" — tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli ajatustesi viipyä hänessä. —

Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä kansallensa.

Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan. Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne ollut tullut vanhoja lautasia pesemään… Hänen täytyi nyt saada lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut puutetta olla…

Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä… mitä tämä oli?

"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista."

Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti?

Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille antanut.

Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä, toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta.

Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle. Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään.

Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat keskenänsä Haijelesta:

— Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee?

— Niin, niin, ei hän meistä huoli, — huokasi Rebekka. — Ylpeä hän on ja liian ylhäinen.

Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan; ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen lapsena…

Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista, ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin odottavina.

Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. — Joudu, — hän kehoitti, — vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä.

Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa, jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin, lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä tuntui aivan kuin Israel — olow hascholom — vielä olisi elänyt ja siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli onnellisempi kuin vuosikymmeneen.

Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä iltana hän tahtoi puhua heille.

— Soisin että kuuntelisitte, — hän lausui hellemmin ja sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, — minä haluaisin kertoa jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa…

— Hesekiel! — huudahti Rebekka, — onko hän kirjoittanut sinulle?

— Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda nuori rouvansa kotiin, — lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään.

Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut kärsimättömäksi — joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä.

— En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko milloinkaan kuulleet hänestä?

Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää.

— No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä kuolleita, kuivettuneita luita.

— Huh, — sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat harrasta, jännitettyä mielenkiintoa.

— Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi: "Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen, hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai, Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki, tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja heitä oli sangen suuri joukko.

Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan kiihkeästi odottivat jatkoa.

— Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet, meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai."

Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta oikein käsittää, mistä oli kysymys.

— Katsokaa, se on nyt tekeillä, — alkoi Haijele selittää. — Juuri siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi, suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä.

— Ja mistä tulee henki? — kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin.

— Henki — niin…

Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa.

— Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni uhrata. Ja nyt — rukoilkaamme yhdessä…

Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä.

Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä…

— Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin tapahtukoon!"]

Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä, jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä — niin, mitä oli tuo henki?

— Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, — vastasivat monet sionistit. — Ei, se on kuuliaisuuden henki, — väittivät toiset. — Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. — Jumalan Henki se on, — sanoivat taas toiset, — uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies. Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti. — Ei se ole oppi, vaan persoona, — vakuuttivat vihdoin muutamat. — Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri…

— Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, — jatkoi Haijele ajatuksiansa.

Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea?

Uusi lainkuuliaisuus — se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa. Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä, verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili…

Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky. Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut — petturi hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa.

Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. — Niin, jääköön kaikki hänen haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta ja Baabelin vankeudesta… Adonai, Adonai, muista kansaasi…

Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse.

Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä. Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi hartaan halunsa toteuttaa.

Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen, hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä hymyllänsä.

Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin ystävällistä… Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat.

Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin se Nasarealainen — Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele niin sanoi — mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä…

Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä nuorallinen paitoja riippui sivullapäin.

Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään?

Kuin vastaukseksi tämä lausui: — Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian varhain.

— Mi… missä? Ethän tarkoita —?

Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään.

— Niin, kyllä se on synagooga.

Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat ylös.

— Tänne meidän tulee mennä, — opasti Mirjam. Ja hänen sanansa vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran" portaita kohti.

— Eikö tämä ole erehdys? — kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin.

— Ei — katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä — kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen.

Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä — tai lienevätkö olleet niin vanhat, että maali oli kulunut pois — sekä kaikenlaista järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.

Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä oli osa juutalaisten synagoogasta!

Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen käsiliina oven suussa… Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat seisoivat hartaina paikoillansa.

Oi heitä raukkoja… Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet, mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa…

Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan. Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä.

— Täällä on niin huonoa, — sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi pyytäen. — Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi. Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten — mutta tiesi koska se saadaan…

Haijele vaan huokasi vastaukseksi.

Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa… Ja niin heikosti ääni kuului tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa. Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin.

Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti haikeaan, hillittömään itkuun.

Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty:

—"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian, kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu, Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!"

"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu, Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!"

Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: — Tule, me lähdemme kotiin.

Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä, miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava, herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli ensimmäinen askel ylös alennuksesta.

Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin…

Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle kirjeen.

— Se on varmaan sedältäsi, — arveli Mirjam. — Eikös ollut harmi, kun se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.

— Viedään talonmiehelle, — ehdotteli Rebekka. — Hän on Goi, kyllä hän avaa.

Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.

Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa. Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.

Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:

— "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!

"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt toivon hohdetta taivaalleni. Haijele — saanko vielä nähdä aurinkoni täydessä kirkkaudessansa?

"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa, jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.

"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee…

"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään — muuta en voi sanoa, sillä tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni — mistä syystä, en tiedä.

"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita — päätä itse, minun arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään — mutta anna minulle lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!"

Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta samassa kirkas kyynel vierähti poskelle.

— Ei niin, ei niin, rakkaani, — hän kuiskasi. — Meidän täytyy vielä odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme.

IV

TÄHTI-ILTOJA

Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei voinut heitä odottaa.

Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle. Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä, jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa.

Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää. Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut — uteliaisuusko vai kaunis ohjelma. — Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia.

Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana. Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa. Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan?

Vihdoinkin!

Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään, ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset, haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja keijukaisten parvi liiteli sisälle.

Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä odottaa kokonainen pitkä ilta.

Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä. Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta.

Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä kelpasivat nuorille miehille.

Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin erilleen.

Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle. Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben olisi astunut yli lattian…

Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle mentiin…

Ei, ei, ei.

Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien, lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan…

Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan täällä Siionia ikävöinnyt… Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän…

— Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! —

Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä ympärillä.

Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.

Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? — Rebekka myös olisi jo ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä vaikea keskeyttää hänen iloansa.

— Lähtekää vaan rauhassa, — nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti. — Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. —

Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.

— Oi, kun tämän jo täytyy loppua, — hän kuiskasi. — Rouva Sliman sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.

— Saanko sitte saattaa teidät kotiin?

— En tiedä… Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen. Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. — Tulkaa… mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä… Muuten rouva Sliman tulee!

He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen kätensä irti, ja he katosivat salista.

Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.

— Niin kirkkaita tähtiä! — sanoi Mirjam.

— Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, — vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.

Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä yhteen.

— Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!

— Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, — hymyili Esko. Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo perillä.

— Milloin saan tavata teidät jälleen? — kysyi Esko portilla.

— Ei ole tanssiaisia enää, — huokasi Mirjam.

— Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua…

Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: — Ettekö tekin ole maalta kotoisin?

— Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.

Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat, seisoen yhä paikallansa.

— Neiti Mirjam, — virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, — olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?

— En tiedä voinko, — kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein kuuluvasti.

— Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä…

— Minä tulen, — vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa ääntänsä pelästyen. — Hyvää yötä!

Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. — Miten pääsit kotiin? — hän kysyi. — Tulitko Gietel Slimanin kanssa?

Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti tänä iltana.

— Kyllä hän sinne vielä jäi, — hän vastasi. — Minä lähdin yksin issikalla.

Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.

Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys, valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu lupaus — kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana. Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät —? Ehkä hän olikin tehnyt suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin… Vaan tämä oli niin ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa — eikä tahtonutkaan…

Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista. Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen — tuohon vieraaseen, jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi…

* * * * *

Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin ihmisten liikkumisaika.

— Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni…

— Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua rakastat?

— Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?

— Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.

— Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.

— En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he tekisivätkään minulle…

— Eihän heidän sitä tarvitse tietää.

— Kuinka me muuten menemme naimisiin?

Kysymys sai Eskon säpsähtämään. — Älä huolehdi, — hän sanoi hätäisesti, itsekin levottomana, — se kyllä aikanaan selvenee. Nyt emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!…

Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto tuhoa ennustava.

— Missä olit? — hän kysyi ankarin katsein.

— Ulkona vaan… Oli niin kaunis ilta.

— Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin katuja?

— Eeva Peritz oli kanssani, — vastasi hän vikkelästi.

Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana.

— Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme.

Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi?

— Sano, missä olit ja kenen kanssa!

— Minä… minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen kanssaan puhelemaan… Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa sitä, kun Haijele ei pidä hänestä… Mutta emme me sanallakaan maininneet Nasarealaista…

Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin.

— Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen, mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö, kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme —

— Olow hascholom, — mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia puijannut.

— … sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi!

Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä seurannut? Voi kauheata! — Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa. Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen.

Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä kotonakin Leipzigissä.

— Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, — hän ajatteli itsekseen.

