Kertoelmia

KERTOELMIA

Kirj.

Hilja Haahti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

SISÄLLYS:

Toivon malja Pienten kautta Kylväjän muistoksi Hakalan Mikko Miksi Asko aikoi Lapsuuden muistelma Maija-Leenan juhlapäivä Sekalaisten tavarain kauppa Muuan esikaupunkilaisperhe Kaksi uhria

Toivon malja

I

Hän oli äitinsä kalleus ja isän riemu ja ihastus. Hän Herralle kasteessa kannettiin ja toivon maljoilla siunattiin. — Mikä murskasi kallihin toivon?

Pihlajan talo oli varmaankin joskus saanut nimensä pihlajapuista, jotka sen pihalla kasvoivat. Juhannuksen aikaan ne seisoivat valkokruunuisina kuin nuoret morsiamet, sitte kylvivät ympärillensä kukkalehtien hienoa lunta, ja syksyllä koreilivat marjaterttujen rikkaudessa, kutsuen oksillensa parvittain pieniä lintusia, niitä varsinkin, jotka siellä lehvien alla olivat syntyneet ja pehmoisessa pesässä varttuneet. Silloin oli kartanolla riemua, sirkutusta ja viserrystä. Nuori toimelias emäntäkin, joka hulikkoinensa asteli maitokamarin ja pirtin väliä, saattoi toisinaan pysähtyä sitä kuuntelemaan. Hän hymyili, mutta huokasi taas väliin ja riensi portaita ylös, tupaan askaroimaan, vielä uutterampana ja touhuisampana entistään. Työllä hän tahtoi haihduttaa sen ajatuksen, aina saman, joka povessa poltti: — Pikku linnut, pikku linnut, oi teitä onnellisia! Kunpa olisi poikanen pesässä minullakin!

Isäntä ei lintuja katsellut, mutta samaan suuntaan hänenkin mietteensä kulkivat, kun hän sirpillänsä kaatoi kultaista viljaa laajoilla vainioilla. — Olisi tässä alaa ja elatusta useammallekin. Kaunis pelto, kuka sinuakin kylvänee, kun minun käteni kerran herpoo?

Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, odottaneet ja aikoja sitte lakanneet odottamasta. Silloin, yhdeksäntenä kesänä, pihlajien punoittaessa, lintujen sirkutellessa, saapui hän, kaihoisasti kaivattu ja hartaasti toivottu. Äiti tuskin jaksoi käsittää ylenpalttisen onnensa todellisuutta, ja isä kulki myhäilevänä aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Poika, ja niin reima poika! Juuri sellainen, joka kelpasi Pihlajan perilliseksi. Nyt saa pelto kylväjänsä, leikkaajansa, eikä joudu vieraille milloinkaan. Ja pikku linnut pihlajassa, riemuitkaa, riemuitkaa, säestäen onnellisten ihastusta!

Ei tätä lasta pappilaan viety kastettavaksi, kuten kaikki muut kylän pienoiset oli kuljetettu aikoinansa. Kotiin piti kirkkoherra tuotaman isännän huimalla oriilla, ja vieraita kutsuttiin pitäjän kaikilta kulmilta. — Kyllä kokki laittaa, — sanoi isäntä, kun emäntä huolehti heikkoja voimiansa. Ja niin sitte leivottiin ja teurastettiin, pantiin olutta, paistettiin kaakkuja ja noudettiin kaupungista viinit ja konvehdit ja senkin seitsemät herkut. Oli jo emäntäkin terve ja toipunut, ennenkuin koko tämä komeus valmiiksi ennätti.

Pojan nimeksi pantiin Toivo. Se sopi niin hyvin sekä isän että äidin mielestä. Hänessähän yhtyivät heidän rakkaimmat toiveensa: menneitten vuosien ikävöivä toivo, joka nyt vihdoin oli toteutunut, ja vastaisuuden valoisa toivo, jonka täyttymistä he odottivat.

Hänen silmänsäkään eivät olleet niinkuin muiden sylilasten, pienet ja piiriset. Suuriksi ja kirkkaiksi hän ne avasi, ikäänkuin ihmetellen juhlallisuutta ympärillänsä ja tuumaten mitä pappi hänelle nyt teki. Ei hän tietänyt, pienokainen. Mutta äiti painoi päänsä alas ja vuodatti hereitä kyyneleitä, kun kummit ja muut vieraat veisasivat:

"Oi ettei mailma koskaan vois sylistäs häntä riistää pois…"

— Niin, Herra, sinun sylistäsi — ja minun… Äidin Toivo, kasva suureksi ja hyväksi! Me varjelemme lasta kuin silmäterää…

— Toivon malja! — sanoi isäntä, nostaen viinilasinsa. Ja kaikki kilistelivät.

II

Hän kasvoi, kaunis ja puhtoinen, kävi Herran alttarin äärehen. Taas onnensa malja kun juotihin, hän otti sen kirkkahin kyynelin. — Mikä surmasi puhtaan onnen?

Pihlajan Toivo, se vasta oli poika. Jo viisivuotiaana hän luki kuin pappi ja lauloi kuin lukkari. Kansakoulussa hän oli luokkansa parhain, ja lyseoon hän pääsi kuin leikillä vaan. Sillä tietysti hänet lyseoon lähetettiin. Äiti kyllä ikävöi armastansa, mutta uhrasi mielellään ilonsa Toivon hyväksi. Isä ajatteli peltojansa, mutta lohdutteli itseänsä sillä, että saattaahan ylioppilaastakin tulla maanviljelijä. Sillä Toivo ei ollut semmoinen kuin monet muut maalaispojat, jotka olivat kouluun päässeet. Tuokin Talikkalan Ville vetelehti sängyssä puoleen päivään, istui ongella tulisimman heinäkiireen aikana ja tuhlasi salaa isänsä rahoja tupakkaan ja turhuuteen. Toivo nousi kesäisin väen kanssa yhtaikaa ja teki työtä kuin yksi heistä. Jumala lasta siunatkoon! Tupakasta hän ei huolinut isän luvallakaan, sanoi opettajan kieltäneen, ja siinä oli, jos hän viinilasin otti tarjottaissa. Olihan se hyvä, arveli isä. Tosin hän ei itse niin uudenaikainen ollut, tuprutti piippua ja juhlina maisteli mielikseen; mutta kaunista oli sentään katsella Toivoa, nuorta, puhdasta poikaa. Kyllä hän oikein oli isän uljuus, äidin ilo ja kylän kunnia. Sen sanoi kirkkoherrakin.

— Kun ei ylpistyisi, — uumoili joku vanha täti, pahan ilman lintu. Ei, ei siitä pelkoa. Toivo oli nöyrä, nöyrempi monia alempiansa. Se kyllä ilmeni sinäkin kesänä, jolloin isä nosti kysymyksen hänen rippikoulustaan.

— Minä ajattelin, että kävisin sen syksyllä kaupungissa, — sanoi Toivo. — Nythän on enää viikko juhannukseen, ja toisia on opetettu kokonainen vuosi.

— Sen sinä viikossa suoritat, minkä muut köntit vuodessa, — arveli isä. — Tietäähän kirkkoherra, kuinka oppinut sinä olet.

Toivosta tuntui niin oudolta ajatella, että hän näin pian, näin valmistumatta ottaisi osaa pyhään toimitukseen. Ahdistuksen ilme silmissään hän katsahti äitiin.

— Tässä kirkossa minäkin olen ensi kerran Herran pöytään astunut, — sanoi äiti hiljaa.

Toivo ymmärsi. Illalla hän kauvan valvoi huoneessansa. Hänen täytyi tehdä tili itsensä ja Jumalansa kanssa. Vihdoin se selveni.

— Taivaallinen Isä, tahdon olla sinun lapsesi. Minä tulen, älä hylkää minua huonoa…

Juhannuspäivä oli kirkas ja ihana. Kirkko oli koristettu koivuilla ja pihlajankukkasilla, jotka Toivo oli kotoa tuonut. Nuoret seisoivat piirissä alttarin ympärillä, ja hän oli sorjin ja kaunein kaikista.

Urut soivat juhlallisesti…

"Mua auta oikein alkamaan ja tue, etten vaivu vaan!"

Isä ja äiti pyyhkivät silmiänsä ja kiittivät sydämestään Jumalaa. Hän oli niin hyvin alkanut, heidän rakas Toivonsa. Hänkö voisi joskus vaipua? Ei hän, vaikka vielä kaikki muut vaipuisivat…

Sukulaisia oli Toivon tähden tullut kirkkoon naapuripitäjästä asti, ja heidät pyydettiin päivälliselle Pihlajaan. Toivo oli syvästi liikutettu aamun juhlasta. Ei hän paljon puhunut, ja heikosti hänen lasinsa helähti, kun häntä "mieheksi" onniteltiin. Hän oli totinen, vaan ei silti surullinen. Oi ei! Kun hän oli päässyt yksin omaan huoneeseensa, tunsi hän oikein, kuinka suuri onni hänen rintaansa laajensi. Uneksivana hän istui avoimen ikkunan ääressä, katsellen valkoisia pihlajankukkia.

— Puhdista minut, että minä lumivalkoiseksi tulisin…

Väkevä, puhdas tuoksu virtaili ikkunasta. Puhtauden rauha riemuitsi hänen sydämessänsä. Silloin hän äkkiä säpsähti. Kuului sekavia ääniä, jotka hänen oveansa lähenivät. — Haen minä pojan, haen totisesti… Ja sitte äiti hätäyksissään: — Tule nyt pois, voi älä mene! —

Toivo käsitti samassa, mikä oli uhona. Juhliessaan isä ei kitsastellut, ja nythän oli juhla…

Ovi temmattiin auki. Kukkien tuoksu vaimeni toisen höyryn henkäykseen. Toivo kuuli humun tuvasta, näki äitinsä tuskaiset silmät ja tunsi vieressänsä isän, jonka kädessä lasi läikkyi.

— Ma-… maljasi! Toivon malja…

Hän ei itsekään tietänyt, kuinka se tapahtui. Hän, hyvä, hiljainen poika, pyyhkäisi lasin pirstaksi lattialle. Sitte hän syöksyi ulos tuskan ajamana, juoksi metsään, syvälle, kauvas, heittäysi sammalikkoon ja ratkesi itkemään. Vasta toisena päivänä Toivo jälleen näki isän. Pellolla hän hajoitteli lantaa renkien kanssa. Varsi oli kuin kumartunut eilisen jälkeen, ja silmissä asui masennuksen alakuloisuus. Toivo seisoi epäröiden. Sääli ja katumus värähti hänen sydämessään. Tuossahan isä uurasti kelpo miehenä, rikas isäntä halvimmassa työssä. Rakkaudesta Toivoon, pelkästä ilosta hänen tähtensä oli juhlittu eilen…

Voi, mitä hän olikaan tehnyt! Pahoittanut isän mielen — ja isä oli niin hyvä, kunnon mies kuitenkin!

Parilla harppauksella hän oli isän rinnalla, tempasi joutilaan tadikon ja ryhtyi hänkin työhön. Mutta ensin he vaihtoivat silmäyksen, pitkän ja puhuvan. Sitte isä suoristi selkäänsä, ja silmä kirkastui. Ei nuhteen sanaakaan. Toivon sydäntä poltti, ja hän pisteli tadikollansa niin innokkaasti, että posket punottuivat. Hän varmaankin oli rikkonut, hän eikä kukaan muu…

III

Niin sai hän lakkinsa valkean, näki maailman laajana aukeevan, ja isä riemuiten maljan toi, jalon toiminnan onneksi pohjaan joi. — Mikä murti voiman ja toimen?

Silloin maljat kilahtivat jälleen, ja nyt joi Toivokin pohjaan asti.

Elämä avoinna edessä, suuri, rikas, ihana elämä! Eikö sietänyt riemuita siitä, eikö kannattanut hehkua ja innostua?

— Nyt minusta tulee teidän apulaisenne, isä ja äiti! Vähän vielä lukemaan Helsinkiin, vähän oppimaan kirjoista, elämästä ja toisten kokeneempien jaloista harrastuksista. Sitte minä palaan ja jään luoksenne.

— Jäätkö mielelläsi? — kysyi äiti. Hän ei voinut estää ajatusta, että se kaipaa takaisin opin teille ja suureen maailmaan, joka kerran on makuun päässyt. Ei hän koskaan ollut todenteolla uskonut, että Toivo maanviljelijäksi rupeisi.

Mutta nuorukainen loi häneen niin lämpimän katseen, niin avoimen ja iloisen, että hänen nyt täytyi uskoa.

— Äiti rakas, en minä mitään niin hartaasti halua. Vuoden olen Helsingissä, sitte toisen isän renkinä, — hänen äänensä oli hilpeä ja herttainen, — ja sitte on aika suunnitella eteenpäin. Kuinka tahansa, Pihlajan isäntä minusta on tuleva.

— Kiitos, poikani, — sanoi äiti. Ja isä sanoi: — Sehän on koko ajan ollut tarkoituskin. Juuri niin kuin on toivottu.

— Sitte alamme harrastaa osuustoimintaa ja uusia, tuottavia viljelystapoja, eikö niin, isä? Ja äidille hankitaan maitotalouslehti ja "Puutarha" ja kananhoitolehti…

— Vai kanalehtikin, — hymyili äiti.

— Miksi ei? — sanoi Toivo, hänkin yhtyen leikkisäksi. — Äiti pitää kanoista ja minä myös. Mutta kyllä minulla on suurempiakin aikeita. Ryhdyn pitäjällä nuorisoseuraa ja lainakirjastoa puuhaamaan — niin, kaikkea, millä me nuoret voimme taistella ihanteitten puolesta, pahaa ja alhaista vastaan. Nyt jo kesällä tahdon alottaa, mutta sitte vauhtia vasta tulee, kun joka päivä, koko vuoden voin parastani panna. Mitä kaipaisinkaan enempää? Tämähän on suuri, jalo työala.

Isä ja äiti kuuntelivat ihaillen ja ihmetellen. Niin ei siis maailma ollut häntä ryöstänyt heiltä eikä ollut ryöstävä milloinkaan. Se oli äidin heltyvän sydämen riemu. Ja isä puolestaan ajatteli: — Kuinka hän on viisas ja puhuu kauniisti! —

Hän olikin niin innoissansa. Juuri vastikään oli muuan maisteri koulukaupungissa pitänyt esitelmän näistä asioista, kääntynyt erityisesti nuorten ylioppilaskokelaitten puoleen ja sanonut vakuuttavasti: — Te olette maanne ja kansanne tulevaisuus. Rientäkää ylevään työhönne, joka teitä odottaa!

Toivo oli valmis. Ainahan hän oli ollut ihanteellinen, aina toivojen lapsi. Nyt hän tietoisesti vihki elämänsä ihanteitten toteuttamiseen.

Sentähden isän oli täysi syy tarjota hänelle jalon toiminnan kirkas malja. Sentähden Toivon oli täysi syy tyhjentää se pohjaan asti.

IV

Hän lähti nuorena maailmaan isän perintö polttava rinnassaan, joi maljoja suurten aatteiden, ja pyörtehet veivät huumaten. — Hän sortui maljojen kuohuun.

Kirkkaasti valaistu puistoravintolan sali Helsingissä. Pitkä pöytä keskellä lattiaa, pöydällä laseja helmeilevin nestein, ympärillä nuorukaisia hohtavin poskin ja säihkyvin silmin.

On vapunpäivän, kevätjuhlan ilta.

— Kotiseudun malja!

Se pohjaan asti juodaan.

— Koko kalliin isänmaamme malja!

Riemuiten lasit helähtävät.

— Ihanteitten malja!

— Kuules, Pihlaja, älä juo enää, — kuiskaa toveri Toivolle, jonka kasvoilla on outo kajastus. Mutta Toivo ei häntä kuule. Maljan esittäjä on sama maisteri, joka kerran esitelmällään sytyttävän aatesäkenen hänen sydämeensä heitti. Toivon täytyy kilistää ja juoda, juoda uudestaan ja taas uudestaan…

— Pihlaja, lähde kotiin, — kuiskaa toveri jälleen. Hän on kohtuuden ystävä, hän. Merkillistä, kuinka ihmiset eivät ymmärrä pysyä kohtuullisina! Tuokin nuori Pihlaja on oikeastaan varsin siivo poika; mutta jos hänet tuo mukanansa juhlaan ja antaa lasin käteen, niin eipä hän sitä hevillä heitä.

Nytkään kohtuuden ystävä ei saa vastausta kehotukseensa. Hän nousee ja lähtee huomaamatta pois. — Olenko minä Toivo Pihlajan vartija? Varoitinhan minä häntä, ettei pidä niin paljon juoda.

Kevätyö on kaunis.

— Avatkaa ikkunat, avatkaa parvekkeen ovi! — soi huuto sisältä. Kohta kajahtaa kevättä ylistävä intoisa laulu, kiirien kauvas puiston pimentoihin.

— Kevään malja! Kevätyö on kylmä.

Poistuva toveri tiukentaa päällystakkiansa ja astuu kiireisemmin. Mutta parvekkeella Toivo seisoo toisten piirissä paljain päin, pitelee vasemmalla kädellänsä kaiteesta kiinni ja oikealla huitoo laulun tahtia.

Silloin juodaan Toivonkin malja, hänen, joka on kaikista nuorin ja kaikista innokkain…

* * * * *

Hän tuotiin asuntoonsa vasta aamuyöstä. Monta tuntia hän sitte lepäsi horroksissa, kunnes vihdoin heräsi vihlovaan pistokseen.

— Minä olen kipeä, — valitti hän ruokarouvalle, pääsemättä ylös vuoteeltansa.

— Niin, kyllä ne kivut tiedetään, — mutisi rouva äkeissänsä. — Niihin ei tohtoria tarvita.

Toisena päivänä kuitenkin tarvittiin. Yöllinen vilustuminen oli tuottanut ankaran keuhkokuumeen.

Hän houraili pitkin aikaa. Milloin hän tuskaili: — Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas, aina, aina se tuotiin… Miksi te toitte sen minulle? — Milloin oli ääni haaveilevan hellä ja kertoi valkeista pihlajankukkasista, jotka tuoksuivat kotipihalla; ja sitte hän äänteli haikean valittavasti: — Että minä lumivalkoiseksi tulisin…

Pian, pian hän lepäsi lumivalkoisena.

Ei tullut kotiin "isän renki", Pihlajan nuori isäntä, ei tullut äidin ikävöitty ilo. Tuli saatto, joka hiljaa kulki kalmiston tarhaan.

Murtuneena seisoi isä, menehtyäkseen itki äiti. Oi, heidän rakkaansa, ainoisensa!

Valkohapsinen kirkkoherra lausui lohdutuksen sanoja, ja kauniin puheen piti se maisteri, joka kevätjuhlan iltana esitti ihanteitten maljan. Toivon vanhempana ystävänä hän oli toverien puolesta tullut heidän seppeltänsä laskemaan.

— Hän oli nuoren elämänsä aatteille pyhittänyt. Hän toivoi, hehkui, hän säihkyi innon tulta, ja puhdas oli hänen sydämensä kuin sen puun valkeat kukat, jonka nimeä hän kantoi. Toivo murtui, halla vei valkokukkaset. Syvän surun ja hämmästyksen vallassa on toverien piiri. Sanoma tuli niin odottamatta. Kevään täysi malja kuohui hänelle, vaahdoten, viittaillen — ja äkisti hänen täytyikin tyhjentää Tuonen neitojen tumma malja…

Mutta Toivon haikealla äänellä suhisi tuuli kalmiston puissa:

— Miksi, miksi te toitte sen minulle?

Tyhjään kotiin palasivat vanhemmat. Vakavina, juhlallisina vieraat seurasivat heitä. Ainoastaan muuttolinnut paljaissa pihlajissa ilakoivat keväisestä päivänpaisteesta, joka kesän riemuja lupasi.

Äiti oli niin usein tätä liverrystä kuunnellut. Surunkin läpi se soi hänen korviinsa.

— Minä kun niin paljon uneksin ja paljon rakastin — miksi minun täytyi pettyä? Hän alkoi niin hyvin — ja miksi hän vaipui kuitenkin? Pikku linnut, pikku linnut, oi teitä onnellisia! Te käytte pesää laatimaan… mutta minun pesäni on ainiaaksi raastettu…

Pihlajan juurelle tuli isäkin hetkeksi vieraitten joukosta. Niin oudosti ahdisti rintaa. Puiden paljaat oksat taipuivat ja humisivat ja valittivat, vihlaisten sydänpohjiin asti:

— Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas… Isä, isä, oi miksi sinä toit sen minulle?

Silloin juuri lasit sisällä kilisivät. Juotiin Toivon muiston malja.

1905.

Pienten kautta

Jokinen oli ylpeä siitä, että hän ei uskonut mitään, ei uskonut Jumalaan, vaikka olikin pappilan renki.

Senpä tähden, kun kello soi aamurukoukseen, hän veitikkamaisesti vilkutti silmäänsä Inkalle, punaposkiselle karjakkotytölle: — Eikö se ollut lehmänkello? Inka, menemmekö lehmien luoksi hakaan? — Inka punastui ja hymyili, empi ja viivähti, mutta lähti kuitenkin livistämään navetan nurkitse, samalla kuin Jokinen kiersi toiselta puolelta. Olihan kyllä vähän häpeä, kun ruustinna päivällä surullisesti katsoi häneen ja rovasti kysyi, eikö Inka välittänyt Jumalan sanasta. Miksikä hän ei olisi välittänytkin… mutta hauskempi sentään oli kävellä haassa sorjan ystävän rinnalla, haaveksien omasta pienestä mökistä, jolla vielä ei ollut nurkkakiveäkään… Jokisen vaan oli syy, että sen aina piti tapahtua juuri silloin kuin kello soi.

Kyllä Jokinen puolestansa sen syyn jaksoi kantaa. Vähät hän välitti, oliko rovastin mieli musta tai harmaa kahden tyhjän sijan tähden aamurukouksissa. Tekipä hän aina työnsä rehellisesti ja oli kaikin puolin kunnon mies. Ellei se riittänyt, saattoi hän huomauttaa rovastille, että pyhäinpäivään oli enää kolmatta kuukautta. Kirkon ja vanhentuneiden kaavojen orjaksi hän vaan ei tahtonut ruveta, ei missään tapauksessa, hän, vapaa mies. Se olisi kerrassaan alentavaa — niin oli sahalla kokouksissa selitetty moneen kertaan, ja sitä mieltä hänkin oli lujasti ja varmaan.

Jokinen ei arvannut, että muutkin kuin itse rovasti hänestä huolehtivat. Hän ei nähnyt, miten pappilan pikku Helli kohosi vuoteessansa istumaan, kun illalla kaikki jo oli hiljaa lastenkamarissa.

— Nukutko sinä, Aune?

— En vielä.

— Sitte minä kerron sinulle jotakin.

Paljain jaloin, pitkässä yöpaidassansa Helli hiipi Aunen vuoteelle, kietoi kätensä siskon kaulan ympärille ja kertoi surullisen salaisuuden:

— Jokinen ei usko Jumalaan!

Aunen silmät aukenivat selki selälleen.

— Eikö usko? Mitä —

— Minä kuulin, kun isä puhui äidille. Ja äiti sanoi, että hän opettaa Inkalle samaa. Äiti sanoi, että Inka on tyttöhattara ja tekee mitä Jokinen tahtoo.

— Mutta Helli, sehän on hirmuista!

— Niin, eikö ole? — Ja syvä huokaus kohosi pikku tytön rinnasta. Aune huokasi myöskin Hellin mukana; hän oli ihan neuvoton moisen pulman suhteen.

— Minä ajattelin, että me voisimme puhua siitä Jeesukselle, — sanoi Helli hetken vaitiolon jälkeen.

— Niin, — arveli Aune ilahtuen, — se onkin paras. Tule tänne minun sänkyyni, Helli!