— Hyvä, hyvä, että hän menee! — riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään; silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta ihaniin iltakävelyihin.

Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut. Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.

Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen — viimeisen, jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele ei mitään esteitä laittaisi…

* * * * *

Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus Mirjamille.

— Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman lupasi illalla käydä luonamme.

Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!

— Kylläpä tänään on kylmä, — sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja nosti kauluksen korvillensa.

— Talvi on aikainen, — virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa maailmoissa.

— Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, — kertoi Sointu. — Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin täällä.

Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. — Juttele koko unesi, — hän pyysi.

— Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului vieno laulu — siihen heräsin.

— Missä se keto oli?

— Taivaan tarhoissa, — vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.

Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.

— Miksi sinä itket? — hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä.

— Enhän minä itke… mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös…

— Mitä sinä tarkoitat?

— Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa. Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi…

— Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.

— Sen tekee pakkanen, — virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.

Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.

— En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että… että tahtoisit kuolla?

Sointu painoi päänsä alas.

— Isän ja äidin tulisi ikävä… En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.

— Kuolemahan on jotain niin kauheata, — sanoi Mirjam, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.

Silloin Sointu kohotti katseensa.

— Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.

Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa nyt siitä tarkempi selko.

— Kerro minulle kaikki! — hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun käsivarteen. — Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?

— Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo, sillä hän kuivaa kyyneleet…

— Ja kuka pääsee sinne? — kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää kiihkeässä odotuksessansa. — Tekö kristityt?

— Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta he eivät huoli hänestä, — vastasi Sointu surumielisesti. — Oi kuinka hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille kristityille portti aukene…

— Minkätähden? — kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.

— Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat kirjoitetut…

Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"

— Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi syntejä anteeksi, — jatkoi Sointu.

Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä iltanakin piti taas keksiä jokin valhe… Ja samassa hän huomasi, että he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt varmaankin myöhästyisivät tunnilta.

Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista. Esko odottaa… Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu, vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä…

Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: — Nyt en tulekaan kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän…

— Saanko kertoa Jeesuksesta? — huudahti Sointu riemusta loistavin silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. — Rakas Mirjam, ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty.

Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat tuntuivat ajavan takaa.

"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty."

Niin, niin, kuka tiesikään… Olihan eräs juutalainen laulajatarkin kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten voinut Eskon vaimoksi tulla…

Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos ehkä Eskon tähden —

Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi…

Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja aikoi sitä tehdä vieläkin…

— Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! — kuuli hän samassa äänen sivultansa.

— Esko, Esko! — hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja lemmen hehku.

Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka puhui paremmin kuin sanat.

— Tuo yöhuuhkaja, — sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse ehtineet, — mikä hänen nyt tänne toi?

— Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, — virkkoi Mirjam helpotuksesta huoahtaen. — Et usko, millaisessa vapistuksessa minä aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni…

— Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni, — lausui Esko hellästi. — En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua…

— Sano se uudestaan ja uudestaan!

— Sanon sen tällä tavalla, — vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen, joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä suuremmaksi.

— Mikä se on? Näytä, näytä!

Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam huudahti riemusta.

— Onko se kihlasormus?

Esko joutui vähän hämillensä.

— Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme… Mutta pidä tämä muistona minulta, kun olen poissa.

— Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko — niin onnellinen, että en enää mitään pelkää!…

Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö — ja Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa anoen.

— Täytyykö sinun lähteä?

— Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan. Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin, Mirjam — älä itke!

— Kuinka tulee pimeä… Tähdet sammuvat…

— Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian minä kirjoitan sinulle.

— Jos he saavat kirjeesi käsiinsä…

— Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle; siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä silmäsi kirkkaina.

Mirjam koetti hymyillä.

— Oi Esko… minä tahtoisin olla iloinen… mutta anna anteeksi… Ja hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.

— Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!

Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.

— Nyt hyvästi!…

Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.

Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin…

Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.

— Mirjam, — sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin äänellä, — huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että laulutuntisi ovat loppuneet.

— Ethän! — rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. — Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa tehnyt…

— Vai et! — kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa pidättää. — Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän…

— Mutta Haijele, kyllähän muutkin —

— Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi. Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni —

— Sinäpä et olekaan minun käskijäni! — huudahti Mirjam, joka kävi rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.

— Vaiti, Mirjam, vaiti, — pyysi Rebekka tuskassa, rientäen tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.

Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin katsein: — Puolustatko häntä, äiti?

— En, — huokasi Rebekka. — Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua? Mutta en minä soisi…

Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.

— Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja kansani kunnian tähden, — hän lausui Mirjamille. — Tällä kertaa riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!

Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.

Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.

V

ORKAMOSSA

Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon povella on unhotusta ja uutta elämää…

Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita pääkaupunkiin. — Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella — mitä vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut muita kuin vanha mummo ja pari lasta.

Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon alaiseksi.

— Sinä et ollut eilen osakunnassa,— hän lausui terävästi.

— En… minä… minä unhotin… Esko oli hyvin hämillään ja katseli vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta.

— Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta kokoontuu.

— Oletpa sinä äkeällä tuulella, — sanoi Esko, koettaen laskea leikkiä. — Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti?

— Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa. Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin, koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme.

Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän oli koko lailla häpeillänsä.

— Paha se oli, — hän yritti puolustautua, — mutta usko minua, unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin, en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee…

— Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot?

— Ikävä juttu, — sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin alle.

— Kaksi kertaa soitin sinulle, — jatkoi Toimi, — mutta et ollut kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa.

Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan…

— Sinä et vastaa, ja se on siis totta, — virkkoi Toimi painavasti. — Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan?

— Mitä tarkoitat?

— Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu…

— Hävytön! — huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti, että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan taaksensa. — Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut paremmin!

— No no, hyvä on, — rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. — Onhan sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen, luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan.

— Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, — sanoi Esko kiivaasti.

— Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän. Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa, että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin —

— Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää.

— Vai niin, — sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. — Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en olisi odottanut sinulta.

— Lakkaa jo loukkaamasta minua! — huudahti Esko kärsimättömästä — Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista rakkautta…

— Morsiamen? — Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. — En minä sinua olisi noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin. Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian!

— Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? — mutisi Esko nyreästi.

— Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet… Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?

— Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi alenna Mirjamia! Muuten —

— Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle — niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa.

Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli neljä kilometriä Orkamon kartanoon.

— Hyvää päivää, tervetultua! — huusi heleä ääni heitä vastaan. Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä, nahkalapaset käsissä.

— Terve, terve, Tuulikki, — sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. — Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit?

— Tuskinpa vaan, — arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten silmien pirteyden.

Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla.

— Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne. Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä.

Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen, vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten kouluajoilta hyvin tunsivat.

Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden. Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään, jos Toimi tahtoisi…

— Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, — virkkoi Toimi, luoden kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti luottanut. — Mehän olemme tulleet lukemaan.

— Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin…

— Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, — ivaili Toimi, — ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi.

— Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, — nauroi Tuulikki. — Tuo inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin, kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja… Ei kiitoksia! Mieluummin minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea. Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni!

— Houkuttelevaa se on, — arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita.

Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa — rauhallista lukemista varten, tietysti.

— Älkää kompastuko! — huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä olevan kynttilän.

Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:

— Milloin täältä posti menee?

— Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Eikö mitä. Hyvää yötä nyt!

Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta tarkastelisi…

Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan. Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä. Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää…

Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa. Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä lakkaamatta uudistuvin sävelin.

Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi, sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista, jotka heiluivat aina hänen tiellänsä.

Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää. Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se olikaan?

Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin, sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen huomentervehdyksen saanut.

— Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin —

— Odota, minä tulen mukaan! — huudahti Esko, upottaen kirjeen povitaskuunsa ja rientäen alas portaita.

Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu sujui vapaasti ja iloisesti.

Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin, ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat… Niin, kyllä hän oli oikeassa Eskonkin mielestä.

— Annappas nyt kirjeesi, — sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät.

— Anna sinä maitolaskut, — sanoi Esko.

— Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle.

— Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa!

— Aamiainen jäähtyy kotona, — arveli Tuulikki veitikkamaisena. — Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule itse mukaan!

Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt kirjoittaminen Mirjamille — se ainakin oli selvää.

Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen ylöspäin.

— Tämä on raskas, — sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään. — Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? — Ja Eskon kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. — Näkyy menevän sentään, — lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante."

Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin ymmälle tuon tytön takia?

Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa:

— Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai — vai mitä? Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen…

— Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat Viljakan talossa, — vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä.