He istuivat punakukillisen peiton alla vieretysten kädet ristissä. He kertoivat kuiskaten Jeesukselle, että Jokinen ei uskonut Jumalaan ja se oli hyvin surullista, ja mahdollista oli, että Inkakaan ei uskonut.

— Emmekä me voi sille mitään, mutta sinä voit, rakas Jeesus. Me pidämme Inkasta paljon, sillä hän on hyvä meille —

— Ja lehmille…

— Niin, kyllä hän on hyvä. Jokisesta me pidämme myöskin. Rakas Jeesus, me olemme hyvin suruissamme heidän tähtensä. Opeta heitä uskomaan!

— Opeta, hyvä Jeesus, sillä me emme osaa. Ei Jokinen huoli siitä, mitä isä ja äiti sanovat. Ehkä Inka sentään huolii. Aamen. —

Toisena päivänä kirkas aurinko valoi kultaansa yli pappilan punaisten rakennusten, kirjavien kukkapengerten ja vihreään ja keltaiseen vivahtelevan kyökkitarhan, joka oli hyvyyttä täynnä kuin suuri runsaudensarvi. Ruustinna veteli maasta porkkanoita, ja hernesarkojen välissä pikku tytöt hyörivät ahkerasti, poimien palkoja syvään sankoon. Päivälliseksi piti saataman vihanneskeittoa, ja silloin kelpasi päästä auttamaan.

— Nyt riittää, — sanoi ruustinna tytöille.

— Minä menen porkkanoita listimään, silpokaa te herneet.

Taaskin uusi luottamus, joka sai tytöt ilosta nytkähtämään. Helli kaatoi heti koko sangollisen nurmelle, ja Aune kahmi kaksin käsin palkoja esiliinansa täyteen.

— Avaatko sinä palon selästä vai vatsasta? — tiedusteli Aune.

— Mikä on selkä? — kysyi Helli.

— Tuo. Siitä minä avaan.

— Leikitään että nämä ovatkin ihmisiä, — ihastui Helli, unohtaen vastata ensimmäiseen kysymykseen. — Katsos, nyt me avaamme ne, ja silloin ne tietysti kuolevat. Nyt taas putosi yksi ruumis hautaan. Ja siinä oli näin monta sielua.

Jokinen, joka palasi tallista, kulki juuri hernemaan ohitse. Hän kuuli Hellin selitykset, ja häntä nauratti kovasti. Hupaisia nuo pienet tytöt. Ihan täytyi pysähtyä kuuntelemaan, syrjästä vaan, jotta lapset eivät huomaisi ja lakkaisi leikistänsä. Helli ja Aune olivat hänen erityisiä suosikkejansa. He muistuttivat kahta pientä valkotukkaa, joita hän ennen kotimökissä oli rakastanut.

— Tässä oli yhdeksän sielua! — huusi Aune riemuissaan. — No kas nyt niitä, ne hyppäsivät ulos, sinne sinun puolellesi. Heitä ne sankoon, Helli!

Helli heitti. — Nuo sielut menivät kadotukseen, — sanoi hän.

Jokinen painoi kättänsä suuta vasten, jotta ei purskahtaisi nauramaan; mutta Aune kysyi aivan säikähtyneenä:

— Minkätähden?

— Etkö sinä ymmärrä? Ne eivät tahtoneet sinne mihin niiden piti, ne hyppivät vaan omia teitänsä.

— Ihan niinkuin Jokinen aamulla, — sanoi Aune äkkiä.

— Tässä nyt menee Jokisen sielu, — jatkoi Helli Aunen ajatusjuoksua, pudottaen herneen sankoon.

— Onkos tämä Inka?

— Ehkä se on. Mutta sitte se on Jokisen syy.

Hetken vaitiolo. Pienet herneensilpojat olivat käyneet hyvin totisiksi. Totisena, hämmästyneenä ja kalpeana seisoi myöskin mies, joka äsken nauraa hiivisteli korkeitten hernevarsien suojassa.

Pikku Aunelle ajatus oli liian kauhea. Hän purskahti itkemään. Hellin tuli paha mieli, sillä hän oli vanhempi ja hän oli ensiksi puhunut kadotuksesta. Millä hän voisi siskoa lohduttaa? Yhtäkkiä hänen mieleensä välähti jotakin:

— Älä itke, Aune, älä itke, me leikimmekin ihan väärin. Ei se ollut Jokisen sielu, eikä Inkan. Etkö muista, mehän puhuimme siitä Jeesukselle eilen illalla. Kyllä Jeesus opettaa Jokisenkin uskomaan Jumalaan, kun me olemme sitä rukoilleet. Ei hänen sielunsa joudu kadotukseen.

— Niin, eihän, — huoahti Aune keventynein sydämin, pyyhkien kyyneleitänsä. — Eikä Inkan myöskään!

Pikku tytöt leikkivät iloisesti edelleen. Mutta mies, joka seisoi hernemaan takana, sipaisi silmiänsä hihansuulla ja kulki hiljaa pois.

Sinä iltana Jokinen ei laskenut leikkiä. Inka katsoi häneen illallispöydässä suurin, kysyvin silmin, mutta ei saanut ystävällistä hymyä eikä hilpeätä katsetta vastaukseksi. Jokinen tuijotti lautaseensa, nousi pian pöydästä ja meni aikaisin maata. Jos toinen renki ei olisi nukkunut ja kuorsannut, olisi hän ihmetellyt, miksi Jokinen valvoi ja heittelehti vuoteellansa koko yön. Hän ei tietänyt, että levottoman miehen silmien edessä taukoamatta väikkyi kuvia, kaukaisia lapsuuskuvia, suloisia kotimuistoja, ja kuva siitäkin päivästä, jona polvistuvan nuorukaisen pään päälle käsi laskeutui ja ääni juhlallisesti kaikui kautta Herran temppelin: "Mitä auttaisi ihmistä koko maailma, jos hänen sielunsa saisi vahingon?" — Sitte ruohoinen kenttä ja kaksi pikku tyttöä, jotka herneillä leikkivät outoja asioita. Mitä he sanoivat Inkasta: "Se on Jokisen syy"… Ja hänestä itsestänsä? He itkivät hänen tähtensä, he vakuuttivat täynnä luottamusta: "Me olemme puhuneet hänestä Jeesukselle; hänen sielunsa ei voi joutua kadotukseen!"

"Jumalankieltäjä" peitti kasvonsa, ja hänen ruumiinsa vapisi nyyhkytyksistä. Silloin hänen puoleensa kumartui Eräs, joka tahtoi sanoa: — Kuinka sinä harhailit niin kauvas? Minä olen ijankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut…

* * * * *

Aamulla Inka lypsyn jälkeen laittoi itsensä melkein yhtä sieväksi kuin sunnuntaina. Hänkään ei ollut yöllä paljon nukkunut, sillä häntä kovin pelotti, että Jokinen oli kyllästynyt häneen. Miksi hän muuten olisi koko illan murjotellut, hän joka aina oli vallaton kuin nuori varsa? Oliko se nyt Inkalle Jumalan rangaistus laiminlyötyjen aamurukousten tähden? Voi, oli varmaankin. Inka katui ja vuodatti kyyneleitä, luvaten pyhästi, että hän tästä lähtien parantaisi tapansa. Mutta vielä kerran hän tahtoi odottaa Jokista navetan nurkalla, kävi miten kävi. Pelotti vaan, että jos hän ei tulekaan.

Jokinen tuli. Hän tuli kauniina ja miehekkäänä kuten aina, mutta kovin hän oli juhlallisen näköinen ja melkein yhtä siistitty kuin Inka. Tytön sydän parka sykähteli ja hypähteli, jotta tuntui aina kurkkuun asti. Mitä Jokisella nyt onkaan mielessä? Rukkasiako hän saapuu antamaan?

Samassa kanslian portailta kello kilahti. Inka säpsähti. Kysyykö Jokinen, oliko se lehmänkello?

Jokinen ei kysynyt. Hän vaan astui Inkan luo ja tarttui tytön käteen hellästi ja totisesti.

— Inka, tänään me emme mene hakaan. Me menemme… menemme toisten kanssa rovastin huoneeseen!

Inka ei ollut ymmärtää, mutta kun hän vihdoin ymmärsi, tuli hän niin iloiseksi, että tuskin osasi pidättäytyä kapsahtamasta Jokisen kaulaan ihan koko pappilan väen nähden, joka eri haaroilta riensi kellon kutsua noudattamaan. Kuinka heitä katseltiin ja töllisteltiin, Jokista vallankin! Mutta Jokinen kyllä ne katseet kesti, ja Inka oli ylpeä hänestä.

— Mistä tämä tulee? — sai Inka kuiskatuksi vasta kun he jo kanslian portaita nousivat.

— Kysy noilta, — vastasi Jokinen, hymyillen ensi kerran tänä aamuna ja nyökäten päätänsä pikku tyttöjä kohti, jotka juoksivat puutarhasta.

Tyttöset pysähtyivät yhtaikaa, ihmeissänsä; sitte he katsoivat toisiinsa merkitsevästi, riemusta säteillen, ja Helli huudahti Aunelle:

— Enkö minä sitä sanonut?

1905.

Kylväjän muistoksi

Ajattelin häntä, kun aamulla luin kertomuksen Johannes Kastajasta ja hänen opetuslapsistansa. "Kaikki menevät sen luo, josta sinä todistit." Olin näkevinäni, miten Johanneksen kasvoihin autuas hymy loi loistettaan, kun hän vastasi: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähentyä." Silloin muisto toi eteeni toiset rakkaat kasvot, joista Jumalan kirkkaus säteili, kun hän eli maan päällä, ja luulin kuulevani hänen lausuvan Johanneksen sanat taivaallisen onnen täyttämästä sydämestä.

* * * * *

Uusi johtajatar! Se oli suuri tapaus pikkukaupungin koulutytöille. Ihmekö siis, että hän joutui pienten toisluokkalaistenkin innokkaan tarkastuksen ja keskustelun esineeksi jo ennenkuin hän kertaakaan oli asettunut luokan opettajapöydän taakse. Joku oli avajaisissa katsellut hänen tummia silmiänsä, ja toisten mielestä hän näytti "hyvältä". Muuan joukko piti hauskaa siitä, että hän vetoa peläten käytti suurta huivia hartioillansa, ja sitte hän "souti" toisella käsivarrellaan, kun hän käveli. Mutta Liisupa kertoi jotain ihan erityistä, joka teki syvän vaikutuksen uteliaaseen toveriparveen: "Hän kuuluu olevan uskovainen."

Eivät he kukaan oikein tietäneet, mitä oli olla uskovainen. Oliko se hyvää vai pahaa? Kyllä kai hyvää sentään, vaikka enimpien mielestä kovin totista ja ikävää. Antaisikohan hän lupaa huviretkille ja luistinradalle? Toruuko hän, jos leikitään piiriä pihalla? Tuntui siltä, että jos hän ei anna lupaa ja jos hän toruu, silloin ei uskovaisesta opettajasta ole mihinkään. — Täyttyipä kuitenkin joku pieni sydän salaperäisellä kunnioituksella ja odottavalla toivolla. Lyyli ainakin, hän joka oli katkerasti itkenyt entisen johtajattaren eroa sentähden, että varmaan ei kukaan muu osaisi selittää raamatunhistoriaa yhtä kauniisti — hän meni kotiin äänettömänä ja onnellisena, sillä hänestä tuntui, että sen täytyy osata, joka on uskovainen.

Sitte tulivat tunnit, ja tytöt tutustuivat uuteen opettajaansa. Ei hän oikeastaan ollut toisenlainen kuin muutkaan ihmiset. Hän kuulusteli kielioppia ja korjasi vihkoja, hän osasi olla ankara ja lempeä myöskin — joskus liiankin lempeä pienille veitikoille, jotka mielellänsä kepposia keksivät ja jättivät läksynsä viime hetkeen paperinukkien takia. Ihmeellistä vaan oli, että nekin, jotka huonoimmin lukivat, oppivat paljon asioita. Elleivät he muistaneet kieliopin sääntöjä, muistivat he kumminkin, ettei suomalainen tyttö saanut halveksia eikä huonosti hoitaa äidinkieltänsä; ja sentähden, kun Impi välitunnilla puhui "nestuukista" ja Alli "förkkelistä", kihahtivat toiset kohta heidän niskaansa. — Lyyli, joka päivä päivältä yhä enemmän kiintyi johtajattareen, ei laiminlyönyt läksyjänsä milloinkaan, mutta sen sijaan hän kotona usein laiminlöi nostaa silmänsä kirjasta ja katsoa tarvitsiko äiti jotakin. Kerran hän vastoin tavallisuutta ihan käskemättä pyyhki tomuja, etsien kaikki nurkat, jotka palvelustyttö oli unohtanut. Äiti katsoi häneen kummeksien eikä löytänyt oudolle ilmiölle muuta selitystä kuin: "Onko johtajatar puhunut siitä?" Lyyli painoi päänsä alas, ja häntä hävetti, ettei hän todellakaan ollut itse sitä keksinyt, että vasta äskeinen ainekirjoitustunti hänen mielensä innostutti kodin velvollisuuksia muistamaan.

Pian tytöt tiesivät, että uskovainen johtajatar ei estänytkään heitä olemasta iloisia. Jännitetyin mielin he liittivät kätensä piiriksi, mutta kieltoa ei kuulunut eikä mitään erinomaista tapahtunut. Sitte eräänä kauniina syyspäivänä johtajatar itse ilmoitti, että koulu panee toimeen "perunaretken" maalle. Leikittiin, telmittiin, emännöittiin ja paistettiin perunoita ihan yhtä vapaasti kuin ennenkin. Mikä syy siis enää oli pelätä johtajatarta? Kyllä, yksi asia, jota piti varoa, niin sanoivat Elna ja Elsa. Huvit kaupungilla, ainakin sunnuntaisin. Sillä kun nyt kerran oli määrä pyytää lupaa kaikkeen, olivat hekin pyhäaamuna käyneet johtajattarelta kysymässä, saisivatko illalla mennä näytelmää katsomaan. — Ja tiedättekö, hän piti meille saarnan, oikean pitkän saarnan, vaikka kappale oli hyvä ihan varmaan! Tietysti me jäimme pois, kuka semmoisen jälkeen olisi voinut… — Lyyli seisoi vieressä ja tunsi poskiensa kuumenevan. Hänkin oli kerran sunnuntaina käynyt johtajattaren luona, sillä eräs ystävällinen täti oli kutsunut häntä raittiusseuran arpajaisiin. Ujosti hän oli kertonut asiansa ja samalla tuntenut, miten tummat, syvät silmät vakavasti katsoivat häneen. Siinä silmäyksessä oli jotakin, joka aivan tunki hänen lävitsensä, jotakin voimakasta ja vastustamatonta, hyvin lempeätä ja kuitenkin surullista. — Sunnuntai on Jumalan päivä, Lyyli, — oli johtajatar sanonut. — En tahdo kieltää sinua, mutta olen pahoillani siitä, että pyhäpäivän rauha huvituksilla rikotaan. — Lyyli niiasi, meni kotiin ja illalla arpajaisiin; mutta koko ajan siellä istuessansa tädin rinnalla hänestä tuntui, kuin lempeä, surullinen katse olisi häntä polttanut. Isältänsä hän viime sunnuntaina oli saanut pääsylipun samaan näytäntöön, josta Elna ja Elsa puhuivat, mutta silloin hän pyysi, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää… Eikä Lyyli sitte koskaan elämässänsä enää voinut sitä syvää, ihmeellistä katsetta unohtaa.

Uskontotunnit ne kuitenkin vasta antoivat tytöille täyden tunnon siitä, että uskovainen opettaja oli jotain erikoista. Hänen sanoissansa asui voima, jota he eivät osanneet selittää eivätkä vastustaa. He huomasivat kuuntelevansa tarkemmin kuin ennen milloinkaan. Sydämet heltyivät, vaikka hän oikeastaan ei puhunut mitään liikuttavia asioita. Aamuisin ja iltaisin monen pöydän ääressä raamattu aukeni, vaikka siitä ei ollut edes läksyäkään. — Kerran oli ulkoa opittava lause: "Nyt me olemme Jumalan lapset, eikä ole vielä se ilmestynyt, miksi me tulemme; mutta koska se ilmestyy, niin me hänen kaltaisiksensa tulemme, sillä me saamme hänen nähdä niinkuin hän on." Pikku tyttöjen mielestä se oli vaikea ja pulmallinen läksy, jota kukaan ei ymmärtänyt. Vallaton Kyllikki keksi, että se olikin arvoitus, jonka loppuun piti lisätä: "Mikä se on?" Toisia ehdotus huvitti, ja välihetkenä lausetta laverrettiin kuorossa, loppulisäys aina mukana. — Kuinka me osaanvne olla nauramatta tunnilla? — tuumivat tytöt. Johtajatar tuli, ja Liisu, jolta lause kysyttiin, taisteli pysyäkseen vakavana. Nyt johtajatar varmaan toruu… Ei, hän ei edes huomannut mitään. Hänen silmissänsä oli omituinen kaukokatse ja kirkas hohde, kun hän itse toisti sanat hiljaa, juhlallisesti. Nauru pakeni vallattomimpienkin huulilta, he eivät tietäneet minkätähden, ja yhtäkkiä he häpesivät äskeistä leikkiänsä. He kuulivat johtajattaren jälleen puhuvan: — Saamme hänet nähdä, Jeesuksen, jota olemme rakastaneet. Eikö se ole suurta? Ja voiko sydämemme käsittää, että me syntiset, jotka häntä rakastamme, täysin pääsemme synnistä kerran? Hänen kaltaisiksensa! Oi, se on autuutta… — Hän puhui melkein kuin itseksensä eikä oppilaille, ja kuitenkin jokainen hengähtämättä seurasi. Äskeinen vaikea lause ei ollut heille enää arvoitus. Kirkastettu ilme johtajattaren kasvoissa oli antanut avaimen. Kun tunti läheni loppuansa, ei yksikään silmä ollut kuivana, ja kylväjä tunsi, että nyt oli siunauksen hetki. Silloin hän puhui tytöillensä niinkuin hän ei vielä koskaan ollut puhunut, ihan suoraan heidän sydämensä sisimpään. Kello soi, ja he nousivat mennäksensä rukouksiin. Mitäpä siitä, että muut luokat kuiskuttelivat keskenänsä pikku tyttöjen itkettyneistä silmistä. He kuuntelivat vaan sitä rukousta, jonka johtajatar lausui, ja he olivat varmat, että jokainen sana koski juuri heitä. — Kotimatkalla kyllä muutamat heistä jo juttelivat läksyistä ja kelkkamäestä; mutta Lyyli meni hiljaa huoneeseensa ja pyyhki kyyneleitä vieläkin. — Mitä sinä itket? — kysyi äiti. Ei hän saanut sitä sanotuksi, ei vaikka kuinka olisi kehoitettu. Mutta hänen sydämensä ikävöi ja pyysi: — Oi Jeesus, tee minustakin Jumalan lapsi! Opeta minuakin sinua rakastamaan niinkuin johtajatar rakastaa! Minäkin tahtoisin päästä synnistä ja nähdä sinun kasvosi…

* * * * *

Pikku tytöt kasvoivat, pääsivät luokalta luokalle ja saivat uskonnonopettajaksensa teoloogin, joka oli oppineempi kuin pelkän seminaarin käynyt naisopettaja. Yhä vähemmän he joutuivat johtajattarensa kanssa tekemisiin, yhä enemmän heillä oli lukemista, ja yhä kiihkeämmin moni heistä alkoi odottaa aikaa, jolloin koulupakon saisi pudistaa päältänsä. Elsa erosi kesken koulusta ja heittäysi suin päin maailman syliin. Elna ei enää jäänyt kotiin, jos huvituksia oli tarjona, ei sunnuntaisin eikä muulloin. Kyllikki nauratti luokkaa yhä rohkeammin, sama se vaikkapa raamatunlauseillakin, milloin sopivasti sattui. Eikä Lyylikään enää itkenyt uskontotunneilla eikä niiden jälkeen. Liisu kuiskasi hänelle kerran hupaisena uutisena, mitä "eräs henkilö" oli sanonut: että Lyyli ei olekaan niin "pyhä" kuin hän ennen luuli, Lyylistä on tullut hauska tyttö. — Mutta johtajatar kirjoitti hänen uuteen muistokirjaansa: "Pidä mitä sinulla on, ettei kenkään sinun kruunuasi ottaisi." Ja silloin Lyyli peitti kasvonsa käsillään ja itki.

* * * * *

Se luokka pääsi koulusta jo kauvan sitte. Tytöt hajosivat Suomen kaikille kulmille kuin höyhenet tuulessa, ja johtajatarkin muutti pois, ensin toiseen kaupunkiin, sitte siihen maahan, jota hänen kirkas katseensa tähyili, missä hän sai "nähdä Jeesuksen niinkuin hän on". Eivät hänen tyttönsä lähettäneet seppeltä haudalle; he olivat kaukana sekä johtajattaren viimeisestä leposijasta että toisistansa, kukin omalla tahollaan. Mutta äsken heidän tiensä taas kerran yhtyivät. He saapuivat luokkakokoukseen entiseen koulukaupunkiinsa.

Oli pyhäpäivä jälleen, viikon päivistä parhain, se jonka rauhaa heidän johtajattarensa ei olisi suonut rikottavan. He tulivat, riemuitsivat, syleilivät toisiansa — nuorekas ilo kuin koulussa muinen täytti heidän mielensä, ja jos kellä oli arkihuolia sydämessä, niiden täytyi unohtua sinä hetkenä. Vaan vaikka he niin riemuitsivat, ei häiriytynyt pyhäinen rauha, sillä Jeesus itse oli heidän keskellänsä ja siunasi heitä.

Oi Jumalan tutkimattomia teitä… Ken oli käynyt ohdakkeilla, ken kukkapolkuja pitkin, — kaikkia Isän käsi oli ihmeellisesti johtanut, sen he tunsivat ja tiesivät, sillä hän oli heitä vetänyt puoleensa sulasta armosta. Yksi oli hänen löytänyt murheiden ahjossa, toinen kodin lämpimässä, kolmas voimakkaan saarnaajan julistuksesta, neljäs uskovaisten ystäväin kautta — eri teillä, mikä missäkin — ja jotkut hänen rauhaansa vasta etsivät ja ikävöivät — mutta kaikkien sydämet sulivat samaan suureen, ihanaan säveleeseen. Se oli kohtaaminen, jommoista toveripiireille harvoin on suotu. Sentähden he sydämensä pohjasta saattoivat laulaa:

"Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta…"

Jumala sai kunnian, Jeesus sai kiitoksen, mutta muistettiinko hiljaista kylväjää, jonka siemenet itivät pitkien talvien takaa? Ken tietää. Vaan se tovereista, joka johtajatarta oli rakastanut ehkä enemmän kuin toisista yksikään, hän tunsi sydämensä kaiholla täyttyvän, kun kylväjä ei saanut viljaansa nähdä.

* * * * *

"Kaikki menevät sen luo, josta sinä todistat." Oi rakas, uskollinen kylväjä, ethän sinä muuta pyytänytkään. Jos kirkkauden kartanoista saatoit nähdä meidät, silloin tiedän, että sinun ilosi oli täytetty, mutta kruunusi sinä laskit Ijäisen istuimen eteen.

Ja muistosi kuiskaa niille, jotka kyynelillä kylvävät: Älkää epäilkö, Jumalan kevät tulee kerran!

1905.

Hakalan Mikko

Näin hänet ensi kerran raamatunselityksellä Kylänpäässä. Oli vieras pappi puhumassa, ja laulettiin virsikirjasta, vaikka oli arki-ilta. Mikko ei sitä ollut ymmärtänyt. Hänellä oli mukanansa Siionin kannel.

— Meneppäs, Veikko, tuon ukon viereen istumaan, — sanoin pojalleni. — Hän varmaan mielellänsä laulaisi virsikirjastasi.

En minä tuntenut miestä, mutta hän istui niin hartaan ja halukkaan näköisenä. Kun Veikko ojensi kirjansa, rupesi hän veisaamaan kauniilla äänellä. Korva oli tarkka, ja käsi teki pieniä, tuskin huomattavia tahtiliikkeitä.

Niin me istuimme Kylänpään pihanurmikolla kauniina kesäisenä iltana. Olimme vieraat ja vasta muuttaneet paikkakunnalle, mutta laulussa meidän sydämemme suli yhteen näiden tuntemattomien kanssa Jumalan kasvojen edessä.

Kun nousimme lähtemään, ojentui monta kättä, ja moni ystävällinen sana saattoi meitä. Mutta yksi silmäpari oli kirkkain ja yksi kädenpuristus lämpimin. Se oli sen vanhan miehen, joka Veikon kirjasta oli laulanut.

— Jääkää Jeesuksen haltuun — meidän rakkaan Jeesuksemme haltuun! — toivotti hän. Ja silloin hänen kasvoillensa levisi hohde, joka vaikutti niin ihmeellisesti, etten pitkään aikaan voinut muuta muistaa koko miehen ulkomuodosta.

— Kuka hän oli? — kysyin lähimmältä kyläläiseltä.

— Hakalan Mikkohan se… Tuolta mäen päältä, Hakalan talosta. Se on semmoinen vanha nuorimies — tekee työtä taloon, veljellensä.

— Miksikähän ei ole tullut omaa taloa hankkineeksi? — johtui mieleen mennessäni. — Tyytyväisyys ja veljesrakkaus on harvinaista näihin aikoihin.

Varma vaan oli, että se mies näytti onnelliselta. Ja Mikon kasvojen hohde seurasi minua kotiin asti.

Sitte hänet unhotin, kunnes eräänä sadepäivänä muuan mies tulla kompuroi ylös kyökinportaitamme, kolme komeaa varsiluutaa kuormanansa. Hänen vaatteensa olivat kastuneet, ja märkä lakki lutistui kokoon, kun hän varovasti laski sen tuolille ovensuuhun, pyyhkäisten pellavankarvaista, harvaa tukkaansa. Vasta silmistä minä hänet tunsin. Mikkohan se oli.

Tervehdittiin, vietiin vieras sisälle. Hän oli hämillään, mutta tuli mielellänsä. Oli arvellut, että ehkä olisi pitkiä luutia tarvis…

Niin, kyllä tietysti ostetaan.

— Nämä maksaisivat muuten kaksikymmentä penniä kappale, mutta varvut ovat kuivia, ja sentähden ne maksavat viisitoista… Kun panette järveen likoomaan, niin ne notkistuvat…

Annoin viisikymmentä penniä kolmesta luudasta.

Ukko katseli rahaa katselemistaan ja näytti laskevan itseksensä.

— Mutta tässä on liikaa! — tuli vihdoin selville.

— Viisi penniä liikaa. Se on kaupanpäällisiksi. Onhan tasaisempi raha — ja kyllä ne sen ansaitsevat!

Mikko hymyili niin, että koko kasvot olivat pelkkänä päivänpaisteena.

— Kiitos, no paljon kiitoksia.

Ei hän näkynyt olevan rahalla pilattu!

Pienet poikani, joille vieraitten tulo aina on suuri ilo, kertyivät kohta saapuville. Mikko kätteli kutakin, kumartui herttaisesti heidän puoleensa ja kysyi: "Kenen laps?" — Joku ei oikein ymmärtänyt, joku vastasi "isän ja äidin", mutta sitte vasta Mikko ihastui, kun yksi käsitti mistä oli kysymys: "Jumalan lapsi."

— Niin, niin, — puheli Mikko. — Kyllä on autuasta, kun olemme Jumalan lapsia — kun rakas Jeesus on meidät lunastanut. Eikös olekin autuasta?

Viimeinen kysymys tehtiin nuorelle palvelustytölle, joka kulki huoneen läpi.

— Niin… on… sanoi tyttö joutuen vallan ymmälleen.

Mikko veti jotakin povitaskustansa. Se oli laulukirja.

— Osaattekos te sen laulun: "No mitä kuuluu ja mitä uutta?"

Ei kukaan meistä osannut.

— Mutta ehkä Mikko laulaa sen meille. Hän asetti kirjan levällensä pöydälle ja veti lapsia ympärilleen laulamaan mukana. Taas käsi teki tahtiliikkeitänsä.

"Nyt kuuluu uutta ja suloisuutta: mä tulin lapseksi Jumalan".

Jokainen värsy loppui:

"Sitä kuuluu ja se on uutta".

— Voi voi, kun ei sitä suruton maailma ymmärrä, — huokasi ukko. — Ja minäkin vasta vanhoilla päivilläni armon löysin. Vaikka Jeesus jo Golgatan ristillä kaikki ihmiset sovitti!

— Eikös Mikko olekaan nuoruudestaan uskossa ollut?

— En ole, en; kova oli minun sydämeni, mutta sitte sana siihen sattui ja musersi. Ja kun Jeesus on autuuden hankkinut, niin minä olen nyt Jumalan lapsi — ja voi kun se on hauskaa… Eikös ole hauskaa, kun me saamme olla Jumalan lapsia?

Minä olin liikutetuin mielin katsellut Mikkoa ja kuunnellut hänen sanojansa; mutta kun puhe aina vaan kiertyi samaan ympyrään, pelkäsin hyvän asian laimenevan.

Tuotiin teetarjotin sisälle, ja minä alotin "maallisempaa" keskustelua. Oli juuri vaalipäivä tulossa, ja silloinhan ei puheenaihetta puuttunut. Pitäähän kristityn myös olla kelpo kansalainen.

— Emme vielä paljon tunnekaan tätä kylää, mutta aina sattuu asioita sinne ja tänne. Ylihuomennahan tulee suuri vaellus Vuorentaustan taloon. Siellä kai tavataan?

Mikko tuijotti minuun kysyvästi.

— Vaellus? Niin mikä?

— Minä tarkoitan, että koko kylän väen on mentävä Vuorentaustaan ylihuomenna, kun pidetään vaalit.

— Vai pidetään vaalit.

— Eikös Mikko olekaan sitä huomannut? Nehät ovat hyvin tärkeät, eduskuntavaalit.

— Eduskunta… Suokaa nyt anteeksi, mutta minä olen semmoinen vanha oppimaton mies — en minä tiedä mikä eduskunta on.

— Eduskunta — sehän on sama kuin valtiopäivät!

— Niin, suokaa anteeksi, en minä ole kuullut, kun olen semmoinen vanha…

Jopa minä hämmästyin. Alkoi sekin selvetä, miksi Mikolla ei omaa taloa ollut, eipä edes eukkoakaan. Ei hänestä taitanutkaan olla tämän maailman asioihin. Mutta en vielä saanut täyttä selkoa, eivätkö nämä kysymykset hänen mieltänsä kiinnittäneet, vai eikö hän kyennyt niitä käsittämään.

Tein uuden yrityksen ja ryhdyin selittämään, että lakeja tarvitaan, ja myöskin niitä, jotka lakeja säätävät. Ja kun me emme jokainen voi olla lainsäätäjinä, saamme valita sellaisia henkilöitä, joitten haltuun mielellämme sen tehtävän uskomme.

— Niin, kyllä laki pitää olla, — sanoi Mikko. Hän näytti tuumivaiselta, melkein onnettomalta, ikäänkuin joku outo, raskas kuorma olisi pantu hänen harteillensa.

— Ei se Mikko taidakaan aikoa Vuorentaustaan ylihuomenna, — hymähti mieheni.

— No en minä sinne aio! — huudahti Mikko, mieli äkkiä keventyneenä. Kuorma oli pudonnut hartioilta. — Kun en ymmärrä, niin ymmärtäväthän muut.

— Jätätte nuoremmille punaisen viivan vetämisen.

Mutta nyt valo välähti vanhuksen hämärissä aivokomeroissa.

— Punainen viiva… Johan minä kerran olen semmoisen vetänyt! Mutta se ei ollut Vuorentaustassa, se oli kansakoululla.

— Vai niin, vai veivät Mikon vetämään sitä viivaa. Ei sitte tiedä, vaikka veisivät tänäkin vuonna.

Mikko oli hämillään.

— En minä sentään enää mene… Kun en minä niitä ymmärrä.

— Parasta lienee. Niinkuin Jumala kullekin on antanut! Juokaahan nyt toinen kuppi teetä. Ja sitte me taas laulamme.

Jo minä tunsin Mikon. Lienevätkö vuodet älyä vähentäneet, vai eikö sitä syntymästäkään paljon ollut suotu. Kukapa sen olisi aavistanut, kun hän hohtavin kasvoin meitä kätteli Kylänpään pihamaalla!

Mikko lähti, taaskin rakkaasti hyvästellen. En häntä paljon enää tavannut sinä kesänä, mutta kuulin hänestä kerrottavan yhtä ja toista. Muuan lahjakas, kelpo nuorukainen oli sairastunut ja vietiin hoidettavaksi läheiseen kaupunkiin. Kuolema lähestyi, ja synnintunto ahdisti ijankaikkisuuden portilla. Hakalan Mikko, joka ei tiennyt mikä eduskunta oli, tiesi synnin hädän ja Golgatan ristin. Hän matkusti sairaan luo, ja ennenkuin he erosivat, kuului jälleen "uutta ja suloisuutta". Nuori mies nukkui rauhassa Jeesuksen haavojen turviin.

Toiset kertoivat, että Mikko on tavattoman tunkeilevainen. Jokaiselta hän kysyy: — Onko sinulla autuus Jeesuksessa? Oletko sinä Jumalan lapsi? — Eihän semmoista sovi noin vaan kysyä. Kerran hän kysyi puolipäihtyneiltä nuorukaisnulikoiltakin. — Olemme me Jumalan lapsia! — huusi yksi nauraen ja rähisten. Sen Mikko siitä sai. Pitää ymmärtää, mitä puhuu ihmisille.

Mikko parka! Oli hänelläkin opittavansa. Hän hoiti yhtä leiviskäänsä innolla, joka ei aina ollut "taidon jälkeen". Mutta minä ajattelin: — Kuinkahan monessa sydämessä Mikon kysymys on ollut ensimmäisenä pistoksena? — Ja minä, joka tiesin Jumalalta enemmän saaneeni, häpesin huoneenhallintaani.

Tuli syksy, ja me palasimme kotiimme Helsinkiin. Tuli kevät, ja se vei meidät kesämaillemme jälleen.

Taas eräänä iltapäivänä Hakalan Mikko varsiluutinensa ilmestyi pihallemme. Hänen vartalonsa oli entisestään köyristynyt. Tukka näytti yhä harvemmalta ja iho lakastuneemmalta. Mutta lapset tunsivat hänet heti ja riemastuneina juoksivat joka taholta hänen luoksensa. Yksi oli satuttanut jalkansa. Hän riensi toisella jalallansa hyppien.

— Hyvää päivää, Mikko. Mitä Mikolle kuuluu?

Mikko hymyili ja kätteli.

— Hyväähän kuuluu, kun rakas Jeesus on minun autuuteni. No Veikko, kenen lapsi sinä olet?

— Jumalan lapsi, — kuului heti varma vastaus.

— Niin, niin — eikös olekin autuasta, kun olemme Jumalan lapsia? Ja sinä myöskin — mitä sinä sanoit? Puhukaa kovempaa, lapset; nähkääs, minun on kuuloni huonoksi tullut…

Taas vietiin Mikko sisälle soittokoneen viereen. Hän istahti hymyhuulisena, odotellen että mieheni rupeisi soittamaan ja hän saisi laulaa.

— Niin on käynyt kuuloni huonoksi… Mutta kohta jo korvat aukenevat. Kun kultakaupungin portista pääsen sisälle, silloin minäkin kuulen hyvin. Siellä rammat hyppäävät niinkuin peurat, ja mykkäin nieli pakahtuu kiitokseen. Siellä avataan sokeitten silmät ja kuurojen korvat…

Taas levisi hohde hänen kasvoillensa, niinkuin ensi kerran kohdatessamme. Hän veti esille laulukirjan, joka aina oli hänen erottamaton toverinsa, ja alkoi lehtiä selailla.

— Osaatteko te laulun avoimesta portista?

Kyllä, sen me osasimme. Mikon ääni sointui kauniisti yli muiden, kun me yhdyimme tuttuihin sanoihin ja säveliin:

"Mä tiedän portin avoimen, mi kultasaliin johtaa".

Viimeisten sävelten vaiettua Mikko vielä kertaili sanoja:

"Ei tuolla puolen Jordanin meit' enää risti paina, me kruunun saamme kallihin ja juhlaa viettää aina".

— Aina vietämme juhlaa Jeesuksen luona… Sitte on hyvä olla! Laulammeko nyt vielä sen: "Oi Jeesus, kallis Jeesuksemme, kiitosta sulle veisailemme"?

Kaikki me lauloimme, vanhat ja nuoret. Ja minusta tuntui, kuin laulu olisi noussut sydänten pohjista voimakkaammin kuin muina iltoina.

Mikko lähti jälleen, kun olimme yhdessä rukoilleet. Lapset saattoivat häntä portaille asti.

Sitte eräänä iltana minä istuin poikieni kanssa raamatun ääressä. Koetin saada heille selväksi, mitä on elävä, omakohtainen suhde Jeesukseen. En oikein tietänyt, kuinka sitä osaisin lapsille selittää. Sanoin yhtä ja toista, mutta mikään ei tuntunut kyllin havainnolliselta. Silloin Veikko minut keskeytti:

— Kyllä minä tiedän. Hakalan Mikko on sellainen.

Lämmin tunne kumpusi sydämestäni. Vanha Mikko oli yksinkertaisella olennollansa saarnannut selvemmin kuin minä monilla puheilla.

Ja minä muistin Jeesuksen sanoja: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet nämä kätkenyt viisailta ja toimellisilta ja olet ne ilmoittanut lapsenmielisille."

1909.

Miksi Asko aikoi

I

— Mikä mies sinä olet? — kysyi äsken vieraisille saapunut nuori pastori-setä, kohottaen viisivuotiaan leukaa, niin että pyöreät ruskeat silmät kääntyivät katsomaan suoraan ylös sedän silmiin.

— Minä olen isän poika, — kuului varma vastaus.

— Isän Asko-poika, niinkö?

Nyt setä tarttui hänen kainaloihinsa ja nosti hänet suorin käsivarsin korkealle ilmaan.

— Kas noin. Mikä sinusta tulee, kun näin suureksi kasvat?

— Kuningas!

Setä nauroi. Sitte hän istuutui ja veti pojan polvellensa.

— Sepä oli komeata. Tiedätkö sinä, mitä kuningas tekee?

— Kuningas hallitsee.

— Ja sinäkö tahtoisit hallita? Voi veli veikkonen, ei se ole hauskinta maailmassa. Minä olen paljon lukenut kuninkaista, tiedätkös.

— Kerro kuninkaista, setä!

— Kuninkaalla on kaunis linna, hyviä hevosia ja paljo rahaa. Sentähden pahat ihmiset häntä vihaavat ja kadehtivat. Hän käskee, ja kaikkien on pakko totella. Mutta hänen pitää tarkasti miettiä ja tutkia, mitä hän käskee. Hänen täytyy olla tavattoman viisas ja hyvä ja huolehtia ja tehdä työtä enemmän kuin kukaan muu. Ei hän aina ole onnellinen; tavallisesti hän saa palkaksensa pelkkää vastusta ja surua. Niin — mutta nythän minä puhun sellaista, jota sinä et ymmärrä.

— Kyllä minä ymmärrän, että kuningas on hyvä.

— Niin, näetkös, hänen pitäisi olla, mutta kaikki eivät ole. Sehän se onkin ikävintä, että monen kuninkaan sydän tulee kovaksi ja ylpeäksi. Mahtavuus ei ole helppo kantaa. Älä sinä kuninkaaksi toivo, Asko-poika!

— Tulen minä kuninkaaksi — hyväksi kuninkaaksi.

— Vai niin; no tule sitte, jos vaan joku valtakunta valitsee sinut. Tule oikein uljaaksi ja hyväksi!

Setä oli ollut totinen, mutta nyt hän taas nauroi, kiepsahutti pojan lattialle ja nousi menemään.

Asko jäi rakentamaan pulikoista linnaa. Siihen tuli salit ja tornit, kellari, jossa pidettiin paperirahaa, ja talli, johon pantiin pieni puuhevonen. Tuolit tuolla ympärillä olivat ihmisiä, uudet punaiset tuolit hyviä ja keltaiset kuluneet pahoja. Asko tahtoi olla viisas kuningas ja käskeä pelkkää hyvää. Sentähden hän määräsi uusille tuoleille: — Viekää heti maalarille nuo pahat ihmiset!

— Nyt ne tulevat kaikki punaisiksi ja kilteiksi, — hän tuumi hyvillään. — Nyt ei kukaan tee minulle vastusta eikä surua. Minä olen onnellinen kuningas!

* * * * *

Toista vuotta myöhemmin pastori-setä taas kävi Askon kodissa. Silloin oli kesä, ja he asuivat huvilassa maalla.

Setä oli jo juonut äidin ja isän kanssa tulokahvit ja katsellut uutta huvilaa joka puolelta. Se oli niemellä, veden ympäröimänä kolmelta taholta. Vilpoiset aallot loiskivat rantaan ja linnut visersivät puissa.

— Saisinpa minä kerran näin kauniin pappilan, — sanoi hän. — Minä asun keskellä peltoja. Ei ole muita puita kuin yksi haapa ja puutarhan omenapuut.

— Mutta sinä näyt olevan tyytyväinen kumminkin.

— Olen, minä olen kiitollinen työstä, jonka Jumala on antanut minulle.

Kävellessään he olivat joutuneet niemen kannakselle. Lepikosta kuului kimakkaa vihellystä, ja kohta sieltä astui esiin ruskettunut, paljasjalkainen poika, pajupilli kummassakin kädessään.

— No terve, terve, Asko! Täälläkö sinä viheltelet? Minä jo kaipasinkin sinua.

Ujostelematta Asko paiskasi kättä. Kyllä hän sedän tunsi, vaikka ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Olihan kuvakin isän seinällä.

— Mitä kuninkaalle kuuluu? Vai vieläkö sinä kuninkaaksi aiot? — Setä nauroi taas yhtä herttaisesti kuin ennenkin.

— En aio.

— Oho! Mikäs nyt tuli?

— Paimeneksi minä rupean.

— Se on aika harppaus alaspäin, mutta ei taida olla hullumpaa. Missä sinun lehmäsi ovat?

— Tuolla Hakolassa, — hän viittasi yli vainioiden. — Pentti niitä nyt paimentaa. Ei äiti laske minua.

— Ehkä äiti laskee, jos minä lähden mukaan. Illalla mennään noutamaan ne lypsylle. Mennäänkö?

— Mennään, mennään! — Asko oli riemua täynnä. Ei ollut hauskempaa setää missään. Täytyi puhaltaa pilliin niin että viidakko raikui. Äiti ja isä tukkivat korviansa.

— Asko, Asko, tuohan on hirveätä! — Setä vaan ei ollut millänsäkään. — Antaa paimenen puhaltaa niin hyvin kuin osaa, — hän sanoi. — Kyllä hän vielä kerran löytää kauniimpiakin säveleitä.

Asko katseli suurin silmin sedän jälkeen. Viimeiset sanat kaikuivat hänen korvissaan. "Kauniimpia säveleitä" — mitä setä tarkoitti? Hän heitti pois pillit ja juoksi kävelijöitä tavoittamaan. Koko päivän hän pysytteli sedän likellä, mutta vasta illalla he joutuivat kahdenkesken, lypsylle lähtiessään.

— Sentähden minä paimeneksi tahdoin tulla, että suuressa metsässä on hauskaa Pentin ja lehmien kanssa, — kertoi Asko tuttavallisesti, kuin salaisuutta uskoen. — Mutta voisinhan minä sotamieheksikin ruveta. Ne soittavat torvea. Setä, onko se kaunista sinun mielestäsi?

— Asko-poika, sotamiehet tappavat toisiansa, ja ne jotka torvea soittavat sodassa, innostuttavat tovereitansa ampumaan yhä hurjemmasti. En minä siitä pidä.

Asko näytti pettyneeltä.

— Mutta jospa minä tulisin sotamieheksi, joka vaan taistelee ja soittaa torvea eikä tapa eikä haavoita ketään?

— Niin, sellaiset sotamiehet ovat iloksi Jumalalle ja ihmisille, — sanoi setä. Hänen silmissään oli katse, joka tähtäsi kauvas. Sitte hän kumartui suutelemaan pikku poikaa.

— Sinä olet minun pieni ystäväni.

Mutta Askopa jo kirmasi juoksuun. — Pian, setä, tule, tule! Tuolla on Pentti ja tuolla lehmät!

Ja siihen iloon tulevaisuustuumat unohtuivat.

Aamulla setä löysi Askon niemenkärjestä. Hän seisoi venelaiturilla, onkien ahvenia ja särkiä. Vesi kimalteli, pienet hopeatähdet hyppivät pinnalla, ja vihreä koho nousi ja laski kepeästi.

— Vai kalastajan virassa sinä tänään olet, — sanoi setä. — Luulen, että sinulla on uusia tuumia joka päivä.

Asko ei heti vastannut. Salakka nyki. Piti vetää se maalle ja irroittaa koukusta.

Setä katseli pojan puuhaa. Salakka pulahutettiin sankoon. Sanaakaan sanomatta setä otti puukon vyöltänsä, nosti sangosta kalan toisensa perästä ja pisti niskaan, viimeiseksi pientä salakkaa.

— Sinä tapoit, setä! — huudahti Asko. — Kyllä ne olisivat kuolleet.

— Ja kituneet. Asko, sinun pitää olla reipas ja rohkea, jos sillä voit auttaa, vaikkapa vain kala raukkaa, jonka olet onkinut. No, haeppas nyt minullekin onki! Hankimme hyvän kalasopan äidille. Minä soudan kanssasi tuonne saaren rantakaislikkoon.

Kylläpä taas oli hauskaa! Onnikin oli aivan erinomainen.

— Jos voisi olla yhtaikaa kalastaja ja paimen ja sotamies ja kaikkea, — huoahti Asko, kun he vihdoin täysine sankoineen palasivat kotiin.

Järvi oli tyyni, ranta lehtevä, koti kaunis ja rauhaisa tuolla niemen kummulla.

— Parasta kumminkin on olla isän ja äidin rakas pieni poika, — arveli setä.

* * * * *

Sitte kului yli kolme vuotta, ennenkun pastorisetä taas kävi veljensä luona. Sillävälin hän oli saanut nuoren rouvankin. Isä ja äiti olivat olleet häissä, mutta Asko ei päässyt, sillä hän oli jo pieni koululainen.

— Miksi ei setä koskaan enää tule meille? — kyseli hän usein.

— Hän oli ennen ihan yksin pappilassansa, mutta nyt hänellä on hyvä toveri, niin että hänen on hauska olla. Ei hän kaipaa sieltä pois, — selitti äiti.

— Hän asuu kaukana, ja hänellä on hyvin paljo työtä, — jatkoi isä.

Sitte pastori kuitenkin tuli eräänä syksynä Helsinkiin, ja nuori rouva oli mukana. Kun he saapuivat, istui Asko juuri ruokasalissa lukemassa "Seikkailuja Kultavuorten rotkoissa". Hän nousi kumartamaan vieraiden astuessa sisälle, mutta ei hän osannut huutaa riemusta eikä juosta sedän kaulaan. Partako sen teki, ettei setä tuntunut samalta entiseltä? Vai vaikuttiko sen tuo rouva, jota Asko ei koskaan ajatuksissaan ollut täysin suvainnut, koska äiti oli sanonut, että setä hänen takiansa jäi tulematta heille?