— "Polle äijän musta Mirri!" — huusi Tuulikki riemuiten. — Voi, voi, minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi:

"Polle äijä se juutalainen, se musta Israeli…"

Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi olevansa kurja raukka, kun vaikeni — eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa.

— Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? — huomautti Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä.

— Voihan olla asioita… Oletpa sinä utelias!

— Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä kauppaa niitten kanssa?

— En ole koettanut, — vastasi Esko lyhyesti.

Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan. Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti. Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet — ne vasta olivat sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan pettyä.

Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua tänä aamuna.

Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut, kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa. — Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, — hän vakuutti päätänsä pudistaen. —

Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä, kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana.

— Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!"

Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa. Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä lavertelunsa. — Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä.

Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta?

Mutta ei, ei — liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin — tietysti…

Nopeasti Esko kääri paperin auki.

Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen.

"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" — ne Toimen sanat muistuivat välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen? Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut? Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin kysynyt muuta, ei ajatellut enempää.

Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys?

Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko juutalaissaksaa?

Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät häntä, jos tietäisivät… Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa. Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. — Hän ei saanut enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin äärettömän ikävä!

Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat…

— Lapsi raukka, — ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä. — Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä, ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu.

Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja! Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki — jopa nyt jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut. Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta… Entä jos se tytöllekin olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina… Ei, ei hän omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön hyväksi luopui periaatteistansa, niin —

Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille?

Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle, ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon ja nyökkää päätänsä äidille. — Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme palvelijat iltarukoukseen? — Kohta kutsun, — vastaa äiti. — Ja sitte rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa…

Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo aika saada levätä.

Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa… Ei, ei hänelle sanaakaan näistä asioista!

Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä.

Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni."

Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt muuttua vain korvakaiuksi…

Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla… Siinä oli kumminkin yksi tie — niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja Sointu sitä kulkivat turvallisesti…

— Esko, minnekkä jäit? — kuului samassa heleä ääni portaista. — Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis!

Siinä oli toinen tie… unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon, joka kukkasilla peitti mustat syvyydet…

Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja huusi tytölle vastaan:

— Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti!

VI

"KIROUKSEN KIRJA"

Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan. Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen, varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla järkevä…

Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin.

Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan.

Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti.

— Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam?

Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: — Saanko tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä…

Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään.

— Mikä sinun on? — kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana.

— Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet…

— Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan.

— Minun on ollut niin ikävä…

— Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö, siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään.

Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen.

— Minä lähden iltajunassa, — sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi vaiti. — Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut.

Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn.

— Lähdet tänään? Ja Esko —?

Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta vastasi aivan viattomasti:

— Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä.

Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen, tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin…

Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen.

— Kuule, — hän kuiskasi arasti, — sinä lupasit kertoa…

— Jeesuksesta! — täydensi Sointu. — Oi, niin mielelläni. Mutta saatko sinä kuulla?

— Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa… Ei kukaan tiedä.

Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi:

— Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun minä jo lähden kotiin.

Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi:

— Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam!

Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut, mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan, tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut…

Vaan mitä… mitä Sointu nyt sanoikaan?

— Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet! Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan. Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä häntä…

— Rakastaako hän minua? — täytyi Mirjamin huudahtaa.

— Oi rakastaa, — kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. — Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, — ja hän riensi nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. — Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä.

Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa, eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin utelias. Sitäpaitsi — minne hän sen kotona kätkisi?

— En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, — hän sanoi epäröiden.

— Sinä opit, — rohkaisi Sointu iloisesti. — Ota se nyt kumminkin muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen.

Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki. Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo löytyisi.

Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi itsellensä lakkaamatta: — Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua…

Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon…

* * * * *

Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään.

Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin.

Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli — pikku sisar raukkaa. Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä jotakin… Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat tehtävät häntä odottivat.

Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden — sen, joka oli hänelle rakkahin maan päällä.

Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä… Ruuben aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina oli kestänyt muuttumatta.

Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus… Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. —

Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään. Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika. Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan. Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. — Adonai, anna hyvä lause minulle! — hän pyysi.

Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen, juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies läheni, lausuen:

— Olette israelilainen?

— Olen.

— Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä?

Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi vastata.

— Osittain ymmärrän, osittain en, — hän sanoi.

Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa. Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja ojensi sen Haijelelle.

— Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, — hän virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä.

— Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, — kuiskaili pari matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa.

Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä?

Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä."

Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti, tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin.

Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja?

Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut.

Uusi Testamentti! Kirouksen kirja!

Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä. Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat, Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta, tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä.

Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala.

* * * * *

Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut hänelle saapumisensa aikaa.

Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa. Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä: nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt se on suoritettu; — ja nyt minun on aika mennä!

Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta, sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben — hän, jota lievätkin Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi.

Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä voittanut — siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä. Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään vaikka mistä, vaikka mistä… Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana.

Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa he voivat sisälläkin selvittää asiansa. — Hän soitti kelloa, ja palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva, joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään.

— Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi lähettäneet?

— Kyllä minä junassa matkustin, — hymyili Haijele.

— Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset ulkona. Minä olen ihan yksin.

— Eikö Ruuben ole kotona? — kysyi Haijele.

— Niin, Ruuben — onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? — Bertha rouva hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet, laskien kätensä hänen käsivarrelleen.

— Ei, älä huoli, — hän sanoi. — Suo minun mennä! Juuri Ruubenia tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken…

Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa. Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa?

— Kuinka se kävisi päinsä? — hän sopersi.

— Ruuben on sulhaseni, — vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi. — Suvaitsethan siis? — Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea.

Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi — yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa Haijelea silmistä silmiin.

— Ruuben, sulhaseni! — huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä.

— Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! — riemuitsi Ruuben ja sulki hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä.

— No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, — sai Bertha vihdoin suustansa. — Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea —

— Kiitos, kiitos, — sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta, se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua, siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä kuiskaamalla pitivät huolen.

Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä — eikä mikään auttanut.

Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli syönyt hänen karamellinsa.

Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko he aikoivat? Turha toivo!

— Mitä sinä luet tätä nykyä? — kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut.

Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen.

— Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on puhua suoraan. Mutta jos tietäisit… Sano, voinko sinut kadottaa vielä kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni?

— Mitä tarkoitat? Mistä tämä juhlallinen esipuhe?

— Ymmärrä minua, Haijele! Onhan sinullakin janoava, etsivä henki! Katso, en minä tähän kirjaan usko, mutta minä ostin sen tutkiakseni…

Uusi Testamentti lepäsi pöydällä heidän edessään. Ruubenin sydämessä riehui ankara tuska, ja hän koetti lukea Haijelen silmistä hänen ajatuksiansa. Mutta tytön ilmeessä oli jotakin niin ihmeellistä, ettei hän voinut sitä ymmärtää.

— Kaksi päivää takaperin olisin tämän nähdessäni työntänyt kätesi pois, — kuiskasi Haijele vihdoin kovassa mielenliikutuksessa. — Vaan nyt… oi Ruuben… Minullakin on tuo kirja!…

Turhaan Bertha rouva odotti matkakertomusta. Kun vielä oli puoli tuntia kulunut, tuli Haijele Ruubenin seuraamana saliin, mutta ainoastaan hyvästi sanoaksensa.

— Suo anteeksi, Bertha, — hän lausui niin ystävällisesti, että pikku rouvan heti täytyi leppyä. — Huomenna tulen yksinomaan sinun luoksesi. Silloin kerron, mitä vaan tahdot, ja sinä annat neuvoja, kuinka järjestäisimme hauskat kihlajaiset. Näkemiin asti! Sano terveisiä puolisollesi! Toivon, ettet käy levottomaksi tästä suojatistasi, jos minä vien hänet koko päiväksi.

Nauraen Ruuben oikaisi kookasta vartaloansa, he kättelivät Berthaa ja lähtivät. Kun he joutuivat kadulle, otti hän Haijelen käsivarren kainaloonsa. Tyttö loi häneen mustat, säihkyvät silmänsä ja lausui syvään hengähtäen:

— Kirouksen kirjasta sen luin, mutta sittekin se on valtava ajatus: "Rakkaus on suurin niistä…" Se on totta, Ruuben. Kuinka ihanaa, kun tunnemme rinnoissamme sen kaikki voittavan voiman!

VII

JOULUYÖ

Ensimmäinen taulu.

Pyhä yö, kirkas yö!

Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa syntymäjuhlaa.

Kirottu yö, pimeä yö!

Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan. Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa.

"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan."

Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä, kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen. Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen yhtynyt jälleen — siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten" piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin. Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat "pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään.

— Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, — virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut noihin hurskaisiin — vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. — Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa?

— Minusta täällä on valoa liiaksikin, — tokaisi vastaan teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. — Olisin kiitollinen, jos isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä. Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen.

— Rauhoitu, hyvä ystävä, — hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä olalle. — Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa!

— Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, — virkkoi Löwe. — Herra Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista?

— Se oli tietysti mielenosotusta, — vastasi Knauf. — Ehkä heillä on joku Goje kotiopettajattarena.

— Mainiota! — ivaili Löwe. — Sitä hienompaa käytöstä heidän puoleltaan!

— Älkäämme tuomitko, — lausui Efraim Poll jälleen tyynellä, sovinnollisella äänellänsä. — Uskokaamme, että he itkivät Israelin kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu — Israelin pitkä yö?"

— Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! — huudahti Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat.

— Nouse, ole kirkas! — jatkoi Haijele hehkuvin poskin. — Israelin valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi —

— Vaiti, vaiti! — keskeytti Knauf tukiten korviansa. — Neiti, soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä?

— Hän on sionisti, — sanoi joku joukosta.

Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa.

— Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos niiden pyhyys niin helposti haihtuu!

— Älkää pilkatko, herra! — varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä.

— Hyvät ystävät, — puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut vaikenemaan arvokkaisuudellansa. — Pyydän teitä, älkää kiihtykö vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä.

Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi.

— Kuunteleppas, — sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin.

— Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, — selitti Goldreich.

— Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, — vakuutti hänen pelitoverinsa.

— Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.]

— Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan huipulla?

— Tietysti.

— Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt.

— Se ei ole totta!

— Vaiti, te häpäisijät! — huusi Knauf, pistäen jälleen sormet korviinsa. — Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä turmeltuneita aikoja…

Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon:

— Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea pyhiä asioita, vaan ette tänään?

— Eikö tohtori sitä tiedä? — kysyi Knauf purevasti. — Silloin me sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä.

— Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin hävitys! — huusi Goldreich.

— Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta, — virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; — käsketäänhän meitä jakamaan sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai kuinka, arvoisa herrasväki?

Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi.

— Hävytön suurisuu, — mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli:

— Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni?

Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä.

— No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. — Vaan tiedätkö, mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet? Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille.

Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään.

— Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, — jatkoi Ruuben. — Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista".

— Ruuben, minä en tätä kestä! — huudahti Haijele silloin puoliääneen, tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. — Tule, siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa kaivata.

Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen.

— Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta, milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta, sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea… Yksi kysymys vain, Ruuben… Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme kuninkaaksi…

— Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias.

— Ruuben! — kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen sydämeensä.

— Rakkaani, hiljaa, hiljaa, — tyynnytteli Ruuben huolestuneena. — Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme, saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen — en minä muuta tarkoita.

— Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi!

— En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan, — sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut kuin täydelliseen yhtymiseen — jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan kansani luo.

— Kuinka minäkin inhoan heitä! — huudahti Haijele. — Muistan jo lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa. Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita…

— He saarnaavat rakkautta, — jatkoi Ruuben, — mutta meitä ja toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat.

— Niin, niin, juuri niin! — riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta. — Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan, sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät —

Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. — Mikä nyt? — ihmetteli Ruuben.

— Emmehän mekään… Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä.

— Emme suinkaan — se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta noudattaa — no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten sionistit, niin teen edes jotain hyötyä.

Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä, saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli. Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen.

— Nuo olivat kristityitä, Haijele, — sanoi Ruuben painavasti. — Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla… Ajatteleppa, tänään he viettävät hänen syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa!

— Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän valhetta. Missä siis on totuus?

Se oli kuin hätähuuto — sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä niin usein kohonnut.

— Jätetään nämä asiat, — sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: — Meidän täytyy varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä, ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele.

— Minä en voi.

— Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu…

— En voi, en voi! — toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. — Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä en voi…

Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin:

— Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden pimein yö…

* * * * *

Toinen taulu.

Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna, hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa, surumielisesti:

— "Die Veigel die heben die Flügelech auf un nehmen auch mit meine Thränen arauf…"

["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni."]

— Tule jo sieltä nukkumaan! — huutaa Rebekka.

— Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! — hän vastaa.

Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä — eikä hän palaa, joka sen sormuksen antoi…

— Joudu nyt jo, Mirjam! — muistuttaa Rebekka jälleen.

— Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! — hän pyytää.

Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on jouluyö.

Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja. Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen jo ulkoa, vaikka se onkin suomea:

"Ja tähtönen Betlehemistä loi valon kirkkahan halki yön, ja vienot enkelilaulut soi ylistykseksi armotyön.

On koittanut maailman valkeus, nyt syntynyt Kristus on, sun turvasi, huoltesi huojennus, sydänparkani rauhaton…"

Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen ja alkaa hankkiutua levolle.

* * * * *

Kolmas taulu.

Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli runsaasti.

Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa. Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin…

Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat silmät!

Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja oli Tuulikilta.

Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät.

— Oikea sinipiika ja metsän velho, — ajatteli Esko, kun Tuulikki ilmestyi vihreän puun viereen.

— Mitä sinä siellä yksin mietit? — kysyi hän iloisesti, taivuttaen syrjään kaihtavan oksan.

— Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne Orkamoon.

— Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! — pilaili Tuulikki. — Estetiikkasi tähden tietysti jäit.

— Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu.

He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi jälleen Eskoon ja sanoi nauraen:

— Uskotko sinä taikoja?

— Uskon tarinoita metsän neitosista.

— Tuosta kirjastako niitä luet?

— Vaikkapa siitäkin:

"Ken metsän neitosen nähnyt on, sen viepi metsän hukka…"

— Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe.

— Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan sanotaan:

"Ken metsän neitosta rakastaa …"

Tuulikki punastui.

— Kuuleppa vielä, — jatkoi Esko lukuansa:

— "En, en minä niitä ymmärrä, Sun taikojas, tyttönen sorja, sen tiedän vaan, että ijäti mä olen Tapion immen orja!"

Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi lausua:

— "Tapion talot on hongista ja kammiot kalevanpuista."

Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän täydensi ajatuksen:

"Tapion talot on hongista ja kammiot kalevanpuista. Ja jos metsän tyttöä rakastat, niin ethän sä huoli muista?"

Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen.

Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa ja vakuuttanut: — En, en, Tuulikki — muista en huoli kuin sinusta vain! — Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti sykkiessä.

Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt. Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa joka riviltä totistuivat:

"Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä ja muistelen mustaa tukkaa.

Miss' on hän nyt, mitä miettiikään —"

Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä valittaen:

— Voi, voi minua kurjaa!

* * * * *

Neljäs taulu.

Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista sydämistä:

"Ah Herrani mun Jeesuksen', tee asunnokses sydämen'!"

— Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, — sanoi vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten istuivat.

— Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, — vastasi tämä hiljaa huoaten.

— Niin, niin, se on maailman meno, — virkkoi isä, hänkin huoahtaen. — Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! —

Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa, herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä hetkeksi pidätti vanhempansa.

— Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni — tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä…

— Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, — sanoi äiti.

— Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu — mutta jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä, opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi.

— Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin arvelet, — sanoi rovasti miettiväisenä. — Kerran he huusivat, että Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun.

— Helsingissä ei ole ketään, — toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä silmiin.

— Me tarvitsemme enemmän Henkeä, — sanoi rovasti.

— Ja rakkautta, — lisäsi hänen vaimonsa.

— Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten puolesta? — pyysi Sointu. — Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin takaisin.

— Rukoillaan, lapseni, — vastasi isä liikutettuna.

Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään yöhön.

VIII

SIONISTIT

Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa — tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä. Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen, vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita. Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa yksi ainoa kansa koko maailmassa — Israel, ikuinen kansa.

Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle kuuluvaa — jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri kierteli kuumana, sydän eli — vaikka tosin ainoastaan luonnollista, kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema, sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys.

— Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? — saattoi kysyä joku ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut kaupunkiin.

— Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa.

— Mitä ne sionistit ovat?

— Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan.

— Siitäkö he keskustelevat täällä?

— Niin, siitä.

— Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme viitsii majoittaa tuota joukkoa?

Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan. Esimerkiksi näin:

— Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän toivon toteutumista.

Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy:

— Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa!

Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus:

— Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa.

Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä, jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa. "Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet." Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin.

— Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen.

— Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa, että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä, se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme.

Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä varten.

Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia aikaisemmin sali on täyttynyt.

Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan ihastuksesta.

— Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat, jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!…

Puhe käy salissa kosken kohinana.

Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa, että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen.

— Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! — huudahtaa toinen riemuiten vastaan. — Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa, Austraaliassa… Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää maailmaa!

Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat kuin kuumeessa.

"Voima, joka järkyttää maailmaa"… Mitä se häneen koskee? Hänelle on olemassa yksi ainoa sana: — Leipää! — Oi, hän tietää hyvin, mitä nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä.

Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun:

— Mistä olette?

— Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään.

— Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain. Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin — kurjuuden kurjuus…

Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa mainittiin, kohotti hän päänsä.

— Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni myöskin.

— Jumala armahtakoon!

— Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa…

— Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä välin kuin he —

— Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! — huudahti pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies, hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. — Te pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos, koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot siihen ne käännytysmiljoonat!

— Niin, niin, niin! — melusivat toiset ympärillä.

— Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, — huomautti muuan länsimainen sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. — Paroni Hirsch on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät tahdo meille niitä varoja antaa.

— Hävyttömät! — Miksei? — Me otamme ne! — Huutoja sateli, kiihko yhä yltyi.

— Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia!

— He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat kuin korpivaellus Kanaaniin.

— Tohtori Herzl antaa meille rahaa!

— Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole.

Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei ollut leivänkään toivoa.

— Rohkaiskaa mielenne! — kuiskattiin hänen korvaansa. — Me teemme minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. —

Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein, mikä kokouksessa oli tuleva esille. — Toiset taas kävelivät parvittain pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. — Kolmas joukko huolehti kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn kuului. — Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. — Pois lainakielet! Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! — Jotkut erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin.

Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät.

— Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, — vakuutti toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut.

— Miksi veli siis tänne lähtikään? — kysyi hänen toverinsa, länsieurooppalainen.

— Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää uskonnon.

— Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin. Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona.

— Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän, ja tuo — ja tiesi kuinka monta.

— Niin, se on surkeata… Mutta puhun minä kuitenkin.

— Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu! Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla. Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei niin ollut laita?

— Hm… niin… olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä.

— Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia aitauksia, jotka —

— Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin, — keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. — Pyydän teitä, — hän jatkoi, — lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja sukupuolestani!

Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa, se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan.

Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti sanatulvaa:

— Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te —

— Vaietkaa jo toki! — huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut — niin voimakas, raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan, riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas, tohtori Herzl.

Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus loisti. Tervehdittyään hän alkoi:

— "Arvoisat kongressin jäsenet! — —"

Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen. Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys. Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa.

Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin.

Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun.

Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä.

Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat puheen.

Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi!

— "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa — —"

Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä.

— — "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua — —"

— Hyvä, hyvä! — huusi Galitsialainen tovereinensa.

— — "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen kansallisuuden naamaria kantaa — —"

Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt.

— — "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme — —"

— Kuuletko! — kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista kylkeen.

— — "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei? Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen aikaan!"

Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa kohotettava.

Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin.

Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä, hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista — kaikesta, mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan omisti niille täyden huomion ja huolenpidon.

Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien harrastus oli kääntynyt.

Puhuja ehti loppulauseeseensa:

— "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä. Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan — jos se tahtoo!"

Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää puutkin juurinensa. — Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin käsiksi.

Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä yhteisen aatteen hyväksi.

Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena, jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa edustajien kunnioituksen.

Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori, lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla Israelin tytär!

Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä tunteina oli ympäröinnyt.

— Muistatko, Ruuben, — hän kuiskasi, — sinä kehoitit minua pimeänä yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin. Kaikki, kaikki olen unohtanut — jopa tuon inhottavan rabbiininkin, joka sanoi sieluani saastaiseksi!

Ruuben hymyili hänelle.

— Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni!

— Entä sinä? — kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada toisenlaisia vaikutelmia kuin hän.

— Olihan se — jos ei muuta niin uutta… Kun hän näki Haijelen muodon muuttuvan, jatkoi hän nopeasti:

— Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa.

Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä.

— Olinko minäkin villi?

— Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet.

— Kauniimpi, kauniimpi… Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen?

— Olin kaiketi… Sitä se oli kuin odotinkin.

Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi silmänsä läpitunkevina sulhaseensa.

— Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa!

Ruuben hämmästyi.

— Haijele, oletko tietäjä? Niin — kenties…

* * * * *

Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä.

Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki. Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin:

— Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen.

— Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele!

— Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam…

— Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi! Sinä jäät luokseni —

Päivälliskello soi.

— Hyvä on, — kuiskasi Haijele. — Pääsemme noista vieraista ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa.

Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken.

Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta.

— Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa!

Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui.

— Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa. Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan — ja nyt oli helppo tekeytyä tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. Me voimme sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti…

— Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä… Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit ajatuksesi?

— Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi. Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta —

Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt hänen kosijaksensa. No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele, sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita.

Ruuben oli vaiti.

— Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana, että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat. Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin.

— Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei huolisi tuosta Junkerista?

— Silloin minä… silloin… Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut? Kristitty ylioppilas! Mirjam oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. Minun sisareni kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista tapahtuisi — toista tai toista. Ei, ei — minä riennän estämään! Ja jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön häntä, kunnes hän taipuu… Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni! "Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"…

Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa, kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää. Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua hellästi ja tyynnyttävästi:

— Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti, eikö niin?

Haijele taisteli. Sitte hän vastasi:

— Kiitos, että muistutit minua.

— Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin?

— Tee se, — kuiskasi Haijele.

— "Rakkaus on suurin niistä…"

— Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä?

— Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi.

Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti:

— Oi Ruuben!

Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät ripset painuivat silmiä varjostamaan.

Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin pian hän ei voinut antautua.

— Mutta minä olen Israelin tytär!

— Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet valistunut ja jalo Israelin tytär.

Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi molemmat kätensä Ruubenille.

— Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä!

— Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä.

Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita, kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu, mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja lähensi sydämiä valtavalla voimalla.

"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat — niin, olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme asuinsijan puolesta!"

Se soi viimeisenä kehoitushuutona.

Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi.

IX

VASTATUSTEN

Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski.

Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi käsillään puseron märkiä hihoja.

— Nyt minä tiedän, äiti, — huusi hän puotiin, — mitä ne ovat siellä seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa.

Rebekka kuunteli hörössä korvin.

— Eivätkös ne ole julmia, — jatkoi Mirjam. — Tuommoinen ilma — ja minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin.

— No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, — arveli Rebekka.

— Kukahan siihen nyt tulee asumaan?

Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna. Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen Melidullan.

— Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä tattarin huone näyttää, — sanoi hän Mirjamille.

— Ai, minäkin tahtoisin nähdä…

— Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, — huusi Rebekka jo mennessään.

Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan huoneeseensa.

— Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? — kysyi Mirjam nyrpeillänsä, siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa, mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan käsiksi.

— Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, — sanoi Rebekka äreästi. — Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille.

Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi — ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään, että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta.

Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen.

Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi! Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse, Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja kauhusta…

Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun joulukortti.

Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita.

Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli ollut kirjanmerkkinä.

Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli kosimaan häntä pojallensa.

Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa… Eeva Peritz kyllä olisi avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa.

Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista?

Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte lihava, terhakan näköinen akka.

— Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja sitte pidetään häät samaan menoon…

Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko tuo puhe leikkiä vai totta.

— Niin, niin, — jatkoi rouva Junker nauraen. — Tyttö hämmästyy, mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin iltapäivällä —

Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi.

Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin, varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä:

— Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla… minulla on jo sulhanen!

Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam — tuo joka seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi.

— Suus kiinni! — huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. — Älä kuuntele hänen löpinäänsä, — jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. — Tuommoinen letukka — suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina, lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi. Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin siistiä, ennenkuin sulhanen tulee…

— Ei, ei! — huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. — Minä rukoilen teitä, älkää lähettäkö häntä! En tahdo — voi, minä en tahdo!

Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa, niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta.

— Vai semmoinen vesako tämä onkin? — virkkoi hän vihaisesti. — Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri hevonen. Piiskaa tarvitsisi!

— Ja saakin, jos ei tottele, — vakuutti Rebekka.

Tyttö peräytyi askeleen.

— Te ette koske minuun, ette…

— Jos en minä, niin Haijele!

— Haijele?

Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi?

Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja huudahti:

— Tuossa hän on!

Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala, mitä tästä oli tuleva?

— Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! — yritti hän huutaa, mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin.

— Iltapäivällä siis, — kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä. Toinen iski silmäänsä ja meni.