Setä ihmetteli, kuinka isoksi hänen pikku ystävänsä oli kasvanut siitä kesästä, jolloin yhdessä ongittiin kalasoppaa äidille. Rouva katsoi Askoon herttaisesti kuin päivänpaiste, sulki hänet syliinsä ja arveli, että tämä kai se nyt oli se pieni poika, josta pastori-setä oli monta kertaa puhunut. Pappilan puutarhasta oli poimittu hänelle koko korillinen suuria, makeita omenia. Ne odottivat eteisessä.

Asko taas kumarsi ja kiitti. Hän nouti omenat, tarjosi kaikille, ja hyvältä ne maistuivatkin.

Mutta vasta seuraavana aamupäivänä hän oikein löysi entisen tutun sedän. Rouva oli mennyt ostoksille, isä oli virastossa ja äiti puuhasi päivällistä. Setä kertoi, että hänen piti käydä merimieslähetyksen pastorin luona, mutta hän käveli mielellään pienen mutkan, jos Asko tahtoi lähteä varhemmin kouluun Tähtitornimäen kautta.

Asko oli tyytyväinen. Hän asteli sedän rinnalla miehekkäästi, kirjat kainalossa.

He pysähtyivät yläkunnaalle, siihen mistä meri laajana aukeaa.

— Katsoppas, — sanoi setä, — minä matkustan pian tuonne kauvas pois. Olen saanut paikan lähetyspappina Amerikassa.

Nyt pääsi Askolta se riemunhuudahdus, joka eilen jäi huulten taakse.

— Setä, sinne minäkin aion! Minusta tulee kullankaivaja. Et voi arvata, kuinka hauskaa se on! Siellä me tapaamme toisemme ja olemme aina yhdessä, setä!

Pastori hymyili, ja vanha veitikka piili silmäkulmissa.

— Sinä kai menet Klondikeen ja minä New-Yorkiin. Eivät ne taida olla aivan naapurissa, vai mitä? Joko sinä olet lukenut Amerikan maantiedettä?

— Minä menen Kultavuorille, ja voihan setä tulla sinne yhtä hyvin kuin New-Yorkiin.

— Kas kun en tiedäkään, missä Kultavuoret ovat. Kerroppas vähän tarkemmin, että minä ne löydän.

— Niin — en oikein muista — mutta katsotaan iltapäivällä kotona. Setä, se on niin hauska kirja — siinä puhutaan John Johnsonista, joka lähti merimieheksi ja teki haaksirikon ja joutui ihan oudolle rannalle ja —

— Vai niin, vai niin. Sinä siis tahdot tehdä niinkuin John Johnson. Tuliko hän rikkaaksi ja onnelliseksi?

— Tuli, hirveän rikkaaksi. Hän sai suuret säkilliset kultaa ja osti mitä hänen vaan teki mieli. Minä kerron, mitä hän osti: ensiksi oman laivan ja sitte talon ja sitte —

— Oliko hän onnellinen myös?

— Oli, tietysti — taikka ei siitä sanota mitään, mutta tietysti hän oli.

— Kuules, Asko, kun minä pian lähden vieraaseen maahan enkä näe sinua pitkään aikaan, niin pane muistiisi, mitä nyt sanon sinulle: John Johnson voi kadottaa kultansa ja onnensa, mutta etsi sinä sellaista kultaa, joka ei koskaan katoa. Sen sinä löydät likempää kuin Amerikasta. Ei sinun sentähden tarvitse kaivosmieheksi ruveta. Asko katsoi setää pitkään ja kysyvästi.

— En minä ymmärrä, setä. Miksikä minun sitte pitäisi ruveta?

— Miksi tahansa, kunhan vaan löydät ja säilytät kultasi — kunhan ikäsi kaiken olet rikas ja onnellinen Jumalan lapsi!

Vilkas poika vaikeni aivan hiljaiseksi, ja setä puristi hänen kättänsä. — Puhuinko taas sellaista, jota et oikein käsittänyt? Mene nyt kouluun ja kätke kuitenkin mieleesi, mitä sanoin sinulle. Kun palajan kotimaahan, olet sinä varmaan jo nuori mies. Silloin saan kuulla, mikä sinusta lopuksikin tulee — kuningas vai paimen vai sotamies vai kalastaja vai kullankaivaja — vai vieläkö jotakin muuta!

II

Kirkkoherran pappila oli kylän laidassa pitkän koivukujan päässä. Laaja saarinen sisäjärvi välkytteli vesiänsä eteläikkunain edessä, sivulla kohosi tumma kuusikko, piha oli kirjavana kukkanurmena, ja puutarhassa hedelmäpuut kylvivät valkeita terälehtiä kuin lentävää lunta.

Sen ihanuuden keskelle Asko saapui seitsentoistavuotiaana nuorukaisena, joka keväällä oli päässyt koulun ylimmälle luokalle.

Hän tuli rippikouluansa käymään.

Tulisiko tästä pettymys vai toiveiden täytös? Vain pikimmiten hän oli Helsingissä nähnyt setänsä Amerikan matkan jälkeen. Vasta vapusta pastori oli astunut uuteen virkaansa kotimaassa.

Setä ja täti ottivat Askon vastaan kuin oman pojan.

— Ei meillä poikaa olekaan, ei muita kuin sinä! Pikku tyttöjä vain niinkuin parvi västäräkkejä: kolme hyppivää, sirkuttavaa, ja pienokainen korissa.

— Tämä on toista kuin se pappila, jonka pihalla kasvoi yksi ainoa haapa. Ja toista kuin lännen meluisa suurkaupunki. Me olemme sanomattoman onnelliset, kun Jumala antoi meille tämän suloisen kodin.

Sen Asko hyvin saattoi ymmärtää. Rauha ja suloisuus liitelivät hänenkin ympärillänsä kuin kesäaamun utuiset autereet. Ne lupasivat kirkasta päivää.

Asko katseli päivän kuluessa huoneet, tallit, navetat ja koko pappilan kotipiirin. Hän nouti kuusista käpyjä pikkutytöille ja souti heitä veneessä likeisille kauniille saarille. Tädille ja sedälle hän kertoi kuulumisia vanhemmiltansa ja kyseli vilkkaasti Amerikan oloista.

Mutta illan hiljetessä, kun lapset olivat siunatut vuoteisiinsa nukkumaan ja iltarukous oli pidetty väentuvassa, silloin setä vei Askon tummaan kuusikkoon kävelemään.

— Miksi tahdoit käydä rippikoulusi minun luonani? — kysyi hän siellä, kun he kahdenkesken kulkivat suhisevien puiden pimennossa.

— Setä ymmärsi minua aina, — vastasi Asko empimättä. — Ei kukaan niin hyvin ymmärtänyt minua silloin, kun olin pieni poika.

— Me tapasimme toisemme vain muutaman kerran.

— Kuitenkaan minä en ole ketään niin ihaillut ja rakastanut kuin sinua, setä. En sitäkään ole unohtanut, mitä lähtiessäsi sanoit minulle.

Setä pysähtyi ja katsoi poikaa suoraan silmiin. — Oletko siis löytänyt kalleimman aarteen?

Ei hän väistänyt sedän katsetta, mutta hän pudisti päätänsä.

— Minä toivoin, että sinä auttaisit minua löytämään sen.

— Huomenna lähdemme Jumalan sanan kultakaivoksille. Siitä tulee ihana rippikoulu, Asko ystäväni. Joka ikävöi ja etsii, hän löytää. Minä en muuta voi kuin viitata tietä.

* * * * *

He kaivoivat yhdessä pyhää kultaa, uuraasti, innokkaasti. Välistä näytti sorakerros tai läpitunkematon kova seinä sulkevan tien. Ihmeellistä, miten varmasti ja taitavasti setä poisti soran ja löysi aukon kallioseinästä! Uusia maailmoita, suuria, kimaltelevia syvyyksiä aukeni nuorukaisen hämmästyneen katseen eteen. Ei hän koskaan ennen ollut tietänyt, miten pieni ja köyhä hän todella oli — vielä vähemmin hän oli aavistanut odottavia rikkauksiansa.

Kahden viikon kuluttua tuli Askolle kirje, jossa isä kysyi hänen konfirmatsioonipäiväänsä. Jokohan setä ehtisi valmiiksi ensi sunnuntaihin? Isä ja äiti tietysti tahtoivat tulla siksi päiväksi saapuville.

Säikähtynein katsein poika ojensi sedälle kirjeen. Jännittyneenä hän odotti vastausta.

— Minä kirjoitan isällesi, — sanoi setä.

— Mitä aiot kirjoittaa?

— Että sinun rippikoulusi voi päättyä muutamassa viikossa, mutta koko kesäkin voi kulua siihen. Ja niinkin voi tapahtua, että se jää kesken, kun lähdet syksyllä takaisin kouluun.

— Setä, kiitos! Tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua paremmin kuin kukaan muu.

Kaksinkertaisella innolla ja riemulla Asko ryhtyi kullankaivantaansa jatkamaan. Yhä runsaammin hän löysi hohtavia murusia. Mutta setä näytti tietä eteenpäin, eteenpäin. Itse hän omisti ijäiset aarteet, mutta hän ei voinut niitä valmiina jakaa. Nuorukainen iloitsi siitä. Lahjapalaset kuluvat loppuun; hän tahtoi ehtymättömille kultasuonille, sinne mihin hänen viisas, väsymätön oppaansa viittasi ja johti.

— Jospa olisin hänen kaltaisensa! — ajatteli Asko. — Rikas ja muita rikkaaksi tekevä!

* * * * *

Asko istui sunnuntaina vanhassa kivikirkossa, "papinpenkissä" tädin ja pikku Annin vieressä. Hän kuunteli tuttua kertomusta paimenesta, jolta lammas on juossut korpeen. Paimen jättää muun laumansa ja lähtee eksynyttä etsimään, löytää sen ja kantaa kotiin.

Yksinkertainen, tavallinen tarina. Jokainen maalainen vaivatta ymmärtää sen. Niin hekin olisivat menetelleet.

Eläimiänsä he kyllä etsivät, mutta välittävätkö he muistakin kadonneista? Katsokaa nuorta miestä, köyhän äidin ainoata karitsaa! Hän juo ja hurjistelee, ja äidin sydän on murtumaisillansa. Miksi kukaan ei etsi eksynyttä? Miksi toiset häntä houkuttelevat yhä syvemmälle korven suohon, ja toiset sallivat sen tapahtua, sen sijaan että jokainen löisi lasin pois hänen kädestänsä ja varjelisi häntä kuin silmäterää?

Asko kuunteli. Kuva toisensa jälkeen elävöityi hänen silmäinsä edessä. Kuinka paljo olikaan eksyneitä! Lapsia, jotka ilkeinä ja vallattomina juoksivat kujilla tyhjin toimin, kiroilevia miehiä, riitaisia naisia, tyytymättömiä vanhuksia… Ja lopuksi myöskin hienoja, sivistyneitä ihmisiä, hyvää, nuhteetonta kansaa. "He vaelsivat kaikki eksyksissä niinkuin lampaat" — kaikki ilman erotusta. Hyvä Paimen on kerran kulkenut raskaat askeleet koko eksyneen maailman tähden. Nyt hän kantaa karitsoita kotiin. Kuinka hyvä hän on! Kuinka onnellista olla sellaisen Paimenen lammas! Ei hän ole tyly harhaileville raukoillensa. Mutta miksi juoksisimme pois, tuottaen hänelle murhetta, kun hän pyytää meitä tulemaan luoksensa ja pysymään ominansa? Ja miksi emme rakastavin sydämin tekisi niinkuin hän: auttaisi eksyneitä takaisin kotiin? — — —

Paimenen ääni kuului kirkossa, aivan selvään. Asko kuuli sen sydämessänsä.

Hyvän Ylipaimenenko ääni? Niin, mutta toisen kautta.

Virren aikana Askon ajatukset kulkivat siihen, mitä hän edellisinä päivinä oli nähnyt ja kokenut.

Setä oli maantieltä taluttanut pappilaan nuoren miehen, joka tuskin tajusi, mitä hänelle tehtiin. Mies oli pantu nukkumaan. Aamulla hän oli kauvan istunut sedän kanssa kahdenkesken. Mennessään hän oli pyyhkinyt kyyneleitä.

Hänestäkö setä äsken puhui saarnassaan?

Viime sunnuntaina Asko oli kuullut sedän pitävän pyhäkoululapsille mallitunnin kyläopettajain läsnäollessa. Niitä kujien lapsiako ne olivat, nuo köyhästi puetut pienet, joille hän puhui hellästi kuin rakas isä? Askosta tuntui, etteivät he voineet enää ruveta pahankurisiksi sen tunnin jälkeen. Tai ehkä he jo olivatkin hyvän Paimenen kilttejä karitsoita. Olihan heillä niin kirkkaat silmät, ihan kuin pienellä Anni-serkulla tässä hänen vieressänsä. Heille piti kertoa Paimenen rakkaudesta yhä enemmän, etteivät he koskaan tahtoisi mennä pois.

Toissapäivänä setä oli ottanut Askon mukaansa kylälle. He olivat käyneet kahden sairaan luona. Toiselle vietiin tädin varustama ruokakori ja monta ystävällistä, toivorikasta sanaa. Toinen oli sielunhädässä. Asko aikoi väistyä ulos, jottei häiritsisi, mutta vanha mies käski jäämään. — Olkaa vaan, nuori herra, ei minulla ole mitään salattavaa. Kaikki tietävät, että minä olen kunniallinen mies, mutta ei se kelpaa, ei kelpaa, kun kuolema tulee… Herra armahtakoon minua!

Senjälkeen Asko oli kuullut vain paimenen äänen, joka etsi, kutsui ja vihdoin löysi. Ennenkuin he lähtivät, otti vanhus vastaan pyhän Ehtoollisen, ja hänen kasvonsa loistivat rauhaa.

Voiko maailmassa olla ihanampaa kutsumusta, kuin apulaispaimenena käydä hyvän Ylipaimenen asioita?

* * * * *

Pari tapausta tuotti Askolle odottamattoman hämmästyksen. Sellaisena ei hän setäänsä tuntenut.

He kävelivät yhdessä maantietä myöten eräänä helteisenä päivänä. Koko maa janosi kastetta. Kukkaset nuokkuivat varsissansa, ja tie pölisi heidän askelissaan.

Askon ikäinen tai nuorempi poika ajoi suurta hiekkakuormaa heidän edellänsä. Hevonen oli juuri saapunut jyrkkään mäkeen. Heidän korviinsa kuului karkea kirous, ja piiska ehti lujasti läiskähtää useampaan kertaan, ennenkuin pastori pitkin harppauksin oli kohdalla.

Se oli tuokion teko: hän sieppasi hölmistyneeltä pojalta piiskan ja sivalsi hänen omaan selkäänsä pari vinhaa lyöntiä.

— Kuorma on hevoselle liian raskas, — sanoi hän. — Ota lapiosi, Kalle, ja luo se vähemmäksi.

Pastorin ääni oli niin varma ja olento vaativa, että vastaansanominen ei johtunut pojan mieleenkään. Häpeillään hän teki työtä käskettyä. Sitte pastori ja Asko yhdessä hänen kanssansa auttoivat kuorman mäen päälle. Kaikki he saivat pyyhkiä hikeä otsastansa.

— Sano terveisiä isällesi, — sanoi pastori ojentaen kätensä. — Minä tiedän, että hän ja minä olemme yksimielisiä.

Poika katsoi maahan, hipahutti lakkiaan ja lähti nolona ajaa hölkkimään mäkeä alas.

Mutta Asko kulki äänetönnä, ihmeissään sedän rinnalla. Kuinka hän oli uskaltanut lyödä vierasta poikaa? Ja missä oli hellä paimenen ääni, joka rakkaudella kutsui eksynyttä? Ei hän rohjennut kysyä, ja setä alkoi puhua muista asioista, niinkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunut.

Toisenkin kerran Asko samalla tavalla jäi ihmettelemään.

Keski-ikäinen pyylevä nainen toi munia pappilaan. Ei hän maksusta huolinut. — Tulin katsomaan uutta kirkkoherraa ja kirkherskaa; en olekaan vielä käynyt. Tässä olisi kirkherskalle tuomisia. Minä olen Leena-Kaisa Tapolan kylästä.

Vieras vietiin ystävällisesti ruokasaliin, ja "kirkherska" toimitti pannun tulelle.

— Voi, voi, — alkoi Leena-Kaisa, niin pian kuin pastori tuli huoneeseen, — kyllä te saarnasitte niin kauniisti, että poru vaan kävi läpi kirkon. On se oikea Jumalan lahja, kun semmoinen pappi saatiin. Eihän entisestä, Lunströmmi-vainaasta, mihinkään ollut. Ei siitä tykättykään, mutta teistä puhuvat ja tykkäävät, ihan kaikki. Se Lunströmmi saarnasi lakia, aina vaan lakia, ja —

— Leena-Kaisa ei siis ole niitä, jotka rakastavat Jumalan lakia, — keskeytti pastori tavattoman lyhyeen. — Raamatussa sanotaan: "Autuas on se, joka rakastaa Jumalan lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt."

— Tuota noin, kyllähän minä Jumalan lakia, niin, tuota, — vaimo oli kuin puusta pudonnut. — Minä vaan sitä meinasin, että se Lunströmmi-vainaa —

— Vanha rovasti on Jumalan istuimen edessä, — sanoi pastori vakavasti. — Minä olen kuullut, että hän oli harras Herran palvelija. Ette te minua sillä mielittele, että puhutte edeltäjästäni pahaa.

Vaimon kasvot lensivät tummanpunaisiksi. Hän suuttui. Mutta ei hän ehtinyt purkaa kiukkuansa, ennenkuin pastori nousi, sanoen tyynesti, jopa iloisesti ja ystävällisesti: — Kohta kai täällä saadaan kahvia. Pitäkää hyvänänne, Leena-Kaisa, mitä talo tarjoaa. Minun on nyt mentävä kansliaan.

Asko jäi vielä hetkeksi kuuntelemaan, miten täti sukkelaan osasi kääntää keskustelun. Hän kertoi pitävänsä kankaiden kutomisesta. Leena-Kaisan esiliina oli oikein hauskaa kotoista mallia. Sellainen sopisi pikkutyttöjen kansallispukuihin.

Arvattavasti vieras ei ollut enää perin kiukkuinen, lähtiessään pappilasta. Ainakin hän siellä viihtyi lähes puolisiin asti.

Iltapäivällä pastori lykkäsi veneen vesille ja huusi Askon onkitoveriksensa. Järvi oli hyvin kalainen. Ahvenvetkale kohosi toisensa perästä.

Yhtäkkiä, pistäessänsä kalaa niskaan, Asko muisti, mitä setä oli kerran hänelle sanonut, kauvan sitte: "Ole reipas ja rohkea, jos sillä voit auttaa!"

Hänelle selvisivät nekin molemmat tapaukset, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Hän oli nähnyt kappaleen ihmiskalastusta — ja niinhän se oli, että kalastaja näyttää kovimmalta, juuri kuin sydän hellinnä sykkii.

* * * * *

"Kun sota soipi maallinen, on lohdutuksenas Siionin loisto, laulu sen, ja seura autuas…"

Asko istui pää käden varassa. Uudet kysymykset, uudet huolet olivat heränneet. Ne tulivat voimalla, apua vaativina.

Kuinka onnellinen hän olikaan ollut viime päivinä! Hän tiesi nyt järkähtämättömällä varmuudella, jota ei kukaan voinut riistää pois, että hänkin oli Isän rakas lapsi Jeesuksen tähden. Sedän hiljaisessa huoneessa se oli selvinnyt hänelle. Hän oli kaivaessaan päässyt kultasuonelle. Hän oli aarteen löytänyt.

Nyt hän oli altis kasteenliittonsa uudistamaan, milloin vain setä piti parhaana. Ei hän sitä pelännyt enää. Miksi hän olisikaan pelännyt? Hän tahtoi olla Isän oma ja valmistui ottamaan vastaan Isän siunausta.

Mutta setä ei ollut vielä määrännyt konfirmatsioonipäivää. Siitäkö syystä, että hän arvasi uusien taistelujen pian syttyvän rauhan jälkeen? Ei hän tahtonut heti jättää nuorta ystäväänsä yksin.

— Sydämeni on syntinen. En ole milloinkaan ennen sitä kokenut niin syvästi kuin nyt. Kuinka siis minä kykenen Herraani tunnustamaan ja palvelemaan? Lähimmät toverini ovat vieraita Jumalalle. Vähän minun vanhempanikin tuntevat häntä. Jaksanko aina katsoa ylös taivaaseen, niin että saan voimaa ja lohdutusta?

Hänen täytyi hiipiä sedän luo, joka työskenteli huoneessansa.

— Nuori sotilas saa iloita, — sanoi setä.

— Mutta minä tunnen heikkouteni.

— Se on hyvä. Opi myös tuntemaan Herrasi väkevyys! Sinun oma sydämesi vallataan hänelle. Eikö se ole ihanaa?

— On, — vastasi nuorukainen hiljaa.

— Mikä siis painaa sinua?

— Se toinen taistelu — ulospäin… Eikö se ole liian raskas? Tietänetkö, setä, kuinka yksin minä olen?

— Asko, — sanoi setä, luoden häneen katseen, joka säihkyi säkeniä, — sen minä vaan voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että tämäkin taistelu on ihana. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa. Ajattele, että me saamme raivata rakastetun Herramme tietä, vallata uusia aloja hänelle, vastustaa kaikkea pahaa, joka hänen kunniaansa himmentää, ja puolustaa hänen asioitansa! Hän itse pitää voitoista huolen, ja tappiot nöyryyttävät ylpeää sydäntämme.

— Kuva on liian kaunis, — sanoi Asko miettiväisenä.

— Onko? Minä taisin unohtaa sotilaan haavat. Pelkääkö nuori uljas poika niitä?

Asko oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän sanoi varmasti, selkenevin katsein: — En pelkää.

— Herrasi läsnäolo parantaa ja vahvistaa.

— — "Siionin loisto, laulu sen, ja seura autuas…"

kaikui Askon sydämessä.

Tätäkö uutta virttä Herran sotilaan tuli kuulla innoituksena taistelussa? Soiko se kaukaa sedän korviin, silloin kun hän sanoi pienestä paimenpillin soittajasta: "Kerran hän löytää kauniimpia säveleitä?"

* * * * *

Vanhemmat olivat tulleet, ja hiljainen, pyhä juhla oli vietetty pappilassa, ilman enempiä läsnäolijoita. Asko oli siunattu Jeesuksen ikiomaksi, ja hän oli onnellinen.

Sunnuntaina hän taas istui tutussa kirkonpenkissä, tädin ja vanhempainsa kanssa. Herran huone tulvi väkeä täyteen, vanhuksia, keski-ikäisiä, nuoria ja lapsiakin. Askon mielestä se oli täyttynyt yhä enemmän, sunnuntai sunnuntailta.

Kuinka ihmeelliseltä mahtoikaan sedästä tuntua, — mietti Asko, — kuinka ihmeelliseltä, kun kaikki nuo ihmiset kokoontuivat hänen ympärillensä, jokaisen katse tähdättynä häneen. Ei setä tosin tuntenut vielä kuin vähäisen osan heistä, mutta joka päivä yhä uudet lähestyivät häntä erilaisine asioinensa. Pappilassa ja kodeissahan puhui heille kullekin erikseen, täällä kaikille yhteisesti.

Eikö tämä hänen pitäjänsä ollut kuin kallis valtakunta, jonka tarpeita hän sai tutkia, jota hänen tuli johtaa ja hallita — hallita palvellen, käskien, neuvoen, antaen, lohduttaen? Kuinka vastuunalaista se oli — ja kuinka suurta ja ihanaa! Hän oli tehtävänsä tasalla, se onnistui hänelle.

Kuningas hän oli, jalo, viisas ja voimakas!

Mutta kun hän puhui, puhui hän toisesta kuninkaasta, ristin Kuninkaasta. Ja Asko unhotti puhujan. Hän hiljentyi Jumalan Karitsan eteen, joka ottaa pois maailman synnit. Hän polvistui sen Herran jalkojen juureen, joka oli oleva hänen elämänsä ja sydämensä Kuningas.

Niin tuli nuorukaisen ensimmäinen juhlahetki Herran alttarin ääressä. Eikä hän ollutkaan vieraiden keskellä yksin. Isä ja äiti polvistuivat hänen kanssansa. Nuori sydän kiitti ja ylisti Jumalaa.

Seuraavana päivänä heidän piti lähteä pappilasta. Illalla, tähtien syttyessä, setä vielä kerran otti hänet mukaansa tummaan kuusikkoon, jota he molemmat rakastivat.

— Setä, — sanoi Asko silloin, — et ole kertaakaan kysynyt minulta, miksi aion tulla. Kun olin lapsi, puhuimme siitä — muistatko vielä?

— Kuningas ja paimen ja kalastaja ja sotamies ja kullankaivaja. Näetkö, en ole mitään unhottanut!

— Olet kuitenkin. Minä halusin olla kaikkea yhtaikaa.

— Niin, sinulla oli rohkeat tuumat. Mutta minä arvelin, että kai sinusta sentään tulisi jotakin muuta. Oikeastaan se on yhdentekevää; kun olet Isän rakas lapsi, toimitat hänen työtänsä kaikkialla. En ole kysynyt. Olen odottanut, että kertoisit minulle.

— Mitä olisin kertonut? Pelkkää epätietoa ja haparoimista. Kotona olen puhunut opettajasta, lääkäristä ja mistä milloinkin. Mutta tänä kesänä Jumala on selvittänyt minulle lapsuuteni unelmat, tänään vasta täydellisesti — ja nyt minä tiedän, että lopultakin tahdon tulla yhtaikaa kaikeksi mitä pienenä toivoin — ja vielä joksikin muuksi!

— Sanoisitko sen mielelläsi, ennenkuin eroamme?

— Etkö ymmärrä, setä — sinä, joka itse olet pappi? Sinähän juuri olet kullankaivaja, sinä olet paimen ja kalastaja, sotamies, kuningas — ja ehkä lisäksi paljon, mitä en ole nähnyt vielä!

Setä katsoi nuorukaista pitkään ja äänettömänä. Hänen ajatuksensa seurasivat latua, jota Askon ajatus oli kulkenut.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — minä ymmärrän sinua. Huono minä olen siihen kaikkeen, mihin olen kutsuttu, mutta Herrani armosta se on päämääräni, ja minä iloitsen, että sinäkin tahdot valmistua Herran palvelijaksi.

— Minusta tuntuu kuin tuskin malttaisin odottaa.

Setä taputti nuorta ystäväänsä olalle.

— Odottamaan sinun kyllä täytyy oppia. Kuninkuuttamme saamme odottaa aina ijäisyyteen asti; siellä vasta kruunut annetaan meille. Ja tiedätkö, mitä silloin teemme? Heitämme ne Herran istuimen eteen.

Nyt oli Askon vuoro vaieta. Sitte hän sanoi ainoastaan: — On niin pitkä matka.

— Onhan sinulla varma opas ja loppumattomat eväät. Ja me saamme rukoilla.

— Rukoilemmeko nyt?

He puhuivat Jumalan kanssa siellä metsän hiljaisuudessa, tähtien loistaessa. Vahvistuneena ja iloisena uskossa Asko nousi, lähteäkseen "pitkälle matkallensa".

* * * * *

— Minä olen päättänyt ruveta papiksi, — sanoi Asko vanhemmillensa kerran kotona.

— Vai niin, — virkkoi isä. — Kuinkahan mones virka se lienee, jota sinä ajattelet?

— Ensimmäinen, johon Jumala on kutsunut minua sydämessäni, — hän vastasi. — Ainoa, jossa kaikki toiveeni yhtyvät.

Eikä hän enää kertaakaan empinyt.

1913.

Lapsuuden muistelma

Maisterin perhe asui kesää talonpoikaistalon matalassa rakennuksessa, huoneissa, joiden ikkunain edessä kasvoi tiheitä punakukkaisia spireapensaita, sinisiä akileioja ja koreankeltaisia keisarinkruunuja. Piha oli laaja ruohoinen, puutarha jotenkin hoitamaton, täynnä omenapuita ja karviaismarjapensaita, jotka kaikesta huolimatta höystyivät hyvästi. Aidan takana, isäntäväen puolella, oli kalikkainen karjapiha, läävä, talli, sauna ja kaivot. Oikealla aukeni vainio, ja maantien takana, kivisen "pajanmäen" tuolla puolen, alkoi kuusikkometsä, jota riitti kauvas — pienen tytön mielestä loppumattomiin.

Järvelle oli noin kilometrin matka, kolmeen suuntaan. "Tilterillä", virolaisen puutarhurin rannassa, oli kesäasukkaiden kalastusvalkama. "Uitonsuussa" pidettiin talon ruuhia. "Pitkässäniemessä" oli isännän veljen, koulurehtorin huvila. Jokaiseen rantaan oli kuljettava asumattoman metsän halki tai karjalaidunten kautta, ja kaikki olivat liian kaukana pienen tyttösen yksin mennä.

Siellä hän kulki pihamaalla itsekseen, keksien leikkejä parhaansa mukaan. Talon nuorin tytär oli muutamia vuosia häntä vanhempi eikä joutanut, ei halunnutkaan leikkimään milloin tahansa. Pikkutyttö taittoi sireeninlehtiä, niinkuin talontytärkin oli tehnyt, ja kirjaili niistä "kankaita" puikolla tai hampaillansa. Hän keräsi posliinipaloja lautasiksi ja jauhoi murenevasta kivestä sokeria kauppapuotiin. Toisia kivenlohkoja, pitkiä, kapeita, kissankullalta kimaltelevia, hän valitsi ihmisiksi. Pajanmäen kivet olivat taloina, ja hienosta hiekasta syntyi lampi tai järvi niiden eteen.

Joskus hän istui omenapuussa ja lauleli. Virolainen vieras sanoi, että hän oli "pikk lind", lintunen. Mutta se lintunen kaipasi siipiä ja avaraa ilmaa lentääksensä.

Vanhemmat ottivat hänet mukaansa veneeseen, kun koettiin pitkääsiimaa, mutta hän ei pitänyt kalastamisesta. Oli tuskallista katsella kastematojen kiemurtelemista ja kalojen hätää. Toista oli, kun soudettiin Tilterin valkamasta pienen lahden poikki "hiekkarantaan". Siellä sai uida polskutella raikkaassa vedessä ja avojaloin tepsutella hiekalla, jota laineet somille uurroksille huuhtelivat.

Uitonsuuhun vietiin talon hevoset uimaan, ja sieltä myöskin sunnuntaisin lähdettiin kirkolle. Tavallisesti oli monta menijää. Miehet kulkivat edellä sarkavaatteissa; talon tyttäret ja palvelustytöt seurasivat, kenellä musta silkkihuivi, kenellä kirjava pyhäliina päässänsä. Kesäasukasperheestäkin lähdettiin mukaan. Tyttönen meni mielellänsä. Oli juhlallinen tunnelma, kun kaikki istuivat vakavina tuhdoillansa, airot vain vetivät voimakkaita otteita ja ruuhet kilpaa loiskien kiitivät yli järven, kellojen kaikuessa vastaan.

Mutta Pitkäniemi oli kumminkin rannoista kaunein ja juhannusaatto kesän ihanin päivä, sillä silloin huvilan rehtori vietti nimipäiväänsä ja kutsui talonväen, kesävieraat ja muut naapurit vanhanpojankotiinsa. Pieni tyttökin pääsi vanhempainsa kanssa. Pääsi hän joskus muulloinkin, varsinkin kun rehtorin mehevät puutarhamansikat kypsyivät; mutta se oli sattuman varassa, ja juhannus vain oli hänen varma päivänsä. Tai oikeammin iltansa. Juhannusaaton iltako loikin sen tenhon, johon ei kyennyt mikään tavallinen päivä iloinensa?

Ei tyttönen ensi sijassa iloinnut siitä, että rehtori tarjosi nimipäivaherkkuja, ei siitä, että hän sai pukeutua valkoiseen pukuun, jonka vyöllä oli sininen silkkinauha, eikä edes siitäkään, että talon tyttärellä nyt oli aikaa leikkiä hänen kanssaan koko pitkä iltapuoli, myöhäiseen asti, jos tahtoi. Hän iloitsi rannasta ja järvestä. Ei tarvinnut kalastaa, ei istua jouten veneessä muitten soutaessa, ei puuhata mitään määrättyjä asioita. Sai katsella, katsella vain, antaen tunteille ja mielikuville vapaan vallan.

Jo kauvan ennen hän tätä ajatteli. — Jospa kävisi tuuli! — hän toivoi. — Jospa laineet tulisivat rantaan päin! Mitä kovempi tuuli, sen parempi!

Ihmeellistä, miten hänen toiveensa toteutui. Varmaankin tuuli joka juhannusaattona, ja aina rehtorin venerantaa kohti. Ei satanutkaan. Laineet vain vierivät järveä pitkin, joka tänne näytti suurelta, melkein ulappaiselta, ellei sivuille katsonut. Pieni Joosepinsaari kohosi lehvävihkona sen keskeltä, ja "hiekkaranta", uimapaikka, häämötti vastapäätä kaukaa.

Nyt tuntui kuin lintusen siivet alkaisivat kasvaa. Nyt kuului avaruuden kutsu.

Hän seisoi hiljaa, melkein liikkumatta rantakivellä. Talontytär oli siellä myöskin, mutta pikkutyttö ei häntä pyytänyt leikkiin. Silmät tähtäsivät laineita, ajatus kohosi kauvas ja korkealle, sydän sykki innosta ja onnesta.

— Katso, katso — noin suuri laine! Se tulee, tulee… nyt taittuu ja vaahto pärskähtää. Kuinka mahtava! Ja nyt tulee toinen… tuolla, näetkö?

Talontytär katsoi ja myönsi.

Vasta myöhemmällä, tuulen tyyntyessä, he lähtivät niemen nurmikolle "kukkaleikkiä" leikkimään. Kumpikin poimi niin monta eri lajia kuin löysi. He ojensivat ne toisillensa pariksi. Parittomat vaihdettiin ja etsittiin kullekin kukkasiskonen.

Eräänä juhannuksena oli pikku tytön luona vieras leikkitoveri kaupungista. Tyttönen ihastui, kun sai hänetkin viedä juhannuksen viettoon. — Nyt tulee taas rannalla hauskaa! — hän kertoi toverille innoissansa.

Mutta vieras tyttö pettyi. Hän oli toimekas ja käytännöllinen eikä ensinkään ymmärtänyt tyhjää seisoskelemista rannalla.

— Miksi te ette leiki? — hän kysyi. — Kas, tuossahan on halkovaja, siitä saamme lastuja. Tämä on minun laivani, se olkoon vaikka "Ahkera". Ota sinäkin. Ja talon Elli myös. Mikä sinun laivasi nimi on?

— Ehkä se on "Joutsen", — sanoi tyttönen; mutta hän oli ymmällään koko leikistä.

— Nyt me heitämme lastut veteen, niin kauvas kuin jaksamme. Minun laivani lähtee Kapmaalle, sinun saa mennä Espanjaan — sinähän pidät Espanjasta — ja minnekkäs Ellin laiva? Amerikkaan, hyvä on.

— Entä sitte?

— Niin, heitämme kiviä niiden jälkeen, että ne kulkevat eteenpäin. Sitte juoksemme pois leikkimään muuta, ja kun palaamme, on tuuli tuonut ne rantaan, johonkin tänne kivikkoon. Jos löydämme ne, ovat ne tehneet onnellisen matkan, mutta muuten ne ovat joutuneet haaksirikkoon.

He mieltyivät leikkiin kaikki kolme. Pikkutyttökään ei surrut aaltojansa eikä selittämätöntä juhannustunnelmaa, joka muuttui, niinkuin elämän edetessä lapsuuden epämääräiset ensi unelmat. Eivät hänen unelmansa hävinneet, ne saivat sisällyksen.

Senjälkeen hän joka juhannuksena lähetti lastulaivoja Pitkänniemen valkamasta. Yhäkin oli syytä toivoa tuulta, joka toi laineita rantaan ja laivat niiden mukana. Hän kuvitteli nyt järvensä aavaksi mereksi. Ei hän koskaan ollut silmillänsä nähnyt merta, mutta mielikuvissansa hän sen näki kauniina, kutsuvana, täynnä ihmeitä ja mahdollisuuksia. Hän matkusti kaukaisiin maihin ja tuntemattomiin etäisyyksiin, ja taas hän iloitsi kuin täydestä todellisuudesta, laivojen palatessa onnellisesti kotirantaan.

Oli pitkä aika kesästä kesään ja juhannusaatosta juhannusaattoon. Talonpoikaistalon ruohopiha, omenapuutarha ja pajanmäki alkoivat tuntua yhä ahtaammilta — vielä sittekin, vaikka "keinumäki", vasikkahaka, riihipiha ja kappale kallioista tummaa metsääkin lisättiin liikkumisalaksi. Hän yhäti ikävöitsi rantaa, järveä — laajaa järveä — tai merta, rannatonta merta ja suuren vapauden avaraa ilmaa…

* * * * *

"Pikk lind" — täyttyikö kaihosi koskaan?

En tiedä…

Hän sai kyllä kesäkodin ihanille rannoille, ja merten yli hän matkusti ja palasi laivalla jälleen. Elämän rajoituksissa hän tietää, että "kenen Jumalan Poika vapaaksi tekee, hän todella on vapaa."

Mutta yhä vielä hän ikävöi avaruuksia ja etäisyyksiä. Yhä vielä hänen mielikuvituksensa luo kauniita näkyjä, joita hän ei voi unohtaa päivien monikirjavassa hälinässä. Ne sykähyttävät niin kummasti sydäntä, ja arkiseen aherrukseen ne tuovat juhlan.

Hän rakastaa kaipaustansa, sillä hän uskoo, että se on viesti ajan ja paikan rajojen takaa, sieltä, missä on ihanin meri, "lasimeri kristallikirkas" — sieltä, missä lintunen kerran mittaamattomissa avaruuksissa vapaat siipensä levittää lentoon.

1914.

Maija-Leenan juhlapäivä

— Maija-Leena, täällä on kuvakortti teille! Punaisia ruusuja ja raamatunlause. Keltä se lienee?

— Mitä Alli turhia puhuu.

— On se totta. Ette taida tietääkään, että täytätte tänään seitsemänkymmentä vuotta!

— Mistä Alli sen sitte tietää? Ei minun syntymistäni allakassa ole.

Nuori tyttö helähti nauramaan.

— Ottakaa kortti kumminkin. Mai-ja-Leena-Kont-ti —

— Alli taas tekee pilkkaa.

Vanhus istui tuolilla keittiöpöydän ääressä, jauhaen kahvia. Hän veti ulos myllyn laatikon, joka näkyi täyttyneen, kääntyi syrjin Alli neitiin ja nousi kaatamaan jauhetta pannuun. Suu oli kiinteästi mutussa.

— Voi, voi teitä, Maija-Leena! Älkää nyt suuttuko, vaikka minä kirjoitin "Kontti". Jos tahdotte, raapin pois ja panen sijaan "Juhantytär". Ja kyllä te kumminkin täytätte seitsemänkymmentä. Sentähden äiti käski kahviakin keittää. Minä olisin soittanut oikein kauniin juhlamarssin, mutta ei ole pianoa. Ei ole enää, Maija-Leena.

Pieni huokaus seurasi sanoja.

— Ei ole, ei, — toisti Maija-Leena heltynein äänin. — Ja olisi rouvalla ilmankin menoja, ettei minun tähteni kahvia pitäisi tuhlata, — kuuli Alli mennessään hänen mutisevan.

Sitä Alli ei kuitenkaan huomannut, että vähäinen leppeä hymy oli hiljalleen silittänyt vanhuksen suupielistä rypyt, eikä hän nähnyt, millä uteliaalla mielihyvällä Maija-Leena heti oven sulkeuduttua alkoi hypistellä ja tutkia ruusukorttiansa. Silmälasitkin hän nosti nenällensä ja sovitti sangat korvain taakse.

— Alli sanoi, että siinä on raamatunlausekin, mutta en minä latinaa ymmärrä…

Kas, ei ollutkaan "latinaa", oli selvillä vanhanaikaisilla kirjaimilla: "Rakkaus on Jumalasta."

Maija-Leena pyyhkieli silmiänsä.

— Onhan se ihmeellistä, jos Jumala tosiaan rakastaa tämmöistä vanhaa ihmistä kuin minä. Jumala siunatkoon rouvaa ja Allia… He ovat hyviä minulle, vaikka minä vaan olen tiellä, syömässä heidän ruokaansa. Mitähän se Alli ajatteli, kun osti tämän kortin? Sillä rahalla hän olisi saanut mantelitortun, kaksikin.

Vanhus muisti, miten hän oli säälitellyt ja hellitellyt Allia — monta vuotta sitte — kerran, kun pikku tytöltä täytyi vetää hammas. "Älä itke, älä pelkää", hän oli sanonut. "Sinä saat minulta mitä vaan tahdot, kun tulet tohtorilta kotiin. Mitä sinä tahtoisit?" Ja Alli oli empimättä vastannut: "Mantelitortun."

Niin, niin, siitä oli pitkä aika. Ei hän varmaan enää muistanutkaan torttuja, Alli parka. Rouva oli jäänyt leskeksi ja ansaitsi niukan eläkkeen lisiä puhtaaksikirjoituksella; mistä olisi tyttö herkkuihin tottunut? Eikä hän pyytänyt koristeitakaan eikä nuorten huveja, jotka kaikki maksavat rahaa. Hän halusi vain lukea ja soittaa. Lukea hän saikin kyllä, liikaakin. Maija-Leenan tuli monta kertaa surku tyttöä, jota valvotettiin opettajakoulun läksyillä — tai jatko-opiston, mikä se lie ollut nimeltään. Mutta soittamisesta tuli loppu, kun rouva otti vain kamarin ja kyökin eikä enää pitänyt musiikkiopistolaisia täysihoidossa. Kovasti se niitten kilkutus olikin kiusaksi käynyt. Toista oli tämän Allin soitto, kaunista ja rauhallista, pelkkiä lauluja ja virsiä ja muuta samanlaista. Sitä Maija-Leenakin mielikseen oli kuunnellut, kunnes piano vietiin pois opistolaisten mukana.

Hellalta kuului pieniä pihahduksia, sitte kovaa kohinaa.

— No jopa nyt — kahvi kiehuu yli! Maija-Leena kiirehti siirtämään pannun syrjään ja pyyhkieli nokea pois.

— Seljetköön tuossa, katselen korttia sillävälin.

"Maija-Leena Kontti." — Kontti on ruma nimi, vaikka se olikin kotitaloni. Minä olen sen sanonut Allille monta kertaa. Kielikelloa sanotaan kontinkantajaksi. Minä olen Juhantytär.

Mutta nimen keralla muistot heräsivät. Kontti — rakas paikka se kumminkin oli ollut aikoinansa. Matala harmaa rakennus peltojen keskellä. Kanoja Maija-Leena siellä eniten oli rakastanut. Lampaita myös. Isä oli sellainen juro mies — niin, ehkä Maija-Leenan omassa luonteessa oli juuri hänen perujansa — ja veli… hänestä oli tullut pelkkää surua ja häpeää. Äitiänsä Maija-Leena ei muistanut edes näöltä. Hän oli kuollut suurena rokkovuotena, silloin kuin he lapsetkin saivat kasvonsa rumia arpia täyteen.

Kontin aidan ohitse kulki pappilan myllytie. Rovastin lapset juoksivat siinä useasti, ja Maija-Leena tirkisteli heitä aidan raosta. Kun ruustinna sattui mukaan, ojensi hän kätensä aidan yli ja taputti pikku tytön pellavapäätä. "Tule meille joskus leikkimään", hän kutsui ystävällisesti. Mutta Maija-Leena ei rohjennut milloinkaan. Hän joutui pappilan seinien sisäpuolelle vasta viisitoistavuotiaana, rippikoulua käydessään. Silloin isä oli jo haudassa, ja nuori Maija-Leena koetti hoitaa kotia, jossa juoppo veli vietti rajua nuorenmiehen elämää. Viisi vuotta myöhemmin isäntä oli talon hävittänyt ja itse sortunut syysjäihin markkinamatkalla. Sisar jäi puille paljaille. Juuri siihen aikaan pappilassa tarvittiin hoitajaa vastasyntyneelle tyttöselle. Maija-Leena sai paikan eikä sen koommin enää perheestä eronnut. Silloinen pieni hoidokki, Alina tyttö, oli hänen nykyinen emäntänsä, Allin äiti.

Vanhoja aikoja muistellessaan Maija-Leena yhä käänteli kuvakorttia.

— Mitä sillä on väliä, onko Alli kirjoittanut "Kontti" vai "Juhantytär", kun minä en kumminkaan osaa kirjoitettua lukea. En annakaan hänen raaputtaa puhki tätä kaunista korttiani.

Siinäpä Alli tulikin. Hän nouti kaapista kuppeja ja kysyi, joko kahvi oli valmista.

— Onhan se.

— No tuokaa, Maija-Leena, minun täytyy mennä pian kouluun.

— Kuinka kauan Alli oikein aikoo koulua käydä? Ei suinkaan Allista sentään opettajaa tule. Tuossa iässä rouva jo meni naimisiin.

— Eipähän Maija-Leena mennyt, — nauroi Alli. — Miksi ette? Kai teillä pyytäjiä oli.

Maija-Leena ei ollut kuulevinaan. Niin, pyytäjiä — olihan niitä kylläkin. Mutta yhdellä oli väärät sääret, toisella tupakkamälli, kolmas oli lörppö ja neljäs tuppisuu. Ei ollut ketään, jonka takia olisi kannattanut pappilasta lähteä. Vasta hän oli lähtöön valmis, kun pieni Alina oli kasvanut neidoksi, seisonut myrttikruunu päässä alttarin luona ja pyytänyt entistä hoitajaansa mukaan omaan uuteen kotiinsa.

Vanhus tarttui kiiltävään pannuun ja vei sen kamariin, jossa rouva uutterana istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän se oli, tuo entinen pappilan kukka — nyt jo viidenkymmenen ikäinen hänkin ja maailman matkalla harmaantunut. Maija-Leenalle hän kyllä oli sama kuin aina.

Rouva kohotti työstä katseensa ja kutsui herttaisesti hymyillen vanhaa palvelijaa, joka aikoi palata keittiöön.

— Tänään me tietysti juomme kahvimme yhdessä, — hän sanoi, nousten paikoiltansa. — Tulkaa nyt, istukaa tänne nojatuoliin. Antakaa meidän edes vähän juhlia teitä.

Vastaväitteistä huolimatta vanhus asetettiin istumaan kunniapaikalle. Alli hänet siihen lopulta painoi, kun ei muu auttanut.

— Maija-Leenalla on oikeastaan kaksinkertainen juhla, — virkkoi rouva lämpimästi. — Täytätte seitsemänkymmentä ja juuri näihin aikoihin tulette olleeksi viisikymmentä vuotta meidän perheessämme. Ensin pappilassa, sitte minun omassa kodissani. Muistatteko, Maija-Leena, että niin pitkä aika jo on kulunut?

— Menevät ne vuodet laskemattakin alasmäkeä, — mutisi vanhus. Äänestä ei osannut arvata, oliko hän siitä tyytyväinen vai tyytymätön.