— Boruch Haschêm, — huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea tervetuliaisiksi. — Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka…

Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein sydäntä karmi — ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut. Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään!

Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa. Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin soinut?

Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta.

Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta suoraan ajanut sisarensa luo.

— Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte?

— Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä.

— Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt Israelinkin — olow hascholom — pitänyt olla näkemässä sukunsa kunniaa…

Haijele hymyili.

— Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä Mirjam on?

— Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa…

— Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, — sanoi Haijele vakavasti. — Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei siis ole vielä suostunut Junkeriin?

— Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä… Äsken jo yritti, mutta sain sekoitetuksi…

— Onko hän nyt ulkona?

Samassa joku astui puotiin.

— Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun täytyy mennä… Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle!

Ei vastausta, ei liikahdusta.

Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti.

— Mirjam, mitä sinä täällä teet? — huudahti Haijele. — Minuako pakenit?

Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin.

— Älä pelkää, — sanoi Haijele melkein hellästi. — Onko se nyt viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani.

Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen, jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun.

Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän ennakolta oli ajatellut!

Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo vakavaa keskustelemista.

— Nouse ylös, Mirjam, — sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti.

Hän totteli kohta.

— Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä sinulla on Naftali Junkeria vastaan?

— Ei mitään…

— Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian, ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin?

— En voi, en rakasta häntä, — kuiskasi Mirjam.

— Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi, jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä vastaan.

Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti, katsoakseen Haijelea silmiin.

— Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen?

Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt?

Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä.

— Minä tiedän, — hän lausui, — sinä rakastat kristittyä nuorukaista. Mikä on hänen nimensä?

— Esko Kaisla, — vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä.

— Sointu Kaislan veli?

— Niin.

Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu. Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui:

— Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy hänet unohtaa.

— Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa.

Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi huuliltansa:

— Sinä kristityn luuska, sinä…

Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin.

— Minäkin olen Israelin tytär, — sanoi Mirjam värähtävin huulin. — Kunniaani ei kukaan saa koskea!

Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon tyttösen kaulaan ja riemuita: — Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! — Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen:

— Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille, joka sen antoi.

— Missä hän on? Tiedätkö sen? — huudahti Mirjam kiihkeästi.

— Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä?

Hän pudisti surullisena päätänsä: — En, en.

Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi — lapsi joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli?

Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi.

— Minä lähden ulos, — sanoi hän Mirjamille.

— Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän on! — rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan.

— En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää.

— Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte:

— Tule!

Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin, puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti taskuunsa.

— Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! — huudahti Rebekka äkkiä, lyöden kätensä yhteen. — Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka päivällistä laittaisi?

— Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen.

Niin he menivät.

Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut.

Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan, käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös, ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat toisensa näkyvistä.

— Se oli siis hän? — kuiskasi Haijele.

Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi. Eikä hän vastausta tarvinnutkaan.

— Saatanko sinut takaisin kotiin? — kysyi Haijele. Mutta samassa hän huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat parissa minuutissa kotona.

— Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! — huusi Haijele puodin ovelta. — Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy mennä. — Ja nuolena hän oli kadulla jälleen.

Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi Eskonkin — ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt. Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona.

Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin halusi… Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava säälimättä, säästämättä…

Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen rikosta vähentänyt.

Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu, jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen.

— Neiti on hyvä ja astuu sisälle, — hän pyysi ujosti.

— Minä etsin veljeänne, — sanoi Haijele saksaksi. — Onko hän kotona?

— Ei ole. Mutta ehkä minä voisin…

— Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto!

Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa.

— Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, — ajatteli Haijele.

— Mitä neiti tarkoittaa? — kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen rehelliset sinisilmänsä.

Haijele veti esiin sormuksen taskustansa.

— Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut, odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se — minä en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa syyttää itseänsä — mutta syyttäkää tekin itseänne, jos —

Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä kaikesta.

— Hyvästi, — sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa ja ojentaen sormuksen Soinnulle. — Antakaa se veljellenne.

Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan huuliltansa.

Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän asuinpaikkaan.

Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui. Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa — vanhan vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon — ja tämän, joka Mirjamin oli pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan, jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta. He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät häpeämään vaikkapa keskellä katua.

— Anteeksi, — lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. — Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!

Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis — mitä muuta? — Illalla, illalla — menkää tiehenne nyt! — kuiskasi hän kiireisesti, pyrkien ohi.

Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.

— Hävetkää, saastainen Goi! — huudahti hän kiihkoisesti. — Minä kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti Viljakka, vai kuinka?

— Mitä saamaria… En minä voi muistaa…

Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin, sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin… Ei katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.

— Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se tyttö olen minä. — Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. — Odottakaa, vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan työnsitte katuojaan! Hän on äitini. — Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele Poll.

— Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, — sanoi Pentti, kääntäen selkänsä. — Tule pois, Esko!

— Ei, herra Kaisla, — lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen Eskon siihen paikkaan. — Menköön hän — teille olen vielä sanan velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani — vai kuinka?

— Tiedän, neiti — mutta suokaa anteeksi… Tämä ei ole sopiva paikka siitä puhuaksemme. — Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein rukoileva.

— Tulkaa siis, — sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren, joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.

Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.

— Mitä nyt siis aiotte vastata? — kysyi Haijele pysähtyen ja kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.

Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.

— Olin aikonut tulla Mirjamin luo… Salliiko hän? Sanokaa, milloin —

— Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? — Haijele näytti melkein hurjalta säihkyvine silmineen. — Ei, sanon minä! Te ette tule hänen silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta — ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten olisi voinut huikaista silmäni…

Hän kumarsi ja poistui.

Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena. Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta. Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin. Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki Mirjamista — siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut keskellä nuoren lemmen onnea. — Ole suora! — oli Toimi kehoittanut. Mutta hän ei voinut… Ja nyt oli myöhäistä…

Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.

— Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? — virkkoi hän, syvä tuska kuvastuneena kasvoihin.

— Mitä? Ethän —

Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.

— Oi sisko! — huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi. Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla — ja nyt — miten se olikaan mahtanut tapahtua!

Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti, vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa — ja liian katkeraa.

— Emmekö mene hänen luoksensa? — kuiskasi hän vihdoin.

— Hän ei tahdo minua nähdä…

— Minä menen.

Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.

— Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko sielullani ja sydämelläni… Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja, mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä…

— Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos Mirjam toivoisi…?

— Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin — minä lähden Tuulikin luo…

Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo — niin, niin. Sointu sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan.

Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. —

Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher = lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli, että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää.

Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään.

Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin, esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo.

Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa.

— Sointu, Sointu rakas!

— Oi Mirjam!

Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä vuodevaatteilla makaamassa.

Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä pistetyksi…

— Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, — sanoi Sointu, lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. — Minä istun tähän patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?

— Sinua jaksan kyllä kuunnella.

— Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin tehnyt…

— Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, — kuiskasi Mirjam. Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.

— Hän ei edes tahtonut tulla, — sanoi Mirjam vihdoin haikeasti huoahtaen.

— Hän tulee, jos annat luvan.

Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.

— Onko se sinulle liian vaikeata?

— Vaikka kuolisin, niin, Sointu — oi, minä tahdon, jos hän vaan tahtoo! Mutta tänne… Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun juhlavaatteisiin… Sointu rakas, tuo hänet pian!

Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?

— Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?

— Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet. Kuule: äiti otti sinun kirjasi… En minä sitä hävittänyt, se oli rakas minulle. Kaikki on otettu pois… Ei minulla ole mitään, ei mitään enää…

Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.

— Jeesus on aina luonasi, — kuiskasi Sointu. — Sano hänelle näin: "Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole yksin.

Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.

Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui kosimaan.

Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.

— Minun asiani kai on tunnettu, — alkoi hän, rykäisten kainoudessaan ja katsellen etsivästi ympärillensä.

— On niinkin, — kiirehti Rebekka vastaamaan. — Istukaa, olkaa niin hyvä. Tämä on meille suuri kunnia… Kyllä Mirjam —

— Suokaa anteeksi, herra Junker, — keskeytti Haijele tyynesti ja arvokkaasti. — Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.

Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?

Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.

Hätäisenä Rebekka puhui:

— Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä Mirjam tietysti mielelläänkin… vaikka mitä semmoinen lapsi itse ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra Junker sentään odottaisi —

— Ei ole tarvis odottaa, — kuului ääni ovelta heidän takaansa.

He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.

— En minä mene naimisiin, — hän jatkoi.

Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti melkein kirkaisten.

Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt. Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa vastatusten.

Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo toinen — mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy — jos Eskonkin. — Tule, — oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, — me menemme hänen luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo, mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. — Silloin oli Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan. — Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, — oli hän sanonut, — luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! — Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.

Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.

— Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? — pyysi hän tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.

— Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? — lausui Tuulikki kostuvin silmin.

— Anteeksi — oi annan, annan, — kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja Tuulikin käsiin.

— Chas wescholom! [varjelkoon] — sanoi Naftali Junker ja luikki tiehensä pelästyksissään.

X

RAKKAUS SUURIN

Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu, koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.

— Onko Mirjam kotona? — kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä, että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.

— Älkää lähestykö meitä! — huudahti Haijele. — Mirjam on vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia sairashuoneeseen.

— Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti…

— Niin on — rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä asunnossamme.

— Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, — valitti Rebekka.

— Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? — kysyi Sointu, viipyen vielä paikallansa.

— Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, — lausui Haijele hiljaa. — Hänen voimansa ovat niin heikot.

Rebekka hyrähti katkerasti itkemään.

— Onko hän aivan yksin? — kysyi Sointu kalpein huulin.

— Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?… Vielä tunti sitte olimme siellä, mutta nyt, kun tiedämme —

Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven.

— Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! — sanoi hän. — Ehkä hän tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.

Molemmat naiset hämmästyivät.

— Ei, ei, — ehätti Haijele estämään. — Sulhaseni on jyrkästi kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä… Kiiruhtakaa pian täältä!

Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:

— Sointu, Sointu!…

— Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, — sanoi Sointu, kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli kadonnut ovesta.

"Rakkaus käskee"… Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille, ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä — eikö hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta…

Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema…

Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana…

Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo muisti.

— Sointu, tämä tarttuu… Älä tule! — virkkoi hän, vaikka silmät haikeasti rukoilivat päinvastaista.

— Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei — niin en minä pelkää…

Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.

Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.

— Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?

— Tiedän, — nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.

— Kiitos, — kuiskasi Mirjam. — Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu… Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut… Voi, minä pelkään…

— Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset sairashuoneeseen.

— Tiedätkö, että minun pitää kuolla?

— En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.

Mirjam viivähti.

— Minä kadotin kaikki… Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin kauheata kuolla!

— Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet.

— Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon valehdellut… Enkä minä ole kristittykään…

— Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam, eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon.

— Onko se totta? — kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä.

— On aivan varmaan.

— Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu — eikö aina tapahdu jotain, ennenkuin tullaan kristityksi… eikö kasteta?

Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen katseensa kirkastui.

— Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos." Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole kastettu.

— Minua niin pelottaa…

— Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi?

— Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois. Etkä sinä ennätä…

— Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi — eikö niin, Mirjam? Uskothan Jeesukseen?

— Kyllä…

— Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut sisälle.

Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi. Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä.

— Minä laulan sinulle, — sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen äänensä:

"Jeesus ottaa vastahan, sana kallis kaikukoon, kauvimpana kulkevan sydämeen se painukoon. Laula, laula riemuiten, Kristus korjaa syntisen…"

— Laula vielä! — kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa.

Hän alotti uuden laulun:

"Onnellinen karitsa, eikö syytä riemuita…"

Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara helmassaan.

Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava…

Mutta Mirjam riemuitsi:

— Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!

"Täällä aika ihanainen, siellä koti taivahainen, Paimeneni, luonasi: Aamen, suur' on onneni!"

— Ihana aika oli niin lyhyt, — sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte hän jatkoi kuin samaa ajatusta: — Vie terveisiä Eskolle!

— Ihana aika vasta alkaa, — kuiskasi Sointu.

Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.

— He tulevat, he tulevat!

— Älä pelkää!

— Voi Sointu, jos minä olisin kristitty!

— Olethan sinä.

— En ole, en uskalla uskoa…

Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan silmänräpäys — sitte hän huudahti:

— Minä kastan sinut!

He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam. Ovea kolkutettiin.

Sointu pisti päänsä ulos.

— Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam ole edes puettukaan vielä.

Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin. Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.

— Se koskee minua, — ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan huokaili hiljaa.

— Nyt sinä olet valmis.

— En ole…

Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi ihan haljetakseen.

Uusi koputus ovelle.

— Kohta! — huusi Sointu.

Tässä ei ollut viivytyksen varaa.

— Sinä siis toivoisit? — hän kysyi.

— Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta…

Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus, joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä, pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui vakavin, helkähtävin äänin:

— Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.

— Jeesus, rakas Vapahtaja! — rukoili hän, — ota Mirjam nyt omaksesi! Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle — elämään tai kuolemaan!

Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: — Kiitos, että sain voimaa tehdä sen! Jos väärin tein — anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua… Teinhän sen rakkaudesta sinuun ja häneen…

— Nyt olen valmis, Sointu! — kuiski Mirjam, autuas loiste silmissänsä. — Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos, Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty…

Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen nyökkäsi päätänsä Soinnulle.

— Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? — mietti Ruuben ihmetellen itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen vastenmielisempi tehtävä.

— Neiti, — sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, — olen syvästi pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona…

— Minun yksin oli syy, — vastasi Sointu. — He tahtoivat estää, mutta minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.

— Hm, niin… Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi. Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.

Sointu näytti hiukan hämmästyvän.

— Minua odotetaan asunnossani… Mutta ehkäpä lääkäri ei minua pidätäkään. Kyllä minä tulen.

— Ettekö ensinkään pelkää? — kysyi Haijele. Se kysymys oli niin kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista, mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.

— Sairastumistako?

— Niin, tietysti…

— En tiedä — ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä sairashuoneeseen… Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.

— Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?

Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.

— Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte — neiti, te ehkä suututte — minä myöskin halusin sanoa hänelle, että Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.

Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi. Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa — ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua… kenties kuolla… Nytkö, kun juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat, ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian kamalaa — pahaa unta vaan… Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran, että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.

Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään pelottavaa hänelle — eikä Mirjamillekaan… Jeesuksen tähden! Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki… aivan käsittämätöntä.

Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.

— Rakkaus on suurin niistä, — sanoi hän itsekseen.

Mutta Haijele sen kuuli.

— Onko se siis kuitenkin totta? — hän huudahti äänellä, jossa koko hänen sielunsa väreili.

Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:

— Miksi emme jo mene?

Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli kuitenkin tullut.

Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin muuttamaa ystäväänsä.

— Oi Sointu, — kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, — minunko tähteni?…

— Älä sitä ajattele!

— Tämä on ollut niin vaikeata… Mutta minä uskon… Jeesus vie portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat… Kastoithan sinä minut hänelle… Rakastaahan hän minua… niinkuin sinäkin…

— Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin — ehkä pian. Sinä tulet vastaan.

— Tulen, tulen!… Kiitos, Sointu…

Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen, kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.

— Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, — tuumi neiti.

Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä lieneekään se huhu alkanut — Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat. Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona tiedettiin. — Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla. Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?

Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto, että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. — Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan. Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.

Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin kävisi… ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa…" Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."

Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".

Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: — Eihän sinne vaan ole tuotu sitä neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? — Joka kerta hän sai kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin se samalla oli kuin pettymys.

Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. — Tämä tauti ei puhkea niin nopeaan, — hän sanoi pudistaen päätänsä.

Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja pelätty asia tapahtunut…

Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi käynyt pelkoa voimakkaammaksi. — Laskekaa minut puhuttelemaan neiti Kaislaa! — oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.

Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: — Ei, ei — Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit siihen uudestaan.

Mutta hänen täytyi… tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää. Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.

Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:

— Tule kanssani!

— Mihin? — kysyi Ruuben vasta kadulla.

— Sairashuoneelle!

Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.

Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka myönsi.

Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita. Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.

Nuo vanhemmat — kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä! Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä — Mirjamilta tarttumus oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.

— Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, — sanoi Ruuben päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. — Sinä et näy kestävän näitä mielenliikutuksia.

— Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben — täällä aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan. Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä kuullut… ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä on voittava. Elämä riippuu siitä… työni kansamme hyväksi… kaikki, kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt oikein?

— Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, — sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.

Haijele hymyili katkerasti.

— Niin, niinhän meidän piti…

* * * * *

Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen. Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin, sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton. Haijele oli sanonut Ruubenille: — Näin on isien säädyissä vakuutettu: "Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. — Olkoon toivosi mukaan, — oli Ruuben vastannut.

Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona, sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.

Silloin ovea koputettiin.

— Sisään! — huusi Haijele.

Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.

— Oletteko neiti Poll? — kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.

— Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia —?

— Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.

— Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle…

Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian. Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan ääreen.

— Molemmat lapseni ovat teille tutut, — hän alkoi. — Tulen juuri heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.