— Ensin minua hoiditte, kun olin pieni, ja aina olitte hyvä minulle ja meille kaikille —

— Rouva antaa anteeksi, — alkoi Maija-Leena nyyhkyttää, — kyllä minä ne hyvyydet tiedän. Kiukkupussiksi toiset piiat aina minua nimittelivät, ja semmoinen juuri minä olen ollutkin kaiken ikäni.

— Katajan pinta on rosoinen, mutta sen kanta sitä lujempi. Me kyllä tunnemme ja ymmärrämme Maija-Leenan. En koskaan unhota, kuinka te yötä myöten kangasta kudoitte, jotta vaan teidän Alina neitinne saisi kunnon myötäjäiset, ja sukiksi te tahdoitte kehrätä lankaa oman nimikkolampaanne villoista. Sieltä salopitäjän rauhasta te seurasitte minua kauas kaupunkiin, vaikka pelkäsittekin isoja taloja ja ihmisten ja ajoneuvojen kuhinaa ja hälinää.

— Ja junaa, — pisti Alli väliin. — Äiti on kertonut, kuinka kävi asemalla. Tiedättehän, Maija-Leena, te ette ollut koskaan nähnyt asemataloa ettekä rataa ja junavaunuja. Kun teitä hirvitti koko puhe junasta, sanottiin teille, että siinä on hyvä istua kuin kamarin penkillä. Sitte te ajoitte kuormarattailla asematalon eteen, ja teidät vietiin odotussaliin. Te istuitte penkille ja kysyitte: "Tässäkö sitä sitte mennään?"

Vanhus veti suunsa nauruun, mutta mutisti sen taas samassa. Hän oli puoliksi huvitettu, puoliksi yrmeissään.

— Eihän Alli silloin ollut syntynytkään. Mitä Alli on muistavinaan.

— En minä sanonutkaan muistavani, mutta äiti —

— Vähät niistä, — keskeytti rouva. — Herttainen te vaan olitte, kun tulitte kuitenkin. Te olitte tukeni ja apuni vieraalla paikkakunnalla, kokemattomuudessani, sairaudessa ja kaikissa vaiheissa. Iloistani te iloitsitte — olihan minulla ilojakin paljon. Mutta sitte tuli se raskas vuosi — me saatoimme mieheni hautaan. Mihin olisin joutunut ilman teitä? Yhdessä me varustimme suuret pojat maailmalle, ja tätä nuorintani, Alli tyttöä, te olette vaalinut kuin toisena äitinä. Ette jättänyt meitä silloinkaan, kun palkkarahoista oli puute. Voi Maija-Leena, rakas, hyvä Maija-Leena, kiitos kaikesta!

Hän syleili hellästi vanhaa palvelijaa, joka hämillään pyyhkieli silmiänsä.

— Maija-Leena sai puheen, — virkkoi Alli, katkaisten juhlallisen mielentilan. — No nyt kaadetaan kahvia.

— Oikeastaan Maija-Leenan olisi pitänyt saada aivan toisenlainen tunnustus työstänsä ja rakkaudestansa, — huoahti rouva. — Kultakello ja uusi Talousseuran mitali. Mutta itse te hyvin tiedätte, miksi ne puuttuvat.

Maija-Leena ei saanut sanoja huuliltansa. Kahvileipäkin takertui kurkkuun. Tuommoisia rouva puhui — ja hän itse, Maija-Leena, oli kaikesta kiitollisuuden velassa, katosta päänsä päällä, ruoasta, vaatteista ja muusta.

Hän nousi, niiasi, kiitti ja rupesi korjaamaan kahvivehkeitä pois. Rouva istuutui taas työhönsä, ja Alli kokoili kirjojansa.

— Minun pitäisi huomiseksi hankkia ranskan kirjallisuushistoria, — sanoi hän äidillensä, vähän viivytellen ja empien.

Rouva näytti huolestuneelta.

— Tarkoitatko, että se pitäisi ostaa? Etkö voi lainata kirjastosta?

— Niin, kyllä — tietysti, — ääni oli epävarma. Huoahtaen hän lisäsi:

— Lainakirjojahan minulla muutenkin on. Luen ja luen — vien kirjan takaisin — ja mistä sitte toiste katson, jos jotakin unohtuu? Ranska on minun rakkain aineeni.

Äiti ei vastannut. Hän olisi ostanut vaikka kaikki kirjat Allille, jos olisi voinut. Alli tiesi sen ja meni ilman rahaa, nurisematta, alakuloisena.

— Onko se kalliskin? — kysäisi Maija-Leena eteisessä, pidättäen Allia palttoosta.

Hiukan kärsimättömänä Alli nykäisi itsensä irti. — Mitä sitte, Maija-Leena? Neljä markkaa viisikymmentä penniä. Menen kirjastosta pyytämään, se ei maksa mitään.

Maija-Leena pesi kuppeja keittiössä.

— Alli, lapsi parka, lukee ja lukee, vie kirjan takaisin, ja siihen kaikki unohtuu — eikö hän sanonut niin? Minulle iloa laittavat, kahvit ja kortit, ja itsellä on huolta ja köyhyyttä… Vanhus kyyristyi penkomaan pientä arkkua, joka oli keittiön pöydän alla. Avasi sinisen huivin, jonka kulmaan oli sidottu jotakin. Hän lateli rahoja ja laski sormillansa. Yksi markka — kaksi — ja lisäksi kymmenen, viisitoista, kaksikymmentäviisi penniä. Kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä.

Siinä oli Maija-Leenan koko omaisuus, paitsi "suurta rahaa". Sitä oli entispäiviltä säästynyt kokonaista kaksisataa markkaa. Ne oli pantu jo herra-vainaan aikana pankkiin, semmoisella lailla, ettei tarvinnut kajotakaan, ja itsestään vaan kasvoi joka vuosi lisää. Paljonko siellä nyt oli, sitä Maija-Leena ei tietänyt eikä kysynyt. Herra-vainaa oli sanonut, ettei niitä pitänyt ottaa pois; ne olivat Maija-Leenan vanhain päivien varana. Mutta Maija-Leena itse tiesi, että niillä oli toinen tarkoitus. Eivät ne hänen olleet, ne vain odottivat hänen kuolemaansa. Allille hän oli ne testamentannut, nuorimmalle hoidokkaallensa, sydänkäpysellensä. Nyt ei niihin vielä voinut koskea, ei edes Allin tarpeitten vuoksi. Ne olivat pyhää rahaa, kuolinmuisto.

Siis kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä… Ei, ei riitä ranskankirjaan. Mutta mitäs — mikä tuossa kiiltää? Vieläkö on markka — ei, kahden markanko raha? On, on…

Ilosta vapisevin käsin vanhus veti esille jotakin hopeankiiltävää. Samassa hän huomasi erehdyksensä. Ei ollut käypää rahaa, oli hopeinen kunniaraha vain — se jonka Maija-Leena oli saanut, palveltuansa suvussa 25 vuotta. Sitähän se rouva kai äsken tarkoitti, että nyt oli kulunut toiset 25 vuotta, että olisi muka pitänyt olla uusi raha… Jopa nyt turhia! Eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut palvellut, oli vain ollut — syönyt ja maannut ja vähän auttanut, niin, tietysti auttanut minkä kykeni, vaikka se ei paljoa merkinnyt…

Tuommoinen kunniaraha oli kallis, monta markkaa maksanut. Mutta mitä apua siitä oli Allin kirjaan?

Paitsi jos — jos —

Ajatus välähti vanhuksen mielessä.

— Lapsi parka, kun ei ole omaa kirjaa, ja se ranska on hänen rakkain aineensa, niin hän sanoi. Minä vanha ihminen haudan partaalla, mitä minä tällä koreudella teen? Vien kultasepälle tuonne vastapäätä. Ehkä saan siitä suuren hinnan, ja Alli voi ostaa monta kirjaa lainakirjojen sijaan!

Sykähytti oudosti sydänalassa. Täytyi silittää kaunista hopeakorua. Maija-Leena ei osannut lukea kaiverrusta, kun kirjaimet eivät olleet vanhaa pränttiä, mutta hän tiesi täsmälleen, mitä siinä oli. Toisella puolella isäntäväen panema: "Maija-Leena Juhantytär. 25 vuoden uskollisesta palveluksesta. Rakkauden ja kiitollisuuden muistoksi." Toisella puolella Keisarillisen Suomen Talousseuran juhlallinen nimi ja kirjoitus.

— Turhia! Mitä minä nyt vanha ihminen… Ei tätä rouva saa tietää, eikä Alli.

Hän veti päättäväisesti takin päällensä, otti huivin päähänsä ja sitoi kunniamerkin takaisin saman liinan nurkkaan, josta se oli pudonnut. Pisti sitte liinakäärön kainaloonsa ja lähti ulos.

Kultaseppä ei tuntenut Maija-Leenaa, vaikka asuikin vastapäätä. Eihän suuressa kaupungissa tunneta naapureita. Hän oli hyvä mies ja katsoi pitkään ja sääliväisesti kumaraista eukkoa.

— Tämä on teille arvokas kapine, — hän sanoi, punniten kunniamerkkiä kädessään, — mutta minä en voi siitä antaa enempää kuin hopean hinnan. Kaksi markkaa.

Kaksiko markkaa! Maija-Leena suuttui. Sehän oli ilmi häpeä. Herralle ja rouvalle tämä oli maksanut tiesi mitä. Maija-Leena oli vetämäisillään pois aarteensa, jota näin halvennettiin.

Hänen kasvoissaan kuvastui niin suuri pettymys, että kultaseppä nopeasti lisäsi: — Ehkä kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä. — Hän ajatteli: — Saahan muija rukka niillä penneilläkin leipäpalan lisää.

Siihen siis kutistuivat Allin monet kirjat! Mutta annas olla —

Maija-Leena laski sukkelaan. Eikös hänellä nyt ollutkin juuri neljä markkaa viisikymmentä penniä? Täsmälleen ranskankirjan hinta! Niinpä olkoon menneeksi. Ellei Alli saa monta kirjaa, niin saahan sen yhden, josta hän on ollut suruissansa tänään, Maija-Leenan juhlapäivänä.

Nopeaan hän työnsi kunniamerkkinsä kauppiaan eteen.

— Antakaa sitte rahat, — hän sanoi, hiukan karkealla äänellä, mutta sentään sovinnollisesti. Heti tuntiessaan ne kourassansa, hän kääntyi ja lähti, taaksensa katsomatta.

Kotona mieli jo suli oikein hyväksi. Voittajan varmoin elein hän kaivoi esille entiset kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä ja pani ne uusien rinnalle keittiön pöydälle. Rouva oli mennyt ulos, ja se olikin hyvä. Vielä parempi, että Alli samassa palasi koulusta.

Nyt —

— Alli rientää pian ennen päivällistä ostamaan sen ranskankirjan. Tässä on rahaa.

Nuori tyttö seisoi hämmästyneenä. Sitte hän heittäytyi Maija-Leenan kaulaan.

— Maija-Leena, Maija-Leena kulta! Kuinka minä voin ottaa vastaan teiltä näin paljon? Mitä äiti sanoo?

— Alli menee nyt vaan heti.

Hän meni, niin riemuiten, niin säteilevänä, että vanhus joutui ihan ymmälleen.

— Tuo kirja nyt muka oli niin mieleinen. Mitähän hän sanoisi, jos saisi pianon?

Antamisen ilo innostutti. Tämä se olikin juhlimista! Mutta piano, se tulee vasta, kun "suuri raha" otetaan pankista, vasta Maija-Leenan kuoltua…

Ja Maija-Leena toivoi, että hän siihen paikkaan olisi kuollut, mutta kuolleenakin saanut nähdä, kuinka Alli oli iloinen rahoista, joilla voi ostaa pianon. Kolmattasataa markkaa — niin paljon oli opistolaisen pianokin maksanut. Se oli vanhana ostettu ja kimeä-ääninen, sanoivat, mutta kaunista Alli sillä osasi soittaa. Ei ollut uudemmasta väliäkään.

Sillä hetkellä uusi suuri ajatus heräsi Maija-Leenan mielessä. Tai oikeammin ei se tuntunut hänestä heränneen — se tuli kuin paiskattuna, niinkuin joku toinen olisi sen sanonut. Itse hän oli aivan yllätetty. Kuinka se ei ollut tullut jo aikaa? Sehän oli niin luonnollinen ja yksinkertainen. Ehkä sen piti täksi päiväksi säästyä.

— Minulla on juhlapäivä tänään. Olen juhlinut koko päivän. Mutta nyt tulee juhlain juhla. Säästöt otetaan pankista ja Alli saa pianon. Ei hänen tarvitse minun kuolemaani odottaa. Ja vaikka minusta ei sitte olekaan kuolinmuistoa, vaikka hän pian minut unhottaa, niin mitäpä siltä, haudassahan makaan eikä minulta mitään puutu.

Maija-Leena hämmensi puuropataa ja odotti rouvaa ja Allia kotiin. Estelyt ja vastukset, mahdollisuudet ja mahdottomuudet eivät hänen mielikuviansa häirinneet; kaikki oli kuin toteutunutta todellisuutta. Hänen sydämensä oli keveä ja onnellinen. Tuntui kuin hän olisi tänään tehnyt tilinsä elämän ja kuoleman kanssa. Ei jäänyt itselle mitään, mutta siitä ei ollut kaipausta. Ei muuta jäänyt kuin vanhat vaatteet ja kulunut virsikirja.

Eikö mitään muuta? Maija-Leena katseli hellin silmin punaruusuista korttia. Se oli hänen. Siihen oli painettu: "Rakkaus on Jumalasta."

1915.

Sekalaisten tavarain kauppa

Nuori tyttö, joka soitti viulua, kulki tunnille opettajansa luo "sekalaisten tavarain kaupan" ohitse. Oli siinä kadun varrella muitakin kauppoja pitkä rivi: oli kellosepän liike, lihakauppa, maitomyymälä, huonekaluliike, muotikauppa, siirtomaatavarakauppa ja pari leipuriliikettä. Siis melkein mitä tahansa. Tyttö ei koskaan katsellut niiden ikkunoihin. Hänellä oli huoneessansa kaunis kalusto kiillotetusta koivusta. Hyvästä ruoasta hänen äitinsä piti huolen. Hänen siro kultakellonsa ei edistänyt eikä jättänyt. Hänen pukunsa oli aistikas ja moitteeton ja hattunsa uusi; ei hän muotikaupasta mitään tarvinnut eikä sen nähtävyyksistä välittänyt.

Täällä kaupungin umpinaisten, yksitoikkoisten kivimuurien keskellä oli vain arkea, aherrusta ja kiirettä. Tyttö kaipasi kesäisiä lehtoja, rannan aaltojen hiljaista lipatusta, luonnon vapautta ja juhlarauhaa. Hän muisti kaihoten suvun vanhaa kartanoa, kesäkotia, jonka kaikki nurkat olivat täynnä tarinoita. Siellä oli ullakko, johon hän sadesäillä kiipesi yksin unelmoimaan, vanhojen, tomuttuneitten, kummallisten esineitten keskelle. Hänen kesänsä olivat ihanat ja vaihtelevat kuin värikäs satukirja.

Kaupungissa hänellä oli yksi ainoa sadunkertoja, hänen rakas viulunsa. Sepä haastelikin ihmeellisiä tarinoita: rusopilvistä ja hopeanhohtoisesta kuutamosta, keijukaisista, prinsseistä ja prinsessoista lumottuine linnoineen. Eniten se kuitenkin kertoi auringosta, joka sädehtien valaisi onnellista maailmaa, kaipuun ja toiveiden kukkaisia kenttiä ja haaveiden kultakartanoita. Sellainen sopi hänelle, jota ihmiset sanoivat sadun "Päivänpaisteeksi".

Vaan nyt hän äkkiä oli keksinyt "Sekalaisten tavarain kaupan".

Ensin hänen katseensa oli sattunut erääseen viuluun, joka oli asetettu ikkunaan. Soittokoneet aina kiinnittivät hänen huomiotansa; niinpä tämäkin, vaikka se oli huonon näköinen, toisenlainen kuin se, jota hän itse kantoi laatikossa kädessänsä. "Kas", oli hän ajatellut, "kuka on hylännyt viulunsa? Miksi hän ei ole vaihtanut sitä soitinkaupassa, jos hän on halunnut uutta ja parempaa?"

Ennenkuin tyttö huomasikaan, oli hän astunut sisälle ja kysynyt viulun hintaa. Mustapartainen mies selaili kirjaa, johon se oli merkitty, mutta ei heti löytänyt paikkaa. Nainen, joka myi, vihjasi: "Kolmekymmentä markkaa. Poika olisi tahtonut enemmänkin, mutta eihän sitä kukaan ole ostanut. Anna kolmellakymmenellä."

Tyttö oli katsellut ympärillensä, kummastellen, kuin unessa. Tässähän oli sukukartanon ullakko ilmielävänä! Pieni pöytä, jonka marmorilevy oli haljennut, mustuneet kauniit kynttiläjalat, kuviokantinen arkku, kukallinen silkkiliina…

Niin, ja viulu. Hämillään tyttö ei tietänyt mitä sanoa. Eihän hän aikonut ostaa. Ei hänellä rahojakaan ollut mukanansa. Hän vain kiitti tiedosta ja meni ulos. Joko hän ehkä myöhästyisi tunniltansa? Mitähän myyjätkin ajattelivat hänestä?

Palatessansa hän ei voinut olla taas pysähtymättä kaupan ikkunan luo, mutta sisälle hän tietysti ei enää mennyt. Sähköliekit olivat sytytetyt. Hylätty viulu katsoi häneen, ja hänestä tuntui, ikäänkuin sen jousi, maaten kielillä poikkipäin, olisi valittanut hänelle.

"Poika soitti minua — kauniisti hän soitti. Nyt ei minusta huoli kukaan. Hän tahtoisi rahaa, mutta ihmiset eivät maksa. Hänellä on uusi, hieno, kallis viulu, ja minä täällä virun toimetonna romujen joukossa."

Tyttö tarkasteli toisia esineitä. Vanhoja kaulahuiveja, pitsejä, kahvipannu… ja rintasolki — kuinka taiteellisen kaunis! Miksi sekin oli täällä?

Lusikoita — kokonainen täysi tusina avoimessa silkillä sisustetussa lippaassa — ja nimi kaiverrettu jokaiseen. Selvästi sen luki kirkkaassa sähkövalossa: "Inga."

Oliko Inga kuollut? Kuka oli tuonut tänne hänen lusikkansa? Se oli väärin! Tyttö suuttui tuntemattoman Ingan puolesta.

Käsineitä, vyö, kirjoitusneuvot, nuken lautasia ja kuppeja…

Vihdoin hän kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän huomasi naisen, joka suuri käärö kainalossa pujahti kaupan ovesta sisälle. Tyttö ei malttanutkaan lähteä, vaan jäi vielä seisomaan. Mitähän nyt vietiin sinne hylkytavarana?

Nainen oli huonosti puettu, ihan liian ohuesti näin tuulisena, koleana syyspäivänä. Hän näytti aralta ja huolestuneelta. Tyttö näki hänen avaavan käärönsä ja levittävän esille vuodepeitteen. Se oli siisti, kirkkaan punainen.

Mustapartainen mies sanoi jotakin, ja vieras nainen vastasi; mies kirjoitti kirjaansa ja heitti peitteen nuoralle riippumaan; nainen kääntyi ja astui kiireisesti ulos. Ovessa hän nyyhkytti, kadulla pyyhkäisi silmiänsä. Kuin varjo hän liukui tytön ohitse.

Tyttö seisoi äänetönnä, katsoen vaimon jälkeen. Tuntui kuin hän olisi katsonut johonkin suureen arvoitukseen. Hän, päivän lapsi, tuijotti pimentoon. Hän tuijotti sinne yhä, kotiinkin kulkiessaan ja astuessaan kauniiseen, lämpimään, valaistuun huoneeseensa.

Kaksi päivää myöhemmin tyttö taas kulki kadulla viululaatikkoinensa. Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin. Yhä nopeammin askelin hän astui, lähestyessään "Sekalaisten tavarain kauppaa". Jännittyneenä hän suuntasi katseensa ikkunaan, etsien punaista peitettä, mutta vielä ei ollut kaupassa valoa, eikä hän nähnyt sisälle.

Rintaneula, lusikat ja viulu olivat yhä näytteillä.

Tyttö katseli niitä, ja ne kertoivat aivan uudenlaisia satuja. Vielä äskettäin ei hänellä ollut sellaisista aavistustakaan. Oliko hän ollut kuuro? Nuo vanhat esineet haastelivat nyt niin äänekkäästi, että hänen täytyi kuulla jokainen sana.

"Olin nuoren tytön oma", sanoi taiteellinen rintasolki. "Hän helli minua kauan katseillansa, ennenkuin toi tänne. Olen vanhaa perintöä, hänen äitinsä muisto. Mutta hän oli joutunut velkaan. Hän odottaa, että minä hänet kuormasta päästäisin, minä yhdessä muiden korujen kanssa, joista hän on luopunut."

"Meidät Inga sai morsiuslahjaksi", tarinoivat lusikat. "Kuinka kaunis hän oli valkoisessa hunnussansa ja myrttiseppeleessä! Sulhanen lahjoitti hänelle ihanimman ruusuvihon. He muuttivat omaan herttaiseen pikku kotiin. Mutta mies oli kelvoton, hän rakasti hehkuvaa viiniä ja iloista seuraa enemmän kuin Ingaa. Heidän elämänsä luisui alaspäin. Inga koetti tehdä työtä ja taistella. Hänen pienokaisensa tarvitsivat ruokaa ja vaatteita paremmin kuin hienoja hopealusikoita. Sentähden olemme täällä. Mies — hän istuu nytkin ravintolassa, ja kotona Inga itkee."

Tyttö painoi käden sydämellensä. Hän pelkäsi kysyä viulun tarinaa. Sekään ei varmaan enää ollut sanova, että poika oli hylännyt ystävänsä, saadakseen paremman ja kalliimman. Se aikoi sanoa jotakin, jota hän ei jaksanut kuulla — itse lähtiessään soittotunnillensa, oma rakas viulu mukanansa.

Tai oikeastaan — parempihan oli näin. Se uusi tarina oli oleva kauniimpi, inhimillisempi, viulun ja pojan arvoinen kaikessa sydäntäsärkevässä haikeudessansa…

Tällä kertaa tyttö todellakin myöhästyi. Se ei estänyt häntä palatessa taas pysähtymästä kaupan ääreen.

Hän oli huudahtamaisillansa riemusta. Ihan selvään hän nyt sähkövalossa voi nähdä, että punaista peitettä ei ollut siellä enää. Paikassa, mihin mies sen viime kerralla ripusti, oli tyhjä tila. Joku oli sen ostanut, ehkä juuri tänään.

"Nyt se nainen on saanut rahoja. Hän on heti mennyt hankkimaan puita. Ilmahan on yhä kylmempi. Ja sitte —"

Tarina katkesi. Riemu loppui.

"Mutta hänhän toi parhaan peitteensä tänne. Hänen vanhansa on ohut ja huono, ihan kuin hänen pukunsa oli. Vaikka hän panee tulta uuniin, on kylmä kuitenkin."

Tyttö huokasi.

Ja nyt — viulu, viulu…

Hän voi ihan nähdä pojan syvät, tummat silmät. Ne katsoivat häneen, käänsipä hän päänsä vaikka poiskin. Niissä silmissä kuvastui taiteilijasielu, rikas, tulinen, kärsivä. Kuinka hän soitti! Ei niinkuin oppinut, koulittu soittaa, sillä hän oli ollut oma mestarinsa. Hän olisi mieluummin jäänyt ilman leipää kuin menettänyt viulun, parhaimman ystävänsä. Jokainen sävel oli hänen sydämensä hetteistä kummunnut. Viulu oli kuin osa hänestä itsestään.

Poika olisi halunnut oppia. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi saanut käydä taiteilijan luona tunneilla, kuten tyttö, joka siinä nyt katseli hänen aarrettansa! Mutta sen sijaan hän vain pihoja kierteli sokean isoisänsä saattajana. Ihmiset heittivät vaskirahan ikkunasta; hän kumarsi kiitokseksi, otti almun maasta ja viritti uuden sävelmän viulusta soimaan. Monesta viisipennisestä kertyi heille niukka toimeentulo — kunnes eräänä päivänä isoisä sairastui. Ja silloin —

Tyttö huomasi, että pitkä nyyhke kohosi hänen rinnastansa, kuten vaimolta, joka oli peitteen tuonut.

Ei hän enää seuraavilla kerroilla myöhästynyt soittotunneiltansa, mutta ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt katsoa "Sekalaisten tavarain kaupan" ikkunaan. Opettaja sanoi, että hänen lapsellinen, unelmoiva, kirkas soittonsa oli alkanut ihmeellisesti syventyä. "Rakkaus syventää", ajatteli hän itsekseen. "Onkohan tyttö rakastunut? Hän lienee jo siinä iässä."

Mutta siitä rakkaudesta tyttö ei vielä mitään tietänyt. Hän vain rakasti tuntematonta poikaa, joka sokean isoisänsä tähden oli tuonut viulunsa "Sekalaisten tavarain kauppaan".

Eräänä päivänä hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että poika raukka ei ollutkaan uhrauksestansa mitään hyötynyt, eikä Inga lusikoistaan, eikä vieras tyttö rintasoljestaan, sillä kaikki ne olivat yhä ostamatta. Hänet valtasi hätä ja tuska. Hänen täytyi ne ostaa — ostaa ja lahjoittaa takaisin omistajillensa. Mikä oikeus hänellä oli elämän päivänpaisteeseen, kun toiset olivat jääneet peräti ilman?

Hän lähti kauppaan varta vasten. Ihmeen rohkeaksikin hän oli muuttunut, sillä hän kysyi myyjänaiselta silmää räpäyttämättä: "Kuka tuon viulun on tänne tuonut, ja missä hän asuu?"

Myyjätär tuli levottomaksi. Olikohan viulu kallisarvoisempi kuin kukaan oli osannut aavistaa? Hän yritti iskeä silmää mustapartaiselle miehelle, mutta tämä jo vastasi: "Lihakauppiaan poika sen toi tuolta naapurista. Mistä lienee perinyt. Hän ei ymmärrä viulusta mitään. Sitäpaitsi minä sen myyn, kun se kerran on tänne jätetty."

Tyttö ei tehnyt kauppaa. Hän niin lamautui, että ei enää kysynyt lusikoistakaan eikä soljesta. Miehen epäkohteliaisuus jäi häneltä melkein huomaamatta. Hän lähti pois, tuntien vain, että sää oli harmaa yltympärillä ja painostava, tylsyttävä harmaus laskeutunut hänenkin ylitsensä.

Kun hän seuraavana päivänä meni soittotunnillensa, kulki hän kadun toista puolta ja kiirehti "Sekalaisten tavarain kaupan" ohitse.

"Oi", itki hänen viulunsa illalla, "nyt on kaikki taas tyhjää ja jokapäiväistä. Nyt ovat olemassa vain entiset kivimuurit ja kadut ja romutavarat kaupan ikkunassa. Minä uskoin ensin ilon ja onnen unelmiin ja sitte surun ja kärsimyksen runouteen. Kumpikin oli kaunista. Mutta runous on kuollut. Ei ole muuta jäljellä kuin pitkä, järkevä, arkinen todellisuus."

Todellisuus oli jäljellä. Se astui likelle ja tarttui kiinni nuoreen soittajatyttöön.

Vain satua oli ollut se tummasilmäinen poika, josta hän oli uneksinut. Mutta kivitalon pihalla kulki sokeita vanhuksia ja pieniä viulunsoittajia tavan takaa. Eikä yhtäkään hän jättänyt antimitta.

Tyttö, jota "Päivänpaisteeksi" sanottiin, oli kenenkään arvaamatta saanut sadun "Tähtisilmän" läpitunkevan katseen. Hän näki, että talonmiehen yskivä lapsi tarvitsi lääkettä, että kellarikerrokseen oli lähetettävä puita vanhalle eukolle, että palvelijattarella keittiössä oli joku syvä suru, joka kaipasi lohdutusta.

Itse hän ei koskaan ollut ajatellut, että aurinkoiset unelmat olivat tehneet hänestä "Päivänpaisteen", eikä hän nytkään tietänyt sitä, että "Sekalaisten tavarain kaupan" runokuvat olivat hänelle antaneet "Tähtisilmän" lahjan.

Vielä vähemmin hän harkitsi ja ymmärsi, kuinka arkinen todellisuus hänen ympärillänsä muuttumistaan muuttui rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Mutta hän kertoi sen viulullensa, ja viulu soitti sen ilmoille. Se soitti runoutta, joka on kotoisin valosta ja pimennosta ja luo lohtua ja valaa ymmärtämystä elämän murheisiin, ja se soitti todellisuutta, joka on kirkastunut kaikkiasyleileväksi rakkauden runoudeksi.

Näin tuli tytöstä suuri taiteilija.

1916.

Muuan esikaupunkilaisperhe

He asuivat vastapäätä opettajattaren asuntoa, esikaupunkitien varrella. Tupa oli matala ja näytti luhistuvalta. Yhtä harmaa se oli ulkoa kuin sisältä. Kun neiti Nurmi pistäytyi sinne Ahosta kysymään, teki hänen mieli samalla kysyä Ahoskalta, oliko lattia jo niin pinttynyt likaan, ettei sitä valkoisemmaksi saanut. Mutta hän vaikeni, sillä hän oli vieras, vasta äsken muuttanut paikkakunnalle. Sen sijaan vaimo puheli ja neiti vastasi.

— Ahonen ei ole kotona, mutta jos odotatte, niin hän tulee pian. Hän meni jauhoja jonottamaan.

— Ehkä jonossa kestää kauvan seisoa.

— Kestäähän, kyllä. Mutta hän meni jo tunti sitte. Täytyy mennä, vaikka saa vaan semmoisia tikkuisia kaurajauhoja. Elukkain ruokaa.

— Minä olen kuullut, että saadaan puoleksi ruisjauhoja.

— Niin, puoleksi, olemme mekin sen verran saaneet. Mitä siitä riittää? Yksi kaakku jokaiselle. Tuota lasta minun on enimmän surku.

Hän osotti hintelää, rääsyistä poikaa, joka eloisin silmin katseli vierasta hämärässä nurkassaan. Vaimon äänessä oli paljo katkeruutta.

— Tule tänne, Valtteri, anna kättä.

Käsi oli laiha ja likainen. Neiti kysyi, oliko lapsi Ahosten oma.

— Omako? Tyttären lapsi hän on, mehän olemme vanhoja ihmisiä. Istukaa nyt, tässä olisi tuoli. — Hän pyyhkäisi sitä esiliinallaan. — Ahonen käy jo viittäkymmentäyhtä, ja minä olen vanhempi. Meillä on ollut kahdeksan lasta. Kaksi elää, poika ja tytär.

Vaimon ääni heltyi.

— Jumala ne korjasi, kaikki kuusi pientä. Eipä niistä silloin surua ollut, kun ne ympärillä sirkuttelivat niinkuin linnunpoikaset. Eikä silloinkaan, kun ne hautaan vietiin. Parempi niitten on olla, pääsivät kärsimästä. Nyt vasta suurista on surua.

— Eivätkö kulje hyvillä teillä? — rohkeni neiti Nurmi kysyä.

— Tytär toimitti pojan häpeäksi maailmaan. — Ääni muuttui katkeraksi jälleen. — Meni sitte Helsingissä toisen miehen kanssa naimisiin, eivätkä he tästä Valtterista välitä mitään. Minä olen monta kertaa sanonut, että lähetetään poika äitinsä tykö, kun ei meillä ole ruokaa, mutta se karaa kiinni kaulaan ja itkee, että hän tahtoo olla papan ja mamman kanssa. Valtteri sanoo meitä papaksi ja mammaksi.

— Onhan Valtterillakin leipäkortti, ja Ahonen kuuluu olevan hyvä työmies, — koetti neiti Nurmi lohdutella. Hänestä keskustelu oli tuskallinen pojan kuullen. — Tarvitsettehan te lapsen ratoksenne, te kaksi vanhaa.

— Sen on aina nälkä, — valitti vaimo. — Opettaja koulussa toruu, ettei Valtteri osaa lukea, mutta ei se torumisesta parane. Poika sanoo kotona, että tuntuu niin mukavalta vatsassa.

Neiti Nurmi rakasti lapsia. Hän oli yhteiskoulussa sijaisopettajattarena, ja hän tiesi, että sielläkin tänä nälkätalvena kävi puutteellisesti ravittuja oppilaita. Ehkä hänkin joskus oli nuhdellut nälkäistä raukkaa. Itse hän oli talollisen tytär ja sai omavaraisviljansa kotoa.

Hän kumartui hellästi Valtterin puoleen, taputti häntä ja lupasi lahjaksi leivän, sitte kun pappa tulee uudinkoukkuja kiinnittämään. Kai Ahosella oli iltapäivällä aikaa? Sitähän neiti Nurmi oli tullut tiedustamaan, mutta täytyi nyt lähteä taas, koska Ahosta ei kuulunut kotiin. Hän pyysi vaimoa toimittamaan asian.

Mutta vielä ovessa hän kääntyi takaisin.

— Eikö poikanne auta teitä?

Vaimo pillahti itkuun, odottamatta.

— Sillä on Kotkassa muija ja neljä lasta. Niitäkin meidän pitäisi holhota. Hän on auttokuskina Pietarissa, jonkun korkean herran palveluksessa. Ei ole kuultu, elääkö vai onko kuollut, ei pitkään aikaan.

— Kylläpä teillä sitte onkin huolta, — sai opettajatar sanotuksi. — Rukoilkaa, että Jumala auttaa, — hän lisäsi vähän epäröiden. Tänä aikana ei koskaan tietänyt, millä mielellä Jumalan nimi otettiin vastaan köyhälistön majoissa. Mutta olihan vaimokin puhunut lapsistaan, jotka "Jumala korjasi".

Iltapäivällä Ahonen tuli, Valtteri kantapäillään. Hän oli pieni, tumma, ketterä mies, joka ei vielä ollenkaan tehnyt ukon vaikutusta ensi näkemältä. Vaimo sitävastoin kumaraisine hartioineen ja valittavine äänensävyineen oli mummo hänen rinnallaan. Vanhempihan hän oli sanonutkin olevansa.

Opettajatar keitätti kahvia. Ahonen joi kiitollisena, hyvillänsä, ja poika säteili, hörppiessään teevadilta. Mies oli hyvänsävyinen ja yhtä puhelias kuin hänen vaimonsa. Tuttavuus oli pian solmittu.

— Kuinka neiti minua tiesi hakea?

— Naapurin rouva kehui, että te osaatte tehdä vaikka mitä: saaveja, pyttyjä, lukkoja, kaikenlaista.

Mies myhäili. Osasihan hän, oli se totta. Mutta ei ollut vakinaista työpaikkaa. Ensi viikolla piti alkaa kaupungin hätäaputöitten. Niihin hänkin aikoi. Oli tasoitettava urheilukenttä ja tehtävä katukäytävä tänne esikaupunkiin.

— Kuinka niin taitava mies on jäänyt ilman vakinaista työtä?

Neiti Nurmi ei arvannut koskettavansa arkaa kohtaa. Ahonen ei kumminkaan nolostunut, vaan selitti suorasukaisesti, että hän oli ollut oluttehtaan työmies, oppinut siellä juomaan ja juonut itsensä raihnaiseksi. Oli pakko erota. Mutta erotessaan hän oli päättänyt, ettei enää joisi pisaraakaan. Ei hän ollutkaan juonut.

— Onneksi ei nyt sota-aikana saakaan, — huomautti neiti.

— Niin, ei saa, — toisti Ahonen, punnitsematta, sekö ehkä olikin hänen juomattomuutensa syynä.

Uudinkoukut kiinnitettiin nopeasti ja hyvin, mies sai maksunsa ja Valtteri luvatun leivän. Siitä pitäen oli ystävyys solmittu neiti Nurmen ja Ahosen perheen välillä.

Usein sitte syksyn ja talven kuluessa hoikat sääret kiipesivät opettajattaren portaita ylös, silmäpari kuin jäniksenpoikasen kurkisti ovenraosta, ja samassa jo Valtteri seisoi kynnyksellä irvistävin kyynärpäin, lakki kourassa. Ilman pientä makupalaa hän ei koskaan jäänyt. Poika ei paljoa puhunut, tuli vain ja meni. Mutta kerran hän sanoa lennähytti heti ovensuusta: — Nyt meillä on Helmikin!

— Kuka Helmi on? — ihmetteli neiti Nurmi.

— Helmi, Kotkasta.

Ei siitä tullut sen selvempää. Seuraavalla käynnillänsä Ahosella neiti Nurmi vasta kuuli, että perhe oli lisääntynyt vuoden vanhalla pojantyttärellä.

— Nyt ei pääse irti enää mihinkään, — valitti Ahoska. — Tämä on aina poraamassa.

— Täytyikö teidän ottaa hänet luoksenne? — kysyi opettajatar, kun ei osannut muutakaan sanoa.

— Kävin Kotkassa katsomassa miniää ja lapsia; ajattelin, että ehkä poika Pietarista olisi heille kirjoittanut, vaikkei meille. Mutta eivät hekään tietäneet mitään. Kurjuudessa he siellä olivat. Miniä pesee pyykkiä, käy herrasväissä. Lapset lukitaan sisälle taikka juoksevat pitkin katuja, ja tämä nuorin oli niin huonossa ruokossa, ettei sitä jaksanut katsella. Otin mukaani.

Ääni, vuoroin tuikea, vuoroin surkea, vaihtui hellästi leperteleväksi, kun hän hyssytteli lasta: — Helmi, Helmi, mamman likka, mamman lintu…

Ja rupipäinen, kalpea tyttönen jokelteli iloisesti vastaan.

Ulkona tiellä neiti Nurmi tapasi Ahosen, joka nykyään oli kaupungin lumenluontitöissä. Mies tervehti reippaasti nyökäten, valoisin kasvoin. Hänen toisessa kädessään oli lapio, toisella hän talutti koulusta palaavaa Valtteria.

— Hyvääkö Ahoselle kuuluu?

— Mitäs muuta!

— Taitaa olla hyvät palkat hätäaputöissä?

— Tarpeeksi asti. Kymmenen markkaa päivältä. Jos vielä muija kävisi naisten työtuvassa, niin kelpaisi elää. Mutta ei pääse, kun tuli otetuksi lapsi, pojan tyttö. Vaikka eipä hän muutenkaan olisi tainnut sinne mennä — ei ole käsityöihmisiä, se meidän muija, — loppulauseet mies puolittain supisi tiensivuun.

— Niin kai, — tuumi neiti Nurmi. Valtterin risaiset vaatteet olivat kyllä kielitelleet Ahoskan käsityötehosta.

Kun neiti Nurmi seuraavalla kerralla tapasi Ahosen, sai hän kuulla, että työtuvan naiset olivat tehneet lakon.

— Mutta heillähän oli hyvä palkka: neljä markkaa kuudelta tunnilta, ahkeruusrahoja, lapsirahoja ja vielä keittoakin…

Ahonen näytti nololta. — Niin, eihän meidän muija ole siellä, — hän sanoi, nyökäten hätäisesti hyvästit.

Opettajatar kuuli kaupungilla, että hätäaputyöläismiehet olivat yllyttäneet naiset lakkoon. He piirittivät valtuuston raatihuoneeseen ja uhkasivat nälällä, kunnes naisten palkka olisi korotettu samaan, mikä heillä itsellään oli ollut. Ja miehet puolestaan vaativat nyt lisää. Valtuusto vastusti sitkeästi, mutta taipui vihdoin väkivallan painosta.

Kaupunkilaiset olivat kuohuksissaan. Neiti Nurmi ei malttanut olla juoksematta maantien poikki Ahoselle.

— Mitä Ahonen tästä sanoo? Olitteko tekin raatihuoneella?

— Olin, tottakai, katsomassa.

— Niin, me oltiin, minä ja pappa ja mamma ja Helmi! — ilmoitti Valtteri vilkkaalla mielenkiinnolla.

— Joka on katsomassa, mutta ei puhu vastaan, se tulee myötäsyylliseksi, — yritti neiti selittää, posket hehkuvina.

— Enhän minä kuulu koko työtupaan, — kiirehti Ahoska vakuuttamaan, ja sanat kierivät suusta kuin herneet, niin että Ahonen jäi vallan vaiti. — Emmehän me… Aina me olemme olleet rauhan ihmisiä. Siellä ne muut hätäapulaiset kuuluvat vaan jouten seisoskelevan, mutta tämä meidän mies rehkii niinkuin olisi omaa työtä. Kannattaahan sen saadakin markka seitsemänkymmentäviisi tunnilta, jos se sitte annettiin riidalla taikka sovinnolla. Mitä me heidän riidoistansa ja työtuvasta ja muusta… Tuokin Himaska, kutoo harmaat miehen sukat viikossa ja saa siitä vanhan taksan mukaan 24 markkaa. Nyt se tulee saamaan liki viisikymmentä markkaa. Väärin se on. Ja minä tässä rähjään aamusta iltaan enkä saa yhtään mitään… Jahka minäkin menen ja haen sieltä sukankutimen.

Mutta eipä tullut haetuksi kuitenkaan. Himaska selitti, että kotonatekijöille maksettiin työstä vain kappalepalkka. Ohho, eihän se sitte kannattanut… Eikä tullut Helmin ja Valtterinkaan vaatteita paikatuksi.

Kyllä köyhän käskee…

* * * * *

Tuli "punainen aika". Verenkarvaiset nauhat ilmestyivät miesten rintapieliin ja pyssyt olalle. Pian naisetkin olivat aseissa.

Eräänä päivänä neiti Nurmi näki Valtterin juoksevan maantiellä pitkä seiväs kädessä, punainen nauha seipään nenässä. Hän sohi sillä oikealle ja vasemmalle, oli tähtäävinään ja huusi: — Puh, puh!

Valtteri ei ollut pitkään aikaan näyttäytynyt opettajattaren luona. Neiti Nurmi oli joskus tuuminut, mikähän hänellä nyt oli, mutta ei perustanut siitä sen enempää.

— Ahaa, — hän ajatteli. — Tuoltako kulmalta nyt tuuli puhaltaa naapurissa?

Vaadittiin lupalippua rautatieylikäytävällä, joka vei esikaupungista kaupunkiin. Silmät kiiluvina Valtteri seipäineen hääräsi vahtineitosten jaloissa. Joskus hän sai pienen tuuppauksen, mutta enimmäkseen hyväksyviä hymyilyjä. Nyt oli punainen nauha seipäänpäästä siirtynyt pojan rintaan, roikkuen siinä pitkänä kuin mato.

— Näytä lippu! — kuuli neiti Nurmi Valtterin karjaisevan ohikulkijalle, vanhalle herrasmiehelle.

— Kehtaako hän olla minullekin hävytön? — tuumaili neiti Nurmi, lähestyessään ylikäytävää. Hän tiesi, että vahtineitoset kysyivät lupalippua vasta kaupungista palaavilta.

Valtteri taas ampui ilmaan seipäällään, huusi ja ärhenteli. Hän seisoi selin esikaupungin tiehen päin ja kimmahutti juuri mehevän kirouksen, kun neiti Nurmi odottamatta tarttui hänen olkapäihinsä.

— Lapsi, kuinka rumasti sinä puhut! Mene kotiin.

Poika ällistyi eikä saanut sanaa suustansa.

— Mene nyt kotiin, — toisti neiti Nurmi. Valtteri kääntyi häpeissään, ja opettajatar kiirehti edelleen. Mutta monta askelta hän ei ennättänyt, ennenkuin kimakka lapsen ääni kirkui hänen takaansa: — Tuokaa lippu tullessanne! Lippu pitää olla!

Seuraavana päivänä neiti Nurmi näki Ahosen kulkevan maantiellä, kivääri olalla ja punainen nauhasolmuke rinnassa. Hänen silmänsä olivat synkät ja hyväntahtoinen hymy kuollut huulilta.

Opettajatar tuli oikein mielipahoillensa. Hän oli miehestä pitänyt. Hän ei voinut olla harmittelematta: — Tässä on akka takana! — Mutta samassa hän näki Ahoskan myös maantiellä. Hän meni vastakkaiseen suuntaan kuin miehensä, suuri huivi huppuna, vartalo kumarassa, viilettäen kuin hiiri pitkin tienreunaa. Neiti Nurmesta tuntui, että vaimoa hävetti. Mies oli astellut pystypäin, uhmaavan näköisenä.

— Kuka heidät tietää! — oli loppupäätelmä.

Kuului, että Ahoskakin nyt todella istui työtuvassa, kun johto oli porvareilta siirtynyt punaisten käsiin. Mies taaskin oli siltavahtina, jonkun matkaa maalla päin. Maalaiset kertoivat, että hän piti suurta ääntä ja puhui suun täydeltä törkeyksiä. Kun hän tuli neiti Nurmea vastaan, niin hän tuskin tervehti.

Mutta neidistä tämä oli niin ikävää, että hän piankin pysähdytti Ahosen tiellä.

— Onko nyt Ahonenkin mennyt punakaartiin? Ette suinkaan te, vanha mies, aio rintamalle lähteä?

— Vaikka lähtisinkin! — kivahutti Ahonen, mustannäköisenä hiukan nyökähyttäen päätänsä ja jatkaen matkaa. Valtteri juoksi perässä ja pujotti kätensä hänen kouraansa, vilkuen ilkamoiden taaksensa neiti Nurmeen. Pojan risat olivat vaihtuneet uuteen, siistiin takkipukuun. Punainen nauhamato oli solmittu yhtäläiseksi ruusukkeeksi kuin isoisälläkin oli. He kulkivat juhlallisina samaa tahtia, vanha mies ja poika, ja neiti Nurmi huokasi raskaasti heitä katsellessansa.

— Tietävätkö nuokin, mitä tekevät?

* * * * *

Loppunäytös oli tulossa. Punainen mahti oli maassa. Murretuilta rintamilta pakolaiset hurjassa vilinässä ajoivat läpi kaupungin. Oma esikunta oli karannut tiesi minne, ja vahdit heittivät aseensa siltojen viereen ja metsiin.

Neiti Nurmi seisoi katsomassa ohikiitävää junaa. Jokohan tuo toi pelastuksen? Ei vielä. Mutta pian, huomenna, ylihuomenna — aivan varmaan.

Hän oli niin jännityksissä, ettei huomannut ketään, ennenkuin Ahonen tervehti hyvää iltaa.

Neiti käännähti ja näki hänet tavallisessa työpuvussa. Kasvojen ilme oli muuttunut kuin taian voimasta. Synkkien silmien sijalla oli lempeät ja lauhkeat, samanlaiset kuin viime syksynä. Nyt niiden ilme vain oli iloisen sijasta huolestunut. Ja kuitenkin tuntui kuin kevennys miehen koko olemuksessa.

— Kun he nyt tulevat, niin tappavatko he meidät kaikki? — kysyi hän kuiskaten.

— Eivät tapa, olkaa rauhassa, — hymyili neiti Nurmi.

— Mutta niin sanotaan.

— Turhia puhuvat. Ei ainakaan Ahosta kukaan tapa. Ettehän te ollut rintamallakaan — vai olitteko?

— En, en ollut. Enkä minä ikänä olisi koko leikkiin mennyt, mutta kun lakkauttivat hätäaputyöt, eikä muutakaan saanut mistään. Muijakin yritti työtupaan, mutta maksettiinkos siellä enää palkkoja niinkuin ennen? Helmi vaan rupesi kotona kitumaan, ja lääkkeisiin kuluivat nekin turhat rahat. Ei, pakko minun oli kaartiin ruveta. Kaikki me muuten olisimme nälkään kuolleet minä ja muija ja lapset… Täytyi mennä.