— Kuinka hän voi? — kysyi Haijele hätäisesti.

— Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni Isän majoihin.

— Onko hän kuollut? — huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.

Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.

— Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo. Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän pyysi minua tulemaan luoksenne.

— Mitä hän tahtoi minulle sanoa? — kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.

— Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan — hän pelkäsi, ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään — mutta heidän sydämensä oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi — tuskin paljoakaan — mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli kristittynä.

Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman iskeminä.

— Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme Israelia, — jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. — Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan — minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille — mutta nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta, joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla. Herran tiet ovat ihmeelliset.

— Herra rovasti… ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? — kysyi Haijele arasti, hämmästyneenä.

— Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.

— Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt meiltä poissa?

Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.

— Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti — oi niin mielellämme. Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.

Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.

— Ja hän itse — eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? — hän kysyi.

— Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle suloinen.

Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä. Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa tunki kuiskaus:

— Hän on voittanut!

— Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, — sanoi rovasti.

Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja rukoileva:

— Mitä minun pitää tekemän?

Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä vakavuudella:

— Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi.

XI

ISRAELIN HYVÄKSI

— Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, — sanoi Ruuben, laskien hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.

Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili.

— Mitä oletkaan puuhaillut? — hän kysyi.

— Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?

Haijele katsoi kelloa.

— Tunnin kuluttua.

— Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?

— Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.

— Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina sinä niistä pidät huolta.

— Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben, anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme katoksen alla ja ijäksi yhdistymme…

Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.

— Oletko antanut liian paljon? — kuiskasi Haijele. — Tuntuuko sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?

— Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen. Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin — mutta jo aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"…

— Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, — lausui Haijele hellän huolekkaana. — Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua — niin kerro siis, mikä sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä kastekyyneleen!

— En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä, — vastasi Ruuben hiljaa. — Mutta koska tahdot, niin… Olet oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat — vaan ei toverieni ivan, ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua… Eikö siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme, koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja olemmeko itse asiassa rehelliset?

— Rehelliset? Mitä tarkoitat?

— Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!

— Me olemmekin kunnon israelilaisia! — huudahti Haijele tulisesti. — Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi. Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua — eikö niin, Ruuben?

— Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa "yksi suurimmista" — vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.

Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky sammui.

— Niin, niin se lienee… Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut, vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset, rakastavat kristityt eivät hylkää.

— Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?

Hän painoi alas päänsä.

— Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja mietin, — virkkoi hän. — Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän: ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut…

— Pelottaako se sinua? — kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.

Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.

— Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme, hän ja hänen voideltunsa — Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.

— Intoisa, hehkuva Haijeleni, — sanoi Ruuben hymyillen kuten usein ennen. — Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.

— He saavat sen tietää vielä tänään! — huudahti Haijele. — Niin, Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme nyt se ratkaiseva askel, niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat ovat koossa —

— Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, — keskeytti Ruuben oikein säikähtyneenä. — Kyllä on paras, että kantamme jää salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas, kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten keskellä!

Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri.

— Israelin Jumalan nimeen! — hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan pohjaan asti.

Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta — tai ehkä keväisen auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja ylhäistä valoako silmä heijasti?

Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän riemuitsi:

— Sinä olet minun, minun, minun!

— Vaan en yksin sinun, — lisäsi Haijele hiljaa.

* * * * *

He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.

Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt — sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä tuhannen tuhanteen — kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput, joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen istuimen eteen.

Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä juhla-ateria vieraitten parissa — ja sitte kotiin, omaan kotiin!

Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.

Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.

Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen edessä.

— Hän onkin ollut epikores, — kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten päätään Ruubenia kohti.

— Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? — supisi Knauf.

— Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, — jatkoi setä. — Pysykää aina totisina, hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja jälkeentulevaisianne.

Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.

— Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle! Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja ijankaikkiseen!

Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.

Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.

— Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.

Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.

— Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne! Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu, että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme, te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me tahdomme…

Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:

— Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin…

Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun, mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.

— Lapsi, mitä sinä haastat?

— Anteeksi, rakas setä! — huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä mielenkuohussa hänen syliinsä.

— Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, — hän jatkoi kuiskaten, — ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää tietänyt, mitä sanoit.

Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.

— Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!

Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.

Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.

— Olen valmis selittämään, — hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta päättäväisenä ja vakaana. — Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta koska kantamme on sama — jos yleensä mistään kannasta voimme puhua. Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.

— Ja se päämäärä? — huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.

— Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.

— Selittäkää tarkemmin! — huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi parven läpi lähemmäksi.

— Minä sanon sen teille, — riensi Haijele vastaamaan. — Kuulin kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin, että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä — paitsi yhtäältä. Silloin tuli nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri siellä olikin kaivattuni. Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään hän, jonka korkein oppi on rakkaus — Jeesus Kristus, jota minä olen vihannut…

Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.

— Ulos, ulos! — kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.

— Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? — vaikeroi Saara.

Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.

Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli partaansa tai riisti vaatteensa rikki.

Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.

— Eksynyt, onneton lapsi parka, — sanoi hän väräjävin äänin. — Oi, sinä josta toivoin vanhuutemme iloa…

Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän kyennyt enempää puhumaan.

— Setä, setä! — huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä hänen rinnalleen.

Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.

— Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.

— Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua! Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä hän on Messias…

— Hän häpäisee! — kirkui Knauf.

— Vaiti! — pauhasi Goldreich.

— Ulos, ulos! — säestivät toiset äänet.

Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti molemmat käsivartensa.

—"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan kumminkin joka päivä hänen tuloansa."

Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen.

— Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne julkisesti kieltänyt.

— Se on kuolemansynti! — huusi Goldreich.

— Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt —

Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta varmana viittasi käsi ovea kohti.

Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä.

— Niin jääkää hyvästi, — sanoi nuorukainen. — Me lähdemme ja käymme omaa tietämme.

Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi. Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle; Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina. Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne. Sekasorto oli suunnaton.

Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.

— Näin siis piti häittemme päättyä, — hän lausui syvästi liikutettuna. — Voi meitä, voi minun kansaani!

Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.

Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: — Kuinka se oikein tapahtui? Untako se oli vai totta?

Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä, kun hän kuiskasi:

— Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.

— Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.

— Setäkin… Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme kuitenkin hänestä huolta.

Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka lapsen ääni:

— Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.

— Se on juutalainen, — vastasi puhuteltu sanomattoman ylenkatseellisesti.

Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat vihlaisivat sydämeen asti.

— Omani ovat tämän repineet — ja noin puhuvat vieraat,— hän sanoi äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle. — Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin häpeän tietä kulkea!

— Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin palvella kärsivää ihmiskuntaa — mutta kukapa nyt tarvitsisi minua? Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.

— Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, — jatkoi Haijele unelmoiden. — Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle Jerusalemin porteista…

— Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes omista vielä.

— Kadutko, Ruuben? — kysyi Haijele äkkiä.

— En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele — kadutko sinä?

— En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.

Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.

Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.

Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.

— Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias kanssamme, — huudahti Haijele.

Ruuben näytti miettiväiseltä.

— Johtuu mieleeni jotakin. Hän on sanonut, että ken luopuu omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.

— Ja me voitamme uusia Kristukselle! — sanoi Haijele loistavin silmin. — Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan, vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden tehtävä!

— Kentiesi… Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen. Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta…

Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben hellästi lausui:

— Minulla olisi ehkä kyllin… Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja isien maan?

— Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet…

Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan.

— Ei, Haijele, se ei korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin erityistä kansallemme jo täällä.

— He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. Meistä vaan he eivät huoli, me jäämme ulkopuolelle.

— Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu?

— Oh, Ruuben — etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin…"

— "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele?

He katsoivat toisiansa hämmästyneinä.

— " Hän lunastaa kansansa heidän synneistänsä", — kuiskasi Haijele.

Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän heittäytyi Ruubenin rinnoille.

— Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän olemme Herran lunastettuja!

— Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?

Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili korkeata innostusta.

— He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi, minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin häälahja, minkä olisin saattanut saada.

— Alan käsittää ajatustesi kulkua, — sanoi Ruuben miettiväisenä. — Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.

— Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme, lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.

— Niinkuin tahdot, rakkaani.

— Mutta harsoni otamme pois.

— Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi — mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan siihen valmis, Haijeleni?

— Olen, — hän vastasi säteilevin silmin. — Muistatko kehoitusta, joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä tiedän, että voitto on meidän!

— Hänen totuutensa ja rakkautensa nimessä, — sanoi Ruuben, laskien kätensä Haijelen käteen.