— Ei täytynyt, Ahonen. Ei koskaan täydy myydä kunniaansa ja omaatuntoansa.

— Enpä minä siitä suurta hintaa saanut, — naurahti mies katkerasti. — Eikö neiti puhuisi minun puolestani, kun he tulevat? Tuonkin Valtteri paran tähden…

— Pojankin annoitte villiytyä! — Neitiä suututti ja säälitti yhtaikaa. — Mitäpä minä voin puhua? Asianne tutkitaan, ja tekonne puhuvat itse puolestansa.

Niin tuli se ihana keväinen aamu, jona kaupunki näki valkoiset vapauttajansa. Oli riemua, oli juhlamieltä. Mutta esikaupungin maantiellä pieni hintelä poika juoksi kuin kuolemanhädässä neiti Nurmen perässä. — Opettaja, opettaja! — hän huusi. — Pappa vietiin! Ne veivät papan!

Neiti Nurmi taputti kalvakkaa poskea. — Ole rauhassa, lapsi, kyllä pappa tulee takaisin pian. Mutta sinä — joko sinä tahdot ruveta kiltiksi pojaksi?

Valtteri riiputti päätänsä. — Jo.

Seuraavana päivänä neiti Nurmi ikkunastansa näki Ahosen kuokkimassa pientä perunamaatansa. Hän oli siis vapautettu.

Yhteiset suuret ilot ja surut kiinnittivät lähiaikoina opettajattaren mieltä niin, että hän vasta viikon kuluttua tuli pistäytyneeksi naapuriin. Hän meni jäähyväisille, sillä hänen viransijaisuutensa yhteiskoulussa loppui lukuvuoden mukana. Niin pian kuin junissa pääsi, hän kiirehti matkustamaan.

Oli sunnuntai-iltapäivä, ja he olivat kotosalla kaikki. Helmi nukkui kehdossa likaisten riepujen seassa, aina välimmiten vaikertaen unissansa, ja Valtteri nuhjasi nurkassa uudessa puvussaan, joka oli jo saanut pari reikää. Ahonen näytti totiselta ja lauhalta, mutta vaimo purskahti itkuun.

— Voi voi tätä elämää, — hän valitti. — Mitä me olemme tehneet, että Jumala meitä näin kovasti rankaisee?

Neiti Nurmi tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Hyvinhän näytti käyneen, koska Ahosen ei tarvinnut vankilaankaan joutua.

— Se nyt vielä puuttuisi! Jo minä niin pelästyinkin, että sydän oli haljeta. Veivät viattoman miehen sinne tutkittavaksi… Ja nekin kaartinpäälliköt pettivät.

— Suuren palkan lupasivat, ja viisikymmentä markkaa rahaa sain koko aikana, — murahti Ahonen.

— Köyhyyden tähden sinne mentiin ja yhtä köyhiksi jäätiin, — nyyhki Ahoska. — Ja nyt vielä tuli semmoinen onnettomuus… Tappoivat ainoan poikamme!

— Ketkä tappoivat? Missä?

— Pietarissa — sen, joka oli auttokuskina. Oli kirjoittanut Kotkaan, että nyt hän tulee kotiin ja tapiseeraa mamman ja papan huoneen, ja asemalle hän oli jo pyrkinytkin. Mutta tappoivat ja ryöstivät rahat kaikki… On tullut tieto.

Ahoska itki ja nyyhkytti niin, että koko ruumis vapisi. Ahonen mykkänä kuivaili kyyneleitänsä.

— Valtteri paran ainoan enon tappoivat…

— Ketkä? — kysyi neiti Nurmi uudelleen.

— Punaiset! — sanoa töksähytti Ahonen.

— Mutta se nyt kumminkin oli hyvä, ettei niitä ryöstökankaita otettu, — toimitti Ahoska kesken itkuansa. — Minä sanoin Ahoselle, että vaikka tässä näännyttäisiin kurjuuteen, niin ei oteta…

Tuli yhteinen äänettömyys. Valtteri nyppi uuden pukunsa reikiä, ensin toista ja sitte toista.

Neiti Nurmi olisi tahtonut lohdutella, puhua Jumalasta ja isänmaasta ja kaikesta parhaasta, mitä hän tiesi, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hän ojensi kätensä hyvästiksi heille jokaiselle ja sanoi vain: — Kyllä kai te raukat nyt olette saaneet punaisesta ajasta tarpeeksenne.

Hän ei odottanut vastausta, eikä sitä tullutkaan. Ahoska huokasi: — Hohho, kunpa noista tulisi ihmisiä, Helmistä ja Valtterista.

— Siinähän se olisi Suomen tulevaisuus, — sanoi neiti Nurmi. Mutta sanoessaan hänkin huokasi syvään — hyvin syvään.

1919.

Kaksi uhria

He kaksi polvistuivat yhtaikaa alttarikehän ääreen hiljaisena lauvantai-iltana, toisten samanikäisten nuorten parvessa, rakkaittensa ympäröiminä. Kaikilla heillä oli juhlahetki, noilla vakavilla nuorilla pojilla ja valkopukuisilla, hartauteen vaipuneilla tytöillä. Mutta näiden molempien kohta oli erikoinen. Vilho Tuokko ja Arvi Aunio olivat sotaan lähtijöitä.

Molempien äidit istuivat vierekkäin. Vilhon äiti oli leski ja poika hänen ainokaisensa. Arvin isä oli jo rintamalla. Veljiä hänellä ei ollut, mutta nuoremmat sisaret istuivat äidin mukana kirkossa. — He ovat ensimmäiset tästä parvesta, — ajatteli Vilhon äiti. — Heidän esimerkkinsä on vetävä nuo toiset jäljessä. Vilho ja Arvi ylihuomenna, muut ehkä jo ennen kuin viikko on ummessa. Ainokaiseni annan, pikku Pulmun, joka nyt on nuori mies. Oi Jumalani, sinä tiedät, että se ei ole helppoa. Raskaan, raskaan uhrin isänmaa minulta ottaa, enkä minä voi kieltää. Surussani iloitsen. Hän on niin ylevä ja kaunis alttiudessansa, minun Pulmuni, oma puhdas, herttainen lapseni. Jumalan käsiin jätän hänet.

Arvin äiti itki. — Mieheni ja poikani, molemmat kadotan. Herra Jumalani, kuinka minä sen kestän? Poika on rauhallinen kuin lähtisi tavalliseen työhön. "Äiti", hän sanoi tänä aamuna, "entä sitte jos kaadun? Samantekevää, palvelenko maatani ja Jumalaani elämällä vai kuolemalla". Niin nöyränä hän painaa päänsä rukoukseen tuolla alttarin edessä. Pappi hänestä tulisi, jos saisi elää, niin hän itse on aikonut. Jumala, säästä, säästä hänen nuori elämänsä! Sinähän voit sen tehdä.

Urut soivat hiljaa, juhlallisesti. Laulu humajaa kirkossa. "Sun haltuus, rakas Isäni…"

Vilhonkin äiti puhkee kyyneliin.

* * * * *

Maanantaiaamuna he seisoivat valmiina varustuksissaan. Oli lämpimät puvut, oli aseet ja eväät. Arvi oli ottanut raamatun selkäreppuunsa, ja Vilhollekin äiti oli sen pannut mukaan.

Viimeinen suudelma, viimeiset jäähyväiset.

Nuoret toverit saattoivat pitkän matkaa. Pojat innostuivat ja lupasivat seurata, aivan niinkuin Vilhon äiti oli luullutkin. Olivat jo tytötkin täynnä intoa. He päättivät keskenänsä, että tästedes ompelukoneet ja sukkapuikot eivät jouda lepäämään.

Mutta äidit, naapurukset, kulkivat yhdessä kotiin, haikein mielin ja kuitenkin onnellisina. Arvin äiti uskoi jo varmaan, että hänen poikansa oli palaava takaisin, ja Vilhon äidin sydän oli ylpeä armaasta pojasta, joka riensi edellä velvollisuuden tietä, viitaten sitä toisillekin.

Kirjeet kantoivat viestejä edestakaisin. Arvi oli kohdannut isänsä. Oli jo ensimmäinen tulikastekin saatu. Eivät he olleet pelänneet kumpikaan. Arvin isä kirjoitti poikien kunnostautuneen, niin että oli ilo sitä nähdä. "Meidän Arvillemme tämä kumminkin on vaikeampaa kuin monelle muulle, sen huomaan. Hän säälii punaista yhtä paljon kuin valkoistakin, mutta ymmärtää ja täyttää velvollisuutensa. Toisin Vilho. Ihmetellen olen häntä katsellut. Lapsi vielä, mutta miehen mielinen. Omin silmin näin hänen ampuvan kaksi vihollista peräkkäin, eikä käsi värähtänyt. Hänessä on tarmoa ja innostusta aivan harvinaisessa määrässä."

Äidit lukivat yhdessä kirjeen. — Hyvä, että Arvin sydän on hellä, — sanoi rouva Aunio. — Ja hyvä, että on isä siellä poikansa turvana. — Mutta Vilhon äidin silmät loistivat ylväästä ilosta. Hänen poikansa oli aina kulkenut etupäässä. Niin nytkin, vaaran ja kunnian kentillä, ilmankin isän tukea.

Seuraava kirje oli Arvilta itseltään. "Rakas äiti", hän kirjoitti, "minä soisin, että tätä ei kestäisi kauan. Sota on kauhea. En pelkää, eikä ruumiini väsy, mutta sydän kärsii, kun saman kansan ja saman Jumalan lapset iskevät vastakkain. Olen lukenut raamattua lepopaikoissamme, usein ääneenkin. Ajattelin ensin, että pojat ehkä pilkkaavat, mutta ei kukaan ole sitä tehnyt. Monet ovat kuunnelleet mielellänsä. Toivoisin Vilhonkin kuuntelevan, mutta hän ei anna aikaa itsellensä. Hän on sotilas koko sielultaan, toisenlainen kuin minä. Kaikki ihailevat hänen kykyänsä, ja minä myös. Johtajaksi hän on luotu."

Samaan aikaan Vilhokin kirjoitti: "Äiti, tämä on suurta ja ihanaa! Kaikki isänmaan vapauden tähden! Minä olen nähnyt kauhuntekoja, jotka saattavat ihmisen raivostumaan. Vihaan punikkeja, vihaan, vihaan! Onhan oikeus vihata pahaa. Me ryntäämme eteenpäin innostuksen ja vihan voimalla. Me voitamme. Älä sure, äiti. Minulla on onni mukanani. Kuulat eivät näy sattuvan minuun."

Silloin äidin sydän vavahti. Hän vastasi pojallensa: "Älä anna vihan vallata sydäntäsi. Pulmu, lapsi, viha erottaa meidät rakkauden Jumalasta. Ei onni auta sinua; Jumala yksin auttaa."

* * * * *

Oli taas lauvantai, pyhän aatto, kolme viikkoa siitä päivästä, jona nuoret olivat uudistaneet kasteensa liiton. Kuusi nuorukaista niistä, jotka silloin alttarin ympärillä seisoivat, kantoi valkoista arkkua kirkkoon. Heitä seurasi Aunion perhe, syvään suruun verhottuna, ja Vilhon äiti, lähin ystävä. Rippikoulutytöt juhlavalkoisissaan odottivat kuorissa kukkaset käsissä. Temppeli täyttyi kansasta.

— Näin hän palasi, — nyyhki Arvin äiti, käsi toisen äidin kättä puristaen.

Pastori puhui liikuttavin sanoin rakkaudesta, joka oli uhrautunut kuolemaan asti. Oma isä puhui myös, tuoden kokoontuneille Arvin viimeiset terveiset.

— Haavoittunut toveri oli jäänyt kentälle makaamaan. Arvi huomasi hänet ja henkensä uhalla palasi kuulasateeseen. Toisen hän pelasti, mutta itse sai kuolettavan haavan. Arvin elämän voima oli rakkaus. Rakkaudesta isänmaahan hän lähti sotaan. Jumalan rakkaus vahvisti häntä sisällisesti. Hän osasi rukoilla omien miesten ja vihollistenkin puolesta. Haavoitettuna maatessaan hän sanoi: "Minä kiitän Jumalaa, että saan kuolla sentähden että pelastin eikä sentähden että tapoin. Minä kuolen ilolla."

Nyyhkytykset täyttivät kirkon. Mutta ne kuusi nuorukaista, jotka arkkua olivat kantaneet, tunsivat sydämensä oudosti värähtävän. He eivät olleet lähteneet kotoa, kuten muut toverit. Oli ollut muka esteitä, mikä milläkin. Nyt, kun he olivat viimeisen palveluksen suorittaneet ensimmäiselle kaatuneelle toverille, kun Arvin arkku oli kirkosta ulos kannettu ja kätketty kotoisen kalmiston multiin, silloin he kuin yhteisestä sopimuksesta sanoivat toisillensa: — Hänen kuolemansa velvoittaa. Me lähdemme kaikki, eikö niin? Kuusi yhden tilalle.

Ja he lähtivät. Arvin isä vei heidät myötänsä, palatessaan rintamalle. Äiti jäi taas yksin pienten tyttöstensä kanssa. Hän itki, mutta ei isää estellyt. Näin täytyi tapahtua.

* * * * *

Viikot vierivät, kului jo toinen kuukausi ja kolmatta. Kauhun ja voiton sanomat seurasivat toisiansa, kunnes suuri ratkaisu likeni.

Vilho kirjoitti harvemmin, mutta aina hyviä uutisia. Hän oli ollut tulessa kerran toisensa perästä, ja todellakin kuulat olivat aivan kuin näkymättömien voimien ohjaamina häntä kiertäneet, koskematta, haavoittamatta. "Enkös sanonut, että olen onnen poika?" hän kirjoitti. "Nyt olen joukkuepäällikkönä, vaikka olenkin nuori. Lörpötelkööt sitte, että muka sota ei ole koululaisia varten. Nuoret ne ennenkin ovat suuria tehneet. Osaatko sinä, äiti, historiaa? Muistatko Ateenan poikia, kun gootit hyökkäsivät? Kyllä meissäkin on sisua kostamaan ja voittamaan. Kaipaan Arvia, mutta en tahdo suremalla veltostuttaa mieltäni. Aion elää ja palata kunnialla."

— Eikö Pulmu tunne äidin rukousten suojaavia siipiä? — huokasi rouva Tuokko hiljaa. — Eikö hän ymmärrä, että kosto kostaa itsensä? — Hän oli syvästi kiitollinen poikansa kunnosta ja varjeltumisesta, mutta ei yhtä ylväs kuin hänen lähtönsä jälkiaikoina.

Tuli päivä, jona Suomen vapauden lopullinen iloviesti kulki kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin. Sankareina valkoiset voittajat palasivat odottavien rakkaittensa luo. Rouva Aunio sai miehensä takaisin, mutta Vilho Tuokko viipyi vielä. Äiti malttoi mielensä. Olihan nyt lopullisesti varma, että poika oli pelastunut. Sai iloita iloisten kanssa ja kiittää Jumalaa.

Mutta Arvin isä sanoi hänelle vakavin katsein: — Olen pahoillani, että viime aikoina emme kuuluneet samaan joukko-osastoon. Olisin tahtonut loppuun asti olla Vilhon isällinen ystävä. Rintaman takana vaarat eivät ole pienemmät kuin taistelutanterella.

Mitä hän tarkoitti? Pulmulle oli menestys noussut päähän, se kuului kirjeistäkin. "On ikävä taas muuttua koululaiseksi", oli hän viimeksi kirjoittanut. "Ellei olisi vain yksi vuosi jäljellä, heittäisin sikseen ja jäisin sotaväkeen. Täällä ei kukaan kysy, olemmeko koulupoikia vai ylioppilaita tai vaikkapa renkejä. Olemme vain Suomen valkoisia sotureita. Tämä on ihanaa elämää. Meitä juhlitaan joka paikassa, pidetään pitoja ja tanssiaisia, niinkuin vapauttajasankareille ainakin. Taistelut ovat ohi, nyt teemme oikeutta. Surma roistoille! Sen he ansaitsevat. Me olemme nähneet niin paljon kauheata, silvotuita ruumiita ja ryöstetyitä koteja, että armoa emme tunne."

Ei äiti pitänyt Pulmun kirjeiden sävystä. Tämä viimeinen suorastaan hämmästytti. Silvotuita ruumiita, "oikeuden tekoa" — ja tanssiaisia! Jos joku täysi-ikäinen nuori mies olisi niin kirjoittanut, olisi täytynyt pitää häntä paatuneena, mutta Pulmu — hän oli lapsi. Äiti antoi anteeksi sydämessään; kuitenkin hän luuli hyvin ymmärtävänsä herra Aunion vakavan huomautuksen. Ei sekään tuntunut hyvältä, että Vilho puhui jäämisestä sotaväkeen, noin vain keveästi, äidin mieltä ajattelematta. Mutta eihän hän toden teolla sitä sentään aikonutkaan. Kotiin hän oli palaava, ja silloin hän oli oleva äidin oma hellä Pulmu jälleen.

Hän palasi. Kuka voi kuvata sen illan riemua? Sorja, kaunis, miehevä nuorukainen kokemattoman lapsen sijasta, joka lähti. Uljas, terve, vahingoittumaton. Ehkä jotakin vierasta, kovaa — oi, kyllä se haihtuu. Taas paisui äidin rinta auvoisasta ylpeydestä, ja kyyneleet tulvivat silmiin, kun Pulmun kädet niinkuin ennen kiertyivät äidin kaulan ympäri. — Arvin äiti parka! — täytyi hänen onnessansa osanotolla ajatella.

* * * * *

Lauvantai-ilta jälleen. Molemmat äidit kohtasivat toisensa Arvin haudalla. Se oli rouva Aunion luonnollinen kävelymatkan määrä, ja usein rouva Tuokkokin kävi laskemassa sen kummulle kukkasen.

— Kaipaan yhä haikeasti, — sanoi Arvin äiti. — Kaipaan — mutta tiedätkö, en enää sure. Sinä olet onnellisempi minua: annoit Vilhon ja sait takaisin. Sainhan minäkin mieheni. Poikani Jumala otti. Se oli minun uhrini isänmaan vapauden tähden. Siksi en enää valita.

Silloin Vilhon äiti purskahti katkerasti itkemään.

— Sinä, sinä se onnellisempi olet… Jospa hän lepäisikin tuolla Arvin kanssa, parempi se olisi. Vilho tuli takaisin, mutta Pulmu, Pulmu ei tullutkaan…

Arvin äiti ymmärsi. Hän siveli hiljaa toisen kättä, sanoen vain: — Niinkö? — Hänen miehensä oli siis oikein aavistanut.

He istuivat kauan vaiti. Toinen itki, toinen rukoili Jumalalta sanoja lohduttaakseen ystävää.

Vihdoin kyynelten mukana koko tuska purkautui äidin sydämestä:

— Pelkäsin sitä jo kauan. Joka laskee vihan juurtumaan itseensä, hän rikkoo suhteensa rakkauden Jumalaan, ja ken on ilman Jumalaa, hän on suojaton maailmassa. Voi, mitä antaisinkaan, jos se ei olisi totta! Mutta Pulmu ei palannut, ei. Ensin väkijuomien huuma, sitte muut viettelykset. Hän syleili minua, kuten lähtiessään, mutta nyt minä tiedän, mihin ne käsivarret sillä välin ovat kiertyneet. Ei edes hän itse sitä kertonut. Jospa olisinkin saanut sen kuulla katuvan poikani huulilta! Ei, sen tiesi kylä ennen äitiä, ja sinäkin ehkä tiesit… Miehesi ainakin. Ettekä armahtaneet minua!

— Mieheni olisi vaatinut Vilhon kertomaan, jos hän olisi ollut varma, — sanoi ystävä hiljaa. — Kuule, entä jos erehtyvät? Huhut kasvavat kulkiessaan.

— Ei, ei. Hän on nyt sen itse tunnustanut. Mutta murtumatta. Voi sinua onnellista, jonka poika puhtaana nukkuu nurmen alla.

Hän itki sydäntävihlovasti. Silloin Arvin äiti löysi sen, mitä hän tahtoi sanoa: — Älä puhu sellaista. Kiitä Jumalaa siitä, että hän elää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pulmu palajaa. Sinun surusi on raskaampi kuin minun, mutta ilosikin tulee suuremmaksi.

Vilhon äiti katsahti ylös, tuskallisen kysyvänä ystävänsä kasvoihin.

Hän vastasi: — Minä saan omani jälleen vasta vanhurskasten ylösnousemisessa. Sinä saat jo täällä.

— Kuka sen minulle vakuuttaa? — huokasi Vilhon äiti, yhä kyynelten vallassa. — Ei jokainen tuhlaajalapsi palaa. Isänmaan vapaus otti Pulmun. Voi, miksi hänet annoinkaan? Miksi annoin?

Rouva Aunio olisi tahtonut sanoa, että isänmaan ei ollut syy, ei sodankaan sinänsä. Olihan Arvinkin puhtaus säilynyt ja varmasti monen monien, jotka eivät kaatuneet, vaan palasivat kestettyänsä loppuun asti. Kevätmyrsky ei ole syypää lahojen puitten murtumiseen; se vain jouduttaa niiden romahdusta, sekä ilmi kuivuneitten että näöltä tuoreitten, joissa sisäinen hävitys salaa on työnsä alottanut.

Mutta entä jos sittekin? Joskus rajutuuli on ylivoimainen ja taittaa terveenkin vesan, liian nuoren ja hennon. Eikö se ollut Vilhon kohtalo? Niinpä istuta se uudestaan! Uusi kasvi nouskoon! Se on vaikeata, mutta ei toivotonta. On kevät, ja Jumalan aurinko paistaa. —

Hän ei saanut sanotuksi mitään siitä kaikesta. Ei murheen murtama äiti olisi jaksanut kuulla. Hän etsi muististansa Jumalan sanoja, parempia kuin ihmisen lohdutus.

Eikö ollutkin oikea se lause, joka hänelle annettiin?

"Joka on luopunut lapsestaan minun nimeni tähden, saa satakertaisesti takaisin…"

Oliko väärennystä käyttää sitä tähän? Ei ollut tämä uhri tapahtunut Jumalan valtakunnan tähden, ei Herran nimen tähden sanan asiallisessa merkityksessä. Mutta sentään —

— Jumalan velvoituksen tähden omassatunnossasi ja sydämessäsi sinä suostuit Pulmun lähtöön. Olisit antanut hänen henkensä, jos olisi vaadittu. Meni se, mikä on kalliimpaa. Mutta se annetaan takaisin — mahdotonta on, että Herra ei pitäisi lupaustansa! Satakertaisesti annetaan. Saat hänet uutena, anteeksiantamuksen puhdistamana, tietoisesti astuneena pyhään taisteluun. Herra armahtaa. Ystävä, en sano, että tahtoisin kanssasi vaihtaa osaa — mutta älä pyydä sitä sinäkään…

— Kiitos, — kuiskasi Vilhon äiti, sydän Jumalan koskettamana. Hän näki taas toivon tähden pilkotuksen. Hänen rukouksensa jaksoi kohottaa väsyneet siipensä. Toinen kärsivä oli tukenut toista. Hänen ei siis pitänyt katua poikansa lähtöä. Hänen tuli uskoa, toivoa, rakastaa, Jumalan armahtavan ja kaikki korjaavan laupeuden tähden.

Yhdessä he lähtivät haudalta. Vieraita ihmisiä tuli vastaan. — Rouva Aunio raukka! — he sanoivat keskenään. — Onnellinen rouva Tuokko, jonka poika on menestynyt ja palannut kotiin!

Mutta Jumala mittasi kummankin uhrin ja kätki leiliinsä kumpaisenkin kyyneleet.

1920.